Maamiesajoiltani (part 1 of 3)

Maamiesajoiltani

MAAMIESAJOILTANI

Kirj.

Fritz Reuter

Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen

Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana. Östra Finland'in kirjapaino 1885.

Luku 1.

Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon partaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka rehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan ottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.

Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa saarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa. Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella Anklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä suojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut se; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa hänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.

Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen tukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen oli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin milloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset kasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät joutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin -- arvattavasti rukoukseen.

Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa kanssa kuin tällä miehellä.

Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt, vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä, joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.

Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi viimeisellä vuoteellansa.

Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja kukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli; eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle -- kovilla, hyvin kovilla ehdoilla -- sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä -- mutta sitä ei hän ollut: tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.

Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä hädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan, ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.

Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet, eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä? Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä lohdutellut?

Mennyt -- kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut. Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen kerran on kestäminen.

Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen -- se oli hänen lapsensa -- ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.

Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut; olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen kuuluivat hänen luontoonsa.

Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle, mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin on laita, on suuri Jumalan siunaus.

Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä, ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.

Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen, tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi, ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen mailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi ja silitteli sen selkää kädellänsä.

"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". -- "Jaa, Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän ympärille.

Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada puhua hänelle pari sanaa. -- "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä, "heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte... -- yksi piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen -- kaksi taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää? Ensimäinen kerta, toinen ja -- kolmas kerta. Kenen oli huuto?"

"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.

Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle; heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa rehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla, mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:

"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet? Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille opettaneet, mutta maanviljelystä? --Pankruttia tekemään, sitä voivat he meille opettaa".

Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat. Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut, ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:

"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? -- Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä kortteja selaillut. -- Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".

"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi myhkyräsauvansa kanssa.

"Se on se mies", sanoi Stolpen seppä, "jonka väki käy meillä penikulman päässä kerjäämässä".

"Joilla ei ole vaatetta yllä", huusi räätäli Brandt Jarmenista, "ja joiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä".

"Niin", lisäsi nauraen seppä, "se on se mies, joka on niin iloissaan siitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja, kun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua".

Avisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon omistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä pilkkapuheita: "Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte semmoista sanoa!"

"Niin", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut ratsastaen hänen kanssansa, "kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä! Hyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken omaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen typityhjänä mailmaan mieron tielle!"

"Ah, Jumalani", sanoi avisioninpitäjä, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä vuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä toiveita on enää miehellä?"

Murina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä kauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen seurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.

"Kuinka minä voin sitä tietää", sanoi hän häpeissään ja pahoilla mielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät sanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme päämme pussiin.

Avisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: "Herra Hawermann, teillä oli jotakin minulle sanottavaa?" -- "Niin -- niin", vastasi Hawermann ikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee tunnollensa, "niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut, jotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet". -- "Aivan kernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole rahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte niitä vähitellen." -- "Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen pikkusen rahoja". -- "No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut huudolle", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.

"Hawermann", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli paikalle tullut, "te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa, tulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä joku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi". -- "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä toimimista".

"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. -- Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".

"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon! Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".

"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin, kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni -- --". Hän aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.

"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.

Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta, ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat, tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.

"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". -- "Ah, herra, antakaa minun olla". -- "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne". -- "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" -- "Et, anna olla, hän nukkuu kyllä".

Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat, jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta. -- Tällä ostetaan risti haudalle. -- Tämä on hautajaisia varten. -- Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi". Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas yksin lapsensa kanssa.

Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä toivon herättänyt hyvästä vuodesta! -- Nyt oli hän päässyt huolista, päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi, seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma -- huh!"

"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" -- ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi, kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta onneansa.

Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan -- hiljainen isämeidän rukous -- kourallinen multaa -- ja sen kuva, joka vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? -- Jaa, sitte oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen silmäinsä eteen.

Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää vastaisuutta kohden.

Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella. Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:

"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen viimeisen tautinsa aikana -- kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää pari taaleria hänen käteensä.

"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin päiväinne aikana? -- Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi tänne minulle!"

Hawermann seisoi syvissä mietteissä.

"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja -- kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".

Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää hänelle runsaasti korvattaman".

"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo, että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän äkkiä ja kääntyi pois, "minun lapseni pitää olla, niissä minä olen. Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"

"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen, "niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".

"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä, kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. -- "Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". -- "Emme, Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina päivätyöhönsä.

Luku 2.

Yksi lapsi, hiukka-lapsi; kaksi lasta, leikki-lasta; kolme lasta, liika-lasta. -- Nuoret ja vanhat kaksoiset. -- Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää Kaarlo-veljellensä.

Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa, ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille: veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä, ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää, hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.

Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa, jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli, istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö pysyi koossa.

Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.

Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän, sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa loistossaan.

"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei vielä osannut s:ää ääntää.

"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa itoitä", sanoi Liina, vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle tolalle.

Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa, ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina. Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas toisiinsa ja tanssivat.

Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa, pudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina! Kyllä nikkari sen parantaa". -- "Niin", sanoi Miina, hiljentäen poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.

Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava, kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt, täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse; jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa, ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun kuppi meni rikki.

Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki, ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen, verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset, suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä mahaa.

Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.

"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.

"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä -- "kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä, Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.

Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä pörröpäitä".

Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata hiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.

"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän eteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia, sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua. Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.

"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn. "Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria ulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla olla varalla -- ja levitti ne esille.

"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen. Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille, sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"

Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:

"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"

"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.

"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"

"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. -- "Eikö sisareni ole kotona?"

"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"

"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" -- hän kääntyi pois päin akkunaa -- "eilen aamulla hautasin vaimoni".

"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" -- ja kyynelet vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- "Ystävä, vanha ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"

"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.

Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".

Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.

"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria; mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet sinä ne rehellisesti takaisin saava".

"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet -- sinä olet pöllöpää! Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville: "Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" -- aivan kuin olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi, jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon puolitekoisen päähineen.

Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa, joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".

Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha, täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja velvollisuudesta.

Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo, minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku onnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?"

Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies, Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää päivää, lanko; tee hyvin ja istu".

"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen vaimonsa levottomana.

"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig, istu sinä kans, Bräsig".

Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha, pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum, takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". -- Joko syynä oli se, että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta, ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.

Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä siihen voi tehdä?"

Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.

"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa. Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!

"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. -- Istukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum".

"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta saada voidaan".

"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.

"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan kiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin: se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen, hän on jesuviitti".

"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko. Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin hänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten saisin taas paikan itselleni!"

"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa, mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös, siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee -- sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman harjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun sanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa".

"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin; Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle luotuisa paikka, Kaarloseni".

"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin herraan, kamarineuvokseen, tulee" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet samasta vadista samalla lusikalla -- "mitä herra kamarineuvokseen tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne. Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"

"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä minulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".

"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun emäntä jo oli ulkona ovesta.

Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. -- Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen luonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.

Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä, ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä. Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille, ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas illallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.

Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?" kysäisi hän.

Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.

"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.

Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.

"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä kyllin itsestänsä".

Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin lasia: "Onko tuo minun oluttani?" kysyi hän.

"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys ihmisen heikolle vatsalle!"

"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.

Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.

Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.

"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.

"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".

"Onko se jo silitetty?"

Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.

"Hänenkin pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.

"Hyvä Jumala, mitä se on?" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja näki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden poimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä; mutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun korumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen ja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän kohotti myssynsä ilmaan: "Pahanpäiväinen penikka!" huusi hän ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.

Mutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: "Mitä se lapsen syy on?" ja itseksensä jupisi hän: "vanha naaras!" Ja isoäidin tuolin takana alkoi suuri poru, ja Miina itki: "En temmoitta enää tee! En temmoitta enää tee!"

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "sen ovat pikku tytöt toimeen saaneet. -- Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet".

Mutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta edustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää kuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän kuullut, ja tätä hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi miehellensä: "Tule!"

"Äiti kulta, äiti kulta", rukoili nuori emäntä, "antakaa minulle myssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen".

"Ken on lypsämässä?" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos ovesta.

Nuori Jokkum sytytti taas piippunsa.

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "vanha muori on oikeassa, minun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko kuukautena".

"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein leppyä".

"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa; minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.

"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella vaimoasi".

"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi nuori Jokkum.

"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille, että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. -- Ja sinä, Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä on näet kaikki kaikkena talossa. Mutta" -- tässä veti hän esille taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy rientää väkeäni katsomaan".

"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa. Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".

"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"

"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. -- Kukaan ihminen ei voi kärsiä niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan matkaa pois heidän tieltänsä".

"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen nahjuksen vaimona".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".

"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi, niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti sisareni sen miehen".

"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta. Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari, sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään, ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. -- Silloin nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori. -- Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. -- Silloin lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan. -- No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun, kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".

Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat kai molemmat vanhukset töyräällä?"

"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".

"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"

"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".

"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan, kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"

"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät; minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. -- Jaa, Kaarlo", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan, "paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".

"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.

"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi kukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun vastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat, mutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi nurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman Jokkuminsa suusta".

"Jumalan tähden", huudahti Hawermann, "miksi en jättänyt lasta Rassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa? Tänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden".

"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla on jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä olla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo Pümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle naapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja siellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias Kurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo mieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi". Ja niin puhein meni hän.

"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä", sanoi Hawermann, palatessaan takasin sisarensa taloon, "niin pääsisin kyllä taas aidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä", lisäsi hän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden tunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet; "sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani tahdon minä yksin huolta pitää".

Illalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa edes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja jälkimäinen edellisen asemasta.

"Ei, Kaarloseni", sanoi sisar, "minun tähteni ei sinun tarvitse levoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että vanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin minulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas, ja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin kuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut. Kun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi häntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä sisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista, niin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig minulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille ja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille".

"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?" kysyi veli.

"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja vanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin ja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin olemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa sisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori Balderjahnin -- niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset -- ne ahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä. Rehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen vanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän on kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta molemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä, mitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla muorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee, kun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:

"Ken kaikki antaa lapsillensa, Niin että itse on nälissänsä, Se saakoon hyvästi selkähänsä.

"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan lähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen olenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä elämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko minä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla Jumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen kuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500 taaleria. Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein pistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne, sillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei ole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna minä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en minä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös olla oma kassani. Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi harmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta Jokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse hallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen hänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän pastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä oikeassa vai olenko minä väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Hawermann.

Sitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.

Luku 3.

Mimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli vääntämäisillään selkänsä. -- Kuinka Hawermann sai paikan; miten papinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai uuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä vararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.

Seuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia Pümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä; Jokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta raha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut tullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei suinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään päähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin kyllä hauskasti elää.

"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta", sanoi Bräsig, "etteivät turmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler, minä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo, täytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!"

Kun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.

"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla pieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum vielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on, kaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!" sanoi hän ja kävi edelleen. "Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta vanhukset eivät raskitse palkata kattajia. -- Minä käyn täällä oikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä minä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi syötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni. Ja mitä sydämeeni tulee, käyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että voisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen enempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä tahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja istua itse takana, piiska kädessä!"

"Kas", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, "tässä on heillä kuitenkin varsin kaunista nisua".

"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he aikoivat kylvää tähän? -- Ruista! -- Ja miksikä? -- siksikä että vanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista tässä".

"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?"

"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo minun peltoni".

"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina tänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?"

"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa ulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi Haunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle kaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on lankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni asti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow on ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni pellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja suoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla puolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz".

"Warnitz on kai niistä suurin?"

"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä enemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras; 140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki muu olisi samanlaista! No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin hyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää kunnollista huolta Pümpelhagenista -- ja useinpa on hänellä ollut siellä jos jonkinlaisia pehtoreita! -- ja tilan osti hän päälle päätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko joukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää pyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan varsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa. Mutta kamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka Rambowin herrat ovat vanhaa sukua -- sillä minun isäntäni kreivi kutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan vanha-sukuisten aatelisten kanssa -- on hän kuitenkin hyvin sävyisä herra ilman pitkittä mutkitta".

Hawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat hyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta kuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan nykyiseen tilaansa.

"Bräsig", sanoi hän, "oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?"

"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta -- pentele tiesi! -- minä luulen, meidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän, nimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse -- no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat. -- Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan jonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin -- se oli semmoista sjuklanväristä verhoa -- ja aatteleppa, kun minä aamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina polviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina sitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata lientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä hänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa takasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai, että punaset housut sopivat minulle paremmin? -- Kas, Kaarlo, tämä tässä vasemmalla kädellä on Gürlitz".

