Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan (part 3 of 4)

Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan (part 3 of 4)

Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut vartioida salaisuuttaan.

Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan, että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän ystävällisellä äänellä:

- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä. Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa, jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.

- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää huolta herransa omaisuudesta.

- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?

- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä suhteessa.

- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.

Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?

- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.

Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:

- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti molemmille.

Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.

- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. — Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias. Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä sydämeni käskee.

- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään siitä, mitä näitte.

- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen. Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle, että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua. Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule vaimokseni!

Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin päättävästi ojentaen vartalonsa.

- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra, huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.

- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin, että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä, herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!

- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo sulhanen?

Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.

- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch. — Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?

- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen hengenvetooni asti.

- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin komean ja hurmaavan tytön rakkauden.

- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!

- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.

- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.

- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!

- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.

- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin kuuluu sinulle!

Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat vapisevat kätensä ja huudahti:

- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra, armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!

Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä. Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian edessä.

- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on liikaa!

Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit kasvoivat paljailla muurin seinämillä.

- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?

- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi, kuin jo olet tehnyt minut?

- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä, jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.

Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.

- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi, hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu, käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se — se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!

Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle. Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.

- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —

Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki, kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla siivillään.

Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä. Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen? Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta! Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut, nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle kuitenkin puhunut rakkaudesta!

Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle. Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella, jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa, saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.

Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen hiljaa hänen ympärillään.

Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki, mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan, yksinäiseen majataloon.

Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä. Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta, niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut omansa pois.

Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.

Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan, oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka kuiskasi käheästi:

- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin, on kysymys:

- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa, sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.

Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä, hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.

Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen, niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.

- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta, joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. — Aurinko nousee kai pian, vai mitä?

- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko — nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä tiedä!

- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. — Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.

- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta meidän on vaikea päästä täältä.

- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.

Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen sanojensa tarkoitusta.

- Kestä postiljoonista puhutte te? kysyi hän.

- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta, olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut arolle.

- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän ette te tiedä.

— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti Stefan vihdoin kursailematta.

- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. — Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?

- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan, ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä lähdemme.

Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.

Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen pahan, mitä oli tehnyt hänelle.

Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.

- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan lähdemme heti!

Nunna oli heti valmis.

Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.

KUUDESKUUDETTA LUKU.

Epätoivoinen päätös.

Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa juuressa.

Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki! Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa, sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.

Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä isänsä eteen.

Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle. Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan. Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti. Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!

Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi, kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi pois luotaan.

Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen sijaansa.

Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta. Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:

"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. — Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.

"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta sypressiä seisoo!"

Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan, pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.

Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.

- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.

Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.

Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää. Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!

Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut. Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin, Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.

Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla, näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen, joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.

Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle, mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden valkoisessa kuohussa — sitte — —

Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti. Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla. Mutta äkkiä kuuli hän huudon:

- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää koskaan sinua!

- Serbia!

Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi. Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.

Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.

Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.

Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:

- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.

- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.

Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn, jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.

- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin, mitä ihminen voi tehdä?

- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.

- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut tavallista kamalammasta kuolemasta.

- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin tekin. Tehän olette serbialainen?

- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt Serbiassa.

- Missä kaupungissa?

- Luulen, että se oli Belgradissa.

- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne, onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää, millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet, vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.

- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.

- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?

- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.

Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut kasvattanut.

- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo! lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin, neiti?

- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva. Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla! Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko — elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!

Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.

- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy kuolemalla sovittaa hetken nautinto.

Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä luottamusta.

- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän jutussanne on mies mukana, eikö niin?

Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.

- Oliko se kurja serbialainen?

- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema! Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.

- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa tarpeelliset varat.

- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan tarvitse ottaa mitään häneltä.

- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis, mikä on hänen nimensä?

Kun ei Sylva vielä tahtonut puhua, huudahti vieras:

- Teidän täytyy kuitenkin sanoa isän nimi heti kun pienokainen on syntynyt.

- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa. No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi, joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.

- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?

- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem Lunjevica!

Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja ja silmänsä säkenöivät.

- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica! Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!

Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.

- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.

- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää, kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa. No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa lapsiraukkaanne.

- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!

- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti heistä huolta, kuten isä lapsistaan.

Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen. Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.

Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.

- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. — Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee! Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa, kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi, minun, tyttärensä kautta!

Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.

Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan niin huumaava kaiku.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.

Vastakkaiset kohdat.

Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi. Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa, kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.

Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten käsiin.

Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.

Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.

Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein vakuutettu, että oli arvannut oikein.

Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja kortin, johon oli kirjotettu:

"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle — uskolliselta ystävältä!"

Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa, niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.

Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla piti huolta kuningas Milanista?

Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren uhrauksen hänen hyväkseen.

Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa, että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen. Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.

Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä kuukausittain lähettää sitä summaa.

Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.

Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen toimeentulostaan?

Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef, tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.

Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän on lähinnä rikkain mies Euroopassa.

Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut, niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa voidakseen päästä hädästä ja suruista.

Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti. Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä mukaisesti.

Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin. Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.

Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.

Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.

Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli tapahtunut täydellinen muutos.

Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan, kohotti hän harsoa kuvan edestä.

Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt — katui syvästi ja vilpittömästi.

Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.

Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.

Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.

Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.

Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut, kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.

Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan, eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut, Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.

Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.

Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.

- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa, ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku köyhä, joka tahtoo pyytää apua.

Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis todellakin joku vieras.

Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.

- Minä pyydän anteeksi, teidän —

- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan jonkun vieraan kanssa.

- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha mies, tukka ja parta valkoinen.

- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei voi olla mikään murhayrityksen tekijä.

Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin, jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.

- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. — Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.

Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:

- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta kolmannen henkilön läsnäollessa.

Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.

Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken vieraan kanssa.

- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun vihamiehekseni.

- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.

Milan viittasi ja Tonio vetäytyi takasin.

Kun ovi oli sulkeutunut, sanoi Milan:

- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne, sillä minun aikani on rajoitettu.

- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.

Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli pitemmäksi kuin Milan.

Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.

Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, huudahti vieras:

- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.

Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä kaupunginpalvelijalla oli ollut!

Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.

Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:

- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?

Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä kesken.

Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.

Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina, nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen taistelu.

Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä molemmat miehet.

Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua. He tapasivat toisensa luentosaleissa.

Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä, hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla, oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.

Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta.

Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle. Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä. Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.

Ja nyt seisoivat he taas vastatusten.

Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!

- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.

- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch, lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu kuin vihamielinen.

- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä, johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.

- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:

"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun kynnykselläsi."

Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen sanani pantiksi.

- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa, todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon. Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.

- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että vaikenen.

- Annatteko minulle sanannekin?

- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä, vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!

- Kyllä, sellainen asia löytyy, minä sanon sen teille muutamin sanoin:

"Viha Serbian valtaistuimella istuvaa naikkosta kohtaan, viha Dragaa kohtaan!"

Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.

Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin täytyi innostua.

"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.

- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä, — että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa kiittäminen kohoamisestaan.

Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!

"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme sinua!"

Milan asetti kädet ristiin rinnalleen ja katsoi synkkänä alas lattiaan.

- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.

- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.

- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch, oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet, jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!

Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.

- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.

Milan kalpeni, hämillään hän katsoi Pietari Karageorgevitschiin.

- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?

Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa. Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle hallitsijalle.

- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan, sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.

- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.

- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa, jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.

Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi häneen.

Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä. Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.

Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta. Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.

- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa Karageorgevitschille.

- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan, vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.

Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas, joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.

Kas tuossa sanomalehti pöydällä, ette näy vielä koskeneenkaan sitä.

Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla painettua sähkösanomaa.

- Lukekaa, sanoi hän.

- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te minulle, mitä lehdessä seisoo.

- Se on sähkösanoma Serbiasta, ja kuuluu sanalleen näin:

"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."

Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään ääntä.

- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan, nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut, että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei, ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä, heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden jälkeläinen.

- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.

No, voitteko vielä epäillä, ettekö ole vielä tehnyt päätöstänne?

- En, kuului Milanin huulilta — minä olen jo tehnyt päätökseni.

- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian onneksi.

- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi. Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch, olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai Milan.

Pietari puri huultansa ja kiersi hermostuneesti viiksiänsä.

- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä olen sanonut, jää meidän välillemme?

- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä, luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas, niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen pyyntö:

- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne, elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää Karageorgevitschin armosta.

Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:

- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni, mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies, mitä teillä on ollut sanottavaa.

Hyvästi, kuningas Milan ja eläkää onnellisena jos voitte.

Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.

- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.

- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.

- No kuulkaa siis myöskin minun varoitukseni, kuningas Milan! sanoi Pietari.

Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt — toimittamaan teidät pois päiviltä!

Milan huudahti, syöksi Pietarin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

- Ihminen, änkytti hän — te olette nyt lausunut hirmuisen asian.

Murhaaja, sanotte te, — murhaaja, jonka poikani on lähettänyt — —

- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää, että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.

Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista ilmoitusta.

Mutta Karageorgevitsch jatkoi kiireesti:

- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut, ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut, että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!

Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee, matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.

Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä, että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia, vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.

- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen hänet! —

- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön, joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen. — Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.

No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä, kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.

Karkoitettu kuningas katsahti ylös ja sanoi:

- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni. Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan asianmukaisella tavalla.

Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista, joka vainoaisi minun henkeäni.

- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka oli ennen tämän pahimpia vastustajia.

Tuskin oli Pietari lausunut nimen, kun Milan säpsähti tuskasta.

- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!

- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne. Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa syötäväksemme.

Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa ryöstää teidän henkenne.

- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?

- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.

- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa varteen varoitukseni.

Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.

- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.

Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.

Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista ja halveksien heitän ne luotani.

Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin palvelija on mennyt tiehensä?

- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä, näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän majesteettinne!

- Mitä sinä sanot, onko siellä ulkona taas joku, joka tahtoo puhua kanssani?

Tonio nyökäytti valkoista päätään.

- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.

Ja odottamatta kuninkaan käskyä riensi Tonio ovelle ja avasi sen selälleen.

Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi Ovessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies — Stefan Naumovitsch.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Kaksitoista uskollista serbialaista.

Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.

Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä, jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi erota hänestä.

Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin suurta iloa.

Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä, kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan rinnallaan.

Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.

Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla sairaita.

Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset, jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta. Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.

Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel Hungarinaan.

Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:

- Hôtel Hungarina!

Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta. Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.

- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle vaan pienempi huone.

- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita, mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän kalliimpia.

- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä en mielelläni tahtoisi naapureita.

- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta, ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita minkäänlaista melua.

Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat aivan hänen huoneensa vieressä.

- No, olkaa hyvä, sanoi nunna — ja viekää minut huoneeseeni.

- Kas tässä on hissi — Jean, vie nainen numeroon 74.

Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa Tonavan toisella puolella.

Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.

- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa. Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!

"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"

Siinä seisoi hän sitte ja tuijotti minuun, kuin olisi tahtonut sanoa:

"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."

- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."

"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen, jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."

Silloin ei se päivä koitakkaan hänelle!

"Aiotko estää sitä?"

"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."

No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.

Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista. — Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa, niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat siellä!

Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita, joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta merkityksestä.

Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää tarvinnut.

Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa, joka loisti kuin kummitus kuutamossa.

Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.

Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.

- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen kohteliaasti.

- Olkaa hyvä ja puhukaa, minä olen valmis kuulemaan.

- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan Anton Naumanniksi — eikö niin?

- Kyllä olen, vastasi Stefan punastuen.

- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan Naumovitsch, vai mitä?

Stefan astui hämmästyneenä askeleen taapäin.

- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka olette voineet saada sen selville!

- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti. — Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton Naumanniksi.

- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on sen johtaja?

- Se olen minä, kuului korkea ääni etempää ovelta.

Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.

- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi Dragan ritarimerkki?

- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat, näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto. Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.

- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle, Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on minulle selittämätön arvoitus.

- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.

- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin. Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä konakiin.

Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti, ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.

"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani, tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi. Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus, jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja esittämään isälleni sovintotarjoukseni.

"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko Stefan Naumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"

"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että matkustit Anton Naumannin nimellä."

Samassa avattiin ovi ja sisään astui kuningatar Draga.

Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen, joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä, että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:

"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan, että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän asti ollut.

Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys tahtonut minusta lähteä.

Kuningas näytti sen huomaavan, sillä hän sanoi minulle:

"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no, voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin pääkaupungissa".

"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun ottaa koko Serbia mukaani."

Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.

"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut maahan?"

Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä, jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua Buda-Pestiin.

"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."

Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.

Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille, varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle, useimmat ovat ystäviäsikin.

Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.

- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin, jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua Dragaansa kohti.

- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?

- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.

- Ja milloin aiot sinä matkustaa Wieniin?

- Huomisaamuna varhain, vastasi Naumovitsch. — Tuletko mukaan?

- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle, Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?

Näin sanoen nousi Maschin ylös ja läksi huoneesta.

Sydämellisellä ilolla katsoi Stefan hänen jälkeensä.

- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.

Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha palaavat takasin isänmaahani!

Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia professoreja ja arvokkaita kauppiaita.

Stefan riensi heitä vastaan ja puristi erikseen jokaisen kättä.

- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun, joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta, tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.

Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat. Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea, kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.

- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.

Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi lippaan kansi auki.

Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari samallaisesta hiotusta lasista.

- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista, mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!

Syvästi liikutettuna otti Stefan vastaan lähetystön lahjan.

- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä — ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan. - Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina.

Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.

- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!

Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.

Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.

Myrkyn sekoittaja.

Arvoisa täti Eufemia oli kuullut jok'ikisen sanan, joka lausuttiin Stefan Naumovitschin huoneessa. Seinät eri huoneiden välillä hotelleissa ovat tavallisesti hyvin ohuet ja samoin oli asianlaita niinkin hienossa hotellissa kuin Hôtel Hungarinassa. Sitäpaitse oli puhuttu jokseenkin kovalla äänellä ja tästä kaikesta seurasi, että täti Eufemia olisi voinut melkein sanalleen toistaa kaikki, mitä oli sanottu. Siten oli hän kuullut senkin, että Avakumovitsch kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä oli jättänyt Stefan Naumovitschille lippaan, sisältävä pullon serbialaista viiniä sekä pikarin ja samalla pyytänyt häntä tästä pikarista tarjoomaan sovintomaljan Milanille.

Niin pian kun äänet vaikenivat Stefan Naumovitschin huoneessa, siirtyi täti Eufemia pois seinän luota.

Ulkona oli yö verhonnut koko kaupungin ja nyt oli tullut aivan pimeä. Mutta siitä huolimatta seisoi täti Eufemia ikkunan luona ja tuijotti yöhön, kuin tahtoisi hän tummista, synkistä pilvistä hakea jotakin, jota ei voinut löytää omasta itsestään.

Äkkiä kääntyi hän pois ikkunasta, painoi sähkölampun nappulaa, kumartui vanhan matkalaukkunsa yli, joka hänellä oli ollut mukana matkustaissa arolla ja otti sieltä pienen pullon. Hän piti sitä valoa vasten ja katseli sen vaalean viheriää sisältöä.

- Kymmenen tippaa on tarpeeksi, mutisi hän, — niiden vaikutus on varma. Ha, haa, molemmat samalla kertaa! Minun Draginjani pääsee ihan vapaaksi tuosta Milanista, joka on hänelle kaikista vaarallisin! Ja tuo toinen, tuo nuori kaunis mies, joka myöskin juo pikarista — tuhat tulimmaista, häntä vastaan ei minulla oikeastaan ole mitään, sillä hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Mutta hän on nuori. Miksi pitää hänen sitte olla nuori ja minun näin vanha? Minä en voi tulla toimeen nuorten kanssa ja minusta on erinomaisen hauskaa kukistaa nuori mies elämänsä kukassa! Ja parempi onkin, jos Stefan Naumovitsch katoaa, eikä koskaan palaja Belgradiin. — Se on siis päätetty asia, heidän täytyy kuolla molempain, ja nyt — heti tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin. Luulen, että ilma on nyt puhdas.

Hän sammutti sähkövalon huoneessaan. Sitte haparoi hän pimeässä ovea, avasi sen hiljaa ja meni sitte ulos kirkkaasti valaistuun käytävään. Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi hän sen oven edessä, joka vei Stefan Naumovitschin huoneisiin.

- Oivallista, mutisi vanha nainen, silti ovi avautui kun hän sitä vähän painoi. — Kuinka varomaton se kuninkaallinen ajutantti on, ei hän lukitse edes oveaankaan!

Hän hiipi huoneeseen ja hänen viekkaat silmänsä huomasivat heti hopeahelaisen lippaan, joka oli vielä pöydällä, johon Stefan Naumovitsch oli sen asettanut. Huoneessa paloi vielä sähkölamppu, jota Stefan ei ollut sammuttanut ulos lähtiessään ja tämän valossa kumartui Eufemia nyt lippaan yli, koettaen avata sitä. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän vihdoin löysi sen vieterin, joka pani koneiston liikkeelle. Ah, siinä oli nyt se viheriä, hiottu pullo hänen edessään samettityynyllä ja sen vieressä kullalla koristettu pokaali, oikea taideteos.

Eufemia otti pullon hyvin varovasti, sillä hänen täytyi varoa, ettei millään tavalla vahingoittaisi sitä. Hitaasti veti hän korkin pois, laski sen varovasti pöydälle ja hengitti sisäänsä sitä suloista tuoksua, joka viinistä tuli.

- Vanhaa viiniä Kruchadalin luostarista! mutisi hän, josta Belgradissa sanottiin, että hän usein oli viinistä juovuksissa.

Oh, kuinka se tuoksuaa! Se menee päähän, luulen ma. Odota sinä vaan, kuningas Milan, minä sekoitan sinun viinisi, jotta se tulee vielä tulisemmaksi, niin tuliseksi, että se kerrassaan sinut polttaa.

Hän otti taskustaan, myrkkypullon, jonka ennen oli ottanut matkalaukusta, väänsi sen lasitulppaa ja tiputti sitä vaaleanviheriää nestettä viinipulloon. Tällä tavoin tiputti hän myrkkyä kalliiseen viiniin, myrkkyä kuningas Milanille aiottuun sovintojuomaan, myrkkyä tähän rakkauden juomaan!

Rikos oli tehty! Eufemia oli tarkkaan laskenut kymmenen tippaa, jotka tiputti viiniin. Hän tiesi, että tämä myrkkymäärä riitti tappamaan kaksikymmentä ihmistä, jos he sitä juovat. Tämän myrkyn vaikutus oli varma.

Myrkyn sekoittaja laittoi kaikki taas paikoilleen ja sulki lippaan huolellisesti. Sitte hiipi hän ulos Stefanin huoneesta ja oli heti omassaan. Kammottava tuuma oli täydellisesti onnistunut.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Kuoleman juoma.

Kun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän suuresti.

- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka vaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut juuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se murhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka tehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.

Milan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin väitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan! Stefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä. Mutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi lausua sanaakaan.

Vihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaasti Stefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut uneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.

Stefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen. Sitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla äänellä:

- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä minä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja pojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden käsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän majesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet hajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian onnelliselle tasangolle.

- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä en ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano minulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan Naumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana minulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?

- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun toimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso teidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!

- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä ja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät, ettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota kerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin lahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua minut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua maan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa minulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta ilmoittaa minulle mitään.

- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt kaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle olkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori kuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä huonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot valtiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä — teidän kättänne, kuninkaani!

Siitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota teille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen majesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että antaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt, että unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne. Kuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille kiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita tottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne. Ei kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette vaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan kuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla kuningatar Dragankin tahto!

Kuningas säpsähti kuullessaan tämän nimen.

- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa välistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella itsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi koettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?

- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää tuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa. Mutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että kuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin toivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne tervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin kuningattarellakin.

Mutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli miettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia pyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.

"Palatkaa takasin ja unohtakaa kaikki!"

- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien molemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein — minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta, Stefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet voittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa parempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen täytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä, mutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä minä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole muuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen ja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja sen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen nyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua on käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas Aleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka nimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että minut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei, pysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla on sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla ole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet tietämättäsi sen toimeenpanija!

Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä, aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina, joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti, että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä, samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita, jotka minua rakastavat!

- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja pikari.

Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta lippaan, jonka oli sinne jättänyt.

- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä, todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.

Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.

No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis, ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta sydämestäni rakastanut!

Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin nauttimaan elämästä!

Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi lampun valossa.

- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.

Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden sydämelleen ja nosti toisella pikaria.

- Minä juon ensiksi rakkaan isänmaa parkani onneksi ja menestykseksi!

Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia vuosituhansia!

Kuningas tyhjensi pikarin puolilleen.

- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina aikoina! Sille juon toisen maljani! —

Kuningas vei uudestaan maljan huulilleen ja toisen kerran joi hän.

- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin tuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti, kuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä, jolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma tässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan Naumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla muuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!

Kuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin henkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.

Mutta sillä aikaa oli Stefan Naumovitsch uudelleen täyttänyt pikarin.

- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman, parhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas kuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne. Terve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!

Mutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa käheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.

Lasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali oli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä itseensä.

- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori kapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!

- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen juonut kuolon juomani!

Kasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui Miian ähkyen sohvalle.

Kauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä saapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla ja komeudella.

Kun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar Draga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut maaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai hän vielä uutta riemun aihetta.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Perillistä hakemassa

Pienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi hyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä auringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain jälkeen, yksinäinen nuori tyttö.

Hän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja muutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota hän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa, syviin ajatuksiin vaipuneena.

Ovelle koputettiin. Mutta tyttö ei liikahtanut.

Hän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti hän päätänsä.

- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat kuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.

- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt sanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän hyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.

Näin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin tarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.

- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren käsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut minua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse kadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni, elkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —

- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään hellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti näin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän, että te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette sano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin on antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne, kertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä, lapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.

- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä miestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en tahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan nyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan teoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen toinen.

- Kenestä toisesta te puhutte?

- Isästäni, rouva!

- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti Serbiassa, tehän olette serbialainen?

- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!

- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin nimeänne, sukunimeänne?

- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!

- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä, jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö voi luottaa minuun?

Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret silmänsä ja katsoi Dragaan.

— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. — Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.

— Sanokaa minulle siis, koska odotatte vaikean hetkenne tulevan?

Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.

— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä — näkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä tiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin olisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on vähällä tappaa minut!

— Siis kolmen kuukauden kuluttua, toisti kuningatar — se on hyvä!

Ja te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin läpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän lapsiraukkanne?

- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus, että minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.

- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga. — Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä kanssanne kurjuutta kärsimään.

- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka käsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan! huudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään työ ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!

- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he kaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole helppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään, rakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te kadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla tyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua? Sehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin teidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi ottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät eräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne olivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua Serbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani, sanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut teille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?

- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin olisitte ollut äitini!

- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota pyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte lapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.

- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta neuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus heilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin erään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita, mutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä herra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli rakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.

- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti Eufemia myrkyllisesti.

- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi katkerasti itkeä.

- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille, sittekun se on syntynyt maailmaan?

- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. — Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne! Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa. Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi. Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne, tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.

- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne. Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan, voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi, joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan ja koston pimeydessä.

- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille! huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin tähän asti.

- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo enempää.

- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä. — Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua! Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!

- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!

- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma, joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se ollut kymmenen — —

- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä hänelle ja ne saa hän joka centimin.

- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei, rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta, kuin olisin myönyt lapseni!

- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?

- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani vasten?

- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. — Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se on ihmeen hauskaa!

- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.

- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni, että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle, tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on ollut. Hyvästi!

- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle. — Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen rukouksiinsa minunkin nimeni!

Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.

Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Naisten räätäli.

- Tehän olette herra Devrient Parisista? Tämän kysymyksen teki Draga pitkälle, hoikalle miehelle, jonka kasvoja ympäröi Pariisin muodin mukaan niin sanottu Boulangerparta, kokoparta, joka poskilla oli leikattu hyvin lyhyeksi ja suippeni leuan alla. Hän oli Dragan sähköteitse kutsuma leikkaaja kuuluisasta naisten räätäliliikkeestä Parisissa. Serbian kuningaspari aikoi ennen pitkää lähteä vierailulle keisari Frans Josefin luo Wieniin ja tätä matkaa varten oli Draga ryhtynyt suuremmoisiin valmistuksiin, voidakseen näyttäytyä edukseen niin loistavasti kuin mahdollista. Itävallan hovinaiset saisivat nähdä, että Serbian kuninkaan puoliso ymmärsi pukeutua ja käyttäytyä kuten kuningatar.

Siitä syystä oli muotitaiteilija Worthista kutsuttu. Tämä herra, joka nyt seisoi kuningattaren edessä hänen omassa huoneessaan, oli erittäin komea. Hänen käsissään säteili useita hohtokivisormuksia ja sen huomasi, että hän hoiti käsiään erityisellä huolella.

- Teidän majesteettinne palvelukseksi, vastasi puhuteltu. — Devrient on nimeni ja minulla on kunnia olla ensimäinen leikkaaja Worthin liikkeessä Parisissa. Olen tullut Belgradiin teidän majesteettinne toivomuksesta, keskustelemaan teidän majesteettinne kanssa puvuista, joita on valmistettava.

- Sydämellisesti tervetullut, rakas Devrient, vastasi kuningatar Draga sillä hurmaavalla herttaisuudella, jota hän ymmärsi käyttää, kun tahtoi erityisesti voittaa jonkun henkilön puolelleen. — Minä odotin teitä oikeastaan jo eilen.

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Mutta minä olen tullut tänne niin kiireesti kuin mahdollista. Herra Worth kehoitti minua tosin kiiruhtamaan, mutta minä tahdoin näyttää teidän majesteetillenne erityisen kauniita malleja ja niitä saadakseni täytyi minun uhrata kaksikymmentäneljä tuntia.

- Onko teillä mallit mukananne? kysyi Draga.

- Kyllä, teidän majesteettinne, tässä ne ovat, vastasi Devrient, avaten komean lippaan, josta otti useita pieniä vaatemalleja.

Kas tässä, teidän majesteettinne, sanoi hän, puku tästä crépe de chine kankaasta näyttäisi erinomaisen komealta. Jos siihen vielä lisäksi ajattelemme manttelin himmeän keltaisesta silkistä, niin luulen, että teidän majesteettinne saisi erinomaisen puvun, joka olisi sopiva suuriin juhlatilaisuuksiin.

- Rakas Devrient, sanoi Draga — ennenkuin puhumme pitemmältä, täytyy minun huomauttaa teille erästä seikkaa, joka on hyvin tärkeä.

Kuten tiedätte, Draga punastui hiukan, sillä sitäkin osasi hän — odottaa Serbia suurta tapahtumaa. Jos Jumala suo, lahjoitan minä kuninkaalle prinssin.

- Ah, teidän majesteettinne, huudahti leikkaaja, kumartaen syvään — sallikaa minun jo edeltäpäin lausua onnitteluni tätä suurta tapausta varten. Varmaan koko maa ottaa sen ilolla vastaan ja ulkomaillakin synnyttää tämä riemu mitä iloisinta vastakaikua.

- Minä tiedän, sanoi Draga — mutta kun tässä on kysymys pukujen hankinnasta, niin on tarpeellista, että te erityisesti otatte tämän huomioon.

- Jos teidän majesteettinne sallisi minun tehdä ehdotuksen, niin kääntäisin teidän majesteettinne huomion nykyään niin pidettyyn reformipukuun. Se ei ole ainoastaan komea, vaan ehkä myöskin sellainen, joka parhaiten soveltuu teidän nykyisessä tilassanne. Muuten, lisäsi Devrient, mittaillen tuntijan katseilla kuningattaren vartaloa — vakuutan minä teidän majesteetillenne, ettei vartalo ole vähääkään kadottanut suloisesta sopusoinnustaan, ei todellakaan, ei vähääkään!

- Todellako? huudahti Draga. — Niin, minä en olekaan vielä niin kovin pitkälle kehittyneessä tilassa. Minä luulen, että olemme yhtä mieltä siinä, että puvut istuvat hyvin, nimittäin niin, ettei esiintymiseni menetä loistoaan.

- Löytyy vartaloita, teidän majesteettinne, jotka eivät koskaan menetä kauneuttaan! Teidän majesteetillanne on juuri sellainen vartalo.

Draga kumarsi mielissään päätänsä. Ranskalainen miellytti häntä. Ah, miten erilailla pariisilainen sentään lausui ajatuksensa kömpelöön serbialaiseen verrattuna!

- Mutta antakaa minun nyt nähdä mallejanne! Oi, ne ovat loistavia, kerrassaan hurmaavia! Näettekö, puku tästä violetin värisestä indialaisesta silkkikankaasta sopisi minulle erinomaisesti.

- Teidän majesteettinne osoittaa valinnassaan harvinaista makua! Niin, se on totta, tämä puku pukisi teidän majesteettinne erinomaisesti.

Kuningatar tutki useita pukuja, pani muutamia syrjään, otti sitte taskustaan luettelon ja kääntyi kauppahuone Worthin asiamiehen puoleen.

- Minä tarvitsen seuraavia pukuja, sanoi hän, lukien luettelostaan, — matkapuku, puku suuria päivällisiä varten, jotka pidetään meidän kunniaksemme, toinen puku juhlanäytäntöön keisarillisessa oopperassa ja sitte vielä puku suureen paraadiin. Tällä puvulla täytyy tietysti olla sotilaallinen vivahdus. Sitte vielä puku jahtia varten, joka arvattavasti toimeenpannaan ja johon minä ehdottomasti otan osaa, ja vihdoin puku suuriin päivällisiin keisarin kesäpalatsissa, johon liittyy myöskin suuri puutarhajuhla. Kaikki nämä puvut täytyy olla maukkaasti laitettu.

Devrient oli ottanut esille muistiinpanokirjan, johon hän kirjoitti ahkeraan, kuningattaren aivan tyyneesti tilatessa pukuja, jotka nousivat puoleen miljoonaan frangiin. Tämä summa ei suinkaan ole liioiteltu. "Räätälien kuninkaalta", kuten Worthia Parisissa kutsutaan, ei saada ollenkaan pukua alle kahdenkymmenentuhannen frangin. Mutta Draga tahtoi pukuja, jollaisia ei vielä kellään kuningattarella ollut ollut.

- Sitte on minulla vielä eräs hyvin alkuperäinen aate, lausui kuningatar, nojaten taapäin pehmeässä nojatuolissaan, pistäen veikeästi pikku jalkansa näkyviin. — On hyvin mahdollista, että hänen majesteettinsa keisari pyytää meidät huvimatkalle Tonavalle. Siinä tapauksessa sopisi meripuku oivallisesti. Mutta siinä täytyy olla oikeita helmiä, ainakin liivissä.

- Oikeita helmiä? Niinpä niin, teidän majesteettinne? Mutta jos nyt emme niin pian voi hankkia sellaisia?

- Silloin lähetätte sukeltajia mereen niitä noutamaan! huudahti Draga taas nauraen. — Mutta oikeita helmiä minä tahdon! Se ei saa olla mahdotonta, rakas Dervient, saattehan runsaan maksun.

- Sen me tiedämme, teidän majesteettinne, ja tiedämme myöskin asianmukaisesti panna arvoa sille, että saamme työskennellä Serbian kuningashuoneen hyväksi. Me valmistamme myöskin kaikki nämä puvut kaikkein parhaista aineista.

- Ja pian täytyy teidän työskennellä! huudahti Draga. — Kaikki nämä puvut täytyy olla valmiina kolmen viikon kuluttua.

- Se aika on kovin lyhyt, teidän majesteettinne.

- Pankaa kaksisataa naista työhön! Sen täytyy olla mahdollista! Kuningattaren tahdolla ei saa olla esteitä! Herra Devrient, minä toivon, että te otatte sen huomioon.

- Minä huomaan sen täydellisesti, teidän majesteettinne! Puvut ovat valmiit kolmen viikon kuluttua.

- Mitä laskuun tulee, jatkoi Draga, niin olen valmis etukäteen maksamaan puolet summasta, eli oikeammin sanoen, maksamaan etukäteen.

- Teidän majesteettinne, Worthin firma ei tarvitse etumaksua. Lasku liitetään vaatteiden mukaan ja on maksettava tavallisen ajan, kuukauden kuluessa. Mutta minä pyydän, päästäkää minut puhumasta teidän majesteettinne kanssa näistä asioista. Minä käännyn tässä suhteessa hovimarsalkan puoleen. Ja nyt —

- Mitä nyt tahdotte, herra Dervient? kysyi Draga.

- Pääasia, teidän majesteettinne! Minun täytyy ottaa oikeat mitat. Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun ottaa nämä mitat teidän majesteettinne kaikkein korkeimmasta vartalosta.

Draga rypisti hiukan kulmiaan.

- Voitte hyvin arvata, rakas Devrient, sanoi hän, että se on minusta vähän vastenmielistä, varsinkin siinä tilassa, jossa nyt olen. Enkö voi päästä tuosta mitan otosta? Olettehan te jo valmistanut niin monta pukua minulle. Arvaan, että teillä on minun mittani.

- On kyllä, teidän majesteettinne! Teidän mittanne on merkitty Italian kuningattaren mitan rinnalle.

- Ah, sepä on huvittavaa! Olkaa nyt hiukan epähieno, rakas Devrient! Onko hänen majesteettinsa Italian kuningattaren uuman mitta pienempi kuin minun? No niin, täytyyhän sen olla pienemmän, sillä Italian kuningatar on muutamia vuosia nuorempi kuin minä.

Nopea hymy, joka kuitenkin heti katosi vaaleiden viiksien taa, väreili ranskalaisen huulilla. Hän vastasi tyyneesti ja vakavasti:

- Hänen majesteettinsa Italian kuningatar on tosin kaksi centimetriä hoikempi uumalta. Mutta tämän eron tasoittaa täydellisesti teidän majesteettinne korkea rinta, jolla on kerrassaan ihmeteltävä mitta ja on uuman kanssa niin sopusointuisessa suhteessa, että sen täytyy hurmata jokaista miestä.

- Todellakin, rakas Devrient? kysyi kuningatar tuttavallisesti. Tämä mies tuntui hänestä joka hetki yhä miellyttävämmältä.

- No, antakaa minun sitte päästä siitä ikävästä mitan otosta. Minä pyydän teitä, rakas Devrient!

Draga lausui tämän rukouksen hellällä äänellä. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi Devrientia hurmaavin silmin.

Mutta tällä kertaa ei hän näyttänyt peräytyvän! Hän kohotti vaan olkapäitään ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, jos se riippuisi minusta, niin en tietysti silmänräpäystäkään vaivaisi teidän majesteettianne. Mutta Worthin firmalla on periaatteena ottaa jokaiselle uudelle puvulle uusi mitta. Se onkin aivan välttämätöntä, jos mieli toimittaa jotakin täydellistä. Meidän pukumme ovat taideteoksia ja taideteosten suhteen täytyy noudattaa mitä suurinta huolellisuutta. Taidemaalari, joka nerokkaalla tavalla loihtii kuvan kankaalle, on pakoitettu ensin ryhtymään valmistaviin toimiin sirkkelin ja viivottimen avulla. Nämä nyt ovat kerran semmoisia teknillisiä välttämättömyyksiä, joita ei sovi jättää sivuun. Sentähden pyydän minä teidän majesteettianne nöyrästi sallimaan minua ottaa kysymyksessä olevat mitat.

- Olkoon sitte niin, sanoi Draga, mutta sallitte kai, että lähetän noutamaan tätiäni ja annan hänen olla läsnä mitan otossa.

Draga painoi sähkökellon nappulaa ja käski kamarineidin ilmoittaa täti Eufemialle, että kuningatar halusi hänen olevan läsnä kuningattaren omassa huoneessa.

Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti täti Eufemian laiha vartalo ovesta sisälle. Epäluuloisin katsein tarkasteli hän kaunista, pitkää ja hoikkaa miestä, joka seisoi kuningattaren edessä.

- Se on herra Devrient, ensimäinen leikkaaja kuuluisassa naisten räätäliliikkeessä Worth Parisissa, sanoi Draga sisäänastuvalle. — Minä tahtoisin nyt pyytää sinua, täti, jäämään sisälle niin kauaksi, kun herra Devrient ottaa mittaa minusta niitä uusia pukuja varten, joita minä tarvitsen matkallani Wieniin. Siis, alkakaa, herra Devrient.

- Uusia pukuja! huudahti täti Eufemia mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, sillä vaikka olikin niin vanha ja inhottava, piti hän kuitenkin koreista vaatteista. — Tuossahan on kankaan mallejakin.

Mitä olet nyt päättänyt ottaa, Draginja? Ahaa, tuota indialaista silkkikangasta! Oivallista! Etkö luule, että se sopisi minullekin erittäin hyvin?

- Siitä saamme sitte puhua, täti! sanoi Draga. — Olkaa hyvä ja alkakaa, herra Devrient!

- Minä olen hyvin onneton, että minun täytyy vielä pahoittaa teidän majesteettinne mieltä, sanoi räätäli uudestaan kumartaen. Mutta mahdotonta on ottaa mittaa hameen päältä. Jos sen tekisin, tulisi siitä vaan hutiloimista. Teidän majesteettinne täytyy siitä syystä olla hyvä ja ottaa hame päältään ja, jos tarve vaatii, kureliivikin.

- Mitä, kureliivikin! huudahti kuningatar melkein suuttuneena. — Sitä ette ole koskaan ennen vaatinut minulta mittaa ottaessa!

- En, se on totta, teidän majesteettinne. Mutta tämä on uusi menettelytapa, Worthin uusi järjestelmä, joka nykyään kaikkialla herättää sellaista huomiota. Ja varsinkin, kun teidän majesteettinne haluaa reformipukuja, joiden kanssa ei käytetä ollenkaan kureliiviä, on ehdottomasti tarpeen, että minä mittaan itse ruumiin. Muuten voi teidän majesteettinne täydellisesti luottaa minun vaitiolooni.

Draga katsoi kysyvästi täti Eufemiaan. Tämä lähestyi häntä, kohotti teräviä olkapäitään ja kuiskasi hänelle:

- Miksi epäilet sinä kyyhkyseni? Sellaiset henkilöt kuin naisten räätälit ja kähertäjät eivät ole laskettavat miesten joukkoon.

- Ei sentähden. Mutta ajattele, minä olen ihan hoikka vartaloltani ja hän voisi huomata —

- Hän? Pyh, mitä se meitä liikuttaa! Hän on iloinen vaan, kun saa toimittaa tehtävänsä. Ei, elä nyt enää epäile, Draginja! Anna hänen ottaa mitta ja laita niin, että hän matkustaa täältä niin pian kuin mahdollista.

- Jos en minä voi päästä vähemmällä, huudahti Draga, kääntyen Devrientin puoleen — niin täytyy minun kai riisuutua. Mutta minä en tahdo kutsua kamarineitiäni. Rakas täti, sinä autat kai minua riisuutuessa?

Dragalla oli hurmaavan kaunis vartalo ja kun hän nyt oli irroittanut kureliivin ja yläruumis sai luonnollisen muotonsa, niin olisivat kuvanveistäjän katseet ihastuneina viivähtäneet voimakkaasti aaltoilevassa povessa, valkoisilla, pyöreillä käsivarsilla, jotka liittyivät olkapäihin, kuin olisivat olleet veistetyt marmorilohkareesta.

