Ikuinen kaupunki (part 3 of 3)

Ikuinen kaupunki (part 3 of 3)

»Tuo seikka ilmaisi meille, ketä tiedonanto koskee. Se koskee tuon saman naisen rakastajaa. Virallista tietä olemme saaneet todistuksia, että hän vehkeilee ulkomailla yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja siis...»

»Jos tiedätte kaiken tuon, mitä siis minulta tahdotte?»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, että kysymyksessä oleva henkilö on parlamentin jäsen ja että häntä ei voida vangita, ellei erityisiä laissa määrätyltä ehtoja ole olemassa. Eräs näitä ehtoja on, että jonkun tulee voida syyttää häntä.»

Paavi nousi seisomaan. »Te pyydätte minua syyttämään häntä?»

Paroni kumarsi hyvin syvään. »Hallitus ei vaadi niin paljoa», sanoi hän. »Se toivoo ainoastaan, että teidän pyhyytenne kehoittaa kertojaansa tekemään niin.»

»Te pyydätte siis minua loukkaamaan uskotun salaisuuden pyhyyttä?»

»Se ei ole rippisalaisuus, teidän pyhyytenne, ja vaikka se olisi ollutkin, tietää teidän pyhyytenne paremmin kuin me, että ennenkin on ilmoitettu seikkoja, joitten tunteminen on välttämätön rikoksen estämiseksi.»

Kapusiinilaisen sandaalit raapivat lattiaa, mutta paavi kohotti vasenta kättään, ja kapusiinilainen nojautui takaisin tuoliinsa.

»Te tiedätte», sanoi paavi, »että kysymyksessä oleva nuori nainen on naimisissa saman parlamentinjäsenen kanssa?»

»Tiedämme, että hän luulee olevansa.»

»Luulee!» kajahti kapusiinilaisen suuttunut ääni, mutta paavin vasen käsi kohosi taas.

»Lyhyesti, te pyydätte minua kehoittamaan vaimoa uhraamaan miehensä.»

»Jos teidän pyhyytenne nimittää sitä siksi — tekemään teon, jota rauhan säilyttäminen edellyttää...»

»Minä nimitän sitä siksi miksi sanoin.»

Paroni kumarsi, nuori kuningas näytti rauhattomalta, ja syntyi hetken äänettömyys. Sitten sanoi paavi:

»Koska tuo nuori nainen tuskin tietänee ollenkaan enempää kuin mitä hän jo on kertonut ja minkä olemme teille ilmoittaneet, en käsitä mitä me voisimme tarjota hänelle, minkä tähden hän suostuisi uhraamaan miehensä.»

»Voitte tarjota hänen miehensä hengen», sanoi paroni.

»Hänen henkensä?»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä tiedä, että Euroopan hallitukset saatuaan tiedon laajalle levinneestä liitosta yhteiskuntaa vastaan ovat liittyneet yhteisiin toimiin sen kukistamiseksi. Yksi näistä toimenpiteistä on n.s. Belgian sopimuksen ulottaminen kaikkiin maihin, jonka sopimuksen nojalla kuninkaanmurhaan tai hallitsevien henkilöiden henkeä uhkaaviin vehkeilyihin syypäät ovat luovutettavat asianomaiselle valtiolle.»

»Entä sitten?»

»Parlamentinjäsen Rossi on nyt Berliinissä. Jos häntä syytetään laillisessa järjestyksessä vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan, voimme vielä tänä iltana saada hänet vangituksi ja palautetuksi tänne tavallisena murhaajana.»

»Entä sitten?»

»Teidän pyhyytenne ei ehkä ole kuullut, että parlamentti viimeisten levottomuuksien jälkeen, huolimatta hänen majesteettinsa vastustuksesta, on säätänyt kuolemanrangaistuksen kaikenlaatuisesta valtionkavalluksesta?»

»Siis», sanoi paavi, »jos vaimo syyttäisi miestään osanotosta tähän salaliittoon, mies tuomittaisiin kuolemaan.»

»Tästä seikasta — niin», sanoi paroni. »Mutta nykyinen salaliitto ei ole ainoa vehkeily, johon Rossi on ottanut osaa. Kahdeksantoista vuotta sitten hänet tuomittiin poissaolevana vehkeilystä edellisen kuninkaamme henkeä vastaan. Hän ei ole vielä kärsinyt mitään tuon rikoksensa tähden, koska oli niin vaikea todistaa hänet samaksi henkilöksi. Edellisessä tapauksessa, kuten tässäkin, on olemassa ainoastaan yksi henkilö, joka voi täyttää lain vaatimat ehdot, mitä todistamiseen tulee. Tuo henkilö on sama nainen, joka kertoi asiasta teidän pyhyydellenne.»

»Ja sitten?»

»Jos teidän pyhyytenne voi saada tuon nuoren naisen todistamaan, että hänen rakastajansa on sama, edellisestä salaliitosta tuomittu mies, niin autatte häntä pelastamaan miehensä hengen.»

»Kuinka niin?»

»Hänen majesteettinsa on taipuvainen lupaamaan teidän pyhyydellenne, että hän suo tuomitulle täyden anteeksiannon, olkoonpa tulos oikeustutkinnosta mikä tahansa.»

»Ja sitten?»

»Sitten Rossi ajetaan maanpakoon, uhkaava salaliitto kukistetaan, yleinen rauha vahvistetaan, ja kuninkaan henki on pelastettu.»

Paavi nojautui tuolinsa käsipuihin, mutta ei puhunut ja täydellinen hiljaisuus vallitsi hetkisen.

»Teidän pyhyytenne ymmärtää siis», sanoi paroni kohteliaasti, »että pyytäessään teidän pyhyyttänne toimittamaan syyttäjän tuolle miehelle, Rossille, hallitus ainoastaan anoo teiltä armotyötä, johon teidän korkea asemanne on teidät määrännyt».

»Ja jos kieltäydyn tuosta armotyöstä?»

Paroni kumarsi juhlallisesti. »Teidän pyhyytenne ei kieltäydy», sanoi hän.

»Mutta jos kieltäydyn — mitä sitten?»

»Sitten... teidän pyhyytenne... minun on selitettävä jotakin.»

»Minä kuuntelen.»

»Kysymyksessä oleva mies on kirkon katkerin vihollinen. Olkoonpa hän kuinka tekopyhä tahansa, tiedetään, että hän on ateisti ja vapaamuurari, joka on vannonut, etteivät mitkään yksityiset asiat tai tunteet, ei isänmaa eikä suku saa kääntää häntä pois päämäärästä, joka on yhteiskunnan ja kirkon kukistaminen.»

»Ja sitten?»

»Hän on myöskin pyhän isän persoonallinen vihollinen, jonka mieluisin tehtävä on teidän pyhyytenne syökseminen paavin asemasta ja pyhän Pietarin istuimen järkähyttäminen.»

»Ja sitten?»

»Poliisi ja hallituksen armeija ovat ainoat voimat, jotka voivat suojella pyhää isää, ja ilman niitä kaikki huonot ainekset, joita on jokaisessa yhteiskunnassa, työntyisivät esiin, pyhä isä ajettaisiin pois Roomasta ja hänen pappejaan solvattaisiin kaduilla.»

»Mutta mitä tapahtuu, jos huolimatta kaikesta tuosta vaarasta kieltäydyn ilmaisemasta kuolemattoman sielun salaisuutta?»

»Teidän pyhyytenne kysyy, mitä tapahtuu, jos kieltäydytte hankkimasta syyttäjän miehelle, joka, kuten teidän pyhyytenne tietää, vehkeilee yleistä järjestystä vastaan?»

»Minä kysyn.»

»Mitä tapahtuu... teidän pyhyytenne, saanko sanoa...»

»Jatkakaa.»

»Jos rikos tapahtuu ja kuningas saa surmansa, minun, kuninkaan ministerin, on pakko ilmaista — ja vaatia tämä munkki todistajaksi — että paavi tiesi asiasta edeltäkäsin ja käsittämällä mitä jaloimmalla tavalla kuolemattoman sielun salaisuuden pyhänä pitämisen kehoitti kuninkaanmurhaan.»

»Ja sitten, hyvä herra?»

»Maailma ei välitä hyvin hienoista eroavaisuuksista, teidän pyhyytenne, ja Vatikaani on tätä nykyä sotakannalla melkein kaikkia Euroopan valtoja ja kansoja vastaan. Nähdessään viattominta ja ylhäisintä vastaan tehdyn kamalan rikoksen maailma on sanova, että mitä paavi ei estänyt, sitä paavi toivoi, ja mitä paavi toivoi, sen hän päätti, ja että Rauhan Ruhtinaan edustaja koetti uudestaan rakentaa maallisen valtansa kapinoitsijain vehkeiden ja salamurhaajien miekkojen avulla.»

Kapusiinilaisen sandaalit raapivat taas lattiaa ja taas paavi kohotti kätensä.

»Te tulitte luokseni, kun kaikki muut keinonne olivat lopussa?»

»Tietysti hallitus toivoo aina voivansa säästää teidän Pyhyydeltänne kaikki turhat ja kiusalliset kokemukset.»

»Tuo nuori nainen on jaksanut vastustaa kaikkia muita vaikutuksia, eikö niin?»

»Hän on vastustanut kaikkia vaikutuksia, joilla luonnolliset käskijät ovat koettaneet häntä taivuttaa.»

»Olen kuullut siitä. Olen kuullut mitä teidän luonnolliset käskijänne ovat tehneet nöyryyttääkseen turvatonta naista. Hän on joutunut sydämettömän miehen uhriksi, ja tietäen tuon seikan teidän neuvonantajanne ovat kiusanneet ja kiduttaneet häntä. He kiduttivat häntä köyhyydellä, nöyryytyksillä, mustasukkaisuudella ja häpeän varjolla. Mutta pyhä Jumala vahvisti hänen rakkauttaan, joka oli herännyt hänen sielussaan, ja hän kesti kaikki kiusaukset.»

Ensi kerran paroni näytti joutuvan hämilleen.

»Olen myöskin kuullut, että tuon saman päämäärän saavuttamiseksi teidän vankilassanne äskettäin tapahtui häpeällinen juttu, joka on loukannut kaikkea sekä taivaallista että inhimillistä oikeutta.»

»Teidän pyhyytenne ei tule pitää totena kaikkea, mikä on painettuna nurkkalehdissä.»

»Onko totta, että sinne, missä kurja, avuton olento kärsi rangaistusta rikoksestaan, teidän käskijänne toimittivat poliisin, joka valepuvussa koetti saada häntä syyttämään toveriaan?»

»Nämä ovat valtioasioita, teidän pyhyytenne. En myönnä enkä kiellä.»

»Ihmisyyden nimessä kysyn teiltä, ovatko sellaiset käskijät saaneet rangaistuksensa vai vieläkö he istuvat sisäasiainministeriössä?»

»Epäilemättä viranomaiset menivät liian pitkälle, teidän pyhyytenne, mutta pitäisikö meidän tuollaisen viheliäisen hupsun tähden, joka kertoo kaikille eri juttuja, vetää viranomaisemme oikeuteen? Sellaisten henkilöiden sääliminen on vaarallista sentimentaalisuutta, teidän pyhyytenne, mitä voimakas ja valistunut hallitus ei voi kannattaa.»

»Jumala silloin hävittäköön kaikki sellaiset hallitukset sekä niitä kannattavat jumalattomat systeemit! Jos otaksumme, että mies oli viheliäinen hupsu, ei loukkaus koskenut häntä yksin, vaan hänen persoonassaan koko oikeuden henkeä. Mitä teidän käskijänne tekivät? He kiusasivat miestä käyttäen välikappaleenaan sitä rakkautta, jota hän tunsi vaimoaan kohtaan, hänen surmatun lapsensa muistoa, kaikkea sitä, mikä oli totta, jaloa ja taivaallista hänessä. He ristiinnaulitsivat Kristuksen tuossa avuttomassa miehessä, ja te seisotte tässä Kristuksen edustajan edessä puolustamassa noita tekoja!»

Paavi oli noussut seisomaan ja kohottanut toisen kätensä päänsä yli ruhtinaallisin liikkein. Tietämättään nuori kuningas, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, vaipui polvilleen, mutta paroni pani käsivartensa ristiin ja seisoi entistä jäykempänä.

»Oletteko koskaan ajatellut tuollaisen väärän ministerin loppua? Ajatelkaapa hänen kuolinhetkeään, jolloin muisto kaikista noista nuorista olennoista, jotka hän on surmannut, kuolleista äideistä, yksinäisistä leskistä ja kyynelisistä orvoista häntä uhkaa. Ajatelkaa päivää jälkeen hänen kuolemansa, kun hän, joka vaelsi maailmassa Jumalan ruoskana, makaa maailman jaloissa eikä ole ketään niin kurjaa, ettei potkaisisi tuota häväistyä ruumista. Te tähtäätte korkealle, hyvä herra, mutta olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!»

Paavi istui taas ja kuningas nousi häveten heikkouttaan.

»Teidän majesteettinne», sanoi paavi, »päivä tulee, jolloin meidän molempien täytyy astua Jumalan eteen tekemään tiliä töistämme, ja minä, joka olen niin paljon edellänne iässä, ennätän varmaan sinne ennen. Mutta minä en uskaltaisi kohdata Tuomarin katsetta, ellen tänä päivänä varoittaisi teitä niistä vaaroista, jotka teitä uhkaavat. Jumala yksin tietää, miksi toinen ihminen määrätään kuninkaaksi, toinen paaviksi, toinen hänen vertaisensa tai häntä parempi kerjäläiseksi ja orjaksi. Mutta Jumala, joka määrää paavit ja kuninkaat, tahtoo, että he olisivat alamaistensa isiä eikä turmelijoita. Hallitsijalla voi olla mitä parhaimmat aikeet, mutta jos hän on heikko ja heittäytyy omavaltaisen ministerin valtaan, on hän huonompi kuin pahin hirmuvaltias. Ajatelkaa, teidän majesteettinne! Valtaistuin voi olla vetelä suo, johon mies saattaa elävänä hautautua.»

Nuori kuningas alkoi sopertaa katkonaisia sanoja, mutta kuuntelematta häntä paavi nousi lopettaakseen keskustelun.

»Te lupaatte minulle», sanoi hän, »että jos — minä sanon jos verenvuodon ja rikoksen estämiseksi pyydän tuota nuorta naista todistamaan, että hänen miehensä on ennen tuomittu kapinallinen, te säästätte häntä ja armahdatte hänet, tapahtuipa mitä tahansa?»

»Pyhä isä, annan teille kunniasanani siitä.»

»Siis jättäkää minut! Antakaa minun ajatella!... Odottakaa! Jos hän suostuu, minne hänen on mentävä?»

»Ponte Ripettan luona olevaan virastoon ja — koska aika on täpärällä — kello kymmenen ensi lauantaina», vastasi paroni.

»Jättäkää minut! Jättäkää!»

Kuningas polvistui taas ja suuteli paavin kättä, mutta paroni ainoastaan kumarsi astuessaan hallitsijansa jälessä.

Avonaisesta ovesta kuului ääni, joka oli kuin myrskyn humina luolassa. Kirkossa oli Tenebrae alkanut, ja kansa lauloi Miserereä.

»Kuulitteko mitä hän sanoi, isä?» kysyi paavi. »Eikö siinä ole melkein tarpeeksi puolustusta Rossille, että hän on kohdannut tuollaisen tyrannin?»

»Puhutaan siitä huomenna», sanoi kapusiinilainen.

Munkki soitti kelloa ja palirenieerit palasivat kantotuoleineen.

XV.

Sakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin uudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä tapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen sielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.

»Köyhät ravitaan ja he kiittävät Herraa.»

Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien koridorien kautta.

Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon, viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan väestöä.

Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken tuskansa ja kaihonsa.

Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin. Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.

»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»

Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta, jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.

Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan maailman valtakuntien läpi!

»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»

Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan — äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen, tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki oli pimeätä ja kuollutta!

Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni, aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta rististä, joka riippui katosta.

Se oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon vertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla. Sitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi voittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.

Paavi vaipui polvilleen rukoilemaan.

»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään taivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole Sinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra korkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka viholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden vahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko, mutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni, mutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua. Kosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta ja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna lihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»

Kulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat, bussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi ei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:

»Pyhä isä on sairas.»

Odotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja hän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta hän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän kulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti valo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin, kuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.

XVI.

Seuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä katselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet keskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän kanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan yksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista torkkuivat odotushuoneessa.

Päivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan miehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja kapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui vanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean viitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen villaviitan taskuissa.

»Teidän pyhyytenne ei voi hyvin tänään.»

»Ei aivan hyvin, isä Pifferi.»

»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta teidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka tapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se mielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet, on se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi epäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»

»Kuinka niin?»

»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus mitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»

»Entä sitten?»

»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on tuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö papin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei ole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»

»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen rikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»

»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä sen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne tietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten, että se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan pannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva pappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen salaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»

Paavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti sieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:

»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa rikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia jumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi pakottaa häntä tekemään sitä.»

»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on viisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»

»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa, »hän voi pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille henkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»

Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä tapauksessa?»

»Hän voi ja hänen täytyy», vastasi paavi. Ja hän palasi lepotuolilleen ja peitti kasvonsa.

»Tyttöparka! Lapsiraukka!... Mutta oletteko aivan varma siitä, että hänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa? Muistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»

»Ja hänen omasta vapaaehtoisesta tunnustuksestaan.»

»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen todistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen. Jos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole kapinallinen...»

»En tahdo mennä edemmäksi», sanoi paavi.

»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut puuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja hän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen...»

»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet pois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi saattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»

»Mutta ellei hän voi tehdä kumpaakaan, pyhä isä?»

»Silloin... en voi auttaa sitä... minä voin ja minun täytyy», sanoi paavi.

Kapusiinilainen otti nuuskaa ja kuivasi kosteita silmiään.

»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea muuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt... pyhä isä?»

»Mitä?»

»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä aseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla kaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua persoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te olette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa...»

»Mitä?» Paavi nousi seisomaan.

»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista kohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen hänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään, olkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan hylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta miksikään hänen kirkollista avioliittoaan...»

»Taivas sen estäköön!» huudahti paavi.

»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin toinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»

»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja tuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»

»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti salaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten vartia maailman himoja vastaan...»

»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen huostaan.»

Kapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.

»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut liian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».

Paavi huokasi.

»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta rakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»

»Emme kyllä», sanoi paavi.

»Oletteko huomannut kenen näköinen hän on, teidän pyhyytenne?»

Paavi seisahtui ja katsoi ikkunaan päin.

»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus mieheensä, sama...»

»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa», sanoi paavi.

»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on sellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s. valtiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin vanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä...»

»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi paavi.

»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren keltaisen paperin, josta hän luki:

»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»

Paavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi», huudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen ennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun hänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi, miksi? ... Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä oppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa hävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä paavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja musertaa hänet?»

»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos hän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»

Kaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui syömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot eivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi paavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.

Hengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja sveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä palfrenieerit olivat suurissa saleissa.

Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.

XVII.

Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.

Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.

»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se, johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa. Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita herneitä ja paistia.»

Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta. Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja ristiin asetettuja luita.

Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.

Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John, jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän sen syrjään kärsimättömästi.

»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän armonne», sanoi vanha mies.

Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää häntä palaamasta Italiaan.

»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.

Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.

»Ei tee mitään nyt», sanoi hän.

Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että tätä oli mahdoton enää kestää.

»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.

Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt, olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.

»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa, jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä asiassa.

Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa, muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän, että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu. Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi heti ja lähden aamun siivillä.

Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —

Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje. Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi. Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.

Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.

Roma.»

Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.

Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.

»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne... Mitä sanot, Tommaso?»

Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän. Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni omaan huoneeseensa.

»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa rukousnauhassani.»

XVIII.

Kirjeessä oli Berliinin postileima.

»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin...»

»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»

»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.

Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä minun täytyy...»

Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.

»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan sen ainoa toivo...»

Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.

»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.

Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.

Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.

* * * * *

'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.

Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?

Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.

Davido Rossi.»

Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu — ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.

»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua...»

Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut häntä sokeasti eteenpäin.

»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!

Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.

D.»

Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.

»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»

»Odottakaa... tulkaa sisään.»

»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä, signora.»

Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.

»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.

»Tahtooko hän... minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma vapisevalla äänellä.

»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»

Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi uunissa.

XIX.

Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.

Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.

Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.

»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.

»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.

»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»

»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»

Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.

»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»

Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.

»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»

Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.

»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa, hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»

Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:

»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»

»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko maailmassa.»

Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.

»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»

Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:

»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja jalo.»

»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää. Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden, ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»

Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman kädelle.

»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»

Roman pää vaipui alas.

»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»

»Pyhä isä!»

»Se oli välttämätöntä.»

»Siis... joku on heille kertonut.»

»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»

Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen, siis tähänkin».

»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»

Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.

»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se totta?»

Roma ei vastannut.

»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat, että hänellä on kapinallisia hankkeita.»

Roma ei vieläkään vastannut.

»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»

Roma puri huultaan ja vaikeni.

»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»

Roman päätä pyörrytti. »En tiedä... en tiedä», mutisi hän.

»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»

Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:

»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»

»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»

»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»

»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»

Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.

»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»

»Niin... se on nyt mahdotonta.»

»Miksi niin, lapseni?»

»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»

»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»

»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»

»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»

»Niin.»

Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»

Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen omassa rinnassaan jo.

»Otaksukaa, lapseni... otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»

»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»

»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen kätensä.»

Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.

»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja pettämättä miestäni...»

»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se on vaimolle, kuinka hirveä.»

»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni... Sanokaa se minulle, teidän pyhyytenne.»

Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.

»Te pyydätte minua syyttämään miestäni?»

»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»

Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.

»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat minua, te... myöskin te...»

Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä vastaan.»

»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin vaimoksi.»

»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava minua ja eroava minusta.»

»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»

»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet iäksi?»

»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi itseään?»

»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi, että estin hänen työnsä.»

»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä...»

»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä enää.»

»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden kautta, hänen verensä on vuotava.»

Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.

»Kunniatta, häväistynä, ilman tulevaisuutta, ilman palkkaa, jättämättä hellyyden ja rakkauden muistoja jälkeensä — hauta, joka sulkee hylkiöpojan luut.»

Roma piti kiinni pöydästä peläten joka hetki kaatuvansa maahan.

»Niin käy miehellenne, jos hänet vangitaan ja tuomitaan vehkeilystä kuninkaan henkeä vastaan. Ja vaikka ajan henki pelastaisikin hänet kuolemasta — kuinka kävisi? Hän joutuisi vankilakomeroon meren tuliperäiselle saarelle, elävänä haudatuksi, alituisen vahdinnan alaiseksi, sielun ja ruumiin kidutukseen — hän olisi äärettömän surullinen kuva miehestä, jota kansa kerran jumaloi, mutta joka nyt ojentaa voimattomat kätensä ulkomaailmaan päin, kunnes hulluus tulee hänen lohdutuksekseen tai itsemurha auttaa häntä muuttamaan iankaikkisuuteen jättäen ainoastaan kurjan ruumiin maan päälle.»

Roma ei kestänyt hermojännitystä enää. »Minä suostun», sanoi hän.

»Uljas lapseni!» huudahti kapusiinilainen kääntyen ikkunan luota Romaan päin, kasvot osoittaen syvää liikutusta.

»Onhan eri asia ilmaista salaisuus toisen vahingoittamiseksi kuin toisen hyväksi, eikö niin?» sanoi Roma avuttomalla, lapsellisella äänellä.

»On kyllä», vastasi kapusiinilainen. »Teidän miehenne saa tietää, että tekonne on pelastanut hänet kuolemasta, ja hän on rakastava teitä monta vertaa enemmän.»

»Ei, ei, hän ei koskaan anna sitä anteeksi — tiedän sen vallan hyvin. Hän ei ymmärrä, että mieluummin olisin kuollut kuin sen tekijä. Mutta minä tiedän, että teen sen hänen parhaakseen.»

»Sen tiedätte.»

»Ja vaikka hän eroaa minusta ja puolet maailmaa on välillämme — hän siellä, minä täällä — emmekä koskaan näe toisiamme... tässä maailmassa...»

»Te olette kuin kaksi vierekkäin juoksevaa virtaa, lapseni, jotka virtaavat samaa merta kohti ja kohtaavat toisensa — vasta siellä.»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä, ja hän koetti hillitä nyyhkytystään. »Kun erosimme sinä yönä, jolloin hän läksi, sanoimme, että nyt ehkä eroamme iäksi — ja silloin sanoimme pitkät jäähyväiset maallisille tunteille... lemmelle ja onnelle. Lupasin olla uskollinen kuolemassakin, sen muistan, mutta minä ajattelin omaa kuolemaani, en hänen, enkä voinut kuvitella, että minun täytyisi pelastaakseni hänen elämänsä pettää hänet...»

Mutta sillä hetkellä hän murtui kokonaan, ja paavi, joka oli palannut istuimelleen, nousi taas lohduttamaan häntä.

»Tyyntykää, tyttäreni», sanoi hän. »Se, mitä aiotte tehdä, on urhoollinen uhraus. Olkaa uljas, ja taivas on maksava palkan teille.»

Roma tyyntyi vähän ajan kuluttua, ja isä Pifferi alkoi miettiä heidän menoaan oikeussaliin. Hän oli noutava Roman kello 10.

»Odottakaa!» sanoi Roma. Uusi valo loisti hänen kasvoistaan.

»Mikä on, tyttäreni?» kysyi paavi.

»Pyhä isä, olen unohtanut jotakin. Mutta minun täytyy kertoa se teille, ennenkuin on myöhäistä. Se ehkä muuttaa teidän mielipiteenne kaikesta. Kun kuulette sen, sanotte ehkä: 'Älkää puhuko sanaakaan. Ette saa puhua. Se on mahdotonta.'»

»Kertokaa, lapseni.»

Roma epäröi vähän ja katsoi kapusiinilaiseen ja paaviin. »Kuinka minä sen kertoisin?» sanoi hän. »Se on niin vaikeata. En aikonut sanoa sitä kenellekään. Mutta minun täytyy kertoa se nyt teille — nyt juuri.»

»Jatkakaa tyttäreni.»

»Mieheni nimi...»

»Niin?»

»Ei ole Rossi, teidän pyhyytenne. Sen nimen hän otti palatessaan Italiaan, sillä hänen oma nimensä, jota hän oli käyttänyt ulkomailla, oli joutunut epäluulon alaiseksi.»

»Niin, niin», sanoi paavi ja itsekseen hän ajatteli: »Sellaisilla miehillä on usein monta nimeä.»

»Pyhä isä, Davido Rossi on orpo poika.»

»Olen kuullut sen», sanoi paavi.

»Hän ei ole koskaan nähnyt isäänsä — ei kuullut edes nimeä. Hänen äitinsä oli köyhä vaimoraukka, jonka kaikki olivat julmasti pettäneet. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

»Vaimoraukka», sanoi paavi ja ajatteli itsekseen: »Se on se vanha, surullinen tarina.»

»Hänet kasvatettiin löytölasten kodissa, teidän pyhyytenne, ja lähetettiin erääseen mökkiin Campagnalle, josta hänet pikku poikana myytiin Englantiin.»

Paavi liikahti levottomana. »Monelle, voi niin monelle pienelle italialaiselle pojalle on käynyt noin», sanoi hän.

»Isäni löysi hänet Lontoon kadulla eräänä talviyönä, teidän pyhyytenne, kantamassa posetiivia ja pientä oravaa. Hänellä oli rikkinäinen samettipuku, jolle Lontoon pojat nauroivat, muuta suojaa hänellä ei ollut kylmää vastaan. 'Jonkun köyhän miehen poika', ajatteli isäni. Mutta ken tietää sen, teidän pyhyytenne?»

Paavi oli ääneti. Hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet. Roman katse oli maahan luotuna, ja hän oli niin liikutettu, että tuskin saattoi puhua.

»Isäni oli suuttunut pojan isään, sen muistan, ja jos hän siihen aikaan olisi tiennyt, mistä löytäisi tuon isän, olisi hän syyttänyt häntä ja antanut hänet poliisin käsiin.»

Paavin pää vaipui alas, ja kapusiinilainen katsoi tutkien Romaan.

»Mutta kuka tietää, oliko pojan isässä syytä, teidän pyhyytenne? Ehkä hän oli hyvä mies — ehkä hän oli sellaisia, joiden täytyy kärsiä koko elämänsä toisten syntien tähden. Ehkä... ehkä hän tuona samana yönä kulki Lontoon kaduilla turhaan hakien orpojen ja kurjien seasta pientä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Paavin kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat liikutusta. Hänen kyynärpäänsä nojautuivat tuolin käsipuihin, ja hänen ryppyiset kätensä olivat lujasti puristuneet. Roma kiihtyi yhä enemmän, mutta hän koetti jatkaa.

»Ja ehkä hän on sanonut itselleen satoja kertoja, että olkootpa hänen poikansa synnit mitkä tahansa, ovat ne osaksi hänen omia syntejään, koska hänen poikansa oli ilman ystäviä maailmassa eikä koskaan saanut nähdä isäänsä, joka olisi häntä johtanut.»

Roma vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Huoneessa tuntui ilma virtaavan hirveätä vauhtia kamalaa pyörrettä kohti.

»Pyhä isä», sanoi Roma vihdoin matalalla äänellä. »Jos Davido Rossi olisi teidän poikanne, pyytäisittekö minua sittenkin syyttämään häntä?»

Paavi kohotti kasvonsa, jotka kuvastivat surua, ja sanoi syvällä, värisevällä äänellä: »Pyytäisin! Hartaammin kuin koskaan ennen — tuhat kertaa hartaammin.»

»Sitten teen sen», sanoi Roma.

Paavi nousi syvästi liikutettuna, pani molemmat kätensä Roman olkapäille ja sanoi: »Menkää rauhassa, tyttäreni, ja Jumala suokoon teille edes hiukan lepoa.»

XX.

Paavi, joka oli ollut erillään ulkomaailmasta uskonnollisissa mietelmissä koko päivän, ilmoitti kamariherrojensa hämmästykseksi tahtovansa kävellä puutarhassa illalla. Isä Pifferin kanssa, joka kantoi suurta etruskilaista lamppua, hän astui alas pimeitä käytäviä, missä hämmästyneet palfrenieerit seisoivat, ja kulki avonaisten pihojen poikki säikähtyneiden vahtien ohi Vatikaanin ulommaisten kaarien luo.

Yö oli lämmin ja hiljainen, ja kuu, joka juuri oli noussut melkein täysikuuna, loisti kirkkaasti. Pitkät, mustat varjot levisivät seinän näköisinä pensasaidasta, ja Pietarin-kirkon suuri varjo väikkyi kuin litteä ilmapallo ruohotantereella.

Ei tuntunut tuulen henkäystäkään eikä kuulunut ääntäkään muuta kuin silloin tällöin sammakon kurnutusta lammikosta, kirkonkellot eivät kaikuneet, koska nyt oli katumuspäivä, ja lepäävä kaupunkikin näytti sähkövalon valaisemana kuuntelevan hiljaa.

Kunnianarvoisat vanhat miehet kulkivat äänetönnä ja ainoastaan heidän keppiensä kosketus hiekkakäytävään tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin paavi seisahtui ja sanoi:

»Kuinka omituista tuo kaikki oli, isä Pifferi!»

»Hyvin omituista, teidän pyhyytenne», sanoi kapusiinilainen.

»Rossi ei näytä olevan hänen nimensä.»

»Ei hänen oikea nimensä, niin hän sanoi.»

»Kaikki pettivät hänen äitinsä, ja hän hukuttautui Tiberiin.»

»Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne.»

»Hänet otettiin löytölasten kotiin ja lähetettiin kasvatettavaksi Campagnalle ja myytiin sitten poikana Englantiin.»

»Se on todellakin omituista», sanoi isä Pifferi.

»Hyvin omituista», lisäsi paavi.

He katsoivat toisiinsa hetkisen ja jatkoivat sitten kävelyään ääneti. Pieniä sinertäviä valoja värähteli heidän kasvojensa edessä, ja kuu välähti tuontuostakin esiin harvalehtisten puiden lomitse. Paavi, joka veti hiukan jalkojaan kävellessään, seisahtui taas.

»Teidän pyhyytenne?»

»Kukahan hän lienee?»

Kapusiinilainen huokasi. »Me saamme kuulla sen huomenna.»

»Niin», sanoi paavi, »huomisaamuna saamme tietää kaikki.»

Synkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä peloitti manata sitä esiin.

Samalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka aivan äkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.

»Satakieli», sanoi paavi.

Mahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä paikasta vaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen ja kertoen riemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän surumieliseen säveleen, tuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan Jumalan apua. Kun kaikki taas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi käynyt autioksi.

Paavin askeleet kuuluivat hiekassa. »En koskaan unohda sitä», sanoi hän.

»Se oli ihmeellistä», sanoi kapusiinilainen.

»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva äänensä kaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»

»Lapsiraukka», sanoi kapusiinilainen.

»Me emme olisi voineet menetellä toisin, eikö niin, isä Pifferi? Jos otamme kaikki asianhaarat lukuun, emme olisi voineet tehdä toisin.»

»Ehkemme olisi, teidän pyhyytenne.»

He kääntyivät puistokäytävän mutkaan, missä polku heidän jalkainsa alla oli täynnä Juudas-puiden kukkia.

»Tuossahan oli se linnunpesä», sanoi paavi.

»Niin oli», vastasi munkki.

»Omituista, ettei emo lennä ulos, kuten ennen. Ah, Mirri ei ole täällä, ja siitä syystä lintu ei lennä.» Ja hakien linnunpesää paavi laski kätensä varovasti vanhalle hautakivelle. Hetken perästä hän sanoi muuttuneella äänellä: »Isä, linnunpoikaset ovat poissa.»

»Ovat kai lentäneet pois jo», sanoi munkki.

»Ei. Katsokaa!» sanoi paavi ja nosti ylös pienen pesän joka oli täynnä höyhenten jäännöksiä.

»Mirri on ollut täällä», sanoi munkki.

Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat äänettöminä, kunnes he saapuivat Vatikaanin kaarien ympäröimille pihoille. Siellä paavi kääntyi kapusiinilaisen puoleen ja sanoi murtuneella äänellä: »Menkää sen tyttöparan kanssa oikeussaliin huomenna, isä Pifferi. Jos tuomarit tekevät kysymyksiä, joihin heillä ei ole oikeutta, silloin suojelkaa häntä ja kieltäkää häntä vastaamastakin, ja jos hän viimeisellä hetkellä masentuu, lohduttakaa ja vahvistakaa häntä. Meidän täytyy... jättää kaikki Pyhän Hengen haltuun. Jumalan käsi johtaa tätä asiaa... se johtaa kaikkea. Hän vie kaikki hyvään loppuun — meille edulliseen päätökseen ja kirkolle sekä tuolle tyttöraukalle ja hänen miehelleenkin onnelliseen loppuun, olkoonpa hän kuka tahansa.»

»Olkoonpa hän kuka tahansa», lisäsi kapusiinilainen.

XXL

Pääsiäislauantain aamuna varhain Roma kutsuttiin todistajaksi oikeuden eteen. Kutsukirjeessä, joka oli tuomarin allekirjoittama, vaadittiin häntä saapumaan procuraan kello kymmenen samana päivänä »todistamaan seikoista, joita häneltä siellä kysyttäisiin», ja uhattiin, jollei hän saapuisi, rangaista rikoslain 176 pykälän nojalla.

Kaupunki ei vielä ollut aivan herännyt tänä viimeisenä katumuspäivänä, huudot kaduilla kaikuivat raittiissa kevätilmassa, ja pääskyt kiertelivät ylhäällä, kun Roma läksi yksin kotoaan.

Procura, joka on salaisen tuomioistuimen pääpaikka, on Tiberin länsirannalla. Eräässä kerroksessa on kuninkaan prokuraattorin osasto, toisessa kenraaliprokuraattorin osasto, ja kolmannessa ovat tutkimustuomarit, joitten tehtävänä on valmistaa asioita julkisia tuomioistuimia varten.

