Ikuinen kaupunki

IKUINEN KAUPUNKI

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Ensi painoksen suomentanut

Aino Malmberg

Tämän painoksen tarkistanut

Jalo Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

PROLOGI.

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen, pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan. Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää. Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina. Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria, ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä. Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja, ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän, ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta, ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään, ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa. Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme, on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie kotiin.»

Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»

»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.

II.

Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.

»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.

»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.

»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta! Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan, valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai nälkään kuolemaan.»

»Pikku poikaraukka.»

»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani lapsia.»

»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»

»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille tässä elämässä, äiti, ja se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain. Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden käsiin.»

Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät, pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta, lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä, ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.

»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä hetkinen.»

Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen poskilleen.

»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.

»Italiano — si?»

»Si, Signore.»

»Mistä maakunnasta?»

»Campagna Romanasta, Signore.»

»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»

»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek Streetillä, eikö niin?»

»Niin, herra!»

»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»

»Kaksi ja puoli vuotta.»

»Entä nimesi, poikaseni?»

»Davido Leone.»

»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen kiharaa tukkaa.

»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»

»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»

»Ei minulla ole isää», sanoi poika.

»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»

»Ei minulla ole äitiä.»

»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.

»Kuule isä!»

Kaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.

»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan, ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla alas kohta.»

»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.

Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja takajalat potkivat minkä ennättivät.

Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.

»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»

Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen. Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän jatkoi lähestymistään.

»Onto tuo poita?»

Poika hymyili myöntymykseksi.

»Onto tuo Roman veli?»

Pojan hymy heikkeni.

»Rakastaako poika Romaa?»

Pikku pojan katse kohosi nopeasti.

Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia kiharoita sanoi:

»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö niin?»

»Ei, herra.»

»Ehkäpä veli?»

»Minulla... minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana loppui nyyhkytykseen.

»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan, Davido», sanoi tohtori hiljaa.

»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.

»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»

Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä luettava.

»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin, mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja alkoi:

»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — — Iankaikkisesti, amen.»

Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli pientä tyynyllä olevaa päätä.

Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta, kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.

Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta raatamista.

»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin kohtalo... Mutta Jumala siitä varjelkoon!»

Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten mietelmien jakson.

»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»

Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten parissa hohtavan valkoisella tiellä!... Ehkä hänen äitinsä taivaassa rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!

»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien, viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota sitä kuullakseen!»

Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena, kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi — uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon, pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa ihaili!

Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:

Sai joukko halpojen paimenien, mi laumaansa kaitsien kulki, nyt kuulla äänen enkelien; se ilon suuren toi julki.

Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.

ENSIMMÄINEN OSA.

PYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.

(Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.

II.

Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella, laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon linnaan.»

»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa...»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin — niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa, mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari, hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»

»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta? Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki. Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka parvekkeella on väkeä...»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain ministeri.»

»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän halusi paavinistuinta?»

»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»

»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»

»Ja mitä paavi vastasi?»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»

»Davido Rossi, anarkistiko?»

»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen 'Koitossa' julkaisemistaan kirjoituksista puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»

»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»

»Mahdotonta!»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi», »Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»

»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi — sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Se on mahdotonta!»

»Miksi?»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»

»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»

»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»

III.

Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.

Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi. Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat — suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:

»Bruno!»

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma! Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»

»Bruno!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan, se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia. Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»

»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on hänen isänmaansa! Älkää menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»

Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»

»Bruno!»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen, mutta ei virkkanut mitään.

»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!» Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Silloin vasta väki rupesi puhumaan.

»Donna Roma!»

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena, yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.

IV.

Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan. Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter, lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä. Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta. Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»

»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi Englannin lähettiläs.

»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet, Lady Wise?»

Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta heille.

»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä hänestä kerrotaan.»

»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä, jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli, Sir Evelyn.»

»Entäs toinen puoli?»

Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:

»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja kirkon julkinen vihollinen.»

»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»

»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat! Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija, armeija, armeija!»

»Onko ministeri militarismin puoltaja?»

»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan diplomatian keskipiste.»

»Entä kansa?»

»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»

»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»

»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»

»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»

»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin alistaminen valtansa alaiseksi.»

Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»

»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»

»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen hautajaisääni ovelta.

Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna toiseen silmään.

»Tekö tulette kirkkoon, Don Camillo?»

»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.

»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»

»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi...»

»Oh! Oh!»

»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia, kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»

He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden aaltojen pauhun.

»Onko se näyttämöllepanon Miserere, joka houkuttelee heitä tähän näytelmään?»

»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»

»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.

»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi kukkanainen tarkoittavasti nauraen.

»Kuka on Donna Roma?» kysyi englantilainen.

»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»

Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin, pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui loggiaan.

»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»

»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.

»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja moraalinsa.»

»Moraaliraukka!»

»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä hetkellä?» kysyi englantilainen.

Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.

»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»

»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»

»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»

»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.

»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»

»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»

»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»

»Onko hän siis sitä kokenut?»

Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.

»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla. Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»

»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan lähettiläs.

»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»

»Donna Roma?»

»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa, mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten ihailtu mies hänet esitti.»

»Paroni Bonelli?»

»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»

»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen ylös ja alas.

»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»

»Ja sitten?»

»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä! Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»

»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar, ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen, joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»

»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen maireeseen että kohtalon kovuuteen.»

»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia, joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»

»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.

»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on paroni Bonellin ystävä!»

»Mitä tarkoitatte sillä?»

»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.

»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»

»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen. »Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara olisi vältetty?»

»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»

»Vaimo elossa?»

»Elossa ja kuitenkin kuollut.»

Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.

»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin, vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika, paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja maailmaan.»

»Kamalaa!»

»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.

»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan, että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen — uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»

Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.

»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»

Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.

Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.

Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.

»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»

Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.

»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»

»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.

»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»

»Tämä siis oli se virkatoimi, joka riisti meiltä teidän seuranne?» sanoi prinsessa luoden häneen mitä suloisimman katseen.

»Ja jätti emännättömän taloni toimeksi vastaanottaa teidät minun poissaollessani», sanoi paroni kumartaen juhlallisesti. Sitten hän lisäsi selitykseksi edellisiin sanoihinsa:

»Paavi, hyvät ystävät, on hyvä ja kunnianarvoinen mies, mutta hän osoittaa ylenkatsetta ja vastustusta kaikkea kohtaan, mitä Italia pitää rakkaana, ja hallituksen velvollisuus on katsoa, ettei tämä hänen viimeinen ärsytyksensä käänny aseeksi kuninkaan vihollisten käsissä.»

»Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne pelkää uutta anarkistikapinaa?» kysyi englantilainen.

»Roomassako? En! Tämä kaupunki on täynnä uneliaita, ylimyksellisesti tyyniä, hyvänsuopaisesti välinpitämättömiä olentoja. Koko muu maailma hyrskyy ja tyrskyy — Rooma hymyilee kaikelle. Se on ikuinen kaupunki, jolla on horjumaton usko omaan tarkoitusperäänsä. Sen proletariaatti — kankeata joukkuetta. Sen ylimystö — laiskureita jumalattariensa hoveissa. Sen keskiluokka — ainoat, jotka voi ottaa lukuun — elää virkamiehinä ja kannattaa lakia. Olipa miten tahansa, paavi ei kuulu mihinkään kansakuntaan. Hän on kieltänyt uskovaisiaan olemasta isänmaallisia ja ottamasta osaa Italian asioihin, ja mahdollista on, että piazzan mies — tai kadun mies, kuten te sanotte, voi luulla, että tämä vuosisadan lopussa toimeenpantu juhlallisuus on alkuna jonkunmoiseen kristilliseen sosialismiin, jossa pyhä isä on kansan edustajana kuninkaita ja hallituksia vastaan.»

»Mahdoton aate!»

»Mahdoton tosiaankin, prinsessa. Kansan paavi on mahdoton olento. Paavi, joka suvaitsee muita uskontoja tai valtiaita, on epäloogillinen, järjetön. Vatikaanin pappien kavaluus jää aina salaisuudeksi ulkomaille, mutta heidän toimensa tulevat aina olemaan antidemokraattisia. Tiedetään varmaan, että nykyinen paavi mitä jyrkimmin puolustaa vatikaanilaista aatetta — yhden miehen absoluuttista valtaa.»

»Ja kumminkin hänen oman kollegionsa papit väittävät, että hän on vapaamielinen paavi?» sanoi englantilainen.

»Minun kollegioni papit tietävät tuon asian paremmin, teidän ylhäisyytenne. Hänen elämänsä tähtää tuohon mitä hurjimpaan hulluuteen — haluun olla kansan paavi.»

Paroni pyysi kumartaen vieraitaan istumaan, seisoen itse selin suureen uuniin ja selitellen paavin elinvaiheita.

»Hänen isänsä oli roomalainen pankkiiri — asui juuri tässä talossa — ja nuori Leone kasvatettiin jesuiittakouluissa ja tuli paavin ylimyskaartiin. Hän oli kaunis, lahjakas ja ihastunut seuraelämään ja imarteluun, sanalla sanoen maailmanmies. Tämä oli pettymys hänen isälleen, joka oli toivonut hänelle loistavaa tulevaisuutta kirkon palveluksessa. Heillä oli riitansa, ja lopulta löydettiin sopiva toimi nuorelle Leonelle Englannissa, ja hän oleskeli vuoden Lontoossa. Vanhan pankkiirin kuolema saattoi hänet takaisin Roomaan, ja sitten hän kaikkien hämmästykseksi luopui maailmasta ja rupesi munkiksi. Miksi hän erosi loistavasta elämästään, on jäänyt selvittämättä...»

»Tietysti siinä oli jokin sydämen asia, hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, luoden toisen hellän silmäyksen paroniin.

»Ei, ei ollut puhettakaan inistään sellaisesta, hyvä prinsessa, eikä pienintäkään huhua skandaalista. Muutamat sanoivat, että nuori diplomaatti oli mennyt naimisiin Englannissa ja kadottanut vaimonsa siellä, mutta ei kukaan tiennyt mitään varmaan. Hänen hengellistä kutsumustaan ei epäilty, ja kun hän ruhtinaallisen perintönsä avulla rupesi vaikeaan tehtäväänsä, paheen vastustamiseen ja Rooman kurjimpien pesien puhdistamiseen, sanoi Rooman seurapiiri, että hän oli muuttunut sosialistiksi. Hänen suosionsa kansan seassa oli rajaton, mutta kesken kaiken hän pyysi saada sijoittua Lontooseen. Siellä hän jatkoi samanlaista tointa ja kuljeskeli pitkin katuja hakemassa orpojaan ja kurjiaan, yöt ja päivät, vuosikaudet, aivan kuin häntä olisi ajanut kaikkinielevä sääli langenneita ja kadotettuja kohtaan. Terveytensä tähden hänet kutsuttiin takaisin Roomaan — ja hän palasi tänne nelikymmenvuotisena valkotukkaisena miehenä.»

»Ah, mitä minä sanoin, herra paroni? Omena ei putoa kauas puusta!»

»Niihin aikoihin hän oli jo lahjoittanut pois miljoonia, ja paavi tahtoi nimittää hänet arkkipiispaksi ja jalosukuisten kirkollisen akatemian presidentiksi, mutta hän pyysi saada kieltäytyä siitä kunniasta. Sitten tahdottiin häntä paavin lähettilääksi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta hän kieltäytyi. Sitten aiottiin hänet määrätä Espanjan nuntsioksi, mutta hän rukoili polvillaan, että hän saisi jäädä Campagna Romanalle työskentelemään köyhänä pappina köyhien seassa. Vihdoin hänet tietämättään nimitettiin kardinaaliksi, ja paavin kuoltua hän oli kardinaalikollegion vaalilippujen avaaja ja pyörtyi, kun hän luki oman nimensä kirkon ylimmän valtiaan nimenä.»

Pikku prinsessa pyyhki silmiään.

»Sitten koko maailma on muuttunut. Tulevaisuuden pappi katosi, ja jälelle jäi paavi, joka oli menneisyyden perikuva. Auktoriteetti tuli hänen tunnussanakseen. Mikä on korkein auktoriteetti maan päällä? Paavin pyhä istuin! Siitä syystä oli paavin valta tärkeintä maailmassa. Jos joku sanoo, että Kristuksen antama valta on ainoastaan henkistä laatua, niin olkoon hän kirottu! Kristuksen nimessä paavi on hallitsija — ihmisten ruumiin ja sielun ylin hallitsija — joka ei tunnusta ketään korkeampaa, jolla on oikeus asettaa ja panna viralta kuninkaita ja jolla on ylin valta tuomita kaikkien omiatuntoja, kaikkien rikoksia — maata kuokkivan työmiehen ja valtaistuimella istuvan prinssin!»

»Kuu-lu-ma-tonta!» sanoi amerikkalainen.

Seurue nauroi ja paroni hymyili.

»Se oli ainoa loogillisuus, kenraali Potter. Paavi oli aivan oikeassa omalta katsantokannaltaan. Mitä tapahtui? Ristin armeijan pyhä johtaja rupesi odottamaan aikaa, jolloin häntä ympäröisi maallinen armeija. Hänen edeltäjänsä olivat tyytyneet pitämään pikku meteliä paavin ajallisen vallan uudistamisesta näissä pienissä, kurjissa paavillisissa maakunnissa, mutta hän uskalsi uneksia pyhän Rooman vallan herättämistä uudestaan eloon. Ihmiskunnan taivaallinen hallinto pyhän Pietarin istuimella! Maailma yhtyneenä palvelemassa yhtä alttaria! Tiara ja miekka vielä kerran yhteen sidottuina maailman valloittamiseksi! Eri kansoilla mitkä hallitukset tahansa, mutta yli kaiken paavin istuin! Rooma taloudellisten sekä kansainvälisten riitojen tuomioistuimena ja Kristuksen edustaja kaikkena kaikessa!»

»Loistava unelma, teidän ylhäisyytenne!»

»Oh, kyllä huomaan sen mahdin, Sir Evelyn — kangastuksen mahdin! Se on loiston ja komeuden unelmaa, unelmaa, joka toteutuu silloin, kun ihmiskunta uudestaan pannaan kapalovöihin ja sitä syötetään imetyspullosta. Ja tänään me saamme kuulla ensimmäisen torventoitotuksen, joka kutsuu kirkkoa palaamaan entisyyteen ja pakottamaan kahdettakymmenettä vuosisataa kymmenennen vuosisadan mystillisyyteen.»

»Sama se, tuo kiihoittaa kumminkin minun vertani kuin viini», sanoi englantilainen, »ja minä olen kaksinkertaisesti utelias näkemään miehen, joka on sen ajatuksen keksinyt.»

»Te saatte nähdä enemmänkin tänä päivänä», sanoi paroni. »Te saatte nähdä kirkon ensimmäisen epäonnistumisen sen koettaessa hallita maailmaa. Olette kai kuullut paavin bullassa annetusta käskystä, joka koskee samanaikaista tervehdystä? Ettekö? Kello kaksitoista astuu paavi pyhän Pietarin parvekkeelle ja siunaa kaikki maailman kansakunnat juhlallisella rukouksella. Sitten kaikki kirkonkellot alkavat soida merkkinä koko maailmalle, että uusi aikakausi on alkanut. Sillä hetkellä kaikki Roomassa, Italiassa, Euroopassa, koko kristikunnassa — olkoon kello mitä tahansa muualla — on oleva hiljaa kolmekymmentä sekuntia, jolloin koko maailma tervehtii uutta vuosisataa.»

»Kuulumatonta!» sanoi taas amerikkalainen.

»Tuleeko tuo tapahtumaan?» sanoi englantilainen.

Paroni nauroi. »Jos se tapahtuu, on se loistava voitto kirkolle ennen vuosisadan alkua, ja muutamat meistä voivat heti luopua aseista.»

»Mutta hyvä paroni», sanoi pieni prinsessa, »ettekö luule, että se kumminkin oli jokin sydämen asia?» ja valkoinen höyhen lehahti sivulle päin.

Paroni nauroi taas. »Paavilla näkyy olevan puoli ihmiskuntaa jo puolellaan — kaikki naiset nähtävästi.»

Koko ajan oli torilta kuulunut aivan kuin mehiläisten surinaa parvekkeelle, mutta nyt kuului kimakka ääni väen tungoksesta kuin raketin lento.

»Katsokaa ulos!»

Nuori roomalainen, joka oli katsellut parvekkeen yli, käänsi päätään ja sanoi:

»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»

Mutta paroni oli poistunut huoneesta.

»Hän tunsi nähtävästi Donna Roman vaununpyöräin ratinan», sanoi Don Camillo, ja pienen prinsessan huulet pusertautuivat kokoon aivan kuin äkillisestä tuskasta.

VI.

Paronin tuloa ennusti vieno silkkihameen kahina ja kevyt, mutta varma astunta, joka pysyi paronin askelten tasalla. Hän palasi taluttaen Donna Romaa, ja hänen jäykkyytensä ja tyynen arvokkaisuutensa yli oli levinnyt tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme.

Neito oli loistavan iloinen ja onnellinen. Omituinen heilahdus hänen suloisessa vartalossaan ilmaisi täydellistä terveyttä, ja fyysillistä raittiutta ilmaisi myöskin hänen silmiensä kirkkaus ja kasvojen iloisuus. Hymy valaisi niitä, ja se näkyi tunkeutuvan koko hänen olentoonsa, saattaen sen säteilemään loppumatonta iloa. Kaikissa tuon sopusointuisen olennon liikkeissä oli eloa, joka yht'aikaa oli arvokasta ja luonnollista, ja hänen astuessaan huoneeseen oli kuin terveyden ja onnen hohde olisi täyttänyt ilman, aivan kuin auringon valo tunkeutuu hennon, punaisen harson läpi.

»Mikä suloinen olento», kuiskasi englantilaisen puoliso.

»Hän on todellakin kaunis, ja minun täytyy myöntää, että hän on hyvin puettu», sanoi pieni prinsessa.

Hänellä oli yllään strutsin höyhenillä koristettu hattu ja tiukasti käypä, kärpännahalla vuorattu nahkatakki ja pitkä, hulmuileva hame, joka salli hänen täyteläisen, pyöreän vartalonsa sulon esiintyä loistossaan, ja kaulan ympärillä oli vanhoja pitsejä, jotka korottivat noitten violetinväristen silmäin loistoa.

»Minä luulin, että te ihailette häntä äärettömästi», kuiskasi englantilainen lady, ja pikku prinsessa vastasi:

»Minäkö! Mitä vielä! Luuletteko minua mieheksi, kultaseni?»

Donna Roma tervehti paronin vieraita hymyllä, joka valloitti jokaisen. Hänellä oli hillitty vapauden ilme, aivan kuin henkilöllä, jolla on oikeus voittoihin, ja hänen käytöksensä oli sellainen, joka kuningattaressa hurmaa kaikki naiset ja kauniissa naisessa kaikki miehet.

»Ah, tekö siinä, kenraali Potter? Ja rakas kenraali Morra! Camillo mio?» (Italialainen oli syöksynyt esiin ja suuteli hänen kättään.) »Sir Evelyn Wise, Englannista, eikö niin? Minä olen itse puolittain englantilainen ja olen siitä hyvin ylpeä.»

Kun hän sitten oli tervehtinyt miehiä, loppui hänen pieni keikailemisensa naisille annettuihin suuteloihin.

»Rakkain Roma! Kuinka hauska nähdä sinua!» sanoi prinsessa.

»Eikö hän ole suloinen?» sanoi amerikkalainen.

»Minä en usko sanaakaan tuosta jutusta», sanoi englantilainen.

Donna Roma oli hymyillyt suoraan Sir Evelynille, ja Sir Evelyn oli puolestaan tietämättään hymyillyt hänelle.

Roman hymyssä oli jotain tarttuvaa. Ruususuu helmihampaineen näkyi hymyilevän itsekseen, ja loistavat silmät hymyilivät omaa hymyänsä. Hänen huulensa avautuivat, ja samalla tunsi omien huuliensa avautuvan.

»Hänellä on hirveä viehätysvoima», kuiskasi amerikkalainen, »jotain vallan käsittämätöntä.»

»Hän on elänyt — siinä kaikki, mitä minä voin siinä nähdä», vastasi englantilainen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Roma oli vetänyt kaikki vilkkaaseen keskusteluun. Huolimatta hänen luontaisesta iloisuudestaan ja viehättävyydestään ne, jotka tunsivat hänet, saattoivat huomata, että hän oli kiihoittunut, ja hänen iloiset kasvonsa näyttivät osoittavan, että tuon kiihoittumisen syy oli hauskaa laatua. Hän vähänväliä nykäisi pitsikoristetta kaulassaan, ja joskus se putosi lattiaan, jolloin nuori roomalainen nosti sen ylös. Sitten hän nauroi ja pysyäkseen tyynenä avasi takkinsa, niin että kyyhkysharmaa hame pisti esiin. Hän heittäytyi sitten nojatuoliin, jolloin pieni kenkä ja sinisellä kirjailtu sukka näkyi liepeen alta.

»Te olette valmistanut suihkulähdettänne tänään...» alkoi paroni.

»Niin olen», vastasi ääni, joka joskus kaikui lempeästi, joskus täyteläisesti, »ja minä arvelin, etten viitsisi tänään katsella mitään juhlakulkuetta Roomassa, jossa kansa pitää juhlakulkueita joka päivä vuodet umpeen — mutta arvatkaapa, mikä minut tänne toi?»

»Taiteilijan vaisto, tietysti», sanoi Don Camillo.

»Ei, vaan naisen vaisto — tulin näkemään erästä miestä!»

»Onnen poika se, olipa hän kuka tahansa!» virkkoi amerikkalainen. »Mutta hän saa nähdä jotain suloisempaa kuin te kumminkin», ja sitten nuo kauniit kasvot loistivat aurinkoisen hymyn valaisemina.

»Mutta kuka hän on?» kysyi nuori roomalainen.

»Kerron teille. Bruno — muistattehan Brunon?»

»Bruno!» huudahti paroni.

»Oh! Brunoa ei vaivaa mikään», sanoi hän ja lisäsi kääntyen toisiin: »Bruno on minun palvelijani atelieessa — marmorinhakkaajani, tiedättehän, Bruno Rocco, kerrassaan sopiva nimi hänelle. Suuri, pörhöinen, hyväluontoinen karhu, joka aina laulaa tai murisee tai nauraa ja on luotettava kuin teräs. Hän on myöskin hirveän vapaamielinen, sosialisti, anarkisti, nihilisti ja vaikka mitä kauheata.»

»No, entä sitten?»

»Niin — siitä saakka kun aloin tehdä suihkukaivoani... Minä valmistan suihkukaivoa kaupungin hallitukselle — se pystytetään Piazza Colonnan uudelle osalle. Toivon sen valmistuvan parin viikon perästä. Tahdotteko nähdä sen? Kyllä lähetän kortit — pieni yksityisnäyttely, ymmärrättehän.»

»Mutta — Bruno?»

»Ah niin, Bruno! Olen hakenut mallia yhteen henkilöistäni... maljan ympärillä olevista henkilöistä. Ne esittävät kahtatoista apostolia ja keskellä on Kristus ojentaen elämän vettä.»

»Mutta Bruno! Bruno! Bruno!»

Hän nauroi, ja hänen naurunsa iloinen helinä pani heidät kaikki nauramaan.

»Bruno on veisannut erään ystävänsä ylistystä, kunnes minä olen vallan tullut hurjaksi — hurjaksi... eikö se ole englantilaista? Kerroinhan, että olen puoleksi englantilainen. Amerikkalaistako? Kiitos, kenraali! Minulle tuli siis vallan hurja halu saada hänet mallikseni.»

»Sehän on sangen yksinkertaista — palkatkaa hänet istumaan mallinanne», sanoi prinsessa.

»Oh», virkkoi Donna Roma leikillisen juhlallisesti, »hän on vallan liian suuri henkilö siihen tarkoitukseen! Parlamentin jäsen, vasemmiston johtaja, profeetta, henkilö, jolla on tärkeä tehtävä, en uskalla uneksiakaan sellaista. Mutta tänä aamuna, niin kertoi Bruno, tuo hänen ystävänsä, hänen epäjumalansa, aikoo seisahduttaa paavin juhlakulkueen ja ojentaa hänelle anomuskirjan — ja silloin minä arvelin voivani saada kaksi kärpästä samalla iskulla — näkisin tuon miehen ja juhlakulkueen — ja siksi minä tulin.»

»Ja kuka on tuo teidän mallimiehenne, armaani?»

»Suuri Davido Rossi!»

»Sekö mies?»

Valkoinen höyhen heilui kuin viuhka.

»Ja miksikä ei? Hän kuuluu olevan kaunis. Pitkä, tumma, nerokkaan näköinen, kiihkeät silmät, juhlallinen ilme ja syvä, värisevä ääni — semmoinen ääni, joka tunkee ytimeen asti — ei mikään käheä vasemmistoääni, joka aina murtuu korkealle noustessaan.»

»Se mies on julkinen vitsaus ja hänen pitäisi joutua poliisin huostaan», sanoi pikku prinsessa polkien lattiaa jalallaan.

»Hänen kielensä on kuin miekka ja hänen kynänsä kuin tikari», sanoi nuori roomalainen.

Donna Roman silmissä alkoi liekehtiä uusi ilme.

»Ah niin, hän on sanomalehtimies, eikö niin, ja hän häpäisee ihmisiä tehdessään?»

»Hän on turmellut useamman maineen kuin kukaan muu Euroopassa», sanoi pieni prinsessa.

»Nyt muistan. Hän hyökkäsi kamalasti meidän nuorten ikäneitojen ja vanhojen nuortenmiesten kimppuun. Sanoi, että he saattavat kaikki sotkuksiin — nimitti heitä muumiomuseoksi ja sanoi heitä häviön perikuviksi, joka oli kohtaava maata. Eikö se ollut häpeällistä? Ei kukaan mielellään siedä, että hänestä puhutaan, ei ainakaan Roomassa, jossa se turmelee kaikki. Mutta entä sitten! Se nuori mies on ehkä oppinut puhumaan vapaasti jossakin vapaassa maassa. Voimmehan antaa hänelle anteeksi, eikö niin? Koska hän sen lisäksi on niin vastustamaton ja kaunis!»

Sanat, ääni, katseet, kaikki oli leimahtanut huoneen läpi kuin peitetty salama, ja amerikkalainen katsahti englantilaiseen, joka kumartaen päätään ajatteli: »Se on totta, hänessä on jotain peloittavaa — jotain omituista.»

»Jos koetetaan seisahduttaa paavin juhlakulkuetta, niin siitä voi seurata meteli», sanoi amerikkalainen kenraali italialaiselle kenraalille. »Siitäkö vaarasta paroni puhui?»

»Siitä», sanoi kenraali Morra. »Valtion on ollut pakko verottaa leipä, ja se on tietysti antanut aihetta kansallishengen vastustajille sanoa, että me näännytämme kansan nälkään. Tuo Davido Rossi on pahin roomalainen koko Roomassa. Hän vastusti meitä parlamentissa ja hävisi. Antoi anomuskirjan kuninkaalle ja hävisi taas. Nyt hän koettaa anoa paavilta apua — mitä hän toivonee, sen taivas tietää.»

»Hän toivoo tietysti vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen», sanoi paroni kyynillisesti.

»Yleinen mielipide on suuri valta, teidän ylhäisyytenne», sanoi englantilainen.

»Suuri rutto», sanoi paroni tulisesti.

»Mikä hän on, tuo Davido Rossi?»

»Anarkisti, tasavaltalainen, nihilisti! Edustaa mielipiteitä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin vuoret, hyvä ystävä, mutta aivan uudella tavalla» sanoi nuori roomalainen.

»Davido Rossi on politikoitsija, joka tahtoo hallita maailmaa isämeidän rukouksen sääntöjen mukaan», sanoi amerikkalainen.

»Toisten aikojen uneksija, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo. »Sai tuon pyhän taudin jossakin muualla, ulkomailla, ja toi sairaiden aivojensa mielikuvan sekoitettuna uskonnollisella humalalla kanssaan ylösnousemuksen Roomaan. Lombroso olisi sulkenut hänet hulluinhuoneeseen. Me olemme vapaamielisempiä, me vain lähetämme hänet parlamenttiin, jossa hän selittää epäkäytännöllisiä teoriojaan ja esittää tilastoa siitä, kuinka paljon polentaa talonpojat syövät.»

Paroni pöyhisteli uunimatolla. »Davido Rossi», sanoi hän säälivästi, »on aikansa lapsi. Mies, jolla on jalot aikeet ja laajat sympatiat ja jota syvästi loukkaa äärimmäinen kurjuus ja rikkaus, hän on ihmissieluun kätkeytyvän ikuisen uskonnon innostama. Uneksija, tietysti, uneksija niinkuin pyhä isä itse, mutta hänen unelmansa on erilainen, eikä kumpaisenkaan unelma voi toteutua murtamatta toisen unelmaa. Siinä tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota Rossi odottaa, ei ole kuninkaita eikä prinssejä, mutta siellä ei myöskään ole paavia eikä pappeja.»

»Ja mistä tämä epäkäytännöllinen politikoitsija on kotoisin?» sanoi englantilainen.

»Siihen saatte te vastata, Sir Evelyn, sillä vaikka häntä pidetään roomalaisena, näyttää hän oleskelleen suurimman osan elämästään teidän maassanne. Hän on vaiti kuin pöllö ja läpitunkematon kuin sfinksi. Ei kukaan Roomassa tiedä varmasti, kuka hänen isänsä oli, eikä kukaan tiedä, kuka oli hänen äitinsä. Jotkut sanovat, että hänen isänsä oli englantilainen, jotkut, että hän oli juutalainen, ja muutamat väittävät, että hänen äitinsä oli mustalainen. Hän on itseensä sulkeutunut, joka ei koskaan puhu itsestään eikä ikinä kohota sitä huntua, joka peittää hänen syntyperänsä ja aikaisimman elämänsä. Hän palasi Roomaan kahdeksan vuotta sitten ja piti suurta melua esittämällä platonisen valtiollisen ohjelmansa, kutsuttiin asevelvollisuuttaan täyttämään, kieltäytyi, oli vankina kuusi kuukautta ja tuli vankilasta pois sankarina, valittiin parlamenttiin kolme kertaa perättäin, oli Rooman edustajana, asettui äärimmäiseen vasemmistoon ja vastusti jokaista ministeristöä ja jokaista toimenpidettä armeijan hyväksi, yllytti työväkeä jättämään veronsa maksamatta ja maanviljelijöitä samoin, — ja näin hänestä kehittyi meluavan joukon johtaja, ja nyt häntä ympäröi koko Italiassa tuo turmeltunut luokka, joka uneksii; uudistavansa yhteiskunnan hautaamalla sen raunioihin.»

»Siis jonkinmoinen uskonnollinen anarkisti.»

»Sanokaa ennemmin haaveksija, kuten paavi, Sir Evelyn. Hänen ihannevaltakuntansa on jonkunmoinen utuinen unelma, jota hän nimittää Ihmisten tasavallaksi. Jumalan isyys! Ihmisten viljelys! Ihmisoikeuksien yhtäläisyys! Ihmiskunnan yhteys! Sodan, valtakuntain rajojen, tullivirkamiesten, sotilaitten, rotuerotusten, maanomistamisen, kapitaalin, hallinnon, Vatikaanin... kaiken poistaminen!»

»Johtuu mieleen kristikunnan ensimmäisten erakkojen mahtavat näyt!» sanoi englantilainen.

»Onko hän asunut Lontoossa vai mitä kerroitte?»

»Nähtävästi. Ja jos voitaisiin saada selvä hänen aikaisimmasta elämästään, huomattaisiin luultavasti, että hän on kasvanut kapinallisessa ilmapiirissä — ehkä jonkun viheliäisen vallankumouksellisen vaikutuksen alaisena Lontoossa, jossa teidän liian vapaamieliset lakinne tuollaista suojaavat. Siitä syystä hänestä on kehittynyt se, mikä hän nyt on, yksi niitä miehiä, jotka aina tuomitsevat maailmaa kärsimyksiensä mukaan ja keräävät tahtomattaan ympärilleen kaikki alhaissukuiset konnat, jotka tahtovat syöstä yhteiskunnan hajaannustilaan ja anarkiaan.»

Donna Roma oli hypähtänyt pystyyn liikkeellä, joka oli täynnä suloa ja voimaa. »Olipa miten oli», sanoi hän, »hän on nuori ja kaunis ja romanttinen ja mystillinen ja minä olen jo korvia myöten rakastunut häneen!»

»Hm — kukin mies on maailma», sanoi amerikkalainen.

»Entä nainen?» sanoi Roma.

Amerikkalainen kohotti kätensä, ja Roma hymyili hänelle suoraan silmiin, ja sitten he molemmat nauroivat yhdessä.

VII.

Torven toitotus kuului torilta. Huudahtaen ilosta Roma riensi parvekkeelle, ja kaikki naiset sekä useimmat herroista seurasivat häntä.

»Se on merkki, että korteesi on tulossa», sanoi Don Camillo. »Vielä pari minuuttia.»

»Santo Dio!» huudahti Roma. »Mikä näky! Se hurmaa minut, se pyörryttää. Se on kuin yksi ainoa ääretön elävä, liikkuva olento, suuri, mutta epämääräinen, mahtava, satapäinen lohikäärme. Ja tuo hyminä on kuin miljoonani heinäsirkkain surina.»

Hetken kuluttua hän alkoi löytää ystäviään joukosta, jossa kaikki kasvot ensin olivat kuin tenhon peittämät.

»Tuolla on 93:s jalkaväkirykmentti, tuolla obeliskin takana, ja nuo, joilla on kukonhöyhenet, ovat bersaglieerejä. Tuossa on commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme — mitähän ihmettä hän tuolla tekee? Tuossa on Fedi, paavin lääkäri. Jokainen käyttää hänen apuaan, ja hän tietää kaikki salaisuudet — ah, hän voisi kertoa yhtä ja toista! Tuossa on madame Sella, kuningattaren ompelija — hän on naittanut tyttärensä aatelismiehelle ja saisi varmaan poikansa ministeriksi, jos hänellä olisi poika. Tuolla on Palomba, pormestari, suurissa kullatuissa vaunuissaan, ja tuo on hänen vaimonsa, tuo kalpea, viehättävä nainen, jonka silmät noin harhailevat. Palomba on miljoonamies, ja hänen illallisensa tarjotaan kultalautasilta, mutta vaimo parka on tylsämielinen raukka, — ah, rakkaus on sokeroitu pilleri! Tuossa on sanomalehdentoimittaja Olga ja piirustustentekijä Lena. — Lenan mies kuuluu olevan Olgan rakastaja — ja tuo on nuori Charles Minghelli, joka seisoo tuon vanhan, kunniamerkeillä koristetun herran vaunujen vieressä. Charles on Palomban sisarenpoika — hän joutui selkkauksiin Lontoon lähetystössä ja sai erota virastaan. Mikä suloinen näky! Kaikki Euroopan puvut! Mutta kuinka hullua on nähdä herroja hännystakissa näin aamulla! Eivätköhän poliisit vanhan tapansa mukaan sanoneet heille 'hyvää yötä', kun näkivät heidät kadulla.»

Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säihkyivät, ja hän oli tulta kiireestä kantapäähän. Amerikan lähettiläs seisoi hänen takanaan, ja ikänsä oikeudella hän vastasi leikkiin leikillä ja nauroi Roman pilapuheille.

»Kuinka kärsivällisiä nuo ihmiset ovat! Katsokaa tuota pientä ryhmää, joka istuu telttatuoleilla pureskellen leivoksia ja lukien sanomalehtiä. La Vera Roma! (Roma jäljitteli sanomalehtipoikien huutoa.) Katsokaa tuota kaunista tyttöä — tuota valkoveristä, jonka nuorella miestoverilla on hamburgilaishattu! Hän on kiivennyt obeliskille ja pyytää poikaa istumaan puolentoista tuuman levyiselle kivelle viereensä.»

»Rakastavaiset tarvitsevat niin vähän tilaa!»

»Se on totta! Kuinka suloinen tämä maailma on! Tiedättekö, tämä muistuttaa häitä! Ihana aamu, loistava auringonpaiste, kukkia, seppeleitä, morsiustytöt valmiina! Hevoset rivissä, morsianta vain odotetaan!»

»Häistä te naiset aina uneksitte — te aloitatte sen unelman jo kehdossa — se on luultavasti naisen luihin imeytynyt», sanoi amerikkalainen.

»Varmaankin siihen luuhun, jonka hän sai Aatamilta», arveli Roma.

Sillä välin paroni yhä vielä seisoi uunimatolla huoneessa ja kuunteli sotaministerin varoituksia.

»Te olette siis päättänyt vangituttaa hänet?»

»Jos hän antaa siihen aihetta.»

»Ette unohda, että hän on parlamentin jäsen?»

»Sen juuri muistankin, ja siksi on päätökseni varma. Parlamentissa hän on etuoikeutettu henkilö, mutta jos hän täällä saa aikaan puoletkaan siitä häiriöstä, minkä siellä, saatte nähdä mitä tapahtuu.»

»Anarkisteja!» sanoi Roma. »Tuoko ryhmä tuolla parvekkeen alla? Kuinka omituista! En tunne mitään vastenmielisyyttä heitä kohtaan!»

