Ikuinen kaupunki (part 2 of 3)

Ikuinen kaupunki (part 2 of 3)

»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»

»Ihmismeren?»

»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»

»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»

»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään», sanoi Roma.

»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»

»Entä nyt?»

»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi Colosseumilla.»

»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi vapaamielisyyttä viime aikoina.»

»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi rouva Sella.

»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari, muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia katseita.

»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti seisoi hänen vieressään.

»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»

»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä. Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»

»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.

»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse paavikin...»

»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon meidän varsinaisista yllyttäjistämme...»

»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa, suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»

»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa...»

»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa loppumatta.»

»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.

»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he kuiskailivat keskenään.

»Odottakaa!» sanoi Roma.

»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? ... Mitä pidätte puvustani?»

»Se on mainio.»

»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin? Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin tulee!»

»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli loukannut ja halveksinut Davido Rossia.

»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.

Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.

Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.

»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!» »Mainio!»

Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja ojentaen molemmat kätensä hän huusi:

»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman suurimpien mestariteosten kanssa!»

»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan, mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»

Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.

»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»

»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»

»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.

»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»

»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä elämän kanssa — se on, tosi elämän...»

»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä hän näkee ympärillään?»

»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt solvauksetkin.»

»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.

»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen selkänsä takana.

Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:

»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»

Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.

Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?» »Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?» »Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»

Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.

»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.

»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa sitä ennenkuin eilisiltana.»

Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja ojentaen sen paronille, sanoi:

»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli, joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»

Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.

Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!» »Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»

Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»

Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.

Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja paroni vastasi jäisesti hymyillen:

»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta puolesta.»

Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan rypistäen otsaansa:

»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»

Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he. »Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat seurata häntä.

Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin heidät olisi ajettu pois talosta...

Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

XX.

»Davido!» huusi hän.

»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi

Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.

»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»

»Roma...», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.

»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»

»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi kestää sitä.»

Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar? Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»

»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet taas.

»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää, aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen? Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»

»Roma!...»

»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua. Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?... Niin. Nyt se on sanottu. Minun täytyi se sanoa.»

Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja Roma jatkoi yhä vielä itkien:

»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se, enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»

»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.

Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:

»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»

»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta. Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi, vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen tehnyt... mitä nyt sanot?»

»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen... toinen on tahtonut halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa... Jos vaan tietäisin, että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka suostuisitte jakamaan... mutta ei, se on mahdotonta!»

»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi, tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin sinä...»

»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»

»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta omaisuudestani ja ystävistäni... olen ollut epäkohtelias entisiä tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen asemaan... minä naisena olen uskaltanut... mutta sinä miehenä... sinä pelkäät.... niin juuri, pelkäät... sinä olet pelkuri — juuri niin, pelkuri!... Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?... Davido Leone!»

Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä Davido Rossin kaulaan.

Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät voineet enää vastustaa.

»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä, jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa vastaan.

»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.

»Rakastan! Entä sinä?»

»Sinua rakastan, rakastan!»

Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois tieltään.

Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta, kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.

»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.

»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»

»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»

»Oma armaani, en.»

Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen silmistään.

»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»

»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»

Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.

»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»

»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä suudellen häntä yhä uudelleen.

He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.

Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen ja puoleksi peläten.

Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen valkoista kaulaansa.

Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä suutelemistaan.

He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa. Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa, sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.

He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.

He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on vain synnytystuskia.

Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla. Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.

He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui jättiläispallona.

»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.

»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään.

Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.

XXI.

Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä kiilsi kyynel.

Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä, mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja kirjoitti kirjeen: —

»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen, ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja, kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui! Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa, saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.

Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä! Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!

Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa kapteeninsa käskyä.

»Ollos opas, lempi, Sinun tietäs kuljen! Rinnastani, lempi, Kaiken muun nyt suljen!»

Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en voi. Olen iloinen vain.

Minä tietysti rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön, tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta, kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.

Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.

Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen, kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara. Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.

Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä, että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi, ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.

Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa aviovaimoa todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas! Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja sitten vasta alan elää!

Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla. Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.

Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas! Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.

Roma.

P.S. — Älä viivyttele sitä asiaa! Älä, älä, älä!»

Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella. Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.

Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta, ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää yötä' ja nukkui aamuun asti.

Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja tunsi olleensa liian paha.

Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja hän hypähti nopeasti vuoteesta.

Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu edellisenä päivänä: —

»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»

Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko maailman.

VIIDES OSA.

PÄÄMINISTERI.

I.

Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.

Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.

»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen», sanoi Felice osoittaen kammiota.

»Kiitos!... Kuuluuko mitään uutta, Felice?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja jatkoi matalalla äänellä: »Hän viipyi täällä eilisiltana muitten jälkeen ja...»

Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:

»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin lähden pois.»

Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan, asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois moitteettomat hansikkaansa.

Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata — ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta. Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»

»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.

»Eikö yhtään mitään?»

»Ei kerrassaan mitään.»

Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.

»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja asioita?»

Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin vieressä vastapäätä häntä.

»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä, piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se — lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä. Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini ja minun piti saada tietää hänen sielunsa syvimmät salaisuudet.»

Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain kiharan otsaltaan ja istui ääneti.

»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi. Oletko saanut selville mitään hänestä?»

Roma vastasi rohkeasti: »En.»

»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»

»Täydellisesti.»

»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä syystä, että hän solvasi sinua?»

»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»

»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka sinun ponnistuksesi ovat olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille johtolangan, joka on saattanut meidän ponnistuksemme onnistumaan, ja sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua niin pahasti.»

»Kuinka minä voin häntä rangaista?»

»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»

»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»

Paroni kumartui hiukan ja sanoi:

»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»

Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.

»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.

»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»

»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.

»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»

Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.

»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen vihollisensa?»...

»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema. »Istu ja kuuntele mitä sanon.»

Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.

»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa. Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa. Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»

Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat sormillaan.

»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan, mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»

»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»

»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi ilmoitettiin Davido Leone.»

Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:

»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa, tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»

Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä tavallaan.

»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa kapinaan.»

Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä. Hän oli lakannut olemasta. Davido Leone oli kuollut.»

Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja hermostunein sormin.

»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa. »Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin, että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»

Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.

»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»

»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»

Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan kiihkeämmin:

»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä, saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»

Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.

»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa, oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on selvä.»

»Oh! Oh! Oh!»

Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin, jotka tulvivat hänen huuliltaan.

»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte! Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa ihmistä tämän äidin haudalle asti — äidin haudalle — hän voi syödä päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä! Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»

Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:

»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»

Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi kävelyään.

»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä. Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa, että nuo kaksi ovat sama henkilö.»

»Entä sitten?»

Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni, täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita, tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön, joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä itse.»

Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.

»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»

»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli ei ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»

»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen yrityksestä.»

»Englannissa, mutta ei Italiassa.»

Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:

»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan... On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»

»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»

»Niin.»

»En tahdo!»

»Siis voisit, jos tahtoisit?»

»En voi!»

»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»

»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä, ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti? Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?... Ah, kyllä minä tunnen sen jutun! Hävetkää!»

Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:

»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle, että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun vihollisesi.»

»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä annan hänelle anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi! Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»

»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni... Tuo seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit... kuinka sanoisin... pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet — se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla .... että sinä... että sinä...»

»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta punastuen samassa ja vavisten pelosta.

Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:

»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten todistaa julkisesti.»

»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän olisi keksinyt keinon.

»Miksikä en?»

»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.

Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti ja sanoi sitten:

»Se saadaan nähdä.»

Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia viereiseen huoneeseen.

II.

Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen niin välittömästi.

Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.

Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut. Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.

Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä, ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan miestään vastaan.

Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa, että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena, jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en voi sinua pelastaa!»

Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä kuului koputus ovelle.

»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.

Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.

»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.

Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.

»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä kohta... tai ei pidä sanoa sitä... sanokaa, että koska hänellä on niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä... Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja säteilevät silmät hymyilivät.

Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja pörröistä päätänsä, sanoi:

»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä kuin Santa Scala.»

»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.

»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»

»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin, Giuseppe?»

Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.

»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä», jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.

»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata! Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka tuo on — tuo herra tuossa veistokuvassa?»

»Setä Davido», sanoi poika.

»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»

»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta. »Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta... anteeksi, neiti, anteeksi.»

»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»

»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa kuninkaankaan virkaan.»

»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»

Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin mustat helmet.

»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai kultatupsuisesta sauvasta?»

Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän katsoi Brunoon apua hakien.

»Valitse nyt — mistä?»

Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut kuulla.

»Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.

»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.

Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle. Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen jälessään.

»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.

Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.

»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.

Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:

»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen — siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne, on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»

»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»

»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te aiotte kostaa hänelle nyt.»

»Niinkö sanoit, Bruno?»

»Niin juuri.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi?»

»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen', sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani takaisin ja häpeän'.»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»

»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»

»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä kestää.»

Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa kiitos seisoo, Bruno.»

»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita minua enää palveluksessanne.»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»

»Tarkoitan.»

»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja jos nyt jätät minut...»

»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä vihollisiinne tulee, niin...»

Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe tekivät lähtöä.

»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.

»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»

»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista, mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»

»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»

»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»

»Entä herra Rossi?»

»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku apina syntyi.»

»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena äitinä hänelle... Mitä hän sanoo nyt?»

»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»

»Pelkäätkö häntä? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle, että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»

Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.

»Lauantai-iltana.

Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen! Kuka mies voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.

Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme, tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten, sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita. Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä. Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.

Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus, köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi, koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan kiinnittää sen häneen.

Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani avulla, jonka sydän on kultaa.

Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi, ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen kutsunut kansan tulemaan sinne.

Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä säveliä! Hyvää yötä taas!

D.R.

Sunnuntai-aamuna.

Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää, jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun, minun, ja koko maailma saa sen tietää!»

Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan. Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.

Seuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:

»Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello 11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.

Bonelli.»

III.

Palazzo Braschi on kolmiomainen palatsi, jonka pääsivu on Piazza Navonalle päin ja toiset kaksi seinää sivukaduille päin. Komeat portaat, joita kaunistaa kuusitoista itämaalaista graniittipylvästä ja kuusi suurta kuvapatsasta ja joiden marmorilevyjä peittää vanha, likainen matto, johtavat ilottomaan suureen saliin yläkertaan, jossa palvelijoita ja ovenvartijoita vetelehtii epäsiisteissä puvuissa. Tätä tietä tultiin sisäasiainministerin virastoon, joka ministeri tavallisesti myöskin on Italian pääministerinä.

Roma saapui kello yksitoista ja hänet vietiin heti ministerin huoneeseen etuhuoneen läpi, missä virkamiehiä ja kirjureita istui odottamassa vuoroaan. Paroni istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hänen polvillaan oli nahkamatto ja hänen oikealla puolellaan pöydällä oli pieni revolveri, jonka pää oli norsunluuta. Hän nousi Roman tullessa ja otti hänet vastaan kohteliaasti kuten aina.

»Kuinka täsmällinen! Ja kuinka suloiselta näytät tänään, lapseni! Tällaisena pimeänä aamuna sinä tuot auringon mukanasi yksinäisen ministeriraukankin virastoon. Istu.»

Romaa ei pettänyt tuo tervehdyksen kohtelias sointu.

»Te tahdoitte tavata minua?» sanoi hän.

Paroni nojasi käsivartensa pöytään, painoi päänsä kättään vasten, katsoi Romaan muuttumaton hymy kasvoillaan ja sanoi:

»Kuulin, että sinua saa onnitella, lapseni.»

Roma punastui hiukan.

»Hämmästytkö, että tiedän tuon?» kysyi paroni.

»Miksi siitä hämmästyisin?» vastasi Roma. »Tehän tiedätte kaikki. Tämähän on sitäpaitsi julkinen asia, jonka jokainen tietää.»

Paronin hymyilevät kasvot eivät muuttaneet ilmettään.

»Nyt ymmärrän mitä tarkoitit sunnuntaina. Vaimoa ei voi vaatia todistamaan miestään vastaan. Minä olen voitettu. Myönnän sen ja onnittelen sinua neuvokkuutesi johdosta.»

Roma tiesi, että paroni katseli häntä kasvoihin aivan kuin tunkeutuakseen hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin saakka.

»Mutta eikö se kumminkin ole hiukan liian rohkeata tuo, että ajattelet avioliittoa?»

»Miksi se on niin rohkeata?» sanoi Roma, mutta hänen katseensa laskeutui ja puna nousi hänen poskilleen.

»Miksikä rohkeata?» toisti paroni?

Hän antoi lyhyen hetken kulua ja sanoi sitten matalalla äänellä: »Jos ajattelemme menneisyyttä ja kaikkea mitä on tapahtunut...»

Roman silmäluomet värisivät ja hän nousi seisaalleen.

»Tuota te siis tahdoitte sanoa minulle...»

»Ei, ei! Istu, lapseni. Minä pyysin sinut tänne osoittaakseni sinulle, että aikomasi avioliitto on vaikea, ehkäpä mahdoton.»

»Olen täysi-ikäinen — ei ole olemassa mitään esteitä.»

»On ehkä olemassa suurin kaikista esteistä, rakkaani.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan... Mutta odota hiukan! Eihän sinulla ole kiirettä? Muutamat herrasmiehet odottavat tuolla tavatakseen minua, ja jos sallit minun soittaa kirjuriani... Älä liiku. Ne ovat vain virkatovereitani. He eivät kummeksi sinun läsnäoloasi. Olethan holhottini — melkein perheeni jäsen. Tuossapa on kirjurini. Kuka odottaa nyt?»

»Sotaministeri, prefekti, commendatore Angelelli ja yksi hänen apulaisiaan», vastasi kirjuri.

»Tuokaa prefekti ensin sisään», sanoi paroni, ja ankaran näköinen, sotilasryhtinen mies astui huoneeseen.

»Astukaa sisään, senaattori. Tunnettehan Donna Roman. Meidän asiamme on kiireellinen — hän kyllä suo meidän jatkaa. Tahdon mielelläni kuulla kuinka asianlaita on ja mitä nyt teette.»

Prefekti aloitti raporttinsa. Heti kun uusi laki oli kuninkaan käskystä julistettu, oli hän lähettänyt kiertokirjeen kaikille pormestareille maakunnassaan ilmoittaen, että poliisilla oli valta hajoittaa yhdistykset ja estää kokoukset.

»Mutta mitä me voimme odottaa maaseutukaupungeilta, teidän ylhäisyytenne, kun me emme pääkaupungissa tee mitään? Kaikkien vallankumouksellisten seurojen päämies on Roomassa ja niiden johtava henki on meidän seassamme. Kuunnelkaa tätä, teidän ylhäisyytenne.»

Prefekti veti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea: »Roomalaiset! — Uusi laki koettaa riistää meiltä ne oikeudet, joita esivanhempamme vallankumouksienkin avulla meille ovat hankkineet. Siitä syystä meidän velvollisuutemme on vastustaa sitä ja siksi meidän täytyy pitää kokouksemme helmikuun l:nä päivänä, kuten alkuperäisesti oli aiottu. Ainoastaan siten voimme näyttää hallitukselle ja kuninkaalle, mitä maailman yleisen mielipiteen vastustaminen merkitsee... Kokoontukaa Piazza del Popoloon päivän laskiessa ja kulkekaa Colosseumiin Corson kautta. Olkaa rauhalliset ja hyvässä järjestyksessä, ja Jumala varjelkoon hallitsevia aikaansaamasta verenvuodatusta.»

»Onko tuo Koitosta?»

»On. Se on viimeinen monesta julistuksesta. Ja mikä on seuraus? Kansaa tulvii Roomaan kaikista maakunnan osista.»

»Kuinka monta valtiollista toivioretkeläistä täällä on jo?»

»Viisikymmentätuhatta, ehkä kuusikymmentä, ehkä satatuhatta. Se ei saa jatkua, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on todellakin levée-en-masse. Mitä neuvotte?»

»Ensiksikin, että Koitto lakkautetaan.»

»Siitä puhumme kohta. Entä sitten?»

»Sitten muukalaiset sanomalehtimiehet, jotka lähettävät vääriä ilmoituksia ja liioitteluja ulkomaille, olisi kohteliaasti saatettava rajan yli.»

»Ja sitten?»

»Sitten hallituksen ja valtion viholliset, joiden väärä käsitys vapaudesta on aikaansaanut nämä anarkistisen hengen purkaukset, olisi jätettävä poliisin huostaan.»

Paroni katsahti Romaan, jonka kasvot punastuivat ja silmät säkenöivät.

»Tuo», sanoi hän, »käy ehkä vaikeaksi, koska tyytymättömiä on niin monta. Kuinka vahva teidän poliisinne on?»

»Seitsemänsataa univormussa ja neljäsataa ilman ja viisisataa viisikymmentä kunnalliskaartilaista. Paitsi näitä on kolmetuhatta karabinieeriä ja kahdeksantuhatta muuta sotilasta.»

»Siis yhteensä noin kaksitoistatuhatta viisisataa aseellista miestä?»

»Aivan niin. Ja mitä se on viittäkymmentä tai sataatuhatta tai ehkäpä sataaviittäkymmentätuhatta vastaan!»

»Te tahtoisitte, että armeija olisi saapuvilla?»

»Aivan niin! Mutta ennen kaikkea meidän tulisi saada lupa hallitukselta menetellä suurimpien rikoksellisten suhteen, olkootpa he parlamentinjäseniä tai mitä tahansa, siten kuin uusi säädös edellyttää.»

Paroni nousi ja ojensi kätensä: »Kiitos, herra senaattori! Hallitus ottaa ehdotuksenne käsiteltäväksi aivan heti. Olkaa hyvä ja käskekää tänne virkatoverini, sotaministeri.»

Kun prefekti läksi, nousi Roma mennäkseen pois.

»Ymmärrätte kai, että tämä ei ole kovin hauskaa minulle?» sanoi hän kiihtyneesti.

»Odota! Tämä ei kestä kauan... Terve, kenraali Morra! Roma, tunnettehan kenraalin? Istukaa molemmat... No, kenraali, te tiedätte, että tuo levée-en-masse on tulossa?»

»Tiedän.»

»Prefekti vakuuttaa, että vallankumoukselliset yhdistykset ovat kiihoittaneet kansaa, ja tahtoo tietää, kuinka paljon väkeä voitte antaa hänen käytettäväkseen pitämään sitä kurissa.»

Kenraali antoi yksityiskohtaisen selityksen. Roomassa oli jo kuusitoistatuhatta aseellista miestä, ja sotaministeriö oli kutsunut tänne kahden viimeisen vuoden soturit myöskin — yhteensä noin viisikymmentätuhatta miestä.

»Ministerinä ja teidän virkaveljenänne», sanoi kenraali, »olen yhtä mieltä teidän kanssanne siitä, että järjestystä ja yleisten laitosten turvallisuutta on suojattava, mutta ihmisenä ja roomalaisena en voi muuta kuin anoa, että minua ei kutsuttaisi toimintaan muuta kuin lain edellyttämillä ehdoilla.»

»Tietysti ei», sanoi paroni. »Ja ollaksemme varmat, että käskymme täytetään inhimillisellä tavalla ja viisaasti, pyydän teitä antamaan joukolle seuraavat säädökset: Ensiksi, että jos huomisiltana syntyy häiriöitä joko Colosseumissa tai munalla, upseerien täytyy odottaa varmaa käskyä poliisin edustajalta.»

»Hyvä on!»

»Sitten, että saatuaan käskyn ampua, sotilaiden tulee pitää huoli siitä, että ensimmäiset laukaukset tähdätään ilmaan, kansan yli.»

»Se on hyvä.»

»Ellei tämä hajoita joukkoja, jos he alkavat heittää kiviä sotamiehiä kohti tai muutoin koettavat vastustaa, on toinen laukaus tähdättävä — en voi sille mitään — se on tähdättävä niihin henkilöihin, jotka johtavat tietämätöntä, harhaan vietyä kansaa.»

»Ah!»

Kenraali epäröi, ja Roma, joka hengitti lyhyesti ja nopeaan, loi häneen hellän, kiitollisen katseen.

»Teettehän niin, kenraali Morra?»

»Pelkään, ettei minulla ole muuta neuvoa. Mutta jos johtajien veri vain kiihoittaa kansaa, niin kolmas laukaus...»

»Tuo», sanoi paroni, »on liian kamalaa ajatella. Minä ennustan, että jos heidän johtajansa kaatuu, niin kurja, harhaan johdettu kansa lähtee pakoon. Mutta kaikissa ihmisaikeissa on viimeinen päätösvalta jätettävä kohtalolle. Antakaamme kohtalon päättää tässäkin. Hyvästi, hyvä kenraalit⁻ Olkaa hyvä ja pyytäkää kirjurini käskemään poliisipäällikköä tänne.»

Sotaministeri läksi, ja taas Roma nousi mennäkseen pois.

»Ette suinkaan uskone, että tuonkaltainen keskustelu ...» aloitti hän, mutta paroni keskeytti hänet taas.

»Älä mene vielä. Olen lopettanut heti. Angelelli ei pitäne minua kuin hetkisen. Kas tässähän te jo olette, Commendatore.»

Poliisipäällikkö astui esiin kumarrellen liioitellun kohteliaasti, mistä voi erottaa nousukkaan tosi sivistyneestä.

»Onko mitään lupaa pyydetty tuon kokouksen pitämiseen Colosseumissa, Commendatore?»

»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne.»

»Siis me voimme pitää sitä luvattomana.»

»Tietysti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kuulkaa! Sopikaa heti sotaministerin kanssa. Hän asettaa viisikymmentätuhatta miestä teidän käytettäväksenne. Valitkaa edustajanne huolellisesti. Neuvokaa heitä hyvin. Ensimmäisen vastustuksen ilmaantuessa käskette ampumaan. Loput jätätte sotilaskunnan huostaan.»

»Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»

»Olkaa minun käytettävissäni huomenna päivällisiin saakka. On mahdollista, että meidän täytyy julistaa kaupunki piiritystilaan, ja siinä tapauksessa kuninkaan säädös astuu voimaan heti. Valmistakaa poliisikuntaa vastaanottamaan erityisiä käskyjä. Sopikaa siitä, että Angelon linnan kanuunaa voitte käyttää antaaksenne merkkejä. Ilmoittakaa, että jos kanuunalla ammutaan huomis-iltana, ovat kaikki kadut heti suljettavat, kaikkien kaupungista lähtevien junien kulku estettävä ja kaikki sähkösanomatoimistot asetettava valvonnan alaisiksi, ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Kun merkki on annettu, älköön kukaan menkö pois kaupungista eikä mitään sähkösanomia saa lähettää. Lyhyesti, siitä hetkestä alkaen olkoon Rooma täydellisesti hallituksen valvonnan alaisena.»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Sotajoukot ovat jo saaneet käskynsä. Kun poliisin edustaja antaa merkin, on ensimmäinen laukaus tähdättävä ilmaan kansan yli, toinen kansan johtajia vastaan. Mutta, jos joku heistä pääsisi pakoon...»

Paroni vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten hitaasti ja hyvin painokkaasti:

»Jos joku pääsee pakoon, Commendatore...»?

»Ei kukaan ole pääsevä pakoon, teidän ylhäisyytenne.»

Oli hetken syvä äänettömyys. Roma oli melkein tukehtua ja saattoi tuskin pidättää huudahdusta.

»Antakaa minun mennä», sanoi hän poliisipäällikön lähdettyä kumarrellen ovesta, mutta paroni ei nytkään ollut ymmärtävinään häntä.

»Yksi ainoa asiamies vielä. Parin minuutin perästä olen lopettanut», ja sitten Charles Minghelli astui huoneeseen.

Miehen valppaat silmät sävähtivät huomattavasti, kun hän näki Roman, mutta hän koetti tyyntyä ja alkoi sormellaan pyyhkiä takkinsa rintamusta.

»Istukaa, Minghelli. Voitte puhua suoraan Donna Roman kuullen. Teidän on kiittäminen asemastanne hänen ystävällistä suositustaan, ja hän tietää kaikki asiamme. Oletteko tavannut kenraaliprokuraattoria?»

»Olen, teidän ylhäisyytenne.»

»Ja mitä hän on päättänyt?»

»Samoin kuin ennen hän kieltäytyy pyytämästä parlamentin lupaa sen jäsenen vangitsemiseen ennenkuin hänellä on täydellinen todistussarja, joka tyydyttää sekä omaatuntoa että lakia.»

»Hyvä on. Siinä tapauksessa meidän täytyy keksiä toinen keino saadaksemme kiinni rikokselliset, joita etuoikeudet suojaavat... Tiedättehän yksityiskohtaisesti Colosseumin kokouksesta?»

Minghelli kumarsi.

»Poliisin edustajat ovat saaneet ankarat käskyt, että he eivät saa antaa ampumamerkkiä sotilaille ennenkuin kansa on selvästi asettunut vastarintaan. Tämä on välttämätöntä sekä harhaan johdetun kansa-raukkamme tähden että myöskin meidän maineemme tähden maailman silmissä. Mutta vastustus sellaisessa tapauksessa voi olla vallan pieni asia, herra Minghelli.»

Taas Minghelli kumarsi.

»Isku, laukaus, kiven heitto, kaikki tuommoinen on rauhan rikkomista ja poliisi voi ryhtyä toimintaan.»

Kolmannen kerran Minghelli kumarsi.

»Onnetonta kyllä on aivan varma, että kansa tulee vastustamaan poliisia, kun kaupunkimme on näin surkeissa olosuhteissa.»

Minghelli pyyhkäisi pois tomuhiukkasen kalvosimestaan ja sanoi:

»Se on varma, teidän ylhäisyytenne.»

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä tykyttävän rajusti.

»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella kirjeen.»

Kirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:

»Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta, jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla, jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa, sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten alle.»

Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.

Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua, mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!

Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.

»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»

»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.

Hän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.

»Rakas lapsi, et voi hyvin. Juo tämä lasi vettä.»

»Ei ole vaarallista. Antakaa minun mennä.»

Paroni saattoi häntä portaille.

»Ymmärrän teidät täydellisesti», sanoi Roma hillityllä äänellä, »mutta yhtä asiaa ette ole ottanut laskuissanne huomioon, ja siksi erehdytte täydellisesti.»

Ja ponnistaen voimansa hän astui ylpeästi pää pystyssä alas portaita.

Heti kotiin tultuaan hän kirjoitti Davido Rossille:

»Minun täytyy tavata sinut tänä iltana. Missä? Tänä iltana! Huomaa, tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.

Roma.»

Bruno vei kirjeen ja toi heti vastauksen:

»Armahin! — Tule toimistoon kello yhdeksän. Ikävä, etten voi tulla sinun luoksesi. Se on mahdotonta.

D.R.»

P.S. — Sinä olet kääntänyt Brunon, niin että hän nyt on valmis kuolemaan puolestasi. Ja »pikku roomalainen poika» on seitsemännessä taivaassa lahjojesi tähden ja sanoo menevänsä heti Trinità dei Montille aloittamaan työtään.

IV.

Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla, mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin, eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.

Koiton toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä. Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä. Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa, ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran säännöttömät iskut.

Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita, sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.

Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän oli nyt viimeistä iltaa Koiton toimittajana, ja koko toimituskunta osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.

Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja hän näytti hyvin hajamieliseltä.

Koiton toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua. He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet meressä.

Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.

»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata, viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»

Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.

»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»

Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki olisi menetetty.

Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.

Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.

»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.

»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»

»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.

Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.

»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on tapahtunut? Kerro!»

Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti päätään ja heidän huulensa yhtyivät.

»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»

»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.

Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on hänen mahdoton päästä pakoon.

»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja siksi tulin varoittamaan sinua.»

Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti, suuteli Rossi häntä.

»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa, jota vaara uhkaa...»

»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.

»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana. Huomenna on liian myöhäistä.»

Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän, kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»

Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä Rossin kaulaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»

»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän perästä.»

»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»

»Ilman vihkimistä?»

»Miksikä ei?»

»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»

»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»

»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian puhdas...»

»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä...»

»Armas, puhdas tyttöni!»

»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.

Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:

»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»

»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan. »Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — — ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin minua.»

»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata minun on... mutta ennen kuolisin...»

»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät, ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki...»

Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän löi rajusti.

»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä... Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»

Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.

»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä, ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi rauhassa nukkua haudassaan...»

Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.

»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi... Ja ajattele kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat. He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! Minun Romani!»

Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän, »sinun täytyy jäädä tänne.»

»Se on hyvä!»

»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee olla miehensä ystävä, ja nyt...»

»Oma suloinen tyttöni!»

»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»

»Rakastan sinua aina senkin tähden.»

»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»

»Rakastan sinua senkin tähden.»

»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus täytettävänä.»

»Oma uljas tyttöni!»

»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi käskee sinua tekemään niin, niin sinun täytyy totella sitä, ja minun täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»

»Sinä uljas tyttöni!»

»En ole turhaan isäni tytär. Hän pani alttiiksi kaikki, ja minä tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä... että sinä... että olet...»

»Älä puhu, armas!»

Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.

»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö, Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»

Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.

»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»

»Minun oma uljas tyttöni!»

»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»

»No mitä?»

»Älä kysy.»

»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.

»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata itseäni. Anna minun mennä nyt.»

Roma avasi oven.

»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.

Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja suuttuneen näköisenä.

»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen, jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on kaikkialla...»

»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman mieleni mukaan.»

»Jos kumminkin sallitte minun sanoa...»

»En sanaakaan!»

»Sallikaa minun olla itsepäinen...»

»Paikalla ulos tästä huoneesta!»

Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen kansalle:

»Roomalaiset! — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt — sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa, pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman. Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»

Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle, jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä. Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään. Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.

»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»

»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.

»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin kädestä ja alkaen lukea sitä.

Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.

»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä», huusi hän.

»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.

»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»

»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»

»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»

Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi kotiinsa.

Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin kiihoittuneena.

»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet luoksenne.»

Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.

»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna...»

»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»

»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli niin, että vanha John — vanha John...»

»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»

Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»

»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»

Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään... mitä piruja... te ette mene... sen minä sanon, että...»

»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»

Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»

Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.

* * * * *

Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:

»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»

Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.

»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen tähtensä loppuun asti.»

Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.

V.

Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen luona katsellen hänen ikkunoihinsa.

Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä pelännyt.

Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.

Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut rauhaa, mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja kaikki oli sattuman varassa.

Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa, hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin oli avannut onnen ovet hänelle.

Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.

Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa. Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät kestäisi.

Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski se vain jokapäiväisiä asioita.

Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut antaa hänelle vitsaa.

Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.

»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.

Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa, mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.

Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle. Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä todistamaan sen.

Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli kertonut eukolle kaikki.

»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne. Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»

Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku huulet alkoivat hymyillä.

»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»

»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.

Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.

»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»

Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.

Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.

»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.

Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.

»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»

Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.

»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»

»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.

»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan alas portaita.

Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä Corsolle.

Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi »Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.

Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja. Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.

Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.

Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja terveiden ja punoittavien rinnalla.

Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.

Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri. Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken tunnon, ja hän kulki kuin unessa.

Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille». Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se tuli, joka paloi hänen sisässään.

»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä kuuntele».

VI.

Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin hänen väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.

Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa Te Deum'ia ja koko joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.

Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.

Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.

Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen lähellään koetti aloittaa puhetta.

Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi tervehdykseen.

Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä, parin kolmen askelen päässä.

Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.

»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken. Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa. Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita. Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»

Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja katsoi sotilaihin.

»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.

»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi, ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan, ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»

Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä. Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt vieressään.

»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen mielipiteen voimaan koko maailmassa.»

Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.

»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta, olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin, suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»

»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.

»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä, ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»

Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului vastauksena väkijoukosta.

»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa. Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne, jonka Jumala itse on siihen painanut.

»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä, tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä. Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun pyysitte leipää!»

Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.

»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen rikos?»

Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein huudoksi.

»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä. Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden, vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden. Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»

Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään odottanut, vaan jatkoi:

»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa, että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?

»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä, vaan ainoastaan ihmisiä.»

Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus, ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.

»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan, jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»

Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti kättään, ja joukko hiljeni heti.

»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää — siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä, niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella. Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»

Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan huokaus yksinäisen meren povesta.

Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua taas.

»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän. »Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle, joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa. Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri, sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»

Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin syvää hyväksymistä.

»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun. Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan korkeudessa.»

Kansanjoukossa moni itki.

»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä, että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan. Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»

Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme. Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä: »Luvatkaa!»

Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.

Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei voinut hallita tunteitaan.

Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman kaulaan ja suuteli häntä.

Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki oli hyvin!

Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:

»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»

Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?

»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut mitään vastenmielisyyttä.

Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot — suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut sataa.

* * * * *

Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat vihdoin kotiin.

»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen kohottaen lakkiaan.

»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme hänet ihka elävänä kotiin.»

»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.

Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.

»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet Giuseppea?» kysyi Elena.

»Giuseppea?»

»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään olla kadulla.»

»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.

»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy saada vitsaa.»

Miehet katsoivat toisiinsa.

»Donna Roma?» sanoi Rossi.

»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.

»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.

»Välttämättä.»

VII.

Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi. Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän säännöistä.

Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat hänen väkeään», mutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.

Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut piilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.

Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui koko sielullaan sille.

Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.

Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin, jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli täynnä väkeä.

Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina syleilyyn hän riensi häntä vastaan.

Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa. Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.

»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.

»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.

Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe, tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen pois.

»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta asiasta».

»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.

»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit. Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi. Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että olet tyytyväinen.»

Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi vihamielisyyttä.

»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»

Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.

»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo ihme on tapahtunut?» —

Roma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.

»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»

»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä pahan kokonaan.»

»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua», vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään, ja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin haudasta.

»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.

»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.

»Totuutta.»

Roma hengitti syvään ja vaikeni.

»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»

Roman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin katsein.

»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»

»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.

Roma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.

»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä, jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä... ei ole mitään salaisuuksia.»

Roma katsoi häneen kauhuissaan.

»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi... muuta mies ei kysy.»

Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.

»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta... Mutta mitäpä siitä!» lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»

Paroni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa sisimpään.

»Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi hän.

Roma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.

»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle totuuden.»

»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»

»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»

Roma katsoi häneen pelokkaasti.

»Te ette tarkoita, että te...»

»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että minä kertoisin hänelle?»

Kauhun ilme levisi Roman kasvoille.

»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»

Paronin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen käsivarteensa.

»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi, mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja häpeästä.»

Hän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.

»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan häntä!»

Roma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:

»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä sanot minua kovaksi ja tunteettomaksi, mutta sinä olet itsekäs ja julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että ehkä haavoitat minun tunteitani.»

»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen. »Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä. Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille... Mutta minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin sieluni heräsi. Ja sitten...»

Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.

»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta — on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa. Antakaa minun tehdä niin!... Älkää ottako häntä minulta! Älkää...»

Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.

»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»

»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet minun omani», sanoi paroni.

»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»

»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi olla muuta kuin sinun rakastajasi».

»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten kasvojanne».

Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten hän sanoi:

»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»

»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä? Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»

Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun... sinun pitäisi tietää, että olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen kaikkea mies.»

Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.

»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet kaksintaisteluun», sanoi paroni.

»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi Roma.

»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa. Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi. Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»

Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja tuijotti tuleen.

»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle. Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä. Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»

Roma peitti kasvonsa käsillään.

»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden! Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen tähden!»

Roma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.

»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia. Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»

Roma kuunteli masentuneena.

»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi — langennut nainen.»

Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta kauhua hänessä.

»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy? Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»

»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:

»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin kaunis — niin himoava...»

»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.

»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan. Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»

Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma melkein toivoi, ettei hän tulisi.

VIII.

Roman takana pääministeri, joka pyysi anteeksi, että hän oli näin yht'äkkiä muuttanut tämän talon sisäasiainministeriöksi, puheli poliisipäällikön kanssa.

»Olitteko siellä itse?»

»Olin, teidän ylhäisyytenne. Seisoin ylimmässä osastossa ja katselin kaikkea. Se oli omituinen ja hurja näky.»

»Kuinka paljon väkeä siellä oli?»

»Mahdotonta arvata. Ulkona ja sisällä oli roomalaisia ja maalaisia, ehkä yhteensä satatuhatta.»

»Entä Rossin puhe?»

»Tavallista vetoamista kansan intohimoihin, teidän ylhäisyytenne. Kansa on oleva ainoa käskijä. Kansan valta on saatava perustetuksi millä hinnalla tahansa. Hallitsevat luokat, ne ovat kapinallisia ja kirkkokin vehkeilee köyhiä vastaan. Se oli lyhyesti koe lietsoa vihaa eri kansanluokkien välille. Mutta viisas puhe se oli. Hyvin viisas, teidän ylhäisyytenne! Se oli vallan mainio osoitus kuinka voi purjehtia karien lomitse. Emme voineet löytää ainoatakaan sanaa, jota olisi voinut sanoa kapinalliseksi, vaikkei meillä olisi ollut teidän ylhäisyytenne käskyäkään siitä, että miehen piti saada jatkaa.»

»Oletteko seisahduttaneet sähkösanomani lähetyksen?»

»Olemme.»

»Entä muukalaiset sanomalehtimiehet?»

»Vaarallisimmat on teljetty asuntoihinsa ja heille on annettu käsky olla poliisin saatavissa milloin tahansa.»

»Menikö Rossi kotiinsa sieltä?»

»Meni, teidän ylhäisyytenne.»

»Entä nuo satatuhatta?»

»He alkoivat innoissaan laulaa ja marssia ympäri katuja. He jatkavat sitä yhä vielä. Mentyään ensin Piazza Navonalle he alkoivat astua Piazza del Popololle ja pitkin Babuinoa soihtuineen ja lippuineen.»

»Ainoastaanko miehiä?»

»Miehiä, naisia ja lapsia.»

»Arveletteko, että heidän käytöksensä on uhkaava?»

»Selvästi uhkaava, teidän ylhäisyytenne.»

»Käskekää alipäälliköltämme antamaan lailliset varoitukset ja sanomaan, että joukkojen kokoontumista tähän aikaan vuorokautta pidetään selvänä kapinan merkkinä. Antakaa heille kolmen minuutin miettimisaika naisten ja lasten tähden, ja sitten... tehkööt sotamiehet velvollisuutensa.»

»Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitten voitte panna täytäntöön ne käskyt, jotka annoin teille eilen.»

»Kyllä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.»

»Pitäkää silmällä kaikkia johtajia. Muutamat huomaavat varmaan terveydelleen Rooman ilman hiukan vaaralliseksi tänä yönä ja tahtovat paeta Sveitsiin tai Englantiin, jonne meidän on mahdoton heitä seurata.»

Roma kuuli kanan kaakatuksen tapaista ja tiesi siitä, että Angelelli nauroi.

»Itse kokous oli laiton, eikä meidän lupaamme kysytty.»

»Ylenkatsottiin röyhkeästi, teidän ylhäisyytenne.»

»Voitte mennä. Mutta palatkaa heti takaisin, jos jotain tapahtuu. Minun pitää jäädä tänne nyt, mutta jos meteliä syntyy, täytyy minun ehkä lähettää teidät kuninkaan luo.»

Angelellin pieni ääni vaipui kuiskaukseksi pelkästä kunnioittavasta kauhusta, kun majesteetin nimi mainittiin, ja hetken perästä hän poistui kumarrellen huoneesta.