Roma löysi isä Pifferin odottamassa häntä rakennuksen ovella. Vanha kapusiinilainen näytti levottomalta. Hän katsoi Roman kalpeita kasvoja ja väriseviä huulia ja kysyi, oliko hän nukkunut. Roma vastasi voivansa hyvin, ja he kääntyivät astumaan ylös portaita. Karabinieereja kulki edestakaisin, ja talo oli täynnä liikettä.

Ensimmäisten portaitten päässä commendatore Angelelli, kukka napinlävessä, tuli heitä vastaan hymyillen ja kumarrellen sekä vei heidät virastohuoneeseen. Tällä kertaa se tuli olemaan itse kenraaliprokuraattorin virastona, koska varovaisuus ja myöskin kohteliaisuus Donna Romaa kohtaan vaati, että osaston päämies itse johti tutkimusta.

»Tämä on vain muotoasia», sanoi tutkija. »Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään.»

Commendatore Angelelli johti heidät hiljaiseen huoneeseen, jossa oli punaisella päällystetyt huonekalut, matot, lepotuolit, nojatuolit, pöytä, uuni ja kaksi suurta kuvaa kuninkaasta ja kuningattaresta.

»Istukaa, olkaa hyvä. Asettukaa mukavasti», sanoi poliisipäällikkö ja astui viereiseen huoneeseen.

Hetken perästä hän palasi kahden muun miehen seurassa. Toinen oli vanhanpuoleinen herra, jonka päässä oli kahdella kultareunuksella koristettu samettitakki. Se oli kenraaliprokuraattori, ja nuorempi mies hänen seurassaan joka kantoi salkkua, oli hänen kirjurinsa. Karabinieeri-upseeri astui samassa ovelle ja viipyi siinä hetken.

»Älkää pelätkö, lapseni. Teille ei tapahdu mitään pahaa», kuiskasi isä Pifferi. Kunnon kapusiinilainen vapisi itse huomattavasti.

Kenraaliprokuraattori oli ystävällinen ja kohtelias, mutta hän lähetti pois poliisipäällikön ja olisi lähettänyt myöskin kapusiinilaisen, jonka kiihkeä vastustus kuitenkin taivutti hänet.

»Hyvä. Jääkää siis ja istukaa», sanoi hän.

Se oli omituinen keskustelu kolmen kesken. Isä Pifferi värisi pelosta, vaikka hän oli siellä Romaa suojelemassa. Kenraaliprokuraattori istui hymyilevänä ja juhlallisena, vaikka hän oli tullut täyttämään persoonallisen koston luomaa salaista aietta. Ja Roma istui suorana tuolilla mustassa puvussaan, olkihattu päässä ja luoden ihmeellisen kauniit silmänsä hitaasti toisesta toiseen, tyynenä ja äänetönnä, sekä ajatellen ainoastaan Rossia.

Kirjuri avasi pöydällä olevan salkkunsa ja valmistautui kirjoittamaan. Kenraaliprokuraattori istui vastapäätä Romaa nojautuen hiukan eteenpäin.

»Te olette Donna Roma Volonna, prinssi Prospero Volonna-vainajan tytär?»

»Niin olen.»

»Olette syntynyt Englannissa ja asuitte siellä lapsena?»

»Niin.»

»Vaikka olitte nuori kadottaessanne isänne, muistatte selvästi hänet ja hänen tuttavansa?»

»Muutamia hänen tuttavistaan.»

»Yksi niistä oli nuori mies, joka asui hänen talossaan ottopoikana?»

»Niin oli.»

»Tiedättekö, että isänne, ikävä kyllä, oli sekaantunut valtiollisiin vehkeilyihin?»

»Tiedän.»

»Ja tiedätte, että hänet vangittiin hyvin vakavan asian vuoksi?»

»Tiedän.»

»Ja tiedätte kai myöskin, että kun hänet tuomittiin kuolemaan vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan, kuningas lievensi tuon rangaistuksen, mutta että yksi hänen tovereistaan, joka tuomittiin samaan aikaan ja samasta rikoksesta, vältti kaiken rangaistuksen, kun ei ollut lain saavutettavissa?»

»Tiedän.»

»Ja että tuo nuori mies oli juuri hänen ottopoikansa?»

»Niin oli.»

»Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei kuulunut muuta kuin kapusiinilaisen nopea hengitys ja kirjurin kynän rapina.

»Viimeisten kuukausien aikana olette Roomassa tutustunut parlamentinjäseneen Rossiin?»

»Niin olen.»

Kapusiinilainen liikahti. »Tutustunut! Tämä signora on naimisissa hänen kanssaan.»

Kenraaliprokuraattorin katse levisi huomattavasti. »Naimisissa?»

»Kirkollisesti vihitty, mitä enempää kirkko ei vaadi.»

»Ah, vai niin», sanoi kenraaliprokuraattori peittäen hymynsä. »Joka tapauksessa minun täytyy pyytää neitiä antamaan ilmoituksensa tyttönimellään.»

»Jatkakaa», sanoi kapusiinilainen.

»Herra Rossi on varmaan kertonut teille suoraan monesta asiasta?»

»On.»

»Hän on ehkä kertonut, että Rossi ei ole hänen isänsä nimi?»

»On.»

»Ja että se oli hänen äitinsä nimi, ja vaikka se lain mukaan oli hänenkin nimensä, ei hän ollut sitä nimeä käyttänyt ennenkuin tultuaan tänne Roomaan?»

»Niin.»

Nyt oli kapusiinilaisen vuoro näyttää hämmästyneeltä. Hänen jalkansa polkivat lattiaa ja hän valmistautui ottamaan nuuskaa.

»Herra Rossi on nyt ollut muutamia viikkoja ulkomailla, ja hänen poissaollessaan te olette epäilemättä saanut kirjeitä häneltä?»

»Olen.»

»Voitteko sanoa minulle, onko hän yhdessäkään näistä kirjeistä puhunut jostakin vallankumouksellisesta hankkeesta?»

Kapusiinilainen oli juuri kohottamaisillaan nuuskaa nenään, mutta seisahtui ja huudahti: »Minä kiellän tuollaisen kysymyksen!»

»Isä!»

»Tarkoitan, että neuvon signoraa jättämään sen vastaamatta.»

Kenraaliprokuraattori peitti hymynsä, kääntyi Romaan ja sanoi: »Bene!»

»Olkaa tyyni, tyttäreni», kuiskasi kapusiinilainen.

»Ainakin», sanoi kenraaliprokuraattori, »olette varma siitä, että olette nähnyt herra Rossin ennenkuin tapasitte hänet Roomassa?»

»Olen.»

»Tiesittekö, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen oli sama mies, joka tuomittiin kahdeksantoista vuotta sitten?»

»Tiesin.»

»Onko hän kirjeissään tai puheessaan itse myöntänyt olevansa sama henkilö?»

»On.»

»Yksi kysymys vielä, Donna Roma», sanoi kenraaliprokuraattori yhä vielä hymyillen. »Isänne nimi Englannissa oli tohtori Roselli, ja hänen toverinsa — —»

»Rohkeutta, lapseni», kuiskasi kapusiinilainen ottaen Roman jääkylmän, vapisevan käden omaansa.

»Mikä oli hänen nuoren toverinsa nimi?»

»Davido Leone», sanoi Roma luoden katseensa isä Pifferiin.

»Siis Davido Leone ja Davido Rossi ovat sama henkilö?»

»Niin», vastasi Roma, ja kapusiinilainen vaipui tuoliinsa aivan kuin hän olisi saanut kovan iskun.

»Kiitos. Minun ei tarvitse vaivata teitä enää. Kirjurini laatii lyhyen selonteon tästä.»

Commendatore Angelelli palasi karabinieerin kanssa, ja he puhelivat jotakin hiljaa keskenään. »Ilmoitus parlamenttiin, niinkö?» »Se on tarpeetonta, koska parlamentti ei istu pääsiäisen aikaan.» »Vangitsemiskäsky?» »Tietysti. Tässä on malli. Täyttäkää se, niin panen nimeni alle.»

Kirjurin kirjoittaessa selontekoa toisella puolen pöytää kirjoitti poliisipäällikkö vangitsemiskäskyä toisella puolen lausuen sen samalla ääneen karabinieerille, joka seisoi hänen tuolinsa takana. »Me... ministerin päätöksestä... 187 pykälän mukaan... käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tunnettu nimellä Davido Rossi... huomattu syylliseksi kuninkaanmurhan yritykseen... vuonna... ja tuomittu... Ja siitä syystä käskemme kuninkaallisia karabinieereja saattamaan hänet eteemme tutkittavaksi yllämainituista asioista ja vaadimme kaikkia yleisen järjestyksen valvojia tehokkaasti auttamaan yllämainitun käskyn toimeenpanossa. Ikä 34 v. Pituus 1,79 metriä. Otsa korkea. Silmät suuret ja tummat. Nenä roomalainen. Tukka tumma ja lyhytkiharainen. Parta ja viikset ajetut. Ryhti hienostunut.»

Kun kirjuri oli lopettanut selontekonsa, luki hän sen ääneen Romalle ja päällikölleen.

»Hyvä! Anna neidille kynä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa paperin alle, Donna Roma — siinä kaikki.»

Roma ja isä Pifferi olivat molemmat nousseet seisomaan. »Rohkeutta», koetti kapusiinilainen sanoa, mutta hänen vapisevilta huuliltaan ei tullut ääntä. Roma seisoi hetken kynä kädessä, ja hänen suuret silmänsä katsoivat ympäri huonetta. Sitten hän kumartui ja kirjoitti nimensä nopeasti.

Samassa kenraaliprokuraattori kirjoitti vangitsemiskäskyn alle, minkä jälkeen poliisipäällikkö antoi sen karabinieerille sanoen: »Joutukaa — Chiasso», ja soturi poistui nopeasti.

Roma piteli vielä kynää, ja sitten se putosi hänen sormistaan.

»Tulkaa», sanoi kapusiinilainen, ja he läksivät huoneesta.

Ripetta-sillan luona oli väentungos. Erään kerjäläisen ruumis oli nostettu virrasta, ja se virui siinä niiden viranomaisten tutkittavana, joiden on ilmoitettava äkillisistä kuolemantapauksista. Roma seisahtui katsomaan kuollutta miestä. Se oli vanha John. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Isä Pifferi tarttui Roman käteen ja veti hänet pois tuosta kiusallisesta näytelmästä. Mutta Romaan ei koskenut mikään enää. Hän oli kuin unissakävijä.

XXII.

Vatikaanissa kerrottiin, että paavi ei ollut maannut koko yönä. Palveluksessa oleva kamariherra, jonka velvollisuus oli valvoa, kun pyhä isä odotti unta, sanoi kuulleensa hänen rukoilevan pimeänä yönä, ja kerran hän oli laulanut virrenkin.

Paaville tuo yö oli ollut ankara itsetutkistelun yö. Kuvia hänen elämästään kulki ohi nopeasti vaihdellen ja pulputen esiin pimeydestä kuin valovirta, joskus häviten, joskus taas tullen näkyviin.

Ensin hänen mieleensä sukelsi kardinaalikokous, sitten nuo kolme ääntenlaskijaa, joista hän itse oli yhtenä. Sitten ensimmäinen istunto, toinen istunto ja kolmas istunto ja hänen oma nimensä yhä uudestaan kaikuen, kun hän luki äänestyslippuja kovalla äänellä, jotta kaikki kuulisivat. Yksi ääni vielä hänelle, sitten taas, sitten taas; hänen pelkonsa, hänen pyörtymisensä, kardinaalin lempeä ääni, joka sanoi: »Levätkää hetkinen, veljeni.» Sitten seurasi vaali ja tuo peloittavan juhlallinen tunne, että Jumala oli hänet valinnut, sitten melkein yliluonnollinen ilo tuona juhlallisena hetkenä, jolloin hänestä tuli Kristuksen edustaja maan päällä.

Sitten hän astui vaalisalin hämärästä päivän valoon, ja hänet julistettiin Kaikkivaltiaan edustajaksi, Jumalan käskyläiseksi, erehtymättömäksi. Sitten hän näki synkän kappelin, valkoisen ja punaisen pukunsa, kalastajasormuksen, suuren ihmisjoukon piazzan kimmeltelevien valkeiden valossa, sitten seurasi hiljaisuus ja sitten kajahti kardinaalidiakonin kirkas ääni ilman läpi: »Ilmoitan teille ilon — kunnianarvoisa kardinaali Leone on valittu paaviksi ja ottanut nimekseen Pius X.» Sitten hopeatorvet alkoivat soida, ja tuhannet ihmisäänet huusivat riemuhuutoja, ihmisjoukot liikkuivat, ilokellot kertoivat tuon uutisen kaikissa Rooman kirkoissa, että Jumala oli antanut maailmalle uuden kuninkaan ja paavin.

Kuinka pitkä aika tuosta tuntui kuluneen! Ja mitä muuta sitten oli tapahtunut? Kymmenen vuotta vangittuna samassa talossa pääsemättä koskaan kauemmaksi kuin tuon pienen maatilkun rajalle, näkemättä koskaan muiden kasvoja kuin niiden, jotka polvistuivat hänen jalkainsa juuressa, kuulematta koskaan muita ääniä kuin niiden, jotka ylistivät häntä Kaikkivaltiaan edustajana! Mutta siitä huolimatta hän oli tuntenut ainoastaan yhden päämäärän, ajatellut yhtä ainoata ajatusta, hautonut yhtä ainoata toivoa, yhtä ainoata unelmaa — maallisen vallan saavuttamista, kirkon valtaa koko maailman yli, evankeliumin kulta-aikaa, jolloin Kristus itse edustajansa persoonassa oli hallitseva kansaansa, jolloin Ikuinen Kaupunki annettaisiin laillisen kuninkaansa haltuun, jolloin Pietarin pyhä miekka perustaisi hengellisen ja maallisen hallituksen ja rakentaisi sen Jumalan valtakunnan, joka oli leviävä yli kaikkien valtakuntien maan päällä! Christus vincit, Christus regnat, Christus triumphat!

Sitten myöhään yöllä paavi nukahti ja unen haltia antoi hänen nähdä unen. Se oli toinen kuva — kuva, joka oli seurannut häntä hyvin usein sekä nukkuessa että valvoessa tuon suuren päivän jälkeen, jolloin hän astui parvekkeelle ja häntä tervehdittiin jumalana. Hän sanoi sitä aavistukseksi. Ympäristö oli aina sama. Himmeä huone, kappeli, alttari, hän itse polvillaan ja joku kumartuneena hänen ylitseen ja kamala ääni huutaen hänen korviinsa: »Sinä Kristuksen edustaja! Sinä tuo kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua!»

Paavi heräsi säpsähtäen ja poistaakseen kiusalliset ajatuksensa hän sytytti tulen, asettui istumaan vuoteelleen ja ottaen kirjan yöpöydältä alkoi lukea. Se oli katolilainen legenda isästä, joka oli tuomittu tuhoamaan poikansa tai kärsimään sen, että poika tuhoaa hänet. He olivat eronneet pojan ollessa nuorena, ja nyt, kun he taas tapasivat toisensa, olivat he vihollisia ja poika veti miekkansa isäänsä vastaan tietämättä kuka hän oli.

Yksitellen nuo kertomuksen eri tapahtumat liittyivät eilispäivän tapahtumiin, ja Vatikaanin vanha, yksinäinen mies — lapseton, heimoton, koditon huolimatta kaikesta ympäröivästä komeudesta ja erossa kaikista ihmissiteistä — rupesi ajattelemaan asioita, jotka olivat vielä vanhempia kuin hänen vaalinsa paaviksi — asioita, jotka luonto näytti lempeästi haudanneen peittoon haudan ruohoin ja kukin.

Hän näki suloiset, nuoret kasvot, kainot ja luottavaiset. Sitten seurasi järistys, joka pani maan vapisemaan jalkain alla, rikoksen ja häpeän tunne, käsittämätön, aiheeton, mieletön, mutta pysyväinen, suuri nöyryytyksen aika, uuden maailman avautuminen, vaatimaton asema luostarinsa, apulaisena keittiössä. Sitten ääretön kaiho ja levottomuus, poistuminen luostarista, munkkilupaus, armeliaisuustyöt, matkoja vieraisiin maihin ja alituista hakemista julman kaupungin kaduilla sen yhden löytämiseksi, joka oli kadonnut, mutta jota ei koskaan löytynyt.

Paavi laski pois kirjan ja sammutti valon. Sitten hän rukoili ja lauloi virren.

Kun Cortis toi paaville aamiaisen aamuhämärässä (sillä Vatikaanissa noustaan aikaisin), kuiskasi kamariherra makuusuojan ulkopuolella palvelijalle: »Pyhä isä on puhunut enkelien kanssa koko yön.»

Aamulla oli paavillinen jumalanpalvelus Pietarinkirkossa juhlakulkueineen ja messuineen ylösnousemuksen muistoksi, mutta paavi ei ottanut osaa siihen. Hän istui yksin yksinkertaisessa huoneessaan, jossa uutimet olivat vedetyt vuoteen eteen, ja piteli ristiä, joka riippui hänen kaulassaan, sekä odotti pääsiäiskellojen kaikua.

Pieni ovi koridoriin avautui hiljaa, ja isä Pifferi astui huoneeseen.

»Miten ovat asiat?» kysyi paavi.

»Kaikki on ohi», sanoi kapusiinilainen.

»Jaksoiko lapsiparka... kestää sen?»

»Hyvin uljaasti, teidän pyhyytenne.»

»Eikö hän osoittanut heikkoutta? Ei pyörtynyt, eikä murtunut lopussa?»

»Päinvastoin, hän oli tyyni — aivan tyyni ja rauhallinen.»

»Kiitos Jumalan!»

»Se oli aivan ihmeellistä. Vaimo syytti miestään ja kumminkin pysyi tyynenä, hirvittävän tyynenä.»

»Jumala auttoi häntä kantamaan taakkaansa. Jumala auttakoon meitä kaikkia tuskan hetkellä.»

Paavi kohotti ristin huulilleen ja lisäsi: »Entä mies?»

»Rossiko?»

»Niin.»

»Kun hänen vaimonsa oli pannut nimensä syytöksen alle, annettiin vangitsemiskäsky karabinieerille.»

»Sanottiinko siinä kaikki?»

»Sanottiin.»

»Sanottiinko, kuka hän on ja mistä?»

»Sanottiin, teidän pyhyytenne.»

Paavi kosketti taas ristiä ja kysyi: »Kuka hän on, isä Pifferi?»

Kapusiinilainen ei vastannut.

»Isä Pifferi, minä kysyn teiltä, kuka hän on?»

Kapusiinilainen ei vastannut vieläkään, ja paavi hymyili tuskallisesti koskettaen munkin käsivartta hyväilevin liikkein ja sanoi sitten: »Älkää peljätkö pyhää isää, carissimo. Jos tuo lapsiparka, joka mieluummin tahtoi kuolla kuin uhrata miehensä, saattoi olla niin tyyni ja uljas...»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »kun pyysitte tuota nuorta naista syyttämään Davido Rossia, ajattelitte tätä ainoastaan kirkon ja sen päämiehen vihollisena, jonka tarkoitus on molempien hävittäminen ja järjestetyn yhteiskunnan tuhoaminen — eikö niin?»

Paavi nyökkäsi.

»Pyhä isä, jos... jos olisitte tiennyt, että hän oli jotakin muuta... jotakin lähempää... esimerkiksi... jonkun papin sukulainen, olisitteko vaatinut hänen syyttämistään kumminkin?»

Vanha kapusiinilainen oli vaivoin lausunut sanansa, mutta paavi vastasi lujalla äänellä: »Se ei olisi muuttanut asiaa, poikani. Pyhä raamattu ei peitä Juudaksen syntiä. Pitäisikö siis meidän peittää niiden synnit, jotka kuuluvat oman perheemme piiriin?»

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen, »jos teille olisi sanottu, että hän on sukua teidän omaan ympäristöönne kuuluvalle papille...»

Hän vaikeni ja paavi vastasi hiukan vapisevalla äänellä: »Se ei sittenkään olisi muuttanut asiaa. Kaikkivaltiaan viholliset vartioivat yöt ja päivät, ja tulisiko pyhää kirkkoa alentaa hänen palvelijainsa heikkouden tähden?»

»Pyhä isä, jos... jos teille olisi kerrottu... että hän oli kardinaalin sukulainen?»

Paavi koetti hillitä itseään. »Sittenkään ei asia olisi muuttunut. Olen vanha ja heikko, mutta Jumala olisi vahvistanut minua, ja vaikka minun olisi pitänyt uhrata oikea käteni tai antaa ruumiini poltettavaksi, niin...»

Hänen äänensä vapisi ja sammui. Syntyi hetken äänettömyys.

»Pyhä isä», sanoi kapusiinilainen kääntäen katseensa pois, »jos olisi sanottu, että hän on mitä läheisintä sukua itselleen paaville...»

Paavin risti putosi, hän vapisi ja nousi istuimeltaan. »Silloin... silloinkin... ei olisi... mutta tapahtukoon Jumalan tahto», virkkoi hän, mutta ei voinut sanoa sen enempää.

Samassa pääsiäiskellot alkoivat soida. Pietarin-kirkon syvä-ääninen kello kajahti ensin iloisesti kajahtaen ja sitten muut kellot kaupungin kirkoissa yhtyivät riemusoittoon. Katedraalissa oli esirippu alttarin edessä reväisty kahtia, ja laulettiin Gloria in Excelsis.

Silloin valkopukuinen pappi astui paavin huoneeseen ja sanoi polvistuen keskelle lattiaa: »Pyhä isä, ilmoitan teille suuren ilon. Halleluja! Herra on noussut kuolleista.»

Paavi koetti nousta istuimeltaan, mutta ei voinut. »Auttakaa minua, monsignor», sanoi hän heikosti, ja pappi nosti hänet seisomaan. Sitten hän nojautuen papin olkapäähän astui yksityisen kappelinsa ovelle. Tultuaan sinne kääntyi hän isä Pifferiin, joka aikoi hiljaa poistua huoneesta.

»Hyvästi, carissimo», sanoi hän surkealla äänellä, mutta kapusiinilainen ei voinut vastata.

Hetken kuluttua paavi oli yksin. Pienen kappelin kaari-ikkunoiden edessä riippui punaiset uutimet, mutta kellojen kaiku, urkujen hyminä ja laulavan kansan äänet, kun suurta Hallelujaa veisattiin, kuuluivat tuohon pimeään huoneeseen asti. Mutta yli kaikkien äänien alttarin portailla makaava paavi kuuli yhden ainoan äänen, joka sanoi: »Sinä, Jeesuksen Kristuksen edustaja! Sinä, kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa! Sinä, Jumalan ääni! Sinä erehtymätön! Sinä, joka istut maailman ylimmällä istuimella — muista, että olet maan tomua vain!»

XXIII.

»Acqua Acetosa!» »Roba Vecchia!» »Rannocchie!»

Huudot kaduilla kaikuivat Navonan läpi, piazza oli täynnä väkeä, ja tuntemattomatkin tervehtivät toisiaan kulkiessaan kaduilla, kun Roma astui kotiinsa. Vanha garibaldilainen toivotti hänelle hyvää pääsiäistä, ja asunnon ovella seurakunnan pappi, joka oli pääsiäiskäynnillään talossa ja ruiskutti vihkivettä huoneisiin, hymyili hänelle ja antoi hänelle siunauksensa. Vanha Francesca asetti kakkuja, makkaroita ja munia pöydälle ja piilotti sitten kätensä selkänsä taakse huudahtaen:

»Arvatkaapa signora, mitä minä annan teille!»

Se oli kirje, ja vanha vaimo loisti pelkästä ilosta ja onnesta antaessaan sen Romalle.

»Trinità dei Montin portinvartia toi sen», sanoi hän, »ja hän kertoi minulle, että luostarissa nyt on Angelica-niminen maallikkosisar, sekä pelkäsi, että seuraavat kirjeet ehkä joutuvat hukkaan... Ettekö ole iloinen kirjeestänne, signora? Minä luulin signoran vallan kuolevan ilosta ja annoin miehelle kuusi soldia.»

Roma käänteli kirjettä käsissään ajatellen, kuinka hän ennen oli iloinnut saadessaan kirjeen Rossilta ja miettien, voisiko hän ollenkaan avata tätä.

»Niin minäkin tein siihen aikaan, kun Tommaso oli sodassa. Mutta nyt on pääsiäinen, signora, eikä Pyhä Neitsyt anna teille pahoja uutisia tänään. Kuulkaa! Tuolla kaikuu Gloria. Minä kuulen aina kirkonkellot pääsiäislauantaina. Kun tulin kuuroksi, oli Giuseppe pieni lapsi, ja minä otin kääreet pois hänen jaloistaan, ja hän käveli ensi kerran. Voi minun pientä raukkaani... Mutta minä saatan signoran itkemään.»

Kirje oli Zürichistä ja sisälsi seuraavaa:

»Rakas Romani! — Sinun kirjeesi näyttävät juoksevan kilpaa minun kanssani, jossa kilpajuoksussa minä nähtävästi voitan. Minun täytyi lähteä Berliinistä, ennenkuin kauan viipynyt postini ennätti saapua Lontoosta, ja nyt näyttää varmalta, että minun pitää lähteä Zürichistä ennenkuin kirjeeni saapuvat Berliinistä. Siitä syystä en ole kuullut sinusta viikkokausiin — en sitten kun kirjoitit ystävästäsi, muistathan — ja minä olen levoton tietämään mitä sinulle on tapahtunut sill'aikaa.

Tulin Sveitsiin toissapäivänä, koska asiat ovat käyneet hyvin kiireellisiksi. Täällä meillä on viimeinen kansainvälisen johtokuntamme kokous ennenkuin palaan Italiaan. Kokous on huomenna, perjantaina, ja lauantaiaamuna lähden Roomaan.

Kuinka toisenlainen palaamisen! on oleva kuin pakoni muutamia viikkoja sitten! Silloin olin epätoivon vallassa, nyt olen täynnä toivoa. Silloin sieluni oli epäilysten raatelema, nyt se on täynnä varmuutta. Silloin aatteeni oli unelma, nyt se on todellisuus!

Oi Roma, minun Romani, kuinka suloista on elää. Maailma ei ole mikään Getsemane, ja kun miehen omaksi on annettu niin suloinen olento kuin sinä, annettakoon hänelle anteeksi, jos hän unohtaa kaikki pelkoa kuiskaavat äänet. Joskus olen kuunnellut niitä tämän pitkän ja kiduttavan vaitiolon aikana ja silloin olen tehnyt itselleni kamalia kysymyksiä. Mitä tapahtuu armaalleni siellä vihollisten keskellä? Mitä hän saa kärsiä minun tähteni? Hän on uljas ja kestää kaikki, mutta menettelinkö oikein, kun jätin hänet sinne? Bruno kuoli ennemmin kuin petti minut, ja armaani on valmis tekemään enemmän — tuhat kertaa enemmän hänen silmissään — hän näkisi ennemmin minun kuolevan kuin panisi vaaranalaiseksi asian, joka on minulle monta kertaa kalliimpi kuin elämäni.

Älä säikähdä tällaista puhetta, armas. Sydämeni syvyydessä tunnen, ettei mitään kauheata ole tapahtuva. En ole koskaan ollut niin varma tulevaisuudesta. Mitä ajanmerkkejä näen kaikkialla! Englannissa, huolimatta väliaikaisesta taantumisesta, Ranskassa, huolimatta armeijan voimasta, Saksassa, huolimatta vanhoillisesta, ahdasmielisestä hallinnosta, ja itse Venäjälläkin, tuossa despotismin vanhassa linnoituksessa, huolimatta heikontuneen tsaarikunnan suonenvetoisista kouristuksista ja meidän omassa, armaassa Italiassamme, huolimatta Vatikaanin jyrinästä ja Kvirinaalin salamoista!

Addio, carissima! Säilytä minut sydämessäsi, sillä lempi on vahva kuin kuolema. Jos rakkautemme voisi kasvaa, kasvaisi se tällaisten koettelemusten jälkeen. Voi hyvin, armas! Hoida hyvin sitä kallista elämää, jota ilman minä en voi elää. Muistatko, että helmikuun 2 p:nä erosimme pimeässä kirkon ovella, ja nyt on pääsiäinen ja ylihuomenna saamme kuulla pääsiäiskellojen soittoa! Kevät on tullut, ja luonnon muuttumattomassa muuttuvaisuudessa näen ihmiskunnan ylösnousemuksen ja kuuntelen Jumalan ylistystä.

Et voi vastata tähän kirjeeseen, rakas, sillä minä olen jo matkalla Roomaan, kun se saapuu sinulle, mutta sinä voit sähköttää minulle Chiassoon. Tee niin! Minä haen sähkösanomapojan heti, kun juna seisahtuu asemalla. Kerro, että olet onnellinen ja voit hyvin sekä odotat minua, niin luulen näkeväni suloisten huuliesi hymyn ja silmiesi säihkyn isänmaani kynnyksellä.

Junani saapuu Roomaan sunnuntaiaamuna kello seitsemän. Ehkä olisin voinut saapua jo lauantai-iltana, mutta eräästä syystä en tahtonut. Saanko kuiskata sen? En olisi voinut mennä hotelliin, kun sinä olet niin lähellä — se ei olisi ollut inhimillistä, vai mitä? — enkä olisi tahtonut mennä Navonalle ennenkuin olemme lopullisesti vihityt Capitolissa, koska meidän oli pakko siirtää tuo toimitus tuonnemmaksi. Epäilen hiukan, onko kirkollisella vihkimisellämme laillista voimaa, koska toinen meistä on kastamaton. Tule vastaani siis asemalle sunnuntaiaamuna ja anna minun ensimmäiseksi nähdä sinun kasvosi tullessani Roomaan. Sitten... anna minun kuulla äänesi ja anna sydämesi riemuita.

D.R.»

Roma oli käynyt yhä kalpeammaksi lukiessaan tuota kirjettä. Rossin rakkaus ja luottamus masensi hänet. Kyyneleitä kertyi hänen silmiinsä ja ne alkoivat valua poskille. Mutta hänen sielunsa, joka oli ollut masennuksissa ja herpautunut, elpyi ja kohosi.

KAHDEKSAS OSA.

KUNINGAS.

I.

Keskellä Eurooppaa, sen vapaimman maan rajalla, vuorien ympäröimänä, mutta kumminkin kooten keskipisteeseensä kaikista maista tulevia teitä pyörän puolapuita yhdistävän akselin tavoin, on pienoinen kaupunki, joka jo kauan aikaa on ollut vapauden kehtona ja yhä vielä on maanpakolaisten turvapaikkana. Tämä kaupunki on Zürich, kaupanhistoriassa tunnettu silkistään, mutta valtiollisessa historiassa aatteistaan, taistelusuunnitelmistaan, salaliitoistaan ja salaisista rikoksista, jotka ovat järkähyttäneet maailman valtaistuimia.

Pitkänperjantain iltana istui noin pari-, kolmekymmentä miestä pienessä ravintolassa järven rannalla illallisella Davido Rossin palaamisen kunniaksi.

Seurue oli herkkä ja iloinen. Siinä oli vallankumouksen sotilaita ja unelmien uneksijoita, ja tuskin oli ainoatakaan heidän joukossaan, joka ei olisi viettänyt osaa elämästään vankilassa. Siellä oli runoilijoita ja profeettoja, kaikki olivat köyhiä, muutamilla ei ollut penniäkään, mutta he näkivät loistavia linnoja siellä, missä muut näkivät vain kurjia majoja. Siellä oli lasallelaisia, marxisteja, guesdisteja, possibilisteja, boulangisteja ja taivas tiesi mitä kaikkia, kaikki suurten aatteiden palvelijoita, aatteiden, joiden hyväksi he elivät, kärsivät ja olivat valmiit kuolemaankin, tuntuivatpa ne sitten vaikka kuinka toivottomilta ja mielettömiltä käytännöllisistä ihmisistä. Ja hyvän mielen laupias hengetär oli noitten huomispäivän lapsien parissa. He söivät saksalaista sianlihaa ja joivat Baselin olutta ja nauroivat kuin koulusta päässeet pojat.

Sitten seurasi puheita, kiihkeätä yhteiskunnallisen järjestyksen tuomitsemista ja innokkaita kansainvälisiä ennustuksia. Ensimmäinen puhuja oli pitkä ja hoikka ranskalainen, jolla oli pitkä, harmaa tukka ja riippuvat kiinalaiset viikset, päässä leveälierinen, pehmeä hattu ja yllään väljä viitta, koko ulkomuoto muistuttaen kuljeksivaa trubaduuria. Hän harrasti ylipäänsä vallankumousta ja erittäin kuninkaitten hävittämistä.

»Euroopan kruunatut päät pitävät hirveätä melua, kun joku heidän joukostaan surmataan», sanoi ranskalainen, »mutta mitä sanotaan niistä tuhansista köyhistä ja sotilaista, joita he yhtämittaa surmaavat?»

Seuraava puhuja oli Zürichissä asuva italialainen, hehkuvasilmäinen mies, jolla oli ylöspäin kierretyt viikset ja silmille vedetty hattu aivan kuin markkinateatterien rosvoilla. Hän tahtoi hävittää paavin. Hallitsijat, Jumalan kiitos, hävittivät itse itsensä sekä ruumiillisesti että siveellisesti sukulais-avioliittojensa avulla, joita turmeltunut kirkko sallii sillä muka ylläpitääkseen Tridentin kokouksen päätöstä. Mutta paavi, joka tahtoo ikuistuttaa klerikalismin iankaikkisen tyrannian, koettaa saada valtaansa ihmisten sielun ja ruumiin, omantunnon ja maalliset tavarat.

»Ilmoittakaamme hänelle, ettei hän voi sitä tehdä», sanoi italialainen. »Hänen jyrisemisensä Ihmisten Tasavaltaa vastaan on ainoastaan kuumalla raudalla tanssivan miehen kiljuntaa. Maailma ei tarvitse paavia, joka ennen aikaan oli vanha mies, mutta josta nyt on tullut vanha akka.»

Sitten astui esiin iso, pullea saksalainen, pörröpäinen ja parrakas, isonenäinen ja leukava, mutta silmät ystävälliset ja iloiset. Hän taisteli ylipäänsä kristinuskoa vastaan ja oli vapauden ja edistyksen ystävä. Evankeliumi on vanhentunut ja tarpeeton. Se koettaa vetää pois työtätekevän luokan taistelusta oikeuksiensa puolesta ja kehoittaa sitä kärsimään ja alistumaan.

»Tässä maailmassa Kristuksen evankeliumi jättää köyhän miehen oman onnensa nojaan», sanoi saksalainen. »Muutamat ovat uskovinaan, että uskonto juuri synnyttää uuden yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen, joka perustuu ihmisten veljeysaatteelle. Tyhjää puhetta. Ei paise raapimalla parane. Evankeliumi on orjien ja hupsujen uskoa, jotka eivät ymmärrä sivistystä, ja kansan asia huojuu laineilla, jotka vielä kerran sen nielevät.»

Sitten seurasi sveitsiläinen puhuja — mies, jolla oli kaunis otsa ja tuuhea, kiiltävän musta tukka. Hän tuomitsi militarismin ja kiitti oman maansa onnea, kun sen ei tarvinnut maksaa miljoonia voidakseen yhtyä Euroopan valtioiden kilpajuoksuun.

Sitten esiintyi jättiläiskokoinen venäläinen, silmät väsyneet ja ilme kulunut. Hän puolusti myöskin vallankumousta, »48 vuoden sangviininen yritys uudistettaisiin», »kesäkuun päivät» palaisivat, köyhälistö saisi taas näytellä osaansa Euroopan valtiollisella näyttämöllä.

»Sota on sotaa», sanoi venäläinen, »ja minun kansani, joka ensi kerran tuntee olevansa jäsen suuressa ihmiskunnan perheessä, ei tule enää kauan tyytymään taisteluun maanalaisien käytävien pimeydessä.»

Sitten juotiin Davido Rossin malja, ja häntä sanottiin vapauden uudeksi luojaksi, taivaallisen aatteen jaloksi pyhimykseksi, Mazzinin pojaksi ja perilliseksi. Kesken innokkaiden huutojen, joita nuo vallankumouksen vanhat soturit kohottivat, ja käsien tapausten kaikuessa näkymättömästä kuulijajoukosta (köyhiä miehiä Zürichin italialaisesta osasta, joka seisoi avonaisen ikkunan alla ulkona), Davido Rossi nousi vastaamaan.

