Maamiesajoiltani (part 2 of 3)

Maamiesajoiltani (part 2 of 3)

"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös! tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle Bräsigille aika kepposen".

"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku, joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin hän on saanut!"

"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon sinulle jotakin syödäkses".

"Ei, ei! Anna sen olla".

"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"

"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"

Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.

"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla, löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut, "nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen pesänsä".

Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut, viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä, sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa, ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte! Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".

Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.

Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.

"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti suuttunut".

"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".

"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä tehnyt pilkkaa pyhimmästä".

"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole! vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".

"Mutta, Rudolf, kirkossa!"

"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas kätensä hänen uumillensa.

"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa saisi kirkkoherraan paikkaa".

"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".

"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"

"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin minä kävin saarnastuolissa".

"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.

"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen naarman poskessani".

"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"

"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, maamieheksi rupeen minä!"

"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.

"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi, kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa minua siksi tulemaan".

"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig puussa.

"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.

"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"

Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin pitävän hänestä.

"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun turpani!"

Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla päivällistä syötyänsä.

"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä kauemmin luitani vaivaisin?"

Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin asioissa.

Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina, jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa, Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".

"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta täällä kuulteliaksi".

"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin erehdytte suuresti".

Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla -- joka kyllä oli mahdollista -- oli puuhun joutunut, niin olisi hänen häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun asti.

"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt? Ähkynyt olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".

Se oli hänen asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään, eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. -- No, älä ole milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".

"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me pidämme toinen toisistamme niin paljon".

"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän se taas haihtuu".

"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo saada Miina omakseni, ja" -- lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän -- "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".

"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti: "Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius, Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori herra von Rambow".

"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi Rudolfkin".

"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"

"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen kostoksi".

"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää, arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".

"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja senkin te olette kuulleet?"

"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne, munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin ja saarnoja pitää?"

"En, en ikinä enää".

"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta antamaan apetta?"

"Mihin aikaan hyvänsä".

"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla -- nuoralla ei ole mikään konsti".

"Tahdon", vastasi Rudolf.

"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden perästä ajaminen?"

"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.

"Lupaatteko -- Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä mieleni -- lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt, "ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"

"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja kääntyi närkästyneenä poispäin.

"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna uhkauksensa toimeen.

"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan, ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. -- Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. -- Ja teitä munsööri Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee, että pääsette pappiudestanne. -- Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle, vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella, että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.

Luku 19.

Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti, mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla; sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.

Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita kuin mahdollista.

"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.

"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo muutenkin kautta kaiken ruumiin".

Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja ripusti sen sauvansa nokkaan.

Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa, sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää, kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä, Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.

"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä rehtorinkin tullessaan!"

"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.

Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa, jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa, ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja istu".

Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen, sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".

"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.

"Keino nikotusta vastaan. -- Kas niin -- Katselkaa nyt yhä veitsen terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi, -- yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä likemmäksi -- aina silmiin asti".

"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä silmät päästäni".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".

Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia vastaan.

"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! Täällä pojastani, raatihuoneessa kaupungin sonnista, kotona vaimostani tuon tyhmän saarnajutun tähden, kauppapuodissa apulaisestani, joka myy luodin mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä maantiellä rehtorin pitkistä koivista".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin kuppi".

"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa; me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian vielä pahemmaksi".

"Kyllä minä hänen..." huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.

Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää. Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma millään muotoa saisi häntä kuluttaa.

"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös, mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä tavottaaksensa.

"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti "isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa sanoi vaan "isä" ja "äiti".

"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".

"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".

Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä: "Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun tyttösteni laita on?"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä alulla".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"

"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin hyvää taloutta pitäneet".

Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän Gottliebiä?"

Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet hänen omiin tarkotuksiinsa.

"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan, ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".

"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"

"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä, ja ukko -- Jumala meitä armahtakoon! -- hän valmistelee puhetta, ja pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein pisimmät ovat hänen puheensa".

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään -- minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi --, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. -- Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" -- Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana -- "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin -- minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee -- no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua -- elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. -- Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, -- "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa..."

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä: "Sanoitko Miina, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan Liina", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä -- Jokkum tosin istui taas --; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys, on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb, olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi hyvästi, mutta..."

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi. Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset? Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään, Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä, hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa, hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä, kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen, sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin, se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea, tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään, ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa, jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi suoritettava. -- Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni. -- Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian -- kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.

Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia. Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta..."

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että..."

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä, vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole, sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan -- nimittäin Gottlieb saa sen, ja me -- me emme ole mitään oppineet, meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen saarnan kanssa -- ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin minua -- niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi, minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz, kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä! Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi, maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä? Nouse ylös, Jokkum! -- Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi -- asetu tähän minun viereeni, Jokkum! -- kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä kilttiä poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän tahdo papiksi tulla, niin on se hänen asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä, jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan, "antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa sinua oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin. Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana; kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee hiljakseen -- ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. -- Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa, minä tahdon sanoa hänelle..."

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö..."

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa; "sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni, vaikka maksaisi se oman sydänvereni. -- Ja tässä on minun velkani!" huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen tuomio tulossa! -- "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle rinnallensa. -- "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut, silloin saatte kiittää häntä siitä -- tätä tässä!" ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa, joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" -- "Mitä?" huudahti Jokkum, "Miina, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler. "Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla, ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä milloinkaan sanaa hiiskahtaa. -- Kurz älysi asian kaikkein ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä! Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa, kuka sitä voi estää? -- Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina: kannedaatti ja opettajatar..."

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on nuorempi. -- Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler, erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, -- kääntäjälle on teidän kumminkin antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta kaksintaistelian kanssa -- näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille -- se perhanan lurjus! -- näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee, vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. -- Ja näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja kun minä kerran silmäni ummistan -- no, siihen on kai vielä aikoja kuluva -- mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan vaihtaisi heidän kanssansa.

Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte", ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä, niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa; mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja imee siitä mettä.

Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen, kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu, myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten, uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä, ystävällisiä sanoja.

Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin, Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".

Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum oli kadonnut seurasta. -- Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.

"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!" ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat Jokkumin kasvot.

Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun, oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina kaikista".

Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä, sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai halua laskemaan pilojansa.

"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte kääntää minua! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän -- Liinan avulla käännän minä teidän".

Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa. -- Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri! Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa, ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä, että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä, ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. -- Eikö niin, kiltti ristilapseni?"

Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin, morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti, ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan, vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi, että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin, tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" -- "Tunnen", vastasi Bräsig, "mitä sitte?" -- Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne kyllä, olivathan ne Jokkumin.

"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on: teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa; ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä samassa pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat, niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" -- hän kohotti sokeripihdit ilmaan -- "ja Eeva" -- hän piti teelusikkaa näkyvillä -- "kuuluivat yhteen, sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" -- hän piti niitä molempia korkealla -- "ja Jumala itse pani heidät yhteen paratiisin pöytälaatikkoon. -- Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin, pöytälaatikon -- jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani -- ja kutsui uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" -- nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin, että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi teelusikkaa perästä päin -- "ja menivät..." --

"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna puhumaan.

Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä toki Triddelfitzillekin lasi".

Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.

"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten tiedä niistä on kysymys".

"Me puhuimme siis..." alotti rehtori.

"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena, "ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. -- Teidän on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. -- Kuinka voi Hawermann?"

"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi, ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. -- Rehtori seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.

"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.

Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske, sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat, milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.

Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.

"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.

"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".

"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"

"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.

"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.

"Puheen", sanoi Triddelfitz.

"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.

"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi mitään puhetta pitää?"

Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi: "Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"

Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?" kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".

"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina paikallansa. Cicero..."

"Mikä oli Cicero?"

"Muinaisajan suurin puhuja".

"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli; oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"

"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".

"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut -- minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä, yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.

Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin, että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö, hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui, sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin tamman.

Luku 20.

Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä nuori rouva Pomukkelskopin luona. -- Pomukkelskopin aatelisista hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".

Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa, jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää, oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.

Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään! Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa, olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.

Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen, joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.

Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä päivänä saavat koiran penikatkin silmät.

Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? -- Roisto, mitä sinä siinä virut tielläni? -- Mitä sinä täällä lurjustelet? Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä vauhdilla ovea vastaan.

Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"...

"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".

"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä, mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen saa".

"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa sitte alotitte?"

"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on valmis".

"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on keksiä voinut".

"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta tehdä jotakin, kummi; tehdä jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä, muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten joukkoon kuuluu hän", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata itseäni".

"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin, että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata, mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin perunani mullittamatta".

"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen, tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta tuon toisen kanssa! -- -- Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä korvansa taustaa".

"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun kynsistäni".

"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä, "mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".

"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".

Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi, erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.

Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti yhteen.

"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla vieraisilla".

"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"

"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".

"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".

"Tietysti, hänen luonansa myöskin -- myöhempään".

"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies Nüssler".

"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi; arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".

"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti, "minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan olevan kelpo ihminen".

"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy laatuun".

"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"

"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen yhtä hyvin kuin minä..."

"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".

"Rakas lapsi..."

"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa vieraisilla?"

"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.

"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä", sanoi Frida myöskin vakaasti.

"Frida!" rukoili Aksel.

"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen sinne".

Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä, jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet häntä nöyristämästä niskaansa.

Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa, alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua löytää.

Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin -- Aksel oli tässä kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin ajoi vaunuilla -- ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.

Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa. Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa. Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean, Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli" j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa oli päättänyt mennä.

"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".

"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta tilaisuutta, tuhlata rahoja?"

"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin mukaani..."

"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä renkejä?"

"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan, voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".

"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana -- sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan kursia -- "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi asiaksensa.

"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni tekee, niin tiedän minä paremman keinon -- jokainen katsokoon itse eteensä -- ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen yksin kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta, minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa, toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.

"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.

"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! -- Sano minulle, kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos minä äänestän aatelisten kanssa..."

"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi aatelisherroilta".

"Kanaseni..." sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika, tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".

"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tulee minun luokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. -- "Malla, pois kahviastiat! Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"

"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla hälle hyvä kyllä".

"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän, sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".

"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".

Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan jäykkänä kuin kanto.

Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja, sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden, kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa. Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos ovesta -- sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta täytyy toti jollakin tavalla palkita --, seurasi häntä koko parvi, sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa minulle! -- Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen, minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" -- hän katsahti ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä -- "on varsin yksinkertainen, niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia, me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta", lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon, "jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka hänen täytyy toimittaa -- täytyy, sanon minä, kun hän sen kerran on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus poisjäävä".

Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle, "Filip, kumarra! -- Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"

"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.

"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" -- kääntyi hän taas Akselin puoleen -- "on Natin toimena ko'ota vanhoja rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia, pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".

Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään, tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä, ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen myssy.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"

"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.

Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja valtiotiede".

Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat, joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin, kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä vuonna oli valtiopäiville menevä.

"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin -- ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille, että minä olen mies!"

Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.

"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp, "arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako? Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole olemassa".

"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"

"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat sen kanssa likempään tuttavuuteen".

"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.

"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä -- näettehän, herra von Rambow, minä olen vanha, yksinkertainen mies -- mutta Hawermannin tunnen minä vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti, mutta... se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua miellyttää".

"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.

"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne, sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".

"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.

"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.

"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia tarkotetaan".

"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin arvelevasta pitkin nenäänsä.

"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset. Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän sisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi Hawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".

"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanha Bräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".

"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.

"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja päälliseksi on hän vielä..."

"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra von Rambow, se mies on -- demokraatti, täydellinen demokraatti!"

"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".

Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka oli siihen syypää? -- Hawermann. -- Tämä keskustelu oli valuttanut kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.

"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä ihmiset sanovat".

"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä, poissa mielestä?"

"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".

"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.

"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".

"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan, noutamaan vaimoani. -- Hyvästi!"

"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin, miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle rouvalle? -- Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".

"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies taas on vetänyt sinua nenästä".

"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.

"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia", ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!" ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista, köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän, isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". -- Ja vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen! Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa -- sen hampsun! -- kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? -- Sinun murhapolttajasi, vanha Bräsig!"

Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän, kuin päivällispöydässä taanoin.

Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki, kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. -- Ja kun Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.

Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä, ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista; pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa, ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia tekstin alla Cornelius Nepoksessa. Ja kaikki tämä soveltui niin kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui, kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt saat sinä tanssia vuorosi!"

Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä lämmintä ystävällisyyttä.

He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä, ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen, ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.

"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan hyvänlaitaisen miehen mieltä?"

"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin turmiontuottaja ja parittelia".

"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen kanssansa?"

"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"

Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? Näitä molempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja rehellisyyttä?"

"Ystävyyttä? -- Miks'ei? -- Olenhan minä isäntä kartanossa. -- Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa rehellisyydestä".

"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! -- Minä olen sinun vaimosi".

"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti, "minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin, tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"

Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia, vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet ollut huonossa seurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen: "Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"

Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön ansaan, tietää koko seutu".

"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".

"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun pehtorini tyttären?"

"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta valinnut".

"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet, jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? -- En, en milloinkaan minä sitä suvaitse".

"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta? Kuinka voit sinä -- ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan tytön viattomuutta -- kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten saastaisten vehkeiden esineeksi?"

"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä hänen onnelliseksi".

"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään onnelliseksi tehdä".

"Enhän minä puhukaan minun käsitteistäni onnesta", sanoi Aksel, johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset pitävät sitä onnena".

"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja -- joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.

Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa -- ulkonaisesti kumminkin --, sillä itse kiistan aineesta oli kummallakin oma ajatuksensa.

Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla renkipojan kiukkuun.

"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse, piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa, tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.

"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille, että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun pellollani seisoa tuommoinen susi".

"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi siihen hampaansijan".

"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".

"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"

"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna lähetin minä hänet matkaan -- sillä sitä en voinut enää kärsiä -- hän tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"

"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"

"Niin, sehän se pitää olla!"

"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".

"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.

"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren herrasi kanssa yksiin tuumiin..."

"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".

"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"

Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot? Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.

"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen, jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".

"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista! Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.

Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.

"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.

"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.

"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi hän taas hurraamaan.

"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas "hurraa! -- Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".

"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se on kumminkin totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".

Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin näyttää voi.

"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".

"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei katsota ystävyyteen".

"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta varokaa, ettette osta vikuria".

"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen! Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen -- Hektorin astuma -- ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja myytyäni noin kolme neljä varsaa..."

"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No, senhän me tunnemme jo ennestään. -- Ratsastakaa nyt vaan rauhassa kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö -- Kaarlo, sinä muistat kai? Gellertin saduista".

Ja Fritz ratsasti tiehensä.

"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.

"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".

"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".

"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".

Luku 21.

Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin, Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä. Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein onnelliseksi.

Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.

Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin ja Slusuhrin kirjeet -- itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla, sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä. Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä, mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen täytyy itsekin jotakin osata -- ei tietää yksistään, sillä hän tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen -- mutta "osata! Kummiseni, osata!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli oikeassa: onnettomin ihminen on se, joka tahtoo, vaan ei osaa.

Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset, hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän -- ja se on mitä pahin seikka nerokkaan naisen silmissä -- että Aksel teki itsensä naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.

Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen, hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan -- noiden kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.

Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten hevosten suusta, ja -- vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa -- hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini, istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella, sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.

Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä, että hänen rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.

"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. -- Ja mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä, "mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".

"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.

"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi, sillä minä en tahdo mitään harmia saada".

Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. -- Tässä voisi nyt joku tehdä muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan, lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus virkosi uuteen eloon.

Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan -- nimittäin semmoisia, jotka eivät rikki menneet -- paukutti ovia ja sanoi suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla panivat hänelle vastarintaa -- vaikka vaan salassa --, sillä he olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä. Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo eilen ja odottaa minua".

"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko, odottaa kai minua?"

"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"

"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos ovesta.

"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisi Pomukkelskopp hänen perästänsä.

"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän..." huudahti Salla ja juoksi ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan. ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä: "Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".

Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko, se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä, antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä. Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä kysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"

"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä? Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne olette kai jo suorittaneet?"

"En", sanoi Pomukkelskopp.

"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja maakuntaneuvoksen luona visitillä. -- Hyvää iltaa Langfeldt, mihin sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos ovesta.

"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen pian taas takasin".

"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä ole suorittaneet?"

"En", sanoi kartanonomistaja.

"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"

Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat. -- Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".

Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija, missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"

Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna, sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa, ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.

Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä; mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa, hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.

Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun perässäni?"

"Mi -- minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä visiteillä kuin tekin!"

"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.

Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten. Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni juoksette?"

Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut, että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa, rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"

Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen. No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain tietää, kuka te olette".

"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan, "sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.

Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle -- asia rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta --, hän kääntyi Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki, mitä asiaa teillä täällä on?"

"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.

"Kenenkä luona täällä?"

"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.

"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.

"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli veitikka näkyviin hänen silmistänsä.

"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi, ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina, kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!", tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen valtaan.

Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet, istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi häntä sääli ollut.

"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"

"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"

"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"

"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".

"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"

"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".

"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"

"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan puijia.

Luku 22.

Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla Venus, Phönix ja Ponys. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi kylän lammikkoon.

Mutta -- niinkuin jo olen sanonut -- uusi vuosi 1844 oli tullut ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä, saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti mailmaa.

Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi hän aina, missä Fritz oli tavattavana.

Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"

"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".

"No, mikä häntä vaivaa?"

"Hänen vanha tammansa on varsan saava".

"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".

"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"

"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa, onko se oikeata leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä, sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös, Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin on se oikeata sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää lajia, ja se on minulla".

"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"

"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä poisheittää. Mutta -- mitäpä piti minun taas kysyä -- oletko tänään ollut pappilassa?"

"Olen".

"No, mitenkä on siellä laita?"

"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan tointui taas".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä hyvältä; mutta -- ikää onkin hänellä jo".

"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.

"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"

"Kiitoksia, Sakari -- Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".

"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".

Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi: "Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan, "kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha ystävä? -- Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".

"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa "päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te voitte, arvoisa herra?"

"No jotenkuten", sanoi Bräsig.

"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".

"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole, minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".

"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä, jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".

"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille, "minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".

"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.

"Vinum, isä, Ja coena, äiti, Ja Venus, kuoma, Ne leinin tuovat".

"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia ette ole mies saamaan mistäkään".

"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha sananparsi".

"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on minulla ja minun kirotulla leinilläni Venuksen kanssa tekemistä?"

"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli ennen muinoin rakkauden jumalatar".

"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".

"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä..."

"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän siemenenne juuri näytäkkään".

"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa..."

"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"

"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä..."

"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista, kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"

"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".

"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta, joilla hän aina kävi ajelemassa".

Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa: "Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".

"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.

"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa ystävyydessä pelaamaan bostonia".

"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.

"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"

Ja Fritz tuli täyttä juoksua.

"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".

Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt, sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa; mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.

"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".

"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.

No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut, sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo nimittäin..."

"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä, "jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin tarinoitsemme".

"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.

"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro; hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina ja nelisilmäisinä.

Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.

"Minä passaan", sanoi, rehtori.

"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa, että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos hänellä jotakin oli.

"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.

"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.

"Ken menee mukaan?"

"Pas!" sanoi Hawermann.

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "yksi tikki -- toinen tikki-- no, kylläpä kolmaskin tulee -- minä menen mukiin".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa puolestansa".

"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä pukki parran sai".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".

"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".

"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun päälle.

"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.

"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla, laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!"

"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.

"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin päälle.

"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille yhdeksänsilmäisen.

"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.

"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole. Mitäpä hänellä viimein onkaan?"

"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!" ja patarouva seurasi perästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".

"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.

"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"

"Neljä", sanoi Hawermann.

"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".

"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin. -- Maltappa, Kaarlo, yhden tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä saat yhden niin on meillä tarpeeksi".

"Minä saan osani", sanoi Kurz.

"Ja minä myös", sanoi rehtori.

Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No niin, minulla on tarpeeksi".

Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi sitä ymmärtää".

"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".

"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".

"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas yksistään".

"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".

"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"

"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne, kun minä kerran boston olen sanonut?"

"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".

Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".

Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa pikkusen ulos!"

"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:

"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat myös kaikki tiehensä".

"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko tuli vallallansa?"

"Ei", änkytti Fritz, "minä... minulle... minulle on jotakin tapahtunut".

"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.

"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.

"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma, että niin on käynyt".

"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta... mutta... se on niin kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".

"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.

"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen... Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".

"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään katsomaan".

Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa talliin.

"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän osotti kyynärpäistä alaspäin.

Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin, sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa, pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".

"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti: "minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä puhdasrotuinen varsa on muuli".

"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".

"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään puhdasrotuinen sikiö".

"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu, paatunut lurjus".

Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon -- seisattamisesta ei puhettakaan! -- aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se oli corpus delictus, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! -- Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle -- Kurz istui kuin tulisilla hiilillä -- "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se..."

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä, kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut, päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte, näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui sisään Kristian Däselin kanssa.

"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on yhdentekevä".

"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.

"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon -- niin -- tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen eläinraukan olla tallissa".

"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.

"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta tämä ei voi olla yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian tuoda apinoita ja karhujakin talliin".

"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin varsoja..."

"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.

"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"

"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".

"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun tammalleni".

Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään! Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".

Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".

"Niin, siinä hän on todellakin!"

"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"

"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"

Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin muuli!"

"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".

"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"

"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".

Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.

Luku 23.

Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta. Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel ja Kananen pappilanmaata.

Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän oli itse ollut Pümpelhagenissa, hän oli itse isäntänä hoitanut asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.

Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä, ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle, ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa, pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.

Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot, joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä, sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.

Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen, ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen? No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.

Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.

Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen, mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä, ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja kultaisia toiveita.

Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen; mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.

Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan "kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä hei-ralla-ralla-raa!

Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, hän? Ihan kuin minä itse: mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse! -- Ja kirjat? -- Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"

Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä, niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan kultaiselta.

Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä, mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä, se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle: "Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti, jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt olet sinä kumminkin!"

Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle -- kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin niin selittänyt -- ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli rakasta ja kaunista.

Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja, mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. -- Kaikki, mikä saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta kiitollisuuttansa siitä. -- Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari, jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies, jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin pappilaan.

Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä. -- Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen, hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. -- Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin kulmaa vastaan ja oli nukkunut.

Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.

Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.

Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen, Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt, nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. -- Ja alhaalla asuntuvassa seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa, antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea ne kaikki elatusäitinsä syliin. -- Niin, verekset haudat ovat kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa usein näillä penkereillä.

Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan, ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.

"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".

"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".

"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse hoitaa maanviljelystänsä?"

"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa maanviljelyksestä huolta pitämään".

"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz valitsevat myös".

"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni ääntävät yhdessä..."

"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa. Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä kuin takkiainen".

"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois kylästä; -- täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan sitä!"

"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".

Ja niin puhein läksi hän.

"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni, ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".

Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää, laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen onnettomuudesta.

Luku 24.

Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit. 2000 taaleria tippusen tiessänsä! -- Ken on auttava? Vanha ystävä Pomukkelskopp ja pappilan pelto.

Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen, kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä, kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin, suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta: "hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"

Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" -- tässä ei voinut hän pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa -- "kaikille, joista hän oli pitänyt, teille myöskin".

Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.

Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella -- muutamat sanoivat liian suurella varovaisuudella -- mutta se ei haittanut! Tässä asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen, että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä. Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi vastedes iloa olla".

Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin, nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta, rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi, nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti. -- Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla. -- Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa, ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty, ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa, ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.

Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä, ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan, joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.

Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia, oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".

"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen, "älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet minuun liian syvän vaikutuksen".

"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on, niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa; ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti, niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.

"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa, se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".

Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".

Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi: "Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"

"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää porsaan paistia nähdä saanut".

Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut -- jos sitä ylimalkaan voi rikokseksi sanoa.

Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta juoksi ulos ovesta.

Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan, heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".

"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa. "Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"

"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos akkunasta.

"Regel? -- Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn, "sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000 taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin tulemaan".

"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.

Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.

"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi kalmankalpeana pihalla.

Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta -- ja nyt olivat ne tippusen tiessänsä.

"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan miehen niskaan.

"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"

"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".

"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän haastettu oikeuteen.)

"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin, ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä sittenkin ajoissa Rostockiin".

"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan tänne?" -- ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian, valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä, Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan, jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen kanssa pois ja sulki hänen kamariin.

Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin. Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa, jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi -- hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa, esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä. Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria. Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta. Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.

Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan, Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.

Luku 25.

Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes Fridakaan voi häntä pidättää.

Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista, josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.

Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle -- hän oli ylimalkaan käyttänyt hyvin puheliaalta -- että hänen oli matkaaminen yön läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla, koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko mies tavallisesti viinaan menevä.

"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa luottaminen pehtoriini".

Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon väkeä moittia.

"Saattaa niin olla!" sanoi pormestari... "mutta, varsin oikeassa ei sen miehen laita ollut; kerta on ensimäinen kerta -- hän oli varmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa hänen vaimonsa tänne".

Vaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa, kun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen maatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja, talouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi -- työväen vaimot vanhenevat väleen maalla -- pait sitä oli hänellä surua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin tuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi: "Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi".

"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun mieheni tehnyt?"

"Sanokaa", kysyi pormestari, "eikö teidän miehenne juo toisinaan enemmän viinaa, kuin hän sietää?"

"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä olekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka kartanosta annetaan".

"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?" kysyi pormestari uudestaan.

"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen aikaan matkaan. Niin, ei... mutta malttakaapa, malttakaapa! -- Niin, nähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen illalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä".

"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?" kysyi pormestari.

"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä hautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen tyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri! kuinka kovasti hän sitä suri!"

"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?"

"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?"

Se pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.

"No niin!" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää pormestarille, "viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan löytäisimme rahatkin".

"Herra notarius, kirjottakaa", lausui pormestari levollisesti ja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan: "Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta, ja antaa seuraavat ilmotukset".

"Herra pormestari", huudahti nyt Aksel, "minä en ymmärrä, mitä tällä viinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!"

"Juuri sitä", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, "tahtoisin minä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin -- kätkenyt, ja josko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista saattoi tehdä", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja sanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: "Herra von Rambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä edeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun tuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin syytetyn etua".

Regel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka tänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen olennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta kuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi jo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että. hän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte sukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta aamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän lujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä rahat.

Sillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan, lensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo -- sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin yksityisissä keräjätutkinnoissa -- ja tarttui hänen käsivarteensa ja huudahti: "Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti onnettomiksi?"

"Mari! Mari!" huusi mies, "minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat puhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?"

"Jokkum!" huudahti vaimo, "sano herroille totuus!"

Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa: "Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"

Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum, sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.

Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta, miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut", oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut ja ottanut ei hän ollut mitään, mutta valhetellut oli hän jo ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee hän uudestaan jotakin puolustukseksensa. Hänen laitansa oli ihan toinen kuin päivätyöläisen, hän oli vaan valhetellut vähän rouvansa hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta päivätyöläinen oli valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.

Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.

Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset puhuivat herra notariuksesta.

Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.

Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä; todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.

"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi Aksel Hawermannille, joka taas oli tullut sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot..."

"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".

"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin voipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella".

"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä, uskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin huostaan".

Hawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui "Tapahtukoon tahtonne", ja meni ulos ovesta.

Kello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut pöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen tähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli myös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä, vaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan huvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi teeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: "Eikö niin? Hän ei ole niitä varastanut?"

"Niin, armollinen rouva", lausui pormestari levollisesti, mutta vakavasti, "päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on häneltä varastettu, tai hän on ne hukannut".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida sydämensä pohjasta, "ettei mies ole mikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa, olisi minulle ollut kauhistus".

"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se on ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he varastavat jok'ainoa", vastasi Aksel.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut illallisatrialle, "meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen ollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla ei ole yhtään varkautta tapahtunut".

"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään -- nytpä nähdään, mistä he käyvät! -- Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin 2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte minulle juuri tämän miehen?"

Hawermann katsahti häneen pitkäkseen: "Niinkuin näyttää", sanoi hän, "tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku erehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta kyllä", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat suuttumuksesta, "että minä olen tämän miehen teille lähettänyt; mutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä kuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen kertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi todistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla asioilla".

Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä, kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista, järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja Pomukkelskopin vehkeille.

Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.

Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa, toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän kyllä tiesi parhaan keinon. -- Akselissa oli kaikki puolinaista; hän ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000 taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä -- että hän jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat, sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa oli tekemistä. -- Taavetista ei hän mitään lausunut --, ei voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita -- uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut -- ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä Hawermanniin tuli -- tässä hän nyt ensi kerran innostui -- pehtorinsa kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä hänelle sopinut.

Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.

Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa; he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat rautakanget.

"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano totuus".

"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.

"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"

"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä, nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.

"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".

Ei, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle oli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja pehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut -- hänelle ei voinut hän sitä sanoa.

"Jokkum, mitä sinä aiot?"

"Minä tahdon lähteä pois".

"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?"

"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti".

"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi".

"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä hengen itsestäni".

Täälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla ylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla ilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin kuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja myöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.

Seuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti ja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi toimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa kotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän raivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää tästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli suljettava kellariin.

Aamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko varmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans tervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä ystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo kertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa veltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen lurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa olivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän itse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt. "Se tahtoo sanoa", lisäsi hän, "hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt, hän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen ei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä piili joku viekkaampi takana. Ja sentähden", sanoi hän, "neuvon minä teitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet avullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät hänen puoltansa".

Akselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja jokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen, versoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa, Pomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi ihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa yksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt Regelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi selvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän, asiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän voi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin tahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin? Kenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella, kenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin karkaamaan auttaa?

Nämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet tyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja vahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee sitä varten heikot ja tomppelit.

"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?" kysyi Pomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.

"Sehän on Regelin vaimo", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.

"Niin". huudahti Aksel pikaisesti... "mitä on hänellä vaimon kanssa tekemistä? Sen tahtoisin minä tietää".

"Sepä on hyvin kummallista", virkkoi Pomukkelskopp.

Kartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti silminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin antoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He tulivat sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "vaimo on minulle juuri tunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan".

"Niin, herra", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, "minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en voinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä", ja nyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa esiliinaansa.

"Soma juttu!" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli niin hyväluontoinen, "soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein varsinainen salaliitto!" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille istumaan ja kysyi: "Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat ovat joutuneet?"

"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole niitä".

"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"

Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".

"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin, ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin kalliiksi asiaksi.

Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut, sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti, hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä seurassa" -- hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin -- "ei ole tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.

Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän voi aavistaakaan".

Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän milloinkin toivoa voi.

Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.

"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä, mikä sopii herralle, mikä palvelialle". Ja niin ratsasti hän tiehensä.

Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti: "Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi luottaa heihin keneenkään!"

"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi, veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000 taaleria..."

"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen kevytmielisyyden kautta".

"Joutavia, menneet hukkaan?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin, "matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"

"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan pormestari itse..."

"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut, niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on ihan täysi salaliitto!"

"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen", sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani täytyy se ymmärtää".

"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".

"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"

Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".

"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä. Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? Minulle", lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän, minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".

Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin -- kumminkin tässä silmänräpäyksessä --, mutta suorastaan tunnustamaan, että hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta, hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon, johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.

"Niin, sinulle", sanoi Aksel, "sinulle on hän kyllä tuleva vielä joksikin muuksikin".

"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.

"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".

Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä, sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".

"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".

"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen puolustuksensa".

"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla ja suurella riemulla edes takasin.

Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.

"Tunnen -- tahi en -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt: minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö, todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".

"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"

"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta milloinkaan mitään voi syntyä".

"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".

"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".

"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan yhdessä talossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".

"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä tuottaa minulle?"

"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"

"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla avioliitolla?"

Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut, sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".

"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär, Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut luoksensa".

"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"

"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan astuva minun nynnykseni yli".

Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä huoneesta oli kuullut kiistan:

"Frans, Frans, mikä teidän on?"

"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta pehtorin puolelle.

"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"

"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".

"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"

"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".

Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.

"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".

"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa? Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan 2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän seuraansa!"

Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan, mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"

Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun te menette matkoille -- jonka minäkin pidän varsin oikeana -- niin tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako lapseni sydäntä levottomaksi".

"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin. Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.

"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.

"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa, ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa, kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut vierivät matkoihinsa.

Luku 26.

Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa, Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow sanovat tämän käynnin johdosta. -- Gottlieb ja Jokkum matkaavat Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. -- Varo nenääsi. -- Liina halaa Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. -- Jokkumin nenä tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.

Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa, ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta, kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli, eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi rouvasihmiseksi.

Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti, sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.

"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni! Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"

"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan tietänyt.

"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin joku toinenkin?"

Jokkum ei sanonut mitään.

"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja Warnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan Pümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"

"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi sille tehdä?"

"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa uudestaan.

"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on hänen kanssansa? Rudolf -- no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi -- se poikahan käyttää itsensä siivosti -- ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan vieraita vastaan.

Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.

"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"

Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa, ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole saatu kiini".

"Ketä?" kysyi Jokkum.

"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"

"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina Wismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa ennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt Itämerelle".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on tuottava veljelleni Kaarlolle!"

"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina perhanasti -- ei hänen itse tähtensä -- ei! vaan hänen isäntänsä tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".

"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.

"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut, on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän kaupanpäälliseksi -- ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä olento koko joukkiosta".

"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta -- Miina, sinä voit mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille seuraa!" -- ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler: "Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb voisi sen saada!"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"

"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa asioissa aina vaan vastusta".

"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. -- Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset valitsevat minun vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum; Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. -- Mutta kuka on haasteleva asiasta nuoren aatelismiehen kanssa? Hawermann? Hän on tätä nykyä isäntänsä kanssa epäsovussa: -- Minä? En kelpaa, sillä hän on minua loukannut. Nuori Jokkum itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu vaan sananparsiinsa. Gottlieb? -- On hyvä mies, mutta pöllöpää. -- Siis ken? Rudolf! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te, rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi sanoa syynsä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren herran luo?"

"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".

Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.

Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan; he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta; minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".

Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti: "Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä, jonka luona tekin teette kauppaa".

Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.

"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".

Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua minusta, te aioitte puhua Gottliebistä".

"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni, rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen -- ah, armollinen rouva, mikä kelpo mies hän oli! -- ja te ette saata siis kummaksua, että minä mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan, sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".

"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja teidän tyttäristänne".

"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin, niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.

Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä. Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow, saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"

Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.

"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa, niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on tultu".

"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"

"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo. joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä, ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole mitään, ei niin mitään. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille, ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja -- mikä on pääasia -- hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän sanansaattajanne".

"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, -- "sitten ei mies olisikaan niitä varastanut!"

"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu. Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan, kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään saamaan siitä kirjallisen tiedon".

"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.

Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista sydämellä".

"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi..." sanoi Aksel kohteliaasti.

"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin kirkkoherran paikkaan".

"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".

"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan, ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin onnellinen ihminen".

Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla. Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"

"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona Tetzlebenissä", nauroi Rudolf.

"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, -- "myöskin puhdasrotuinen! Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan muu kuin teidän orpananne".

Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".

Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä -- tietysti ilman niitäkään järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen, yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000 taaleriamme takasin".

"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut asiasta armollisen herran kanssa?"

"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin nähdä".

"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän kuullenne, te saatte nähdä, että hän osaa; mutta, Jumala nähköön, heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään vailla".

Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.

"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin! Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa, täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".

Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.

Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri vastaisen miehensä niihin.

"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".

Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja sanoi: "Miina, minun mekkoni!"

"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.

"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.

"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en ole sinä ilmoisna nähnyt".

"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen auta".

Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.

Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä, kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu, niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen aikaan Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.

"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".

"Mutta, isä kulta..."

"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla vierivät kartanolle?"

"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler erään toisen herran kanssa".

"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani; minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos katsomaan, mitä siellä oli.

Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja Jokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"

Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.

Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte, on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä vastaisen appini ja anoppini toivomusta".

Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut, vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille, sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa, nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.

"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" -- se oli valhe, mutta hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa, kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle -- "mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet, koska minulle eräs kohta on tärkeä".

"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni..."

"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon -- tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, -- niin saatte minun ääneni, muuten ette".

"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni..."

"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"

Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua. Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".

"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö niin, teidän apillenne?"

Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa; Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi: "Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin tekemistä?"

"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"

"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.

Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja tarkastellen häntä syrjästä päin.

Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän ei ollut -- siltä kumminkin näytti -- pistänyt hänen poveensa minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää, mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva. Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista, ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi! sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä maailmassa toimeen".

Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä, ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta pitää olla kuitenkin varuillansa!"

"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun vaatimukseeni -- hyvä! -- en ininäkään suostu teidän anomukseenne. Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua, sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".

Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.

Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin: mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää, hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita, että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan; Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin, joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle, toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään kuljuun -- vielä pari askelta ja -- loiskis! -- koko rämelys rojahti ojaan.

Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun, ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen. -- "Ptruu, humma! -- Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!" huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".

"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.

"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä hevoset pidätän".

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa, "kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret, "mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"

Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden: "Gottlieb, ovatko luusi eheät?"

"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"

"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen olen kai kokonaan menettänyt".

Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa, kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".

"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".

Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.

He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista. Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt kuului jotakin -- siinä he ovat -- ei, se oli vaan tuulen humina poppelipuissa -- mutta nyt! -- oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat likemmäksi, jo ajavat pihalle -- Liina hypähti pystyyn, hän juoksi ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle sydämellensä -- hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta! -- Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb, mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin -- hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä, hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"

"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".

"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.

"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me ajoimme nurin".

"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut, Jokkum".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!" ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"

"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".

Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa: "Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa, katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne ja huomenna koko repakko pesuun!"

Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti: "Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"

"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.

"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi; mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"

"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?" huudahti rouva Nüssler.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen, sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan, käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".

Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.

"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".

"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"

Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt, ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin on, minä olen allekirjottanut".

"Jokkum, mitä olet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.

"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".

"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan peltoa hän hapottelee -- vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa, "kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään: 'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon 'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia". -- Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli aprikoi koko yökauden.

Luku 27.

Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse paholainenkaan voi huonetta rakentaa. -- Ulos! ulos! -- Miksikä ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja, ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? -- Fritz Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann häntä siitä kiittää. -- Hevoshaat.

Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena, lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.

Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema, alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu, syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin, jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille iltatähti.

Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista, mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt, oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea, ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan, jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen huoneesensa.

Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen; kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi, muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman, niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".

Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän -- seitsemän -- viisikolmatta -- viisikolmatta -- Kurz -- Hawermann -- Kurz -- Hawermann -- tyhmyyksiä -- tyhmyyksiä! -- Tähän pitää hammasorsi -- liian paljo painoa -- pultti läpilyötävä -- no, niin -- kaikki valmisna -- niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä, kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.

Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen, ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin ylimalkaan mahdollista oli.

Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon, ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi, toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti pienokaistansa Akselinsa käsiin.

Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka: hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno, että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin -- "tuon tyhmän poika tolvanan" --, pastorin rouvan Gürlitzissä -- "sen parittelian" --, ja rouva Nüsslerin -- "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet, sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla edesvastauksellansa.

Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa, toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa, neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.

Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta, että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia, järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.

Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen, ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto, jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä aina tuonne töyräälle asti -- alempana juoksee puro ja siinä hyvää juomavettä --, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän pehtorinne sitä vastaan".

"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin käsken", sanoi Aksel pikastuen.

"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään semmoisista mitään".

"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden, jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".

"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora; hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja -- tämän sanoi hän vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan --, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"

"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna alotamme puron puolelta".

"Hyvä! Aina töyräälle saakka -- minä annan sittemmin teille lähemmät määräykset -- pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan Taavetilta heinänsiemeniä".

"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".

"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi. Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".

"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa laskevan pilaa.

"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle, "tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan maan sen lisäksi".

Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.

"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.

Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?" sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut... minä olen pitänyt siitä erityistä kirjaa..."

"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".

"Herra von Rambow, se on mahdotonta..." "Kuulettehan, etten sitä enää vouraa".

"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki..."

"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini. "Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!" ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet, eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois mielestänsä, että hän taas oli väärässä.

Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle! Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa, jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta! Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä, joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa, joka vaan ajattelee palkkaansa.

"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle; hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä, kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!

"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.

"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa tieltä.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän hevoshakoja".

"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".

"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"

"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän herransa kanssa sydämestänsä yhtä.

"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.

"Syltäpuuta? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin; näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta, kun syltä on täysi".

"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"

"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.

"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin Hawermannin.

Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte ohraa liian taajaan".

"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"

"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan", lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.

"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"

"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.

"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa tähän suuntaan kymmenen syltää".

Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"

"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.

"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.

"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun koneeni käy oikein".

"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä pellolla! Mutta tuo laiskuus -- tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'

Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa. Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään, kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä -- tietysti kaikkein ensiksi oman itsensä tähden -- mutta myöskin virkaveljeinsä, kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa, että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä, "siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä, ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".

Luku 28.

Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää, olla hyödyllistä askaroimista, -- Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa. -- Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. -- Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli lammastarhan aidan. -- Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.

Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.

Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta, jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli, ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden sille tasapainoksi.

Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen, epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt. Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"

Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".

"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee..."

"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".

"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän totella".

Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.

"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot sisään".

"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä, muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".

"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen ajamista järjestettäväksi?"

"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen latoon, toiset ohrahuoneukseen".

"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"

"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".

"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon likemmin ajatella".

Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt, mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä kokonaan vapauttaa.

Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut -- älkää panko pahaksi --, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".

Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi -- hän kiitti minua siitä, kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! -- mutta te? Te olette osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä häpäistä minua?"

Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:

"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan kerran itse koettaa..."

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"Triddelfitz!"

"Herra von Rambow!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" -- se oli Fritzin ääni -- "meidän on ajaminen rukiinelot sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan, "sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan päivätyöläiset! -- onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi sanoa itsensä irti. Hän kuuli -- vaikk'ei tyystin kaikkia -- mitä tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla, joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti. Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien eteen ja ajettiin yhdessä jonossa -- järjestys on aina pääasia --, toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat (jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille, Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. -- "Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä, "mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen; mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle, "miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti! Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo, myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa! Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa, ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä kohden: "Herra pehtori..."

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin..."

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin..." sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään, herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut, että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt..."

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On -- on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään: "Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin, ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi -- Jumalan kiitos! -- taas jaloillansa, "minä ajoin häntä; minä luulen, että ruuna on vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus; tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut. Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. -- Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä. Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes takasin lattialla. -- Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä tytärtänsä uneen. -- Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa ajatuksensa uneen! -- Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut; mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä erota.

Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. -- Bräsig antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä tölmäyksen rintaansa.

Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää, yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. -- Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. -- Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta, mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi, minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista, siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti, kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään; mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja kuitenkin semmoisia toimii -- hän pysyköön kaukana minun perheestäni! Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle, olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille, jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta, minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".

"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".

"Mitä? Miina -- Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.

"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä, "tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"

Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".

"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on...?"

"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin; mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle kaikki sanoa".

Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan hyvin. -- Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja nukkuivat.

Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi: "Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä, kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti. jossa hän huusi: "Hawermann!"

Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.

Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa, jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"

Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa minut ruokaanne?"

Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan: "Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".

Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on ilo, on toiselle suru, ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä -- etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä --, ja nämä ihmiset rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä, hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia -- hän olikin vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen, että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman. "Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii kolmesataa kolmekymmentä ja kolme tuhatta pirua, ottamatta ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa, Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut, esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, -- sillä piru käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti tekeminen -- ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen', ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa. Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. -- Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista, ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä", huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan -- ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli! Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut..."

"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.

"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua, vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta vihaa pitää olla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä? Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"

"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa..." ja Gottlieb olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta, kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte rauhallisesta levostanne?"

"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan ylenkatseellisesti herra Sameliksi, vaikka hänen ristimänimensä on Samuli?"

"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.

"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin kasteessa saanut tuon kristillisen nimen Samuli, ja hänen vaimonsa sai nimen Karnalia".

"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".

"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut. Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt herra Samuli Pomukkelskopp ja neitsy Karnalja Kielipalku, sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta, Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.

Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori Bräsigiä.

Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta kotia!"

Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"

Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi hän siinä oman kihlauksensa.

"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"

Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.

Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän oli herra huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto, kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen; molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä sinisen hännystakin liepeestä -- Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä -- ja sanoi, että herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.

Herra von Rambow? -- Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku, jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan, minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow? Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".

Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla millänsäkään!

Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle antanut, mutta ei virkkanut mitään.

"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.

Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.

"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon ma?"

"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin vekselinne järjestyksessä".

"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"

"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään! Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on ne 2000 taaleria ja minulla pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole sitä".

"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma..."

"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria -- eikö niin? Te olette ne saaneet -- ja minä", hän polki vasenta jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen saanut pitkän nenän".

"Mutta..."

"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli yksi niistä jo maksettavissa".

"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet vourata pappilan peltoa".

Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee, hän vaan vähän nipistelee sinua.

Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen, minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von Rambow, minun täytyy nähdä jotakin, nähdä täytyy minun jotakin. Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös..."

"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä olen sen kokonaan unhottanut. -- Minä pyydän teitä... minä en ole ensinkään sitä ajatellut".

"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen pitää ajatella ja...", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin -- ei! -- ei pidä olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa. Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on, tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".

Kurota sormenpääsi vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta koko käden, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä, niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä, hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel, tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista; että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.

Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti ja kenenkä hyväksi? Hänen itsensä hyväksi, oli Akselin sanominen, ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa, lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"

"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin puolesta".

"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel, ollaksensa ystävällinen.

"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella. Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän varustaminen häkki lukolla".

Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi: "Hyvästi!"

Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä. Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin voiminsa syöstä onnettomuuteensa... mutta maltappa! Kyllä sinä vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. -- Kaarlo", huusi hän yli pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti lehmäkaupallensa.

Luku 30.

Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli, ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. -- Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. -- Kaikki rakkaus raukee ja katoo! Viha saa voiton.

Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan; mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän yhtä hyvin pysyä poissa. -- Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa -- kerran -- toisen -- ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". -- Niin, jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt lähdetään -- kaksi penikulmaa tunnissa --, ja kun olemme saapuneet Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter, minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani, ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni, ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst, perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee isoäiti. Ja nyt aikaa talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja hikoelen..." ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin jo siinä kylläksi.

Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly istuu heidän sylissänsä; ja sitte -- sitte tulee pyöreä, möhkäle ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan, jotka seisovat valmisna -- sillä he tietävät tehtävänsä -- he kehivät möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen, kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. -- Ja taas tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz -- mitä? Hän hyppää yli ajajan ruoskan? -- ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia? Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? -- Ettekö? -- Ei olekkaan tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on norsunluiset luut -- "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, -- ihan vaan norsunluun tähden.

Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon, ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista yhtymistä taas vuoden perästä!

Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle, vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller, sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää, sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle, viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.

Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä; ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.

Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan; yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.

Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille, pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.

"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?" huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä: "pehtorille!"

Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.

"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen. Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun, jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää tahdo siitä mitään kuulla".

"Minkä huhun?" kysyi Aksel.

"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".

"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"

"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden olette antaneet eron pehtorillenne".

"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"

"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun, on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän Wismarissa otettiin merimieheksi".

Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin hävyttömästi olisi minua petetty!"

"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".

"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi tällä kertaa ollut juovuksissa!"

"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".

"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi! Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä? Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin, jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".

"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on Hawermannin sukulainen".

"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".

"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"

"Hawermann? Huomenna".

"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa. Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä Hän on myöskin -- niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta kuullut -- lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja, liikaa korkoa vastaan".

"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" -- tässä keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.

Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen, sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä ajatuksiltansa.

Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä, hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.

Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne valmisna?"

"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".

"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on tarkempi kuin edelliset".

"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.

Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.

Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen -- Hawermannin kiellosta huolimatta -- kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.

Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika, ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.

Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa, eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut, joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä hänen valkeita hiuksiansa.

Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä pitää tehdä".

Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.

Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. -- "Tämäpä sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi jo hämärtää.

Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen tamma märkiin raiteihin".

Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos hänen kanssansa. -- Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin, joka tuli lehmiä lypsämästä.

"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan unhottako kirjoja!"

Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun lainakirjaston kirjojen keralla.

Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa, aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin, aavistamatta myöskään mitään pahaa.

Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä. Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi, kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von Rambowin puheille.

Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut, se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä, joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä, hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta riidan voi aina saada: toimeen, ja se saa käydä syystä. -- Viheliäinen keino, mutta hyvin tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.

Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"

"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa hevoslääkäri".

"Se on minun asiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla heinillä".

"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista, sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".

"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä". Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"

"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan..."

"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa, "päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti pitäisi teidän kumminkin jäädä".

"Se on oikein; mutta..."

"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.

Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa, ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan, Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa, ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka on se tapahtunut!"

"Mitä nyt?" kysyi Aksel.

"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se poissa".

"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun sitä tarvitaan, on kirja poissa!"

"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän taas ulos ovesta.

Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla äänellä, "se on varastettu".

"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä ensinkään varasteta -- niinkuin minun 2000 taalerini laita oli -- ja välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".

"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun kirjani on poissa".

"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja ihmiset tietävät, kuinka hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, mihin ne ovat joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.

Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut, erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"

"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt, nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun kunniallinen nimeni...!"

Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.

"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!" ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.

"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.

Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt, puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"

"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on käsivarressa".

Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään kasvaisi.

Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.

"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen, palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton", sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian, tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa; "mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas. -- Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"

Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa, mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän hoiperrellen ulos ovesta.

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä; "petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin mahdollista; mutta -- "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä -- kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi polvillensa -- ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! -- "Petturi on hän ja varas". -- Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos; mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois, pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta, ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa -- niin, siellä oli lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa -- mutta hänen kunniallinen nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. -- Oi, kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä, jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava, kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava, oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. -- Mutta hän oli viaton. -- Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että viattomuus ilmi tulisi -- mailma ei sitä usko.

"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me vielä kerran suoritamme välimme!"

Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.

Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi Hawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan? Mutta mikä sinun on?"

"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin. Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän hänen ohitsensa.

Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka, josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" -- Ja rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut; ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta..." hän pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen ylitsensä.

Luku 31.

Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. -- Hawermann pastorin rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi. -- Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä ajoista. -- Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. -- Bräsig rupee omin päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei hän tahdo olla harakkana. -- Rukkaset. -- Bräsig ajaa kankuri Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. -- Bräsig puhuu armollisen rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla esille Mari Möllerin kanssa. -- Miksikä Pomukkel aina käytti paksua kaulavaatetta.

Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin valmistanut, häntä varten sijan pöytään.

"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta minua pelottaa niin".

"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein iloisesti ja ystävällisesti poskille.

"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".

"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki; ei -- Jumalan kiitos! -- hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa kahdella ja naapurimme vasemmalla kädellä kolmella hevosella, ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".

Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla vastaani".

Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut, itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan, niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä; oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään, sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa. Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta, välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden piikit repivät sydäntä veriseksi. -- Mutta miksikä kääntyi hän länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.

"Länttä kohden, länttä kohden Lennä vieno siipi! Sinua mua kuollessainkin Haluin vielä viepi!"

kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.

Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet. Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.

Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä, hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.

"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen luoksi?"

"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan tavottamaan isääni".

"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"

"Ei, ei vielä!"

"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".

"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on joutunut?"

Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".

Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet? Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa, kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.

"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla milloinkaan mahdollista".

"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig, mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei uskonut hän itsekään selitystänsä.

Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.

Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut, mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili, kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä vaivaa? Oletteko kipeä?"

"En! -- Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"

"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".

Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin pastorin rouvan kanssa.

"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.

"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".

"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"

"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni, sitä en voi minä kestää".

"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli häntä oikein vilpittömästi silmiin.

"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli, sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä, hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.

"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.

Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.

"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä, luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".

"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi laatuun. Mutta kunniaton? -- Ei milloinkaan!"

"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini? Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".

"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".

Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta, jos te katsotte sen hänen onneksensa -- minusta ei mitään väliä tule pitää -- unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".

Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?" syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi? Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää ollenkaan nähdä".

Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden. Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui, riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja istui ystävänsä viereen sohvalle.

Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. -- Kaarlo se on todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa: niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"

Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.

"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla? Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se onneton sattumus tuon perhanan -- ei, siitä en minä aikonut puhua; minä tahdoin sanoa -- -- Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah! omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen, että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka, niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin, sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin, kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä. Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen, muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo -- Jumalan kiitos! -- kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses, Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä, Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää vastaan:

Was hat man dir, du armes Kind gethan?

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä, nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä olen sinun lapses -- eikö niin? -- Sinun rakas lapsesi?" --

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta? Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" -- ja hän veti isänsä luoksensa ja virkkoi hiljaa: "Sinun nimesi on minun nimeni, sinun kunniasi on minun kunniani, sinun elämäsi, on minun elämäni". --

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa, ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää. Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse oli -- herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen katkerimpaan itkuun.

Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut, hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa, puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te kirotut..."

"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens, "heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"

"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden jesuviittiroistoin konnan töihin".

"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni, tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? -- Mutta minä aion haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi? Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä, että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".

Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut mitään aavistusta.

Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.

"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin häntä lohdutella".

Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.

Seuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä: "Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja toimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua, kyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat pois ajaneet".

Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa. Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä, jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja hänen lapsensa oman onnensa nojaan.

Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.

Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä, että tulette, täällä -- ei, ei täällä -- Pümpelhagenissa on kamalia tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä -- meidän Yrjö tuli eilen illalla yht'äkkiä sairaaksi -- hän on houraillut -- ja minä annoin noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa -- ja hän kertoi kamalia asioita -- s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että -- ah, tulkaa sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa, ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska. Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.

Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä hän siihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".

Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he matkaan.

"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"

"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".

"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"

"No hän, meidän isäntämme Pomukkelskopp".

"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.

"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana talvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille pivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää tulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä olla".

Bräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran puheesen päässyt ja pitkitti: "Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy meidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko sunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla kello kymmeneltä kotia".

"Missä sitte kävitte?"

"Ludwigslustissa rautatiellä".

"Mitä teillä siellä oli tekemistä?"

"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään".

"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?"

"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä hänellä ei ollut papereita".

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran rautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille. Niin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien palvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin minä, tässä hän on. -- Kuka? kysyi hän. -- Jaara, sanoin minä. -- Mitä sille pitää? kysyi hän -- Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä. -- Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. -- Ei, sanoin minä, papereita ei ole hänellä. -- Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eikö Hänellä ole mitään papereita! -- Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo teille, ettei jaaralla ole mitään papereita. -- Tulimmainen! sanoi hän, minä kysyn häneltä, eikö Hänellä itsellä ole mitään papereita. -- Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän minua ole aikomus mihinkään lähettää. -- Näettehän, silloin rupesi tuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi sitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien vieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat jäimme seisomaan siihen, hänellä ei ollut mitään papereita, minulla ei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin hänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä eilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin, että meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti hän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt olla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin minä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja jos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki pitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen vanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin hän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön puolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella ja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää -- ja minkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä voi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin minä sille, ettei minulle annettu papereita?"

Bräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki kapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei olisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla sanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.

Niin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen. Suurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta Bräsigiä vastaan: "Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se todellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan laukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli kirja käsiini".

"Mikä kirja?" kysyi Bräsig pikaisesti. "Herranen aika! Hawermannin tilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin".

"Ja sen kirjan", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja pudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, "sen olette te, perhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?" ja survaisi hänet ovea kohden: "Mars sisään! Kirja tänne!"

Vapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen käsistänsä: "Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen saaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä tehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt sen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet mitä kurjimpaan tilaan".

"Herra pehtori, herra pehtori!" huudahti Fritz ja näytti kalmankalpealta, "ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari Möller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne Demministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin paikallensa".

"Mari Möller!" huudahti Bräsig, "mitä on teillä Mari Möllerin kanssa tekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne, tai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te juoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan rutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne korvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö viattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille, tilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka asia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari Mölleristä".

Ja niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä kuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:

"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle", sanoi Bräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osotti Triddelfitziin.

Daniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin voi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän koulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen asioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä nurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin vasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset saapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.

Kun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi Bräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja tuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.

"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?" kysyi nuori rouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.

"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi, että te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä -- perhanan vintiötä", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, "tätä nuorta miestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana".

Nuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika parka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi, milloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli, ainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti "ja niin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni".

"Ilmi Mari Mölleri vaan!" huudahti Bräsig väliin, "totuuden pitää kokonaisuudessaan tulla ilmi!"

"Niin", sanoi Fritz, "Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla oli sinä päivänä niin paljon tekemistä".

Nuori rouva joutui suureen levottomuuteen: "Ja niin olisi kaikki vaan onneton erehdys?"

"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita", sanoi Bräsig, "ja tässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin loppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria, ja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei laske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen tarkkuudessa".

Nuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan silmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen päässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa toisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus ei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä suurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä! Siinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi: "Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?"

"Armollinen rouva", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, "teidän luvallanne, se on hävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann koetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä on koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse kertonut eikä hän valhettele".

Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa samaa miehestänsä; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun, mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne hänelle".

"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden, minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".

"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".

"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa, ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä, ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää on kypsä, niin tulee tuuli -- kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja mihinkä hän menee -- ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa, ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. -- Ja jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.

Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen, tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti häntä näkemästä ympärillensä.

"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös: "Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin heikko".

Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.

Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä olen viaton, etten minä sille mitään voinut".

Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.

"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi sitä voinut ajatella! -- minä tarkotan Hawermannia".

"Mitä te hänestä ajattelette?"

"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota pikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte".

"Se on kaikki tyhjää lörpötystä", sanoi Bräsig harmistuneena.

"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian, hän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko onnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann nimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä minäkin sanon, ne perhanan paperit!"

"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa".

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen! Tänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko kylässä".

"Kustaa", huudahti Bräsig vihan vimmassa, "on lurjus, penikka, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa!"

"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta hän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa on nyt ensin ukko -- niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla täällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa, että mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen kepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset tahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen -- minä en oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan -- luoksi ja kantelivat hänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen hyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi lähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana".

"Niin", huudahti Bräsig suuttuneena, "jos teillä semmoinen maaneuvos olisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista".

"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian törkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona. Mutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet iäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia. No, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja lankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi hänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja käydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin linnassa -- tänä syksynä on hän taas ollut siellä -- ja samassa oli hänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta, sanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän sitte joutuu?"

"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!" huudahti Bräsig.

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi, minä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän, -- rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon ostaa -- mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun kuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että hänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden käyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän hänestä huoli".

"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne", sanoi Bräsig.

"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille on uskottu. -- Huh!" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja Bräsig vaipui syviin ajatuksiin.

Omituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono maine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin perin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo mokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig varmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän kaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti Kustaan kertomus.

"Tämä on ilkeätä", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas vaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, "mutta malta, Samuli! Minä olen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee, minä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä sinut oikeuteen -- harakka!"

Luku 32.

Miksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo hapanta silliä. -- Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja hohuista. -- Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin salaisesta rikosasiain-oikeudesta. -- Kuinka molemmat lihavat simpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen kauppias Krummhornin rouvan suu. -- Miksikä molemmat vanhat rouvat kiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. -- Frans voi odottaa ja tulla uudestaan.

Uusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja Rahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja lämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät puolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan kestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen mailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat myös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä mailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja herra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella kodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa valmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle tämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja kutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat molemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli räättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin pian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru ja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen oli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo vuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon rahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina olla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt yhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan ja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli tämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin oli apteekari Triddelfitzin poika, -- erinomaisen hyvälahjainen ja näppärä nuori mies -- saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin että hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli havainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut havaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat yksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja haltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova nuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa Demminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra von Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut kirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen ottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli sanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun nuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt häntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän tarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow makaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän jossakin kaupungissa. -- Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka Rahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli vaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.

Onneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät tätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui, kun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: "Taavetti, sinä olet liian tyhmä!" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän pudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. -- Rehtori Baldrian ei mennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli, että, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää asiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan siitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum Nüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. -- Kurz sanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut vanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen. Kumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä epäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin suurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut vähän toisella tavalla. -- Mutta juuri sentähden, että hänen Fritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi sitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten arvossa.

Ja niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan, kun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa, seisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä varsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden antamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa tehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi: "Älkää olko millännekään. Triddelfitz! -- Mutta yksi asia painakaa mieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa, ja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän tule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset eivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin tehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi teillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa häpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja tässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja nyt hyvästi!" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva oli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin kanssa.

Fritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa. Siellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: "No, kuinka on laita? -- Tehän teitte miehen tavalla!"

"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?"

"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!"

"Sanokaapa..."

"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?"

Mutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti tahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi väkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi hevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta hänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.

Jos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä ja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi tynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä uuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi. Sillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta sisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät vaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen -- herra ajoi itse ja kyytimies istui takana -- ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä akkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?

"Minusta hän näyttää hyvin tutulta", sanoi joku.

"Niin, nähnyt olen minäkin hänen", sanoi toinen.

"Eikö hän ole...?" alotti kolmas.

"Älähän mitä!" sanoi suutari Bank, "se, ketä sinä tarkotat, ei hän ole".

"Minä tiedän", sanoi räätäli Wimmersdorf, "minä olen tehnyt hänelle monta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella puolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana".

"Räätäli on oikeassa, se hän on".

"Niin, se hän onkin".

"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden".

"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa sairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä asian varteen".

Ja kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat Rahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät päin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa kohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen ympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat keskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.

Frans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte torille päin.

"Juho", kysyi eräs akkunasta, "mitä hän sinulle sanoi?"

"Oo", sanoi Juho, "hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona".

"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden perästä".

"Juho", kysyi eräs toinen, "eikö hän mitään muuta sanonut?"

"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut, asu tässä lähellä kauppias Kurzin luona".

"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori. Hyvästi nyt!"

"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?"

"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille".

"Odotappa, minä tulen muassa".

"Se onkin totta, se", sanoi eräs toinen. "Kurzin luona voimme kaikki parhain nähdä".

"Niin, mennäänpä Kurzille!"

Eikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka muuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz sanoi itseksensä: "Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi".

Vähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin kauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.

"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?" kysyi eräs joukosta.

"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaa Pribbenowista".

"Niin, se on totta, se".

"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä tulee hänen niskaansa!" sanoi Wimmersdorf.

"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani", sanoi suutari Bank, "minä menen kotia".

"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan", sanoi nikkari Thiel.

"Tiedättekö mitä?" sanoi Bank, "minä luulen ettei koko jutussa ole mitään perää"?

"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna", sanoi nikkari Thiel.

"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla paikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut".

"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan", sanoi räätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Se on tyhjää lorua!" sanoi suutari, "ja koko juttu on tyhjää lorua: vanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina on hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla päivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?"

"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?"

"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö Hawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä, mitä hän siihen sanoo!"

"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään", sanoi Kurz; "mutta uskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni".

"Niin, kuuletteko nyt?"

"Niin, kylläpä kai se on mahdollista."

"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta".

"Jaa jaa", sanoi Wimmersdorf, "minun luonani ei hän ole teettänyt mitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi"...

"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!"

"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!"

"Minä tahdon teille jotakin sanoa", sanoi Bank ja lyödä lämäytti nyrkkinsä tiskiin, "tulkaa kaikki tänne -- herra Kurz, täyttäkää vielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi".

Ja niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla Hawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin heiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. -- Minkä tähden? Sen tähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.

Semmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten hyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta mitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä ajatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa pikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään heidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä niillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen voiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota rouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi istuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa, siellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä, kärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu korppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen sieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen edessä. -- Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä, suutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa? Mitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä? Nämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat ennen kaikkia -- niinkuin lakimiehet sitä sanovat -- syytetyn antecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he havaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin rouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. -- Malla ja Salla Pomukkelskopp olivat -- niinkuin maalarit sanovat -- väriä vähän korottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr oli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli -- niinkuin oppineet sanovat -- saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin vähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen kuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin parittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.

Juuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli kaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja saivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että olivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin, sanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat, tapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa tarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon ylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut, että heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan velvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta viskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän mahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini kuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin, simpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat oikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja kauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi talletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu voi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin rouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori herra ollut käynyt pormestarin luona. -- Oh, vastasi pormestarin rouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla, he olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.

"Ja mitä oli hänellä asiaa?" kysyi viskaalin rouva.

"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista rahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä Pümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty".

"Ja mitä muuta?" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas kutimeensa.

"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut", sanoi pormestarinna.

"Ja sitä te uskotte?" kysyi viskaalin rouva.

"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle, uskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin heti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi: Jos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa".

Toinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun. Kun tuommoinen oikein lihava simpsukka -- sillä viskaalin rouva oli lihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia -- sydämensä pohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin tapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja katselivat simpsukoita.

"Herranen aika", huudahti teekestin emäntä vihdoin, "mitähän te sitte tiedätte?"

"Krummhornin rouva saa kertoa", sanoi viskaalin rouva kylmäkiskoisesti, "onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä".

Krummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin ja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius Schäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja ihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa yhdelle ja toiselle: "Pidä minusta kiini!" eli "Käännä minä takasin!" -- Hän alotti nyt. "Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin..."

"Kuka?" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui oikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.

"Hiljaa!" huusivat kaikki.

"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on kerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja siniset housut -- ei, mitähän minä pakisen! -- sinisen hännystakin ja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään tapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia kaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? -- Sitä en minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas sanoa?"

"Hän tuli suoraan poikki torin", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.

"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia akuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä Hirsch -- ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se sama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun mieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat sen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias voi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas olin?"

"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu".

"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja voimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva sanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva rupeisi oikeutta käymään -- ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati, tai konsistoriumi tai mikä hän lienee -- niin täytyisi herra Pomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja viskaalin rouva..."

Mutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta, hän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä, kehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden hänen puheesensa: "ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja viipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen, ja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään semmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä, ja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet yllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva hänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva meni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin... niin, kuin..."

"Rouva kulta", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, "te kuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä".

"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin, semmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha pehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja nuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla".

"Mutta herranen aika", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, "kuinka voitte te sen kuulla?"

"Niin ystäväiseni", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin tyhmyyttä, "kuulla emme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja minä olemme sen molemmat nähneet, nähneet omilla silmillämme. Ja vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja katseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet ja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän häntä, suojella".

"Niin", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, "laita oli ihan sama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden että hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös hänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä tahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin raastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän, sillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja minun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat on varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei varastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin..."

"Niin aina, rouva kulta", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän sanatulvan, "mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö näytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi hänelle eron?"

"En", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; "kalpealta hän näytti, mutta vapisevan en minä hänen nähnyt".

"Sen minä näin", sanoi viskaalin rouva, "näin hän vapisi", lisäsi hän ja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi kesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, "ja näin seisoi nuori herra hänen edessänsä", hän nousi seisoalle "side on katkennut, niinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori herra häntä", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen pikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, "ja sitte rupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja taputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi onnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä; mutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä, kuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö niin, rouva Krummhorn?"

"Sitä en minä nähnyt", sanoi kauppiaan rouva, "minä pidin silmällä vaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan kalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä, vast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri sanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä hänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin, sillä meidän isä vainajamme..."

"Oi sitä tyttö parkaa!" huudahti pieni tyhmä asessori, "hän on niin kaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän niin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä".

"Ystäväni", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen, joka sanaksi muutettuna merkitsi "pöllöpää", "ystäväni, kavahtakaa itseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa ettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia".

"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin", kulki nyt suusta suuhun, kutimesta kutimeen, kupista kuppiin.

Pikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa kokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa teekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran ruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin viskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään ja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen puhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa. Ja viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut sukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat olivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän vuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.

"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on syyllinen?"

"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?"

"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne".

"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia".

Ja nyt ammuskeltiin "rouva kulta" ja "rouvaseni" yhä suoraan yli pöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät leukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin ompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain puolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä sanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili heitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisi hänelle sitä häpeätä, että juuri hänen teekestissään semmoinen eripuraisuus pääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään, sillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut enää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli jäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.

Ja ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos eivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä voineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat saattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat herättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima katse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä, ja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli vastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja ihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa aavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli edes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen akkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä, ja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli pitänyt hänen puoltansa. -- Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista ajateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja peittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä haavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli tämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin ennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän istui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen tyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti hän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja käveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi hänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen kiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä kohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun täytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja suurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. -- Pieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli tätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi puhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat häneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli ja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi ja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin suhteen.

Vanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa kanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja joutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen alakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava, jollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut hänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika Taavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä Frans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että pääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä tiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli, ja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että hän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä hänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin rouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että niin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei ollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja hänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin, saattamasta nimeänsä häpeään.

Tämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä ja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja rohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta ihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että he ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän tehnytkin -- jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen. Mutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse olivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen syytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen hylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä antanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen sydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan. Talvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun luonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja peittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja kaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat, istuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa metsässä vallitsee kuoleman tyyneys. -- Vanhus oli sydämessään valmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen tervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät kaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka hänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut toipua. -- Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta on haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on kumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen rinnalla?

Niin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin Fransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva uudestaan.

Luku 33.

Minä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden 1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut piillä Wapun päivänä rukiissa? -- Mailman lopusta, Kurzista ja Triddelfitzistä. -- Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka kolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. -- Akselia ahdistetaan vähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. -- Kuinka Taavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo millään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt Pümpelhageniin. -- Isä on liian viisas!

Hawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli puutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui usein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille niille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen pannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori Baldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä heidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat saarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä epäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja Miinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig kävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone kyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä uutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli vanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman, että maa jo oli kuiva -- s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä ei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista ja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä tuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun hän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä tulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se hänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli uudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja maanviljelyksestä.

Ja vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja maanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli varhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja rehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi, ja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta, uskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua, kevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa, syö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä nousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!"

Palmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään täysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen pöydälle.

"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi Pümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko halme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta latvaan saakka täynnä syöpäläisiä!"

"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin niittäneet kauniin heinän".

"Niin kyllä, Kaarlo, mitä mustiin tulee, mutta harmaiden laita on toinen -- minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi --" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta kun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. -- "Niin, näethän nyt! Enkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat salaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin sitä vahinkoa, jonka he tekevät. -- Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän vuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta. Muina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin oraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä siinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat papit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja että aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava kaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että ihmisten pitää tehdä katumus".

"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä".

"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin paikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset heittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta oli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska vielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori Gottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin Liinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään hyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo".

"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz minun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka rehottaa kaikilla pelloilla".

"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz! Johan nyt jotakin -- Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla, tietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee arvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin ylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää, taitavaa maanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut, joka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset pistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa maanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa -- ei, Kurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos hän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. -- Mutta mitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni, kamsuineni sinun luokses".

"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin tarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä ymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin toimeen".

"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi katsot -- sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi -- niin jään minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona, eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa". Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä, sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no, siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä: 'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni, ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat, ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan iltapuolella!' -- Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle, etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".

Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa -- niin puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä -- ja siinä seisoivat nuo vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa, kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille, ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta! No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.

Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin, ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa, naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta. Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.

Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on teillä hädässä jotakin!"

Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään". Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso, naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen johtunut. -- Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit, ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset. Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut -- kukaan ei teettänyt mitään -- ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan, päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri, ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. -- Se oli päivällisatria.

Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä. Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla, silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät tunnette".

Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta. Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä; jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta. Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli, täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.

"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".

"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja rahaa ei minulla myöskään ole".

"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.

"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän kuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut ja myynyt".