Roma ei kääntynyt, ja ministeri, joka oli soittanut kelloa ja pyytänyt kynää ja paperia, puhui hänelle takaa.

»Sinä pidit minua varmaan kovana ja petomaisena Palazzo Braschissa eilen, mutta minä olin oikeastaan hyvin sääliväinen. Kun annoin sinun tietää valmistuksista ystäväsi kiinniottamiseksi, tahdoin ajoissa varoittaa häntä ja antaa hänen paeta tästä maasta. Sitä hän ei ole tehnyt, ja nyt hänen täytyy kestää seuraukset.»

Felice toi sisään kirjoitusneuvot, ja paroni istui pöydän ääreen. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin ministerin kynän rapina, villakoiran kuorsaaminen ja toiselta puolen seinää Nattalinaa toruvan kreivittären ääni.

Roma meni kammioonsa. Huone oli pimeä, ja sen ikkunasta hän saattoi selvemmin nähdä kaduille. Synkkiä varjoja oli kaikkialla, mutta portaat, joille ei kukaan ollut astunut, olivat ohuen, valkoisen lumikerroksen peitossa, ja piazza oli täynnä mustia olentoja, jotka näyttivät liikkuvan kostealla maalla kuin käärmeet vasta kynnetyllä kentällä.

Hän nojasi kuumaa otsaansa lasiin ja loi ulos tuskaisan katseen. Sieltä kuului aivan kuin suurien joukkojen vyörymistä. Melu kasvoi nopeasti, ja nyt hän erotti huutoja, laulua, vihellystä ja kimeitä ääniä. Ennenkuin hän huomasi mitään, seisoi paroni hänen takanaan, hänen ja Davido Rossin kuvapatsaan välissä.

»Kuuntelepas noita», virkkoi paroni. »Proletariaattia tosiaankin!... Ja tuolle joukkiolle järkevät miehet tahtoisivat meitä heittämään sivistyksen aarteet ja sen johdettavaksi meidän tulisi antaa hallituksen monimutkainen koneisto.»

Hän nauroi katkerasti ja veti syrjään uutimet kärsimättömällä liikkeellä.

»Kansanvaltaisuutta! Kristillistä kansanvaltaisuutta! Vox Populi, vox Dei! Kansanvalta ja erehtymättömyys! Huh! Yhtä hyvin voisin uskoa paavin erehtymättömyyteen!»

Joukot lisääntyivät piazzalla, kunnes se näytti yli äyräittensä paisuneelta virralta, ja sieltä kohoava melu oli kuin vyöryvien vuorten ja juuriltaan revittyjen puiden jyskettä.

»Hulluja! Roskajoukkoa! Liian tietämättömiä ymmärtämään, mitä he oikeastaan tahtovat, ja kaikkien konnien johdettavina, jotka kylvävät tuulta ja antavat heidän niittää myrskyä.»

Roma hiipi pois paronin luota tuntien ruumiillista vastenmielisyyttä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli toisen ikkunan luota torven toitotusta. Syntyi kamala äänettömyys, ja sitten kirkas ääni huusi:

»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»

Se oli alipoliisipäällikön ääni. Roma näki miehen seisovan portaitten alimmalla astimella kolmivärinen virkamerkki vyöllään. Toisen kerran kuului torven toitotus, ja taas huusi ääni:

»Lain nimessä käsken teitä poistumaan.»

Samassa joku huusi: »Kauan eläköön ihmisten tasavalta!» ja sitten seurasi pitkä eläköön-huuto. Kesken huutoja kuului torven ääni kolmannen kerran ja sitten kova ääni huusi: »Ampukaa!»

Seuraavana hetkenä monta pyssyä laukaistiin jossakin, valkoinen savupilvi leijaili Roman ikkunan edessä, ja vaimot ja lapset alhaalla huusivat hädissään:

»Oh! Oh! Oh!»

»Älä pelkää, lapseni. Ei mitään ole vielä tapahtunut. Poliisilla oli käsky ampua kansan yli.»

Peloissaan ja kiihoittuneena Roma juoksi etuhuoneeseen, ja silmänräpäystä myöhemmin Angelelli avasi oven ja seisoi hänen edessään.

»Mitä olette tehneet?» kysyi Roma käskevästi.

»Onneton sattuma, armollinen neiti», sanoi Angelelli, kun paroni samassa tuli. »Poliisin varoituksen jälkeen joukkio nauroi vain ja alkoi heittää kiviä, ja sitten karabinieerit ampuivat. He seisoivat piazzalla ja ampuivat portaille päin.»

»Entä sitten?»

»Onnetonta kyllä muutamat henkilöt olivat asettuneet yläportaille juuri silloin. Pari heistä haavoittui ja eräs lapsi kuoli.»

Roma huudahti ja vaipui tuolille.

»Kenen lapsi se oli?»

»Sitä emme tiedä vielä, mutta isä on siellä ja raivoaa kuin mielipuoli. Ellei häntä vangita, kiihoittaa hän kansan raivoon, ja siitä syntyy myrskyinen meteli.»

Paroni otti pöydältään kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut.

»Viekää tämä Kvirinaaliin heti. Pyytäkää, että kuningas vastaanottaa teidät heti. Kun olette saanut hänen kirjoitetun vastauksensa, menkää heti tapaamaan sotaministeriä ja sanokaa, että teillä on kuninkaallinen käsky julistaa kaupunki piiritystilaan.»

Angelelli poistui nopeasti.

»Odottakaa! Lähettäkää heti Piazza Navonalle vangitsemaan Rossi. Olkaa varovainen! Me vangitsemme hänet 134:nnen ja 252:sen pykälän nojalla, koska hän on käyttänyt suurta valtaansa kansaan kiihoittaakseen sitä puheilla ja kirjoituksilla vastustamaan julkista hallintoa ja muuttamaan väkivallalla hallituksen muotoa ja valtakunnan lakeja.»

»Hyvä!»

Angelelli katosi, huudot ulkona hiljenivät, pakenevien askelia ei enää kuulunut, ja Roma istui vielä tuolilla valkean edessä valitellen hiljaa ja peittäen kasvonsa käsillään. Paroni lähestyi häntä ja kosketti häntä hyväillen.

»Olen pahoillani, lapseni, hyvin pahoillani. Rossi on uneksija eikä valtiomies, mutta siitä huolimatta hän on hyvin haitallinen tähän aikaan. Nuo sadat eri ryhmät, jotka ajavat omia etujaan parlamentissa, ovat helposti hoidettavissa, mutta sellaista miestä kuin Rossia, joka ei tahdo mitään ja kuitenkin tarkoittaa jotain ja elää uskossa aatteeseensa, ei voi pidellä leikillä missään valtakunnassa. Ei ole ihme, että hän on lumonnut kansan, mutta aika hävittää kaikki sellaiset lumoukset. Paras, mikä voi tapahtua teille kummallekin, on, että hänet vangitaan jo tänä yönä. Se tulee säästämään sinulta kärsimyksiä ja tuskia.»

Silloin kuului kanuunanlaukaus St. Angelon linnasta pannen ikkunat ja seinät väräjämään.

»Se oli merkki St. Angelosta», sanoi paroni. »Kadut ovat suljetut ja kaupunki on piiritystilassa.»

IX.

Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota, joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina seisoivat ovella.

Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän siis voinut olla Giuseppe, ei toki!

Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta monta minuuttia vielä sen jälkeen.

Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen jotain erään trattorian ovella.

Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.

Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.

Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää, minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä, ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.

»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.

Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.

»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että ehkä häntä väsytti hiukan.

Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja tahtoi maahan.

Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe puristautui lähemmäksi tyttöä.

»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.

Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen päänsä, ja se oli niin hauskaa.

Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat tallustelivat eteenpäin.

Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.

Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.

Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin oli isä sanonut.

Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.

Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä ylös lumisia portaita.

Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päänsä.

Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä — sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan... sitten syvä, tuttu ääni, joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän kasvot.

»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»

Ja sitten ei mitään enää.

* * * * *

Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen verduransa jo valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.

Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin surullisena.

»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»

Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä...

»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin...»

»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan...»

»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»

Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen vaimoineen sekä joukko vieraita.

Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja sauvaa.

Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.

»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.

He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.

»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.

Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.

»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!... Mitä he ovat tehneet lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!... Giuseppe! Sano yksi ainoa sana!... Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi... mitä tuo on? Verta hänen paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe! Puhu minulle... Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori? Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»

He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät kuin mielipuolen.

»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä! Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata hänet?»

Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän murhaajahallituksen aikana.»

Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan. He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut. Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.

»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista. Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»

Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.

Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»

Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen oli tapana sanoa, 'kuule mummo'...» Mutta hän ei voinut jatkaa sen enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu hymyillen täältä», vastasivat vaimot.

Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon. Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.

Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä. Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan kadulla:

»Haudat jo halkee Kuolleitten. Nousevat haamut Marttyyrien.»

Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.

»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.

Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.

Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.

»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla... ja minun täytyy surmata hänet!»

Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.

Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.

»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.

Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.

»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan toinen ihminen.

»Herra Rossi... Veljeni!... Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.

X.

Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein. Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten päätään pehmeään tuoliin.

Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi hiljensi.

Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa syntinen ja rikoksellinen.

Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat, jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne, musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.

Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä, silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli hänen käsivarsiaan ja olkapäitään... »Oh, rakas! Te olette mieletön! En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva vaimoni!»... »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»... Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka paljastaa sukupuolien salaisuuden.

Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:

»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»

Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä huoneesta.

Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia, ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut. Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.

»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.

Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus seinän takaa:

»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien käsistä, Jumalan äiti!»

Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa.

Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen, sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.

Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani...» niin hän sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet. Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.

»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.

»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel, jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit silmät ja ole tyyni!»

»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»

»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja silloin kaikki näyttää toiselta.»

»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella sitä enää.»

»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»

Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:

»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin; Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin ankaraa... minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon... mutta eihän sitä voi auttaa.»

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.

»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni. Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun. Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on vankilassa tällä hetkellä.»

Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se saattaa parantaa kaikki.

»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta. Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja... kaikille. Ehkä te minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet, hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata, muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse maksaa mitään isäni tiluksien tuloista... Ikävä minun on jättää täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»

Hänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.

»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen toisemme...»

»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»

Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?» kysyi hän.

Roma kumarsi päätään.

»Aiot hautautua luostariin?»

»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä miestä suoraan silmiin, jota hän... kun hän on tuottanut surua ja tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä...»

»Roma», sanoi paroni, »minä rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen? Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»

Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi hänet pois.

»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän. »Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»

»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele lapsuuttasi... enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»

Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta heikommin kuin äsken.

»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua, mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden...»

»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla hyväksi vain. Jättäkää minut!»

»Sinä olet hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni, kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme...»

Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi alas päänsä.

»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»

Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.

»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan muitten asiain unohtua.»

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä: »Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»

Samassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.

»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän ylhäisyytenne.»

Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja ilma oli tyhjä ja kolkko.

Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.

»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»

»Toivotan onnea.»

»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»

»Hyvä!»

»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»

»Mainiota!»

»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on ainoa surmattu.»

»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»

»Olemme. Onnetonta kyllä...»

Romaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.

»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi...»

Tukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse huutanut.

»Jatkakaa, commendatore.»

»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi tulossa tähän taloon.»

Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.

Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän oli työskennellyt.

Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät kirkkaiksi.

»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»

»Onnetonta kyllä... teidän ylhäisyytenne...»

»Eikö ole?»

»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»

»Paennut?»

»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»

Roma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.

»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille hallituksille.»

»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen vaikeuden keksin Englannissa.»

»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»

Roma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.

»Tuossa on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»

»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin että se hajosi sirpaleiksi lattialle.

Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.

»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän, »ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»

»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan Davido Rossia.»

»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja — kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Tahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.

»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»

Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.

XI.

Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki raivoa ja vihaa.

Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä, hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.

»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi, Jumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme! Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen, olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»

Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen, kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.

Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.

Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua pimeässä kuin sammakko kiven alle.

Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon, joka melusi aika paljon.

Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.

Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa, ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää», ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»

Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa, ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.

Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui yläkertaan.

»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle, mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»

Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että se oli siellä.

Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei, paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.

»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.

Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan, ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.

Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä, jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.

Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla, ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin paavin tori oli ollut.

Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan kuin kimmeltävä kuu.

Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat. Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.

Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta. Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei olisi siellä.

Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet sieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.

Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä. Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.

Kello löi kaksitoista.

Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän veljiänne, poikani», huusi hän.

Kello löi yksi.

Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori tyttö puhutteli häntä.

»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika on kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan... Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»

Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja pikku Giuseppe on nyt taivaassa.

»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä. Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.

Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään, ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen kasvonsa osoittivat suurta surua.

Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa ikkunaan.

»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»

Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän avasi oven.

»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.

XII.

Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa, olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä antautumista?

Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat keskiyömessuaan.

Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa — rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.

Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla, mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen eteen rukoilemaan ja kuulisi hänen äänensä, niinkuin hän itse nyt kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista, salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.

Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös. Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.

Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.

»Sinäkö siinä olet?»

»Roma!»

Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti syliinsä.

He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä silmissään olisi sammunut.

»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.

»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on tapahtunut?»

»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»

»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»

»Ei puhuta siitä... Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet päässyt näin pitkälle ja nyt...»

»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»

»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»

»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»

»Jumala tietää sen.»

»Ota tämä.»

Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli revolveri.

»En voi luottaa itseeni enää.»

»Ethän ole käyttänyt sitä?»

»En.»

»Jumalan kiitos!»

»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»

»Paroninko?»

»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»

Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.

»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»

Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.

»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut. Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt. Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»

»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.

»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!... Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»

He olivat molemmat ääneti hetken.

»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä.

»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua. Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»

»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.

»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta...»

»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis...»

»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»

»Niin, niin», vastasi Roma.

»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»

»Olen, olen.»

Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.

»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat...»

Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.

»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»

Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.

»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»

»Oh, en ajatellut sitä.»

»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»

»En ajatellut sitäkään.»

»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»

»Minä olen jo vannonut — omalle kuninkaalleni.»

»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»

»Ei, tahdon että menet, armas.»

»Mitä sinä siis pelkäät?»

»Oh — en mitään — mutta...»

»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»

»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»

Rossi silitti Roman tukkaa. »Voi olla niinkin. Jumala yksin sen tietää.»

»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»

»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me, jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen... Itketkö, Romani?»

»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen... Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista...»

»Älä masenna mieltäni, Roma.»

»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta, tapahtuipa mitä tahansa.»

»Roma!»

»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että minä olen aina rakastanut sinua.»

»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»

»Jos me eroamme iäksi... jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset maallisille tunteille, lupaa minulle...»

»Jumalan tähden, Roma!»

»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.

»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»

»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä minulle kuinka tahansa... niin, en voi muuta... rakastan sinua viimeiseen hengenvetoon asti.»

Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli häntä.

»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa, käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja sielussamme.»

Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.

Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.

Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.

»Hyvästi!»

»Ei vielä.»

»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»

»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet satoja kertoja sen tehdä.»

»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni. Hyvästi!»

»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»

Roma rupesi vapisemaan.

»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan. Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja...»

»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»

He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.

»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen avioliittomme saa kirkon siunauksen?»

Roma katsoi häneen vavisten.

»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa. Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»

»Mutta se on mahdotonta.»

»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»

»Ei ole aikaa. Et voi odottaa...»

»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»

»Jos arvelet... se on... jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle voimaa...»

»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on tehty.»

»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»

»En koskaan!»

»Mutta... on jotain... jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle — jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»

»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»

»Etkö tahdo kuulla sitä?»

»En, jos se on kiusallista sinulle.»

»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»

»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»

Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin kaulaan.

»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»

XIII.

Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.

Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.

»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»

»Kirjoitan.»

»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»

»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma...»

»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»

Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.

Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa...»

»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.

»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi...»

»Minä voin seurata sinua.»

»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa...»

»Voin seurata sinua kuolemaankin.»

»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»

»Niin», sanoi Roma epävarmasti.

»Ellei — — hyvästi!»

»Hyvästi!»

Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.

Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.

Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden avaamista.

Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli miehiä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi. Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos Roomasta?»

»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.

»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös. »Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»

»Autammeko? Kysymys on voimmeko auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.

Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden. Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin. Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.

»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»

»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.

Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.

Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa, korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.

Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten Davido Rossi.

Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.

Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla, toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat kaupungista.

Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin arvanneet.

Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.

»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.

Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti, herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa yli.

»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.

Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt. Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon kellon kaiku.

Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.

Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.

Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.

Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja — kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki, kaikki on häviävä!

Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle. Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.

Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki, mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!

Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä. Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.

Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon. Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista. Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.

»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän siellä taistella keskenään.»

»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.

»Mikäs hän on?»

»Uneksija.»

»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat nauramaan.

KUUDES OSA.

ROMAN ROOMALAINEN.

I.

Roma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat ohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä? Hän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli kulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.

Mutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän muisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut meidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän tunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.

Mitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin koskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka kumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido Rossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle. Mutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie, Mutta milloin? Ja kuinka?

Nattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin kuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista. Roma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt. Viranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.

Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia. Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.

Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä. Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta, että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen vähällä verenvuodolla.

Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.

Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.

Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten kyyneliin.

Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.

Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet, kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa. Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu sileäksi.

»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen kynttilöiden väliin.

Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.

»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen. Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle...»

»Älkää, äiti, älkää!» huusi Elena.

Ja sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku tavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen puheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille suureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.

»Ja nyt... tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja kyyneleet alkoivat taas vuotaa.

»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut mitään... Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos minulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla saadakseen uuden pukunsa. Ja nyt... tuossa hän on.»

Vanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido Rossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta kuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli pitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen paperinsa ja lukinnut ovet.

»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He eivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina Cœlin vankilaan.

»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä tapahtuu», sanoi Elena.

»Minä menen häntä katsomaan», sanoi Roma.

Oli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo ihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään. Roma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria, joka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan siitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s. kolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta sekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan lasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita veljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta Roma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta, suuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä siunaamistaan.

II.

Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar», on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta. Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä ja kukkula on myöskin vartioitu.

Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin. Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden uhalla.

Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä. Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.

»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy vielä kova mellakka.»

»Vaiti!»

»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan, odotahan!»

»Vaiti!»

»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä he avaa ovea.»

»Vaiti!»

Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän, minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä...»

»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.

Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma, joka oli tullut Brunoa katsomaan.

Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin auttaa häntä.

»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.

»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin virastohuoneisiin.

Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies, mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.

»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin vallassa», sanoi hän.

»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»

»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa...»

»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»

»Kyllä.»

»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja valoa, jos tarvitaan?»

»Tietysti.»

Roma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:

»Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa! Nämäkin päivät loppuvat kerran.

R.V.»

Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli helmikuun 1 p:nä.»

Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut huoneeseen.

Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi laulaa virttä:

»Syvyydestä Sulle huudan. Kuule mua Luojani!»

Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.

Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.

Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.

Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki kirkkoon.

Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.

Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen, joka oli pöydällä vuoteen vieressä.

»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria, täynnä armoa, Herra kuulee sinua... Amen!»

Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido Rossille: —

»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta tuntuu kuin siitä olisi vuosia.

En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä haaksirikkoiseen laivaan.

Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»

Tässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei voinut.

»En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara meressä.

Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä, joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri, Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.

Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon, ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna, ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.

Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa, jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma armaani!»

Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut. »Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa hulluuttaan ja meni levolle.

III.

Sotaoikeuden istunto alkoi kello kahdeksan seuraavana aamuna. Aurinko oli noussut, lumi oli sulanut ja St. Angelon linnan piha oli aurinkoinen ja täynnä liikettä. Eri rykmentteihin kuuluvia univormupukuisia upseereja kantaen salkkuja ja papereita kulki edestakaisin nopein askelin. Joukko höyhenillä koristettuihin hattuihin puettuja poliiseja piti tietä avoinna linnaan, ja ainoastaan pileteillä varustetut henkilöt saivat kulkea sinne. Kun linnan kello löi, kulkivat Regina Cœlin mustat vaunut rämisten kivetyn pihan yli tuoden ensimmäisen kuormallisen vankeja. Heitä oli kymmenisen henkeä, melkein kaikki huonosti puettuja, ja kun he astuivat alas ovella, kuului kahleitten kalina kirkkaassa aamu-ilmassa.

Sotaoikeus istui suuressa, synkässä, holvikattoisessa salissa, jonka seinät olivat hiekkakiveä. Se oli jaettu kahteen erisuureen osaan, suurempi osa tuomareita ja syytettyjä varten, pienempi osa yleisöä varten. Suurta hevosenkengän muotoista pöytää peitti vihreä verka ja sen yläpuolella riippui kuninkaan kuva, jota liput ympäröivät ja jonka alle kiinnitetyssä nauhassa oli sanat: »Laki on sama kaikille!» Keskellä hevosenkenkää istui presidentti suuressa, punaisessa nojatuolissa, ja molemmin puolin häntä istui apulaistuomareita. Kukin oli sotilaspuvussa, joko jalkaväen, ratsuväen, tykistön tai insinöörikunnan univormussa, ja melkein kaikilla oli kunniamerkkejä rinnassa. Puuaitauksen takana seisoi yleisö sullottuna soikean alaan, missä ei ollut istuimia.

Kuninkaallinen komisario istui virastossaan yläkerrassa kahden ministerin kanssa. Toinen oli paroni Bonelli, toinen sotaministeri. Paroni oli reippaan ja tyynen näköinen, sillä edellisen päivän levottomuudet eivät olleet turmelleet hänen pukuaan eikä tuultaan. Kenraali Morra näytti huolestuneelta, ja hänen karkeat kasvonsa näyttivät enemmän kuin koskaan kirveellä veistetyiltä. Kuninkaallinen komissaari, jolla oli kenraalin univormu, oli pieni, omituisen näköinen mies. Hänen vasen silmäteränsä oli liikkumaton, joten melkein näytti kuin hän olisi katsonut kieroon.

»Kenraali», sanoi paroni istuen pöydän ääreen, »hallitus luottaa täydellisesti teidän järkevyyteenne ja arvostelukykyynne, muutoin ei kuningas olisi suvainnut asettaa teitä nykyiseen asemaanne, mutta se ehkä tyydyttää meidän virkaveljeämme» — hän osoitti kädellään kepeästi sotaministeriin päin, joka levottomasti käveli edestakaisin — »ja keventää teidän vastuunalaisuuttanne, jos pyydän teitä lyhyesti kertomaan, mitä olette tehnyt ja mitä ohjelmaa nyt aiotte seurata».

»Ilomielin, teidän ylhäisyytenne», sanoi kuninkaallinen komissaari, »ja ehkä on yksinkertaisinta lukea selonteko tähänastisista toimistamme».

»Tehkää niin», sanoi paroni, ja kuninkaallinen komissaari nousi, avasi salkun ja alkoi lukea:

»Hänen Majesteettinsa nimessä, Jumalan armosta ja kansan tahdosta kuningas...»

»Hypätkää tuon yli», sanoi paroni.

Kuninkaallinen komissaari käänsi lehden ja alkoi taas:

»Koska on toteen näytetty asiapaperien avulla ja kuulustelemalla todistajia...»

»Hypätkää senkin yli...»

Kuninkaallinen komissari käänsi taas lehden.

»Koska meteli yöllä helmikuun 1 p:nä oli ylempänä esitetyn kiihoituksen tulos, julistettiin Rooma kuninkaan käskystä piiritystilaan, kuninkaallinen hallinto määrättiin ja kaupunki jaettiin neljään vyöhykkeeseen, joista kukin on kenraalin hallinnon alainen, kadut ja torit miehitettiin ja sotaoikeus asetettiin tuomitsemaan metelöitsijöitä sotalain mukaan.»

»Lukekaa määräykset.»

»Kuninkaallinen komissaari on määrännyt, että teatterit, viinipuodit ja kahvilat suljettakoon kello 8 illalla, useampia henkilöitä kuin neljä ei saa kokoontua yhteen kaduilla, vallankumouksellisten kirjoitusten ja julistusten levittämistä pidetään kapinallisuutena ja...»

Sotaministeri lakkasi kävelemästä ja kuninkaallinen komissaari lopetti lukunsa.

»Jatkakaa», sanoi paroni.

»Ja kaikkia toimia hallitsijaa vastaan, joiden tarkoituksena on muuttaa hallitusmuotoa tai tuottaa vaaraa valtiolle, pidetään majesteettirikoksena ja ne rangaistaan sen mukaan.»

»Hyvä! Entä lakkautetut sanomalehdet?»

Kuninkaallinen komissaari luki listan. Niitä oli kymmenen, ja viimeisenä oli »Koitto».

»Entä lakkautetut seurat?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden nimet. Viimeisenä oli »Ihmisten tasavalta».

»Entä kotitarkastukset?»

Kuninkaallinen komissaari luki niiden talojen ja asuntojen osoitteet, missä oli löydetty rikoksellisia papereita, jotka oli otettu takavarikkoon, sekä mitä rikoksen avustajia oli saatu selville.

»Entä vangitut metelöitsijät?»

»Niitä on lähes viisisataa, teidän ylhäisyytenne. Tässä on luettelo heistä.»

Viimeisenä oli nimi »Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, 14 Piazza Navona, syytetty raivoisasta viranomaisten vastustamisesta yöllä helmikuun 1 p:nä sekä useiden sotilaitten haavoittamisesta.»

»Hyvä», sanoi paroni taas. »Te olette enemmän kuin armollinen pienemmille syyllisille, jotka heittäytyivät oikeuden käsiin. Mutta entä nuo suuremmat rikokselliset, jotka johtivat tietämättömiä ja pettivät joukkiot? Oletteko kirjoittanut syytöksen Davido Rossia vastaan?»

»Se on tässä, teidän ylhäisyytenne.»

»Lukekaa se.»

Sotaministeri jatkoi taas levotonta kulkuaan, ja kuninkaallinen komissaari alkoi lukea:

»Davido Rossi, asuva Piazza Navonalla n:o 14, on huomattu syylliseksi rikoslain 134 ja 252 pykälissä mainittuihin rikoksiin, ja poistuneena oikeusviranomaisten ulottuvilta syytetään häntä siitä, että hän on käyttämällä taitoaan ja tarmoaan sekä suurta vaikutusvaltaansa kansaan, kirjoittamalla julkisiin sanomalehtiin, pitämällä puheita julkisissa paikoissa ja perustamalla seuroja toimeenpannut hallitusta vastaan tähdätyn liikkeen, levittänyt vallankumouksellisia aatteita, kiihoittanut joukkioita vastustamaan viranomaisia ja väkivaltaisesti muuttamaan valtion perustuslakeja, sekä erittäinkin toimeenpannut metelin helmikuun 1 p:nä, ja täten haastetaan yllämainittu Davido Rossi sotaoikeuden tuomittavaksi St. Angelon linnaan, Roomaan ennen... sen ja sen ajan kuluttua, sillä uhalla, että hänet muutoin poissaolevana tuomitaan äsken mainituista rikoksista.»

Sotaministeri löi nyrkkinsä pöytään. »Te ette voi julaista tuommoista haastetta», huudahti hän.

»Miksi ei?» kysyi paroni.

»Sillä Rossi on parlamentin jäsen, ja semmoisena on hänet tavattava rikoksellisessa teossa. Säädös sanoo aivan selvään, että ainoastaan silminnähtävä rikos voi muuttaa parlamentin jäsenen erikoisaseman. Rossi on mennyt, ettekä te voi seurata häntä.»

»Hyvä virkaveljeni», sanoi paroni hymyillen, »te puhutte roskaa. Mistä rikoksesta miestä syytetään? Kapinallisuudesta! Mitä on kapinallisuus? Onko se samaa kuin murha, hetken rikos? Ei! Se on rikos, joka tapahtuu joka hetki pitkän ajan kuluessa. Siksi kapinallisuus on silminnähtävä teko, josta jokainen todistettu kapinallinen voidaan vangita milloin tahansa.»

»Millä lailla voitte todistaa Rossin kapinalliseksi ilman tutkintoa, johon teillä ei ole mitään oikeutta kutsua häntä?»

»Samalla tavalla kuin todistamme mitä muita rikoksia tahansa.»

»Salaurkkimisella?»

»Miksikä ei?»

»Siinä tapauksessa, teidän ylhäisyytenne, saatte tulla toimeen ilman minun apuani. Minä en tunne mitään myötätuntoisuutta Rossin pyrintöjä kohtaan. Ministerinä ja teidän virkaveljenänne olen koettanut auttaa teitä järjestyksen ylläpitämisessä ja voimassa olevan järjestelmän suojaamisessa. Mutta ihmisenä ja roomalaisena minun täytyy vastustaa teitä, kun te rikotte säädöksiä ja koetatte riistää kansan vapauden. Hyvästi, teidän ylhäisyytenne.»

Sotaministeri tervehti jäykästi paronia ja astui nopeasti ulos huoneesta.

Paroni otti kukan napinlävestään ja kohotti sen nenäänsä.

»Tuo mies on hullu», sanoi hän hetken kuluttua. »Mutta hän on sen verran oikeassa, että me voimme julaista teidän syytöksenne ainoastaan siinä tapauksessa, että meillä on mitä selvimmät todistukset kapinallisuudesta. Mitä todistuksia teillä on?»

»Ei kovin paljon, teidän ylhäisyytenne.»

»Ei ole mitään syyttäviä asiakirjoja?»

»Ei mitään.»

»Ettekö löytänyt mitään kotitarkastuksessa?»

»Ei mitään tärkeätä.»

»Kutka ovat todistajanne?»

»Tommaso ja Francesca Mariotti Piazza Navonalla n:o 14, portinvartija ja hänen vaimonsa, Elena Rocco ja Bruno Rocco, Charles Minghelli, poliisivirkamies ja Donna Roma Volonna...»

»Pyyhkikää pois se nimi.»

»Teidän ylhäisyytenne.»

»Pyyhkikää pois tuo viimeinen nimi vastaiseksi. Mitä Minghelli toimittaa nyt?»

»Minä lähetin hänet vankina Regina Cœliin.»

»Vankina?»

»Tapaamaan muita vankeja ja houkuttelemaan heiltä tietoja.»

»Entä tirehtööri?»

»Hän ei tahtonut ensin suostua, mutta minä puhuttelin häntä eilisiltana, ja kaikki on hyvin nyt. 'Minä en tahdo tehdä mitään vääryyttä, cavaliere', sanoin minä. 'Te olette suuren vankilan tirehtööri ja teidän velvollisuutenne on palvella kuningasta ja maata. Meillä on syytä uskoa, että meteli helmikuun 1 p:nä oli vallankumouksellisen joukkueen toimeenpanema ja että ainakin yksi teidän vangeistanne tuntee kaikki yksityiskohdat koko liikkeessä. Hänen nimensä on Bruno Rocco. Hän on hyväsydäminen ja on tehnyt rikoksensa jonkun toisen henkilön vaikutuksesta. Auttakaa meitä saamaan selville, kuka tai ketä nuo henkilöt ovat, niin teette suuren palveluksen valtakunnalle.»

»Ja mikä oli seuraus?»

»Minghelli on asetettu viereiseen koppiin, ja hän on jo varsin hyvä ystävä Brunon kanssa. He ovat jo alkaneet keskustella toistensa kanssa koputtamalla seinään vankien tapaan.»

Kuninkaallisen komissaarin vasen liikkumaton silmäterä välähti pahasti, kun hänen kasvonsa vetäytyivät hymyyn.

»Kenraali», sanoi paroni nousten, »olen tyytyväinen, että olette oikeilla jäljillä, ja minulla on oleva ilo ilmoittaa kuninkaalle, että teidän nimittämisenne tähän vaikeaan virkaan on osoittautunut täysin onnelliseksi ratkaisuksi ja todistaa oikeaksi sen luottamuksen, jota tunsin teitä kohtaan esittäessäni teidät tähän korkeaan asemaan.»

Tuon lyhyen puolen tunnin kuluessa sotaoikeus oli jatkanut tointaan keskeymättä. Kymmenen vankia oli tuomittu vankilaan kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen saakka, ja Regina Cœlin mustat vaunut rämisivät taas kivikadulla.

IV.

Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?

Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää viivytellä eikä epäröidä.

Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»

Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.

Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa, jotain piti tehdä.

Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä he tahtoneet poistua saamatta rahaa.

Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.

Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin taivaan.

Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää, kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain, jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren miehen hymyistä.

Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen, kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään hänen jaloissaan.

Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle, sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut. Hän kirjoitti:

»Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»

Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen, ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.

Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä. Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.

»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»

»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»

»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi... se on... omalla vastuullaan... ymmärrättehän...»

Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut suihkukaivoa?»

»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää...»

»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut päätetty.»

»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»

»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä — kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan...»

Pikku mies hymyili säälivästi.

»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus...»

Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.

»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.

»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»

»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään valtaa... jos se tuottaa asialle hyvän lopun... voisin ehkä luvata hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».

»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»

»Armolahjojako?»

»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä teidän rahoistanne. Voitte mennä.»

Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.

Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.

»Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.

Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra, sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu, monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi, ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan julistamista.

Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja. Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin, kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan, sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään toimiin.

Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista. »Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa korvaukseksi ajanhukasta...

En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.

Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta, jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö, jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin mikään muu maailmassa. ₍

En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa. En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine ajatuksineen...»

Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa. Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen», ajatteli hän ja laski pois kynänsä.

V.

Aikaisin seuraavana aamuna Roman isännän asianajaja tuli häntä tapaamaan. Hän oli keski-ikäinen mies, happamen näköinen ja jyrkkäliikkeinen.

»Ikävä kyllä, hyvä neiti, kreivi Mario kirjoitti minulle Pariisista, että hän tarvitsee tämän asunnon itselleen. Hän on pahoillaan, että hänen täytyy häiritä teitä, mutta koska hän on usein lausunut teille, että hän itse kerran aikoo asettua tänne...»

»Milloin hän tahtoo tulla?» kysyi Roma.

»Pääsiäisenä.»

»Hyvä. Tätini on sairas, mutta ehkä voimme muuttaa hänet...»

»Kiitos! Ja ehkä saan kunnian antaa teille...»

Laskun näköinen paperi tuli esiin hänen povitaskustaan. Roma otti sen ja vastasi katsomatta siihen:

»Te saatte vuokran kahden päivän kuluttua.»

»Kiitos. Luotan siihen siis. Ja toistaiseksi...»

»Mitä?»

»Koska olen persoonallisesti vastuunalainen kreiville kaikista hänelle tulevista rahoista, pyytäisin neitiä lupaamaan, ettei mitään muuteta täältä pois ennenkuin vuokra on maksettu.»

»Lupaan, että saatte saatavanne kahden päivän kuluttua. Eikö se riitä?»

Happamen näköinen herra kumarsi nöyrästi Roman säihkyvien silmien edessä.

»Hyvästi.»

»Hyvästi, armollinen neiti.»

Tuskin oli mies mennyt, kun eräs nainen astui sisään. Se oli rouva Sella, tunnettu muotiompelija.

»Onneton asia, rakas neiti! Olen aivan pääsemättömissä rahapulan tähden. Liiketuttavani Pariisissa ovat oikeita piruja ja uhkaavat jos jonkinlaisella, ellen lähetä heille suurta summaa nyt heti. Tietysti ei olisi hätääkään, jos saisin irti omia rahojani kylliksi, mutta nuo rakkaat ylhäisön naiset ovat niin hitaita, enkä minä tietysti tahdo kääntyä heidän herrojensa puoleen, vaikka todellakin olen odottanut niin kauan heidän...»

»Voitteko odottaa yhden päivän vielä minun velkaani?»

»Donna Roma! Mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä!»

»Annattehan anteeksi, että olen niin kiinni tänä aamuna töissäni?» sanoi Roma nousten.

»Tietysti! Minullakin on paljon työtä. Niin hauskaa, että otitte vastaan minut! Toivon, etten ole ollut de trop. Ellei minun olisi täytynyt noiden tyhmien laskujeni tähden...»

Roma istui kirjoittamaan kirjettä eräälle strozzinille (koronkiskurille), joka lainasi rahaa naisille jalokiviä vastaan.

»Tahtoisin myydä jalokiveni», kirjoitti hän, »ja jos teillä on halua ostaa ne, pyytäisin teitä tulemaan tapaamaan minua huomenna kello neljä.»

»Roma!» huusi ärtyisä ääni.

Hän istui kammiossaan ja kreivitär kutsui häntä viereisestä huoneesta. Vanha kreivitär oli juuri lopettanut pukeutumisensa ja tuoksui hajuvesille; hänet oli asetettu istumaan lukemattomien tyynyjen nojaan peilin ja Madonnan kuvan väliin. Kissa kehräsi patjallaan vuoteen jalkapuolessa.

»Vihdoin sinua saa tavata», sanoi kreivitär ärtyisesti kohottaen nenäliinan huulilleen. »Mitä minä kuulen hevosista ja vaunuista? Olet myynyt ne! Se on uskomatonta. En voi uskoa sitä ennenkuin itse kerrot sen minulle.»

»Se on vallan totta, täti Betsy. Tarvitsin rahoja moneen asiaan, muun muassa velkojeni maksamiseksi», sanoi Roma.

»Taivas! Se on siis totta! Anna minulle hajusuolani. Tuolla — tuolla ne ovat korttipöydällä vieressäsi... Se on siis totta! Vallan totta! Sinä olet kyllä ennenkin toiminut kummallisesti, mutta tämä... Laupias taivas! Myynyt hevosensa! Eikä edes häpeä sitä!... Luultavasti sinä kohta myyt vaatteesi ja jalokivesi.»

»Juuri niin aion tehdä, täti Betsy.»

»Pyhä Neitsyt! Mitä sinä sanot, tyttö? Oletko sinä kadottanut kaiken häpeäntunteen? Aiot myydä jalokivesi! Taivas! Esi-isiesi jalokivet! Sinulta on sydänkin mennyt yhdessä oikeudentunnon kanssa, muuten ei mieleesikään voisi johtua noiden aarteiden myyminen, jotka ovat sinulle tulleet niin sanoakseni oman äitisi rinnoilta.»

»Minun äitini ei ole koskaan nähnytkään niitä, täti, ja jos kohta muutamat niistä olivatkin isoäitini omat, oli hän varmaan hyvä nainen, koska hän oli isäni äiti, ja hän varmasti mieluummin toivoisi minun myyvän ne kaikki kuin elävän velkaisena ja häpeässä.»

»Jatka! Jatka vain englantilaista puhettasi! Tai ehkä se on amerikkalaista. Sinä tahdot tappaa minut, juuri niin! Ja sinä tapatkin minut pikemmin kuin luuletkaan, ja sitten kyllä suret ja häpeät... Mene pois! Miksi tulit kiusaamaan minua? Eikö se riitä... Nattalina! Nat-ta-li-na!»

Myöhään samana iltana Roma kirjoitti Davido Rossille: —

»Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.

Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta, kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.

Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut. Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa sitten minulle.

Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.

Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan? Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt, mikä olisi hänen velvollisuutensa.

Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen, mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen. Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma, eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»

Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala minua auttakoon!»

»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki, mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin. Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen, että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen, että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»

VI.

Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi ikkunaluukut ja sanoi:

»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne, 'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja portinvartija toi sen tänne.»

»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»

Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se oli kirjoitettu Sohossa.

»Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat, tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka kaunis!

Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun, mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi: Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia voiton toive eikä Jumalan käsi?

Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he olivat jatkaneet.

Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut. Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.

Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.

Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä, kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti, olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni tytär.

Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla. Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki, että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö, joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.

Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät. Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka! Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!

Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä, kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»

Myötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:

Roomalaiset! — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla, mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä, että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois. Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa, että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen, ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja mahtavin valtakunta maan päällä.

Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu, ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa, uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on Yhteys!

Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran voisivat tuntea sen.

Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken, ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain valtaistuimet vapisemaan.

Davido Rossi.»

VII.

Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi.......

»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan silmälasiensa yli ja vaikeni.

»No?»

»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan seuraukset», sanoi vanha mies.

»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.

»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»

»Onko tämä teistä kapinallinen?»

»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».

»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.

»Koska painaja on vaarassa...»

»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu...»

Vanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.

»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi, joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»

»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti», sanoi Roma aikoen poistua.

»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja...»

»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin kukkaronsa.

Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta. Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan, kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui kadulle.

Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia, jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on surullinen, painava ilma.

Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he pitivät kädessään.

»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»

Roma luki kirjeen. Se oli Elenalta.

»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois. Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut. Kaikki on hyvin, älkää surko.

Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta. Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.

Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.

Elena.»

»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.

»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on Tiber hänet ottanut.»

»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne, koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»

»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen kätensä korvansa taakse.

»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme...»

»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi vanha vaimo.

»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma. »Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen kaikkea, älkää puhuko poliisille.»

»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita, että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi, että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne, kun tarvitsette äitiä.»

Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka, vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu kaulakoristus ja helmivyö.

Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi, kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.

Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden kirjeen paronilta.

»Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä, mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon, elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja aina.

Bonellisi.»

Felice seisoi vielä ovella: »Riposta Eccellenza?»

»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.

Tuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.

»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.' Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin uuden Jerusalemin portit.

Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua. Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani, ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.

Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa raporttini tähän päivään saakka.

Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä. Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa. Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.

Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan, ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva. Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua siveelliseen erämaahan?

Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä. Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta epäilemään entistä enemmän.

Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.

Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille, ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti. Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali? Jos sinä tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.

Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen, että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle, että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta— ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut, niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista eikä sielusta.

Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.

Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen turhuudesta.

Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet, täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on suloista.

Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin. Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.

Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata. Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka kauniit ne ovat!

Roma.»

VIII.

Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.

»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen ole haettu tohtoria.»

»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»

»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria. Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»

Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko Roomassa.

Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen sairaanhoitaja.

»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada hämmennystä.»

Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä», joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas huonompi.

»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»

»Kuuletko, Roma?»

»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»

»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän vuoden aikaan.»

Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja ne olivat siitä syystä kalliita.

»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»

Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta ne syötiin keittiössä.

Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.

»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden, kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»

»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento vuoteellaan.

»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»

Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.

»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan, että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja...»

»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi...»

»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»

»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»

Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.

Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti. Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.

»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.

»Kaikkiko?»

»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä nykyisessä asemassani.»

»Hyvä on. — Koska?»

»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»

Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.

Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.

»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi? Viekää pois se!»

Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.

Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.

»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.

»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin tähän asti.»

Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.

Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa. Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.

Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.

Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla äänellä:

»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen, ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat, muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»

Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen olisi ollut huoneessa.

»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»

Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen väristyksen.

»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin...'»

Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja lasimaisiksi.

Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista, ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet hänen sielussaan.

Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.

»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»

Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen korvansa kumisivat.

»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan... Luulin, ettei kukaan tiennyt... Mutta paroni tietää kaikki... Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen käskyjään.»

Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus. Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä, halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.

Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.

Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.

»Roma! Sinäkö siinä olet?»

»Minä, täti.»

»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»

Roma väänsi sähkönappulaa.

»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»

Roma koetti vastata kierrellen.

»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut... Se oli valetta, kuuletko...»

Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.

Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.

Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei koskaan itse ollut rukoillut.

»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuoleman hetkellä — amen!»

Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut lohdutusta.

IX.

Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä, päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.

Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu- ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä hetkellä ylpeyden ilmeen.

»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että...»

»Astukaa sisään.»

Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi ilmaista salaperäistä asiaansa.

»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»

Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt. Joku koputti taas ovea.

»Sisään», huusi commendatore komeasti.

Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina. Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin ymmärtävin ilmein.

»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi Angelelli.

»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.

Huutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.

»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»

»Ei mitään.»

»Bene», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.

Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano, istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat, aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.

Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.

Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.

»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan — aivan huoneeni ovella.»

»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos, viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan viisikymmentä viisi!...»

»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin. Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on onnistunut, ja minä kuolen häpeästä....»

»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli! Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.» »Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!...»

»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä nyt...»

Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen. Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.

Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.

»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta taideteoksesta?»

Nyt seurasi pilkallista naurua.

»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman mestariteosten kanssa.»

Yhä kovempaa pilkallista naurua.

»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»

Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita. Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin — »Madonna mia! Kuinka huono se on!»

Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»

Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»

Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa hänet.

Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun loppuun, mikset käyttäisi sitä?»

Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.

Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla, konemaisella äänellään:

»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»

Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.

»Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä olen kumminkin aivan vasta-alkaja!

Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis, että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan posetiivi.

Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan. Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään. Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.

Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden, niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.

Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi! Jospa olisit ollut siellä!

Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen. Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana lähetän sinulle lämpimän suudelman!

Roma.

P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa» mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin? Koskisihan sinuun kovasti, jos minä kuolisin ennen takaisintuloasi, eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä. Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»

X.

Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.

Mustakauhtanainen pappi tuli, ja kreivitär näkyi ilmeisesti säikähtävän nähdessään hänet. Mutta hän oli yksinkertainen mies, joka uskoi, mitä opetti, koettamatta kovin syvästi ymmärtää sitä, ja parilla hellällä sanalla hän tyynnytti kreivittären. Kreivitär oli aivan kuin leikattavana ollut henkilö, eikä hän aluksi voinut suostua olemaan kahdenkesken papin kanssa. Kun hän vihdoin oli voittanut tuon kammonsa, pelkäsi hän, että huoneen ovet eivät ole aivan lukossa ja että ihmiset kuuntelevat avaimen rei’istä. Pappi tyynnytti häntä siinäkin suhteessa ja lankesi toiselle polvelleen, jotta kreivitär voisi kuiskata hänen korvaansa.

Kreivittären tunnustuksen aikana Roma istui omassa huoneessaan, sydämessä pelko, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Jotain persoonallista ja hyvin tuttua liikkui hänen sielussaan. Hän kuuli silloin tällöin papin äänen epäselvän hyminän, jota seurasi kuiskaukset ja nyyhkytykset.

Tunnustusta kesti neljännestunnin, ja sitten pappi tuli pois huoneesta. »Nyt on sukulaisenne sopinut Jumalan kanssa», sanoi hän, »ja nyt hänen tulee saada pyhä sakramentti, viimeinen voitelu ja apostolinen siunaus.»

Hän meni valmistamaan näitä toimituksia, ja englantilainen sisar tuli tapaamaan Romaa. »Kreivitär on kuin toinen ihminen nyt jo», sanoi hän, mutta Roma ei mennyt sairaan huoneeseen.

Pappi palasi puolen tunnin kuluttua. Hänellä oli mukanaan kaksi apulaista, joista toinen kantoi ristiä ja lippua, toinen vihkivesimaljaa ja roomalaisen kirkon käsikirjaa. Sisar ja Felice vastaanottivat heidät ovella, sytytetyt kynttilät kädessä.

»Rauha olkoon tälle talolle!» sanoi pappi.

Ja apulainen sanoi: »Ja kaikille sen asukkaille.»

Sitten pappi riisui päällystakkinsa ja astui valkoisessa messupaidassa ja sinipunervassa viitassa kreivittären huoneeseen, kynttilät edellään. Pieni korttipöytä oli peitetty valkoisella liinalla ja muutettu alttariksi. Kaikki kuolevan naisen toalettipöydän esineet, hajuvesipullot, punamaalipurkit, puuteritöyhdöt y.m. oli työnnetty sikin sokin lääkepullojen kanssa piirongin laatikkoon. Kello oli kaksi päivällä, ja aurinko paistoi niin että piti sulkea ikkunaluukut. Huone kävi pimeäksi, ja kynttilät heloittivat kuin tähdet.

Pappi otti pienen rasian povestaan ja asetti sen alttarille. Sitten hän ruiskutti vihkivettä peitteelle ristin muotoon. Kreivitär rukoili kiihkeästi matalalla, epäselvällä äänellä ja tarttui kiinni vuodevaatteisiin.

Avaten pyhän hostia-rasian ja ottaen ehtoollisleivän pappi kohotti sitä ja lähestyi pitsireunaista tyynyä ja laihoja, punavärille hohtavia kasvoja sekä asetti ehtoollisleivän suusta kurottautuvalle kielelle.

Kun pyhä sakramentti oli saatu, toimitti pappi viimeisen voitelun. Taas peite ruiskutettiin vihkivedellä, ja kaikki läsnäolijat lauloivat: »Sinä Herra ruiskutat päälleni isoppia ja minä tulen puhtaaksi. Sinä peset minut ja teet minut luntakin valkoisemmaksi.»

Valkoliinainen pöytä nostettiin lähemmäksi vuodetta ja sille asetettiin kolme maljaa. Yhdessä oli vettä, toisessa oli valkoista kuoretonta leipää ja kolmanteen apulaiset asettivat seitsemän pumpulitukkoa. Kynttilä asetettiin kuolevan naisen voimattomiin käsiin ja ristinmerkkejä tehtiin huoneen kaikkiin suuntiin sanoen: »Anna perkeleitten paeta tästä paikasta ikipäiviksi.»

Sitten pappi kastoi oikean peukalonsa pieneen astiaan, jossa oli pyhää öljyä ja joka riippui hänen kaulassaan, sekä teki ristinmerkin kuolevan vaimon mustaksi maalattuja kulmakarvoja kohti sanoen: »Tämän pyhän voitelemisen kautta (†) ja Hänen suuren armonsa tähden antakoon Herra sinulle kaikki anteeksi, mitä näköaistisi kautta olet rikkonut.»

Kastaen taas peukalonsa öljyyn pappi teki ristinmerkin korvia, nenää, suuta, käsiä ja jalkoja kohti kerraten saman rukouksen kuulon, haistin, makuaistin ja puheen, kosketuksen ja kävelyn synneille. Sitten nuo seitsemän pumpulitukkoa otettiin yksitellen maljasta ja niillä pyyhittiin öljy pois samalla kuin luettiin isämeidän-rukous näihin sanoihin asti: »Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, amen.»

Koko ajan apulaiset ja sisar lauloivat yksitoikkoisella äänellä katumusvirsiä. Vihdoin lausui pappi apostolisen siunauksen.

»Ja nyt minä paavin pyhän istuimen antamalla vallalla vakuutan sinulle, Elisabeth, täydellisen anteeksiannon ja vapahduksen kaikista sinun synneistäsi Isän (†) ja Pojan (†) ja Pyhän Hengen (†) nimessä, amen.»

Tuo aavemainen ehtoollistoimitus oli nyt ohi, ja pappi apulaisineen läksi pois talosta. Mutta kuoleman kalpea, uhkaava varjo jäi seisomaan hajuvesille tuoksuvan vuoteen ääreen.

Rcma ei ollut läsnä noissa toimituksissa, mutta nyt englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär tahtoi tavata häntä.

»On suorastaan ihme», sanoi sisar, »hän on aivan kuin toinen ihminen.»

»Onko hän saanut oopiumia nykyään?» kysyi Roma, ja sisar sanoi, että hän oli saanut.

Roma tapasi tätinsä jonkinmoisessa salaperäisessä hurmiotilassa. Suuri ilo, melkein ylpeys, loisti hänen kasvoissaan.

»Kaikki vaivani ovat menneet», sanoi hän. »Kaikki suruni ja koetukseni ovat kadonneet. Olen heittänyt kaikki Kristuksen kannettavaksi, ja kohta minä astun Hänen kanssaan Jumalan luo.»

Hän ei nähtävästi tuntenut mitään syyllisyyttä Romaa kohtaan. Päinvastoin. Hän rupesi puhumaan hänelle itsetietoisesti kuin pyhimys syntiselle.

»Sinun täytyy voittaa maalliset himosi, Roma. Sinä olet tehnyt syntiä, mutta sinä et saa kuolla syntisenä. Sinä olet esimerkiksi itsekäs. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta sinä olet itsekäs. Sinun täytyy tunnustaa ja uhrata elämäsi taisteluun syntiä vastaan syntisessä sydämessäsi ja jättää sielusi Hänen armolleen, joka on pessyt minut puhtaaksi kaikesta synnistä.»

Mutta kreivittären henkinen innostus ei kokonaan voinut tukahduttaa hänen maallista turhamielisyyttään, kun hän rupesi puhumaan hautajaisistaan.

»Tilaa requiem-messu, Roma. Jokaiselle toimitetaan sellainen. Se maksaa kyllä hiukan, mutta eihän tämmöisessä tapauksessa saa ajatella rahoja. Ja anna Raveggi-yhtiön toimittaa hautausmenot ja katso etteivät he aseta minua paareille. Minä olen aatelisnainen, ja minulla on oikeus tulla asetetuksi kirkon permannolle. Ja pidä huolta, että minut haudataan hienoon osaan. Ylhäisimmät haudataan pienelle Pinciolle herttua Massimon haudan yläpuolelle.»

Roma vastasi yhtämittaa »niin», »kyllä», »kyllä», vaikka hänen sydäntään pakotti.

Kahden tunnin perästä alkoi kreivittären kuolinkamppailu. Kärsivä ruumis oli voittanut riemuitsevan sielun, ja hän huusi yhä lisää ja lisää oopiumia. Jokainen oli hänelle vastenmielinen, ja hänen terävät kasvonsa kääntyivät puolelta toiselle.

Pappi tuli rukoilemaan kuolevan puolesta. Aurinko oli laskemaisillaan, mutta ikkunaluukut olivat vielä suljetut ja huone oli synkän juhlallinen. Soittokunta soitti Pinciolla, ja erään oopperan sävelet sekaantuivat rukouksiin.

Kaikki olivat polvillaan, paitsi Roma. Hän seisoi, mutta hänen sydämensä oli polvillaan, ja koko hänen sielunsa oli masentunut.

Pappi asetti ristin kreivittären käsiin, ja hän suuteli sitä kiihkeästi, yhtämittaa lausuen nimen »Gesu, Gesu, Gesu!»

Kirkon kello kajahti hitaasti, ja pappi rukoili lujalla äänellä:

»Kristus, joka sinua kutsuu, ottakoon sinut vastaan ja antakoon enkeliensä johtaa sinut Abrahamin helmaan.»

Samassa risti putosi kuolevan naisen käsistä ja hänen timanttisormuksensa, jotka olivat käyneet liian väljiksi, vierähtivät peitteelle. Vähän ajan perästä hänen valetukkansa luisti pois ja hänen päänsä oli aivan kalju. Hänen otsansa hikoili ja henki korisi hänen rinnassaan. Vihdoin hän rupesi hourailemaan.

»Se on valhe!» huusi hän. »Kaikki, mitä sanoin, on valhetta! Minä en tappanut sitä!» Sitten hän heittäytyi sivulle ja risti putosi lattialle.

Pappi, joka hetki hetkellä oli rukoillut yhä kovemmalla äänellä, nousi seisomaan ja sanoi muuttuneella äänellä: »Me suljemme huomaasi, oi Herra, tämän palvelijasi Elisabethin sielun, että hän eläisi Sinussa ja että Sinä sanomattomassa armossasi pyyhkäisisit pois ne synnit, jotka hän täällä ihmiselämän kurjuudessa on tehnyt, Kristuksen, meidän Herramme kautta, amen.»

Papin ääni muuttui epäselväksi hyminäksi ja lakkasi sitten kokonaan. Hetken perästä ikkunaluukut avattiin ja samoin ikkunat. Laskevan auringon säteet virtasivat huoneeseen. Kynttilät paloivat himmeästi ja sammuivat sitten kokonaan. Salaperäinen toimitus oli lopussa.

Englantilainen sisar asetti ristin takaisin kylmiin käsiin ja sulki sammuneet silmät. Kissa naukui ja raapi vuodetta, ja joku sanoi asiamies-äänellä:

»Luultavasti vainaja oli järjestänyt maalliset asiansa?»

Roma kiirehti takaisin omaan huoneeseensa. Hänen myrskyjen murtama sielunsa alkoi tuntea väsymystä.

Soittokunta soitti yhä vielä Pinciolla, aurinko laski Pietarin-kirkon taakse, ja Roma tarttui kynään kirjoittaakseen. »Hän on kuollut! Elämä, josta hän niin epätoivoisesti riippui kiinni, on jättänyt hänet vihdoinkin. Kuinka kiihkeästi hän koetti pitää kiinni siitä! Ja nyt hän on mennyt tekemään tiliä töistään. Mutta kuka minä olen, kun puhun näin? Hänen kurja, onneton syntitoverinsa.

»Tunnustuksen jälkeen hän luuli saaneensa anteeksi. Hän uskoi olevansa puhdas ja synnitön. Ehkä hän olikin, ja ainoastaan kuolon tuskat näyttivät saavan hänet lankeamaan takaisin. Mutta mikä voima tunnustuksessa on! Voi hänen kasvoistaan loistavaa iloa, kun hän oli avannut syntitaakkansa ja sielunsa salaisuudet! Anteeksianto! Kuinka suloista mahtaa olla, kun tuntee saaneensa anteeksi!...

»En voi kirjoittaa enempää tänään, oma armaani, mutta ensi kerralla saat kuulla uutisia, vakavia uutisia.»

XI.

Roma täytti kreivittärelle antamansa lupauksen. Hautausmenot, jos kreivitär olisi ne nähnyt, olisivat tyydyttäneet hänen turhamielisyyttään. Surusaatto täytti koko Via Gregorianan matkalla seurakunnan kirkkoon. Ensin kannettiin lippua, jossa oli pääkallo, kaksi luuta ristissä ja tuntilasi, sitten tuli eräs maallikkoveljeskunta, sitten kaksikymmentä tilattua surupukuista murehtijaa, sitten viisikymmentä kapusiinilaismunkkia, joille oli maksettu kaksi frangia hengelle ja jotka kukin kantoivat kolmen frangin maksavaa kynttilää, sitten kulki pappeja kaksittain, sitten seurasi seurakunnan pappi messupaidassa ja mustassa viitassa palvelijoineen ja apulaisineen, sitten tulivat komeat neljän hevosen vetämät ruumisvaunut ja vihdoin neljät vaunut komeihin univormuihin pukeutuneine lakeijoineen. Kirstu oli peitetty kukkasilla, ja koko tämä komeus maksoi noin tuhat frangia.

Kello soi, kulkue lauloi ja siten saavuttiin kirkkoon. Kirkon ovella pappi luki sanat: »Levätkööt hänen luunsa Herrassa», ja sitten komealla vaakunalla koristettu kirstu laskettiin keskelle kirkon lattiaa. Kynttilöitä asetettiin ympärille, ja seppeleet sijoitettiin kirstulle. Munkit seisoivat sytytetyt kynttilät kädessä kirstun ympärillä, ja pappi avustajineen astui alttarille. Alttari oli päällystetty mustalla vaatteella, ja sen yläpuolella kohosi suuri kultainen risti.

Kun murehtijat olivat asettuneet paikoilleen, rupesi pappi apulaisineen lukemaan hautauslukuja. Niitä kesti hyvin kauan, ja papit toimittivat tehtävänsä hitaasti. Ensin tuli antifoni, sitten vespervirsi ja De profundis, sitten aamulaulu ja kiitoslaulu, sitten Miserere ja lopuksi riemuvirsi. Kun papit olivat ennättäneet sanoihin: »Minä olen ylösnousemus ja elämä», oli kirkko täynnä väkeä.

Tulijat olivat kreivittären entisiä ystäviä, jotka vielä elivät sitä elämää, jota hän oli elänyt terveenä ollessaan. Hänen sairaana ollessaan he olivat pysähtyneet hänen ovelleen ajaessaan Pinciolle ja lähettäneet palvelijansa kirjoittamaan heidän nimensä kirjaan, jota pidettiin eteisessä. Tänä aamuna he olivat pukeutuneet mustiin ja lähteneet ulos hiukan tavallista aikaisemmin.

Kun hautausluvut olivat lopussa, alkoi requiem-messu. Viisikymmentä koulutettua ääntä kajahti kuin lintujen laulu kullatussa häkissä. Laulettiin »Kyrie eleison» sillä aikaa kuin toimituksessa oleva pappi apulaisineen, jotka kantoivat kynttilöitä, astui alas alttarilta ja suitsutti pyhää savua. Sitten valittava soitto kajahti kirkossa kuin mahtava myrsky kohoten ja laskien ja joskus huutaen ilmojen halki ja sitten vaimentuen kuin meren hyminä. Hetken tuntui kaikki sammuvan äänettömäksi, mutta sitten kuului taas surullinen valitus, sopraano lauloi surusävelen, joka kaikui korkeassa holvikatossa.

Vihdoin musiikki lakkasi ja messua jatkui. Lopuksi pappi puki päähineen yllensä ja antoi synninpäästön. Kulkien kirstun ympäri hän ruiskutti vihkivettä siihen ja vielä kerran kiertäen sen hän suitsutti pyhää savua sen päälle. Requiem loppui rukouksella ja kiitoksella: »Pelasta meidät, oi Herra, ikuisesta kuolemasta sinä hirmuisena päivänä.» Sitten laulajat läksivät pois lopetettuaan työnsä.

Tuo komea toimitus oli maksanut viisisataa frangia.

Nyt alkoivat kaikki ylhäiset henkilöt poistua. Roma oli tuskin huomannut heidän läsnäoloaan. Polvistuen penkkiin lähellä alttaria hän oli istunut pää kumarassa ja koettanut rukoilla. Mutta rukous kävi väkinäisesti. Alituiseen hän näki yhden ainoan kuvan edessään, nimittäin itsensä ja Davido Rossin polvistumassa parin askelen päässä tältä paikalta. Kun hän pää kumarassa astui pois kirkosta, puhutteli joku häntä. Se oli paroni; hän piti kädessään hattuaan, jossa oli leveä suruharso. Hänen pitkä, laiha vartalonsa, korkea otsansa, suora tukkansa ja jäiset kasvonpiirteensä vaikuttivat kiusallisesti.

»Ikävä, etten voi mennä Campo Santoon», sanoi hän lisäten jotain murtuneesta elämänlangasta, mitä Roma ei kuullut.

»Toivottavasti ei ole totta, mitä minulle on kerrottu, että sinä muutat nykyisestä asunnostasi asettuaksesi asumaan erään henkilön huoneistoon, erään henkilön, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Se olisi, sen vakuutan, hyvin paha erehdys, ja minä neuvon sinua vakavasti välttämään sitä.»

Roma ei vastannut mitään, vaan astui vaunujensa ovelle. Paroni auttoi häntä vaunuihin ja sanoi: »Muista, että mieleni on sama kuin ennen. Älä kiellä minulta sitä iloa, että saan auttaa sinua, kun tarvitset apua.»

Kun Roma tointui täysin requiem-messun jälkeen, oli saattokulku matkalla hautausmaalle. Siinä oli koko rivi vaunuja. Useimmat olivat tyhjiä aivan kuin surukin, jota ne edustivat. Pappi istui apulaistensa kanssa, joista yksi koko ajan piti ristiä hänen edessään, etteivät hänen ajatuksensa pääsisi harhailemaan. Hän otti nuuskaa ja luki aamurukouksensa huomisen varalle.

Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.

Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.

»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä juoksua.

Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»

Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva. Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä. Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.

Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen mitä teki Roma seurasi heitä.

Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä Stabat Mater'ia.

»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että surisimme sinun kanssasi.»

Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia, joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.

Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.

Rivi rippituoleja oli kirkon kummassakin sivu-osassa, ja kun saarnaaja kertoi Vapahtajan kärsimyksistä, Hänen tuskastaan, Hänen verestään, nousivat vaimot ja tytöt ääneen itkien ja menivät toinen toisensa perästä tunnustamaan syntinsä. Heti kun joku oli noussut pois, astui toinen sijaan, ja kukin näytti ripin jälkeen tyyneltä ja rauhalliselta.

Hetken liikutus valtasi Roman kokonaan. Jospa hänkin voisi tyhjentää sydämensä noin! Jos hän saattaisi päästä päiviensä tuskista, öiden kärsimyksistä! Kulkiessaan erään rippituolin ohi oli hän nähnyt papin siellä. Hänellä oli hellät, inhimilliset kasvot. Roma oli nähnyt ne jossakin ennen, ehkä paavin riemukulussa.

Sillä hetkellä eräs köyhä, huivipää tyttö, joka oli itkien polvistunut rippituoliin, nousi siitä ylös loistavin silmin. Roma vapisi liikutuksesta. Vastustamaton halu tunnustaa oli vallannut hänet. Hänen täytyi tarttua kiinni istuimeen, sillä muuten hän olisi kaatunut. Sitten hän äkillisen tunnelman valtaamana, jonkinmoisessa huumaustilassa ja tuskin tietäen mitä teki, heittäytyi samalle paikalle, josta tyttö oli noussut, ja sanoi sykkivin sydämin ja vapisevalla äänellä pienen metalliristikon läpi:

»Isä, minä olen suuri syntinen — kuule minua, kuule minua!»

Hän ei voinut hengittääkään, ja papin rauhalliset kasvot katsoivat noita hehkuvia poskia ja palavia silmiä.

»Odota, tyttäreni, älä kiihoitu liiaksi. Sano tunnustuksesi.»

Roma koetti puhua, mutta sanat tuskin kuuluivat:

»Minä tunnustan... tunnustan... en voi, isä.»

Nuuska putosi vanhan miehen hyppysistä.

»Etkö ole kristitty?»

»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja...»

»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman sitä...»

»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua! Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»

Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:

»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon työntämästä sinua pois.»

Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen ääni ristikon takaa:

»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»

»Rakas isä... sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut...»

»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»

Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.

Saarnaaja saarnasi vielä värisevällä äänellään, ja vaimot ja tytöt itkivät vielä kun Roma astui pois kirkosta, mutta nyt hän kuuli kaiken tuon kuin unessa. Vasta kun hän saapui porttikäytävälle ja sokea kerjäläinen luetteli huolensa hänelle, hän heräsi lumouksesta. Niin äkillinen ja salaperäinen oli tuo muutos, kun hän palasi taivaasta maan päälle.

XII.

Ensimmäisessä postissa aamulla »Sisar Angelica» sai kirjeen Davido Rossilta.

»Rakkaani! — Kirjeesi saapui onnellisesti ja tuotti minulle suurta iloa ja ehkä hiukan suruakin. Paitsi sitä tuskaa, jota aina tunnen ajatellessani kansaraukkaani, olin hiukan alakuloinen lukiessani jotain rivien välistä. Teeskenteletkö sinä onnentunnetta minun rohkeuttani ylläpitääksesi ja estääksesi minua syöksymästä sinun luoksesi huolimatta kaikesta? Kerran sinä olet tuleva onnelliseksi, armaani. Silloin saan taas kuulla hopeanheleän naurusi niinkuin tuona suloisena päivänä Campagnalla. Odotahan vain! Me olemme nuoria vielä, ja elämä on edessämme.

Rukoile puolestani, oma sydämeni, että kätteni työ onnistuisi. Olen työssä yöt ja päivät. Kokouksia, toimikuntia, kirjeenvaihtoa lakkaamatta. Suuria suunnitteluja on tekeillä, armas, ja kohta saat kuulla kaikki. Olen ylpeä, että arvostelin oikein sinun luonteesi siveellistä voimaa ja että on mahdollista sanoa sinulle kaikki.

Olemme määränneet keskustoimikunnan ja järjestäneet yhdistyksemme. Kaikki ovat yhtä mieltä minun kanssani siitä, että yhteistoiminta on välttämätön. Eurooppa näyttää olevan kypsynyt täydelliseen muutokseen, mutta ensimmäinen suuri työ on toimitettava Roomassa. Minä saan kehoituksia kaikkialta. Kansojen veljellinen yhdistyminen jatkuu jatkumistaan. Voima, joka on suurempi raakuuden voimaa, leviää yli maailman.

Toisaalta lukemattomat miehet, jotka elävät ristiriidasta, koettavat tukahduttaa luonnon ja Jumalan äänen. Kirkkokin koettaa jakaa ihmiskuntaa. Kirjeestäsi päättäen sitä koetetaan tehdä taas Roomassa. Se on vaarallista. Pappi-raukkoja kiusataan molemmilta puolin. Toisaalta vallanpitäjät vaativat heitä puoltamaan heidän valtaansa, olkoonpa se kuinka huono tahansa, ja toisaalta kirkko vaatii heitä puoltamaan sen ajallisia oikeuksia. Liitän tähän julistuksen papeille. Ehkä saat vanhan Albert Pellegrinon sen painattajaksi ja levittäjäksi, kuten edelliselläkin kerralla. Jumala suokoon, että siitä olisi apua!

Bruno-raukka! Olet epäilemättä oikeassa otaksuessasi, että häntä kiusataan, jotta hänet saataisiin pettämään minut. En ole huolissani ainoastaan itseni tähden. Minulle olisi ikuinen suru, jos hänen mielensä tulisi myrkytetyksi. Koska Charles Minghelli on vankilassa vangiksi puettuna, voi mitä tahansa tapahtua. Kun se mies tuli luokseni tultuaan erotetuksi Lontoosta, pyysi hän apua murhatakseen paronin. Minä epäsin, ja hän liittyi vastapuolueeseen. Salainen tuomioistuin, jossa asioita valmistetaan julkista käsittelyä varten, on pirullinen laitos, julmuuden ja vääryyden pesä. Se on hävitetty melkein kaikista sivistysmaista, mutta kauniin Italiamme tuomioistuimet ja vankilat ovat yhä vieläkin salavehkeiden pesäpaikkoja, missä avuttomia, kurjia olentoja peloitetaan jos jollakin tavalla kaikenlaisten apumiesten välityksellä, jotka ovat valmiit vaikka mihin. Vanki ei ole ihminen enää, vaan välittäjä, jonka tehtävänä on syyttää toisia. Hänen sielunsa turmellaan, hänen petoksestaan maksetaan. Käy itse tapaamassa Brunoa, jos mahdollista, ja pelasta hänet omalta itseltään ja noilta ihmisiltä, joiden ainoana toimena elämässä on saada varmuus rikoksista.

Ja nyt tahtoisin puhua ystävästäsi. Lohduta häntä. Tyttö-raukka ei ole sen syyllisempi kuin jos veturi olisi ajanut hänen ylitsensä tai villi peto syössyt hänen kimppuunsa häkistään. Älköön hän kiusatko itseään enää. Se ei ole oikein, se ei ole hyvin. Ruumiimme ei ole ainoa osa meissä, joka on taudille altis, sinun täytyy pelastaa hänen sielunsa taudin uhalta.

Mitä siihen tulee, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, on minulla siitä varma mielipiteeni. Kaikella muotoa hänen tulee se tehdä. Omantunnon tuomioistuimen edessä synti ei ole ainoastaan itse teossa. Sellainen teko on annettu anteeksi olipa se sitten salainen tai julkinen. Jumala antoi sen anteeksi Davidille. Kristus antoi sen anteeksi Jerusalemin vaimolle. Mutta salaaminen, valehteleminen ja kaksikielisyys, sitä ei voi antaa anteeksi ennenkuin se on tunnustettu.

Toinen seikka, jota sinun puhdas mielesi, armas, ei ole tullut ajatelleeksi. Se toinen mies on olemassa. Ajattele mikä valta hänellä on ystävääsi. Jos hän kaikesta huolimatta vielä tahtoo omistaa tytön, hän voi peloittaa häntä ja uhata ilmaista kaiken hänen miehelleen. Tämä voi saattaa vaimo-paran onnettomaksi ja aikaa myöten vaimon tahto ehkä murtuu ja hän voi ehkä alistuakin. Taikka sitten tuo mies voi todellakin kertoa kaiken hänen miehelleen loukatakseen ja murhatakseen molempien onnen. Miten käy vaimolle silloin? Uskooko hänen miehensä häntä silloin enää?

Noiden vaarojen välttämiseksi on hänen parasta puhua heti. Luottakoon hän miehensä rakkauteen ja kertokoon hänelle kaikki. Jos mies on oikea mies, niin hän ajattelee: »Ainoastaan hänen puhtautensa on pakottanut hänet kertomaan», ja mies rakastaa häntä enemmän kuin ennen. Hän ehkä tuntee hetken tuskaa. Jokainen mies tahtoo mielellään uskoa, että hänen poimimansa kukka on tahraton. Mutta hänen parempi luontonsa on voittava hänen turhamaisuutensa ja hän on sanova: »Vaimoni rakastaa minua, minä rakastan häntä, hän on viaton, ja jos joku isku on häntä kohtaava, täytyy sen ensin kohdata minua.»

Tervehdykseni sinulle, rakkaani. Ystäväsi on varmaan todellinen nainen, ja olit oikeassa kohdellessasi häntä hellästi. Mutta olit myöskin oikeassa ollessasi ankara ja antaessasi hänen kulkea kiirastulen läpi. Näin hyvät naiset aina menettelevät toisia naisia kohtaan. Se on jonkinmoinen todistus heidän puhtaudestaan ja se on myöskin heidän vahva turvansa, vaikka ajattelemattomat voivat puhua toisin. Minä rakastan sinua ankaruutesi tähden tuota vääryyttä kärsinyttä kyyhkysparkaa kohtaan, armaani, juuri yhtä paljon kuin rakastan sinua hellyytesi tähden. Se on todistuksena minulle, kuinka oikein arvostelin sielusi ylevyyttä, sen puhtautta ja henkesi tulta sekä sydämesi kultaa. Kunnes tapaamme jälleen, oma armaani.

Sinun D. R.»

Myötäliitetty »Julistus papeille» oli näin kuuluva:

»Ei ainoastaan Italiassa ja Irlannissa, vaan myöskin Venäjällä, Ranskassa, Amerikassa ja koko maailmassa katolisen kirkon papit nousevat kansan seasta. Miksi siis papit niin usein kansan taisteluissa valtoja vastaan asettuvat kansaa sortamaan, sen intoa sammuttamaan ja sen toiveita tukahduttamaan?

Veljet! Vastaus ei ole kaukana. On olemassa kirkon sielu ja on olemassa kirkon ruumis. Kirkon sielu on taivaallinen, erehtymätön, muuttumaton ja elää iankaikkisesti. Kirkon ruumis on inhimillinen, rajoitettu ja katoava. Kirkon sielu on nöyrä ja polvistuu ristin juureen. Kirkon ruumis on ylpeä ja istuu ruhtinaitten valtaistuimien ääressä.

Kirkon papit! Piispanne sanovat teille, että kansan pyrinnöt ovat Jumalan pilkkaamista ja kymmenen käskyn rikkomista. Tuo vanha huuto on kohonnut kaikkien ihmiskunnan marttyyrien ajamia muutoksia vastaan Kristuksen päivistä alkaen.

Mutta jos kansan pyrinnöt eivät ole sopusoinnussa uskonnon kanssa ja jos heidän johtajansa ovat jumalattomia miehiä, on teidän velvollisuutenne pelastaa kansa noista molemmista vaaroista. Älkää antako kenenkään enää sanoa, että kirkko on ainoastaan vanhentunut ilmiö ihmiskunnan kehityskulussa ja kaiken edistyksen esteenä. Tulkoon ihmiskunnan pelastus kirkon papistosta, niin häviävät kaikki uskonnottomat ja jumalattomat.

Mutta ovatko kansan pyrinnöt ristiriidassa uskonnon kanssa? Kuunnelkaa ääniä, jotka värähtelevät läpi maailman. Kansat puhuvat helluntaikielillä kaikkialla maailmassa. Sosialismi, kommunismi ja ehkä anarkismikin! Mutta nämä ovat toiveita, ei systeemejä, ne ovat sairauden ilmaisumuotoja, ei parannuskeinoja. Ja eräs vaatimus on yhteinen kaikille — ihmiskunnan yhteyden vaatimus! Se on se ääni, joka kaikuu kaikkialla, ja minä pyydän teitä miettimään, eikö se ole Jeesuksen ääni.

Jeesuksen papit! Avatkaa evankeliumi ja sanokaa, eikö Kristus opettanut, että me olemme yksi ainoa lauma, jolla on yksi ainoa paimen, ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia ja veljiä Hänessä?

Taivaassako vain ihmisperheen tulee toteuttaa tätä? Tarkoittiko hän, että maan päällä on oleva ankaraa erotusta ja kauhistuttavaa epätasaisuutta ja että luonto ja Jumala selvästi osoittavat tahtovansa sitä ja luovansa sitä? Miksi hän siis opetti meitä rukoilemaan »Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maan päällä kuin taivaassa?»

Mutta vaikka taivaan valtakunta maan päällä olisikin saavuttamaton tuhatvuotinen valtakunta, ette te Jeesuksen papit tahtone kieltää Hänen lapsiltaan tuon unelman lohdutusta. Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen Pyhästä Isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran näkevä.

Davido Rossi.»

XIII.

»Rakas Davido Rossi! — Koko päivän olen kantanut kirjettäsi kuin pyhimyslipasta, joskus pikkuisen kurkistaen sitä ajaessani vaunuissa tai omnibusseissa, vieläpä joskus kadullakin. Olen juuri palannut kirjapainosta. Vanha Albert on humbugi. Hän keksi jos jonkinlaisia esteitä. Entisestä julistuksesta muka hänellä oli hyvin paljon huolta. Hän on joka hetki pelännyt vangitsemista, ja se, joka ne naulasi ilmoituspilareihin, on kärsinyt samanlaisia tuskia.

Johtopäätös: lisää rahaa. Sitä hän sai, ja kaikki on nyt hyvin.

Se, mitä sanoit Brunosta, on saattanut minut vallan kuumeeseen, ja minä olen kirjoittanut kenraalitirehtöörille ja pyytänyt saada tavata häntä. Asiamiehemme Napoleon on myöskin nyt sitä mieltä, että Bruno on salaisen inkvisitsionin uhri. Ei mikään pyhä inkvisitsioni ole koskaan enemmän ylenkatsonut keinojen valikoimista. Asianajaja N. sanoo, että Italian viranomaiset ovat perineet huonon hallituksen paheet. Kamalaa on, että tehdään väärin sen varjolla, että muka estettäisiin toisia tekemästä väärin. Mutta tässä tapauksessa tehdään väärin siksi, että estettäisiin toisia tekemästä oikein. Olen varma, että Brunoa koetetaan houkutella sinun pettäjäksesi. Jospa saisin olla hänen sijassaan! Voisivatkohan heidän juonensa vaikuttaa minuun? Ennen kuolisin.

Ja nyt tahtoisin puhua siitä ystävästäni. Tuskin voin pitää kynää sormissani, kun kirjoitan hänestä. Sinä puhuit niin hyvästi ja jalosti. Olisihan minun pitänyt tietää mitä sinä ajattelit ja kumminkin...

