Forsytein taru II (part 3 of 3)

Forsytein taru II (part 3 of 3)

Hän meni taulusaliinsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Kauhea vastuu tuosta hänen tytöstään — jonka äiti oli — ah, mitä hän oli? Kauhea vastuu! Auttaa häntä — kuinka hän voisi auttaa Fieuriä? Hän ei voinut muuttaa sitä tosiseikkaa, että oli hänen isänsä. Eikä sitä että Irene —! Mitä tuo nuori Mont oli sanonut — jotakin roskaa omistamisen vaiston — ikkunaluukuista — Vuokrattavana? Typerää!

Raskas ilma, joka oli täynnä mesiangervojen, joen ja ruusujen tuoksua, tuuditti hänen vaistonsa uneen.

5. PÄÄHÄNPIINTYMÄ

»Päähänpiintymä», joka on juoksuttanut uuvuksiin useampia poliiseja kuin mikään muu inhimillisen epäjärjestyksen muoto, ei koskaan ole niin nopea ja sitkeä kuin ottaessaan rakkauden ahnaan verhon ylleen. Aitoihin ja ojiin, oviin, ihmisolentoihin, joilla joko on oma »päähänpiintymä» tai ei ole, lastenvaunuihin ja niiden omaa »piintymäänsä» imevään sisältöön, ei edes toisiin samaa kiitävää tautia poteviin — ei mihinkään kiinnitä rakkauden »piintymä» huomiota. Se rientää tietään, katse kääntyneenä sisäänpäin, omaa valoaan kohti, unohtaen kaikki muut tähdet. Ne, joitten päähänpiintymänä on se usko, että ihmiskunnan onnen määrää heidän taiteensa, koirien vivisektio, muukalaisten vihaaminen, ylimääräiset verot, ministerinä pysyminen, pyörien pyörittäminen, naapurien avioerojen estäminen, omantunnon vastaväitteet, kreikkalaiset sanajuuret, kirkon opinkappaleet, paradoksit tai etevämmyys kaikkien muitten rinnalla ynnä muut egomanian muodot — he ovat kaikki epävakaisia verrattuna siihen, jonka päähänpiintymänä on saada omistaa Hänet. Ja vaikka Fleur näinä viileinä kesäpäivinä viettikin haihattelevaa elämää niinkuin ainakin pieni Forsyte, jonka puvut maksetaan ja jonka työnä on huvittelu, oli hän — niinkuin Winifred olisi sanonut viimeisen muotisanonnan mukaan — »jumalallisen» välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi ja tahtoi kuuta, joka purjehti kylmien pilvien keskellä joen tai Green Parkin yläpuolella, kun hän lähti kaupunkiin. Jonin kirjeetkin hän säilytti vaaleanpunaiseen silkkiin käärittyinä sydämellään, ja sen suurempaa todistusta hänen ajatuksensa piintyneisyydestä tuskin saattoi olla tänä aikana, jolloin korsetit olivat niin matalat, tunteet niin halveksitut ja povi poissa muodista.

Kuultuaan Jonin isän kuolemasta hän kirjoitti Jonille ja sai hänen vastauksensa kolme päivää myöhemmin palatessaan jokiretkeltä. Tämä oli Jonin ensimmäinen kirje heidän kohtaamisensa jälkeen Junen luona. Fleur avasi sen aavistaen pahaa ja luki sen pettymyksekseen.

»Viimeksi tavattuamme olen kuullut koko menneisyyden. En aio kertoa sitä sinulle — luullakseni tiesit, kun tapasimme Junen luona. Hän sanoo, että tiesit. Jos se on totta, Fleur, olisi sinun pitänyt kertoa minulle. Minä otaksun, että kuulit vain isäsi osuuden. Minä olen kuullut äitini osuuden. Se on hirveä. Nyt kun hän on niin suruissaan, en voi tehdä mitään, mikä surettaisi häntä vielä enemmän. Tietysti kaipaan sinua kaiken päivää, mutta minä en nyt usko, että koskaan pääsemme yhteen — jokin liian vahva työntää meidät erilleen.»

Sillä tavalla! Hänen petoksensa oli siis tullut ilmi. Mutta Jon — hän tunsi sen — oli antanut anteeksi. Tuo, mitä hän sanoi äidistään, sai Fleurin sydämen vapisemaan ja polvet horjumaan.

Hänen ensimmäinen aikeensa oli vastata — toinen olla vastaamatta. Nuo aikeet uudistuivat seuraavina päivinä alituisesti, ja epätoivo yltyi. Hän ei suotta ollut isänsä lapsi. Sitkeys, joka oli samalla kertaa ollut Soamesin onni ja onnettomuus, oli hänenkin selkärankansa, vaikka sitä koristelikin ranskalainen sulo ja nopeus. Vaistomaisesti hän taivutti »omistaa»-verbin aina yksikön ensimmäisessä persoonassa. Hän salasi kuitenkin kaikki yltyvän epätoivonsa merkit ja jatkoi huviretkiään joella mikäli ikävän heinäkuun tuulet ja sateet myönsivät, ikäänkuin hänellä ei olisi mitään huolia maailmassa, eikä kukaan »tuleva paroni» niin alituiseen laiminlyönyt työtänsä kustannustoimistossa kuin hänen palveleva henkensä Michael Mont.

Soamesille hän oli arvoitus. Tämä huoleton iloisuus oli hänelle melkein pettymys. Melkein — sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tytön silmät usein olivat kiintyneet tyhjyyteen ja että hänen makuuhuoneensa ikkunasta usein näkyi valojuova myöhään yöhön. Mitä hän ajatteli ja mietti noina pikku tunteina, jolloin hänen olisi pitänyt nukkua? Mutta Soames ei uskaltanut kysyä, mitä hänellä oli mielessä, ja tuon pienen, biljardihuoneessa tapahtuneen puhelun jälkeen Fleur ei ollut sanonut hänelle mitään.