Hän oli muuttunut paljon Roomasta paettuaan. Hänen tummat silmänsä näyttivät suuremmilta, hänen pitkä vartalonsa oli kumarammassa, ja hän oli semmoisen miehen näköinen, joka koettaa peittää hermostumisen lisääntymistä. Hänen puheensa, joka lausuttiin liiasta käyttämisestä kuluneella äänellä, oli taitava ponnistus eri ryhmien yhdistämiseksi.

Hän alkoi lyhyellä kiittävällä lausunnolla kaikista maista, jotka olivat edustettuina tässä seurueessa. Englanti oli koko maailman maanpakolaisten koti. Ranska absolutismin hauta ja yksilön oikeuksien syntymäpaikka, Saksa yhtymisaatteen kehto, Amerikka valon kantaja pimeyden mailla, Venäjä heräävän kansan kotipaikka, Sveitsi vapauden tyyssija, ja lopuksi hänen oma rakastettu Italiansa, oli kaikkien kansakuntien äiti, joka oli määrätty uuden ajan johtajaksi.

Kun hän näin oli valloittanut kuulijansa heti alussa, jatkoi hän repimällä alas melkein kaiken, mitä he olivat sanoneet.

»Älkäämme tuhlatko voimia hyökkäyksiin kuninkaita vastaan», sanoi hän. »Euroopan hallitsijat ovat ylipäänsä hyviä miehiä, jotka koettavat rehellisesti toimia kansojensa hyväksi käyttäen joskus sosialismin ja tasavaltaisuudenkin aseita järkähyttääkseen maata juuri sosialistien ja tasavaltalaisten jalkojen alla. Se on ainoa tapa, jonka avulla he voivat olla olemassa hiukan kauemmin, ja maailma voi huoleti jättää heidät rauhaan.»

»Hyvä!» huusi ranskalainen.

»Älkäämme hyökätkö paavia vastaan myöskään», sanoi Rossi. »Pius X on pyhimys maan päällä, ja jos hän on menetellyt itsevaltaisesti uskonnon nimessä, kysyn teiltä, kuka meistä olisi kestänyt kymmenvuotisen vankinaolon samassa talossa, uskoen itseään erehtymättömäksi ja Pyhän Hengen suoranaisen vaikutuksen alaiseksi, tulematta huonommaksi, muuttumatta sokeaksi tyranniksi, ehkäpä mielipuoleksi?»

»Hyvä, hyvä!» huusi loistavasilmäinen italialainen.

»Ja ennen kaikkea, älkäämme hyökätkö evankeliumia vastaan», sanoi Rossi. »Ei mikään uskonto ole alkanut työtään niin voimakkain yhteiskunnallisin tarkoituksin. Jeesuksen sanoma ihmiskunnalle tarkoitti sekä ihmisen maallista että hänen taivaallista elämäänsä, eikä kristinusko ole ollenkaan maailmaa kieltävä oppi, jolla ei olisi päämäärää tässä elämässä. Evankeliumin tarkoitus on perustaa maan päälle valtakunta, joka on syvä kuin ihmisen kaiho ja puhdas kuin taivaan valtakunta, ja siinä rukouksessa, jonka muutamat meistä ovat valinneet yhdistyksemme ohjelmaksi, uskomme perustaja on antanut meille valon, joka loistaa maailman kurjuuden, köyhyyden, tuskan ja kärsimyksen yli.»

»Bravo!» huusi jykevä saksalainen.

»Kunnioittakaamme kirkkoa myöskin», sanoi Rossi. »Muistakaamme noita pieniä, suloisia kirkkoja, joita on ympäri kaikkia maita risteineen ja torneineen iäisyyden vertauskuvina. Muistakaamme niiden alttareita, jotka ovat vaikuttaneet niin syvästi avioliittoja solmittaessa, kasteessa ja kuolemassa. Muistakaamme hyviä pappeja ja uhrautuvaisia sisaria, heidän työtään vaimojemme ja lastemme hyväksi. Pitäisikö meidän hävittää nuo iankaikkisuuden sanoman tuojat? Jumala siitä varjelkoon!»

»Bravo! Bravo!» Muutamat vallankumouksen epäuskoisista sotilaista pyyhkivät salaa silmiään.

»Veljet», sanoi Rossi, »me olemme kuningaskuntien, mutta emme kuninkaitten vihollisia, paavikunnan, mutta ei paavin vastustajia; me emme tahdo kumpaakaan hävittää väkivallalla. Kuninkaanmurhat ja vallankumoukset ovat edistyksen estäjiä, ja murha on aina murha, vaikkapa se tehtäisiin murhan estämiseksi. Sellaiset aseet ovat kelvottomat sivistyksen sodassa, emmekä me tunnusta niitä omiksemme.»

Jättiläiskokoiseen venäläiseen tarttui hetken innostus, ja hän huusi eläköötä täydestä sydämestä.

»Siitä huolimatta me olemme kapinallisia», sanoi Rossi. »Minä olen kapinallinen. Olen ollut kapinallinen koko elämäni ajan. Olen kapinallinen oman maani kuningasta vastaan ja paavia vastaan. Minä läksin Roomasta saadakseni aikaan kapinan, joka mahdollisesti kukistaisi molemmat. Mutta minun aseenani ei ole ruuti, vaan tieto, ja teidän avullanne on minun onnistunut luoda sellainen yhdistysten verkko, että tästälähin koko sivistynyt maailma tulee tietämään, mitä Italiassa tapahtuu. Jos se onnistuu, on siinä kyllin. Se tulee tekemään lopun kuninkaista, jotka viettävät juhlia kansan nähdessä nälkää, paljon varmemmin kuin mikään kuninkaanmurha. Yleinen mielipide on maailman mahtavin voima, eikä mikään paha voi elää kauan sen silmien edessä. Miekat ja revolverit, hurjat metelit piazzalla ja väkirynnäköt eivät ole mitään verrattuina tiedon voimaan. Kasvattakaa! Kasvattakaa! Yhdistäkää! Yhdistäkää! Ne ovat meidän sodankäyntimme tunnussanoja ja aseita.»

Huoneessa olevien miesten hyvä-huudot häipyivät kättentaputukseen, joka kuului ulkoa. Rossin ääni heikkoni ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän lopetti:

»Lähden takaisin Roomaan huomenna ja kiitän teitä tästä hyvästijätöstä. Sen jälkeen kun läksin kotoa kaksi kuukautta sitten, on kohtalo iskenyt minuun monta kovaa iskua. On ystäviä, joita en enää ole näkevä — he ovat verellään maksaneet uskollisuutensa. Toiset ovat kärsineet minun tähteni, heitä on kiusattu, heitä on kidutettu. Veljet, pyydän teitä muistamaan naisiamme. Emme ajattele heitä aina. Kun me nuorina poltamme laivamme takanamme ja kun me siitä syystä, että rakastamme totuutta enemmän kuin itseämme, valitsemme uran, jossa tuivertaa myrsky ja rajuilma, silloin unohdamme usein vaimomme, joiden täytyy jakaa kohtalomme. He eivät ajattele meidän ihanteitamme, ja heidän valtiollinen mielipiteensä on useimmiten vain toinen nimitys heidän rakkaudelleen. Sitä suloisempi ja jalompi on heidän uhrautumisensa. Emmekö kaikki tunne sitä? Jalosukuinen tyttö, hellästi kasvatettu, ehkäpä loiston ympäröimä, luopuu perheestään ja seurapiiristään jakaakseen uljaasti maanpakolaisen köyhyyden, vallankumouksellisen elämän, joka alusta alkaen kantaa maanpaon, vankilan ja mestauslavan merkkiä. Jumala siunatkoon kaikkia naisia! Onko sitä miestä syntynyt, joka voisi kestää mitä he kestävät? Ei ole.»

Rossin puheen loputtua muutamat vallankumouksen vanhoista sotureista tulivat häntä kyynelsilmin syleilemään. Sitten he oluensa innostamina tahtoivat saattaa häntä hotelliin, mutta hän hiipi pois huomaamatta.

Rossi nukkui tuon yön kuullen aaltojen loiskeen rantaa vastaan ja seuraavana aamuna kello 10 hän oli asemalla lähteäkseen Italiaan. Pieni joukko odotti häntä asemasillalla, pääasiallisesti italialaisia kantomiesten ja kadunlakaisijain puvussa. Rossi astui heidän luokseen tervehtien.

»Menettekö suoraa tietä Roomaan?»

»En. Aion jäädä yöksi Milanoon ja lähteä aamulla Roomaan.»

»Addio, Onorevole!»

»Addio!»

II.

Heti kun juna läksi, Rossi antautui yksinomaan ajattelemaan Romaa. Missä hän oli nyt? Rossi sulki silmänsä ja koetti kuvitella häntä. Roma istui lukemassa hänen kirjeitään. Rossi muisti muutamia niissä olleita lauseita ja näki, kuinka Roma hymyili lukiessaan niitä. Jumala suojelkoon häntä! Hän tunsi jo Roman pehmeiden sormien hellän puristuksen ja huolimatta junan jyrinästä hän saattoi kuulla tuon suloisen äänen.

Kaikki sinä päivänä toi hänen mieleensä Roman. Kun hän avasi silmänsä, kiiti juna juuri järven ohi, ja nuori, kymmen- tai kaksitoistavuotinen tyttö katseli ikkunasta järvellä näkyviä valkoisia purjeita. Hänen suora vartalonsa, hänen varmamuotoinen jalkansa, hänen kirkas, peloton katseensa ja vielä kehittymätön naisellisuus hänen olennossaan toi Rossin mieleen Roman Lontoon ajoilta. Tytön äiti istui vastapäätä Rossia ja katsoi häneen hymyillen.

Kun juna saapui Brunnenin asemalle, Rossi itse seisoi käytävässä ikkunan luona ja näki asemasillalla nuoren tytön, joka nähtävästi odotti jotakin henkilöä. Hänessä oli tuota omituista naisellisuutta, jota ei ainoankaan miehen sydän voi vastustaa, ja hänen hymyilevät kasvonsa synkistyivät äkkiä aivan kuin pettymyksestä, mutta kirkastuivat samassa uudestaan, kun nuori upseeri, joka oli tullut pääsiäislomalle kotiinsa, astui ulos junasta. Tyttö hymyili sinne päin, missä Rossi istui, ja silloin tuntu aika ja etäisyys häviävän, ja Rossi oli jälleen Roomassa ikävöivän rakkautensa siivillä.

Juna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen muistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista englantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla tavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja Sveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat Rossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on antanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan täynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.

Luonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä. Järvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat aikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät kuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli havupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta lukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni sitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven pinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui Fluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen sointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!»

Rossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun oli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä. Tuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät rivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken, siellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia hevosia.

Nuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei ollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi vaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta mielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen tunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän kuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki oranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli vuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen, ulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa paisui. Se oli koti! Koti!

Päivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat torkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa. Koko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä kärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään. Miksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle sellaisen vastuunalaisuuden?

Hänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan, ei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut koko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman rakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken hänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli sitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää sähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon kaikkia!

Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän ehkä voinut saada Roman kirjeet.

Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.

Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.

»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»

Asemamiehet huusivat junan seisahtuessa, ja Rossin tummat silmät tähystelivät, eikö näkyisi ketään, jolla on keltainen sähkösanoma kädessä.

»Facchino!»

»Signore?»

»Onko sähkösanomain kantaja täällä?»

»Ei, signore.»

Rossi juoksi asemasillalle, ja samassa silmänräpäyksessä kolme karabinieeria, jotka olivat katselleet oikealle ja vasemmalle, astui hänen luokseen ojentaen valkoisen paperin.

Hän otti sen sanaakaan sanomatta ja hetkisen hän tuijotti sotilaihin kuin tiedotonna. Sitten hän avasi paperin ja luki: »Mandato di Cattura... Me... käskemme vangitsemaan Davido Leonen, tavallisesti tunnettu nimellä Davido Rossi...»

Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Hän katsoi taas sotilaihin. Ja sitten hän nauroi. Se oli kamalaa naurua — mielettömän naurua.

Toiset matkustajat olivat huomanneet tuon kohtauksen ja joukko englantilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita puheli tapauksesta.

»Se on Rossi.» »Rossiko?» »Se anarkistiko?» »Onko hän matkustanut tässä samassa junassa?» »Taivas!»

Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille Rossin vangitsemisesta.

III.

Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei ollut muuta kuin yksi.

Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja häpeätä.

Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen, sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa, kunnes määrätään toisin.

»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi katkerasti.

Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.

Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava mitalit.

Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla puhumatta.

»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»

»Procurasta tietysti», vastasi soturi.

»Joku oli siis syyttänyt minua siellä — voitteko sanoa kuka se oli?»

»Se ei koske minua, herra Rossi. Mutta koska tahdotte sen tietää...»

»Sanokaa.»

»Siellä oli eräs nainen, kun tämä käsky kirjoitettiin, ja jos saan sanoa kuka hän oli...»

Rossi näki, mikä nimi oli miehen huulilla, ja heittäytyi häntä kohti raivoissaan.

»Valehtelija! Ulos täältä!»

Yön pitkinä hetkinä hän koetti miettiä, kuka muu saattaisi olla syynä hänen vangitsemiseensa. Hän ajatteli kaikkia naisia, jotka hän oli tuntenut lähemmin Englannissa ja Amerikassa, ja vihdoin Elenaa ja vanhaa Francescaa. Turhaan. Ei ollut koko maailmassa muuta kuin yksi nainen, joka tiesi hänen aikaisemman elämänsä salaisuuden. Osan hän oli itse kertonut, ja loput tuo nainen tiesi itsestään.

Vähätpä siitä. Ei mikään petturi ollut kavalampi kuin olosuhteet. Hän ei tahtonut uskoa sitä valhetta, jonka kohtalo asetti hänen eteensä. Roma on uskollinen, hän kuolisi ennemmin kuin pettäisi hänet, ja hän, Rossi, on halveksittava koira, jos hän uskoo Romasta pahaa. Hän koetti muistella Roman kirjeitä, hänen uhrauksiaan, hänen uljasta, iloista luopumistaan kaikista mukavuuksista, ja tuo raskas paino hänen sydämellään alkoi keventyä.

Aamu koitti vihdoinkin. Kun harmaa hämärä hiipi vankikoppiin, soivat pääsiäiskellot juuri. Rossi muisti, kuinka toisenlaisissa oloissa hän oli luullut kuuntelevansa niitä, ja taas hänen sydämensä kävi katkeraksi. Hyväsydäminen vartia toi hänelle vettä ja leipää aamiaiseksi ja pisti hänelle samassa numeron Perseveranza lehteä. Se sisälsi kertomuksen Rossin vangitsemisesta ja johtavan kirjoituksen siitä, että Rossin ura nyt oli lopussa. Yleisö oli ihmeekseen saanut nähdä, että mies, jolla oli huomattava asema parlamentissa ja joka monta vuotta oli elänyt maailman tarkan silmän alla, oli koko ajan näytellyt väärää osaa, koska hän todellisuudessa olikin rikoksellinen, joka aikoja sitten oli tuomittu vehkeilyistä edellistä kuningasta vastaan. Semmoista oli kyllä ennenkin sattunut Italian historiassa, mutta tämä tapaus oli kumminkin siksi merkillinen, että sen pitäisi olla varoituksena herkkäuskoiselle yleisölle. Rossi purskahti nauruun ja heitti pois lehden.

Aurinko paistoi, varpuset visertelivät, ja kirkonkellot soivat pitkin päivää. Illemmällä vartia toi toisen sanomalehden, jonka nimi oli Corriere della Sera. Siinä selitettiin, että kuuluisan parlamentinjäsenen Rossin huomiotaherättänyt vangitseminen, joka, oli vaikuttanut kuin salaman isku, ei ollut tarkoitettu rangaistukseksi aikoja sitten unohdetusta rikoksesta, vaan uuden valtiollisen rikoksen estämiseksi vallan viimeisellä hetkellä. Herra Rossi oli ollut ulkomailla helmikuun ensi päivänä tapahtuneista onnettomista meteleistä asti, ja vieraiden maiden poliisien tiedonannot osoittivat päivänselvään, että hän oli suunnitellut kaikkien Euroopan vallankumouksellisten seurojen yhteistä kapinaa Italiassa ja aikonut viheliäisellä tavalla häiritä kuninkaan riemujuhlaa. On muistettava, että muutamat julistukset viittaavat tuohon tarkoitukseen ja paitsi sitä erään kirjanpainajan vangitseminen on saattanut selville, mitä teitä nuo julistukset ovat tulleet, ja siitä on ollut seurauksia, joiden johdosta saattaa onnitella sekä hallitusta että maata.

Rossi nukkui yhtä vähän seuraavana yönä kuin edellisenäkin. Nuo kamalat epäilykset, joita hän koetti poistaa, imeytyivät hänen sydämeensä kuin vampyyrit Hän koetti keksiä puolustuksia Romalle. Häntä oli peloitettu, hän oli nainen eikä voinut kestää sitä. Turhaa vallan turhaa. »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin kuollut», sanoi hän itselleen.

Hyväluontoinen vartia toi hänelle vielä Secolo lehden hänen oman puolueensa äänenkannattajan. Sen kirjoitus oli kaikkein katkerin. »Meillä on syytä uskoa, että tuohon onnettomaan tapaukseen, joka varmaan tulee vahingoittamaan kansan asiaa, on syynä erään tunnetun naisen petollinen menettely erästä johtavaa henkilöä kohtaan. Tuo nainen on läheisessä suhteessa pääministeriin. Siinä on taas edessämme vanha juttu miehen heikkoudesta ja naisen petollisuudesta ynnä lisäksi kaikki tavalliset seuraukset nöyryytys, hulluus, häpeä.»

Ei voinut enää epäillä. Roma oli hänet pettänyt. Olkootpa hänellä mitkä syyt tahansa puolustuksenaan seuraus oli kumminkin sama. Roma oli ilmaissut hänen sielunsa syvimmät salaisuudet ja hänen elämäntyönsä oli turha.

Karabinieeri-upseeri tuli sanomaan, että nyt oli lähdettävä Roomaan, ja kello yhdeksän he istuivat taas junassa. Sunnuntaipukuisia ihmisiä kuljeskeli asemasillalla ja asemahuone oli liputettu. Valkoliivinen herrasmies oli astumaisillaan samaan vaunuun, missä karabinieerit ja vanki istuivat, mutta huomatessaan heidät hän kääntyi pois. Se oli parlamenttitalon järjestyksen pitäjä, joka palasi kotiin pääsiäislomalta. Rossi nauroi ääneen ja silloin mies kääntyi takaisin.

»Olen paoillani teidän puolestanne», sanoi hän. »Te olette pettänyt meidät kaikki, mutta nyt te näyttäydytte oikeassa karvassanne ettekä luultavasti enää teeskentele.»

Mies oli tavallaan oikeassa. Rossi oli todellakin toinen olento kuin ennen. Kaikki, mikä oli ollut hellää ja viehättävää hänessä, oli nyt muuttunut kovaksi ja katkeraksi. Juna kiiruhti Roomaa kohti, ja soturit polttivat sikarejaan. Rossi vetäytyi nurkkaan ja sulki silmänsä. Joskus hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, joskus hän nauroi ääneen.

Hän muisti omat ajatuksensa matkan alussa ‒ ajatuksensa, jotka koskivat hänen työtään, hänen puoluettaan, hänen kansaansa ja Romaa. Hän tämä oli todellakin sopiva loppu hänen suurelle tehtävälleen. Petetty! Ja hänen pettäjänsä oli tuo ainoa olento, jonka taivas näytti antaneen hänelle avuksi!

He matkustivat rannikkorataa pitkin, ja junan tullessa Geneveen seisoi sotilassoittokunta Mazzinin patsaan juurella soittaen kuninkaallista hymniä. Mutta kuninkaan riemujuhla ei herättänyt läheskään niin paljon huomiota kuin se seikka, että Rossi oli vangittu ja odotettu kapina ehkäisty. Karabinieeri-upseeri osti geneveläisiä sanomalehtiä, ja yhdessä oli tarkka selonteko tuosta »suuresta salavehkeestä». Sotilaalliselta kannalta selitettiin tarkkaan otaksutun kapinan suunnitelma. Siihen kuuli Geneven asevaraston ryöstö ja kuninkaan surmaaminen Roomassa.

Toisessa lehdessä oli »tosi kertomus vangitsemisesta». Oli muistettava, että tuo kuuluisa parlamentinjäsen paavin riemujuhlassa oli hyökännyt kirkon ja valtion kimppuun syyttäen toista ryhmää tekopyhyydestä, toista turmeluksesta, ja erittäinkin viitaten erääseen korkeaan virkamieheen, jolla oli alhaiset himot, sekä erääseen naiseen, jonka maine oli aikoja sitten mennyt. Tuo virkamies oli pääministeri, ja nainen oli henkilö jonka välinpitämättömyyttä seuraelämän vaatimuksista oli ankarasti tuomittu. Rossin annettiin olla vapaana huolimatta tästä hänen puheestaan, mutta hänen tuomionsa oli kumminkin langetettu. Oli julkinen salaisuus, että äskenmainittu nainen itse oli ottanut rangaistakseen häntä. Kukistaakseen miehen, joka oli häntä solvaissut, hän näön vuoksi luopui ylhäisestä asemastaan pettäen siten koko hienoston ja seurapiirinäkin. Sitten hän oli solmivinaan jonkinmoisen avioliiton Rossin kanssa ja asettui asumaan uhrinsa huoneistoon saaden siten selville kaikki hänen salaisuutensa. Ajateltakoonpa mitä tahansa tuon koston laadusta, ainakin se on täydellisesti onnistunut. Kohottuaan ylimpään menestyksen huippuun mies oli langennut tuon naisen käsiin, jota hän oli nöyryyttänyt, ja nyt koko maailma ilkkui hänelle.

Rossi hymyili tuota lukiessaan — ja voi sitä hymyä! Siitä hetkestä alkaen kaikki näkyi kertovan hänelle petoksesta. Puutarhojen öljypuut kertoivat, kuinka Kristus kerran petettiin, ja pienet kaupungit rinteillä korkeine valleineen ja vahtitorneineen kertoivat, kuinka vaarallista yllätys saattoi olla.

Juna kiiti lukemattomien tunnelien läpi aivan kuin ilma virtaa huilun läpi, joskus suhisten pimeässä, joskus viheltäen päivän valossa. Rossi sulki silmänsä ollakseen näkemättä ohikulkevia, kiduttavia maisemia, mutta hän näki heti silloin Roman. Hän näki Roman samanlaisena kuin ennen, hänen kellahtavan ihonsa, hänen suuret, tummat silmänsä ja kaarevat kulmakarvat, tuon viehättävän, hymyilevän suun ja terveyden sekä onnen loiston. Ja Rossi tiesi, että olipa Roma tehnyt mitä tahansa, hän ei voisi lakata rakastamasta häntä. Se oli tehdä hänet vallan hulluksi, ja taas hän hypähti seisomaan ja aikoi astua käytävälle, kun karabinieeri, joka oli torkkunut, heräsi ja sulki oven.

Yö tuli ja kuu nousi suurena ja punaisena kuin laskeva aurinko. Kun juna kiiti Rooman Campagnalle aivan kuin vene aavalle merelle, tuntui tuo laaja, juhlallinen aavikko olevan vielä entistä enemmän erotettu elävän maailman näyistä ja äänistä. Rossi muisti, miten iloisin mielin hän oli toivonut kiitävänsä tuon tutun seudun poikki. Sitten hän loi katseensa sotamiehiin, jotka kuorsasivat paikoillaan.

Kun juna seisahtui Civita Vecchiassa, avasi karabinieeri oven käytävään, jotta vanki saisi ojentaa jalkansa suoraksi. Muutamia roomalaisia iltalehtiä tarjottiin junaan. Rossi ojensi kätensä ostaakseen erään lehden ja hämmästyi, kun joku tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti. Sanomalehtien myyjä, joka kantoi myöskin kahvitarjotinta, oli suuri mies, edessä valkoinen esiliina ja päässä paperilakki.

»Kahvia, herra?» »Kahvia!» huusi hän ja lisäsi sitten hiljaa. »Etkö tunne minua, hyvä mies? Kahvia, herra? Kiitos!»

Se oli Rossin toveri, tohtori ja parlamentinjäsen.

»Maitoa, herra? Heti paikalla, herra. Venti centisimi, signore... Kaikki hyvin, veikko... Pientä rahaako? Tietysti, hyvä herra... Vaunu odottaa vasemmalla puolen. Katso tarkkaan. Addio!... Kahvia! Kahvia!»

Reipas ääni hävisi sillan toiseen päähän, ja juna läksi taas liikkeelle. Rossia pyörrytti. Hän hoiperteli takaisin paikalleen ja koetti lukea sanomalehtiä. Hän huomasi, että Tribuna oli täynnä kertomuksia riemujuhlasta. Aamulla oli ollut messu Panteonissa ja riemukulussa oli ollut pataljoona krenatöörejä, jalkaväkeä, hevosväkeä, tykistöä sekä eskadroona karabinieereja ratsastaen. Sata kanuunanlaukausta oli ammuttu Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja maaseudun pormestarit olivat astuneet lippujen liehuessa ja musiikin soidessa Kvirinaalin piazzalle, missä kansa oli laulanut kansallishymnin ja huutanut kuninkaan esiin parvekkeelle.

Koitto, jonka Rossi itse oli perustanut, näytti olevan täynnä ylistystä pääministerille. Hän oli tänään saavuttanut loistokohdan mainehikkaalla urallaan. Kuningas oli antanut hänelle Annunziata-ritarimerkin, ja yhä jatkuvan levottoman ajan tähden oli hyvin luultavaa, että hänet nimitettäisiin diktaattoriksi.

Avanti näkyi kertovan yksinomaan Rossista. Kun maa ennättää toipua näiden päivien mielettömistä puuhista, silloin se voi arvostella ministerin pirullisia keinoja, ministerin, joka alentui käyttämään Delilan petosta voittaakseen valtiollisen vastustajan. Tuosta naisesta he eivät tahdo puhua. Hän on niitä turmiollisia olentoja, joita joskus tapaa maailmassa. Hän asuu yhä vieläkin petoksensa näyttämöllä, ja varmaankaan ei kukaan kunniallinen nainen häntä kadehdi, vaikka hän nukkuukin makeasti sen miehen vuoteella, jonka hän on pettänyt ja joka viettää yönsä Regina Geelin kopissa.

Rossi oli tukehtua. Hän työnsi kätensä taskuunsa, ja vangitsemiskäsky kahisi hänen sormiensa puristaessa sitä. Jos hän voisi nähdä Roman vilahdukseltakaan ja heittää tuon kirotun paperin hänen silmilleen!

Kun juna kiiti Tiberin rannalla, saattoivat he nähdä ilotulituksen Pinciolla. Siellä hehkui jättiläiskruunu täydessä valossa. Vihdoin juna saapui Rooman asemalle. Rossi muisti, kuinka hän oli kuvitellut astuvansa sinne, ja hän värisi loukatusta ylpeydestä.

Siellä oli tungosta ja jymyä ja leimahtavia liekkejä, ja sitten juna seisahtui. Asema oli täynnä väkeä. Rossi huomasi Malatestan muiden seassa, saman miehen, jonka elämän hän oli säästänyt kaksintaistelussa.

»Olkaa hyvä ja astukaa ulos!» sanoi karabinieeriupseeri, ja Rossi astui sillalle. Molemmin puolin häntä marssi sotamies, upseeri kulki edellä. Väki astui syrjään tehden tilaa noille neljälle ja seurasi sitten heidän jälessään. Ei sanaakaan sanottu.

»Pois tieltä!» huusi upseeri lähestyen porttia, missä vartia otti piletit. Mustat vaunut odottivat ulkona.

Äkkiä joku joukosta löi upseeria niskaan. Hän kääntyi puolustautumaan, mutta sai samassa toisen iskun. Sitten hän koetti vetää esiin miekkaansa, mutta hänet heitettiin samassa maahan. Toinen karabinieereista kumartui häntä nostamaan ja toinen tarttui kiinni Rossiin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Rossi tunsi sotilaan käden irtautuvan hänen käsivarrestaan aivan kuin miekan iskemänä, ja joku huusi hänen korvaansa:

»Nyt on aika mennä, jättäkää tämä minulle ja paetkaa!»

Se oli Malatesta. Ennenkuin Rossi tarkoin ymmärsi, mitä hän teki, oli hän astunut raiteiden yli toiselle sillalle, päässyt vahdin ohi näyttämällä parlamenttimerkkiään, joka oikeutti matkustamaan rautateillä, sekä astunut odottavaan vaunuun.

»Minne, signore?»

»Piazza Navona — presto!»

Vaunujen vieriessä Piazza Margheritan poikki astui komppania karabinieereja nopeasti asemaa kohti.

IV.

Kun joku ruumiin jäsen käy tunnottomaksi, on ensimmäinen palaavan tunnon merkki polttava tuska. Samoin on sielunkin laita. Kun Rossin viimeinen kirje herätti Roman siitä rakkauden ja pelon horteesta, jonka turruttamana hän oli kertonut Rossin salaisuuden pelastaakseen hänen elämänsä, hän kärsi ääretöntä tuskaa ajatellessaan sitä alennustilaa, johon hän oli syössyt Rossin.

Kello kymmenen lauantai-iltana sanomalehdenmyyjät huusivat kaduilla, että Rossi on vangittu. Rajalta saapuneet sähkösanomat kertoivat ilkeällä tavalla tapahtumasta. Rossi oli ollut valepuvussa ja koettanut salata itsensä, mutta karabinieerien valppaus oli tehnyt sen tyhjäksi, ja nyt oli Rossi Milanon vankilassa, jossa häntä arvattavasti tullaan pitämään muutamia päiviä.

Vanha garibaldilainen, joka toi iltalehdet, tunsi syvää osanottoa Romaa kohtaan, mutta Roma inhosi itseään ja koetti saada garibaldilaisen poistumaan niin pian kuin mahdollista saadakseen olla yksin kurjuutensa ja häpeänsä musertamana.

Aikaisin seuraavana aamuna vanha Francesca tuli kotiin pääsiäisjumalanpalveluksesta ja läksi Roman luo. Hän oli hyvin närkästynyt sunnuntain lehdissä julaistun jutun johdosta, joka koski Roman toimia äskeisissä tapahtumissa. Se oli sama kertomus, jonka Rossi oli lukenut Genevessä.

»Se on häpeällistä ja ilkeätä, ja Jumala sen rankaisee vielä kerran. Mutta sittenkin on ihmisiä, jotka uskovat, että siinä on jotakin totta. Tommaso on yksi niitä, ja minä sanoin hänelle, että hänen sietäisi hävetä. 'Minä häpeänkin, eukkoseni', sanoi Tommaso, 'mutta mitä minun pitää uskoa?' Niin hän sanoo.»

Roma sulki silmänsä puoleksi ja kuunteli. Maailma luuli häntä siveettömäksi naiseksi. Jos hän olisi ollut semmoinen, joksi häntä luultiin, kuinka helposti asiat olisivat käyneet toisin! Mutta kaikki alhaiset luonteet tulisivat aina sanomaan häntä siveettömäksi naiseksi, ja ulkokultaiset tulisivat tuomitsemaan hänen toimiaan sen mukaan, miten he itse selittävät hänen luonteensa. Tuon ajatuksen tuottama tuska lisäsi hänen kärsimyksiään, ja hän tunsi itsensä sairaaksi.

Kuuro vanha vaimo koetti houkutella häntä syömään pääsiäispäivälliseksi brodettoa ja lammaspaistia sekä munia ja makkaroita ja pääsiäiskakkuja, jotka pappi oli siunannut. Mutta Roma ei voinut syödä mitään. Myöhään illalla garibaldilainen lähetti hänelle omituisen sanan. Hänen ei pitänyt mennä ulos, sillä ihmiset puhuivat hänestä eikä hänen ollut turvallista mennä nyt minnekään. Joukko Rossin meluavimpia ja huolettomimpia ihailijoita kuljeskeli piazzalla, kasvoissa syvän, sanattoman häpeän ilme.

Maanantaiaamuna, ennenkuin Roma oli noussut, hiipi hänen koiransa vuoteen viereen. Se oli saanut myrkkyä. Eläinraukka kohotti käpälänsä peitteelle ja katsoi Romaan jähmettyvin silmin aivan kuin koettaen kertoa tuskastaan. Tunnin kuluttua se oli kuollut.

Tästä lähtien Roman tunteet muuttuivat. Hänen masentava tuskansa Davido Rossin nöyryytyksen tähden, kun tämä oli sortunut ja vankilassa, vaihtui kiihkeään katkeruuteen paronia kohtaan, joka menestyen, säteilevänä ja voittoisana kulki kulkuaan. Roma ajatteli menneiden kuukausien tapahtumia oikeassa valossa ja näki, että paroni oli vastuunalainen kaikesta. Paroni oli peloittanut häntä. Paronin peloitus oli vaikuttanut Roman mieleen ja saanut hänet tunnustamaan. Tunnustus oli vienyt hänet paavin luo ja paavi oli rakkaudessa ja onnettomassa uskossa saanut hänet syyttämään miestään. Siinä oli sarja tuhoisia tapahtumia, joita kohtalon paha hengetär vielä oli lisännyt, mutta kaiken alkuna oli paroni ja hän oli syynä onnettomuuteen.

Roma vihasi tuota miestä. Kun hän ajatteli paronin suhdetta hänen isäänsä, kuohui hänessä katkeruus. Kun hän ajatteli paronin suhdetta häneen itseensä, vapisi hän inhosta. Muistaessaan paronin suhdetta Davido Rossiin hän oli tukehtua raivosta.

Soittokuntia kulki kadulla. Juhla oli alkanut jo ennen aamiaista. Päivällisaikaan juopuneet miehet piazzalla syleilivät toisiaan huutaen: »Kauan eläköön kuningas!» ja sitten: »Kauan eläköön paroni Bonelli!» Julkiset keittiöt olivat täynnä, viinipuodeissa oli ahdinko, Banco di Lotto teki hyviä kauppoja, ja joukko pelaajia istui pöytien ääressä katukäytävällä korttia pelaamassa puukot iskettyinä alta kiinni pöytään, jotta ne olisivat nopeasti saatavissa, jos tarvitaan.

Illempänä koetettiin saada toimeen jonkinmoinen karnevaali. Tusinan verta kuljeksijoita likaisissa vuokratuissa puvuissa, miehillä ruskeat esiliinat, naisilla siniset naamarit, Pulcinella-huippulakit päässä, valkoinen pumpulipusero yllä ja paperilyhtyjä käsissä, muutamilla kukkia ja vasullinen konfetteja, kulki meluten piazzan poikki kulkusilla varustetuissa kärryissä huutaen Ecco il moccolo, taikka Senza moccolo-o-o!

Se oli raakaa iloa, mutta paremmassa osassa kaupunkia huviteltiin komeammasti. Siellä oli kunniaportteja, lippuja ja kirjoitettuja tunnuslauseita, sotilaskulkueita, ja siellä kaikui eläköön-huutoja kuninkaalle ja ministerille.

Roman inho muuttui ylenkatseeksi. Miksi tuo kansa iloitsi? Ei ollut todellakaan syytä iloon. Miksi huudettiin ja laulettiin? Se oli kaikki keinotekoista iloa, kaikki oli valhetta. Aivan kuin näyssä Roma saattoi nähdä paronin tuon oman luomansa näyttämön keskellä. Hän istui vaunuissa kuninkaan ja kuningattaren kanssa hymyillen jäistä hymyään, kohottaen hattuaan ja kumartaen, kansan ulvoessa molemmilla puolilla. Ja sillä aikaa Davido Rossi virui Milanon vankilassa, kuolemaakin kovemman kohtalon alaisena, sortuneena, lyötynä ja sydän murtuneena.