- Ja joutukaa nyt toimeen, herra Devrient! sanoi hän. — Mutta vielä kerran teroitan teihin mitä ankarinta vaitioloa. Ei hänen majesteettinsa kuningaskaan saa koskaan tietää, että minä olen antanut ottaa mittaa tällä tavoin. Sillä nähkääs, kuningas on mustasukkainen jokaiselle, joka tulee lähelleni.

Devrient ei näyttänyt ollenkaan välittävän tästä huomautuksesta. Mutta hän oli astunut askeleen taapäin ja hänen silmänsä mittailivat kuningattaren vartaloa. Hitaasti antoi hän katseensa liukua alas kasvoista yli rinnan ja sitte pitkin koko uuminta. Sitte meni hän sivulle tarkastaakseen siltäkin puolen. - No, oletteko nyt kylliksi minua katsellut? kysyi Draga hymyillen. — Minä pyydän teitä, antakaa minun heti päästä tästä kiusallisesta asemasta! Ottakaa mittanne!

Worth firman ensimäinen leikkaaja otti metrimitan ja alkoi mitata kuningattaren vartaloa. Samalla merkitsi hän innokkaasti muistikirjaansa. Äkkiä heitti hän pois lyijykynän ja sanoi kuningattarelle.

- Olisiko mahdollista saada yhdet alusliivit sellaiset yksinkertaiset valkoiset alusliivit, joita tavallisesti käytetään pukeutuessa. Minä pyytäisin teidän majesteettianne silmänräpäyksen ajaksi ottamaan semmoiset päällensä, kun minä välttämättömästi tarvitsen.

- Alusliivit? Mutta olenhan sanonut teille, herra Devrient, etten minä tahdo kutsua kamarineitiäni. —

- Oi, sitte ei ole mitään tehtävää!

- Rakas täti, sinun täytyy olla kiltti ja mennä vaatekomerosta ottamaan minun liivini! Siellä on niitä koko joukko.

Täti Eufemia meni. Draga vetäytyi muutamia askelia etemmä. Devrient seisoi kumartuneena muistokirjansa yli, joka oli pöydällä. Hänen otsansa rypistyi syviin poimuihin. Silmänsä olivat melkein ummessa, mutta luomien alta välähti merkillisiä salamoita.

- Herra Devrient, kuului hänen takanaan kuningattaren ääni. — Saanko nyt pukeutua?

- Niin, tehkää se, kuningatar Draga, sillä nyt olen nähnyt sen, mitä tahdoinkin nähdä ja minä olen aivan varma asiastani.

Näin sanoen kääntyi hän ympäri ja seisoi äkkiä suorana kuningattaren edessä. Hän ei ollut enää nöyrä naisten räätäli, vaan ylpeä, vakava mies.

- Mitä tahdoitte nähdä? huudahti Draga kysyvällä äänellä. — Herra Devrient, se kuuluu hyvin kummalliselta. Mitä se merkitsee?

- Minä en hetkeäkään pidä teitä epätietoisena siitä, vastasi Devrient aivan muuttuneella äänellä, jossa oli syvä sointu. — Minä tahdoin nähdä, oliko todellakin mahdollista, että kuningatar saattoi ruveta harjoittamaan niin ääretöntä petosta, jota ei tähän asti kukaan kruunattu henkilö ole tehnyt. Mutta minä olen saanut todistuksen siitä. Niin, rouvani, petos on tekeillä, mutta se ei tule koskaan käytäntöön!

Draga hämmästyi. Hän seisoi silmät seljällään. Silmäterät suurenivat ja hän kiinnitti kauhuisen katseensa Worth firman ensimäiseen leikkaajaan. Mutta sitte muuttui hänen kauhunsa mielettömäksi raivoksi, verrattomaksi uhkaukseksi.

- Herrani, huudahti hän käheästi, nyt olette lausunut minulle sanoja, joista saatan arvella, että olette tullut hulluksi.

- Minäkö? Oh ei, rouvani, minulla on kyllä järkeni jälellä, enkä ole koskaan tullut tutkimukseni perille niin tyyneesti ja varmasti kuin nyt. Ja tänään olen aivan varma etten ole erehtynyt. Rouva, te pelaatte vaarallista peliä miehenne sydämellä ja kansanne toiveilla! Te ette koskaan anna maallenne prinssiä, Obrenovitschin suvulle jälkeläistä, ettekä miehellenne poikaa!

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Tunteeton pariisilainen.

Draga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle, jonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.

- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja pukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.

Mutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä riippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan liikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.

- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. — Olkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun olette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä, joka on tottunut antamaan käskyjä.

Vavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle aamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä vapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi hänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei hän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä saattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli hänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät iskunsa.

Ranskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli ristissä.

- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua tyyneesti ja asiallisesti.

Silloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan silmäyksen vieraaseen ja sanoi:

- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette kuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette tullut tänne?

- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa. Muuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien tieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia merkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita lääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.

- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä antoi aihetta teille tulia tänne?

- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti, Itävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä varmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän tahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi palatsinsa teille.

Tällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli romahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon. Hän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon vieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti puristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut hänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut, sen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt, sen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi, silloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa saada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista osaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen salaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi välttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan esineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin olisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö olisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen vankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi tässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet kasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että Charlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei tapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.

- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen kätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.

- Minä olen aina tunteeton kaikelle, mikä on väärää ja epäpuhdasta.

- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin pettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa puvussa vieraalle miehelle.

- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin tänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu kirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne, syntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen toimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää varmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille kruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta voisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti tulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä juttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin todenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut tänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei minua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa tutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi, sillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on saanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin pääsisi kuningattaren luo.

- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen professoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.

- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä nyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en mitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle määräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin on minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa tietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.

Dragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina, näki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun. Ajatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki hänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän rakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja, hallitsijat?

Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar, vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen hänet kappaleiksi.

Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista, jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.

Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga, Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön, ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa, joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät kasvonpiirteet. —

Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen, kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta. Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.

Draga huomasi myös, että hänen voittonsa ei ollut kaukana.

Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun, niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.

* * * * *

Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa. Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä olen niin hirmuisen nälkäinen!

Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti, että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi, hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.

- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt mitään koko päivänä.

- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä. — Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen. Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.

Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän, kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.

Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle. Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:

Jää tänne luokseni!

Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja hakivat ravintonsa, mistä saivat.

Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä. Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut, hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.

- Mitä sinä teet? sanoi Sirkka hänelle.

- Näethän, että minä luen.

- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en minä kestä!

Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin, jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin. Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan, jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää, hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan? Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt. Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi. Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin. Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä, vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.

* * * * *

Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli poissa.

Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui ankarasti:

- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada pitää omaa lastaan käsivarsillaan.

Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen lääkärin päästä.

Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän ulos kuningattaren huoneesta.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kuinka kuningasta hoidetaan.

Raivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti hänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän kaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa kiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.

- Draga — aarteeni, rauhoituhan toki. Tule järkiisi.

Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle ovelle.

- Avaa Draga! No avaa toki! Minä olen kuullut kaikki tyyni. Minä autan sinua!

Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:

- Minä olen hukassa — hukassa!

- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki! huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!

Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa, samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.

- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina ennenkin keksinyt oikean tien.

Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.

- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään. Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän sinut petti, ja nyt —

- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen, kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.

- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut ulos konakista.

- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.

- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän, jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.

- Kuulitko kaikki, Eufemia?

- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa, sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat hyökänneet tänne.

- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä miestä puolelleni?

- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.

- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua — sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen pedon kaltainen.

- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä konakiin.

- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin, että minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja sattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä kielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka nimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon, hänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää Serbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen, tapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa myrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan sitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä tahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!

- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi Eufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä — hi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa, joka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin pälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä, miten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon, aika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee hirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin perästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan sitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme molemmat pelastetut.

- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa kuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan olisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi rauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen kuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun mieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin vaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt molemmat —

- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä puolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan murhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun Aleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta jos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä olen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären kuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.

- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta mitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?

- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään nauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian kun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa nousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla näyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen viereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja hän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä maatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen hyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän voinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.

Tuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului lähestyviä askeleita.

- Kuningas! änkytti Eufemia ja juoksi ovelle.

- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä, nyt et enää voi laittaa sitä juomaa!

- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun asiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?

* * * * *

Eufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui ja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen huoneeseensa.

Kuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla tyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun hän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun keskellä.

- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli hitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?

- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa ärsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!

- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen tuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki. Tämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti hänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä hänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän piti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin viinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia kiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että kuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun kuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti tosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen. Hallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]

Arvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven vieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.

- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien hermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se puristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun tarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen sanan, joka parhaiten sinulle sopii —

Petturi!

Käheänä ja kirkuvana kuului hänen äänensä, kun hän lausui tämän.

Draga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies häväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa, jolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.

- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut sinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä petät itse kansasi!

- Vaikene, petturi, vaikene tai kuristan sinut!

Aleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen kaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.

- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä olet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi — joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —

- Murhaaja — aiotko tappaa minut — kuten tapoit oman isäsi?

Se oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti kuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas järkiinsä.

Eikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi sen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka sanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan ollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.

- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka uskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi siinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:

"Tapa isäsi!"

- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla liikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on todistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.

- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä olet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi kauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä kärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä olet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi näyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla yhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo, että kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.

Draga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja katsoi vihamielisin silmin kuningasta.

- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! — Minä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet häväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten villipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut sinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus minua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää elämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että katunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!

Tätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt heitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui sisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.

- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen säikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän majesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!

- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on rahoja, ottakaa ne!

Minä teen lopun sinun olostasi täällä! Nyt olet ollut aikasi konakissa.

- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen näyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää kallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän majesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes hiukan tätä virkistävää lähdevettä!

- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen ivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky valmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme sinun konstisi!

- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos uskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja todistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.

Mutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli palaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän tunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti taudin lähestymistä.

- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.

- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän oli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa. Niin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan tehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!

Niin, hän vetosi todellakin Jumalaan, tuo kurja kuningatar.

- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä et ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua, muutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen voi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut lapsesta!

- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos tämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien suku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt ei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli aikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi ollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas oli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä mitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä olisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen. Serbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi tarvinnut hävetä.

Kuningas laski käden otsalleen.

- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana. Niin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi. Mutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen arvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut pilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani! Asetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä sinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla voit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään täytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas hieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen, että saan kuumeen.

Eufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi kuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.

- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri. Minä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle, sen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi toisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja lankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.

Hän näytteli osansa oivallisesti.

- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano minulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää tekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun tulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen minua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua, sinä olit kerran onnellinen!

Silloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän kyyneleitään.

- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon — paljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen kaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi, Draga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne halkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas — hyvin sairas!

Hän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että hän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! — Mestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee tapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan sairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin oikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar. Saat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi kukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.

Eufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana päivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen olevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi rajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui hänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi käyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri hoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä kuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä, kunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun Aleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei hän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli tuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata. Hän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga häntä jättäisi.

- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle, että menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin kauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää sinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.

Tämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä. Mutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi kuningas, ettei voinut elää ilman häntä.

Draga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan toivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään hänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä ja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.

- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään luoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon, ettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen kohta pois luotasi.

Tuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo heikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin jalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Jälleennäkeminen.

Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa, paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.

- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa Dragan.

Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja. Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga puristaa kansalta ja antaa hänelle.

- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan. He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?

Charlot oli käynyt hyvin vakavaksi.

- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.

Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla. Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.

"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.

Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi, on kai myöskin kuollut."

Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron. Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää, joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.

- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin. Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:

- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.

- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen istumaan rikkinäiselle tuolille.

Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas! Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut. Oi, onneton, millaisena?

Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.

- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?

- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme. Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen, pimeän kamarini onnen auringolla.

- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.

- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä, parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan, että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti hiipivä tauti tuli minuun.

- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.

- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet — etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut, kuten rakkauskin menee menojaan!

Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:

- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit sinä kumminkin minua kauniina!

- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina minun Sirkkani!

Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli ainoa lohdutus.

- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte — matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea, jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä — minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja! Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle kävelemään.

Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet. Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.

- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, — minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin, vai mitä?

- On kyllä lämmin, rakkaani! Kohta ei sinun tarvitse enää palella!

- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan nähnyt häntä!

— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —

Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on niin pimeä!

"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa! Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja kaikki oli ohi.

Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.

- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Nuori äiti.

Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.

"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!" Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia. Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa. Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla. Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän voinut, siihen oli hän liian heikko.

- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä, mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?

- Sylva! kuiskasi hän.

- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa kasvoissa.

"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.

- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.

- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt, ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.

- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!

Mutta Sylva puristi päätänsä ja aikoi pysyä päätöksessään.

- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan, kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se varmaan ei saa parhainta kasvatusta.

Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta hengityksestä.

- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt! Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?

- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.

- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon numeron, jossa häntä voi tavata?

Silloin nousi Sylva ja huusi vapisevalla äänellä:

- Konakissa, kuningaspalatsissa löydätte te hänet!

- Mitä! Kuningaspalatsissa? Kun kaikki käy ympäri, niin on se ehkä upseeri?

- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli!

- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot, jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta. Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö. Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.

- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä — että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.

- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.

- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne. Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia suoritettavana.

- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin vähällä myydä lapseni vieraalle.

- Myödä lapsenne! Kuinka tulitte sitä ajatelleeksi?

- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi, selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä hänelle, että hänen miehelleen.

- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka ja seurassaan vanhempi ruma nainen.

- Aivan oikein! Tunnetteko sitte näitä naisia?

- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!

Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä, hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.

"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa! Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan päältä!"

Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva paralle.

Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.

- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt häntä katsomassa.

- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista! käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne ensin johtaisi askeleensa.

- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica asuu?

- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran kuningattaren veljen luo.

Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten, mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.

"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle. Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta heidän elämänsä onnen."

Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen oli asunut.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kaksintaisteluun vaadittu.

Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa. Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.

Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja ystäväin kanssa.

Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan eteensä.

"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat kysymykset:

- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti, sillä minun aikani on rajoitettu!

- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.

"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.

- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin. Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.

- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi serbialainen.

- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem Lunjevica, vai kuinka?

- Kapteeni Lunjevica! lausui Nicodem vahvalla äänenpainolla.

- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän tulevan keskustelumme aikana!

- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?

- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi Charlot tyyneesti.

Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua hänet, kun hän oli kuningattaren veli.

- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä puhun nimittäin Ninettestä.

Nicodem säpsähti.

- Vai niin, siitä pikku ranskattaresta.

Charlot meni yhden askeleen häntä lähemmä.

- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa, että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.

Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut keuhkotaudin.

Nicodem asetti kasvonsa surullisen näköisiksi.

- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää tehdä mitään.

- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden, että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui Charlot halveksien.

- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.

- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs olento.

Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen vihasta.

- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. — Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni, jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!

- Herra! Sitä kannattaa —

- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen, kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.

Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö, Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin teitä —

- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?

- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani, niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.

Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.

- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.

- Kyllä, mielelläni, missä muodossa vaan haluatte.

- Teidän pitää tapella kanssani.

- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille, jotka vihaavat toisiaan, kuten me.

- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.

- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää elämääni petoksen kautta.

Nicodem Lunjevica puri huultansa.

- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla, olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.

Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun tovereistani teille.

- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin itselleni.

- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?

- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica — kasarmin ratsastushuoneessa.

- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.

- Te ajattelette kai, että kasarmissa toverini ovat läsnä — ja se —

- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.

- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.

- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi Charlot.

- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu parhaaksi pistoolilla ampujaksi.

- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy kirjoittaa pitkä raportti.

- Raportti, tarkoitatte kai testamenttianne.

- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne, Serbian kuningatarta.

- Mitä, sisartaniko?

- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa, joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.

Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta ja löi oven kiinni takanaan.

- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja, ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Salaperäiset haulit.

Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut. Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana, joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi puoliääneen:

- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun veriviholliseni — minun, sisaresi!

- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin univormussa.

- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni — sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös, omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka kovasti se mies on loukannut minua!

- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.

- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona kuumeessa.

- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem, seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista — muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat meidät pois maasta.

- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä — oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.

- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.

- Minä — luvannut sinulle?

- Niin, sen tiedät sinä hyvin — palkaksi minun vaitiolostani?

- Sinun vaitiolostasi?

- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä pääset Serbian kuninkaaksi!

- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu yksistään kuninkaan tahdosta —

- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että he tulevat.

- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen hänet kutsunut tänne.

- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.

Hän laittoi valeparran suoraan ja kietoi takin tiiviimmin ympärilleen.

Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.

Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.

- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa, kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!

Kaikki valmistukset tehtiin kuumeentapaisella kiireellä.

- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä, ilmoittaa siitä kellekään?

- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä. Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. — Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.

Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka niitä tarkasti katseli.

Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.

- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta, oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?

- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.

- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä, että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.

- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta — me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.

Charlotin sekundantti mittasi ne viisi askelta.

- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani tuohon, sanoi Charlot.

Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin, että joutui pois ampumalinjalta.

Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat vastatusten.

- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan lähettiläälle.

Charlotin sekundantti vetäytyi myöskin syrjään.

- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen tämän kysymyksen herroille.

- Ei sovintoa, kuului molempain huulilta.

- Hyvä, minä lasken siis yks' — kaks' —

Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys. Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein ollut ottanut sitä käteensä.

"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!

Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.

- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, — mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.

- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka olisi voinut sitä tehdä.

Nicodem katseli ympärilleen. Mutta ei hänkään voinut asiata selittää.

- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi erään tammen luona.

- No, seuraavalla kerralla toivon osaavani paremmin.

Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille aseen, kuiskasi hän tälle:

- Onneton, eihän teillä ole aavistustakaan pistoolilla ampumisesta!

- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä paremmin.

Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen laski Itävallan lähettiläs:

- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui muutamia veripisaroita maahan.

- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana oli lausuttu.

- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä paikoillaan!

- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on kerrassaan sietämätöntä!

- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!

- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni, että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.

- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat ladatut luodeilla?

- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs, — että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut teihin, herra kapteeni.

- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!

- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä tavalla päättynyt?

- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi ylpeästi pois.

- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi sisareensa ja sanoi hänelle:

Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista — se antaa uutta verta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja sanoi:

- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää sitä, mitä täällä on tapahtunut.

Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun Charlot äkkiä huudahti:

- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se käsiini.

- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.

- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.

Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:

- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.

- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pelastaja.

Charlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon seisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi musta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää katseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen hymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa. Hänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä ei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli syvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin se seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään näytti olevan monta tikaria ja pistoolia.

- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun he jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut yhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa teille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen hyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra Lunjevican käsivarteen.

- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta? huudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla teille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että minun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin tarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.

- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin olisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma. Teistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu täällä kappale maata.

- Ahaa, minä ymmärrän! — Te tarkoitatte, että minut olisi haudattu?

- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu erittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi ammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon töihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?

- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi hyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä, mitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän, niin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.

Mutta vieras ei ojentanut kättään laskeakseen sitä professorin käteen.

- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle kiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen muukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa. — Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne on Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko tässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään tekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi. Mutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä, ettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi nähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan silmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt näytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja tehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te olette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen, kuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.

- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette itse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä siihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?

- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä kaksintaistelussa? kysyi vieras.

- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti, joka oli Lunjevican sekundanttina —

- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se juuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla lähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa, niin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi omin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät kuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar on huvitettu teidän kuolemastanne.

- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, — sillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi kunnes kunnian asia on selvitetty.

- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen. — Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin mahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen veljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat Serbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse hallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän tahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen punaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan heti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei Jumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan — kuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille, paetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että teidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs olento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo Lunjevica on syössyt turmioon.