Armas, kuinka minä saatan jatkaa? Etkö voi arvata, mitä tahtoisin sanoa sinulle? Kirjeesi pakottaa minut tunnustamaan. Tulkoon mitä tahansa, en voi vaieta enää. Etkö arvannut kuka ystäväraukkani on? Arvelin, että muistaisit edellisen kirjeenvaihtomme, kun sinä olit rakastavinasi jotakin toista. Sinä et nähtävästi ole ajatellut sitä, ja se on taas todistus — katkera ja suloinen todistus rakkaudestasi ja luottamuksestasi minuun. Sinä asetit minut niin korkealle, ettet ollenkaan epäillytkään, että puhuisin itsestäni. Niin oli kumminkin laita, ja ystäväraukkani olen minä itse.

Kärsin koko ajan, kun näin millaiselle puhtauden patsaalle sinä minut asetit. Kirjeesi, jotka kirjoitit ennenkuin ilmoitit rakkautesi, siihen aikaan, jolloin koetit vastustaa tunnottasi, saattoivat minut häpeämään, koska tiesin, etten ansainnut kiintymystäsi. Useinkin täytyi minun olla katsomatta silmiisi, kun sanoit minua hyväksi. Olisin tahtonut itkeä ja huutaa »ei, ei, ei!» ja musertaa palasiksi sinun luomasi kuvan. Mutta kuinka minä olisin hennonut? Kuka rakastava nainen voi särkeä ihannoidun kuvansa miehen sydämestä? Hän voi ainoastaan koettaa kohoutua tuon kuvan tasalle. Sitä olen koettanut, eikä ole minun syyni, etten ole onnistunut.

Minussa on paljon moitittavaa. Oli hetkiä, jolloin velvollisuuden olisi pitänyt pakottaa minut puhumaan. Semmoinen hetki oli juuri avioliittomme edellä. Muistatko, että koetin sanoa sinulle jotain? Sinä olit ystävällinen etkä tahtonut kuunnella. »Mennyt on mennyttä», sanoit, ja minä olin hyvin iloinen, kun pääsin siitä. Sinä et tiennyt, mitä tahdoin sanoa, muutoin et olisi pyytänyt minua vaikenemaan. Mutta minä tiesin, mitä se oli, ja siitä lähtien olen lakkaamatta kärsinyt. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pettänyt sinut. Olen saattanut sinut puhumaan ja toimimaan toisin kuin ehkä muutoin olisit toiminut. Anna minulle anteeksi! En tahdo pitää sinua kiinni missään suhteessa. Ota kaikki antamasi takaisin, minulla ei ole oikeutta valittaa.

Paitsi sitä oli omassa asiassani puolia, joista en kertonut puhuessani »ystävästäni». Pelkäsin asian tulevan tunnetuksi. Armas, minä en saa piiloutua sen suloisen puolustuksen taakse, jonka sinä keksit minulle. Minä todellakin ajattelin sitä toista miestä. Minä en pelännyt, että hän uhkauksillaan turmelisi rakkauteni, sillä sitä ei mikään maailman mahtavuus voisi tehdä. Mutta minä pelkäsin, että hän kertoisi kertomuksensa ennen minua ja siten saisi sinut työntämään minut pois luotasi. Se tuotti minulle tuskia yöt päivät, ja nyt minä tunnustan tunnustettavani, ettet luulisi minua paremmaksi kuin olen.

On toinenkin asia, jota et tietänyt. Rakas, antaisin elämäni, jos minun ei tarvitsisi sitä kertoa, mutta minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki. Sinä tiedät, kuka se mies on, ja Jumalan edessä vakuutan, että hänessä yksin oli syy. Mutta oma syyni tuli jälestäpäin. Sen sijaan, että olisin lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssaan, elin ystävällinen hänelle ja vastaanotin isäni tiloista tulevat tulot, jotka hän minulle antoi, sekä ajattelin häntä tulevana miehenänikin. Ja kun sinun puheesi piazzalla näytti saattavan toiveeni vaaranalaiseksi, päätin masentaa sinut.

Se on hirveätä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle kuolematta häpeästä? Nyt tiedät, kuinka paljon petin sinua, ja tarkoitukseni ilkeys vie minulta rohkeuden pyytää sinulta anteeksi. Voitko ajatella, että minä en ollut ollenkaan parempi kuin Delila tavatessani sinut ensi kerran! Mutta taivas tuli avuksi ja pelasti sinut. Kuinka sinä vaikutit minuun! Ensin sinä loit uudestaan isäni minulle, ja minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli enkä sellaisena, jommoiseksi häntä oli minulle ennen kuvattu. Sitten sinä annoit minulle sielun, ja minä näin itseni. Rakas, älä vihaa minua. Sinun suuri sydämesi ei voisi olla niin julma, jos tietäisit kuinka olen kärsinyt.

Vihdoin tuli rakkaus, ja minä tahdoin pitää siitä kiinni. Voi kuinka hartaasti tahdoin! Siitä syystä en kertonut sinulle. Se oli jonkinmoista peliä, se oli huumausta. Kaikkea, mitä tapahtui, pidin rangaistuksena. Tulipa köyhyys, häpeä, kurjuus, entä sitten! Se puhdistaisi vain syntistä entisyyttäni ja veisi minut lähemmäksi sinua. Mutta kun vihdoin hän, joka oli loukannut minua, uhkasi loukata sinua minun kauttani, jouduin epätoivoon. Sinä et aavista, mitä aikeita silloin haudoin. Aioin surmatakin itseni saadakseni kaikki loppumaan. Mutta minä en hennonut särkeä sydäntäsi siten. Paitsi sitä tuo teko jo olisi ilmaissut sinulle jotain, ja minua hirvitti ajatus, että sinä minun kuoltuani saisit tietää koko kurjan kohtaloni.

Nyt tiedät kaikki, armas. En ole salannut mitään. Kuten näet, en ole ainoastaan ystävä-raukkani, vaan jotain vielä pahempaa — oma itseni. Voitko antaa minulle anteeksi? En uskalla pyytää sitä. Mutta älä anna minun olla epäilyksessä. Kirjoita. Tai vielä mieluummin, sähkötä. Yksi ainoa sana vain. Siinä kyllin.

Tahtoisin lähettää sinulle rakastavan tervehdykseni, mutta tänä iltana en uskalla. Olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä koskaan voi lakata sinua rakastamasta, tapahtuipa mitä tahansa. Minusta tuntuu kuin antaisit minulle anteeksi, jos käsittäisit, että olen maailmassa ainoastaan rakastaakseni sinua ja että pahin rikokseni syntyi siten, että rakastin sinua enemmän kuin järkeä ja kunniaakin. Päätä kuinka tahansa, olen sinun ja voin uhrata elämäni ainoastaan sinulle.

Päivä koittaa ja pyhän Pietarin risti hohtaa lumivalkeana aamusumun läpi. Onhan se toivon merkki? Päivä koittaa kaakossa, ja se saapuisi nopeammin luoteeseen, jos se rakastaisi sinua yhtä paljon kuin minä. Olen kirjoittanut tämän kirjeen yhä uudestaan pitkin yötä. Muistatko sitä kirjettä, joka minun piti polttaa, koska se sisälsi salaisuutesi? Tässä on kirje, joka sisältää minun salaisuuteni — mutta kuinka paljon kurjempi ja tuhoisampi tämä on! — Sinun onneton tyttö-raukkasi

Roma.»

XIV.

Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.

Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.

Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.

Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.

Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.

Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.

Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.

Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.

Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa tyytyväinen.

Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.

Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua. Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen. Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».

»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön nähtävinä. Sveitsissä oli todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei saapunut silloinkaan.

»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.

Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut. Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.

Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän perästä.

»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata», sanoi vanha vaimo.

Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.

»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa jatkaa. Mies on tunnustanut.»

»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.

»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»

»Liittolaisensa?»

»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen salaliittoon.»

»Mihin salaliittoon?»

»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»

»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»

»Mikä on oleva seuraus?»

»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte tietää siitä ensimmäisenä.»

»Kuinka niin?»

»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»

»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»

»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»

»Entä sitten?»

»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»

»Entä Bruno?»

»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»

Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä. Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.

Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.

XV.

Regina Cœlin vankila on rakennettu lohkaistun pyörän muotoiseksi, jonka akseli on pyöreällä pihalla ja puolapuut osoittavat koppirivejä. Se on puolittain tutkimusvankila, puolittain rangaistusvankila. Kaikki vangit käyttävät vankilan vaatteita ja ovat yleisten sääntöjen alaisia. Useimmat ovat kirjapainotaitureita ja heidän työpajansa on valtion suuri kirjapaino. Parlamentin asiakirjat painetaan siellä ja samoin virallinen lehti, jossa tarkasti kerrotaan kaikki kuninkaan toimet ja hovin tanssiaiset, päivälliskutsut ja vastaanotot. Tästä lähteestä vangit etupäässä ammentavat tietonsa ulkomaailman tapahtumista. Kaikki miehet, jotka työskentelevät kirjapainossa, ovat numeroidut ja muutamat ovat kahleilla.

Kun rautaovi, joka erottaa vankilan elävien maailmasta, oli sulkeutunut, huomasi Bruno olevansa yksin kopissaan. Oli melkein puoliyö, ja kellon lyödessä astui sisään kaksi vartiaa, toinen kantaen savuavaa lyhtyä, toinen vasaraa, jolla hän tunnusteli ikkunaristikkojen kestävyyttä. Nämä olivat battitoreja, ja kun he olivat poistuneet Brunon kopista, saattoi hän kuulla vasaran lyönnit heidän kulkiessaan kopista koppiin. Puoli kolmen ja viiden aikaan he palasivat uudestaan. Se oli heidän yökäyntinsä.

Bruno ei nukkunut. Nyt vasta hänellä oli aikaa ajatella, mitä oli tapahtunut. Hän muisti pikku Giuseppea ja hänen sydäntään vihloi. Viereisessä kopissa joku itkeä nyyhkytti koko yön. Se oli seitsentoistavuotinen poika.

Kello yhdeksän seuraavana aamuna kello soi, oven pieni luukku avautui ja vanki, jolla oli rautakahleet jaloissaan, työnsi sisään leipäpalan ja tuopin vettä. Kello yksitoista kaksi vartijaa astui sisään vieden hänet ulkomaailman puolella olevaan virastohuoneeseen.

»Nimi?» sanoi tuomari, ja apulainen luki kirjasta:

»Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen Piazza Navonalta n:o 14, vastustanut kiihkeästi viranomaisia ja haavoittanut muutamia sotilaita.»

»Onko tämä sama mies, joka asui yhdessä parlamentinjäsen Rossin kanssa?»

»Sama mies.»

»Katsopas, hyvä ystävä. Sinä näytät rehelliseltä mieheltä. Kerropas minulle, missä ystäväsi Rossi nyt oleskelee.»

»Ottakaa itse selvä siitä», vastasi Bruno.

»Vaiti!» huusi vartija.

»Mitä sinä ajattelet, kun puhut tuolla tavalla tuomarille?» sanoi apulainen.

»Ajattelen, että minä en ole mikään lapsi, jota houkutellaan sokeripaloilla», sanoi Bruno.

»Panepas hänet sitten vangin vaatteisiin ja pidä kaksi päivää vedellä ja leivällä», sanoi tuomari.

Bruno vietiin kylpemään, hänen oma pukunsa otettiin pois ja sen sijaan annettiin karkeasta, harmaasta, mustaraitaisesta vaatteesta tehty puku. Sitten hänet vietiin pihalle jaloittelemaan.

Kävelypaikka, kuten itse vankilakin, oli pyörän muotoinen. Aseilla varustettu vahti seisoi keskellä olevalla akselipuulla, ja vangit astuivat edestakaisin kuin kahlehditut karhut häkissään. Tämä pyöriö oli ulkoilmassa, ja väliin kuului ääniä maailmasta muurin yli. Lähellä oli luostarikoulu, ja Bruno saattoi kuulla leikkivien lasten iloisia ääniä sieltä. Silloin hän muisti pikku Giuseppen, ja tulinen rauta poltti hänen sieluaan.

Myöhään iltapäivällä tirehtööri lähetti häntä hakemaan, ja hänet vietiin pieneen, pimeään virastohuoneeseen sisimmän rautaportin kautta, missä vankilan johtaja vastaanottaa vankien valituksia.

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »minun vallassani on hiukan lieventää oloasi, mutta jos sinä loukkaat sotilasvirkamiehiä, täytyy minun kieltää sinulta kaikki helpotukset ja ryhtyä ankariin keinoihin».

»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»

Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka! Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta. Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon heitä molempia!

Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti, ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta vasemmanpuoliseen seinään.

»Kuka siellä?» huusi Bruno.

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.

»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun. Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.

»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi: »Kauan eläköön vallankumous.»

»Oletteko Bruno Rocco?»

»Olen. Tunnenko teidät?»

»Ette.»

»Kuka olette?»

»Olen... numero 333, rangaistusvanki.»

»Vankiko?»

»Niin. Korehtuurin lukija virallisessa lehdessä. Tunsin teidät koppinne numerosta. Tiedän kaikki. Luin lapsestanne. Säälin teitä. Ette saa nähdä poikanne hautaustakaan.»

»Joku toinen pitää huolta siitä.»

»Hyvä. Voinko auttaa teitä mitenkään?»

»Ottakaa selvä, mitä Rossi puuhaa.»

»Otan. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Sananvaihto loppui moneen hyvästelykoputukseen, ja Bruno vaipui uneen. Seuraavana aamuna hänet vietiin taas tuomarin eteen.

»Bruno Rocco», sanoi tuomari, »sinä tiedät olevasi syyllinen, ja jos sinut tuomitaan kymmenen vuoden vankeuteen, pääset hyvin vähällä. Mutta sinä et kuulunut johtavaan joukkoon ja jos nyt olet järkevä mies ja autat meitä vaikeassa tehtävässämme, voimme ehkä kuninkaan armon nojalla tehdä jotain hyväksesi. Sanopas nyt, tiedätkö, kuka oli pääsyynä meteliin?»

»Tietysti tiedän», vastasi Bruno.

»Hyvä! Kuka se oli?»

»Herra Nälkä!... Ette taida tuntea häntä? Ja kumminkin hän on teidän naapurinne ja asuu vallan viereisessä talossa.»

Bruno nauroi niin että huone kajahti. Tuomari puri huultaan.

»Hyvä mies, sinä et näy muistavan, ettet nyt ole vertaistesi vankien parissa ja että me sotaoikeuden nojalla voimme tuomita sinut piiskattavaksi.»

»Ja te ette näy muistavan, että minä en ole mikään sieni, josta voi puristaa ulos mitä tahansa ja ettei teidän piiskanne voi avata minun suutani.»

»Koetetaanpa», sanoi tuomari, ja vastoin sääntöjä Bruno vietiin ulos piiskattavaksi. Hän ei koko ajalla virkkanut mitään.

»Rohkeutta!» kuiskasi kappalainen, kun Bruno puolipyörryksissä katsoi ylös taivasta kohti ja hoiperteli uhkaavan näköisenä takaisin koppiinsa.

XVI.

Oli kolmas päivä metelin jälkeen. Battitorit olivat käyneet ensimmäisellä yökäynnillään, ja Bruno oli vielä valveilla. Hän odotti koputusta viereisestä kopista. Se kuului vihdoin vallan hiljaa:

»Oletteko siellä?»

»Olen.»

»Piiskasivat, niinkö?»

»Ei tee mitään! Kerran saavat sen maksaa.»

»Oletteko kuullut uutista?»

»Mitä?»

»Rossi on paennut.»

»Paennut?»

»Paennut Englantiin... Tosi... Tämän päivän lehdissä. Koko vankila tietää sen.»

»Mutta juuri siihen mieheen luotin...»

»Sitä arvelin.»

»Kuka hautaa nyt poika-parkani?»

»Kunnan hautaajat pitävät siitä huolen.»

Käytävästä kuuluvat askeleet keskeyttivät koputukset, ja keskustelu lakkasi. Bruno ei nukkunut. Katkerat, synkät ajatukset valtasivat hänen mielensä, ja hän käveli edestakaisin pimeässä. Vähää jälkeen kello 5:n naapuri koputti taas.

»Ei ollut kaunista, että Rossi lähti.»

»Hyvä se oli. Hyvä, että pääsi pakoon.»

»Mitenkä pakoon? Parlamentinjäsenenä hän ei ollut missään vaarassa. Muu syy siihen lienee ollut.»

»Mikä muu syy?»

»Itse tiedätte kai parhaiten. Joku nainen?»

»Eikö mitä.»

»Kuulin semmoista. Säälin teitä, hyvä mies. Voinko auttaa teitä mitenkään? Tahdotteko uutisia ulkoa?»

»Tahdon. Missä vaimoni on ja onko hänellä millä elää ja miten hautajaiset suoritettiin?»

»Otan selkoa siitä... Nyt kuuluu Jumalan ääni.»

»Jumalan ääni» oli kello, joka ilmaisi yhdeksän lyönnin ja leivän sekä veden jakamishetken.

Myrkky oli syöpynyt Brunon sieluun, ja alhaisia ajatuksia Elenasta alkoi hiipiä hänen mieleensä. Kello yksitoista vartija tuli sanomaan, että joku tahtoi kysellä hänen asiaansa. Se oli asianajaja Napoleon Fuselli. Bruno tapasi hänet virastossa pyöreän pihan luona. Siellä oli ovessa soikea lasilevy, ja koko ajan keskustelun kestäessä vartija kulki edestakaisin oven ulkopuolella, katsoen tuontuostakin huoneeseen.

»Minua on pyydetty puolustamaan teitä.»

»Kuka on pyytänyt?»

»Donna Roma, teidän entinen emäntänne.»

Mutta myrkky oli tehnyt tehtävänsä, ja Brunon sielu oli täynnä epäluuloa. Miksi Donna Roma? Tahtooko hän saada hänet, Brunon, vankilasta pois vahtimaan Elenaa? Asianajaja ei saanut mitään selville hänestä.

»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.

»Nukutteko?»

»En.»

»Kuulin uutisia ulkoa.»

»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»

»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»

»Mikä?»

»Vaimo on kadonnut.»

Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.

»Elena!»

»Vaiti! Tahdotteko mennä rangaistuskoppiin?»

»Mitä sanoitte?»

»Vaimonne... on... lähtenyt.»

»Minne?»

»Ei tiedetä. Kenties Englantiin.»

»Se on vale... Mies oli kuin oma veljeni.»

»Älkää ajatelko sitä. Hyvää yötä!»

»Per Christo!... Mennyt!... Englantiin!»

Bruno oli joutunut pyydykseen. Seuraavana aamuna hän soitti ovikelloa ja pyysi saada tavata tirehtööriä.

»Kuinka kauan minun pitää istua täällä ennenkuin asiani tulee esille?» kysyi hän.

»Kunnes tuomari on ennättänyt tehdä valmistuksensa», vastasi tirehtööri.

»Eikö aika ole mitenkään rajoitettu? Eivätkö viattomat ihmiset koskaan tule hulluiksi odottaessaan?»

»Hyvä mies», sanoi tirehtööri, »kuulkaa neuvoani ja tehkää mitä teiltä pyydetään, niin asianne päättyy piankin. Mutta jos jatkatte tähän tapaan, niin Jumala yksi tietää, kuinka kauan tätä kestää.»

»Ja te kohtelette kansalaista kuin hänet jo olisi tuomittu hirsipuuhun.»

»Vaiti!» huusi vartija.

»Ole itse vaiti!» huusi Bruno tyrkäten vartijaa kyynäspäällään.

»Tuo mies on aina raivokas, cavaliere», sanoi vartija, minkä jälkeen tirehtööri määräsi Brunolle neljä päivää rangaistuskoppia.

XVII.

Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa, vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja, missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi. Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun, kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.

Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.» Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa. Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.

»Halloo, te siellä!»

»Kuka siellä?»

»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»

»Missä te olette?»

»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja me voimme puhella.»

»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.

»Minunko ääneni?... Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen 333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt olen. Minulla on uutisia.»

»Mitä?»

»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit...»

»Niinkö hän sanoi?»

»Niin — ikävä kyllä.»

Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.

»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa Englannissa.»

»Taivaan nimessä...»

»Mutta se kai on valetta.»

»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»

Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan, mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena todellakin mennyt.

Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä. Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina näyttää tehdessään pahan työn.

»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos sinut tuomitaan...»

»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu mies!»

»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.

»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin koppiinsa.

Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt oli aamu.

Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa, ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla ollut muuta jälellä kuin kuolema.

Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat helpommilta kestää.

»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.

Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä. Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.

»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»

Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi hänelle.

»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.

»Mikä on?»

»Mitä te nauratte?»

»En mitään.»

»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt! Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St. Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle ja kanuunain suojaama.»

Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.

»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään vankilan pidättää minua kostamasta.»

»Hyvää yötä!»

»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»

»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen pettäjäkseen.»

»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan pidättää häntä tulemasta takaisin.»

»Mistä minä häntä syyttäisin?»

»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja sanokaa se sitten... Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»

Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.

»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.

Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen huoneeseensa.

Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.

Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa. Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen virkkoi tirehtööri:

»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»

Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain välissä, kun tirehtööri saneli:

»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o 14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli 'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli parlamentinjäsen Davido Rossi.»

Bruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»

»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon, ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle, ja asia on selvä.»

Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.

XVIII.

Tuoreita munia ja vihanneksia tuotiin Brunolle aamiaiseksi seuraavana aamuna, mutta hän ei voinut syödä. Oli lauantai. Sunnuntaina kello yksitoista pappi tuli pitämään messua ja kuulemaan tunnustuksia. Alttari vedettiin esiin seinän luota kappelissa ja asetettiin keskelle pyöriötä, niin että sen saattoi nähdä jokaisesta koridorista tuossa pyörän muotoisessa vankilassa. Sitten koppien ovet avattiin noin kuusi tuumaa ja lujitettiin rautahaalla. Siten vangit kopeistaan saattoivat nähdä papin.

Se oli liikuttava näky. Kuinka säälien Jumalan silmä lieneekään tuota katsonut. Raollaan olevien ovien läpi näkyi polvistuvia olentoja, päät kumarassa. Kaksitoistasataa ihmishylkyä elämän mereltä, ihmisiä, jotka eivät voineet nähdä toisiaan, vaan jotka kaikki loivat katseensa valaistua alttaria kohti. Aurinko paistoi ulkomaailmaan ja katto-ikkunan läpi eksynyt säde valaisi pyhän savun pilviä, jotka kohosivat ylöspäin.

Bruno nojautui oveen ja koetti seurata messua. Ensin se oli hänelle mahdotonta. Hän näki, että siunattiin, mutta ei voinut kumartaa päätään. Hän oli aivan kuin ihminen, joka on kadottanut jotain eikä tiedä mitä. Hän oli kadottanut sielunsa.

Evankeliumin jälkeen seurasivat rukoukset, jotka pappi lukee yhdessä seurakunnan kanssa. Vankien äänet hymisivät Brunon korvissa kuin etäisen aallon kohina rannalla, ja hänen sisässään alkoi liikkua jotain, mikä ennen on nukkunut. Nuo samat sanat, jotka hän oli lausunut niin usein, mutta joita hän ei ollut sen enempää ajatellut ennen tätä hetkeä, nuo ylevät sanat, joilla hänen näkymättömät toveri-raukkansa anoivat taivaan armoa, kaikuivat nyt hänelle vallan uusina sisällöltään.

»Pyhä Kuningatar, Armias Äiti, elämämme, onnemme, toivomme. Sinun edessäsi itkemme me Eevan eksyneet lapset, sinulle huokaamme, sinulle vaikeroimme tässä kyynelten laaksossa... Oi armollinen, oi rakastava, oi suloinen Neitsyt Maria. Amen.»

Bruno vaipui polvilleen peittäen kasvonsa ja puhjeten itkuun.

Kello kaksitoista ruoanjakaja toi hänelle lammaspaistia ja munakastiketta liemen asemesta, mutta hän ei voinut nytkään syödä. Kello puoli kolme kuului taas paljon askeleita koridorista. Nyt oli se päivä kuussa, jolloin vieraita sai tulla vankilaan ja vangit vietiin tapaamaan omaisiaan. Brunon hämmästykseksi vartija tuli sanomaan, että eräs ystävä tahtoi puhutella häntä. Viivytellen ja muristen vastaan Bruno läksi vastaanottohuoneeseen.

Regina Cœlin vastaanottohuone on rakennettu rottaloukun tapaan. Se on soikea huone, jaettu kolmeen osaan rautaristikoilla, jotka tekevät ne häkkien näköisiksi. Keskiosassa päivystää aseilla varustettu päävartija, joka kulkee siinä edestakaisin. Vankilan puoleinen osasto on jaettu moneen kapeaan kopukkaan, joissa jokaisessa oli yksi vanki, ja maailman puoleinen osasto oli jaettu yhtä moneen kopukkaan, kussakin yksi vieras.

Kun Bruno astui tähän huoneeseen, menivät hänen korvansa lukkoon tuosta melusta. Kolmekymmentä vankia ja yhtä monta heidän tuttavaansa koetti puhua yhtaikaa keskiosasten poikki, missä vartija kulki edestakaisin. Kukin vanki- ja tuttavapari sai keskustella viisitoista minuuttia, ja kukin huusi minkä jaksoi saadakseen äänensä kuulumaan muiden yli.

Päästyään kopukkaansa Bruno näki kasvot vastaavassa kopukassa kahden rautaristikon toisella puolella. Hetken kuluttua hän tunsi vieraansa. Se oli Donna Roma. Bruno ei virkkanut mitään hänelle eikä Donna Romakaan yrittänyt puhua. Sitten Bruno näki, että neiti sanoi jotain vartijalle, joka teki kunniaa ja poistui.

Henkinen ja ruumiillinen tympeytyminen oli vallannut Roman, kun hänet tuotiin tähän paikkaan. Kestettyään muutamia minuutteja tuota helvetillistä melua hän oli pyytänyt saada tavata tirehtööriä. Sana oli viety yläkertaan, ja tirehtööri tuli alas puhumaan hänen kanssaan.

»Pitäisikö minun puhua ystäväni kanssa tässä paikassa ja tällaisissa oloissa?» kysyi Donna Roma.

»Tämä on tavallinen paikka ja olosuhteet ovat myös tavalliset», vastasi tirehtööri.

»Ellei teillä ole valtaa antaa minun puhua hänen kanssaan toisessa paikassa ja toisenlaisissa oloissa, täytyy minun kääntyä sisäasiainministerin puoleen.»

Tirehtööri kumarsi. »Se on tarpeetonta», sanoi hän. »Täällä on huone, jota erikoistapauksissa saadaan käyttää», ja kutsuttuaan luokseen vartijan tirehtööri antoi hänelle tarvittavat ohjeet. Tirehtööri oli hyvä mies, mutta huonon järjestelmän kietoma.

Pari minuuttia myöhemmin Roma oli Brunon kanssa pienessä huoneessa kahden kesken, vain kaksi vartijaa seisoi oven edessä. Romaa kauhistutti Brunossa tapahtunut muutos. Hänen poskensa, jotka ennen olivat olleet pulleat ja punakat, olivat nyt kalpeat ja kuopalla. Lyhyt harmahtava parta peitti hänen leukansa, ja ennen niin avomieliset ja iloiset silmät olivat tuikeat ja hapuilevat. Kuusi vankilassa vietettyä viikkoa oli tehnyt Brunosta toisen miehen, ja kuten koira, jonka sairaus ja huono hoito on muuttanut, hän tunsi sen ja murisi.

»Mitä te tahdotte minusta?» sanoi hän vihaisesti, kun Roma katsoi häneen ääneti.

Roma punastui ja pyysi anteeksi, ja silloin Brunon leuka vavahti ja hän käänsi päänsä pois.

»Toivon että sait kirjeeni, jonka lähetin sinulle, Bruno?»

»Milloin? Minkä kirjeen?»

»Päivää jälkeen vangitsemisesi. Siinä sanoin, että sinun omistasi ja rakkaistasi pidetään huolta.»

»Ja pidettiinkö heistä huolta?»

»Pidettiin. Siis sinä et saanut sitä?»

»Minä jouduin rangaistuskoppiin heti.»

»Minä maksoin myöskin erityisestä kopista sekä ruoasta ja valosta. Etkö ole saanut niitäkään?»

»En. Olen ollut vedellä ja leivällä melkein koko ajan.»

Brunon jäykkyys alkoi sulaa, ja hän näytti alkavan kiihtyä. Roma loi suuret, tummat silmänsä häneen sanoen lempeällä äänellä:

»Bruno-raukka! Ei ole kumma, että he ovat saaneet sinut sanomaan jos jotakin.»

Brunon leuka vapisi entistä enemmän. »Siitä ei maksa vaivaa puhua», sanoi hän.

»Herra Rossi tuntee ensimmäisenä myötätuntoa sinua kohtaan.»

»En tahdo puhua siitä, kuulkaa.»

»Ah, Bruno, älä petä itseäsi.»

Hän käänsi päätään ja katsoi säälien Romaan. »Hän ei tiedä mitään», ajatteli hän. »Miksi minä kertoisin hänelle. Hän on oikeastaan samassa asemassa kuin minäkin. Sama suru koskee häntäkin. Hän on ollut hyvä minulle. Minä tuottaisin hänelle kärsimystä?»

»Jos he ovat kertoneet sinulle valheita kiihoittaakseen mustasukkaisuuttasi ja herättääkseen kostonhimoa...»

»Missä on herra Rossi?» keskeytti hänet Bruno jyrkästi.

»Englannissa.»

»Entä Elena?»

Bruno pudisti pää-parkaansa ikäänkuin osoittaakseen, että hän kyllä tiesi, ja hetken verran hänen tympeytyneet aivonsa tunsivat ylpeyttä viisaudestaan.

»Oli väärin, että Elena pakeni ilmoittamatta minne hän menee, ja herra Rossi on hyvin levoton hänen kohtalostaan.»

»Te uskotte niin?»

»Tietysti uskon.»

Nuo sanat saattoivat Brunon horjumaan, ja hän tunsi itsensä pikkumaiseksi ja vähäpätöiseksi tuon naisen rinnalla. »Jos hän voi luottaa heihin, miksi minä en voi?» ajatteli hän. Mutta hetken perästä hän hymyili säälivää hymyään ja sanoi varmasti »Te ette tiedä, Donna Roma. Mutta minä tiedän, ja minua he eivät petä. Eräs toveriparka täällä — vanki — hän tekee työtä virallisessa lehdessä ja tietää kaikki — hän kertoi minulle kaikki.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»N:o 333, rangaistusvanki. Hän asui viereisessä kopissa.»

»Etkö koskaan nähnyt hänen kasvojaan?»

»En, mutta hänen äänensä kuulin, ja olen aivan varma, että olen sen kuullut jossakin ennen.»

»Oliko se Charles Minghellin ääni?»

»Charles Mingh...»

»Aika on lopussa», sanoi toinen ovella olleista vartijoista.

»Bruno», sanoi Roma nousten, »minä tiedän, että Charles Minghelli, joka nyt on poliisilaitoksen palveluksessa, on ollut tässä vankilassa vangiksi puettuna. Minä tiedän myöskin, että sen jälkeen kun hänet erotettiin Lontoon lähetystöstä, hän pyysi herra Rossin apua surmatakseen pääministerin.»

Bruno puristi päätään käsillään ajatellen pelkurimaisuuttaan ja alhaista käytöstään.

»Oikealle!» huusi vartija, ja vanki läksi astumaan vallan ymmällään. Roma seurasi häntä pihan poikki, mutta Bruno ei kohottanut päätään, ennenkuin he olivat ennättäneet rautaportille. Sitten hän katsoi Romaan, pyöreät silmät täynnä kyyneliä, mutta myöskin täynnä tulta, ja kohottaen käsivarttaan hän huusi päättävästi:

»Hyvä on, sisar! Jättäkää se minun asiakseni! Kyllä minä sen hoidan!»

»Veljeni», vastasi Roma, »kerro kaikki».

Yksityisellä vastaanottohuoneella oli eräs paha puoli. Jokainen sana, joka siellä lausuttiin, kerrottiin heti tirehtöörille. Myöhemmin samana päivänä tirehtööri kirjoitti kuninkaalliselle komissaarille:

»Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, että Rocco on koettanut tehdä tyhjäksi koko todistuksensa. Sanoin, ettei se käy laatuun, ja hän raivosi päävartijaa vastaan. Mutta oikeudentunnon pakosta on velvollisuuteni sanoa teille, että pelkään olleeni harhaluulossa ja että minun käskyjäni on väärin tulkittu, enkä voi pitää itseäni vastuunalaisena siitä asiapaperista, jonka lähetin teille.»

Komissaari lähetti tämän kirjeen sisäasiainministerille, joka heti kutsutti poliisipäällikön luokseen.

»Commendatore», sanoi paroni, »mistä syystä nuori Charles Minghelli erotettiin Lontoon lähetystöstä?»

»Häntä epäiltiin kavalluksesta, teidän ylhäisyytenne.»

»Hänen vangitsemisensa päätettiin, mutta sitä ei koskaan pantu toimeen.»

»Niin on. Meillä on vielä vangitsemiskäsky virastossamme...»

»Commendatore!»

»Teidän ylhäisyytenne?»

»Ne paperit, jotka otettiin takavarikkoon kotitarkastuksessa parlamentinjäsen Rossin ja hänen palvelijansa Brunon luona, ovat uudestaan läpikäytävät — toimittakoon Charles Minghelli sen. Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa hänen tarkastaa, eikö sieltä löytyisi kirjettä Rossilta Brunon vaimolle — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän.»

»Jos semmoinen kirje löytyy, on se huomenna lähetettävä aliprefektille lisätodistukseksi huomispäivän tutkintoa varten, jolloin pääsyyttäjän tulee lukea se ääneen vangille.»

»Se toimitetaan, teidän ylhäisyytenne.»

XIX.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna Roma oli menossa St. Angelon linnan pihalle, kun pääministeri vaunuissaan tuli häntä vastaan. Ajuri seisahtui käskystä ja paroni astui ulos.

»Sinä näytät väsyneeltä, lapseni», sanoi hän.

»Minä olenkin väsynyt», vastasi Roma.

»Tuskin on kuukauttakaan kulunut ja niin paljon on tapahtunut!»

»Niin — se ei merkitse mitään.»

»Miksi sinun pitää kestää kaikki nuo kärsimykset? Roma, kun minä sallin noiden onnettomuuksien kohdata sinua, tapahtui se ainoastaan siksi, että oppisit ymmärtämään, mitä muut saattavat tehdä hyväksesi. Mutta minä olen sama nyt kuin ennen, eikä sinun tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi, niin kiirehdin keventämään kohtaloasi.»

»Se on kaikki nyt myöhäistä. Ei maksa vaivaa puhua minulle samaan tapaan kuin ennen puhuitte. Te puhutte nyt toiselle naiselle.»

»Omituinen salaisuus on naisen lempi! Nainen lähti kostamaan miehelle tämän ilkeää panettelua, mutta rupesi itse saman miehen orjaksi! Jospa tuo mies edes ansaitsisi tuon!»

»Hän ansaitsee sen!»

»Jos saisit kuulla, että hän ei ansaitse sitä — että hän on ollut uskoton sinulle.

»Niin sanoisin, että se on valetta, kurjaa panettelua.»

»Mutta jos sinulla olisi todistus — hänen oman kätensä kirjoittama todistus?»

»Hyvästi! Minun täytyy mennä.»

»Lapseni, mitä olen aina sinulle sanonut? Sinä luovut lopulta siitä miehestä ja täytät ensimmäisen aikomuksesi.»

Syvästi kumartaen ja tuskin huomattavasti hymyillen paroni kääntyi avonaista vaununovea kohti. Roma punastui suuttuneena ja läksi pois, mutta myrkytetty nuoli oli sattunut hänen sydämeensä.

Sotaoikeus oli aloittanut istuntonsa. Piletti, jota Roma näytti ovella, antoi hänelle oikeuden astua siihen osaan salia, jossa asianajajat istuivat. Asianajaja Fuselli teki tilaa hänelle vieressään. Oli hetken äänettömyys, ja hänen tulonsa herätti huomiota. Tuomarit nojatuoleissaan vihreällä vaatteella peitetyn, hevoskengän muotoisen pöydän ympärillä nostivat katseensa asiakirjoistaan, ja puuaitauksen takaa, missä yleisö istui, kuului kuiskauksia. Eräät kasvot olivat koko ajan kääntyneet Romaan, mutta hän ei uskaltanut ensin luoda katsettaan sinne päin. Siellä oli vanki puettuna vangin pukuun ja istuen kahden karabinieerin välissä.

Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.

Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.

»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan. Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!

Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.

Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä sylirakilta vain.

»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen, eikö niin?»

»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.

Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan, että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.

»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi Bruno.

Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen, kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»

Seuraava todistaja oli poliisipäällikkö. Commendatore Angelelli oli kutsuttu todistamaan, että syy meteleihin ei ollut leivän kalleudessa, vaan siinä, että oli muodostettu kapinallisia yhdistyksiä, joista »Ihmisten tasavalta» epäilemättä oli voimakkain ja myrkyllisin. Tämä vanki ei kuitenkaan kuulunut johtaviin henkilöihin, ja poliisi tunsi hänet ainoastaan parlamentinjäsen Rossin uskollisena koirana.

»Tuo mies on hullu. Miksi ette jatka oikeusjuttua?» huusi Bruno.

»Vaiti!» huusi järjestyksen valvoja, mutta vanki nauroi vain ääneen.

Roma katsoi taas Brunoon. Brunossa oli jotain omituista, ennen tuntematonta, ei ainoastaan vastustamishalua, vaan jotain kamalaa, hirveätä.

»Francesca Maria Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja Brunon vaimon vanha, kuuro äiti tuotiin esille. Hänen päässään oli kirjava huivi, kuten tavallisesti, ja kaksi huivia hartioilla. Koska hän oli vangin sukulainen, ei hänen tarvinnut vannoa.

»Nimenne ja isänne nimi?» sanoi presidentti.

»Francesca Maria Mariotti», vastasi eukko.

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Seitsemänkymmentä viisi, teidän armonne.»

»Minä kysyin isänne nimeä.»

»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»

Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.

»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.

»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia. Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»

Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.

»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»

»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi vanha mies.

»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»

Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin. »Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut. Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»

»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi:

»Miksi per — te ette jatka syytöstä?»

»Vanki», sanoi presidentti, »jos yhä jatkat näitä keskeytyksiä, lopetan tutkinnon ja lähetän sinut piiskattavaksi.»

Bruno vastasi nauramalla. Presidentti, joka oli kalju päinen, paksuleukainen mies, katsoi häneen tarkasti hetken ja sanoi sitten apulaisineen:

»Jatkakaa.»

Seuraava todistaja oli Regina Cœlin tirehtööri. Hän kertoi, että vanki oli tehnyt tunnustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin. Siinä tunnustuksessa sanottiin, että parlamentinjäsen Davido Rossi oli varsinaisena syynä siihen rikokseen, josta muita syytettiin.

Kun tunnustus oli luettu, kysyi presidentti vangilta, oliko hänellä mitään kysyttävää todistajalta, mihin Bruno vastasi kovalla äänellä:

»Tietysti minulla on. Sitähän minä olen tässä odottanut koko ajan.»