Vanha Francesca toi aamulehden. Se oli Koitto, eikä se sisältänyt mitään muuta kuin kertomuksia paronista. Paronin vaimo oli kuollut lauantaina — siitä pari riviä. Kuningas oli antanut paronille Annunziata-ritarimerkin — sitten seurasi puoli palstaa tuosta kuninkaallisen perheen uudesta serkusta. Kvirinaalissa oli päivälliset ja tanssiaiset sinä iltana, ja silloin luultavasti pääministeri nimitettäisiin diktaattoriksi.

Roma saattoi nähdä paronin kuninkaan pöydässä puhelevan iloisesti, ajattelematta Roman kärsimyksiä. Siitä ei ollut vuottakaan, kun Roma oli istunut hänen vieressään. Kun hän nyt muisteli tuota yötä, vapisi hän kauhusta, ja hämärä kostonhimo heräsi hänen sielussaan. Mutta kaikessa hänen kurjuudessaan loisti eräs valonsäde: vaikka hän oli pettänyt Rossin, oli hän samalla pelastanut hänen elämänsä.

Toisessa Koiton palstassa kerrottiin paronin luona tapahtuneesta haastattelusta. Sanomalehtimies oli vaatinut, että sellaisia henkilöitä, jotka vehkeilevät kuningasta vastaan ja saattavat yleisen rauhan vaaranalaiseksi, on rangaistava peloittavan ankarasti. Paroni oli peitetyin sanoin vastannut, että kuninkaan luontainen hyvyys saattoi hänet antamaan anteeksi sellaisille henkilöille, jos heidän rikoksensa ovat vanhoja tai jos uudet rikokset on saatu ajoissa estetyksi, mutta yleisön asia on ilmaista mielensä siitä, onko oikein valtaistuinta kohtaan, että sellaista lempeyttä käytetään.

Kun Roma luki tuon, välähti valo hänen silmiensä edessä, ja samassa hän ymmärsi, mitä hänen tuli tehdä. Paroni aikoi houkutella kuninkaan rikkomaan lupauksensa, jolla hän oli sitoutunut säästämään Davido Rossin hengen, ja aikoi työntää syyn kansan niskoille, jonka tahdon alle hänen muka täytyi taipua. Ei ollut olemassa mitään maallista tuomioistuinta eikä juryä semmoiselle miehelle, joka noin saattoi menetellä. Hän asetti itsensä kaikkien ihmislakien ulkopuolelle. Siitä syystä ei ollut jälellä muuta kuin yksi keino — hänet oli asetettava Jumalan tuomioistuimen eteen!

Kun tuo ajatus tunkeutui Roman mieleen, ei hän muistanut sitä rikokseksi. Hänen sielunsa siveellisessä ylevyydessä se tuntui kostavalta oikeudelta. Hänen sydämensä tykytti kovasti, mutta siihen oli syynä vain hänen ajatustensa jännitys ja hänen kiihkeä toivonsa saada toteuttaa ne.

Eräs asia häntä huolestutti, nimittäin tuon tuuman käytännöllinen toimeenpano. Hän tuumaili jos jotakin. Ensin hän aikoi kirjoittaa paronille ja pyytää häntä luokseen ollen alistuvittaan hänen tahtoonsa, mutta hän luopui heti siitä tuumasta pitäen petosta alhaisena keinona suuren ja jalon tehtävän toteuttamiseksi. Vihdoin hän päätti mennä Piazza Leonelle myöhään yöllä odottamaan paronin palaamista Kvirinaalista. Felice kyllä päästäisi hänet sisään. Hän istuisi vastaanottohuoneessa varjostetun lampun alla, kunnes kuulisi pyörien ratinan piazzalta. Sitten kun paroni avaa oven, hän nousee — tekemään tehtävänsä.

Piirongin laatikosta hän oli löytänyt revolverin, jonka Rossi oli hänelle jättänyt sinä yönä, jona hän lähti pois. Siinä oli Rossin nimi, jonka lahjoittaja oli siihen kaivertanut, mutta Roma ei välittänyt siitä. Rossi oli vankilassa, siis ei kukaan voinut häntä epäillä, eikä Roma välittänyt oman työnsä salaamisesta. Kun hän selkein mielin ja omasta päätöksestään oli täyttänyt aikomuksensa, aikoi hän itse ilmaista itsensä. Hän oli myöntävä kaikki suoraan puolustautumatta ja pyytämättä armoa, vaikka kuolema häntä odottaisi. Hänen ainoa puolustuksensa oli oleva, että paroni oli syyllinen ja korkeamman tuomioistuimen tuomittava. Päättäköön tuomioistuin sitten hänen motiiviensa moraalisesta merkityksestä ihmisoikeuden mukaisesti.

Noiden ylevien tunteiden vallassa hän alkoi tutkia revolveria. Hän muisti, että kun Rossi oli antanut sen hänelle, hän oli kauhistunut koskettaessaan kuolettavaa asetta ja se oli pudonnut hänen käsistään. Nyt hän ei tuntenut mitään sellaista pelkoa käännellessään sitä hennoissa käsissään ja koetellessaan saada selville sen rakennetta. Siinä oli kuusi piippua, ja saadakseen selville, olivatko ne ladatut, hän painoi hanaa. Kova pamahdus seurasi, mutta hän ei säikähtänyt.

Kuuro vanha vaimo oli kuullut laukauksen ja kiiruhti Roman luo kalpeana.

»Taivas siunatkoon, signora! Mitä on tapahtunut? Pyhä Neitsyt pelastakoon meidät! Revolveri!»

Roma koetti puhua tyynesti. Se oli herra Rossin revolveri. Roma oli löytänyt sen piirongista. Se oli nähtävästi ladattu ja oli nyt lauennut.

Sanat olivat epämääräisiä, mutta ääni tyynnytti vaimon. »Pyhimyksille kiitos, ettei se ollut sen pahempaa! Mutta miksi olette niin kalpea, signora? Mikä teitä vaivaa?»

Roma vältti hänen katsettaan. »Ettekö tekin olisi kalpea, jos tällainen esine olisi lauennut käsissänne?»

Nyt oli vanha garibaldilainenkin ennättänyt ylös vaimonsa jälkeen, ja kun kaikki oli selitetty, ilmoittivat molemmat vanhukset menevänsä katsomaan ilotulitusta Pinciolle.

»Se alkaa kello yksitoista ja jatkuu kahteentoista tai yhteen, signora. Kaikki muut tästä talosta ovat jo menneet, muutoin olisikin laukaus herättänyt huomiota.»

»Hyvää yötä, Tommaso! Hyvää yötä, Francesca!»

»Hyvää yötä, signora! Meidän täytyy jättää katuovi auki, jotta asukkaat pääsevät kotiin, mutta te voitte sulkea oman ovenne, niin olette aivan turvassa.»

Garibaldilainen kohotti lakkiaan ja jätti oven raolleen. Kello oli puoli yksitoista, ja piazza oli aivan hiljainen. Roma istui kirjoittamaan kirjettä:

»Oma rakkaani, Olen lukenut sanomalehdistä, mitä tapahtui rajalla, ja olen menehtyä tuskasta. Mitä voin sanoa omasta osastani siinä muuta kuin että tein sen parhaassa tarkoituksessa! Koko sielullani ja Jumalan edessä vakuutan, että jos petin sinut, tein sen pelastaakseni henkesi. Ja vaikka sydämeni on murtua ja vaikken enää koskaan saa tuntea onnen hetkeä, kunnes Jumala suo minulle rauhan, täytyisi minun menetellä aivan samoin, jos tuo kaikki olisi elettävä uudelleen...

Ehkä sinun suuri sydämesi voi antaa minulle anteeksi jonakin päivänä, mutta itse en koskaan anna anteeksi itselleni enkä sille miehelle, joka pakotti minut tekemään minkä tein. Ennenkuin tämä kirje saapuu sinulle Milanoon, on suuri työ tehty Roomassa. Muistatko, että jokaisena aikakautena kaitselmus lähettää maailmaan jonkun henkilön opettamaan tyranneille, että he ovat ainoastaan ihmisiä? Kaitselmus tulee tällä kertaa käyttämään minun heikkoa kättäni siihen suureen tarkoitukseen. Mutta en tahdo sanoa mitään ennenkuin kaikki on ohi. Sinun nimesi on joutuva historian lehdille tahrattomana...

Hyvästi, armas! Koeta antaa minulle anteeksi niin pian kuin voit. Minä olen sen tietävä... olenpa missä tahansa... ja se on suloista tuntea. Sinua rakastava, erehtyvä, murtunut

Romasi.»

Meluava joukko kulki piazzalla laulaen juomalaulua. Sen mentyä kirkonkello löi yksitoista. Roma pani hatun ja harson päähänsä. Hän oli ankaran kärsimättömyyden vallassa. Kun hän oli valmis lähtemään, katsoi hän vielä viimeisen kerran huoneita. Ne olivat täynnä muistoja — toiveita ja todellisia tapahtumia. Piano, fonografi, veistokuva, vuode. Kaikki oli mennyttä. Hän ei koskaan tulisi takaisin enää.

Hänen sydämensä sykki kovasti, ja hän avasi piirongin uudestaan, kun hän kuuli askeleita portailta. Hän tunsi nuo askeleet. Ne olivat paronin. Roma seisahtui tuntien sanomatonta kauhua ja katsoi oveen. Se oli hiukan auki, kuten garibaldilainen sen oli jättänyt.

Paroni oli astumaisillaan sisään tuosta ovesta. Hän läheni — kuolemaansa. Jokin yliluonnollinen voima pakotti häntä tulemaan.

Romaa pyörrytti, ja joka jäsen vapisi. Askeleet lähenivät. Vihdoin ne saapuivat portaiden päähän, ja ovella kuului koputus. Ensin Roma ei voinut vastata, ja koputus uudistui.

Sitten hän tointui taas. Se oli pikemmin Kaikkivaltiaan tahto kuin hänen omansa. Sen täytyi tapahtua. Jumala oli määrännyt hänet tuon rikoksellisen miehen surmaajaksi.

»Astukaa sisääni» huusi Roma.

V.

Luonnonlakien joukossa on eräs äärettömän suuri, ja se sisältää ehkä ihmisluonteen syvimmät salaisuudet — mukautumisen laki. Lääkärissä, tuomarissa, sanomalehtimiehessä, papissa — kaikissa huomaamme heidän ammattinsa turmiollisen vaikutuksen, ja kiusallisimpia esimerkkejä luonteen alistumisesta välttämättömyyksien alle on valtiomiehen sielu. Mutta olemuksen suurina hetkinä, voiton ja tappion, rakkauden ja intohimon hetkinä, häviää ammatin luoma leima, niinkuin viitta putoaa pois hartioilta, ja ainoastaan ihminen jää jälelle.

Kun paroni heräsi lauantaiaamuna, muisti hän Romaa sangen syvästi katuen, ja kaikki, mikä tapahtui seuraavina päivinä, pani hänet ajattelemaan Romaa hellin mielin. Aamulla adjutantti toi hänelle rasian, joka sisälsi Annunziata-ritarikunnan merkit, ja piti muodollisen puheen. Paroni leikki jalokivillä koristetulla nauhalla ja siitä riippuvalla kultamitalilla, kun hän vastasi puheeseen etiketin määräämin sanoin, mutta hän ajatteli koko ajan Romaa ja mitä iloa tämä olisi voinut tuntea tervehtiessään häntä kuninkaan serkkuna.

Puolenpäivän aikaan hän sai sähkösanoman, joka ilmoitti hänelle hänen mielisairaan vaimonsa kuoleman, ja hän läksi heti linnaansa Albanon vuoristoon. Siellä hän oli niin kauan, että ennätti nähdä, kun ruumis siirrettiin kirkkoon, ja palasi sitten heti Roomaan. Nazzareno kantoi asemalle pienen laukun täynnä kirjoituksia, joita paroni oli tutkinut junassa istuessaan. He kulkivat ruusupuun ohi, joka oli istutettu Roman ensimmäisenä syntymäpäivänä Italiassa. Se oli täynnä valkoisia ruusuja. Paroni poimi yhden niistä ja piti sitä napinlävessään koko paluumatkan.

Ennen puoliyötä hän oli palannut Piazza Leonelle, jossa commendatore Angelelli odotti häntä kertoakseen uutisen Rossin vangitsemisesta. Paroni antoi määräyksen, että Koiton toimittaja heti lähetettäisiin hänen luokseen, jotta hän voisi tehdä ehdotuksen. Mutta huolimatta tyytyväisyydestä, jonka Rossin kiinniottoja mahdollisesti seuraava täydellinen masentaminen hänessä herätti, hän tunsi sääliä Romaa kohtaan.

Sunnuntaina hän puheli sanomalehtimiesten kanssa, antoi viimeiset juhlaa koskevat käskyt ja toimitti jos jotakin. Maanantaina juhla alkoi messulla. Panteonin piazzalla seisoi loistava joukko sotilaita kiiltävät kypärät päässä. Tuon komean henkivartiaväen keskitse pieni kuningas astui palatsiinsa musiikin soittaessa kansallishymniä. Vanhassa Panteonissa, jonka kattoon oli ripustettu kuninkaallisella vaakunalla koristettu valkoinen silkkiverho, paloi lukemattomia valkeita. Väliaikaisella alttarilla, joka oli koristettu valkoisella ja kullalla, heloitti kynttilöitä, ja kuoro, jota kuuluisa oopperansäveltäjä johti, oli kultaisen ristikon takana. Kuningas ja kuningatar sekä kuninkaalliset prinssit istuivat tuoleilla samettisen verhotaivaan alla, ja eri lavoja oli rakennettu ministereille, senaattoreille, parlamentinjäsenille ja vieraiden valtakuntain lähettiläille. Uskonto oli aivan välttämätön kaikissa valtion juhlamenoissa, ja tuo messu oli oivallinen valtiollinen temppu, jonka paroni itse oli järjestänyt. Hän oli unohtanut Jumalan, mutta hän oli muistanut kuningasta, olipa ajatellut Romaakin. Roma itki aina uskonnollisissa juhlamenoissa ja olisi varmaan vuodattanut kyyneleitä, jos olisi ollut läsnä nyt.

Panteonista seurue läksi Capitoliumiin soittokunnan soittaessa pitkin katuja riemusäveliään. Tuo komea rakennus oli täynnä loistavaa silkkipukuista yleisöä kunniamerkit rinnassa. Pormestari luki puheen, jossa hän mainitsi, kuinka paljon onnettomuuksia Italia oli kokenut, ja lopetti viittaamalla kansan hyvään toimeentuloon nykyisen hallitsijasuvun aikana. Vastauksessaan kuningas kehui armeijaa rauhan- ja yhteyden pilariksi ja lopetti ylistämällä pääministeriä, jonka voimakas johto oli hävittänyt epäkäytännöllisten politikoitsijain hämärät unelmat, jotka olivat uhanneet valtaistuimen vakavuutta ja uskollisten kansalaisten menestystä.

Paroni vastasi lyhyesti, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa kuninkaan hyväksi, joka oli melkein tasavaltainen hallitsija, ja maansa hyväksi, joka oli vapain maa koko maailmassa. Mitä taaskin haaveilijoihin ja heidän haaveisiinsa tulee, saattavat muutamat maanpakolaiset Zürichissä ulkomaalaisten melun kiihoittamina uneksia yleisen tasavallan perustamista eri kansakuntien ja rotujen kesken sekä Rooman kohottamista sen pääkaupungiksi, mutta ne ovat ainoastaan heikkojen aivojen sekavia unelmia.

»Vaarallisiako?» huudahti paroni lopuksi hymyillen. »Kuka voisi pitää ikuisia uneksijoita vaarallisina?»

Kuningas nauroi, senaattorit huusivat eläköötä, naiset heiluttivat nenäliinojaan, ja taas paroni muisti Roman.

Juhlakulku Kvirinaaliin oli yhä kohoavaa riemukulkua. Joka talosta liehui lippuja, joka ikkunassa oli punaisia ja keltaisia kudoksia. Corson varrella olevissa klubeissa oli ahdinkoon asti prinssejä, ylimyksiä, valtiomiehiä ja kuuluisia muukalaisia. Kaartilaisia, punaiset töyhdöt hatuissa, seisoi rivissä kadulla, ja käytävät olivat täynnä uskollisia alamaisia. Se oli loistava juhla, juhla, jommoista Rooma rakasti.

Maakuntien päälliköt sekä kansalaisia johtajineen ja lippuineen marssi Kvirinaaliin, kuten paroni oli määrännyt, huutaen kuninkaan esiin parvekkeelle. Kuningas totteli kutsua ja kiitti yleisöä. Mutta astuttuaan takaisin huoneeseen nuori kuningas näytti hermostuneelta ja hätääntyneeltä. Hän oli hyvää tarkoittava mies, hyväavuinen, mutta aivan heikko. Hän rakasti kansaansa ja uneksi olevansa maansa vapauttaja ja yhdistäjä ja hän vakuutti aina olevansa hyvä katolilainen, vaikka paavi oli käytännössä hänet pannaan julistanut, joskaan ei nimellisesti. Seisoessaan parvekkeella rumpujen jyristessä ja kuninkaallisen marssin kaikuessa hän muisti, että tällä paikalla paavikunta oli viettänyt, monta muistettavaa hetkeä, ja häntä rupesi äkkiä peloittamaan. Paroni lohdutti häntä.

»Omasta puolestani», sanoi paroni, »olen pitkällisen uskonnon tutkimisen jälkeen käynyt epäilijäksi. Kaksikymmenvuotiaana koetin ymmärtää kirkon dogmeja ja uskon salaisuuksia. Viisikolmattavuotiaana tiesin, ettei paavi itsekään niitä ymmärrä. Siitä syystä olen lakannut ajattelemasta sellaisia asioita ja kumarran nyt elämän laeille.»

»Ei voi aina voittaa taikauskoa», sanoi kuningas, »ja kun seisoin tuolla ulkona, johtui mieleeni, että tämä ilo kohta loppuu ja sitten...»

»Jos minä voin vapahtaa teidän majesteettinne vastuunalaisuuden taakasta...» alkoi paroni.

Kuningas kutsui ylhäisen virkamiehen luokseen ja antoi käskyn, että heti on järjestettävä asiakirjat, joilla paroni Bonelli nimitetään kuninkaan käskystä Italian diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. »Jospa Roma nyt olisi täällä», ajatteli paroni.

Ilta tuli, ja päivälliset kuninkaallisessa palatsissa olivat pelkkää loistoa. Ruhtinatar toisensa jälkeen astui sisään säteillen timanteissa. Paronin kaulassa riippui Annunziata-ketju, ja ulkomaalaiset lähettiläät, jotka hallitsijainsa edustajina olivat läsnä, tekivät tilaa hänelle, ja hän istui kuningattaren oikealla puolella. Hänen omalla oikealla puolellaan istui pikku prinsessa Bellini, jolla oli Annunziata-ritariston arvo miesvainajansa sukuperän tähden. Hän oli juuri palannut Pariisista, jossa hänen kasvonsa olivat emaljeeratut, ja hän vältti nauramista, jottei emalji halkeaisi, mutta hänen kielensä liikkui yhtämittaa.

»Ja te ette ole nähnyt Donna Romaa... ettekö? Ah, kaikki puhuvat siitä. Oli hirveätä, että hän muutti asumaan sen miehen huoneistoon. Se oli vallan kamalaa, ja se erotti hänet seuraelämästä ikipäiviksi. Olkoonpa hänellä mitkä syyt tahansa, ei kukaan kunnon mies enää voi naida häntä. Minä en ole koskaan antanut kenenkään miehen nukkua talossani miesvainajani kuoleman jälkeen. Kun veljenikin tulee Roomaan, lähetän hänet aina hotelliin... Mutta rakas Roma oli aina niin välinpitämätön... Hän kuljeskeli yksin kuin kyökkipiika... Entä Rossi? Hänet kai mestataan... niinkö? Tiedättekö, minä pidin hänestä! Hänellä oli komea vartalo. Hän muistutti erästä englantilaista lakeijaa, joka oli palveluksessani.»

»Nukkuiko hän teidän talossanne?»

»Tietysti. Minä olin itse valinnut hänet. Hän oli naimisissa ja mitä uskollisin — ja hänen vaimonsa oli kauhean ruma.»

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen tuohon vanhanpuoleiseen kaunottareen verraten hänen muotisiveyttään sen tytön teeskentelemättömään siveellisyyteen, jota prinsessa soimasi. »Roma on enemmän arvoinen kuin koko valtakunnallinen tuommoisia naisia», ajatteli paroni.

Päivällisen jälkeen hän talutti kuningattaren valtaistuimelle samettisen kunniakatoksen alle, muinoin paavien kappelina olleeseen komeaan huoneeseen. Sitten tanssiaiset alkoivat. Mikä valotulva! Mikä timanttien säihky! Mitä ihania, hienohipiäisiä kasvoja! Mitä paisuvia rintoja ja pyöreitä muotoja! Mitä elämän ja lemmen hehkua sadoissa loistavissa silmissä! Mutta paroni muisti vielä kauniimmat kasvot, vielä suloisemman muodon kuin mitä hänen silmänsä täällä näkivät, ja selittäen kuninkaalle, että hänen oli pakko Rossin saapumisen tähden poistua, hän läksi palatsista.

Tulikärpäset värähtelivät Kvirinaalin pimeässä puutarhassa, kun paroni kulki kaikuvien pihojen poikki, ja iso tori edessä, kirkkaassa sähkövalossa, oli niin hiljaa, ettei kuulunut muuta kuin vahtien astuntaa portilla.

Paroni läksi Piazza Navonalle päin. Hänen itsesyytöksensä kävivät yhä ankarammiksi. Hän muisti uhkauksiaan ja sanoi itselleen, ettei hän koskaan ollut aikonut panna toimeen niitä. Niiden tarkoitus oli ainoastaan vaikuttaa Roman mieleen, kuten usein tapahtui jokapäiväisessäkin elämässä.

Paroni muisti edelliset hovitanssiaiset ja hän tunsi häpeätä. Mutta tuon yön onnettomuuteen eivät olleet syynä kylmät laskelmat, kuten hän oli ennen sanonut. Syyt olivat yksinkertaisemmat, inhimillisemmät — rakkaus kauniiseen naiseen, joka oli liukumaisillaan pois häneltä, kamala tunne siitä, että hän, paroni, oli sidottu vaimoon, joka ei ollut vaimo, ja sitten vielä hetken hurmaava pyörrytys.

Vähätpä siitä! Roma ei tullut kärsimään tuon tähden. Paroni oli kaikki maksava. Kun ajatteli Roman sopimatonta käytöstä, oli se, minkä paroni aikoi tehdä, kerrassaan suurta, mutta Roma saa nähdä, että muutkin saattavat uhrautua.

Kansa oli Pinciolla ja kadut olivat hiljaiset. Kun paroni saapui Piazza Navonalle, oli siellä tuskin ainoatakaan ihmistä, ja hänen oli vaikeaa löytää talo. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan sisään, ei kukaan tullut häntä vastaan portailla. Sitä parempi. Häntä hiukan hävetti.

Kun hän oli koputtanut kaksi kertaa, pyysi ääni, jota hän ei tuntenut, häntä astumaan sisään. Kun hän avasi oven, seisoi Roma hattu päässä ja harso silmillä hänen edessään selin piironkiin. Paronin mielestä hän näytti pelästyneeltä ja sairaalta.

VI.

»Rakas Roma», sanoi paroni, »tuon sinulle hyviä uutisia. Kaikki on käynyt hyvin. Ei olisi voinut käydä sen paremmin, ja minä tulin onnittelemaan sinua.»

Paroni oli huomattavasti kiihoittunut ja puhui nopeasti ja äänekkäästi.

»Mies vangittiin rajalla — olet kai kuullut siitä. Hän saapui yöjunassa lauantaina ja mahdollisten metelien estämiseksi hänet pidätettiin Milanossa tähän aamuun asti.»

Roma seisoi vielä selin piironkiin.

»Uutinen oli kaikissa lehdissä eilen, armaani, ja sillä oli mainio vaikutus riemujuhlan avajaisiin. Kun kuningas meni messuun tänä aamuna, oli kapina saanut kuoliniskunsa ja meidän levottomuutemme oli lopussa. Tänä iltana tuo mies saapuu Roomaan, ja tunnin perästä hän on varmassa turvassa vankilassa.»

Joka hermo Roman ruumiissa värisi, eikä hän yrittänytkään puhua.

»Kaikki on sinun työtäsi, lapseni — sinun eikä minun. Sinun viisas järkesi on saanut sen aikaan. 'Antakaa se mies minulle', niin sinä sanoit. Minä annoin hänet sinulle, ja sinä toimitit kaikki.»

Roma pusersi huuliaan yhteen ja koetti hillitä itseään.

»Mutta mitä sinä oletkaan kärsinyt päämääräsi saavuttamiseksi! Ylenkatsetta, solvauksia! Eikä ainoastaan sitä, vaan myöskin köyhyyttä, jopa kurjuuttakin, alennusta, häpeää! Ei ole kumma, että voitit tuon miehen. Yleisökin pettyi. Ja minä itsekin melkein petyin.»

»Nytkö se on tapahtuva?» ajatteli Roma. Paroni seisoi uunimatolla vastapäätä häntä.

»Mutta sinä tiesit mitä teit, armas. Se kuului kaikki ohjelmaasi. Sinä ajoit miestä eteenpäin. Ja hän antautui sinun valtaasi. Sinä sait selville kaikki hänen sielunsa salaisuudet. Ja kun hetki tuli, olit valmis. Sinä täytit alkuperäisen aikomuksesi. 'Hän on sortuva, kun hänen toiveensa ovat ylimmillään', niin sanoit.»

Roman sydän sykki aivan kuin se olisi tahtonut särkeä siteensä.

»Hän on sortunut. Kiitos sinulle, tuo järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, tuo naisten panettelija on masennettu. Mikä viisaus! Mikä kärsivällisyys! Mikä valtiotaito! Ja mikä tahdon lujuus ja tarmo! Kuka uskaltaa sanoa, etteivät naiset enää saa suuria aikaan?»

»Kuinka minä vihaan tuota miestä!» ajatteli Roma. Paroni oli avannut päällystakkinsa niin että hänen leveä, valkoinen rintamuksensa näkyi, ja sen päällä kiilsi Annunziata-ketju. Hän astui uunimatolle aavistamatta, että tuho odotti häntä.

»Puolet Euroopan sanomalehdistä tulee sisältämään kertomuksia tuon suuren suunnitelman epäonnistumisesta. Oli toinen suunnitelma, armas, joka onnistui. Eurooppa saa kuulla siitä myöskin, ja huomisaamuna on maailma tietävä, mitä nainen voi tehdä rangaistakseen miestä, joka on solvaissut häntä.»

»Miksi en tee sitä nyt?» ajatteli Roma. Hän kosketti revolveria, joka oli piirongilla hänen takanaan, hengittäen nopeasti ja kovaa.

»Kuinka hienosto on hämmästyvä kuullessaan sen! Nyt se jo epäilee jotakin. Sanoinhan sinulle uskottelevani sille, että sinä näyttelet opittua osaa, vaikka ihmiset saattavat luulla muuta. Mutta kun hienosto näkee sinun palaavan entiseen elämääsi...»

Paroni koetti nauraa hiukan.

»Sinä saat kaikki takaisin, armas. Vaunut, jalokivet, huoneiston, aivan niinkuin ne jätit. Olen pitänyt huolta kaikesta, ja minä päivänä tahansa voit saada kaiken jälleen.»

Roman sydän tykytti tuskallisesti.

»Mutta etkö istu, lapseni? Minulla on hiukan sanottavaa sinulle. Se on tärkeä uutinen. Paronitar on kuollut. Niin, hän kuoli lauantaina, raukka. Pitäisikö minun olla ulkokullattu ja itkeä? Miksi sitä tekisin? Viisitoista vuotta julma laki, jota minä en katolisessa maassa uskaltanut rikkoa hakemalla eroa, on kahlehtinut minut elävään ruumiiseen. Täytyykö minun olla surevinani nyt, kun taakka on pudonnut?... Roma, istu, armas, älä seiso noin tuossa... Roma, minä olen vapaa, ja me voimme mennä naimisiin. Vihdoinkin sinä voit tulla vaimokseni, kuten aina olemme aikoneet.»

»Nyt!» ajatteli Roma ja kumartui hiukan eteenpäin.

»Ah, älä pelkää mitään. Minä en pelkää, eikä sinunkaan tarvitse pelätä. Huhu on yhdistänyt meidän nimemme jo. Mutta entä sitten? Minä en välitä siitäkään, että sinun nimesi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Ei kukaan ole solvaiseva sinua enää, kaikesta entisyydestä huolimatta. Minne minä menen, sinne pitää sinunkin mennä. Elleivät he tule toimeen ilman minua, eivät he saa tulla toimeen myöskään ilman sinua, ja huolimatta kaikesta on sinut vastaanotettava kaikkialla.»

»Joko olette sanonut kaikki sanottavanne?» kysyi Roma.

»En kaikkea. On asia, jonka tahdoin kertoa sinulle ennen sanomalehtiä. Kuningas on nimittänyt minut diktaattoriksi kuudeksi kuukaudeksi. Se merkitsee sitä, että sinua tullaan palvelemaan enemmän kuin itse kuningatarta. Mikä kosto! Samat naiset, jotka ovat kääntäneet selkänsä sinulle, tulevat nyt kumartamaan sinulle. Sinä murskaat kaikki muurit. Sinä tulet...»

»Odottakaa!» sanoi Roma.

Paroni oli lähestynyt häntä, ja Roma kohotti kätensä.

»Te uskotte, että alistun tuollaiseen valheeseen?»

»Mihin valheeseen, lapseni?»

»Uskotteko, että syytin Davido Rossia kukistaakseni hänet? Totta on, että syytin häntä — minä onneton nainen — mutta te tiedätte vallan hyvin, miksi sen tein. Minut pakotettiin siihen. Te pakotitte minut.»

Kuullessaan oman äänensä Roma tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

»Ja nyt te pyydätte minua uskottelemaan, että kaikki tehtiin huonossa tarkoituksessa, ja tarjoatte minulle palkan rikoksesta.»

Hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä oli käheä vihasta.

»Luuletteko, että minä olen murhaaja, jolle voitte tarjota veren hinnan? Ettekö häpeä? Te tulitte tänne pyytämään, että menisin naimisiin teidän kanssanne, vaikka tiedätte, että olen jo naimisissa — ja päällepäätteeksi tulitte tänne, mieheni huoneisiin.»

Hänen loistavat silmänsä tulvivat kyyneleitä, eikä hän voinut hallita ääntään.

»Hän on mieheni, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa.»

Paroni silitti viiksiään ja sanoi hellästi:

»Lapseni, jos pyysin sinua suostumaan siihen otaksumaan, että teit kaikki erityisestä syystä, koetin sillä säästää sinulta tuskaa. Luulin sen sinulle helpommaksi asian ollessa tällä lailla. Tahdoin mennä takaisin alkuperäiseen tarkoitukseesi ja unohtaa kaiken välillä olevan.»

Roma nojautui piironkiin.

»Pyysin sinua palaamaan omaan, entiseen itseesi, armas. Omaan voimakkaaseen itseesi — jotta olisit taas nainen, joka rakastaa elämää joka veripisarallaan — ilman sentimentaalisuutta, ilman heikkoutta — Italian valtiatar!»

Hänen äänensä kävi pehmeämmäksi, ja hän lisäsi hiljaa: »Jos minua on niin paljon moitittava siitä, mitä on tapahtunut, on syynä siihen ehkä se, että sinä ensin olit väärässä. Alussa oli minun vikani se, että suostuin esitykseesi. Valtiomies erehtyi, ja mies sai siitä kärsiä sitten. Luuletko olleen helppoa kestää tuota tunnetta, että minun ollessani sidottuna ja vanhentuessani nuorempi mies vei sinut minulta pois? Sinä et tiedä mitään mustasukkaisuudesta, lapsi — kuinka voisitkaan tietää? — Mutta sen tuskat ovat helvetin tuskia.»

Paroni koetti vielä kerran lähestyä Romaa.

»Rakas, ole oma itsesi taas! Unohda tuo hetken rakkaus ja kohoa uudestaan entiseen voimaasi ja viisauteesi. Minä unohdan kaikki... enkä kysy mitä on tapahtunut. Olen valmis pyyhkimään kaikki pois, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja nyt olen vapaa ja valmis täyttämään entiset lupaukseni.»

Huolimatta hänen hellistä sanoistaan ja pehmeästä äänestään Roma katsoi häneen sellaisin inhon tuntein, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut ketään ihmisolentoa kohtaan.

»Älä vaivaa itseäsi ajattelemalla avioliittoasi, lapseni. Minä vakuutan sinulle, että se ei ole mikään avioliitto ollenkaan. Valtakunnan laki ei tunnusta sitä, ja kirkko voi minä hetkenä tahansa kieltää sen, sillä se ei ole ollut sakramentti, koska sinä et ole kastettu etkä siis kirkon opin mukaan kristitty.»

Hän astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

»Mutta jos olet kadottanut yhden miehen, odottaa sinua toinen — hellempi, uskollisempi, — mies, joka voi antaa sinulle kaiken, semmoisen miehen sijaan, joka ei voinut antaa sinulle mitään... Ja nyt tuo toinen mies on ikipäiviksi poistunut elämästäsi. Tapahtuipa mitä tahansa, sinä ja hän ette koskaan enää voi yhtyä. Mutta minä olen tässä vielä... Älä vastaa ajattelematta, Roma. Ajattele, mitä minä tarjoudun tekemään. Eikö se ole mitään, että olen valmis vastaanottamaan kaikki ne solvaukset, joita maailma varmaan on syytävä minua kohti siksi, että nain ankarimmin arvostellun naisen Roomassa?»

Roma oli tukehtua vihasta ja häpeästä.

»Näet että rukoilen sinua, Roma — minä, joka en koskaan ole rukoillut mitään keneltäkään ihmiseltä. En lapsenakaan tahtonut rukoilla mitään, en edes omalta äidiltäni. Sen jälkeen olen toimittanut jotakin elämässä — olen antanut kansalleni aseman kansakuntien joukossa, maailman silmät näkevät minut sen edustajana — ja kumminkin — kumminkin — polvistun sinun edessäsi.»

Äkillisen tunteen vallassa hän vaipui polvilleen ja koetti tarttua Roman hameeseen. Roma vetäytyi pois, aivan kuin paronin kosketus olisi liannut häntä.

»Nouskaa ylös», huusi hän jyrkästi. »Olen voinut tehdä väärin, mutta huono nainen en ole. Kyllä ymmärrän sanomattannekin, mitä uhrauksia teidän pitäisi tehdä naidaksenne minut, mutta en ikinä rupeaisi vaimoksenne, vaikka tarjoaisitte minulle kuningattaren kruunun.»

Paroni nousi ylös ja koetti nauraa.

»Kuten tahdot. En tietysti voi selittää sanojasi muuta kuin yhdellä tavalla. Luulin, että rakkauteni voisi hävittää sinun katkeruutesi... Mutta jos...» (hän alkoi kiihtyä) »jos et väiltäkään menneisyydestä, ajattelet ehkä hiukan tulevaisuutta.»

Roma katsoi häneen uuden pelon valtaamana.

»Tietysti minä en enää aio alentaa itseäni kosimaan naista, joka ylenkatsoo minua. On kylliksi, jos rankaisen sitä miestä, joka on syynä siihen, että nainen, jolla olisi paljon syytä kunnioittaa minua, ei enää minua kunnioita.

»Tarkoitatte, että koetatte saada kuninkaan rikkomaan lupauksensa?»

»Minun ei tarvitse koettaa vaikuttaa kuninkaaseen, koska hän on nimittänyt minut diktaattoriksi.»

»Siis kuninkaan seuraaja ei välitä kuninkaan lupauksesta, joka koski herra Rossin saamaa anteeksiantoa?»

»Jos lähden tästä huoneesta saamatta parempaa vastausta... niin en välitä siitä lupauksesta.»

Roma veti takaa esiin revolverin, jota hän oli pitänyt kädessään.

»Te ette koskaan lähde tästä huoneesta», sanoi hän.

Paroni seisoi aivan liikkumatta, ja syntyi kuolon hiljaisuus.