- Ah, tämä kaksintaistelu tapahtui varmaan sen naisen vuoksi.

- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan teille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole koskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen luoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin surkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen edessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta, pelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli vietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä on jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään, että minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että hän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa vanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.

- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras. Hän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän ampuisi luodin teidän sydämeenne.

- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin käynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua muutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä kaikesta sydämestäni.

- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras, liikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on sen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai enkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren veli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä kohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä kiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä Belgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.

- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä Belgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.

- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut hänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?

- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka on onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja. Suurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta, kun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei ole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.

- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies. Mitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta nuoresta naisesta?

- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin hyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin hyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan teille.

- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä olen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin yli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran tekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa, että nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen tilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä, hyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle Tonavankadun varrella.

- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa tarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen summan, joka minulla nykyään on —

Charlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta vieras esti hänet.

- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen rikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen, ja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne käsissäni.

- Sitte on teillä kai laajoja maa-alueita?

- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä metsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei tarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta tuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän napisematta maksaa.

- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai ryöväri!

- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen. — Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista voi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan pitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä samalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne, että muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa itsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan vangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa tapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani menen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle ja lapselle.

Silloin huudahti Charlot:

- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua kohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä täten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu likasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.

- Hän pääsee pois siitä kauniiseen, valoisaan asuntoon, sanoi vieras.

- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan, kun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.

- Hän saa kaikkea mitä tarvitsee, sanoi kalpea mies.

- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi antamasta sille nimeänsä.

- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee Nicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen olevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.

- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän täydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem Lunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa kuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? — Ettehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne tehdä hyvää?

Silloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille. Sitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:

- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä päivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla rakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä jälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:

"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on Jumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki tiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä. Mutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt, kymmenellä hyvällä työllä!" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien olen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa toteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea tekee.

- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella jätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra, sanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää tässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä edes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin tilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä olen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei ole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana toisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää ihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne liikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin uudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja ystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa minulle, mikä on nimenne!

- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa sitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle ystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.

Sitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet luoksensa ja kuiskasi:

- Minä olen Demeter Banjaluki, mustain vuorten ryöväri!

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Särjetty sydän.

Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten, istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä elämän lähteen sisältöä.

- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava, pikku rakas onnenpoikani!

Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä, painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno, tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan, oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat, jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.

Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän, osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää. Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne, niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!

- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna hänet koriinsa.

- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on. Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte niihin pian väsytään.

- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.

- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.

- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?

- Mitäkö tahdon? vastasi akka. — Niin, minä tahdon rahaa.

- Mitä, taas rahaa! Minulla ei ole enää kuin yksi kultaraha jälellä.

- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että olette vielä velkaa siitä?

Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla, sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut.

Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä viimeisenkin kultarahan.

- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.

- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.

Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.

- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on puolestani maksanut.

- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle. Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.

Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin lattialle.

- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. — Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon ihmisiä.

- Ne ovat tuoneet sinne ruumisarkun, vastasi portinvartija.

- Ruumisarkun. — Kelle sitte?

- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään hänet ruumishuoneeseen.

- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan! En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?

- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli? Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.

- Onko hän paljon kärsinyt?

- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen.

- Amen! lisäsi Sylva syvästi liikutettuna.

- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. — Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä se saa palaa pohjaan.

Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.

Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat ruumisarkkua.

- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti, kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa pois tulelta.

Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.

Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka kysyi:

- Anteeksi, oletteko portinvartija?

Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin, ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi oli kuljettanut hänet tänne.

- Mitä tahdotte, herrani? kysyi portinvartija. — Miten voin teitä palvella?

- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?

- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.

Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:

- Kuinka hänen laitansa on? Onko hän jo noussut ylös?

- Oh varjelkoon, lapsihan ei ole vielä kolmen päivänkään vanha!

- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?

- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.

- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa. Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään herran käskystä.

- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.

- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.

- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.

Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös puuportaita.

- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. — Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki pitää sanansa.

Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi heti numeron 34.

- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin jakavat rikkaiden aarteita köyhille.

Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa sisään!

Hän avasi oven ja astui sisälle.

Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.

Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin. Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen, vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta. Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan. Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!

- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden pitää huolta teistä ja teidän —

Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta. Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä lepäävään olentoon.

Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.

Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä pelkoa ja sydämellistä rakkautta.

- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä, sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!

- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo. — Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän nyt vihdoinkin.

- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi, sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan, mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti! Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.

- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut löydän!

Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle, aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta naista kohtaan.

- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän, joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun tähtesi — —

Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen! "Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat, pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen. Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun lausun nimen Sylva, on inhon tunne.

- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun selitystäni?

- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.

- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?

Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:

- Ei isä, hän ei käyttänyt väkivaltaa.

Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.

- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!

Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon tietää kaikki!

Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin silmin raivosta vapisevaa miestä.

- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.

- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.

- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!

- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe, sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he maksoivat sinulle?

- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.

- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.

Entäs sitte, kuinka sitte tapahtui? kysyi Demeter innokkaasti.

- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja vietiin pois hänen huoneestaan.

- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?

- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun täytyi menehtyä.

Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui, kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta, jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle, että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut vähintäkään epäilystä pahasta.

Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä, kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli lausunut ne.

- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne vei hän sinut?

- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.

- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua, sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.

- Minä tulin hänen vaimoksensa, hänen vaimoksensa Jumalan edessä, isä.

Hän sanoi minulle jonkun nimen ja sanoi olleensa metsästäjä Serbiassa.

- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun hyväillä itseään.

- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet maailman.

- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen, intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä päivänä, eikä tullut enää takasin.

- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän komeaan, valosta säteilevään taloon.

Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —

Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin tahtoisi hän estää itseään puhumasta.

Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen huuliltaan ja sanoi hammasta purren:

- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi, jonka kuva makaa tässä korissa?

- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.

- Hän on sekasikiö, kiljui Demeter — koiran sekasikiö!

- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin? Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!

- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani, sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen, muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi, joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.

- Laupias Jumala! huusi Sylva.

- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan, ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!

- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli.

Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta. Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.

- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.

Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki, niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo, mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.

Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen, joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este, johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama. Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien ryöväri.

Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.

Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä, joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä, viimeinen isku oli ollut kuolinisku.

Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.

Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen silmänsä näyttivät sammuvan.

- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!

Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.

- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en ollenkaan pelkää kuolemaa.

- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin kylmät.

Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti. Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.

Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja surullisesti katsoi hän isäänsä.

- Isä, viimeinen rukous, kuiskasi hän.

- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala, minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!

Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi, tyttäreni?

- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä... pian, pian! Minä tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan... Lapsi, isä, heti... ennenkuin on liian myöhäistä.

Demeter horjui pikku vuoteen luo, otti lapsen ja laski sen tyttärensä syliin.

- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.

- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi, äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon sinulle.

- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.

- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut minun luokseni kotiin.

Hänen äänensä tukehtui kyyneliin, kädet vaipuivat sivulle.

Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen sitte takasin tyynylle.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Sypressien alla.

Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi, mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.

Epätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa kuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta uhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt käsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.

Mutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei hän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi jättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.

- Isä, isä! kuiskasi Sylva käheällä äänellä. — Suojele minun lastani!

Sitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho. Tämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis nuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen uhri.

Kun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, heittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli silmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi, kuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli levinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina, ijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.

- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

Tuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä et tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä vaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä, niin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on murhattu — murhattu!

Ja ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta koronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan hänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut kuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.

Mutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät herkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät hautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei, ylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa vielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään Serbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja tämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi, joka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä kivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä, missä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku raukkaa?

Jos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi veitsensä tämän rintaan sanoen: "Kas tästä saat kiitokseksi siitä, että olet tehnyt minut siksi mikä olen!" niin olisivat sadat kädet valmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun. Mutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän käskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää kemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa näkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja rangaistuksesta vapaa.

Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.

Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt minulle hyvää.

Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä, mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —

Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.

- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille ilmansuunnille.

Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin, jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.

Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.

Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa. Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on. Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä oli hän tuntenut olevansa kotona.

Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle. Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.

- Sinäkö se olet, kapteeni? kysyi nuori ryöväri.

— Minä olen kauan saanut odottaa sinua.

- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan hienoon moitteeseen.

- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös sinne, käski hän lykätä venheen ulos.

Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi Demeteriin.

- Minne menemme ja mitä on sinulla tuossa käärössä?

- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut. Vie minut Kuolleitten saarelle!

- Kuolleitten saarelle? kysyi Aza hämmästyneenä.

— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi. Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille rakkaaksi.

- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte — ei enää mitään kysymyksiä.

Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.

Demeter hyppäsi maihin ja Aza seurasi häntä.

- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku nyytin jätit venheeseen.

- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä rintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!

Aurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan pinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää yötä.

Aza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää kapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter tänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina Sylvan katoamisesta asti.

- Tuossa! huudahti Demeter ojentaen kätensä.

Hän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi kolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka oli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.

- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja varovasti laski kuormansa maahan.

- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne lapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai sieltä löydät.

- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien kielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas, koska sinun täytyy kaivaa se maahan?

- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin arvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä syvälle maahan.

Aza meni ja tuli takasin tuoden lapion.

- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.

- Mutta kapteeni, sehän on aivan kuin hautaisimme ihmistä.

- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo näyttäytyä taivaalla.

Aza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset kävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että tämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.

Demeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka oli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi miettiväisenä maahan.

- Nyt on valmis, kapteeni, huudahti vihdoin Aza.

— Laskenko minä käärön kuoppaan?

- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin, tuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.

- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä kerran katsella sitä.

Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso siis, kenelle olet haudan kaivanut.

Samassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.

Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte huusi hän rajun tuskan vallassa:

- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?

- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja, sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut, Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan luottaa sinun apuusi siinä asiassa.

Nuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.

- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen kylkeensä.

- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! — Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen lihaansa.

Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä puutarhasta.

- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen minä, että elämä on minulle sietämätön.

- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa, kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.

- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni. Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt elämäsi.

Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva! Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!

- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa, santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza, silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!

- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.

- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla, tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo, ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!

Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.

Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita tuhansittain kasvoi saarella.

- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.

Ja nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies. — Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa Sylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen, kuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi koskaan voi saada.

Vielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle, vielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän väkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:

- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä kosto!

Muutamia minuutteja myöhemmin olivat molemmat miehet taas venheessä.

Demeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja yhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä paratiisista keskellä Tonavaa.

Mutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat nähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento, minkä he omistivat maan päällä.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Vanha noita.

Genia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa. Mutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä takasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia. Eräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli neljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse Belgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut kyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle erittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan eteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi hänelle:

- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan, antakaa minun seurata mukana!

Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.

- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne? Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli, että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin voi hän hengittää.

- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!

Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin olisi juonut vettä.

- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.

- Ja mikä on tuon lääkkeen nimi? kysyi Genia.

- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin, elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.

- Ei, ei, kiitos vaan, huudahti Genia. — Minä en juo paloviinaa.

- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin että alat liiaksi pitää miesväestä?

Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu, että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun nuoruus on kerran mennyt menojaan.

Mummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän ja jatkoi:

- No, minne aiot sinä mennä? Ehkä rautatien asemalle?

- Niin, ja minä luulen, että voimme siellä olla tunnin kuluttua.

- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja tulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?

- Kyllä, minä menen Belgradiin.

- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin menen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei matkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat molempia.

Sillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja alkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla ikenillään mutustaa leipää ja läskiä.

- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki, Serbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin! Siellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.

- En voi sanoa, onko hän kaunis, mutta hänen nimensä on kuningatar Draga.

- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen nimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta, että hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin Lunjevica?

- Kyllä, aivan oikein, hänen liikanimensä on Lunjevica.

- Kutka ovat oikeastaan hänen vanhempansa? kysyi vanha nainen tutkien.

- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen kuullut, ei ole juuri hyvää.

- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa minulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?

- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta siitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai kuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä, ettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä vankilan kanssa tuttavuutta.

- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit olla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan kuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?

- Kyllä, siihen saatte luottaa, konaki on ihana palatsi.

- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on minun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne täytyy heti lopettaa!

Ja taas otti hän pullon ja ryyppäsi siitä pari kulausta.

- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä halvauksen.

- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen asunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa sitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut koskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän olisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli tyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen hänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki pullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla tämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja katsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan jotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että vieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.

Kuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa, vai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on minulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.

- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu ei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.

- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en olisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä ihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem, mitä hänestä on tullut?

- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään vallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.

- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi loassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.

- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette kai palvellut heillä?

Eukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista lentämään tiehensä.

- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut Lunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun on tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli hauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.

- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla rautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!

Mummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli ollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.

Genia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä haju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen kasvojaan.

- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia, päästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?

- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari kurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.

- Ja miten olette tullut siellä toimeen? Millä olette elänyt?

- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan itsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen tahtonut. Ja sehän on pääasia.

- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias enkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen lähtee niin pitkälle matkalle.

- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti — siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin asuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi ajatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan taas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt pölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.

Vanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä "vahvistusryypyn". Sitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä torjui sen pois luotaan.

- Hetken perästä olemme asemalla ja siellä on aina jotain juotavaa.

Sitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos metsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin välissä.

- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa, kun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin ei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on kuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa. Sanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa kaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?

- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te ette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen kuningattaren kanssa tekemistä?

- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän ja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen likaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna silkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se maistaa joltakin se.

Kun ei Genia mitään vastannut jatkoi eukko juttuaan:

- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö silmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on se sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen täytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla, minä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat syödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä näen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja jos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden pitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte annan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee oikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa! Neljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän laudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt — tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen! Vahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos saisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa, koko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää. Niin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä näin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael vietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri niin!

Genia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu. Viinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä viinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia parhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.

Etäällä näkyi rakennus, joka oli aivan yksin tasangolla.

- Tuo on varmaan rautatien asema! huudahti Genia. — Rientäkäämme.

Hänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä tämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja otti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.

Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja hengitti syvään ja raskaasti.

Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia. Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.

- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.

- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.

- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.

- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.

- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.

Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.

Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.

- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana, sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.

Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.

Vanhus tuli rykien jälestä.

- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?

Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät. Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta, kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä yksinäisellä asemalla.

Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte, kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui asemasillalla.

- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta, joista piletin myyjä puhui.

Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.

Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle, seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.

- Draga, Draga, tyttäreni, etkö enää tunnekaan minua?

Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.

Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin murhaaja.

- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. — Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua, tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!

- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski Draga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.

Neljä lakeijaa juoksi esiin ja tahtoivat vetää juopuneen pois paikalta.

Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.

Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois, kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä, jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua raivoavaan naiseen.

- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!

- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän puhuu?

- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin, ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin vastenmielinen.

Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar voinut tehdä vastarintaa.

- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —

- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!

- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento, se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!

Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.

Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.

- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.

Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana vaipuneena samettisohvalle.

- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas. Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?

- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. — Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston, että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on hänen kuolintodistuksensakin.

- No, sitte ei enää puhuta siitä asiasta, arveli kuningas.

Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi kumartaen takasin.

- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. — Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.

- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on, sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.

Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle. Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla. Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.

Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui. Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti ulos vaunun oven reunasta.

- Draga, tyttäreni! huusi hän. — Avaa Draga, minä se olen äitisi!

Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.

Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.

- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa, mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.

- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.

Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko, kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.

Kuningas tahtoi avata oven, mutta Draga esti häntä voimakkaalla liikkeellä.

- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä, missä hän kuolee.

Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä. Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.

Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä, sydäntäsärkevällä äänellä:

- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon? Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi? Avaahan toki! Minä en enää kestä!

Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon. Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.

- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä — Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin — minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!

Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä, että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa ihminen. —

Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:

- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän naisen kanssa?

- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä. En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?

- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas? sanoi Draga nopeasti.

- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen joutua turmioon, tämä nainen —

- On minun äitini! sähisi Draga yhteenpuristettujen hampaittensa välistä.

Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:

- Sinun äitisi!

- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.

- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?

- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi siihen, että —

- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa, kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä. — Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —

- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli, keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo, tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla äänellä:

Minä olen kuningatar Dragan äiti, minä olen kuninkaan anoppi, minä olen —

- Avatkaa, avatkaa! kuului sähisevä ääni ulkoa.

— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen sisään — vaikka minä —

Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan ruudun.

- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.

- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs, Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa, sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. — Draga sinä aiot —

- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä, joka vei Milanin hengen?

- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani? Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?

- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen täytyy tapahtua — muista se!

Kimakka vihellys kuului nyt veturista.

- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo, että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri, niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!

Jos rakastat minua!

Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen, intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.

Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi kädet kasvoillensa.

- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi, minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme aikaansaaneet tämän murhan.

Päättävällä liikkeellä avasi Draga nyt vihdoinkin oven.

Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen hänet vaunuun.

- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.

- Tule, tule, kuiskasi Draga. — Tule tänne sisälle!

- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä horjahtaisin ja kaatuisin.

- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.

- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?

- Niin, minä pidän sinusta kiinni, mamma. Kiiruhda vaan, elä enää epäile!

- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut irti —

Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä sanat Dragan korvaan.

Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.

- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.

Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä äitini.

- Ah, ähkyi kuningas — minua vilustaa, lämmitä minua, Draga!

- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki, mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. — Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin päättävästi.

- Onko hän kuollut? kysyi Aleksanteri.

- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema. Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle — mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?

- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!

Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni molemmin käsin.

Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli jäänyt radalle.

NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Tärkeä ruumis.

Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa:

- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. — Hän on tahtonut tappaa minut.

Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää, joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?

Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch! Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.

Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen Genia mennyt sisälle.

Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut.

Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta, siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen kuiskaavan hänelle:

- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle olkoon kiitos, että löysin sinut!

Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään. Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän arveli, että se oli unta — ihanaa unta.

- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo, mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.

- Genia!

Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo, jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.

- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty, me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän, etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!

He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.

Mutta — mitä se oli?

Samassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.

He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.

Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla. Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään pidettävän kiinni.

- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.

- Kuningas ja kuningatar.

- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!

- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa, ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä. Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo tapahtunut.

Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.

- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.

Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä. Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.

Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.

Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta siitä ei seurannut heti kuolema.

Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet. Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.

- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär, sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.

Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa, että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän hetkeksi sai tajuntansa.

Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen korviinsa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen hypähti hän satulasta.

- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.

Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.

Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.

Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.

- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä — te olette kadotettu.

- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen — yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille murhaajani nimen.

- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?

- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se ilkeä — se kiittämätön.

- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia teidän lapsellenne.

- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he ovat — no, minä sanon sen teille.

Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita, herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä, kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan Dragan aivoissa.

- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —

- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!

Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä kuolevan houreena.

- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?

No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.

- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille. Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:

- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata ranskalaista konjakkia!

Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?

Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.

- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!

Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.

- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra, minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään. Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä! Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas vatsaan.

Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.

- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon. Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, — minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä. Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten kanssa.

Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No, mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen, hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään. Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa. Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.

Hän kiemurteli itseään tuskissaan.

Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää, ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.

- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus tapahtui tänään?

- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet, mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.

Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä. Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse, enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan? Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin. Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.

Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.

Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.

Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle, mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja sanoi minulle:

Äiti, tule sisälle!

Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin — lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä. — Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni, ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta taivas ja helvetti kaikuu:

"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?"

Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja näki, että pian oli loppu käsissä.

- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!

- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon parempi!

Nuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.

- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.

- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No, mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille, kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.

Mustalaisverta!

Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi, että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.

Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.

- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti. — Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa, tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. — Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!

Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani joutuivat?

Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas, hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. — Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!

Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti elämänneste vuoti ulos.

- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen äitinsä! —

Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut, pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä on isäsi. — Viinaa, viinaa!

Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.

Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.

- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian kansalle.

Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti hevostansa ja ratsasti pois.

Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä Dragan äidin ruumiin.

Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.

VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.

Kansan nurina.

Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne, jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.

Oliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?

Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan naisen ruumis.

Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:

Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.

Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät, lasi maiset silmät.

Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt sellaista pilaa?

Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.

Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa, kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen horroksiin.

Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli alhaalta kadulta.

Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. — Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.

Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän pelästyneenä peräytyi takasin.

- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan raivon ja vihan ilmaus.

Aleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.

- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!

- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? — Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi, on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta, kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!

- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitte.

- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.

Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.

- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?

- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.

- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.

- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.

- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.

Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan etuhuoneessa.

Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka vieressään.

- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.

- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa, joka seisoo konakin ulkopuolella?

Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.

- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään väkijoukosta konakin ulkopuolella.

- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä — niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.

Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen käsivartensa nykäisevän omaansa.

- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on suuri luottamus.

- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti tiedon, mitä se merkitsee.

- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.

Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.

Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar olivat yksin.

- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.

Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin veisaisi hänen käskynsä alla.

- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.

Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.

Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista. Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen, nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.

Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli kohta ilmi.

- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat velvollisuudet voidaan yhdistää.

- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.

- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.

- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.

- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.

- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!

- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.

Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.

- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on tapahtunut?

- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.

- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?

- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa. Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu sanoja, joita minä en tahdo kertoa.

Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän kasvoissaan oli tuskan ilme.

- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar, että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija? Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina kaksi sotamiestä.

- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. — Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano mitään nähneensä.

- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi Draga.

- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän majesteettinne sen nimenomaan?

- Minä käsken sen.

- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:

"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla Kruschedolin ja Belgradin välillä!"

- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.

- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.

- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen, että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.

Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja, nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja vaipuisi tiedottomana maahan?

- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja, ajattele, jos he tappavat sinut!

Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.

- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta! huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä, tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.

Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä, että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa. Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin kuningasparille.

- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on hirmuista!

Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.

- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä? lisäsi hän pilkallisesti.

- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te suvaitsette.

- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä hetkellä.

Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.

- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. — Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään muuta.

KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Verimerkki.

Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.

Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää, miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.

- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin? kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin, Stefan Naumovitsch?

- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin velvollisuuteni.

- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch, suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?

- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en minä kärsisi miehenä enkä upseerina.

- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan naisena.

- Niin, teidän majesteettinne, naisena.

- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla, kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?

- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan hurmaustila.

- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.

Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:

- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.

- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga halveksien.

- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.

Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut jäänyt ilman todistajia.

- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?

- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän majesteetillenne.

- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.

Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton. Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.

- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.

Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli voittanut itsensä.

He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan luoksensa.

- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita sotamiehiä seuraamaan meitä.

Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.

- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko teillä kiväärit ladattuina, miehet?

- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä osastoa.

- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.

Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään, kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu ja sitte vielä niin kaunis.

Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.

Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa myöskin huuto:

- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian kuningatar!

Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta, että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi suoraksi ja huusi korkealla äänellä:

- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada puheenvuoroa?

Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla äänellä:

- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?

- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi Draga.

Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin. Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä! Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä. Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua, että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita, poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.

- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.

- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen. Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar. Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.

- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme, kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!

- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi kyllä, miksi valitsi hänet.

- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin jatkan minä sitte puhettani.

- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.

- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni! sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen, minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.

- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu! Kuulkaamme Dragaa!

Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin olisi hän tahtonut sanoa:

- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.

Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen vaikutuksen kansaan.

- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi, monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä, jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle. Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni! Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi hävetä.

Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni, että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta joka päivä.

Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.

- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan isänmaani onni ja menestys.

- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!

Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen poven alla sattuisi olemaan musta sielu.

- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan, sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä, arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme. Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte, hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!

Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät, eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen sen puhtaalla omallatunnolla.

Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.

Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?

Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.

- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut missään tekemisessä hänen kanssansa.

Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan. Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.

- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja inhottavaa ilkeyttä.

Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat edes takasin portin edustalla.

Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut vihollisistaan.

- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo, että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.

Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.

Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.

- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi? Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on, tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu herra!

- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan suosiota.

- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.

Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian, hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi, kuihtua ja kuolla.

- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri voi sitä peittää.

Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen, joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi vaimokseni.

Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää koske kättäni.

Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja poistui.

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Yöllinen kokous.

Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo, päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että rakennuksella oli jo ikää.

Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista, sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan ovea kohti.

Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän kintereillään.

Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille. Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle, kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän jälkeensä.

Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.

Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.

Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi kuulla nimen "översti Maschin."

Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi merkin vaieta.

Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen puoleensa kääntyi nyt översti.

- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?

- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän joutunut ravintolan isännäksi.

- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö meidän tarvitse pelätä mitään?

- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä — kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat tulleet tänne.

- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?

- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän sänkykamariimme.

- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?

- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.

- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.

- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.

- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän, jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon, ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.

- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.

- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen, että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin, olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.

Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:

- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen. Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija, joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä tappelutantereella.

Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle, langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita, minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen, että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan — silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.

Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas. Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa, mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.

Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille, pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan oikean Obrenovitschin.

Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia, että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.

- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se on hävytöntä, alhaista!

- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. — Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista. Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei, minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia, ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden, paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku, johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise, joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me leikkaamme sen pois.

Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.

Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen, joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.

- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä, jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa valossaan.

Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan. Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:

"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun 1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa. Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät. Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä, kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti hänet ulos.

"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon veljeni on joutunut!"

Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet, jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei onnistunut minulle.

Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa todistivat minulle, että hän valehteli.

Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla veljeni luo niin pian kuin mahdollista.

Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin nyt ensi kerran veljeni taloon.

Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään, itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä, sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"

Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.

Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.

Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni. Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.

Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne. Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.

Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö, johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta, että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes rangaista murhaajaa.

Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.

Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.

Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään, että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon. Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta Serbia saattoi olla ylpeä.

Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.

Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.

Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.

Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota, joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat voimat.

Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä merkityksessä hävittäneet maan.

Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset, heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut, jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on kätyreitä, jotka niitä vartioivat.

Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä, että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.

Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana kavahti pystyyn ja huudahti:

Minä olen myrkytetty!

Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan, joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi voinut valmistaa pasteijaa.

Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.

Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan, toiset taas huusivat:

- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!

- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!

Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:

"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!" Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä, joka sanoo:

"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo."

Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:

- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön Serbia — Zivio Serbia liberata!

Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo, ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:

- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin. Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.

Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin, että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.

- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä meidän nyt on tehtävä!

"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan. Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.

Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat tähdätyt puhujaan.

- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet, jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva, jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö, joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia von Sandorfia.

Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi. Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti Genian kanssa ulkomaille.

Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.

Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti ilmassa.

- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin. Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä, missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa, tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.

- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan. Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri! Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?

- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta minä otaksun, että hän on linnoituksessa.

- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.

Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa puhettaan.

- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.

Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne, keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän käsissämme.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.

Vala.

Tällä hetkellä nousi ylös eräs nuori upseeri ja pyysi puheen vuoroa.

- Mitä sinä tahdot, luutnantti Popoff? kysyi översti Maschin luutnantilta.

- Pyydän anteeksi, että minä uskallan käyttää puheenvuoroa tässä kokouksessa, jossa niin monta vanhempaa ja kokeneempaa miestä istuu, mutta översti Maschin on äsken puhunut niistä aseista, joita me kannamme. Nämä olemme saaneet kuninkaalta ja kun otimme ne vastaan, teimme pyhän valan, että käyttäisimme niitä suojellaksemme kuningasta ja hänen kunniaksensa. Saammeko nyt tähdätä nämä samat aseet kuningasta vastaan? Saammeko rikkoa sen valan, jonka olemme vannoneet?

- Minä olen sinulle kiitoksen velassa, luutnantti Popoff, että toit ilmi tämän ajatuksen, sanoi översti Maschin — voisi todellakin näyttää siltä kuin olisimme valapattoja, kun taistelemme kuningasta vastaan hänen omilla aseillaan, mutta niin ei ole asianlaita, ystäväni. Sillä kun lupasimme kuninkaalle käyttää aseita hänen puolustuksekseen, niin oli hän jo kauan sitä ennen vannonut meille valan, että hänestä tulee hyvä ja oikeamielinen kuningas, isänmaan isä ja että hän on valmis uhraamaan elämänsä ja omaisuutensa meidän tähtemme, alamaistensa tähden, jos niin vaaditaan. Ja onko hän pitänyt tämän valansa? Ei, ei yhtä tuntiakaan koko hallituksensa aikana. Hänestä on tullut valapatto ja siten olemme mekin päässeet valastamme. Tämän tahdon sinulle vastata, luutnantti Popoff.

Kuului myöntymyksen hyminä, mutta nuori luutnantti jatkoi:

- Olen nyt päällikköni suusta kuullut, että minä epäilyksettä uskallan rikkoa sen valan, jonka sotilaana olen vannonut. Siitä syystä minä myös rikon sen.

Nuori luutnantti meni taas paikoilleen ja keskustelua jatkettiin.

- Siitä olemme siis yhtä mieltä, hyvät ystävät, sanoi översti Maschin, — että Aleksanteri ja Draga ovat poistettavat. Meillä ei siis ole muuta tehtävää kuin ratkaista, kuinka perusteellisesti tämä poistaminen on tapahtuva. Meillä on tässä suhteessa kaksi tietä valittavana. Joko — översti Maschinin ääni sai kovemman soinnun, — pakotamme me Aleksanterin kirjoittamaan luopumus anomuksen alle ja ajamme hänet maasta kaikiksi ajoiksi ja kiellämme astumasta Serbian rajan yli sekä teemme Dragalle samoin, tai —

Översti hengitti syvään. Hän katsoi ympäri piiriä kuin tahtoisi hän edeltäpäin saada varmuutta, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät kokoontuneihin. Sitte sanoi hän syvällä ja soinnukkaalla äänellä:

- Tai myös täytyy Aleksanteri ja Draga tappaa, sillä silloin ovat he vaarattomimmat.

Hiljaisuus seurasi näitä sanoja. — Vaikka kaikki ne miehet, jotka olivat kokoontuneet, olivat vakuutetut siitä, että tyrannin ja tuon halpamaisen Dragan kuolema pelastaisi kerrassaan Serbian onnettomuuksista ja perikadosta, niin ei kukaan läsnäolevista uskaltanut lausua kuolemantuomiota.

Sellaisissa tapauksissa ei kukaan tahdo olla ensimäinen. Sillä eipä ole todellakaan lasten leikkiä tuomita kruunattu pää kuolemaan, vaikkakin hallitsija olisi tehnyt itsensä kuinka syylliseksi.

Silloin nousi Avakumovitsch ja lausui:

- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan, nimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me kutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään velvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme, eikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan. Kylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka seurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme tekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin tuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja hengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet pohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa, ajakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan auringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga palajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.

Draga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! — Meidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!

- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on lausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!

- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin olisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät toisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä, he onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin — todellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin käteen ja sanoi hänelle liikutettuna:

- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti lausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset olette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille muistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te olette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja sitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen sisälliset ajatukset, on mies.

- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli helposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä. Mutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on ansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt kansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät kaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi hänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli. Hänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin olla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi vastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin sairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä suhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa, että Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi tarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että täydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi suuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole aivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja Obrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.

Milankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli ystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki maamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän hankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin oli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan kun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä tuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat murhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään epäluuloisesta pojastaan.

Siitä syystä tahtoisin tehdä kokoontuneille ehdotuksen:

Aleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä uhriksi.

Me emme astu hänen eteensä murhan aikeessa.

Sen sijaan panemme hänen eteensä luopumisanomuksen, jonka minä kirjoitan.

Tässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta Serbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen saattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.

- Se on liian pitkä aika! huusivat muutamat.

- Kahdentoista tunnin!

- Kuuden tunnin!

- Kolmen tunnin! huusi översti Maschin ratkaisevalla äänellä.

- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. — Tässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänet Unkarin rannalle.

Siinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään palata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan ja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian kansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä vähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan nimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja New-Yorkin kansallispankissa.

- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi Avakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan taskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen miljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt, kaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.

- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen upseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus ottaa se takasin.

- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat valtion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle. Kaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja hopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion omaisuutta!

- Kaikki olkoon valtion omaisuutta! sanoivat ne kaksikymmentä liittoutunutta.

- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti Maschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan käteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka asetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta jollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?

- Silloin täytyy hänen kuolla! huusivat useat äänet yht'aikaa.

- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut, ystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä toimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?

Taas syntyi pieni paussi.

Mutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt kysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:

- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja että toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet hengiltä.

- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. — Muuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka ampuu ensi laukauksen.

- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää mielenliikutusta.

- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet osalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen kanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon kostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:

Antakaa Draga minulle — lahjoittakaa hänet minulle!

- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta, jotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön nyökäyttämällä päätään.

- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi. Mitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän kärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää nyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on kysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä kohtaan on mielettömyyttä.

Ja nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän tärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös Aleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa vaarallisiksi.

Täällä löytyy mies, joka on ainakin yhtä rikoksellinen kuin Draga.

- Nicodem Lunjevica, huusi äkkiä kaksikymmentä ääntä kuin komennettuina.

- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän, että tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin sisarensakin.

Me serbialaiset, jotka olemme tulleet tänne yön pimeydessä neuvottelemaan isänmaamme pelastuksesta tehdäksemme lopun Obrenovitschien vallasta, repiäksemme pois Obrenovitschit ja kaikki, jotka pitävät heidän kanssansa yhtä, me vannomme Jumalan kaikki tietävän ja kaikkivaltiaan nimessä juhlallisen valan, jonka ennen olemme ajatelleet, että me empimättä panemme elämämme, omaisuutemme ja veremme alttiiksi täyttääksemme tämän aikeemme. Me lupaamme juhlallisesti hävittää tämän tyrannimaisen sikiön, jotta uusi, onnellisempi aika Serbialle koittaisi. Me vannomme, että me, kunnes toinen arvokkaampi mies nousee Serbian valtaistuimelle, seisomme suojelusvahtina sen ympärillä yleisen järjestyksen vuoksi, jotta ei mitään pahaa ja vahinkoa Serbialle tulisi. Me vannomme edelleen, ettemme kellekään ilmaise sitä päätöstä, jonka tällä juhlallisella hetkellä olemme tehneet ja valallamme vahvistaneet. Me vannomme pitävämme sen salassa, kunnes kapinan kellot kaikuvat yli maan, mutta että silloin taistelemme viimeiseen asti. Valapatto ja kurja raukka olkoon se, joka rikkoo tämän valan, omat ystävät ja toverit saavat hänet tappaa!

Lopuksi vannomme, että me yhdessä kannamme kaikki ne seuraukset, jotka voivat tästä meidän päätöksestämme ja toimistamme johtua, että myöskin vastaisuudessa pysymme yhdessä yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! — Tämän me vannomme oikeuden ja vapauden nimessä sekä Jumalan nimessä, joka tuomitsee pahan ja siunaa hyvän. Me vannomme sen Jumalan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän nimessä! —

Sittekun he olivat tehneet tämän juhlallisen valan, ojensivat he kättä toisilleen, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

- Ystävät, sanoi nyt översti Maschin, jonka silmissä kiilui syvän liikutuksen kyyneleitä — siitä ajasta jolloin toteutamme aikeemme, annan minä teille tiedon. Lähtekää nyt pois tästä talosta ja menkää takasin rykmenttiinne! Muistakaa aina, että pääasia on voittaa uusia puoltajia. Mutta toimikaa siinä suhteessa hyvin varovaisesti! Koettakaa voittaa puolellenne toisia upseereja! Sotamiehille ilmoitamme vasta viime minuutissa, mistä on kysymys ja kuinka vakava meidän aikeemme on.

Mutta te, Avakumovitsch, joka ehdottomasti olette sopivin siihen, valmistakaa kaikki, mitä uusi hallitus tarvitsee. Ei hetkeäkään saa anarkiia olla maassa vallalla. Kaikki täytyy käydä tavallisessa järjestyksessä ja aivan tyyneesti. Ennen kaikkia täytyy ryöstönhaluisia estää käyttämästä hyväkseen yleistä levottomuutta ja tekemästä ryöstöjä.

- Minä valmistan kaikki, vastasi Avakumovitsch ja aamulla murhayön jälkeen kutsutaan skuptschina koolle tekemään uusia päätöksiä. Luottakaa minuun tässä suhteessa.

- Ivanovitsch, avaa ovi! käski översti Maschin. Toinen toisensa jälkeen hiipiköön ulos huoneesta! Varokaa kulkemasta ryhmissä maantiellä ja varsinkin täytyy varoa, ettette mene kuin yksitellen korkeintaan kaksi yhdessä Belgradiin. Hyvästi ystävät, hyvästi! Tämä on ollut suuri historiallinen hetki. Ottakaa sydämiinne muisto tästä, jotta tästä hetkestä kasvaisi Serbian tulevaisuus kuten voimakas, vihreä puu, joka kantaa ihania hedelmiä!

Ivanovitsch oli avannut oven. Toinen toisensa perästä läksivät he talosta. Viimeiset, jotka niinikään menivät maantielle, olivat Maschin ja Avakumovitsch.

- Oletteko myöskin varma siitä, översti, kysyi Avakumovitsch, kun he hitaasti kulkivat eteenpäin, ettei petturia ole ollut joukossamme tänään? Sillä hirmuista olisi, jos näiden ihmisten joukossa, jotka tänään ovat vannoneet uskollisuuden valan, löytyisi ainoakaan, joka rikkoisi valansa. Silloin olisimme kaikki hukassa.

- Minä olen varma siitä, ettei joukossamme löydy petturia, vastasi Maschin. — Ei kukaan voi muuten suojella itseään petosta vastaan. Petturi on kuten käärme, jota elätetään omassa povessa.

Miehet keskustelivat matalalla äänellä, kunnes tulivat Belgradiin. Kaupungin portin ulkopuolella sanoivat he toisilleen hyvästi ja ojentaen kätensä, katsoivat vakavasti toisiaan silmiin.

Tämä katse oli vielä uusi vala.

- Hyvää yötä, Avakumovitsch, sanoi översti Maschin liikutettuna. — Minä ainakin saan hyvän yön. Sillä monen vuoden odotuksen jälkeen toteutuu vihdoinkin minun unelmani, vihdoinkin saan sen koston, jota olen uneksinut, saan kostaa Dragalle, veljeni murhaajalle.

Lausuttuaan nämä sanat kääri översti Maschin viitan ympärilleen ja meni pois.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Äidin paarien ääressä.

Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen luoksensa.

Ilmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.

Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot, pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä. Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?

Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.

Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan, joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.

- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole täällä?

- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan puolelta.

- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun, rakas Genia!

- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa ja odotin teitä.

- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille, kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania. Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania. Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan kävelemään.

Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi meidän luoksemme.

- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.

Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman edellä.

Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät vaunut sieltä pois.

Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun syliini.

Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi kohdata tässä elämässä!

Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.

- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot? huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa minulle kaikki — se oli —

- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle tytölle tämä hirmuinen totuus.

- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut pyytää häneltä anteeksi!

Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi hänet vallata.

- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi. Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli teille sanonut!

- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi, herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet kylmänä, kalpeana ja kuolleena.

Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.

Äkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:

- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.

- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun arvonsa mukaisella tavalla.

- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa palasin tänne.

- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä, että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.

Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta. Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää emäntäänsä.

Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili sitä ja sanoi kuolleelle:

- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi, miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!

Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin huulillensa.

- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.

- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa, Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani, menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.

Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia — oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli, jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä, jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään, kirjoituspöydän yläpuolella —

- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä, kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli kukkakiehkura.

Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä vasten.

- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.

Tätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko vanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka näytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä valkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla. Joka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi ensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän vapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:

- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on kirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu minulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä minulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän kuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei hän tiennyt osoitettani!