Tilanteen ollessa näin vaiteliaana sattui, että Winifred kutsui heidät lounaalle, jonka jälkeen mentäisiin katsomaan erittäin hauskaa pikku kappaletta, »Kerjäläisoopperaa», ja tahtoisivatko he tuoda jonkun miehen mukanaan, joten heitä tulisi neljä? Soames, jonka suhde teattereihin oli se, että hän ei käynyt missään, suostui, koska Fleurin suhde oli se, että hän kävi kaikissa teattereissa. He lähtivät autolla kaupunkiin ottaen mukaansa Michael Montin, joka oli seitsemännessä taivaassa ja Winifredin mielestä »hyvin huvittava». »Kerjäläisooppera» kummastutti Soamesia. Ihmiset olivat hyvin epämiellyttäviä, koko juttu perin kyynillinen. Winifred oli »ihmeissään» — puvuista. Musiikki niinikään oli hänestä hauskaa. Hän oli edellisenä iltana tullut liian aikaisin oopperaan katsomaan venäläistä balettia ja nähnyt näyttämön täynnä laulajia, jotka koko tunnin olivat kalpeina tai melkein halvaantuneina pelosta, että jonkin kauhean huomaamattomuuden vuoksi eivät muistaisi vuorojaan. Michael Mont oli ihastunut kaikkeen. Ja kaikki kolme ihmettelivät, mitä Fleur mahtoi arvella. Mutta Fleur ei arvellut mitään. Hänen päähänpiintymänsä seisoi näyttämöllä ja lauloi Polly Peachumin, näytteli Filchin, tanssi Lucy Lockitin, suuteli, kehitteli ja kuherteli Macheathin kanssa. Hänen huulensa saattoivat hymyillä, hänen kätensä osoittaa hyväksymistä, mutta koko tuo vanha koomillinen mestariteos ei tehnyt häneen suurempaa vaikutusta kuin jos se olisi ollut pateettinen kuin nykyaikainen revyy. Kun he istuivat autoon palatakseen takaisin, oli hän ihan kipeä siksi, että Jon ei istunut hänen vieressään Michael Montin asemesta. Kun jossakin tienkäänteessä nuoren miehen käsivarsi kosketti häntä ikäänkuin vahingossa, ajatteli hän vain: »Jospa se olisi Jonin käsivarsi!» Kun hänen iloinen äänensä, jota Fleurin läheisyys vaimensi, kuului auton äänen yli, hymyili tyttö ja vastasi, mutta ajatteli: »Jospa se olisi Jonin ääni!» Ja kun Michael Mont kerran sanoi: »Fleur, te olette oikea enkeli tuossa puvussa!» vastasi hän: »Oi, pidättekö siitä?» ja ajatteli: »Jospa vain Jon voisi nähdä sen!»

Tämän ajelun aikana hän teki päätöksensä. Hän lähtisi Robin Hilliin katsomaan Jonia — yksinään, hän ottaisi auton eikä ennakolta ilmoittaisi mitään Jonille eikä isälleen. Kirjeen saapumisesta oli jo yhdeksän päivää, eikä hän voinut odottaa kauempaa. Maanantaina hän lähtisi! Päätös teki hänet suopeaksi nuorta Montia kohtaan. Kun hänellä näin oli jotakin tiedossa, saattoi hän suvaita poikaa ja vastata hänelle. Michael sai jäädä päivälliselle, kosia niinkuin tavallisesti, tanssia hänen kanssaan, puristaa hänen kättään, huokailla — tehdä mitä tahtoi. Hän oli vaivaksi vain silloin, jos esti Fleurin päähänpiintymää. Fleur vieläpä sääli häntä sen verran kuin kykeni säälimään ketään muuta kuin itseään juuri nyt. Päivällisellä Michael näytti puhuvan tavallista villimmin niin sanotun »suljetun linnoituksen» häviöstä — Fleur kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota, mutta isä näytti kiinnittävän sitä enemmän, kasvoillaan tuo hymy, joka merkitsi vastustusta, jollei suuttumusta.

»Nuorempi sukupolvi ei ajattele niinkuin te, eikö totta, Fleur?»

Fleur kohautti olkapäitään — nuorempi sukupolvi oli vain Jon, ja hän ei tietänyt, mitä Jon ajatteli.

»Nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin minä minun iässäni, herra Mont. Ihmisluonto ei muutu.»

»Minä myönnän sen, sir, mutta ajatusten muodot muuttuvat aikojen mukana. Omien etujen tavoittelu on ajatusmuoto, joka on häviämässä.»

»Tosiaanko! Omista asioistaan huolehtiminen ei ole ajatusmuoto, herra Mont, se on vaisto.»

Kyllä, kun »asia» oli Jon!

»Mutta mikä on ihmisen oma asia, sir? Siinä kysymys. Jokaisen asiasta tulee ihmisen oma asia. Eikö niin, Fleur?»

Fleur vain hymyili.

»Jollei tule», lisäsi nuori Mont, »vuotaa vielä verta.» »Ihmiset ovat puhuneet tuolla tavoin ikimuistettavista ajoista saakka.»

»Mutta myönnättehän, sir, että omistuksen vaisto on kuolemassa?»

»Minä sanoisin, että se lisääntyy niissä, joissa sitä aikaisemmin ei ole ollut.»

»No, katsokaa minua! Minä olen sukukartanon perillinen. Minä en välitä siitä vähääkään, luopuisin perinnöstäni huomispäivänä.»

»Te ette ole naimisissa, ettekä tiedä mitä puhutte.»

Fleur näki, että nuoren miehen silmät kääntyivät melko surkeina häneen.

»Tarkoitatteko todellakin, että avioliitto —?» alkoi hän.

»Yhteiskunta perustuu avioliitolle», tuli Fleurin isän tiukkojen huulten takaa, »avioliitolle ja sen seurauksille. Tahdotteko poistaa sen?»

Nuori Mont teki epämääräisen liikkeen. Hiljaisuus vallitsi päivällispöydässä, jonka pinnalla kiilsi Forsyten vaakunalla — heraldisella fasaanilla — varustettuja lusikoita alabasteripallossa olevan sähkölampun alla. Ja ulkona joella tummeni ilta, joka oli raskas kosteudesta ja suloisista tuoksuista.

»Maanantaina», ajatteli Fleur, »maanantaina!»