Hän oli noussut seisomaan, potkaissut kumoon tuolin, joka oli hänen edessään, ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »lähettikö hän minua hakemaan myöhään illalla luvaten minulle anteeksiannon, jos pettäisin Davido Rossin.»

»Se ei ollut niin», sanoi tirehtööri. »Minä ainoastaan neuvoin häntä lopettamaan turhan vaitiolonsa, josta ei olisi muuta hyötyä kuin vankeuden pidennys hänelle, kun hän taasen puhumalla totta voisi pelastaa itsensä ja palvella oikeutta.»

»Kysykää häneltä», sanoi Bruno, »eikö se tunnustus, josta hän puhuu, ollut hänen oma sanelemansa».

»Vanki», sanoi tirehtööri, »teki tunnustuksensa vapaaehtoisesti, ja minä nousin leposijaltani kuullakseni hänen kiireellistä asiaansa».

»Kysykää häneltä, sanoinko sanaakaan Rossia vastaan.»

»Vanki oli kertonut asiasta eräälle toiselle vangille, ja samat asiat kirjoitettiin paperille ja allekirjoitettiin.»

Asianajaja Fuselli pyysi sanavuoroa. »Onko siis ymmärrettävä, että tirehtööri, joka saneli tämän tunnustuksen, ei ole kuullut mitään syytetyltä itseltään?»

Tirehtööri epäröi, änkytti ja vihdoin myönsi, että asia oli niin. »Oikeudenharrastus johti minua», sanoi hän, »minä toimin velvollisuudentunnosta».

»Tuo mies piti minua vedellä ja leivällä», huusi Bruno, »hän sulki minut rangaistuskoppiin ja kidutti minua pakkopaidassa, kunnes kärsimyksen! olivat kuin Kristuksen kärsimykset, ja kun hän oli heikontanut ruumiini ja turmellut sieluni, hän saneli tuon syytöksen rakkainta ystävääni kohtaan, ja tiedottomat sormeni kirjoittivat sen alle».

»Älä huuda niin kovaa», sanoi presidentti.

»Minä huudan niin kovaa kuin tahdon», sanoi Bruno, ja jokainen kääntyi katsomaan häneen. Oli turha vastustaa häntä. Salainen ääni tuntui sanovan, ettei mikään voima maan päällä voi järkyttää tuossa mielialassa olevaa miestä.

Seuraava todistaja oli päävartija. Hän todisti olleensa läsnä, kun tunnustus tehtiin, kertoi, että se tehtiin vapaaehtoisesti ja että syytettyä ei millään lailla pakotettu.

»Kysykää häneltä», huusi Bruno, »eikö hän sunnuntaina, kun menin hänen luokseen peruuttaakseni tunnustuksen, kieltänyt minulta oikeutta siihen».

»Se ei ole totta», sanoi todistaja.

»Sinä valehtelija!» huusi Bruno. »Sinä tiedät, että se on totta, ja kun sanoin, että sinä pakotat minua saattamaan viattoman miehen hirsipuuhun, iskin sinua samalla nyrkilläni, ja siitä on merkki otsassasi vielä nytkin. Tuossa se on nyrkkini jälki punaisena kuin kardinaali, vaikka muu osa kasvoista on valkoinen kuin paavi.»

Presidentti ei enää yrittänytkään hillitä Brunoa. Miehen kasvoissa oli jotain, jota ei voinut epäillä. Se oli oikeuden raivoisa ilme.

Päävartija jatkoi kuulleensa, että Rocco oli ilmoittanut tärkeitä asioita eräälle toiselle vangille.

»Missä tämä toinen vanki on? Onko hän oikeuden saatavissa?» kysyi presidentti.

»Pelkään, että hänet on jo päästetty vapaaksi», sanoi todistaja, jolloin Bruno nauroi ääneen ja osoittaen erästä yleisön seassa istuvaa henkilöä huusi:

»Tuossa hän on — tuossa! Tuo keikari, jolla on mansetit ja kaulus kaulassa. Hänen nimensä on Minghelli.»

»Kutsukaa hänet esiin», sanoi presidentti, ja Minghelli sai vannoa valansa ja tulla todistamaan.

»Te olitte vielä äskettäin vankina Regina Geelissä ja olette nyt vapautettu toimittamienne yleisten palvelusten tähden?»

»Se on totta, teidän ylhäisyytenne.»

»Se on valetta!» huusi Bruno.

Minghelli nojautui todistajain penkkiin, siveli pieniä viiksiään ja kertoi kertomuksensa. Hän oli asunut viereisessä kopissa ja puhunut vangin kanssa vankien tavalliseen tapaan. Syytetty oli puhunut eräästä suuresta miehestä ja eräästä suuresta puuhasta, jota tuo suuri mies oli mennyt valmistamaan Englantiin. Hän oli ymmärtänyt, että tuo suuri mies oli parlamentinjäsen Rossi ja tuo suuri puuha tarkoitti vallankumousta ja kuninkaan surmaamista.

»Mokoma papin poika», huusi Bruno, »sinä valehtelet!»

»Bruno Rocco», sanoi presidentti, »älä kiihdy. Olet lain suojeluksessa. Tyynny ja kerro meille itse sanottavasi.»

XX.

»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»

»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.

»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on valehtelija», huusi Bruno.

Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.

»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».

Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä velvollisuuteni».

Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä vangille.

»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut Rossin kanssa?»

»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»

»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»

Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.

»Tunnetko herra Rossin käsialan?»

»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»

»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.

»On», sanoi Bruno.

»Oletko varma siitä?»

»Olen.»

»Hyvä.»

»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»

»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä ymmärrän tarkoituksenne.»

»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että hän on oikeuden edustaja.»

»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»

Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.

»Etkö tahdo lukea sitä?»

»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»

»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:

»Rakkain Elena...»

»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».

Yleinen syyttäjä jatkoi:

»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»

»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»

»... Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»

»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi Bruno.

»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni...»

Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.

»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.

Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.

Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen hätäisellä äänellä:

»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa .... ehkä vuosikausia... esteiden täytyy väistyä...»

Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:

»Tule siis luokseni... armaani... lemmittyni...» Tähän saakka paha henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.

Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista...»

Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.

»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi, mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja luottamaan majesteetin armoon.»

»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.

Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?

Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti. »Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»

Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.

»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.

Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.

»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»

Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.

»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.

Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.

»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:

»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut marttyyrien!

»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.

Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.

»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»

Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.

»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.

Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».

XXI.

»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.

Mutta kuinka pieneksi ja kurjaksi tunnen itseni muistaessani, mitä kaikkea ajattelin oikeussalissa tänä aamuna! Minä tosiaankin kärsin samat tuskat kuin Bruno, samat epäilykset, saman epätoivon. Ja vielä sittenkin, kun käsitin koko tuon valheen ja petoksen kurjan kudoksen, pelkäsin, että Bruno ehkä lopulta kuitenkin sinut kavaltaisi. Kavaltaisi sinut! Hänen äänensä, kun hän huusi nuo viimeiset sanansa, yhä vieläkin kaikuu korvissani. Se oli voiton ääni — riemua kaiken petoksen, kiusausten, mustasukkaisuuden ja oma itsensä voittamisesta.

Älä luule, Davido Rossi, että Bruno kuoli murtunein sydämin, äläkä luule, että hän poistui maailmasta siinä uskossa, että sinä olit hänet pettänyt. Olen varma, että hän tuli oikeussaliin tehdäkseen juuri niinkuin hän teki. Koko tutkinnon ajan hänen olemuksessaan oli jotain, mikä osoitti, että hänellä oli jotain tärkeätä mielessä. Jokainen tunsi sen, ja tuomaritkin lakkasivat estämästä hänen mielenpurkauksiaan. Tuo vanki-raukka vankilapuvussa, pörrötukkaisena ja paljaskaulaisena, sai kaikki muut tuntumaan pieniltä ja mitättömiltä. Hänen takanaan oli joku häntä mahtavampi. Se oli kuolema. Muista hänen viimeistä huutoaan ja mitä hän sillä tarkoitti. Hän tarkoitti uskollisuutta, rakkautta, uskoa, luottamusta. Hän tahtoi sanoa: »Te olette masentaneet minut, mutta vähätpä siitä, minä uskon häneen ja seuraan häntä viimeiseen asti.»

Tämä on vielä niin läheistä ja kamalaa, että se valtaa koko olentoni. Mutta täytyyhän minun kertoa sinulle muistakin tapahtumista. Tänä iltana seisoo Tribune'ssa, että Minghelli on vangittu. Se on todellista vangitsemista tällä kertaa Lontoon lähetystössä tapahtuneesta kavalluksesta eikä osanotosta tähän kamalaan juttuun. Sillä lailla omaatuntoa vailla olevat viranomaiset vapautuvat vaarallisista aseistaan, joita he eivät enää voi käyttää! Sinun julistuksesi papeille on vaikuttanut syvästi. Se ilmestyi kello kahdeksan aamulla. Katselin ikkunasta, kun nuori pappi lähestyi yhtä julistustasi, joka oli kiinnitetty vastapäätä olevan kirkon seinään. Katsoen oikealle ja vasemmalle, oliko ketään lähellä, hän kumartui ja suuteli paperia. Kun tuntia myöhemmin katsoin sinne, oli julistus revitty pois. Nähtävästi itse Vatikaanissakin on kaksi puoluetta, vaikka huhutaan, että pyhä toimisto aikoo lähettää kirjelmän kaikille piispoille, tuomiten »Ihmisten tasavallan» ja julistaen pannaan kaikki katoliset koko maailmassa, jotka siihen kuuluvat.

Kuten näet asun täällä sinun huoneistossasi, mutta olen yhä vielä yhteydessä »sisar Angelican» kanssa, eikä hän ole saanut enää yhtään kirjettä vastatakseen. Minä koetan keksiä jos jonkinlaisia syitä sinun vaitioloosi. Sinulla on paljon työtä, olet matkoilla, odotat oikeata hetkeä, jolloin voit vastata minulle. Jos voisin vain ajatella niin, olisin onnellinen! Mutta en voi pettää itseäni enää.

On ehkä luonnollista, että sinun on vaikeata antaa anteeksi minulle, mutta voisit edes kirjoittaa pari riviä minulle päästääksesi minut näistä epäilyksistä. Luullakseni tekisit sen, jos tietäisit, kuinka kärsin. Sinun suuri sielusi ei voi kiduttaa minua. Tänä iltana tuntuu taakkani melkein liian raskaalta kantaa, ja sydämeni on murtua. Nyt on synkkä hetkeni, rakkaani, ja jos sanoisit, ettet ikinä voi antaa minulle anteeksi, voisin helpommin sen käsittää ja kantaa. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä asti kun aloin rakastaa sinua ja olen aina rakastava sinua, vaikka kadottaisinkin sinut, enkä koskaan voi surra sitä, mitä on tapahtunut.

Koska en saa mitään uusia kirjeitä sinulta, luen vanhoja, ja minulla on kirje, ainoastaan kahden kuukauden vanha, jossa puhut juuri sellaisesta asiasta kuin minun. Saanko sanoa, mitä siinä lausut?

'Ja vaikkei hän ansaitsisikaan sitä (s.o. rakkauttasi ja ystävyyttäsi), vaikka hänessä olisi, kuten sanot, syytäkin, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti?... Minä vihaan tuota hirveätä oppia, että mies muka voi parantaa menneisyytensä, mutta nainen ei koskaan... Ja jos hän on syntiä tehnyt kuten minäkin, ja kärsinyt kuten minäkin, rukoilen voimaa sanoakseni: »Koska minä rakastan häntä, olemme me yksi ja me seisomme tai sorrumme yhdessä.»

Tuo on niin suloista, että tunnen onnea, kun kynäni saa piirtää nuo rakkaat sanat, ja minä tunnen samaa nyt kuin sinä päivänä, jolloin vanha pappi puhui hellästi minulle, kun olin tunnustanut, ja sanoi, etten ole syntiä tehnyt ja ettei minulla ole mitään katumista. Enkö ole koskaan kertonut sinulle siitä? Minun olisi pitänyt odottaa hänen neuvoaan, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimiin. Hän tahtoi puhua kenraalinsa tai piispansa tai jonkun muun kanssa ja sitten lähettää sanan minulle.

Mutta kaikki tuo on nyt ohi, ja kaikki riippuu sinusta. Yhdestä asiasta saat olla varma, tapahtuipa mitä tahansa. Bruno on opettanut minulle suuren opin, eivätkä sinun vihollisesi voi tehdä minulle mitään, mikä minuun koskisi. He ovat koettaneet jo nöyryytystä, köyhyyttä, mustasukkaisuutta ja häpeääkin. Ei ole muuta jäljellä kuin kuolema. Ja kuolemakin on tapaava minut uskollisena viimeiseen asti. Hyvästi!

Tyttö-raukkasi Roma.»

Aamulla, kun tämä kirje oli kirjoitettu valmiiksi, eräs ylimyskaartin upseeri tuli tapaamaan Romaa. Se oli kreivi de Raymond.

»Pyhä isä on lähettänyt minut», sanoi hän, »ilmoittamaan, että hän pyytää tavata teitä».

SEITSEMÄS OSA.

PAAVI.

I.

Sinä aamuna, jolloin Roman piti mennä Vatikaaniin, hän pukeutui mustaan pukuun ja harsoon, kuten etiketti määrää, kun nainen pääsee paavin puheille. Hänen kellertävä ihonsa oli kalvennut paljon niiden kärsimysten aikana, joita hänen oli täytynyt kestää, mutta espanjalainen päähine soveltui erittäin hyvin hänen mustaan tukkaansa ja komeaan vartaloonsa, ja hän näytti pitemmältä ja kauniimmalta kuin koskaan.

Nuori siviilipukuinen ylimyskaartin upseeri odotti häntä salissa. Kun Roma poistui makuuhuoneesta, seisoi nuori mies totisen näköisenä Davido Rossin veistokuvan edessä, jonka Roma äskettäin oli muovaillut uudestaan ja jota hän oli alkanut veistää marmoriin.

»Se on ihmeellinen», sanoi upseeri. »Vallan ihmeellinen! Se on mitä hämmästyttävin luonnos.»

Roma hymyili ja kumarsi.

»Kristus tietysti, todellinen, tunteva, rakastava! Ja kumminkin niin inhimillinen! Se voisi olla jäljennetty suorastaan elävästä Kristuksesta. Mutta sanonko, mikä hämmästyttää minua eniten?»

»Mikä?» sanoi Roma säteillen hymyä, joka saattoi soturinkin hymyilemään.

»Se, että tämä teidän Kristuksenne on niin sanomattomasti paavin näköinen.»

»Todellako?»

»Varmasti! Ettekö ole tiennyt sitä? Ettekö?»

Roma pudisti päätään ja hymyili samaa säteilevää hymyään.

»Se tuntuu aivan uskomattomalta. Kuva esittää tietysti nuorempaa henkilöä, mutta samat piirteet, sama hellyys ja sama voima! Samat poikkijuovat nenässäkin, jotka tulevat esiin, kun hänen pyhyytensä on pahoillaan.»

Roman hymy katosi kuin auringonpaiste viljavainiolta, ja hän katsoi ulos ikkunasta.

»Onko paavilla mitään sukulaisia?» kysyi hän.

»Ei ainoatakaan. Hän on ainoan pojan ainoa poika. Jos vanhalla paronilla olisi ollut veli, sanoisin, että teidän mallinne varmaan on hänen veljensä poika. Mutta te olette nyt varmaan ajatellut itse pyhää isää ja kysynyt itseltänne, millainen hän mahtoi olla kolmekymmentä vuotta sitten. Tunnustakaapa nyt, että niin on laita!»

Roma nauroi ja upseeri nauroi. »Eikö mennä?» sanoi Roma.

Vaunut odottivat heitä, ja he ajoivat Tor di Nonaa pitkin, joka on kapea katu lähellä Tiberiä, sekä St. Angelon sillan yli ylös Borgolle. Aamu oli kirkas, mutta kaupunki tuntui surulliselta ja synkältä. Eräässä kulmassa oli köyhää kansaa ostamassa granturcoa leivän asemasta, ja toisessa kulmassa oli joukko miehiä ja lapsia astiat kädessä odottamassa ruokakeittiön ovella. Linnan edessä olevalla torilla seisoi jalkaväkeä vahdissa, ja hyvin puetut kävelijät katsoivat heihin väsynein, hermostunein katsein! Köyhiä pappeja, parrat ajamattomina, hääräili kurjimman väen keskellä, ja joskus jonkun kardinaalin ajopelit mustine hevosineen ryöpsähtivät ohi.

Roma oli hermostunut ja hajamielinen. Miksi hänet oli kutsuttu? Mistä syystä paavi tahtoi häntä tavata?

»Eikö se ole tavatonta», kysyi hän, »että paavi lähettää ketään hakemaan — varsinkin ketään naista, kun tämä nainen vielä päälle päätteeksi ei ole edes katolinen?»

»Hyvin tavatonta. Mutta ehkä isä Pifferi...»

»Isä Pifferi?»

»Hän on pyhän isän rippi-isä ja saarnaa hänelle ja hänen hovilleen paaston aikana.»

»Onko hän kapusiinilainen?»

»On. Hän on San Lorenzon pääpappi.»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Roma. Asia selvisi hänelle, ja hänen mielensä alkoi kirkastua.

»Isä Pifferi on pyhän isän vanha ystävä ja on tuntenut hänet pienestä pitäen. Hän tulee paavin huoneistoon ja lähtee sieltä mielensä mukaan, huolimatta majordomosta, sekä puhuu pyhälle isälle aivan mitä haluaa. Cortis, paavin kamaripalvelija, sanookin, että joskus nuo molemmat vaihtavat närkästyneitä sanoja ja joskus pyhä isä joutuu vuoteen omaksi.»

»Paavi on hyvin hellä ja isällinen, eikö niin?»

»Isällinenkö? Hän on pyhimys maan päällä, niin on. Kiivas ehkä, mutta jalomielinen ja anteeksiantava. Saa vapisemaan kenen tahansa, joka on tehnyt väärin, mutta kun kaikki on ohi ja hän laskee kätensä syyllisen olkapäälle pyytäen, ettei tämä enää sitä asiaa muistelisi, voisi ken tahansa mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan.»

Roman mieli kirkastui hetki hetkeltä, ja hermostus hävisi. Koska asiat olivat kehittyneet näin, saattoi hän käyttää hyväkseen tilaisuutta. Hän aikoi kertoa kaiken paaville, joka varmaan neuvoisi häntä. Hän aikoi kertoa Davido Rossista, ja paavi oli sanova, mitä hänen oli tehtävä.

Kirkon suuri kello löi juhlallisesti kymmenen, kun vaunujen pyörät ratisivat Pietarin piazzalla, joka oli kostea suihkukaivojen vedestä ja kimmelteli auringon valossa.

He astuivat vaunuista pronssiportilla pylväskäytävän päässä, missä on kirjoitus: »Menkäämme Herran huoneeseen ja rukoilkaamme Hänen pyhässä temppelissään.» Mutta paavin asunto oli vähemmin kirkon kuin palatsin näköinen ja vähemmässä määrin papin asunnon kuin kuninkaan hovin kaltainen.

Ensin vahtijoukko, osasto sveitsiläistä kaartia, puettuna kelta- ja punaraitaisiin univormuihin, sitten komea porraskäytävä, sitten Scala Pia ja sitten yhä useampia kaartilaisia, sitten hovipiha. Damaskon linna aurinkoisena ja äänetönnä, ellemme ota lukuun ovien aukomista ja sulkemista ja hopeaisen kellon lyöntiä, sitten taas porraskäytävä marmorikaiteineen ja maalattuine ikkunoineen, sitten valkoisiin housuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja karhunnahkalakkiin puettuja santarmeja, sitten komea sali, Sala Clementina ja yhä lisää sveitsiläisen kaartin jäseniä. Vieläkin tuli komea huone, Palfrenierin sali, jossa oli puoli tusinaa Ludvig XIV:n aikuisiin pukuihin puettuja miehiä, joiden toimena oli kantaa paavia kantotuolissa, sitten tultiin huoneeseen, jossa oli Palation kaartin jäseniä mustissa viitoissa kultaiset olkalaput hartioilla ja punatöyhtöiset lakit päässä. Seuraavassa huoneessa oli hussolanteja, maallikkoja sinipunervissa viitoissa, ja vihdoin tultiin saliin, jonka seinät olivat täynnä taidekudoksia ja jossa oli eräällä seinällä suuri kultainen risti kahden ison lampun välissä. Täällä seisoi eräs ylimyskaartin jäsen pronssikypärä päässä ja paljastettu miekka kädessä.

Tähän huoneeseen Roman seuraaja jätti hänet, ja eräs hussolanteista otti pitääkseen huolta hänestä. Nyt oli paavin nimityksen vuosipäivä, ja pyhä isä vastaanotti juuri kardinaalien ja pappien tavanmukaisia onnentoivotuksia. Viereinen huone oli valtaistuinsali ja sen takana oli paavin yksityinen huoneisto.

Paavin seurueeseen kuuluva pappi tuli sanomaan, että isä Pifferi pyysi Romaa astumaan erääseen etusaliin, ja Roma seurasi häntä viereiseen kapeaan huoneeseen, jossa oli marmorinen pöytä ja paavin vaakunalla koristettuja tuoleja. Tästä pienestä huoneesta vei käytävä pihalle ja salainen tie paavin yksityiseen huoneistoon, ja siitä meni ovi myöskin valtaistuinsaliin.

»Isä tulee tänne kohta», sanoi pappi, »eikä hänen pyhyytensä myöskään viivy kauan.»

Roma, jota tietysti hiukan peloitti, koetti tyynnyttää itseään kyselemällä yhtä ja toista paavista. Papin kasvot alkoivat loistaa. Hän oli pieni mies, jolla oli punaiset posket ja vaaleanharmaat silmät, ja hänen äänensä oli tavallisesti hiljainen, kunnioittavasti kuiskaava.

»Pyörryttääkö? Kyllä naiset joskus pyörtyvät — useinkin — ja melkein aina he itkevät. Mutta pyhä isä on hellä ja suloinen.»

»Hän on varmaan pyhimys», sanoi Roma.

»Niin onkin. Hänen pyhimyksenkaltaista luonnettaan ei voi kyllin kiittää. Ainoastaan Hän, jonka sijainen pyhä isä on maan päällä, voi olla häntä pyhempi.»

Ovi valtaistuinhuoneeseen aukeni, ja sieltä näkyi sinipunertavaa väriä ja kuului äänien hyminää. Pappi poistui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli palvelijan pukuun puettu mies koridorista sisään kantaen hopeaista ruoka-astiaa.

»Tekö olette se neiti, jota pyhä isä lähetti hakemaan?»

Roma hymyili myöntäen.

»Minä olen Cortis — Gaetano Cortis — paavin kamaripalvelija ja minä tietysti saan kuulla kaikesta.»

Roma hymyili taas ja kumarsi.

»Minä vien joka aamu kello kymmenen pyhälle isälle lautasellisen lientä, mutta nyt se jäähtyy vallan.»

»Suuttuuko hän siitä?»

»Suuttuuko? Hän on enkeli eikä ikinä voi suuttua.»

»Kyllä hän varmaan on hyvä, koska kaikki niin sanovat.»

»Hän on täydellinen. Niin on. Ei hän suutu, vaikka joku menee hänen huoneisiinsa hänen käyskennellessään puutarhassa. Minä menen sinne koska tahansa ja saan ottaa mitä tahdon. Viime jouluna pari rikasta amerikkalaista tahtoi saada yhden hänen patalakeistaan pelastaakseen kuolevan miehen, ja siihen suostuttiin heti, kun pyysin. Äskettäin eräs vanha englantilainen rouva pyysi yhtä pyhän isän sukkaa parantaakseen luuvalonsa, ja senkin sain. Minä panin talteen hiukan pyhän isän hiuksia, kun hänen tukkansa viimeksi leikattiin, ja jos kuulette, että joku...»

Kamaripalvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avautui valtaistuinhuoneeseen ja ruskeapukuinen munkki astui sisään. Se oli isä Pifferi. Kun Roma näki hänet näin päivän valossa, tunsi hän heti saman hyvännäköisen miehen, jonka hän oli huomannut paavin juhlakulkueessa. Hänen kasvonsa olivat pehmeät, mutta valon kirkastamat, hänen valkoinen partansa oli pitkä ja patriarkallinen, ääni lempeä ja liikkeet sulavat.

»Älkää nousko, tyttäreni», sanoi hän, ja suljettuaan oven kamaripalvelijan jälkeen hän asettui istumaan vastapäätä Romaa.

»Kun tulitte luokseni ja uskoitte minulle asianne, lapseni, ja kun minun oli vaikea rauhoittaa mieltänne, sanoin haluavani kertoa asianne henkilölle, joka on minua viisaampi, ja kerroin sen paaville. Teidän kohtalonne liikutti häntä, ja hän tahtoi nähdä teidät itse.»

»Mutta isä...»

»Älkää peljätkö, tyttäreni. Pius kymmenes on paavina juhlallinen aina jäykkyyteen asti ja pitää omaa itseään kunniassa, koska hän on Jumalan sijainen täällä, mutta ihmisenä hän on nöyrä, vaatimaton ja ystävällinen. Unohtakaa, että hän on hallitsija ja paavi, ja ajatelkaa häntä ainoastaan hellänä, rakastavana ystävänä. Kertokaa hänelle kaikki. Älkää salatko mitään. Ja jos teidän täytyy paljastaa toistenkin salaisuuksia, niin muistakaa, että paavi on Hänen edustajansa, joka tietää kaikki salaisuutemme.»

»Mutta isä...»

»Mitä?»

»Hänen pyhyytensä jo saattaa minut pelkäämään.»

»Älkää sanoko niin. Hänen isällinen sydämensä ottaa osaa kaikkien hänen lastensa suruihin.»

»Mutta hän on niin korkea, niin pyhä, niin yläpuolella maailmaa ja sen kiusauksia...»

»Älkää sanoko niinkään, tyttäreni. Pyhä isä on ihminen hänkin. Hän on jokaisen isä, ei ainoastaan siksi, että hän on erehtymätön, vaan myöskin siksi, että hän tietää mitä synti ja anteeksianto on... Kerronko teille hiukan hänen elämästään? Maailma tuntee sen ainoastaan huhuna, mutta te saatte kuulla totuuden, ja kun olette sen kuullut, menette hänen luokseen kuin lapsi isänsä luo ettekä pelkää enää.»

II.

»Kolmekymmentä viisi vuotta sitten», alkoi isä Pifferi, »ei pyhä isä uneksinutkaan tulevansa milloinkaan paaviksi. Hän oli erään roomalaisen pankkiirin ainoa lapsi ja asui palatsissa tuolla vastapäätä piazzaa. Vanha paroni tosin toivoi rikkauksiensa avulla kasvattavansa pojastaan korkean kirkonmiehen, mutta nuo toiveet olivat turhia eikä nuori mies kannattanut niitä. Hän ei pyrkinyt korkeaan hengelliseen asemaan, vaan maalliseen. Hän tahtoi ruveta sotilaaksi, ja kulkeakseen hiukan keskitietä hän pyrki paavin ylimyskaartiin.»

Vanha munkki pisti kätensä viittansa povitaskuun ja katsoi ylös kattoon jatkaessaan.

»Tämä ei ole ollenkaan mikään salaisuus, mutta se, mikä nyt seuraa, on vähemmin tunnettua. Nuori soturi, jolla oli miellyttävä ulkomuoto, vietti samanlaista elämää kuin muutkin Rooman jalosukuiset nuorukaiset käyden kahviloissa, konserteissa, teattereissa ja tanssiaisissa. Silloin hän tutustui köyhään kansannaiseen ja rakastui häneen. Se oli hyvä tyttö, suloinen ja hellä, sydän kultaa ja sielu tulta. Nuori mies oli jalo mies ja aikoi naida tytön ja hän naikin hänet kirkon menojen mukaisesti, mitä enempää uskonto ei vaadi.»

Roma nojautui eteenpäin ja hengitti puristuneiden huuliensa läpi.

»Onnetonta kyllä, jumalaton hallitus oli erottanut kirkollisen avioliiton siviiliavioliitosta, ja toinen ilman toista on arvoton. Vanha paroni kuuli, mitä oli tapahtunut, ja koetti estää asiaa. Oli juuri nimitetty kardinaali Australiaan, ja jonkun ylimyskaartin upseerin tuli lähteä sinne viemään nimityskirjaa ja virkamerkkejä. Paronin pyynnöstä hänen poikansa määrättiin tähän toimeen ja lähetettiin matkaan kiireellisesti.»

Roma saattoi tuskin hillitä itseään.

»Kun nuori aviomies oli mennyt, rupesi isä puhuttelemaan vaimoa. Hän toivoi yhä vielä näkevänsä kerran poikansa kirkonmiehenä, ja avioliitto oli paha este. Rikkaalla miehellä oli monta keinoa, eikä paroni aina valinnut keinojaan. Hän koetti liikuttaa tytön omaatuntoa, sillä tyttö oli puhdas ja hyvä. Paroni sanoi, ettei tuo avioliitto ollut laillinen ja että tytöllä oli vastassaan valtakunnan lait Lopuksi hän vetosi tytön rakkauteen miestään kohtaan ja osoitti, että hän oli esteenä miehensä edistymiselle. Paroni ei ollut paha mies, mutta hän rakasti poikaansa enemmän kuin totuutta ja oli valmis uhraamaan sen naisen, joka oli tullut heidän väliinsä. Tyttö suostui uhrattavaksi. Hän tahtoi kadota, jottei olisi esteenä miehelleen. Hän hukutti itsensä Tiberiin.»

Roma ei voinut enää hallita itseään, vaan huudahti hiljaa.

»Sitten nuori aviomies palasi. Hän oli matkustanut yhtämittaa saamatta ainoatakaan kirjettä vaimoltaan. Mutta Roomassa häntä odotti kirje, jossa ilmoitettiin mitä vaimo oli tehnyt. Kaikki oli silloin lopussa. Sitä ei enää voinut auttaa, ja hän oli kauhun vallassa. Hän ei voinut moittia kuollutta tyttöraukkaa, sillä tämä oli tehnyt tekonsa rakkaudesta Eikä hän voinut moittia itseään, sillä hän ei ollut solminut kirkollista avioliittoa väärässä tarkoituksessa ja hän oli kiirehtinyt kotiin solmiakseen myöskin siviiliavioliiton. Eikä hän voinut moittia isäänsäkään, sillä paronin käytös, jonka seuraukset olivat kamalat, oli johtunut rakkaudesta poikaansa. Mutta Jumalan käsi näytti lepäävän hänen päällään, ja hänen sielunsa oli järkyttynyt juuriaan myöten. Siitä alkaen hän luopui seuraelämästä ja kaikista maallisista iloista. Kahdeksan päivää hän paastosi ja rukoili. Yhdeksäntenä päivänä hän liittyi kapusiinilaisten noviisiluostariin San Lorenzossa. Nuori, iloinen, kaunis, hienoston suosima upseeri rupesi munkiksi.»

Vanha kapusiinilainen katsoi hellästi Romaan, jonka silmissä ja hehkuvissa poskissa hän luuli näkevänsä osanottoa.

»Niinä päivinä, tyttäreni, Teklan nunnat hoitivat Santo Spiriton löytölasten kotia.»

Roma näytti pelästyneeltä ja häntä pyörrytti.

»Oli tavallista, että joku munkkikuntamme jäsenistä asui sairashuoneessa, jossa hän risti lapset ja ripittä sairaita kuolevia. Tuo toimi oli meillä vuoroon. Kukin viipyi siellä vuoden tai pari tai kolmekin ja palasi sitten luostariin. Minä olin itse Santo Spiritossa sitä varten juuri kysymyksessä olevana aikana ja vasta kolme vuotta myöhemmin tulin veljeskuntamme johtajaksi ja palasin San Lorenzoon. Siellä löysin tuon nuoren ylimyskaartin upseerin ja — en tiedä menettelinkö viisaasti vai tyhmästi — kerroin hänelle uuden luvun hänen omaa elämäänsä.»

»Oli jäänyt lapsi, eikö niin?» sanoi Roma oudolla äänellä.

Kapusiinilainen kumarsi. »Sen hän tiesi jo siitä kirjeestä, jonka hänen vaimonsa oli hänelle jättänyt. Äiti oli aikonut surmata lapsen yhdessä itsensä kanssa, ja nuori upseeri luuli, että niin oli käynytkin. Mutta nähtävästi oli sääli viimeisellä hetkellä vallannut äitiraukan. Hän oli vienyt lapsen löytölasten seimeen Santo Spiritoon ja pelastanut sen hengen ennenkuin surmasi itsensä.»

Kapusiinilainen pani jalkansa ristiin, ja toinen, paljas, sandaalin peittämä jalka pisti esiin viitan alta.

»Poika ristittiin, ja me annoimme hänelle sen nimen, jonka äiti oli kirjoittanut hänen ranteeseensa kiinnitettyyn paperiin, ja tämän nimen yhtäläisyys nuoren upseerin nimen kanssa paljasti minulle asianlaidan. Luonto on voimakas, ja kuullessaan mitä kerroin, nuori munkki kävi levottomaksi ja onnettomaksi. Miehen vaisto alkoi taistella uskonnollista tunnetta vastaan, ja vihdoin hän jätti luostarin täyttääkseen velvollisuutensa lastaan kohtaan.»

»Eikö hän löytänyt lasta?»

»Hän tuli liian myöhään. Tavanmukaisesti poika oli lähetetty hoidettavaksi Campagnalle. Hänen kasvatusvanhempansa siirsivät hänet toisiin käsiin, ja lapsi oli kadonnut teille tietymättömille.»

Roma koetti puhua, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

»Sitten seurasi pitkä juttu. Vanha paroni kuoli, ja nuori munkki peri ruhtinaallisen omaisuuden. Jonkun ajan perästä hänet vihittiin papiksi. Hänen ensimmäinen työnsä oli hoitokodin perustaminen Roomaan orporaukkoja varten. Hän kulki kaduilla hakemassa heitä ja kantoi heitä omin käsin kotiinsa. Hänen maineensa hyväntekijänä kasvoi nopeasti, mutta hän tiesi vallan hyvin, miksi hän noin menetteli. Hän haki pientä, isätöntä poikaa, jonka suonissa virtasi hänen verensä ja jolla oli hänen nimensä.»

Roma istui pää kumarassa, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

»Viisi vuotta kului, ja lopulta hän pääsi pojan jäljille ja sai selvän, että hänet oli lähetetty Englantiin. Onneton isä pyysi siirtoa Lontooseen. Siellä hän teki samanlaista työtä kuin täälläkin ja käytti suuren omaisuutensa samaan tarkoitukseen. Viisi vuotta hän vielä turhaan haki kadonnutta lastaan, etsien häntä yöt ja päivät pienten poikasten joukosta, jotka soittivat posetiivia kaduilla. Mutta sitten hän luopui toivosta ja palasi Roomaan. Hänen päänsä oli valkoinen ja hänen sydämensä nöyrä, mutta huolimatta hänen omasta tahdostaan hän nousi arvosta arvoon, kunnes vihdoin vanhan paronin ylpeimmät unelmat täyttyivät. Suuren armeliaisuutensa ja vielä suuremman hurskautensa tähden hänet nimitettiin piispaksi, sitten seitsemän vuoden perästä kardinaaliksi ja nyt hän on paavi Pius kymmenes, pyhimys, kansansa pelastaja, tuo entinen myrskyjen runtelema, surujen sortama mies...»

»Davido Leone?»

Kapusiinilainen kumarsi. »Se oli pyhän isän nimi. Hän ei ollut tehnyt syntiä eikä häntä voitu mistään moittia, mutta joka tapauksessa hän ymmärtää mitä lankeeminen ja nouseminen on, mitä tuska ja voima on. Sanokaa, tyttäreni, onko mitään, mitä ette voisi hänelle uskoa?»

»Ei mitään! Ei mitään!» huudahti Roma, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Valtaistuinsalin ovi avautui taas, ja joukko kardinaaleja astui salaiseen käytävään puhellen kävellessään. He olivat vanhoja miehiä sinipunervissa puvuissa, useat heikon ja väsyneen näköisiä. Seuraavana hetkenä pappi astui sisään pyytämään Romaa paavin luokse.

»Pyhä isä on valmis vastaanottamaan teidät heti», sanoi hän pelokkaasti, kunnioittavasti kuiskaten, ja Roma nousi ja seurasi häntä.

III.

Paavi oli juuri vapautunut arvokkaasta juhlamenosta. Komeassa valtaistuinsalissa, joka oli koristettu punaisella ja kullalla, hän istui sametilla päällystetyllä valtaistuimellaan, jonka ylle oli asetettu kirjailtu kunniakatos. Hänellä oli yllään punainen, runsaasti koristeltu senaattorin viitta, päässä nahkareunainen päähine, kaulassa patriarkan risti ja sormessa piispan timanttisormus. Näin hän vastaanotti pyhän kollegion, patriarkat, arkkipiispat, piispat, papit, kamariherrat ja upseerit sen tapahtuman vuosipäivänä, jolloin hänet kruunattiin hallitsevaksi paaviksi ja Rooman piispaksi.

Tuo komea seurue oli seisonut hänen ympärillään leveänä sinipunervana ja mustana vyönä, kardinaalit edessä muodostaen puoliympyrän, jossa oli vanhoja kuihtuneita miehiä väljine viittoineen, ja heidän takanaan ylimyskaartin nuoret, komeat miehet loistavissa univormuissaan.

Kun paavin jalkoihin oli nostettu tyyny ja pyhän kollegion jäsenet olivat käyneet suutelemassa pyhän isän sormessa olevaa sormusta tai hänen kenkänsä kärkeen asetettua ristiä, astui vanhin kardinaali esiin ja luki adressin. Hän oli yhdeksänkymmenvuotias, silmät himmeät ja ääni kulunut.

»Siunattu isä», sanoi hän, »pyhä kollegiomme on iloinen voidessaan onnitella teidän pyhyyttänne tänä riemuisana merkkipäivänä.

»Näihin aikoihin, pyhä isä, kun pyhän istuimen vapautta ja itsenäisyyttä on loukattu, kun Rooma, tämä Jeesuksen Kristuksen valtakunnan pääkaupunki, on joutunut epäkirkollisen hallituksen valtaan, kun miehiä nousee, jotka julkisesti osoittavat tahtovansa hävittää sekä paavin maallisen vallan että myöskin koko kirkon arvon ja uskon, me kiitämme Kaikkivaltiasta siitä, että katolisen kirkkomme etunenässä on pyhä paavimme Pius kymmenes.

»Nämä ovat pahoja päiviä, teidän pyhyytenne, ja keskellä kapinallisuutta ja kaikkea kurjuutta, joka hävittävän myrskyn lailla kulkee kaikkien kansakuntien yli, me muistamme, että Vatikaani ei ole ainoastaan vankila, vaan Sinai, josta erehtymätön sana on lausuttu, ja me katsomme teihin, kaikkien uskovaisten isään, joka on vievä maailman jälleen sen velvollisuuksiin ja jonka huulilta me saamme kuulla johtavia sanoja. Oi kirkas lamppu, joka loistat tällä pyhällä kukkulalla! Oi taivaasta lähetetty valo, valaise nyt kansakuntia! Oi Jumalan ääni maan päällä! Oi maailmaa järkähyttävä ääni, puhu kansallesi, joka rakastaa pyhää paaviaan!

