Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan (part 2 of 4)

Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan (part 2 of 4)

Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut aikaa antautua selityksiin.

— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka antautuu Dragan palvelukseen.

Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan päin. —

Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.

Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää huolta ystävänsä ruumiista.

Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.

— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.

- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet heti lääkärin luokse.

Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti ylös ja kantoivat verityöpaikalta.

Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies- ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.

Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.

Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta haavoittunutta mukaansa.

He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet makaamaan leveälle istuimelle.

Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä kiipesi kuskipenkille.

- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.

- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.

Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.

Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:

- Genia, missä on Genia?

Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.

Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista tilaansa ei hän muistanut.

Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.

Sen tähden turvautui hän valheeseen.

- Genia on turvassa, vastasi hän.

- Turvassa? Missä hän on?

- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.

Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.

- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän vaitiolon jälkeen:

- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?

- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?

Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla koneillaan?

Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.

- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.

- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi, ei suinkaan hän sinua hylkää.

- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.

Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.

- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies, jonka luoti kaatoi minut maahan.

Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.

- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en tuntenut.

Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.

- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon, jatkoi Stefan Naumovitsch.

- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä syy.

Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa mieltäsi liian paljon?

- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.

Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää minun tilani.

- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. — Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.

- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa olen minä sitte taistellut?

- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä. Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää koko onnettomuuteen.

Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea Geniaa kuritushuoneeseen.

- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi, mikä johtui suuresta verenhukasta.

Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka johti alas Tonavalle.

Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä, leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.

Se oli Klärchen, Zornin tytär.

— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.

— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa. — Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa kuolemasta.

— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa vaan lääkäri pian tulisi!

Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.

Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava kuulan poistamiseksi.

Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?

— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta toivottomalta ei näytä.

Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?

— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan ajutantti, vastasi ukko Zorn.

— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.

— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.

— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on verellä pestävä?

Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.

Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.

Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.

— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä keuhkot ole vahingoittuneet.

Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi levollisena silmät auki.

Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä lähteestä ilo pulppusi.

Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:

— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!

Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!

KOLMASKYMMENES LUKU.

Yksin maailmassa.

Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian, joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.

Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen, sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.

- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan onnettomuuteen.

Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa edesvastuustani.

Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski Azan laittaa venhe kuntoon.

Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.

- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi, tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.

Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.

- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?

Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne takaisin?

- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole voinut tappaa häntä, et?

- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki hämmästyneenä.

- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä sattui.

- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois, Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.

- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja minut yhteen.

Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?

Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka sykki minulle?

Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.

Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.

Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.

Mitä olikaan hän saanut kuulla?

Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!

Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi viedä Genian vielä syvempään turmioon.

— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi, jotka juuri lausuit!

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:

— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.

Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.

* * * * *

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut. Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä. Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Genian silmät hakivat kaatunutta.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Mitä hänestä nyt tulisi?

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo. Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen lehti, veren tahraama.

Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan. Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti, että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen. Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen, lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä? Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt, että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut — kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.

Vihdoin tuli hän kaupunkiin.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.

Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.

Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.

Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta, oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä, metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä. Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu, jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa, ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin, vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan. — Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem, heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella, kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat, joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä. Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan. Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt, mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta, missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä, ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki — kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen, se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan, veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa. Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas, nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo. Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin, jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi, mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset, jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrkytys.

- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

— Ada Kristic, vastasi poika.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.

— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa. Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla äänellä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat, tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa vastaan.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä, jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta. Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne, jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o. salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän. Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic. — Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna. — Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala, onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. — Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai anteeksi, että jätän teidät yksin?

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani, ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin. — Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä, josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita. — Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä. Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. — Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin, niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille seppeleen muodon.

Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette, niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet, että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.

— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.

— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!

Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen, kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla, joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?

Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun? Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi avautui.

Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme liittoutunutta.

- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei, tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä, todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin, joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut. Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten. Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin, että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. — Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi, niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin, sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä, sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun hameeni liepeitä."

— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat, katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan, jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, — silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin, olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta. Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter Banjaluki!

- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen vaaraan?

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa, kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä — Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt, Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa, että olette antanut minulle anteeksi!

Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni tuon hänet —

Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte, tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:

"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on, että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt, kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet, mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin suljettuna.

Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi liittoonne.

Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut suorittaakseen.

— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun. Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar. Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen kantaisi Serbian kruunua.

— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin. Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki, kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pelastettu, mutta mihin hintaan.

- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa — kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys! Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä, lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. — Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä, mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. — Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen, vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa — niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä, vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn — mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. — Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. — Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen, vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys? Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja, joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä. Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna! Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota. — Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten, jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.

— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen, avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.

Klärchen viittasi ullakon luukkuun.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. — Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta taakasta vapautunut.

— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin oli ilmiantanut.

Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle, ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri, jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen — hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut, niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella! Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua! kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista — kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua, koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla — tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. — Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle, sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen istui.

Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle. En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen, vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen omin neuvoini.

Samalla myöskin Lazar kysyi:

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. — Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku lukossa?

Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin, että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder? Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen, rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet! Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle. — Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa, kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies, joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä. Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein, mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn. Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo. Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut, niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten. Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg, mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava, vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä. Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni, jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa! Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! — Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Pakomatkalla.

Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.

— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.

— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Hiljainen hevonen.

Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä. Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa. Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi, tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut, etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos, kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen. Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi, ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa, tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. — Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne. Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta, jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona? sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi! karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt. Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut, auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt, pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen kaulaa.

Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia löytänyt.

— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!

Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.

Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta, mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian, mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.

— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.

— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija, joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.

Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka sopi hänelle oivallisesti.

— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä. — Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?

— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.

— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja, jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä, Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.

— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?

— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä. Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.

Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta. Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.

Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:

— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.

— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut. Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut Belgradiin.

— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:

— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?

— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.

Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.

Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin lähemmäksi.

— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.

— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.

Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"

Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt olen! Mitä pitää minun tekemän?

— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea taitavuuteenne.

— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut. — Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?

— Herra, se on juuri minun ammattini.

— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica, nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian kuningattaren henkikuskiksi.

— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.

— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?

— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin, että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.

— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.

— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff maksaa sen minulle.

— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat. Seuratkaa minua.

Lunjevica ja Demeter lähtivät.

Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.

Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista, sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:

— Demeter Banjaluki pitää sanansa.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Saksalainen kuski.

Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian hänen luoksensa.

Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti, vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.

Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa, jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli vain häpeällistä kiittämättömyyttä.

Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä. Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä, eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja luotaan vieroittava vanha noita-akka.

Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.

— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!

- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi, joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!

— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!

- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.

Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata Aleksanteria?

- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!

- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?

- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa asiasta.

Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.

- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.

Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!

Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.

Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.

- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää porvarivaimo.

Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski... komea mies...! Hän...

Vanhus katseli häntä hymyillen.

Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:

- Mutta hänhän on vaan kuski!

- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän vihaisesti.

Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja lähti arvokkaana huoneesta.

Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.

- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.

Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:

- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan! Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!

Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta läpinäkyvästä silkistä.

Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu; hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että vaunut olivat portaiden edessä.

Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.

Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa tullut Tapschideriin.

Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.

Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien päässä hänestä.

Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.

Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea, mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli tuskin ihminenkään.

- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää taitoanne.

Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin että minä voin luottaa niihin.

- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun huostaani.

- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?

- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.

- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.

Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.

Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?

- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas Orloffin palveluksessa.

- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.

- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään, sytyttäen tulen Dragan kasvoille.

"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga. "Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut se, miltä nyt näyttää."

Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta heitettiin Ivan Rykoviin.

Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden onnistuu päästä hallitsijain suosioon.

Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei edes katsonutkaan palvelijain puoleen.

- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.

Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle aivan uusia.

Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut ympäröivät.

Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti heidät niin lähelle toisiaan.

Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.

Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.

Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.

Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.

Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä, katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.

Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen.

Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.

— Ja ilman minua?

Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:

- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän, toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.

- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.

- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti, kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi! Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.

Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen, samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.

Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme toisemme aamiaispöydässä.

Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän suudelmaan.

Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa, veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.

Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.

Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.

Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.

Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.

Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.

Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.

Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat korkeiden puiden taa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Kuningattaren ryöstö.

Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.

Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä, etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.

Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.

Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.

Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa, niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.

Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki jonkunmoisella runollisuudella.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.

- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka vielä kerran kuutamolla!

Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen, kuun ja tähtien valaisema!

- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?

- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja minä vaan tottelen!

- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.

Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän työhuoneeseen.

Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa ja otsalla kuvastui syvä suru.

Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.

- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin surulliseksi?

Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:

- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.

Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun, jos vaan voisit!

Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.

Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille lahjoita.

Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!

Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:

- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi perillisen — no, hän saakoon sen!

Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.

Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.

Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.

- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. — Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.

- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.

Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne kuitenkin luottaa minuun.

Minä vien varmasti teidät perille.

Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia hampaitaan.

- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut metsään.

Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.

Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen ja Tapschiderin huvilinnan välille.

Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.

Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.

Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat jokaista ohjasten nykäystä.

Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.

Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä. Täällä oli hurmaavan yksinäistä.

Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.

Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.

- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.

Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.

Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.

Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi kuningatarta astumaan alas.

Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa itsensä vaunuista.

- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!

- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei nouse savu mistään.

Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?

- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?

- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.

- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.

Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!

Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.

Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.

Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin olisin hyvin onnellinen!

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille, teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen uskollisuudestani.

- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne, minä kuulun sinulle.

- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne toiselle puolelle!

Siellä olet sinä minun!

Hän epäröi hetken.

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa, antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen rintaansa vasten.

Niin, minä tulen kanssasi!

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi, vaikka se olisi minun turmioni!

Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.

He astuivat pieneen venheeseen.

Ivan Rykov tarttui airoihin.

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.

Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Me olemme perillä!

Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.

Mutta Draga seisoi liikkumattomana.

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.

Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin hän.

Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?

Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.

Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!

Draga antoi hänen viedä itsensä.

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu seikkailu, johon hän oli antautunut.

Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.

Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.

Se oli vaan vedetty kiinni.

Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei torniin.

Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös portaita.

Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt, mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut suonissa entistään nopeammin.

- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen, enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

Kuningatar Draga on sinun!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!

Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.

Draga päästi huudon.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan aavistuksen.

Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.

- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.

- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi! Silloin —

Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan vaikenemaan.

Se nauru oli kuin kuolemantuomio.

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut saarelle.

- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin kuolema!

Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle! En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle mitään pahaa.

Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen, mitä Draga Maschin on rikkonut.

Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan, henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui hänen korvissansa.

Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hänen silmissään musteni.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla, musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.

Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa — kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys? kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki — luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja, joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki. — Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän oli sulkenut Dragan vankeuteen.

- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha, ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma; ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, — minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta Belgradiin.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan! Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär nukkui viattomuuden levollista unta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.

Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle, vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle kaarnan palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi häntä vartioida.

Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut, olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu, joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet, vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa sinun silmiisi.

Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. — Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea, turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä, mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En, en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja ivallisesti häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa? Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän, että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää — sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin, alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies, jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt, mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja jaloin mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani, etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.

Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. — Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. — Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä kuningat...

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot —

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä, nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga, vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin poskia.

Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!

Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi ympäriinsä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Pyh, hänen oma elämänsä!

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.

Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.

Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Ikkunat olivat pimeässä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?

Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?

Tämä huolestutti Demeteriä.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin. — Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen isäntäsi!

Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.

Haa, se on kuollut — kuollut!

Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se rukoilla apua!

Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen, valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden lomasta syöksyi hän sisään.

Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.

Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö se olette?

- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!

Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.

Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.

- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan, sanotte?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa, ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän hirvittävän näyn.

Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.

Hän ei vastannut mitään.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. — Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että pidät hänestä huolta?

Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?

Poissa, varastettu, ryöstetty!

- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo on minulle toimittanut.

Varas varkaan varastaa, konna konnan!

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden, nuoren tytön kunnian ja...

Hänen voimansa olivat lopussa.

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

- Onneton, rohkaise mielesi!

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin, sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän yön pahat työt!

- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.

Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!

Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon! ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!...

Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?

Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen tyttökauppiaan käsiin!

Käheä nauru seurasi näitä sanoja.

Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Poika tuominnut isänsä kuolemaan.

Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.

Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.

- Onko siellä ketään?

Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.

Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi eksyä?

Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten — sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala lähettänyt sinut tänne!

Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!

- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!

Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian hallitsijatar.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.

Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.

- Pois — heti pois täältä, veljeni.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä, vallasta ja vaikutuksesta.

Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei voinut nähdä.

Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä olevalta metsäiseltä rannalta.

Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä, osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Nicodem souti kaikin voimin.

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka hän tapasi keskellä virtaa.

Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.

Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle, joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Draga hyppäsi rannalle.

Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas tunnottomana.

Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä, antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin herättää häntä henkiin.

Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.

Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan jaloilleen.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama; tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi, kuten hän lausui!

Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta. Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga, jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia, kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem, minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne läheisyyteen.

Auta minua niitä etsimään, Nicodem!

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin kuin millään muulla tavalla.

Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran varrelle.

- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!

Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo, joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa hevosten päällä.

- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään onnettomuutta.

Hevoset menivät melkein lentämällä.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento, joka seisoi siihen nojautuneella.

Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja — Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää, komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vavahti.

Milan — Milan, maanpakolainen!

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt valjakon.

Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen lapsen äiti, jonka minä —

Hän vaikeni.

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet: Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?

Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.

Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen tasapainoonsa.

Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.

Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui sisään.

Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.

Hänet nähdessään horjahti Draga.

Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen hänet.

Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt maahan pelästyksestä.

Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.

Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja kannukset.

Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.

Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.

Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut epäilemistäkään.

Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän vaimoansa etsimässä.

- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. — Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!

Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.

- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät, että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin häntä suudellakseen.

Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa oli ratsupiiska.

Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.

Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.

Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan, jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:

- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä, kuninkaani!

Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.

- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta itsestäsi olla kotona eli poissa.

Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet viettänyt yön sen ulkopuolella.

Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.

Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa kruunuun.

- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan, joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen kuningas ei ole kruunun arvoinen.

He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.

Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.

Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.

- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä, ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?

Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.

- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun päällesi syytöksiä.

Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!

Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!

Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin ohdakekruunu!

Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä tieheni!

Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.

Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä, saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:

- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.

Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut tänä hirmuisena yönä.

Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko sinut pakoitettu ulos lähtemään?

- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä enemmän.

Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä murhattukin.

Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa alkoi saada vaarallisen muodon.

Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi ja sitte taas araksi.

Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi, puhkeisi taas.

Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan, tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä vaarallista asemaa, jossa hän oli.

- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että saamme riemuita vihollistemme tappiosta.

- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?

- Niin, kuninkaani!

Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin palvelukseeni?

- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.

- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?

- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.

Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit puistossa kävelemässä.

- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.

Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit varmasti päättänyt lähteä.

- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä olin Tapschiderpuistossa.

Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu puistossa.

Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.

Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.

Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä, ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani salaa.

Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.

Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.

Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha torni.

- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi olla mikään muu kuin Janitschartorni!

- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!

Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista, sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.

Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.

- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön, joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?

- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi, elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.

Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen, jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.

Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren, itsepäisesti kuin lapsi:

- Nimi! sano minulle nimi!

Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian kuningas!

- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion! Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.

Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein. Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:

- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.

- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen antoikin!

Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!

- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria — hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään, jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun päässäsi —

- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga, vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä vesassa.

- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti. Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo, jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada Kristic.

Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.

- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch — kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä, poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!

Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.

Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa, hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti hänet luokseen ja kuiskasi:

- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni levolliseksi.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —

- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä tahdot murhaajan isällesi?

No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!

Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua tulemaan.

Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.

Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.

Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan eteen.

Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi liikutettuna.

- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani, meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen hengen sinun pojaltasi.

- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta, joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?

— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki, jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.

— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä, Ada, minä vannotan sinua —

— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä. — Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti, tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan — ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista. Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan, se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin vaimo!

Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä Tapschideriin päin.

— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että kostoni on häntä kohtaava!

Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle. Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.

— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä, oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.

— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on onnen päivä.

— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa, mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle, jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:

- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?

Milanka, Milanka! —

Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä olet?

Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.

Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia, joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi — se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja — Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin, niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet, joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen vyötäisten ympärille.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Dragan hävitystuuma.

Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului Tapschiderin huvilinnaan.

Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit, oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.

Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.

- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.

- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme läheisyydessä.

Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.

- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni, sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin vähääkään, kun on kysymys sinusta.

- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen miehen, johon voisi luottaa!

- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte miehen, joka voi tehdä rikoksen. —

Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni, joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.

- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään sellainen verityö.

- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.

- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu tappamaan ihmistä.

- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki, jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.

Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.

Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.

- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi luottaa.

- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä, on varma mies.

- Ja hän on ihan köyhä?

- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.

- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi kyllä myöskin ampua kuningas Milania.

- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin, minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.

Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän oikein vihasi täti Eufemiaa.

- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!

- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan, ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen, minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen, niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta, huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi kiilto.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!

Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla suuteloilla.

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ja miksi olet tullut tänne?

- Sinua katsomaan.

- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi! Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa hän kantoi sitä hihnassa.

Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa oman poikansa käden kautta.

Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar! Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee, edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle, etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse, minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle, että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Milanka seisoi hetken kuin juopunut.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Uusi liittolainen.

Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään, kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas kuninkaalliseen linnaan päin.

- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi. Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen. Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin, oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!

Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen, huulilta:

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?

Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:

- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! — Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.

Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia — kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan. Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

Samassa huudahti Milanka:

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti Maschin ja Stefan Naumovitsch.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Köyhtynyt aatelismies.

Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan, jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.

Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:

- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku tiput.

Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.

- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No, ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.

Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle, täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani? Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne, en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?

- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha, haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa ajaa minut pois täältä!

Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.

Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku, johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat, jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät, joka ulottui alas rintaan saakka.

Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan, puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä, pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä, etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.

Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi. Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.

Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.

Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa. Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen ei hänellä sentään ollut sydäntä.

Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli, että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää, kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi. Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa ja usein oli tytön elämä vaarassa.

Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää "tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin pitänyt suorastaan naurettavina.

Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.

Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin? Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?

Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.

Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan, torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.

Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja. Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran. Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat, joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.

Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen, pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.

Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän vaan hävitystä ja köyhyyttä.

Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti työhön.

Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla, keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon. Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan milloin mitäkin riistaa.

Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin, sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.

Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren tytön kauhistumaan.

Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden kirottujen surujen tähden.

Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien. Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.

Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja. Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.

Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.

Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä, kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja huudahti ihmeissään:

- Sieltä tulee eräs nainen.

Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.

Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei todellakaan tuntenut.

Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa, missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.

- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —

- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän äitinne kanssa lausui nainen.

- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan — aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.

- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.

- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla, oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.

- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.

- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat, mitkä minulla on jälellä.

- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi Eufemia.

- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?

- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään ole mahdotonta, kuten tiedätte.

- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä en enää kelpaa mihinkään.

Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut. Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin kävisi, kuin nyt oli käynyt.

Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet luokseen.

- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla äänellä.

- Satatuhatta frangia?

- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!

Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.

Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen. Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla on niin paljon kultaa?

- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee. Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.

Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.

Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.

- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?

- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. — Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!

- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää teille koskaan tarjota!

Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi, jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä toimi minulla on nykyään?

- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar Dragan luona.

- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa? Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.

Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli, laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan vedenharmailla silmillään.

Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.

- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka jäsenessään.

- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! — Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko "rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa! — Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut! Minä teen sen, se on päätetty!

Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.

- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.

Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.

- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien kultarahoja.

- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?

- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?

- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän, joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt niin huonosti.

- Hän — minun perheeni?

- Niin, ettekö sitä tiennyt?

Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta omaisuuttaan.

Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.

- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan paikkaan.

Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!

- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia — maksetaan teille rahat.

- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin eteen?

- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin, antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on oivallista viiniä.

- Oh, mainiota!

Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho Knetzewitsch?

- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.

- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän tarvitse huolehtia mistään muusta.

- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta olisi kai tänään pimeän tultua.

- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.

- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti — silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.

Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.

- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian puoleen, jatkoi hän:

- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.

Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä tyynnyttääkseni omaatuntoani.

- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa, että te huomenna teette tämän työn!

- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!

Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.

Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka veivät hänet takaisin huvilinnaan.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Salajuonen uhri.

Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää. Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää, että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää, voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle, että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan, oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.

- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois täältä.

- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun tulee jättää hänelle minulta.

- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät ystävällisesti vastaan?

- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies. Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen isä.

- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!

- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret, tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.

Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään uskollisesti ja luottavasti häneen.

- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.

- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti palaamaan kuninkaalliseen hoviin?

- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä, etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni. Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen, joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen, että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.

Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan. Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.

- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. — Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.

Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä, jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.

- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani, se on paha, katkera, kova sana.

Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.

- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.

- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni seurattiin.

- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja ennen kaikkia on nähty aikeesi!

- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.

- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?

- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani, että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla sinulle ja pojalle hyödyksi.

- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle. Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?

- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.

- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa, niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.

Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.

Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:

- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä tarvitaan, jos mieli paon onnistua.

- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.

Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.

Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan mukanaan.

Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:

- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!

Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:

- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin mahdollista!

Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka odottaen kutsua.

Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.

Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota oli kohonnut maasta.

- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia askelia rakasta miestänsä kohti.

Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.

Silloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —

Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.

Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut, hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:

- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta minut!

Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.

Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.

Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli, tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta. Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo. Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan, mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan, johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi, vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen, hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.

Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan, joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa? Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —

Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt liikkumattomana maassa.

Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.

Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.

Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman kuninkaan pää.

- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies tässä maassa.

- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. — Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.

- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt sinulle pahaa?

Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte, ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta sinun murhaavan iskusi.

- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän, änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä — hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä saan maksunkin!

- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua, että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen käsi on sinulle maksanut veren hinnan?

Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin. Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin hirveästi.

Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.

Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.

Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hekkumoitsijan vallassa.

Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.

-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan! Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!

Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti kiinni varresta.

Milan katsoi ylös Geniaan.

- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön, jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?

- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä. Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin, joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.

- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia! Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä asiasta, ja me — me vaikenemme!

Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin pelkkä uhkaus:

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi — minun luotini lävistää sydämesi!

Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.

- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.

Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit. Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön, luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma, niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!

- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä, en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.

Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren puukon, jonka terä välähti kuutamossa.

- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. — Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra ja aion olla edeskinpäin.

Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä pois kaulastaan.

Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea veitsen.

Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies, joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä ainoalla tavalla, millä voi?

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee minun luotini lopun sinusta.

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.

Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. — Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu! Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa. Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani, kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica. — Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään. Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen, että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa. Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä, Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. — Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä — sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle, joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan, sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan, voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch. — Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut — ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta, joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla, jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen, joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa, kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle? Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta? Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan, että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän — niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän ohjaksia.

- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oikeuden ilveily.

- Elääkö hän?

- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.

- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston kiinni?

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.

- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne, rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä, mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista. Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin. Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille. Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa. Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi, että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on kuninkaan isä.

Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä — minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa, että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. — Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda lääkäreitä!

Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi kumealla äänellä!

- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira. Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen tuomari!

Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan sisarensa ohi sanoi hän tälle:

- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se on asia, jonka me selvitämme keskenämme.

Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja huudahti:

- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan sinua vastaan.

- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni! Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän olevani kapinoitsijain ympäröimänä —

- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen, vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle, että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita. Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.

Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.

- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta, mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.

- Hiljaa, tuossa hän jo on! kuiskasi kuningatar puolisolleen.

Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut. Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.

Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.

Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin raittiilla silmillä.

Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar. Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät, ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.

Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:

- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?

- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.

- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?

- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee Tapschidermetsässä.

- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen kysymykseen.

- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?

Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää viiniä.

- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus, mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!

Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi säkenöivillä silmillään.

Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.

- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä — tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin? Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!

Ratscho nauroi tyhmästi itsekseen.

- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.

- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä, joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.

Aleksanteri nousi ylös ja sanoi ankaralla äänellä:

- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut, koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt. Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne! Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.

Santarmit poistuivat heti.

Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:

- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch, mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.

- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin, Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan? Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.

- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.

- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni — eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen, mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!

- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.

Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä päästetään ulos jostain takaovesta?

- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. — Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää huolehtia koko elämässänne.

Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui suutelemaan kuningattaren käsiä.

- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna. — Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani — Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan minä kaikkea, mitä tarvitsen.

- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.

Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä vartioida häntä tarkasti.

- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.

Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että niillä oli kaksinainen tarkoitus.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Salaperäinen asianajaja.

Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus, eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille. Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.

Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.

Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.

Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt, että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen. Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia. Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt. Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.

Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa verkkoansa.

Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän selvästi sanat:

- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä olisin päässyt takasin Zaporaan.

Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä. Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä ajatteli kohtalostaan.

Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssansa.

Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.

- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen Genia von Sandorf.

- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta! Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein itkemään liikutuksesta.

- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch, vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän rikokseenne.

- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka sitä on sanonut?

- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti meidät molemmat metsässä.

- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?

- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.

- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.

- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.

- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von Knetzewitsch.

- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin tuomitaan minut heti kuolemaan.

- Hän on varmaan menettänyt järkensä! huokasi Genia.

Mutta aatelismies, joka oli kuullut tämän huokauksen, räjähti nauramaan.

- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan. Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini. Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.

Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!

- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee mailleen.

- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi. Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta, Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia. Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.

- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte kaikki, mitä tiedätte.

- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä tiedän hyvin paljon, pikku Genia.

- Tunnustakaa oikeuden edessä, että teille on maksettu murhan toimeenpanosta.

Knetzewitsch nauroi ääneensä.

- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan kiellä teiltä mitään ja aina —

- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä pelastamista.

Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon, johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen. Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen rikoksen toimeenpanossa.

Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä voinut enää pelastaa.

Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.

- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut. Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki, saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.

Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto. Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä, niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän tyytyväisesti päätään ja mutisi:

- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia, jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa, niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä hyvä!

Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.

- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte, hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen, että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään. — Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle. Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti, kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani. Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.

- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä. — Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania, sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.

- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut ylös.

- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.

- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen, ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne ahdistitte kuningas Milania.

- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä, niin täytyy itse ottaa se.

- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt, täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen, hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.

Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten, vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä, rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille taivaassa.

Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä. He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:

- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen asiaansa.

Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa, tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti toivottoman katseen kuninkaaseen.

Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä, mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:

- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.

- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13 roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.

Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut, keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut, että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.

Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli sanonut.

Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:

- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?

Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän ajanut pois kärpäsen.

- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista kopissani.

- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.

- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen, että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella. Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.

Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.

- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään. Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?

- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen nimensä on Avakumovitsch.

- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä kyllä muistan.

- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän näyttää olevan vaarallinen ihminen.

- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut, että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta isänmaassaan.

Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt presidentille yhtä kohtaa siinä.

Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:

- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne? Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?

- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys kuninkaasta.

- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. — Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!

- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch. — Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä, herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta puolustamaan onnetonta vastaajaa.

- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari, santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista tuolla rupeaisi puolustajaksi.

- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch, kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.

Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:

- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon itsensä.

Kaikki oli hiljaa.

Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän ilmoittakoon itsensä!

Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.

Kolmannen kerran huusi presidentti: Hän ilmoittakoon itsensä.

- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.

Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen, pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille. Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain, arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.

Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:

- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi, jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman, taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.

- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan ennen nähnyt häntä?

- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.

- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.

- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin katsein.

- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa, jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä, siinä on kylliksi, että on serbialainen.

- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.

Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:

- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?

- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen väki ole koskaan vaarallista.

- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä? kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut sanoa nimeään.

- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta Jumalakaan.

Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:

- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä oikeusasia teille tuttu?

- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin arvoa Serbiassa.

- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä, kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.

Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan kuva.

- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! — No, miksi viivyttelette?

Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme, joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan ruumiillista tuskaa.

- No, nostakaa nyt vasen kätenne! käski presidentti vielä kerran.

- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on — minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui käteni halvauksesta.

Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta. — Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian loppunut, kuin laskettu oli.

- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.

- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:

Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan nimessä. Amen!

- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.

Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki, miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle, että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!

Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut läsnä rikosta tehdessä.

- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:

- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä, että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.

Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.

Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä itseään.

- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.

- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?

- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.

- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?

- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna, joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja, välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia, jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi, ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia, jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin. Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.

- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.

- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on Serbian suuruuden perustanut.

- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras oli vangittava.

- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta. Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.

- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti. — Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!

- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman puhkeamista.

Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa, jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt, että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!

Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä. Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:

- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan. Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!

- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat, minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!

Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.

Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti, repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —

- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on lausunut minun tuomioni!

Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös, vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.

Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli nyt uhkaava.

- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä! Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa, niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.

Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan auringon säteet heittivät saliin.

Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin kasvoihin ja — katosi.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Petetty luottamus.

Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.

- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä en toki voi.

- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä, eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua huomenna.

Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän ympärille.

- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan. Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!

- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko teillä eduksenne muuta mainittavaa?

- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.

Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.

Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio. Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.

Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli, mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.

- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli tyytyväisenä partaansa.

Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä. Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.

Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan. Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine silmineen, tulivat näkyviin.

- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen, että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.

Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.

- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.

- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi kuninkaalliseen aitioon.

- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle. Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne, sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.

Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun työn.

Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään, joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.

- Ratscho Knetzewitsch, petetty ystävä parka, oletteko nyt tullut takasin?

- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.

- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?

- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. — Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko maassa.

- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on, selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?

- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä. No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.

Nämä sanat kohottivat vielä suuremmassa määrässä Genian tuskaa.

- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin minä.

- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen — ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas maksaa minulle.

- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?

- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.

- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te puhutte lopustanne!

- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia. Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.

- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti, ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.

- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.

Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat, avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin vastenmielisen näköiset.

Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha. Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi pienillä, mustilla silmillään.

Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:

- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.

Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua läksyä.

- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti täytäntöön.

Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi korvallistaan ja sanoi:

- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan minut pois tästä kopista?

- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.

- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos uskallan kysyä?

- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa Tapschiderpuistossa.

- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen molempia miehiä.

- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi, näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten mies.

- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.

Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:

- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä, siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —

- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta? Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.

- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. — Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!

- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.

- Sitte?

Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.

- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin ulos kopista.

Matka kulki portaita ylös linnan taakse.

Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat onnettoman mukanaan.

- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan mukautua kaikkeen.

Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa, kuin Knetzewitsch.

Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —

Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.

- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut hauska seikkailu.

Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.

He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän avustajat.

Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan käden sormet.

- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi — että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.

Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —

Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen, kiinnittää nuoraa.

- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne — eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle? Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa — täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!

- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch, sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa, voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.

- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä — tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone tappaa minua?

- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt viimeinen rukouksenne!

Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä, hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.

- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —

- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä meillä on kiire takasin Belgradiin.

Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia. Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa! Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut — herättäkää minut!

Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että kaikki oli vaan ilkeätä unta.

Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman ruumiinsa painosta.

YHDESKUUDETTA LUKU.

Hyppäys ikkunasta.

Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä! Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut, että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt kuollut.

Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.

Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.

- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.

- Nytkö — mutta eikös nyt ole keskiyö? kysyi Genia hämmästyneenä.

- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.

Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.

- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi elämillään maksaa.

- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on hm —

Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.

- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt tuli näkyviin portaiden alapäässä.

- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.

- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?

- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. — Päinvastoin, minä —

Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:

- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.

Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli. Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen, jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.

Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla aivan oikein.

Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.

- Tulkaa lähemmä! käski tämä.

Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo. Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut Belgradista.

Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.

Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli Nicodem Lunjevica.

Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.

Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen vaaleita viiksiään.

- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa nykyisen asemansa suhteen.

Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!

- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.

- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua te pelkäätte?

- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.

- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. — Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.

Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!

Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan täytyy tuntea koko lain kovuus.

- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin mahdollista.

- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa. — Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä — minä pelastan sinut! —

- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te tahdotte vaan hävittää minut.

- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia, niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —

Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten, riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:

- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut, muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään joutunutta tyttöä.

Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.

- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon. Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota ilmaiseksi.

- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!

- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa. Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on velvollisuuteni. —

Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin. Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä ja vääristyneistä kasvoista.

- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa hengen itseltäsi?

Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja ikkunan puoliskot avautuivat.

- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. — Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.

Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes tunsi, että voimat olivat lopussa.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Sylva parka.

Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.

Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat, ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa, hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.

Se oli erittäin hauska, vilkas ja juhlallinen sunnuntai-ilta.

Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä. Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.

Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.

- Sylva! huudahti hän hämmästyneenä.

Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä, sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi hämillään:

- Onko se Nicodem, metsästäjä saarelta?

- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.

Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.

Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli seuraavana päivänä onnistunut paeta.

Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.

Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.

Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä, väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.

Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.

Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.

* * * * *

Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.

Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä, joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli, varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut, vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.

Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan. Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan. Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.

Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona asumaan saarelle Tonavan keskellä.

Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön. Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan viipynyt ulkomailla.

"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"

Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli hänen huostassaan.

Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi, jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa, tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!

Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan, kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä ystävänsä, kreivi Belaryn.

- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. — Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan yhdessä kiinni.

- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.

- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt jokkeyklubin pelipöydän ääressä.

Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi, vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.

- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä iltana pelaamaan baccaratia?

Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan, että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.

Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut kukkakaupasta.

- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me emme ole yhdessä tänä iltana.

- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?

- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.

Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin. Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen nähdessään hänen vielä valvovan!

Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.

- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle. Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin 6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.

- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui, koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan. Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja nukkui heti.

Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta, päinvastoin uutta kärsimystä.

Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut, hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman. Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman seuraavana yönä.

Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen. Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan. Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän vasta oli herättänyt eloon.

Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.

- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa? Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa. Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.

- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä, että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin, köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle yhtä ja toista.

- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö. Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa olla säästäväisiä.

Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin. Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti. Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa. Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.

Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä, jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän "Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta, joka oli tappanut miehensä.

Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.

Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.

- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?

"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."

Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos Nicodem —

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.

- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?

Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.

Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.

Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.

- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!

- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —

- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.

- Pois — minne?

- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.

Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.

Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:

- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.

- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.

- Minä ajan teidän kanssanne, sanoi hän, osoittaen lähimpänä seisovaa.

- Jockeyklubiin?

- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja ajoi tiehensä.

Sylva seisoi kuin kivettyneenä paikoillaan.

- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle, kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:

- Viekää minut Jockeyklubiin — mutta niin pian kuin mahdollista.

- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi äsken eräs herra.

Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:

- Se maksaa kolme guldenia, armollinen rouva!

- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. — Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!

Kun ajuri kiipesi ylös istumaan mutisi hän itsekseen:

- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.

Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut, nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.

Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.

Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni päättäväisesti porttia kohti ja soitti.

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Wienin jockeyklubissa.

Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään. Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:

- Millä voin palvella teidän armoanne?

- Minä haluaisin puhella mieheni kanssa, vastasi Sylva.

- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?

- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata ystäviään.

- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.

- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.

Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva pelisalin parvelle.

Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen, huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.

Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, — etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian olikin hän hänet löytänyt.

Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! — tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.

Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja, joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.

Varmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —

Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.

- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä — ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!

Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt, se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle, hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?

Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli vaan rakastanut häntä.

Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet, koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.

- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem — kuule minua! Minä se olen, vaimosi!

Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin ruumis.

Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.

- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua kanssasi!

Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä. Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi ystävälleen:

- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin! Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.

Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija parvelle ja sanoi Sylvalle:

- Seuratkaa minua, rouva! Herra, jota kutsuitte, haluaa puhella kanssanne.

- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä kutsumaan.

Minä tulen! Missä hän on! Viekää minut hänen luoksensa!

Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.

- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti, sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.

- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan! Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin! Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville! Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!

Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen rakkauden ja kaihon silmillä.

- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua, että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani. Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä haluat.

- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. — Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen seuraukset!

Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.

Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.

- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, selitä minulle —

- Mitä?

Kuinka terävältä kuului tuo sana "mitä"!

- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa? Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne sisälle.

- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin täällä!

- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet? Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut minulle, että olet ylhäinen mies?

- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan inkognito? vastasi Nicodem halveksien.

- Inkognito? Mitä se on? Minä en tunne sitä sanaa.

- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös, inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan Aleksanterin lanko.

Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:

- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle! Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi tehdä.

Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki! Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu, kun oli väsynyt siihen.

Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.

- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää yhdessä.

- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin rajattomasti.

Pilkkanauru pääsi nuoren upseerin huulilta.

- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi, sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua kälynään.

- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä, että sinä minua rakastat.

- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen. — Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.

Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on ohi!

- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.

- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem, joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.

Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.

Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle, olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi ollut yhdentekevä.

Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin — kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut. Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja jota niin äärettömästi rakasti.

Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.

- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei, ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta lastasikaan?

Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi, että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin ilkeyden syvyyttä.

- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta tämän sinun ilmoituksesi.

Sylva alkoi itkeä kovasti.

- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä, niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua. Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa, sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun liikkeen:

"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme, Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle! Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä, jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi, sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu. Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan sinulle anteeksi."

Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita. Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä. Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen, kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.

Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa, tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä ja levähtää.

NELJÄSKUUDELTA LUKU.

Kilpa-ajo hengen edestä.

Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.

Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?

Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.

Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.

Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.

Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.

Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!

Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.

Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.

Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?

Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!

Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä. Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.

Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.

Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä postiljooni huusi hänelle:

- Jumalan tähden, mitä me teemme? Sudet ovat aivan kintereillämme!