Ja sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot ei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan vieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian nyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:

- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän minulla ole mitään anteeksi antamista.

Tässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään anteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista näistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä, jota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa kun ei voinut löytää Geniata.

Hetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen, näyttipä melkein iloiselta.

- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke enää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle anteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi, etten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla huono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous, jonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas nostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö — minä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että häntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan Draga, joka on vallannut hänet.

- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei voi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä, että hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen syliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —

Kolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri koko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään kadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita velvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä kirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen perässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen ystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille viimeistä kunnioitustaan.

Alkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti professori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen rinnaltaan.

Genia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty testamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli omistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.

Tämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen mitään muutoksia.

- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla omaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä, sillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet on ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on velvollisuuteni seurata häntä sinne!

- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö, minä varoitan teitä siitä.

- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa täytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on minunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain alaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme yksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon se sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!

Silloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta Serbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:

- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän täytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.

KAHDEKSASKYMMENES LUKU.

Vanha ystävä.

Oli ilta. Översti Maschinin kirjoituspöydällä paloi lamppu ja sen ääressä istuivat översti ja Avakumovitsch. He katselivat joitakin papereita.

- Se on siis jo täydessä käynnissä, sanoi översti Maschin, nojaten taapäin tuolissaan ikäänkuin huoahtaakseen ponnistustensa jälkeen. — Nämä kopiot ovat aiotut kaikille Serbian kaupungeille, näen minä.

- Minä olen itse ne laatinut, vastasi Avakumovitsch — ja minä toivon, että ne tekevät toivotun vaikutuksen. Julistusten tarkoitus on herättää maaseudut välinpitämättömyydestään. Pääkaupunki se on, jonka aina täytyy panna alkuun, kun on jotain suurta kysymyksessä. Maaseudut seuraavat vähitellen perässä. Mutta ennen kaikkia olen pitänyt huolta siitä, että tämä kaikkien liittolaisten allekirjoituksella varustettu julistus tulee kaikille upseereille maaseudulla. Jokaisen upseerin maaseudulla tulee tietää, että vapautuksen hetki on lyönyt. Me jätämme jokaisen upseerin päätettäväksi, jos hän tahtoo heti rientää Belgradiin ottamaan osaa suureen vapautustyöhön.

- Maaseuduiltakin on tullut suotuisia ilmoituksia, sanoi Maschin, avaten pienen laatikon ja ottaen sieltä muutamia kirjeitä. — Näettekö, herra Avakumovitsch, kaikilta Serbian seuduilta kerrotaan, että upseerit kärsimättömyydellä odottavat sitä hetkeä, jolloin saavat pudistaa päältään vihatun ikeen. He takaavat sotilaansa ja siten voi toivoa, että täydellinen rauha vallitsee kaikissa valtakunnan kaupungeissa, kun panemme kuninkaan viralta ja poistamme Dragan pois tieltä. Yksi ainoa kaupunki tuottaa minulle surua ja siihen juuri olin niin varmasti luottanut.

- Mikä kaupunki se on? kysyi Avakumovitsch.

- Se on Nischin linnoitus, vastasi kysytty rypistäen huolestuneena otsaansa. — Teidän tulee tietää, Avakumovitsch, että Nischillä on hyvin vahva linnoitus, vielä vahvempi kuin Belgradilla. Siitä syystä käännyin ensin toverien puoleen Nischissä ja kirjoitin heille, että minä, luottaen heidän kunniaansa, tahdoin tehdä heille erään tärkeän esityksen.

- Ette suinkaan ilmoittanut heille tuumaanne? kysyi Avakumovitsch levottomana.

- Mitä te ajattelette, kuinka minä olisin unhottanut valaa, jonka vannoimme! Ei, minä tein vaan muutamia viittauksia siihen suuntaan, että tyrannivaltaa ei voinut enää sietää ja että meillä oli häpeäksi palvella sellaisen kuningattaren kuin Dragan alla. Muista linnoituksista on tullut myöntyvät kirjelmät, mutta toverit Nischissä vastasivat hyvin vältellen, joka merkitsee, etteivät he ole samaa mieltä kuin me.

- Ja mitä seurauksia voi tästä olla meille? kysyi Avakumovitsch.

- Mitä hirmuisimmat, sillä ei ole mahdotonta, että siitä johtuu sisäinen sota Serbiassa. Sillä jos Nisch pysyy kuninkaalle uskollisena, niin on vihollinen selässämme. Aleksanteri voi hyvin helposti kirjoittaa luopumisanomuksen alle. Mutta hänen ei tarvitse muuta kuin paeta Nischiin, asettua joukkojen etunenään ja toimia päättävästi, niin voi hän valloittaa Belgradin takasin ja aseiden avulla saada herruuden uudelleen.

- Niin, se on paha asia, vastasi Avakumovitsch — mutta se ei saa estää meitä toteuttamasta tuumaamme. Se on siis päätetty asia, ensi yönä tunkeudumme konakiin.

- Niin, ensi yönä, vastasi översti Maschin kumealla äänellä. — Minä olen päättänyt niiden upseerien ja salaliittolaisten etunenässä, jotka ovat meihin liittyneet, tunkeutua linnan pihaan. Sitä ei minulta kielletä, sillä se on meidän rykmenttimme, joka sinä päivänä pitää vahtia. Jos kerran pääsemme linnan pihalle, niin on meidän helppo tulla itse linnaan. Silloin tunkeudumme Aleksanterin ja Dragan sänkykamariin ja pakotamme kuninkaan luopumaan kruunusta.

- Entä Draga?

- Hänelle käy, kuten olemme vannoneet, vastasi översti päättävällä äänellä. Muistattehan, mitä päätimme, Avakumovitsch?

- Entä Nicodem Lunjevica?

- Vangitaan samana yönä asunnossaan ja heti ammutaan. Minä annan hänen kuolla sotilaan kuoleman, kun hän kuitenkin on kapteeni ja se on yksinkertaisin ja nopein keino päästä hänestä erilleen. Hänet viedään aivan yksinkertaisesti puistoon ja siellä ammutaan.

- Luuletteko, että tuo kaikki käy niin helposti, kuin olette kuvannut?

- Luulen kyllä ja isänmaani tähden toivoisin, että niin kävisi.

- No niin, tähän asti on kaikki käynyt hyvin, sanoi Avakumovitsch. Pääasia on, että tuumamme ei tule ilmi ja ajatus, että niin voisi käydä, tekee minut toisinaan hyvin levottomaksi. Tiedättehän, rakas ystäväni Maschin, että kun kaksikymmentä henkilöä tietää jonkun salaisuuden, niin täytyy aina peljätä, että se ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi.

- Te unohdatte kuitenkin, että nämä kaksikymmentä miestä ovat kunnollisia miehiä. Heissä ei ole ainoatakaan roistoa, siitä olen aivan varma.

Samassa kuului kevyt koputus ovelle. Kun översti meni ulos kysymään palvelijalta mitä hän tahtoi, sanoi tämä, että eräs työmies halusi puhutella överstiä.

- Eräs työmies — nyt? kysyi översti ihmeissään. — Minä en ole häntä tänne kutsunut. Mitä hän tahtoo?

- Sitä ei hän sanonut, herra översti. Hän tahtoo sanoa sen vaan teille.

Översti meni kiireesti huoneeseen, heitti pyyhinliinan kirjeiden päälle, jotka olivat pöydällä ja ilmoitti Avakumovitschille vieraan tulosta.

- Kun ei se vaan olisi vakooja, vastasi tämä. — Ah, toivoisinpa, että olisimme jo määrän päässä, että koko tämä homma olisi jo takanamme, sillä minä pelkään aina vaan vakoilua.

- Oh, te näette kaikki liian mustana, vastasi översti Maschin. — Petosta ei teidän tarvitse ollenkaan pelätä, sen toistan vielä kerran, ja —

Hän vaikeni äkkiä sillä lyhyesti koputettuaan ovelle astui pitkä ja hoikka mies huoneeseen. Hänellä oli harmahtavat mustat viikset, kalpea iho ja suuret, tummat, sielukkaat silmät.

Tämän miehen tavaton kauneus teki syvän vaikutuksen tässä yksinkertaisessa työmiehen puvussakin.

- Tahdotteko puhua kanssani, hyvä herra? kysyi översti Maschin.

Työmies, joka oli puettu puna ja valkoraitaiseen puseroon, tummiin polvihousuihin ja piti kädessään hattua, heitti tutkivan silmäyksen Avakumovitschiin.

- Ah, minä näen, että teillä on jotain ilmoitettavaa minulle kahden kesken, sanoi översti. Puhukaa te vaan, tätä miestä ei teidän tarvitse peljätä.

- Ettekö sitte tunne minua, herra översti? kysyi työmies. — Miettikää vaan, niin muistatte kyllä, missä olette nähnyt minut ennen! Seppä Zornin talossa, tiemmä.

Silloin vavahti Maschin, sillä nyt selvisi hänelle äkkiä, kuka hänen edessään seisoi.

- Te olette valepuvussa! sanoi hän hämmästyneellä äänellä.

- Niin tietysti, muuten en olisi uskaltanut astua tähän taloon, ehkä en uskaltaisi olla Belgradissakaan, sillä santarmit pitävät minua kovasti silmällä, vastasi tumma mies. Mutta jos epäilette, etten ole se mies, joksi luulette, niin voin antaa useita todistuksia siitä, että minä todellakin olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri.

- Demeter Banjaluki, huudahti Maschin ja tarttui heti miehen käteen. — Sydämellisesti tervetullut, sillä kun tulette luokseni, niin voi teillä olla vaan hyviä sanomia minulle. Juuri tänään olen paljon ajatellut teitä. Totisesti tarvitsisin paljon teidän apuanne!

- Aikeittenne toteuttamiseenko?

- Aikeittemme, mitä te niistä tiedätte?

- Kaikki tyyni, tahtoisin vaan, ettei kuningaspari niistä jo tietäisi. Nythän vihdoinkin koittaa vapauden päivä ja samalla tilintekopäivä Dragalle. Kuinka minä riemuitsin, kun kuulin siitä puhuttavan. Mutta nyt tulen luoksenne tuoden hämmästyttävän ilmoituksen. Olkaa varuillanne, översti Maschin, sillä teidät voidaan vangita jo tänä yönä.

- Laupias Jumala, joko siis tiedetään —

- Ei, ei vielä tiedetä, mutta teidän täytyy olla varuillanne. Te olitte hiukan varomattomia. Kuinka voitte te petturille puhua niin tyyneesti kaikki asiat?

- Petturille? Oliko sitte todellakin joukossamme petturi?

- Niin, minä en tiedä, jos tunnustatte sen miehen joukkoonne kuuluvaksi, mutta hän oli läsnä kun teitte päätöksenne. Se oli sama mies, jonka talossa te olitte — Ivanovitsch.

- Oi, sitä aavistinkin! valitti Avakumovitsch. — Nyt on kaikki, kaikki hukassa! Yksi ainoa petturi riittää hävittämään kahdenkymmenen rehellisen miehen päätöksen.

- Ivanovitschko petturi? huudahti översti Maschin. Ei, minä en tahdo, en voi sitä uskoa. Se mies on sotamiehenä palvellut minun komennettavani monta vuotta. Minä olin niin varma, että hänen luonansa olisimme olleet parhaassa turvassa.

- Mutta sittenkin olette pettynyt oikein perin pohjin, vastasi Demeter Banjaluki — sillä Ivanovitsch on oikea konna. Hän ja hänen vaimonsa ovat antaneet teidän sanoa kaikki mitä sydämellänne on ollut mutta tehneet sen päätöksen, että kertovat kaikki kuningasparille, sillä he toivovat saavansa suuren palkinnon.

- Demeter Banjaluki, te olette tullut tänne kuten meidän pelastava enkelimme, huudahti översti Maschin. — Kertokaa minulle kaikki! Kuinka olette saanut tietää Ivanovitschin konnantöistä? Tiedättekö kuinka pitkälle he ovat tulleet sen suhteen? Sanokaa minulle kaikki, sillä tuhat kertaa parempi on tietää olevansa suuressa vaarassa kuin olla aivan tietämätön siitä.

- Anteeksi, että istuudun, olen tullut pitkän matkan juoksujalassa, sillä minuutit ovat tärkeitä. Niin Ivanovitsch on konna ja se on hän aina ollut. Hän on pettänyt teidät översti Maschin ja jos häneltä puuttui ilkeyttä, niin on vaimolla sitä. Mutta sattuma teki, että minä sain tietoa heidän aikeistaan ja näin se tapahtui.

Ivanovitschilla on nuori vaimo. Hän on kahdenkymmenen vanha, kun mies taas on noin kolmenkymmenen viiden. Kuten tunnettu, on nuorella vaimolla usein ikävä vanhan miehen seurassa ja hän hakee huvituksia. Tämän huvin on hän löytänyt erään minun mieheni seurassa. Tämän nuorukaisen nimi on Aza. Minä en ole välittänyt, vaikka hän iltasin on mennyt Ivanovitschin ravintolaan. Varsinkin meni hän silloin kun isäntä oli poissa, saadakseen tehdä rouvan tuttavuutta. Tälle Azalle on nyt rouva Ivanovitsch kertonut kaikki. Hän on sanonut, että he tulevat kohta hyvin rikkaiksi, sillä hän tietää suuren salaisuuden, jolla hän voi ansaita paljon rahaa.

Aza ei ollut tyhmä ja hän kysyi heti mikä se salaisuus oli. Silloin kertoi rouva, että hänen miehensä talossa oli kaksikymmentä salaliittolaista pitänyt kokousta. Ja kun Aza oli itsepäinen ja kyseli enemmän, niin nimitti hän useimpain osanottajain nimetkin. Erään översti Maschinin ja Avakumovitschin sanoi hän olevan kapinallisten johtajia, joilla ei ollut pienimmät aikeet kuin pakoittaa kuningas luopumaan kruunusta ja murhata kuningatar. Hän oli kuullut jok'ikisen sanan, joka kokouksessa lausuttiin, sillä hän oli johtanut putken seinän läpi siihen huoneeseen, jossa liittolaiset kokoontuivat. Se putki oli hänellä kuulotorvena eikä yksikään sana jäänyt häneltä kuulematta.

- Ja Ivanovitsch aikoo antaa meidät ilmi? huudahti översti Maschin kauhistuneena.

- Niin, kyllä hän aikoo sen tehdä, mutta se on toinen asia, pääseekö hän tilaisuuteen sitä tekemään.

- Kuka voi häntä siitä estää?

- Minä, jos te annatte minun toimekseni tehdä se.

- Millä tavoin aikoo hän panna petoksensa toimeen! Onko hän jo siitä selvillä?

- Kyllä hän on. Huomenna aikoo hän mennä kuningattaren luo ja kertoa hänelle kaikki yksityiskohtiaan myöten. Hän ja vaimonsa toivovat saavansa suuren rahasumman ja kun ovat sen saaneet, aikovat he matkustaa Ameriikkaan saadakseen siellä rauhassa nauttia onnestaan.

- Mutta minä annan kunniasanani, että he saavat nauttia onnestaan aivan toisessa paikassa, sillä minä olen valmis ottamaan heidät huostaani. Minä tahdon nimittäin, että teidän aikeenne täytyy onnistua, minä tahdon, että Serbian täytyy tulla vapaaksi ja siitä syystä tahdon minä auttaa teitä.

- Kiitos teille — huudahti översti Maschin, että oikeaan aikaan ilmoititte meille tämän asian! Hän aikoo siis huomisaamuna päästä kuningattaren puheille. Mutta silloin on meidän pakko toimia päättäväisesti.

Demeter Banjaluki nyökäytti myöntävästi päätänsä.

- Jättäkää vaan ihan huoletta tämä Ivanovitsch ja hänen vaimonsa minulle, sanoi hän. Luottakaa siinä suhteessa kokonaan minuun.

Petturi ei pääse aikeittensa perille ja minulle tekee oikein hyvää, kun saan toimittaa pois tieltä tuommoisen kurjan joukon. Tietysti, sen sanon edeltäkäsin, ei tämä voi tapahtua ilman väkivaltaa. Mutta ihmishenki enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse, kun on kysymyksessä kansan onni.

- Ei suinkaan, vastasi översti Maschin. — Toimikaa te, Demeter Banjaluki, kuten sydämenne parhaiten käskee. Hän on ansainnut kuoleman, sekä hän, että hänen vaimonsa ja minä vähän välitän siitä, kuinka tuolle kunnon pariskunnalle käy. Mutta se on ole minulle hyvänä opetuksena vastaisuudessa, ettei saa luottaa näennäiseen yksinkertaisuuteen.

- Hän aikoo siis huomenna puhua kuningattaren kanssa, puuttui Avakumovitsch puheeseen. — Sittenhän teidän täytyy toimia jo tänä yönä, Demeter Banjaluki.

- Niin aionkin, vastasi ryöväri. — Minä olen jo päättänyt toverini Azan kanssa yhtyä sovitulla paikalla, jotta hän voisi olla apunani. Mutta minulla on vielä yksi sana teille sanottavana, översti Maschin. Teidän täytyy täyttää eräs pyyntö, jonka minä teille teen. Se on tavallaan maksu, jonka vaadin siitä, että teen petturin vaarattomaksi.

- Te saatte, mitä vaan tahdotte, vastasi översti Maschin. — Ehkä tarvitsette jonkun rahasumman? Sanokaa, Demeter Banjaluki ja se maksetaan heti.

Demeter keskeytti puhujan nopealla liikkeellä.

- Rahaa, huudahti hän — koska on Demeter Banjaluki pyytänyt rahaa ihmiselämästä? Ei, rahasta en tee sellaista palvelusta. Rahaa on minulla kylliksi, niin paljon kuin tahdon. Kaikki Serbian rahat ovat käytettävinäni, jos vaan tahdon. Ei, översti Maschin, minä tahdon jotain aivan toista. Te aiotto huomenna tunkeutua konakiin, niin olen ainakin kuullut sanottavan. Antakaa minun olla mukana. Minullakin on pieni lasku selvittämättä Dragan kanssa. Sitäpaitse voin minä siinä olla teille apuna. No, miksi epäilette, översti Maschin, miksi ette vastaa minulle? Sillä tavoinko te täytätte minun pyyntöni?

Maschin oli heittänyt nopean silmäyksen Avakumovitschiin.

- Elkää panko pahaksenne, Demeter Banjaluki, sanoi Avakumovitsch ja meni ryövärin luo — mutta muistakaa, että meidän ennen kaikkia tulee koettaa pitää asiamme puhtaana. Jos nyt jälestäpäin sellainen huhu leviäisi, että ryöväri on ollut apunamme tyrannia kukistamassa, niin saisi asia ehkä huonon valon maailman silmissä.

Tumma puna nousi Demeterin kasvoille.

- Minä ymmärrän, änkytti hän, ja huomaan myös, että te olette tavallanne oikeassa. Demeter Banjaluki ei saa siis ottaa osaa mihinkään suureen tekoon, joka maailmaa hurmaa, se oikeus on häneltä kokonaan kielletty. Se pahoittaa mieltäni, että puhuitte minulle sillä tavalla, mutta minä pidän kunniassa teidän rehellisyyttänne. No niin, suorittakaa sitte tehtävänne ilman minua. Mutta minä aion olla teidän läheisyydessänne. Voisi tulla hetki, jolloin tarvitsette minua.

- Me voisimme hyvin hyvästi käyttää teidän tarjoamaanne apua, sanoi översti Maschin — jos te autatte meitä eräässä erityisessä kohdassa.

- Minä suoritan jokaisen tehtävän, jonka te minulle annatte.

- No, kuulkaa sitte, mitä minulla on sanottavaa, sanoi Maschin — ja luulen, ettei minun tarvitse lausua muuta kuin nimi, niin herättää se teissä ihastusta. Tehän tunnette Stefan Naumovitschin, vai mitä?