"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti -- sillä sunnuntaisin käytti hän hattua -- levitti suunsa ammollensa ja katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus! Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".

"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.

"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta, ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".

"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään tähän likiseutuun".

"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".

"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä, kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä kohtaan".

"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus -- ensin pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt, sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon, ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa nähdä, että hän sen tekee".

He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori Bräsig?

"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja kamarineuvos tuntee myös minun. Ja -- huomasitko sitä? -- oikein säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle, kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään kamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".

Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"

Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne...? Mutta", keskeytti hän puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa -- ettekö te kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona palveluksessa?"

"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".

"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän luonani?"

"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan --"

"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.

Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra kamarineuvos von Rambow, hänellä on ollut, mutta sillä hän ei enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut hänen Kankkulan kaivolle. Mitä siihen sanotte, herra kamarineuvos?"

Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa, hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin". Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on pudonnut päistikkaa".

"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin", lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä nyt teidän pyyntöönne tulee -- Aksel juokseppa katsomaan, joko aamiainen on valmisna -- niin on teidän arvelunne on oikea: minun on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini -- niin, kuinka sitä sanoisin -- huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä hänen sijaansa. -- Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".

Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa astumaan sisään.

"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"

Mutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois, kohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä, ikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti samassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn kuin linkkuveitsi: "Ah, kuinka se olisi mahdollista! -- Pyydän nöyrimmästi! -- Herra kamarineuvoksella on aina etusija!" Ja hänen kumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä ruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman nojon.

Kamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen kumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois sijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin loppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla jota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka kamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa. Siihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli määrätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen lähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle tahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan, viisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan "surullisen elämäkerran", joka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja että hänellä oli "kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää", että eläin nuorempana "oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön jälkeen olla pitää", mutta että se sittemmin oli saanut patin jalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi rankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit kamarineuvokselle jäähyväiset.

"Bräsig", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, "minun putosi raskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja se on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa sielläkin kävisi yhtä hyvin!"

"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä -- älä pane pahaksi -- sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota tarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin tyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?"

"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä hän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit olla varma, ettei hänkään sitä enää tee".

"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme pastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua hienolla aistilla".

"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen tyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään ihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen tehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena".

Kun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei jumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan, astuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin neljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli hänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet, ja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä iloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan olisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko hänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi silmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän sydämen.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa! -- Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin toruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra -- niin, mikä on teidän nimenne? -- Minä olisin myöskin mennyt mielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti rikki edellisenä sunnuntaina. -- Jumala nähköön, kaikki ihmiset pyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; -- ja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta se mies raukka on saanut kuumeen". Niin pyörivät sanat ulos hänen pienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot, joita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.

Bräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.

"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? -- No, istukaa, tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä -- aina hyvää -- herra pehtori tietää sen. -- Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti? Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa, joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. -- Yht'äkkiä seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.

"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä? Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! -- Mutta anna minun toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin rouvan perästä.

Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta, miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta, sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko, joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät, sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen. Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä, hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan, niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".

Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. -- Hän tuli varsin liikutetuksi.

Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa, tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta: "Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään! Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana, mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti jalkaa.

"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea ahmatti".

"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"

Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen miehestänsä puhetta oli, pastoriksensa, koska hän todellakin ruumiin ja sielun puolesta oli hänen omansa. Pastori tuli käyden paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa, joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää; ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".

No, mikään enkeli ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa, joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo mies; ja jos hänestä voi nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa toimissa, niin saattoi kumminkin -- tietysti vasta sitte, kun rouva oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen -- nähdä hänen silmistään loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja ja tarjota avullista kättä.

Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? -- Hyvää päivää, herra pehtori!"

Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei mitään, ei mitään, Hawermann! -- Olkaa vaiti, Bräsig! -- Minä tahdon itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika onkin surullinen! -- niin, herra Hawermann, aivan surullinen! -- niin on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.

Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee, mielellämme tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän, "meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta, joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.

"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä -- --!"

Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa, nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle: "Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne kehtonsa -- sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän Bräsigiin päin kääntyen.

Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"

Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin: "Riikka! Riikka! Ei mitään kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella -- ah, Jumalani, tänään on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon putoo, ja niin edespäin -- niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista, kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. -- Ja vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille, sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että se leipä, jonka jumalaton antaa...", tässä hän vähän veti henkeänsä ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"

"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se pieni tyttö tulee jo tänään tänne".

"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen huonerauhallensa ja minun lapselleni...!" Hän lähestyi pastoria ja pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:

"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.

"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta; hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä tahtoisin nyt saada sen asian selville".

"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei likimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella sinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä Reksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella pitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises Gürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni Warnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna mennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä pikemmin tulevaksi".

"Oikein", sanoi Hawermann, "niin pitää tehdä".

He tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen Jokkumiin kyyti-asiassa. -- "Sehän on selvä", huudahti rouva Nüssler. -- "Niin, sehän on selvä", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos toimittamaan valjastamista.

"Kaarlo", sanoi Hawermannin sisar, "minun rakas veljeni, kuinka mielelläni, kuinka herttasen mielelläni...! Sinä tiedät asian laidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön, kotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin kuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on vaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi katsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei ole tarpeesen".

Vaunut vierivät portaiden eteen.

"Mitä vietäviä!" huudahti Bräsig, "nuori Jokkum, olethan pannut parhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!"

"Niin, herra", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, "kun vaan eheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat pahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat kuin hamppuloukut".

"Kristian", sanoi Bräsig, "sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja sitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon, että nuo ravistuneet pyörät turpoovat".

"No, siitäpä tulee oikea meriretki", sanoi Kristian. -- Kun Hawermann oli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa, tunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki väistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: "Mikä nyt on?" -- "Se!" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan "Tunnustusta", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli ainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki, löysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli käärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan. -- Ja niin lähdettiin.

Kristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen; Gürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo siitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja taputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa tietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin ihmisiin. -- Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.

Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret, älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön, etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. -- "Miksikä?" sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa, tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.

Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös: "Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä, Hawermann on rehellinen mies".

"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta..."

"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. -- Näetkö?" kääntyi hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut? Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann on rehellinen mies. Minä olen kerran ennen ilmottanut saantini; asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, -- Taavetti, kuinka se taas kuului?"

"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:

"Tunton' ei mua enää vaivaa, Mooses ei voi valittaa, Se ken antaa mulle hoivaa, Se mun velast' vapahtaa".

"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä, mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa, sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun oli häntä elättäminen. -- Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin minä. -- Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".

"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".

"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen, "teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"

"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti Mooses, "ei äyriäkään", ja hypähti ylös ja tiuskaisi pojallensa: "Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo kirja tänne". -- Sitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.

"Mooses", sanoi Hawermann, "antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän pitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin".

Mooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.

"Hawermann", sanoi hän vihdoin, "te olette kumminkin rehellinen mies!" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: "Mitä teen minä kirjalla? Vie pois kirja. -- Niin, mitäpä sille tekee?" lisäsi hän kääntyen Hawermanniin, "minä olen alkanut tyhjästä, te olette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette myös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole onnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te tunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte taas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies".

"Paikka", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, "on jo minulla, ja paikka on hyvä".

"Missä?" kysyi Mooses.

"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona".

"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä mies. -- Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann! Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann, tehkää hyvin ja juokaa!"

Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi, ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi tyynesti kulkea elämänsä polkua.

Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa muiden ihmisten kanssa.

Luku 4.

Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä, molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta, Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä, ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.

Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. Hänellä ei ollut mitään osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa lammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. "No niin", sanoi hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on maanviljelys täällä toisen-näköinen". -- Hän johti kulkunsa läpi puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. -- Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se, jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin luonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas edeltäpäin myyty!" huokasi hän. "Hitto tiesi, miten lieneekään!" jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden, että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa! -- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". -- Hänellä oli vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan. oli Hawermann sanonut. -- "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet paremmiksi".

Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän itse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän ja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein koko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli, että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu, merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut, joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen vanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti", sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".

Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne. Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa; hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.

Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten, ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi, mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan. Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta, kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä, ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa itselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka kahdeksankolmatta vuotta on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli kolme varsinaista morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida yhtäkään! Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi veisaan!"

Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle ja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi. Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan, edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja antoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus, joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa", sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin, "kun vaan sydän on musta".

Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä, ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa tehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset, joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten ilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon, ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta! Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;" ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain, kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"

Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian kukkiva".

Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi, jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja narisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä, ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut, silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen: "sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin rankaistuksilla; mutta lapsien sielu...! Sitä tarvitsee vaan viitata kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".

Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan, jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä, silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus; ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä? Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen, että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.

Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.

Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta, juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin, kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita ei ole semmoinen, se näyttää vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta, jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita ei ole semmoinen, mutta se näyttää siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle, ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä oli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin muutos tapahtuva.

Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla vaunuilla kartanolle. -- "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.

Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa; heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa raitista maailmaa.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin luullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna rouvasväkeä varten?"

"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".

"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" -- tässä teki hän heikon yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- "et sinä kuitenkaan väliä pidä".

"Isä kulta, minä..." sanoi poika vähän hämillään.

"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa, herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".

Hawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista nähneeni Pümpelhagenissa".

Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla kirotulla ruosteella.

"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos. "Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä, "miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"

Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.

"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän", sanoi kamarineuvos.

"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi tarvinnut".

"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö, että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa 173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann, maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000 taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.

"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa, se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"

"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".

"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin sovin minä pastorin kanssa asiasta".

"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista, sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo ennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".

Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan.

"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi ruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin pelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja kolkosti.

Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".

"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän, ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa. "Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava, rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka pulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".

Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän tuhatta.

"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.

"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".

"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".

"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen suurimmassa pulassa".

"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann, "teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".

"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!" huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin hävyttömyyksiä".

"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen häntä pistänyt.

"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen käytöstänsä.

"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka, paksuposkinen mies?"

"On", sanoi kamarineuvos.

"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja hänen kanssansa aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa mihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön saattanut; mutta nyt, kun te olette vaarassa, nyt katson minä sen velvollisuudekseni: se sama mies on syypää minun onnettomuuteeni", ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista, ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa tekemistä, hämmästyi.

"Niin", huudahti pehtori, "niin! se mies on kerran ajanut minun pois talostani ja kodistani, se mies on kerran tuottanut minulle ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"

Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.

"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.

Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".

Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa, tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos, ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois personallisuuden tieltä.

Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin. Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta, ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa ja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen, mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.

Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle, sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra kamarineuvos! -- semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä? Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään antanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä välttämättömästi.

Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin läsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.

"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut, herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen penniin".

Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä, että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun tämä nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista! Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä, sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja, hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. Kaksi suurta kiveä pani hän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä! sanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa, tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria, ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi vedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah, sitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3] kanssa -- hän on myöskin mies mokoma!" -- tässä viskasi hän taas kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- "näyttää semmoiselta kuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä -- tahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja herra Pömökkelskopp ja minä olemme kolme juutalaista, mutta voimme myöskin olla neljä, jos te molemmat herrat tahdotte käydä kolmesta. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia, antakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa".

Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä on rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen vettä.

"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".

"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa: "Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"

Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen, tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa. Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"

Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän rahaa!"

"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta, arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".

"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole vielä kasteltu".

"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti ulos huoneesta.

"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"

"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin tarjota teille vielä enemmän, mutta..."

"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori puheesen, "minä suostun tarjomukseen".

Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta, sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä? Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.

Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.

"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta millaiselta se mies näyttää!"

Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon -- tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.

"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".

"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko sama asia".

"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa, olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini enkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani noita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla, Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä yli sinun turnipsimaasi".

"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".

"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä hienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo -- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären ja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä perintöprinssin kanssa".

"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä sanomaan, "minä menen suoraa tietä".

"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin! Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo -- --"

Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".

"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle: hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt peltoruusuja enkä minä varsoja".

"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte meidän tavallisia ruiskukkia -- mutta" -- keskeytti hän itsensä -- "kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"

Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn palvelusta ryökynälle.

"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin, "se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"

"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee, tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia, unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa kaikenlaista".