- Sudet!

Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.

Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi. Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa. Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.

Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka, että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana. Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä. Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä. Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino, jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.

- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?

Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän revolverin kotelosta.

- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?

- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin kolmekymmentä.

- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta. Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?

- Kyllä, vastasi Genia. — Minä väistyn hiukan, jotta tulee paremmin tilaa.

- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!

- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia. — Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.

- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä turhaan sekuntiakaan.

Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa ja huusi vapisevalla äänellä:

- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan täällä ole ryöväreitä!

- Paljon pahempaa, hurskas sisar, vastasi Stefan — täällä on aron susia.

- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!

- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.

Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.

Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.

Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.

Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.

Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.

- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?

Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:

- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.

- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian, eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni, emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka, johon voimme pelastua?

Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.

- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.

- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.

Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja kaikki tähdet loistivat.

Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä voinut sitä ajatellakaan.

- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun. — Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat hevosemme tuskin kestää.

Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.

- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut tekemisissä susien kanssa.

- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin kulettanut postia Buda-Pestiin?

Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.

- Niin, minä olen postimestarin poika. Nimeni on Ferencz.

- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin, nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein kuolema silmäin edessä.

Genia ei voinut pidättää huudahdusta.

- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja heidän asemansa.

Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta Geniastaan.

Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.

- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla, josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.

Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan edelle.

- Onko teillä aseita? kysyi Stefan äkkiä.

- Kyllä, minulla on kaksinkertainen pistooli. Tässä se on!

- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen. — Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.

Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli viisi panosta.

- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän täytyy valmistautua taisteluun.

Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle. Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.

- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.

- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat, että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi. Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän pelastuksemme.

Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä, kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet, ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa ajajia lähemmä.

- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.

- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!

- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta. Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!

Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.

Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa, ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta ihmisverta.

Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa ja ihmisiä.

- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle! Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!

- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.

- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa rakennetut palatsin muotoon.

- Niin, kyllä kai se niin on, vastasi Stefan.

- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla! Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!

- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!

- Se ei kuulu minuun! huusi hurskas sisar. — Jokainen on itseään lähinnä.

- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. — Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa saippuakupla.

Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.

Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.

- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?

- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.

- Te näytte olevan tottunut aseita käsittelemään, sanoi Stefan.

Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.

- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!...

Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään. Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi syöksyi suin päin maahan.

- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan huoahdusaikaa.

Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät sudet päällensä.

Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä, kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta. Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään. Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.

Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa. Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota hirmuista tapahtumaa.

Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.

Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.

- Apua, apua, ähkyi Genia. — Jumala taivaassa, minä olen hukassa!

Toinen huuto vastasi hänen huutoonsa. Se oli Stefan Naumovitschin.

Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden, jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi revolverinsa viisi kertaa perätysten.

Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.

- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!

Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata nuorelle postiljoonille.

Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä silmiään ja pudisti päätään.

Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys — se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:

- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen? Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla tavoin.

- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.

Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat taas kaiken hänen huomionsa.

Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat tehdä uuden hyökkäyksen.

Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi, että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.

- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin pääsemme hyvän matkaa edelle.

- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä tekemään.

Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän päättäväisesti päätänsä.

- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista, niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni, tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.

Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui hyppäämään alas kuskilaudalta.

Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä, jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:

- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!

Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa, mutta sitte huudahti hän kiireesti:

- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua! Onko teillä veistä mukananne?

Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti sieltä heti suuren veitsen.

- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:

- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa kuolemani.

Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.

Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä, jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.

Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.

Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon. Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja kieritteli maassa verissään.

- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa, mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat katkeamattoman siteen välillemme!

Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata. Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan. Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui kuoleman pelko.

Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.

- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!

Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti melkein aaveentapaiselta.

Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.

- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy pelastaa teidät ja meidät!

Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen, joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa. He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa. Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.

Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli selki seljällään.

Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.

- Menkäämme tuonne! huudahti Genia. — Siellä olemme pelastetut.

- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.

Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista majatalon pihalle.

- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan Naumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.

Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat suurelle portille.

Heidän elämänsä riippui muutamista sekunneista. — — — — —

VIIDESKUUDETTA LUKU.

Hän pakenee omaa onneansa.

Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta saattoivat pitää susia loitolla.

Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.

Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.

Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut häntä taistelussa susia vastaan.

- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.

Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan, syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.

- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä, lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!

Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle, vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa. Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna hyppäsi ulos.

- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.

- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa jalkainsa juuressa.

Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.

- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.

- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi jättää häntä.

- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy tuolla tavoin.

Mutta se on sentään liian paljon sanottu!

Näin sanoen heitti Stefan katkeran, nuhtelevan silmäyksen puhujaan.

- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi, hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei paljoa välitä lähimmäisistään.

Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.

- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle. Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.

Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita, eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.

- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin ei taida ovikaan olla lukossa.

Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta kuin paljaita seiniä.

- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena. — Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat tuuman paksuudelta.

Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.

- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.

Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.

Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta Stefan keskeytti hänet ankarasti:

- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas lähteä tästä talosta.

- Entäs sudet! vaikeroi nunna.

Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?

- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä näyttää lakanneen.

- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.

Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle. Hurskas sisar seurasi perässä.

- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte itsenne ojentaa.

Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen, kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin, voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.

- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli häntä tarkkaan ja kuiskasi.

- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan. Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.

- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja sitte herää hän kyllä henkiin.

Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden painosta.

Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä laajenivat ja saivat omituisen loisteen.

- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.

Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää, että se oli Genia.

Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän takin kiinni.

Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us