»Pyhä isä, teidän pyhä kollegionne tietää hyvin, kuinka hartaasti sydämenne toivoo, että Rooma kerran tulisi maailman pääkaupungiksi rauhan ja rakkauden voimalla. Me luotamme siihen ja uskomme vahvasti, että tämä toive kohta toteutuu ja että se profeetallinen näky, jossa te olette tuon kaiken nähnyt, jo on alkanut käydä toteen maan päällä. Iankaikkinen Herra on sanonut edustajalleen: »Minä asetan sinun istuimesi yli kaikkien maallisten istuinten», ja luottaen siihen, että teidän pyhyytenne kallis elämä säästyy, kunnes saatte nähdä tuon lupauksen täyttymisen, me pyydämme teitä vastaanottamaan pyhän kollegionne nöyrän onnittelun ja suomaan meille apostolisen siunauksenne.»

Vanha kardinaali luki adressin pysähtyen usein, ja tuontuostakin piti kamariherran tarjota hänelle vettä lasista. Kun hän oli lopettanut, nosti paavi päätään ja vastasi siihen.

»Kunnianarvoisat veljet», sanoi hän täyteläisellä, värähtelevällä äänellä, joka kerran varmaan oli ollut uljas soinnultaan. »Ystävällinen liikutus ja isällinen rakkaus täyttää sydämemme nyt vastaanottaessamme rakkautenne osoituksia.

»Herra kardinaali viittasi meidän lähimpää ympäristöämme koskeviin huoliin ja murheisiin, jotka käyvät yhä vakavammiksi päivä päivältä. On niitä, jotka eivät tahdo ymmärtää, että paavi, jonka taivaallinen oikeus on asettanut ylemmäksi kaikkia ihmissäädöksiä, ei voi olla minkään ihmisen alamainen ja että Rooman paavin maallinen valta on välttämätön, jotta hän voisi vapaasti harjoittaa apostolista tehtäväänsä. Mutta jokaisen täytyy nähdä, että pyhää isää on pidetty vankina Vatikaanissa, että hänen alttareitaan hävitetään, hänen kirkkojaan häväistään ja hänen omaisuuttaan ryöstetään.

»Kunnianarvoisat veljet! Sekä kirkkoa, että valtiota on vallankumous uhannut jo ammoiset ajat, ja niitä on vainonnut vallankumouksien päämies, perkele. Mutta näinä onnettomina päivinä me näemme synkkiä tulevaisuuden enteitä, jotka kirkon täytyy ottaa huomioon. Kommunismi, sosialismi, salaiset seurat ja uskontoa vastustavat yhdistykset ovat paheita, joita vastaan on taisteltu paljon ja jotka on helposti todistettu vääriksi. Mutta meidän päivinämme on noussut uusi uskonto, joka käyttäen pyhiä nimityksiä ja raamatun kieltä koettaa myrkyttää itse kristinuskoa ja hävittää yhteiskunnallisen järjestyksen. Miehet, joiden mieli ei ole tasapainossa, ottavat uskonnon aseekseen, rakentavat tuulentupia, jotka olisivat naurettavia, elleivät ne pakottaisi meitä itkemään, uskottelevat yleisen veljeyden astuvan paavikunnan ja keisarikuntien sijaan ja uneksivat, että Rooma tulee tuon haavemaailman keskustaksi.

»Häväisten kristikuntaa, pidellen evankeliumia kuin demokratian unikirjaa, väännellen pyhää sanaa mielensä mukaan ja erottaen Kristuksen opetukset toisistaan nuo miehet ovat luoneet uuden Jumalan, keksineet uuden jumalanpalveluksen ja tehneet itsensä tuon uuden jumaluuden paaveiksi ja profeetoiksi. Ihminen on tuon uuden uskonnon jumala, ja työn, aineellisen toimeentulon ylistys on hymni, jota tuolle jumalalle lauletaan. Kansat ovat muka hallitsijoita, ja siitä syystä valtio ei ole mitään.

»Kunnianarvoisat veljet. Onko tarpeellista, että pyhä isä opettaa teille, kuinka väärä ja vaarallinen sellainen jumalaton oppi on, joka tekee ihmisen jumalaksi ja saattaa hänet ihailemaan itseään tuossa kokonaisuudessa, jota sanotaan ihmiskunnaksi? Nuo surmaatuottavat kansanyllyttäjäin opit ovat pahan hengen johtamia, ja niiden tarkoitus on uskonnon ja kirkon hävitys. Vapaus ja demokratia ovat ainoastaan kauniita sanoja, ja useimmiten ne voidaan vaihtaa sanoihin: vallankumous ja kuninkaanmurha. Se on samaa kuin Kaifas profeettana ja Juudas saarnaamassa evankeliumia. Se on sotaa luonnollisen ja taivaallisen välillä. Se on perkeleen tavallinen temppu, jolla hän kääntää ihmisten ajatukset katoavaan leipään ja saa heidät unohtamaan sakramentin leivän, elämän leivän. Se on koe, joka tahtoo hävittää paavin pyhän vallan, tukahduttaa kristinuskon ja poistaa yhteiskunnallisen järjestyksen.

»Herra kardinaali! Te kysytte sanaa, joka maailmalle osoittaisi, mihin suuntaan katolisen maailman toiminta olisi johdettava kaiken tuon anarkismin keskellä. Neuvomme siis, että papisto koettaisi vapahtaa kansaa villitsijäin vallasta, kieltää sitä kuulumasta seuroihin, joilla on tuo kamala tarkoitus päämääränä. Monesta sellaisesta seurasta on ilmoitettu pyhälle istuimelle, ja yksi niistä on, surkeata kyllä, saanut suuren vaikutusvallan ympäri Eurooppaa. Se on tutkittu ja havaittu kuuluvaksi niiden seurojen joukkoon, jotka sotivat kirkkoa vastaan ja jota siis uskovaisten tulee välttää kaikkialla maailmassa.

»Sillävälin, veljeni, koska taivaallinen Herramme on sallinut, että ihmiskunnan tulee sovitukseksi syntiensä tähden kärsiä vääryyttä parlamenttien taholta, jotka ovat uskontoa vastaan taistelevia yhdistyksiä, tuomioistuimien taholta, jotka ovat turmeluksen istuimia, poliisilaitoksen ja vankilain taholta, jotka ovat salaisen hirmuvallan pesäpaikkoja, niin rukoilkaamme Herran armoa. Tämän katumusviikon ajalla ja varsinkin ensi torstaina rukoilkaamme kärsivien ihmislasten puolesta Pyhän Pietarin kirkossa, pyytäkäämme seurakuntaa yhtymään Miserereen ja kiinnittämään katseensa ristiin, joka yhä vieläkin on oleva maailman korkein valtikka, joka on nöyryyttävä ylpeitä, pehmittävä kovia farisealaisia ja lausuva murehtivalle maailmalle anteeksiannon ja rauhan pyhiä sanoja.

»Sen verran tällä kertaa, kunnianarvoisat veljet. Mitä tulevaisuuteen tulee, on meillä oleva ilo ensi konsistoriossa täydentää teidän seuraanne nimittämällä viisitoista nuhteetonta miestä kantamaan roomalaista purppuraa, siten edistääksemme Pyhän Hengen työtä ja vaikutusta ihmiskunnassa.»

Heti kun paavi oli lopettanut, kulkivat kardinaalit, arkkipiispat, papit ja kamariherrat hänen ohitseen suudellen hänen kättänsä ja jalkaansa. Sen jälkeen paavi nousi ja kohottaen kaksi sormeaan luki apostolisen siunauksen. Sitten hän nojautuen erään kamariherran käsivarteen poistui valtaistuinsalista.

Hetkisen kuluttua tuo komea seurue oli mennyt, ja pappi seisoi ovella Roman kanssa. Eräs kamariherra tuli johtamaan Romaa ja vei hänet toisen kamariherran luo viereisen odotushuoneen ovelle. Tämä vei hänet erään monsignoren luo, joka puolestaan johti hänet sen huoneen ovelle, missä paavi istui.

»Kun lähestytte», sanoi hän matalalla äänellä, »tulee teidän polvistua kolme kertaa, ensin ovella, sitten puolitiessä huonetta ja sitten pyhän isän jalkain juuressa. Oletteko terve?»

»Olen», sanoi Roma epävarmasti.

Ovi avautui, monsignor astui askeleen huoneeseen, polvistui ja lausui:

»Donna Roma Volonna, teidän pyhyytenne.»

Roma oli polvillaan kynnyksellä. Silloin lempeä, täyteläinen ääni, jonka hän luuli kuulleensa ennen, pyysi häntä lähestymään. Hän nousi ja astui esiin, monsignor astui pois ja ovi hänen takanaan sulkeutui.

Hän oli yksin paavin kanssa.

IV.

Paavi, joka nyt oli aivan valkoisessa puvussa, istui yksinkertaisella tuolilla pienen pöydän ääressä kodikkaassa huoneessa kirjakaappien ja muutamien entisten paavien rintakuvien ympäröimänä. Pieniä talousesineitä oli hänen vieressään, tyhjä liemiastia, lautanen ja lusikka. Hänen kasvonsa olivat viehättävät ja henkevät, ja Roman lähestyessä hän kumarsi päätään ja hymyili isällisestä Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta ja jäi sitten polvilleen hänen tuolinsa viereen kohottaen toisen kätensä tuolin käsinojalle. Paavi laski kätensä Roman kädelle taputtaen sitä ystävällisesti ja samalla katsoen häneen.

Roman hermostuminen alkoi hävitä, eikä hän nähnyt kolmen kruunun mahtavassa kantajassa muuta kuin vaatimattoman, rakastavan ihmisolennon. Naisellinen tunne valtasi hänet, melkein äidillinen hellyys, ja hän toivoi voivansa tehdä jotakin tuon hyvän vanhan miehen hyväksi. Sitten paavi alkoi puhua. Hänen äänessään oli se sointu, joka tulee sukupuolien erotuksen tuntevan miehen ääneen aina kun hän puhuu naisen kanssa, ja se kajahti entistä lempeämmältä nyt.

»Tyttäreni», sanoi hän, »isä Pifferi on kertonut teistä ja teidän luvallanne, kuten käsitin, hän on ilmaissut minulle, mitä kerroitte hänelle. Te olette kärsinyt, ja minä otan osaa suruunne. Ja vaikka ette kuulu lapsieni joukkoon, lähetin teitä hakemaan, jotta minä, vanha mies, Jumalan avulla voisin vahvistaa ja tukea teitä.»

Roma suuteli taas sormusta ja polvistui yhä vielä tuolin viereen.

»Kauan aikaa sitten, lapseni, tunsin erään, joka oli melkein samanlaisessa asemassa, ja ehkä muisto siitä, mitä sille vaimoraukalle tapahtui, johti minua puhumaan teille. Hän oli niitä naisia, joista olisi voinut tulla suurten miesten äitejä... Mutta hän on kuollut ja hänen tarinansa on kuollut myöskin. Peittäköön aika ja luonto ne.»

Hänen äänensä värisi hiukan. Roma nosti katseensa. Syntyi hetken äänettömyys. Sitten paavi hymyili taas ja taputti Roman kättä vielä kerran.

»Älkää antako maailman heikontaa itseänne, lapseni, tai synnyttää teissä epäilystä avioliittonne voimasta. Onko se hyvä avioliitto sekä vaikutukseltaan että perustukseltaan (kun toinen teistä vielä on kastamaton), olkoon kirkon eikä maailman päätettävä. Maailma tuomitsee julmasti ja väärin semmoista naista, joka on joutunut miehen uhriksi. Ei se välitä mitä viettelyksiä ja kiusauksia hänellä on ollut. Maailman silmissä tahraantunut nainen on mennyttä kalua, ja vääryyttä kärsinyt nainen on langennut. Asian laita on sama meidän päivinämme kuin syntisen vaimon aikana Jerusalemissa. Farisealaiset, jotka eivät ole niin ankaria omaan sukupuoleensa nähden, ovat aina valmiit sanomaan: 'Mooses määräsi laissaan, että sellaiset ovat kivitettävät.' Mutta voi pyhimmän ja puhtaimman sielun sääliä ja hellyyttä! Jeesus kumartuu kirjoittamaan sanottavansa santaan, ikäänkuin hän ei kuulisi heidän sanojaan.»

Taas Roma suuteli paavin sormusta, ja paavi taputti hänen kättään.

»Kuitenkin sanon teille jotakin, tyttäreni», sanoi paavi samalla matalalla äänellä. »Toivoisin teidän kertovan kaikki miehellenne. Ellette tee sitä, panette alttiiksi tulevaisuutenne, saatatte epäilemään vilpittömyyttänne ja teette väärin rakkautenne henkeä vastaan.»

»Pyhä isä», sanoi Roma, »olen jo kertonut hänelle. Olin sen tehnyt jo ennenkuin puhuin isä Pifferin kanssa, mutta ainoastaan toisten nimien varjon alla.»

»Ja mitä miehenne vastasi?»

»Samaa kuin teidän pyhyytennekin. Hän oli rakastava ja jalomielinen. Sitten rohkaisin mieleni ja kerroin hänelle kaiken.»

»Ja mitä hän siihen vastasi?»

Pilvi peitti Roman kasvot. »Pyhä isä, hän ei ole vielä vastannut mitään.»

»Eikö mitään?»

»Hän on poissa, enkä ole saanut vastausta kirjeeseeni.»

»Eikö vastaus olisi ehtinyt vielä tulla?»

»Aikaa on ollut monin kerroin, teidän pyhyytenne, mutta vastausta ei kuulu.»

»Ja mitä päätätte siitä?»

»Että kirjeeni synnyttivät hänessä sääliä, mutta nyt, kun hän tietää, että minä olen se vaimo ja hän se aviomies, joista puhuin, hän ei voi antaa minulle anteeksi, kuten hän sanoi aviomiehen tekevän, ja hänen jalomielinen sielunsa tuntee tuskaa.»

»Tyttäreni, toivoisitteko minun puhuvan hänelle?»

Pilvi pakeni Roman kasvoilta. »Se on enemmän kuin ansaitsen, paljon enemmän, mutta jos, pyhä isä, tahtoisitte sen tehdä...»

»Silloin minun täytyy tietää nimet — teidän täytyy kertoa minulle kaikki.»

»Kyllä, kyllä!»

»Kuka on isänne, lapseni?»

»Isäni kuoli maanpaossa. Hän oli vapaamielinen. Pelkään, että teidän pyhyytenne sanoo häntä vallankumoukselliseksi. Hän oli prinssi Prospero Volonna.»

»Kuten arvasin. Kaikki jalot henget rakastavat vapautta, mutta monella joutuu järki ristiriitaan sydämen kanssa. Kuka oli se toinen mies?»

»Hän oli isäni etäinen sukulainen, ja minä olen äskettäin huomannut, että hän oli pääsyynä isäni maanpakoon. Hän oli holhoojani, ministeri ja mahtava mies Italiassa — paroni Bonelli, teidän pyhyytenne.»

»Juuri niin, juuri niin!» sanoi paavi polkien jalkaansa kiivaasti. »Mitä saastaisin mies, tyttäreni. Antikristuksen pirullinen edustaja... Mutta jatkakaa, lapseni. Kuka on miehenne?»

»Mieheni on aivan toisenlainen mies.»

»Ah!»

»Hän on tehnyt kaikki minun hyväkseni, pyhä isä — kaikki. Taivas tietää mitä olisin ilman häntä!»

»Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon teitä molempia!»

»Tulin tuntemaan hänet mitä omituisimman sattuman kautta. Hänkin on vapaamielinen ja parlamentinjäsen ja kerran hän puhui hallituksen turmeluksesta ja viittasi siihen, että minä olin ministerin rakastajatar. Se ei ollut totta, mutta minua oli solvaistu ja... ja minä ryhdyin toimiin syöstäkseni hänet turmioon.»

»Kamala kosto, lapseni. Ainoastaan ministeri saattoi semmoista keksiä.»

»Sitten sain selville, että viholliseni oli isäni ystäviä, uskollinen ja jalo mies. Pyhä isä, olin alkanut vihassa, mutta en voinut vihata häntä. Pimeys katosi sielustani, ja jotakin kirkasta ja kaunista tuli sen sijaan. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Koko sydämellämme rakastimme toisiamme.»

»Sitten tuo toinen tuli takaisin luokseni. Minä tiesin nyt kaikki ne salaisuudet, joita olin lähtenyt urkkimaan, mutta minä en tahtonut niitä ilmaista, ja kun kieltäydyin, uhkasi hän minua.»

»Ja mitä teitte silloin?»

»Minä menin naimisiin mieheni kanssa ja kestin kaikki kiusaukset. Se ei ollut niin vaikeata, sillä minä en välittänyt mitään rikkaudesta enkä komeudesta enää. Minä tahdoin vain olla hyvä. Jumala itse tietää kuinka koetin.»

Paavin silmät olivat kosteat. Hän taputti nuoren naisen vapisevaa kättä.

»Rakkaus on pelastanut teidät, tyttäreni. Jumala on rakkaus, ja rakkaus on se silta, joka yhdistää taivaan ja maan. Vaikka olisitte ollut kuin Magdalena, josta Kristus poisti seitsemän perkelettä, vaikka olisitte syntiä tehnyt ja ollut ministerin eläin, olisi Jumalan rakkaus puhdistanut ja kohottanut teidät. Siunaukseni levätköön teidän päällänne, tyttäreni, ja ansaitkoon se mies, joka nyt on aviomiehenne, teidän rakkautenne ja luottamuksenne.»

»Voi, hän ansaitsee sen kyllä», sanoi Roma. Hän tuskin saattoi pidättää itkuaan. Paavin ääni, kun hän puhui rakkaudesta, oli muistuttanut hyvin paljon erästä toista ääntä, joka pani hänet värisemään.

»Hän oli isänne ystävä, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne, ja vaikka vasta äskettäin näimme toisemme uudestaan, olin tuntenut hänet lapsena Englannissa.»

»Vapaamielinen, niinkö?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Ministerin vihaan oli syynä valtiollinen taistelu?»

»Niin, aluksi se vain, mutta nyt...»

»Kyllä ymmärrän. Ja salaisuudet, joista puhuitte...»

»Ne koskevat ainoastaan parikymmentä vuotta sitten sattuneita tapahtumia, olleita ja menneitä asioita.»

»Miehenne on siis vanhempi teitä?»

Nuoren naisen kasvoille levisi hymy, joka pani paavinkin hymyilemään.

»Ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi, teidän pyhyytenne. Hän on nyt kolmekymmentä neljä vuotta.»

»Mistä hän on kotoisin ja kuka on hänen isänsä?»

»Hän on syntynyt Roomassa, mutta hän ei tiedä mitään isästään.»

»Minkä näköinen hän on?»

»Hän on... en ole koskaan nähnyt ketään niin... antaako teidän pyhyytenne anteeksi?»

»Sanokaa mitä haluatte, tyttäreni.»

»En ole koskaan nähnyt ketään niin pyhän isän näköistä kuin hän», sanoi Roma vienosti.

Hänen päänsä oli vaipunut alas ja hänen sydämensä sykähti hiukan hermostuneesti. Paavi taputti hänen kättään hellästi.

»Olenko jo kysynyt hänen nimeään, lapseni?»

»Hänen nimensä on Davido Rossi.»

Paavi nousi äkkiä äkkiä istuimeltaan ja hänen kasvonsa kävivät synkän ja huolestuneen näköisiksi.

»Davido Rossi», sanoi hän hätäisesti.

Roma alkoi vavista. »Niin», änkytti hän.

»Davido Rossi, kapinallinen?»

»Ei, ei teidän pyhyytenne, sitä hän ei ole.»

»Mutta lapseni, lapseni, hän on perustanut kapinallisen, yhdistyksen, jonka pyhä isä juuri tänä päivänä on julistanut vääräksi.»

Paavi astui huoneen poikki, ja Roma nousi seisomaan ia katsoi häneen.

»Hän vehkeilee kirkkoa vastaan — kirkkoa ja sen ylintä päätä vastaan.»

»Ei, ei, teidän pyhyytenne. Hän on uskonnollinen ja paljon enemmän hallituksen ja kuninkaan vihollinen.»

»Pyhä isä», sanoi hän, »kerronko teille salaisuuden. Ei ole ketään muuta maailmassa, jolle voisin sen kertoa, mutta teille voin sen sanoa. Mieheni on nyt Englannissa järjestämässä suurta liikettä italialaisten maanpakolaisten keskuudessa. En tiedä mitä se oikeastaan on, mutta hän kertoi minulle, että siitä on seurauksena koko valtakunnan valloitus ja hallituksen kukistuminen. Hän ei ole sanonut, onko se tavallinen salaliitto vai muu suunnitelma, mutta minä tiedän, että se on tähdätty Rooman politiikkaa vastaan eikä uskontoa vastaan, ja sen tarkoituksena on kuninkaan, mutta ei paavin, kukistaminen.»

Paavi joka oli seisonut selin Romaan, kääntyi ympäri ja katsoi häneen kauhuissaan. Hänen silmäkulmansa olivat rypyssä ja hänen kasvonsa muistuttivat vielä entistä enemmän eräitä toisia kasvoja, jotka saattoivat Roman yhä hermostuneemmaksi.

»'Kun tulen takaisin, on mukanani sellainen voima, joka panee vankilat avaamaan ovensa ja tyrannien valtaistuimet vapisemaan.' Niin hän sanoi, teidän pyhyytenne. Tuo liike alkaa kohta, olen varma siitä, ja silloin teidän pyhyytenne saa nähdä, että kansan johtajat eivät ole uskonnottomia miehiä, vaan...»

Paavi kohotti kätensä. »Vaiti!» huusi hän. »Älkää jatkako, lapsi. Jumala tiesi mitä minun tulee tehdä sille, mitä jo olette sanonut.»

Silloin Roma huomasi, mitä hän oli tehnyt hurjassa liikutuksessaan, ja kauhistuen hän koetti peruuttaa sanojaan.

»Pyhä isä, älkää päätelkö siitä, mitä sanoin, että Davido Rossi on kapinallinen ja kuninkaansurmaaja...»

»Älkää puhuko, lapseni. Te ette aavista, millaisen maanjäristyksen te olette saanut aikaan jalkojeni alla. Minun täytyy ajatella. Minun täytyy saada selville velvollisuuteni Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.»

Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten Roma koetti tyyntyä ja lausui: »Minä olen vain tietämätön nainen, pyhä isä, ja ehkä olen sanonut liian paljon enkä ymmärrä mitä olen tehnyt. Mutta se, minkä olen kertonut, sanottiin minulle rakkaudessa ja luottamuksessa. Ja pyhä isä on viisas ja hyvä, ja mitä hän tekee, on oikein.»

Paavi palasi tuolilleen huolestuneen näköisenä eikä näyttänyt kuuntelevan. Roma vaipui polvilleen hänen viereensä ja sanoi matalalla, rukoilevalla äänellä:

»Mieheni luottamus minuun on niin kaunis, teidän pyhyytenne Minä olen ainoa henkilö maailmassa, jolle hän on kertonut kaikki salaisuutensa, ja jos hän saisi kuulla hiukankaan niistä muualta...»

»Älkää pelätkö, tyttäreni. Sen, minkä uskoitte minulle, pidän yhtä pyhänä kuin rippisalaisuuden. Mutta te olette kertonut minulle kamalan kertomuksen, ja taivaan isä yksin tietää, mitä hänen palvelijansa pitäisi tehdä.»

Roma katsoi huolestuneisiin vanhoihin kasvoihin, jotka äsken olivat olleet niin päivänpaisteiset, ja hän ymmärsi kuinka ääretön vastuunalaisuus lepää tiaraa kantavan miehen hartioilla. Sitten hän taas muisti, mitä kapusiinilaismunkki oli hänelle sanonut, ja hän sanoi samalla matalalla, rukoilevalla äänellä:

»Jos voisin kertoa teidän pyhyydellenne lisää hänestä — kuka hän on ja mistä hän on kotoisin — köyhästä, vaatimattomasta paikasta, teidän pyhyytenne... jos saisin sanoa, kuinka hän on kärsinyt ja mikä kamala varjo vieläkin himmentää hänen elämäänsä, niin isällinen sydämenne rakastaisi ja säälisi häntä.»

»Älkää kertoko minulle enempää, lapseni. On parempi etten tiedä. Sääli ei saa puhua siinä, missä velvollisuus minua käskee. Mutta minä voin rakastaa Davido Rossia siitä huolimatta. Ja minä rakastan häntä. Rakastan häntä kuin kadotettua poikaa, joka on kohottanut kätensä isäänsä vastaan, vaikka hän ei itse sitä tiedä.»

Roma aikoi taas puhua ja selvemmin kuin äsken, kun äkillinen epäilys hänet valtasi. Olihan Leone sangen tavallinen sukunimi, eikä Italiassa ollut tavallista antaa pojalle isän ristimänimeä. Se, mikä hänestä oli tuntunut varmalta, saattoikin olla vain sattuma.

Paavin tuolissa oli soittokellon nappi. Paavi painoi sitä, ja monsignor astui huoneeseen koputtamatta. Paavi nousi ja tarttui Roman käteen.

»Menkää rauhassa ja ottakaa siunaukseni, lapseni. Minä siunaan teitä! Isällinen siunaukseni varjelkoon sydäntänne pysymään puhtaana ja vahvistakoon teitä kaikissa kiusauksissa, lohduttakoon koettelemuksissa, pelastakoon pahasta ja johtakoon teidät vihdoin Kristuksen lasten joukkoon.»

Monsignor astui eteenpäin ja viittasi Romalle, että hänen tuli poistua. Roma nousi ja läksi huoneesta astuen ovelle, liian liikutettuna voidakseen puhua. Hän ei huomannut ennenkuin ovi sulkeutui, että hän kulki valtaistuinsalin poikki ja että pappi kulki hänen vieressään.

V.

Kun paavi käveli puutarhassaan samana iltapäivänä kuten tavallista, oli vanha kapusiinilainen hänen kanssaan. Vatikaanin ovelta he ajoivat paavin vaunuissa, kaksi ylimyskaartin jäsentä ratsastaen molemmilla puolilla ja yksi kamariherra vaunujen jäljessä, laakerikäytävän läpi, kunnes he saapuivat kukkulalla olevalle huvimajalle. Siellä molemmat vanhat miehet astuivat vaunuista, paavi valkoisessa viitassaan, valkoisessa päällystakissaan ja päässään punainen hattu, ja kapusiinilainen ruskeassa puvussaan, päässä patalakki ja jalassa sandaalit. Paavin kissa, punertavan ruskea eläin, joka seurasi häntä puutarhassa kuin koira isäntäänsä, hyppäsi samalla pois vaunuista.

Huvilan pyöreän tornin edessä on korkea, oranssi- ja magnoliapuiden suojaama terassi, jossa on ympyrään asetettuja puutarha-istuimia. Kunnianarvoisat vanhat miehet istuutuivat sinne, ja kissa asettui hiekkakäytävälle heidän eteensä. He olivat niin korkealla nyt, että Pietarin kirkon korkea kupooli tuntui melkein olevan samalla tasolla kuin heidän kasvonsa, ja Rooma näytti ylhäälle ilmapalloon häämöttävältä kaupungilta. Tuolla takana levisi laaja Campagna vihreänä kuin kesäinen meri. Vielä kauempana siintivät ja punersivat Albano-vuoret, siellä täällä näkyi pieniä valkoisia kaupunkeja pitkin rinteitä. Ja kaikkein kauimpana hohtivat purppuran väristen haamujen tavoin juhlallisten Apenninien lumipeitteiset kukkulat.

Paavi oli tavallista totisempi ja äänettömämpi. Pari kertaa kapusiinilainen virkkoi: »Ja mitä piditte nuoresta tämänaamuisesta ripitettävästäni?

»Bene, bene!» vastasi paavi.

Mutta vihdoin paavi vedellen viivoja hiekkaan kävelykepillään rupesi puhumaan.

»Isä!»

»Teidän pyhyytenne!»

»Jumalan käsittämätön säädös, joka teki minusta paavin, ei muuttanut meidän suhdettamme toisiimme ihmisinä, eikö niin?»

Kapusiinilainen otti nuuskaa ja vastasi: »Teidän pyhyytenne ystävällisyydessään on vakuuttanut niin.»

»Te olette mestarini nyt aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.»

»Mikä se on, teidän pyhyytenne?»

»Olettehan ollut rippi-isäni monta vuotta, isä?» »Neljäkymmentä vuotta, teidän pyhyytenne.» »Sillä ajalla teillä on ollut monta vaikeata asiaa selvitettävänä?»

»Hyvin monta.»

»Isä, onko koskaan tapahtunut, että ripitettävä on tunnustanut teille salaliiton, jonka tarkoituksena on rikos?»

»Se on monesti tapahtunut.»

»Ja mitä olette tehnyt?»

»Pyytänyt häntä ilmoittamaan siitä viranomaisille tai kertomaan siitä minulle rippituolin ulkopuolella.»

»Onko ripitettävä koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä.»

»Ei koskaan.»

»Mutta jos... jos tapaus olisi sitä laatua, että ripitettävän olisi vaikea ilmaista sitä viranomaisille, koska hänen täytyisi ottaa huomioon mikä rangaistus sitä seuraa... jos veren ja rakkauden siteet saattaisivat tuollaisen tunnustuksen mahdottomaksi ja jos olisi suorastaan julmaa pyytääkään ripitettävältä semmoista, mitä silloin tekisitte?»

»En mitään, teidän pyhyytenne.»

»Ette sittenkään, vaikka aiottu rikos olisi hyvin vakavaa laatua ja koskisi teitä hyvin läheltä?»

Kapusiinilainen levitti kirjavan nenäliinansa sanoen: »Se ei muuttaisi asiaa, teidän pyhyytenne.»

»Mutta otaksukaapa, että kuulette rippituolissa, että veljenne aiotaan surmata, mikä silloin on velvollisuutenne?»

»Velvollisuuteni ripitettävää kohtaan, joka uskoo minulle sielunsa salaisuudet, on vaitiolo.»

»Ja mikä on velvollisuutenne Jumalaa kohtaan?»

Nenäliina putosi kapusiinilaisen kädestä.

»Eikö rippiä voi käyttää väärin?» sanoi paavi.

»Epäilemättä.»

»Jos esimerkiksi ripille menijä puhuu jotakin vetääkseen papin liittoon, jonka tarkoituksena on rikos?»

»Siinä tapauksessa sitä ei tietysti ole pidettävä rippinä.»

»Mutta eikö ripillemenijä myöskin voi tietämättään käyttää väärin rippiä, kun hän puhuu varmassa uskossa, mutta samalla ilmaisee papille aiotun rikoksen ja siitä syystä saattaa hänet rikostoverin asemaan?»

»Eiköhän, teidän pyhyytenne.»

»Silloin ripillemenijä, joka ilmaisee salaliiton veljenne surmaamiseksi, käyttää väärin rippiä, ja teidän velvollisuutenne Jumalaa kohtaan on veljenne hengen pelastaminen.»

»Niin muutamat jumaluusoppineet väittävät. Ja niin on joskus meneteltykin. Minä en pidä siitä, vaikka en voi osoittaa sitä vääräksi.»

»Jos tuo on meidän velvollisuutemme, kun on kysymys veljestämme, on se tietysti myöskin velvollisuutemme, kun on kysymys vihollisestamme.»

»Tietysti, teidän pyhyytenne.»

Paavi vaikeni, piirsi hiekkaan kepillään ja sanoi:

»Isä, minulle on tunnustettu liitto viholliseni henkeä vastaan.»

Kapusiinilainen työnsi nenäliinaa hihaansa ja nojautui istuimeensa. Hetken kuluttua paavi kertoi hänelle, mitä Roma oli sanonut Rossin toimista ulkomailla.

»Salaliitto», sanoi hän, »selvä salaliitto.»

»Minkälaatuiseksi arvelette tuota salaliittoa?»

»Kuka sen tietää? Ehkä se on sen keskiaikaisen tavan uudistamista, että maanpakoon ajetut kansalaiset koettavat valloittaa takaisin maan kiihoittamalla kotimaan puolueita.»

»Luuletteko sitä Rossin tarkoitukseksi?»

»Luulen.»

»Kapusiinilainen työnsi levottomana patalakkiaan ja sanoi:

»Pyhä isä, toivoisin että jättäisitte tuon asian sikseen.»

»Kuinka niin?»

»Lukiessamme historiaa huomaamme, että tuollaiset yritykset tavallisesti ovat epäonnistuneet. Jos niin kävi keskiajalla, jolloin sodankäynti oli kovin yksinkertaista, niin onhan luultavaa, että tuollaiset salaisten seurain kapinat ja maanpakolaisten pintapuolisesti järjestetyt hyökkäykset eivät voi olla vaarallisia näinä vakinaisten armeijain päivinä.»

»Se on totta. Mutta onko tuo kyllin pätevä syy olla toimimatta mihinkään suuntaan tässä asiassa? Heikommillakin kapinoilla entisaikoina on ollut se seuraus, että ne ovat lujittaneet despotismia ja heikentäneet kansan asemaa kotimaassa. Ja se tulee olemaan Rossinkin kapinan seurauksena meidän päivinämme. Hän ei valloita maata, vaan kiihoittaa hallitusta, ehkäisee sivistystä, vuodattaa viatonta verta ja pahentaa köyhien taloudellista asemaa.»

»Mutta ajatelkaa, pyhä isä. Te ette voi paljastaa niitä salaisuuksia, jotka tuo tyttöparka on ilmoittanut. Hänen tunnustuksensa tosin ei ollut rippi, vaan luottamuksen osoitus, mutta teidän pyhyytenne tietää, että siveellisen jumaluusopin mukaan on olemassa n.s. luonnollisia salaisuuksia, joiden ilmaiseminen olisi paha rikos. Sellaiset asiat kuin tämä kuuluvat tuohon luokkaan. Ne ovat salaisuuksia, ja niitä on pidettävä pyhinä.»

»Niin on.»

»Ei siis ole mahdollista, että teidän pyhyytenne voisi kertoa tänä aamuna kuulemaansa tuottamatta ikävyyksiä niiden kertojalle ja vaikeuttamatta hänen suhdettaan mieheensä.»

»Taivas minua varjelkoon sellaista tekemästä, tapahtuipa mitä tahansa. Mutta eikö papin ole lupa puhua salaisuutena kuullusta synnistä, jos hän voi tehdä sen siten, että tunnustajaa ei saada selville?»

»Aikooko teidän pyhyytenne tehdä siten?»

»Miksikä ei? Eikö pyhä Alphonsus myönnä sitä, ja eivätkö melkein kaikki jumaluusoppineet neuvo niin tekemään?»

»Pyhä isä on itse jumaluusoppinut ja tietää tuon asian parhaiten. Omasta puolestani, teidän pyhyytenne, pidän aina vaarallisena kokeilla sielun salaisuuksilla, olkoonpa tarkoitus hyvän edistäminen tai pahan estäminen.»

Kapusiinilainen katsoi sinne päin, missä hevoset kaapivat maata ja ylimyskaartin upseerit seisoivat vaunujen vieressä.

»Kolmekymmentäviisi vuotta sitten meille annettiin kamala opetus sellaisista vaaroista, teidän pyhyytenne.»

Paavi kumartui ja piirteli yhä hiekkaan.

»Teidän pyhyytenne, muistakaa sitä nuorta naisraukkaa, joka kertoi rippi-isälleen aikovansa mennä naimisiin rikkaan nuoren miehen kanssa. Rippi isä piti velvollisuutenaan kertoa yleisin sanoin nuoren miehen isälle, että sellainen avioliitto oli tekeillä. Mikä oli seuraus? Avioliitto solmittiin salassa ja päättyi tuskaan ja kuolemaan.»

Paavi nousi levottomana. »Emme puhu nyt siitä. Se koski isän ylpeyttä ja rauenneita toiveita. Tämä on aivan toinen asia. Mies, joka on pirullisten mielikuvien orja, kirkon ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollinen, hautoo yritystä, joka ei voi loppua muuten kuin onnettomuuteen ja verenvuodatukseen. Pyhä isä tietää sen. Pitääkö hänen sulkea tuo rikoksellinen tieto poveensa? Taivas varjelkoon!»

»Te aiotte siis varoittaa viranomaisia?»

»Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. Kuinka voisin laskea pääni levolle, ellen sitä tee? Mutta minä olen tekevä sen varovasti. En ole ilmaiseva ketään, ja tuo tyttöraukka on pysyvä tuntemattomana.»

Kapusiinilainen nousi. »Hänen pyhyytensä voi toimia ainoastaan mitä jaloimmista vaikuttimista, ja taivas suokoon hänen toimiensa päättyvän hyvin. Mutta 'epikeian' käyttäminen, kun on kysymys sielun salaisuuksista, on kuin syöksyminen pimeän, ammottavan jyrkänteen yli. Me tiedämme, mistä askeleemme alkavat, mutta Jumala yksin tietää, missä ne loppuvat.»

Kunnianarvoisat vanhat miehet astuivat nojautuen keppiinsä pitkin sypressien varjostamaa, kukkien reunustamaa tietä. Äkkiä kuului pensaikosta siipien suhinaa ja linnun kirkumista, ja samassa paavin kissa hypähti keskellä pensaikkoa olevalle marmoripatsaalle. Siellä oli ennen ollut suihkulähde, mutta vesi oli kuivunut, ja aukko, josta vesi ennen oli vuotanut, oli sammalten peittämä, ja sinne oli lintu pesinyt. Kissa oli juuri alkamaisillaan vetää esiin munia sieltä, kun paavi pääsi apuun.

»Voi Mirri, Mirri», huudahti hän, »millainen anarkisti sinä olet!... Monsignor!»

»Teidän pyhyytenne», vastasi kamariherra tullen paavin luo.

»Ottakaa tämä gatto rosso vaunuihin ja pitäkää häntä _domicilio coatto'_ssa kunnes tulemme sinne.»

Monsignor nauroi ja kantoi pois kissan, ja paavi laski kätensä hellästi linnun pienille kirjaville munille.

»Raukat, kuinka lämpimiä ne ovat. Kuunnelkaa! Äiti valittaa tuolla puussa. Kas! Se katsoo tänne ja odottaa, että menisimme. Kuinka hyvin se luulee säilyttäneensä salaisuutensa!»

Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»

»Se on totta», sanoi paavi.

»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»

Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.

VI.

Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.

Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.

Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.

»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»

»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»

»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä...»

»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja...»

»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset...»

»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.

Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.

Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:

»Sinun uskollinen miehesi.»

Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:

»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.

Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.

Oi Jumala, eikö maailmassa ole mitään rangaistusta noille ihmisille, jotka iskevät itse oikeuden perustuksiin? He puhuvat anarkiasta — tämä vasta on oikeuden anarkiaa. Olin valmistautunut odottamaan paljoa sen jälkeen mitä kerroit minulle, mutta Brunon kiduttaminen olisi tuntunut melkein mahdottomalta, ellen tietäisi, että jokaisessa maassa vielä on voimassa tuo vankilain hirmuvalta, joka asettaa poliisit kansan herroiksi eikä heidän palvelijoikseen.