Sitten kuului pyörien ratinaa piazzalla ja heti sen jälkeen nopeita askeleita portailta.

Roma kuuli ne. Hän vapisi kovasti ja hänen sydämensä tuntui särkevän hänen rintansa.

Hetken perästä kuului koputus ovelle. Sitten toinen ja sitten vielä toinen. Se oli käskevä, kiihkeä koputus!

Roma, joka oli unohtanut paronin, seisoi kuin naulattuna paikallaan. Paroni oli ymmärtänyt kaiken. Hänkin seisoi muuttuneena.

Sitten kuului värähtelevä ääni: »Roma!»

Roma huudahti heikosti ja pudotti revolverin hervottomasta kädestään. Paroni sieppasi sen nopeasti. Hän tointui ensin.

»Hiljaa», kuiskasi hän. »Päästä hänet sisään. Minä menen tuohon huoneeseen. En tahdo tehdä pahaa teille, mutta jos hän seuraa minua — jos ilmoitat hänelle läsnäoloni — muista, mitä olen sanonut. Minun rankaisemistapani on oleva nopea ja varma.»

Paroni astui makuuhuoneeseen. Sitten kuului taas tunteellinen ääni: »Roma! Roma!»

Roma hoiperteli ovelle ja avasi sen.

VII.

Paetessaan asemalta vaunuissa Via Nazionalea jä Corso Vittorio Emanuelea pitkin Rossi oli sähkövalossa nähnyt seppeleiden, kunniaporttien, lippujen, koristusten, kukkasien jäännökset. Kaikki tuo oli salaman tavoin kulkenut hänen silmiensä ohi ja kumminkin se oli syventänyt sitä katkeruutta, jota hän tunsi ajatellessaan Romaa, jonka kasvoihin hän nyt aikoi viskata petoksen syytteen.

Mutta kun hän saapui omaan asuntoonsa ja Roma avasi oven hänelle ja hän näki vaimonsa niin sairaan ja kalpean näköisenä, nuo kauniit silmät niin suurina, lempeinä ja kainoina, kasvot sekä ääni ilmaisten syvää surua, silloin hänen vihansa alkoi lauhtua, ja hänen teki mieli puristaa Roma syliinsä kaikesta huolimatta.

Roma tiesi avaavansa oven Rossille, olkoonpa syy hänen tänne tuloonsa mikä tahansa, ja kun hän näki Rossin, huudahti hän heikosti ja yritti juosta häntä vastaan, mutta seisahtui pelokkaasti. Hetken ilo ja onni oli heti hävinnyt. Roma näki Rossin kuluneet kasvot tuskan ja nöyryytyksen vääntäminä, ja silloin hänen ojentuneet kätensä kohosivat hänen päänsä yli, aivan kuin iskun estämiseksi. Rossi näki harsonkin alta, mikä pelko oli vallannut Roman tämän nähdessä hänet, ja siitä hän tiesi, mikä ääretön kuilu nyt oli heidän välillään. Mutta se vain lisäsi hänen syvää sääliään Romaa kohtaan. Rossi ei voinut katsoa Romaa tuntematta rakkautta ja tietämättä, että hän aina tulisi rakastamaan Romaa, tapahtuipa mitä tahansa.

Kyyneleet nousivat Rossin silmiin. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Vihdoin hän pisti kätensä poveensa, hapuili jotakin rinnaltaan niin että hänen kravattinsa irtautui solmustaan, ja veti vihdoin esiin sisätaskustaan rypistyneen paperin.

»Katso», sanoi hän vaivaloisesti.

Roma näki heti, mikä paperi se oli, eikä uskaltanut katsoa siihen toista kertaa. Se oli vangitsemiskäsky. Hän vaipui tuoliin pää kumarassa ja nöyrän näköisenä aivan kuin koettaen paeta näkyvistä.

»Sano, ettet tiedä mitään siitä, Roma», sanoi Rossi.

Roma peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja oli vaiti.

»Sano, Roma. Älä peitä kasvojasi.»

Roma oli odottanut, että Rossi olisi täynnä raivoa, mutta hänen äänensä oli murtua. Roma kohotti päätään ja koetti katsoa häneen. Rossin suuret silmät katsoivat häneen semmoisin ilmein, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Roma yritti puhua, mutta ei voinut. Hänen huulensa värisivät ja hän peitti uudelleen kasvonsa voimatta sanoa sanaakaan.

Rossi tiesi, että Roma oli syypää, mutta hän koetti vieläkin vakuuttaa itselleen, että Roma oli viaton, ja puolustaa häntä jollakin lailla. Se oli säälittävää, toivotonta taistelua.

»Sanomalehdet sanovat, että vangitsemiskäsky laadittiin sinun ilmiantosi nojalla, Roma — että sinä syytit minua. Se ei voi olla totta. Sano, ettei se ole.»

Roma ei puhunut.

»Katso tuota nimeä — Davido Leone. Tuota nimeä ei ole voitu kirjoittaa muuta kuin minun verelläni. Jumalan tähden, Roma, sano, että sinä et ole sitä kirjoittanut.»

Roma ei vastannut vieläkään.

»Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni, Roma. Se tapahtui tässä samassa huoneessa, muistathan, kun ensimmäisen kerran tulit tänne. Sinä kysyit, enkö pelkää kertoa sitä sinulle, ja minä sanoin, etten pelkää. Sinä et ole voinut pettää oman isäsi poikaa. Se ei ole luonnollista. Olenhan oikeassa, Roma, olenhan?»

Roma alkoi itkeä.

»Minä luulin, että maailmassa on vain yksi henkilö, joka tunsi Davido Leonen. Mutta ehkä täällä on joku toinenkin, Roma? Auta minua muistamaan.»

Roma tahtoi nostaa katseensa, mutta ei voinut liikutukseltaan.

»Tai ehkä joku kirjeistäni on avattu. Sinua ei voi siitä moittia, Roma. Niinkö oli? Sano minulle. Älä pelkää minua, armas.»

Roma ei olisi voinut nyt katsoa Rossia silmiin, vaikka hän olisi kuollut siihen paikkaan. Huolimatta noista toivehikkaista sanoista Roma tiesi, että hänen kasvonsa kuvastivat ääretöntä epätoivoa.

»Kirjoitin tuon nimen erääseen kirjeeseen, muistan sen nyt. Silloin, kun kerroin sinulle kaikki — että välillämme oli varjo, kuolon varjo, enkä uskaltanut panna alttiiksi sinun henkeäsi, joka oli tuhat kertaa kalliimpi minulle kuin omani. On mahdotonta, että sinä olisit ilmaissut sieluni pyhimmän salaisuuden. Sano minulle, että se on mahdotonta.»

Rossi tarttui hellästi Roman käteen koettaen vetää sen pois hänen kasvoiltaan.

»Katso sormusta sormessasi, armas. Ja katso tätä minun sormessani. Sinä olet vaimoni, Roma, ja eihän vaimo voi pettää miestään.»

Roma itki nyt ääneen. Rossin ääni oli murtua joka sanalla.

»Sinä lupasit olla uskollinen minulle koko elämäsi ajan, vaikka olisit missä tahansa ja tapahtuipa meille mitä tahansa... Me menimme naimisiin Jumalan edessä, ja jotka Jumala on yhteen liittänyt, heitä ei ihmisten pidä erottaman. Me emme voi erota toisistamme, armas. Se on mahdotonta... Siitä syystä tämä on mahdotonta... Sano, että se on mahdotonta, Roma.»

Rossi päästi irti Roman käden, ja se putosi kuin kuollut esine hänen sivulleen. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän taas koetti keksiä puolustusta Romalle.

»Sanomalehdet sanovat, että naimisemme oli osa sinun ohjelmastasi — että sinä leikittelit minulla ja kiihoitit minua eteenpäin. Mutta sitä minun ystäväni ovat sanoneet koko ajan. Minä loukkasin useita heistä ja muutamat olen kadottanut iäksi, kun en tahtonut uskoa, mitä he sanoivat. En tahdo uskoa sitä nytkään — ellet itse sano minulle, että se on totta.»

Roma tuskin saattoi hengittää, hänen sydämensä tykytti niin kovasti.

»Se ei ole totta. Se ei voi olla totta. Sinä olet kärsinyt niin paljon minun tähteni. Ja sinä olet täällä — minun kodissani — sinulla on minun nimeni — sinä nukut minun vuoteessani.»

Roma tunsi, ettei hän voinut kestää tätä paljoa kauemmin.

»Tiedänhän, ettei se ole totta, mutta minun täytyy kuulla se sinun omilta huuliltasi. Yksi ainoa sana vain! Ei muuta kuin yksi. Miksi et puhu, rakas? Sano, ettet sinä syyttänyt minua. Sano, ettet tiedä mitään tästä vangitsemiskäskystä. Sano... sano, että... sano jotakin ... jotakin. Etkö näe, että uskon sinua, Roma?»

Roman liikutus kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut hillitä itseään enää, vaan ottaen pois kädet silmiltään hän ponnisti voimansa ja sanoi:

»Sääli minua. En voi puhua. En voi ajatella.»

Rossi katsoi häneen aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa läpi. Roma koetti taas puhua.

»Tiedän kyllä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta jos voisin selittää...»

»Selittää! Mitä tässä on selittämistä? Syytitkö minua tuomarin edessä?»

»Jos tietäisit, mitä on tapahtunut ja mikä minut sai siihen...»

»Syytitkö minua tuomarin edessä?»

»Kirjoitin sinulle kirjeitä, joita et saanut...»

»Mutta syytitkö minua tuomarin edessä?»

»Syytin.»

Rossin kalpeat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. »Se on siis totta», sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. »On totta mitä he sanovat — että sinä tulit luokseni pettääksesi minut ja saattaaksesi minut perikatoon.»

Roman pää vaipui alas, eikä hän koettanut puolustautua. Rossi kohotti toisen käden silmilleen, ja hetken perästä hänen käytöksensä tuli entiselleen.

»Se ei voi olla syynä siihen, että syytit ja ilmiannoit minut, Roma, eikä se ole semmoista, mitä on mahdoton antaa anteeksi. Minä olin tehnyt väärin sinua kohtaan. Olin sanonut, että sinä et ollut hyvä nainen, ja minä olin väärässä — hirveästi, häpeällisesti väärässä. Oli luonnollista, että ensimmäinen ajatuksesi oli puolustautuminen. Mutta kun sain selville, että se, mitä olin sanonut, oli väärää, tein voitavani sen parantamiseksi. Siitä syystä et voinut jatkaa aiettasi, olkoonpa se ollut mikä tahansa.»

»Ei, ei, ei.»

»On valhe, että siitä alkaen olet toiminut paronin asioissa?»

»On, on, on.»

»Se mies petti isäsi ja koetti pettää sinutkin ja sinä vihaat häntä yhtä paljon kuin minäkin?»

»Koko sydämestäni vihaan häntä.»

»Miksi siis... miksi annoit minut hänen käsiinsä?»

»Siksi... siksi että...»

Heikko ääni kuului makuuhuoneesta. Roma kuuli sen, mutta Rossi ei tuskallisten tunteittensa raivossa kuullut mitään.

»Ehkä hän kiusasi sinua? Tiesin aina, että hän tulisi niin tekemään. Sinä olit köyhä ja hän käytti sitä hyväkseen. Niinkö hän teki, Roma?»

»Voi, jos voisin puolustaa itseäni...»

»Tai ehkä hän lupasi sinulle jotakin. Hän oli hyvä sinulle, kun minä olin jättänyt sinut yksin ja ilman ystäviä. Voisin melkein antaa hänelle anteeksi, jos... Lupasiko hän sinulle jotakin, Roma?»

»Lupasi.»

»Ah!»

»Hän lupasi pelastaa sinun henkesi.»

»Minun henkeni! Ja sinä petit minut siitä syystä, että hän lupasi pelastaa henkeni! Etkö tiennyt, että olisin mieluummin moneen kertaan antanut henkeni kuin nähnyt työni menevän pirstaleiksi? Sinä tiesit sen!»

Hänen äänensä oli kohonnut raivon huudoksi.

»Ennenkuin suostuin avioliittoomme, selitin kaikki sinulle. Sanoin sinulle, että elämäni ja vapauteni on joka hetki vaarassa. Mutta sinä et pelännyt. Sinä olit niitä naisia, joiden mielestä vaimon tulee jakaa miehensä elämäntyö, jos hän voi, ja ellei hän voi sitä tehdä, tulee hänen astua syrjään eikä olla esteenä miehelleen.»

Roma ei vastannut, vaan istui tuijottaen eteensä silmät täynnä kyyneliä, kun Rossin ääni muuttui ivalliseksi.

»Kun erosimme kirkon ovella, piti sinun olla niin uljas. Tapahtuipa mitä tahansa minulle, sinä et pettäisi, sinä olit valmis kaikkeen. Sinä olit valmis jakamaan maanpakoni, vankilani ja vaikkapa kuolemanikin ja viimeiseen saakka sinun tuli pysyä lujana ja uskollisena. Ja nyt, siitä syystä, että vihollinen lupaa säästää minua... säästää minua, oi Jumalani!... Oi, oi, oi!»

»Davido», sanoi Roma ja lausuessaan tuon nimen hän puhkesi nyyhkytyksiin, »en voi pyytää sinua antamaan anteeksi...»

»Antamaan anteeksi!» huudahti Rossi, »pyydä anteeksi niiltä köyhiltä — niiltä köyhiltä, joiden kohtaloa koetin keventää — niiltä naisraukoilta ja lapsiraukoilta, joitten täytyy tässä ylellisyyden ja turmeluksen keskellä nähdä nälkää ja kurjuutta.»

Roma katsoi yhä vielä hänen kärsiviin kasvoihinsa koettamatta pidättää kyyneliään.

»Minä olisin uskaltanut henkeni sinun suojaasi, Roma. Kaikki muut väijyivät ja vainosivat minua, mutta Giuseppe Rosellin tyttäreen luotin koko sielullani.»

Roma katsoi häneen säihkyvin silmin. Davido Rossin kasvoissa ei näkynyt enää vihaa, vaan masentavaa surua. Hänen ihanteensa oli särkynyt, hänen uskonsa oli kuollut.

»Minä kuvittelin jos jonkinlaista kotiintuloa, Roma, mutta en koskaan tätä. Kun kuulin sinun kärsimyksistäsi, odotin sitä päivää, jolloin saisin kostaa niille, jotka olivat sinua loukanneet. Ja nyt...»

Rossin silmät tulivat täyteen kyyneliä ja hänen äänensä sortui.

»Davido, sinä et voi antaa minulle anteeksi, sen tiedän aivan hyvin. Enkä minä tahdo puolustautua enkä syyttää ketään muuta» (hän katsoi hermostuneesti makuuhuonetta kohti ja korotti sitten ääntään) »olkoonpa hän kuka tahansa ja kuinka kurjasti hän lieneekään kohdellut minua, mutta jos voisin puhua — jollei suuni olisi suljettu — jos uskaltaisin selittää...»

Ja taas kuului heikko ääni viereisestä huoneesta.

»Tiesin, mitä sanoisit, rakas, — tiesin, että olisit antanut elämäsi moneen kertaan ennemmin kuin olisit pelastanut sen kadottamalla kaiken, minkä hyväksi olit tehnyt työtä ja minkä toivoit toteutuvan. Ja ehkä minun olisi pitänyt tehdä tuo suuri uhraus alistumatta koettelemuksissa. Mutta minä en ole mikään sankaritar, Davido, enkä voinut kohota niin korkealle kuin sinä. Minä olen vain heikko vaimoraukka, joka rakastaa sinua, ja kun sanoin, että kuolemakin on löytävä minut uskollisena, ajattelin omaa kuolemaani, en sinun, enkä minä voinut nähdä sinun kuolevan.»

Davido Rossi olisi tahtonut itkeä, hän olisi tahtonut nyyhkyttää kuin lapsi.

»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.

»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi voisi antaa minulle anteeksi...»

Rossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.

»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta...»

»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien...»

Roman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.

»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan — niin...»

»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»

»Vanno se, Roma.»

»Minä vannon...»

»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.

Paroni seisoi makuuhuoneen ovella.

VIII.

Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.

Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.

Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.

Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.

Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.

Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»

Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.

»Eikö olisi järkevämpää kysyä, mitä te teette täällä? Minun ymmärtääkseni tämä on tämän neidin huoneisto. Tämä neiti kuuluu minulle, ja kun hän syytti teitä tuomarin edessä, tapahtui se minun toivostani ja pyynnöstäni.»

Hän ei seisahtunut, vaan jatkoi uudistaen entiset sanansa ajatusten hyöriessä sekaisin hänen päässään.

»Tämä neiti on minun. Hän on ollut minun alusta alkaen, ja jos hän on teille sanonut, että teidän puheenne piazzalla ei ollut totta, on hän valehdellut. Luonnon ja järjen lain nojalla minä olen tämän vaimon mies, ja jos joku toinen mies tunkeutuu meidän väliimme, ei tuo toinen mies voi olla muuta kuin hänen rakastajansa.»

Rossi astui askeleen eteenpäin, mutta Roma kiiruhti väliin. Paroni tarttui lujasti taskussa olevaan revolveriin ja sanoi:

»Olkaa varuillanne, herra. Jos mies loukkaa minua, tulee hänen olla valmis kantamaan seuraukset... Minulla ei ole mitään syytä puhua pahaa tästä neidistä, koska minun samalla täytyy puhua pahaa omasta itsestäni. Mutta se, mitä te sanoitte piazzalla, oli totta sanasta sanaan, ja nyt, kun te olette tunkeutunut väliimme, on luonnollista, että sanon sen teille.»

Rossi hengitti syvään, mutta koetti hillitä itseään. Hänen kätensä olivat lujasti pusertuneet ja huulet kiinni.

»Te pyydätte minua uskomaan, että tämä neiti, jonka kanssa minä olen naimisissa, on toisen miehen vaimo. Eikö niin? Ellette voi todistaa sanojanne, ilmoitan, että minuutin perästä heitän teidät pää edellä ulos ikkunasta. Jos voitte sananne todistaa, saatte tehdä samoin minulle.»

Paroni koetti nauraa. »Tämä neiti on ainoa todistaja», sanoi hän. »Kysykää häneltä. Kuullaan, kieltääkö hän mitä olen sanonut.»

»Hän kieltää! Roma, anna anteeksi, että kysyn sinulta, mutta tuollainen panettelu, joka koskee hyvän naisen kunniaa, on syöstävä panettelijan omille silmille. Älä pelkää, rakas! Tiedäthän, että uskon sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Sano, että tuo mies valehtelee, niin uskon sen.»

Roma näki voiton katseen, jonka Rossi loi häneen ja vaipui tuolille. Nyt oli tullut se kamala hetki, jota hän oli pelännyt. Kohtalon kovan iskun tähden Rossi ei ollut saanut hänen kirjeitään vielä, ja hänen vihollisensa kertoi kertomuksen ennen häntä.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän olisi sanonut vaikka mitä tuolla hetkellä ja uskonut Jumalan antavan sen anteeksi. Mutta tässä ei auttaisi kieltokaan. Tekipä mitä tahansa, seuraukset tulivat olemaan yhtä kamalia. Jos hän kielsi paronin kertomuksen, täyttäisi Rossi uhkauksensa. Jos hän ei kieltänyt, kohtaisi paronille aiottu kosto häntä, Romaa. Hän muisti paronin uhkauksen ja vapisi.

Roma katsoi hetken avutonna Rossista paroniin ja paronista takaisin Rossiin. Hän koetti puhua, mutta ei voinut. Vihdoin sai hän sanotuksi:

»Davido, jos voisin kertoa sinulle kaikki...»

»Kaikki! Enhän tahdo tietää muuta kuin yhden asian, Roma.»

Rossi katsoi häneen ikäänkuin hakien. Tutkivan tuomarin silmät eivät ole kysyvämmät.

»Roma, etkö ymmärrä, armas? Tuo mies — anna anteeksi, armas — tuo mies sanoo, että ennenkuin menit naimisiin minun kanssani, sinä... sinä olit ollut hänen omansa. Sitä hän tarkoittaa, ja se on valhetta, eikö niin?»

Roma ei vastannut, ja paroni naurahti. Se kidutti Rossia, ja epäluulo, jota hän oli koettanut tukahduttaa siitä asti kun hän astui tähän taloon, palasi taas kaksinkertaisena.

»Puhu, Roma. Isäsi tähden, oman kunniasi tähden, puhu!»

»Jos minä voisin sanoa sinulle...»

»Eihän sinun tarvitse sanoa muuta kuin myöntää tai kieltää.»

»Jos olisit saanut kirjeeni Englantiin...»

»Kirjeesi! Mitä niistä nyt? Roma, tuo mies syyttää sinua petoksesta aviomiestäsi kohtaan mitä arimmassa asiassa. Sen hän ehkä tekee huonossa tarkoituksessa, toivoen erottavansa meidät, mutta hän lausuu tuon syytöksensä muka todistukseksi siitä, että kun sinä petit minut tuomarin edessä, täytit vain hänen toivomuksensa. Se on valhe, eikö niin? Sano, että se on valhe! Jumalan tähden sano!»

Roma muisti, kuinka Rossi pari minuuttia sitten oli avaamaisillaan sylinsä hänelle ja sydämen taistellessa tuskaa vastaan, joka sulki hänen suunsa, hän koetti katsoa Rossiin rakkauden katsein. »Jos voisin vain katsoa häneen», ajatteli hän ja kohotti kalpeat kasvonsa. Mutta hän ei nähnyt Rossin silmissä muuta kuin tutkivan tuomarin katseen.

»Etkö voi luottaa minuun, Davido?» sanoi hän vavisten ankarasti.

»Luottaa sinuun? Enkö ole luottanut sinuun kyllin kauan? Enkö voi vaatia, että tällaisena hetkenä puhut suoraan?»

Ääni, jolla Rossi tuon lausui, ei ollut hänen oman äänensä kaltainen, ja hänen kasvonsa olivat synkät.

»Roma, miksi sinä itket? Ethän tahtone sanoa, että tuo mies puhuu totta?»

Sitten eräs ajatus johtui Roman mieleen ja tyynnytti hetkeksi hänen tunteittensa myrskyn. »Davido», sanoi hän, »muistatko, mitä sanoin kirjeessäni ystävästäni...»

»Ystävästäsi?»

»Minä sanoin häntä ystäväkseni.»

»No niin?»

»Ystävä-raukkani olin minä itse», sanoi hän peittäen korvansa käsillään.

Oli hetken äänettömyys.

»Sinä tarkoitat, että kun kirjoitit ystävästäsi, joka oli joutunut toisen miehen uhriksi ennen naimisiinmenoaan, kirjoitit itsestäsi?»

»Niin», sanoi Roma arasti.

»Ja sanomatta minulle sanaakaan annoit minun naida sinut?»

Roma ei vastannut, mutta ajatteli: »Hänen sydämensä on tunteva sääliä. Hän on muistava mitä hän vastasi minulle käskiessään ystävää luottamaan miehensä rakkauteen. Hän tuntee hetken tuskaa... mutta hänen jalompi luontonsa on voittava... ja hän on sanova: hän rakastaa minua ja on viaton, ja jos joku isku häntä kohtaa, on se ensin kohtaava minua.»

Mutta kun Rossi puhui taas, oli hänen äänensä aivan käheä.

»Jos asia on niin, ei tässä ole muuta sanottavaa. Nainen, joka saattoi tehdä sen, voi tehdä mitä tahansa. Ei ole mitään, johon en luulisi hänen pystyvän.»

Roma katsoi häneen rukoillen, mutta Rossin katse oli ankaran tuomarin, joka oli tutkinut ja tuominnut hänet.

»Davido», sanoi hän, »sinä käskit minua kertomaan kaikki ja minä tein sen, ja jos olisit saanut kirjeeni...»

»Jälestäpäin ehkä, mutta mitä hyötyä siitä oli?»

»Siksi, että rakastin sinua ja pelkäsin kadottavani sinut, en...»

Rossi nauroi hurjasti. »Rakastit!» huusi hän. »Joko sinä taas puhut minulle rakkaudesta? Ehkä vieläkin väität, että pettäessäsi minut tuomarin edessä teit sen pelastaaksesi henkeni?»

Roma ei koettanut enää puolustautua. Hän tunsi itsensä masentuneeksi ja syylliseksi tuon sortuneen miehen edessä. Rossi seisoi pöydän ääressä pehmeä hattu toisessa vapisevassa kädessä, toisessa rypistynyt vangitsemiskäsky.

»Se on siis totta! Kaikki, mitä sanomalehdet sanovat, on totta — että sinä menit naimisiin kanssani ja olit olevinasi köyhä ja muutit asumaan tähän taloon saadaksesi selville salaisuuteni ja voidaksesi ne sitten ilmaista herrallesi ja mestarillesi!»

Roma koetti vastustaa, mutta Rossin hurja nauru sai hänet vaikenemaan, kun tämä astui paronin luo, joka oli seisonut ääneti hänen takanaan.

»Siitä syystä kai te olette täällä tänä iltana? Mutta te ette odottaneet, että teitä häirittäisiin, vai mitä? Te ette luulleet tapaavanne minua. Te luulitte minun istuvan vankikopissa ja voivanne rauhassa tavata toisenne.»

»Davido, jonakin päivänä sinä kadut noita sanojasi, ja silloin on liian myöhäistä...»

»Oh, vaiti! vaiti! Sinä olet pettänyt minua alusta alkaen ja tämä», hän pusersi vangitsemiskäskyä kädessään ja heitti sen lattialle, »tämä on petoksesi todistus! Voi järkeäni! Minä tulen hulluksi!»

Roma hypähti seisomaan. »Se ei ole totta! Se ei ole totta.» Ja sitten hän kääntyi paroniin säkenöivin silmin ja huusi: »Sanokaa hänelle, että se ei ole totta. Te tiedätte sen, ja jos teillä on ihmisyyden kipinääkään, niin sanokaa se nyt.»

Paroni koetti nauraa. »Tottako?» sanoi hän. »Tietysti se on totta. Joka sana, jonka tuo mies on lausunut, on totta. Älä pyydä minua valehtelemaan, niinkuin sinä hänelle olet valehdellut alusta alkaen.»

Silloin Rossin hurja nauru taukosi äkkiä, ja hän syöksyi paronin luo raivoisana.

»Konna!» huusi hän. »Nyt on aikeenne onnistunut, nyt olette erottanut meidät iäksi, mutta nyt vihdoinkin ymmärrän teidät. Te olette käyttänyt hyväksenne tuon onnettoman naisen häpeää pakottaen häntä täyttämään pirulliset määräyksenne, ja kun hän on lopussa, täytyy hänen menettää sekä se mies, joka leikki hänen kanssaan, että myöskin se mies, jonka kanssa hän leikki.»

Roma näki, kuinka paroni kiehuen vihasta haki jotakin päällystakkinsa taskusta. »Mutta eihän kukaan riitele paenneen rikoksellisen kanssa», huudahti paroni. »Riittää, jos huudan poliisia... Poliisi!» huusi hän kovalla äänellä astuen askeleen eteenpäin.

Roma näki Rossin seisovan paronin ja oven välillä ja koetti varoittaa häntä, mutta ei saanut ääntä suustaan.

»Antakaa minun mennä», sanoi paroni.

»Ei vielä», sanoi Rossi ja heitti hattunsa sivupöydälle. »Teillä on eräs tehtävä ennenkuin menette. Teidän kaltaistenne miesten elämä on solvaus jokaista miestä kohtaan, jolla on äiti, tytär tai vaimo, ja ennenkuin te lähdette tästä huoneesta, täytyy teidän polvillanne rukoilla anteeksi uhriltanne naisen pyhässä nimessä.»

Roma näki paronin vetävän esiin revolverin. Hän näki Rossin syöksyvän häntä kohti ja tarttuvan kiinni kiiltävään Annunziata-ketjuun, joka riippui paronin kaulassa. Hän näki miesten taistellen siirtyvän ruokasaliin. Hän peitti korvansa käsillään, mutta hän kuuli Rossin käheän äänen, joka oli kuin hurjan pedon mörinä. Sitten kuului kova pistoolin laukaus, sitten raskas jymähdys ja sitten oli kaikki hiljaa.

Roma seisoi vielä kädet korvilla, vavisten kauhusta ja tuskin saattaen hengittää, kun askelia kuului hänen takanaan. Puolipyörryksissä hän kääntyi ympäri, näki Rossin ja huudahti helpotuksesta. Mutta Rossin silmät tuijottivat hurjasti, ja hän näytti mielipuolelta. Hetken hän seisoi Roman edessä hillittömässä raivossa, ja myrkylliset sanat tulvivat virtana hänen suustaan.

»Minä olen surmannut hänet. Kuuletko? Minä surmasin hänet! Mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein. Minä kiroan sinut sen rakkauden nimessä, jonka olet pettänyt, sydämen nimessä, jonka olet särkenyt. Minä kiroan sinut niiden toiveitten nimessä, jotka olet tuhonnut, isäsi muiston nimessä, tuon pyhimyksen ja marttyyrin nimessä!»

Ennenkuin hänen viimeiset sanansa olivat lausutut, oli Roma lakannut kuulemasta häntä. Heikosti huudahtaen hän oli vetäytynyt poispäin Rossista ja sitten kaatunut kasvoilleen. Kaikki hänen ympärillään, Rossi, hän itse, huone, pöydällä oleva lamppu ja sen varjot olivat menneet sekaisin hänen silmissään, ja vihdoin seurasi täydellinen pimeys.

IX.

Kun Roma tointui taas, ei kuulunut ääntäkään huoneistossa. Piazzakin ulkona oli aivan äänetön. Joku soitti mandoliinia etäällä, ja sen heikko ääni värisi yöilman läpi. Kaukaa kuului koiran haukuntaa, mutta muuten oli kaikki hiljaa.

Roma makasi muutamia hetkiä puoleksi tiedotonna. Hänen mielessään liikkui hämäriä muistoja, eikä hän ensin voinut selvittää niitä. Vihdoin hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja purskahti katkeraan itkuun.

Mutta kun ensi tuska oli ohi, tunsi hän koko olemuksellaan vihaa paronia kohtaan. Rossi oli sanonut, että tuo mies oli kuollut, mutta Roma ei tuntenut mitään sääliä. Paroni ansaitsi kuoleman, ja jos Rossi oli hänet tappanut, ei se ollut mikään rikos.

Roma makasi hiljaa samalla paikalla, mihin hän oli kaatunut, kun hän kuuli jotakin liikettä viereisestä huoneesta. Sitten ääni sieltä huusi:

»Roma!»

Se oli paronin ääni murtuneena ja heikkona. Suuri kauhu valtasi Roman. Sitten hän tunsi häpeää ja vihdoin huojennusta. Paroni ei ollut kuollut. Kiitos Jumalani Oi, kiitos Jumalan!

Hän nousi ja meni ruokasaliin. Paroni oli polvillaan ja koetti nousta lepotuoliin. Hänen paidanetumuksensa oli osittain riuhtaistu hänen rinnaltaan ja Annunziatamerkki oli riistetty pois. Hänen vasemman silmänsä yläpuolella oli verinaarmu, mutta muita väkivallan merkkejä ei näkynyt. Mutta hänen silmänsä olivat tuijottavat, ja hänen kasvoillaan oli kuolon kalpeus.

»Minä kuolen, Roma.»

»Minä juoksen heti hakemaan lääkäriä», sanoi Roma.

»Ei, älä mene. En tahdo, että he löytävät minut täältä. Paitsi sitä se on tarpeetonta. Tiedän tarkkaan mitä on tapahtunut. Ritarimerkin sahalaitainen pää on vioittanut aivoja lähellä silmää. Ensimmäinen seuraus oli tiedottomuus, seuraava on oleva sisäinen verenvuoto ja sitten seuraa nukkuminen ja kuolema. Viidessä minuutissa veri on peittävä vahingoittuneen aivojen kohdan ja minä menen taas tiedottomaksi. Se on typerää, eikö niin?»

»Antakaa minun hakea pappi», sanoi Roma.

»Älä tee sitä. Sinä voit itse tehdä minulle enemmän hyvää. Anna minulle juomista.»

Roma koetti voittaa melkein vastustamattoman inhonsa tuota miestä kohtaan, joka oli tehnyt hänelle niin paljon vääryyttä, ja inhimillinen sääli kärsivää kohtaan voitti vihan. Hän toi paronille vettä ja kohotti lasin hänen vapiseville huulilleen.

»Hän sanoi, että minun pitää pyytää anteeksi sinulta, Roma. Ehkä minun pitäisi. Mutta minä en aikonut tehdä pahaa sinulle. Jumala tietää, etten aikonut. Aioin tehdä parhaan voitavani.»

»Kuinka voitte nyt?» sanoi Roma.

»Huonommin», vastasi paroni. »Paha aivovamma. Minä en elä kauan. Mutta älä pelkää. Minä en pelkää. En ole koskaan pelännyt mitään eläessäni, enkä pelkää kuolemaakaan.»

Hän hymyili surumielisesti ja lisäsi: »Kuinka hänen kunnia-arvoisuutensa olisi hämmästynyt, jos nimittäin olisin sallinut sinun kutsua tänne papin! Se ei olisi ollut kaunista. Mutta minä en ole ollut paha mies. Jokaisella on kyllin kantamista omassa taakassaan.»

Hän katsoi Roman silmiin selvin katumuksen ilmein ja sanoi: »Olisiko hyvä, jos pyytäisin sinulta anteeksi? Olisiko?»

Roma ei vastannut, ja paroni ojentautui suoraksi ja huokasi. Hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, hänen ihonsa kuumaksi ja silmät suurenivat.

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Minä lähden kohta», vastasi paroni hymyillen.

Roma sai vieläkin taistella inhoansa vastaan. Paroni oli ollut kaiken hänen elämänsä onnettomuuden alkuna. Paroni oli pakottanut hänet pettämään miehensä, sitten valehdellut Rossille ja erottanut heidät iäksi. Mutta vihdoin alkoi ihmissielu elää tuossa kurjassa miehessä ja hän katsoi Romaan rukoilevin silmin, jotka eivät enää nähneet mitään.

»Oletko siellä, Roma?»

»Olen.»

»Lupaa ainakin se, ettet jätä minua.»

»En jätä teitä nyt», vastasi Roma hiljaa.

Hetken perästä paroni kohosi vaivaloisesti istumaan ja sanoi: »Ja tämä on siis loppu! Kuinka mieletöntä. He löytävät minut täältä joka tapauksessa ja siitäkös puhutaan! Parlamentti, sanomalehdet, kaikki uutisten urkkijat ja huutajat. Mitä Eurooppa sanoo? Toinen Boulanger, ehkä. Mutta minä säälin Italiaa. Ei kukaan voi sanoa, etten rakastanut maatani. Kun sen edut olivat kysymyksessä, ei mikään voinut minua estää. Ja juuri nyt, kun voiton hetki oli tullut...»

Hän koetti nauraa. Romaa kauhistutti.

»Annunziata-merkki teki sen. Hän viskasi sen minuun niin voimakkaasti. Koko elämäni olin tuota merkkiä halunnut, ja nyt se tappoi minut! Naurettavaa, eikö ole?»

Taas hän koetti nauraa.

»Tässä on kumminkin jotakin oikeutta, enkä minä valita. Paavi koetti kuvata minulle kauhean lopun, mutta hänen painajaisensa ei minua peloittanut. Meidän täytyy kaikkien kumartua koston alle — paavin niin hyvin kuin muidenkin. Mutta tällainen järjetön kuolema...»

Hän puhui vaivaloisesti ja veti etumusta. Roma avasi sen niskasta ja jotakin putosi silloin lattialle. Se oli kiiltävän musta hiuskihara, sidottu punaisella nauhalla, jommoisella lakimiehet sitovat asiakirjojaan. Paronin silmät olivat himmeät, mutta hän huomasi sen kumminkin.

»Sinun kiharasi, Roma. Sinä olit kuumetaudissa, kun tulit Roomaan, muistathan. Tohtorit leikkasivat kauniin tukkasi poikki. Tämä on siitä osa. Olen kantanut sitä siitä asti. Se on mieletöntä, eikö ole?»

Kyyneleet kiilsivät Roman silmissä. Tuo kyynillinen mies, joka nauroi kaikille tunteille, oli kantanut hellintä muistoa povessaan.