"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö", sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".

"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".

Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan, kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko perhana hiiriä tappamaan.

Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He haastelivat toinen toisensa kanssa -- tietysti maanviljelystä koskevista asioista -- luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen, niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja -- Jumala nähköön -- kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!

Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No, mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"

"Ruskea", sanoi Hawermann.

"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja hienoa päätä!"

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton kolmesta tuommoisesta mustasta".

"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".

"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".

"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".

Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa -- juuri portin edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti -- pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän: "Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja -- teidän täytyy auttaa minua. Yhdeksänsataa taaleria täytyy minun maksaa, täytyy minun saada".

Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti: "Herra von Rambow, sitä en minä tee".

"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin välttämättömästi".

"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".

"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".

"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten kanssa".

"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille niin vieras?"

"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä, tekisin minä juuri teidän tähtenne. Asia itsestään on hyvin vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".

"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä pajupensasta.

"Teidän täytyy se hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".

"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"

"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa ohessa, jonka te kai tiedätte".

"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä", lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.

"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti, "minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".

Aksel ei häntä kuullut.

Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen, vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on Taavetti. -- Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule tänne, Taavetti. -- Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä, nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa, minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan sisään.

Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa, häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.

Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on", sanoi hän, "ja hän antaa".

Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"

"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi", sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se teihin koskee? Jos hän nylkee notariuksen, mitä se minuun koskee?

"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla ei ole mitään tuntoa".

"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa, ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun sisään".

"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni tupaan.

"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin, en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi, ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.

Luku 5.

Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa, ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. -- Ompelukoulu pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.

Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä, milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia, joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.

Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria, että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät, milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä, ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.

Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi, nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa; mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä; mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila, oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä puuttua.

Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi, niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.

Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli, käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat, jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo, olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta, kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa, jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet tilkalaatikkoon. Mutta silloin ei ollut millekään palveluspiialle terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti hänen ympäristöänsä.

Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan kaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita raamatun jälkeen, kohtuudella; ja kun hän tänään nyt havaitsi nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä nousee vielä aikanansa perunan varsi!"

Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen, koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen kerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä hyvänpäiväisesti -- s.t.s. kun he kahdenkesken olivat -- juurikuin nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt -- Jumala varjelkoon! Kaikki tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä: "Poku".

Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän pitäisi mennä pastorin luo".

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin päälleni".

"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan meidän pappimme". Hän äänsi samassa sanaa 'meidän' semmoisella painolla, ikäänkuin olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei sitä suvaitse"!

"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää, armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä, ja siten eroamme me heistä liiaksi".

Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi: "Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"

"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo tuolla takana on jo Pümpelhagenia".

"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja..."

"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies minä olisin!"

"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon, ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin! Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli pellon.

"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata, jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".

"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää, munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"

Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat, Liina ja Miina Nüssler.

"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn; kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut, milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. -- Miina, Miina, se sauma on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että langassa ei ole solmua. -- Nyt minun on meneminen panemaan perunat tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki hyvässä käymisessä.

Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?" silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa. Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.

Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar. Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin. Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut; hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille lähtömarsin.

Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi, "aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen, puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän: "Niin, mitäpä sille voi tehdä!"

Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä, Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta, maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa, vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"

"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".

Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua, astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa krenatöörin perässä.

Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla, ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa, että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti, joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin hyvää aikeissa".

Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse hankkinut itselleen opettajattaren".

Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä, nuori Jokkum, hänellä on hermoja".

Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia, hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata "Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä, koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.

"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa. Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet, arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.

Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".

"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"

Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi mitään tehdä, Bräsig".

"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "minä olen ennen sanonut sinulle, sinun pitää lähettää hän pois; nyt sanon minä: älä lähetä häntä pois! Minä olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä -- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan; sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".

Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.

Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa, oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään, mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"

Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa mamselin kanssa maneetisessa raportissa.

"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"

Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti, tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.

"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella tavalla!"

Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.

"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.

Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.

"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".

"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".

Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.

Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".

Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux. Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"

Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri. Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".

Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".

Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".

Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä katseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.

Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi, sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan, "lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri läpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta sisään.

"Saan kunnian" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei oikein tahtonut onnistua -- "tervehtiä herra pastoria ja pastoria rouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --". Pomukkelskopin rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat koturivarpusta.

Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen, mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"

"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja jumalattomain yli.

Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan. Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja ilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"

Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria enemmän".

"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.

Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa sydämensä pohjasta.

Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä, kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan, lyödäänkö siellä myös pallia?"

Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he tekivät:

"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"

"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.

"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte, ettemme tiedä mitään paalista?"

"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta..." Hän ei kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta päin kuului myöskin pikaisia sanoja:

"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava..."

"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann..."

"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.

"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään silmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä: "Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. -- Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.

Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa; hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen: "Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen, reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann hänen isänsä?"

"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.

"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon maatessa paarilla.

"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla, tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan sisään".

Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti 1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp 8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.

Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan. Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista, saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.

"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen, "missä on minun vaimoni?"

"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.

"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.

Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia: "Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"

"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.

Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi, voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään pappilaan.

"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti tiehensä.

Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi hänelle asian laidan.

Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.

Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää, puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan, ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen täytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut, ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta taistelusta.

Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa; onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen ystävä.

Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan kuin kankuri.

"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan. "Mokoma jesuviitti!"

Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja huudahti: "Rouva kulta, miksikä sitä pitää sanoa, kun toinen toisen kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja toinen sanoo toista teiksi?"

"Ah, Bräsig..."

"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".

"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.

Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta sanaakaan.

Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä häneen.

"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa; vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"

"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra pastori".

"Miksikä juuri niitä?" kysyi pastori.

Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria, jotka syöksevät tulta?"

"Ihan totta", sanoi pastori.

"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"

"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"

"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä Bräsigin tarkotus oli.

"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".

"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana. Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"

"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".

"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".

"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa. Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä. Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi -- takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".

"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".

"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".

"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.

"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"

"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla jälkeen päivällisen, ei ennen, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!" Ja niin puhein lähti hän.

Luku 6.

Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi tulla armolliseksi von Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän pitää Fritziä vintiönä.

Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia helluntaina.

Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana, jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä hänen oli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin, ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana, ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.

"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, minä aina muiden muassa. Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että rikkaat aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa, aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi von Pomukkelskopp -- mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa itseänsä!"

Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa, kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän, välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin -- sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa, aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:

"Poku, mikä sinun on?"

"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään, mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä, mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä hän voi minua auttaa -- minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen paremmissa varoissa kuin hän -- mutta en siinä tuokiossa myöskään juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".

Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän hiiskui siitä sanaakaan. -- Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut itseänsä!

Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.

Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin, oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on, alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin; talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden. Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään kuntoon.

Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa, oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos oli tapahtuva?

Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui, havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve, luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin työtä tekemään. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti, mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen, hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut: "Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse mitään tynköä".

Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista, isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin, ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan lapsuutensa unelmia.

Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi, että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".

Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.

Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä, ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz, "sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä heiniä".

Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä, mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli, että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann, niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100 taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa, että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä, se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.

Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä ainoa poika -- sisaria oli hänellä vielä pari -- ja äiti oli varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat, hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät; hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet; hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki, housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan. Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa; mutta tuleva oli nuori herra.

Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset, keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti, vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä, että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu. Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä, kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko minä tyhmä vai onko hän tyhmä? Minä olen seitsemäntoista vuoden vanha ja hän on myös seitsemäntoista vuoden vanha; minä olen vaalea rautikko, hän on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on hän tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen minä voitolle. Jos hän ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata lammikkoon".

Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko, niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat, ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä: "Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää, herra pehtori, kuinka voitte?..." kun tämä nauru hänet keskeytti, ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.

"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"

"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas salvetin taa.

"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja syökää meidän kanssamme päivällistä".

Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana, ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä, ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä. Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.

"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz, menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin; ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse sivumennen".

Kauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset rasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen nuttu yllä. "Se on hyvä", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt, niin annan minä teille ensialuksi muutamia ohjeita".

He menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz seitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä ja johti vettä ulos lammikoista -- hupainen toimitus erittäinkin marraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. "Pentele kans!" sanoi Fritz Triddelfitz, "tätä olin minä peräti toisellaiseksi ajatellut".

Pari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig sunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo ykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat olivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain jo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta hyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän töyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan; mutta Bräsig ärjäisi: "Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää kymmenen askelen päässä minusta! -- Kaarlo Hawermann tulkoon tänne".

Hawermann tuli: "Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?"

"Kaarlo -- joudu pian -- nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että pääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli lammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan leini".

No, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi alas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. "Hyväinen aika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan mielelläni tullut sinua katsomaan", sanoi Hawermann.

"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä liikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne heittänyt siksensä".

"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?"

"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä".

"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas".

"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun ikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä kylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun. Tohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että minä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän -- ei, vaan sentähden että hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun luonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista, kas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin viisaalla miehelläkin on leini".

"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?"

"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet, näin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen kylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan myllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin, mutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita poltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu sen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi".

"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle, ja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri kaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja rehellisiä kasvojas."

"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista miehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä ja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun haltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin vielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin enemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston".

"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista jo kylliksi".

"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?"

"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen usein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät".

"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy nähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama kuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen käyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä vähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella".

Hawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä nuorta miestä.

"Hm", sanoi Bräsig, "vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele karsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee jotakin. No toinen!"

"Herra von Rambow", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut lähemmäksi, "missä on Triddelfitz?"

"Kamarissansa kai", kuului vastaus.

"Hm", sanoi Bräsig, "lepää kai pikkusen".

"Sitä en tiedä".

"Sanokaa hänelle", sanoi Hawermann, "että hän tulee tänne, tulkaa te myös, kahvi on kai jo pian valmistuva".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, "saatpa nähdä, että apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä iltapuolena".

"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain ollut hevosille apetta antamassa".

"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian tavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan ohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin".

"Triddelfitz", huusi Hawermann akkunasta, "menkääpä talliin ja sanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen pitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia".

"Bong!" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä tallia kohden.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Bräsig, "mitä penteleen temppuja on sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa takajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat syöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat. Näetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo, oikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä".

"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii vakaantumaan".

"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja nyt katsoppa -- todellakin -- tulee takasin taas, ei ole tallissa lainkaan käynytkään!"

Ja todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi: "Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?"

"Sanoin", huusi Bräsig äkäisesti, "Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa unhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. -- Näitkö, että minä olin oikeassa, Kaarlo?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin tyhmyyden tähden, "olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää kuitenkin tulla jotakin".

Närkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se jolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta; todellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun ne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka lainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää ihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän nurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun taas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen toisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.

Luku 7.

Kuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen keskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan. Joululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja ristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on olevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä tähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow ilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz riitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin perhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva hieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.

Talvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän ykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse puolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku heidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia, sillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä rakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller, emännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään hanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä pian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he toinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli seitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha, toisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon, sillä Mari Möller oli vasta neljänkolmattavuotias ja Fritz oli koulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina juoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki, mitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli hyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää hänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä hänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät tietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta -- ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi -- vastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.

Fritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä enemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin vienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että vietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen, -- Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi -- ja kun he illalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin rekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven edessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: "Ei, Hawermann, ei! Tänne ette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun pastorini huoneesen".

Ja kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä vastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia hän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja kätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä tuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen taas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä ja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista juhlaa. "Mutta", lisäsi hän, "meidän täytyy olla mielin kielin, tänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi ja oikullisempi kuin jouluiltana".

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä sisään ovesta: "Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan hiljaa! Kohta kilistetään kelloa!" Ja samassa siepsahti hän läpi huoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä naurunsa viereisestä huoneesta.

Vihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja -- kah! -- siinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen alla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä, kuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi Hawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri ympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä kiini ja talutti heidät pöydän luoksi: "Ja tämä on teidän astia, ja tämä on teidän, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa", ja hän käännähti ympäri ja huusi: "Tulkaa nyt paikalle!" sillä pastorin renki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea seisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: "Tulkaa esille vaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja niissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä punanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni..." -- Ai jee, ai jee! -- Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja otti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista, tummanpunasta villaista vaatetta kädessään: "Äiti kuita, tämä on sinulta!"