»Luuletteko heitä jonkinmoisiksi villipedoiksi, joita olisi pidettävä häkissä?»

»Tietysti! Mutta sitä minä luulen jokaisesta Aatamin pojasta. Onko Davido Rossi siellä myös? Kuka? Kuka? Kuka? Tuo pitkä mustahattuinen mies, selin meihin? Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Voi, miksi hän ei käännä kasvojaan tänne päin! Minä huudan hänelle!»

»Roma!» huudahti pikku prinsessa.

»Nyt tiedän. Minä pyörryn, ja te otatte kiinni minut, ja prinsessa huutaa 'Madonna mia!' ja silloin hän kääntyy ja katsoo tänne päin.»

»Lapseni!»

»Hän tulee näkemään teidän sisimpäänne saakka, ja kuinkas silloin käy?»

»Tuleeko hän tosiaankin?» ja hän nauroi sellaista naurua, jota mies mielellään kuuntelee, puoleksi leikillistä, puoleksi hellää.

»Donna Roma Volonna, vanhaa ruhtinassukua, keikailemassa nimettömälle miehelle!»

»Se osoittaa, kuinka taivaallinen luonne minulla on! Katsokaa, kuinka minä heitän kukkia itselleni!»

»Hm — mitä on rakkaus oikeastaan? Poika ja tyttö sopivat siitä, että soutavat samalla veneellä samaan paikkaan, ja jos he kerran sattuvat yhteen, niin mitä se merkitsee, mistä he tulevat?»

»Juuri niin!» sanoi Roma, ja hänen huulillaan näkyi puoleksi leikillinen, puoleksi surullinen hymy.

»Voitteko te ajatella niin?»

»Voin, voin, voin!»

Sotaministeri näytti totiselta.

»Tuolla miehellä on suuri puolue. Muistakaa, että papit ovat hänen puolellaan huolimatta kaikista mielipiteiden eroavaisuuksista.»

»He ovat aina kaikkien puolella, joiden tarkoituksena on kuningasvallan murtaminen», sanoi paroni.

»Jos paavi vastaanottaa hänen anomuskirjansa ja kuuntelee häntä...»

»Ottakoon! Liittyköön paavi jokaiseen intoilijaan, joka koettaa syöstä yhteiskunnan takaisin raakalaisuuteen. Me tiedämme myöskin tehtävämme. Pappisvallan ja anarkian yhteinen rutto kohta pakottaisi valtiot ponteviin kansainvälisiin toimenpiteisiin, ja se tekisi lopun pyhästä Rooman valtakunnasta sekä myöskin isämeidän rukouksen tuhatvuotisesta valtakunnasta.»

Kello löi yksitoista. Toinen torvien toitotus kuului Vatikaanista päin, ja sitten ihmisjoukon melu äkkiä hiljeni ja valtava »ah»! kuului kaikkialta, aivan kuin tuo ääretön olento olisi vetänyt henkeään.

»He tulevat!» huusi Roma. »Paroni, korteesi tulee!»

»Heti paikalla!» vastasi paroni huoneesta.

Roman koira, joka oli nukkunut tuolilla melun aikana, heräsi nyt ja alkoi haukkua. Roma otti sen kainaloonsa ja palasi parvekkeelle, jossa hän seisoi kaiteen vieressä, selvästi näkyvissä alhaalle. Nuori roomalainen seisoi toisella puolen häntä ja toisella puolen Amerikan lähettiläs. Naiset istuivat ympäri parveketta.

Nyt alkoi juhlakulkue näkyä. Se tuli pronssiportista oikean pylväskäytävän puolelta ja kulki tietä myöten, jota jalkaväkirykmentti piti avoinna. Ensimmäisenä oli sekava anakronistinen seurue hännystakkeihin puettuja herroja, kiiltävät tähdet rinnassa, ja kamariherroja silkkisukkineen ja kaularöyhelöineen.

Roma antautui kokonaan näytelmän viehätyksen valtaan, ja hänen ilonsa tarttui jokaiseen.

»Camillo, teidän täytyy kertoa, keitä nuo kaikki ovat. Kutka nuo ovat — nuo tuolla etupäässä, jotka ovat puetut mustiin ja punaisiin?»

»Nukkeja», sanoi nuori roomalainen. »Heitä nimitetään apostolisiksi kursoreiksi. Kun joku kardinaali nimitetään, ilmoittavat nuo hänelle sen uutisen ja saavat kaksi tai kolmetuhatta frangia vaivastaan.»

»Onnellista heille! Entä nuo sievät herrat, jotka tiukoissa mustissa puvuissaan aivan näyttävät espanjalaisilta merirosvoilta?»

»Mazzieereja! He kantavat valtikkaa tehdäkseen tietä!»

»Tietysti, valtikkaa! Se on tuo iso hopeainen keppi, samanlainen kuin tämän talon portinvartijalla! Entä tuo komea herra, joka hohtaa kuin tappelukukko?»

»Se on paavin kultaseppä. Hän valmistaa pyhän ruusun ja pitää huolta paavin kruunusta.»

»Siltä hän näyttääkin! Ja kuka on tuo punapurppurainen mies?»

»Hostian vartija, ja tuo vanha pappi hänen takanaan on yksi ala-sakaristonhoitajista.»

»Entä nuo pienet paksut olennot, joilla on valkoiset pitsiesiliinat?»

»Sistiniläisen kappelin laulajia. Tuo on tirehtööri, vanha maestro Mustafa — joka oli vuosisadan suurin tenori.»

»Hän näyttää vanhalta akalta», sanoi amerikkalainen.

»Niinkö teistä?»

»Katsokaa vain hänen vartaloaan.»

»Mutta naisen vartalohan on... mutta se on salaisuus, joka on miehen käsityspiirin ulkopuolella. Jatkakaa, Camillo mio —»

»Nuo pitkiin mustiin viittoihin puetut miehet ovat apostolisen palatsin lakimiehiä.»

»Ja tuo vanha kunnon padre, jolla on lapaset kädessä ja helminauha kaulassa ja hauskat pehmeät kasvot, kuka hän on?»

»Se on isä Pifferi, paavin talouskunnan rippi-isä. Hän tietää kaikki paavin synnit.»

»Oh!» sanoi Roma.

Samassa koira haukkui hurjasti, ja vanha isä nosti katseensa Romaan, joka hymyili hänelle, ja puolittain hymy levisi isän hyväluontoisille kasvoille.

»Tuo lihava ruskea munkki on kapusiinilainen, joka saarnaa paaville koko paaston ajan, ja nuo eriväriset munkit hänen jäljessään...»

»Kyllä tiedän, minä tunnen ne», huudahti Roma, kun parvekkeen ohi kulki kaksinkertainen rivi munkkeja, melkein kaikki samanlaisia, lihavia, kömpelöitä, veteliä, pöhöttyneitä ihmisolentoja, kantaen kolmihaaraisia soihtuja ja lukien helminauhaansa kulkiessaan.

»Ruskeat ovat kapusiinilaisia ja fransiskaaneja! Ruskeat ja valkoiset — karmeliitteja! Mustat — augustinolaisia ja benediktiinejä! Mustat, joilla on valkoinen risti — passionisteja! — ja aivan valkoiset ovat trappisteja. Ne minä tunnen hyvin, sillä minä ajan usein Tre Fontanelle ostamaan eukalyptuksia ja keimailemaan isä Johannekselle.»

»Hirveätä!» sanoi amerikkalainen.

»Miksi niin? Mitä nuo selibaattivalat ovat muuta kuin vehkeitä meitä naisia kohtaan? Melkein jokaikinen mies, jonka kanssa tyttöraukka tahtoisi mennä naimisiin, on joko naimisissa tai jollain muulla tavalla muuanne vannoutunut. Oh, kuinka minä tahtoisin tavata tuollaisen erakon tosi elämässä ja saada hänet pakenemaan!»

»Minä uskon kyllä, että hameiden kahina peloittaisi häntä enemmän kuin kaikki jumaluusopin tohtorit!»

Äärettömän suurta lippua kannettiin ohi, ja sitä seurasi joukko pappeja.

»Tässä ovat monsignorit», sanoi Don Camillo. »Salaiset kappalaiset ja salaiset kamariherrat. Tuo on Unditore Generale apostolisessa Roomassa. Tuo on seremoniamestari. He menevät paavin kanssa pukuhuoneeseen, jossa paavi pukeutuu pyhään viittaansa.»

»Nuoko pukevat hänet?»

»Oh, eihän toki! Se kunnia säästetään paljon korkeammille herroille. Tuolla ne tulevat — jesuiittain kenraali — häntä sanotaan mustaksi paaviksi.»

»Hyvää huomenta, Signor Loyolan jälkeläinen!»

»Katsokaa! Piispat ja arkkipiispat valkoisine liinahiippoineen, kardinaalit hopeassa ja kullassa, hehkuen punaisissa puvuissa ja gipyyri-pitseissä! Tuo on kardinaalipiispa — hän pukee paavin ylle pluviaalin.»

»Mikä on pluviaali?»

»Pluviaaliko?... Minä näytän sen sitten, kun paavi tulee. Tuo tuolla takana punaisessa kaavussa ja hopeahiipassa on kardinaalipappi. Hän antaa paaville kullatun kynttiläjalan, johon on kullalla kirjatusta silkistä tehty kädensija — ja tuo tuolla puettuna tunikaan on kardinaalidiakoni — hän kantaa kynttiläjalkaa, jos paavi väsyy.»

»Kuulkaa!»

Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.

»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»

»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»

Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.

»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»

Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.

»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»

Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.

Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.

Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»

»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.

»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»

»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.

»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»

Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»

Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »Viva il Papa Ré!»

»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»

»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.

»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»

»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»

»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»

»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.

»Viva il Papa Ré! Hän kulkee ohi! Viva il Papa Ré! Hän on jo ohi... Ah!»

Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.

»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.

»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»

»Mitä tuo on?»

Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.

»Munkit alkavat laulaa Tu es Petrus», sanoi Don Camillo.

»Ei, minä tarkoitan tuota liikettä tuolla. Joku tahtoo tunkea kaartin läpi.»

»Se on Davido Rossi? Voi, minä vallan unohdin hänet»,

Donna Roma astui eteenpäin nähdäkseen hänen kasvonsa. »Missä... missä minä olen... olen varmaan nähnyt hänet ennen jossakin.»

Outo ruumiillinen värähdys syntyi hänessä sillä hetkellä, ja hän vapisi kuin vilusta.

»Mikä nyt on?»

»Ei mitään! Mutta minä pidän hänestä. Tiedättekö, pidän hänestä oikein paljon.»

»Naiset ovat omituisia olentoja», sanoi amerikkalainen.

»Mutta hyvin miellyttäviä kumminkin, eikö niin?» Ja kaksi riviä helmihampaita avautuneiden huulien välissä kului iloisesti leikkien.

Taas hän kumartui eteenpäin. »Hän on polvillaan paavin edessä! Nyt hän aikoo antaa anomuskirjansa. Ei.. nyt... nuo konnat! Ne vetävät hänet pois! Juhlakulkue etenee! Häpeällistä!»

»Kauan eläköön työväen paavi!» kaikui torilta, ja toivioretkeläisten kimeiden huutojen ohessa kuului munkkien yksitoikkoinen ääni, kun he kulkivat kirkon avoimista ovista aloittaen ylistysvirtensä.

»Hän nousee seisomaan vaunuihinsa», sanoi amerikkalainen.

»Davido Rossiko?»

»Niin, hän aikoo puhua.»

»Kuinka hauskaa! Voimmekohan kuulla? Hyvä! Kuinka iloinen olen että tulin! Hän kääntyy tänne päin! Nuo ovat hänen omaa väkeään, nuo lippujen kantajat! Paroni, pyhä isä on mennyt pyhän Pietarin kirkkoon ja Davido Rossi aikoo puhua.»

»Hiljaa!»

Värähtelevä ääni kajahti alhaalta, ja kaikki olivat heti ääneti.

VIII.

»Veljet, kun Kristus itse kulki maan päällä ja meni Jerusalemiin, ajoi hän aasin varsalla, ja sokeat ja rammat ja sairaat tulivat Hänen luokseen ja Hän paransi heidät. Ihmiskunta on sairas ja sokea ja rampa nyt, veljet, mutta Kristuksen edustaja vaeltaa ohi.»

Äänekäs hyminä kuului joukossa, sellainen, joka roomalaisessa teatterissa käy käsien taputusten edellä, kuulijain sydämen huokaus, kun näyttelijä on liikuttanut heitä.

»Veljet, pienessä itämaisessa kylässä kauan aikaa sitten nousi köyhien ja alhaisten seasta suuri opettaja, ja ainoa rukous, jonka hän opetti seuraajilleen oli: 'Isä meidän, joka olet taivaassa!' Siinä on lausuttu ihmisen äärimmäinen toivo. Mutta opettaja ei tyytynyt tämän rukouksen opettamiseen — Hän myöskin eli sen valon mukaan. Kaikki miehet olivat Hänen veljiään, kaikki naiset Hänen sisariaan. Hän oli köyhä, Hänellä ei ollut kotia, ei kukkaroa, ei kahta hametta. Kun Häntä lyötiin, ei Hän lyönyt takaisin, ja kun häntä tuomittiin väärin, ei Hän puolustautunut.»

Taas kuului syvä »ah» hyväksymisen ja liikutuksen osoituksena.

»Yhdeksäntoistasataa vuotta on kulunut siitä, veljet, ja tuo opettaja, joka nousi köyhien ja alhaisten seasta, on nyt suuri profeetta. Koko maailma tuntee hänet ja kunnioittaa häntä, ja sivistyneet kansat ovat perustaneet olemuksensa Hänen uskontoonsa. Suuri kirkko nimittää itseään Hänen nimellään, ja mahtava valtakunta nimeltä kristikunta on luvannut hänelle uskollisuutta. Mutta entäs hänen oppinsa? Hän sanoi: 'Älkää vastustako pahaa', mutta siitä huolimatta kaikilla kristillisillä valtakunnilla on pysyvät armeijat. Hän sanoi: 'Älkää kootko aarteita maan päällä', mutta siitä huolimatta maailman rikkaimmat miehet ovat kristityitä ja varakkain laitos maailmassa on! kristitty kirkko. Hän sanoi: 'Isä meidän, joka olet taivaassa', mutta siitä huolimatta ihmiset, joiden pitäisi olla veljiä, ovat jakautuneet eri valtioiksi, jotka vihaavat toisiaan vihollisina. Hän sanoi: 'Lähestyköön sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa', mutta kumminkin se, joka uskoo, että tuo valtakunta kerran on lähestyvä, saa intoilijan ja hullun nimen. Hän sanoi: 'Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta kuitenkin valtio verottaa meidän leipämme ehkäistäkseen Jumalan lahjaa ja antaa muutamille harvoille maapallolla maan, joka on kaikkien oma!»

Muutamat vastustushuudot tukehtuivat huutoihin »Jatka!» »Puhu!» »Hiljaa!»

»Onko Kristus itse väärässä, veljet? Onko maailma huomannut, että Hän on mahdoton? Olivatko elämän lait liian vaikeita Hänelle käsittää? Entisten aikojen opettaja on kadonnut nykyajassa, ja me, jotka katsomme vuosisatoja taaksepäin, sanomme murtunein sydämin kuten vaimo Mestarin tyhjän haudan ääressä: 'He ovat ottaneet minun Herrani pois, enkä tiedä, mihin he ovat Hänen kätkeneet'.»

»Hiljaa!» »Vaiti!» »Kuulkaa!» »Antakaa hänen puhua!» »Jatka!»

»Ensimmäisenä ja suurimpana Kristuksen opetuksena on kaksi erottamatonta totuutta — Jumalan isyys ja ihmisten veljeys. Mutta Italiassa, kuten muuallakin, kansa näännytetään nälkään, jotta kuningas voisi kilpailla kuninkaan kanssa, ja kun me vetoamme paaviin ja pyydämme häntä Rauhan Ruhtinaan nimessä panemaan vastalauseensa, niin hän ajattelee ajallisia etujaan ja kulkee ohi!»

Näitten kiihkeiden sanojen kaluttua väki puhkesi äänekkäisiin suosionosoituksiin, joihin sekoittui muutamia vastustushuutoja. Seurue parvekkeella liikahteli paikoillaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi amerikkalainen, »ettei tuo mies tietäisi, miten kansaan on vaikutettava».

»Niin, hän osaa näytellä melodraamallista osaa valtiollisissa asioissa», sanoi paroni.

Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni... Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.

»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»

»Turmelusta! Turmelusta!»

»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»

Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.

»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»

Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:

»Parvekkeella on niin kylmä.»

Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.

»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»

Sillä hetkellä syntyi hirveä melu. Torilta kaikui sekavia ääniä. »Bravo!» »Koira!» »Koiran tappaja!» »Petturi!» »Kauan eläköön Davido Rossi!» »Alas vampyyri!»

Naiset pakenivat parvekkeelta huoneeseen huutaen pelosta. »Siellä syttyy kapina!» »Mies kiihoittaa kansan kapinaan!» »Tämä talo on ensin vaarassa!»

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Ei mitään vaaraa», sanoi paroni ja soitti kelloa.

Alhaalta kuului huutoja ja melua.

»Madonna mia! Mitä tuo on?» huusi prinsessa väännellen käsiään. Ja Amerikan lähettiläs, joka oli jäänyt parvekkeelle, sanoi:

»Karabinieerit ovat hajoittaneet lauman ja vanginneet Davido Rossin.»

»Jumalan kiitos!»

Melu näkyi siirtyvän talon ohi ja alas ahdasta käytävää, jossa se vähitellen hiljeni.

»He menevät Borgon läpi», sanoi Don Camillo, »potkien ja tyrkkien ja meluten pitkin tietä.»

»Älkää olko levottomia! Tuolla on Santo Spiriton sairashuone kadun kulmassa ja Punaisen ristin asemia on kaikkialla», sanoi paroni, ja Felice tuli sisään.

»Saata herrasväki ulos kadulle takatietä, Felice. Hyvästi, arvoisat naiset! Älkää ollenkaan pelätkö! Hallituksen tarkoitus ei ole tylsistyttää niitä aseita, joita se käyttää päämetelöitsijöitä vastaan, jotka loukkaavat valtion säädöksiä.»

»Mainio ministeri!» sanoi prinsessa. »Sellaiset konnat eivät ansaitse vapautta, ja jos minulla olisi valta, sulkisin ne kaikki samaan vankilaan.»

Ja sitten Don Camillo tarjosi kätensä pienelle valkohöyheniselle prinsessalle, ja he tulivat aivan Donna Roman eteen, joka seisoi verhotun oven edessä vilvoitellen kasvojaan nenäliinallaan ja sanoen hyvästi Englannin lähettiläälle.

»Donna Roma», sanoi lähettiläs, »jos voin koskaan olla teille avuksi, nyt tai tulevaisuudessa, niin pyydän teitä vain käskemään.»

Donna Roman käsi vapisi kuin vangittu lintu, ja lähettiläs mietti kääntyessään pois: »Hänessä on todellakin omituinen sekoitus taivasta ja maata, ja Jumala tietää, kumpi niistä kerran voittaa.»

»Katsokaa häntä!» kuiskasi prinsessa. »Kuinka kiihoittunut hän on! Äsken hänestä tuntui kylmältä loggiassa! Olen niin iloinen!»

Seuraavana hetkenä hän juoksi Roman luo ja suuteli häntä. »Lapsiraukka! Kuinka pahoillani minä olen! Säälin sinua, rakkaani! Mutta enkö sanonut, että se mies on julkinen rasitus ja että hänet olisi jätettävä poliisin huostaan?»

»Eikö se ole häpeällistä?» sanoi Don Camillo. »Parjaus on pikkuinen tuulenpuuska, mutta se voi nostattaa vallan hirveän myrskyn.»

»Ei kukaan pidä siitä, että hänestä puhutaan», sanoi prinsessa, »varsinkaan ei täällä Roomassa, jossa se turmelee kaiken.»

»Mutta entä sitten! Ehkä tuo nuori mies on oppinut puhevapauden vapaassa maassa!» sanoi Don Camillo.

»Ja paitsi sitä hän on niin hauska ja kaunis», sanoi prinsessa.

Roma ei vastannut. Hänen silmänsä sulkeutuivat hiukan, ja huulet ja sieraimet värähtelivät. Hetken hän seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten hän kääntyi ylenkatseellisesti ympäri ja katosi sisähuoneeseen.

Sillä välin Amerikan lähettiläs ja hänen vaimonsa sanoivat hyvästi paronille.

»Mitä te siis sanotte, hyvä kenraali?»

»Meille ne ovat samoja kuin teille hieroglyfit obeliskeillänne. Ne ovat näkymättömän sormen kirjoituksia, joita me koetamme selittää.»

Paroni kumarsi ja hymyili kylmästi. Ainoastaan sotaministeri jäi muiden jälkeen. Hänen miekanveistämät kasvonsa näyttivät neliskulmaisilta ja vihaisilta, ja hän tarttui hattuunsa mennäkseen.

»Ehkä kahdennenkymmenennen vuosisadan tehtävä ei ole paavin eikä kuninkaan määrättävissä», sanoi hän. »Nuo anarkistimetelit ovat kuin Vesuviuksen savupatsaat, joiden läpi höyry tunkeutuu viheltäen. Maa järkkyy yhtämittaa, eikä mitään kasva pinnalla. Miksi? Siksi että maan alla tapahtuu jotain.»

Paroni hymyili taas ja kumarsi tuskin huomattavasti.

IX.

Roma oli paennut kokoushuoneeseen — huone, jonka kolme seinää näytti olevan rakennettu englantilaisista sinikirjoista ja neljäs seinä oli suoraan torille päin. Siellä oli ollut paljon puuhaa tänä aamuna, ja lakikirja oli avoinna pöydällä, jonka päällyspinta oli hiottua lasia ja lasin alla valokuvia.

Tässä viileässä ilmassa, jossa ei usein nähty tällaisia näytelmiä, Roma istui nöyryytettynä ja ylpeys loukattuna. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kauniit valkoiset kädet peittivät hänen kasvojansa. Koko maa tuntui vajoavan hänen jalkainsa alla, ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiään. Tämä oli kuin tuomiopäivä, ja hänen tuomionsa oli kajahtanut hänelle pilvettömältä, siniseltä taivaalta.

Hän kuuli varmojen askelten lähestyvän, ja käsi laskeutui hänen olalleen. Hän nosti katseensa ja vetäytyi pois, aivan kuin tuo kosketus olisi pistänyt häntä. Hänen kauniit kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet, ja violetit silmät melkein näyttivät vuotavan verta. Hänen huulensa olivat tiiviisti puristuneet kiinni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa, ja sitten hän purskahti vihan vimmaan.

»Kuulitteko heitä! Konnat! Kuinka he kynsivät minua ja sihisivät! Ennen auringonlaskua koko Rooma tuntee tuon jutun! Tuon naisen englantilaiset hevoset kiidättävät sitä ympäri. Hän ajaa ne hengettömiksi ennättääkseen levittää uutisen kaikkialle. Kuinka he nauttivat siitä teemyymälöissä Corsolla — kaikki nuo vanhat hupsut Philomenekset ja kuihtuneet Baucikset, jotka ovat vuosikausia minua kadehtineet! Huomenna se on kaikissa valtakunnan lehdissä. Olga ja Lena ja muut samanlaiset naiset heittävät kiviä nekin: 'Uusi Pompadour! Kuka hän on?' Oh, minä voisin kuolla harmista ja häpeästä!»

Paroni nojautui pöytään ja kuunteli väännellen viiksiään.

»Hovi kääntää selkänsä minulle nyt. He odottivat vain sopivaa hetkeä nöyryyttääkseen minua. Tallirengit ja kuskit, jotka sanovat itseään kreiveiksi ja commendatoreiksi, ja pienet ikivanhat naikkoset, jotka nyt ovat vanhentuneet koettaessaan kietoa miehiä pauloihinsa — he kohot tavat rumat kaulansa kuin gasellit ja pitävät minua liian pahamaineisena! Se on inhottavaa! Minä en voi sitä kestää! Enkä tahdo! Saatte uskoa minua, en tahdo!»

Mutta kiinnipusertuneet huulet alkoivat nyt väristä silminnähtävästi, ja hän heittäytyi tuolille, otti nenäliinansa ja peitti kasvonsa pöytään.

Samassa Felice astui sisään sanomaan, että commendatore Angelelli oli palannut ja tahtoi puhua hänen ylhäisyytensä kanssa.

»Minä tulen kohta», sanoi paroni tyynesti, ja Felice astui ulos ääneti, aivan kuin hän ei olisi nähnyt mitään.

Paronin kylmää arvokkuutta oli loukattu. »Ole niin hyvä ja nouse ja osoita hiukan kunnioitusta minulle palvelijaini läsnäollessa», sanoi hän. »Minä ymmärrän sinun tunteesi, mutta sinä olet liian kiihtynyt nähdäksesi asioita oikeassa valossa. Sinua on julkisesti loukattu ja häväisty, mutta älä puhu aivan kuin minä olisin siihen syynä.»

»Kuka siihen siis on syynä? Ellei se ole teidän syynne, kenenkä se on?» vastasi Roma, ja paronin mielestä hänen silmänsä hehkuivat melkein vihaa häntä kohtaan. Paroni katsoi häntä suoraan silmiin, mutta ei vastannut, ja hänen vaitiolonsa mursi Roman vihan.

»Ei, ei, se oli väärin», sanoi hän ja astui paronin luo, joka suuteli häntä ja istui sitten hänen viereensä ja otti hänen kätensä omaansa.

Vähän ajan kuluttua hän tyyntyi, mutta se oli hävityksen tyyneyttä, joka syntyy pyörremyrskyn jälkeen, kun maa on autio siltä kohdalta, missä ennen oli puutarha hymyilevine kukkineen ja vihannoivine ruohokenttineen.

»Kaikki on kai lopussa nyt», sanoi Roma.

»Älä sano niin», vastasi paroni. »Emme tiedä, mitä huomispäivä tuo mukanaan. Ehkä minä hyvin pian voin saada kaikki juorut vaikenemaan ja korottaa sinut kaikkien silmissä.»

Roma kohotti päänsä hymyillen, ja hän näytti katsovan paronin ohi jonnekin kauas etäisyyteen, ja pöydän lasipinta, joka oli himmentynyt hänen hengityksestään, kirkastui vähitellen, ja sen alta näkyi suuren puiden suojaaman talon kuva. Se oli paronin palatsi Albanian vuoristossa.

»Mutta», sanoi paroni, »sinun täytyy erottaa tuo Bruno.»

»Minä erotan hänet jo tänä päivänä. — Sen teen!»

Oli polttavan katkera tuo ajatus, että hänen oma palvelijansa oli luultavasti Davido Rossille kertonut, mitä Rossi sanoi — että tuo Bruno oli vartioinut häntä hänen omassa kodissaan joka päivä ja että nuo kaksi miestä olivat keskustelleet hänestä.

»Minä voisin tappaa hänet!»

»Bruno Roccon?»

»Ei, vaan Davido Rossin.»

Mutta se se kiusasi eniten, että hän oli ollut melkein rakastunut häneen — oli melkein kohottanut hänet runollisen ihailun korkeuteen — silloin kun tuo mies oli häväissyt ja alentanut häntä.

»Tyynny. Hän saa rangaistuksensa», sanoi paroni.

»Miten?»

»Hän joutuu oikeuteen.»

»Mistä?»

»Kapinallisuudesta. Laki sallii miehen puhua mitä tahansa pääministeristä, mutta kuninkaan kukistamisesta ei saa puhua. Vihdoinkin hän on mennyt liian pitkälle. Nyt hän saa mennä Santo Stefanoon.»

»Mitä hyötyä siitä on?»

»Hänet saadaan vaikenemaan — ja murtumaan.»

Roma katsoi paroniin ja hymyili hiukan, ja joku tunne hänen sydämessään, jota hän ei ymmärtänyt, saattoi hänet nauramaan ylenkatseellisesti.

»Luuletteko murtavanne semmoisen miehen tuomitsemalla hänet?» sanoi hän. »Hän on loukannut ja nöyryyttänyt minua, mutta minä en ole niin typerä, että pettäisin itseäni. Tutkikaa häntä, tuomitkaa hänet, ja hän on vankilassaan suurempi kuin kuningas valtaistuimellaan.»

Paroni väänteli taas viiksiään.

»Paitsi sitä», jatkoi Roma, »mitä hyötyä siitä on minulle, jos hänet tuomitaan siitä, että hän on yllyttänyt kansaa kapinaan kuningasta vastaan? Ihmiset tulevat sanomaan, että se on tapahtunut siksi, että hän loukkasi teitä, ja jokainen ajattelee, että häntä rangaistaan totuuden julkilausumisesta.»

Paroni kierteli yhä vielä viiksiään.

»Hyötyä!» Roma nauroi ivallisesti. »Se tulee aikaansaamaan kaksinkertaisen ikävyyden. Loukkaus uudistetaan julkisuudessa yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin yleinen syyttäjä lukee sen julki, sitten puolustava asianajaja mainitsee sen, ja sitten siitä keskustellaan ja sitä pohditaan ja sähkötetään, kunnes jokainen hovissa osaa sen ulkoa ja koko Eurooppa on kuullut siitä.»

Paroni ei vastannut, vaan katseli kauniita kasvoja, jotka nyt olivat aivan kalpeat ja jotka ilmaisivat, että ajatukset kiemurtelivat kuin käärmeet hänen aivoissaan. Äkkiä tyttö hypähti ylös.

»Nyt minä tiedän», huudahti hän, »minä tiedän, tiedän, tiedän!»

»No?»

»Antakaa hänet minulle, ja minä näytän, kuinka tästä nöyryyttävästä asemasta päästään!»

»Roma!» sanoi paroni, mutta hän luki samassa tytön ajatukset.

»Jos te rankaisette häntä tuon puheen tähden, vahingoitatte te meitä molempia ettekä hyödytä kuningasta.»

»Se on totta.»

»Mutta ottakaa kiinni hänet vakavasta kapinoitsemisesta, niin se ei vahingoita meitä ja voi ehkä hyödyttää kuningasta.»

»Epäilemättä.»

»Davido Rossin elämässä on jokin salaisuus. Te tahtoisitte tietää, kuka hän on, kuka hänen isänsä on ja missä hän on viettänyt ne vuodet, jolloin hän ei ollut Roomassa.»

»Antaisin hyvin paljon, jos saisin tietää tuon.»

»Te tahdotte tietää, mikä kurja maanpakolainen täytti hänen päänsä houreilla, mitä hankkeita hänellä on, mihin salaisiin seuroihin hän kuuluu, ja ennen kaikkea, mitä suunnitelmia hänellä on ja onko hän liitossa Vatikaanin kanssa.»

Hän puhui niin nopeasti, että sanat aivan kuin vierivät hänen väriseviltä huuliltaan.

»No?»

»Minä otan kaikesta tuosta selvän.»

»Rakas Roma!»

»Antakaa hänet minulle, ja kuukauden kuluttua te saatte tietää» — hän naurahti hiukan häpeissään — »hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Hän käveli edestakaisin taas estääkseen paronia näkemästä hänen kasvojaan, joihin nyt oli noussut puna kalpeuden ylle aivan kuin ruusunkarvainen kuu myrskyiselle taivaalle.

Paroni ajatteli: »Hän aikoo sulollaan nöyryyttää tuon miehen — vetää hänet luokseen ja sitten heittää hänet pois ja niin maksaa tämänpäiväisen velkansa. Sitä parempi minulle, jos saan seistä vieressä tekemättä mitään. Voimakas ministeri ei saa välittää persoonallisista hyökkäyksistä. Hänen on kohdeltava niitä ylenkatseellisesti.»

Hän katsahti Romaan, ja tytön silmien säihky sai hänen sydämensä hehkumaan. Noitten kasvojen hirveän valtava vetovoima herätti paronissa kaiken rakkauden, jota hän saattoi tuntea. Samalla heräsi hänessä myöskin mustasukkaisuuden ensi oire.

»Kyllä ymmärrän, Roma», sanoi hän. »Sinä olet mainio! Sinä olet vastustamaton! Mutta muista — tuota miestä ei voi millään lahjoa.»

Roma nauroi.

»Ei kukaan nainen tähän saakka nähtävästi ole voinut liikuttaa häntä, ja kaikki tuommoiset miehet ylpeilevät aina sillä, ettei kukaan nainen sitä voikaan.»

»Minä olen nähnyt hänet», vastasi Roma.

»Ole varuillasi! Kuten sanoit, hän on nuori ja kaunis.»

Roma nyökäytti päätään ja nauroi taas.

Paroni ajatteli: »Nähtävästi mies on loukannut häntä tavalla, jota kukaan nainen ei voi antaa anteeksi.»

»Entä Bruno?» kysyi paroni.

»Hän jää», vastasi tyttö. »Sellaisia miehiä on helppo hoitaa.»

»Sinä tahdot siis, että vapautan Davido Rossin ja jätän hänet sinun huostaasi?»

»Niin tahdon! Ja voi sitä päivää, jolloin voin kääntää naurajat häntä vastaan, niinkuin hän tänään käänsi ne minua vastaan! Hän on kaatuva sinä hetkenä, jolloin hänen toiveensa ja kunnianhimonsa ovat ylimmillään!»

Paroni soitti kelloa. »Hyvä on», sanoi hän. »Usein voi pyytää useamman kärpäsen lusikallisella hunajaa kuin tynnyrillä etikkaa. Saadaan nähdä.»

Hetken perästä astui poliisipäällikkö huoneeseen. »Parlamentin jäsen Rossi on varmassa tallessa vankilassa», sanoi hän.

»Commendatore», virkkoi paroni osoittaen pöydällä olevaa avonaista kirjaa, »olen katsellut uudestaan määräyksiä ja huomannut, ettei parlamentin jäsentä saa muuten vangita kuin parlamentin suostumuksella.»

»Mutta, teidän ylhäisyytenne, jos hänet tavataan rikollisessa teossa, niin parlamentin valta viidennenviidettä pykälän mukaan loppuu.»

»Commendatore, olen lausunut mielipiteeni ja nyt toivon, että parlamentin jäsen Davido Rossi päästetään vapaaksi.»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä ja vapauttakaa hänet heti ja antakaa jonkun poliisin saattaa hänet turvallisesti katujen läpi hänen asuntoonsa Piazza Navonalle.»

Pieni kananpään muotoinen pää kumarsi nopeasti, ja commendatore Angelelli poistui selkä edellä huoneesta.

Pyhän Pietarin kirkon suuri kello löi kaksitoista, ja samalla hetkellä tuulenpuuska tuntui puhaltavan talon alitse, aivan niinkuin hyökyaalto, joka huuhtoo syksyn kuihtuneita lehtiä. Roma ja paroni astuivat ikkunan luo ja katsoivat torille. Kirkon parvekkeen aurinkoisella ovella seisoi pieni olento kädet koholla ja valkoiset hihat siiven muotoisesti levällään. Se oli paavi, joka tervehti uutta vuosisataa ja siunasi kaikkia kansoja maan päällä. Hänen kasvojaan ei voinut erottaa, mutta hänen äänensä kaikui kuin kello meren kalliolla, soiden varoitusta, rukousta ja rakkautta.

»Rukoilkoot pyhät apostolit, Pietari ja Paavali, joitten valtaan ja voimaan me luotamme, meidän puolestamme Jumalaa.

»Amen...

»Ja tulkoon kaikkivaltiaan Jumalan (†) Isän (†) Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) siunaus teidän ylitsenne.

»Amen.»

* * * * *

Ihmisaallot alhaalla olivat hiljaa. Koko torilla pylväskäytäviin asti väki oli polvillaan äänettömänä, ja ainoastaan sotilaiden painettien kalina kuului, kun rukouksen viimeisen sanan kaikuessa pyssyt kilahtivat katukäytävään.

Hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen. Kaikki elämän hyörinä oli lakannut, ja tuntui melkein kuin maa olisi vavissut heittäytyäkseen sitten pohjattomaan kuiluun.

Sitten pyhän Angelon linnan kanuuna ampui päivällislaukauksen, ja ihmiset polvillaan hytkähtivät ja vetäytyivät lähemmäksi toisiaan, aivan kuin tuo tuttu ääni olisi ollut itse Jumalan ääni tuomiopäivänä. Seuraavalla hetkellä kirkonkellot alkoivat soida — ensin pyhän Pietarin iso kello ja sitten kaikki muut kaupungin kellot, kilisten ja kalisten yhdessä.

Nyt valkoiset siivet aurinkoisessa oven aukossa jakelivat alas synninpäästöjä suurelta parvekkeelta, ja ihmiset koettivat saada noita valkoisia lippuja niiden pudotessa alas. Seuraavalla hetkellä pieni olento poistui suurine siipineen, ja maailman tavallinen arkielämä alkoi.

Ainoastaan puoli minuuttia tuota oli kestänyt, ja kumminkin tuntui kuin tuona aikana kaikki ihmissydämet olisivat lakanneet tykyttämästä. Kun Roma tointui, oli hän nousemaisillaan polviltaan ja paroni oli nousemaisillaan hänen vierestään. Paroni näytti häpeävän ja kääntyen Romaan, joka juuri pani takkinsa nappia kiinni mennäkseen, hän tarttui tytön takkiin ja rupesi kiinnittämään sitä hänen täyteläisen, notkean vartalonsa yli. Iloinen hymy oli palannut Roman kasvoille, ja kun paroni hänen edessään taas taipui suutelemaan häntä, käänsi hän päätään niin, että paronin huulet koskettivat hänen poskeaan.