Bruno-raukka! En hyväksy itsemurhaa missään tapauksessa. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Kukin meistä on soturi, eikä ainoakaan vahti saa surmata itseään työssään. Ken tietää minkä käänteen taistelu vielä saa? Velvollisuutemme kenraaliamme kohtaan on taistella loppuun asti. Mutta kun vahti mieluummin kuolee kuin lausuu väärän tunnussanan, silloin itsemurha on uhri, kuolema on voitto, ja Jumala ottaa marttyyrinsa armonsa siipien suojaan.

Miesraukka kuoli siinä uskossa, että minä olin hänet pettänyt! Minä olin tuntenut hänet kahdeksan vuotta, ja sinä aikana hän oli uskollinen minulle kuin oma varjoni. Hän oli uljain, kunnollisin ystävä, mitä saattoi toivoa. Ja nyt hän on jättänyt minut luullen minun lopuksi pettäneen hänet. Oi veljeni, tietänetköhän nyt totuuden? Eikö siinä maailmassa, jonne nyt olet mennyt, mikään taivaallinen ääni sitä kerro sinulle? Eikö kuolema paljasta kaikkea? Etkö voi katsella tänne alas ja nähdä kaikkea ja repiä pois sitä harsoa, joka peitti katseesi täällä alhaalla? Ainoastaan hänkö, joka jäi maan päälle, tietää, että hän oli uskollinen sinun rakkaudellesi. Taivas varjelkoon! Niin ei voi olla.

Rakkaani, tulin Pariisiin äkkiarvaamatta kymmenen päivää sitten...»

Roma kohotti kyyneleiset silmänsä. »Hän ei siis ole saanut kirjettäni», ajatteli hän.

»Minut kutsuttiin tänne ei ainoastaan kokoamaan italialaisia uutta ristiretkeämme varten, vaan myöskin järjestämään yhteiseen ryhmään eri ranskalaisia yhdistyksiä, joilla on sama tarkoitusperä — marksisteja, possibilisteja, boulangisteja, guesdistejä ja keskivallankumouksellisia, joilla on jos jonkinlaiset eri tavat ajaa asioitaan. Olin jo melkein epätoivoinen enkä uskonut, että noita eri ryhmiä voisi yhdistää, kun uutinen Brunon kuolemasta tuli kuin sotatorven toitotus, jonka edessä Jerikon muurit alkoivat murtua. Jokainen tuntee, että toiminnan hetki on tullut, ja se, mistä minä luulin tulevan italialaisen liikkeen, näyttää muodostuvan kansainväliseksi liikkeeksi. Ääretön oikeudentunnon purkaus murtaa kaikki rotu- ja kansallisuusmuurit.

Jumala johtakoon meitä nyt. Mitä sanoi mestarimme? 'Kapinoitsijan miekka ei ole koskaan niin terävä kuin marttyyrin hautakivellä hiottuna.' Oma vereni joutuu kuohuksiin, kun ajattelen, mikä saattaa olla seurauksena kaikista noista hirmuvaltaisuuksista. Tietysti hallitsevat luokat siellä kotona pesevät kätensä eivätkä syytä itseään tuosta tapahtumasta. Kun joku ministeri tahtoo näytellä Macbethin osaa, niin hänellä on aivan riittävästi tallirenkejä, joiden päälle hän voi ruiskuttaa Duncanin veren. Mutta kansa ei tiedä sellaisista hiuksenhienoista erotuksista. Minä en maksa paljoa kuninkaan hengestä, kun kansan omatunto on tullut tuntemaan hänen rikoksensa. Eihän hän sitä tehnyt, sanotaan. Ei, hän ei tee mitään, mutta hän on vastuunalainen kaikesta. Anarkistit eivät ole keksineet kuninkaanmurhaa. Kansa on kaikkina aikoina käyttänyt sitä aseenaan, kun sen oikeudentuntoa on haavoitettu. Ja muutamien tuollaisen aseen käyttäjien nimet ovat kirjoitetut kultakirjaimilla marmoritauluihin.»

Roma alkoi vavista. Oliko paavi ollut oikeassa kumminkin? Miettikö Rossi vallankumousta ja kuninkaanmurhaa?

»Oi oma armaani, sydäntäni pakottaa, kun ajattelen, mitä tuhoa rakas isänmaamme ehkä saa kärsiä näiden tapausten tähden. Kirkon pitäisi olla kansan puolustusmuurini sortajia vastaan, mutta meillä ei ole mitään toivoa siinä suhteessa enää. Mitä Jumalan nimessä kirkko toimii nyt tässä yhteiskunnan kuohumistilassa, joka on suurempi kuin ikinä ennen? Se laulaa virsiä ja Miserereä tuomiokirkoissa, hoitaa sakramentteja ja pukee pappinsa kultakaapuihin, kun suurin osa maailmaa on kuolemaisillaan henkiseen ja ruumiilliseen nälkään! Vähätpä tuosta! Jumala on hyvä eikä Häntä petetä muutamilla latinalaisilla sanoilla ja parilla sytytetyllä kynttilällä.

Täällä kerrotaan, että paavi konsistorionsa ensi kokouksessa nimittää viisitoista uutta kardinaalia. Se on kirkon vastaus noihin tärkeisiin kysymyksiin, joita aika sille asettaa. Elämän veturi on liiaksi kuormitettu ja räjähtämäisillään. Hyvä! Asettakoot vain vielä suurempia painoja varaventtiilille! Paavi on pyhimys. Tunnen sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan, mutta kun ajattelen tuota vanhaa miestä, joka ei tiedä ajastaan, vaan elää menneiden vuosisatain muistoilla miettien ajallisia etujaan, pientä hoviaan, jossa on kahmalollinen sotilaita, ja on riippuvainen maailman äärettömästä tietämättömyydestä, — kun ajattelen häntä asettamassa heikkoa kättään tulevien sukupolvien päälle hallitakseen heitä, hänen itsensä ollessa tomua ja tuhkaa, tekee mieleni itkeä.

Voi, jos vielä olisin hyvä katolilainen, niin riippuisin kiinni uskossani Pyhään Henkeen! Ajattelepa tuota vanhain miesten yhdistystä, kardinaalikollegiota. Harvat heistä ovat tunnettuja viisaudestaan, monet ovat julkaisseet kirjoitelmia, jotka puolustavat sellaisia hullutuksia, joiden mielettömyyden kaikki tieteet aikoja sitten ovat todistaneet, useimmat ovat edistyksen vihollisia ja sellaisen valtiollisen suunnan puoltajia, josta kaikki sivistyneet kansakunnat jo aikoja ovat luopuneet. Heitä peloittaa kansan marssin kaukainen kaikukin — ja kumminkin heidän tulee valita paavi, joka on oleva ihmiskunnan erehtymätön uskon ja siveyden johtaja. Jumalalle kiitos, kristillinen rakkaus on siksi suuri, että kirkko on voinut pysyä elossa kaiken tuon kurjuuden keskellä, joka varmaan musertaisi sen, ellei se olisi taivaallista alkujuurta.»

Roma kohotti taas katseensa kirjeestä. Paavi oli varmaan oikeassa. Rossi oli kirkon vihollinen ja pani ehkä kaikki voimansa liikkeelle musertaakseen sen.

»Rakas, älä usko etten muista muita ja viehättävämpiä asioita, vaikka nuo seikat nyt ovat niin paljon minua liikuttaneet. Ei kulu hetkeäkään, jolloin ei sydämeni puhuisi sinulle, aivan kuin voisit vastata minulle. Olen ollut levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta kymmeneen päivään, vaikka jätin osoitteeni Lontooseen, jotta kirjeesi lähetettäisiin minulle tänne. Joskus ajattelen, että viholliseni ehkä kiusaavat sinua, ja silloin moitin itseäni, kun en ottanut sinua mukaani huolimatta kaikesta. Joskus arvelen, että olet sairas, ja silloin tekee mieleni istua ensimmäiseen junaan ja palata Roomaan. Tiedän, etten voi aina olla luonasi, mutta tämä ero on julma. Onneksi se kohta loppuu, ja silloin loppuvat myöskin surumme. Älä kärsi minun tähteni äläkä anna huolien painaa mieltäsi. Tapahtukoon mitä tahansa, ei mikään voi meitä erottaa, sillä rakkaus on ikipäiviksi yhdistänyt sydämemme.

Siitä syystä olen varma sinusta, Roma, varma sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi. Kuinka voisin muutoin pysyä hetkeäkään pystyssä tuon kamalan tapahtuman jälkeen peläten kaksinkertaista marttyyriutta, marttyyriutta itselleni ja sille, joka on minulle rakkain maailmassa.

Kevät joutuu ja sen mukana minä joudun luoksesi, lemmittyni. Etkö tunne jo orvokkien tuoksua? Hyvästi.

Uskollinen miehesi.»

Roma ei nukkunut paljoa sinä yönä. Ilo, pettymys ja ennen kaikkea pelko Rossin tähden, hänen aiheittensa tähden ja niiden seurauksien tähden, piti hänet valveilla monta tuntia. Aikaisin seuraavana aamuna siniseen univormuun puettu palvelija toi hänelle kirjeen Palazzo Braschista. Se oli näin kuuluva:

»Rakas Roma! — Minun täytyy pyytää sinua tulemaan virastooni tänä aamuna niinpiankuin suinkin. Toivon ettet epäröi tulla, kun kerron sinulle, että tämän ystävällisen kutsun kautta säästän sinulta sen nöyryytyksen, että poliisi tulisi sinua käskemään.

Sinun uskollinen ystäväsi

Bonelli.»

VII.

Sisäasiainministeri istui huoneessaan pöydän ääressä, joka oli täynnä asetuksia ja painettuja arkkeja; ne sisälsivät hänen »lakiehdotuksensa». Commendatore Angelelli seisoi loisteliaasti kumarrellen, kuten tavallista, hänen vieressään.

»Ja mitä tiedätte noista Rossin julistuksista?» kysyi paroni asettaen silmälasit nenälleen.

»Olemme saaneet selville, kuka ne on painanut», sanoi Angelelli. »Kun hänet oli vangittu, ilmoitti hän meille erään neidin nimen, joka neiti oli tuonut hänelle käsikirjoituksen ja maksanut painattamisen.»

Paroni kumarsi ääneti.

»Se on eräs tunnettu neiti, teidän ylhäisyytenne», sanoi Angelelli ohuella äänellään, »ja siitä syystä arvelin parhaaksi ensin odottaa teidän käskyjänne.»

»Siinä teitte oikein, commendatore. Jättäkää tuo osa asiasta minun huostaani. Entä Rossi — onko hän vielä Englannissa?»

»Hän meillä on kerrotaan on Ranskassa, teidän ylhäisyytenne, mutta kirjeitä sekä Lontoosta että Pariisista, joissa hänen toimistaan.»

»Hyvä.»

»Pääasiamiehemme kirjoittaa, että Rossi Lontoossa ollessaan asui Sohossa ja hänen luonaan kävi melkein kaikkien vallankumouksellisten seurojen edustajia. Nähtävästi hän sai yhdistetyksi useita ennen riitaisia voimia, eivätkä ainoastaan demokraattiset ja sosialistiset sekä työväen yhdistykset, vaan myöskin radikaaliset seurat ja monet uskonnolliset liitot ja yhdistykset ovat kokoontuneet hänen ympärilleen.»

Paroni teki kärsimättömän liikkeen. »Ne ovat kaikki samanlaisia. Lontoo on aina ollut jos jonkin nimisen anarkian pääpesänä. Mutta mitä lähettiläämme arvelee Rossin aikeista?»

»Hän arvelee, että Rossi aikoo lähettää kotiin italialaiset maanpakolaiset ja hajoittaa ne rahoilla ja kirjoilla varustettuina tyytymättömän kansan sekaan täällä kotona.»

»Mainiota!» huudahti paroni. »Pakanat raivoavat yhdessä, ja kansa uneksii turhia unia.»

Angelelli nauroi ohutta nauruaan aivan kuin kana, joka kaakattaa pesässään. Sitten hän lausui:

»Mutta Pariisin prefektillä on vakavampi luulo, teidän ylhäisyytenne.»

»Mikä se on?»

»Että Rossi vehkeilee surmatakseen kuninkaan.»

Paroni työnsi pois lasit nenältään ja istahti suoraan.

»Nähtävästi Rossilla oli ensin huono onni Pariisissa, mutta kun sanoma saapui Roccon jutusta...»

»Se oli onneton juttu, commendatore.»

»Sitten hän piti kokouksia kahviloissa välttääkseen poliisin sekaantumista... Lyhyesti, vaikkei prefektillä ole mitään suoranaisia todistuksia, neuvoo hän meitä lisäämään vahdin kaksinkertaiseksi hänen majesteettinsa luona.»

Paroni nousi ja astui uunimaton yli. »Tämä on todellakin kaunis vuosisata, sillä hulluja pidetään viisaina miehinä ja heikkojen on hauska uhkailla penikulmien päässä... Commendatore, oletteko puhunut tästä asiasta kenellekään?»

»En kenellekään, teidän ylhäisyytenne.»

»Älkää ajatelko sitä siis sen enempää. Se ei ole mitään. Yleisöä ei saa säikähdyttää. Kiristäkää vain nuoria tuon miehen ympäri Pariisissa. Hyvästi!»

Nyt tuli maakunnan prefekti paronin luo ja näytti juhlallisemmalta ja soturimaisemmalta kuin koskaan.

»Senaattori», sanoi paroni, »lähetin kutsumaan teitä ilmoittaakseni, että hallitus on päättänyt lopettaa piiritystilan».

Prefekti kumarsi juhlallisesti.

»Kapinahenki on kukistettu, kaupunki on rauhallinen, ja sotilaskomento alkaa tuskastuttaa kansaa.»

Prefekti kumarsi taas myöntäen.

»Samoin on päätetty, hyvä senaattori, että valtakunta on viettävä kuninkaan valtaistuimelle nousemisen vuosipäivää yleisin riemujuhlin.»

»Se on erinomainen keksintö», sanoi prefekti. »On hyvin viisasta poistaa yleisesti vallitseva alakuloisuus julkisella juhlalla. Mutta aika on hyvin täpärällä.»

»Niin on. Vuosipäivä on pääsiäismaanantaina, s.o. viikon päästä tästä päivästä. Teidän täytyy siis aivan heti ryhtyä toimiin. Yksityisseikoista voimme puhua myöhemmin sekä järjestää ohjelmat ja juhlakulkueet. Olen kirjoittanut julistuksen, jossa ilmoitan tuon tapahtuman. Tässä se on. Voitte ottaa sen mukaanne.»

»Hyvä.»

»Kuningas julistaa samalla yleisen anteeksiannon kaikille viimeisiin meteleihin osaaottaneille, elleivät he ole olleet jollakin lailla johtavina henkilöinä. Sekin on jo kirjoitettu. Tässä se on. Mutta majesteetti ei ole vielä kirjoittanut sen alle.»

Prefekti otti toisen paperin paronin kädestä, katseli sitä ja luki muutamia lauseita. »'Koska me emme tällaisena ilon päivänä voi nähdä mitään surun ilmauksia... olemme luoneet säälivän katseemme kokemattomaan nuorisoon, joka on vedetty valtiollisen hämmennyksen kuiluun... olemme julistaneet seuraavan säädöksen kaikkien noudatettavaksi'... Voinkohan saada tämän vielä tänä päivänä, teidän ylhäisyytenne?»

»Kyllä. Ja nyt puhumme teidän omista tehtävistänne tässä asiassa, rakas senaattori. Teidän tulee käskeä kaupunkien pormestarit tänne Roomaan sopimaan valmistuksista. Sitten on teidän puuhattava juhlakulkue Kvirinaaliin, jolloin kansan tulee huutaa kuningas ulos parvekkeelle ja laulaa kansallishymni. Myöskin on toimitettava lippuja, joissa on sopivat lauselmat, esimerkiksi 'Kauan eläköön kuningas', 'Hän johtakoon ja hallitkoon!', 'Kauan eläköön hallitus', 'Voittoisa lippumme' ja ehkä myöskin 'Armeija'. Teidän on vastustettava tuollaisia liikkeitä kuin ateismi ja anarkia. Tärkeintä on, että kansa juhlamenojen, laulun, musiikin ja juhlakulkueitten avulla rupeaa ajattelemaan kuningasta pelastajanaan ja valtaistuinta vahvana turvanaan, joille molemmille sen tulee kaikissa tilaisuuksissa osoittaa kiitollisuuttaan. Ymmärrättehän?»

»Täydellisesti.»

»Älkää siis viivytelkö ollenkaan, senaattori... Vielä sananen.»

Prefekti oli noussut ja mennyt ovelle.

»Paras on tehdä kuninkaan vartiajoukko kaksinkertaiseksi ja vaihtaa väkeä joka päivä, kunnes juhlamenot ovat ohi...»

»Se on helposti tehty. Mutta odottakaa. Vatikaanin poliisipäällikkö on pyytänyt apua torstaina.»

»Antakaa sitä hänelle. Älkööt pyhän kollegion vaatimattomat sielut saako syytä valittaa, että me pidämme parempaa huolta kuninkaasta kuin paavista.»

Oikeusministeri saapui sitten paronia tapaamaan. Hän oli lyhyt mies, hymyilevän näköinen, ja hänellä oli keltaiset hansikkaat.

»Kaikki käy hyvin», sanoi paroni nousten taas ja astuen uunimatolla. »Kansan mieliala, hyvä virkaveli, on miekka, jota meidän tulee käyttää hallituksen ja kuninkaan hyväksi tai seisoa vieressä ja katsella, kuinka vihollisemme sitä käyttävät.»

»Rossin kaltaiset miehet ovat hyvin nopsia sitä käyttämään», sanoi pieni ministeri.

»Pyh! En ajatellut Rossia nyt. Tarkoitan kirkkoa, jolla on rahaa ja kansan usko. Siitä syystä tahdoin tehdä jotakin, joka laimentaisi noita murheellisia mielenosoituksia, joita paavi tahtoo panna toimeen.»

»Niin, tuo vanha Vatikaanin herra ymmärtää kansan vaiston ja tahdon, eikö totta? Hän tietää, että kansa rakastaa loistavia näytelmiä, ja höystää niitä mielellään uskonnolla.»

»Se on ruostunein ase paavin asekammiossa, hyvä virkaveljeni, mutta hän voi vieläkin sitä käyttää, ellemme me tee mitään. Jos kansalle uskotellaan, että paavi on sen ainoa ystävä, on se aika loistava höyhen paavin hattutöyhdössä. Onneksi meidän kansamme yhtä mielellään tanssii ja laulaa kuin itkee ja rukoilee. Meillä ei siis vielä ole syytä heittää kirvestä kaivoon.»

Molemmat nauroivat ja pieni ministeri sanoi: »Paitsi sitä, on helppo muuttaa uskonnollinen juhlakulkue valtiolliseksi. Ja Vatikaani vetää aina yhtä köyttä kapinallisten puolueitten kanssa ja saarnaa tottelevaisuutta ainoastaan paaville.»

Paronin saappaiden narina lakkasi, ja hän ojentautui suoraksi virkatoverinsa eteen.

»Tarkastakaa ilmiöitä hyvin», sanoi hän, »ja jos huomaatte ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan, että Vatikaani vehkeilee yhdessä Rossin kaltaisten henkilöiden kanssa taikka tietää mitään hankkeista, jotka tarkoittavat vallankumousta tai kuninkaanmurhaa, niin antakaa heti tieto siitä. Suojeluslait perustuslaillisessa maassa voidaan muuttaa, ja silloin ehkä muutamat noista ylhäisistä ja alhaisista herrasmiehistä, jotka koettavat elää valtakunnan onnettomuuksista ja luulevat tarkoin tietävänsä Luojan tahdon ja tarkoitukset, ehkä käsittävät, että heidän täytyy ryömiä polvillaan Santa Scalaansa... ja tulla alas sieltä nurin niskoin.»

Paronin kasvot olivat äkkiä kalvenneet vihasta ja hänen pieni virkaveljensä katsoi häneen huolestuneena. Samassa astui eräs kirjuri sisään ja ojensi paronille nimikortin. Paroni työnsi silmälasejaan ja luki:

Monsignor Mario Cameriere Segreto Partecipante di Sua Santitá Pio X. Vaticano.

* * * * *

»Pyhä Antonius! Enkeli taivaasta...» mutisi pieni ministeri.

»Tahdotteko ehkä...»

»Tietysti», sanoi pikku ministeri ja poistui huoneesta.

»Käskekää sisään monsignor», sanoi paroni.

VIII.

Monsignor oli nuori, solakka, melkein hento mies, jolla oli ohut musta tukka ja suuret, älykkäät silmät. Astuttuaan sisään pitkässä mustassa päällystakissaan, joka peitti hänen munkkiviittansa, hän kumarsi ja katsoi hitaasti ympärilleen huoneessa. Hänen ilmeensä sanoi, että hän oli kuin lammas, joka kulkee portista, missä koirat ehkä vainuavat, ja hänen liikkeensä sanoivat, että hän oli pakeneva heti, jos mitään vaaraa oli olemassa.

Paroni katsoi silmälasiansa yli hetkisen vierastaan. »Olkaa hyvä ja istukaa», ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori monsignor ja paroni istuivat vastakkain pöydän ääressä.

»Kunnianarvoisa ja ylhäinen henkilö on lähettänyt minut tänne...»

»Sanokaamme paavi», virkkoi paroni.

Nuori monsignor kumarsi ja jatkoi: »Lausumaan hänen puolestaan varoituksen ja neuvon sanan.»

»Se on harvinainen ja suuri kunnia», virkkoi paroni. »Mutta ehkä olisin voinut paremmin arvostella sitä, jos se olisi lausuttu hiukan aikaisemmin — papistolle ja kansalle.»

Monsignor nosti katseensa ja odotti.

»Minä tarkoitan», sanoi paroni, »että ehkä olisi ollut hyvin hyödyllistä näiden viimeisten onnettomuuksien aikana, jos papisto olisi kiirehtinyt lausumaan rauhan ja sovinnon sanoja. Tähän saakka se ei ole tehnyt yhtään mitään. Miksi ei? Ehkä siitä syystä, että sen päämies itse on vaiennut.»

Nuori pappi kohottautui suoraksi ja sanoi arvokkaasti: »Te teette vääryyttä Vatikaanin kunnianarvoisalle isälle, sillä hän paheksuu enemmän kuin kukaan muu tuota uskonnon ja vapauden väärin-ymmärtämistä, josta nuo surkuteltavat levottomuudet johtuivat. Olkoonpa hänen mielipiteensä mikä tahansa niistä voimista, jotka olivat syynä niihin, niin hän on koettanut herättää kristillistä armeliaisuutta ja innostuttaa papistoa työskentelemään kansan rauhoittamiseksi ja sen lisäksi hän on käskenyt tällä pyhällä katumusajalla rukoilemaan niiden surullisten olojen puolesta, joissa kansa tätä nykyä elää.»

Paroni väänsi viiksiään ja sanoi: »Olen kuullut siitä. Vatikaanin kunnianarvoisa isä on epäilemättä viisas toimissaan. Kunnioitan syvästi hänen järkeään ja mielipiteitään.»

Monsignor nosti katseensa levottomasti. »Tämänaamuinen asiani on aivan ristiriidassa teidän ylhäisyytenne syytöksen kanssa.»

»Sanokaamme mielipiteen kanssa», sanoi paroni kohteliaasti.

»Minua on käsketty ilmoittamaan, että pyhällä isällä on syytä uskoa, että vielä vaarallisempi kapina on odotettavissa, ja hän neuvoo teitä ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin julkisen järjestyksen turvaamiseksi ja verenvuodatuksen estämiseksi.»

Paronin kasvot eivät liikahtaneet vähääkään.

»Jos pyhällä isällä on erityisiä tietoja suunnitellusta kapinasta...»

»Ei erityisiä, ainoastaan yleisiä, mutta hän tietää kumminkin tarpeeksi voidakseen varoittaa teitä olemaan varustettuina.»

»Kuinka kauan pyhä isä on tiennyt tuosta?»

»Ei kauan. Vasta eilisaamuna hän kuuli siitä», virkkoi monsignor ja peläten sanoneensa likaa hän lisäsi. »Mainitsen tämän ainoastaan osoittaakseni teille, että pyhä isä ei ole menettänyt yhtään aikaa.»

»Mutta jos pyhä isä tietää, että kapinaa on suunniteltu, voi hän epäilemättä antaa meille tarkempia tietoja siitä.»

Monsignor pudisti päätään.

»Tarkoitatte, että hän ei tahdo.»

»En. Vaikka pyhällä isällä ei liene mitään syytä kiitollisuuteen hänen majesteettinsa hallitusta kohtaan, surisi hänen isällinen sydämensä, jos hän saisi kuulla, että hänen lapsensa, vaikkapa kaikkein tylyinkin niistä, saisi kärsiä turhaan.»

Paroni hymyili jäistä hymyään. »Se on hyvin kaunista», sanoi hän, »mutta ehkä hieman epäselvää, mitä itse ajatukseen tulee, eikö niin?»

Nuori pappi alkoi tulistua. »Tuo mies koettaa suututtaa minua saadakseen minut puhumaan», ajatteli hän, ja kristillinen laki, jonka hän oli ottanut ohjeekseen, auttoi häntä tukahduttamaan vihansa.

»Olen sanonut asiani eikä minulla ole muuta lisättävää.»

»Tuleeko minun siis ymmärtää, että ilmoitus, jolla hänen pyhyytensä on kunnioittanut minua, annettiin hänelle salaisuutena?»

»Niin. Se annettiin salaisuutena, ja siitä syystä en voi antautua enempiin selityksiin.»

»Se oli siis rippisalaisuus?»

Monsignor nousi istuimeltaan. »Teidän ylhäisyytenne ei voine täydellä todella luulla sellaista.»

»Tarkoitatte, että se ei ole rippisalaisuus?»

»Tietysti ei.»

»Siinä tapauksessa hän voi kertoa kaikki, jos hän vain tahtoo.»

Monsignor kiivastui. »Pyhä isä sai tietonsa siten, että sitä on pidettävä melkein yhtä pyhänä ja loukkaamattomana kuin rippisalaisuutta.»

»Mutta tottelevaisuus paavia kohtaan vapauttaa kaikesta muusta vastuunalaisuudesta. Hänen pyhyytensä sanoo vain 'puhu', ja silloin kaikkien uskollisten lasten täytyy totella.»

»Monsignor joutui hämilleen. Asian kertoja ei ole edes katolilainen, eikä paavilla ole siis mitään oikeutta käskeä häntä.»

»Se on kai nainen», sanoi paroni, ja nuori pappi painoi alas päänsä.

»Se on siis nainen, joka ei ole katolilainen ja joka kävi pyhän isän luona eilisaamuna Vatikaanissa, eikö niin?» jatkoi paroni.

»En kiellä enkä myönnä.»

Paroni oli hetken puhumatta mitään, mutta hän katsoi tuikeasti silmälasiensa yli punastuvia nuoria kasvoja, jotka olivat hänen edessään. Sitten hän sanoi tyynesti:

»Monsignor, paavin ja hallituksen keskinäinen suhde on hyvin arka, ja jos jotakin tapahtuisi, joka lisäisi ristiriitaa, voisi siitä olla seurauksena kamala veljestaistelu.»

Monsignor koetti tyyntyä eikä virkkanut mitään.

»Mutta olkootpa nuo suhteet millaiset tahansa, pyhä isä varmaankaan ei tahdo suojella järjestyksen rikkojia, jotka iskevät kirveensä yhtä paljon kirkon kuin valtionkin sydänjuuriin.»

»Siitähän syystä minä nyt juuri olen täällä», sanoi monsignor.

»Monsignor», jatkoi paroni, »jos jotakin tapahtuisi — esimerkiksi kuninkaan persoonaa vastaan, ei hänen pyhyytensä voine tahtoa, että jonkun — minun esimerkiksi — on pakko parlamentissa ja Euroopan hallituksien edessä sanoa: 'paavi tiesi kaikki edeltäpäin, mutta koska hän ei tahtonut ilmaista hankkeen yksityiskohtia, on Vatikaanin kunnianarvoisa isä ollut murhaajien apuna.’»

Nuori pappi kiihtyi yhä enemmän. »Paavi», sanoi hän, »ei tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut».

»Monsignor, paavi tietää yhden seikan vielä. Hän tietää, kuka hänelle kertoi. On välttämätöntä, että hallitus myöskin saa tietää sen voidakseen itse arvostella, minkä laatuinen tuo salaliitto on ja miltä taholta sitä on odotettava.»

Monsignor vapisi kuin vangittu lintu. »Minä olen sanonut asiani ja lisään ainoastaan, että lähettämällä minut tänne hänen pyhyytensä tahtoi estää rikosta eikä auttaa teitä keksimään rikoksellisia.»

Paronin silmälasit putosivat nenältä, ja hän puhui terävästi ja pontevasti: »Hallituksen täytyy ainakin saada tietää, kuka se nainen oli, joka kävi hänen pyhyytensä puheilla Vatikaanissa eilisaamuna ja sai hänet uskomaan, että vaarallinen kapina on tekeillä.»

»Sitä teidän ylhäisyytenne ei koskaan saa tietää.»

»Siis tuo asia on non-possumus?»

Monsignor oli poistumaisillaan huoneesta, kun paronin sihteeri avasi oven ja ilmoitti:

»Donna Roma, teidän ylhäisyytenne.»

Monsignor sävähti ja aikoi poistua.

»Pyytäkää häntä astumaan sisään», sanoi paroni. »Odottakaa hetkinen, monsignor.»

»Olen sanonut kaikki, mitä saan sanoa, enkä voi virkkaa sen enempää.»

»Älkää sanoko niin, monsignor. Kyllä aina voi sanoa... Ah, Donna Roma!»

Roma oli astunut huoneeseen jäykkänä ja arvokkaana.

»Sallikaa, Donna Roma, että esittelen monsignor Marion Vatikaanista», sanoi paroni.

»Se on tarpeetonta», sanoi Roma. »Tapasin monsignorin eilisaamuna.»

Nuori pappi oli niin hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan.

»Kunnioittava tervehdykseni hänen pyhyydelleen», sanoi paroni hymyillen, »ja pyydän teitä sanomaan hänelle, että hallitus on tekevä velvollisuutensa valtakuntaa ja sivistynyttä maailmaa kohtaan ja luottaa paavin avustukseen».

Monsignor Mario poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.

IX.

Paroni työnsi nojatuolin Romalle ja oman tuolinsa sen eteen.

»Kuinka voit, lapseni?» kysyi hän.

»Täytyyhän elää», sanoi Roma ja huokasi.

Paroni kaipasi hänen hymyään — tuota aurinkoista hymyä, joka näytti leviävän koko huoneeseen hänen edellään ja kirkastavan ilman valoisaksi. Roman pyöreä, kaunis vartalo vaaleassa silkkipuserossa ei ollut kadottanut vähääkään sulostaan, joka aina pani paronin suonet tykyttämään, mutta hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, ja niissä oli kärsimyksen jälkiä.

»Mikä sinua vaivaa, rakkaani? Olet sairas ia onneton.» J

Roma vältti vastata ja sanoi: »Te pyysitte minua tänne — mitä tahdotte sanoa?»

Paroni ilmoitti hänelle asian. Kapinallisten julistusten painaja oli vangittu, ja valmistavassa tutkinnossa hän oli maininnut sen henkilön nimen, joka oli tuonut käsikirjoitukset hänelle ja maksanut niistä.

»Ymmärrät kai, rakkaani, että olet tehnyt itsesi syypääksi rangaistukseen ja ettei mikään muu kuin voimakkaan ystävän apu voi suojella sinua julkiselta tutkinnolta?»

Roma puristi huulensa kokoon, mutta ei vastannut mitään.

»Miten kiusallinen asema! Ministeri huomaa olevansa omien tunteittensa orja ja siten heikentävänsä asemaansa omien palvelijoittensa silmissä, joilla ei pitäisi olla mitään sanomista esimiehestään.»

Roman kasvoissa välähti ivallinen vivahdus.

»Ehket täysin ymmärrä, millaisista ikävyyksistä on kysymys. Poliisin olisi esimerkiksi pitänyt juuri nyt toimeenpanna kotitarkastus sinun asunnossasi.»

Romalta pääsi tahtomatta heikko huudahdus, ja hän nousi puoleksi istuimeltaan.

»Kirjeesi ja salaisimmat kirjoituksesi olisivat tällä hetkellä poliisin katseltavina... Ei, ei, lapseni. Tyynny, istu rauhassa, minä olen kaiken tuon estänyt.»

Roma katsoi paroniin, joka tällä hetkellä tuntui hänestä inhoittavammalta kuin koskaan. Hänen hienoutensakin inhoitti Romaa, ja hänen vaatteittensa tuoksu, hänen vahatut viiksensä, hänen pyöristetyt kyntensä ja kaikki nuo pikkuseikat, jotka huomaa sellaisessa miehessä, joka rakastaa itseään ja koettaa viehättää naisia.

»Myönnäthän, armaani, että minulla on ollut tarpeeksi nöyryytyksiä ilman tätä viimeistäkin koettelemusta. Sellainen holhokki, joka itsepäisesti ylenkatsoo soveliaisuuden lakeja ja antautuu kaikkien moitteen alaiseksi tavallisessa elämässäkin, on jo aivan kyllin suuri koettelemus. Mutta se ei vielä riittänyt. Melkein heti sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi minun laillisen valvontani alaisuudesta, lyöttäydyit yhteen niiden kanssa, jotka työskentelevät minua vastaan.»

Roma oli yhä vielä synkän ja jäykän näköinen.

»Kuinka minun pitää puolustautua niitä nöyryytyksiä vastaan, joita sinä kokoat minun osakseni omassa mielessäsi? Sinä et anna minulle tilaisuutta puolustautua. En tiedä mitä muut lienevät kertoneet sinulle. En tiedä muuta kuin mitä itse kerrot minulle, mutta se ei ole mitään.»

Roma puri huultaan ja hengitti syvään.

»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»

Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.

»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»

Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.

»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»

Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:

»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin... ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»

Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.

»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.

»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.

»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»

Paroni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että...»

»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu loppuu.»

Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan... Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa...»

Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.

»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.

»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.

»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma? Hän on taloni hoitaja Albanossa.»

Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.

»Astu sisään, Nazzareno! Ethän ole unohtanut Donna Romaa. Muistatko, kun istutit ruusupensaan hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Roomassa? Se on kai suuri puu nyt?»

»Niin on, teidän ylhäisyytenne», vastasi mies kumartaen ja myhäillen. »Ja se on melkein yhtä täydessä kukassa kuin neiti itsekin.»

»Ja mitä kuuluu Albanoon?»

Mies kertoi pitkän jutun maanviljelysparannuksista — koivujen istutuksesta mäenrinteille ja eucalyptuspuiden istuttamisesta laaksoihin, aitauksesta, ojituksesta ja kylvöstä.

»Entä... entä paronitar?» kysyi paroni katsahtaen muutamiin papereihin.

»Ah, hänen armonsa on huonompi», sanoi vanha mies. »Hoitaja ja tohtori arvelivat, että on paras kertoa teille suoraan, ja siitä syystä minä tulinkin tänne.»

»Niinkö?» Paperit kahisivat paronin kädessä, kun hän järjesteli niitä.

Mies kertoi toisen pitkän jutun. Hänen armonsa oli heikompi ja väliin aivan raivoisa. Ja miten muuttunut! Eilen tuskin saattoi tuntea häntä. Nyt oli vain kysymys päivistä, ja kaikki palvelijat lukivat rukouksia Maria Magdalenalle.

»Syö päivällistä alakerrassa ennenkuin palaat, Nazzareno», sanoi paroni. »Ja kun tapaat tohtorin tänä iltana, voit sanoa, että koetan tulla siellä käymään tällä viikolla, jos voin. Hyvästi!»

Roman sääli paronia kohtaan oli hävinnyt. Tuo mies oli hänelle äärettömän vastenmielinen. Hänen liikutuksensa oli ollut vain oman itsensä sääliä, jota itsekkäimmätkin olennot voivat tuntea. Vastenmielisyys kiihtyi inhoksi Romassa, kun paroni heti oven sulkeuduttua rupesi puhumaan hänelle hellästi.

»Katsos tätä, armas. Se on hänen majesteetiltaan.»

Roma ei katsonut kirjeeseen, jonka paroni työnsi hänen eteensä, mutta paroni kertoi sen sisällyksen. Siinä hänelle tarjottiin Annunziata-ritarimerkki, korkein italialainen kunniamerkki, joka antoi hänelle kuninkaan serkun arvon.

Roma ei voinut hillitä itseään enää. »Kuulkaa, mitä minä nyt sanon teille», sanoi hän, »jotta ymmärtäisitte, kuinka turhaa on puhua minulle tuohon tapaan.»

Paroni katsoi häneen hymyillen myöntävästi.

»Minä olen naimisissa Davido Rossin kanssa», sanoi Roma.

»Se on mahdotonta. Siihen ei ollut aikaa.»

»Meidät vihittiin kirkollisesti seurakunnan kirkossa samana aamuna, jona Rossi lähti Roomasta.»

Hymy muuttui ivalliseksi.

»Miksi hän siis jätti sinut tänne? Jos hän piti semmoista avioliittona, miksi hän ei vienyt sinua mukanaan? Mutta ehkä hänellä oli omat syynsä, ja ehkäpä tuon vankiraukan syytökset eivät olleetkaan aivan kokonaan tuulesta temmattuja.»

»Se oli virallinen valhe, pelkurimainen valhe, jos tahdotte sen tietää», sanoi Roma, ja hänen silmänsä säkenöivät vihaa.

»Oliko? Ehkä. Mutta minä olen juuri kuullut jotakin muuta Davido Rossista, joka on epäilemättä totta. Olen kuullut Pariisin prefektiltä, että hän valmistaa salaliittoa, jonka tarkoituksena on kuninkaan surmaaminen.»

Pelon ilme, jota ei voinut peittää, levisi Roman kasvoille.

»Olen kuullut vielä enemmän ja vielä kummallisemman seikan, että nimittäin paavi tietää jotakin tuosta liitosta.»

Roma tunsi kauhua ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä. »Kuinka? Mitä paavi on kertonut teille?»

»Ainoastaan sen, että kapina on odotettavissa. Hän näkyy saaneen tietonsa joltakin naiselta... Kukahan se lienee?»

Roma tiesi, että hänen kasvonsa osoittivat pelkoa. Kun hän ennätti ovelle, ojensi paroni hymyillen hänelle kätensä.

»Etkö tahdo antaa kättäsi minulle, Roma?» kysyi hän.

»Mitä se hyödyttäisi?» vastasi Roma. »Kun ihmiset lyövät kättä, merkitsee se sitä, että he toivovat hyvää toisilleen. Te ette toivo hyvää minulle. Te koetatte houkutella minua pettämään mieheni... Mutta ennemmin kuolen», huudahti Roma ja kääntyi pois, silmät täynnä kyyneliä.