Ja tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni pastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen säätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla, mutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin, ja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: "Se on sinulta!"

Mutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa syleili omaa isäänsä ja sanoi: "No sitte se on sinulta!"

Tuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun hänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut ansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä, kävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo: "Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää".

Mutta pastorin rouvalla ei nyt suinkaan ollut mitään aikaa kiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois pastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja onneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari, sillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut, mikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui pastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin lapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja kun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin, jonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän pikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta pakissut pajattanut: "mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä kummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa", niin ilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.

Nyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden piipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään sitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin nukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva ja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia leninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne sopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina leninkeinä heidän yllänsä.

Mutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli hänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman semmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne jouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä: hyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne molemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen kamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut tänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän iloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän kaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja surkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen sydämensä ajatukset.

"Joululahja!" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta sisään: "rouva Behrensille;" se oli sievä jakkara, eikä kukaan tietänyt, mistä se tuli.

"Joululahja!" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu tyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä tehnyt -- ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!

"Joululahja!" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja se seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas vuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin rouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä koreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän vihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.

Ja taas "joululahja!" Kah, se oli suuri paketti! "Herra pastorille", ja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa, ja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun hän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni sievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann monta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan ei tietänyt sitä paitsi hän yksin. -- Ja "joululahja!" Kirjoja Lovisalle. Ja "joululahja!" Virkattu jalkapeite Hawermannille. Riikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli sisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä kerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran "joululahja!" Ja kun tarkasteltiin pakettia, oli se "Korkeasukuiselle herra Frans von Rambowille", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan lapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.

Frans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi hän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja kamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja jouluillaksi. Albertina selkätyynyn -- Frans ei milloinkaan loikonut sohvassa, Bertha satulaloimen -- Frans ei vielä pitänyt ratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon -- Frans ei kuitenkaan polttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei, on yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia jouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä, ja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se häneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi, joko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä, sillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.

Riikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: "Rouva, nyt ovat kaikki täällä". "No mennään sitte ulos", kuului rouvan vastaus. -- "Ei, Regina kulta'" sanoi pastori, "antaa heidän tulla sisään!" -- "Ah, pastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan". -- "Ei haita mitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös ja peset lattian?"

Sen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki nyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki pienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja silmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä, suut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja mesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.

"Kas niin", sanoi pastorin rouva, "nyt ristilapset ensiksi paikalle! Hawermann", lisäsi hän, "lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini ja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat".

Ja enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle kaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina. Ja eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa; hän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat enemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen takasin: "Poika, ethän sinä ole ristilapsia;" joten hänen täytyi luopua hävyttömästä vaatimuksestaan.

Nyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset, jotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat kukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja, aapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi; ja kukin pienistä lapsista sanoi: "Kiitoksia, kummi!" mutta ne, jotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: "Kiitoksia paljo, herra pastori!" Se oli vanha tapa.

Ja nyt tuli pastorin rouva: "Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä, Lovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit, ja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää astianne valmisna!"

Mutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt tunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen riviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota joululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat olivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli, yhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja muutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan varsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.

Nyt alkoi jakaminen! "Kas tässä! -- tässä -- tässä. -- Maltappa!" huusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan luo, "herra von Rambow, tämä ei saa omenia, hän on jo kesällä itse ottanut niitä puutarhasta".

"Ah, rouva kulta..."

"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta omenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?"

"Ah, rouva kulta..."

"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi..."

Jakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo, seisahtui hän taas: "Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian Kasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi erottaa teidät toisistanne?"

"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle..."

"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä".

"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas".

"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin".

Niin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä lahjainsa kanssa: "Hyvää yötä! Hyvää yötä!" sanoivat he, sillä kiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän mentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen ja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia, puusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään tekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita he kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren nisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat he Jumalan siunausta pappilan haltioille.

Noin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä kuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun Hawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois, sillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat koko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan maantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä nousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten majoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala sytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi sen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt valkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää sille antimensa.

He ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen, sattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin akkunoihin: "Tuollakin vietetään joulujuhlaa", sanoi hän. Niin, lahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.

Pomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli hän tuottanut Rostockista: "Aina uljaasti!" sanoi hän, ja hän sanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun Salla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei hän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan suhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan sokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi lemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi paiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse suureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät lattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa ja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä ja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän sanonut miehellensä "Poku;" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle suurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan: "Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?"

Kun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että semmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän rupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen mieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten silmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: "Niin, niin! Semmoinen viaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan".

Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum Nüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi 'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin sitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan. Astua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut puolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan herrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös, ja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret herrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä, hän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän puheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja Kristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden seitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: "Hyvästi, lankoseni!" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi: "Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun nimenomaan sanoa".

Frans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona Rahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska hänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden edellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla matkata toisten muassa Pümpelhageniin.

Kun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin hirveän liejuselle kartanolle -- ilma oli näet muuttunut suojaksi -- seisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa verkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle jouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli pystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle jouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta punapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: "Sinun pitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon nuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen".

Kun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen velvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja Lovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi hänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut keskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva puheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa. Jokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut mitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa, joiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen luoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla joulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin sisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi hienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun kanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan ulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa, ainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä istui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja sitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois tupakkalaatikosta kaiken hänen "Tunnustuksensa" ja sijaan pannut naulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei, Jokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti sitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei ylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi häiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.

Rouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli mies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta Rahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "se on Fritzin laukku. Saatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin varomaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä, Hawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut".

"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö", sanoi Hawermann hieman myhäillen, "rautikko ei ole niin vaarallinen".

"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin ratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois paikaltaan".

"Rouva kulta", sanoi Bräsig, "se ei mitään vaarallista ole, jos semmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan, silloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat pois selästä".

Mutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan ja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz ratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.

"Niinkuin lammas", kuului vastaus, "ja jos hän ei tee mitään rautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo kohta täällä".

No se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas sohvaan, huokaillen: "Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni tähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä".

"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.

Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään; kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä, Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" -- sillä tarkotettiin Hawermannia --, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä, joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa, saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.

"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei, veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi -- kuuleppa -- silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa -- kaikki yhtä haavaa! -- niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja vesi pirskuu silmiin".

Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.

Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan. Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata. Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt häntä kaatumasta rautikon viereen.

Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"

"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"

Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä loistossaan, toinen musta ja pimeä.

"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa toiset vaatteet yllesi".

No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota kirottua leiniä".

Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen, aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.

Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä: "Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"

Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.

Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista, että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: "Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!" Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut järjellisen ihmisen tavalla".

No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset -- paitsi pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä -- hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia 'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi', jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle, heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse, Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada, ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.

Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti, piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi 1839.

Luku 8.

Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin. Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat. "Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater istuu, kahveli kädessä.

Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa, ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan, Berthan ja Fidelian kanssa.

"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden", sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.

Ennen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp vieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka näyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu vaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla ja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] -- Tyhmät päivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä ymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan Pomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa. Bräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita aatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos ihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel Sadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella äänellä oli selittänyt halunsa olevan, personallisesti saada tiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että hän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi Daniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen luoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas yhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila valitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan. Tämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas sohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin aina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella yhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.

Kamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään muuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat vanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin kuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin ryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja joka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa perästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä. Frans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen ja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa, erittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen kaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan sentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei, vaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi kamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden ei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos Lovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä elonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa. Tämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta tapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että nuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin häälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta, ikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten nuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä Fidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen kuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan on hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen en tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu niin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei kuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli varsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen tarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman varsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan olevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa -- vanha armo, niinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti -- olikin voimainsa perästä koettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos sitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän rikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää nuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut tulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja leikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän oli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän toimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann voinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten mahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa vastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä kyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat, jotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi myöskin.

Jos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä Fidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän tehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen ryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä ylimalkaan löytyvän mailmassa.

Asia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi tuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä Albertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin saalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat vanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat Fidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat tarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja ryökynä Bertha huudahti: "Kah, niin kaunis kuin keijukas!"

Mutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi huoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: "Tytöt, tiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on koko peijakas".

No, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt, kun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä kesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin ja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina Kegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.

Samana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla tapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti ryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai tietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski kätensä ryökynän olkapäälle: "Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole tarkottanut".

"On aina, kun onkin", huudahti ryökynä kiivaasti. "Nuo raa'at, sivistymättömät ihmiset!"

"Ei, ei! Älkää niin sanoko!" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena. "Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa kuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se ei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa".

"Se on yhdentekevä!" huudahti Fidelia. "Peijakas on raaka, paha sana".

"Se on hairahdus", sanoi Lovisa, "sana 'keijukas' on heille enimmille tuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin kuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa tarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken palvelusväen lemmitty".

Tämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta antoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan katkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä pastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa, ajatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa, tuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan oikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja Karoliina Kegel otettiin taas armoihin.

Ryökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin väkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman todistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina muinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä. Ensimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli ainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen Egel -- niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja niin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja Äselien välillä, sillä tavalla nimittäin että toinen Egel useasti oli saanut vakkasen jyviä, joka kuului toiselle, ja toinen Äsel selkäsaunan, joka oikeastaan toiselle Äselille oli aiottu. Tämä sekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka -- sukunsa häpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen -- oli päästään ollut vähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen rouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä, oli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä, ja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös tuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän perheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja nämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja otti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja risti sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt Kaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä 'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja David Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. "Ja -- lisäsi kamarineuvos vielä; -- kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin esi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja niin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään". Mutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun omaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain tarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava kauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien esi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli semmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja hän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat valittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. "Ja sen voit sinä vielä tänä päivänä", lisäsi hän Fideliallensa, "nähdä yövartiasta David Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä."

Tämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa malttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella kaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän työssänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja verhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut Päselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä koristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi hanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.

Kylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä; mutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan oikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja puhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta nyt koko vietäväksi.

Pastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla tällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin väki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että heillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä hyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet turmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon ja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta ryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän selitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa että -- jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus heitä kohdannut -- kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin toimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä, oli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten ihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata tietänsä, eikä kukaan saa -- ei edes hyvässäkään tarkotuksessa -- sekaantua heidän asioihinsa.

Ilokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että hän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille ja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että hän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti häntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin kohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo pieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja toimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät voivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen päivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi siitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.

Kevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä snnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän pysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja aikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig tuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella vauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla töppösillään kuopan tantereesen.

"Hoho!" huudahti Hawermann hänelle vastaan, "sinäpä olet perhanan rohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä".

"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas".

"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?" kysyi Hawermann, kun olivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.

"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas se ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan sammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon, täytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo että olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se! Ensiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään sinä kylmiin lakanoihin -- ihan märkiin -- ja sitte villaisiin vaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko syntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte käyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen ja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs häveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin Jumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista vettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat mennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? -- Sitä sinä luulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta terveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle, jossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo kulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä kylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä; mutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä vettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä sisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah, sitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi ulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä on sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte tulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä vesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi sinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä uutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se! Sitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä. Mutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen voi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin totta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia ja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin pesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme kappaletta -- ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit voinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli noita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. -- Iltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit myös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et heistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä luonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat krapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset hajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä. Sinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin vastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka usein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja veripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä keskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet ruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään tulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas puhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi, Kaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja tuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille".

"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet aina inhonut kylmää vettä".

"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole kylpylaitoksessa ollut. Näetkös -- tohtori on minulle sen selväksi tehnyt -- tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa, kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen keralla kolotus ja tuo perhanan leini".

"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"

"Ei".

"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun asti".

"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun, ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka on kielletty -- kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä! Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja, jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki, kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on raitis ilma? -- mitäpä vielä! -- ja sinä luulet, että vesi kaivossa on vettä? -- ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"

"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi vaatia".

"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".

"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta, "se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo", sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"

"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".

"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin, tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'. No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös, lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo ensimäisnä -- sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää -- ja tämä emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin, kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni -- sillä varatukan otan minä aina pois, säästääkseni sitä -- ja nyt tulee koko parvi ja läheilee kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan, itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin apulainen -- hänen nimensä on Ehrfurt -- kohtasi minun ja vei minun toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen, jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan. Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. -- 'Kuinka niin?' kysyin minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa salaisuudessa kertonut sen toisille'. -- 'Ja sentähden', sanoin minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden? Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes mehiläispiikkiä pois nahastani?' -- 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'. -- 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani, ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani? Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän saakelin vedellänne? -- Kiitoksia paljon!' -- Ja näetkös, Kaarlo, siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos. Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".

Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen myöskin maanviljelysoppilaisiin.

"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"

"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän oikealla paikalla".

"No mutta sinun vintiösi?"

"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin -- no niin, olemmehan mekin nuoria olleet".

"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään, viluttaa häntä".

"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.

"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig. "Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä, minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän tiehensä.

Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen kanssansa.

Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä -- hyväinen aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä: "Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti, ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". -- Hawermann loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt täällä?"

"Ah, hyvä Hawermann, lääkäri! Mitä hänestä? Minä tahtoisin mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista. Istukaa tähän minun viereeni".

Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin ilmasta.

"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta -- jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä -- vaimoni kuoli äkkiä -- minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa; mutta nuo kolme naimatonta -- ne lapsi raukat! -- heille ei ole paljo jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta -- ah Jumalani, hänellä on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä -- hyvä, varsin hyvä, jos hän säästävästi elää -- sitte voi jäädä jotakin talon tuloista ylitse -- velkojen maksamiseen. -- Mutta juutalainen, Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? -- Sanoitteko jotakin?"

"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä varmaan. -- Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa, paljon enemmän kuin vuosi takaperin".

"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä siitä? -- Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä -- minä olen Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia kirjoja -- niitä pitää hänen tutkia -- se voi häntä auttaa, eikö niin, Hawermann?"

Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi, joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.

"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa", huudahti kamarineuvos sydämellisesti, "antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa".

"Pysyn", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, "niin kauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en lähde minä Pümpelhagenista".

"Minä tiesin sen", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin vuoteellensa, -- "mutta -- Fidelian pitää kirjottaa -- nähdä Aksel vielä kerran -- nähdä teidän kanssanne yhdessä". Hänen voimansa loppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.

Hiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja kun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi: "Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään, ettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa; mutta älkää sanoko vielä mitään varmaa".

Tuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun ilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla, hän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea kohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä, ikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: "Hyväinen Jumala, siitähän on nyt yli kolmenkymmenen vuoden..." käännähtihe ympärinsä ja meni.

Frans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että kivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina toivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän voinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen valvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun tapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin ja Daniel Sadenwaterin.

"Jumalan tähden, mitä täällä... mitä täällä on?" kysäisi Fidelia vanhalta pehtorilta.

Hawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Teidän isänne on tullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän veljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa, minä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä postiin. -- Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä".

"Hän ei elä kolmea tuntia", kuiskasi Sadenwater Hawermannille, tullessaan ulos sairashuoneesta.

Ja sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä ja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään pitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat kukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme sydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin tuo yksi sydän hiljeni hiljenemistään.

Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi, ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen. Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden rakastaa häntä koko elinaikansa.

Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte? Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko... Ei, ei, se ei voinut olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.

Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?

Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen, viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden, joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. -- --

Luku 9.

Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä. Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.

Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään, ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. -- Mitä mailman on tekemistä meidän murheemme kanssa? -- Nuori herra tiesi nyt, mitä oli tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää, että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa, vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.

Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.

Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.

Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit, Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista, taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.

Kun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin kirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja vieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä vanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään asettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat vaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut, sitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut Hawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä päivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja vihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.

Lähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi hänelle: "Kaarlo, minulla on se nyt".

"Mikä on sinulla, Sakari?"

"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi olin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen kaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria, kymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä -- myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista varten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa".

"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna vanhoilla päivilläsi".

"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut varani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei puutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?"

"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista", sanoi Hawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: "Kegel, Päsel! Nyt täytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua". Ja niin puhein meni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia käskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.

Sillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut alas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut maahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa heidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille tyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän aatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin tuttavallisesti ja sääliväisesti -- sillä kuolema ja sydämen suru tekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan käden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään ole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että se sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi David Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin kättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet hänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä kiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: "Tässä!" huudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia ruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa kaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa sydämessänsä asui.

Kaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta -- vai oliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen rehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo lehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on tullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos silmikoista.

"Kuka hän on?" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta. -- "Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?" kysyi hän vielä toistamiseen ja tarttui hänen käteensä.

"Tuo nuori tyttö?" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois paikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, "tuota lastako tarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär".

Hawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat samat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. "Ei", sanoi hän taas, "se ei voi olla Jumalan tahto". -- Naurettavaa! Eipä hänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen menee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit, punaset posket.

"No, mikäs sinun on?" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen ajatuksistansa. "Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp! Tänäpänä mustissa vaatteissa!"

Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi -- naapuruus -- sydämellisin osanotto tähän surulliseen tapaukseen -- -- suurin kunnioitus vainajaa kohtaan -- toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" -- lyhyesti sanoen, mitä tässä tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi herra kreivin perässä ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä, joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta Pomukkelskopille suuri nautinto.

Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja kärsisi hän vielä tuskia siitä.

Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt, kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä: "Jaa, niin se on, on kai".

Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä, nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia, jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku siitä olisi saatava.

Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista, eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa ja katseli Pümpelhagenia kohden, tahtoi rohkeasti käydä kiini; mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin, kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.

"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin itseksensä, "ja se oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti? No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin -- niin, mitä hän niistä sanoi? -- kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä! Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla varullansa! -- No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. -- Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani, niin saat sinäkin tanssia! -- Ja Bräsig sitte? Se narrittelia! Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista, että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne sinä vaan siellä Haunerwiemissä! -- Ja herra pastori sitte? Niin, herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin ystävällinen -- juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi! Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo minulle sitä etua ja puhuu kuitenkin ystävyydestä? Oo, malttakaa vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin sen tehdä. Minulla on rahoja". -- Ja samassa löi lämäytti hän ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:

"Mukkel, joku on etehisessä".

"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina hänen mielensä.

"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".

"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä? Ja että nuo molemmat juuri tänään tulivat -- eikö heitä johda Jumalan sormi, kyhkyseni?"

"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut, vetää liian paljo aikaa".

"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoi Pomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.

Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia, sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei ollut hänelle pohkeita antanut.

Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä, joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.

Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän osasi kertoa paljon -- itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi ensinkään arvostella -- rotat ovat rottia -- ja Taavetti sanoi itse, kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.

Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.

"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah, sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"

Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa, kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä tahtoo tehdä työtä", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.

"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja samassa tahtoisin kysyä villain hintaa -- minä olen saanut kirjeen..."

"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius, "niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa, jonka tiedätte".

Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini, ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.

"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".

"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne ovat".

"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.

"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.

"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta, hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä. Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä, ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".

"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".

"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin velkakirjoja -- haluttaako teidän saada nekin?"

"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa -- mutta -- ostakaa ne kuitenkin minulle".

"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää myydä minulle villat".

"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä katselemaan?"

Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta, katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen toisemme".

"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä vaunuistaan astunut leijuun.

"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".

Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein hämmästytti.

"Herra notarius, minä en kiellä --"

"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää, saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja Taavetti saa lailliset korkonsa, ja minä -- hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri -- ja minä tyydyn mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".

"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"

Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, ajatteletko sinä todellakin niin.

"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.

"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle. Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on, konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".

"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään urakkaa".

"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia likemmäksi, teidän pitää ystävällisesti auttaa häntä, kun hän sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa, myöskin satunnaisessa rahanpulassa -- esimerkiksi minulle, että minä voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee horjumaan, sitte..."

"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä soisin ensin saavani hänet tänne. Ja juuri sentähden täytyy teidän hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi sotaväessä viivytellä".

"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole..."

"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus kysymyksessä, "on vielä Hawermann; ja niin kauvan kuin luutnantilla on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".

"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on, että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa; mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään, mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa meidän kauvan sätkiä".

"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan talouttansa".

"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".

"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.

"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? -- Mitä? kun kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".

"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".

"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan, kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt -- hiljan! Taavetti tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää. Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista raha-asioistansa".

Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi, ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista. Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti; hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen, molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa. -- "Heillä on heidän salaisuutensa", pakisi hän itseksensä, "ja minulla on minun". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen nähnyt".

"No?" kysyi Pomukkelskopp.

"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden olevan puhtaiksi pestyjä -- niin, minun puolestani saavat ne kyllä sitä olla".

"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen untuvat?"

"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun puolestani joutsenen untuvia".

"No, mitä te tarjootte niistä?"

"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista -- siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa -- puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".

"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte itsellenne".

"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään veijarille".

"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa, tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä, jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".

Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan; herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä hänelle -- sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen, erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla on sininen korkki".

Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te, Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te, Pomukkelskopp", -- ja hän polki häntä taas -- "te ette tätä nykyä tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".

"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen, "jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".

"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"

Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"

"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella..."

"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi, kun tuotte vekselit".

"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".

Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti, vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän salaisuutensa, ja minulla on takut".

Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja olet villoja ostanut, no sitte maksat ne omillas, vaan et minun velkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". -- Se oli hyvin, paha asia Taavetille ja hänen takuillensa.

Luku 10.

Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli "herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa hännystakissa.

Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta, että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta, kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9] ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin, jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".

Mutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle ja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä ja sanoi: "Jumala varjelkoon, myöskin hänen kanssansa?" -- Ja kun notarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin: Jumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa parempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä mieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat vaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja puheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa -- niin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen oli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti kehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti todellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa ystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä -- viimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen tapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan omaan itseensä.

"Jaa", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana eräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, "aatelkaapa, herra von Rambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä paljaasta hyväntahtoisuudesta -- s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka minun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja takanani, minun täytyi itse lainata -- hänelle lainasin minä rahat, pelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen -- ja nyt? -- nyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada -- tuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron kiskomisesta".

Tietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius lähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia, ja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle, kysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt arveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei siis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: "Mutta minä olen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen luottamuksensa on mennyt -- ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä ei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma vikansa. Mitä te siitä arvelette?"

Notarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi jo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka hänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan ei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti puhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: "Mutta, Jumalan kiitos! minulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies on vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista" -- tässä otti hän lompakon taskustansa -- "niin suvaitsette kai minun antaa teille takasin vekselinne", ja samassa kurotti hän luutnantille tuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja tuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät ulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, -- kuin olisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa sianlihan hajun.

Luutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa vähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän, herra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli lähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä ja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä asioita ajatella.

Jaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen itsestänsä, kun hänen isänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa tilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut -- ja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas rohkaisi mieltänsä -- mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina yhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä hän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki kokoon -- rahaa täytyi hänen saada.

"Mutta onhan tämä vaan pieni asia", puhkesi Aksel sanomaan.

"Niin, niin -- kyllä vaan!" sanoi notarius ja veti vielä esille papereita lompakostaan, "ja sitte vielä tämä pieni asia", ja samassa laski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka Taavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.

Luutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. "Kuinka te nämä paperit saaneet olette?" huudahti hän.

"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan merkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat omistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen ottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin paljo kirjottamista ja postimaksuja".

Luutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta sovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. "Mutta, hyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja".

"Ei rahoja?" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella semmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä ilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun kanssa. "Ei," lisäsi hän, "sitä en usko." Ja mitä luutnantti hyvänsä sanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius hänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei hän sitä uskonut -- syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.

Vihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys, puheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi suostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta nyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin Taavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti paljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa itsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat jalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä, kuinka he sen alla sätkivät.

Semmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa myöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta surusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas, niinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo, ja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee rohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin. Mutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on pudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla ihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että hän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut asioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi, ettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä ylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen jalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti olisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa Hawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut, nyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli estänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa pelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa, jos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia; sentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen sisarensa olivat toivoneet.

Hänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen lähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä itse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa, niin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä huomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen hän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa, eivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän tahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin mahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi... hän tahtoi... ja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi jo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko viikon aikaa ilman sokuria, "sillä", sanoi hän, "vähästä paljo tulepi;" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat kaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat yhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen pasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle lihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää kummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt olivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen kaikista uusista puuhistaan tuli pysymään -- arvattavasti sen tähden, ettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa -- kaikki muut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi, sanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin juurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli lähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme ensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin monesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta alusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa oli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa sillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja nuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä jonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että sen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli kirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta, jos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän kyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei mitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta herra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti hänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N., pehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän yhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä päivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa varsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n kanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää, että viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä, ampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä hyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.

Tämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti, ja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään puhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian tuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken talouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä menee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten kartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän vaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että heidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen tilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa erinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan elävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja ottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi heidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät nenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian paljon tunkiolta.

Mutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa asioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei siis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys edistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig oli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka vilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia ja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia -- siitä voi ihan hulluksi tulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja kastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan, ja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi kiillotusaine vai elatusaine -- s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle -- ja haisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden. Aksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi samoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä hullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän pelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden kirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille muille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei olisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi hänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia niitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli nyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian ja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää lukea kirjaa.

Kaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä kumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän paljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt pieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista ja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan, oli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai luvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa. Nämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen oli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran ja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän täydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja jyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja uskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon. Tähän hän olisi luultavasti seisahtanut -- ja sitä olikin jo siinä kylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja käytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua -- jos ei hän olisi tullut tuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut elämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalle perpetuum mobile. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle nyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava toiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen taas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti hänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät, ja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt; hän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita, joita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli Akselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta tekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi, keksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt pellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet, ja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin istuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa ja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa ihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.

Ja niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä kohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla ja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin, sillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja vaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen isävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi maksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli hän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli vältetty.

Mutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin ihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos myrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen päistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy hiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule muassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli: mukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. -- Aksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei hänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.

Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä. No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa, heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan. ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger) upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen). Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa, kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini, ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs "vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä tyhmästi, ei, vaan sentähden että hän sitä ensinkään harjotti, ja tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä ei ollut asiasta aavistustakaan.

Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär -- no, ei pidä nauraa! Hän oli todellakin oiva tyttö -- ja hänen ympärillänsä pyöri tuo "vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, täyden miehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.

Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja "vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran joukossa aina kumminkin löytyy joku koiranhammas, jota virkaa tässä tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen" luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa, suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.

"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä teidän elinajaksenne".

Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt, mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt. Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun, ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.

Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän kuin ennen.

Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin, mutta -- minä en tahdo, minä en tee sitä! Sillä ensiksikin minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia, tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota nuorille, minä kirjotan vanhoille, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä. Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis: herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.

Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että "herra luutnantti" vaan oli suuri kappale pienestä omenasta ja että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen pieni kappale suuresta omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko "pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan rahaan ja sillä maksaa velkansa.

Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun, kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle "äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran seuduille.

Luku 11.

Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. -- Palmusunnuntai. -- Frans näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.

Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi kääntyä hänelle itselle turmioksi. -- Lyhyesti sanoen, rakkauden asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä, tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan Mari Mölleristä.

Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa; hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut, olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla, jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet. Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää. Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi, sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt, hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.

"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.

"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"

"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt, tahtovan minua pettää?"

"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas lätkäyksen selkäänsä -- "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa teiltä?"

"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"

"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"

"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden vanha".

"No, ja mitä sitte?"

"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte --"

"No, ja sitte?" -- mäiskis! taas lätkäys selkään.

"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"

"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"

"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".

"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.

"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan, "sitte olette te minulle toki liian vanha".

Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi pirskui ympäri korvia: "Liian vanha? Sinä nokka viisas penikka! Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"

Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona, hän olisi muuten kuullut koko metelin".

Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon, ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa, jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle, sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät, tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.

"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus, ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.

"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän olevansa epäkohtelias.

"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä, yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".

"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen? Hän näkee tänään paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän tekee tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin kuin tuo kultainen aurinko".

Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata, hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".

"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä, elinajakseni sitä muistellakseni".

"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".

"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"

Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri, ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa; ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:

"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja, Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".

Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin liikutetulta:

"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin merkillinen on semmoinen ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni, johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä, Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".

Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa. Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva, hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä, kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää, uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän papin.

Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa, Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.

"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen, että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin olisi pitänyt.

Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan yhdet kasvot, ne kasvot tunsi hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen, juhlallinen vapistus; hän näki vaan kaksi kättä, jotka ennen oli niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas, että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa, maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä, voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista, tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät, nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".

Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat, sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat vähän harmailta. -- Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein, kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens, jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen ja parannuksen tielle.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. -- Minä osasin sen kyllä, mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana..." Ja kun Miina luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.

Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa, joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä, kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle. -- Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana, puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.

Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes, käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen -- "että kaikki ihmiset, näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille -- ja kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä, palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin olisi hän markkinatorilla -- "että kaikki ihmiset toki kuulisivat, mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig -- mutta pastori vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa, näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig oli liian huono kristitty -- niinkuin pastorin rouva olisi sanonut, jos hän tämän olisi nähnyt -- hän ei voinut edes Herran omassa huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. -- Mutta ah, ihan toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä, antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta, niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa! Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin, saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa, Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina, älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan niistinliinoja -- -- oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi toimittaa asiansa oikein hyvin.

Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet -- lumonneet iäksi päiväksi!

Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin siveä neitsy -- en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä -- kertomuksessani pannee esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö se nuori mies voinut valita itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen asiaan, kuin rakastuminen on?" -- Ja minä sanon: "Arvoisa rouva ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua? Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie, kunnioitettava neiti!"

Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen, milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.

"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos! Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä opettajattarina ansaita leipänsä".

Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.

"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele, ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen, me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö niin, Jokkum?"

Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.

"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin".

"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt", sanoi pastorin pieni rouva, välttääksensä kiitoksia, "nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee; Lovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin oikeus. Mutta -- mitä minun taas piti sanoa -- me emme ole vielä koskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin toinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?"

"Mitä?" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin olisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä paaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa, keskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: "Hah -- hah -- hah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina on opettava lapsia! Hah -- hah -- hah!" -- Se oli Bräsig, mutta hänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota langasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin sinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin hänen leukansa alla:

"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kenties minua? Nauratteko sitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi? Tiedättekö mitä, herra pehtori?" ja hän asettui vielä jäykempään asemaan, "minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista on lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa".

"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta -- hah -- hah -- hah! -- meidän Miina koulumamseli!"

Mutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen aalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: "Ja suuri erotus on, joko joku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen ihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!" Samassa tuokiossa, kuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin naurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin naurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla opettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut havaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: "Hah -- hah! Bräsig opettajatar!"

Pastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen vaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta yht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille; tosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman suuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta että antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen aviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt omituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa läpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli ilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että hän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin pitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen harmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat viimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla, johtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin puhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa kasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.

Rouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja pastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi varsin onnettomana hänelle: "Jumalan tähden, herra pastori, minä olen viattomasti syypää tähän riitaan -- Bräsig, lopettakaa toki tuo tyhmä naurunne! -- Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi ruveta opettajattareksi -- no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän rouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla, olettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina rupee opettajattareksi?"

Jokkum rämpi esille uunin takaa: "Niin, kyllä kai se niin on, on kai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy", ja niin puhein meni hän ulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona yksinäisyydessä.

"Mutta mitähän tämä merkitsee?" kysyi pastori. "Regina, onko tämä todellakin sinun ajatukses?"

Ja rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: "Rouva kulta, kyllähän tästä vielä -- Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! -- Rouva kulta, älkää enää itkekö!" ja veti niistinliinan pois hänen kasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden pyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. -- "Mitähän tämä on?"

"Erhetystä, rouva naapuri", nauroi vanha pastori. "Kukaan ihminen ei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme eivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka, heitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he uhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin niukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän lastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja kelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he meidän puolestamme ruveta opettajattariksi -- s.o. omien lapsiensa opettajiksi".

"Herra pastori, hyvä herra pastori", huudahti rouva Nüssler, ikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, "Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia opettajattareksi. Jokkum -- missä sinä olet, Jokkum? -- Ah, hän on kai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa pitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen harjottava".

"Niin", huudahti Bräsig väliin, "ja hyvän suullisen ruokaa pitää heidän oppia keittämään".

"Tietysti, Bräsig! -- Ah, herra pastori, minulla on ollut itse tekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä amtmannin nuoren rouvan parissa -- hänkin on ollut opettajatar -- ja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli lattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina ja kärsimys -- intressantiksi sanovat sitä".

"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!" puhkesi Bräsig sanomaan.

"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan ja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole sanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia, paljo pitää hänen oppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin vanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää, missä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei sitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa yhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa ei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en voi myöskään keltään -- maalla, nimittäin, rouva Behrens! -- tyhmiltä piioilta ehkä? -- No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!"

"Oikein, rouva naapuri", sanoi pastori, "ennen kaikkia pitää tyttöin ensiksi oppia taloutta pitämään".

"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! -- Herranen aika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei osaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden, ikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko siat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra pastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?"

"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä meidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina alkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?" ja hän istui vaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, "ja tulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta ja hänen olisi vaikea erota Lovisasta".

"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen jo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin: Lovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!"

"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, jos Lovisa ei enää olisi luonani".

Sillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa takasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin kuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä Miinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi: "Miina kulta, minä en voi sille mitään;" ja kun Hawermann kysyi, mikä hänen oli, vastasi hän vaan: "Lankoseni, minkä pitää tapahtua, sen pitää tapahtua". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui vaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa, ja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli selittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan, oli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona ja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla oltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen talrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa ennen teloitustansa.

Luku 12.

Fritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin mielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä lujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä rakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee mustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo rakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle tästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja kuinka Bräsig putoo ojaan.

Niin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus määrätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua määritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä mitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka vanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se usein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä suunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat joutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo hyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään ja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran musta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä ajatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen kasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten tapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa, lohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään nuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa tähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli hänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten nuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta juuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli huomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan suojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia, ja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli madellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi, joka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja istahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota olisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen sisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.

Pari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin ja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se vadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö ruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean, nälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella rakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu kultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia ylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei hän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä, että hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä taas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä hiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi pastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden ja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: "Fritz on viimeinkin tullut järkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies tulla". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei hän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin tunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi jokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se siltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja vaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen luonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli, niin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois hänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz Triddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä, erittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa ollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki muistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen ja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain tätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle, ja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja saatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän vesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä seisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan ei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin tunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi täti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa poika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla hätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki äidilliset toiveensa.

Täti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä välittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia pastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä, arvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin missään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä, vaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.

Pastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen tähden; "poika tolvana, vintiö, tollisko", oli hänen yksinpuheensa tavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja konfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti hänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti hänen kanssansa ulos ovesta: "Tule, poikaseni, tule! Minulla on sinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!" Ja vietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen, jossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja otti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi: "Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä vatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin -- kas tässä, minä olen sivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa -- ja syö nyt vaan, syö, poikaseni".

Fritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut valloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa, mutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: "Minä tiedän kyllä, poikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä -- tee minulle se palvelus! -- tässä on pullo olutta, Hawermann on puutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se hänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä -- minä tiedän, hän juo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta". Ja niin talutti hän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä, ennenkuin sulki oven: "Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä käymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa -- jaa, jaa, poikaseni, sitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan -- mutta kun joskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo seitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle semmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja ymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt vaan voileipääsi"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi ulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.

Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy kävelemässä. Minun omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti repeisi, minun omakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt, että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta! Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli! Minun omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi meidän rakkauttamme, se on selvä asia. -- Hyvä! Ilman kamppailua ei Lovisaa voiteta; minä tahdon -- -- niin, mitäpä tahdon minä?" Ja ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "Minun omakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut, niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori Hawermannin herneen sekaan!"

Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut; se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista, vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava, kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin, kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa -- puistoa, sanoi hän, ei puutarhaa -- sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi nauruansa pidättää.

"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"

Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa, niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia. Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona ovesta.

Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden, aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta hän -- meidän Fritz parkamme -- sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.

Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä, kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena; eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa, hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.

Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa, jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona, josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti, sillä -- piru tiesi, mikä häntä riivasi -- juuri kun Lovisa ei mitään ajatellut, tahi kun hän ajatteli -- no, me tahdomme sanoa, Fransia, silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena, jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset, laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan. Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti, tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. -- Ja kun Lovisa aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:

Ainokaiselle.