Sitten hän nauroi ja tarttui paronin käsivarteen, ja yhdessä he astuivat alas vaunujen luo. Elämän ja liikunnon ilo oli jo palannut tyttöön, ja hän kulki nopein, kevyin askelin, aivan kuin Merkurion siivet olisivat olleet hänen jaloissaan. Kulkiessaan etuhuoneen läpi, joka oli keskiaikaiseen tapaan kullattu, hän puheli tavallisella iloisella ystävyydellään palvelijoille.

»Hyvästi, Felice!» ja Felicen kylmä hymy oli kuin vilahdus jäätiköstä.

»Mikä aarre tuo mies on! Ei näe mitään. Hänet on varmaan kasvatettu Vatikaanissa, jossa hän on omaksunut kardinaalin käyttäytymistaidon.»

»Sinä voit saada hänet Trinità dei Montille, jos tahdot», sanoi paroni. Ja sitten he saapuivat synkkään valtaistuinsaliin, jossa vanha nojatuoli oli työnnetty seinää vastaan, kuten se oli ollut siitä lähtien, kun vanha raajarikko pankkiiri oli lakannut vastaanottamasta paaveja ja uneksimasta uusien paavien vaalia.

Ihmisjoukko tulvaili virtoina pois torilta, vihaiset ajurit huusivat ratsastaville karabinieereille, ja kaikkien noiden ihmisäänien yli kuului kirkonkellojen helinä auringon valaistessa kirkkaasti kaupunkia. Hopeasauvaisen portinvartijan oli vaikea tehdä tilaa vaunuille, jotka odottivat pihamaalla.

Donna Roma juoksi vaunuihin ja vaipui siniselle silkkipatjalle, ja puuteroitu lakeija kantoi koiran hänen viereensä. Kun punaisen- ja kullankirjavat palvelijain univormut katosivat kadun nurkkauksessa, näki paroni vielä valkohansikkaisen käden iloisin liikkein vilkuttavan hänelle ja suloisten kasvojen hymyilevän kuin harson takaa.

TOINEN OSA.

IHMISTEN TASAVALTA.

Piazza Navona on vanhan Rooman sydän ja sielu. Muissa osissa tuota kaupunkia te joudutte kiusaukseen kysyä: »Onko tämä Lontoo?» tai »Onko tämä Pariisi?» tai »Onko tämä New York tai Berliini?» mutta Piazza Navonalla te tiedätte varmaan: »tämä on Rooma!»

Se on kuin hämähäkki keskellä pikku katujen verkkoa, ja sitä yhdistää kapeat käytävät pääkatuihin, ja käytävien suussa ovat rautakanget muistoina noilta levottomilta ajoilta, jolloin oli välttämätöntä kahleilla estää roskaväkeä tunkeutumasta esiin. Koko paavillisen Rooman historia voidaan lukea Piazza Navonasta yksin, sillä sen kivet todellakin puhuvat.

Toinen pää Piazzaa on komea. Siellä on Braschi'n palatsi, jossa nyt on sisäasiainministeriö, vaikka sen alakerta vieläkin on rautaristikoilla varustettu. Braschi'n seinää vastaan nojaa Pasquinon murtunut patsas, jonka loistavat muistot ovat synnyttäneet melkein puolet kaikesta maailman suuresta taiteesta. Lähellä on Pamfili'n palatsi, paavin vaakuna portin yläpuolella, kaikki sen kivet tahrattuina sen paavin verellä, joka antoi palatsin eräälle Jezebelille voimainsa päivinä ja sai kuoltuaan palkakseen saastutetun ruumiinsa häväistystä. Lähinnä Pamfili'a on pyhän Agneksen kirkko, rakennettu loistavasta marmorista, ja keskellä piazzaa on kolme suihkulähdettä sekä ylinnä obeliski, jonka päällä istuu kyyhkynen lupauksen oksa nokassaan.

Mutta siitä huolimatta nousee vedenpaisumus taas, ja noilta lukemattomilta kaduilta tuolla takana, missä hedelmäkojut ovat katukäytävillä, missä ei ikkunoita koskaan pestä ja missä lintuhäkkejä riippuu pitkin seiniä, noilta kaduilta vyöryy Navonan toisesta päästä suuri laine tyylittömiä kirkkoja, puoteja, kahviloita, holvikäytäviä, vuokrataloja — huuhtoen pois yksitellen vanhan Rooman palatsit murtuneine pylväineen, kuvapatsaineen, vesisäiliöineen, sekä myöskin sammaleet ja kiertelevät köynnökset, jotka vuosisatojen kuluessa ovat peittäneet noita komeita raunioita.

Yhdessä näistä uudenaikaisista vuokrataloista, melkein vastapäätä obeliskia ja kirkkoa, oli Davido Rossi asunut ne seitsemän vuotta, jotka hän oli ollut parlamentissa Rooman edustajana. Pohjakerros siinä talossa on trattoria, puoleksi ruokapaikka, puoleksi viinimyymälä. Pitkin sen liimaväreillä maalattuja seiniä on karkeita freskoja, jotka kuvaavat Napolin lahtea ja purkautuvaa Vesuviusta. Käytävä, joka kulkee trattorian ohi, johtaa ylempiin kerroksiin, ja portaitten juurella on ovenvartijan asunto, pienoinen soppi, jossa aina palaa lamppu valaisten pimeätä käytävää kuin punoittava silmä.

Tuossa kopissa asui vanha punapaitainen garibaldilainen vanhan vaimonsa kanssa, joka oli ryppyinen kuin kalkkuna ja piti päässään punaista hopeaneulalla kiinnitettyä huivia. Davido Rossin huoneistoon kuului kolme huonetta neljännessä kerroksessa, kaksi kadulle päin ja kolmas pihalle päin, mistä pääsi ulos lyijykatolle.

Toisessa etuhuoneessa istui paavin juhlapäivän iltana nuori vaimo kutoen sukkaa, ja hänen sylissään oli avoin kirja, kun taas noin seitsenvuotinen poika oli polvillaan hänen vieressään muka lukien läksyjään. Vaimo oli miellyttävä, mutta ujo, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni suloinen. Poikanen oli tuuheatukkainen pikku jättiläinen, aivan kuin nuoren jalopeuran poikanen.

»Jatka, Giuseppe», sanoi vaimo osoittaen sukkapuikollaan riviä kirjassa. »Ja sitten tapahtui...»

Mutta pojan pienet silmät vilkuilivat ensin uuninreunalla olevaan kelloon ja sitten ikkunaan torille päin.

»Etkö sanonut, äiti, että he tulisivat kello kahden ajoissa?»

»Niin, kultaseni. Herra Rossi oli päästettävä vapaaksi heti, ja isä, joka toi kotiin sen iloisen uutisen, läksi häntä noutamaan.»

»Oh! 'Ja tapahtui, että hän rakasti naista Sorekin laaksossa, jonka nimi oli Delilah...' Äiti?»

»Mitä, poikaseni?»

»Miksi poliisi vangitsi Davido-sedän?»

»Siksi että hän on hyvä mies ja rakastaa kansaa.»

»Oh!»

»Jatka, Giuseppe, 'Ja filistealaisten päälliköt...'»

»'Ja filistealaisten päälliköt tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: houkuttele hänet ja ota selvä, missä hänen suuri voimansa piilee...' Mutta äiti, etkö sinä sanonut, että poliisi panee ihmisiä vankeuteen, jos he tekevät pahaa?»

»Jatka nyt läksyäsi, Giuseppe. Nyt minä en tiedä missä olemmekaan. Missä se on? 'Ja hän pani hänet nukkumaan polvilleen ja kutsui erään miehen ajamaan pois nuo seitsemän kiharaa hänen päästään...' Mutta äiti, ei niitä ole leikattu pois tuossa kuvassa.»

Jalopeuranpoikasta muistuttava isopäinen pienokainen juoksi ikkunaan katsomaan naapurin aidalla olevaa kirjavaa ilmoituskuvaa, joka esitti Simsonia sokeana ja avuttomana vihollistensa huoneessa.

»Giuseppe, sinä olet hyvin paha poika tänään. Etkö sinä luvannut oppia läksysi, jos antaisin sinun lukea Simsonista setä Rossin raamatusta?»

Mutta samassa kuului koputus ovelle, ja huudahtaen ilosta ja kasvot loistaen juoksi poika hypellen pois huoneesta.

»Davido-setä! Se on Davido-setä!»

Lapsen iloinen ääni kajahteli koko huoneiston läpi, kunnes poika saapui ovelle. Silloin se yhtäkkiä vaikeni jyrkästi.

»Kuka tuli, Giuseppe?»

»Vieras herra», sanoi poika.

II.

Se oli hieno, nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin väännetyt viikset, sama, joka oli seissyt vanhan ranskalaisen herran vaunujen vieressä pyhän Pietarin torilla.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän. »Tahtoisin puhutella herra Rossia. Tuon hänelle tärkeän sanoman ulkomailta. Hän tulee juuri kansanjoukko jäljessään, mutta ollakseni varma, että saan tavata hänet, kiirehdin edellä. Saanko odottaa täällä?»

»Tehkää hyvin! Astukaa sisään, herra! Te sanoitte, että hän on tulossa? Niinkö? Hän on siis vapaa!»

Vaimon kosteat silmät säkenöivät, ja miehen valpas katse näkyi huomaavan kaikki.

»Niin, rouva, hän on vapaa. Minä näin, kun hänet vangittiin, ja näin myöskin, kun hänet vapautettiin.»

»Todellako? Ettekö voisi kertoa siitä? Sepä hyvä! Olen kuullut niin vähän siitä, mitä tapahtui, mutta en ole poikani kanssa kumminkaan voinut ajatella mitään muuta. Istukaa, herra!»

»Kun poliisi vei hänet Borgon asemalle», sanoi vieras, »koetti kansa pelastaa hänet, ja siinä olisikin epäilemättä onnistuttu, ellei hän itse olisi sitä estänyt».

»Hän siis kielsi, eikö niin? Olen varma, että hän kielsi.»

»Niin hän teki. Kansan lähettiläs oli kolme kertaa varoittanut, ja päällikkö oli juuri komentamaisillaan ampumaan, kun vanki kohotti kätensä joukon edessä.»

»Sen arvasin! Entä sitten?»

»'Veljeni', sanoi hän, 'älkää antako veren virrata minun tähteni. Älkää tehkö ketään äitiä lapsettomaksi, ketään lasta isättömäksi, ketään vaimoa leskeksi! Me olemme Jumalan kädessä. Menkää kotiinne.'»

»Se oli ihan hänen tapaistaan! Ja sitten, herra?»

»Joukko hajosi kuin saippuakupla, ja poliisiupseeri, joka seurasi häntä, paljasti päänsä. 'Tehkää tietä parlamentinjäsen Rossille', huusi hän, ja vanki astui vankilaan.»

Kosteat silmät kyynelehtivät nyt, ja pieni, hellä ääni vapisi: »Sanoittehan nähneenne, että hänet vapautettiin?»

»Näin. Olin itse aivan äskettäin vielä valtion virassa, ja siitä syystä minun sallittiin mennä poliisiasemalle, ja kun palauttamiskäsky tuli, olin läsnä ja kuulin kaikki. 'Herra parlamentin jäsen', sanoi poliisiupseeri, 'minulla on kunnia ilmoittaa teille, että olette vapaa.' 'Mutta ennenkuin menen, täytyy minun sanoa jotain', sanoi Rossi. 'Minulla on ainoastaan käsky vapauttaa teidät', sanoi upseeri. 'Joka tapauksessa minun täytyy tavata ministeriä', sanoi herra Rossi. Mutta väki oli tunkeutunut sisään ja ympäröi hänet, ja silmänräpäyksen kuluttua ihmiset olivat vetäneet hänet kadulle huutaen ja hurraten ja heilutellen hattujaan innostuksen pyörteessä. Ja nyt hänet kuljetetaan väkisin katujen läpi hurjassa, iloisessa, villissä juhlakulkueessa.»

»Kyllä hän ansaitsee sen ja enemmänkin — paljon, paljon enemmän.»

Vieras katsoi vaimon säkenöiviin silmiin ja sanoi: »Ettehän te ole hänen vaimonsa — vai mitä?»

»Oh, en! Olen vain erään hänen ystävänsä vaimo», vastasi hän.

»Mutta te asutte täällä?»

»Me asumme ylemmässä kerroksessa — ullakkohuoneissa.»

»Ehkä te hoidatte herra Rossin taloutta?»

»Niin — aivan niin — kyllä me hoidamme hänen talouttaan.»

»Tietysti te ihailette häntä hyvin paljon?»

»Ei kukaan voi olla häntä ihailematta, herra. Hän on niin hyvä, niin epäitsekäs. Hän on aivan täydellinen — hänessä ei tosiaankaan ole mitään vikaa. Hän on —»

Hän vaikeni, sillä tuon miehen katseessa oli jotain, joka esti häntä puhumasta.

»Saanko kysyä, mikä miehenne nimi on?»

»Bruno Rocco, ja kun minä sanon, että hän on herra Rossin ystävä, ette suinkaan saa ajatella, että tahdon pöyhkeillä. Ehkä se tapa, jolla he tutustuivat, teki heistä niin hyvät toverit. He kohtasivat toisensa vankilassa.»

»Vankilassa?»

»Tarkoitan sotilasvankilassa. Herra Rossia oli vaadittu sotapalvelukseen, ja hän kieltäytyi, ja siksi hänet lähetettiin linnaan kärsimään rangaistustaan. Vihdoin he määräsivät hänelle rangaistuksen ja pitivät häntä pakkopaidassa neljäkymmentäkahdeksan tuntia piinaten ja rääkäten kuin Kristusta. Mutta hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa eikä vaikeroinut, ja sotamies, jonka he olivat asettaneet häntä kiusaamaan — se oli Bruno, olen kuullut hänen kertovan siitä — meni kapteenin luo ja sanoi: 'Kapteeni, minä en voi tehdä sitä työtä enää.' 'Etkö voi?' sanoi kapteeni ivaten. 'Ehkä voit tehdä sen toisen miehen työtä sen sijaan?' 'Pankaa minut siihen, jos tahdotte', sanoi Bruno, 'kyllä suostun, ja jos Jumala niin tahtoo, kannan sen helpommin kuin oman työni.'»

»Panivatko siis hänetkin pakkopaitaan?»

»Panivat, ja Bruno ja herra Rossi joutuivat kärsimään vieretysten. Mutta heidän piinansa ei kestänyt kauan. Se tuli tunnetuksi ulkopuolella, ja siellä pantiin toimeen sellainen kiihoitus, että täytyi vapauttaa molemmat.»

»Joku linnan väestä kai kertoi siitä?»

»Minä kerroin. Minä olin pesijättärenä kasarmeissa, herra, mutta sen jälkeen minut erotettiin siitä toimesta; isä ja äiti, jotka olivat asuneet siellä kaiken ikänsä, ajettiin myöskin pois. Mutta se ei ollut sen vaarallisempaa. Bruno nai minut heti sen perästä, ja me tulimme hoitamaan herra Rossin taloutta, ja sitten hänen toimestaan padrone otti isäni ovenvartijaksi tuonne alas.»

Samassa pimeä huone helähti täyteen päivänpaistetta, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului viserrystä aivan kuin etäisen virran lirinää.

»Siellä on lintuja», sanoi vaimo ja avasi ikkunan, joka samalla oli ovi ja johti katolle, missä noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua harjoitteli pientä kurkkuaan jättiläishäkissä.

»Ovatko ne herra Rossin?»

»Ovat. Hän rakastaa niin eläimiä — koiria ja kissoja ja kaniineja ja oravia — varsinkin oravia.»

»Oravia?»

»Hänellä on valkoinen orava häkissä katolla nyt. Mutta hän ei ole kuten monet muut, jotka rakastavat eläimiä — hän rakastaa myöskin lapsia. Pikku Giuseppe esimerkiksi —»

»Sekö pieni poika, joka huusi 'Davido-setä' ovella?»

»Sama juuri. Eräänä päivänä Bruno sanoi 'Davido-setä' herra Rossille, ja siitä asti hän on ollut Davido-setä meidän pikku pojallemme.»

»Teidän miehenne ja herra Rossi eivät ole hyvin paljon toistensa näköisiä, vai mitä?»

»He ovat niin erilaisia kuin ihmiset olla voivat, herra — kaikissa asioissa erilaisia. Bruno ei vielä ikinä ole pannut kaulusta kaulaansa, puhumattakaan hännystakista, mutta herra Rossi on täydellinen gentlemanni. Bruno on miehekäs ja inhimillinen ja hyväluontoinen, ja vaikka häntä sanotaan anarkistiksi, ei hän koskaan toimita muita räjähdyksiä kuin naurun räjähdyksiä, mutta hän on hirveä tappelija kumminkin eikä vähääkään epäröi loukata vihollistaan niin kovasti kuin suinkin — mutta herra Rossi —»

»Mitä?»

»Herra Rossi on tulinen ja kiivas, mutta hän ei voisi vihata pahinta vihollistaankaan, ja kun häntä loukataan, sanoo hän vain: 'Sehän ei loukkaa ketään muita kuin minua.'»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?»

»Että hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, jotka tuntisivat ne kymmenkertaisesti. Mutta yhdelle henkilölle hän ei anna anteeksi.»

»Kenelle?»

»Itselleen. Ja jos hän luulee loukanneensa ketään, hän olisi valmis vaeltamaan paljain jaloin Rooman joka kirkkoon.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen kainot silmänsä olivat uljaat ja loistavat, aivan kuin hän olisi katsellut auringonlaskua ja huomannut sen loistavammaksi ja suurenmoisemmaksi kuin se onkaan, siksi että hän näkee sen maan tomujen läpi.

»Tämä on kai hänen ruokahuoneensa?» sanoi vieras kylmällä äänellään.

»Niin on, ikävä kyllä.»

»Miksi, ikävä kyllä?»

»Sillä tuossa on eteinen, ja tuossa on pöytä, eikä siinä ole edes verhoa välillä. Heti kun ovi avautuu, voi jokainen nähdä hänet. Ihmiset tietävät sen myöskin ja käyttävät sitä hyväkseen. Hän antaa vaikka lintupaistin lautaseltaan, ellei hänellä ole muuta. Minun täytyy joskus hiukan torua häntä — en voi muuta. Ja isä sanoo, että hän on pidentänyt kaksinkertaisesti aikansa kiirastulessa kaikilla niillä valheillaan, joilla hän koettaa estää ihmisiä tulemasta tänne.»

»Tämä kai on hänen makuuhuoneensa?» sanoi vieras osoittaen ovea, josta poika juuri oli kulkenut.

»Ei, se on hänen vastaanottohuoneensa. Se, jossa hän vastaanottaa toisia parlamentinjäseniä ja sanomalehtimiehiä ja valitsijoitaan ja kirjanpainajia j.n.e. Astukaa sisään, herra.»

Seinillä riippui Mazzinin, Garibaldin, Kossuthin, Lincolnin, Washingtonin ja Cromwellin kuvat, ja tuo huone, jossa alkujaan oli ollut kirjavalla pumpulikankaalla päällystetyt huonekalut, oli nyt täynnä mitä erilaisimpia kapineita.

»Giuseppe, nyt sinä taas olet ollut paha poika! Minun pikku poikani leikkii ovenvartijaa, ja nyt hän on saanut isänsä ongenvavan ja repinyt palasiksi nenäliinansa laittaakseen siitä tupsun ovenvartijakeppiinsä.» Sitten hän jatkoi osoittaen ympärilleen: »Kaikki lahjoja, herra. Hän saa lahjoja kaikkialta ympäri maailmaa. Piano on Englannista, mutta koska kukaan ei soita sitä, ei sitä ole koskaan avattu. Kirjat ovat Saksasta, ja tuo pronssikuva on Ranskasta, mutta omituisin kapine on tuo.»

»Fonografi?»

»Se on hyvin hauska. Viikko sitten lähetettiin levy siihen Eihän saarelta.»

»Elbasta? Luultavasti joltain vangilta?»

»Kuolevan miehen tervehdys, niin herra Rossi sanoi. 'Meidän täytyy hankkia kone, jolla saamme selvän siitä', sanoi herra Rossi, mutta seuraavana päivänä kantaja toi fonografin.»

»Ja sitten hän sai selvän sanomasta?»

»En tiedä. En tullut kysyneeksi. Hän kääntää usein silinteriä huvittaakseen poikaa, mutta en ole kuullut hänen koettaneen juuri sitä. Tuossa on makuuhuone — astukaa sisään.»

Se oli pieni huone, hyvin valoisa ja kirkas, vuoteella valkoinen peite, sen ympärillä valkoiset uutimet ja peiliä peittämässä valkoinen harso, joka suojasi sitä kärpäsiltä.

»Kuinka miellyttävä!» sanoi vieras.

»Nämä eivät ole miellyttäviä», sanoi vaimo ja osoitti toiselle puolen huonetta, jossa molempien ikkunoiden välissä oli kirjoituspöytä täynnä avaamattomia sanomalehtikääröjä, jotka viruivat hujanhajan kuin juuri verkosta pudonneet silakat.

»Tämä on kai myöskin lahja?» sanoi vieras. Hän oli ottanut pöydältä tikarin, jossa oli lapis-lazulista tehty kahva, ja koetti sen terää kynteensä.

»Niin on, herra, ja hän on muuttanut sen paperiveitseksi. Eilen saapui kuusipiippuinen revolveri, mutta sitä hän ei voinut käyttää, vaan pani sen syrjään. Se on tuolla sanomalehtien alla.»

»Ja kuka tämä on?» kysyi muukalainen. Hän katseli vaalennutta valokuvaa, joka eebenpuisissa puitteissa riippui vuoteen vieressä. Se oli vanha mies, jolla oli kaunis otsa ja patriarkalliset kasvot.

»Joku herra Rossin englantilaisista ystävistä, arvattavasti.»

»Englantilainen kuva tosin, mutta kasvot näyttävät minusta siitä huolimatta roomalaisilta. Mutta tämä on aivan englantilainen», sanoi vieras. Hän oli ottanut naulasta samanlaisen taulun, joka oli puoleksi vuodeuutimien peitossa. Se oli hopeapuitteinen kirjoitus, jommoisia hartaat ihmiset ennen muinoin kirjoittivat jonkunmoisiksi liitoiksi Jumalan kanssa ja joita he pitivät aina läheisyydssään.

»Hän rakastaa Englantia, herra, eikä ikinä väsy kiittämään sen kunniaa ja suuruutta. Hän rakastaa sen kieltäkin, ja luullakseni hän kirjoittaa kaikki yksityiset kirjoituksensa englanninkielellä.»

Sillä hetkellä kuului tuhansia iloisia ääniä ulkoa, ja suuri väen paljous tulvi kapeilta kaduilta alas leveälle piazzalle. Samassa poika huusi viereisessä huoneessa, ja toinen ääni, joka pani seinät värähtelemään, kuului ovelta.

»Nyt he tulevat! Se on minun mieheni! Bruno!» huudahti vaimo, ja hänen hameensa kahina ilmaisi vieraalle, että hän oli mennyt.

Vieras seisoi siinä, mihin vaimo oli hänet jättänyt, pieni taulu kädessään, ja sillä aikaa kuin ihmiset ulkona lauloivat Garibaldi-hymniä ja marssivat sen mukaan, hän luki mitä taulun lasin alla oli kirjoitettuna englanninkielellä:

»Mistä minut on kutsuttu pois?

Rakastamasta rikkautta, rakastamasta kunniaa, rakastamasta kotia, rakastamasta naista.

Mihin minut on kutsuttu?

Köyhyyteen, puhtauteen, kuuliaisuuteen, Jumalan kunnioittamiseen, ihmiskunnan palvelemiseen.

Miksi minut on kutsuttu?

Siksi, että Kaikkivaltias armossaan on tehnyt minut ystävättömäksi, kodittomaksi kulkijaksi, maanpakolaiseksi, isättömäksi, äidittömäksi, ettei minulla ole sisarta tai veljeä, sukua tai heimoa. Toivoen, että sydämeni ei minua petä, pelokkaasti ja vavisten piirrän tähän vähäarvoisen nimeni.

D.L. — — Lontoo.»

III.

Nauraen, huutaen, hurraten, leikkiä laskien, laulaen Davido Rossin ihailijat olivat saattaneet hänet kotiin juhlakulussa, ja nyt he tunkeutuivat hänen luokseen suutelemaan hänen käsiään, nuo laajasydämiset, lapselliset, rakastettavat Italian lapset.

Kaiken tämän jumaloimisen kohde seisoi selin ruokasalin pöytään ja katseli alas hiukan häpeissään, kun taas Bruno, joka oli seitsemättä jalkaa pitkä sukkasillaan, nosti pojan olkapäälleen ja huusi kuin Baabelin tornista jokaiselle, joka lähestyi ovea:

»Tulkaa sisään, veikot, tulkaa sisään! Älkää seiskö siellä niinkuin paavi pirun ja pohjattoman meren välillä. Tulkaa sisään kansan sekaan!» Ja Brunon nauru kajahteli huoneen läpi sinne asti, missä väki seisoi tiheässä ryhmässä portaitten juurella. »Me olemme antaneet heille hyvän annoksen tänään, eikö niin? Vanha Angelelli näytti vihreältä kuin heinäsirkka. Näittekö hänet? Hän aikoi tyhjentää koko rikoslain mestarin pään yli ja syyttää häntä kaikista rikoksista koko kristikunnassa. Turvattoman ryöstämisestä, majesteettirikoksesta ja taivas tiesi mistä! Kymmenkertainen kuolemantuomio, kaikkien oikeuksien menettäminen tässä ja tulevassa maailmassa, ja sitten vielä rangaistus pyövelin petkuttamisesta, koska rikoksellisella ei ole kuin yksi ainoa pää antaa katkaistavaksi.»

»Paroni sai myöskin läksyn», sanoi eräs mies, jolla oli valkoinen paperiliuska kädessä. »Hän toivoo saavansa korkean kunniamerkin siitä.»

»Sika uneksii tammenterhoista», sanoi Bruno.

»Mutta nyt hän tietää, ettei ole yhtä hyvä hallita poliisipäällikön avulla kuin parlamentin avulla.»

»Jos mies tuo suden huoneeseen lasten sekaan, niin hänen täytyy ymmärtää, että he rupeavat itkemään», sanoi Bruno.

»Se on myöskin läksy kirkolle», sanoi sama mies, joka piteli valkoista paperia. »Se ei tahdo tietää meistä mitään. 'Minä yksin annan merkin marssiin', sanoo kirkko.»

»Ja sitten se seisoo hiljaa!» sanoi Bruno.

»Vuori seisoo hiljaa, mutta ihminen on luotu liikkumaan», sanoi paperia pitelevä mies, »ja ellei paavi tahdo liikkua eteenpäin kansan kanssa, täytyy kansan liikkua ilman paavia.»

»Kyllä paavi on hyvä, veikkoseni», sanoi Bruno, »mutta mitä hän tietää kansasta? Ei muuta kuin mitä hänen mustatakkiset kovakuoriaisensa hänelle kertovat.»

»Paavilla ei ole vaimoa eikä lapsia», sanoi paperia pitelevä mies.

»Vanha vampyyri voisi hankkia hänelle», sanoi Bruno, ja kaikki nauroivat.

»Veljet», sanoi Davido Rossi, »olkaamme tyyniä. Sillä ei voita mitään, että pilkkaa vanhan miehen nimeä, miehen, joka ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään. Paavi ei kuunnellut meitä tänään, mutta pyhimys hän on siitä huolimatta, ja hänen elämänsä on ollut hyvyyden opetusta.»

»Kyllä jokainen voi purjehtia myötätuulessa, hyvä herra», sanoi Bruno.

»Se, mikä tänään on tapahtunut», sanoi Rossi, »on varmentanut vakaumustani, että kansalla ei ole muuta auttajaa kuin Jumala eikä muuta oikeutta kuin Hänen lakinsa. Mutta olkaamme järkeviä. Ei tarvita minkäänlaista väkivaltaa, ei käden eikä kielen. Se mies on voimakkain, joka on voimakas kärsimyksessä ja kärsivällisyydessä. Te olette nähneet sen tänä aamuna. Jos te olisitte väkivallalla vapauttaneet minut poliisin käsistä, olisin nyt vankilassa, ja taivas tiesi, mitä muuta olisi tapahtunut. Olen ylpeä teidän kärsivällisyydestänne ja tyytyväisyydestänne. Ja nyt menkää kotiinne, toverit, ja Jumala teitä siunatkoon.»

»Odottakaa hetkinen!» huusi mies, jolla oli paperi kädessä. »Jotain on luettava ennenkuin menemme. Sillä aikaa kuin karabinieerit pitivät herra Rossia vankilassa Borgossa, kokoontui toimikuntamme erääseen kahvilaan ja kirjoitti tämän julistuksen.»

»Lue se, Luigi», sanoi Davido Rossi, ja mies avasi paperin ja luki:

»Turhaan anottuamme apua parlamentilta ja kuninkaalta sitä julmaa ja tyrannista verotusta vastaan, jonka alaiseksi hallitus on asettanut meidän leipämme lisätäkseen armeijaa ja laivastoa, ja turhaan pyydettyämme paavia rupeamaan välittäjäksi meidän ja maallisten vallanpitäjäin välillä ja muistuttamaan Italialle sen velvollisuuksista, täytyy meidän nyt kärsivänä ja nääntyvänä kansana toimia itse puolestamme. Ellei kuninkaallinen määräys sitä estä, astuu tuo vero voimaan ensi helmikuun ensimmäisenä päivänä. Sinä päivänä pysyköön jokainen roomalainen huoneissaan, kunnes Ave Maria on ohi. Älköön kukaan ostako pienintäkään leipäpalaa, älköön kukaan käyttäkö leipää ravinnokseen, paitsi mitä annetaan lapsille. Sitten yön ensimmäisenä tuntina kokoontukaamme Colosseumiin kymmenintuhansin, me paastoava kansa, jolla on yksi mieli ja yksi sydän, ja päättäkäämme, mikä on lähin velvollisuutemme, jotta saisimme leipämme varmasti ja että vettä ei meiltä vietäisi.»

»Hyvä!» »Oivallista!» »Mainiota!»

»Siihen tarvitaan vain presidentin allekirjoitus», sanoi lukija, ja Bruno toi kynän ja mustetta.

»Ennenkuin kirjoitan nimeni», sanoi Davido Rossi, »on se asia oleva selvä, ettei kukaan saa tulla aseilla varustettuna. Onko se luvattu?»

»On», vastasi moni ääni, ja Davido Rossi kirjoitti nimensä paperin alle.

»Ja nyt, veljet», sanoi Rossi ottaen povitaskustaan soikean muistikirjansa, johon hän oli kirjoittanut torilla, »sillä aikaa kuin te kirjoititte kahvilassa, kirjoitin minä vankikopissa, ja koska nyt olemme lukeneet julistuksemme, niin lukekaamme myös uskontunnustuksemme.»

»Hyvä!»

»Minä nimitän sitä uskontunnustukseksi siitä syystä, että meidän vihollisemme väittävät, että me emme tiedä mitä teemme tai mitä tahdomme. Me olemme muka intoilijoita, uneksijoita, tuhatvuotisen valtakunnan odottajia ja uskonnollisia anarkisteja, ja meidän utuiset unelmamme voisivat syöstä yhteiskunnan hajalle ja kuolemaan!»

»He eivät ymmärrä meidän latinaamme», sanoi Bruno.

»Olisi jo aika heidän ymmärtää, Bruno», sanoi Rossi, »ja siitä syystä minä tämän kirjoitin.»

»Lukekaa se!» kuului useita ääniä, ja Davido Rossi avasi kirjansa ja luki:

»Ihmisten tasavalta — uskomme ja tunnustuksemme. Tunnustuksemme on isämeidän-rukous!»

»Hyvä! Hyvä!» huusi Bruno.

»He sanovat meille, veljet, että meihin on tarttunut pyhä tauti, mutta me tahdomme muistuttaa heille, että vallankumoukset, joita tehdään etujen, politiikan, puolueitten ja imperialismin nimessä, aina ovat riittämättömiä, kun taas uskonnon nimessä tehdyt vallankumoukset voivat kyllä taantua, mutta eivät ikinä kuole, ennenkuin ne ovat saavuttaneet voiton.»

»Jumala ei maksa palkkoja lauantaina, mutta hän maksaa!» sanoi Bruno, ja sitten joukko rauhoittui kuuntelemaan.

»Isämeidän-rukouksessa on kuusi pykälää.

»Kolme koskee pääasiallisesti ihmisen henkistä elämää, muut kolme pääasiallisesti ihmisen ajallista elämää.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Isä meidän, joka olet taivaassa.

»Jos Jumala on kaikkien ihmisten isä, ovat kaikki ihmiset sisaruksia, ja siis, kuten sisarukset, kaikki ovat samanarvoisia.

»Siksi kaikki ihmisen asettama valta toisen ihmisen alistamiseksi on väärä. Kaikki ihmisen toisille ihmisille asettamat hallitukset ovat vääriä. Siksi kuninkuuden olemassaolo ei ole oikeutettu.

»Jos kaikki ihmiset ovat sisaruksia, tulisi heidän elää sisarusten tavoin. Se on: heidän tulisi elää rauhassa ja sovinnossa.

»Siksi kaikki sodat eri kansojen välillä ovat väärät. Siksi armeijain olemassaolo on epäoikeutettu. Kansallishengellä, jota sanotaan patriotismiksi, ei ole oikeutusta.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.

»Meidän jokapäiväinen leipämme saadaan maasta. Ei kukaan ihminen ole maata tehnyt. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on kaikkien ihmisten oma. Siitä syystä yksityisten maanomistus on väärä. Yksityisten valta maan hedelmiin on väärä.

»Isämeidän-rukouksessa sanotaan: Lähestyköön Sinun valtakuntasi; tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

»Jos me rukoilemme: lähestyköön Sinun valtakuntasi, niin me odotamme sen tuloa. Ellei Jumalan valtakunta tule maan päälle, niinkuin se on taivaassa, jos tuo on vain unelmaa, niin isämeidän-rukous on petos, julma petos, sydämien, toivojen, ihmiskunnan pettämistä!»

»Oikein!» »Hyvä!» »Bravo!» »Tuossa on heille hiukan ajateltavaa!»

Ja mies, joka äsken oli lukenut julistuksen, sanoi: »Kirkko on kuluttanut vuosisatoja miettiessään isämeidänrukouksen jumaluusoppia — nyt olisi jo aika sen miettiä tuon saman rukouksen yhteiskuntaoppia.»

»Tämä on meidän tunnustuksemme, kuten minä sen käsitän, hyvät herrat», sanoi Davido Rossi. »Kuulkaamme nyt, minkä uskon siitä voimme johtaa.»

»Hiljaa! Vaiti!»

»Me uskomme, että kaiken oikean ja kaiken vallan lähde on Jumala.

»Me uskomme, että hallitus on olemassa ainoastaan vakuuttaakseen kaikille ihmisille samalla tavalla ne luonnolliset oikeudet, jotka luontaisesti kuuluvat heille Jumalan lapsina.

»Me uskomme, että kaikkien hallitusten täytyy saada valtansa hallittavaltaan kansalta.

»Me uskomme, etteivät mitkään keinotekoiset eroavaisuudet ihmisissä voi muodostaa hyvän hallituksen perustusta.

»Me uskomme, että jos hallitus sortaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, ihmisen velvollisuus on hävittää se.»

»Bravo!» huusivat monet äänet, ja muutamat taputtivat käsiään, mutta muuttamatta ääntään Davido Rossi jatkoi lukuaan:

»Me uskomme, että kaikki väkivalta on Jumalan lain henkeä vastaan.»

»Oh!»

»Me uskomme, että rukous ja vastalause ovat ainoat sota-aseet, joita ihmiskunta saa käyttää — rukous Jumalalle ja vastalause ihmisille.

»Me uskomme, että ne ovat vaikuttavimmat aseet, mitä ihmiskunta koskaan on käyttänyt maailman pahuutta vastaan.

»Me uskomme, että ne ovat ainoat aseet, joita Kristus käytti tai hyväksyi.

»Me uskomme, että missä ne eivät vaikuta itsestään, ne vaikuttavat kaksinkertaisesti kärsimyksessä.»

»Ah!»

»Me uskomme —»

»Ei!» »Niin!» »Se on pitkä leikki se!» »Hiljaa!» »Jatkakaa!»

»Me uskomme, että kaikkien ihmisten velvollisuus on käyttää isämeidän-rukousta, uskoa ja elää sen valossa ja panna vastalauseensa kaikkea vastaan, joka on ristiriidassa sen opetuksien kanssa.

»Me uskomme, että tämä on ainoa tapa, jolla ihminen voi edistää Jumalan valtakunnan lähestymistä maan päälle sellaisena kuin se on taivaassa.