"Juuri sentähden", sanoi Slusuhr, "nyt on aika. Semmoinen sopiva tilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua, sillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit minulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa nyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä".

"Kuinka suuri on summa?" kysyi Taavetti.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa taustaa, "vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä".

"Loruja!" sanoi Slusuhr, "enemmän täytyy niitä olla".

"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä puolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi sitä".

"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa, ja sitte saatte vielä kauvan odottaa", sanoi notarius; "mutta ei haita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä voimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää".

Mukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta Kananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin; hän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.

Nyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti tulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa tällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä erällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja hänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada. Tämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen kerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta suostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli oikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla joku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein kiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli, sitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja puhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt mitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä epäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa Pomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi hevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.

Mukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein sydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa naapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä hädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan ja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa ollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä näin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue lakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille molemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin mahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja sanoi: "Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!" ja hän aukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa taaleria, "näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää kumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin, että teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella".

Mutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä asiassa.

"Se on minulle vastenmielistä", sanoi Mukkel, "te tunnette sananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Niin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat häntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa pulassa.

"Hekö ovat sen tehneet?" huudahti Pomukkelskopp; "sitä he eivät saa tehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun rakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan -- siitä, saatte ehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin ollessa".

Sen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut tyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran ja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä kumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.

"Herranen aika, mielelläni", sanoi Mukkel, "mutta kenenkä luona? Kenellä nyt on rahoja?"

"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?" kysyi Aksel.

"Häntä en tunne", kuului vastaus, "minä en ole koskaan ollut asioissa hänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te itse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen".

Tämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen luikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas istui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä pilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.

Taavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä mitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella Pomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään välittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.

Hän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista ovea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja uupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa tyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti kaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini, ikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja iäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti, kun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida oli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta mieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa hänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän miehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi itseänsä ja muita.

Mutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa kuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa osotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun Frida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli pientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel oli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä mailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti rupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa ystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen taakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.

Mutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas portaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi Kristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi useamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei ollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta ja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti aikomuksensa toimeen panematta.

"Sinä aiot matkalle?" kysyi Frida.

"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymään Swerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?"

Fridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan kuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi Sweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden; hänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin sisartensa luoksi. -- Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että olihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille pienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista tuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä he elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta voinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin Aksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön kuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa, siitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat ihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5 prosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta penteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä. Tämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.

Kun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa ja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin liikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko mailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä viisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa lausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset, erittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä ahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä nykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja heidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän ennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat kartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset vanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta veljeänsä.

Rahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin vaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti se myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin niskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta taaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia korkoa.

Ensiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä mielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr taas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän rahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille naamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: "Hyvät herrat, korjatkaa luunne".

"Mitä tämä on?" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.

"Jumaliste!" huudahti Taavetti, "hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä oli vielä koko tukku setelejä".

"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?"

"Niin, kysytäänpä Zodickilta".

Zodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti aina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli kuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.

"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?"

"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski". "Swerinissä? Mitä on hänellä Swerinissä tekemistä?"

"Hän on sieltä noutanut rahoja", sanoi Zodick.

"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset auttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta orpanaltansa".

"Vai niin?" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa ja piti niitä Taavetin nenän alla: "haisteleppa näitä! Haisevatko ne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen juutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on meneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä kiukusta".

Ja siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon, kuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: "Sitähän minä sanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta Kananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!"

"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.

"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta, jotka te olette kartanoon kiinittäneet".

"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa, jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.

"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".

"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli vasta parin vuoden perästä".

"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan, hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".

"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin ei hänellä ole mitään tuloja".

"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".

"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".

"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi tämä jalo ihmisystävä.

"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia, "joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja. Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä, se eukko ei kavastele mitään".

"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.

"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi, jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".

"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä ylös sinun rahasi, minä sanon minun".

"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava holhouden alaiseksi".

"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän -- asia on sitä laatua -- näettehän: ukko on liian viisas".

Luku 34.

Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. -- Miksikä Jokkum Nüssler uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. -- Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. -- Bräsig ottaa toimeksensa ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. -- 1848.

Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan, myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata. Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle, nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. -- Mekin voisimme siitä iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli, ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan, joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä, mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi, ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani. Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan enää, hauska on häntä vähän nipistellä".

"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.

Nuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan ihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli aina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun ja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi nyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa tosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat sadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta raha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka uudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu, ja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta vuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja elämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva Nüssler syksyllä Jokkumille: "Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että meidän on kajoominen säästöihimme".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä, "eihän toki niin käyne".

alutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä, että heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria säästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. "Emmehän voi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää", lisäsi hän.

Jokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki Sulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi varsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin hänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi perästä.

Tuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan paisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa huusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä löytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa kädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään. Sulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä hänen tässä toimessa.

"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?"

"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa".

"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?"

"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin pois Jokkumin kädestä, "mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat lypsinlehmäni!"

"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".

Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä, muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi, häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla hänen ristilapsensa.

Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen, haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum? Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo enää taloutta pitää?"

"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi Miina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?" Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.

"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" -- Jokkum nosti silmänsä -- "ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. -- Vaiti, rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään hauskat häät".

"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja Miina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun minulla oli kolme -- niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".

"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia päättyi.

Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin ihmisiin -- joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan -- ja tämä kaikki tapahtui ilman mitäkään syytä; ja Miina puristi oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista, lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista, ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin, sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta, nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:

Rakas ristilapseni!

Tässä onpi huoneeni, vaan ei ole omani, Se, ken tässä ennen asui, samat sanat siitä lausui.

Kun hän lähti matkaansa, astun hänen sijaansa; niin on käyvä vastakin, kun lähtö tulee mullekin.

Niin, eron hetki on katkera, mut aika kuluvi ahkeraan, siis astu sisään sä huoleti vaan, vuoden viertyä häitäsi raketaan.

Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona ja Hawermann Rahnstädtissä.

Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan: hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta. Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. -- Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava, ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen. Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä, milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa, hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut, niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä, saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi taas häntä.

Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia, jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut, hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa, mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana, kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja tämän rakkauden sai mailma nähdä, vaan ei toista. Ja kun Herra taivaassa näkee, kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä, silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista, joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.

Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.

"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori -- sillä se oli hän -- ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi: "Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".

No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet, kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli, kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui, oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa olla pieni kiltti lapsi".

Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän, hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen ruokatavaroita -- sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä oli kaikki.

Ja kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin rouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen parhaiten saataisiin toimeen. -- Sen pitää tulla suurellaiseksi sanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän sillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää, "suurellaiseksi" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi mihinkään. -- Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat, että tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä, jumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka vast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku mies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin rouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt -- ja sitä oli jo jommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn -- oli keittäminen ja hyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista ymmärsivät? Mutta "suurellaisesti" oli asia alustettava. Ja seura erosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen alkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine esiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat yhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat perunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä rahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku asessori pani roponsa myöskin alttiiksi.

Bräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne omalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia varten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan vähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi Hawermannille: "tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja vesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät molemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä piti minun sanoa -- Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään iltapuolella tulee hän".

"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen tulevan vasta elokuussa takasin".

"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika hyvällä alulla. Mutta -- niitähän piti minun sanoa -- niin, vanha juutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta ja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka liukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen vanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa, minä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on minun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen kissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten; sillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte menen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden, koska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan, kuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai, onko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten voisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä hevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin rouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista kylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska laiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki säännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta. No, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle jotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani". Ja niin juoksi hän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa, sillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on pääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja niin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.

Iltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli kirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen olkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: "Aristophaneen sammakot, kreikan kielestä käännetty". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka suuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut Rahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden perästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi nimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat kaikenlaisten "Ruusujen", "Helmien", "Lemmikkien" ja "Kukkasten" seassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se veitikka olisi nauranut! -- Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän istui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät kuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin kätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: "Aristop-haneen sammakot -- minä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä; sanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut, ja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla tyytyväisiä, Kaarlo".

Ja nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan yhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi hän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa, vaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa, kääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä silmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen eteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää, kun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa saarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki, veti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: "Kaunista, Sakari, hyvin kaunista!"

"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut".

"Älä pane pahaksi", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein tunnollensa, "mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas pois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?"

"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13] ja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin saada sen edestä".

"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?"

"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan huviksensa lukee hän kirjoja. Näethän..." ja hän aikoi hänelle tätä likemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli sisään. --

Hawermann kävi häntä vastaan: "Terve, Mooses, terve! Kuinka reippaalta te näytätte, oikein kauniilta!"

"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo viisikymmentä vuotta takaperin".

"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?"

"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa, ensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä lähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon kaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset".

"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat kai yhä mielessänne olleet?"

"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten ryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja juuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös seitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa".

"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen pulaan".

"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla, notariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita, heillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän luki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen, sillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin eteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. -- Kreivin luona, vastasi hän. -- Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. -- Silloin vannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. -- Mutta minä väitin yhä: Zodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa sinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun, ja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja sitte joudut sinä maantielle. -- Nyt heltisi hänen kielenkantansa, ja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista ja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös kahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. -- Pömökkelskopp on viisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on".

"Jumalan tähden!" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja entinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä tietämättänsä, "ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne? Mooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa".

"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta muuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa". Ja hän katseli molempia pehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: "Minä olen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä".

"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?" kysyi Hawermann.

"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen", vastasi Mooses vihaisesti, "ja majatalossani puhuttelin häntä".

"Herranen aika", huudahti Hawermann, "sitä ei ole hän milloinkaan ennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan joutunut!"

"Sitä olen minä aina sanonut", huudahti Bräsig, "herra luutnantti hävittää itsensä avoimin silmin".

"Taivaan pyhät!" puhkesi Mooses sanomaan, "kuinka siellä rahoja mätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja niitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän tälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä on olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta? Karvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten joukossa. -- Zodick, sanoin minä -- sillä Zodick oli tullut minun vaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä -- Zodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka hänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick ja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun luokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa teille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin tulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin edessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään. Mutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne".

"Se onneton miesparka!" huudahti Hawermann. "Semmoinen nulikka!" huudahti Bräsig, "ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit minun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!"

"Mutta Mooses, Mooses!" huudahti Hawermann, "minä pyydän teitä Jumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava mielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa".

"Hawermann", sanoi Mooses, "te olette myös viisas mies, mutta kuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä itsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja kalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies hankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja juo shampanjaa -- no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat, sen voivat he huomenna ansaita takaisin -- hänelle lainaat myös; mutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin viskelee rahojaan lokaan -- ole varoillasi hänestä, sanoin minä, peluri ei löydä rahojaan takasin loasta -- Ja mitä sanoisivat ihmiset minusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä nuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että hän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta". Ja Mooses oikaisi itsensä suoraksi. "Ei, juutalaisella on myös kunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani ja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä minä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä minulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän ole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette kuitenkin hyvä ja rehellinen mies. -- Ei", sanoi hän, "istukaa", kun Hawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa; "minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte sitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä suvaita ja minulla on myös syyni. -- Ja nyt hyvästi, Hawermann, hyvästi herra pehtori!" ja hän lähti; "mutta tammikuun 15:ksi vaadin rahani".

Niin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle, jota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät häntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä raekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse tosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla, hän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin, joita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin odottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi tapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat voivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet sattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että sallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.

Niin tapahtui vuonna 1848.

Luku 35.

Miksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan, miksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää peukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta kuin "puh". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja Bräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen poika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa. -- Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa ompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu Gottliebiä ja Liinaa päivälliselle. -- Liina ei suostu, ja Gottlieb saarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.

Tässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle eduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan; enkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle mailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä tämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen ottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi tämä kirja saada järjettömän lopun.

Kun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista yhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin hauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista. Mutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään, ja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi, sillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä, neljä "Hamburger Correspontia" ja seitsemän "Vossische Zeitungia", ja tämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti kaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut, mutta se teki sitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä valtioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli, noin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä, ja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja ja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat heidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä riitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt oli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti kumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.