Kun hopeelta hohtavana Kuu pilvistä pilkistää, Yön hetkenä ihanana Valo taivaasta tirkistää, Kun lampi nukkuvi illoin Ja rauhaa huokuvi vaan, Mä muistan sinua silloin Käyn lempeä kuiskaamaan.

Kun kuljet sä ilomielin, On rakkaus johtajas, Mä jälissäs aina vierin, Oi kultani armias! Vaan heti haihtuvi lempi, Kun lähdet sä täältä pois, Ja tuskan' on tulisempi, Kuin arvata kukaan vois.

Mutta kostoa mä vaadin, Kostoo vihollisellein, Minä, joka runon laadin, Koston lupauksen tein

Fritz Triddelfitz.

Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.

Kun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä ymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä ymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä vielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä tuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän toki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että "Ainokaiselle" tarkotti häntä itseä.

Nyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina kepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas oli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat Fritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut käytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä ollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin mahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän piti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään. Sääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli ensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella ruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle tytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt yli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä Fritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja nähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo kädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja hän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa, sillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi tahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää seitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen sijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen nuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku päällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon nuorta rakkautta kuin nauru.

Lopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja tehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut hänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi hänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä, arvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa repi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä lähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi punastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun Frans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille, antoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin kostorunoelman palaset ilmaan.

"Tiesi hitto", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansa Lovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, "mikä hänen tänään oli? -- Olihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. -- Onko se minun syyni? -- Onko hän saanut harmia? -- Mikä paperi se oli, jonka palaset hän hajotti ilmaan?" --

Näin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja -- katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta niitä ylös, luki hän yhdellä niistä: "Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä "tein" perään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin käsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän niitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt kuin: "taivaasta tirkistää... Mä muistan sinua... Mä jälissäs aina vierin... haihtuvi... lempi... Kun lähdet sä... Ja tuskan' on... kostoa mä vaadin... viholliselleni... Koston lupauksen tein Fritz Triddelfitz;" loput oli tuuli vienyt.

Tästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn perästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti Lovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänelle kostaa! Asia oli naurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi harmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden toimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla varuillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.

Fritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa, hän oli puhunut, hän oli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen puhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti odottamistaan, mutta turhaan. "Tämäpä on oikein harmillista", sanoi hän itseksensä, "mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin asioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle tien". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen väännellyllä käsialalla.

Päällekirjotus: Mielitietylle. Alkukirjotus: Ajatusteni suloinen unelma!

Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikä välttämättömintä on ja on löydettävä kolmannesta ruusupensaasta toisessa rivissä; suullisesti enemmän. Vastaiseksi tämä: Jos puutarhan veräjään on vedetty risti valkealla liidulla, silloin on minun sydämeni ajatus löydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta. Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzin puolelta merkitsee kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on kolmekertainen vihellys keppini kahvaan. (Lampuri on sen minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki). Yhtymäpaikka: se suuri ojanne sillan oikealla korvalla.

Ikuisesti!!

Salaisuuden tuntia.

P.S. Rakkaus on antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut tämän paitahihoillani, sillä nyt on hirveän kuuma. -- --

Tämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi, ollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi täydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan tikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään, aukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut sen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli Lovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen lähettäjä.

Lovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän olisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla sananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa tietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta se oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen tarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin, sillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli pastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma lihansa ja verensä -- sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz lukeminen -- teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän kyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.

Pari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta otettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään asiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei viipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:

Päällekirjotus: Ainokaiselle. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!

Kavaluus ympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy minua. -- Viheliäinen vakoja, minä nauran sinua! -- Älä yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. -- Rohkea teko on meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava. -- Huomenna k:lo 2, jolloin se lohikäärme makaa, joka minun aarrettani vartioitsee, odotan minä merkinantoa niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainen vihellys kepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikka helvetti rikki räjähtäisi, minä olen vannonut aina olevani

Sinun omasi.

Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa. "Senkin -- --! Senkin -- --! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut käsiini!"

Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän; seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. -- Hyvin suuttuneena meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa, että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.

Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.

Päällekirjotus: Omalleni, jonka sallimus on minulle määrännyt. Alkukirjotus: Minun pimeän sydämeni aurinko!!

Tunnetko helvetin tuskia? Minä kärsin niitä toispäivänä iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin paperileijani; juuri aioin minä viheltää kolme kertaa, niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha nauta Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle; mutta mitäpä vielä! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut, sinä olit tiessäsi. Mutta kuuleppa nyt! Tänään illalla juuri kello puoliyhdeksältä, kun minä olen piimäni syönyt, olen minä sovitulla paikalla; tänään on lauvantai, pastori tekee saarnaansa ja lohikärme siivoo huoneita; tilaisuus on otollinen ja seljaispensas tuolla peittää meidät (Schiller!). Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) rakastajasi sylissä, joka mielellään myisi kaikki, mitä hänellä on kallista, ostaaksensa sinulle jotakin, josta sinä pidät.

Oi iloa, sun nähdä saan! Siks menen ensin makaamaan, Kaiken halun, kaiken huolen Syöksen tyyneen virtaan tuonen, Ja kun taas kultani nähdä saan, Jos ei virta mua niele vaan, Niin silloin menen mä, kultaseni, Mä tiedän sun huomenna näkeväni!

(Alku on minun tekemäni, keskikohta Schillerin ja loppu erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)

Kaipauksen tuskilla omasi.

"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin, ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!" huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua siitä voi estää!"

"En minä suinkaan, rouva kulta", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli tullut paikalle mehiläiskeon takaa.

"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?" kysyi pastorin rouva vielä hyvin pahalla mielellä.

"Kuullellut?" kysäisi Bräsig. "Minä en kuultele milloinkaan, minä pidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni auki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette kovin suuttunut".

"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta".

"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata, jos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että Pümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan".

"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas...?"

"Sitä en sano", lausui Bräsig, "ja minä en tiedäkään, mitä siellä on; mutta jotakin hullua siellä vaan on".

"Kuinka niin?"

"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma siitä, että jotakin on nurin. -- Näettekö, noin viikon päivät sitte tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää huomenta', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Kaarlo', sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' -- 'Olen', sanoin minä. -- 'Missä', kysyi hän. -- 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän', sanoin minä. -- 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi hän. -- 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä. -- 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. -- 'He leikittelevät', sanoin minä. -- 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa kiireessä leikitellä?' -- 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä leikittelin muassa'. -- 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän. -- 'Tähystystä me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä -- sinun vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä, ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme, tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä harjotatte?' -- 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan nähdä, kuinka herne on varttunut'. -- 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?' sanoin minä, 'no!' sanoin minä -- 'hyvästi', sanoin minä ja menin vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. -- 'En ensinkään', sanoi pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. -- 'Hyvää päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' -- 'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira, 'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. -- 'Kaarlo', sanoin minä Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä, niin saat sinä runsaan tulon'. -- 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko on huonoa huonompi'. -- Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. -- Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa. -- Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta hyvin naurettavalta. -- Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa, niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa juossut heidän perässänsä".

"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva, "minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. -- Voitteko pitää salaisuuden, Bräsig?"

"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".

"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"

"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän hänelle kumman näyttänyt.

"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä hän tiesi.

"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".

Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".

"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".

"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen päällensä ja otamme hänen kiini".

"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus, jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa mitään siitä tietää saada".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte... sitte... malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa näin, tällä tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän kuristanut pastorin pientä rouvaa.

"Te ette ole viisas, Bräsig".

"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen, hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".

Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? -- Mutta Bräsig ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman; sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".

Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on, -- mutta kummallista on se kuitenkin!"

Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää, valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan perästä ojalle asti.

Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.

"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla minulle avuksi".

"Miks'en? -- Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä ryntään esille".

"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen -- mutta mikä! Malttakaapa! Kun minä huudan: 'Philistealaiset sinun päälles', silloin hyökkäätte te hänen kimppuunsa".

"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"

"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni tehdä! -- Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu pian virstan päähän. -- Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden, tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä nauraminen!"

"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".

"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".

"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".

"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen kantapäistä kiireesen. -- Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala lähettänyt avukseni".

Yht'äkkiä huusi Bräsig -- se oli olevinansa viskutusta, mutta se kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen ehtootaivasta vastaan".

Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki näyttää, että hän piti asian ankarana.

Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"

Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"

"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun, niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä: "Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi pystyyn -- tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! -- mutta siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan!"

"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee?"

Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!" huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. -- Hawermann, hän..."

"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi: "Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. -- Eikö niin, Fritz, poikaseni? -- Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee ainoastaan meitä molempia. -- Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi, Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. -- Bräsig, tulkaa tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".

Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä; Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.

Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä, että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta, kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville, ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa myydään, aatelismiehelle myydään hän!"

"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua suutasi!"

"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon haastella pari sanaa Fritzin kanssa".

Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu, ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään, vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.

Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla tahtonut mennä vuoteelle.

"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin. Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi täytyy tulla sinne".

Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua! Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru perivä!"

Luku 13.

Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään. Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.

Seuraavana aamuna -- oli sunnuntai-aamu -- heräsi Bräsig ja makasi vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella -- "nautinto", sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni, mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta, sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä, mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.

"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia, "sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No, olkoon menneeksi!"

Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.

Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.

"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä, ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".

"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".

"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan, "semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa kulkeissanne -- sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan kuin kuljettaa akkapostia -- kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta ja tuosta kirotusta kohtauksesta -- Jumala suokoon anteeksi tämän syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! -- sitte, on meidän välimme rikki".

"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.

"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"

"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte... oh, hyväinen Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko minun nimeäni -- aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi, niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig. Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".

"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy, kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä -- niin -- silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".

"Teitä? Ettekö te häpee!"

"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä keksittävissä oli.

Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki saa hyvän lopun. Ja -- ja... nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn siipiä tuuleen.

"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut, sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä ja hän hypähti taas pystyyn -- pappilan tuoliko vai pastorin housut rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin, vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä olet?"

"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa, minun täytyy rientää sinun sisares luo".

"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".

"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttui Bräsig puheesen.

"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan; mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla sen asian kanssa tekemistä?".

"Minulla, Kaarlo? -- minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".

"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"

"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan odottamatta".

"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"

"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi arvattavasti minun ojaan".

"Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä?" kysyi Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja liinan sen kanssa tekemistä?"

"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".

"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät ovat vaan verukkeita. Etkö tahdo sitä minulle sanoa -- olemmehan me molemmat vanhoja hyviä ystäviä -- vai etkö saa sitä minulle sanoa?"

"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle -- aikoohan pastori itsekin sen sanoa sinulle -- miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi ja Miinaan tulee".

"Bräsig, puhu vähäisesti!"

"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja Miinasta?"

"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa tekemistä."

"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on, luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".

"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani, siihen tarvitaan Jumalan apua!"

"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on kaksi suurta maatilaa..."

"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä tiedät".

Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen -- mutta... mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän tarkotti Fransia.

Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui säännöllisesti.

Munat kihisi vielä pannussa -- ne näyttivät oikein maukkailta -- mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua. Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä, makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. -- Nuori Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä puhuteltiin, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun hänestä puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä -- sen verran kuin muistaa voitiin -- oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä oli toimeen saanut.

Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti, ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli, niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia, laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa -- perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa -- etujalkansa nimittäin -- tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja -- no, nuoret, nuoret? -- Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta teostaan ja kyyristyi alas, mutta -- se on minun tunnustaminen -- punanen lihanpala oli hällä suussa.

"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani, joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä hävettänyt -- hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.

"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta ei liikahtanut paikaltaan.

Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran, kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.

"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"

Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"

"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen, että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra pastori, vai oletko sinä Bräsig?"

Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu, sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat, etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa, pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä vuorotellen: "Herra pastori! -- Bräsig! -- Bräsig! -- Herra pastori!" Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin -- hätä keinon keksii -- hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista mennessään.

No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä järjetön luontokappale siitä ymmärtää? Koko tuo ihana kuminaviina!"

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? -- Bräsig, Jumala nähköön, minkä näköinen te olette!"

"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig... Mitä voin minä sille tehdä?"

"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"

"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.

"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä, "putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"

"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon..."

"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"

"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".

Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. -- Mutta mitäpä täällä sitte on tapahtunut?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler... "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on kai".