»Siitä syystä ja varmasti ja vakavasti odottaen tätä valtakuntaa — rakkauden avulla, jota me tunnemme Jumalan antamia veljiämme kohtaan — vihan avulla, jota tunnemme vääryyttä ja pahaa kohtaan — marttyyrien muiston avulla — kansan kärsimysten avulla me julistamme olevamme Ihmisten tasavallan alamaisia ja palvelijoita.

»Ja sen uskon ja tunnustuksen alle me täten kirjoitamme nimemme Hänen nimessään, joka opetti meitä rukoilemaan:

»Isä meidän, joka olet taivaassa —

»Pyhitetty olkoon Sinun nimesi —

»Lähestyköön Sinun valtakuntasi. — Tapahtukoon Sinun tahtosi, niin maassa kuin taivaassa —

»Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme —

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan ovat rikkoneet.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.»

»Amen!» sanoi viisikymmentä ääntä yht'aikaa.

»Niin olen minä ymmärtänyt meidän aatteemme», sanoi Davido Rossi, »ja siksi olen pannut nimeni tämän alle, ja ne, jotka ovat samaa mieltä, tehkööt samoin. Ja koska pienillä syillä voi olla suuret seuraukset, niin Ihmisten tasavalta tästä päivästä eteenpäin on oleva todellisuus eikä vain unelma, se on tarkastava parlamentin tointa, se on miettivä toimenpiteitä, puolustava vankeja ja vaativa oikeutta sorretuille, kunnes sillä ilman valtaistuinta ja ilman virallista nimitystä on itsenäinen valta yli maailman, voimakkaampi kuin mikään valtikka maan päällä.»

Näin sanoen hän repäisi muistikirjastaan lehden, jonka toisella puolella oli kirjoitus mitä hienoimmalla käsialalla, ja seuraavassa hetkessä rupesivat kuulijat lähestymään pöytää.

»Se on hyvä! Hyvin hyvä!» sanoi se mies, joka oli lukenut julistuksen. »Mutta ne tulevat sanomaan kaikkialla, että me perustamme uuden kirkon.»

»Kylläpä olisi tilaakin yhdelle Vatikaanin ja Kvirinaalin välillä», sanoi Bruno.

»Suurelle olisikin», sanoi mies. »Olisi tilaa kaikkien kirkkojen ulkopuolella olevalle kirkolle.»

»Vanhan vampyyrin täytyy ajatella muutakin kuin rakasta pikku Donna Romaansa, kun hän saa tämän käsiinsä», sanoi joku, ja taas kuului yleinen nauru.

Kun miehet olivat piirtäneet nimensä paperin alle, läksivät he ulos huoneesta puhellen ja nauraen, ja heidän äänensä häipyi vähitellen porraskäytävässä. Kun Brunon vuoro tuli, asetti hän pojan seisomaan pöydälle.

»Jokainen potkaus ajaa asiaa eteenpäin», sanoi hän, ja kieli poskessa hän piirsi nimensä suurin, muodottomin kirjaimin.

Oli yksi ainoa mies jäljellä. Se oli tuo muodikas nuori roomalainen, jolla oli valppaat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hän otti kynän viimeiseksi ja kirjoitti »Charles Minghelli».

Davido Rossi katsoi häntä ja luki nimen, joka oli kirjoitettu viimeiseksi.

»Tämä on teille, herra Rossi», sanoi nuori mies ottaen kirjeen taskustaan liivien sisäpuolelta.

Davido Rossi avasi kirjeen miettivänä ja luki: »Tämän kirjeen tuoja on meikäläisiä. Hän on päättänyt toimittaa suuren työn ja tahtoisi tavata Teitä sen johdosta.»

»Te tulette Lontoosta?»

»Niin tulen.»

»Ja tahdotte puhutella minua?»

»Niin tahtoisin?»

»Puhukaa vapaasti.»

Nuori mies vilkaisi Brunoon ja vaimoon, joka seisoi hänen vieressään.

»Se on arka asia, herra Rossi», sanoi hän hyvin varovasti.

»Astukaa tänne», pyysi Davido Rossi nousten ylös ja vieden vieraan makuuhuoneeseensa.

IV.

Davido Rossi istui kirjoituspöydän ääreen ikkunoiden välille ja tarjosi vieraalle lähellä olevaa tuolia. Vieras oli hiukkasen keikarimainen ja istuessaan hän vetäisi housujaan polvien kohdalta, ojensi käsiään työntääkseen esiin kalvosimiaan ja kohotti kaulaansa asettaakseen kauluksen oikein.

»Nimenne on Charles Minghelli?» sanoi Davido Rossi. »Niin on. Olen tullut esittämään vaarallista hanketta.»

»Mikä se on?»

»Että joku kansan puolesta ottaisi lain omiin käsiinsä?»

Mies oli puhunut aivan tyynesti, ja hetken vaitiolon jälkeen Davido Rossi vastasi yhtä tyynesti:

»Pyytäisin teitä selittämään, mitä tarkoitatte.»

Vieras hymyili ja teki kohteliaan liikkeen sanoen: »Sallitte siis, että puhun suoraan?»

»Tietysti.»

»Kiitos. Olen kuullut uskonne ja tunnustuksenne ja olen kirjoittanut nimeni sen alle. Se on kaunis teoriana — hyvin kaunis! Ja ihmisten tasavalta on myöskin kaunis. Se on kuin jokin ensimmäisen kirkon yhdistyksistä, valtio valtiossa, oikea hallitus, oikea laki, ilman ylivaltaa, ilman kruunuja, ilman armeijoja ja kumminkin aiottu hallitsemaan koko ihmiskuntaa ihmisten vapaaehtoisen tottelevaisuuden avulla. Se on kaunista.»

»No, ja entä sitten?»

»Mutta se ei ole yhtä käytännöllistä kuin kaunista, ja se ihanteellinen johtolanka, joka kulkee kaiken tuon läpi, katkeaa heti, kun maailma rupeaa nykimään sitä.»

»Pyytäisin teitä puhumaan selvemmin», sanoi Davido Rossi.

»Mielelläni. Te olette julistanut pitävänne kokouksen Colosseumissa pannaksenne vastalauseen leipäveroa vastaan. Entä jos hallitus estää sen? Teidän passiivista vastustusta vaativa periaatteenne estää teitä kapinoimasta hallitusta vastaan, ja ilman julkista kokoontumisoikeutta on yhdistyksenne voimaton. Mitä te silloin teette?»

Davido Rossi oli ottanut paperiveitsi-tikarinsa ja piirsi sen kärjellä viivoja suosituskirjeeseen, joka nyt oli pöydällä. Vieras huomasi, että hänen puheensa oli vaikuttanut, ja jatkoi vilkkaammin:

»Eräs teidän miehistänne sanoi, että teitä tullaan syyttämään uuden kirkon perustamisesta, mutta kun minä kuuntelin teitä, herra Rossi, arvelin, että noin varmaankin vanhan uskontomme isät neuvoivat tuota katolilaisuuden turmiollista tyytymistä. Se, joka kärsii, on voimakkaampi kuin se, joka taistelee! Tottele laillisia vallanpitäjiä! Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat! Maksakaa tulli sille, kelle tulli tulee! Pelätkää pelättävää! Sitä on katolinen kirkko opettanut ikipäivät. Se oli Paavalin opetusta ja erään toisen, jolla oli orjan sielu. Ja mihin se on vienyt kirkon? Mikä on meidän päiviemme Rooma? — Perhonen, jonka ruumiin hämähäkit ovat syöneet jättäen jälelle ainoastaan kauniit, hyödyttömät, voimattomat siivet!»

Davido Rossi oli pannut pois tikarin ja kuunteli silmät kiinni. Vieras katseli värähteleviä silmäluomia, hymyili hiukan ja jatkoi:

»Jos maallinen hallitus kieltää teiltä kokoontumisvallan, missä silloin on teidän sota-aseenne? Missä on se muurinmurtaja, jolla te särjette maailman Porta Pian? Toisella puolen on lukemattomat armeijat, joiden miehet ovat varustetut kaikilla mitä taidokkaimmilla sota-aseilla, toisella puolen avuton joukkio kädet taskussa tai maksaen pennin viikossa apurahaa tuolle suurelle yhdistykselle, jonka tulee passiivisella kärsimisellä voittaa maailman yhtyneet aarteet.»

Davido Rossi oli noussut ylös ja astui edestakaisin pitkin, hitain askelin.

»Ja mitä teidän mielestänne meidän pitäisi tehdä?» sanoi hän.

»Heretä alistumasta tyrannin oikkujen alle ja vaatia ihmisoikeuksia», sanoi vieras.

»Millä tavoin tulee Rooman väestön vaatia ihmisoikeuksia?» sanoi Davido Rossi.

»Rooman väestö — en sanonut niin. Me tiedämme, millaisia roomalaiset ovat. Kärsivällisiä? Niin — aasin ainoa hyve! Rauhallisia? Epäilemättä — muuten he aikoja sitten olisivat tukehtuneet tässä poliisin saastuttamassa valtiossa. — He ovat samanlaisia kuin heidän ilmanalansa — heillä on sirocco luissaan, mutta heillä ei ole tarmoa mihinkään. Jonkun täytyy tehdä kaikki heidän puolestaan. Jonkun semmoisen kuin te, joka on palannut takaisin vanhaan maailmaan vapauden raittiin ilman vahvistamana ja virkistämänä, sen ilman, joka puhaltaa uutta kohti — semmoisen suuren sielun, joka on ihmiskunnan soihtuja...»

»Puhukaa suoraan — mitä meidän tulee tehdä?» sanoi Davido Rossi.

Vieraan silmät salamoivat, ja hän sanoi samealla äänellä:

»Poistaa tieltä se mies täällä Roomassa, jonka käsi murtaa kansan.»

»Pääministeri?»

»Niin.»

Oli hetken äänettömyys.

»Teidän mielestänne minun tulisi tehdä se?»

»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne... Miksikä en? Jos väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»

Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:

»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»

»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»

Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.

»Miksi tulitte minun luokseni?»

»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»

Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.

»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»

»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»

»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»

»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»

»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus aikaansaaneet suuria parannuksia.»

»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»

»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»

»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»

Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.

»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»

Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.

»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»

»Mutta se mies, joka sellaiseen tehtävään ryhtyy», jatkoi Davido Rossi, »tietäköön varmaan olevansa vapaa kaikista persoonallisen koston hankkeista.»

Tikari vapisi vieraan kädessä.

»Hänen täytyy olla valmis ymmärtämään, kuinka mitätön hänen tekonsa on ollut — tietämään, että silloinkin, kun hän onnistuu, hän ainoastaan muuttaa ihmiset, ei asioita, hän vaihtaa näyttelijät, ei osia. Ja jos hän epäonnistuu, hänen täytyy olla valmis käsittämään, että haavoitettu hirmuvalta ei tunne armoa ja että uhattu despotismi on vetänyt kahleensa entistä tiukemmalle.»

Vieras seisoi kuin jähmettyneenä, suu puoleksi auki ja tikari heilahdellen kädessä.

»Vielä muutakin», lisäsi Davido Rossi, »hänen täytyy olla valmis kuulemaan kaikilta vapauden tosiystäviltä, että se mies, joka käyttää väkivaltaa, ei ansaitse vapautta — että ainoastaan henkinen taistelu on inhimillistä ja muunlainen taistelu alentaa hänet petojen tasalle — että me olemme ihmisiä ja että ihmisten ase on aivot, ei kynnet eikä hampaat, ja että kaikki muut voitot, paitsi aivojen ja sydämen voitot, ovat raakoja ja petomaisia — vaikka ne ympäröitäisiin millaisella valolla.»

Mies laski tikarin pöydälle ja nauroi.

»Tiedän, että te puhutte noin kansalle — se on valtiomiesten tapa — se on oikein — se tyynnyttää kansaa — mutta me tiedämme...»

Davido Rossi nousi arvokkaana kuin ruhtinas ja lausui ainoastaan:

»Herra Minghelli, meidän keskustelumme on lopussa.»

Vieraan kasvot olivat muuttuneet, ja valppaissa silmissä oli vihan ilme. Mutta hän vain pyyhkäisi tomun kalvosimeltaan ja sanoi:

»Te siis käskette minut pois?»

Davido Rossi kumarsi ääneti. Mies vilkaisi häneen syrjästä täynnä vihaa ja astui ovelle.

»Nyt, kun tiedätte, kuka olen, tahdotte ehkä pyyhkiä nimeni pois uskonne ja tunnustuksenne alta ja ilmoittaa Lontooseen, että he erottavat minut veljeskunnastaan.»

»Te olette itse erottanut itsenne siitä. Teillä ei ole mitään yhteistä kansan kanssa, eikä teillä ole oikeutta olla sen seassa.»

Vieraan kasvot olivat peloittavat.

»Juuri sellaiset miehet kuin te», sanoi Davido Rossi, »estävät maailman edistystä ja tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi sanoa, että meidän ponnistuksemme eivät ole muuta kuin pirullisia hankkeita kaiken maallisen ja taivaallisen järjestyksen hävittämiseksi. Paitsi sitä te puhutte kuin mies, jolla ei ole ainoastaan nurinkuriset valtiolliset mielipiteet, vaan myöskin persoonallista vastenmielisyyttä vihollista kohtaan.»

Mies kääntyi ympäri äkkiä ja palasi nopeasti takaisin sanoen:

»Te sanotte, että minä puhun ikäänkuin minulla olisi persoonallista vihaa pääministeriä vastaan. Ehkä on! Kuulin teidän tänä aamuna puhuvan hänen jalkavaimostaan, joka elää kullassa ja purppurassa. Te tarkoitatte tuota naista, joka on tunnettu Donna Roma Volonnan nimellä. Mutta jos tahdotte tietää, ei hän olekaan mikään Volonna, vaan eräs tyttö, jonka ministeri löysi Lontoon kaduilta ja veti tänne Roomaan muka jalon suvun jäsenenä, sillä hän on vanha valehtelija ja petturi.»

Davido Rossi säpsähti aivan kuin näkymätön käsi olisi iskenyt häntä kasvoihin.

»Hänen nimensä on tosin Roma», jatkoi mies silmät salamoiden, »ja se oli ensimmäinen seikka, joka auttoi minut asian perille.»

Davido Rossi kalpeni, ja hän tuskin saattoi hengittää.

»Minä en puhu ilman todistuksia», sanoi mies, joka huomasi, että hänen sanansa vaikuttivat. »Kymmenen vuotta sitten olin Lontoon lähetystössä, kun poliisivirasto ilmoitti Italian lähettiläälle eräästä tytöstä, joka oli löydetty Leicester Squareltä. Äiti oli kuollut, isä palannut Italiaan ja tyttö jätetty köyhien ihmisten hoitoon, mutta sieltä hän oli paennut pois.»

Davido Rossi tuijotti vieraaseen melkein tiedotonna.

»Minä menin lähettilään kanssa Bow Streetille ja näin tytön. Hän väitti, että häntä oli kohdeltu pahasti, mutta me emme uskoneet häntä, vaan jätimme hänet takaisin holhoojille. Kuukautta myöhemmin hän oli taas paennut ja kadonnut kokonaan.»

Davido Rossi hengitti syvään ja värisi kuin vanha mies.

»En ollut tätä tyttöä nähnyt, ennenkuin viikko sitten?»

Davido Rossi sanoi:

»Missä?»

»Roomassa Jouduin selkkauksiin lähetystössä ja palasin tänne puhutellakseni pääministeriä. Jokainen sanoi, että minun täytyi koettaa päästä hänen puheilleen Donna Roma Volonnan avulla, ja yksi sukulaisistani vei minut hänen luokseen. Heti kun näin hänet, tunsin kuka hän oli. Donna Roma Volonna on sama tyttö, Roma Roselli, joka hävisi Lontoon kaduilta.»

Davido Rossi kohosi äkkiä suoraksi.

»Konna!» huudahti hän käheällä äänellä.

Vieras horjui taaksepäin ja änkytti:

»Mitä... mitä...»

»Minä tunsin tuon tytön!»

»Te tunsitte...»

»Seitsenvuotiaaksi asti hän oli ainainen toverini — hän oli sisareni — hänen isänsä oli kuin oma isäni — ja jos te väitätte, että hän on jalkavaimona... Te viheliäinen konna! Panettelija! Minä voisin yhdellä sanalla musertaa teidät, mutta minä en tahdo! Ulos minun huoneestani heti! Ja jos te vielä kerran astutte kynnykseni yli, annan teidät heti poliisin huostaan salamurhaajana!»

Hädissään ja hämmästyneenä mies avasi oven ja pakeni.

»Pyhän Neitsyen kautta, pienokainen, minunkin pitää sanoa sana tässä asiassa», sanoi Bruno ruokasalissa silmät säkenöiden ja kädet nyrkissä.

Mutta juuri sillä hetkellä vieras ryöpsähti ulos, ja Bruno tyytyi tekemään merkin sormellaan välttääkseen pahaa silmäystä, kun miehen kalpeat kasvot katosivat oven taakse.

»Olipa siinä raivoa», sanoi Bruno itsekseen vilkaisten makuuhuoneeseen päin. — »Tuo tekee vielä jotain pirullista.»

»Taivas ja pyhimykset sen estäkööt», sanoi Brunon vaimo, ja sitten Davido Rossi astui ulos pitkillä, hitailla askelillaan kalpeana, mutta tyynenä, ja repi palasiksi kirjeen, jonka hän heitti uuniin.

Pikku Giuseppe, joka oli puuhaillut ovenvartijasauvoineen, syöksyi huudahtaen Rossin luo, ja kun Rossi nousi kumarasta asennostaan pojan luota, olivat hänen kasvonsa punakat ja hänen äänensä luonnollinen.

»Mikä oli hätänä? Teidän äänenne kuului kadun toiselle puolelle», sanoi Bruno.

»Minulla sattui olemaan parempi huone kuin seura, siinä kaikki.»

»Mikä hänen nimensä oli?» sanoi Bruno katsellen listaa, johon väki oli kirjoittanut nimensä. »Charles Minghelli? Se oli kai sama kirjuri, jota epäiltiin väärennyksestä Lontoon lähetystössä ja joka erotettiin virastaan.»

»Sitä minä arvelinkin!» sanoi Rossi. »Ja mies epäilemättä syyttää pääministeriä erostaan ja tahtoi käyttää minua yksityisen kostonhimonsa tyydyttämiseen.»

»Vai semmoinen asia hänellä oli. Miksette sanonut minulle? Hän olisi pudonnut portaista kuin lentotähti. Mutta te ajoitte hänet ulos kumminkin, ja sen asian hän tulee muistamaan ikipäivät. Hän on hieno kuin partaveitsi, mutta minusta näyttää kuin hänellä olisi pieni asesäiliö huulillaan. Tekisi mieli koskettaa häntä pihdeillä vain. Ja nyt minä muistan, että hän on pormestarin, vanhan Palomban sisarenpoika, ja minä olen nähnyt hänet Donna Roman luona. Charles Minghelli. Tietysti! Se nimi juuri oli kirjekuoressa, jonka hän antoi minulle postiin vietäväksi, sellaisessa sinipunervassa, tuoksuavassa kirjekuoressa, jossa on hänen monogramminsa.»

Ovelta kuului koputus, ja pieni poika, joka oli leikkinyt Davido Rossin takin napeilla, hypähti ovelle huutaen.

»Minä, minä aukaisen!» ja tarttuen sauvaansa astui hän suorana ovelle ja avasi sen.

Ravintolan palvelija valkoisessa kaavussa ja suuri läkkilaatikko pään päällä astui sisään, ja hänen jälessään tuli vanha ryppynaamainen, punahuivinen vaimo ovenvartijan kommakosta.

»Astukaa sisään», huusi Bruno. »Minä tilasin paraan päivällisen trattoriasta ja arvelin, että ehkä voisimme nyt kerran syödä puolista yhdessä.»

»Hyvä», sanoi Davido Rossi.

»Tässä se on, koko kopallinen Jumalan lahjoja! Otapa ne ulos, Riccardo!» ja naisten levitettyä pöytäliinan otti Bruno hehkuvan kuumat ruokalajit esille.

»Artisokkaa — hyvä. Kananpoikia — hyvä sekin. Minä olen varmaan kettu — koko viime yön uneksin kananpojista! Gnocchi (perunoita ja voissa paistettua jauhoa)! Agradolce (hapan-imelä ruokalaji)! Fagitlola (keitettyjä papuja)! ja — Chianti'n piasco! Kuka uskaltaa sanoa, että minun äitini poika ei osaa tilata päivällistä? Hyvä on, Riccardo, tule takaisin Ave Marian aikaan!»

Palvelija meni pois, ja seurue istui ruualle, Bruno ja hänen vaimonsa kumpaankin pöydänpäähän, Davido Rossi sohvaan ja pikku poika hänen oikealle puolelleen. Vanha vaimo seisoi edessä ja jakeli ruoka-annoksia sekä vaihtoi lautasia.

»Minä olen nälissäni kuin susi ja janoissani kuin pesusieni», sanoi Bruno pistäen haarukan kananpoikaan.

»Bruno», sanoi vaimo luoden häneen varoittavan katseen ja vilkaisten Giuseppeen, joka silmät melkein ummessa asetteli pikku käsiään ristiin.

»Oh — hyvä on, Elena! Alapas nyt, pienokainen», ja Bruno istui nyrkit pöydällä ja veitsi ja haarukka taivasta kohti, kun Giuseppe sanoi kuusi sanaa rukoukseksi.

»Riittää sinulle, Giuseppe—Mazzini—Garibaldi! Lyhyt teksti, pitkä saarna! Nyt juomme sinun maljasi. Saanhan kaataa lasiinne, herra? Enkö? Huh! Juokaa viiniä ja jättäkää vesi myllyille.»

Heidän syödessään ja juodessaan puhelu sujui vapaasti milloin leikillisenä, milloin totisena.

»Katsokaa häntä!» sanoi vanha kuuro vaimo osoittaen Rossia ja hänen molempia naapureitaan. »Miksi pyhä Neitsyt ei anna hänelle omaa lasta?»

»Onhan hän antanut, ja tässä se on», sanoi Davido Rossi.

»Sallittehan hänen saada vaimon ensin, eikö niin?» sanoi Bruno.

»Ah — se ei koskaan tule tapahtumaan», sanoi Davido Rossi.

»Mitä hän sanoo?» kysyi vanha vaimo käsi korvalla.

»Hän sanoo, ettei hän välitä teikäläisistä», huusi Bruno.

»Mikä mielettömyys! Mutta olen kuullut ennenkin miesten sanovan niin, ja he ovat kuitenkin joutuneet naimisiin ennenkuin ennättivät huudahtaa 'pyhä Maria'!»

»Niin, niin, se ei ole varsin harvinaista meidän maapallollamme, äiti», arveli Bruno.

»Mies, joka ei mene naimisiin, mahtaa pitää naisia kovin halpa-arvoisina», sanoi vanha vaimo.

»Ja Kaikkivaltiasta myöskin halpa-arvoisena», sanoi Bruno. »Mieheksi ja vaimoksi hän heidät loi — ainakin saan minä kokea sitä joka päivä elämässäni.»

»Voi kuinka miehet osaavat laverrella», sanoi Elena. »Syö päivällistäsi, Bruno, äläkä huuda noin.»

»On olemassa vain kahdenlaisia naisia — tavallisia naisia ja vaimoni», sanoi Bruno iskien silmää.

»Ja on ainoastaan kahdenlaisia miehiä — järkeviä miehiä ja minun mieheni», vastasi Elena.

»Eikös osannut iskeä takaisin», nauroi Bruno, »mutta naiset — taivas siunatkoon heidän suloisuuttaan — ovat kuitenkin kaiken ilon lähteenä tässä maailmassa.»

»Sydän, joka jakaa surusi ja ilosi, se on jotain se, ja se mies ei menettele viisaasti, joka ei käytä tilaisuutta sen saavuttamiseksi», sanoi vanha vaimo. »Luuleeko hän, että parlamentti pitää siitä huolen, kun hän tulee vanhaksi ja tarvitsee lohduttajaa!»

»Voi äiti, älkää nyt!» sanoi Elena, mutta Bruno iski silmää hänelle, että hän antaisi vanhuksen jatkaa.

»Minä ainakin tarvitsen jonkun omaisen sulkemaan silmäni, kun aika tulee voidella ne pyhällä öljyllä», virkkoi vanha vaimo.

Ja Davido Rossi lausui kauniilla puheäänellään: »Tiedän kyllä, että lähinnä Jumalan rakkautta naisen rakkaus on voimakkain, puhtain ja parhain maailmassa, mutta siitä huolimatta pakenisin heti, jos huomaisin välittäväni jostain naisesta liian paljon.»

»Se on oikein! Lemmen sodassa se voittaa, joka pakenee», virkkoi Bruno.

»Miehen, joka on antanut elämänsä työlle ihmiskunnan hyväksi», sanoi Davido Rossi, »on pakko luopua monesta — isästä, äidistä, vaimosta ja lapsista. Hänen täytyy sanoa pitkät jäähyväiset maalliselle rakkaudelle ja olla valmis tarpeen tullen vaikka kodittomana kulkijana vaeltamaan, tietäen edeltäkäsin, että hänen tiensä on oleva murheita tulvillaan.»

Elenan esiliinan kulma kohosi hänen silmäsopukkoihinsa, mutta vanha vaimo, joka otaksui keskusteluaineen vaihtuneen, nauroi ja sanoi:

»Sitä minä aina sanon Tomassolle, 'Tomasso', sanon minä, 'jos mies rupeaa poliisiksi, ei hänellä saa olla isää eikä äitiä eikä vaimoa eikä lasta — ei minkäänlaista hellyyttä.' Ja Tomasso sanoo, 'Francesca', sanoo hän, 'koko se herraparvi, jota sanotaan valtiomiehiksi, on juuri siviilipukuinen poliisijoukko, ja minä luulen, että he ovat vapauttaneet herra Rossin vain siksi, että sitä varmemmin voisivat houkutella hänet ansaan ja saada hänet kiinni toisen kerran.'»

»Mutta sinua, äiti, he eivät ainakaan ota kiinni, vai mitä?» huusi Bruno.

»Eipä tietenkään! Minähän olen kuuro, Luojan kiitos, enkä voi kuulla heitä.»

»Se on mainio ominaisuus todistajalla! Annapas, kun kuulustelen sinua, äiti. Poliisi tekee aina aluksi kolme kysymystä naistodistajalle.»

»Mitä?»

»Kolme kysymystä», kirkui Bruno. »Mikä on nimesi ja isäsi nimi, kuinka vanha olet ja kuinka monta lasta sinulla on. No aloitetaanpa — kuinka vanha olet, äiti?»

»Francesca Maria fu Giuseppa», vastasi vanha vaimo.

»Erehdys — kuinka monta lasta sinulla on?»

»Kuusikymmentäseitsemän, teidän ylhäisyytenne.»

»Mainio todistaja!» huusi Bruno ja nauroi niin, että kyyneleet vierivät silmistä.

Samassa koputettiin taas ovelle.

»Minä, minä!» huusi poika ja marssi taas sauvoineen ovelle.

»Kuka siellä nyt on, Garibaldi—Mazzini—Washington? Ah— vanha John taasen!»

Vanha mies seisoi kynnyksellä. Hän oli yksi niitä, joita Davido Rossi avusti, iältään yhdeksänkymmen vuotias. Kaikki lapset olivat häneltä kuolleet, ja hän eli lastenlastensa luona, ollen niitä kurjia ihmisolentoja, jotka päivisin oleskelevat sisässä, mutta öisin lyhdyn valossa etsivät katuojista sikarinpätkiä.

»Tule toisen kerran, John! Äläkä luule kumminkaan Villa Borghesea saavasi», sanoi Bruno.

Mutta Davido Rossi ei antanut hänen poistua tyhjin käsin, ja vanhan miehen silmät säihkyivät kuin nuoren pojan hänen sanoessaan:

»Minä kuulin teidän puhuvan tänään piazzalla, herra! Hyvä puhe, mutta yhdestä olen pahoillani.»

»Mistä?» kysyi Bruno.

»Siitä, mitä herra sanoi Donna Romasta. Hän antoi mulle eilen puoli frangia — oikein seisahdutti vaununsa antaakseen sen.»

»Soo — oh — siitäkö syystä vain — — —» alkoi Bruno.

»Se on hyvä syy kyllä. Hyvää yötä, John!» sanoi Davido Rossi, ja Giuseppe sulki oven.

»Oh, Donna Romalla on hyviä puolia, kuten kaikilla muillakin ihmisillä», sanoi Bruno.

»Olen pahoillani, että puhuin hänestä», sanoi Davido Rossi.

»Se on turhaa. Kyllä hän ansaitsi, mitä sai. En ole ollut kahta vuotta hänen atelieessaan oppimatta tuntemaan häntä.»

»Minä ajattelin miestä — ja jos olisin muistanut, että nainen saa kärsiä — — —»

»Hyh! Hänen täytyy tehdä pääsiäistunnustuksensa hiukan aikaisemmin — siinä kaikki.»

»Ellei hän olisi nauranut minun puhuessani —»

»Nyt erehdytte, herra. Ei se ollut Donna Roma, joka nauroi, vaan pikku prinsessa Bellini. Hän kurottaa aina kaulaansa ja kaakattaa kuin vanha hanhi. Ei pidä tehdä vääryyttä Donna Romalle. Hän on parempi kuin tuo toinen. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä? Hurmaavan kaunis! Hän seisoi keskellä parveketta — naisista on yhtä hauskaa istua parvekkeella kuin hevosesta on kurkistella portin yli — jos olisitte nähnyt hänet siellä, olisitte myöntänyt, että hän oli yhtä suloinen katsella kuin Eedenin omena, mutta hän on myöskin yhtä kavala kuin Niilin käärme.»

Päivällinen oli lopussa, ja poika tahtoi kuulla fonografia. Davido Rossi meni noutamaan sitä toisesta huoneesta, ja Elena meni samalla sinne sytyttämään tulta. Hän oli polvillaan uunin edessä, selin Davido Rossiin, ja puhalteli puihin, mutta sanoi sitten värähtelevällä äänellä:

»Minä olen myöskin hiukan pahoillani siitä, jos uskallan sen sanoa. En voi uskoa, mitä he kertovat siitä neidistä, ja vaikka se olisi tottakin, niin emmehän tunne hänen historiaansa, vai mitä?»

»Ehkä olette oikeassa, sisar», sanoi Davido Rossi.

Kun hän palasi ruokasaliin fonografi muassaan, oli ruoka-astiat viety pois ja vanha isoäiti oli mennyt. Giuseppe oli asettanut tuolit kahteen riviin, selkämykset vastakkain ja joukko kävelykeppejä poikittain niiden yli. Se oli muka palatsikäytävä. Ja puettuna isänsä nurinpäin käännettyyn takkiin, niin että sen helakan punainen vuori loisti päällä päin, kulki hän juhlallisesti sauvoineen kapeassa käytävässä, ja Bruno nauroi vallan nääntyäkseen pojan juhlallisille askelille ja komealle puvulle.

»Liiasta naurusta sydän käy kipeäksi», huusi Elena sisähuoneesta.

»Minä olen hiljaa kuin hiiri, äiti», vakuutti Bruno ja sytytti sikarin, joka oli väännetty kuin korkkiruuvi.

Sitten väännettiin fonografia, ja Giuseppe marssi ympäri »Swaney-virran» sävelen kaikuessa ja Sousan orkesterin soittaessa sekä Davido Rossin nojautuessa uunin reunaan ja miettiessä kaukaista maata, jossa ihmistä pidetään ihmisenä ja jossa ilma on vapaa.

»Herra Rossi», sanoi Bruno kesken tupakoimistaan.

»Mitä?»

»Oletteko koettanut sitä silinteriä, joka ensiksi teille lähetettiin?»

»En vielä.»

»Miksikä ette?»

»Mies, joka toi sen, sanoi, että sen lähettäjä on kuollut», — Rossi värähteli kuin kylmästä — »se olisi kuin ääni haudasta — en tiedä uskallanko kuulla sitä.»

»Niinkuin aave, joka puhuu ihmiselle — tietysti — ja varsinkin, jos se oli läheinen ystävä.»

»Se oli läheisin ystäväni, Bruno — se oli isäni.»

»Isänne?»

»Kasvatusisäni. Neljä vuotta hän puki ja ruokki ja kasvatti minua, ja minä olin kuin hänen oma poikansa.»

»Eikö hänellä itsellään ollut lapsia?»

»Oli pieni tytär, yhtä suuri kuin Giuseppe, kun hänet viimeksi näin — Roma.»

»Roma?»

»Niin. Hänen isänsä oli vapaamieliseen puolueeseen kuuluva, ja hänen nimensä oli Roma.»

Hän oli ottanut uunin reunalta paperia, jossa nimikirjoitukset olivat, ja sitten hän veti lyijykynän taskustaan. »Kuinka kaunis se lapsi oli! Hänen tukkansa oli sysimusta ja silmät kiiltävän tummat.»

Elena oli palannut huoneeseen ja kuunteli, tahraiset kädet sivuilla.

»Minne hän joutui?» sanoi Elena.

»Kun hänen isänsä tuli Italiaan, jossa hän joutui vangiksi, antoi hän tytön erään italialaisen ystävän hoitoon Lontooseen. Minä olin silloin liian nuori häntä hoitamaan. Sitten läksin kohta Englannista Amerikkaan.»

»Missä hän on nyt?» kysyi Elena, ja Davido Rossi pyyhki pois viimeisen nimen listasta sekä vastasi pää kumarassa:

»Kun palasin Englantiin... oli hän kuollut.»

»Hm — ei ole mitään uutta auringon alla — Donna Roma tuli myöskin Lontoosta», sanoi Bruno.

Davido Rossi tunsi, kuinka hänen kasvonsa värähtelivät.

»Hänen isänsä oli maanpakolaisena Englannissa myöskin, ja kun hän palasi tänne, joutui hän Elbaan. Hän oli jättänyt tytön sellaisten ihmisten huostaan, jotka kohtelivat häntä pahoin — tuon kaiken olen kuullut vanhan kreivittären suusta, kun hän moittii Donna Romaa.»

Davido Rossi hengitti tuskallisesti, ja jotain tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa.

»Omituista, jos se olisi sama tyttö», sanoi Bruno.

»Mutta herra Rossin Roma on kuollut», sanoi Elena.

»Niin, niin, se on totta! Mikä pöllö minä olen!» virkkoi Bruno.

Davido Rossi tunsi melkein tukehtuvansa. Hän tahtoi avarampaa tilaa ja astui ulos lyijykatolle.

VI.

Ave-Maria-soitto kajahteli useasta kirkontornista, ja aurinko laskeutui Pietarin kirkon taakse, sinertävän yön levitessä lumipeitteisten Apenninien yli ja yksinäisen tähden tuikkiessa siellä täällä. Viileä henkäys kävi läpi ilman, iltatuuli alkoi hymistä ja varisseet lehdet kahista, aivan kuin vanha maa värisisi vilusta.

Davido Rossin korvat suhisivat aivan kuin etäinen myrsky olisi kohissut puissa. Brunon viimeiset sanat yhdessä Charles Minghellin sanojen kanssa olivat koskeneet häneen aivan kuin hätäkello, joka kajahtaa unelmien sumun läpi. Hänen järkensä oli kuin huumaantunut ja hänen silmänsä olivat himmeät. Hän pani kiinni takkinsa napit ja kulki kiireesti edestakaisin lyijykatolla häkin vieressä, jossa linnut jo hiljaisina istuivat puulla.

Yö lähestyi nopeasti, ja pimeän tullessa kuvasarja kulki hänen muistinsa läpi tuskan räikeässä valossa. Silmänräpäyksessä hän oli Lontoossa, tuossa suuressa sumuisessa kaupungissa. Onnellisen kodin seinien sisässä paloi iloinen valkea, jonka ääressä istui kunnianarvoinen mies, pyhimyksen näköinen vaimo ja pikku tummasilmäinen lapsi, joka lauleli kaiket päivät, aivan kuin hänen sydämensä olisi ollut laululintusen häkki. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas Roomassa, vanhan palatsin kullattujen seinien sisässä, jossa puuteroidut lakeijat kanniskelivat hopeatarjottimia, ja sama lapsi oli kasvanut naiseksi, ihanaksi, komeaksi, oli loistavasti puettu kuin kuningatar, mutta häpeän ympäröimä. Davido Rossin veri jähmettyi, ja ääni hänen sisässään kuiskasi: »Parempi olisi, jos hän olisi kuollut!» Ja kuunnellen tätä ääntä sanoi Davido Rossi itselleen, että tyttö oli kuollut, hänen täytyi olla kuollut, sillä Jumala oli hyvä eikä sallinut niin hirveätä tapahtua.

Ennenkuin hän huomasi ajan kulun, kertoivat kirkonkellot, että yön ensimmäinen tunti oli tullut. Juhlallisesti kajahti ensimmäisenä ja viimeisenä yksinäinen lyönti, joka vaikutti omituisen jäähdyttävästi, aivan kuin kellon kaiku autiolta meren kalliolta. Trinità dei Montin luostarin ikkunat valaistiin tähän aikaan, ja hämäriä tulia kiilui myöskin passionistien munkkiluostarista. Hän näki, kuinka Kristuksen morsiamet ja koppien lapset lauloivat messuja kuolleille pimeässä kirkossaan, jossa yksi ainoa öljylamppu paloi sen munkin edessä, joka luki rukouksen toisten munkkien veisatessa vastaukset haudankolkolla äänellä. He olivat onnelliset yksinkertaisessa elämässään, sillä kohtalo ei ollut julma heille eikä kääntänyt elämää surkeaksi ivaksi.