- Josko minä hänet tunnen? huudahti Demeter Banjaluki. — Hän on luotettava, kunnon mies, rohkea mies hän on ystäväni.

- Tiedättekö myöskin, että Stefan Naumovitsch on jonkun aikaa ollut kadoksissa? jatkoi översti Maschin. — Hän vangittiin Wienissä Serbian lähettilään Hôtellissa. Sitte vietiin hänet epäilemättä takasin Serbiaan, vaikka ei minulla ole siihen mitään todistuksia. Mutta minä olen melkein varma siitä, että Draga pitää Stefan Naumovitschia vankina jossain paikassa, josta me emme vei ilman apua häntä pelastaa. Jos teidän onnistuu, Demeter Banjaluki, ratkaista se arvoitus, minne Draga on vienyt vankinsa, missä hän pitää häntä, niin olette ansainnut meidän kaikkien kiitollisuuden, ja silloin olette hankkinut itsellenne paljon suuremman oikeuden meidän kiitollisuuteemme kuin jos olisitte sysännyt tikarin kuninkaallisen porton rintaan.

- Stefan Naumovitsch vangittuna, huudahti Demeter liikutettuna — Dragan käsissä! Häntä täytyy minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin, että uskotte minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin, että uskotte minulle tämän tehtävän. Luottakaa minuun, että minä teen kaikki, mitä voin. Mutta luulen, että minun täytyy tässäkin suhteessa toimia nopeaan, sillä jos kapina syntyy ja Stefan on silloin vielä Dragan kynsissä, niin voi se peto kostaa Stefanille sen pahan, mitä muut ovat hänelle tuottaneet.

- Sitä minäkin pelkään ja siitä syystä vannotan teitä, Demeter Banjaluki, että toimitte niin nopeaan kuin mahdollista.

- Minä en menetä minuuttiakaan, vastasi ryöväri. — Te ette voi antaa minulle vähintäkään vihiä, ette tiedä jälkiäkään, joista voisi löytää Stefanin. No niin, sitte aion minä itse etsiä ne jäljet. Draga pitää hänet vangittuna jossain vankilassa. — Mutta ehkä se ei olekkaan kun kaikki käy ympäri, mikään vankila. Sillä hän rakastaa Stefan Naumovitschia ja siitä syystä on hän varmaan tehnyt vankeuden hänelle niin helpoksi kuin mahdollista.

- Sitä minäkin arvelen, sanoi översti Maschin. — Draga koettaa nyt väkisin pakoittaa Stefanin rakastamaan itseään, kun on huomannut, ettei hänen suloutensa ole tehnyt mitään vaikutusta Stefaniin.

Demeter oli uudestaan tarttunut lakkiinsa, jonka oli laskenut pois kädestään. Hän ojensi nyt kätensä översti Maschinille ja Avakumovitschille ja sanoi heille hyvästi.

- Ensin Ivanovitsch petturi, sanoi hän ja riensi ovelle, ja sitte Stefanin vapautus. Te saatte pian kuulla minusta.

Demeter kiiruhti ulos. Pian oli hän alhaalla kadulla ja kulki nopein askelin katsomatta ympärilleen. Hänenhän täytyi aina peljätä takaa-ajajia ja siitä syystä täytyi hänen olla varovainen. Demeter suuntasi kulkunsa "Zum Bojaren" ravintolaan. Siellä oli hän päättänyt yhtyä Azan kanssa. Siinä ravintolassa oli hän turvattu, sen tiesi hän, sillä Mandelblüt kuului hänen uskottujensa joukkoon. Kun hän astui sisälle, ei hän voinut mistään löytää Azaa, jonka tähden hän kääntyi Mandelblütin puoleen kysyen:

- Eikö Aza ole ollut täällä?

- Ei, ei vielä.

- No, sitte odotan minä kai häntä. Antakaa minulle kuitenkin lasi viiniä. Onko mitään epäilyttävää ilmaantunut?

- Epäilyttävää, vastasi Mandelblüt. Mitä epäilyttävää se voisi olla? Kaikki on nykyään epäilyttävää. Sen sanon minä teille, Demeter Banjaluki, että rumia asioita on tekeillä.

- Mitä te tarkoitatte, kysyi Demeter, joka hyvin hyvästi tiesi, mihin Mandelblüt tahtoi tulla. Mutta hän tahtoi nähdä, miten paljon Mandelblüt tiesi.

- Kuiskaillaan, että jotain on tekeillä. Salaliitto, mitäpä minä tietäisin? Niin paljon voin vaan sanoa teille, että salaliittolaisten täytyy olla varuillaan, sillä jos herra Rabe saa heidät käsiinsä, niin vääntää hän heiltä niskat nurin.

- Kuinka tiedätte te kaikki nuo asiat? kysyi Demeter Banjaluki. — Oletteko jossain yhteydessä konakin kanssa? Sepä olisi vähän hauskaa.

- En juuri konakin kanssa, vastasi Mandelblüt. — Mutta tiedättehän, että minä käyn poliisin luona ja siellä kuullaan ja nähdään kaikellaisia asioita.

- Onko siis Heinrich Rabe ilmoittanut teille, että salaliitto on tekeillä?

- Hän ei ole ilmoittanut minulle mitään, mutta minä olin yksinäni hänen huoneessansa muutamia minuutteja. Siellä oli pöytä ja pöydällä oli paperi. Ja silloin kysyin minä itseltäni, miksi pöytä oli siellä ja miksi pöydällä oli paperi? Ja silloin ajattelin minä, tuossa paperissa on jotain kirjoitettuna. Minä menin siis pöydän luo ja luin mitä paperiin oli kirjoitettuna.

- No, mitä siinä oli?

- Joo, siinä oli käsky kuninkaalta, että seuraavain kahdeksan päivän kuluttua piti poliisivoimaa konakin ympärillä vahvistettaman, sen ympärille piti vedettämän kolminkertainen ketju.

- Mutta sehän todistaa vaan sitä, että kuningas pelkää, keskeytti Demeter Banjaluki, — mutta ei sitä, että mitään salaliittoa olisi olemassa. Kuka voisi sellaiseen ryhtyä? Ei suinkaan kukaan ole niin hullu, että tarjoaa itseään kaupaksi torilla.

Mandelblüt oli tuonut pullon viiniä ja hän istuutui Demeterin viereen pöydän ääreen.

- Minä tahdon sanoa teille jotakin, Demeter Banjaluki, sanoi juutalainen, kun ryöväri täytti molemmat lasit. Se tulee, sillä sen täytyy tulla. Muistakaa, että Mandelblüt on sen sanonut. Kuningatar on toiminut Serbiassa liian konnamaisesti. Täällä on köyhyys ja missä on köyhyys, siellä on myöskin tyytymättömyys. Mihin ne ihmisparat joutuvat, kun ei heillä ole suuhun pantavaa. Heidän täytyy ottaa se väkisin.

- Mutta kuningas voi hätätilassa panna väkivaltaa vastaan aseet, poliisit, sotamiehet ja kanuunat.

- Rakas herra Demeter, te olette hyvin viisas mies, mutta minä, Mandelblüt, sanon teille, että kun kokonainen kansa nousee kapinaan, niin silloin sietää kyllä pyytää Jumalan varjelusta, sillä silloin ei auta aseet eikä kanuunat. Minä suuresti pelkään, että kuljemme levottomia aikoja kohti ja olen jo ajatellut myydä tämän "Zum Bojaren", jotta saisin kaikki rahaksi muutetuksi ja sitte häviäisin täältä.

Tällä hetkellä avattiin ovi ja Aza astui sisään. Demeter heitti häneen pikaisen silmäyksen ja näki kohta, että tällä oli jotain hyvin tärkeätä ilmoitettavana. Mutta hän ei heti päässyt erilleen juutalaisesta. Tämä tervehti Azaa ja alkoi uudestaan jutella. Vihdoin veti Demeter kukkaronsa esille ja heitti pari frangia pöydälle Mandelblütille ja antoi Azalle merkin, että tämän tuli seurata häntä. Kun he olivat tulleet ulos, tahtoi Aza heti ruveta puhumaan, mutta Demeter kuiskasi hänelle:

- Ei täällä, menkäämme tuonne edemmäs, siellä saat sinä kertoa minulle kaikki, mitä tiedät, täällä voisi joku kuunnella.

- Kapteeni, huudahti Aza, kun hän ja Demeter olivat tulleet erääseen kapeaan kujaan — koko ruumiini vapisee. Salaliittolaiset ovat hukassa, ja tällä hetkellä ovat he mennyttä kalua.

- Mitä peijakasta sinä puhut? sanoi Demeter. — Mutta sinähän sanoit vaimon kertoneen sinulle, että hänen miehensä, menee vasta huomisaamuna kuningattaren luo.

- Niin, niin hän sanoikin minulle, mutta kun tulin hänen luokseen tänä päivänä. — Jumala on todistajani, että minun täytyi pakoittaa itseäni näyttämään ystävälliseltä häntä kohtaan — kun tänään menin hänen luoksensa ja hän taas kiusasi minua hyväilyillään, silloin kuiskasi hän minulle:

Tiedätkö rosvopoika, että tänään saamme olla aivan yksiksemme, sillä mieheni ei ole kotona ja jos olet kiltti niin jäät luokseni koko yöksi.

Eikö miehesi ole kotona? kysyin minä. — Onko hän siis matkustanut pois?

Matkustanut pois, vastasi hän nauraen — niin, hän on matkustanut kultamaahan. Sillä kun hän huomisaamuna tulee takasin on hänellä koko joukko kultarahoja ja seteleitä mukanaan.

Minä säikähdin kun kuulin hänen puhuvan sillä tavoin. Mutta minä hillitsin itseni, painoin häntä hellästi rintaani vasten ja sanoin hänelle:

Mutta välitätkö sinä sitte minusta, kun tulet rikkaaksi?

Siihen saat luottaa, poikani, vastasi hän minulle ja painoi huulensa suulleni niin kovasti, että tuskin voin nähdä tai kuulla. — Sinulle tulee kyllä hyvä olla. Tiedätkö, kun ukko ja minä sitte lähdemme Ameriikkaan, niin saat sinä tulla mukana. Minä annan sinulle rahaa, jotta saat lunastaa piletin. Ivanovitsch ei tietysti saa aavistaa mitään. Laivassa teet sinä tuttavuuttamme, siellähän tehdään paljon uusia tuttavuuksia.

Oh, sehän olisi ihanaa, huudahdin minä. Mutta minä en kuitenkaan usko, että se käy sillä tavalla. Te ette saa niin paljon rahaa kuin luulette. Muutoin ei se, jota aiotte puhua kuningattarelle, taida olla niin tärkeätä.

Sitä et sinä ymmärrä, poikaseni, vastasi hän. — Minä vakuutan sinulle, että se, mitä mieheni nyt kertoo kuningattarelle, koskee yhtä hyvin kuninkaan kuin kuningattarenkin elämää ja vielä muutamain muidenkin.

Mutta eihän miehesi pitänyt mennä ennenkuin huomenna kuningattaren puheille?

Niin hän ensin ajatteli, mutta minä en tiedä, miksi hän äkkiä tuli niin levottomaksi ja luuli, että jotain tulisi väliin, niin että hän joutuisi liian myöhään ja siitä syystä meni hän nyt. Muuten minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Sittekun hän sai päähänsä pettää salaliittolaiset, ei hän ole sama mieskään kuin ennen. Sillä ennen oli hän mies, joka ei peljännyt Jumalaa eikä paholaista, mutta nyt, nyt näkee hän kummituksia joka nurkassa ja luulee, että murhaaja on joka oven takana. Mutta se tulee kai vaan siitä, että hän pelkää översti Maschinia.

"Jos översti Maschin saa tietää", sanoi hän minulle — "että minä aion pettää hänet, niin vetää hän miekkansa ja pistää sen läpitseni, eikä sinunkaan elämäsi ole yhtään sen kalliimpi, jos kerrot tästä muille." Tänä iltana istui hän tuossa pöydän ääressä ja söi ja minä annoin hänelle kananpoikasta ja salaattia ja sanoin:

Kas niin, syö nyt! Tätä kannattaa meidän kyllä syödä, kun pian tulemme rikkaiksi. Mutta hän vaan huokasi, eikä koskenutkaan sitä harvinaista ruokaa. Hän joi vaan viinaa, otti monta ryyppyä jotta saisi rohkeutta. Äkkiä hyppäsi hän ylös pöydästä, löi nyrkin pöytään ja huusi.

Minä teen sen, minä teen sen heti! Minä en odota huomiseen! Minä menen heti konakiin ja pyydän saada puhua kuningattaren kanssa. Minä asetan kyllä niin, että minut päästetään kuningattaren puheille. Minun täytyy päästä tästä painosta — ja rahat, palkkani täytyy minun saada, muutoin ei käy hyvin.

Siinä olet sinä oikeassa, sanoin minä hänelle. Se mikä on tapahtuva, tapahtukoon mieluimmin heti, niin on se sitte tehty. Isoäitini tapana oli aina sanoa, ettei pidä jättää huomispäivään sitä, minkä voi tänään tehdä. Mutta tiedätkö, poikaseni, minä vahvistin häntä hänen aikeessaan mennä heti ilmiantamaan salaliittolaiset.

Sanottuaan tämän, tahtoi nainen vetää minut luokseen, mutta minun onnistui kiskoa itseni irti hänestä ja minä sanoin:

- Tuhat tulimaista, huudahti Demeter Banjaluki — sinä et kai antanut millään tavoin naamiosi pudota nyt jo? Et kai millään tavoin herättänyt hänessä epäilyä?

- Oh, pidinhän minä toki varani, vastasi Aza. Minä annoin hänelle päinvastoin varman vakuutuksen, että tulisin takasin hänen luokseen. Minä olin tulevinani iloiseksi siitä, että sain seurata häntä Ameriikkaan ja sanoin hänelle:

Minä lähden heti laittamaan itseäni matkalle, sillä jos te huomenna lähdette Belgradista, niin täytyy minun heti seurata perässä, jos mieli meidän matkustaa samassa laivassa. Siihen ei mene kauan aikaa ennenkuin olen saanut tavarani kuntoon ja tunnin perästä olen taas luonasi.

Hän taputti käsiään ja piti sitä ihmeen hauskana. Mutta mitä pitää minun nyt tehdä? Tunnin perästä pitäisi minun varmaan lähteä takasin, hän ei voisi kauempaa olla ilman minua. Kirottu olkoon tuo petollinen konna, lopetti Aza puheensa. — Vielä kerran otan minä hänet syliini, mutta sillä tahdon vaan puristaa Judaksen sielun hänen ruumiistaan.

Demeter katseli miettiväisenä katukiviä. Äkkiä heitti hän päänsä ylös ja sanoi: Nyt, Aza, täytyy meidän toimia reippaasti ja päättävästi. Ehkä tulemme liian myöhään, ehkä on se Ivanovitsch lurjus jo konakissa kuningattaren edessä ilmaisemassa salaliittoa, jättääkseen tuon kuninkaallisen katunaisen käsiin Serbian parhaat miehet.

Mutta ehkä on vielä aikaa! Ehkä voimme vielä estää Ivanovitschin ja Dragan yhtymästä. Sen saamme nähdä. — Seuraa minua, Aza!

YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Kuninkaallinen lakeija.

- Minne menemme, kapteeni, kysyi Aza.

- Me palaamme "Zum Bojaren" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on siellä jotain tehtävää.

Pienen takaoven kautta tulivat he ravintolaan.

Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.

- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua kanssanne.

Kun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:

- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.

- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua, niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.

- No, mitä luulet sitten kellon olevan?

- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —

- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!

Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet onnettomaksi.

Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia, sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita, maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa heidän käytettäväkseen.

- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen. — Mitä tahdotte, univormunko?

Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun? Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi. Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.

- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna minulle hovipalvelijan puku!

- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja minä maksan niistä kauniit summat.

- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi? Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä minulle pukua!

Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja, veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.

- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös. Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.

- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.

- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada, sillä minulla on niitä paljon varastossa.

- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?

- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa varasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen silmää.

Vielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin puvun, jonka ojensi Azalle.

Miehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt ennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza oli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin minä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta millainen peruukki otetaan?

Demeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut mustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut peittää muuta kuin tukan.

- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että sellainen parhaiten muuttaa muotoni.

Mandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti peruukin päähänsä.

- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän päähänne?

- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt tarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en tahdo, että sitä nähdään kadulla.

Viittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi. Azan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään eteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:

- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn siellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin on mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.

- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda pois konakista?

- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo ole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.

- Ja mitä minä teen sitte hänelle?

- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että menet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt sinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle sanottavaa.

- Ja sillä aikaa kun sinä olet konakissa, kapteeni.

- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt poliisien tekevän.

- Entä jos oikea poliisi minut huomaisi ja puhuttelisi minua?

- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu poliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me pelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme voittaa.

- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet sanonut minulle.

Tämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä. Ainoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla liikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös viettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi vahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua sisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös himmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää, mihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt konakissa.

Kun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija vihaisen näköisenä hänen ohitsensa.

- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen eteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen mies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.

- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. — Mutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko kuninkaalliseen palvelusväkeen?

- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän asti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä en siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin anomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.

- Noo, suostuttiinko teidän pyyntöönne?

- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja neuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy nimittäin heti puhua hänen kanssansa.

- Kyllä, hän on hänen majesteettinsa kuningattaren etuhuoneessa.

- Se on se sama, minulla on eräs käsky hänen majesteetiltaan kuninkaalta.

- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. — Menkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä Ivanovitschin.

- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt täällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?

- Toinen kerros, vasen sivu, kolmas ovi.

- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian tulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema palvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein hauskaa päästä teidän suosioonne.

Vanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain, joka näytti merkitsevän samaa kuin:

Saatanhan siksi tulla! ja meni menojaan.

- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti kuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun saada.

Se tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan kysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.

Nyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren etuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt piti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman. Jos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin kanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —

Ah, Jumalan kiitos, hän oli yksin, vielä ei ollut liian myöhäistä!

Nähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään, sillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä ja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin huuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt Banjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun asti.

Ivanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut istuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän kumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen luoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:

- Oletteko herra Ivanovitsch?

- Kyllä, herra.

- Te olette pyytänyt päästä hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?

- Kyllä, herra, sen olen tehnyt.

- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa kuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette hankkinut poliisilta pääsyoikeuden.

- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan tähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?

- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette, missä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai, ettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren kanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies hiipiä tänne linnaan.

- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja eläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun toivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja olen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.

- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. — Kaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan heti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä poliisi.

- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei suinkaan hän aikone panna minua kiinni?

- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan jo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on poliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!

- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te ette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he ovatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?

Kun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet ovelle ja tunki hänet siitä ulos.

Hän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen petturin kanssa.

- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan seuratkaa minua portaita alas.

Demeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti seurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja portilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki Demeter Azan seisovan poliisin puvussa.

- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa teitä.

Hän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja kysyi komentavalla äänellä:

- Onko se herra Ivanovitsch?

- Kyllä, herra poliisikonstaapeli, vastasi Demeter.

- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?

- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.

He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä, miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.

Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter Ivanovitschille:

- Nyt olemme perillä.

Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli puisto puoli pimeä.

- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. — Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.

- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. — Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa. Kuningatar odottaa teitä.

- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on ilmoitettavana kuningattarelle!

- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?

- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän rakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty pirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön aikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien salaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun taskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa alamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä luulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?

- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä aivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.

Aza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän käsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän oli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että Ivanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa muuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.

- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä hoikkaa tammea.

Aza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli. Sillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka sitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa kuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat kertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen täytyi kadota maan päältä.

Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.

- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin ne ottaa sinulta kaikki tyyni.

- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä en puhu mitään!

- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.

- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.

- Ei vielä! vastasi Aza.

- No, sitte annan minä hänelle loput.

Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari hänen kädessään.

- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!

Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.

- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.

- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza, etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.

Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.

- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki. Katso ympärillesi, Aza!

- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.

- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza, nyt hänen luoksensa.

- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?

- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.

- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan ollut minusta vastenmielinen.

KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Judaksen vaimo.

Nämä kaksi miestä menivät Belgradista niin kiireesti kuin mahdollista ja puolituntia myöhemmin olivat he yksinäisen ravintolan edessä maantien varrella.

Oli pimeä. Ainoastaan yhteen ikkunaan oli uskoton vaimo asettanut kynttilän osoittaakseen Azalle, että hän odotti häntä.

- Naputa ikkunaan ja pyydä häntä avaamaan. Tietysti menemme sitte molemmat sisälle, sanoi Demeter. - Tuo nainen saa tänä yönä olla kahden miehen seurassa yhden sijasta. Mutta siitä ei suinkaan ole mitään iloa hänelle, vaan —

Aza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää vasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja naisen ääni kysyi hiljaa:

- Kuka se on?

- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe varjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.

- Ah, sinäkö se olet, poikani! Minä avaan heti oven.

- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza. — Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti ikkunasta.

- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät! sanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.

Hän katosi ikkunasta ja nyt hyppäsivät Aza ja Demeter kiireesti huoneseen.

Sitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle ja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.

- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei kai tule kotiin ennenkuin huomenna.

- Miehesi ei tule takasin huomennakaan, vastasi Aza karkealla äänellä.

- Eikö tule huomennakaan? Mitä tarkoitat? Niin, niin, hänenhän piti lähettää sana minulle.

- Oh ei, ei hän lähetä enää mitään sanaa.

- Mitä sinä sanot? Olet niin muuttunut, et ole ollenkaan niin hellä, kuin tavallisesti. Miten on sitte mieheni laita? Oletko tavannut häntä Belgradissa?

- Olen kyllä.

- Ja mitä olet sitte puhunut hänen kanssansa? — Jumalan tähden, et suinkaan ole sanonut mitään.

- Minä en ole sanonut hänelle mitään, olen vaan ripustanut hänet puuhun riippumaan.

- Oletko hirttänyt hänet? Oletko sinä hullu? Murha tulee ilmi ja silloin syytetään minua, että olen yllyttänyt sinua siihen.

- Oh ei, sinua ei syytetä mistään, sanoi Aza aivan tyyneesti. Sillä näetkös, kultaseni, sinä saat nyt mennä miehesi jälkeen. Minä ja ystäväni, joka on mukanani, aiomme tappaa sinut.

Ja tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, ennenkuin hyökkäsi sängyn luo. Huutaen nousi nainen ylös sängystä ja kun hän sai nähdä Demeter Banjalukin, tuli hän ikäänkuin halvatuksi, eikä kyennyt lausumaan sanaakaan.

- Niin, nyt olette saanut vieraita, jotka kelpaavat, sanoi Demeter Banjaluki, joka niinikään meni sängyn luo.

- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista?

- Demeter Banjalukista, änkytti uskoton nainen, siitä suuresta ryöväristä, Mustain vuorten hallitsijasta.

- Aivan niin, se olen juuri minä, vastasi Demeter. — Mutta nyt en ole tullut tänne ryövärinä, vaan kostajana. Minä olen nyt päättänyt auttaa salaliittolaisia, jotka huomenna aikovat murhata kuningasparin.

- Mutta enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ulvoi nainen. — Ota kaikki rahat, jotka löydät tästä talosta. Ne ovat sinun. Mutta anna minun elää!

- Rahat otan minä, mutta että antaisin sinun elää — ei, se ei käy päinsä. Sen, joka pettää rehelliset ihmiset, täytyy olla valmis kärsimään rangaistus, kuten Judas kerran templissä sai loppunsa.

Sitte antoi Demeter Banjaluki Azalle viittauksen, ja tämä heittäytyi naisen päälle. Mutta hän puolusti itseään paljon tarmokkaammin kuin mies, hän raapi ja puri ja huusi kimeällä äänellä apua.

- Odota, minä autan sinua, huusi Demeter — minä pidän häntä. Hän iski molemmin käsin kiinni naiseen ja piti häntä sängyssä.

Aza asetti veitsen hänen kaulaansa. Hän veti kerran veitsellä ja kaula meni poikki toisesta korvasta toiseen. Miehet hyppäsivät takaperin, ettei veri olisi heitä tahrannut. He eivät viitsineet paljon katsoakaan häntä. Muuten ei hänen tarvinnut kauan kärsiä. Pian oli hän taistelunsa taistellut ja jo muutamani minuuttien perästä saattoi Demeter sanoa Azalle:

- Nyt ei salaliittolaisilla ole enää mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaa on Serbia vapaa! Ne rahat, jotka löydät tästä talosta, ovat sinun, jatkoi hän. Etsi mistä löydät, minä en tahdo estää sinua.

Tätä ei tarvinnut Azalle sanoa kahta kertaa. Hän tutki perinpohjin koko talon ja onnistui hänen löytää uunista se paikka, jossa Ivanovitsch ja hänen vaimonsa säilyttivät rahojaan. Sieltä löysi hän enemmän kuin viisituhatta frangia, jotka Aza häikäilemättä omisti.

- Tule nyt, sanoi Demeter, niin jätämme tämän talon.

- Mutta huomisaamuna löydetään ruumis, kapteeni, sanoi Aza.

- Olet oikeassa, vastasi Demeter. — Siitä syystä onkin paras, että sytytämme tuleen koko roskan.

Tämä uusi ajatus antoi heille paljon työtä, sillä heidän täytyi mennä hakemaan keittiöstä öljyä ja kaataa sitä kaikille esineille sänkykamarissa.

Muihinkin huoneisiin kaadettiin öljyä, ja lopuksi pinosivat he puita sängylle, jossa ruumis makasi. Kun se oli tehty, käski Demeter toverinsa panna kaikki palamaan. Heti lainehtivat liekit sängyn yli ja levisivät äärettömällä nopeudella yli koko huoneen, jotta Demeterin ja Azan täytyi kiireesti paeta ikkunasta ulos jos mieli elävänä päästä pois savusta. Demeter sulki ikkunan ulkoapäin ja miehet poistuivat paikalta. Kun he olivat kulkeneet noin neljännestunnin ajan, pysähtyi Banjaluki ja sanoi Azalle:

- Katso taaksesi, niin saat nähdä, että hävitystyö on täydessä käynnissä. Näetkö, liekit jo lyövät katolle. Kun he lähestyivät Belgradia, tapasivat he palopaikalle rientävän palokunnan.

- Niin, menkää te vaan, huusi Demeter ivaten palosotamiehille — te tulette kuitenkin liian myöhään. Kun olette perillä, niin ei siellä ole mitään pelastamista. Ainoa, mitä voitte löytää huomenna, kun tuhka on ehtinyt jäähtyä on ihmisen palaneet luut.

- Ja mihin nyt? kysyi Aza.

- Sinä palajat toisten luo, tiedäthän missä he ovat. Sano ystävillemme, etteivät he saa nähdä minua tänään eikä huomenna. Minulla on täällä Belgradissa tärkeitä asioita. Tapahtukoonpa mitä tahansa, tulkoonpa korviinne mitä uutisia tahansa, niin saatte vaan lyhyesti pysyä metsässä. Teille on yhdentekevä, kuka kantaa Serbian kruunua.

Sitte puristi Demeter Azan kättä ja he erosivat.

Demeter puolestaan riensi niin kiireesti kuin voi översti Maschinin asunnolle. Ovi oli vaan kiinni painettu, joka todisti, että häntä oli kauan odotettu. Hän astui kiireesti sisälle. Hän löysi todellakin överstin vielä istumassa Avakumovitschin kanssa kirjoituspöytänsä ääressä, kumartuneina paperien ja suunnitelman yli.

- No, mitä on sinulla ilmoitettavaa, Demeter Banjaluki? huusi översti ryövärille.

- Ainoastaan hyviä uutisia, vastasi Demeter Banjaluki. — Petturi ja hänen vaimonsa ovat kuolleet.

- Kuolleet! Silloin olet todellakin suorittanut asiasi pian ja hyvin, sanoi översti, vaikka häntä värisytti. Mutta sitte antoi hän Demeter Banjalukin kertoa itselleen, kuinka molemmat petturit olivat kuolleet.

Molemmat miehet vapisivat, kun saivat kuulla, kuinka lähellä Ivanovitsch oli ollut ilmoittamaisillaan heidän aikeensa kuningattarelle. Demeter sai paljon ylistystä osakseen. Miehet olivat onnellisia ja översti huudahti hurmaantuneena:

- Kun huomenna tähän aikaan myrskykello soi, kun ei huomenna ole enää tyranneja olemassa, niin olet se sinä, Demeter Banjaluki, joka ehkä olet tehnyt suurimman työn siihen, että vapauden lippu liehuu Serbiassa ja että uusi aika koittaa meidän kovasti koetellulle isänmaallemme. Ja kun ei sinua enää ole olemassa täällä maan päällä, Demeter Banjaluki, kun — toivon siihen vielä olevan kauvan — tuolla haudan toisella puolella kerran langetetaan tuomion sinun töistäsi, niin on se, jonka tänä yönä olet tehnyt Serbian pelastukseksi, painava paljon vaa'assa hyvien töittesi puolella. Minä toivon, että vaaka on silloin tasalla ja että sinulle annetaan anteeksi se paha, mitä olet tehnyt.

KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Aavistuksia.

Se salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut. Oli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.

Kuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla. Komeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja Nicodem Lunjevica.

Kuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja kun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin. Lasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää mansikkajuomaa.

- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari vuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani vetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta voisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat päivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin ajattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei kelpaa hallitsijalle.

- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko, vastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun serbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi pitänyt.

Aleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli lukemattomia tähtiä.

- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua täällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on niin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin kirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia kulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa ollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut sanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne kiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. — Kuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti, että poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian johdosta.

- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia myöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.

- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas! Tulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.

- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren pokaalin.

- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta velvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa teidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on mitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin on parasta lykätä se huomiseksi.

- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne turvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että olemme murrosajassa.

- Murrosajassa — millä tavoin sitte? kysyi Draga kiireesti.

- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa kuningas jonkummoiseen myönnytykseen.

Aleksanteri nauroi hillittömästi ja huudahti:

- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette kaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi, tehän teette sen minun hyväkseni.

- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat perusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole asianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on todistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.

- Todistuksia, antakaa kuulla, herra poliisipäällikkö! huudahti Draga.

- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä julkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi oli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli lävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut tyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi Ivanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin välttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta kun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä, siis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu palamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet tunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon niinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.

- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se mitään todista.

- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä muutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti johtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen saanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on översti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn översti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä tutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui käsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa muutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:

"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän pyhän kuvan vieressä."

Siitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut salaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä. Mutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian paljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut selville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja pyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin hän puistoon ja tapettiin.

Aleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus ajoi hänet ylös tuolilta.

- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä saamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.

Draga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän työhuoneeseen.

- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe, sanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin pitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.

- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi poliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.

- Te, luulette siis, että on aikomus tappaa minut?

- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä pahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän majesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän majesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään konakista.

Aleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta Draga pani kohta vastaan.

- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä meidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä pelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin tulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä minuun, he eivät sitä uskalla tehdä.

- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi Aleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan me muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden sänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden ajan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne ovat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu dynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka puolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se, joka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.

- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe itsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt sen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.

Mutta jos tulisi monta —

- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien täytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä varustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun kuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.

- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan voi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua kuninkaalliseen sänkykamariin!

- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän yön konakissa.

Rabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta hän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä hetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.

- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. — Mitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.

- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen lankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin luvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla sieltä poissa.

Mutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet hylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään ikävää voisi sattua sinä yönä.

- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne olleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku sievä ja rakastettava ystävätär.

Mitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti Draga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan varma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin nauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.

- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt vetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.

- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan huomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.

Sitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin otti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.

Kuningaspari vetäytyi sitte sänkykamariinsa.

* * * * *

Draga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku suostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva nimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä komeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan rauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan. Nicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista ja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi määrättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin viittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja eikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin kolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi häntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.

Tämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut Bogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella kunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi hän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei ollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa, mihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja kun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen huoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:

- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä palaa.

- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.

- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.

- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin kauaksi Saroltan luo?

- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta minä varmasti voisin saada hänet käsiini.

- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?

- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet. Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.

Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa häntä kuolema.

Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte kelloansa.

- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme kelloja.

- Seitsemän minuutin perästä on se neljännestä vailla kaksitoista kuului vastaus salaliittolaisten piiristä.

- Hyvä, siis lähdemme seitsemän minuutin perästä, komensi översti Maschin. — Laittakaa aseenne kuntoon, ystävät, ja muistakaa vielä kerran, että sen, minkä nyt teette, tapahtuu isänmaan hyväksi. Neljännestä vailla kaksitoista lähdemme tästä talosta ja yhdymme tovereihin, jotka odottavat meitä linnan puistossa. Viittä minuuttia vailla kaksitoista tunkeudumme konakiin ja kun kellot Belgradissa ilmoittavat, että keskiyö on tullut, niin Serbian Aleksanteri ja Draga ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Belgradin veriyö.

Kuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan täytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.

- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat täällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!

- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. — Mitä sinä sanot? — Murhaajat?

- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän täytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä kurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.

- Liian myöhäistä, arvelet — murhaajat — missä ovat sukkani?

- Tässä — tässä ne ovat! — huudahti Draga.

Mutta kuningas ei voinut vetää niitä jalkaansa.

- Auta minua! pyysi hän kuin heikko lapsi.

- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi hän raa'alla äänellä.

Sillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui siksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa asui eläimelliset tunteet.

Kuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita henkilöitä portaita ylös.

- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti Aleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta ylös!

Silloin tarttui Draga kuninkaan ranteeseen ja veti hänet ylös sängystä.

Silloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei voinut niin tarkkaan eroittaa millä.

- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä ollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?

- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa meidät!

Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi kuningas jo hänen vieressään.

- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä kiellän sinua!

- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!

- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa. Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise, Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?

- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani — seuraa minua!

Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se, joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.

- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.

- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.

- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.

Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa vaikutusta.

- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun he tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.

- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin raukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle! Kuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä olen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan sen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.

- Mutta rakastithan sinä minua, Draga! sanoi Aleksanteri surkealla äänellä.

Silloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului hirmuiselta.

- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta aina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko todellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene pois luotani, elä koske minua, anna minun olla!

- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi Aleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään sanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun, on minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun sanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa. Haa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea vaaditaan avaamaan ovi.

Niin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin tunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen sänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki, että hän oli kovassa kuoleman pelossa.

- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei puolipimeässä heti tuntenut miestä.

- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että se tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä, sillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.

- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti översti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!

- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!

Ensin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:

- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.

Poliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!

- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin tekin. Minäkin —

- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin. Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit varmemmin sattuisivat!

- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten, joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut tahdotaan tappaa!

- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.

Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen, jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä, hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai surmansa.

Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.

Samalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja kuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat vapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla oli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven jälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi, kuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta ovea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.

Kuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga seisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.

- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa, missä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein sinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa esiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän mennen lähemmäs Aleksanteria.

- Minä luulen tuntevani muutamain upseerien äänet.

- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat vannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla vielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he tahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He ovat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä yötä linnaan.

- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä, jotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny ylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin emme elä tämän yön yli.

- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat sänkykamarissa ja hakevat meitä?

- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko hän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo tehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.

- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän on? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?

- Emmekö voi heitä paeta? ähkyi kuningas. — Eikö löydy mitään keinoa?

- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.

Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan, sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi loukannut häntä.

- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen, Aleksanteri!

- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?

- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan, mutta minua, minua he vainoovat.

Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi, laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:

- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni, minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän kulkea minun ruumiini yli.

Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.

- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:

- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja astu tuomariesi eteen.

- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko heidän särkeä oven?

He kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja äkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli huoneeseen.

- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen jalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!

Aleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla vartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun hän huudahti:

- Kuinka uskallatte tuolla tavoin öiseen aikaan tunkeutua minun talooni?

- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle översti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.

- Kuka sen on siksi tehnyt?

- Me olemme sen tehneet kansallisomaisuudeksi.

- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun palvelijoitani.

- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi Maschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti, mitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa elämänne.

- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se sopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?

- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin, ottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja kirjoittakaa sitte alle!

Aleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin. Puna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti paperia, vapisi kovasti.

- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua kirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta luopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?

- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette arvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton hallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri, sillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies, josta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta. Mutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne onnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne, vaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian Aleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy teidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte sitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää kaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette haalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.

- Entä jos kiellän, mitä sitte teette?

- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan teitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä seisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian kohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut teidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti. Siitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.

- Ah, toista! — Oletteko jo löytänyt hänet?

- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian kuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi on kuningas Aleksanteri.

- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata minut, jos en luovu kruunusta?

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin lujalla äänellä.

- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme toisillemme vannoneet.

- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte upseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne minua?

- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti maailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä hätäkeino.

- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan. Niin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla sellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua vastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja minä, elää onnellisina.

- Te erehdytte, Draga ei tule seuraamaan teitä.

- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla, tahtooko hän erota minusta.

- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään päätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat vannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin vannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.

Draga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet lähemmäs itseään.

- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte hänen seurata minua.

- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä näidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.

- Onko se viimeinen sananne?

- Viimeinen sanani.

- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita, joista sanotaan, että he ovat ritarillisia.

- Me olemme vannoneet, kuului vastaus. — Dragan täytyy kuolla!

- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan kirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän jalkainne eteen.

- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin varoittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!

Mutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne halveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.

- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen täytyy kaatua.

- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä suutelo, sitte täytyy meidän kuolla!

Hän syleili vapisevaa, tuskasta puolikuollutta naista.

Samassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi laukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka ammuttiin Aleksanteria kohti.

Heikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta juoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin haavoista ruumiissa.

"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula", kertoi sitte eräs salaliittolaisista. "Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten hullu koira."

VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Kuningatar Dragan loppu.

- Tyranni on kuollut! huusi översti Maschin hurmaantuneena. — Serbia, sinä olet pelastettu, tyranni on kuollut!

- Tyranni on kuollut! kaikui koko käytävässä ja huuto kulki yhä kauemmas ja kauemmas saaden kaikkialla ihastuneen vastakaiun.

- Serbian Aleksanteri on kuollut! Maa on pelastettu. Eläköön kansa, huudettiin kaikkialla ja ne, jotka kuulivat tämän huudon, kantoivat sitä yhä kauemmas ja kauemmas yli koko kaupungin. Mutta vielä ei ollut vapautustyö täydellinen, vaikka kuningas oli tehty vaarattomaksi. Vielä kerran nousi hän vasemmalle kyynäspäälleen, puristi nyrkkiin oikean kätensä ja sähisi:

- Murhaaja, murhaaja, te olette rikkonut sen valan, jonka minulle vannoitte!

Mutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja ainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.

- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli — se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!

Ei, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä — äiti — anna anteeksi.

Ja sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri. Hän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan valtaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta. Hänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin armosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin tyranni.

Mutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen nurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä ilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä vielä oli jälellä.

Draga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset olisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli hän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt kuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta. Nyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen täytyi kuolla.

- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. — Muistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä, jättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle muutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä. Mutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että voitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.

Salaliittolaiset poistuivat ja sulkivat oven perässään.

Draga huomasi kauhukseen, että hän jäi yksin Maschinin kanssa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us