"Juhana", sanoi Juha Bankin vaimo, "mihinkä, sinä taas aiot?"

"Pikimmältäni Grammelinin luo".

"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä".

"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana taas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa tapahtuu". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa meni olutkapakkaan.

Ylimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä kädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.

"Hiljaa!"

"Hiljaa!"

"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan".

"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta eteeni?"

"No, hiljaa nyt!"

Ja asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista ja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli menemäisillään ylösalasin.

"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin", sanoi hän. "Ferron saari, 5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa meridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän saaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa. Suuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu aseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan meridiania".

"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!"

"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on jotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää".

"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?"

"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat hyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa minua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet sen".

Asianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: "Tämäpä on hullua; minua oikein rupee pöyristämään".

"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?"

"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?"

"Eiköhän mahda! Kuulkaa! -- Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä. Hyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten kesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi uppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime vuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan seuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita".

"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko rämäskä käymästä?"

"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!"

"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse".

"Minä en usko koko jutusta sanaakaan", sanoi Juha Bank.

"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää. Eikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?"

"No veikkoset", huudahti räätäli Wimmersdorf, "sen saatan minä sanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva". "No", huudahti eräs toinen, "minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee, putoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö meidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla pohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

Tästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra asianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin toisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja toiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä lukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa asioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.

Mutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin posti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä postikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja ratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat keskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen ihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven edessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi, että kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista välillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.

Seuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta kaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat herrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki huhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä, toinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella kaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän ammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin, vaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta hänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: "Veikkonen, minähän se olin, joka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna pyökkipölkkyjä puuvajassani".

Kolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä, vaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi voinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut Berlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin, ettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli papin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen ja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa liikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut; hän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä tiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät olleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä, he eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin koettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis pari katusulkua -- ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt Rahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut poliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki rynnäkköä niitä vastaan -- taas kepillään -- edestäpäin ja ajoi täyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän käsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös matkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän voi sanoa "puh!" "puh!"

Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja, erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo kovasti.

Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni. Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.

Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan. Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän, joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. -- Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti: pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin ainoastaan heidän edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten, joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara. Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi, sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget -- niinkuin sitä sanotaan -- ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja rakennusmestari Schulz.

Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.

"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".

"Onko se sanomissa?"

"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"

"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista, kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".

Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi: niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! -- Mooses tulee tänne iltapuolella päivää".

Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan totta, mitä Berlinistä puhutaan".

"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"

"Kapina on syttynyt -- mutta älkää puhuko siitä mitään -- tänään aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä tuhatta tallella vuodelta 1815".

"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".

"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön, ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! -- mutta älkää puhuko siitä mitään".

"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"

"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".

"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin? Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".

"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti tuli sisään -- näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa, Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. -- No mutta jos ajat muuttuvat? kysyi hän. -- Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä, ajat eivät sitä silloin enää vaadi".

Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa, joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin, kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän -- "teistä rouva Behrens ei puhu mitään -- jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".

Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.

Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi: "Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi, ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi; ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona, häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi villaisen ihokkaan ja alushousut".

"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte! Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa, kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".

"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny, niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".

"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi, jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"

"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"

"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles! Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan, vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta, ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu hyviinkin?"

"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz minulle -- nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin --, että viime sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".

"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee yhtä ja toista, sattuu koko maahan".

Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta! Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".

Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken, ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin, kun kukin piti vaan huolta itsestänsä -- kun vaan sai elää rauhassa väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia, joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa kadonnut. -- Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.

Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan, voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin, niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. -- Tähän ei ollut Akselilla kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin: milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin ja sapeliin. -- Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia, kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt, väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin viimein täytyi ruveta palamaan.

Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä, oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin -- hirmuista kyllä -- isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä. -- Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen, tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit, jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp -- tietysti tahtomattansa -- oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä, myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.

Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi, joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa; ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin, joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen, niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua -- omaa hätäänsä ja kurjuuttansa -- tulessa ja juoksivat sitte, tämä tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan, rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.

Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia! Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.

"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet, sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia, varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".

Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan! Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".

Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"

"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden. "Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos ovesta.

Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa isän puolta.

"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella ystävällisyydellä. -- Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin selkään aasinpäätä! -- Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet; mutta malttakaapa...!"

"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".

"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".

"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.

"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon, etteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan käsityöläisille heidän saantinsa, ja -- se täytyy minun tehdä! -- se on saakelin kova asia, mutta minun täytyy se tehdä! -- minä pyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat".

Malla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä milloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn hämmästyäksensä, kun isä sanoi: "ja sen tahdon minä painaa teidän mieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa -- Jumala paratkoon! -- äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin kurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla sanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat tilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä pitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen heitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi, voimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä". --

Ja todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille sydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta -- Kananen oli siis antanut myöden tässä asiassa -- ja pyydettiin, että herra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle; sanansaattaja odotti vastausta.

Bräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia tarkastelemassa.

Kun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä, kuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai epäsiveellisen käytöksen tähden.

"Mitä?" huudahti hän. "Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä on Liina? Liina!" huusi hän ulos ovesta.

Liina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi neuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka istui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.

"No", virkkoi Liina viimein, "sinne emme tietysti mene?"

"Lapsi kulta", sanoi pastori Gottlieb -- sillä hän kutsui vaimoansa aina "lapsikullaksi", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa hänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan "Liina" -- "lapsikulta, sinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle".

"Gottlieb", sanoi Liina, "tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan päivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp -- Enkö ole oikeassa, Bräsig?"

Bräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä, kuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi oli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.

"Lapsi kulta", sanoi Gottlieb, "kirjotettu on: Sinä et saa antaa auringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle..."

"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä korvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. -- Jumala antakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut toinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi tapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka mies saisi käydä, poski turvoksissa".

"Mutta, lapsikulta..."

"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin luona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että meillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo ennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja siankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he jättäneet kutsumatta", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään, "ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä".

Tämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta ja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin lisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa, joka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan viljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies, kuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan, kuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen mielialaltaan. -- Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen, mutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta tuli mainitsemaan, että hän oli varsinainen jäsen Rahnstädtin reformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti siankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan. Liina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä tavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: "Niin", huusi hän, "Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka Herra valitsee vitsaksensa!" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko, puuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi oli valitseva.

"Se on Herran kädessä!" huusi Gottlieb, "hän voi valita siksi minun, hän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!"

"Liinaa ja minua ei hän valitse", sanoi Bräsig ja pyyhkieli suupieliänsä, "Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama viikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole mikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä kerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini -- niin..."

Gottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan saarnasi edelleen: "Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva jalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä on rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä pystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa tahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä, vääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!"

Niin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa. Bräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi, että tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut maallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän: "Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin puhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin kuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä uhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf tahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein pisimmät puheet -- ei, älkää minua keskeyttäkö! -- Minä tahdon vaan sanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on jo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön toimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole".

"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"

Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat, että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka siellä vielä käyvät".

Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä uutta aikaa -- josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon kuin äskensyntynyt lapsi -- ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja, jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon, ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.

Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan; mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta, se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin. Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut, joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys, ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään, vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka -- Jumalan kiitos! -- ei ole katkaistu.

Luku 36.

Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. -- Mitä Jokkum laati Rostockin lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille vanhan testamentin aikaisena enkelinä. -- Miksikä Fritz Triddelfitz ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. -- Sulttaani herättää Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.

Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut yhtä hyvä.

Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani "kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä "Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito, antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä: Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti, siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä, kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14] asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut, sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi; mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. -- Mutta Jokkum ei sitä unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää millään ehdolla tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.

Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.

"Minä en tiedä", sanoi hän Rudolfille, "miks'ei Bräsig tule? Hänellä, Jumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä käy edes minuakaan katsomassa".

"Täti kulta", sanoi Rudolf, "tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään ole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän kumminkin".

"Mistä sen tiedät?"

"Niin täti kulta", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, "minä -- minä olin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin samassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi hän tulla".

"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse; sunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte siellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia ennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan vielä mitään voi syntyä".

"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme me vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme".

"Rudolf", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, "mihinkä joudumme minä ja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö hänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?"

"No", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, "niin liian nuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on kyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin kolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni".

Ja Bräsig tuli: "Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! -- No, onko teilläkin täällä pieni kapina alulla?"

"On", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta; "mitäpä sille voi tehdä -- Sulttaani?" sanoi hän, sillä hänen oli kääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli pujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.

"Herranen aika, Bräsig", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä esiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, "herranen aika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä jaksaa minun veljeni Kaarlo?"

"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö sanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon; mutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa ero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä sisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään uudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista asioista".

"Jumalan kiitos!" huudahti rouva Nüssler, "siitähän tunnen Kaarlo veljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa eteen, "te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori Baldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista; mutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa -- Kurz paiskattiin joku aika sitte niiden tähden ulos -- ja minä olen Rahnstädtin reformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te sanotte hullutukseksi".

"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?" huudahti rouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.

"Olenko minä sitä sanonut?" kysyi Bräsig, "Ludwig Filip on ajettu pois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko teidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin silmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin tulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa -- meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin -- ja minä tahdon varjella teitä".

"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne keihäineen, pyssyineen!" huudahti rouva Nüssler. "Sanokaa teidän roistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat vanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi".

Niin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven perästänsä lukkoon.

Niin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin välille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun Bräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin Sulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista, ikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan, asuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: "Nyt on todellakin huonot ajat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa huoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden".

"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden", sanoi Jokkum; "mutta mitä voi sille tehdä? -- Bräsig, kaada itsellesi pieni naukku!" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle: "tuolla on pullo".

Bräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen ja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla sadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin ajeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia pilvenrepaleita Bräsigin päässä: "Mitä?" huudahti hän, "niinkö on siis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee minua vasten rintaa?" ja taas valaisi auringon paiste hänen mieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka ei lämmittänyt: "Haha!" nauroi hän, "minä tahtoisin nähdä, kuinka hän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka räätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät käpälämäkeen!"

Rudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin akkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa puhumista.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig".

"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan päivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan".

"Saatpa nähdä, että hanhet..." jupisi Jokkum.

"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan", sanoi Rudolf.

"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?" kysyi Bräsig.

"Ei juuri mitään", sanoi Rudolf. "Näettehän, viime vuonna oli minulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman pyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja syksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille, jonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin jokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen he suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää häntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on kapina syttyvä".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään, "joko nyt taas on hanhista puhe!" ja heittäytyi tuolille, kohotti esiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.

"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?" huusi Rudolf ja juoksi hänen luoksensa, "kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?"

"Mitä voi sille tehdä?" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.

Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli ulos keväiseen ilmaan.

Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi Rudolfin ja Jokkumin syrjään -- jotenkin tulisesti -- kävi Bräsigin luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän, teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään luita ruhjuksi".

"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen, auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa heidän ansaitun osansa".

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.

"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee, että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".

Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.

"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en todellakaan tiedä..."

"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette Hilgendorfin luona oppineet".

Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin tuumiin.

Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle. Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla: etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen, se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".

Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää päivää".

"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.

"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi' nimitetään!"

Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa, istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin täyttämään.

"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"

Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne enää laukee!"

"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on..."

"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuoren Jokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"

"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita -- toisen itselleni, toisen herralleni -- me tahdomme pitää puoliamme aina viimeiseen veren pisaraan asti".

Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa; Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra von Rambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa heidät toiselle mielelle?"

"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos niin tarvis vaati".

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.

"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".

"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.

"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.

"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".

"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"

"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan, seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan 'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".

"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.

"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa Hawermannin. -- Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"

"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"

"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun hän oli minuun tyytyväinen -- ja hän viittasi samassa kädellään minuun, jolloin minä tein nöyrän nojon -- niin voivat hänen herrat päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs vanha ukko, Juha Egel, esille -- tunnettahan te hänen: hän on heistä vanhin, hänellä on harmaat hapset -- ja sanoi, etteivät he olleet mitään herroja, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen, heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse herra ja hän voi nyt tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".

"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us