»Mutta hän on kuollut», ajatteli Davido Rossi. »Jumala johdattaa askeleemme hyvään loppuun, vaikka ne hoipertelevat sinne tänne. Hän ei olisi sallinut minun menetellä niin! Tyttö on kuollut!»

Samassa hän huomasi hohtavan valon pyhän Pietarin piazzalla ja pitkät varjot kirkon seinillä. Joukko kokoontui katsomaan paavin riemujuhlan viimeistä näytäntöä, ja kun raketit räiskyen lensivät ilmaan, juoksi pieni Giuseppe isänsä ja äitinsä seuraamana lyijykatolle.

Davido Rossi otti pojan syliinsä ja koetti haihduttaa oman synkkyytensä lapsen ilossa. Nyt kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, ja sitten leimahti pyhän Pietarin kirkon rististä tulen liekki, ja toisia tulia helähti palamaan ympäri kirkon ja pitkin pilareita luoden valoaan holveihin, kattoihin, kelloihin ja apostolien kuvapatsaisiin, kunnes koko kirkko kimmelteli kymmenissä tuhansissa säkenöivissä valoissa, ja koko piazza ja kaupunki näkyi päivänkirkkaana, kirkkaudessa kuitenkin siellä täällä sysimustia varjoja. Toinen raketti lensi ylös, ja samassa valkoiset valot muuttuivat keltaisiksi. Piazza näytti suurelta tulella kiehuvalta kattilalta, ja oli kuin tulivirtoja olisi johdettu yli laajan kaupungin. Sitten alkoivat lamput palaa aivan oikullisesti, sammuen vähitellen toinen toisensa perästä, ja tuon suuren rakennuksen kohdalla näytti nousevan lumottu satulinna, joka hävisi tehden tilaa toiselle, kunnes vihdoin nuo ilmalinnat katosivat, ja näytti kuin koko kirkkokin olisi sortunut raunioiksi.

»Oletko koskaan nähnyt ilotulitusta, setä Davido?» kysyi Giuseppe.

»Olen kerran, pikku poju, kaukana täältä, kauan aikaa sitten. Silloin olin pieni poika ja minun kanssani oli tyttönen, joka ei ollut sinua suurempi. Mutta nyt tulee kylmä, ilma on jäähtynyt. Jopa on myöhäkin, ja pienten poikien pitää mennä levolle.»

»Hm — Jumala on Jumala, ja paavi on Hänen profeettansa», sanoi Bruno Elenan ja Giuseppen mentyä. Oli kirkasta kuin päivällä. Aivan saattoi nähdä tulituksen johtajan paavin asunnon yläpuolella. »Hm» — hän puhalsi savun käyrästä sikaristaan — »mutta salamaa he eivät kumminkaan voi estää iskemästä.»

»Bruno!»

»Mitä?»

»Oliko Donna Roman isä Volonnan prinssi?»

»Oli. Viimeinen prinssi, joka kantoi tuota vanhaa paavillista nimeä. Kun Volonnan tilukset otettiin takavarikkoon, hävisi arvonimi, mutta vanha vampyyri sai maat.»

»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»

»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»

»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.

»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»

»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.

»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»

»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»

»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»

»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»

Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.

Sanomalehtipoika piazzalla huusi »Tri-bu-na», ja Bruno virkkoi:

»Sepä on aikaista! Mistähän nyt puhutaan? Minä menen ostamaan lehden.»

Pimeys oli nyt peittänyt taivaan, ja tähdet tuikkivat korkeudessaan kirkkaina, lempeinä, valkoisina ja jaloina, saattaen kuolemattomassa ylevyydessään ihmisten pikkumaisuuden häpeään.

»Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaki osoittaa hänen käsialaansa.»

Davido Rossi lausui nuo sanat ääneen, mutta hän koetti turhaan saada yön tyyneyttä omaan sieluunsa. Hänen silmiensä edessä kulki kuten ennenkin muistojen vaihteleva sarja. Hän oli taas Lontoossa suuren rautatieaseman lasikaton alla veturien tukahduttavan savun ja höyryviheltimien hälinän seassa. Hän sanoi hyvästi vanhalle partasuulle miehelle. »Hyvästi, poikani», sanoi vanha mies. »Minä kirjoitan sinulle ajoissa, ja sitten kerron sinulle jotain, joka ehkä hämmästyttää sinua. Hyvästi! Jumala sinua siunatkoon.» Ja sitten seurasi hiljaisuus. Vankilan ovet sulkeutuivat elävän miehen saavuttua sinne, ja kun ne avautuivat, oli jälellä ainoastaan ruumis.

Ei. Muisto toi toisenkin kuvan. Hän oli Roomassa taas, ja eräs entinen vanki tuli Elbasta tapaamaan häntä parlamenttirakennukseen. »Tuon teille kuolevan miehen tervehdyksen», sanoi mies ja antoi Davido Rossin käteen pienen pahvilaatikon. »Hänellä oli verrattain suuri vapaus, ja hän kasvatti suuressa puutarhassaan kukkia lapsille, mutta kirjeitä hän ei saanut kirjoittaa ja postia vartioitiin tarkasti.» — Laatikossa oli fonograafilieriö, johon oli kirjoitettu: »Ainoastaan D.L:lle. Pyydetään, että parlamentin jäsen Davido Rossi hävittää tämän, ellei hän tiedä, missä D.L. on.»

Tiber tuolla alhaalla virtasi mutaisessa uomassaan rauhattomana. Yhtä rauhaton oli Davido Rossin mieli, jota epäilykset kiusasivat ja voittamaton pelko vaivasi. Mutta juuri silloin kello löi kahdeksan, ja ääni hänen sisässään sanoi:

»Ole rohkea! Tunkeudu tuon salaisuuden pohjaan asti! Taivas on kaiken yllä!»

Kun Davido Rossi palasi sisään, huomasi Elena, joka juuri riisui poikaa, hurjan katseen hänen silmissään, mutta Bruno, joka luki iltalehteä, ei nähnyt mitään, vaan huusi:

»Halloo! Kuulkaapas tätä. Tämä on Olgan kirjoitus. Hänellä sitten on kynä, sen minä sanon. 'Madame de Pompadour. Tähän saakka meillä on ollut vain madame —, jonka vaikutus valtioon ja Italian viisaisiin vallanpitäjiin oli ainoastaan satunnainen, mutta nyt on kohtalo lahjoittanut meille Madame de Pompadourin...' Sitten on johtava kirjoitus teidän piazzalla pitämästänne puheesta. Kiittää teitä taivaaseen asti. Katsokaa! Luojan kiitos, että meillä on miehiä semmoisia kuin parlamentin jäsen Rossi, joka uskaltaa...»

Mutta otsa synkkänä kääntyi Davido Rossi pois ja meni sisähuoneeseen, ja Bruno katsoi ympärilleen hämmästyneenä.

»Tahdotteko lampun?» kysyi Elena.

»En, kiitos», vastasi Davido Rossi avonaisesta ovesta.

Tuli paloi uunissa, ja hermostuneena hän värähti huomatessaan, kuinka valo kuvastui ikkunaan, aivan kuin tulinen silmä sieltä olisi katsellut häntä. Hän avasi fonografin laatikon, joka oli nostettu paikoilleen pianon päälle, ja sitten hän nouti piirongista pienen pahvikotelon. Tuli uunissa välähti synnyttäen aavemaisia varjoja lattialle, mutta hän veti lieriön kotelosta ja työnsi sen fonografiin. Sitten hän astui ovelle ja lukitsi sen.

VII.

»Hm» — sanoi Bruno, »tämä riittää nolaamaan miehen niin, että hän tuntee itsensä pieneksi kuin sardiini!»

Nyt oli jäljellä vielä yksi tehtävä, mutta peittääkseen sen oikean luonteen Bruno otti sanomalehtensä ja sanoi:

»Elena, minä menen alas lukemaan tämän isällesi. Donna Roma raukka, hänen täytyy varmaan paeta kaupungista. Kohta, kohta, Garibaldi-Mazzini! Aikaisin maata, aikaisin ylös, ja aikaa on kyllin vanheta, eikö niin! ... Mitä herra Rossiin tulee, luulisi häntä ennemmin rikokselliseksi kuin päivän sankariksi! Se nostattaa vallan sietämättömän janon minussa!» Ja Bruno läksi alas kahvilaan koettamaan, eikö litrallinen aurinkoisten viinitarhojen syysnestettä voisi poistaa tuota janoa.

Sillä välin Giuseppe, joka oli hyvin väsynyt, näytti kovin nyrpeältä, kun hänen täytyi mennä maata sanomatta hyvää yötä setä Davidolle. Äiti suostui menemään noutamaan pojan yöpuvun alas, sen sijaan että pojan olisi pitänyt mennä ylös makuuhuoneeseen, sillä hän arveli, että ehkä Davido Rossi jo oli tullut sisähuoneesta ruokasaliin ja voisi siis tyynnyttää pojan. Mutta kun Elena palasi ruokasaliin, oli sisähuoneen ovi vielä lukossa ja Giuseppe pyysi saada maata sohvalla, kunnes setä tulisi kantamaan hänet makuuhuoneeseen. Hän lupasi vakavasti pysyä valveilla ja sitten hän sai panna maata yöpuvussaan, päiväpuku peitteenä. Kaikki kävi hyvin kolmekymmentä sekuntia, mutta sitten pieni kiharatukka näytti rupeavan antautumaan taistelussa Nukkumatti-jättiläistä vastaan.

»Ei minua nukuta, äiti», kuului uninen ääni sohvalta, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä kävi säännöllinen hengitys hitaammaksi, silmät sulkeutuivat ja pieni sielu hiipi tiedottomuuden valtakuntaan.

Äidin ilo on kuin lapsen, ja Elena nauroi itsekseen istuessaan sohvan toisessa päässä. Sitten hän otti pienen miehen vaatteet, katseli niitä, käänsi taskut nurin ja näki niiden merkilliset aarteet: korkin, pyöreän kiven, särkyneen napin ja ruostuneen naulan.

Äkkiä hän huoneen hiljaisuudessa kuuli äänen. Se tuli sisähuoneesta. Oliko se herra Rossin ääni? Ei! Tuo ääni oli vanhempi ja heikompi kuin herra Rossin eikä ollut niin selvä. Oliko hänen luonaan joku vieras? Siinä tapauksessa vieras oli tullut sillä aikaa kuin hän, Elena, oli ylhäällä makuuhuoneessa. Mutta miksi hän ei olisi kuullut koputusta? Kuinka Giuseppe ei hänelle kertonut siitä? Ja lamppukin oli vielä ruokasalin pöydällä, ja sisähuoneessa oli siis aivan pimeä, paitsi mitä tuli uunista valaisi.

Hänen verensä jähmettyi ja hän kuunteli, mitä siellä sisällä sanottiin, mutta seinä esti ääntä kuulumasta. Silloin tällöin sai hän selon yksityisistä sanoista. Mutta äkkiä kuului kesken vierasta ääntä selvä ja tuttu ääni, joka tuskallisesti väristen sanoi: »Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Se oli herra Rossin ääni, ja Elenan pää rupesi menemään vallan sekaisin. Kenelle hän puhui? Kuka puhui hänelle? Hän oli mennyt yksin huoneeseen ja istui siellä pimeässä, ja kumminkin sieltä kuului kaksi ääntä.

Sillä hetkellä pikku Giuseppe huudahti unissaan, ja käännettyhän pojan toiselle kyljelle ja tyynnytettyään häntä Elena kuunteli taas, mutta kaikki oli hiljaa. Hän rupesi jo uskomaan, että hän oli nukahtanut ja uneksinut, kun sama painajainen taas rupesi häntä vaivaamaan. Hän kuuli Davido Rossin pitkät, hitaat askeleet ohuella matolla, joka oli levitetty tiilipermannolle, ja sitten omituista suhisevaa ääntä. Sitten seurasi taas tuo vieras puhe.

Nyt alkoi asia selvitä Elenalle, ja hän naurahti. Tuo yliluonnollinen ääni, joka oli kauhistuttanut häntä, oli ainoastaan fonografi! Mutta hetken kuluttua uusi pelko valtasi hänet, kun hän kuuli Davido Rossin tuskalliset huudahdukset, joilla hän tuontuostakin keskeytti fonografin äänen. Elena ei voinut kuulla sanoja, mutta ääni ilmaisi suurta tuskaa. Tuskin tietäen mitä teki Elena hiipi ovelle ja kuunteli. Silloinkin hän vain silloin tällöin saattoi kuulla vieraan äänen lausumat sanat, joita fonografin surina yhä keskeytti.

»Davido», sanoi ääni, »kun tämä joutuu käsiisi... suuressa tuskassani... älä pidä pyyntöäni mitättömänä ... mutta mitä päättänetkin tehdä... ole hellä lapselle... muista että... hyvästi poikani... loppu on lähellä... ellei kuolema tee tyhjäksi... ne, jotka jäävät maan päälle auttaja ja puoltaja taivaassa... Hyvästi!» Ja näitä katkonaisia sanoja keskeyttivät Davido Rossin huokaukset ja tukahdutetut nyyhkytykset. Ja yhä uudelleen hän vakuutti: »Sen tahdon. Vannon Jumalan edessä, että tahdon!»

Elena ei voinut kestää enää. Kooten rohkeutensa hän koputti ovelle. Se oli heikko koputus, eikä vastausta kuulunut. Hän koputti kovemmin, ja sitten suuttunut ääni sanoi:

»Kuka siellä?»

»Minä vain — Elena», kuului kaino vastaus. »Onko jotain tapahtunut? Ettekö ole terve?»

»Olen», kuului tyynempi ääni, ja sitten avattiin ja suljettiin jotain laatikoita. Vihdoin Davido Rossi avasi oven ja astui ulos.

Kun hän astui kynnyksen yli, katsahti hän taakseen pimeään huoneeseen aivan kuin hän olisi pelännyt näkymättömän käden koskettavan hänen olkapäähänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja otsa hiessä, mutta hän hymyili ja virkkoi äänellä, joka oli hiukan käheä, mutta kumminkin tyyni.

»Pelkään pelästyttäneeni teitä, Elena.»

»Ettekö ole terve, herra? Saanko noutaa hiukan konjakkia?»

»Ei! Ei mitään! Mutta...»

»Ottakaa tämä lasillinen vettä.»

»No hyvä. Voin paremmin nyt, ja olen kovin häpeissäni. Elena, te ette saa ajatella tätä sen enempää, ja vaikka tulisinkin tulevaisuudessa tekemään jotain, joka tuntuu teistä omituiselta, niin ette saa mainita tätä. Lupaattehan sen?»

»Minun ei tarvitse luvata sitä, herra», sanoi Elena.

»Bruno on iloinen, kunnon poika, Elena, mutta joskus —»

»Kyllä tiedän — enkä koskaan mainitse tätä kenellekään. Mutta te vilustuitte illalla katolla, kun katselitte ilotulitusta — siinä kaikki! Yöt ovat kylmiä nyt, ja minä olin ajattelematon, kun en tuonut teille päällystakkianne.»

Ja Elena ajatteli: »Annan kaksi suurta kynttilää St. Augustinon Madonnalle, jotta hän varjelisi hänet kuumeelta.»

Sitten hän koetti olla iloinen ja sanoi kääntyen nukkuvaan poikaan:

»Katsokaa! Hän oli paha taas eikä tahtonut mennä maata ennenkuin te tulisitte kantamaan hänet.»

»Pikku mies!» sanoi Davido Rossi. Hän astui sohvan luo, mutta hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hajamielisiltä, ja katsoen Elenaan hän kysyi:

»Missä Donna Roma asuu?»

»Trinità dei Monti — kahdeksantoista», sanoi Elena.

»Onko nyt myöhä?»

»Kello on ainakin puoli yhdeksän.»

»Hm — viedään nyt Giuseppe levolle.»

Hän oli nostamaisillaan pojan syliinsä, kun laahustavia askeleita kuului portaissa ja sitten hätäinen koputus ovelle.

»Isä!» huusi Elena.

»Se on hän. Hän tulee ylös.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä iltapukuun puettu nainen seisoi eteisessä. Se oli Donna Roma. Hän oli avannut kärpännahkaisen viittansa, ja hänen rintansa kohosi nopean astunnan aiheuttamasta hengästyksestä.

»Saisinko puhutella herra Rossia?» alkoi hän, ja kun hän sitten katsoi Elenan ohi ja huomasi Davido Rossin nojautuneena lapsen yli, näytti häntä pyörryttävän ja hän sulki silmänsä hetkeksi.

Davido Rossin kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän astui esiin, kumarsi syvään ja saattaen vieraan sisähuoneeseen sanoi hiukan epävarmasti:

»Astukaa sisään! Elena noutaa lampun. Tulen takaisin heti paikalla.»

Sitten hän nosti Giuseppen syliinsä, kantoi hänet ylös makuuhuoneeseen, kääri peitteen hänen ympärilleen, silitti päänaluista ja teki ristinmerkin pojan otsalle sekä palasi takaisin sisähuoneeseen unissaan kulkevan miehen tavoin.

VIII.

Kun Roma astui ylös portaita Davido Rossin huoneeseen, kiusasivat häntä nuo samat ristiriitaiset ajatukset, jotka egyptiläisten kyykäärmeiden lailla olivat kiemurrelleet hänen aivoissaan silloin kun hän sanoi paronille: »Voisin tappaa hänet.» Mutta kun hän saapui ovelle ja näki itse miehen seisovan nukkuvan lapsen vieressä, tuntui hänestä aivan samalta kuin ensi kerran Davido Rossin äänen kuullessa — hän tunsi nähneensä tuon kuvan ennen jossakin, ehkä jossakin toisessa elämässä — ja tuo muistin nimettömän komeron avaaminen melkein pyörrytti häntä.

Sitten saapui Davido Rossi puhuen ja käyttäytyen omituisen hämillään, ja häntä seurasi ujo vaimo (arvattavasti Brunon vaimo) kantaen lamppua. Mutta samana hetkenä, jolloin Roma astui vastaanottohuoneeseen, hän oli taas tyyni.

Jäätyään yksin Donna Roma katseli ympärilleen ja huomasi yhdellä silmäyksellä kaikki — ohuen maton, yksinkertaisen karttuunin, kuvat, erinäköiset huonekalut. Hän näki fonografin pianolla vielä auki, ja lieriökin oli näkyvissä — odottaessa hänen melkein teki mieli koskettaa vieteriä. Hän näki itsensä peilissä uunin yläpuolella, kiiltävän mustan tukkansa, joka oli työnnetty pois otsalta, niin että yksi ainoa kihara pääsi valumaan alas, hän näki kärpännahkaisen viittansa olkapäillään ja sen alla valkoisen silkkimusliinipukunsa, joka sulautui yhteen hänen kauniin vartalonsa kanssa.

Sitten hän kuuli Davido Rossin askelten palaavan, ja vaikka hän nyt oli aivan tyyni, tunsi hän omituista pelkoa, semmoista, jota näyttelijä tuntee pukuhuoneessaan kuullessaan orkesterin alkavan soiton. Hän oli selin oveen, ja hänen hameensa kahahti, kun Davido Rossi astui huoneeseen, ja samassa mies seisoi hänen edessään ja he olivat kahden kesken.

Davido Rossi katsoi Donna Romaan suurilla, syvämietteisillä, ihmeellisillä silmillään, ja tyttö näki hänen kohottavan kätensä otsalleen ja sitten kumartavan syvään ja tarjoavan istuinta Donna Romalle, itse mennen uunin luo ja nojautuen siihen. Donna Roma värisi ja tunsi punastuvansa, mutta puhuessaan hän oli taas oma herransa, ja hänen äänensä oli pehmeä ja luonnollinen.

»Tiedän menetteleväni kovin omituisesti tullessani tänne teitä tapaamaan», sanoi hän, »mutta te olette pakottanut minut siihen, enkä voi mitään muuta.»

Davido Rossi äänsi heikosti, ja Donna Roma huomasi hänen kumartuvan eteenpäin nähdäkseen vieraan kasvot, ja hän loi katseensa alas osittain antaakseen hänen katsoa, osittain välttääkseen hänen katsettaan.

»Minä kuulin teidän puheenne tänään piazzalla. On turhaa sen laveammalta keskustella siitä, että muutamat kohdat puheesta tarkoittivat minua.»

Davido Rossi ei puhunut mitään, ja Roma leikki sylissään olevalla hansikkaalla ja jatkoi sitten samalla vienolla äänellä:

»Jos olisin mies, pitäisi minun kaiketi vaatia teidät kaksintaisteluun, mutta naisena en voi muuta kuin sanoa teille, että olette väärässä.»

»Väärässä?»

»Julmasti, häpeällisesti väärässä.»

»Sanotteko minulle, että...»

Hän änkytti hätäisesti, mutta Roma vastasi aivan tyynesti:

»Uskokaa, että kaikki, mitä sanoitte ja mihin viittasitte, on perätöntä.»

Tytön silmissä oli vihan ja inhon kiilto, jota hän koetti peittää, sillä hän tiesi Davido Rossin katsovan häneen.

»Jos... jos...» Davido Rossin ääni oli paksu ja epäselvä, »jos te sanotte, että olen tehnyt vääryyttä teille...»

»Te olette — julmaa vääryyttä.»

Roma kuuli hänen hengityksensä, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten näkevänsä jotain hänen kasvoissaan.

»Ehkä pidätte sitä omituisena», lisäsi tyttö, »että pyydän teitä luottamaan ainoastaan vakuutukseeni. Mutta vaikka olette tehnyt minulle väärin, uskon teidän luottavan siihen. Teidän vihollisennekin sanovat teitä oikeutta rakastavaksi mieheksi. Kaikkialla tunnetaan teidät naisen puolustajaksi. Kaikkialla, missä julmat ja itsekkäät miehet ovat tehneet väärin naista kohtaan, siellä teidän nimenne on kaikunut sorretun ystävänä ja puoltajana. Pitääkö teistä nyt sanottaman, että te itse olette saattanut viattoman naisen kärsimään?»

»Jos... jos te vakuutatte kunniasanallanne, että se, mitä sanoin — mihin viittasin, on perätöntä, että väärä huhu on teitä panetellut, että se on kaikki viheliäistä, perätöntä ilkeyttä —»

Tyttö kohotti päänsä ja katsoi Davido Rossia suoraan silmiin sanoen äänellä, joka ei värissyt:

»Sen vakuutan.»

»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani uskon teitä.»

Hän oli ajatellut: »Se on hän! Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut, hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»

»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.

»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»

Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»

»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden keskellä nääntyä nälkään.»

Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen. Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen houkutuksiinsa.

»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen, seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»

Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.

»Unelma! Kaikillahan meillä on unelmamme», sanoi Davido Rossi.

»Niin — unelma! Miehiä tuli — hän ei ollut niiden joukossa. He kiirehtivät täyttämään pienimmänkin toivomukseni, kiihoittivat kaikkia mielettömyyksiäni, ympäröivät minut loistolla, mutta unelmani oli särkynyt. Harvoja heistä kunnioitin, en ainoatakaan ihaillut. He olivat minulle ajanviettona, leikkikaluina. Ja he kostivat minulle sanomalla salassa... samaa, mitä te sanoitte julkisesti tänä aamuna.»

Davido Rossi katseli yhtämittaa Donna Romaa suurilla, syvämietteisillä silmillään, jotka olivat kuin lapsen silmät, ja kesken iloaan onnistumisestaan tyttö tunsi tuskaa nähdessään hänen kasvojensa surumielisen ilmeen ja kuullessaan hänen värähtelevän äänensä.

»Miehet ansaitsevat paljon moitetta», sanoi Davido Rossi. »Taistelussa mies miestä vastaan me jaamme iskuja kaikkialle ja luulemme käyvämme rehellistä taistelua, mutta unohdamme, että vihollisemme takana usein on nainen — vaimo, äiti, sisar, ystävä — ja, Jumala sen meille antakoon anteeksi, kun iskemme, käy iskumme myöskin häneen.»

Puolinainen hymy Roman huulilta hävisi, ja omituinen liikutus, jota hän ei voinut käsittää, valtasi hänet.

»Te puhuitte köyhistä naisista, jotka taistelevat ja näkevät nälkää», sanoi tyttö. »Hämmästyisittekö, jos kertoisin, että minä tiedän, mitä se merkitsee? Niin, ja mitä merkitsee olla ilman ystäviä ja yksin — aivan, aivan yksin julmassa, pahassa kaupungissa.»

Hän oli kadottanut tyyneytensä hetkeksi, ja silmien kuiva kiilto oli muuttunut kosteaksi, vakavaksi loistoksi. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän oli taas oma herransa ja alkoi puhua välttääkseen kiusallista vaitioloa.

»En ole koskaan puhunut tästä kenellekään toiselle miehelle», sanoi hän, »enkä ymmärrä miksi tulin sen maininneeksi teille — juuri teille.»

Davido Rossi ei huomannut mitään vilppiä tytön mielistelyssä. Hän näki vain oman pikku Romansa, lapsen, tuon viattoman siskonsa, joka vieläkin, vaikka nukkuvana, oli tytössä.

Donna Roma oli noussut seisomaan, ja Davido Rossi astui hänen luokseen ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

»Oletteko koskaan ennen nähnyt minua?»

»En koskaan», vastasi tyttö.

»Istukaa», pyysi Davido Rossi. »Minulla on jotain sanottavaa teille.»

Tyttö istui ja hänen kasvoihinsa tuli omituinen, melkein kavala ilme.

»Te olette kertonut minulle hiukan elämästänne», sanoi mies, »sallikaa minun nyt kertoa teille hiukan omasta elämästäni.»

Tyttö hymyili taas, ja hänen oli vaikea peittää kasvojensa voittoisaa ilmettä. Nuo suuret lapset, joita sanotaan miehiksi, ovat melkein säälittäviä. Hän oli odottanut taistelua, mutta mies oli jo alussa heittänyt pois aseensa ja nyt hän aikoi kokonaan antautua tytön käsiin. Ellei tuolla miehellä olisi ollut noin tunteellinen katse ja noin hellä ääni, olisi tyttö melkein nauranut sydämessään.

Donna Roma antoi vaipan valua pois hartioiltaan saattaen näkyviin pyöreän vartalonsa ja valkoiset käsivartensa ja heittäen toisen jalan toisen yli, niin että hänen valkoisen pitsialushameensa lieve ja pieni punainen kengän kärki pisti esiin. Sitten hän yskähti hiukan tuoksuavaan nenäliinaansa ja asettui kuuntelemaan.

»Te olette vanhan suvun lapsi», alkoi Davido Rossi, »suvun, joka on vanhempi kuin se linna, jossa se eli ja ylpeämpi kuin kuningassuku. Ja vaikka olisitte kärsinyt suuriakin suruja, olette kokenut äidin ja isän rakkautta ja teillä on ollut oma koti. Ymmärrättekö mitä on, kun ei ole nähnyt isäänsä eikä äitiään, kun ei ole kotia eikä ole nimeä, vaan täytyy olla yksin?»

Tyttö nosti katseensa — syvä poimu oli Davido Rossin otsassa. Sitä ei Roma ollut huomannut ennen.

»Onnellinen on se lapsi», sanoi Davido Rossi, »jolle yksikin sydän sykkäilee tässä armottomassa maailmassa, vaikka häpeä olisi hänen kehtonsa ääressä seisonut. Minulla ei ollut ketään. En ole koskaan nähnyt äitiäni.»

Ilkkuva ilme Roman kasvoista hävisi, ja hän veti pois toisen jalkansa toisen päältä.

»Äitini oli sydämettömän miehen ja armottoman lain uhri. Hän sitoi lapsensa ranteeseen lipun, johon hän oli kirjoittanut lapsen isän nimen, asetti poikansa Santo Spiriton löytölasten kodin seimeen ja heittäytyi itse Tiberiin.»

Roma veti viitan hartioilleen.

»Hän makaa köyhien nimettömässä haudassa Campo Veranossa.»

»Teidän äitinne?»

»Niin. Aikaisin muistoni on se, että minut annettiin hoidettavaksi erääseen maataloon Campagnaan. Se oli vallankumouksen aikakautta, eikä kuninkaan aarreaitta vielä ollut maksanut takaisin paavin aarreaitalle sen rahoja. Santo Spiriton nunnilla ei ollut varaa maksaa hoidokeistaan, ja minä olin kuin hyljätty linnunpoikanen vieraassa pesässä.»

»Oh!»

»Niihin aikoihin jotkut konnat harjoittivat orjakauppaa valkoisilla italialaisilla poikaraukoilla. He vaelsivat ympäri maata, kokosivat pieniä poikia, sulkivat heidät karjan tavoin rautatievaunuihin ja lähettivät heidät vieraille maille. Minun kasvatusvanhempani möivät minut rahasta, ja minut lähetettiin Lontooseen.»

Roman rinta kohosi, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

»Sitten muistan eläneeni laajassa, puoleksi autiossa talossa Sohossa — viisikymmentä vierasta poikaa yhteensullottuina. Suurimmat pojat lähetettiin kaduille posetiiveineen, nuoremmille pojille annettiin käteen häkki, jossa oli orava tai valkoinen hiiri. Me saimme kupin teetä ja leipäpalan aamiaiseksi emmekä saaneet palata illalla kotiin, ennenkuin olimme ansainneet iltasemme. Sitten — — talvipäivät ja yöt ovat kylmät siellä pohjoisessa, ja pienet etelän pojat posetiiveineen ja oravineen värisevät kylmästä ja näkevät nälkää siellä pimeän ja lumen keskellä.»

Roman silmät kostuivat nopeasti, ja kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.

»Luojan kiitos, minulla on toinenkin muisto», jatkoi Davido Rossi. »Muistan jalon miehen — hän oli suorastaan pyhimys — italialaisen maanpakolaisen, joka uhrasi elämänsä köyhille, varsinkin oman maansa köyhille.»

Roma näytti pidättävän hengitystään.

»Usein hän saattoi poikasten isännät oikeuden eteen Englannissa, kunnes nämä, huomatessaan, että heitä tarkastettiin, muuttuivat vähemmän julmiksi. Hän avasi kotinsa noille pikku raukoille, ja he tulivat lämpimään, valoisaan kotiin kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla tuoden posetiivit mukanaan. Hän opetti heitä lukemaan, ja sunnuntai-iltoina hän kertoi heille suurten italialaisten elämästä. Hän on kuollut, mutta hänen henkensä elää — elää niiden sielussa, jotka hän teki eläviksi.»

Roman silmät olivat sokeina kyynelistä, ja sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kun hän kysyi:

»Mikä hän oli?»

»Tohtori.»

»Mikä hänen nimensä oli?»

Davido Rossi pyyhkäisi otsaansa kädellään vastatessaan:

»Häntä nimitettiin Giuseppe Roselliksi.»

Roma kohottautui puoleksi istuimeltaan, mutta vaipui sitten takaisin, ja pitsinenäliina putosi hänen kädestään.

»Mutta minä kuulin sitten — kauan jälestäpäin — että hän oli roomalainen ylimys, yksi noita pelottomia, jotka olivat valinneet köyhyyden ja maanpaon ja tuntemattoman nimen vapauden ja oikeuden tähden.»

Roman käsi oli vaipunut rinnalle, joka kohoili mielenliikutuksesta, mitä hän ei koettanutkaan salata.

»Eräänä päivänä tuli kirje Italiasta, ja siinä sanottiin, että tuhat miestä odotti häntä johtajakseen pannakseen toimeen vallankumouksen ja syöstäkseen valtaistuimelta väärän kuninkaan. Se oli petosta, erään konnan työtä, jolle miehelle sittemmin maksettiin hyvä hinta sankarin verestä. Minä kuulin siitä myöhään — vasta tänä iltana.»

Tuli hetken hiljaisuus. Davido Rossi kohotti toisen käden silmilleen.

»Entä sitten?»

»Hänet houkuteltiin takaisin Englannista Italiaan. Eräs englantilainen ministeri avasi hänen kirjeensä, jotka olivat kirjoitetut eräälle ystävälle, ja ilmoitti niiden sisällyksen Italian hallitukselle. Hänet jätettiin poliisin haltuun ja ajettiin maanpakoon ilman kuulustelua.»

Roma puristi rintaansa aivan kuin estääkseen itkua puhkeamasta esiin.

»Eikö hänestä koskaan kuulunut mitään?»

»Kerran — kerran vain — se ystävä, josta puhuin, sai kuulla hänestä.»

Romaa pyörrytti aivan kuin hän olisi seisonut äkkijyrkänteen partaalla, mutta hän ei voinut seisahtua, hänen täytyi jatkaa.

»Kuka oli se ystävä?»

»Yksi noita köyhiä orpoparkoja — poika, joka oli kiitollisuuden velassa hänelle kaikesta ja joka rakasti ja kunnioitti häntä kuin isäänsä — ja yhä vieläkin rakastaa ja kunnioittaa häntä ja koettaa seurata hänen jälkiään.»

»Mikä — oli hänen nimensä?»

»Davido Leone.»

Roma katsoi häneen hetken ääneti. Sitten hän sanoi: »Kuinka hänelle kävi?»

»Italian tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja Englannin poliisi karkoitti hänet Englannista.»

»Eikö hän koskaan voinut palata omaan maahansa?»

»Hän ei ole koskaan voinut käydä äitinsä haudalla, paitsi yöllä salassa aivan kuin rikoksentekijä.»

»Minne hän joutui?»

»Hän läksi Amerikkaan.»

»Eikö hän koskaan palannut?»'

»Palasi! Koti-ikävä hänessä, kuten kaikissa kodittomissa, oli valtavin tunne. Hän palasi Italiaan.»

»Missä hän on — nyt?»

Davido Rossi astui hänen luokseen ja sanoi:

»Tässä huoneessa.»

Tyttö nousi —

»Te olette Davido Leone?»

Davido Rossi kohotti toisen kätensä:

»Davido Leone on kuollut!»

Oli hetken äänettömyys. Tyttö saattoi kuulla sydämensä lyönnin. Sitten hän sanoi melkein kuulumattomasti kuiskaten:

»Ymmärrän. Davido Leone on kuollut, mutta Davido Rossi elää.»

Davido Rossi ei vastannut, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmänsä säikkyivät.

»Ettekö pelkää kertoa tuota minulle?»

»En.»

Tytön silmät loistivat ja huulet värähtelivät.

»Te loukkasitte ja nöyryytitte minua julkisesti tänä aamuna ja kumminkin luulette minun säilyttävän salaisuutenne.»

»Tiedän sen.»

Tytöstä tuntui kuin hänen rintansa laajenisi, ja hitain, hermostunein liikkein hän ojensi kätensä.

»Saanko... saanko puristaa kättänne?» sanoi hän.

Hetken epäröinti. Sitten heidän kätensä yhtyivät puristukseen, joka oli täynnä tulta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli kohottanut Roman käden huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Voittoisa riemun tunne välähti tytön sydämessä, mutta sammui samassa. Hänen teki mieli itkeä, tunnustaa, sanoa jotain, hän ei tiennyt mitä. Mutta Davido Leone on kuollut kaikui hänen korvissaan, ja samassa hän muisti, mikä asia hänet oli tuonut tähän taloon.

Sitten kyyneleet alkoivat tulvia hänen silmiinsä, hänen rohkeutensa lannistui ja hän tahtoi paeta, paeta pois sanomatta sanaakaan. Roma ei voinut puhua, Davido Rossi ei voinut puhua. He seisoivat äkkijyrkänteen reunalla, ja ainoastaan äänettömyys pelasti heidät syöksymästä kuiluun.

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma murtuneella äänellä, ja pää alas vaipuneena ja huulet värähdellen hän astui ovelle.

IX.

Tähän hetkeen asti Davido Rossi oli ajatellut Romaa ainoastaan tuona lapsena, jonka hän tunsi seitsemäntoista vuotta sitten, tohtori Rosellin tyttärenä, ystävänään ja kasvatussisarenaan. Mutta hän katsoi tyttöään nyt taas tämän kulkiessa hänen ohitseen ovelle, ja nyt, ensimmäisen kerran, hän näki Roman ei niinkuin poika näkee tytön, vaan niinkuin mies näkee naisen. Kuinka kauniiksi hän oli kasvanut! Ja hän oli Roma! Hänen Romansa, olkoonpa heidän välillään mitkä esteet tahansa! Jotain lämmintä värähti hänen sydämessään sitä ajatellessa, ja katsoen tyttöön uusin silmin hän tunsi ruumiillista riemua, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Saavuttuaan ovelle Roma seisahtui aivan kuin epäröiden lähteä ja sanoi äänellä, joka vielä oli vieno, mutta syvempi:

»Minä tahdoin nähdä teidät silmästä silmään, mutta nyt, kun olen nähnyt teidät, ette olekaan se mies, joksi teitä luulin.»

»Ettekä te», vastasi Davido Rossi, »se nainen, joksi teitä kuvittelin.»

Tytön silmät välähtivät, ja hän nosti katseensa kysyen: »Ette siis koskaan ennen ole nähnyt minua?» Ja Davido Rossi vastasi hetken kuluttua:

»En ole koskaan nähnyt Donna Roma Volonnaa ennenkuin tänään.»