6. TOIVOTON

Isän kuolemaa seuranneet viikot olivat surulliset ja tyhjät ainoalle eloonjääneelle Jolyon Forsytelle. Välttämättömät muodollisuudet ja toimenpiteet — testamentin lukeminen, tilan arviointi, säädösten toimeenpano — tapahtuivat ikäänkuin hänen päänsä päällitse, alaikäinen kun hän vielä oli. Jolyonin ruumis poltettiin. Hänen erikoisen toivomuksensa mukaan ei kukaan ollut läsnä tässä toimituksessa eikä esiintynyt mustissa hänen tähtensä. Hänen omaisuutensa säädäntä, joka jossakin määrin oli riippuvainen vanhan Jolyonin testamentista, jätti hänen leskelleen Robin Hillin ja kaksituhatta viisisataa puntaa vuosittain elinkautisesti. Tämän ohella molemmat testamentit hieman monimutkaisella tavalla yrittivät taata Jolyonin kolmelle lapselle yhtä suuren osan isän ja isoisän omaisuutta niin nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa, sillä erotuksella vain, että Jon sukupuolensa vuoksi saisi omaisuutensa hallittavakseen kaksikymmentäyksivuotiaana, kun taas June ja Holly saisivat vain korkotulot, niin että heidän lapsensa heidän kuoltuaan saisivat itse pääoman. Jos heillä ei olisi lapsia, tulisi kaikki Jonille, mikäli hän eläisi kauemmin kuin he, ja, koska June oli viisikymmentä ja Holly lähes neljänkymmenen, oltiin Lincoln's Inn Fieldsissä sitä mieltä, että ilman tuota julmettua tuloveroa nuori Jon olisi ollut yhtä äveriäs mies kuin hänen isoisänsä kuollessaan. Kaikki tämä ei merkinnyt mitään Jonille ja hyvin vähän hänen äidilleen. June se oli, joka teki kaiken mitä tarvittiin asiain jäädessä niin täydellisen hyvään järjestykseen. Kun June oli lähtenyt, ja nuo kaksi olivat taaskin kahden tuossa suuressa talossa, kuoleman kanssa, joka yhdisti heitä, rakkauden kanssa, joka veti heitä erilleen, Jon vietti hyvin tuskallisia päiviä salaa tyytymättömänä ja kyllästyneenä itseensä. Äiti katseli häntä niin kärsivällisen surullisena, mutta samalla kuitenkin vaistomaisen ylpeänä, ikäänkuin tahtoen pysyä puolustusasenteessaan. Jos äiti hymyili, suututti Jonia, kun hänen oma vastaushymynsä oli niin jäykkä ja luonnoton. Hän ei tuominnut eikä arvostellut äitiä, se kaikki oli liian kaukaista — itse asiassa tuo ajatus ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Ei, hän oli jäykkä ja luonnoton siksi, että ei voinut saada sitä, mitä tahtoi äidin vuoksi. Oli eräs huojennus — oli paljon tehtävää isän taiteilijauran hyväksi, ja sitä ei turvallisesti voitu uskoa Junelle, vaikka hän olikin tarjoutunut ottamaan sen huolekseen. Mutta Jonista ja hänen äidistään tuntui, että jos June ottaisi haltuunsa isän salkut, piirustukset, jotka eivät olleet vielä olleet näytteillä, ja keskeneräiset työt, saisi koko tuotanto osakseen niin jäätäviä tuulia Paul Postin ja toisten hänen atelierinsa vieraitten taholta, että se pian jäätyisi pois hänen omasta lämpimästä sydämestäänkin. Vanhanaikaisella tasollaan ja omassa lajissaan Jolyonin tuotanto oli hyvä, eivätkä he voineet sietää ajatusta, että se joutuisi naurunalaiseksi. Yhden miehen näyttely hänen teoksistaan oli pienin rakkaudenosoitus hänelle, jota he olivat rakastaneet, ja tämän valmistelemisessa he kuluttivat monta tuntia yhdessä. Jonin kunnioitus isää kohtaan kasvoi omituisesti. Nämä tutkimukset näyttivät hänelle sen hiljaisen sitkeyden, millä isä oli tehnyt keskinkertaisesta lahjakkuudestaan jotakin todella yksilöllistä. Täällä oli suuret määrät teoksia, jotka osoittivat lakkaamatonta syventymistä ja näkövoiman kantavuuden kasvua. Tosin ei mitään oikein syvää ja hyvin kantavaa — mutta sellaisenaan oli tuotanto selvä, tunnollinen ja täydellinen. Ja muistaessaan kuinka kokonaan isä oli vapaa ylimielisyydestä tai itsetietoisuudesta, kuinka ivallisen nöyrästi hän aina oli puhunut omista ponnistuksistaan sanoen itseään aina vain »amatööriksi», ei Jon voinut olla ajattelematta, että hän ei ollut todella tuntenut isäänsä. Ottaa itsensä vakavasti, mutta ei koskaan väsyttää toisia antamalla heidän huomata, että hän teki niin, näytti olleen hänen vallitseva periaatteensa. Siinä oli jotakin, mikä vetosi poikaan ja sai hänet sydämestään yhtymään äidin vakuutukseen: »Hänessä oli todellista hienostusta, hän ei voinut olla ajattelematta toisia, mitä ikinä tekikään. Ja kun hän teki päätöksen, joka oli vastoin toisten ajatusta, teki hän sen mahdollisimman vähän uhmaten — niin toisin kuin nykyaika, eikö totta? Kahdesti elämässään hänen piti asettua vastustamaan kaikkia, eikä se kuitenkaan koskaan tehnyt häntä katkeraksi.» Jon näki kyynelten vuotavan hänen kasvoilleen, jotka hän heti käänsi poispäin. Äiti oli niin hiljainen surussaan, että väliin Jon oli arvellut, että tapaus ei ollut koskenutkaan häneen niin kovasti. Nyt, katsoessaan äitiään hän ymmärsi, kuinka kaukana sekä isästään että äidistään hän vielä oli itsehillinnässä ja arvokkuudessa. Ja hän hiipi äitinsä luo pannen kätensä hänen vyötäisilleen. Äiti suuteli häntä nopeasti, mutta melkein intohimoisesti, ja poistui huoneesta.

Atelieri, jossa he olivat lajitelleet tauluja ja kirjoittaneet allekirjoituksia, oli aikoinaan ollut Hollyn kouluhuone, hänen silkkimatojensa, kuivatun lavendelinsa, soittoläksyjensä ja muitten opetusmuotojensa hallussa. Nyt, heinäkuun lopulla, ja vaikka huone antoikin pohjoiseen ja itään, tuli lämmin, unelias ilma sisään haalistuneitten sinipunervain pellavaverhojen välistä. Pelastaakseen vähän mennyttä loistoa, joka kultaisen, niitetyn sängen tavoin liittyy huoneeseen, jonka omistaja on lähtenyt, oli Irene pannut maalintahrimalle pöydälle maljakollisen punaisia ruusuja. Tämä maljakko ja Jolyonin lempikissa, joka vielä pysytteli autioksi jääneessä huoneessa, olivat tämän hajoitetun, surullisen työhuoneen hauskat kohdat. Jon seisoi pohjoisikkunan ääressä vetäen sieraimiinsa ilmaa, johon salaperäisesti yhtyi mansikkain lämmintä tuoksua. Hän kuuli auton ajavan pihaan. Lakimiehiä taaskin jonkin joutavan asian vuoksi! Miksi tuo tuoksu teki niin kipeätä? Ja mistä se tuli — tällä puolen taloa ei ollut mansikkamaita. Vaistomaisesti hän otti rypistyneen paperipalan taskustaan ja kirjoitti muutamia katkonaisia sanoja. Hänen rintansa alkoi lämmetä, hän hieroi kämmeniään yhteen. Pian hän oli saanut kokoon seuraavaa:

»Jos laulun loisin ma pienoisen, Mi rauhaan tuutisi sydämen, tulis lauluuni pieniä seikkoja vain, tulis tuoksua kukkain puhkeevain, veden loisketta, siipien havinaa, kotikissan kehruuta leppoisaa ja kuisketta kaikkein hiljaisinta, mitä tuulessa huokaa ruohikon pinta. Olis laulu niin kirkas ja hentoinen kuin kukka tai kiitävä perhonen, ja kun umpustaan se aukeais, se kauas lentää sais.»