»Nuorena kannoin äitini tukkaa samassa paikassa. Hän oli hyvä nainen. Aina kun hän pani minut nukkumaan, hän rukoili: 'pidä minua kädestä!'... Saanko pitää sinua kädestä, Roma?»

Roma käänsi pois päänsä, mutta ojensi hänelle toisen kätensä, ja kuoleva mies suuteli sitä.

»Mikä kaunis käsi tämä on! Luulisin tuntevani sen koko maailman käsien joukosta. Kuinka hullua! Ihmiset ovat aina pelänneet minua, Roma. Äitinikin pelkäsi minua jo lapsena ollessani. Mutta kun täytyy kuolla ilman kenenkään rakkautta... Nyt minä kai rupean hourailemaan.»

Hänen äänensä vapisi.

»Pieni näytelmäni on nyt luullakseni lopussa, ja kun esirippu on laskeutunut, on aika mennä kotiin. Kuolema on juhlallinen kotiinmeno, Roma, ja jos ne, joille olemme tehneet vääryyttä, eivät voi antaa anteeksi...»

Vihan taistelu Roman sydämessä oli lopussa. Hän muisti Rossia, ja koko hänen katkeruutensa hävisi. Samassa suhteessa kuin paroni oli häneen, oli hän itse mieheensä. He olivat molemmat anteeksi anovia, molemmat syyllisiä ja häpeissään.

»Annan anteeksi, niinkuin itsekin toivon saavani anteeksi», sanoi hän.

Paroni naurahti taas, mutta toisella tavalla. Sitten hän pyysi Romaa kohottamaan hänen päätään. Roma asetti tyynyn sen alle, mutta paroni pyysi häntä kohottamaan sitä vieläkin enemmän.

»Etkö voi nostaa minua käsivarsillesi, Roma?... Vielä ylemmäksi. Näin!... Voitko pitää minua näin?»

»Kuinka voitte nyt?» kysyi Roma.

»Nyt ei kestä kauan enää», vastasi paroni. Hän hengitti hätäisesti.

Roma alkoi lukea niin paljon kuin hän muisti ulkoa rukouksia kuoleville, joita hän oli kuullut tätinsä kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva mies hymyili kärsivällisesti Romalle ja antoi hänen jatkaa. Roma rukoili yhä nopeammin sanoen samat sanat uudestaan, ja hän kuuli kuinka paronin hengitys kävi yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi. Vihdoin se tuntui lakkaavan kokonaan, ja luullen, että kaikki oli lopussa, Roma teki ristinmerkin sanoen:

»Me annamme sinun huostaasi, oi Jumala, palvelijasi Gabrielin sielun, jotta hän kuollessaan maailmalta eläisi sinussa. Pyyhi Sinä suuressa armossasi Kristuksen tähden pois ne synnit, joita hän lihan heikkoudessa on tehnyt. Amen.»

Silloin kuolevan silmät avautuivat ja hän lausui surkeasti hymyillen:

»Minä kuolen sinun sylissäsi, Roma.»

Hän hengitti syvään ja lisäsi:

»Hyvästi!»

Hän oli koettanut alistaa kaikki oman tahtonsa alle ja ennen kaikkea hän oli alistanut yhden ihmisen — oman itsensä. Luonto kostaa kerran kaikille, jotka uhraavat inhimillisyyden kunnianhimolle, kantakoonpa hän tyrannin kruunua tai pyhimyksen tiaraa. Suurtakin miestä suurempi on olemassa — se, joka on liian suuri ollakseen suuri.

X.

Hetkinen kului, ehkä puolituntia, ehkä neljännestunti tai vähemmän, mutta nuoresta naisesta, joka tuuditteli vihollistaan sylissään ja luki rukouksia hänen sielunsa hyväksi, se tuntui iäisyydeltä. Kun hän oli varma, että kaikki oli lopussa, valtasi hänet suuri kauhu. Hänen oma äänensä, joka oli ainoa ääni, minkä hän oli kuullut, oli tauonnut, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Hän oli yksin kuoleman kanssa, ja kuolema ilmeni mitä hirveimmässä muodossaan. Tuntui aivan samalta kuin jos hän itse olisi tehnyt murhan ja kuin uhri olisi maannut hänen edessään. Tosin kyllä Rossi oli tuon haavan iskenyt, mutta sen hän oli tehnyt puolustaessaan omaa henkeään ja melkein kuin tapaturmaisesti. Hän, Roma, yksin oli aikonut tappaa paronin, ja hänen syyllisyydentuntonsa oli sama kuin jos hän todellakin olisi surmannut paronin.

Ruokasalissa ei ollut muuta valoa kuin mikä tuli oven kautta toisesta huoneesta, ja kamalat varjot levisivät lepotuolilla oleville kalpeille kasvoille. Kuolontuskat olivat vääntäneet nuo kasvot, ja silmät olivat auki. Roma tahtoi sulkea ne, mutta ei uskaltanut koskea niihin, ja ympärillä olevat esineet kuvastuivat niiden lasimaiseen pintaan. Koira haukkui yhä vielä etäällä, ja joukko humalaisia juhlijoita astui piazzan yli laulaen juomalaulua ja nauraen. Sitten kello ulkona alkoi lyödä. Se oli yksi nyt, ja tuo tunti näkyi hiipivän kaupungin yli askel kerrallaan.

Roman kauhu kasvoi sietämättömäksi. Hän muisti Rossin viimeiset sanat: »Minä olen surmannut hänet, mutta se on yhtä paljon sinun työtäsi kuin minun, ja tästälähin et voi koskaan ajatella itseäsi muuta kuin kauhun tuntein.» Tuntien itsensä murhaajaksi hän murhaajan tapaan valmistautui pakenemaan. Kun hän koetti muistella äskeistä päätöstään surmata paroni ja sitten itse antautua oikeuden käsiin, tuntui se hänestä niin kaukaiselta kuin hän olisi sen uneksinut tai tuntenut jossakin toisessa olotilassa.

Vavisten kiireestä kantapäähän ja tuskin pysyen pystyssä hän asetti hatun ja harson uudestaan päähänsä, puki päällystakin yllensä ja katsahtaen vielä lepotuolilla näkyviin kamaliin, tuijottaviin silmiin vetäytyi ovelle. Hän ei uskaltanut kääntyä, sillä hirveä pelko, että joku koskettaa häntä olkapäähän, oli vallannut hänet.

Ovi oli auki. Rossi oli epäilemättä jättänyt sen auki, eikä Roma ollut sitä ennen huomannut. Hän astui portaille ja kuunteli. Kaksi herraa ja neiti astuivat ylös nauraen ja puhellen. He asuivat alemmassa kerroksessa. Toinen herroista oli kaupungin soittokunnan johtaja. Hän palasi kotiin työstään Pinciolta nuottivihko kainalossa ja hansikkaat kiinnitettyinä miekan kahvaan. Roma odotti kunnes tuo iloinen seura oli mennyt sisään ja äänet tauonneet. Sitten hän lukitsi oman ovensa ja alkoi hiljaa astua alas. Koko hänen urhoollisuutensa oli mennyt, ja hän oli kuin kurja rikoksellinen.

Hän oli astunut alas jo yhdet portaat, kun eräs muisto valtasi hänet — muisto siitä, kuinka hän oli ensimmäisen kerran astunut alas näitä portaita, Rossi ja hän melkein koskettaen toisiaan. Se tunne, että hän sen jälkeen oli tuottanut onnettomuutta samalle miehelle, oli melkein tukahduttaa hänet, mutta se myöskin kiiruhti hänen askeleitaan. Jos hän jäi tänne, kunnes joku saapuu ia rikos huomataan, mitä hän voisi sanoa, joka ei olisi syytös hänen miestään kohtaan?

Äkkiä hän kuuli muita ääniä alhaalta — sotamiesten säännöllistä astuntaa. Hän ymmärsi heti ketä ne olivat Ne olivat karabinieereja, jotka tulivat hakemaan paennutta Rossia.

Roma kääntyi nopeasti ja pakeni äänettömin askelin takaisin huoneiston ovelle, avasi sen, sulki sen hiljaa ia lukitsi sen sisäpuolelta. Se oli tehty ennenkuin hän ymmärsi mitä hän teki, ja kun hän vihdoin tointui, istui hän vieras huoneessa, ja karabinieerit soittivat sähkökelloa.

He soittivat sitä uudestaan, ja Roma seisoi keskellä lattiaa pidättäen henkeään.

»Hitto vieköön!» kuului ääni ulkoa. »Miksi ei se naisihminen avaa, vai tahtooko hän tuottaa itselleenkin ikävyyksiä? Hän on kotona varmasti, vai mitä?»

»Kyllä hän on», vastasi toinen ääni. »Ainakin Rossi ajoi tänne, se on aivan varma.»

»Missä ovenvartia on — hänellä on toinen avain?»

»Vanha hupsu on ilotulitusta katsomassa. Mutta kuuntelepas...» (ovi jymisi aivan kuin joku olisi sitä jyskyttänyt). »Ovi on lukittu sisäpuolelta.»

Kuului naurun hohotusta ja sitten ääni huusi: »Mars pojat! Murtakaa ovi!»

Hetken perästä ovi oli murrettu auki ja karabinieerit astuivat ruokasaliin. Roma odotti heidän tuloaan ääneti. Hän seisoi yhä vielä keskellä vierashuoneen lattiaa tuijottaen eteensä.

»Kaikki pyhimykset! Mitä tämä on?» huudahti ääni ja yksi karabinieereista kumartui lepotuolilla olevan ruumiin ääreen.

»Hänen ylhäisyytensä!»

»Jumala meidät pelastakoon!»

Romaa pyörrytti, eikä hän kuullut mitä seurasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä karabinieerit olivat astuneet vierashuoneeseen. Roma seisoi heidän edessään, ja he kyselivät häneltä.

»Onko parlamentinjäsen herra Rossi täällä?»

»Ei», vastasi Roma aralla äänellä.

»Mutta hän on ollut täällä?»

»Ei», sanoi Roma rohkeammin.

»Tarkoitatteko, että herra Rossi ei ole ollut täällä tänä iltana?»

»Tarkoitan», sanoi Roma kiihkeästi.

Karabinieeri-upseeri, joka oli puhunut, katsoi häneen hetken tutkivasti ja käski sitten miehiä toimittamaan etsinnän huoneissa.

»Mitä tämä on?» sanoi upseeri tarttuen laatikossa olevaan suljettuun kirjeeseen ja lukien päällekirjoituksen: »L’on. Davido Rossi, Carceri Giudiziarie, di Milano.»

»Se on kirje, jonka kirjoitin miehelleni ja jota en vielä ole pannut postiin», vastasi Roma.

»Mutta mitä tämä on?» huusi ääni ruokasalista. »Parlamentin jäsenelle Davido Rossille Zürichin italialaiselta siirtokunnalta.»

Roma vaipui istumaan. Se oli revolveri. Hän oli unohtanut sen.

»Hyvä on», sanoi upseeri naurahtaen niinkuin äskenkin.

Melkein pyörryksissä pelosta Roma nousi seisomaan. »Revolveri on minun», sanoi hän. »Herra Rossi jätti sen minun huostaani lähtiessään ulkomaille kuukausi sitten, eikä hän ole sen jälkeen sitä koskettanut.»

»Kuka siis ampui laukauksen, joka surmasi hänen ylhäisyytensä, signora?»

»Minä», vastasi Roma.

Vaistomaisesti mies nosti lakkiaan.

Puolen tunnin perästä Roma oli uudistanut saman tunnustuksen Regina Geelissä, ja karabinieerit olivat, estääkseen yleistä skandaalia, salaisesti vieneet paronin ruumiin yön pimeydessä Palazzo Braschiin toiselle puolen piazzaa.

XI.

Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten hänelle kävi.

Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin alttari monivärisin lyhdyin.

»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.

Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.

»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.

Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.

Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha. Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan. Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui alentavalta ja häpeälliseltä.

Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.

Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.

»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.

Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.

Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.

Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.

»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.

Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.

»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.

Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.

Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella. Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.

Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi, ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.

»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»

Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.

»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.

Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.

Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.

Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä, heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa. Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet ymmärtämään.

»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois mielestään.

Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä. Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli syöksyvä.

Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.

»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.

Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.

Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.

Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.

Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.

Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin...

Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen... Tulen!»

Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi:

»Mene sinne!»

YHDEKSÄS OSA.

KANSA.

I.

Hänen pyhyytensä paavi Pius X oli sinä päivänä pitänyt salaisen konsistorionkokouksen Vatikaanin apostolisessa palatsissa ilmoittaakseen viidentoista uuden kardinaalin nimityksestä kirkolle.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän, »tänään me suomme Rooman purppuran kunnian viidelletoista miehelle, joista puhuimme kruunauksemme vuosipäivänä.»

Kun kardinaali oli lukenut noiden pappien nimet ja arvonimet, lisäsi paavi:

»Mitä te siitä arvelette, kunnianarvoisat veljet?»

Mutta odottamatta vastausta hän jatkoi:

»Siitä syystä, Kaikkivaltiaan Jumalan antamalla vallalla sekä pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin antamalla vallalla ja omalla vallallamme me täten nimitämme ja määräämme kardinaaleiksi nämä viisitoista hurskasta miestä, jotka hartaasti ja viisaasti ovat palvelleet kirkkoa ja apostolista istuinta.»

Paavin puhe, jonka hän piti latinaksi, käsitteli kysymystä maallisesta vallasta. Oli niitä, jotka olivat yhtä mieltä kanonistien kanssa siitä, että paavilla oli molempien miekkojen valta, henkisen ja maallisen miekan, Kristuksen omien sanojen nojalla, jotka kuuluvat: »Minä annan sinulle avaimet.» Toiselta puolen oli niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin aikaisemmat paavit, että pyhän hallinnon ei mitenkään pitäisi hankkia itselleen valtaa ajallisissa asioissa. Toiset väittivät, että paavin oli mahdoton luopua vallastaan ilman pyhän kollegion, papiston ja hengellisten seurakuntain yksimielistä suostumusta, he näet sanoivat, että paavi oli kirkon maallisen vallan hoitaja eikä omistaja ja että hän ei koskaan voinut päästä valastaan, joka sitoi hänet apostolisen istuimen vartiaksi, eikä luopua vallastaan. Toiset taas olivat sitä mieltä, ettei paavi ollut kardinaaliensa ja papiston alamainen eikä voinut alistua heidän tahtonsa alaiseksi eikä ollut millään valalla sidottu heihin ja että koska kirkon maallinen valta oli lakannut, paavi ei voi luopua sellaisesta, mitä hän ei koskaan ole omistanut.

»Kunnianarvoisat veljet», jatkoi paavi, »koska olemme tottuneet ilmaisemaan ilomme ja huolemme, emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, varsinkin nyt, kun ne vaikeudet ja vaarat, jotka asettuvat paavin maallista valtaa vastaan, alituisesti tulevat näkyviin, nyt, kun on välttämättömämpää kuin koskaan seisoa järkähtämättömästi Jumalan ja Cæsarin välillä, minkä puolesta marttyyrit ovat vuodattaneet verensä ja kun on selvää, että paavin maallinen valta ei voi saavuttaa täydellistä riippumattomuutta, ellei se ulotu koko maailmaan eikä yksistään Roomaan.

»Kunnianarvoisat veljet, me pyydämme teitä miettimään näitä sanoja: 'Joka on suuri teidän seurassanne, hän olkoon teidän palvelijanne' ja tarkoin punnitsemaan sitä ääretöntä taakkaa, jonka tuo uusi dogmi paavin erehtymättömyydestä on laskenut paavin herruudelle. Herran palvelijat ovat ihmisiä eikä enkeleitä, ja eikö kirkon menestystä uhkaa mitä suurin vaara siinä, että syntinen, erehtyväinen mies koettaa kantaa maailman vallan taakkaa, jossa taivaallinen johto ei häntä vartioi?

»Mutta oi, kuinka onnellisia me olemme katolisessa uskossamme, veljeni, ja siinä varmuudessa, että Jumala tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä! Ja oi Rooma, mikä kunnia on varattu sinulle, sinä kaupunkien äiti, kun pyhä kirkko ilman maallisia armeijoja on saavuttanut vallan koko maailmassa ja hallitsee sitä pyhässä tuomiokirkossamme, johon nuo kalliit sanat ovat piirretyt: 'Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon minä rakentaa seurakuntani, eikä helvetin porttien pidä häntä voittaman'.»

Kun puhe oli lopussa, tunsi jokainen, että tuntemattomasta syystä paavin sotatorvi ei kajahtanut yhtä kovaa enää kuin kruunauksen vuosipäivänä. Ja pyhä isä tiesi, että paavi, joka aikoi luopua maallisen vallan vaatimuksista, oli kohtaava paljon suurempia vaikeuksia omassa lähimmässä ympäristössään kuin maailman laajassa valtakunnassa.

Mutta kuitenkin lausuttiin samat kohteliaisuudet ja onnittelut, samat Vatikaanin kumarrukset kumarrettiin, tavalliset Vatikaanin hymyt hymyiltiin ja kardinaalit palasivat asuntoihinsa juomaan uusien toveriensa maljan ja vastaanottamaan korkealle pyrkivien ystävien runollisia tervehdyksiä.

Paavi meni huoneeseensa ajattelemaan ja rukoilemaan.

II.

Sinä yönä paavi nukkui huonosti. Sytyttäen valon, joka riippui hänen päänsä yläpuolella, hän vietti unettomat tunnit lukemalla sen päivän sanomalehtiä, joissa kerrottiin Rossin vangitsemisesta Chiassossa ja selitettiin säälimättömällä tavalla syy, miksi Roma oli hänet pettänyt.

»Raukka! Nyt hän on vankilassa. Ja tyttö — lapsiraukka...»

Paavi huokasi, otti toisen lehden ja luki: »Epäilemättä hänen majesteettinsa luontainen hellyys pyrkii antamaan anteeksi kurjimmatkin vehkeet hänen henkeään ja yleisön rauhaa vastaan, mutta kansa on itse päättävä, onko oikein valtiota ja hallitusta kohtaan, että sellaista kuninkaallista armoa käytetään.»

Tuo oli pääministerin puhetta, ja paavi ajatteli: »Hän lupasi minulle juhlallisesti pelastaa tuon nuoren miehen hengen, mutta nyt...»

Tunne siitä, että häntä oli petetty, masensi paavia, ja hän luki eteenpäin päästäkseen kiusallisista ajatuksista. Kello oli yli yhden, kun hän sammutti valon, ja yhä vieläkin hän kuuli soittokuntien sävelet kaupungilta ja näki tulikipinät Pinciolta.

Seuraavana aamuna paavi heräsi kukon laulaessa ja soitti luokseen kamaripalvelijansa maatessaan vielä vuoteessaan. Cortis saapui hyvin kiihoittuneen näköisenä.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi paavi.

»Eräs hullu mies, teidän pyhyytenne, on täällä», sanoi kamaripalvelija. »Minua vaadittiin herättämään teidän pyhyytenne, mutta minä en tahtonut sitä tehdä. Eräs hullu mies on pronssiportilla ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän pyhyyttänne.»

Samassa maestro di camera tuli sisään. Hän oli hyvin kiihoittunut.

»Mitä Cortis kertoo jostakin raukasta, joka on pronssiportilla?» kysyi paavi.

»Tulin kertomaan teidän pyhyydellenne», vastasi maestro di camera, »että mies selittää olevansa vainottu ja pyytää pyhää pakopaikkaa.»

»Kuka hän on?»

»Hän sanoo ilmaisevänsä nimensä ainoastaan pyhälle isälle, mutta hänen kasvonsa...»

»Hän on hullu», sanoi kamaripalvelija.

»Vaiti, Gaetano. Mies, joka pyytää pyhää pakopaikkaa, on oikeutettu salaamaan nimensä.»

»Mutta hänen kasvonsa», lisäsi maestro di camera, »ovat tutut...»

Paavi istuutui vuoteeseensa ja sanoi: »Se on ehkä...?»

»Niin on, teidän pyhyytenne. Siitä syystä en tahtonut antaa heittää ulos häntä, ennenkuin...»

»Missä hän on nyt?»

»Hän on tunkeutunut Sala Clementinaan asti, ja ainoastaan väkivalta voi...»

Väitteleviä ääniä kuului etäisestä huoneesta. Paavi kuunteli ja sanoi:

»Antakaa miehen tulla tänne heti.»

»Tänne, teidän pyhyytenne?»

»Tänne.»

Maestro di camera oli tuskin mennyt pois paavin makuuhuoneesta, kun valtiosihteeri astui sisään nopein askelin.

»Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »ei mitenkään voine vastaanottaa tuota miestä? On päivänselvää, että hän on paennut poliisien käsistä yöllä, luultavasti toveriensa avulla, ja hänen suojaamisensa tuottaisi rettelöitä viranomaisten kanssa.»

»Nuori mies pyytää pyhää pakopaikkaa, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ei meillä ole oikeutta kieltää sitä.»

»Mutta pyhä pakopaikka on vanhentunut käsite, teidän pyhyytenne. Sitä ei ole käytetty sataan vuoteen.»

»Ei mikään taivaallinen käsite voi vanhentua, teidän kunnianarvoisuutenne. Pyhä pakopaikka on Jumalan säätämä. Kuinka me voisimme sanoa sen lakanneen olemasta?»

»Mutta, teidän pyhyytenne, se voi tulla kysymykseen ainoastaan valtion suostumuksella, ja nykyjään kirkon ja Italian valtion suhde...»

»Se antaa Vatikaanille vain kaksinkertaisen voiman turvapaikkana.»

»Mutta valtion laki, joka vakuuttaa pyhälle isälle...»

»Teidän kunnianarvoisuutenne, minä pyydän teitä saattamaan miehen tänne.»

»Teidän pyhyytenne, minä rukoilen, miettikää...»

»Päästäkää nuori mies sisään teidän kunnianarv...»

Paavi ei ollut lopettanut, kun sanat tarttuivat hänen suuhunsa, sillä ovella seisoi nuori mies, katse hurjana, sieraimet värähdellen ja vaatteet riippuen repaleina hänen ympärillään, aivan kuin ne olisivat äskeisessä taistelussa repeytyneet. Hänen kasvonsa osoittivat epätoivoa ja kärsimystä, ja kumminkin paavista tuntui, kuin hän olisi nähnyt omat kasvonsa kuvastimessa.

Sveitsiläisen kaartin jäseniä seisoi nuoren miehen ympärillä, ja maestro di camera astui hänen edellään. Kun mies oli saapunut paavin eteen, joka istui tyynyjen nojassa vuoteellaan, vaikeni hänen kova äänensä, ja hän seisoi vaiti huoneen kynnyksellä.

Paavi puhui ensiksi. Hellällä, värähtelevällä äänellä hän sanoi:

»Mitä tahdotte sanoa minulle, poikani?»

Nuori mies näytti tointuvan, mutta polvistumatta tai edes kumartamatta hän lausui hiukan vihamielisesti: »Nimeni on Davido Leone. Minua sanotaan Rossiksi, koska se oli äitini nimi, ja sanotaan, ettei minulla ole oikeutta isäni nimeen. Olen roomalainen ja kaksi kuukautta olen nyt ollut ulkomailla. Kymmenen vuotta olen tehnyt työtä kansan hyväksi, mutta nyt minut on petetty ja annettu poliisin huostaan. Kolme päivää sitten minut vangittiin tullessani Italiaan ja eilisiltana pääsin toverien avulla pakoon karabinieerien käsistä. Mutta kaikki portit ovat suljetut minulta, enkä minä voi päästä pois Roomasta. Tämä on Vatikaani ja se on pyhättö. Siitä syystä se on ainoa paikka, jonne petetty ja vainottu mies voi paeta. Otatteko minut tänne?»

Paavi katsoi sveitsiläisen kaartin upseereihin ja sanoi samalla värähtelevällä äänellä: »Hyvät herrat, ottakaa tämä nuori mies asuntoonne ja pitäkää huolta siitä, että karabinieerit eivät saa vangita häntä minun tietämättäni.»

»Teidän pyhyytenne!» vastusti kardinaalisihteeri, mutta paavi kohotti kättään ja sai hänet vaikenemaan.

Rossin vihamielinen käytös muuttui. »Odottakaa!» sanoi hän. »Ennenkuin otatte vastaan minut, täytyy teidän tietää kaikki ja kuulla mistä minua syytetään. Minä olen parlamentinjäsen Rossi, jonka sanotaan olevan syynä viimeisiin meteleihin. Vangitsemiskäskyssä minua syytetään vehkeilystä edellisen kuninkaan henkeä vastaan. Se ei ole totta, mutta voitte itse katsoa sitä. Täällä se on.»

Niin sanoen hän aikoi ottaa taskustaan jotakin, mutta sitten hän sanoi: »Se on poissa — nyt muistan — heitin sen pettäjäni eteen.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, yhä vielä sveitsiläisen kaartin upseereille, »jos viranomaiset koettavat vangita tämän nuoren miehen, tulee teidän vaatia heiltä kirjoitettu vakuutus hänen henkensä säilyttämisestä.»

Rossin hurja katse alkoi sulaa.

»Te olette hyvin hyvä», sanoi hän, »enkä minä tahdo pettää teitä. Vaikka olen syytön siihen rikokseen, josta minua syytetään, olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne», sanoi kardinaalisihteeri ja koetti kuiskata jotakin paaville, mutta vielä kerran sai paavi hänet vaikenemaan kohottamalla kätensä.

Rossin ääni alkoi murtua. »Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle. En ole koskaan ollut Vatikaanin ystävä, ja jos annatte minulle suojaa, suojelette sellaista henkilöä, joka on koettanut syöstä teidät pois valtaistuimeltanne.»

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »sen sijaan että asettaisitte tämän nuoren miehen omaan asuntoonne, antakaa hänen käytettäväkseen tyhjä huoneisto, joka on minun huoneistoni alla ja jossa ennen valtiosihteeri asui.»

Rossi murtui kokonaan ja vaipui polvilleen. Paavi kohotti kaksi sormea ja siunasi häntä.

»Menkää huoneeseenne lepäämään, poikani, ja suokoon Jumala teille hiukan rauhaa.»

»Isä!»

Äkillisen vastustamattoman tunteen vallassa Rossi oli noussut polviltaan, astunut pari askelta eteenpäin ja polvistuen vuoteen ääreen hän painoi huulensa paavin käteen.

Kertoiko yliluonnollinen ääni, jota eivät muut kuulleet kuin hän itse, veriheimolaisuuden salaperäisestä voimasta? Kuka voi sen sanoa?

Mutta eräälle tuossa pienessä seurueessa, joka seisoi aamun hämärässä valossa, jo Rossin äänikin tuntui yliluonnolliselta. Kolmekymmentä vuotta paavin elämästä oli vyörynyt taaksepäin, ja hänen nuoruutensa oli taas hänen edessään kuin haamu menneiltä ajoilta.

Kostein silmin, jotka loistivat harmaiden kulmakarvojen alla, paavi saattoi vierastaan, kunnes hän sveitsiläisen kaartin upseerien kanssa poistui huoneesta. Sitten pyhä isä meni yksityiseen kappeliinsa aikaiseen messuun.

III.

Puoli tuntia myöhemmin eräs huhu kulki läpi Vatikaanin aivan kuin tuuli myrskyn edellä. Paavi huomasi jotakin tullessaan messusta.

»Mitä on tapahtunut, Gaetano?» kysyi hän.

»Kerrotaan jotakin murhasta», sanoi kamaripalvelija, ja paavi seisoi kuin ukkosen iskemänä, sillä hän ajatteli Rossia ja kuningasta.

Vähän ajan kuluttua tuo epämääräinen huhu kävi varmemmaksi. Ei kuningas, vaan pääministeri oli surmattu.

Paavin yksityisasuntoon alkoi kokoontua kalpeita kasvoja. Siellä oli kardinaalisihteeri, maestro di camera ja vihdoin myöskin pieni majordomo. Erityissanoma tapahtumasta oli jo saapunut Vatikaaniin, joten saatettiin keskustella asiasta. Pääministeri oli löydetty kuolleena palatsistaan Piazza Navonan varrelta. Hän oli ollut illallisella Kvirinaalissa ja viipynyt siellä tanssiaisten alkuun asti, eikä siis voinut saapua Palazzo Braschiin ennen kello 11 tai 12. Kaksi laukausta oli kuultu puoliyön aikaan, ja ruumis oli löydetty aikaisin aamulla.

Paavi kuunteli ääneti.

Kardinaalisihteeri kertoi toisen kertomuksen. Parlamentinjäsen Rossi, joka oli tuotu Roomaan Genevestä tulevalla junalla juuri kello 11.45, oli metelöitsijöiden avulla päässyt pakoon asemalla. Vapauttaminen oli edeltäkäsin järjestetty, ja Rossi oli heittäytynyt vaunuihin ja ajanut pois täyttä vauhtia pitkin Via Nazionalea, ja vähää ennen kahtatoista samojen vaunujen oli nähty kääntyvän Piazza Navonalle. Sattumalta karabinieerit, jotka ajoivat takaa pakenijaa, olivat huomanneet murhan.

Paavi ei vieläkään sanonut mitään, mutta hänen päänsä oli kumarassa ja hänen sielunsa oli surun vallassa.

Papit katsoivat toisiinsa epäluuloa ja kauhua kertovin katsein. Myrsky oli nousemaisillaan Vatikaanissa, ja kuka saattoi sanoa, mitä tapahtuisi, jos paavi pysyisi entisessä päätöksessään? Vihdoin kardinaalisihteeri lähestyi hänen pyhyyttään ja sanoi polvistuen:

»Pyhä isä, antakaa anteeksi tänä epäilyksen ja epätietoisuuden hetkenä, jos sanoissani ei ole alamaisuutta, mutta minä pelkään, että isällinen sydämenne on pettänyt teidät ja saattanut teidät suojelemaan rikoksellista. Siinä ei ole kyllin, että tuo mies, Rossi, on vallankumouksellinen ja että häntä syytetään valtakunnan hallitusta vastaan tähdätyistä vehkeistä. Se ehkä antaisi teille oikeuden suojella häntä valtiollisena pakolaisena, joka on paennut tähän taloon kuin vieraaseen maahan. Mutta epäilemättä hän on myöskin murhaaja, ja jos pidätte häntä täällä, rikotte jokaisen sivistyneen maan lakeja ja saatatte itsenne alttiiksi maailman moitteelle.»

Paavi ei vastannut. Toiset sanat, toinen ääni kaikui hänen korvissaan, ja niiden sisällys oli uusi ja kaamea: »Minä olen rikkonut Jumalan ja tämän valtakunnan lakia vastaan, ja jos te vähääkään pelkäätte seurauksia, tulee teidän ajaa minut pois, kun vielä on aikaa.»

»Teidän pyhyytenne muistanee myöskin», sanoi kardinaalisihteeri, »että valtakunnan laissa, joka määrää pyhän isän oikeudet ja vallan, on nimenomaan sanottu, ettei hänellä ole mitään valtaa, joka on ristiriidassa valtion lakien ja yleisen järjestyksen kanssa. Siitä syystä rikoksellisen suojaaminen jo itsessään on rikos, ja Jumala yksin tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla Vatikaanille ja kirkolle.»

»Oi, vaiti! Vaiti!» huudahti paavi kohottaen kasvonsa, jotka osoittivat mitä syvintä tuskaa. »Minulla on toisia ja korkeampia, peloittavampia asioita ajateltavana kuin mahdolliset seuraukset. Jättäkää minut! Jättäkää!»

Kardinaalisihteeri ja toiset papit kumarsivat syvää nöyryyttä osoittaen paaville ja poistuivat huoneesta. Hetken perästä nuori monsignor astui sisään. Hän toi sanomalehden, sillä hän oli paavin lukija.

»Pyhä isä», alkoi hän hermostuneesti, »tuon teille pahoja uutisia.»

»Mitä, poikani?» kysyi paavi tuskallisesti.

»Pääministerin murhaaja on eräs henkilö, jonka...»

»Mitä?»

»Jonka te tunnette, pyhä isä.»

»Älkää pelätkö pyhää isää... Sanokaa suoraan, monsignor.»

»Eräs nainen, teidän pyhyytenne.»

»Nainen!»

»Hänet on vangittu ja hän on tunnustanut.»

»Tunnustanut?»

»Se on Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne. Hän ampui pääministerin revolverilla, ja syynä siihen oli kosto.»

Paavi kohotti päätään ja loi nuoreen monsignoreen katseen, jota ei mikään kieli voi kuvata. Vapahdus, ilo, häpeä ja katumus kuvastuivat salaman tavoin hänen vanhoilla kasvoillaan. Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten:

»Ei tule kertoa tästä sille nuorelle miehelle, joka on huoneistossa täällä alhaalla. Koska hän on pyhätössä, täytyy hänen saada olla rauhassa. Hän ei saa kuulla mitään ulkomaailmasta muilta kuin minulta. Ilmoittakaa tämä käskyni kaikille. Ja nyt suokoon Jumala, joka on säälinyt palvelijaansa, armonsa meille kaikille!»

IV.

Rangaistukseksi siitä ilosta, jota hän tunsi kuullessaan, että Roma eikä Rossi oli ministerin surmaaja, paavi rupesi Romaa puolustamaan itselleen ja haki tilaisuutta pelastaakseen hänet. Joka päivä viikon ajan monsignor Mario luki sanomalehdet paaville, jotta hän voisi tarkoin seurata tapahtumia.

Ensimmäisenä päivänä sanomalehdet lyhyesti mainitsivat rikoksesta. Murhan kamala hengetär oli lentänyt kaupungin yli keskiyön aikana, ja Rooman kansalaiset heräsivät aamulla kuulemaan kamalaa uutista, hämmästyksen, häpeän ja kauhun uutista. Tämä tapahtuma melkein kylliksi selittää, miksi ulkomailla pidetään Italiaa murhaajien kotipaikkana.

Iltalehdissä oli kirjoituksia, joissa kiitettiin vainajan jaloa luonnetta. Hän oli Italian Richelieu, maansa ylevä ja harras palvelija, meidän aikamme jaloimpia henkilöitä. Muutamat olivat arvelleet liian ankariksi hänen äskeisiä toimenpiteitään, mutta ehkä hän tiesi paremmin kuin hänen moittijansa hetken vaaran. Olkoonpa niin, että muutamat pilvet himmensivät häntä, varmaa oli, että hänen täytyi taistella melkein voittamattomia voimia vastaan, taloudellisia vaikeuksia, suuren armeijan rasittavaa taakkaa ja Vatikaanin leppymätöntä vihamielisyyttä vastaan. Mutta hänellä oli valtiomiehen ja hallitsijan vaisto, ja hän on nyt poistunut juuri sillä hetkellä, jolloin hänen murehtiva maansa olisi kipeimmin tarvinnut hänen voimaansa ja vaikutusvaltaansa.

»Julma kohtalo todellakin», sanoi Koitto, »pakottaa yhtymään englantilaisen runoilijan sanoihin: 'Hyvät kuolevat ensin, ja ne, joiden sydän on kuiva kuin kesän tomu, palavat tarkalleen loppuhiukkaseen asti'.»

Ylimääräiset lehdet olivat täynnä kertomuksia siitä, kuinka kaupunki otti vastaan ensimmäisen sanoman murhasta. Rooma oli todellakin surupuvussa. Kaikkialla liput puolitangossa, kaikki julkiset laitokset, ulkomaiden lähetystöt, kahvilat ja huvipaikat suljetut. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut Corsolle, Piazza Colonnalle ja pääkaduille, ja kiihkeästi odottava parvi seisoi Palazzo Braschin edustalla. Diplomaattikuntien jäsenet menivät ulkoasiainministeriöön lausumaan hallitsijainsa nimessä surunvalituksensa ja kauhunsa.