Kun Roma oli mennyt, kirjoitti paroni kirjeen paaville.

»Teidän pyhyytenne! — Onnellinen sattuma, josta kamariherranne kai on kertonut, on tehnyt Hänen Majesteettinsa hallitukselle mahdolliseksi itse saada selville, mistä lähteestä Teidän Pyhyytenne ammensi ne tiedot, joitten alkuperän Teidän Pyhyytenne hienotunteisesti tahtoi peittää. Samaan aikaan Hänen Majesteettinsa hallitus on virallista tietä saanut selville, minkälaatuinen tuo salaliitto on, josta Teidän Pyhyytenne niin isänmaallisesti varoitti. Tuolla salaliitolla ei ole sen vähempi tarkoitus kuin kuninkaan surmaaminen, mutta koska on hyvin tärkeätä saada selville yksityiskohtaisesti nuo kurjat aikeet meidän jaloa hallitsijaamme vastaan, pyytää Hänen Majesteettinsa hallitus, että soisitte pääministerille kunnian tulla tapaamaan Teidän Pyhyyttänne yleistä turvallisuutta koskevassa asiassa. Toivon saavani kuulla, koska Teidän Pyhyydellenne soveltuu, ja luottaen siihen, että Teidän Pyhyytenne ei tee tyhjäksi niiden toiveita, jotka vieläkin uneksivat näkevänsä kirkon ja valtion sovussa keskenään, pysyn aina syvimmällä kunnioituksella Teidän Pyhyytenne uskollisena poikana ja palvelijana.

Bonelli.»

X.

Roma meni kotiinsa epävarmuuden vallassa. Hänen päänsä tuntui raskaalta aivan kuin ilman ollessa täynnä sähköä, ennen ukkosilmaa. Hän ei voinut epäillä paavia, mutta hän pelkäsi olosuhteita, joita ei kukaan voi hallita. Ja kaiken tuon takana oli kuin väijyvä synkkä, öinen varjo — hän pelkäsi salassa itseään!

Astuttuaan makuuhuoneeseen hän istui heti ikkunoiden välissä olevan pöydän ääreen ja kirjoitti hermostuneella kädellä kirjeen Rossille.

»Rakkaani, Kirjeesi saapui minulle eilisiltana, ja vaikka en voi nyt kirjoittaa kunnollista vastausta siihen, täytyy minun kumminkin lähettää muutamia rivejä puolipäivän postissa, sillä minulla on sanottavana pari kolme tärkeätä asiaa.

Ensimmäinen on, että kirjoitin sinulle hyvin tärkeän kirjeen Lontooseen kaksitoista päivää sitten ja huomaan, että sinä et ole sitä vielä saanut Sen sisällys oli hyvin vakavaa ja salaista laatua, ja minä kuolisin, jos kenenkään muun kuin sinun silmäsi sen näkisivät. Älä siis viivyttele hetkeäkään, vaan pyydä, että tuo kirje lähetetään sinulle Pariisiin. Kirjoita Lontooseen ensi postissa, ja kun saat kirjeen, sähkötä minulle siitä. »Saanut» riittää, mutta jos voit liittää myöskin jonkun pienen sanan, joka ilmaisee tunteesi kirjeen luettuasi — »anteeksianto» esimerkiksi — silloin olisin onnesta vallan mieletön.

Sitten minun täytyy puhua kirjeistäsi. Tiedät, että ne ovat minulle kalliimmat kuin sydänvereni eikä niissä ole riviäkään, jonka vuoksi en uhraisi kuninkaankin kruunua. Mutta ne ovat niin täynnä omituisia lauseita ja viittauksia vaarallisiin hankkeisiin, että pelkään sinun puolestasi. Sinä olet niin hyvä, kun kerrot minulle aikeistasi ja toimistasi, ja minä olen niin ylpeä Euroopan tunnetuimman miehen luottamuksesta ja rakkaudesta, että sydämeeni koskee, kun minun täytyy pyytää, ettet enää kerro minulle valtiollisista aikeistasi. Mutta minun täytyy se tehdä. Ajatteles miten kävisi, jos poliisi panisi toimeen kotitarkastuksen täällä. Ja ajattelepas mikä kamala ase olisi vihollistesi kädessä, jos he saisivat tietää, kuinka paljon minä tiedän, ja koettaisivat kiusata minua keinoin, joita en jaksaisi vastustaa! Tietysti se on mahdotonta! Ennemmin kuolen! Mutta kumminkin...

Viimeinen asiani, rakkaani...»

Siinä hänen kynänsä seisahtui. Kuinka hän sanoisi tämän sanottavansa? Davido Rossi oli todellakin vaarassa — kaksinkertaisessa vaarassa. Häntä uhkasi sekä sisällinen että ulkonainen vaara. Hänen viimeinen kirjeensä osoitti selvään, että hän oli sekaantunut hankkeeseen, jota hänen vastustajansa sanoisivat salaliitoksi. Ajatellessaan mitä Rossi oli kirjoittanut kuninkaanmurhan puolustukseksi Roma näki salaliiton jättiläisvarjon kiihoittuneen mielikuvituksensa silmillä. Hän muisti isäänsä, joka tuomittiin elinkautiseen maanpakolaisuuteen ja yksinäiseen kuolemaan, ja hän kysyi itseltään eikö aina käy niin, että parannusta puuhaava puolue parantaa oman aikakautensa, mutta joutuu samalla itse osittain tuon saman aikakauden talutettavaksi.

Jos hän vain saisi Rossin vedetyksi pois seuroista, jotka aina tuoksuivat vallankumoukselta! Jos hän saisi Rossin takaisin Roomaan ennenkuin hän oli liian paljon sekaantunut noiden vehkeilijöiden toimiin! Mutta kuinka Roma voisi sen aikaansaada? Olisi turhaa sanoa Rossille, että hän oli syöksymäisillään suinpäin domicilio coattoa kohti. Hänen täytyi keksiä jotakin. Äkkiä valo välähti hänen aivoissaan, hänen silmänsä kiilsivät, ja hän alkoi taas kirjoittaa:

»Viimeinen asiani, rakas, on se, että alan käydä mustasukkaiseksi! Se on aivan totta. En tiedä kenelle olen mustasukkainen, mutta minä olen kumminkin, ja se tekee koko elämäni raskaaksi. Tiedän, että rakastat minua, mutta siitä huolimatta en voi unohtaa, että alituiseen tapaat naisia, jotka tietysti ihailevat ja rakastavat sinua. Minä vapisen ajatellessani, että ehkä olet onnellinen heidän parissaan. Toivon kyllä, että olet onnellinen, mutta minusta tuntuu aivan kuin petokselta, jos olet onnellinen ilman minua. Kuinka epäjohdonmukaista rakkaus on! Mutta siellä, missä rakkaus on kuninkaana, siellä on aina mustasukkaisuus pääministerinä. Etkö sinäkin voisi olla hiukan mustasukkainen? Tiedän kyllä, että sielusi on liian suuri tunteakseen tuommoista. Kumminkin se olisi minusta äärettömän suloista. Joka tapauksessa sinun täytyy sääliä minua ja poistaaksesi mustasukkaisuuteni sinun täytyy palata tänne heti...»

Kynä seisahtui taas. Tuo keino oli liian typerä, liian selvä, ja Rossi huomaisi heti kaikki. Roma repi rikki sen lehden.

»Viimeinen asiani, armas, on, että pelkään sinun kokonaan unohtavan minut työssäsi. Ajatellessasi eurooppalaista vallankumoustasi sinä unohdat sen vallankumouksen, jonka jo olet aikaansaanut tässä pienessä sydänparassa. Tietysti rakastan loistavaa mainettasi enemmän kuin itseäni, mutta kumminkin pelkään, että se vie sinut pois minulta ja että loppujen lopuksi joudut kokonaan ulkopuolelle minun näköpiiriäni. Miksi en antanut sinulle valokuvaani pantavaksi kellonkuoreesi, kun läksit pois? Älä anna tämän hulluuteni suututtaa sinua, armas. Nainen on sellainen hupakko, eikö niin? Mutta jos tahdot säästää minulta paljon kärsimyksiä, kiiruhda ajoissa takaisin...»

Roma heitti pois kynän ja puhkesi itkuun. Eikö hän ollut luvannut Rossille, että kävipä kuinka tahansa, ei hänen rakkautensa koskaan saisi olla miehen esteenä? Kesken kyyneliä outo tykytys hänen rinnassaan muistutti hänelle muuta, ja hän tarttui taas kynään.

»Viimeinen asiani, rakas, on että olen sairas ja kaipaan sinua äärettömästi. Terveyteni on huonontunut huonontumistaan siitä asti kun läksit Roomasta. Ehkä siihen on osittain syynä kaikenlaiset huolet, mutta olen varma, että pääsyynä on sinun poissaolosi ja ettei mikään lääkäri voi määrätä minulle lääkettä, joka olisi yhtä hyvää kuin sinun käsiesi puristus. Tule siis takaisin ja tuo minulle terveys ja onni! Tule, sitä pyydän. Anna toisten tehdä työsi siellä ulkomailla. Tule heti, ennenkuin asiat ovat kehittyneet liian pitkälle, tule, tule, tule!»

Hän epäröi ja aikoi jatkaa: »Minä en ole hyvin sairas...» tai: »Älä tule, jos se tuottaa vaaraa sinulle itsellesi...» tai: »En koskaan antaisi anteeksi itselleni, jos...» Mutta hän tukahdutti huolensa, sulki kirjekuoren ja lähetti garibaldilaisen viemään sitä postiin.

Sitten hän kokosi kaikki Davido Rossin kirjeet, teki tulen uuniin ja istuutui sen eteen polttamaan niitä. Oli välttämätöntä polttaa kaikki, mitä saattoi käyttää todistuksena Rossia vastaan, jos täällä toimitettaisiin kotitarkastus. Yksitellen hän heitti kirjeet uuniin ja luki osia niistä. Muutamat lauseet tuntuivat hänestä kuin tulikirjaimilla kirjoitetuilta. »Ystäväsi on varmaan tosi nainen... olit oikeassa ollessasi hellä hänelle...» »Luen yhtä ja toista rivien välistä...» »Koetatko teeskennellä onnea ylläpitääksesi minun rohkeuttani?...» »Sinä olet taas hymyilevä ja tuleva onnelliseksi... Olen taas kuuleva hopeanheleän naurusi, kuten tuona ihanana päivänä Campagnalla...» »Se todistaa kuinka oikein arvostelin sielusi siveellistä ylevyyttä ja kultaista sydäntäsi.»

Kirjeiden palaessa Romaa pyörrytti. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt itsemurhan.

Vanha Francesca tuli sisään kattamaan pöytää. Hän oli ollut kuuntelemassa messua. »Olin Magdalenan kirkossa», sanoi hän. »Menen aina sinne pääsiäismaanantaina kuulemaan tuota kaunista kertomusta Mariasta ja Magdalenasta ja hyvästä voiteesta. Tiedättekö miksi, signorina? Siksi, että olin mieletön kerran, ja Magdalena pelasti minut.»

Vähän aikaa heidän avioliittonsa jälkeen hänen miehensä oli mennyt sotaan. Oli syntynyt poika, iso, komea poika. Hän, Francesca, oli yksin ja köyhä eikä ollut syönyt muuta kuin granturcoa. Lapsi oli levoton, kun äidillä ei ollut tarpeeksi ravintoa sille, sillä hän oli niin heikko.

»Eräänä päivänä kuulin niin kovaa huminaa päässäni, etten voinut ollenkaan kuulla mitä minulle puhuttiin. Sitten poliisi tuli ja riisti pojan pois rinnaltani sanoen, että tahdoin tappaa sen, vaikka rakastin sitä enemmän kuin elämää. He veivät minut Santo Spiriton hulluinhuoneeseen, mutta minä rukoilin Magdalenaa ja hän antoi minulle takaisin poikani. Ah, Magdalena on hyvä naisille, joiden pää ei ole selvä, siitä syystä että Hän» (osoittaen Kristuskuvaa) »oli hyvä hänelle, kun hänessä oli seitsemän perkelettä. Pyhä Magdalena! Santo Gesul» sanoi kuuro, vanha vaimo, ja mennen marmoripatsaan luo hän polvistui sen eteen ja suuteli sitä.

XI.

Paavi oli alkanut päivänsä jakamalla sakramenttia maallikkojäsenille ympäristössään, mutta kello kahdeksan hän oli kirjastossaan aamuvastaanotossaan kamariherrojen, monsignorien ja lähettiläiden ympäröimänä. Ensin tuli kardinaaliprefekti ilmoittamaan seurakuntansa toimista. Sitten tuli Espanjan lähettiläs kertomaan, kuinka uskonnollisia seuroja masennetaan. Vihdoin tuli majordomo ilmoittamaan julkisten juhlamenojen ohjelmasta, jotka paavi oli määrännyt pidettäviksi piinatorstaina.

Vaikka majordomo oli puettu kirkolliseen purppuraan, muistutti hän aivan tanssimestaria. Hän luki yksitellen ohjelman numerot, ja paavi, joka istui nojatuolissa pää painuneena, leikki hajamielisenä valkoisen vyönsä kultatupsuilla ja lausui tuontuostakin »Bene» (oikein).

»Teidän pyhyytenne toivon mukaan», sanoi majordomo, »tulee paavillisten juhlamenojen piinatorstaina olla julkisia».

»Bene!» sanoi paavi.

»Paavillinen jumalanpalvelus, joka tavallisesti on pidetty Sistinessa ja Gregorius XVI:n aikana Kvirinaalissa, on tänä vuonna pidettävä Pietarin kirkossa ja sen tulee olla avoinna kaikille tulijoille.»

»Bene!»

»Teidän pyhyytenne lukee siunauksen messun loputtua joko sedia gestatore'sta suuren alttarin edessä ja kansan keskellä, kuten Gregorius paavilla oli tapana, tai loggiasta tuomiokirkon puolella.»

»Määrätään, että se tapahtuu edellisessä paikassa.»

»Lavanda toimitetaan kello neljä iltapäivällä Pietarin kirkossa, ja kaikilla on vapaa pääsy sinne.»

»Bene!»

»Paavillinen hovi pitää vahtia 'haudan' ympärillä, ja kello yhdeksän teidän pyhyytenne astuu huoneistostaan sinne ylimyskaartin ja sveitsiläisen kaartin kantaessa tulisoihtuja.»

»Bene!»

»Sitten teidän pyhyytenne lepää tunnin verran sakaristossa, kunnes tulee Tenebroe'n aika.»

»Pyhän Pietarinko sakaristossa?»

»Niin, teidän pyhyytenne.»

»Puoli kymmenen ja puoli yhdentoista välillä?»

»Aivan niin. Tenebroe alkaa kello kymmenen, kuten vanhoina aikoina, ja jos teidän pyhyytenne tahtoo olla läsnä valtaistuimella, on teidän pyhyytenne puettu punaiseen viittaan ja hiippaan, mutta jos teidän pyhyytenne ei tahdo näyttäytyä julkisesti, vetäydytte yksityislehterille.»

»Bene!»

Pienen majordomon kasvot loistivat ilosta hänen jatkaessaan lukuaan ja ajatellessaan tuota tulevaa komeutta, mutta paavi näytti väsyneeltä, ja »Bene» kaikui hitaasti ja hiljaa.

Kello oli nyt kymmenen, ja Cortis, paavin kamaripalvelija, toi tavallisen keittolautasen paaville. Sitten saapui iso, ylpeännäköinen, tumma-ihoinen mies puettuna punareunaiseen purppuraviittaan ja punaiseen hattuun. Se oli kardinaali-valtiosihteeri.

»Mitä uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne?» kysyi paavi.

»Hallitus», sanoi kardinaalisihteeri, »on juuri julaissut tiedonannon, jossa ilmoitetaan riemujuhlan vietosta kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Se on alkava ensi maanantaina suurin juhlin ja huvituksin.»

»Riemujuhla tällaiseen aikaan! Mitä kamalaa kansan kärsimysten pilkkaamista! Kuinka monta nais- ja lapsiparkaa saa kärsiä nälkää, ennenkuin tuo kuninkaallinen irstas juhla on maksettu! Jumala olkoon kanssamme! Tuollainen vääryys ja hirmuvalta lempeyden ja armon saatanallisessa valepuvussa melkein riittää selittämään Rossin kaltaisten miesten opit... Onko muita uutisia?»

»On. Rossi on nyt Pariisissa läheisessä yhteydessä kaikenlaisten huonojen seurojen kanssa.»

»Oletteko koskaan nähnyt tuota miestä, Rossia?»

»Teidän pyhyytenne käskystä olen kerran tavannut hänet jesuiittakollegiossa.»

»Oliko hän ulkomuodoltaan tyypillinen demagogi?»

»Ei. Minun täytyy se tunnustaa, teidän pyhyytenne. Ja hänen puheessaan, vaikka se uhkuu nykyaikaista vapaamielisyyttä, ei ole mitään Voltairen likaisuudesta.»

»Joku sanoi... kuka se nyt olikaan?... että hän on pyhän isän näköinen.»

»Nyt, kun mainitsette sen, teidän pyhyytenne, myönnän, että hän ehkä hiukan muistuttaa pyhää isää.»

»Ah! Kuka tietää mitä palveluksia sellainenkin mies olisi voinut tehdä Jumalalle ja yhteiskunnalle, jos hänen aikaisin elämänsä olisi saanut parempaa johtoa.»

»Sanotaan, että hän on orpo, teidän pyhyytenne.»

»Hän ei siis koskaan ole saanut kokea isän huolenpitoa ja johtoa! Onneton poika! Onneton isä! Mutta oi laupias taivas, jos tuollaisen pojan isä vielä olisi elossa ja saisi tietää, että hänen opetustensa johdosta tai hänen huolimattomuutensa tähden hänen oma sikiönsä on muuttunut kerettiläiseksi, kapinalliseksi ja turmeluksen johtajaksi — mikä kurjuus, mikä katumus!»

»Monsignor Mario», ilmoitti kamariherran matala ääni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pääministerin luona ollut paavin lähettiläs polvistui keskelle lattiaa.

Hermostuneella äänellä ja katkonaisin lausein ja nostaen joskus katseensa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa aikaansaivat, monsignor Mario kertoi tapahtumasta. Paavi kuunteli tarkkaan, ja rypyt hänen otsallaan syvenivät ja synkistyivät, kunnes hän vihdoin huudahti kärsimättömästi:

»Mutta, poikani, ethän sanone, että kerroitkin kaiken tuon?»

»Minut houkuteltiin sanomaan, minun täytyi puolustaa teidän pyhyyttänne.»

»Sanoit siis pääministerille, että minä sain tietoni uskottuna asiana?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne ehkä rikkoi rippisalaisuuden...»

»Ja sanoit, että kertoja ei ollut katolilainen?»

»Hän tarttui siihen kiinni, että teidän pyhyytenne aivan hyvin saattoi pakottaa kertojan ilmaisemaan salahankkeet vallanpitäjiä vastaan, ja siitä syystä...»

»Ja kerroit hänelle, että tuo ilmoittaja oli ollut täällä lauantaiaamuna?»

»Hän viittasi siihen, että teidän pyhyytenne on liitossa rikoksellisten kanssa, jos teidän pyhyytenne on tiennyt asiasta jo kauan ilmoittamatta hallitukselle, ja...»

»Ja samalla hetkellä neiti astui sisään, niinkö?»

»Samalla hetkellä, teidän pyhyytenne, ja hän sanoi tavanneensa minut lauantaiaamuna.»

»Mies, mitä sinä olet tehnyt?» huudahti paavi nousten ja astuen kiivaasti huoneessa.

Monsignor polvistui yhä vielä nöyryytettynä, kunnes paavi malttaen mielensä asetti molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoen:

»Anteeksi, poikani! Minä olen syyllisempi kuin sinä. Oli väärin, että lähetin suusanallisen viestin kettujen luolaan. Pyhän isän ei pitäisi olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki on Jumalan kädessä. Jättäkäämme kaikki Pyhän Hengen valtaan.»

Samassa paavin majordomo palasi tuoden kirjeen. Se oli paronin kirje paaville. Kun paavi oli lukenut sen, astui hän viereiseen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin lepotuoli ja nojatuoli. Siellä hän makasi kauan aikaa kasvot kääntyneinä seinään päin.

XII.

Kello neljä iltapäivänä paavi ja isä Pifferi taas kävelivät puutarhassa. Juudas-puut olivat kylväneet punaisia kukkiaan pitkin tietä, ilma oli täynnä orvokkien tuoksua, ja pääskyt lentelivät auringonpaisteessa kimakasti kirkuen ja siivet välähdellen.

»Ja mitä teidän pyhyytenne aikoo tehdä?» kysyi kapusiinilainen.

»Taivas johtakoon meitä», vastasi paavi huoahtaen.

»Mutta kai teidän pyhyytenne vastaa kieltävästi hallituksen pyyntöön?»

»Kuinka voin sen tehdä antamatta aihetta väärinkäsitykseen? Ajatelkaas, että kuningas surmataan. Hallitus on vakuutteleva maailmalle, että paavi tiesi edeltäkäsin kaikki, mutta ei tehnyt mitään.»

»Vakuutelkoon. Semmoista on ennenkin sattunut kirkon historiassa. Ja maailma on kunnioittava teidän pyhyyttänne sitä enemmän siksi, että lujasti varjelitte ihmissielun pyhää salaisuutta.»

»Niin — jos nyt olisi kysymyksessä rippi. Maailma tietää, että rippi on pyhä ja että sitä ei saa ilmaista. Mutta nyt ei ole kysymyksessä rippisalaisuus.»

»Eikö teidän pyhyytenne sanonut, että piditte sitä sellaisena?»

»Niin pidinkin. Mutta entä yleisö? Sattumalta hallitus on saanut selville, että tämä ei ole rippisalaisuus, ja sen se kertoo maailmalle. Mikä on seurauksena? Jos kieltäydyn tekemästä mitään, selittävät kirkon viholliset, että pyhä isä on osallisena kuninkaanmurhaan ja valmis vehkeilemään kapinallisten kanssa voittaakseen takaisin maallisen valtansa.»

»Teidän pyhyytenne ottaa siis vastaan pääministerin?»

»En! Tai jos sen teen, saa hän tulla ainoastaan herransa seurassa.»

»Kuninkaanko?»

»Niin.»

Kapusiinilainen kosketti patalakkiaan levottomasti ja astui pari askelta virkkamatta mitään.

»Luuletteko hänen tulevan?»

»Jos hän luulee, että minä tiedän salaisuuden, josta hänen elämänsä riippuu, on hän tuleva.»

»Mutta te olette hallitsija yhtä hyvin kuin kuningas — voitteko vastaanottaa hänet?»

»Minä voin vastaanottaa hänet Sardinian kuninkaana, tahi vaikkapa Italiankin kuninkaana, mutta en Rooman kuninkaana.»

Kapusiinilainen otti kirjavan nenäliinansa hihastaan ja puristi sitä käsissään, jotka olivat kuumat ja hikiset.

»Mutta, pyhä isä», sanoi hän, »mitä hyötyä siitä on? Otaksukaamme, että kaikki etiketti-esteet ovat poistetut, että tapaatte toisenne aivan kuin ihminen tapaa ihmisen, Davido Leone ja Alberto Carlo — miksi kuningas tulee? Ainoastaan pyytääkseen teitä koettamaan saada lisätietoja kertojaltanne.»

Paavi ojentautui suoraksi ja löi rintaansa. »Ei ikinä! Se olisi loukkaus kirkkoa kohtaan», huudahti hän. »Toinen asia on pyytää pyhää isää tekemään velvollisuutensa kristittynä vihollistaankin kohtaan ja toinen asia on pyytää häntä pettämään yksityisen henkilön luottamusta.»

Kapusiinilainen ei vastannut, ja molemmat vanhat miehet astuivat ääneti. Kun valo alkoi pehmitä, kiihtyi pääskyjen melu, ja laululintuset läheisissä puissa alkoivat lennellä sinne päin. Äkkiä kuului pelokas ääni pensaikosta, ja kääntyen nopeasti ympäri paavi nosti ylös kissan, joka tavallisuuden mukaan hiipi hänen kantapäillään.

»Voi sinua Mirri! Sainpa sinut kiinni nyt... Taas säikäytit pientä lintuemoraukkaa. Missähän sen pesä lienee?»

He löysivät sen vanhan hautakiven luota, joka nyt oli melkein kokonaan lehtien peitossa. Munat olivat nyt haudotut, ja silmättömät poikaset kurottivat kaulaansa ja avasivat suunsa, kun paavi ojensi kätensä koskettaakseen niitä.

»Monsignor», sanoi paavi, »muistuttakaa minua huomenna, jotta tulen pyytäneeksi puutarhurilta hiukan matoja niille».

Kissa kurkisteli nälkäisin silmin paavin kainalosta linnunpesää.

»Paha Mirri! Paha!» sanoi paavi ja näppäsi sormellaan kissaa. »Mutta Mirri seuraa vain luontoaan, ja minä tein ehkä hullusti, kun annoin sen nähdä pesän.»

Paavi ja kapusiinilainen astuivat takaisin Vatikaaniin nauttien suloisesta keväästä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.

»Te olette surullinen tänään, isä Pifferi», sanoi paavi.

»Ajattelen sitä tyttöraukkaa», sanoi kapusiinilainen.

Illan ensimmäisenä hetkenä paavi oli läsnä rukouksessa yksityisessä kappelissa ja palattuaan sieltä työhuoneeseensa, jossa oli pöytä ja pari tuolia, hän söi kevyen illallisen, jota Cortis puettuna hännystakkiin tarjoili. Ainoana toverina hänellä oli kissa, joka istui tuolilla toisella puolen pöytää. Illallisen jälkeen hän kirjoitti kirjeen:

»Sire! — Teidän ministerinne on ilmoittanut meille, että hän on virallista tietä saanut vastaanottaa ilmoituksen salaliitosta henkeänne vastaan ja hän luulee, että me voimme antaa hänelle tietoja, jotka auttavat häntä vastustamaan tuota viheliäistä hanketta, sekä pyytää siitä syystä audienssia luonamme. Ei ole vallassamme antaa sen enempää apua kuin jo olemme antanut, mutta jos Teidän Majesteettinne itse haluaa tavata meitä, olemme valmiit vastaanottamaan Teidät joko ministerinne kanssa tai ilman häntä, jos tahdotte tulla aivan yksityisesti ja ilman muuta seuruetta ensi torstaina kello 1/2 10 Pyhän Pietarin kirkon kanoniikin ovelle, josta tämän viestin tuoja on johtava Teidän Majesteettinne sakaristoon.

Nil timendum nisi a Deo.

Pius P.P.X.»

Käskettyään ylimyskaartin upseeria viemään tuon kirjeen Kvirinaaliin ja neuvottuaan häntä pitämään huolta salaisuudesta ja tuomaan takaisin vastauksen, paavi istuutui katsomaan sanomalehtiä, joita hänen lukijansa olivat merkinneet hänelle, sekä odottamaan ja miettimään.

Tunti kului, eikä ylimyskaartin upseeria vielä kuulunut. Paavi nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Piazza hänen edessään oli hiljainen ja rauhallinen kuin vuoriston järvi, eikä kuulunut muita ääniä kuin suihkukaivojen lorina. Niiden välissä kohosi tumma patsas, jossa oli tulinen kirjoitus: »Kristus voittaa, Kristus hallitsee, Kristus riemuitsee.» Torin reunassa häämötti pääministerin palatsi, joka kerran oli ollut paavin oman isän koti, tuon erehtyvän, mutta rakastavan vanhan isän, joka nyt oli maannut kolmekymmentäviisi vuotta haudassa. Ja sen takana oli humuava, kaunis Rooma!

Katsellen kaupunkia, joka päilyi tuolla iltavalaistuksessa, paavi tunsi liikutusta. Ikuinen kaupunki! Pyhä kaupunki! Paavin kaupunki! Kadonnut häneltä hetkeksi, mutta yhä vielä hänen lastensa kaupunki!

Näky oli liikuttava. Tällä samalla paikalla entisten aikojen paavit olivat uneksineet mahtavat unelmansa ihmiskunnan taivaallisesta hallinnosta, pyhästä valtakunnasta maan päällä. Ja nyt, saattamatta sanoa omakseen jalan leveyttäkään maata, paavi oli vankina oman kansansa keskuudessa, ja hänen palatsinsa oli vankikoppi.

Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo, joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi, jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava, mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä henkisissä että aineellisissa asioissa!

Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja alkoi lukea.

Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:

»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on, ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne, joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua taivaallisiin asioihin.»

Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen, semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.

Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli, mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen pyhän esimerkkinsä mukaan.

»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys on...»

Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa persoonassaan, tänä iltana, nyt?

Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä, kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa, lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.

Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen surullista ääntään.

»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta sulki ikkunan.

Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla, ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui paavin eteen lausuen:

»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»

XIII.

Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin. Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.

Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien, mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi kertoen kurjuudesta ja puutteesta.

Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon puoleen.

Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.

Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa päässä, istunut sedia gestatoreen, kardinaalien, patriarkkojen, arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä, ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen siunauksen keskellä kirkkoa, missä palfrenieerit olivat kohottaneet hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla rukouksensa.

Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka eli köyhien seassa ja rakasti heitä.

Kirkon sakaristo oli tähän aikaan tyhjänä lukuunottamatta mustaan viittaan puettua palvelijaa, joka lämmitteli käsiään uunin edessä. Mutta arkkipiispan huoneessa, jossa oli kullattu nojatuoli ja punaisella päällystettyjä tuoleja, istui isä Pifferi tavallisessa ruskeassa kaavussaan odottaen paavia. Kantajat saapuivat tuoden paavin, asettivat alas kantotuolin, suutelivat paavin jalkoja huolimatta hänen estelemisestään, poistuivat kumartaen ja jättivät nuo kaksi vanhaa miestä kahden kesken.

»Ovatko he tulleet?» kysyi paavi.

»Ei vielä, teidän pyhyytenne», vastasi kapusiinilainen.

»Mitä tietä he tulevat?»

»Borgo Santo Spiriton kautta, Rotan ohi, pylväskäytävän takaa, Santa Monicaa pitkin, pyhän inkvisitsionin ja Campo Santon ohi sakariston ovelle. Ne ovat hiljaisia ja pimeitä teitä näin yöllä.»

»Odottaako kreivi de Raymond alhaalla?»

»Odottaa, teidän pyhyytenne.»

Paksujen seinien läpi kuului kansan riemuhuutoja kirkossa, mutta vähitellen ne alkoivat häipyä.

»Isä, uskotteko aavistuksiin?»

»Joskus, teidän pyhyytenne. Jos niitä jatkuu kauemmin aikaa...»

»Minulla on ollut aavistus, joka on seurannut minua koko elämäni — ainakin koko ajan, minkä olen ollut paavina. Hyvä Jumala, joka alentaa ja ylentää, on nähnyt hyväksi korottaa minun vähäpätöisen olentoni maailman korkeimpaan asemaan, mutta minä olen aina pelännyt, että minut jonakin päivänä syöstään siitä alas ja kirkko tulee kärsimään.»

»Taivas sen estäköön, teidän pyhyytenne.»

»Siitä syystä kieltäydyin kaikista viroista, kaikista kunnianosoituksista. Tiedättehän, kuinka kieltäydyin, isä?»

»Tiedän, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin, teidän pyhyytenne, ja Hän määräsi teidät kansansa siunaukseksi ja lohdutukseksi.»

»Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Mutta se varjo, joka on vaappunut elämäni yllä, ei väisty. Pyytäkää rukoilemaan minun puolestani! Ja rukoilkaa itse minun puolestani, isä.»

»Teidän pyhyytenne on alakuloinen. Ja vielä lisäksi tänä päivänä! Mutta kirkko on onnellinen siitä, että Jumalan käsi on asettanut pyhän Pietarin istuimelle miehen, joka ymmärtää lastensa tarpeet ja jonka sydän toivoo niiden tyydyttämistä.»

»En tiedä mitä tästä odotetusta keskustelusta mahtaa koitua, isä, mutta minun täytyy jättää itseni Pyhän hengen huostaan.

»Sitä ei voi auttaa nyt enää, teidän pyhyytenne.»

»Ehkei minun olisi pitänyt mennä niin pitkälle — mutta kun tuo anarkismin aalto uhkaa koko maailmaa... Uskotko, että Rossi salaisesti on anarkisti?»

»Pelkään, että hän on, teidän pyhyytenne, ja paitsi sitä kirkon ja pyhän isän pahimpia vihollisia.»

»Sanotaan, että hän on ollut orpo lapsuudestaan asti eikä ole koskaan nähnyt isäänsä eikä äitiään.»

»Sääli, sääli!»

»Olen kuullut, että hänen julkisessa esiintymisessään on jonkinmoinen ylevyys ja hänen yksityiselämänsä on puhdas ja nuhteeton.»

»Hänen suhteensa tuohon neitiin näyttää todistavan sitä, teidän pyhyytenne.»

»Pyhä isä voi sääliä harhaan joutunutta poikaa ja kuitenkin voi hänen olla pakko tuomita häntä. Hänen täytyy pysyä erillään sellaisista henkilöistä, jotteivät hänen vastustajansa pääse sanomaan, että saarnatessaan rauhaa ja siveyttä hän itse salassa yllyttää ateismin, anarkian ja kapinallisuuden perkeleellisiä ajajia.»

»Ehkä, teidän pyhyytenne.»

»Isä, luuletteko, että huolehtiminen ajallisista asioista on vaarallista?»

»Joskus otaksun niin, teidän pyhyytenne, ja ajattelen, että pyhän isän olisi parempi olla ilman maita ja ihmisarmeijoja.»

»Kuinka myöhään he tulevat», virkkoi paavi, mutta samassa ovi avautui ja ylimyskaartin upseeri polvistui kynnykselle.

»Mitä nyt?»

»Henkilöt, joita odotatte, ovat saapuneet, teidän pyhyytenne!»

»Saattakaa heidät tänne», sanoi paavi.

XIV.

Nuorella kuninkaalla oli yllään ratsuväen upseerin univormu, miekka vyöllä ja pitkä sininen viitta hartioilla. Hän polvistui paavin eteen, mutta pääministeri, joka oli tavallisessa siviilipuvussa, kumarsi syvään ja jäi seisomaan.

»Pyydän, istukaa», lausui paavi istuutuen itse kullattuun nojatuoliin, kapusiinilainen vasemmalla sivullaan.

Kuningas istui puutuolille vastapäätä paavia, mutta paroni jäi seisomaan hänen viereensä. Paavin ja kuninkaan välillä oli puinen pöytä, jolla paloi kaksi suurta kynttilää. Nuori kuningas oli kalpea, ja hänen värähtelevissä kasvoissaan oli kaino ilme.

»Oli ystävällistä, että teidän pyhyytenne tahtoi nähdä meidät», sanoi hän, »ja ehkä asiamme vakavuus voi puolustaa käyntimme omituisuutta».

Paavi, joka nojautui eteenpäin tuolissaan, kumarsi vastaukseksi.

»Hänen ylhäisyytensä», sanoi kuningas osoittaen paronia, »kertoi minulle, että hän on saanut selville salaliiton henkeäni vastaan ja että teidän pyhyytenne tietää vehkeilijäin salaisuuden».

Vastaamatta mitään paavi katseli vakavasti nuorta kuningasta, joka alkoi näyttää hermostuneelta ja hämmästyneeltä.

»Eipä siltä, että pelkäisin», sanoi hän, »en pelkää itse. Mutta tietysti minun täytyy ajatella muita — perhettäni — kansaani — Italiaakin — ja jos teidän pyhyytenne... jos... teidän pyhyytenne...»

Paroni, joka oli seisonut toinen käsi rinnan yli ja toinen poskella, puuttui nyt puheeseen.

»Teidän majesteettinne», sanoi hän, »sallittehan — ja teidän pyhyytenne», hän kumarsi molemmille, »että selitän käyntimme tarkoituksen.»

Nuori kuningas hengähti helpotuksesta, ja paavi, joka yhä vielä oli ääneti, kumarsi taas päätään.

»Muutamia päiviä sitten teidän pyhyytenne ystävällisesti ilmoitti hänen majesteettinsa hallitukselle saaneensa yksityistä tietä ilmoituksen, joka antoi aihetta pelkoon, että yleistä rauhaa vastaan on tekeillä hankkeita.»

Paavi kumarsi taas myöntäen.

»Sen jälkeen hallitus on saanut varmoja tietoja samasta seikasta, josta teidän pyhyytenne niin suosiollisesti ilmoitti, sekä myöskin luotettavan selonteon tuon salaliiton luonteesta. Sanalla sanoen, asiamiehemme ulkomailla on ilmoittanut, että Englannin, Ranskan ja Saksan kapinalliset ainekset ovat liittyneet yhteen ja suuntaavat liikkeensä Roomaa kohti, joka on tuleva vallankumouksen keskipisteeksi, ja että aiotaan hyökätä perustuslaillista yhteiskuntaa vastaan siten, että ensimmäinen isku tähdätään kuninkaaseemme.»

»Ja mitä sen johdosta tahdotte sanoa?»

»Teidän pyhyytenne on ehkä kuullut, että hallituksen ja kansan tarkoitus on viettää hänen majesteettinsa valtaistuimellenousun päivää juhlamenoin. Se päivä on ensi maanantaina, ja meillä on syytä luulla, että juuri maanantai on aiottu tuon viheliäisen hankkeen toimeenpanopäiväksi.»

»Ja mitä sitten?»

»Teidän pyhyytenne voi olla monessa asiassa eri mieltä hänen majesteettinsa kanssa, mutta ette voi toivoa, että tuskan huutoja sekaantuu kuninkaallisen marssin säveliin.»

»Jos hallitus tietää tuon kaiken, on sillä myöskin parannuskeino — muuttakaa kuninkaan juhlahankkeet.»

»Neuvo, jolla teidän pyhyytenne kunnioittaa meitä, ei ole käytännöllinen. Jos hallitus muuttaa juhlahankkeet, käy kansa levottomaksi ja yleinen kiihtymys kasvaa. Tämän juhlan tarkoitus on juuri sitä tyynnyttää.»

»Mutta miksi olette tullut minun luokseni?»

»Siitä syystä, teidän pyhyytenne, että vaikka olemmekin saaneet tietomme varmalta taholta, olemme saaneet liian epämääräisiä tietoja voidaksemme niiden nojalla toimia tehokkaasti, ja me uskomme, että teidän pyhyytenne käytettävissä on keinoja, joiden avulla voidaan ylläpitää yleistä järjestystä ja» — viitaten selittävin liikkein kuninkaaseen — »pelastaa kuninkaan henki».

Paavi liikahti levottomasti tuolillaan. »Pyydän teitä puhumaan suoraan», sanoi hän.

Paronin paksu viiksi kohosi hiukan hymyyn. »Teidän pyhyytenne», sanoi hän, »tietää jo, että sattuma ilmaisi meille, mistä te saitte tietonne. Sen kertoja oli nainen.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us