Hän kertaili vielä säkeitä itsekseen ikkunan luona, kun hän kuuli nimeään mainittavan ja kääntyessään ympäri näki Fleurin. Tämän hämmästyttävän näyn edessä hän ei ensin liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, mutta Fleurin kirkas, eloisa katse vangitsi taas hänen sydämensä kokonaan. Sitten hän meni pöydän eteen ja sanoi: »Kuinka ystävällistä, että tulit!» ja näki Fleurin rävähtävän taaksepäin kuin jos Jon olisi heittänyt jotakin hänen päälleen.

»Minä kysyin sinua», sanoi Fleur, »ja he ohjasivat minut tänne. Mutta minä voin lähteä pois taas.»

Jon tarrautui maalin tahriman pöydän reunaan. Fleurin kasvot ja vartalo ilmavassa puvussaan piirtyivät niin hämmästyttävän elävinä hänen näkökalvoonsa, että jos tyttö olisi painunut lattian alle, olisi Jonin vielä täytynyt nähdä hänet.

»Minä tiedän, että valehtelin sinulle, Jon. Mutta tein sen rakkaudesta.»

»Niin, oi, niin! Ei se merkitse mitään.»

»Minä en vastannut kirjeeseesi. Mitä se olisi hyödyttänyt — ei ollut mitään vastattavaa. Minä tahdoin sen sijaan nähdä sinut.» Hän ojensi molemmat kätensä, ja Jon tarttui niihin pöydän yli. Hän yritti sanoa jotakin, mutta koko hänen huomionsa kiintyi siihen, että hän ei vain loukkaisi Fleurin käsiä. Hänen omat kätensä tuntuivat niin kovilta ja Fleurin niin pehmeiltä. Tyttö sanoi melkein uhmaten:

»Tuo vanha tarina — oliko se niin kovin hirmuinen?»

»Oli.» Hänenkin äänessään kuului uhmaa.

Fleur veti kätensä pois. »Minä en luullut, että pojat meidän päivinämme olisivat sidotut äitinsä esiliinan nauhoihin.»

Jonin leuka nousi pystyyn kuin jos sitä olisi lyöty.

»Oi, minä en tarkoittanut sitä, Jon. Oli kauheata sanoa niin!» Hän tuli Jonin viereen. »Jon, rakas, minä en tarkoittanut sitä.»

»Hyvä on.»

Hän oli pannut molemmat käsivartensa Jonin hartioille ja painanut otsansa niihin, hänen hattunsa reuna oli koskettanut Jonin kaulaa ja Jon tunsi sen värisevän. Mutta hän oli kuin lamaantunut eikä osannut vastata. Fleur hellitti hänen olkapäistään ja vetäytyi pois.

»No niin, minä menen, jos et tarvitse minua. Mutta en minä sentään luullut, että olisit hylännyt minut.»

»Minä en olekaan», huusi Jon heräten äkkiä eloon. »Minä en voi. Minä koetan taas.»

Fleurin silmät välkkyivät, hän nojautui Joniin. »Jon — minä rakastan sinua! Älä jätä minua! Jos sen teet, en tiedä mitä — minä olen niin epätoivoissani. Mitä se merkitsee — koko tuo menneisyys — verrattuna tähän?»

Fleur riippui hänen kaulassaan. Jon suuteli hänen silmiään, poskiaan, huuliaan. Mutta suudellessaan häntä Jon näki tuon kirjeen lehdet, jotka olivat pudonneet hänen makuuhuoneensa lattialle — isänsä valkeat, kuolleet kasvot — äitinsä polvillaan isän edessä. Fleurin kuiskaus: »Suostuta hänet! Lupaa! Oi, Jon, koeta!» tuntuivat hänen korvissaan lapsellisilta. Hän tunsi itsensä kummallisen vanhaksi.

»Minä lupaan!» mumisi hän. »Mutta sinä et ymmärrä.»

»Hän tahtoo tärvellä meidän elämämme vain siksi, että —»

»Niin, miksi?»

Taaskin hänen äänessään oli haaste, ja Fleur ei vastannut. Fleurin käsivarret tiukkenivat hänen ympärillään ja hän vastasi tytön suudelmiin, mutta kesken antaumustakin myrkky vaikutti hänessä, tuon kirjeen myrkky. Fleur ei tietänyt — ei ymmärtänyt — hän tuomitsi väärin Jonin äitiä, hän tuli vihollisen leiristä! Niin rakastettava, ja Jon rakasti häntä niin — kuitenkin, kesken syleilyä hän ei voinut olla muistamatta Hollyn sanoja: »Minä luulen, että hänellä on 'omistava' luonne», ja äitinsä sanoja: »Rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi!»

Kun Fleur oli lähtenyt kuin intohimoinen uni jättäen kuvansa hänen silmiinsä, suudelmansa hänen huulilleen, ankaran kivun hänen sydämeensä, nojautui Jon ikkunasta kuunnellen auton ääntä hänen ajaessaan pois. Vieläkin mansikan tuoksua, vieläkin noita pieniä kesän ääniä, joista hän tahtoi tehdä laulunsa, vieläkin tuo nuoruuden ja onnen lupaus huokaavassa, häilyvässä, lepattavassa heinäkuussa — ja hänen sydämensä revittynä! Kaipuu oli väkevänä hänessä, toivo korkeana, mutta katse painuneena, häpeissään. Mikä viheliäinen tehtävä oli hänen edessään! Jos Fleur oli onneton, oli hän myös — katsellessaan huojuvia poppeleita, vaikeitten pilvien kulkua, auringonvaloa ruoholla.