Sitten seurasi tarkka kertomus siitä, kuinka tuo kamala uutinen ilmoitettiin kuninkaalle. Aamulla adjutantti oli viitannut siihen, että suuri onnettomuus oli kohdannut Italiaa, mutta kun kuningas kysyi, mikä se oli, ei adjutantti sanonut tietävänsä. Tuntia myöhemmin Kvirinaalin järjestyksen valvoja tuli sanomaan, että diktaattori oli sairas, ja vähää myöhemmin kuningatar kertoi kuninkaalle, että paroni oli kuollut. Hänen majesteettinsa, joka oli äärettömästi kauhuissaan, oli huudahtanut: »Kuka nyt on hallitseva Italiaa?» Sen jälkeen hän oli kutsunut kokoon muut ministerit, käskenyt kieltää jälellä olevan riemujuhlan vieton (joka riemujuhlakin oli todistus kuolleen ministerin hartaasta rakkaudesta kuninkaaseen). Sitten oli kuningas laskenut seppeleen kuolleen kirstulle.

Paavi oli hämmästyksissään ja lähetti ylimyskaartin upseerin kreivi de Raymondin kaupungille ottamaan selkoa asioista.

Kun kreivi de Raymond palasi, oli hänellä toisenlainen kertomus. Kansa, joka paheksui rikosta, ei ollut ollenkaan hämmästynyt. Paroni Bonelli ei ollut tahtonut ymmärtää kansan tarpeita. Hän oli kohdellut kansaa kuin orjajoukkoa ja vuodattanut sen verta kaduille. Siellä, missä tätä ei suoraan sanottu, vallitsi synkkä äänettömyys. Ihmisryhmiä seisoi lyhtyjen valossa Corsolla lukemassa iltauutisia. Joskus nousi joku tuolille ryhmien eteen Cafe Aragnon edustalla ja luki ääneen viimeisen lisälehden. Joukko kuunteli hetkisen ja läksi sitten pois.

Seuraavana päivänä lehdet olivat täynnä kertomuksia murhaajasta. Valpas ja nopeasti toimiva poliisi oli saanut hänet kiinni heti surman jälkeen, ja nyt hän oli varmassa tallessa vankilassa. Se oli Donna Roma Volonna, murhatun holhokki. Tuommoinen tapahtuma on jo itsessään omiaan panemaan koko ihmiskunnan sydämet kuohuksiin. Murhaaja sanoo jonkinmoista kostoa syyksi tekoonsa ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään rikostovereita. Sitä poliisi ei kumminkaan usko, vaan otaksuu pätevillä syillä, että tässä on kysymys kirkollisesta ja anarkistisesta yhteissalaliitosta, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen. Muutamia päiviä sitten kerrottiin, kuinka murhaaja ilmiantoi Davido Rossin, mutta se näyttää olleen ainoastaan kavala temppu. On huomattava, että Rossi, jonka meluavat puuhat ovat tällä hetkellä joutuneet unohduksiin tärkeämpien tapahtumien vuoksi, on päässyt pakenemaan toveriensa avulla ja on yhä vielä vapaana.

Mitä murhaajaan itseensä tulee, on hänen luonteessaan monta käsittämätöntä puolta, ellei sitä avaa oikealla avaimella. Hän on nuori ja onnettoman kaunis, haaveileva, rohkea ja suuri keimailija, joka on aina levittänyt ympärilleen petoksen ja naisellisen alennustilan tunteen. Hän on noita naisia, joiden elämä on mitä inhoittavinta vehkeilyä, ja hänen viimeinen uhrinsa oli hänen paras ystävänsä. Borgiainkin murhia muistellen täytyi Italian tällä hetkellä tuntea mitä syvintä kauhua ja häpeää tunnustaessaan, että sellainen nainen saattoi olla roomalainen ruhtinatar, kun taasen se mies, jonka rakkauden tähden hän nähtävästi oli luonnottoman rikoksensa tehnyt, oli nimetön löytöläinen köyhäinkodista.

»Me emme voi muuta kuin surkutella», lisäsi valtion äänenkannattaja, »ettei hirsipuurangaistus ole voimassa tuommoisesta rikoksesta, joka sotii kaikkea inhimillisyyttä vastaan, ja toivoisimme, että tuomioistuin eikä jury tulisi tässä asiassa päättämään, koska tuomioistuin epäilemättä on vähemmin taipuvainen minkäänlaiseen sentimentaalisuuteen.»

Taas paavi oli hämmästyksissään ja hän lähetti upseerin kaupungille. Kreivi de Raymond palasi kertoakseen, että kahvilain nurkissa ihmiset puhuivat paronista kuin kuolleesta koirasta ja sanoivat, että Donna Roma oli surmatessaan hänet tehnyt hyvän työn, josta Jumala on häntä palkitseva.

»Ah, ei mitään saada ilman maksua, eikä Jumala koskaan maksa epäsuhtaisesti», sanoi paavi.

Tuomioistuin oli juuri toimessa, ja asia otettiin esille seuraavana päivänä. Kun vangilta kysyttiin, sanoiko hän olevansa syyllinen vai syytön, vastasi hän olevansa syyllinen. Mutta tuomioistuin pyysi häntä vielä miettimään, määräsi hänelle puolustajan ja vaarinotti kaikki tavalliset muodollisuudet. Oikeusjutun päätarkoituksena oli ollut saada selville rikostoverit, mutta vanki vakuutti, ettei hänellä ole mitään tovereita. Hän ei kieltänyt eikä pienentänyt tekoaan, ja hän myönsi sen edeltäkäsin mietityksi. Kun häntä pyydettiin selittämään syy, sanoi hän, että syynä oli viha niitä keinoja kohtaan, joita tuo mies oli käyttänyt valtiollisten vastustajiensa masentamiseksi, ja vakava päätös lähettää Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen semmoinen mies, joka oli asettunut ihmislakien ulkopuolelle.

»Tuo lörpötys», sanoi Koitto, »oli hänen ainoa puolustuksensa, ja hän piti kiinni siitä taipumattoman itsepäisesti huolimatta selvistä todistuksista, että hän on toiminut tottuneen politikoitsijan neuvosta ja verta himoitsevan kamalan joukkion yllyttämänä.»

Paavi lähetti ylimyskaartin upseerin seuraavana päivänä oikeussaliin kuulemaan tutkimusta, ja kun kreivi de Raymond palasi, olivat hänen silmänsä itkusta punaiset. Nuoren vangin kauniit, surulliset kasvot häkin kaltaisen rautaristikon takana olivat herättäneet sääliä kaikissa. Hänen tyyneytensä, hänen surunsa, hänen jaloutensa, joka huolimatta siitä, että häntä syytettiin murhasta, ilmeni selvästi hänen suloisessa äänessään, oli liikuttanut kaikkia kyyneliin asti. Ja tutkimus oli ollut hyvin alentavaa laatua, kun häneltä kyseltiin hänen käynneistään Vatikaanissa ja koetettiin sekoittaa Davido Rossi asiaan sen kirjeen nojalla, jonka Donna Roma oli kirjoittanut hänelle Milanon vankilaan.

»Mutta minähän sen tein», sanoi nuori vanki yhä uudelleen kiihkeästi ja vain silloin ilmaisten pelkoa, kun revolveri näytti saattavan vaaranalaiseksi poissaolevan Davido Rossin.

Lääkärit olivat eri mieltä siitä, oliko kuolemaan syynä pistoolin laukaus, ja myöskin oli tullut ilmi hämmästyttäviä seikkoja poliisin turmeluksesta ja vankilahirmuvallasta. Eräs sotaoikeuden tuomari oli ilmaissut pöyristyttäviä seikkoja pääministerin rikos-osuudesta inhoittavassa asiassa, joka loppui siten, että Donna Roman miespalvelija teki itsemurhan itse tutkintovankilassa. Eräs vanha garibaldilainen oli tunkeutunut esiin väkijoukosta huutaen:

»Pääministeri oli musta konna. Jumala varjelkoon meitä saamasta toista samanlaista.»

Tämä valtioviisauden keinojen paljastaminen oli herättänyt suurta hämmästystä, ja itse tuomarikin, joka oli rehellinen mies, oli luonut katseensa alas syytetyn edessä. Kun vanki vietiin takaisin pyhän Angelon linnan ja sotaopiston ohi, olivat joukot huutaneet »eläköön» hänelle koko matkan, ja istuessaan avonaisissa vaunuissa karabinieerin vieressä Donna Roma oli näyttänyt pelästyneeltä, kun hän huomasi, että häntä pidettiin sankarittarena eikä pahantekijänä.

»Lapsiraukka», sanoi paavi. »Mutta kuka ymmärtää kaitselmuksen tarkoitukset, tulkootpa ne esille Hänen vanhurskautensa tai Hänen armonsa teillä.»

Seuraavana päivänä, kun upseeri taas palasi Vatikaaniin, hän tuskin saattoi kertoa kertomustaan. Tutkinto oli lopussa ja vanki oli tuomittu. Epäröiden tuomari oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen. Roma oli säilyttänyt saman ylevän tyyneyden loppuun asti, kiittänyt puolustajaansa, vieläpä tuomareitaan ja juryäkin, sekä sanonut, että, he olivat oikein tuominneet hänen tekonsa. Hänen suuret silmänsä olivat sanomattoman tummat ja hänen kasvonsa läpikuultavat kuin alabasteri.

»Te olitte oikeassa tuomitessanne minut», sanoi hän, »mutta Jumala, joka näkee kaikki, on punnitseva tekoani pyhän vanhurskauden vaa'alla». Kaikkien läsnäolevain silmät olivat kyynelissä.

Kun aika tuli, jolloin Donna Roma oli vietävä pois, juoksi väki ulos nähdäkseen hänet vilahdukselta vielä viimeisen kerran. Siellä oli suljetut vaunut ja joukko karabinieereja, mutta liikutettu väkijoukko oli voimakkaampi, se koetti pelastaa vangin. Tämä tapahtui lähellä Angelon linnaa, ja kun portit olivat auki, työnsivät sotilaat Donna Roman kiireesti sinne turviin. Hän oli nyt siellä.

Pääministerin hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Huoneestaan Vatikaanista paavi kuuli hautajaismarssin.

»Mutta jyrisevät rummut eivät voi estää Jumalan ääntä kuulumasta», sanoi paavi ja taas hän lähetti upseerin katsomaan noita menoja.

Nuori soturi palasi kertoen kamalan jutun. Kuningas ja hallitus olivat aikoneet antaa haudata paronin valtion kustannuksella, ja saattojoukko oli ollut hyvin loistava. Siinä oli vieraitten valtioiden lähettiläitä edustamassa hallitsijoitaan, kenraaleja edustamassa armeijaa, kuntien lähetystöjä, tuomareita punaisissa viitoissaan, senaattoreja, parlamentinjäseniä ja loistaviin univormuihin puettua ratsuväkeä. Torvet ja rummut olivat soittaneet hautausmarssin, Angelon linnan kanuuna oli jyrähtänyt joka viides minuutti, ja Monte Citorion sekä Capitoliumin kellot olivat soineet hitaasti ja kumeasti. Requiem-messu oli laulettu kirkossa, ja hovisaarnaaja oli antanut synninpäästön uskottoman ruumiille. Mutta kun saattojoukon tuli lähteä Campo Santolle, oli väkijoukko Corsolla käynyt uhkaavaksi, ja rauhattomuuksien estämiseksi muutettiin saaton suunta. Kulkien Campo de' Fiorin yli se oli saapunut Tiberin rannalle, ja siellä väkijoukko oli seisahduttanut sen ympäröiden ruumisvaunut ja heittäen kirstun sillalta jokeen. Samana iltana tuhansia tulisoihtuja hehkui Roomassa, ja miehet marssivat Corsolla laulaen ilovirsiä kuin juhlapäivänä.

»Kauheata!» sanoi paavi. »Mutta voi sitä, joka ei kuule Jumalan ääntä siinä myrskyssä, joka kaataa tammen juurineen.»

Kun parlamentti avattiin pääsiäisloman jälkeen, lähetettiin kreivi de Raymond siviilipuvussa sen ensimmäiseen istuntoon. Lehterit olivat täpösen täynnä. Hillittyä kiihkoa näkyi kaikissa. Odottaessa muutamat astuivat salista lehterille, toiset lehtereiltä saliin. Jokainen kyseli naapuriltaan. Huhu kertoi, että hallitus oli luopunut toimestaan ja kuningas, joka oli epätoivoissaan, ei ollut voinut muodostaa toista ministeristöä. Eräs oikeiston johtajista oli sanonut, että Donna Roma oli tehnyt yhdessä päivässä kansan hyväksi enemmän kuin mitä vastustuspuolue olisi voinut saada aikaan sadassa vuodessa. »Jos noilla vasemmiston yllyttäjillä on ainoatakaan kunnollista valtiomiestä, on hänen aikansa nyt tulla esiin» oli hän sanonut.

Mutta mitä parlamentti tulisi sanomaan vainajasta? Puheenjohtaja astui sisään ja asettui istuimelleen. Kun pöytäkirja oli luettu, syntyi hetken äänettömyys. Ei sanaakaan sanottu, ei hiiskausta kuulunut. »Siirtykäämme seuraavaan asiaan», sanoi puheenjohtaja.

Sillävälin kerääntyi kansaa Roomaan kaikilta lähiseuduilta. Paronin kuolema ja Roman tuomio olivat herättäneet Italian omantunnon. Kaikki olivat syvästi liikutetut, ja kansa seisoi vavisten tulevien tapahtumien kynnyksellä. Jokaiselle alkoi selvitä, että Rooma nyt oli lähellä historiansa uutta jaksoa. Se saattoi johtaa hallitsijasuvun turmioon ja se oli ehkä muuttava paavin kansainvälisen aseman. Mutta missä oli Rossi? Hän oli joka tapauksessa jalosydäminen ja rehellinen mies, ja vaikka politikoitsijat olivat nimittäneet häntä uneksijaksi oli hän ehkä oikeassa siinä, että vanha järjestelmä oli tuomittu kuolemaan. »Katakombeja ei ole kaivettu yksistään Campagnalle», sanoi joku.

»Totta, totta!» sanoi paavi.

Paavi huomasi hämmästyksekseen tuntevansa jonkinmoista ylpeyttä ja liikutusta. Tämä vei hänen ajatuksensa taas Romaan. Ah, jos hän ei olisi ollut syypää tuohon rikokseen, kuinka toisin asiat olisivat käyneet! Mutta hän oli veren tahraama, eikä ylevä ja rehellinen mies voinut enää seistä hänen vieressään.

Tämä sai paavin yhä syvemmin tuntemaan oman vastuunalaisuutensa. Vaikkei Donna Roma ollut mitään virkkanut eikä syyttänyt ketään, oli hänen rikoksensa ilmeisesti seuraus siitä, että hänet pakotettiin pettämään miehensä. Kuinka paljon siinä oli paavin syytä?

Paavi lähetti upseerinsa Angelon linnaan kysymään vangin vointia, ja nuori soturi palasi kertoen surkean tarinan. Donna Roma oli sairas, eikä häntä voitu vielä muuttaa muuanne. Hänen hermostonsa oli aivan pilalla, eikä kukaan voinut sanoa mitä saattaisi tapahtua. Siitä huolimatta hän oli hyvin uljas, hyvin suloinen ja hyvin iloinen, ja kaikki rakastivat häntä. Linnassa asusti insinööriupseereja, ja komentajamajuri oli hyvä katolilainen, pyhän isän uskollinen poika. Hän oli sijoittanut vangin valoisaan huoneistoon, jossa paavit ennen olivat asuneet, vaikka vankila, joka oli varattu rikoksellisille, oli pimeä koppi keskellä linnaa. Roma oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin, ja oli anonut, että majuri lähettäisi pyytämään isä Pifferiä sinne.

»Mene takaisin majurin luo ja sano, että minä tulen itse», sanoi paavi.

»Pyhä isä!»

»Kysy häneltä, voidaanko vielä avata salainen käytävä Vatikaanin ja Angelon linnan välillä.»

Kreivi de Raymond palasi sanoen, että majuri oli antava avata sen. Nykyisen valtiollisen hämmingin aikana ei kukaan voinut sanoa, mitä huomenna tapahtuisi, mutta joka tapauksessa majuri otti vastatakseen seurauksista.

Upseerilla on neljä avaamatonta kirjettä kädessään. Osoite, jossa oli Rossin nimi, oli naisen käsialalla kirjoitettu, ja kirjeet olivat saapuneet parlamenttitaloon Lontoon, Pariisin ja Berliinin kautta.

»Eräs postivirkamies antoi minulle nämä kysyen, voisinko toimittaa ne perille», sanoi nuori soturi.

»Poikani, poikani, etkö huomannut, että se on ansa?» sanoi paavi. »Mutta sama se! Anna ne minulle. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen huomaan!»

V.

»Yksinkertainen papin puku tänään, Gaetano», sanoi paavi, kun kamaripalvelija saapui seuraavana aamuna hänen huoneeseensa.

Pukeuduttuaan mustaan kaapuun paavi katsoi suureen peiliin hymyillen. »He eivät pitäneet pyhää isää kyllin mustana äskettäin, mutta nyt hän on ainakin musta.»

Kamaripalvelija nauroi leikille suunnattomasti ja alkoi puhua Rossista, jolle hän juuri oli vienyt aamiaista.

»Hän on mielipuoli, teidän pyhyytenne! Koko päivän hän istuu pää käden varassa, ja kun hänelle puhuu, nostaa hän katseensa aivan kuin luullen näkevänsä aaveen.»

»Ehkä hän on mielipuoli, poikani», sanoi paavi huoaten.

Kamaripalvelija oli kantanut sisään lyijypäisen kepin ja asettanut sen vuoteen viereen.

»Teidän pyhyytenne ei sallinut minun lukita portaitten ovea, ja taivas tiesi mitä tapahtuu, jos tuollainen mieletön tulee tänne keskellä yötä.»

»Gaetano», sanoi paavi vakavasti, »heitä ulos tuo keppi ikkunasta».

»Teidän pyhyytenne!»

»Heitä se ulos!»

Kamaripalvelija rypisti huultaan ja totteli.

Messun jälkeen ja kardinaalisihteerin käytyä paavin luona tämä kutsui luokseen kreivi de Raymondin.

»Menkäämme ensin tervehtimään vierastamme», sanoi hän pistäen viittansa taskuun kirjeet, jotka upseeri oli hänelle antanut.

Vatikaanista Angelon linnaan vievään salaiseen käytävään johtivat rautaportaat, jotka kulkivat valtiosihteerin entisen asunnon ohi. Komea nuori upseeri kulki alas ensin, ja vanha paavi seurasi häntä hitaasti.

»Minäkin olin kerran notkea kuin sinä, Ikabod! Ah! Elämäntie on pitkä, mutta armollinen Jumala ei pakota meitä kulkemaan sitä kahta kertaa.»

He löysivät Rossin istumassa suuressa niukasti kalustetussa huoneessa, melkein koskemattoman aamiaisensa ääressä. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleita ja nousi seisomaan paavin astuessa sisään. Hänen kalpeat, ilmehikkäät kasvonsa osoittivat mitä syvintä toivottomuutta. »Jotakin on kuollut hänessä», ajatteli paavi tuntien polttavaa tuskaa, joka oli vaivannut hänen sydäntään monta päivää.

»Onko teidän hyvä olla tässä vanhassa talossa, poikani?»

»On, teidän pyhyytenne.»

»Onko teillä kaikki mitä tarvitsette?»

»Paljon enemmän kuin ansaitsen, teidän pyhyytenne.»

»Te olette kärsinyt, poikani. Mutta Jumala yksin tietää, mitä vielä voi tapahtua.»

»Ei Jumalakaan voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, teidän pyhyytenne.»

»Älkää olko epätoivoinen. Uskokaa vanhaa miestä — elämä on elämisen arvoista. Pyhä isä on kokenut sen huolimatta suurista suruista.»

Säälivä hymy levisi nuoren miehen kasvoille. »Minun suruani ei teidän pyhyytenne ole voinut tuntea — minä olen kadottanut vaimon», sanoi hän.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi sanoi äänellä, joka värisi hiukan: »Ettehän tarkoita, että vaimonne on kuollut, vaan ainoastaan...»

»Ainoastaan!» sanoi Rossi ivallisesti hymyillen. »Hän on ainoastaan pettänyt minut.»

Taas syntyi äänettömyys.

»Se on kovaa, poikani, hyvin kovaa. Mutta kuka tietää mitkä vaikuttimet...»

»Kirotut vaikuttimet, olivatpa ne mitä tahansa, kun ne saattoivat vaimon pettämään miehensä.»

Paavi, joka piti molemmilla käsillä kepistään, vavahti huomattavasti. »Poikani», sanoi hän, »teillä on paljon, mikä puhuu puolustukseksenne, enkä minä tahdo vastustaa teitä kokonaan. Mutta Jumala hallitsee maailmaansa oikeudenmukaisesti, ja ellei tätä olisi tapahtunut, olisi teille ehkä tapahtunut jotakin pahempaa.»

»Ei mitään pahempaa olisi voinut tapahtua minulle, teidän pyhyytenne, kuin että ainoa olento minut petti, ainoa, jonka uskollisuuteen luotin koko sielullani.»

Paavi ajatteli. »Hänen ihanteensa, se se on kuollut hänessä.» Sitten hän sanoi ääneensä: »Niin, kyllä ymmärrän, millaista on, kun rakentaa uskonsa ihmisperustuksiin. Perustus pettää, ja silloin sydän masentuu, sielu horjuu. Mutta vaikka tämä... tämä petos tuntuu vaikealta, olette hyvin väärässä, ellette tahdo nähdä, että se on pelastanut teidät seurauksista — niistä kamalista seurauksista Jumalan ja ihmisten edessä — joihin suunnittelemanne toiminta olisi teidät johtanut.»

Rossi katsoi paaviin. »Mikä toiminta, teidän pyhyytenne?»

»Se kamala aie, johon teidän piti ryhtyä Roomassa.»

»Tarkoitatteko... mitä sanomalehdet kertoivat?» Paavi nyökäytti päätään.

»Salaliittoa, jonka tarkoituksena oli surmata kuningas?» Taas paavi nyökäytti päätään.

»Ja teidän pyhyytenne uskoi sen?»

»Minun täytyi uskoa.»

»Ja hän... luuletteko, että hänkin uskoi?»

»Hän uskoi teidän puuhaavan salaliittoa. Hän ei voinut uskoa muuta sen nojalla mitä olitte sanonut ja kirjoittanut.»

Hetken perästä Rossi puhkesi nauruun. »Ja kumminkin sanotte, että maailmaa hallitsee oikeus!» huudahti hän. Omituinen tyhjyyden tunne oli tullut häneen, eikä hänestä tuntunut kannattavan enää muuta kuin nauraa kaikelle.

»Kuninkaanmurha! Olihan se käsitettävissä. Minä puhuin hänen isästään ja sanoin, että vihdoinkin ymmärsin hänet. Ha-ha-haa!»

Paavi kalpeni. »Tahdotteko sanoa minulle, että se oli erehdys?» kysyi hän.

»Tietysti sanon. Ainoa puuha, jossa minä koetin toimia, oli vapautta-ajavien seurojen perustaminen, minkä tuo uusi hirmuvaltainen säädös oli kieltänyt. No niin. Jos tuollainen erehdys voi johtaa tällaisiin tuloksiin, ei todellakaan maksa vaivaa pyrkiä. Minä koetin aina uskoa luonnon lakeihin ja luottaa siihen, että taivaallinen totuus tunkeutuisi esiin huolimatta meidän alituisista erehdyksistämme... Minä olin hullu. Taivaallista tahtoa ei ole olemassakaan!» Ja hän nauroi taas.

Paavi koetti nuhdella häntä, mutta noiden nuorten kasvojen kärsivä ilme masensi hänen suuttumuksensa. »Jotakin muuta on kuollut hänessä nyt», ajatteli hän. »Ennen oli Roma, nyt on Jumala.» Paavi ajatteli omaa osaansa tuossa kamalassa erehdyksessä, joka oli turmellut nuoren miehen elämän, ja hänen päänsä vaipui alas.

»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»

Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.

»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»

Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.

»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!...

»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»

Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.

Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.

Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:

»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.

Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.

»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»

VI.

Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.

Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.

Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.

Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.

Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli rykmentin lääkäri.

»Nukkuuko hän, sisar?»

»Nukkuu.»

»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»

Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.

»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»

»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»

»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.

»Väsynytkö, sisar?»

»Miksi minä olisin väsynyt?»

»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»

»Ei saa puhua noin.»

»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»

»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen... Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan... Ja tässä tulee aamiainen.»

Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.

»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»

Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin...

Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.

»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»

»Olen, signora.»

Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän hän on mennyt, eikö niin?»

»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»

»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»

»Ei mitään.»

»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»

»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»

»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»

»Ah se... se oli vain... vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä... Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»

Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan. »Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»

»Donna Roma!»

»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut? Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen Giuseppemme?...»

Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.

»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»

»Ja silloin te, Donna Roma...»

»Minä?»

Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata... minun... minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte... kuka siitä tietää... tai välittää... paitsi... ehkä jonakin päivänä... kun hän...»

Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.

Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.

»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»

Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»

»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar... Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»

»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»

»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»

»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»

»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»

»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»

»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»

»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon... On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi...»

Englantilainen loi silmänsä alas.

»Mitä.»

»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»

Roma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.

»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että hän tulikin teidän kotiinne ja että te suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa...»

Roma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»

»Katsokaa!»

Englantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.

»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»

»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.

»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»

Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:

»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»

Hän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.

»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»

Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.

»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä... antakaa minun pitää tämä paperi.»

Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»

Roma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.

»Hyvästi, rakas ystävä.»

Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.

»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.

»Ah, majuri!» huudahti Roma.

»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»

»Paljon parempi.»

»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»

»Milloinka?»

»Huomenna puolenpäivän aikaan.»

»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»

»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»

Elena meni ulos.

»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»

»Majuri!»

Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.

VII.

»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se, että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»

»Aivan yksin, pyhä isä.»

»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»

Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen. Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.

»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi. Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä — ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta tekemättömäksi... Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»

Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä itseään.

»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa. Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa seikkaa olisi tapahtunut... Mutta emme puhu siitä nyt.»

Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt itkevää lasta.

»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa...»

Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.

»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — te ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan... En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni... Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»

Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.

»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt... Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»

»Olen, teidän pyhyytenne.»

Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.

»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»

Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.

»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut...»

»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut...»

»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»

»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»

»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»

»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»

Sitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi kastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:

»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne rauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille pyhän sakramentin...»

»Onko se rippisalaisuus, jos kerron jotakin...»

Paavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä sanotte, pidetään pyhänä.»

»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä koko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä Pifferiä.»

»Tunnustakaa, tyttäreni, mutta muistakaa, ettette syytä ketään.»

Paavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.

»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä, että surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»

»Lapseni!» Paavi oli noussut seisomaan.

Hetken äänettömyys. Sitten paavi istuutui taas vavisten ja sanoi nopeasti:

»Jatkakaa.»

Roma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata ministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän kertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta kamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.

»Mutta samassa paroni tuli huoneeseeni ja silloin...»

»Teidän omaan asuntoonne?»

»Niin, ja se oli syynä kaikkeen.»

»Kuinka?»

»Joku toinen tuli sisään jälkeenpäin.»

»Joku...»

»Eräs ystävä.»

»Yst... ystäväkö?»

Roma pisti kätensä poveensa ja veti esiin vangitsemiskäskyn.

»Tämä», sanoi hän.

Paavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen syvä hengityksensä.

»Ettehän tahdo sanoa... syyttää...»

Paavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas noihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.

»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt teidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»

Roma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla valhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin...»

Paavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen olkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään sen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä te! Että hän on murhaaja —!»

Hän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi sitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni! Minä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»

Roma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni! Lapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko, vanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»

Roma nousi ja suuteli paavin kättä. Paavi piteli vielä vangitsemiskäskyä.

»Mistä saitte tämän?» kysyi hän.

»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen asunnostamme Piazza Navonalta.»

»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta ajatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta huoneestanneko se löydettiin?»

»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat, kaikki tapahtui.»

»Lapseni, teidän täytyy antaa minulle tuo paperi.»

Roma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!» huudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että jos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan, kieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on rippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»

Paavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna minun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»

»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka surmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko, mutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»

Hän oli polvistunut taas ja kosketti paavin viittaa.

»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen rikoksen tehdä. Mutta jos hänen kätensä oli välikappaleena ja minä sen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet petin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset samat, ja hänen sydämensä on murtunut.»

Paavin valkoinen pää oli hyvin kumarassa.

»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä tuskani kestä kauan.»

Hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat.

»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin, tahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen, joka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»

Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois kyynelen.

»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»

Paavi ei voinut kestää enempää.

»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»

»Siunatkaa minua, pyhä isä.»

»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»

VIII.

Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.

Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen, Pariisiin ja Berliiniin.

Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.

Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.

Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.

Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!

Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.

Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.

»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»

»Mitä tahdotte, poikani?»

»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»

Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.

»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»

»Minne tahdotte mennä?»

»Minne tahansa — en tiedä vielä.»

Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.

»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta, sain kohta tiedon siitä... Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»

»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»

»Eikö kukaan?»

»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani enää, vaikka tahtoisinkin pelastua... Olen lukenut hänen kirjeensä.»

»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin on valmis uhrautumaan teidän tähtenne...»

»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä ette tiedä.»

»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin...»

Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.

»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne...»

»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä... Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»

»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»

»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»

Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.

»Onko hän vielä kotona?»

»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»

»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»

»Angelon linnassa», vastasi paavi.

Synkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.

»Siis... vankilassa.»

Paavi nyökäytti päätään.

»Miksi?»

»Pääministerin murhasta.»

»Roma?... Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä, vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»

»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»

»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa...»

Paavi nyökkäsi taas.

»Siis... siis... hän tahtoi siten pelastaa minut?»

»Niin.»

Rossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.

»Mutta... tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»

»Hänet on jo tuomittu.»

»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani hänelle... Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»

»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se oli tämä.»

Paavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.

»Hänelläkö se oli?»

»Niin.»

Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla. Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.

»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»

»Mitä aiotte tehdä, poikani?»

»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»

»Mikä se on?»

»Pelastaa hänet.»

Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.

»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»

Rossi pudisti päätään.

»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman henkenne puolustukseksi...»

Taas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.

»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka Jumala tahtoisi...»

»Antakaa minun mennä.»

»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»

»Aion.»

Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:

»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»

Davido Rossi ei vastannut.

»Minä tunsin äitinne, poikani.»

»Äitini?»

Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.

»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»

Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.

»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»

Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»

Paavi hymyili taas arasti.

»Davido...»

Rossi ei voinut hengittää.

»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko... olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa... tahtoisitko puristaa hänen kättään?»

»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»

Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.

He koettivat puhua, mutta eivät voineet.

»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten pois huoneesta.

IX.

Koko päivän Vatikaanissa oli ollut sama tunnelma kuin laivassa, joka pyrkii pakoon myrskyn alta. Papit kuiskailivat kalpeina toisilleen, sveitsiläisen kaartin upseerit vaihtoivat kiireellisiä sanoja, ja sanansaattajat kulkivat yhtämittaa majordomon ja maestro di cameran virastojen välillä. Myrsky uhkasi taivaanrannalla, merimiehet olivat kannella, mutta kapteeni viipyi alhaalla.

Vasta Angeluksen jälkeen paavi suostui vastaanottamaan kardinaalisihteerin. Vihdoin kardinaali oli lähettänyt melkein käskevän sanan. Asia oli hyvin tärkeä. Oli mahdotonta enää viivytellä.

Kun kardinaalisihteeri astui paavin huoneeseen, näytti hänen suuri, kömpelö vartalonsa mustassa, punaisella kirjaillussa kaavussa vähemmän taipuisalta kuin ennen, hänen äänensä oli vähemmän nöyrä, hänen käytöksensä vähemmän kohtelias kuin ennen.

»Mitä nyt, teidän kunnianarvoisuutenne?» kuului paavin väsynyt ääni. Hän istui pienen uunin edessä, valkoinen viitta hiukan kohotettuna, ja lämmitti tohveleihin pistettyjä jalkojaan sinertävän tulen edessä.

Kardinaalisihteeri selitti. Kello kymmenestä saakka hänen oli täytynyt kysymättä hänen pyhyytensä neuvoa hoitaa erittäin tärkeätä kirjeenvaihtoa valtion viranomaisten kanssa. Tuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietää, että eräs henkilö, joka oli vangitsemiskäskyn alainen, oli saanut suojaa Vatikaanissa, ja koska oli vaarallista yleiselle turvallisuudelle, että tämä mies oli vapaana, vaativat viranomaiset paavia heti paikalla antamaan hänet heidän käsiinsä.

»Ja mitä te vastasitte?»

»Minun vastaukseni oli se, että me emme tunnusta, että kysymyksessä oleva henkilö on meidän alueellamme, mutta jos hän olisi siellä, antaa Italian hallituksen lupaus pyhän istuimen suojelemisesta Vatikaanille oikeuden olla erityisenä valtiona, jolta ei mitenkään voi vaatia valtiollisen pakolaisen luovuttamista.»

»Ja mitä he vastasivat?»

»He vastasivat, teidän pyhyytenne, että turvalain 17:s pykälä selvästi kieltää Vatikaanilta oikeuden sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sotivat yleistä järjestystä vastaan, ja paenneen rikoksellisen suojeleminen saattaisi paavin rikoslain alaiseksi.»

»Mitä te siihen sanoitte?»

»Minä sanoin, että turvalaki, jos sillä on mitään merkitystä, antaa paaville hallitsijan oikeudet, eikä hän hallitsijana voi olla toisen maan lakien alainen.»

»Entä sitten?»

»Sitten, teidän pyhyytenne, viranomaiset lähettivät varoituksen, että jos kysymyksessä olevaa henkilöä, jonka tiedetään olevan Vatikaanissa suojassa, ei toimiteta ulkopuolelle Vatikaanin rajoja päivän kuluessa, täytyy valtion, vaikka vastenmielisesti, lähettää väkeä pakolla vangitsemaan hänet.»

»Ja teidän vastauksenne?»

»Minä vastasin, että 7:s pykälä selvästi kieltää sotilaita astumasta Vatikaaniin ilman paavin lupaa ja että paavi kieltää sen ja aikoo vastustaa sitä.»

»Ja mitä he vastasivat?»

»Heidän vastauksensa... suvaitseeko teidän pyhyytenne katsoa ikkunasta?... Heidän vastauksensa siihen on rykmentti jalkaväkeä Borgon kasarmeista ja komppania tykistöä sekä yksi kanuuna.»

Kardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan, vaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.

»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos, silloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän pyhyytenne... Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna. Se todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään hyväkseen, ja nyt...»

Paavi teki kärsimättömän liikkeen.

»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten saapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen piirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin kuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»

Paavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen ikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen astuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on... Sinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä... Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»

»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon — ei mitään.»

»Ei mitään?»

»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava katolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja hänen ministeriensä nykyinen asema on.»

»Te neuvotte tekemään vastarintaa?»

»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me olemme väkivallan uhreja.»

»Ja veri, joka sitten ehkä vuotaa...»

»Se... teidän pyhyytenne... jos niin onnettomasti kävisi...»

»Poistukaa, teidän kunnianarvoisuutenne. Tahdon ajatella. Antakaa minun ajatella.»

706

707

Muutamia minuutteja kului. Paavin oven edessä oli kiihkeätä, vaikka äänetöntä liikettä. Sotilaat asettuivat paikoilleen ladatut revolverit ja paljastetut miekat kädessä. Huoneessa oli kiihkeä tunnelma. Maestro de camera tuli sanomaan, että puutarhapaviljonki oli järjestetty paavia varten. Sitten majordomo ilmoitti, että paavin vaunut olivat Fondamentan ovella ja että Santa Monican puistokäytävä oli pimeä ja tyyni. Vihdoin Cortis levitti mustan viitan, jota paavi oli käyttänyt käydessään Angelon linnassa, ja puhui jotakin paosta.

Paavi oli palannut uunin ääreen peittäen valkoista patalakkia käsillään, kun piazzalta kuului kova torvien toitotus. Se oli järjestyksen valvojan merkki. Paavi tiesi, mitä se tarkoitti, ja nousi seisomaan. Vakavin askelin hän astui ovelle ja avasi sen. Soturit ulkopuolella hämmästyivät sanattomiksi.

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »jos tahdotte seurata meitä, käskemme teitä panemaan pois aseenne.»

»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat kaartin upseerit, mutta tottelivat heti.

Paavi kulki pitkien käytävien läpi sotilaitten edellä. Hän astui alas portaita suureen saliin. Komppania sveitsiläistä kaartia seisoi aseilla varustettuna pronssiportin edessä, joka oli suljettu rautatangoilla ja pölkyillä.