»Anteeksi, että tulin luoksenne», sanoi Roma.

»Kiitos, että sen teitte», vastasi Davido Rossi, »ja jos olen loukannut teitä, olen tästä hetkestä alkaen teidän ystävänne ja puoltajanne. Sallikaa minun koettaa parantaa, mitä olen rikkonut. Olen valmis sen tekemään, jos voin, tuottakoon se minulle mitä nöyryytystä tahansa. Kiiruhdan tekemään sen, enkä voi antaa itselleni anteeksi, ennenkuin se on tehty. Se, mitä sanoin teistä, on valhetta, — ääretön valhe — antakaa minun pyytää teiltä anteeksi.»

»Tarkoitatteko julkisesti?»

»Tarkoitan. Kello kymmenen tullaan hakemaan minulta kirjoitusta aamulehteen. Huomisaamuna pyydän julkisesti anteeksi julkisesti lausumaani loukkausta teitä kohtaan.

»Te olette hyvin hyvä ja uljas», sanoi Roma, »mutta kumminkin pyydän, ettette tee sitä...»

»Ah — kyllä ymmärrän! Tiedän, että on mahdoton voittaa valhetta. Kun se kerran on lausuttu, vyöryy se kuin kivi alas kallion rinnettä, eikä edes sekään, joka työnsi sen vyörymään, voi enää seisahduttua sitä. Sanokaa, mitä voin tehdä — sanokaa.»

Roman pää oli vielä kumarassa, mutta nyt hänen kasvoissaan oli ilon ilme.

»On eräs, minkä voisitte tehdä, mutta se on vaikeata.»

»Vähätpä siitä! Sanokaa, mitä se on.»

»Ajattelin tullessani tänne... mutta ei siitä tule mitään.»

»Sanokaa, minä pyydän!»

Hän koetti katsoa Roman silmiin taas, ja tämä vältti hänen katsettaan kuten ennen, mutta nyt paljon viehättävämmästä syystä.

»Ajattelin että — että jos tahtoisitte tulla luokseni, kun ystäväni ovat koolla siellä, niin teidän läsnäolonne minun vieraanani kaikkien noiden parissa, joiden silmissä olette minua solvaissut, riittäisi jo puhdistamaan kaiken. Mutta —»

Hän odotti sykkivin sydämin Davido Rossin vastausta, mutta tämä ei ensin sanonut mitään, ja ollen luopuvinaan koko tuumasta jatkoi Roma:

»Mutta se on mahdotonta. En voi pyytää sitä. Tiedän mitä se merkitsisi. Sellaiset ihmiset ovat säälimättömiä — armottomia.»

»Onko siinä kaikki?» sanoi Davido Rossi.

»Ettekö siis pelkää?»

»Pelkää!»

Hetkisen he katsoivat toisiinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Roma oli ylpeä hänen rohkeudestaan. Tuo ei ollutkaan lapsi, vaan mies, mies, joka naisen tähden saattaa asettua koko maailmaa vastaan.

»Olen ajatellut muutakin», virkkoi Roma.

»Sanokaa.»

»Olette ehkä kuullut, että olen kuvanveistäjä. Valmistan suihkukaivoa kaupungille, ja jos saisin veistää teidän kasvonne —.»

»Se kokoaisi hehkuvia hiiliä pääni päälle.»

»Teidän täytyisi silloin istua mallina luonani.»

»Koska saan alkaa?»

»Huomis-aamuna, ellei se ole liian aikaista.»

»Siihen tuntuu olevan vuosia», vastasi Davido Rossi.

Roma painoi päänsä alas ja punastui. Davido Rossi koetti taas katsoa hänen loistaviin silmiinsä ja hehkuviin poskiinsa, ja pelkästä ilosta käänsi tyttö päänsä pois.

»Anteeksi, jos olen viipynyt liian kauan», sanoi hän yrittäen heikosti avata ovea.

»Olisin valittanut joka hetkeä, jos olisitte mennyt ennen», vastasi Davido Rossi.

»Tahdoin ainoastaan, ettette ajattelisi minua vihaisin ja katkerin mielin.»

»Jos minulla on ollut semmoinen tunne, on se nyt täydellisesti kadonnut.»

»Minun on myöskin kadonnut», sanoi Roma vienosti ja rupesi taas tekemään lähtöä.

Hänen viittansa hakanen oli tarttunut olkapään kohdalta silkkimusliiniin, ja koettaessaan irroittaa sitä hän katsahti Davido Rossiin ja hänen katseensa näytti sanovan: »Tahdotteko?» ja Davido Rossin katse vastasi: »Saanko?» ja ruumiillisessa kosketuksessa omituinen, näkymätön silta yhdisti heidät silmänräpäyksessä.

»Sallikaa minun saattaa teidät ulos», sanoi Davido Rossi, ja tytön silmät vastasivat avomielisesti:

»Tahdotteko?»

He astuivat alas portaita vieretysten, melkein koskettaen toisiaan.

»Unohdin antaa teille osoitteeni. — Trinità dei Monti», sanoi Roma.

»Kahdeksantoista Trinità Dei Monti», toisti Davido Rossi.

He olivat saapuneet toisen kerroksen kohdalle. »Koetan muistaa», sanoi Roma. »Luulen nähneeni teidät ennen jossakin.»

»Ehkä unessa», vastasi Davido Rossi.

»Niin», sanoi tyttö, »ehkä siinä unessa, josta puhuin.»

He saapuivat kadulle, ja Roman vaunut, vuokrattu coupé, olivat odottamassa parin askeleen päässä ovelta.

He puristivat toistensa kättä, ja tuon sähkökosketuksen aikana Roma kohotti päänsä ja loi pimeässä Davido Rossiin sen katseen, jota tämä turhaan oli hakenut valossa.

»Huomiseen asti siis», sanoi Roma.

»Huomis-aamuun», vastasi Davido Rossi.

»Huomis-aamuun», toisti tyttö, ja taas hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Tulkaa aikaisin, tulettehan? — On niin paljon vielä sanottavaa.»

Davido Rossi katsoi Romaan loistavilla silmillään, ja jotain melkein poikamaista tuli hänen kuluneisiin kasvoihinsa, kun hän sulki vaunujen oven.

»Hyvästi!»

Roma avasi vaunujen ikkunan ja kumarsi hymyillen ikkunasta vaunujen poistuessa.

Davido Rossi seisoi hetkisen paikoillaan paljaspäin piazzalla tähtien valossa, ja hänestä tuntui kuin aurinko olisi lakannut paistamasta. Sitten hän palasi sisään. Bruno kahvilassa lauloi hallitusta vastaan sepitetyn laulun, ja madonnan kuvan alla palavan öljylampun alla nuori mies ja tyttö lukivat unikirjaansa. Vanha garibaldilainen kuorsasi sohvalla portinvartijan kojussa, portaissa oli hiljaista, ruokasali oli tyhjä, ja Elena liikkui yläkerroksessa.

Davido Rossi astui katolle taas. Hänen oli kirjoitettava kirjoituksensa huomispäivän lehteen, ja hänen täytyi koettaa koota ajatuksiaan. Kaupunki humisi alhaalla. Sähkövalot ilmaisivat missä Corso oli ja levittivät kuutamomaista valoa piazzan kumpaankin päähän, aivan kuin kaupunki olisi valaistu tanssiaisia varten ja sitten äkkiä jätetty autioksi. Pehmeitä varjoja väikkyi alempana, ja jostakin näkymättömästä paikasta kuului mandoliinin väriseviä ääniä, ja tenoriääni lauloi lemmenlaulun värähdellen kuin laulurastaan sävel.

Noiden kirkkaiden, tyynien tähtien alla hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin Roman kirkkaita silmiä ja lumoavaa hymyä. Hän meni sisään, ja astuessaan sisähuoneeseen hän tunsi hienoa tuoksua. Ilma oli täynnä tunnelmaa, ja se kertoi jostakin suloisesta olennosta, joka oli mennyt, mutta kuitenkin oli läsnä.

Jotain valkoista oli lattialla. Se oli pieni pitsinenäliina. Onnensa huumaamana Davido Rossi nosti sen huulilleen, ja sitten jokin äkillinen ajatus pani hänet säpsähtämään.

Hän sanoi itselleen: »Hän on minun sisareni. Hän oli kuollut ja on jälleen elossa, hän oli kadonnut ja on jäilleen löydetty.» Samassa joku koputti ovelle.

Se oli kirjapainon poika, joka pyysi kirjoitusta huomiseen lehteen.

»Sano faktorille, että tässä on kaikki, mitä minulla on tänä iltana», sanoi hän ottaen kirjekotelon, johon hän sulki allekirjoituksilla varustetun paperin, jonka otsakkeena oli »Uskomme ja tunnustuksemme».

KOLMAS OSA.

ROMA.

Trinità dei Montin piazza on saanut nimensä Pincion kukkulan reunalla olevasta kirkosta ja luostarista. Kuljemme sen läpi luostarin puutarhan pitkän muurin vieritse mennessämme Pincion puistoon, jossa kaupungin soittokunta soittaa talvisin iltapäivällä. Piazzan kirkon takana ovat Borghesen laajat puistot marjakuusineen ja sypresseineen, ja piazzan edessä leviää koko kaupunki Monte Marion vihreistä rinteistä saakka, jossa pinjat kohoavat taivasta kohti, tasankojen rajalla olevaan vanhaan Rooman linnoitukseen asti. Palatseja, majoja, torneja, huippuja ja kirkkoja väikkyi kuin taulun puitteisiin suljettuna alhaalla Juniculum-vuoren pitkän rinteen sisäpuolella.

Ihmisiä tulvaili piazzalle illalla kuulemaan, kun pyhän Sydämen nunnat ja lapset lauloivat rukouksiaan, ja katsomaan auringon loistavaa laskua suuren Pietarin-kirkon taakse, josta se loi kapeita punaisia säteitä pitkin kapeita katuja ympäröiden ne taivaallisella hohteella. Kiviportaat, jotka kulkevat jos jonkinlaisissa mutkissa peittääkseen jyrkkyyttään, vievät alas kirkolta soikealle Piazza di Spagnalle, joka on aina koristettu ruusuilla, joita kukkakauppiaat myyvät kojuissa suihkulähteen ympärillä.

Näitten portaitten yläpäässä on neliskulmainen talo, josta on näköala joka taholle Roomaan. Auringon nousu ja auringon lasku kultaa sen, kukkien tuoksu piazzalta kohoaa sinne, ja Pinciolta kuuluu sinne soittokunnan soitto. Donna Roman hallussa oli kaksi kerrosta tuossa talossa. Alempaa kerrosta, joka oli rakennettu holvikattoiseksi ja jonne päästiin kaupungin puolelta, hän käytti atelieena, toista kerrosta yksityisasuntona.

Donna Roman kodissa oli kymmenen tai kaksitoista huonetta toisessa kerroksessa, keskellä punaisella ja keltaisella silkillä kalustettu sali, jonka seinät olivat verhotut sametilla ja valaistut ruusun- ja violetinvärisillä, liljanmuotoisilla, venetsialaisesta lasista tehdyillä lampuilla. Hänen makuuhuoneensa, jonka ikkunat olivat Kvirinaalille päin, oli kuin linnunpesä vaaleansinisine huonekaluineen, vuoteen ympärillä sininen silkkiverho ja vuoteella koruompelulla koristetut tyynyt. Hänen päiväkammionsa, jonka ikkunat olivat Vatikaanille päin, oli täynnä malakiittivaaseja ja petoeläinten nahkoja, uunilla pronssinen kello ja Mefistofelesta esittävä veistokuva. Paitsi Donna Romaa ja hänen palvelijoitaan tässä huoneistossa asui ainoastaan eräs tytön etäinen sukulainen, jota hän sanoi tädiksi ja joka tavallisesti tunnettiin nimellä kreivitär Betsy. Mutta atelieessa alhaalla, jonne kiertoportaat johtivat asuinhuoneistosta ja jossa riippui seinillä maskeja, veistoksia ja kallisarvoisia aseita, oli Bruno Rocco, Donna Roman marmorin veistäjä, Davido Rossin asuintoveri ja ystävä.

Ovenvartija katsoi Donna Romaan tapansa mukaan tämän saapuessa vuokratuissa vaunuissa Piazza Navonalta, mutta tulija ei ollut sillä mielellä, että kohtelias huomio olisi häntä huvittanut, ja kun hänen palvelustyttönsä juostessaan ylös portaita sanoi jotain emäntänsä tädistä, kreivittärestä, ei Donna Roma kuullut sitä. Hän meni suoraan makuuhuoneeseensa, lähetti heti pois palvelijansa, ja kun koira työnsi kylmän kuononsa hänen käteensä, ajoi hän sen pois hyväilyttä.

Siitä huolimatta hän ei mennyt levolle heti, vaan istui kauan puettuna, leikkien peilipöydällä olevilla pikkuesineillä. Sitten hän harjasi hyvälle tuoksuavan tukkansa, kääri kokoon päälaelleen ja päästi irti taas. Kolme valoa paavin loggialla, jotka sammutetaan kello kymmenen, olivat aikoja sammuneet, raitiovaunujen lyhdyt olivat lakanneet tuikkimasta, ja hiljaisuus oli levinnyt kaupungin yli, kun Roma katsoi pientä kelloaan ja huomasi istuneensa kokonaista kaksi tuntia ajatuksissaan.

Sisäinen nainen hänessä oli saanut aika kolahduksen sinä iltana. Hän oli lähtenyt ulos ylpeänä, iloisena, uhkaavana, ja hän oli palannut kotiin nöyryytettynä, hämillään ja hiukan häpeissään. Mutta yli kaikkien muiden tunteiden oli omituinen suloinen tunne, hellyys, lämpimän veren tykintä, vastustamaton viehätys, jota hän turhaan koetti vastustaa.

Hän nukkui huonosti ja näki kiusallista unta, että hänen isänsä taivaasta vartioi maan päällä olevaa tytärtään tietäen kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen työnsä. Tämä oli peloittavaa, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi suuri rikoksellinen ja syntinen. Koko yön häntä vainosivat nuo suuret syvämietteiset silmät, jotka tuntuivat olevan hänen isänsä silmät, mutta jotka sitten olivatkin Davido Rossin silmät. Ne saattoivat hänet tuntemaan aivan kuin jotain halveksittavaa olisi hänen ympärillään ja aivan kuin hän olisi ollut alasti. Mutta herätessään aamulla, kun aurinko paistoi huoneeseen ja ääniä kuului piazzalta, hän saattoi vapautua tuosta epämiellyttävästä tunnelmasta. Hän hymyili muistellessaan unta alastomuudestaan ja hän ajatteli eilisen illan tapahtumia aivan kuin teatterinäytäntöä, joka oli hetkeksi lumonnut hänet.

Kun palvelustyttö toi hänen teensä, oli hän täydellisesti oma herransa, ja kaikki mitä sen jälkeen tapahtui, auttoi häntä jälleen muuttumaan samaksi olennoksi kuin eilisaamuna.

»Eteisessä on henkilö, joka toi tämän kirjeen hänen ylhäisyydeltään», sanoi palvelustyttö.

Se oli kirje paronilta, joka lähetti lupauksensa mukaan Felicen Donna Roman palvelukseen. »Kuten sanoin, hän on aarre eikä näe mitään», kirjoitti paroni. »Älä lue sanomalehtiä tänä aamuna, lapseni, ja jos sinulle lähetetään niitä, älä virka mitään.»

Roma oli tuskin lopettanut aamiaisensa, kun ilmoitettiin, että eräs sanomalehtinainen tahtoi tavata häntä. Se oli Lena, Olgan kilpailija sekä kirjallisuudessa että rakkaudessa.

»Minä olen 'Penelope'», sanoi hän, »tiedättehän Aurinko-lehden 'Penelope'. Tulin kysymään, ettekö tahtoisi vastata herra Rossin eiliseen puheeseen. Toimittajamme suo mielellään teille tilaisuuden siihen. Ja jos tahtoisitte minun kauttani vastata Olgan häpeällisiin syytöksiin... Olgako? Hän on 'Fiori', tiedättehän. Ettekö ole lukenut hänen kirjoitustaan? Tässä se on. Häpeällisiä viittauksia! Ei kukaan nainen voi jättää niitä vastaamatta.»

»Kaikesta huolimatta aion juuri niin tehdä», sanoi Roma. »Hyvästi!»

Lena oli tuskin mennyt kynnyksen yli, kun paljon tärkeämpi henkilö astui Roman luo. Se oli senaattori Palomba, Rooman pormestari, kohtelias, liukas mies, jolla oli pienet vilkuilevat silmät.

»Otan osaa kärsimäänne ikävään, hyvä neiti! Hävytöntä parjausta! Semmoista se on se painovapaus! Häpeällistä! Se on kaikki sanomalehdissä — olen ottanut ne mukaani. Eräässä lehdessä on suoraan viitattu teihin. Katsokaa — kuvanveistäjätär, joka on äskettäin saanut tilauksen kaupungilta mahtavan miehen välityksellä —. Eikös se ole kiusallista? Ja vaalit ovat lähellä! Meidän täytyy panna julkinen vastalause. Oh, älkää säikähtäkö! Se on vain pakotie ampiaispesästä. Ei mitään viekkautta, ei. Tietysti kaupunginhallitus ostaa suihkulähteenne kumminkin, mutta arvelin, että on parasta tulla tänne neuvottelemaan, ennenkuin julkaisen mitään.»

Roma ei sanonut mitään, ja mahtava mies vetäytyi kauemmas, ja hänen kasvojensa ilme sanoi, että hän oli osoittanut suurta suosiota, mutta hänen tuli nyt myöskin saada suosionosoitus palkakseen.

»Huhu kertoo, että hallitus aikoo järjestää uuden salapoliisilaitoksen — ja siinä se tekee vallan oikein. Muistattehan sisarenpoikani Charles Minghellin? Minä toin hänet tänne, kun hän tuli Pariisista. Niin, Charles rupeaisi mielellään tuon poliisilaitoksen johtajaksi. Ja sopivampaa miestä ei voi löytää! Hän saa selville kaikki asiat neulan putoamisesta vallankumoushankkeisiin asti. Ja jos Donna Roma tahtoisi kuiskata sanasen hänen puolestaan... Lupaatte ajatella sitä? Kiitos!... Mikä ihana veistos! Teidän tietysti? Mestariteos! Voi kilpailla vanhan Rooman mestariteosten kanssa. — Istunto tänään, ystäväni — hyvästi!»

Pormestari ei ollut vielä ulkona, kun kolmas vieras tuli eteiseen. Se oli Madame Sella, kuuluisa muotiompelija, joka katsoi kuuluvansa tavallaan seuraelämään ja käyttäytyi tuttavallisesti ruhtinaallisia asiakkaitaan kohtaan.

»En suinkaan nyt mahtane tulla de trop? Tiesin ettette pahastuisi, vaikka tulin näin aamusella. Minkä häpeämättömän puheen se kansankiihoittaja piti eilen! Jokainen puhuu siitä. Ihmiset sanovat, että te aiotte lähteä pois. Mutta ei suinkaan se liene totta? Eikö? Sepä hauskaa! Olen niin iloinen!... Ohimennen sanoen, älkää välittäkö noista minun pikku laskuistani, rakas ystävä, mutta... ensi viikolla aion pitää pienet kutsut, ja jos paroni suostuisi tulemaan... Te mainitsette siitä hänelle? Tuhat kiitosta! Hyvästi! Kuinka suloiselta te näytätte tuossa yksinkertaisessa puvussa! Atelieehame tietysti. Kuka uskoisi, että yksinkertaisessa alpakkahameessa voi näyttää noin ihanalta!»

»Kreivi Mario», ilmoitti Felice, ja naisekas vanha keikari tulla tepsutteli huoneeseen. Hän oli Roman talonisäntä ja Italian lähettiläs Pietarissa.

»Kuinka ystävällistä, että otitte minut vastaan, Donna Roma. Ja näin tavattomaan aikaan. Mutta minä toivon vakavasti, että paronin ei tarvitse luopua toimestaan noiden ilkeiden panettelujen tähden. Vai ette usko? Sepä hauskaa. Tietysti ministeri on arka, kun hänen yksityiselämäänsä kosketaan. Anarkistit tietävät sen, ja maassa, jossa yleinen mielipide on niin oikullinen kuin täällä, se on vanhin poliittinen temppu. Entäs meidän vapaamieliset laitoksemme! Ne auttavat aina kiihoittajia, jotka ajavat kansaa hyökkäysasentoon.»

Sitten hän lisäsi astuen ikkunan luo: »Mikä ihana näköala! Kaunein koko Roomassa, se on koko Euroopassa! Minä sanon aina, että ellei minulla olisi vuokralaisena Donna Roma, ajaisin hänet pois ja asettuisin itse tänne asumaan... Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Olen... hm... olen hyvin kyllästynyt Pietariin, ja olen kirjoittanut ministerille pyytäen, että hän siirtäisi minut Pariisiin, ja jos joku kuiskaisi sanan puolestani... Kuinka suloinen te olette! Hyvästi!»

Roma oli sairaana tuosta valheellisuudesta, ja hän tunsi katkeruutta sitä henkilöä kohtaan, joka oli sen herättänyt. Samassa avasi näkymätön käsi oven Pincion puolisessa seinässä, ja hänen tätinsä ärtyisä ääni kutsui häntä toisesta huoneesta.

Vanha kreivitär, joka juuri oli lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hyvänhajuiselle saippualle, makasi valkoisessa aamupuvussa sohvalla, jonka toisella puolella oli kultapuitteinen peili, toisella pieni pyhimysarkku. Hänen kasvonsa näyttivät tuhatvuotisilta. Ne olivat kuin valtansa menettäneen roomalaisen keisarin kasvot, ja harmaa tukka oli vielä keikailevissa kiharoissa hänen hienon päänsä ympärillä. Hänen luiset sormensa olivat täynnä liian väljiä sormuksia, ja helminauha riippui hänen ranteessaan. Kissa istui hänen jaloissaan leikkien kultaristillä, joka oli lähtenyt irti nauhastaan.

»Oh — tuossako sinä viimeinkin olet? Joskus sinä kumminkin tulet luokseni. Kiitos!» kuiskasi hän vaikeroiden. »Otaksuin sinun eilisiltana tulevan minua katsomaan ja olin valveilla yli puoliyön.»

»Minun päätäni kivisti, ja siksi menin levolle», sanoi Roma.

»Minulla on aina päänkivistystä, rakkaani, mutta, ei kukaan ajattele minua», sanoi vanha nainen, ja Roma astui ikkunan luo.

»Nyt sinun pääsi varmaan on yhtä jäykkä kuin ennenkin, ja sinä yhä vielä aiot kutsua tänne tuon miehen huolimatta minun kiellostani?»

»Hän tulee istumaan mallinani tänä aamuna ja on jo ehkä saapunut», vastasi Roma.

»Juuri niin! Ei maksa vaivaa puhua. En ymmärrä tämän ajan tyttöjä. Taivas tietää, että maailma ei ole niin hirveän vaativainen. Se pyytää vain ihmisiä hiukan hallitsemaan itseään ja säilyttämään hyvän varjon. Minun nuoruudessani ei ikinä olisi sallittu tuollaisen miehen astua ainoankaan kunniallisen kodin kynnyksen yli Roomassa. Hänet olisi suljettu vankilaan, sen sijaan että hän nyt istuu pääministerin hoidokin mallina.»

»Betsy-täti», sanoi Roma, »tahtoisin kysyä sinulta jotain.»

»Joudu sitten. Päänkivistykseni alkaa. Nattalina! Missä on Nattalina?»

»Oliko riitaa isäni ja hänen omaistensa välillä, ennenkuin hän läksi kodistaan ja meni maanpakoon?»

»Ei toki! Kuka semmoista kertoi? Vai riitaa! Hänen isänsä sydän oli murtunut, ja hänen äitinsä sulki linnan portit, eikä niitä avattu ennenkuin hänen kuolinpäivänään. Paavi koetti rakentaa rauhaa, mutta isäsi oli samanlainen kuin sinäkin — liian jäykkäniskainen. Nattalina, anna hajusuolani. Miksi et ole tuonut tyynyä kissalle?»

»Mutta täytyyhän miehen elää omaa elämäänsä, ja jos isäni arveli oikeaksi — —.»

»Oikeaksi? Sanotko sinä oikeaksi sitä, että hän rikkoi välit omaistensa kanssa ja ollen ainoa poika antoi arvonimen mennä hukkaan ja maatilansa joutua koirille?»

»Minä luulin, että ne joutuivat paronille, tätikulta.»

»Roma! Etkö sinä häpeä pilkata minua tuolla lailla? Sinä pilkkaat paroniakin huolimatta hänen hyvyydestään! Minä en jaksa kuulla isästäsi enää. Hän menetti rikkautensa ja nimensä, jätti oman lihansa ja verensä toisten armoille — ja minkä tähden?»

»Arvattavasti isänmaansa tähden.»

»Tyhjän tähden! Itserakkauden, turhamielisyyden ja valekunnian tähden. Mene pois! Pääni on haljeta. Nattalina, miksi et ole tuonut minun hajusuolaani? Ja miksi sinä aina unohdat — —»

Roma läksi huoneesta, mutta hänen tätinsä ääni, kun tämä torui palvelijaa, seurasi häntä atelieehen asti.

Hänen koiransa oli alhaalla ja tuo musta villakoira vastaanotti hänet meluavan suosiollisesti, mutta iloista ääntä, joka tavallisesti huusi hänelle hyvää huomenta, hän ei kuullut. Bruno oli kyllä siellä, mutta hän oli vaiti ja totinen ja nyrpeän näköisenä työnsä ääreen kumartunut.

Donna Roma ymmärsi helposti tuon muutoksen katsellessaan omaa työtään. Se seisoi telineellä siinä osassa atelieeta, jossa hän itse työskenteli ja joka oli lasiseinällä erotettu toisesta osasta. Se oli Davido Rossin pää, jonka hän eilen oli karkeasti muovaillut. Hän ei vielä ollut päättänyt ketä kahdestatoista lähteen ympärillä olevasta apostolista Rossin tuli esittää, hän päätti tehdä kokeita itse patsaassa. Tuo oli luonnos vain, mutta siinä oli jälkiä siitä mielenliikutuksesta, joka oli kiusannut häntä, ja se osoitti, että hän oli tietämättään jo tehnyt valintansa. Se esitti Juudasta.

Eilisiltana hän oli nauranut katsellessaan sitä, ja hän oli nauranut ajatellessaan, kuinka koko kaupunki nauraisi, jos tuo mies rupeaisi istumaan mallina omalle irvikuvalleen. Mutta tänä aamuna hän huomasi, että tuo kuva oli julma ja mahdoton ja väärä. Se ei soveltunut Davido Rossin luonteeseen, kuten Roma hänet nyt käsitti, ja hän antoi anteeksi Brunon pahan tuulen, jos hänen valintansa oli siihen syynä. Mutta koska Bruno oli vakoillut häntä ja puhunut hänestä ystävälleen ja koska oli mahdollista, että hän edelleenkin kertoisi emäntänsä töistä, päätti Roma vastedes lukita oven omaan atelieehensä ja siten estää häntä kielimästä.

Pari kosketusta saveen poisti synkän ilmeen patsaasta, ja koska Roma ei kuitenkaan voinut tehdä sen enempää ennen Davido Rossin tuloa, istui hän kirjoittamaan kirjettä.

»Rakas paroni! — Kiitos kardinaali Felicestä. Hänestä tulee olemaan suuri apu tässä talossa, jos hän vain voi elää sovussa Monsignor Brunon kanssa ja ystävyydessä arkkipiispa portinvartijan kanssa. Senaattori Tyhmelin? on käynyt täällä puhumassa jotain minun suihkukaivoani koskevista merkillisistä suunnitelmista. Hän pyysi minua mainitsemaan, kuinka sopiva hänen sisarenpoikansa Charles Minghelli olisi uuden salapoliisilaitoksen johtajaksi. Madame de Trop ja kreivi Signorina ovat myöskin olleet täällä, mutta heidän vaatimattomista toivomuksistaan kerron toiste.

Mitä D.R:iin tulee, on ilmapuntari korkealla, mutta luultavasti kumminkin tulee myrskyisemmät säät kuin odotin. Eilisiltana pukeuduin parhaaseen puserooni ja vastoin kaikkia hyviä tapoja läksin hänen kotiinsa! Mutta omituisinta oli se, että vaikka minä olin lähtenyt ottamaan selkoa kaikesta mikä koski häntä, en ollut kymmentä minuuttiakaan hänen luonaan, ennenkuin hän kertoi tarkoin minusta, ainakin minun isästäni ja hänen elämästään Lontoossa. Luulen, että hän tunsi minut siinä yhteydessä ja tahtoi vaikuttaa tyttären tunteisiini. Ja hän vaikuttikin, niin voimakas on luonnon ääni. Ja sitten ja sen jälkeen ja vielä koko illan. Minusta tuntui aivan kuin olisin ollut maanjäristyksessä ja tahdoin itkeä ja tunnustaa. Vasta sitten, kun muistin, mitä isäni oli ollut — tai oikeastaan, mitä hän ei ollut — ja ettei hän ollut minulle mitään muuta kuin nimi ja että hän oli jättänyt minut julmimman kohtalon valtaan, mihin nainen koskaan voi joutua, silloin vasta virkosin D.R:n dynamiitin vaikutuksista.

Hän lupasi istua minun mallinani ja tulee tänä aamuna tänne! Onneksi Roma on oma itsensä jälleen. Älkää siis tulko hänen luokseen nyt, vaan antakaa hänen yksin hoitaa Piazza Navonan Pontifex Maximusta.

Teidän Romanne.

P.S. — Sillä herralla on hyvä ulkomuoto, kauniit silmät ja ihmeellinen ääni, ja vaikka minä luulen, että hän vapisee nähdessään naisen eikä koskaan ole ollut rakastunut, on hänellä hämmästyttävä vaikutusvoima. Mutta minua naurattaa ajatellessani, kuinka vähän hänen hyökkäyksensä tähän suuntaan vaikuttivat.»

»Parlamentin jäsen Rossi», kuului Felicen haudantakainen ääni Donna Roman takana, ja samassa Davido Rossi astui atelieehen.

II.

Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan, työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta. Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän sananparren.

Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä, ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.

Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta, sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.

»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla onnellinen. Ja kumminkin...»

»Mitä?»

»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»

»Onko? Todellako?»

»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»

»Niin — tietysti verot...»

»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»

»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»

»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»

»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»

»Te olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»

»Olen.»

»Lontoossako.»

»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri, mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja köyhyydellä on monta seuralaista.»

»Asuitteko siellä?»

»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla. Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu, siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä. Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi matkaansa.»

Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.

»Teidän vanha ystävänne... tohtori Roselli... elikö hänkin niin?»

»Eli.»

»Sohossako hän asui?»

»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»

Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.

»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös, ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»

Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.

»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä murtui.»

»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»

»Kas niin!»

»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli isäni — se riittää', sanoi hän.»

Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.

»Kuinka typerää!... Entä hänen äitinsä?»

»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen heille leipää'.»

»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»

»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa, 'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei ole äitiä!'»

Roman ääni värisi. »Hän... oli kai naimisissa?»

»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin hänkin.»

»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! ... Tiesikö vaimo, kuka hänen miehensä oli?»

»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille kaikille Sohossa.»

»He... he kai... olivat onnellisia?»

»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja kun köyhyys tuli...»

»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»

»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen, ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään. Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta, ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä. Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä siunatkoon!»

Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.

Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.

»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu — hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi, ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»

Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt — lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella puolella.»

Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.

»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa. Minä rakastan heitä!»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.

»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään ajelemassa.»

Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.

»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan...»

»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.

Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.

»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin menneiltä ajoilta.»

Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!

Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.

»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten kirjeen:

»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin. Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan. Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon! Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän tiesi edeltäpäin. A propos, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'. Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan. Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi, armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani yhtämittaa huutaa: 'Roma!'

Ystäväsi Bonelli.»

III.

Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti. Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan, ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa.

Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi tyynyllä hänen vieressään.

»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten milloinkaan enää tapaa sinua.»

»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin Italiaan?»

»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen. Ja paitsi sitä...»

»Mitä?»

»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli langetettu.»

»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»

»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta ystävästäsi!»

»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»

»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit. Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit perinnöllinen ruhtinatar.»

»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan, täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena, arvelen minä.»

Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:

»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan. Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»

»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»

»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah, kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»

»En puolusta isääni, mutta kumminkin...»

»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi sinut jätti.»

Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren aukkoon.

»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut...»

»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!... Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat... Mihin on joutunut... Etkö sinä koskaan opi...?»

Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»

Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.

»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin...»

Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.

»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»

»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.

»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään...»

»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.

Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.

»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa...»

Davido Rossi vilkaisi Romaan.

»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte...»

»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»

»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä niin paljon aina. Hyvästi!»

Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle. Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.

»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! — Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies, mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»

»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»

»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan, että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»

»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»

Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.

»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»

Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.

»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»

Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.

»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta asiaansa?» sanoi Roma.

»Niin.»

»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»

»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan. Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti. Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä olisi kauheata tytöllekin!»

Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin tyynet ja vakavat.

»Hän siis antoi pois tyttönsä?»

»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä — jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän tiesi nyt tehtävänsä.»

Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä.

»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään isän vieressä.»

Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.

»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan, laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän, 'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'

»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos jotenkuten.»

Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.

»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta. Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle. Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»

Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.

»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle, ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle. Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta. Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»

Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni. Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — Ora pro nobis!

»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni...»

»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.

»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»

Davido Rossi katsoi vakavasti Roman silmiin ja vastasi: »Tahdon.»

Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. Ora pro nobis! Ora pro nobis!

Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.

Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli saanut edellisenä päivänä.

»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin? Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät, sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.

Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. Jättäkää hänet yksin minun huostaani.

Teidän Romanne.

P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun seurassani!

Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»

IV.

Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista. Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille, syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.

»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»

Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin innokkaasti.

»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät — parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»

Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin, toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja hänen pienet silmänsä välähtivät.

»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän, että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun välille. Ei, älkää istuko takana. Te ette tietysti välitä huomiosta — olettehan niin tottunut siihen.»

Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului kuiskauksia, vieläpä nauruakin.

Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.

Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan. Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa, ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat olevansa.»

»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.

»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti — Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»

»Entä galleria?»

»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet illalliselle... Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana, herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa olevia naisia.»

Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus ... Me sanomme häntä Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta vuotta vanha...»

Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.

Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat, jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu, tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.

Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.

»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.

»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy paremmin», vastasi Davido Rossi.

Don Camillo puri huultaan ja sanoi:

»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta — kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme suuria naisia.»

Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.

Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.

»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.

»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»

»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»

»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.

»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»

»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»

»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»

Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.

»Ettehän tarkoittane...»

Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.

Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen, synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.

Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.

Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin paljon.

»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila, Raha-asiain ministeri — Donna...»

»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.

Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä, ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.

»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»

»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.

»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys, ystäväni!»

»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»

»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille...»

Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.

»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.

»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on toivonut käsiinsä.»

Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.

»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»

»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»

»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»

Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa, kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on huomatuin tyttö Roomassa!»

Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli lempeän äänen sanovan:

»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun kanssani hetkeksi.»

Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:

»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.

Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui niihin.

»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja nauroi sekä hyräili:

»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään... Ja hän hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»

Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui yhtämittaa.

Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.

Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.

Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.

Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.

»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.

»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.

Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:

»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»

»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä...»

»Virkojako?»

»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.

Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia, häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.

Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen. Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi viikkoa joka toinen kuukausi.

Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille, mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa keskustelua.

»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.

»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella pilviä tälläkin hetkellä.»

»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.

»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai kasvatuksensa», sanoi prinsessa.

»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»

»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi prinsessa. »Herra Rossi!»

»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.

Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.

»Eikö tämä ole kaunis huone?»

»Hyvin kaunis.»

»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»

Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:

»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»

Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja molemmat herrat loivat katseensa alas.

Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää, nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin rohkeuden ja voiman tähden.

Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:

»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan, etten ole syönyt mitään tänään... Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni, ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»

Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.

Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»

Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.

Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.

»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»

Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:

»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina...»

»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»

»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta minä näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»

Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä:

»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin joudun?»

Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti, ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.

»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»

»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!...»

»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain ulkonainen kuori säilyy.»

»Sinä kiittämätön tyttö!»

»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin koira tappelee luupalastaan.»

»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut. Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on...»

»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei ollut ollenkaan sellainen.»

»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»

»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»

»Voi minun päätäni! Minun päätäni!... Marttyyri tosiaankin! Sosialisti ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»

»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella minulle mitään pahaa hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»

Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.

»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki... Nattalina...» huusi kreivitär, mutta Roma oli mennyt.

Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:

»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista. Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!

P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»

VI.

Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.

»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»

Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas, yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»

»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!... Pelkään, ettei teillä ollut hauska eilen illalla?»

»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»

»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»

»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille, Euroopan cavaliere serventenä, joka riippuu kiinni toisten valtioiden liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten huomaatte... Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»

»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua siellä.»

»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»

»Niin.»

»Miksi tulitte Roomaan?»

»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin Roma!»

»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»

»Todellako? Toisenko Roman?»

Hänen äänensä värisi hiukan.

»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»

»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»

Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt mitään eroa.

»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»

»Siitä on siis pitkä aika?»