Hän odotti iltaa, kunnes heidän melkein äänetön päivällisensä oli ohi, kunnes äiti oli soittanut hänelle — ja vieläkin hän odotti, tuntien, että äiti tiesi, mitä hän aikoi sanoa. Äiti suuteli häntä ja meni yläkertaan, ja hän jäi katsomaan kuutamoa ja koiperhosia ja sitä värityksen epätodellisuutta, joka hiipii maisemaan kesäyönä. Ja hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata takaisin menneisyyteen — vain kolme kuukautta taaksepäin, tai vuosia eteenpäin tulevaisuuteen. Nykyisyys pimeine, julmine päätöksineen suuntaan tai toiseen tuntui mahdottomalta. Hän ymmärsi nyt paljon selvemmin kuin alussa, miltä äidistä tuntui, ikäänkuin tuon kirjeen kertoma tarina olisi ollut myrkkyitu, joka aiheutti hänessä jonkinlaisen puoluehengen kuumeen, niin että hän todella oli tietoinen kahdesta leiristä, äidin ja hänen — Fleurin ja hänen isänsä. Olkoon vain kuollut, tuo vanha omistuksen ja vihollisuuden murhenäytelmä, mutta kuolleetkin seikat ovat myrkkyä kunnes aika puhdistaa ne pois. Hänen rakkautensakin tuntui tahriintuneelta, maallisemmalta, siinä väijyi katala epäilys, mahtaisiko Fleur, niinkuin hänen isänsä, tahtoa omistaa. Se ei ollut sanoiksipuettu, aivan salainen epäilys vain, kauhean arvoton, joka hiipi hänen muistojensa kiihkeyteen, kosketti himmentävällä henkäyksellään noitten ihastuttavain kasvojen ja vartalon vilkkautta ja suloa — epäilys, joka ei ollut kyllin todellinen vakuuttamaan häntä läheisyydestään, mutta juuri tarpeeksi todellinen tärvelemään täydellisen luottamuksen. Ja täydellinen luottamus oli oleellista Jonille, joka ei vielä ollut kahtakymmentä. Hänellä oli nuoruuden kiihkeä halu antaa molemmin käsin eikä ottaa kummallakaan — antaa rakastaen jollekin, joka oli yhtä välittömän jalomielinen kuin hän itse. Varmasti Fleur oli! Jon nousi istuimeltaan ikkunan vieressä ja kulki edestakaisin suuressa, harmaassa, aavemaisessa huoneessa, jonka seinät olivat hopeakankaan verhoamat. Tämä talo — niin isä oli sanonut tuossa kuolinvuoteen kirjeessä — tämä talo oli rakennettu äitiä varten, että hän asuisi siinä Fleurin isän kanssa. Hän ojensi kätensä hämärässä ikäänkuin tarttuakseen vainajan haamumaiseen käteen. Hän sulki kätensä koettaen tuntea siinä isänsä laihojen, kadonneitten sormien kosketuksen, puristaakseen niitä ja rauhoittaakseen häntä — hän oli isän puolella. Vangitut kyynelet saivat hänen silmänsä tuntumaan kuivilta ja kuumilta. Hän palasi ikkunan ääreen. Ulkona oli lämpimämpi, ei niin haaveenomaista, turvallisempaa, ulkona loisti kultainen kuu, joka vasta kolme päivää sitten oli ollut täysi. Yön vapaus teki hyvää. Jospa Fleur ja hän olisivat saaneet kohdata autiolla saarella ilman menneisyyttä — Luonto vain talonaan! Jonilla oli vielä suuri kunnioitus autioita saaria kohtaan, missä kasvoi leipäpuita ja vesi oli sininen korallirannoilla. Yö oli syvä, yö oli vapaa — siinä oli houkutusta, viekoittelua, lupausta, selvyyttä vaikeuksista, rakkautta! Mammanpoika, sidottu äidin—! Hänen poskiaan poltti. Hän sulki ikkunan, veti verhot eteen, sammutti lampetin ja meni yläkertaan.

Ovi hänen huoneeseensa oli auki, valo sytytetty. Äiti, vielä iltapuvussa, seisoi ikkunan edessä. Äiti kääntyi ja sanoi:

»Istu, Jon, nyt puhelemme.» Hän istahti ikkunalaudalle, Jon vuoteelleen. Äiti oli kääntänyt profiilinsa häneen, hänen vartalonsa kauneus ja sulo, otsan, nenän ja kaulan hieno viiva, koko tuo äidin outo ja ikäänkuin etäinen hienostus liikutti Jonia. Äiti ei koskaan kuulunut ympäristöihinsä. Hän ikäänkuin tuli niihin jostakin! Mitä äiti aikoi sanoa hänelle, jolla oli sellaisia asioita sydämellään?

»Minä tiedän, että Fleur oli täällä tänään. En ihmettele.» Oli kuin hän olisi sanonut: »Hän on isänsä tytär!» Ja Jonin sydän kovettui. Irene jatkoi hiljaa:

»Isän kirje on minulla. Otin sen talteen tuona yönä. Tahdotko sen takaisin, kultaseni?»

Jon pudisti päätään.

»Olin tietysti lukenut sen ennenkuin hän antoi sen sinulle. Se ei oikein antanut tarkkaa kuvaa rikollisuudestani.»

»Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

»Hän esitti asiat hyvin kauniisti, mutta minä tiedän, että mennessäni ilman rakkautta naimisiin Fleurin isän kanssa tein kauhean teon. Onneton avioliitto, Jon, voi tuhota toistenkin elämän, ei vain omaamme. Sinä olet peloittavan nuori, rakkaani, ja peloittavan rakastunut. Luuletko, että ehkä voisit tulla onnelliseksi tuon tytön kanssa?»

Tuijottaen hänen tummiin silmiinsä, joita tuska vielä tummensi, Jon vastasi:

»Voisin — oi, voisin toki, jos sinä vain voisit olla onnellinen.»

Irene hymyili.

»Kauneuden ihailu ja omistamisen halu ei ole rakkautta. Entä jos sinun tapauksestasi tulisi samanlainen kuin minun — sellainen, jossa kaikki syvin tukehtuu, liha yhtyy, ja henki on sodassa!»

»Miksi siitä tulisi niin, äiti? Sinä ajattelet, että hänen täytyy tulla isäänsä, mutta hän ei tule. Minä olen nähnyt isän.»

Taaskin oli Irenen huulilla hymy, ja Jonissa jokin horjui. Tuossa hymyssä oli niin paljon ironiaa ja kokemusta.

»Sinä olet antaja, Jon, hän on ottaja.»

Tuo arvoton epäily, tuo kummitteleva epävarmuus taaskin!

Hän sanoi kiivaasti:

»Hän ei ole sellainen — hän ei ole. Mutta minä vain siksi, että en voi tehdä sinua onnettomaksi, äiti, nyt kun isä —» Hän iski nyrkit otsaansa.

Irene nousi.

»Minähän sanoin sinulle tuona yönä, rakkaani, että et välittäisi minusta. Minä tarkoitin sitä. Ajattele itseäsi ja omaa onneasi! Minä voin kestää kaiken — sehän on omaa syytäni.»

Taaskin sana »Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

Irene tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsilleen.

»Onko pääsi kipeä, kultaseni?»

Jon pudisti päätään. Kipu ei ollut päässä, vaan rinnassa — oli kuin nuo kaksi rakkautta olisivat repineet rikki hänen rintansa kudoksen.

»Minä tulen aina rakastamaan sinua yhtä paljon, Jon, mitä ikinä teetkin. Sinä et menetä mitään.» Hän hiveli Jonin tukkaa lempeästi ja meni pois.