»Hyvät herrat», sanoi paavi, »me käskemme teitä heittämään pois pistimenne ja pyssynne.»

»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat soturit, mutta hekin tottelivat.

»Avatkaa nyt portti», sanoi paavi.

»Teidän pyhyytenne!»

»Avatkaa se!»

Pronssiportti avattiin.

Ulkopuolella seisovalla kapteenilla oli täysi työ rohkaista miehiään. Taistellen italialaista taikauskoaan vastaan he näyttivät levottomilta ja epäluotettavilta. Kerran he luulivat näkevänsä paavin ikkunan läpi ja olivat huutamaisillaan eläköötä hänelle. Aselepo ei tuntunut koskaan loppuvan, päivä laski ja pimeys kävi yhä synkemmäksi. Mutta vihdoin järjestyksen valvoja antoi merkin ja kapteeni lausui komentosanan. Silloin miehet liittyivät riviin ja marssivat pronssiportille.

Sillä hetkellä se avattiin.

»Valmiit!» huusi kapteeni, ja miehet tarttuivat aseisiin valmistautuakseen rynnäkköön sisältäpäin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä valkoinen olento ilmestyi avonaiselle portille lyhtyjen valaistessa hänen kalpeita, kuluneita kasvojaan. Se oli paavi. Pyssyt putosivat miesten olkapäiltä ja he huokasivat syvään.

»Sotilaat», sanoi paavi, »miksi olette tulleet tänne? Ampumaan Vatikaania? Ovi on auki ja te saatte astua sisään. Miksi teillä on pyssyt ja kanuunat? Teitä ei vastusta kukaan muu kuin heikko, vanha mies.»

Sotilaat seisoivat äänetönnä.

»Tahdotteko hakea ja tutkia tarkoin tämän talon? Hakekaa. Ryöstäkää se, jos tahdotte. Mutta muistakaa, että se on Jumalan huone ja hän suojelee sitä armonsa siivillä.»

Sotilaat alkoivat vetäytyä pois.

»Eikö sydämenne sano, että te kohotatte aseenne isäänne vastaan? Heittäkää ne pois, poikani, ja Jumala antakoon teille anteeksi!»

Sanaakaan sanomatta sotilaat heittivät pyssynsä maahan. Kapteeni huusi jotakin, mutta ainoastaan paavi välitti hänen sanoistaan.

»Menkää herranne luo ja sanokaa hänelle, että tästä päivästä alkaen pyhä istuin luopuu kaikesta valtiollisesta kiihkosta. Ei saa sanoa enää, että paavi on kuningas, jolla on hovi ja armeija. Ei saa sanoa, että paavin maallinen valta yhdessä ainoassa pienessä kaupungissa on koko maailmaa käsittävän henkisen valtakunnan riippumattomuuden välttämätön ehto. Sielujen hallinto riittää pyhälle isälle, mutta hänen valtaistuimensa on Kristuksen kalliolle rakennettu eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa.»

Kapteeni oli kääntynyt pois ja hiipi miesten ohi.

»Menkää pois te kaikki ja kertokaa kaikille, että Herran käsky, että Hänen sanansa julistajan tulee luopua kaikista maallisista tavaroista, on vihdoinkin toteutunut hänen kirkkonsa historiassa. Poikani, taistelkaa oikeuden puolesta vaikka kuolemaan asti, ja Jumala on masentava teidän vihollisenne.»

Kaikki sotilaat olivat nyt heittäneet pois aseensa, ja kapteeni oli hypännyt hevosen selkään ja ratsastanut pois.

X.

Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen, määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis aamun koitto.

Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen, mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit, kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.

He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.

»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin...»

Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita. Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi siinäkin oikeudenmukaisuutta... Se olisi säälittävä, mutta kumminkin loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli yksi niitä.

Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä sekasorrossa.

»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma, että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»

»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua, valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»

Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen, tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui mitä huolellisimmin sinä päivänä.

»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.

»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan viivyttämään häntä.»

Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan! Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.

Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.

Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei ymmärtänyt asiasta mitään.

Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.

»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»

Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.

»Oliko se... oliko se...»

»Se oli hän.»

Taas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.

»Kuulitteko hänen puhuvan?»

»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»

»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi, kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»

Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli, että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta katosi.

»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»

Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut persoonallisia ajatuksia.

»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme väliin sitä usko.»

He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.

»Elena?»

»Mitä?»

»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»

»Syytöksestännekö?»

»Niin.»

»Luulen varmaan.»

»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja... ja kaiken?»

»Varmaan hän saa sen tietää.»

»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa minulle anteeksi?»

»Olen varma siitä.»

Omituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.

»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»

»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»

»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»

Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.

»Rakas Elena!»

»Mitä?»

»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»

»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»

»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.

»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»

Hän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.

»Oh!» sanoi hän. »Jospa saisin nukkua, kunnes hän tulee — tulee tietäen kaiken, anteeksi antaen, rakastaen minua kuten ennen ja unohtaen kaikki pahat ajatukset.»

Hän pyysi kynää ja paperia ja kirjoitti kirjeen Rossille.

»Rakkaani! — Juuri kun olen menemäisilläni pois Roomasta, kuulen sen hyvän uutisen, että sinä olet palannut, ja minä kirjoitan sinulle pyytääkseni, ettet koeta muuttaa sitä mikä on tapahtunut. Usko minua, parempi on näin, ja nykyisessä asiainmenossa on oikeudenmukaisuutta. Maailma on täynnä työtä sinulle, ja sinun täytyy kasvaa yhä voimakkaammaksi, kääntymättä takaisin, kaatukoonpa kuka tahansa tielläsi. Älä ajattele sitä tapahtumaa rikoksena. Se oli tuomio. Älä koske siihen asiaan enää. Se on viimeinen pyyntöni. Ja tulevaisuudessa ihmiset sanovat: 'Hän petti Davido Rossin, mutta lopuksi hän kumminkin antoi henkensä Davido Rossin vuoksi.' On suloista ajatella sitä siellä, missä silloin olen.

Kohta minut siirretään Viterboon, mutta älä luule minun olevan kauan siellä. Kohta saan yhtyä sinuun. Tiedätkö mitä tarkoitan? Samana hetkenä, jolloin eriän täältä, olen luonasi ja sitten pysyn aina luonasi, etkä sinä pelkää minua.

Jumala siunatkoon sinua, rakas! Sinä olit suuttunut minuun, kun erosimme, mutta enemmän kuin koskaan rakastan sinua nyt. Älä ajattele, että rakkautemme on tuhlattu turhaan. 'On parempi rakastaa ja kadottaa kuin olla koskaan rakastamatta.' Kuinka suloista se on!

Roma.

P.S. — Lähetän sinulle toisen hiuskiharan. Muistatko, että kerran ennen annoin sinulle yhden? Mutta sinulla on niin paljon asioita muistettavana.»

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Roma suuteli kuorta ja kirjoitti päällekirjoituksen reippaalla käsialalla: »All’ lllustrissimo Signor Davide Rossi, Camera di Deputati.»

»Pane tämä postiin heti kun olen mennyt, Elena», sanoi hän.

Elena oli panevinaan kirjeen talteen siksi, mutta hän veikin sen salaa majurille, joka toimitti sen parlamenttiin.

»Ja nyt minä tahdon nukkua», sanoi Roma.

Hän nukkui puoleen päivään asti, ja auringon valo heijastui valkoisesta loggian katosta hänen kalpeille kasvoilleen. Sitten kahdentoista laukaus lysähytti linnan muureja, ja Roma heräsi kirkonkellojen soidessa.

»Minä luulin jo unelmani toteutuvan, sisar», sanoi hän.

Tohtori tuli samassa hyvin kiihoittuneena.

»Suuria uutisia teille, Donna Roma. Kuningas on luopunut kruunustaan, ja tasavalta on julistettu.»

Roman värisevät silmäluomet kertoivat liikuttavan tarinan.

»Näkyykö mitään?»

»Uusi lippu Capitoliumilla.»

»Antakaa minun nähdä se!»

Tohtori auttoi Romaa nousemaan. »Katsokaa! Tuolla kellotornissa.»

»Näen sen... Nyt on hyvä. Laskekaa minut alas jo, tohtori.»

Ääretön ilo loisti hänen kasvoistaan.

»Se oli kumminkin unelmani, Elena.»

Hetken perästä hän sanoi: »Tohtori, sanokaa prefektille, että olen valmis menemään Viterboon. Tahdon jo mennä sinne. Hyvin mielelläni tahdon.»

»Kyllä sanon hänelle», vastasi tohtori ja kääntyi pois peittääkseen liikutustaan.

Majuri tuli ja avasi yhden loggian oven. Hän seisoi siinä hetken, ja joku seisoi hänen takanaan. Sitten majuri poistui, mutta se toinen jäi. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi kuin kivettyneenä katsellen sanattoman tuskan vallassa Roman kalpeita kasvoja, joista loisti taivaallinen valo.

Roma ei huomannut Rossia, ja Elena oli liian pelästynyt voidakseen puhua. Nojautuen tuoliinsa, silmät loistaen onnesta, Roma virkkoi:

»Sisar, jos hän tulee tänne, kun minä olen poissa... ei, en tarkoita sitä... mutta jos näet hänet ja hän kysyy minua, niin sano, että erosin ilomielin täältä. Sano, että ajattelin häntä aina. Ei, ei, ei pidä sanoa sitä. Hän ehkä on onneton ajatellessaan, että rakastin häntä niin paljon loppuun asti. Olisi ollut suloista saada anteeksi ennenkuin menen, mutta hän ei saa koskaan luulla, että kaduin tekoani ja että kuolen sydän murtuneena. Sano hänelle hyvästi, Elena, minun puolestani. Addio carissimo! Ne ovat hänen sanojaan. Addio carissimo!»

Rossin silmät olivat sokeina kyynelistä. Hän astui askelen loggiaan ja sanoi hiljaa ja hyvin hellästi, aivan kuin koettaen olla säikähdyttämättä Romaa:

»Roma!»

Roma nousi, kääntyi, näki Rossin ja nousi seisomaan melkein yliluonnollisella voimalla. Sanaakaan sanomatta Rossi levitti sylinsä ja hiljaa huudahtaen Roma riensi siihen ja Rossi puristi hänet rintaansa vasten.

XI.

Kohtaus parlamentissa, josta Rossi oli tullut, oli ollut muodoton ja erilainen kuin koskaan ennen, kuten kaikki suuret tapahtumat ovat, mutta samalla elävä ja syvästi liikuttava. Kamari oli kutsuttu kokoon kello kymmenen, mutta jo aikoja ennen oli joka istuin täynnä ja katsojain lehterit samoin. Odottaessaan puheenjohtajaa jäsenet puhelivat keskenään viimeisten päivien tapahtumista, joiden nopeus ja tärkeys oli pannut jokaisen pään pyörälle. Viimeinen uutinen oli, että hovi oli epätoivossa, hovilaiset pakenivat kauhuissaan, Kvirinaalista kiiruhtivat pois kumartelijat, jotka olivat ennen ryömineet palatsissa, ja nuori kuningas, joka oli runsaasti jaellut suosionosoituksia imartelijoilleen, oli jäänyt yksin.

Kun kellon äänetön sormi osoitti kymmentä, hiljeni melu. Silloin odotuksen jännitykseen ilmestyi uusi, huomiota kiinnittävä seikka. Davido Rossin nähtiin astuvan saliin. Hän oli hyvin kalpea ja hiukan laihempi kuin ennen, mutta tyyni ja voimakas. Hänen kävelypukunsa napit olivat kiinni rinnan kohdalta, ja hänen tukkansa oli tavallista huolellisemmin harjattu. Hän ei kumartanut kenellekään, vaan istuutui kohottamatta päätään.

Ainoastaan ministerien penkki oli tyhjä, kun puheenjohtaja astui sisään. Kun kirjurit olivat istuneet paikoilleen, soitti puheenjohtaja kelloaan ja nousi sitten lukemaan paperia, joka oli hänen kädessään.

»Hänen majesteettinsa on käskenyt minua esittämään seuraavan ilmoituksen parlamentille», sanoi hän. Ja sitten hän avasi paperin ja alkoi lukea:

»Ne tottelemattomuuden ja väkivallan teot, joita on tehty Meitä vastaan viimeksi kuluneella viikolla, ja uusien väkivaltaisuuksien uhka pakottaa Meidät nyt eroamaan alamaisistamme, joita Me vielä rakastamme yhtä paljon kuin ennen.

»Viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa olemme voimaimme mukaan koettaneet edistää kansamme hyvää emmekä voi muuta kuin valittaa, että nämä ponnistuksemme ovat olleet turhat. Mutta koska Me arvelemme, että Meidän henkilömme ehkä on pääesteenä Italian rauhalle, luovumme täten valtaistuimestamme ja käskemme laillisia viranomaisia pitämään huolta järjestyksestä, suojelemaan palatseja, kirkkoja ja julkisia muistopatsaita ja pelastamaan kansamme sisällisen sodan kauhuista.»

Puheenjohtaja istuutui vaiti paikalleen. Mutta vaitioloa kesti ainoastaan muutamia hetkiä, ja sitten seurasi viidensadan äänen melu. Kaikki tuntuivat puhuvan yht'aikaa, ja useita erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Demokraattisen kiihkon vallassa vasemmistolaiset huusivat: »Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä!» »Turhia sanoja vain!» Joku huusi: »Semmoista kansan viholliset saavat aikaan!» ja toinen: »Ensimmäinen askel on vallasta luopuminen, toinen askel sisäinen sota!» Ei ainoatakaan ääntä kuulunut kuninkaan puolustukseksi, ei edes oikeiston riveistä.

Äkkiä kuului kirkas ääni melun halki: »Herra puheenjohtaja, pyydän puheenvuoroa!»

Se oli Davido Rossi.

»Herra Rossilla on puheenvuoro», sanoi puheenjohtaja, ja kaikki äänet vaikenivat.

»Minä esitän», sanoi Rossi, »että hänen majesteetilleen osoitetaan soveliasta kunniaa hänen lähtiessään Roomasta. Hänen kuninkaallisen sukunsa muistot, hänen esi-isiensä uljuus ja uskollisuus oikeuttavat kunnioituksen saantiin. Mutta ennen kaikkea hänen oma tahraton luonteensa vaatii meidän tunnustustamme, eikä ole hänen syynsä, että hänen täytyy kuolevan järjestelmän edustajana olla viimeinen Italian lapsista, jonka on lähdettävä maanpaon poluille.»

Nämä sanat saattoivat koko parlamentin häpeämään. Vasemmisto häpesi huutojaan, oikeisto äänettömyyttään. Kun esitys oli lausuttu ja hyväksytty, nousi Rossi taas.

»Herra puheenjohtaja», sanoi hän, »me emme voi kadottaa aikaa turhiin muodollisuuksiin. Hetken viivytys voisi olla rikos. Koska monarkinen periaate on kuollut Italiassa, täytyy kansan tarttua hallituksen ohjiin. Minä esitän, että koska kuningas on luopunut kruunustaan de facto ja de jure hallitusmuotona tästälähin on oleva tasavalta ja että Rooman paaville, joka julkisesti on selittänyt että hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, on vakuutettava itsenäisyys henkisen vallan piirissä.»

Ehdotus hyväksyttiin ja samalla kajahti »kauan eläköön tasavalta!» Kun eläköön-huudot vaikenivat Davido Rossi nousi kolmannen kerran.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tasavallan kotkat eivät yksin aikaansaa ihmeitä, ja taivas tietää, mitkä koettelemukset odottavat uutta rakennelmaa, joka kohoaa vanhan yhteiskunnan raunioista. Me olemme jyrkänteen reunalla ja meidän tulee muistaa, asemamme vaarallisuus. Ellemme nyt menettele viisaasti, tulee kansan sivistymättömyys tasavaltaisen järjestelmän outous, vanhat tapamme ja muut menneen järjestelmän huonot hedelmät tekemään enemmän pahaa kuin teokraattinen hallitus. Mutta kansa ei saa vajota anarkiaan. Siitä syystä esitän, että pannaan toimeen yleinen kansanäänestys, valitaan presidentti, joka sitten on järjestävä tasavaltaisen hallinnon. Toistaiseksi asetettakoon väliaikainen hallitus, johon esitän seuraavat kaksitoista henkeä.»

Hän luki kaksitoista nimeä, jotka hän oli valinnut en puolueista, ja istuutui toisten huutaessa äänekkäästi myöskin Rossin nimeä.

Kolme, neljä edustajaa nousi heti. Ensimmäinen puhuja kuului äärimmäiseen oikeistoon. Hän sanoi että niiden velvollisuus, jotka etupäässä olivat tämän mullistuksen aiheuttaneet, oli ennen kaikkea ottaa vastuunalaisuus hartioilleen, ja siitä syystä herra Rossin tuli olla valmis astumaan jäseneksi väliaikaiseen hallitukseen. Viimeinen puhuja kuului äärimmäiseen vasemmistoon. Hän sanoi, että heidän johtajansa tapansa mukaan ei ajatellut itseään, kun kunnianosoituksia jaeltiin, mutta hänen puolueensa vaati myöskin hänen osallisuuttaan. Vallanpitäjät olivat käyttäneet mitä ilkeimpiä keinoja tehdäkseen hänet uhrikseen. Naistakin oli käytetty apuna turmelemaan häntä. Mutta hän oli kaikesta suoriutunut ilman vammaa. Tämä oli hänen voittonsa hetki, ja hänen täytyi olla valmis nauttimaan työstään.

Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre, joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.

»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»

Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi ymmällä tietääkseen mitä ajatella.

»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti minut siihen.»

Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi avatusta haudasta.

»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt. Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»

Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:

»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»

Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.

Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja, kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.

»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»

Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.

Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.

XII.

Kymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan eikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei ole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan virkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.

Rossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin tarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen ja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen aikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi kauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.

Ensin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli taistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun kaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman tulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!

Hän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi vielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin. Tohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet. Rossin täytyi elää ilman häntä.

Kun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli, käsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se oli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen piti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut, tahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.

Kun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon linnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt rakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä ulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän. Joskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset vaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta murtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin he antoivat hänen kulkea ohi ääneti.

Roma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli sydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta ainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun ihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän aavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin helpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen, hellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.

Rossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa paranemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi puolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun katkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa ja ilmaisivat sen tohtoreillekin.

»Ja kuinka rakkaani jaksaa tänään?»

»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja siitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon sinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena... Elena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle puhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään tuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»

»Niin, rakas, kohta et tunne tuskaa, ja sitten on kaikki hyvin.»

Se oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan kaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.

Mutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli nostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei käsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten niinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina kätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että hänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi lepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi pientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain kasvoi niistä.

Oli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut vaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen silkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa. Ruusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä varjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät, vaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät itkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo heijasti niiden syvyydestä.

Rossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien käsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli kadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin oikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen — siellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.

Rossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne. Huolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa. »Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»

He olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla päilyi hiljainen kaupunki.

»Davido», alkoi Roma heikosti.

»Mitä, armas?»

»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen unohtanut kertoa sinulle jotakin.»

»Mitä se on, armas?»

»Lupaa, ettet säikähdä.»

»Sano, armas», sanoi Rossi, vaikka hän tiesi mitä se oli.

»Se ei ole mitään... Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin... Ei se ole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on... se on kuolema.»

»Roma!» Roman silmäluomet värähtelivät, mutta hän koetti hymyillä.

»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma, eikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»

Hän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia tarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään salaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että Rossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä ja koettaisi todistaa, että niin oli laita.

»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan kauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin kauan...»

Hänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi, eikö niin?»

Rossi ei vastannut.

»On varmaan parempi.»

»Se on hirveätä!» sanoi Rossi.

»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla. Jumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»

»Se on katkeraa kaikesta huolimatta.»

»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma tarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut syrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon katkerampaa.»

»Rakkaani! Mitä puhutkaan?»

»Se on totta, kulta. Sinä tiedät, että se on totta. Jumala voi antaa anteeksi naiselle, vaikka hän on syntiäkin tehnyt, mutta maailma ei voi, vaikka tuo nainen olisi ainoastaan synnin viaton uhri. Julmaa se on, mutta se ei parane valittamalla.» —

»Roma», sanoi Rossi, »Jumala olkoon todistajani, että vaikkapa mitä olisi välillämme, ei mikään eikä kukaan voisi erottaa meitä toisistamme. Ne, jotka minua tarvitsevat, saavat ottaa myöskin sinut. Minä ilmoitan maailmalle, että sinussa on kaikki hyveet ja uljuus ja että minä en ilman sinua voi tehdä mitään.»

Roman silmät säteilivät ilosta.

»Sinä asetat minut liian korkealle vieläkin, armas. Ja kumminkin tiedät, että olin liian pieni ja heikko sinun suureen työhösi. Siksi murruin lopussa. Ei ollut oma syyni, että petin sinut. En voinut sille mitään...»

»Älä puhu petoksesta. Kiitän Jumalaa siitä ja ymmärrän nyt, että se oli parasta, mitä saattoi tapahtua.»

Roma sulki silmänsä. »Se on sinun oma äänesi taas, armas, niinkö? Onko se sinun? Luulisin melkein, että se on sama ääni, jonka kuulen unelmissani. Mutta jos se nainen, jota sinä rakastit, olisi ollut suuri sankaritar...»

»En tahdo mitään suurta sankaritarta. Tahdon vain naisen, suloisen, todellisen naisen, ja jos hänen rakkautensa minuun saa hänet tekemään jotakin muuta kuin...»

»Älä puhu, armas, jotten heräisi unelmistani.»

Pieni hehku Rossin sydämessä leimahti tuleen huolimatta järjen varoituksista, eikä hän voinut hallita itseään.

»Armas, sinun täytyy parantua minun tähteni. Et saa ajatella muuta kuin että paranet. Sitten menemme jonnekin — Sveitsiin, kuten sanoit kirjeessäsi. Tai ehkä Englantiin, jossa olet syntynyt ja jossa isäsi eli maanpaossa. Rakas, vanha Englanti! Vapauden kotimaa! Minä näytän sinulle kaikki tutut paikat.»

Romaa pyörrytti tuo suloinen unelma.

»Oi, jos aina voisi jatkua näin! Mutta minä en saa kuunnella sinua, armas. Se on turhaa, eikö niin?»

Rossin innostus kuoli, ja hänen sydämensä oli raskas taas.

»Eikö ole?» kysyi Roma uudestaan.

Rossi ei vastannut, ja Roma huokasi. Voi, tämä oli julmaa. Joka sana oli miekka, joka iski satoja haavoja.

Samassa uutisten ilmoittaja alhaalla huusi: »Kansan äänestyksen tulos — tasavallan presidentti valittu», ja vähää myöhemmin soittokunta astui alas katua. Roma, joka rakasti soittoa, pyysi Rossia nostamaan hänet ulos katsomaan. Pienoinen rummunlyöjä kulki edellä reippaasti tärisyttäen rumpuaan.

»Hän muistuttaa pientä Giuseppea», sanoi Roma ja nauroi sydämellisesti. »Omituinen elämän salaisuus, joka hävittää kuolonkin kauhun!»

Rossi kiersi kätensä Roman ympäri tukeakseen häntä, kun he seisoivat loggian aitauksen edessä, ja se ajoi uuden hellyyden virran heidän sydämeensä ja sai heidät vavahtamaan hiukan entiseen tapaan sekä johti mieleen monta suloista muistoa. Roma katsoi Rossin silmiin ja sitten he molemmat loivat katseensa Trinità dei Montiin päin ja heidän silmänsä sanoivat selvään: »Muistatko — tuolla?»

Ah, rakkaus on sielullinen ilmiö, mutta kuka sanoo, että ruumiilla ei ole osaa siinä? Nuoruus ja kauneus ovat lemmen siltana, ja sielu on itse virta, joka suutelee rantoja.

Rossi vei Roman takaisin lepotuoliin, ja kun puhe kävi mahdottomaksi, alkoi Rossi lukea. Joka päivä hän oli lukenut jotakin. Roma oli valinnut luettavat paikat. Ne koskivat aina suuria rakastajia — Francescaa ja Paoloa, Dantea ja Beatricea, vieläpä Alfred de Musset'tä ja John Keats raukkaakin, jonka tulinen lempi kulutti. Tänään he lukivat Roman lempirunoa:

»Opeta mua, lempi, miten elänen! Opeta mua, lempi, sua tottelen...»

Rossi piti oikeassa kädessään kirjaa. Vasen käsi oli Roman käsien välissä, jotka valkoisina värisivät hänen sylissään. Roma katsoi alas aurinkoista kaupunkia kohti aivan kuin sanoakseen hyvästi. Rossi vaikeni ja silitti hänen kiiltävää, mustaa tukkaansa, ja Roma kohottautui suutelemaan häntä. Sitten hän sulki silmänsä kuunnellakseen. Rossin ääni värisi lemmen voimasta, ja hän tuntui tahtovan vuodattaa elämänsä Roman hentoon ruumiiseen.

Roman kalpeat huulet liikkuivat. Hän hengitti syvään ja huudahti hiljaa. Rossi nousi hiljaa ja kumartui vavisten Roman yli. Roman hengitys tuntui lakanneen. Oliko hän nukkunut? Vai oliko tuo heikko tuli sammunut?

»Roma!»

Roma avasi silmänsä ja hymyili.

»Ei vielä, rakas — kohta», sanoi hän.

EPILOGI.

TULEVAISUUDESSA.

Ihana Rooman kevät kukkineen on tullut taas, ja maa on yhtä nuori kuin viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka kaksi väsynyttä ja kulunutta ihmispolvea sen ajan kuluessa on laskeutunut lepoon sen sydämeen.

Yli kahdeksankymmenen vuoden vanha herrasmies on Campo Santossa. Hän on pitkä ja solakka, parta ajettu pois kasvoista, jotka ovat täynnä hellyyttä, ja pää ylevämuotoinen kuin Jupiterin.

Hän nojautuu keppiinsä seisoessaan pylvästössä, jonne on haudattu Rooman jalosukuisia kansalaisia, ja katselee marmorihautaa, johon on piirretty yksi ainoa sana — Volonna. Hetken perästä hän kääntyy pois, seisahtuu ja katsoo taakseen, astuu pari askelta, katsoo vielä taakseen, aivan kuin hänen olisi vaikea irtautua tuosta paikasta.

Juhlia rakastava Rooma viettää juhlaa taas tänään. Lippuja liehuu kaduilla, soittokunnat soittavat piazzoilla, ja kansa on sunnuntaipuvussa. Ei näy niin monta suuren rikkauden merkkiä kuin ennen, ei niin monta orjuuden eikä myöskään köyhyyden merkkiä. Muuten on kaupunki sama kuin ennen, sillä ikuinen ei muutu. Kaduilla vilisee liike, ja ihmisvirrat tulvivat monen kanavan läpi kaikki samaan suuntaan — Piazza Colonnalle päin. Uusi suihkulähde on paljastettava erään suuren tapahtuman muistoksi. Rooma viettää vuosijuhlaa sen päivän muistoksi, jolloin siitä tuli maailman pääkaupunki.

Trattoriassa Piazza Navonan varrella on joukko nuoria ylioppilaita syömässä päivällistään ja he laskevat leikkiä ja nauravat onnellista naurua. Kunnianarvoisa vanha mies astuu sisään. Se on sama vanha herra, joka oli äsken Campo Santolla. Hän seisahtuu keskelle lattiaa katsellen ympärilleen kuin hämmästyksissään. Ylioppilaat vaikenevat ja katsovat toisiinsa nuorison tavallisin hilpein, myöntyvin katsein. Tarjoilija johtaa vanhan miehen sivupöydän luo. Hetken perästä hän siellä syö makaronia, ja nuoriso laskee leikkiä ja nauraa kuten ennenkin.

»Täältähän se löydettiin, Luigi, eikö niin — se suihkukaivo?»

»Se löydettiin kellarista juuri sen paikan alta missä nyt istutte.»

Vanha mies kohottaa päätään aivan kuin kuunnellakseen, mutta soittokunta piazzalla marssii juuri ohi ja musiikki estää puhetta kuulumasta. Kun kaikki taas on hiljaista, liittyy keski-ikäinen, pappispukuinen mies ylioppilaiden keskusteluun.

»Juuri niin, ja teidän nuorten tulevaisuuden ihmisten tulee muistaa meitä vanhoja, jotka olemme taistelleet taistelun ennen teitä. Teitä odottavat suuret tapahtumat, se on totta, mutta takananne on myöskin suuria tapahtumia.»

»Se tapahtui kaikki hyvin nopeasti, vai mitä, monsignor?»

»Siltä näytti, mutta niin ei ollut laita. Luonnon laki oli tehnyt työtään vuosisatoja yhteysaatteen hyväksi, ennenkuin ihminen aloitti työnsä. Vuoret, meret, kielet — kaikki esteet murrettiin. St. Gotthardin tunneli, Englannin kanavan tunneli, Suezin kanava. Tonavan ja Reinin yhdistäminen, sähkölennätin, rautatiet, kauppa, kansainväliset näyttelyt — mitä ne ovat muuta kuin luonnon lain tottelemista, joka vaatii kansojen veljeyttä?»

»Mutta kirkko, monsignor — eikö muutos tapahtunut hyvin nopeasti siinä?»

»Ei ollenkaan. Suuri paavi, joka luopui maallisen vallan pyynnistä, oli vain sen paavin jälkeläinen, jonka ei onnistunut perustaa pyhää Rooman keisarikuntaa, ja sen, joka keksi erehtymättömyysopin antaen siten kuoliniskun absolutismille. Mutta ’minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta', on vanhempi totuus kuin kaikki paavit, eikä kirkko ole koskaan ennen nauttinut viittäkymmentä niin rauhallista ja onnellista vuotta kuin nyt palattuaan takaisin evankeliumiin, joka kieltää uskontoa muodollisesti sekaantumasta maallisiin asioihin.»

»Mutta, monsignor, myönnätte kai, että monarkia hävisi nopeasti.»

»Lopulta kaikki kävi nopeasti, mutta valtioepäjumalan teoria oli kuollut jo silloin, kun ihmiskunta hävitti julkean vallanväärinkäytön. Jälellä oli vain monarkian varjo, ja se oli helppo kukistaa.»

»Mutta sota ja rikkaus ja maanomistus — ne kai hävisivät jokseenkin nopeasti?»

»Ei, sillä ne hävisivät vähitellen vuosisatojen kuluessa. Niillä oli häviön siemen jo sisässään, ja jokainen näennäinen kehitys niissä oli askel katoamiseen päin. Nyt ymmärrämme, ettei oikeuden ollut pakko käyttää valtaa pysyäkseen oikeana ja että tuossa kauniissa lauseessa: 'Mutta minä sanon teille, älkäät vastustako pahaa', on yhtä paljon käytännöllistä viisautta kuin jaloa uskontoa.»

»Ah, niin, kaikki luulivat, että tuo uusi järjestelmä oli unelma vain, eikö niin?»

»Kaikki yhteiskuntaa parantavat järjestelmät ovat ensin unelmia. Mutta kansainvälinen liitto on perustettu. Englantikin on viimeisenä suurista kansakunnista siihen liittynyt, ja tuo suuri kahdentuhannen vuoden vanha kristitty unelma on alkanut toteutua. Ei tuhatvuotinen valtakunta! Ei taivaan valtakunta maan päällä — vaikka on jo sellaisiakin joukossamme, jotka eivät enää pidä sitäkään pelkkänä unelmana.»

Vanha herrasmies sivupöydän ääressä nojaa päätään käteensä ja kuuntelee tarkkaan.

»Mutta aina suuret lipunkantajat ovat olleet marttyyrejä — sitä todistaa myöskin juhla tänään Colonnalla.»

»Ensimmäiset lipunkantajat ovat aina marttyyrejä — heidän täytyy aina olla. Mutta älköön kukaan siitä syystä pysykö poissa rintamasta, että hän tuntee käskyn rinnassaan. Eläkäämme ihanteitten hyväksi! Ne ovat ainoat, joiden vuoksi ansaitsee elää, ja vaikka meidän täytyisi kuollakin niiden takia, kuolkaamme kuin miehet ja uskokaamme siihen, että meille on valmistettu kansalaisoikeus toisessa ja suuremmassa Ikuisessa Kaupungissa. Kutka ne ovat, jotka ovat siellä jo meidän edellämme? Ovatko ne tämän maailman herroja? Vai ovatko ne niitä, joita pidettiin vankiloissa ja kahleissa, joita poltettiin ja ristiinnaulittiin?»

»Hän on ainakin siellä — se on varma», sanoo yksi ylioppilaista ja varjo leviää heidän nuorekkaille kasvoilleen.

»Näittekö hänet koskaan, monsignor?»

»En. Hän oli poissa jo minun aikanani. He valitsivat hänet tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi ja aikoivat toimittaa hänelle loistavan vastaanoton, mutta hän oli kadonnut. Hän arveli tehneensä syntiä kuin Mooses, eikä siitä syystä uskaltanut astua luvattuun maahan.»

»Mihinkä hän mahtoi joutua?»

»Kuka tietää? On jokseenkin varma, että Euroopan kymmenvuotisen sodan aikana, joka teki lopun kaikesta sodankäynnistä, hän vietti aikansa tappotantereella sairaiden hoitajana ja lääkärinä. Sen jälkeen — ken tietää? Semmoiset miehet eivät koskaan tee sellaisia tekoja, joita historia mainitsee, mutta he ovat siitä huolimatta maailman suolana. Hän haki tuntemattomuutta ja löysi sen vihdoin. Hän oli koditon kulkija, ja ehkä hän on aikoja sitten kuollut vieraassa maassa eikä kukaan tiedä hänen hautaansa, kuten Mooseksenkaan hautaa ei tiedetä. Mutta varmaan oli suuri riemu taivaassa, poikani, kun hänen sielunsa saapui sinne.»

Taas syntyy äänettömyys, ja vakavat nuoret kasvot katsovat alas.

»Entä hän... tuo vaimo...»

»Hän oli myöskin marttyyri — ehkä suurempi marttyyri kuin mies. Sanotaan, että Pyhän Neitsyen palveleminen on vaikuttanut enemmän naisen arvon kohottamiseksi kuin mikään muu seikka ritariajoilta asti. Tekisi mieleni uskoa tuota. Mutta katsokaa Italiaa, jossa sisarraukkamme ennen saivat raataa kedoilla, kunnes heidän kasvonsa olivat kadottaneet kaiken inhimillisyyden leiman. Ja katsokaa Ranskaa, jossa lähellä Notre Damea, missä pyhä savu tuoksui, kynttilät hehkuivat, urut soivat verta vuotavalle Kristukselle ja itkevälle Neitsyelle, myöskin oli La Morgue, missä nuoren tytön kaunis ruumis lepäsi paareilla. Eräs tekijä kohottaa naisen asemaa enemmän kuin mikään muu, ja se on — jos vanha, kauhtanaan puettu mies saa sen sanoa — rakkaus. Rakkaus teki hänestäkin marttyyrin.»

»Ja se teki hänestä myöskin neron, monsignor, jos tuo Kristuksen pää suihkulähteessä oli jäljennös hänen päästään.»

»Niinpä kyllä — he olivat viimeiset suuret rakastajat.»

Nuo sanat herättävät taas ylioppilaiden vilkkauden, ja nauru ja leikinlasku alkaa uudestaan. Vanha mies sivupöydän ääressä liikuttaa levottomasti jalkojaan. Tarjoilija lähestyy häntä kysyen, aikooko hän mennä katsomaan kuvapatsaan paljastamista.

»Kenen kuvapatsaan?» kysyy vanha mies ilmeisesti raskain ponnistuksin.

»Ah, ettekö tiedä, herra? Davido Rossin. Hän asui tässä samassa talossa, ja kuvapatsas löydettiin kellarista.»

Vanha herrasmies nousee ja poistuu ääneti. Ei kukaan huomaa hänen lähtöään. Nuorten ylioppilaiden iloinen nauru seuraa häntä kadulle, jossa hänet melkein kannetaan eteenpäin suuressa ihmisvirrassa, joka vyöryy Piazza Golonnalle.

Loppu.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us