»Seitsemäntoista vuotta.»

»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin...»

»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»

Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys hänessä oli teennäinen.

»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota olet taivaatta'.»

Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat kääntyivät totisina pois.

»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»

»Todellako?»

»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa, joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati, tapahtukoon tinun tahtoti'...»

»Hän siis...»

»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»

Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle pohjattoman kuilun.

Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että aamiainen oli valmis.

»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani työtuulella», sanoi Roma.

»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.

Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi ja torui palvelijaa.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana, joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.

Davido Leone on kuollut!

Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen salassa!

Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä kasvattipoikaa.

Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.

»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias...»

»Romako?»

»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille, melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»

»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»

»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon portailla.»

»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»

»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta...»

»Charing Crossilta, eikö niin?»

»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta jonka henki nyt taas eli.»

»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.

»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään. 'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»

»Eikä hän unohtanutkaan... ei voinut unohtaa... tarkoitan... Ette ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö värähtelevällä äänellä.

Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase putosi Roman kädestä.

»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen puotiin.»

Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos ikkunasta.

»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»

Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.

»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja sitten... hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»

Roma oli kuin lamaantunut.

»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista vuoden vanhana'.»

Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.

»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.

»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.

Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta. Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä...

Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti. Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen. Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain oman sydämensä sykinnän.

Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä — kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.

Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:

»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta. Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä. Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin, mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi. Kukahan lienee ollut hänen isänsä? Sen saamme kohta nähdä.

Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa nykyään, että tuskin voin lukea sitä.

Sinun B.»

VII.

»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma, ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan sekin lienee?

Teidän R.V.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen Brunolle postiin vietäväksi.

»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.

Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.

Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä, mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.

Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.

Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär, muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli niin suloista. Se oli niin viehättävää.

Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän...

Mutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.

Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt? Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.

Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»

»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»

»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.

Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla ollut sen parempaa selitystä.

»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole aikaa hukata.»

Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.

»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.

Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido Rossille vastenmielistä.

»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään muuttui synkäksi ja kolkoksi.

Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän alhaalta päin.

Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus, jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja sitten hän seurasi häntä etäältä.

Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi kaksitoista.

Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä, sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet lauloivat ylistyslaulua.

»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna hän ahdisti Brunoa.

Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan kuin härkä nähdessään kiviaidan.

»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä, joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»

»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»

»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»

»Siitä syystä...»

»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»

»Ja te arvelette, että hän siksi...»

»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»

»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»

»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin viisituhatta miestä toverikseen.»

Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:

»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista' maailmassa, Bruno.»

»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että kipinät lensivät.

»Te sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»

»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»

»Niinkö hän sanoo, Bruno?»

»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»

»Ja mitä herra Rossi vastasi?»

»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»

»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»

»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»

»Te siis otaksutte, että nyt...»

»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»

»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»

»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»

Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.

Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä. Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.

Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette, että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä. Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen? Kirjoittakaa!»

Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja kuulen sen, ja sitten...»

Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.

Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan, että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo tulla myöskin...»

»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.

»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo, että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla toimeen...»

»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta», sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»

Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira juoksi haukkuen hänen vieressään.

»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»

»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»

Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja rupesi sitten lukemaan kirjettä.

Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.

»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan häntä!»

»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»

»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi karkuun!»

»Black! Black! Black!»

»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»

Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä hän on ollut.»

Sillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:

»Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. on kuollut, Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse. Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat kiitosta!

Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että olemme oikeilla jäljillä.

Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas, jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää päivänpaistetta, kun Roma on poissa!

Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!

Bonelli.»

Kun vaunut kääntyivät Piazza Navonalle, repi Roma kirjeen palasiksi ja heitti sen ulos ikkunasta.

VIII.

Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi läpi koko talon.

»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet, Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi! Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi, kaksi, kolme, nyt se tulee!»

Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on täällä taas!»

»Donna Roma?»

»Niin.»

»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.

Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti, ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.

»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco? Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»

Äidin sydän oli valloitettu heti. »Rakastatteko lapsia, Donna Roma?»

»Rakastan hyvin paljon!»

»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.

»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä niitä.»

Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita, koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut vienyt perille erästä pyyntöä.

»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:

»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido Rossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don Camillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa...»

»Ratsastatteko te?»

»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria koko ajan, ja ehkä kotiin tullessa...»

»Kyllä tulen mukaan.»

»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten...» Hän oli lähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:

»Odottakaa! Koska olette täällä, tahtoisin näyttää teille jotain.»

»Minulleko?»

»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma seurasi Rossia vierashuoneeseen.

»Odottakaa hetkinen», pyysi Davido Rossi ja meni makuuhuoneeseen.

Kun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty käärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma huomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.

»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen, kun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin...»

»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja hänen verensä kiehui.

Davido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan, joka oli ollut siihen käärittynä.

»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että otaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»

»Hänen kuvansa? Onko teillä todellakin hänen kuvansa?»

»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen englantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa yläpuolella.

Roma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa vapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän virkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:

»Tämä siis oli pikku Roman isä?»

»Niin.»

»Onko se hänen näköisensä?»

»Kovasti.»

»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän näköinen sinä päivänä... Kensal Greenissä?»

»Oli.»

»Ja sinä yönä, jona hän vei nuken Sohoon?»

»Oli.»

Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin kyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:

»Hän oli teidän ystävänne ja hän... hän rakasti minun pientä kaimaani.»

Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi, virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:

»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli varmaan isistä parhain, mutta tyttö...»

»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.

»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän...»

»Hän oli vain seitsenvuotias.»

»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento... Eikö hän ollut hiukan itsekäs?»

»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»

Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei uskaltanut enää.

»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä hänellä oli ollut... jos nimittäin tyttö olisi elänyt...»

Heidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.

»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.

»Minulle?»

»Ettekö tahtoisi sitä?»

»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»

»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»

»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»

»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»

Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä yhä uudelleen.

Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla, pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:

»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»

Tuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän käsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin tahtoisin.»

»Tahtoisitteko?» sanoi Giuseppe astuen sisään kasvot loistaen ilosta.

»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen. »Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»

Pojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma oli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri sitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.

Se oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden säkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti paikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä pää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.

Mutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin yläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi nauramaan, ja laulu loppui.

Samassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä tuli Elena, joka sanoi:

»Se raapi oven takana, ja minä arvelin, että se varmaan seurasi teitä.»

»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani sydämen», sanoi Roma.

»Samaa minä sanon pojastani», »anoi Elena.

»Giuseppe taitaa aikoa sotamieheksi, vai mitä?»

»Ei, hän aikoo portinvartijaksi.»

»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni kerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas Elena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat kertoneet — etteivät häpeä!»

Valkea sammui ja hämärä pimeni.

»Tuonko lampun, herra?» sanoi Elena.

»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka äiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he lähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä hiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua taisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei voisi vaieta.

»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa — Roman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt sitä vääräksi?»

»En.»

»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon jutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»

»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän tohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen tähden.»

»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli suuri prinssi?»

»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»

»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»

»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle asialle...»

»Mikä hänen nimensä oli?»

»Charles Minghelli.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut — että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»

»Uskoitteko... uskoitteko tuota juttua?»

»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»

»Te siis uskotte... että... jos hän vielä elää...»

»Minun Romani on hyvä nainen.»

Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:

»Ettekö tahtoisi kutsua minua Romaksi ja ajatella, että minä olen teidän pikku ystävänne?»

Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja neuvoillaan.

»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi, Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m. sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja vastaan — ja se on oikeassa!»

Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:

»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin jätän sen. Teidän

Romanne.

P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen. — R. V.»

IX.

Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin, valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle. Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.

Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja kultaan.

»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.

»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois köyhille.»

»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»

»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä, eikä valtio tunne heitä.»

»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he palvelevat?»

»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin päin.

»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»

»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»

»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa, Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»

»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»

»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja jakavat yhdessä valtaistuimen.»

»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»

Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi ääntään ja sanoi: »Tuolla!»

»Donna Roma?»

»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»

»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»

Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on jokaisessa heissä.»

»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna Romaan kaikesta huolimatta.»

»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.

Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin koskaan.

Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä iloisesti.

»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin teidät punaisessa takissa, kenraali.»

»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa minun harmaille hapsilleni!»

Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen jäännöksiä.

Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa. Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa, metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.

Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni, kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.

»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta tänään hän on hurmaava.»

»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.

Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.

»Ettehän tarkoita...»

»Vaiti!»

Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen, jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.

Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.

Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään. Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.

Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti yhdellä ohjaksella.

»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.

»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.

Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle. Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.

Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen sanoen:

»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut tehdä, Donna Roma.»

Roma nieli jotain kurkustaan ja sanoi: »Kuka se oli, kenraali Potter?»

»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»

»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.

»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi oppia!» sanoi englantilainen.

Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut semmoiseen.»

»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»

Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.

Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon kohteena, makasi maassa kuolleena.

Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.

Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia askeleita jälessä.

»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä nelistää!»

»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.

»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin poissa.

»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen. »Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät palaa enää.»

Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli, ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta. Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he toistensa silmiin ja nauroivat.

»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta kotiin», sanoi Roma.

»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.

»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan, »ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»

»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.

»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan maisemaa.

»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.

Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille hintaluettelon.

Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen, että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.

Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he tilasivat päivällisen yhdessä.

»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä! Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.

Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.

»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»

Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.

»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja täällä», sanoi Davido Rossi.

»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi Mooseksen kaislikosta!»

»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa hymyillen.

»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla Eevaa?»

»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja unohtanut palata takaisin aamulla.»

»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»

»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»

»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»

Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta siinäkään asiassa.

»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!» Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»

Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa», kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.

»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.

»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi», ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.

Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he eivät siitä välittäneet.

»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido Rossi.

»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»

Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä: »Unohdin vallan!»

»Mitä?»

»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»

»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»

»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»

»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»

»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.

Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.

He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.

»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.

»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.

»Te tulitte Ciociariasta?»

»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin, ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»

»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja saitte hänen viinitarhansa.»

»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme», sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa hymyä:

»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»

Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»

Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia, teidän armonne.»

»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»

»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»

»Te ette siis muista häntä?»

»Emme ollenkaan.»

»Ettekö tekään?»

Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.

»En, teidän armonne.»

Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää. Hyvästi!»

Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.

»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.

»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.

Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.

»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.

He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.

Nyt alkoivat hevoset kävellä.

»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.

»Siinä.»

»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»

»He.»

»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»

»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»

»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»

Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»

»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido Rossi ei vastannut.

»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»

»Ehkä.»

He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.

Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.

Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.

Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.

»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.

Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.

»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.

»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin... että ehkä hän oli toinen... ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta...»

Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.

»Roma!» huudahti Davido Rossi.

»Davido!»

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.

»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.

»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»

»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.

Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.

Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.

Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.

Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria. He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he jatkoivat matkaansa.

Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.

Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille, sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi punastuen ja hymyillen:

»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»

Hän tahtoi olla yksin.

XI.

Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä huoneeseen.

Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.

»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:

»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»

»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.

»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon... Anna hajusuolani, Nattalina!»

»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani, ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta alakerrassa.»

Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:

»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni — sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»

»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.

»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»

»Myönnän kyllä.»

»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen kanssaan, että menisit sinne?»

»Ei, en ollut sopinut mistään.»

»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen kanssaan, hyvä neiti?»

»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.

Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen pyhimysarkkuun hän sanoi:

»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes palvelijaa kanssaan!»

Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.

»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On olevinaan puhdas ja jalo!»

»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, — kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen, mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»

»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään, jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!» Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani kätensä oven kahvalle.

»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär. »Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.' 'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia...?»

Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:

»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»

»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»

Roma nyökäytti päätään ja vastasi:

»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»

Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.

»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua...»

Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.

Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.

Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.

Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.

Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.

Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne hänenkin? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin hänen kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?

Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.

Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.

Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.

Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.

»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»

»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»

Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!

Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.

Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön, pahentunut ilma.

Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen avata se? Hänen täytyi, täytyi!

»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle! Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!

Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel, lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi ei ole Davido Rossi, vaan tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta elää Italiassa. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista — hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!

Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle... pitäkäämme häntä kiinni... jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet...»

Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta. Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.

»Minä en tahdo jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en häntä petä! Minä pelastan hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta... minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»

NELJÄS OSA.

DAVIDO ROSSI.

Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja talossa oli aivan hiljaista.

Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »Koiton» toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.

»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa...»

Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.

»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille. Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä ei voi sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka innokkaasti odotan. — Kiireessä

Roma V.

P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta, niin olen hyvin tyytyväinen.

P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri minä työnsin Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni! Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista, täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.

P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä, jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani — täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä, joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän suloisesta, jalosta köyhyydestään.

Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän täytyy tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.

Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»

Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa heti.

R.V.»

Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.

Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.

»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»

»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»

»Juuri äsken.»

»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»

»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»

»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»

»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.

Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.

»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»

»Niin — olisihan minulla.»

»Mitä siis?»

Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.

»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»

»No — ja entä sitten?»

Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon suusta:

»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»

»Mitä he sanovat, Bruno?»

»Sanovat?... Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja jos se oli totta mitä hän sanoi, niin...»

»Jos mikä on totta?»

»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»

»Sanotaanko niin?»

»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»

Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.

»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä. Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»

Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas äskeiset sanansa:

»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään... ja kuukausi on kulunut ja...»

»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?

»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin, taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen kodissa.»

»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua noin minulle?»

»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista, että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla. Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua: mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne yhteen.»

Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti nauraa katkerasti.

»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla. Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti.. Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi? Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»

Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan ja katkeraa nauruaan.

»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»

»Riittää jo, Bruno!»

»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»

»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»

»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa keltään.»

»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni, sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.

»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut loukkaamaan tuota neitiä?»

»Minunko?»

»Niin, juuri sinun.»

»En kertonut mitään juoruja hänestä.»

»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista, ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»

»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»

»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat minut panettelemaan häntä.»

Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän koetti nauraa.

»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö liian pitkälle, Davido Rossi.»

»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»

»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi kaikki pyhät! Epäluuloa!»

Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.

»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»

»Jos mikä soveltuu minulle?»

»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»

»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»

Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.

»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»

Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.

»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»

»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»

»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»

»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra. Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»

»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»

Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.

»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»

»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»

»Hänen.»

»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä, kun olitte pieni poika Lontoossa?»

»Se oli Donna Roman isä.»

»Hän oli siis Volonnan prinssi?»

»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli kuollut ja haudattu.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä? Antakaa anteeksi, herra!»

»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»

Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.

Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:

»Tuoko sen teille kertoi?»

Rossi nyökkäsi päätään.

»Sekö oli lieriön sanoma?»

Taas Rossi nyökkäsi päätään.

»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan häntä.»

Bruno astui pari askelta takaisinpäin.

»Ehkä juuri tuo vei teidät... sinne?»

»Niin vei.»

»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata teitä ja nauraa teille?

»Niin.»

Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.

»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui kynään.

»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä tahdo. En mene sinne enää.»

»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»

»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki nyt lopussa.»

»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»

Rossi ei vastannut.

»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»

»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»

»Mutta miksi... jos hän on hyvä nainen?»

»Muistatko Charles Minghellin käynnin?

»Muistan.»

»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»

»Entä sitten?»

»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»

Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:

»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua yksinäistä polkua.»

Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.

»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.

II.

Yö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi Romalle.

»Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa, mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.

Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän tähtenne en uskalla selittää.

Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.

Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.

Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole olemassa.

Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä. Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi! Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»

III.

Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.

He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.

Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.

»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista... Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»

Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.

Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.

Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.

Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.

»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»

Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.

»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden, ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»

Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa odottaessa alkoi lukea:

»Mitä uskomme ja tunnustuksemme ei sisällä:

»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja paha.

»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi, ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.

»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.

»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja valheellista kuusi tuhatta vuotta.

»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»

Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.

»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän, »koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain vihollisillemme.»

Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen hiljaisuus.

»Mitä uskomme sisältää:

»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa oikeudenmukaisesti.

»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.

»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen lopulliseksi hyväksi.

»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta pahasta tulee häviämään.

»Että kansallisrajat tulevat häviämään.

»Että sodat käyvät mahdottomiksi.

»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.

»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»

»Että vallan väärinkäyttö loppuu.

»Että kuninkuus poistetaan.

»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.

»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.

»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on rakkaus.»

Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.

»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden, hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana. Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin käytännöllinen puolensa.»

Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi lukuaan.

»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?

»Rukoilemalla Herran rukousta.

»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja sotapalvelusta vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää uskollisuudenvalaa vastaan.

»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.

»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve vaatii.»

Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi, mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.

»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi, että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette, mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä, ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka maailmaa hallitsevat.»

Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi jatkoi yhtä vakavasti.

»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty. Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki. Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi, ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»

Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista nousi seisoalleen.

»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua kalpeana ja kasvot värähdellen:

»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena», sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään käytännöllistä voimaa eikä arvoa. Silloin meille sanottiin, että kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen velvollisuus hävittää se. Nyt meille sanotaan, että luonnon laki toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»

»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa, uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta, yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet, ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»

»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä? Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi, että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa, kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää hyvänänne nyt, mitä saitte!»

Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin vastalauseisiin.

»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää sen.»

Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli säilyttänyt kylmäverisyytensä.

»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»

»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen ivallisesti.

»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia, että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»

Taas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.

»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»

»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.

Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi jymähtäen lattialle.

Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.

Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa, aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi, kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti Luigin luo ja nosti hänet ylös.

»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän on saava rangaistuksensa.»

»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni. Pyydän teiltä anteeksi.»

Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin luo ja tarjosivat ääneti kätensä.

»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»

Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.

»Kuka siellä?» kysyi Rossi.

Se oli Elena, hän toi kirjeen.

»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä saa häntä sanomaan sanaakaan.»

»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»

»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne, mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»

»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi Rossi.

Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.

Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.

»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua. Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni... Ettekö muka ole nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin, tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään... Se on oikein! Buona sera!»

IV.

Kirje oli Romalta:

»Rakas D.! — Teidän kirjeenne saattoi minut mitä hurjimpaan kiihtymykseen ja hämmästykseen. En ole tehnyt mitään työtä koko päivänä, ja kun Black hyppäsi syliini huutaen: 'Lähde toki kävelemään, tyttö-kulta!' tuskin ymmärsin haukkuiko se vai puhuiko se.

Olen kovin pahoillani, että hauska seurustelumme on keskeytynyt, mutta ettehän tarkoittane, että se on kokonaan lopetettava? Te ette saa tarkoittaa mitään sellaista, muutoin itken silmäni punaisiksi, vaikka niiden pitäisi loistaa ilosta.

Vaikka en minä ymmärrä, miksi niiden pitäisi loistaa ilostakaan, kun näen että te puhutte niin kovin epämääräisesti eikä minulla ole oikeutta ymmärtää mitään. Ellette voi kirjoittaa postitse ettekä lähettää kirjeitä palvelijain mukana, jos minun palvelijani F. on Teidän vihoiksenne ja Teidän asuintoverinne B. on minun viholliseni, niin siinä on aivan kyllin syytä Teille itsellenne tulla tänne keskustelemaan suullisesti asioista. Tulkaa heti. Minä käsken! Näin tärkeässä asiassa sisarella on varmaan oikeus käskeä.

Sisarena minun tietysti pitäisi iloita siitä uutisesta, jonka kerroitte minulle. Minä olenkin iloinen! Mutta koska olen Eevan tytär, on minulla oikeus olla utelias. Minä teen nyt muutamia kysymyksiä.

Te sanoitte, että minä tunnen tuon tytön ja että hän, onnetonta kyllä, on hyvin läheisessä suhteessa minuun — kuka hän on? Tietääkö hän, että Te rakastatte häntä? Onko hän kaunis? Onko hän suloinen? Sanokaa minulle yksi alkukirjain hänen nimestään, yksi ainoa vain, niin olen kiltti. Minä tiedän niin vähän, etten voi tyytyä ennenkuin saan tietää hiukan enemmän.

Te puhutte esteistä ja sanotte, että ne ovat vakavia ja voittamattomia. Se on hirveätä, mutta ehkä se on vain sitä, mitä runoilijat nimittävät »rakkauden julmaksi hulluudeksi», aivan kuin julmuus ja hulluus olisi mikään syy, jonka vuoksi pitäisi paeta rakkautta. Tai ehkä nuo esteet ovat olosuhteissa, mutta siinä tapauksessa, jos tyttö on oikea, hän varmaankin suostuu odottamaan, kunnes nuo vaikeudet ovat voitetut, tai on onnellinen saadessaan jakaa ne rakastettunsa kanssa. Tai ehkä — se on kamala ajatus — ehkä on olemassa kaksi naista, ja kun rakkaus vetää toiseen, vetää velvollisuus toiseen. Siinä tapauksessa pyydän Teitä tarkasti punnitsemaan mitä teette. Velvollisuus on ankara tyranni, joka on murtanut useamman elämän kuin itse rakkaus.

Katsokaa, kuinka minä puhun tuntemattoman sisareni puolesta! Se on hyvin kaunista minun puoleltani, vaikka ette edes ole sanonut kuka hän on, vaan annatte minun itse koettaa saada selville, miellyttääkö hän minua. Mutta miksi ette anna minun auttaa Teitä? Tulkaa heti puhumaan siitä asiasta minulle!

Kuinka turhamielinen minä olenkaan! Silloinkin kun tarjoan apuani kaikuvalla äänellä, jähmetyn pelosta erään asian tähden, jonka Te ymmärrätte paremmin kuin minä. Ehkä tuo nainen, josta puhutte, ei ansaitse Teidän ystävyyttänne eikä rakkauttanne. Voin ymmärtää, että se olisi voittamaton este. Te olette niin korkealla ja Teillä on työnne, pyrintönne kansanne hyväksi ajateltavana. Ja ehkä se on vain turha unelma ja pettävä mielikuva, että lempi nostaa naisen sen miehen tasalle, joka rakastaa häntä.

Ja siinä voi olla jokin erehdys — vakava erehdys. Me emme rakasta siksi, että meidän tulee rakastaa, vaan siksi, ettemme voi sitä vastustaa, eikä ole mitään niin hirveätä kuin miehen ja naisen erilaisuus siinä, kuinka maailma tuomitsee heidän käytöstään. Mutta minä hapuilen aivan pimeässä enkä löydä mitään valonsädettä. Ettekö tahdo luottaa minuun? Luottakaa nyt kumminkin!

Paitsi sitä minun pitäisi puhua muistakin asioista. Muistatteko, kun kerroitte minulle ajaneenne ulos sen M:n? Seuraus oli, että hänestä tuli vakooja, joka lähetettiin Englantiin. Hän on urkkinut Teidän elämäänne ja näyttää saaneen selville yhtä ja toista. Joka päivä odotetaan lisää uutisia häneltä, ja ellette Te tahdo tulla minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne huolimatta kaikista kielloista.

Huomenna on parlamentin avauspäivä, ja minulla on lippu hovilehterille, joten Te saatte nähdä minun leijailevan jossakin Teidän yläpuolellanne pitsien ja hajuvedelle tuoksuvan ilman seassa. Hyvää yötä! Teidän pimeässä vaeltava sisarparkanne

Roma.»

Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:

»Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja jalot.

Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä. Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin olla.

Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi, ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme yhdessä.»

Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen, eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär, tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa ja siinä tilassa, missä olen.

Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni ainoasta ilosta ja onnesta.

Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni, sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää. Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä, ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.

Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta, joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä en saa enempää hänen tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata häntä enää.

Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte. Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»

Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.

VI.

Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi. Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä. Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat olivat täynnä kasvoja.

Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.

Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.

Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan ympäri, ja katto oli lasista.

Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään, mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.

Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin teatterissa tai tanssisalissa.

Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi. Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi aivan äänetönnä seisomaan.

Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa, eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli sitten useiden naisten ympäröimänä.

Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät tuskalliseen hymyyn.

Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan. Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.

Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan. Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein kaunokielisiä.

Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi. Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.

»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas, ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen, joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»

Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.

Kolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.

»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa. Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä. Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden, ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja hallitsemisen korkean velvollisuuden.»

Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen, ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili tuskallista hymyään.

»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.

»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa. Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa, joka on valtiollisesti hävittävää laatua.

»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen kimppuun.»

Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.

Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!» ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt kaksitoista minuuttia.

Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa. Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden kevyt nauru kuului ympäri salia.

Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut, että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi pääsevänsä pian pois.

Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.

»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa värähtelemään.

Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä kyynelillä.

Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.

Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana, joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa puvuissa.

Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti, vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala, vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.

»Koiton» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella. Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla, latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.

Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni, epäluotettavan näköinen mies.

Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki, olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.

Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä, kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa ministereitä ja valtaistuinta.

»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se, joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken, mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.

»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.

»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä. Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta — osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.

»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä tänäkin päivänä pakanallinen.»

Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen syrjään, nosti katseensa sanoen:

»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»

»Aion.»

Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.

Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta. Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.

Davido Rossi sanoi itselleen, että hän oli valmis. Tästälähin hän antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään, miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään — ei edes... mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!

Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.

»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»

»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»

»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse tavata teitä.»

»Ketä minun siis tulisi tavata?»

»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»

»Koska?»

»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»

»Hyvä on.»

»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan salainen.»

»Hyvä on.»

VII.

Kaksi kirjettä oli odottamassa Davido Rossia hänen huoneessaan.

Toinen oli parlamentin presidentin kiertokirje, jossa parlamentti kutsuttiin kokoon ylihuomenna valitsemaan virkailijoitaan ja vastaamaan kuninkaan puheeseen.

Toinen kirje oli Romalta, ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla, hätäisesti piirretyillä kirjaimilla. Davido Rossi. Rossi avasi sen hermostuneesti.

»Rakas ystävä! — Kyllä tiedän! Kyllä tiedän! Kyllä tiedän, mikä se este on. B. antoi minulle pienen viittauksen siitä viime viikolla, kun niin mielelläni olisin tahtonut tavata Teitä, ettekä Te tullut. Syy on Teidän järkähtämätön antautumisenne tehtäväänne ja julkiseen toimintaanne. Te olette niitä, jotka ajattelevat, että kun mies on antanut elämänsä työlle maailman hyväksi, täytyy hänen luopua kaikesta muusta — isästä, äidistä, vaimosta, lapsista — ja elää kuin pappi, joka hylkää kodin, rakkauden ja suvun, jotta muut saisivat nauttia niistä sitä enemmän. Minä voin ymmärtää tuon kaiken ja pidän sitä jossakin määrin ylevänäkin, varsinkin näinä aikoina, jolloin valtiomiehen elämä on tie, joka johtaa jos jonkinlaiseen valekunniaan.

Mutta minä en oikein luota enää siihen tulevaan sisareeni, huolimatta kaikista puolustuksistani. Te sanotte, että hän on kaunis — se on kyllä hyvä asia, mutta ei lisää hänen ansioitaan. Te sanotte, että hän on suloinen ja viehättävä — senkin ehkä voin uskoa. Mutta kun Te sanotte, että hän on jalosydäminen; pyydän nöyrimmästi hiukan epäillä sitä. Jos hän olisi jalosydäminen, niin hän varmaan tietäisi, että ystävyys on rakkauden varmin osa, ja suuren miehen ystävänä oleminen auttaa miestä eikä estä.

Hyvänen aika! Minkälaisena olentona hän Teitä pitää? _Cavaliere servente'_näkö, jonka toimena on palvella hänen armoaan yöt päivät? Minä epäilemättä ylenkatson tuota nuorta neitiä, jos hän odottaa ja toivoo sellaista. Ei, ei! Oikea nainen toivoo, että hänen miehensä on mies, jolla on miehen työ tehtävänä, miehen taakka kannettavana ja miehen voitto voitettavana, olkootpa ne minkälaatuisia tahansa ja vieköötpä ne hänet epätoivon syvyyteen tai ristin kunniaan.

Mutta ehkä minä olen liian ankara tuntematonta tulevaa sisartani kohtaan ja ehkä kaikkeen on syynä vain Teidän oma epäluottamuksenne häneen. Jos hän on jalon miehen tytär ja todella rakastaa toista jaloa miestä, niin hän myöskin tietää paikkansa ja velvollisuutensa. Hän tietää, että hänen täytyy olla valmis seuraamaan miestään minne tahansa ja jakamaan hänen kohtalonsa, elämään hänen elämäänsä, koska se silloin myöskin on hänen oma elämänsä.

Ja koska minä nyt taas alan puhua hänen puolestaan, niin sallikaa minun sanoa, että Te olette sangen yksinkertainen, jos otaksutte, ettei hän ole arvannut Teidän salaisuuttanne siitä syystä että Te ette ole mitään hänelle sanonut. Taivas varjelkoon! Miehet, jotka voivat saada naisen rakastamaan heitä hulluuteen asti, voivat olla niin merkillisen typeriä, etteivät he käsitä, että nainen aina tietää, rakastaako mies häntä vai ei, ja että hän voi sanoa päivän, tunnin ja minuutinkin, jolloin mies ensimmäisen kerran katsoi hänen silmiinsä ja rakasti häntä.

Ja jos tuo tuntematon sisareni tietää, että Te rakastatte häntä, niin olkaa varma siitä, että hänkin rakastaa Teitä. Oletteko ajatellut sitä? Uskallan panna tuhat yhtä vastaan, että hän rakasti Teitä ennenkuin Te edes uneksittekaan mistään rakkaudesta häneen, ja odotti odottamistaan kyyhkysen palaamista, jonka hän oli lähettänyt sydämenne merelle. Luottakaa siis häneen. Kuunnelkaa naisen neuvoa ja menkää hänen luokseen. Muistakaa, että hän ehkä kärsii yhtä paljon kuin Tekin tästä erosta, ja jos hän ansaitsee paljon paremmankin miehen rakkauden ja ystävyyden (mitä minä loukkaamatta hänen armoaan uskallan epäillä), niin sallikaa nyt hänen itsensä päättää tässä asiassa.

Hyvää yötä! Minä menen taas ylihuomenna parlamenttiin, koska olen ruvennut tuntemaan niin ääretöntä harrastusta valtioasioihin (ja valtiomiehiin), etten voi ajatella mitään muuta tätä nykyä. Onneksi on veistokuvani jo valmis, ja kivenhakkaaja (ei B. tällä kertaa) on kovassa työssä siinä.

Te ette tahdo kuulla mitään M:n toimista, ja kumminkin vakuutan Teille, että ne ovat hyvin vakavaa laatua. Ellen aivan erehdy, koetetaan yhdistää Teidän toimianne isäni toimiin, mikä tuntuu todellakin peloittavalta. M. palaa Roomaan, ja huhu kertoo, että täällä aiotaan ahdistaa erästä henkilöä, jotta saataisiin selkoa, kuka hän oikeastaan on. Ajatelkaa sitä edes hiukan, sitä rukoilen. Ystävänne

R.»

VIII.

Kello yksitoista seuraavana aamuna nuori mies paavin ylimyskaartista odotti Davido Rossia Piazza Navonan kulmassa. He astuivat vaunuihin ja ajoivat pitkin Tiberin rantaa. Vaunut kääntyivät ylös pitkin Ripettaa, vilkasta liikekatua, ja seisahtuivat harmaan palatsin eteen, jonka Rossi tunsi. Se oli jesuiittain opisto.

Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone, jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.

Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa, toinen aivan mustapukuista.

»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori upseeri.

Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja vartalo ‒ se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta hymisi taas hänen korvissaan.

Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies, puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen patalakki, astui huoneeseen.

Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja poistui.

»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin hänelle vastapäätä ikkunaa.

Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen käytöksensä kohtelias ja sulava.

Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.

»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain», sanoi Rossi.

Vastaamatta siihen kardinaali lausui muutamia pikku kohteliaisuuksia Rossille itselleen. Näinä päivinä, jolloin valtiomiehet ylipäänsä ovat kevytmielisiä, vieläpä aivan turmeltuneitakin henkilöitä, jolloin koko valta valtioissa on Antikristuksen palvelijain käsissä, jolloin salaisten seurojen, varsinkin vapaamuurarien myrkyllinen vaikutus tuntuu niin selvästi, on todellakin ilahduttavaa löytää valtiomies, joka niin hartaasti suosii uskontoa. Euroopan hallitsevat piirit tarvitsevat sellaista miestä.

»Ehkä meidän taivaallinen Herramme sallii tuollaista pahaa maailman puhdistukseksi, mutta te, hyvä herra, olette todistanut, että ihmisen ei tarvitse olla uskonnoton ollakseen vapaamielinen eikä hänen myöskään tarvitse loukata siveyden periaatteita voidakseen rakastaa isänmaataan.»

»Tietääkö pyhä isä», sanoi Davido Rossi, »että minä olen sama mies, joka koetti seisahduttaa hänen juhlakulkueensa ja jonka sotilaat veivät pois?»

»Tuo oli hetki», sanoi kardinaali hiukkasen viivähtäen, »jolloin lämmin sydän voitti kylmän järjen käskyt. Pyhä isä on työväen paavi, eikä mikään ole lähempänä hänen isällistä sydäntään kuin sorrettujen aineellinen menestys.

»Mutta jos hän sellaisella hetkellä olisi ojentanut kätensä heidän puoltajalleen, olisi se ollut loukkaus hallitsevia valtoja kohtaan ja vallankumouksellisen hengen yllyttämistä.»

Davido Rossi aikoi puhua, mutta hymyillen ja tyynnyttävällä liikkeellä kardinaali kohotti kättään, niin että timanteilla ympäröity safiiri hänen sormuksessaan kimalteli valossa.

»Me olemme tulleet lähemmäksi toisiamme sen jälkeen, herra Rossi. Uudet lakiehdotukset, jotka ovat tähdätyt teitä vastaan, ovat myöskin tähdätyt meitä vastaan. Uusi katkeruuden aihe on lisätty suruihimme, ja me molemmat kärsimme valtion vihamielisyydestä.»

Sitten kardinaali puhui niistä monista kirkon yhteydessä olevista seuroista, veljeskunnista, pankeista, klubeista, yhdistyksistä ja kouluista, joita tuo ehdotettu laki tulisi loukkaamaan.

»Poliisi voi helposti löytää tekosyyn, jolla saadaan hävitetyksi kaikki nuo yhdistykset, jotka vuosikausien kuluessa ovat työskennelleet kirkon ja kansan hyväksi. Ei ole enää mahdollista pitää kokousta tai kantaa lippua, jota poliisi ei suvaitsisi pitää loukkaavana. Kirkollisten seurain hävittäminen olisi todellakin uskonsotaa, ja me emme ole ollenkaan varmat siitä, ettei tarkoitus juuri olekin sodan aikaansaaminen itse Vatikaania vastaan julkisen turvallisuuden ja anarkismin vastustuksen nimessä. Mutta olkoonpa tuo asia kuinka tahansa, se on ainakin selvää, että samat puolustuskeinot, jotka ovat edullisia teidän yhdistyksillenne, ovat edullisia myöskin meille.»

»Mitä keinoja tarkoitatte, teidän ylhäisyytenne?»

»Kardinaali yskähti vähän.

»Te tiedätte, että pyhä isä on kieltänyt uskollisia lapsiaan ottamasta osaa sellaisen hallituksen toimiin, jonka olemassaolo perustuu paavin oikeuksien sortoon ja hänen aarteittensa hävitykseen.»

Rossi kumarsi myöntäen.

»Mutta kirkko ei kiellä itseltään oikeutta ottaa osaa Italian yksityisasioihin milloin se voi toivoa siitä hyviä tuloksia katoliselle kirkolle, ja tuollainen osanotto ei myöskään ole ristiriidassa minkään kunniallisen vapaussuunnitelman kanssa, joka on yhtäpitävä siveyden ja uskonnon kanssa.»

»Te ajattelette katolista puoluetta parlamentissa?»

»En, herra Rossi. Katolisen puolueen Italian parlamentissa täytyisi alkaa toimintansa kieltämällä paavin maallisen vallan vaatimukset. Se ei ole tarpeellista. Joku olemassa olevista puolueista — esimerkiksi teidän — voisi ajaa tuota asiaa aivan yhtä hyvin.»

»Te tarkoitatte», sanoi Rossi, »että pyhä isä vapauttaisi kansansa käskystään ja neuvoisi sitä äänestämään minun hyväkseni?»

»Miksikä ei? Meidän valtiolliset aikeemme ovat tätä nykyä aivan samat. Te ette voi puoltaa omia seurojanne puoltamatta samalla meidän. Mutta te olette heikkoja, me väkeviä. Kirkollisia klubeja on yli koko Italian. Ne tietävät kansan toiminnasta kaikkialla, ovat yhteydessä meidän kanssamme, Rooman kanssa, ja me voimme kutsua ne toimintaan sovitulla merkillä. Kun teillä on meidän voimamme takananne, voitte helposti sanoa parlamentille, että ministerit eivät edusta maata, ja vaatia heitä todistamaan valtaansa. Te voitte kukistaa koko hallituksen.»

»Ja sitten?»

»Te olette pelastanut Italian julmasta uskonsodasta, suojannut julkista kokoontumisoikeutta ja pelastanut omanne sekä kirkon yhdistykset.»

»Ja sitten?»

»Sitten», sanoi kardinaali leikkien kultaketjulla, joka riippui hänen kaulassaan, »te muistatte, mikä voima auttoi teidät valtaan, ja ymmärrätte, kuinka surullisissa oloissa se on, kun paavillista palatsia hallitsee kuningas ja luostarit muutetaan kasarmeiksi ja poliisikamareiksi, paavin aarteet otetaan takavarikkoon ja hänen pyhyydeltään riistetään se itsenäisyys, jota hänen apostolisen virkansa vapaa hoitaminen ehdottomasti edellyttää.»