Jon kuuli oven sulkeutuvan ja heittäytyi vuoteelleen maaten siinä hengitystään pidättäen, mielessä kauhea, jännittynyt tunne.

7. LÄHETTILÄS

Soames kysyi tytärtään teenjuonnin aikana ja sai kuulla, että Fleur oli ollut autolla ulkona kahdesta saakka. Kolme tuntia! Minne hän oli lähtenyt? Lontooseenko sanomatta sanaakaan hänelle? Soames ei ollut koskaan oikein suostunut autoihin. Hän oli omaksunut ne periaatteessa — niinkuin ainakin synnynnäinen empiristi tai Forsyte, joka hyväksyi jokaisen uuden edistysoireen sanomalla: »No niin, emme enää voi tulla toimeen ilmankaan.» Mutta itse asiassa autot hänen mielestään olivat väsyttäviä, suuria, pahanhajuisia laitoksia. Annette pakotti häntä omistamaan auton — se oli Rollhard, jossa oli helmenharmaat tyynyt, sähkövalo, pienet peilit, tupakkakupit, kukkamaljat — jotka kaikki haisivat paloöljyltä ja bensiiniltä — mutta Soames katseli autoa melkein samoin silmin kuin hän aikoinaan oli katsellut lankoaan Montague Dartiea. Auto edusti kaikkea, mikä oli nopeata, epävarmaa ja pinnan alta öljyistä nykyajan elämässä. Mikäli nykyajan elämä kävi yhä nopeammaksi, irrallisemmaksi, nuoremmaksi, sitä mukaa Soames itse tuli vanhemmaksi, hitaammaksi, tiukemmaksi, ajatuksissa ja puheissa yhä enemmän samanlaiseksi kuin hänen isänsä James oli ollut aikoinaan. Hän melkein huomasi sen itse. Vauhti ja edistys miellyttivät häntä yhä vähemmän, ja auto itsessään tiesi eräänlaista pöyhkeilyä, joka hänen mielestään saattoi ärsyttää työväen nykyistä mielialaa. Kerran oli tuo Sims, autonkuljettaja, ajanut erään työmiehen ainoan rahasijoituksen päälle. Soames ei ollut unohtanut koiran isännän käyttäytymistä, vaikka moni ei olisi pysähtynyt kuuntelemaan sitä. Hän sääli koiraa ja olisi ollut täysin valmis ajamaan sen asiaa autoa vastaan, jollei tuo lurjus olisi ollut niin raivoissaan. Kun neljästä tunnista pian oli tullut viisi eikä Fleuriä vain kuulunut, alkoivat kaikki autovastaiset mielteet, jotka perustuivat omiin kokemuksiin tai kuulopuheisiin, kasautua hänen mieleensä ja jäytävä tunne kaivoi hänen vatsanpohjaansa. Seitsemältä hän pyysi pikapuhelun Winifredille. Ei! Fleur ei ollut käynyt Green Streetillä. Missä hän sitten oli? Soamesin mielessä alkoi kummitella kuvia jostakin kauheasta onnettomuudesta, rakastettu tytär makasi maassa, kauniit liehureunukkeet veren ja pölyn tahrimina. Soames meni hänen huoneeseensa ja alkoi tutkia hänen tavaroitaan. Hän ei ollut ottanut mitään mukaansa — ei pukeutumistarpeita, ei jalokiviä. Ja tämä seikka, joka tavallaan oli huojennus, sai hänet vielä enemmän pelkäämään tapaturmaa. Kauheata olla avuton, kun rakkain olento oli poissa, varsinkin kun ei voinut sietää minkäänlaista hälyä tai julkisuutta! Mitä hän tekisi, jos Fleur ei tulisi takaisin yöksi?

Neljännestä yli seitsemän hän kuuli auton tulevan. Suuri paino putosi hänen sydämeltään, hän kiirehti alas. Fleur nousi autosta — kalpeana ja väsyneen näköisenä, mutta muuten aivan kunnossa. Soames kohtasi hänet hallissa.

»Sinä olet säikyttänyt minut. Missä olet ollut?»

»Robin Hillissä. Anna anteeksi, rakas. Minun oli mentävä, kerron sinulle sitten.» Ja suudellen isää ohimennen hän juoksi portaita ylös.

Soames odotti salissa. Robin Hillissä? Mitä se merkitsi?

Tästä aiheesta he eivät voineet keskustella päivällisellä — ateria oli pyhitetty hovimestarin herkkätunteisuudelle. Hermojen tuska, jonka Soames oli kokenut, huojennus, jota hän oli tuntenut tietäessään tytön olevan turvassa, heikensi hänen kykyään tuomita Fleurin tekoa tai asettua vastustamaan hänen aikeitaan. Hän odotti helpottuneen tympeänä tytön ilmoitusta. Elämä oli kummallinen juttu. Tässä hän oli kuudenkymmenen viiden vuoden vanhana eikä voinut tapauksille sen enempää kuin jos hän ei olisikaan neljänkymmenen vuoden ajan koettanut rakentaa taattua oloa — aina jotakin, jolle ei voinut mitään! Hänen päivällispukunsa taskussa oli kirje Annettelta. Tämä tulisi takaisin kahden viikon päästä. Soames ei vähääkään tietänyt, mitä Annette oli ollut tekemässä. Ja hän oli iloinen, kun ei tietänyt. Annetten poissaolo oli ollut huojennus. Poissa silmistä, poissa mielestä! Ja nyt hän tulisi takaisin. Uusi huoli! Ja Bolderbyn vanha Crome oli mennyt — Dumetrius oli saanut sen — kaikki vain siksi, että tuo nimetön kirje oli saanut hänet unohtamaan koko asian. Hän pani salaa merkille jännittyneen ilmeen tyttärensä kasvoilla, ikäänkuin tämäkin katselisi taulua, jota ei voinut ostaa. Soames melkein toivoi sotaa takaisin. Huolet eivät silloin tuntuneet aivan yhtä huolestuttavilta. Fleurin hyväilevästä äänestä, hänen kasvojensa ilmeestä Soames päätti, että tyttö tahtoi häneltä jotakin, mutta hän ei tietänyt, olisiko viisasta suostua. Hän työnsi juuston pois koskematta siihen ja otti Fleurin seuraksi savukkeen.

Päivällisen jälkeen Fleur pani sähköpianon käyntiin. Ja Soames aavisti pahinta, kun tyttö istahti jalkatyynylle hänen polviensa eteen ja pani kätensä hänen käteensä.