"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin oppinut aineissaan -- niin, olettehan tekin usein nähneet hänen täällä".

"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies, jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".

"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".

"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on -- Jumalan kiitos! -- semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".

"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. -- No mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"

"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin puolentoista naulaa".

"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu, ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".

"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären tähden! -- Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".

"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän nyt tehdä?"

"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän, tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne, sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni kääntää".

"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen, emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen Rudolfinsa".

"No, ottakaa sitte molemmat".

"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku tytöt... ripilläkäypiä ovat he jo... No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"

Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on, on kai -- näetkös, Bräsig, Miina on -- sinä tiedät sen itsekin -- kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei kelpaa".

"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"

"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat, kun..." Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun ja sanoi nyt:

"Bräsig -- äiti, täytä toki Bräsigin lasi -- Bräsig, siitä voi kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille tehdä?"

"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"

"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa, sillä tyynessä vedessä kala kutee".

"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.

"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua, ja minä -- Jumala nähköön -- onhan minulla tekemistä muutenkin yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään, mitä selkäni takana tapahtuu".

"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.

"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista ette te mitään ymmärrä".

"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme morsianta..." Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli kaatanut hänen lasiinsa.

"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan, "ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"

"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"

"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret hengelliset herrat taloonne. Minä -- minä pidän silmällä noita pieniä tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria kääntäjästä, sillä hän on pahin".

"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja nousi myös pöydästä.

Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan, ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut, eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen, ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu parhaimman ystävän hyväksi.

Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa vasten. -- Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!

Luku 14.

Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee ihmistuntiaksi.

Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille: "Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran hevosia?"

"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka minun oli heidän nähdensä juominen".

"No, miltä hän näytti?"

"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin punasille huulille.

"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"

"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei meikäläisille ensinkään sovi. -- Armollinen rouva olisi minun puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä, kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".

"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"

"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa, huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä yhteen sopii, se sopii yhteen".

Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".

Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut, ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa, käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä, joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea korttelia korkea silkkihattu.

"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. -- Ja missä on teidän lippunne?"

"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".

"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua? Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu hankkia. -- Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel, nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz, saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"

"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!" sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki, valkea raiti -- siinähän ne ovat".

Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no, olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on hyvä.

Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla "Eläköön!!!" -- "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa "Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana arvonimityksenä.

Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta, mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.

"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".

"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".

"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen ulkopuoliseen kulmaan.

"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"

"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.

"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja vedä nuora piukkaan".

Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä, ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi: "Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".

Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen; mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut. Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen, ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa. Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa. Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti: "Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat juhlallisemmiksi".

Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa, toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän -- valitettavasti -- tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja tahdista.

"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.

"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset näyttää, mitä he ovat oppineet?"

"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta luutnantista! -- Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"

"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".

"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel, pidäppä kiini lipusta! -- Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo", sanoi hän ja lähti pois.

Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä, niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein: "Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.

"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".

"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".

"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"

"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.

"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon sinun taitoas koetella".

Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.

"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin; kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa heilautan lippua, alota silloin".

"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin, syöksee hän heti minun päälleni".

"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle, juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan! Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni, tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne, että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro, jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee, kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä, että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa, "meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa, maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia (väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän, Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan: "Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?" ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana, jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!..." mutta hän ei ehtinyt edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea, toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi, pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt -- hänen sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset ovat kasvattaneet vierasta lasta ja -- otaksukaamme -- häntä hyvin kasvattaneet, sentähden..." ja nyt aikoi hän laveammin levitellä laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" -- sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä ylvästelevät; -- mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui, tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa; mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni pelkäämään".

Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.

Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään -- hän ei, näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä, kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää -- koppasi Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme", ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi, Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat, renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita, David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn, jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

"Nyt terve, terve tultuas, Sä emäntämme armias! Oi ota vastaan seppele, Jonk' päähääsi nyt laskemme, Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut. Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette luotettavaa miestä -- nimeni on Sakarias Bräsig -- lähettäkää silloin sana minulle -- minä asun pienen taipaleen päässä tästä -- Haunerwiemissä -- ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö liian pimeä".

Tämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset puhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele, kuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan semmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig asetti hänelle esikuvan -- olkoonpa vaan se hänen oma isänsä, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa -- se ei häntä miellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti kaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan kuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori pois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja kun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen, eheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini ja veti hänen istumaan pöytään viereensä.

Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen, joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta, joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi, sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa? Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet -- koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa yhdellä kannikalla -- ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu", purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, -- ja kun tämän valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja syötämme niillä sikoja", -- tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden -- "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn; mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä, ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia, nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa, ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä, sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina. Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä -- hän ei tietänyt miksikä -- Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä, ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä, joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia ja läheisiä kyliä, niin -- miks'ei -- koko mailmaa. Mutta, niinkuin jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää; tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin, minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin, siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".

"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.

"Kelpo hevonen!"

"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla hurraahuutoa".

Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti "hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.

Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän raamattuna".

Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin, menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti -- kukaan ei ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia -- mitä pääntauti oli, sen oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia -- sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä oli pahka kintuissa -- ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut, onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.

"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin -- 'armollinen rouva, mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel Sadenwater ei ole heti saapuvilla -- tempaisen minä auki vaunuin oven ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään -- yks -- kaks -- kuin nuoli ilmassa -- puolen tunnin kuluttua olen taas takasin -- kaksi penikulmaa puolessa tunnissa -- 'armollinen rouva, tässä ovat kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz, semmoinen kohteliaisuus -- tuhat tulimmaista, sitä penteleen aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois, sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä. Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni Hawermannin luo.

Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo, tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"

"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin saamme nähdä".

Ja kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan nimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: "Ei, Kaarlo, onhan meillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea".

Strull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän sunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä teki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: "Kemia maanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa --"

"Seis!" huudahti Bräsig, "niin ei se sana ole, se on fysionomia".

"Ei suinkaan", väitti Strull, "tässä äännetään sitä fy-si-o-logia".

"Olkoon menneeksi, Strull", sanoi Bräsig, "noiden vierasten sanain kanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen toisella. Eteenpäin vaan!"

"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori kemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin suuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen Pyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa -- ja nyt tulee taas joku latinalainen sana, jota en taida lukea -- Lontoossa kuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa --"

"Seisahda!" huudahti Bräsig. "Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se mies onkaan!"

"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen sen verta".

"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!"

"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan kustantama 1843. Sitte tulee esipuhe".

"Sen jätämme myöskin lukematta", sanoi Bräsig, "ja alotamme alusta".

"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: Aineisto, viiva alla".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "eteenpäin vaan!"

"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja kaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste."

"Minkä vietävän kehkiämistä?" kysyi Bräsig.

"Kaikkein organismein," sanoi koulumestari.

"Jopa nyt jotakin," huudahti Bräsig, "olen minä kyllä ulkomaalaisia sanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut urkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä ne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla. Eteenpäin vaan!"

"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä aineista, joita sanotaan ravintoaineiksi; niitä organismi käyttää kehitäksensä ja uudistuaksensa. -- Piste".

"Siinä se mies on oikeassa", sanoi Bräsig; "ravintoaineita tarvitsee elävä olento ja" -- hän otti kirjan Strullin kädestä -- "niitä organismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla tarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille, mestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä oppineemmalta".

Siihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes koulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat vanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken -- sillä Bräsig jäi yöksi Pümpelhageniin -- kunnes Hawermann huokasi raskaasti ja lausui: "Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika tulossa".

"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies; kah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä omituisesta maanviijelyksestänsä!"

"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä totena".

"Hän piti sitä totena?"

"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista uudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin tapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä kumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen tietoja".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita näyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta asti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja joka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen päätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa jokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä piukottaneet. -- Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet, ja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä" -- hän osotti kirjaa -- "siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en häntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa maanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä olla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii paljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan jotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt, koska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut Rahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään".

"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole tehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti".

"Minua myöskin, Bräsig".

"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä omasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa, sillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden molempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä, Kaarlo".

"Hyvää yötä, Bräsig".

Luku 16.

Fritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja mitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti tulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka Hawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan yhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.

Seuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin kartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt päällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat polvihousut, armollisen rouvan mieliksi -- sanoi hän -- että hänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen silmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti kartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin kompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin herraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi ja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti hän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel hopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen kaulassaan sen uimukset.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, "minä olen päättänyt pitää tänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello yhdeksältä kartanolle".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin ruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.

"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei ole kiirettä".

"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista".

"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa".

Fritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin ja kysyi: "Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla saapuville?"

"En, ainoastaan miesten. Mutta -- malttakaapa -- te voitte käskeä myöskin naiset tulemaan".

"Ymmärrän", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä miehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän ottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo lähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli juhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä heti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.

Hawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli sitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt käveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä kohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn pellon savikokkareet sallivat.

"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää kello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää heille puheen".

"Mitä hän aikoo?" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.

"Pitää puhetta", kuului vastaus, "toiset päivätyöläiset ovat jo kutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin hänelle vielä ajoissa niistä".

"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin", aikoi Hawermann sanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: "No ilmottakaa sitte miehille asianne".

"Ja teidän pitää myös tulla".

"Hyvä", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli kiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois työstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään haitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut käskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta Triddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut toki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti, niin ei sekään vielä mitään ollut; puhe itse se oli, joka häntä huolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän kehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät työnsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja joivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin mikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta, muistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos niistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä suhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään velvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille ilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä. Mutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he tarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä hän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä heitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla, joita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan, joita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan tyytymättömäksi.

Semmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä kamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo täydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: "Meidän täytyy vielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle".

"Se ei ole kauvan kestävä", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: "Gürlitzistä", sanoi hän.

Aksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius Slusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa Pümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta Pomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin jo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita keskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen tärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa, sillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos ja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta kun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että nuori rouva sen havaitsi: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Aksel. "Minä ajattelen vaan, että puheestani päivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai paras, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa".

"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas --".

"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo ennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja -- niin pian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin".

Hawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän autti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa seurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt, kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. Hyvä tahto on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata, sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä, vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai ajatellut, että tämä yksi oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta toista.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla. Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua, että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin. Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää, vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn, minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä: "Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat, tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni: "Hyvää huomenta, isä! -- Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori, kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. Minulle ovat ne ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on, joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi, minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon. -- Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista kauppajuutalaista ja..."

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on -- hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä, "kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen, joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan, hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla heikko ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä, niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle, kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.

Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo, että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän hämmennykseen.

Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut, ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven, istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig; teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään, sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin olla rauhassa, tällä kertaa olette te syyllinen. Te lupasitte pitää silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä hänen...! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut! Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa, että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän, hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin; ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb, joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä nyt sanoi Rudolf, että Gottlieb ei enää seisonut kristillisellä pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta, maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan, sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi; mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?" kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö, Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä, aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni, mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on minun saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa, oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä -- vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. -- Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa, he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan, "minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar samassa talossa... sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. -- Tulkaa ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä, joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan -- sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria -- oletteko te havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa, sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta' ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. -- Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät, s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. -- "Hyvä!" lausui hän, "mitä tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin, istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa, he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen, kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita, nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä; ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla. Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis, viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut, ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! -- semmoista itsekästä ylpeyttä toinen toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin; minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "hänen vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No -- Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli, ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta -- mutta tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi, vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina, nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig, joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä: "Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden tuskia? -- Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä, papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden, jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien. Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty, olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin, vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin. -- Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne sileiksi, kun vieraita tulee -- ymmärtämättömät äidit käyttävät tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin. Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä, minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa, josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee, oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka, niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään, hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas päivä taas paisti heidän päällensä.

Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian, siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa kirsikkapuussa.

Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja, jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon "julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä, arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum, köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas: "Ole vaiti, Jokkum, -- pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin, minä yletyn juuri", -- ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän, vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah, mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa, minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. -- Hänen hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt, sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava, oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan, tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat, mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole kuin hengellisiä ajatuksia, mutta jälkeen tutkinnon tulevat myös maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut, kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi. Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi, "se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista, vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia, jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!" ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

Kala pieni järvessä Uipi toisen jäljessä; Kala pienoinen Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta, huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".

"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".

"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa huolta".

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us