»Lyhyesti», sanoi Rossi, »meidän tulisi palkaksi teidän avustanne parantaa se haava, joka on Italian ja pyhän istuimen välillä jälleen herättämällä voimaan paavin maallinen valta?»

Kardinaali kumarsi vastaamatta mitään.

»Vaadittaisiinko meiltä mitään muuta?»

»Herra Rossi», sanoi kardinaali, »minulla on ollut kunnia lukea muutamia teidän kirjoituksistanne, ja olen iloinen teidän uskostanne Rooman tulevaisuuteen. Meidän vakaumuksemme on myöskin se, että ikuinen kaupunki kerran vielä on hallitseva maailmaa ja että Jumala on määrännyt sille erikoisen tehtävän. Erityisesti tämä on pyhän isän vakaumus, ja jos te voitte kynällä tai kielellä edistää suuren liiton syntymistä kaikkien maailman valtioitten kesken, joita kaikkia oma hallitsija hallitsisi, mutta jotka kumminkin kaikki olisivat Rooman alamaisia, niin mainitaan nimenne kansojen ja kirkon suurimpain hyväntekijäin joukossa.»

Davido Rossi ei vastannut heti, ja kardinaali lisäsi:

»Mutta ehkä se on ihme, jota emme saa odottaa näkevämme vielä — vaikka», hänen silmissään välähti viekas valo, »sellainen kirjoitus kuin teidän tämänpäiväinen sanomalehtikirjoituksenne militarismin turmiollisuudesta ja kuninkaitten väärinkäyttämistä oikeuksista tietysti antaa tukea pyhän isän jalolle unelmalle hengellisestä valtakunnasta maan päällä, joka olisi Kristuksen edustajan hallinnon alainen.»

Nyt seurasi pitkä vaitiolo, ja sitten Davido Rossi sanoi hiljaa:

»Olen pahoillani, teidän ylhäisyytenne, mutta ehdotuksenne on vallan mahdoton. Kansani on heikko ja sen oikeudet ovat vaarassa, mutta en olisi rehellinen mies, jos ottaisin vastaan apunne.»

»Miksi?» kysyi kardinaali.

»Siksi, etten näe mitään erotusta niiden periaatteiden välillä, joita vastustan, ja niiden, joita te pyydätte minua puoltamaan, paitsi mitä ulkonaiseen muotoon tulee. En näe mitään erotusta kuninkaan eilisen juhlakulun ja paavin kuukausi sitten pidetyn juhlakulun välillä, paitsi että puvut olivat erilaiset.»

Kardinaali hymähti hiukan pilkallisesti, ja kultasolkinen kenkä sekä punainen sukka pistivät esiin mustan kaavun alta.

»Me vaihtaisimme kuninkaan paaviin siinä kaikki», sanoi Rossi.

»Ettekö samalla vaihtaisi erehtyvää, turmeltunutta johtajaa erehtymättömään ja turmeltumattomaan?» kysyi kardinaali.

»Onko paavi erehtymätön tosiolojen maailmassa?» sanoi Rossi.

»Paavit», sanoi kardinaali, »eivät ole erehtymättömiä muussa kuin uskossa ja siveydessä, mutta henkinen ja aineellinen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, että muutamat jumaluustieteen tutkijat arvelevat, että on vaikea sanoa, missä paavin erehtymättömyys loppuisi, kun hän hoitaisi valtion asioita.»

»Tuo», sanoi Rossi, »on juuri samaa mitä sanottiin pakanallisista keisareista ja kuninkaista. He väittivät olevansa ei ainoastaan jumalien hengenheimolaisia, vaan myöskin heidän lihaansa ja vertansa. Jos meidän päiviemme paavi asetetaan valtiota hallitsemaan, täytyy hänen väittää, että hänen hallituksensa on taivaallista alkuperää. Muutoin se olisi väärä, aiheeton, epäjohdonmukainen. Mutta jos se on taivaallista hallintoa, täytyy sen olla sen ainoan olennon hallintoa, joka on sekä erehtymätön että synnitön ja kiusauksiin lankeematon. Sellainen on ainoastaan Jumala, ja ihmisen asettaminen Jumalan paikalle on epäjumaloimista. Kristinusko tuli poistamaan pakanuuden epäjumalanpalvelusta. Ja kumminkin kirkko vaatii maailmaa palaamaan takaisin epäjumaloimiseen. Sitä se ei tule koskaan tekemään. Se ei voi sitä tehdä. Maailma on kehittynyt tuollaista pitemmälle.»

Kardinaali liikahti tuolillaan ja sanoi erinomaisen kohteliaasti:

»Siis vaikka kuninkaitten hallitus militarismeineen ja turmeluksineen on kurja, ei teidän mielestänne paavin maallinen valta olisi sitä parempi?»

»Se olisi paljon pahempi, teidän ylhäisyytenne», sanoi Rossi. »Kristinuskon kaksituhatvuotisesta olemassaolosta maailmassa on ollut seurauksena sen hullun taikauskon häviäminen, että kuninkaan tahto on Jumalan tahto, ja me syöksemme huonon kuninkaan valtaistuimelta epäröimättä. Mutta asettakaapa hallitsijaksi henkilö, joka vaatii itselleen erehtymättömyyden tunnustusta joko hengen tai aineen maailmassa tai molemmissa, niin perustatte sellaisen taikauskon ahjon, että vääryyttä harjoittavaa paavia vastaan nouseminen olisi yhtä kamalaa kuin Jumalaa vastaan nouseminen.»

»Te ette siis ollenkaan pidä mahdollisena, että paavi harjoittaisi oikeutta eikä vääryyttä — että hän olisi kaikkien ihmisten isä, jolla ei olisi muuta toivoa kuin koko ihmiskunnan menestys?»

»En ollenkaan», sanoi Rossi, »sillä noin sanotaan jokaisesta hallitsijasta, ja se on osoittautunut tyhjäksi puheeksi. Paavi on ihminen, ja ihmisellä on omat etunsa huolehdittavina ennen muitten etuja.»

»Te ette siis myöskään pidä mahdollisena, että armon elämä pyhässä isässä ehkä voisi masentaa inhimillisen olennon kurjan itsekkyyden?» sanoi kardinaali.

»Pidän kyllä sen mahdollisena. Mutta toiselta puolen otan huomioon myöskin ympäristön, joka aina koettaa vaikuttaa rajattoman vallan pitäjään siten, että epäitsekäs ihminen muuttuu itsekkääksi, vaatimaton ylpeäksi, hyvä pahaksi. Paavin ympäristö on aivan samanlainen kuin kuninkaan ympäristö, täynnä matelemista ja imartelua. Se kehittää sielun pahat ominaisuudet eikä sen hyviä ominaisuuksia. Ei kukaan ihminen ole parempi siksi, että hän on paavi, eikä jalo mies ole huonompi siksi, että hän ei ole.»

Kardinaalin tuoli narisi hänen liikahdellessaan, ja kultainen risti, joka oli ollut kiinnitetty kaapuun, irroittui.

»Ja ellei», sanoi hän, »maailman taivaallista hallintoa voi odottaa paavilta eikä kuninkailta, niin tahtoisin mielelläni tietää, mistä se on tuleva.»

»Ihmiskunnasta», sanoi Davido Rossi.

Kardinaali kohotti molemmat kätensä osoittaen ivaa, jota ei edes hänen kohteliaisuutensa voinut peittää.

»Miksikä ei», sanoi Davido Rossi. »Ihmiskunnan tunne on jaloin ja pyhin maailmassa. Se on meidän ainoa todistuksemme Jumalasta, kuolemattomuudesta, oikeasta ja väärästä.»

»Ihmiskunta-raukka! Entä sen kamalat erehdykset? Sen helvetilliset purkaukset?» sanoi kardinaali.

»Se ei merkitse mitään», sanoi Davido Rossi, »ei mitään muuta kuin että niillä on ollut alkunsa taivaassa. Pahimmatkin purkaukset ovat johtuneet hyvistä alkusyistä ja päätyneet hyviin tuloksiin. Ihmiskunta on ainoa taivaallinen tekijä tässä maailmassa. Siihen ei voi vedota samalla lailla kuin kuninkaihin tai paaviin käyttämällä hyväksi sydämen ja aistien huonoimpia puolia. Se vastaa ainoastaan tosiin ja jaloihin vetoamisiin.»

»Ihmiskunta-raukka!» sanoi taas kardinaali. »Se ei eroa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kymmenennestä vuosisadasta enempää kuin kaleidoskoopin kirjavat kuvat ja kumminkin se on tehty jumalaksi! — Mutta minä en tahdo vaivata teitä enää jatkamalla keskusteluamme», lisäsi hän nousten tuoliltaan. »Pyhä isä ajatteli niin hyvää teistä, että hän tulee olemaan hyvin pahoillaan kuullessaan, että tekin kuulutte niiden joukkoon, jotka seuraten väärän demokratian oppeja viivyttävät sielujen rauhoittamista evankeliumin kautta.»

»Evankeliumilla», sanoi Rossi nousten hänkin, »on ollut monta ilmaisumuotoa, teidän ylhäisyytenne. Ensinnä se otti asuntonsa eräässä juutalaisessa ja sai juutalaisen värityksen. Se ei jäänyt siihen, kiitos siitä pyhälle Paavalille, vaan valitsi asunnokseen seuraavalla kerralla roomalaisen keisarin. Onnetonta kyllä on katolinen kirkko sulkenut evankeliumin itseensä — paaviensa, senaattinsa, pyhien opistojensa avulla. Mutta evankeliumilla on ollut toinen ja suurempi ilmaisumuoto — ihmiskunnassa. Maailma on juuri nyt tullut tähän kehityskauteen. Ihmiskunta on kahdennenkymmenennen vuosisadan paavi!»

Kardinaali, joka oli siirtynyt ovelle, seisahtui ja kuunteli.

»Se paavi, jota minä uneksin, tulevaisuuden ylevä paavi», sanoi Rossi, »ei tyydy elämään roomalaisen keisarin muumiossa. Hän elää itse ihmiskunnassa. Hän ymmärtää, että vanha hallitsijoiden maailma on kuollut ja kansojen maailma on tullut sijaan. Hän ymmärtää, että Rooman kristikunta on laajeneva maailman kristikunnaksi. Hän ei katso hallitsijoita ja säätyluokkia, jotka ovat katoavia varjoja, vaan hän katsoo kansoja, jotka ovat todellisuus ja pysyvät ikuisesti. Hän tietää, että kirkon voima kaikkina aikoina ja kaikissa valtakunnissa on köyhissä, ja kun he polvistuvat hänen eteensä rukoillen häntä suojaamaan heidän leipäänsä, niin hän uhraa kaikki ajalliset etunsa pelastaakseen vaikkapa yhden ainoan lapsen nälkää näkemästä.»

Kardinaali oli liikutettu vastoin vakuutustaankin, ja ollen rehellinen mies hän ei koettanut peittää sitä.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »ja pyhä isä tulee olemaan pahoillaan, kun mies, jolla on noin syvä uskonnollinen tunne, tästälähin on luettava kirkon vihollisten — sen vaarallisimpien vihollisten joukkoon.»

»Kunnioittavin tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi Rossi matalalla äänellä. »Sanokaa hänelle, jos tahdotte, että nöyrä, tuntematon mies katsoo häneen mitä syvimmän rakkauden ja kunnioituksen tuntein. Sanokaa hänelle, että isätön mies tuntee samaa tunnetta häntä kohtaan, vaikka hän on niin paljoa ylempänä, kuin poika isäänsä kohtaan, jonka kättä hän kerran edes tahtoisi koskettaa. Mutta Jumala antoi minulle vapaan tahdon, enkä minä voi antaa edes pyhimmän pyhimyksen sitoa sitä.»

»Hyvästi, poikani», sanoi kardinaali. »Ajattelen teitä usein. Teidän uskonne ihmiskuntaan on kaunis, mutta te herätätte jättiläisen, ja Luoja tietää, mitä se tulee tekemään. Varokaa, varokaa!»

Kardinaali saattoi vieraansa mustalle katu-ovelle ja palasi sitten kylmien käytävien kautta pää kumarassa. Liike kadulla oli suuri ja meluava, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti.

IX.

Saavuttuaan kotiin Davido Rossi tapasi apulaistoimittajansa odottamassa huolestuneen näköisenä.

Toimistosta kuului pahoja uutisia. Poliisi oli ottanut Koiton aamupainoksen takavarikkoon sen kirjoituksen johdosta, joka kosketteli kuninkaan puhetta ja kulkua. Näytenumero painoksesta oli edellisenä iltana lähetetty Procuratore del Re'lle, mutta tänä aamuna kello 11 kaikki myymättömät kappaleet oli otettu sanomalehtimyyjiltä. Lehden omistajat olivat suuttuneet toimittajaan ja tahtoivat tavata häntä heti.

»Sanokaa heille, että olen toimistossa kello neljä, kuten tavallista», sanoi Rossi ja istuutui kirjoittamaan kirjettä.

Se kirje oli Romalle. Samana hetkenä, jona hän tarttui kynään kirjoittaakseen tuota kirjettä, koko ilma tuntui olevan täynnä suloista naisen läsnäoloa, joka poisti kaiken muun. Hän tunsi puhuvansa Romalle. Roma oli hänen vieressään. Hän kuuli Roman vienot vastaukset.

»Jos olisi mahdollista tehdä vielä katkerammiksi ne tunteet, joita tunsin, kun uhrasin kaikki toiveeni velvollisuudelleni, niin Teidän kirjeenne olisi liian vaikea kestää. Se este, josta puhutte, ei ole minun pääesteeni, mutta sekin on todellinen este, jota Teidän suloinen, hellä naisellisuutenne ei voi poistaa. Minua huolestuttaa eniten tuo ääretön ero miehen ottamisen ja naisen antamisen välillä. Suurenmoinen rakkaus, jolla nainen on valmis liittämään kohtalonsa miehen kohtaloon, saattaa minut vielä selvemmin tuntemaan, kuinka itsekäs mies on, jos hän vastaanottaa noin suuren lahjan.

Minussa tuollainen itsekkyys, jos alistuisin siihen, olisi vielä suurempi kuin kenessäkään muussa, ja kaikista miehistä, jotka ovat uhranneet naisen oman elämänsä hyväksi, minä olisin rikoksellisin enkä millään tavoin puolustettavissa. Minun rakas tyttöni, lemmittyni, on jalosukuinen ja elää rikkaudessa ja loistossa, kun taasen minä olen köyhä — köyhä omasta tahdostani ja siitä syystä ikuisesti köyhä, ilman isää ja äitiä, kasvatettu löytölapsena ja ilman nimeäkin, jota uskaltaisin omakseni sanoa.

En valita sitä, ja tähän saakka olen muistellut sitä ilomielin, vaikka se joskus on tuottanut tuskaakin. Se oli kutsumukseni valtakirja, Jumalan tahdon todistus, joka erottaa minut kaikista maallisista siteistä työhön maailman hyväksi. Kymmenen vuotta olen ollut siinä työssä, jonka luonto itse on minulle määrännyt. Ja mikä on seuraus? Minä olen kurja hylkiö, jonka täytyy olla valmis kestämään mitä vaaroja tahansa sen työn tähden, jonka hän on ottanut tehdäkseen — ilman ystäviä, ilman sukua, ilman rakkautta, ilman iloa ja yksin.

Entä sitten? Voiko sellainen mies pyytää hänen kaltaistaan naista omaan elämänpiiriinsä, vaihtamaan rikkautensa miehen köyhyyteen, mukavuutensa miehen kärsimyksiin? Ei!

Paitsi sitä, kuka nainen siihen suostuisi, jos pyytäisin? Naiset voivat olla epäitsekkäitä, uskollisia, jaloja, mutta .— miksi minun pitää sanoa sellaista, mitä en tahtoisi sanoa — naiset rakastavat rikkautta, loistoa ja mukavuutta. Heitä peloittaa kärsimys ja köyhyys ja levottoman elämän hyörinä. Ja miksi heidän pitäisi siihen antautua? Taivas heidät pelastakoon sellaisista kärsimyksistä, jotka ovat yksinomaan miehen kannettavia!

Mutta en voi ollenkaan mainita kaikkein suurinta estettä, joka on minun ja rakkaan tytön välillä ja pakottaa minut nyt eroamaan hänestä, maksoi mitä maksoi, sillä se on jyrkkä velvollisuuteni. Minä rukoilen, ettette pyydä minua selittämään enempää. Uskokaa minua, että hänen tähtensä on päätökseni järkähtämätön, huolimatta Teidän suloisista pyynnöistänne.

Eräs asia vielä. Voi olla mahdollista, että hän rakastaa minua, kuten sanoitte, vaikka minulla ei ole mitään oikeutta uskoa sitä, mutta se lisää vain minun onnettomuuttani, kun ajattelen kuinka hänenkin täytyy kärsiä. Mutta hän on voimakas ja uljas, hän on isänsä tytär, ja minä luotan hänen terveeseen mieleensä, hänen nuoruuteensa ja kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita elämä tarjoaa niin kauniille ja lahjakkaalle naiselle. Tuo kaikki voi poistaa tämän satunnaisen surun.

Hyvästi vielä kerran! Jumala Teitä siunatkoon.

P.S. — En pelkää M:iä, ja tapahtukoon mitä tahansa, en liiku paikaltani. Roomassa on ainoastaan yksi henkilö, joka voisi todistaa siihen suuntaan, mihin viittaatte, ja hänelle voisin uskoa sydänverenikin.»

Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä. Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka, jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.

Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita, valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.

Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä, hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä, tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja supatusta.

Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi, ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon alkaneen.

Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija, astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.

Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein. Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä, että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin, että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan muutettaisiin.

Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää vastausta erityiskohtiin.

Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita. Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän vastustajiensa kanssa.

»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden, uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin voimiin.

»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä. Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»

Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:

»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta, jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää, että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»

Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti kelloaan, ja puhuja lopetti:

»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon, jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»

Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.

Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän sitten nousi ja sanoi:

»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan puheeseen.»

»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.

Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.

Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!» »hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä, päättävällä äänellä.

»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon, että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.

»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden ignis fatuus sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»

Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:

»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla, mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»

Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat. Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja puhuja jatkoi:

»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista, omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon. Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»

Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus. Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös, teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.

Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja värähtelevä.

»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys. Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa elämää kuin mitkään raakalaiset.

»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja, tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa — sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»

Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja ääni vavisten hän huusi:

»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta minä tiedän nuo asiat — katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus, joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta sitten: Paucis vivit humanum genus — ihmissuku on olemassa muutamien harvojen hyödyksi.»

Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista, joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.

Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja painettu vastaus hyväksyttiin.

Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.

Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.

Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut, vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.

»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän perästä.»

Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:

»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»

Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja istunto oli lopussa.

Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.

»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.

»Tulkaa Koiton toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.

Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.

XI.

Posti oli tuonut Rossille kirjeen Romalta.

»Rakas, rakas ystävä! — Kaikki on lopussa! En välitä hänestä enää! En välitä hänestä enää! Tuo tuntematon ja näkymätön neitonen, joka on tuleva sisarekseni, tai oikeammin, joka ei ole tuleva ja jonka ei pidä tulla sisarekseni, ei ansaitse ajatustakaan. Te sanoitte, että hän on hyvä ja uljas ja jalomielinen, mutta kumminkin uskottelette minulle, että hän rakastaa rikkautta ja mukavuutta ja loistoa ja että hän ei voisi niistä luopua edes suloisimman seikan tähden, mikä ikinä voi tulla naisen elämään. Onpas hän koko olento! Millaiseksi hän vaimoa ajattelee? Se on kai lelliteltävä leikkikalu, nukke, joka on sievästi puettava ja jota on polvella kiikuteltava! Koska hän on sellainen nainen, niin kyllä tiedän, miksi häntä nimitän. Tuo sana on kieleni kärjessä ja sormeni päässä ja kynäni terässä, ja minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa se, mutta en kaiketi uskalla. Mutta älkää ikinä enää puhuko minulle semmoisen naisen uljuudesta.

Minä sanon uljaaksi sellaista naista, joka on miehensä ystävä, ja jos hän ymmärtää mitä on olla miehen ystävä sanan täydessä merkityksessä, niin hän ei pelkää uhrauksia, eikä mitään luokkaerotuksia ole olemassa heidän välillään. Vaimon ylpeys kuoli samalla hetkellä kuin rakkaus leimahti hänen katseessaan, ja jos ihmiset puhuvat hänelle rakastetun miehen köyhyydestä tai halvasta suvusta, niin hän vastaa nauraen: 'Totta on, että hän on köyhä, mutta sitä suurempi kunnia hänelle, että vaikka hän oli köyhäinkodin poika ja ilman isän ja äidin turvaa, hän nyt on suuri mies, ja minä olen ylpeä hänestä, eikä kaiken maailman rikkaudet voi minua erottaa hänestä.'

Oh, kuinka minä toivoisin, että osaisin puhua tuolle naiselle. Olin kai ajatellut häntä hyvin paljon eilisiltana, sen jälkeen kun kirjeenne tuli, sillä aamupuoleen yötä heräsin ja näin sitten suloisen unen. Olin olevinani hovitanssiaisissa Kvirinaalissa ja olin komeammin puettu ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Ja nuo hyvät, kunniamerkeillä koristetut ihmiset olivat hyvää minulle, ja minä tanssin tanssimistani kirkkaassa valossa, mutta koko ajan sydämeni oli poissa pimeässä erään luona, joka ei voinut olla tanssisalissa, ja kun minä pääsin pakenemaan, juoksin hänen luokseen, ja hän tuli luokseni, sulki minut syliinsä ja suuteli minua, ja minä sanoin: 'Ota minut, puserra minut rintaasi, ole mies, pidä kiinni minusta, eikä kukaan voi meitä erottaa!'»

Mutta hyvänen aika! Minä otaksun, että Teidän hieno ystävänne, joka rakastaa itseään niin paljon enemmän kuin hän rakastaa rakkautta, pitäisi minua hyvän tungettelevana ja ehkäpä huonona naisena, mutta unelmieni nainen ei välittäisi paljon siitä, ja jos te olisitte kertonut hänelle ole vanne köyhä sekä vapaaehtoisesti että välttämättömyyden pakosta, hän olisi riistänyt kaikki timanttinsa yltään heti.

Yhden seikan sanon vielä tuon olemattoman sisareni puolesta, joka ei koskaan tule olemaan sisareni. Se on, että Te petytte luullessanne hänen tyytyvän eroon, jonka syytä hän ei tiedä. On kyllä kaunista, että kiitätte hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ja luonnollista mielen raittiuttaan, jotka muka tulevat haihduttamaan tämän ohimenevän tunteen. Mutta ehkäpä tuo tunne ei olekaan niin aivan ohimenevä. Miten hänelle silloin käy, jos Te poistutte hänen elämästään? Ettekö ole ajatellut sitä? Tietysti ette? Minä kerron Teille kuinka käy. Huntu! Ajatelkaapa sitä! Kuolema, joka ei ole kuolema, mutta julmempi sitä. Sillä ei ole kuoleman rauhaa eikä välttämättömyyttä eikä sovitusta. Tyttö rakastaa miestä, mutta saa ajatella häntä kuin kuollutta ja ehkä itkeä hiukan hänen tähtensä, koska musta varjo on tullut heidän väliinsä ja kaikki on murtunut. Ja mies rakastaa tyttöä ja itkee sydämessään, ja nuo kyyneleet polttavat häntä kuin palava tuli.

Ei, ei, ei! Sisar-parkani! Älkää olko niin julma hänelle! Täällä pimeydessä melkein voin uskotella, että hän on minä ja minä olen hän. Se on kovin itserakasta, eikö niin? Mutta sanoinhan, että olen Eevan tytär. Joka tapauksessa olen taistellut kovasti hänen puolestaan ja voittanut Teidät täydellisesti. Nyt en enää sano: 'Tahdotteko mennä hänen luokseen?' Te tahdotte — minä tiedän, että menette.

Huomenna menen taas parlamentin istuntoon. Tahdon tietysti nähdä, kuinka tuo sekasorto loppuu, mutta en tahtoisi mitenkään enää pyytää pääsylippua samalta taholta kuin ennen ja olisin onnellinen ja ylpeä, jos Te tahtoisitte lähettää minulle lipun omassa nimessänne, jotta saisin kerran mennä sinne Teidän siipienne suojassa. Arvaan, että se olisi piletti kansan lehterille, mutta sitä enemmän pitäisin siitä, koska juuri koetan vieraantua niistä ihmisistä, jotka jo liian kauan ovat elämääni myrkyttäneet.

Kuvapatsaani on jo tullut marmorinhakkaajalta ja minun pitäisi viimeistellä sitä, mutta en ole tehnyt mitään tänään. Olen koettanut, mutta sielun hehku oli poissa, ja minä vain turmelin kuvaa.

Ei kuulu vielä mitään M:stä, ja sydänvereni hyytyy tuosta vaitiolosta. Mutta miksi minä pelkäisin, kun Te ette pelkää? Teidän ystävänne ystävä

R.»

XII.

Koiton toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä. Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.

Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan ystävistään kuin vihollisistaan.

»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa, Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden kansallisen hallinnon aatteen kanssa.

»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata on tehnyt maailman edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen täytyy joutua tappiolle nytkin.»

Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava hallitus olisi pelkkä ilveily vain.

»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi kaikki heidän työnsä.»

Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä, mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»

»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella oikeuksien puolesta.»

Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva. Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies, presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä sama vastustus.

Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä, että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.

»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä. Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»

Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.

»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän. »Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»

Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi punoittavana ja kiihkeänä:

»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin ulkopuolelle, kansan luo.»

Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja korotti ääntään huutaen:

»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja, hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja, talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä. Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta? Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat? Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»

Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.

»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä saamme kiittää asevelvollisuutta.»

Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.

»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin ei saa tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»

Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:

»Te uhkaatte vastustaa meitä.»

»Minä vastustan teitä.»

Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:

»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin... silloin, kautta taivaan, minä ammun!»

»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»...

Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.

Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.

»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»

»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»

Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan. Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan ruumiillistakin uskallusta.

»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun teidän riveistänne ikipäiviksi.»

»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan jotain?»

»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.

Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.

»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»

Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.

»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.

»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.

»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä. Huomennako?»

»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.

»Ja missä?»

»Täällä.»

»Ja koska?»

»Nyt heti.»

Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.

Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!

Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä mahdotonkin käy mahdolliseksi.

»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.

»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.

»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»

Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli huomattavasti peloissaan.

Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle vastustajaansa kuin hän itse halusi.

Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.

Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana revolveri kädessään.

Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi kiireestä kantapäähän.

»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.

Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.

»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.

Silloin tapahtui omituista.

Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen kätensä ampui kattoon.

Miehet huudahtivat hämmästyksissään.

»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»

Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi», huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»

»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että tästä lähtien elämäsi on minun.»

XIII.

Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi itseltään.

Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.

Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt hänet maanpakoon ja kuolemaan.

»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.

Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi voittaa sen.

Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.

»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.

»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»

»Kuka se on?»

»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne. Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»

Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia. He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on uskomatonta.

Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:

»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää salaisuuden?»

Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä. Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse pääministerille.

»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»

Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.

»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään taas.

Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu. Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.

»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.» »Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi sinut näin.»

Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.

»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä uudelleen.

Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso, jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.

»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua: kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne, sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa, ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?... Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»

Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä, jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!

Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden. »Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja sanoi ääneen:

»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»

Aputoimittaja tuli Koiton toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana, ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.

»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä mukanaan.

Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija ajoi hänet pois sauvallaan.

»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että kyyneleet tippuivat.

Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei löytänyt mitään vastausta.

Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.

Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa, että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä, tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.

»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan, jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.

»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi, ettei hän enää voinut johtaa heitä?»

Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana, murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan. Sieltä hän tahtoi hakea apua.

Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.

Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.

Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.

»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.

Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.

Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.

Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.

Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.

Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.

Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.

»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»

Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!

Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman pelko!

Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka ikävöi rohkeutta ja voimaa.

Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin, lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat varisseet heidän päälleen.

Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi sama epävarmuus taas.

Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?

Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo. Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa. Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.

Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja, ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.

Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema! Ainoastaan kuolema!

Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?

Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki — mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!

Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema — ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli Kristuksen sanoma!

Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

XIV.

Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:

»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.

Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.

Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä voittamattomia nyt kuin ennenkin.

Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan luoma — se on kuolema.

Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.

Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.

Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.

Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.

Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se olisi väärin ja pahoin.

Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.

Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin omani.

Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?

Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.

En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.

Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä, oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni — ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia siitä!

Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia. Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet, joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt. Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin.

En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.

Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon Teitä, armaani! Hyvästi!

Davido Leone.»

XV.

Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä parlamentinjäsenille pääkaduilla.

Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston, käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä. Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.

»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.

Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt parlamenttitalossa.

Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.

Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä oli kukka kuten tavallista. Questore (parlamentin järjestyksen valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain kirjoitettu.

»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.

Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.

»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne tänään, lapseni?»

»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.

»Siksi että... totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta. Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»

»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.

»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?

»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.

»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.

Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja puhutteli häntä.

»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään. Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»

Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.

Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.

Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille. Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden lisäämiseksi.»

Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.

»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin, he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri, ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»

»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.

Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.

»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.

Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.

»Istunto on alkanut», sanoi hän.

Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.

Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.

»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»

»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.

»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.

»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.

»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.

»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»

»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi protestejaan puhemiestä vastaan.

»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»

Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.

»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»

Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?

Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.

Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.

Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa — että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.

Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.

Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.

»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.

»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.

Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.

»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.

»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.

Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja katkerasti:

»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»

XVI.

Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä eteenpäin.

»Mikä on hätänä?» kysyi joku.

»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin presidentin vastaanottohuoneeseen.»

»Kuka se on?»

»Donna Roma.»

Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä, kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.

Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.

»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.

Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui syrjään ja ministeri meni sisään.

Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa, jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.

Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta, kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.

»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän sairas? Onko hän parempi?»

»On kyllä.»

»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna kätensä tohtorin käsivarrelle.

Tohtori katsoi häneen ja hymyili.

»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja melu ja...»

»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»

»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!...»

»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin...»

Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä värähti oudosta tunteesta.

»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi minuuttia sitten, ja nyt... Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta. Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»

Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.

Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle. Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan vaunuihinsa.

Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin murtunein mielin.

»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä, toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus? Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja minä olen ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan.»

Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, suurin, epävarmoin kirjaimin.

»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja satutin myöskin sydämeni.

Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.

Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen tyyni.

Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.

Roma V.

P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne tähden.»

XVII.

Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.

Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili Romaan.

»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.

»Saittehan kirjeeni?»

Rossi kumarsi.

»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»

»Minkä lupauksen?»

»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä. Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä toivoisin teidän tulevan myös.»

»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.

»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi. Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»

Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet, posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?» ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:

»Hyvä. Minä tulen.»

»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»

Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään, ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.

»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.

Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa kuumenevan.

»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»

»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»

»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat, että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti — »epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»

»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan poispäin.

»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma. 'Tapahtukoon sinun tahtosi.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa...»

»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa, ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi, että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.

»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän kirjoittaa.»

Roman kasvot synkistyivät.

»Itsenne tähden, ymmärrättehän...»

»Oh, se ei merkitse mitään enää.»

»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni...»

»Entä teitä?»

Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin selkämystä.

»Minä ilmoitan heille, että...»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas. Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette suuttunut tulostani tänne.»

»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.

Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.

»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»

Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.

Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.

»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette sen heti.»

Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.

Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»

Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.

»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.

»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»

»Se on tässä lieriössä.»

Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.

»Puhukaa», sanoi hän.

»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia. Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli ankaran poliisivalvonnan alaisena. Domicilio coatto'lla on oikeus ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä, joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja ulkomaailmasta.»

»Kuuliko hän koskaan minusta?»

»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi lähettää minulle sanoman.»

»Koskiko se minua...»

»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»

Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon, johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»

Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.

»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.

»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»

»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin...»

»Voitteko kestää sitä?»

»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.

Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi surista.

Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä käsivarrellaan.

Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:

»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle kuolevana viimeisen tervehdyksensä...»

Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma kuiskasi.

»Odottakaa! Hetkinen vain!»

Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä hengen.

Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.

»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.

Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:

»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»

Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi huimata.

»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»

»Paroniko?»

Rossi oli seisahduttanut fonografin.

»Voitteko kestää?» kysyi hän.

Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.

»Jatkakaa!» sanoi hän.

Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi kuin äsken.

»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman ruumiin tyttäreni nimellä.»

Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen. Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.

»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»

Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti rajusti.

»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä... Suuressa tuskassani kiusaa minua moni pelko... Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä päättänetkin tehdä... ole hellä lapselleni... Uneksin hänestä joka yö ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä... Hyvästi, poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija taivaassa.»

Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa. Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.

»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana, jolloin ensi kerran olitte täällä.»

»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle... tuolle tyhjälle asialle, te ajattelitte... isäni pyyntöä myöskin?»

»Niin.»

»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä ole puhunut mitään. Miksi ette ole puhunut?»

»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»

»Mutta sitten?»

»Sitten minulla oli toinen syy.»

»Koskeeko se minua?»

»Koskee.»

»Entä nyt?»

»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille, millainen mies hän on.»

»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut käyttää erästä henkilöä teitä vastaan...»

»Se ei olisi muuttanut asiaa.»

Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:

»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette! Onhan se varma.»

Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja kiiruhti pois.

»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.

XVIII.

Seuraavana aamuna Davido Rossi ei vielä ollut noussut, kun joku koputti hänen ovelleen. Se oli Bruno. Tuo iso lapsi näytti kovin huolestuneelta ja hän puhui hätäisesti.

»Ettehän aio mennä Donna Roman luo tänään, herra?»

»Miksi en menisi, Bruno?»

»Oletteko itse nähnyt veistokuvan?»

»En ole.»

»Siinäpä se Tuskin minäkään olen sitä nähnyt. Hän on pitänyt huolta siitä — panee oven lukkoon joka ilta ja on antanut toisen hakkaajan hakata sen. Mutta minä näin sen ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun hän oli alkanut tehdä sitä.»

»Mitä siinä on siis, Bruno.»

»Te suututte taas, herra.»

»Sano nyt.»

»Se on Juudas — se se on. Juudaksen luonnos suihkukaivoa varten.»

»Siinäkö kaikki?»

»Kaikki? Mutta se on irvikuva teistä, ilkeä irvikuva. Te istutte mallina neljä päivää ettekä koskaan katsonut sitä. Se on inhottavaa, herra! Ja se on tehty tarkoituksella. Kun ajattelen sitä, unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, ja vihaan tuota naista yhtä paljon kuin ennen. Ja nyt hänellä on kutsut ja te menette sinne, jotta heillä olisi oikein hauska. Älkää menkö, herra! Kuulkaa hullun neuvoa, älkää menkö!»

»Bruno», sanoi Rossi maaten pää käsivarrella, »kuule nyt kerta kaikkiaan. Käyttäköön Donna Roma minua mallina Juudaksen kuvaan — täytyyhän minun uskoa se, koska vakuutat — tai käyttäköön hän minua vaikka paholaisen mallina, niin luotan häneen yhtä paljon kuin ennenkin.»

»Luotatteko?»

»Luotan. Ja mene nyt kuin kiltti poika ainakin pois ja jätä minut yksin.»

Kadulla oli enemmän väkeä, kun Rossi läksi kutsuihin. Tiheitä ryhmiä seisoi kadunkulmissa lukien keltaista ilmoituspaperia, joka vielä oli kostea liimaajan liisteristä. Se oli sisäasiainministerin allekirjoittama julistus, joka kuului:

»Roomalaiset! — Koska hallituksen tietoon on tullut, että joukko harhaanjohdettuja henkilöitä, valtaistuimen ja yhteiskunnan vihollisia, jotka ovat liitossa muiden valtakuntien tasavaltaisten, ateistien ja anarkistien kanssa, koettavat yllyttää kansaa vastustamaan oman valitun parlamenttinsa säätämiä ja kuninkaan vahvistamia lakeja siten koettaen aikaansaada meteleitä, jotka olisivat häpeäksi sivistyneelle ja jalolle kansalle ja alentaisivat sen arvoa toisten kansakuntien silmissä tekee hallitus täten tiettäväksi, että se ei salli lakeja loukattavan rankaisematta, ja siksi se varoittaa kansaa pitämästä julkisissa rakennuksissa, toreilla tai kaduilla joukkokokouksia mitkä mahdollisesti voisivat aikaansaada arveluttavia häiriöitä.»

XIX.

Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies, joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein silmäänpistävän ystävällisesti.

»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»

Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket, yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.

Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa, sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään. Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia. Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.

Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.

»Oletteko kuullut?»... »Onko se totta, että»... »Eikö?» »Voiko se olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia silmäyksiä.

Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.

»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»

»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä», sanoi rouva Sella.

»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia. Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»

»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri...»

»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana... Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö? Ettekö tiedä, että...»

»Todellako? Siinä on selitys... Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.

»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko Euroopassa.»

»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».

»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.

»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»

»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»

»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.

Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen:

»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»

»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»

Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.

»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»

Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä makuuhuoneeseen.

»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun ministeri hymyillen katosi huoneesta.

Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

Ikuinen kaupunki (part 1 of 3)

Cite this passage

MLA

APA

Chicago

Ikuinen kaupunki