»Kultaseni, ole kiltti minulle. Minun täytyi tavata Jon — hän kirjoitti minulle. Hän koettaa tehdä voitavansa äitiinsä nähden. Mutta minä olen ajatellut asiaa. Sinun käsissäsi asia oikeastaan on, isä. Jospa vain voisit vakuuttaa Jonin äidille, ettei tämä mitenkään merkitse menneisyyden uudistamista! Että minä pysyn sinun omanasi ja Jon hänen omanaan, että sinun ei tarvitse koskaan nähdä Jonia tai häntä eikä hänen tarvitse koskaan nähdä sinua tai minua. Sinä vain voisit vakuuttaa sen hänelle, rakas, koska sinä vain voit luvata. Toisten ihmisten puolesta ei voi mennä lupaamaan. Varmaankaan sinun ei olisi liian vaikeata tavata häntä tämän ainoan kerran — nyt kun Jonin isäkin on kuollut.»

»Liian vaikeata?» toisti Soames. »Koko asia on järjetön.» »Sinä tiedät», sanoi Fleur katsomatta ylös, »itse asiassa sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että näkisit hänet.»

Soames oli vaiti. Fleurin sanat olivat ilmaisseet totuuden, joka oli liian syvä hänen myönnettäväkseen. Fleur pujotteli sormensa hänen sormiensa väliin — ne pitivät kiinni kuumina, hentoina, kiihkeinä. Tämä hänen lapsensa kiertäisi itselleen tien vaikka kivimuuriin!

»Mitä minun pitää tehdä, jollet suostu, isä?» hän sanoi hyvin pehmeästi.

»Minä teen mitä hyvänsä sinun onnesi tähden», sanoi Soames, »mutta tämä asia ei ole onneksesi.»

»Oi, se on, se on!»

»Se kaivaa vain esille vanhoja asioita», sanoi Soames katkerana.

»Mutta ne ovat jo esillä. Nyt ne on vain saatava asettumaan. On saatava Jonin äiti tuntemaan, että kysymyksessä on vain meidän elämämme, ei sinun eikä hänen. Sinä voit sen tehdä, isä, minä tiedän että voit.»

»Paljon sinä sitten tiedätkin», vastasi Soames jurosti.

»Jos tahdot, Jon ja minä kyllä odotamme vuoden — kaksi vuotta, jos niin haluat.»

»Minusta näyttää», mutisi Soames, »että et välitä vähääkään siitä, miltä minusta tuntuu.»

Fleur painoi isän käden poskeaan vastaan.

»Välitänpäs, kultani. Mutta sinä et tahtoisi nähdä minua kauhean onnettomana.» Kuinka tuo tyttö kiemurteli tahtonsa perille! Ja vaikka Soames kaikin voimin koettikin uskoa, että Fleur välitti hänestä — hän ei ollut varma — ei varma! Ainoa, josta hän välitti, oli tuo poika! Miksi hän auttaisi Fleuriä saamaan tuon pojan, joka tappaisi hänen rakkautensa isää kohtaan? Minkätähden? Kaikkien Forsyten lakien mukaan se oli mieletöntä. Eihän siitä hyötynyt mitään — ei mitään! Antaa hänet tuolle pojalle! Päästää hänet vihollisen leiriin, tuon naisen vaikutuksen alaiseksi, joka oli loukannut häntä niin syvästi! Hitaasti — välttämättä — hän menettäisi tämän elämänsä kukkasen! Ja äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä oli märkä. Hänen sydämensä hypähti tuskallisesti. Hän ei voinut sietää kuulla Fleurin itkevän. Hän pani toisen kätensä nopeasti Fleurin kädelle, ja kyynel putosi siihenkin. Hän ei voinut jatkaa tällä tavoin! »No, no», sanoi hän, »minä ajattelen asiaa ja teen minkä voin. Kas niin, kas niin!» Jos Fleurin piti saada onnensa — ei sille mitään voinut, hän ei voinut kieltäytyä auttamasta häntä. Ja jotta Fleur ei rupeaisi kiittämään häntä Soames nousi tuoliltaan ja meni sähköpianon luo — joka piti sellaista meteliä! Se lopetti juuri soittonsa heikosti suristen, kun hän ehti viereen. Hänen oman lapsuutensa pelirasia, jonka äiti sunnuntai-iltapäivisin oli pannut soittamaan »Iloista seppää» tai »Kaunoista satamaa», oli aina tehnyt hänet surulliseksi. Tässä se oli taaskin — sama juttu, suurempana ja kalliimpana vain, ja nyt se soitti »Villejä, villejä naisia» ja »Poliisin lupapäivää», eikä hänellä itsellään enää ollut samettipukua eikä taivaansinistä kaulusta. »Profond on oikeassa», ajatteli hän, »ei tästä kaikesta ole mihinkään! Me kuljemme kaikki hautaa kohden!» Ja tämä hämmästyttävän sielullinen ajatus mielessään hän lähti ulos.

Hän ei nähnyt Fleuriä enää sinä iltana. Mutta aamiaisella hänen silmänsä seurasivat isää pyytävinä, eikä Soames voinut paeta niiden vetoomusta — eipä siltä, että hän olisi aikonut yrittääkään. Ei! Hän oli päättänyt ryhtyä tuohon hermoja raatelevaan toimeen. Hän lähtisi Robin Hilliin — tuohon muistojen taloon. Hauska muisto — tuo viimeinenkin! Koettaa erottaa tuon pojan isä ja äiti toisistaan avioeron uhalla! Hän oli usein myöhemmin ajatellut, että juuri tuo teko oli ratkaissut heidän liittonsa. Ja nyt hän oli matkalla ratkaisemaan tuon pojan ja tyttärensä liiton. »Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, että minulle tällaisia tehtäviä pannaan», ajatteli hän. Hän meni junalla kaupunkiin ja kaupungista edelleen Robin Hilliin ja käveli asemalta pitkää loivaa tietä, joka oli vielä hyvin samanlainen kuin hän muisti sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kummallista — niin lähellä Lontoota! Täällä oli ilmeisesti joku, joka piti kiinni maasta. Tämä miete rauhoitti häntä, kun hän käveli korkeitten pensasaitojen välitse, hitaasti, että ei kuumenisi liikaa, vaikka päivä olikin melko viileä. Loppujen lopulta on maa sentään jotakin todellista, se ei muutu. Maa ja hyvät taulut! Arvot voivat hieman vaihdella, mutta kaiken kaikkiaan ne olivat aina nousussa — niistä kannatti pitää kiinni maailmassa, jossa oli niin paljon epätodellista, halpaa rakennustapaa, muuttuvia muoteja, tuollaista »Tänään täällä ja huomenna poissa»henkeä. Ranskalaiset olivat ehkä oikeassa talonpoikaisomistuksessaan, vaikka hänellä ei ollut suurtakaan ajatusta ranskalaisista. Oma maapala. Siinä oli jotakin lujaa! Hän oli kuullut talonpoikaisia maanomistajia kuvattavan härkäpäiseksi joukoksi, oli kuullut nuoren Montin sanovan isäänsä härkäpäiseksi Morning Postilaiseksi — tuo herjaava nuori lurjus. No niin, oli pahempaa kuin härkäpäisyys tai Morning Postin lukeminen. Oli Profond ja hänen heimonsa ja kaikki nuo sosialistit ja suuriääniset poliitikot ja »villit, villit naiset!» Pahempia asioita oli paljon! Ja äkkiä Soames tunsi olevansa heikko, kuumissaan ja horjuva. Pelkkää hermostusta edessäolevan kohtauksen johdosta! Niin kuin Juley täti olisi voinut sanoa Dosset Forsyten sanoilla, hänen hermonsa olivat »kurilliset». Hän saattoi nyt puitten lomasta nähdä talon, tuon talon, jonka rakentamista hän oli seurannut tarkoittaen sen itselleen ja tuolle naiselle, joka kummallisen kohtalonkäänteen vuoksi oli joutunutkin asumaan siinä toisen kanssa! Hän alkoi ajatella Dumetriusta, kunnan lainoja ja muita rahansijoitusten muotoja. Hän ei voinut suostua kohtaamaan tuota naista hermot värisevinä, hän, joka merkitsi tuomiopäivää Irenelle niin taivaassa kuin maan päällä, hän, laillisen omistuksen henkilöitymä, kohtaamassa laeista riippumattoman kauneuden ruumistumaa. Hänen arvonsa vaati tunteettomuutta tämän lähetintoimen aikana, jonka tarkoituksena oli liittää yhteen heidän jälkeläisensä, jotka olisivat olleet veli ja sisar, jos tuo nainen olisi käyttäytynyt oikein. Tuo viheliäinen sävel »Villejä, villejä naisia» pyöri hänen päässään, hullunkurista kyllä, sillä säveliä ei siinä tavallisesti kuulunut. Kulkiessaan talon edustalla olevien poppelien ohi hän ajatteli: »Kylläpä ne ovat kasvaneet! Minä annoin istuttaa ne.»

Palvelustyttö tuli avaamaan.

»Tahdotteko ilmoittaa — herra Forsyte, hyvin erikoisissa asioissa.»

Jos Irene ymmärsi kuka hän oli, hän luultavasti ei tahtoisi ottaa vastaan. »Kautta kunniani», ajatteli hän paatuen sitä mukaa kuin ottelu läheni, »tämä on nurinkurinen asia!»

Tyttö tuli takaisin. »Tahtoisiko herra ilmoittaa asiansa?»

»Sanokaa, että se koskee herra Jonia», sanoi Soames.

Ja taas kerran hän oli yksin tuossa hallissa, jonka harmaan valkean marmorialtaan Irenen ensimmäinen rakastaja oli piirtänyt. Ah, Irene oli ollut huono nainen — rakastanut kahta miestä eikä häntä itseään! Hänen piti muistaa se joutuessaan vielä kerran kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Ja äkkiä hän näki Irenen noitten pitkien, raskaitten purppuraverhojen raossa, huojuvana, ikäänkuin epäröiden. Siinä oli taas tuo vanha täydellinen tasapaino ja viivakauneus, vanha, yllättynyt, tummasilmäinen totisuus, vanha, tyven, torjuva ääni: »Ole hyvä ja tule sisään.»

Soames astui raosta sisään, Niinkuin taidesalongissa ja konditoriassa, niin näytti Irene hänestä vieläkin kauniilta. Ja tämä oli ensimmäinen kerta — ensimmäinen — siitä saakka kuin Soames oli mennyt hänen kanssaan naimisiin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kun Soames puhutteli häntä ilman laillista oikeutta sanoa häntä omakseen. Irene ei ollut mustissa — tuon miehen radikaalisia ajatuksia, luultavasti.

»Pyydän anteeksi, että tulen», sanoi hän jurosti, »mutta tuo asia pitää järjestää tavalla tai toisella.»

»Etkö tahdo istua?»

»En, kiitos.»

Suuttumus hänen oman väärän asemansa, kärsimättömyys kohteliaisuusmuotojen johdosta heidän välillään valtasi hänet, ja sanat ryöppysivät kiivaina:

»Se on helvetillinen onnettomuus, minä olen tehnyt parhaani estääkseni sitä. Tyttäreni on mielestäni hullu, mutta olen tottunut sietämään hänen oikkujaan, sitävarten olen nyt täällä. Otaksun, että olet kiintynyt poikaasi.»

»Koko sydämestäni.»

»No niin?»

»Hän saa itse ratkaista.»

Soamesilla oli tunne, että hänet oli nolattu. Aina — aina Irene oli nolannut häntä, noinakin avioliiton vanhoina alkuaikoina.

»Se on hullu ajatus», sanoi hän.

»Niin on.»

»Jos sinä vain olisit —! Niin, he voisivat olla —», hän ei päättänyt lausettaan »veli ja sisar, ja kaikesta tästä olisi säästytty», mutta hän näki Irenen värähtävän ikäänkuin hän olisi sanonut sen, ja tämän näyn pistämänä hän meni ikkunan ääreen. Siellä eivät puut olleet kasvaneet — ne eivät voineet, ne olivat vanhoja!

»Mitä minuun tulee», sanoi Soames, »voin rauhoittaa mieltäsi. Minä en halua nähdä sinua enkä sinun poikaasi, jos tästä avioliitosta tulee tosi. Nuoret ihmiset tähän aikaan ovat — ovat arvaamattomia. Mutta minä en voi sietää nähdä tytärtäni onnettomana. Mitä saan sanoa hänelle, kun lähden takaisin?»

»Ole hyvä ja sano sama, minkä sanoin sinulle, että Jon saa itse päättää.»

»Etkö sinä siis vastusta?»

»Koko sydämestäni, mutta en huulillani.»

Soames seisoi sormeaan purren.

»Minä muistan erään illan —», sanoi hän äkkiä, ja vaikeni sitten. Mikä siinä oli — mikä tässä naisessa oli, joka ei mahtunut hänen vihansa ja tuomionsa neljän seinän sisään? »Missä hän on — poikasi?»

»Isänsä atelierissä, luulisin.»

»Ehkä kutsut hänet tänne.»

Soames katseli, kun hän soitti kelloa, hän katseli tyttöä, joka tuli sisään.

»Olkaa hyvä ja sanokaa Jon herralle, että tarvitsen häntä.» »Jos hän saa ratkaista», kiirehti Soames sanomaan, kun tyttö oli mennyt, »voi luullakseni pitää varmana, että tämä luonnoton avioliitto tulee solmittavaksi, ja siinä tapauksessa on suoritettava koko joukko muodollisuuksia. Kenen kanssa joudun tekemisiin — Herringsinkö?»

Irene nyökäytti päätään.

»Mitä tälle talolle tullaan tekemään?»

»Mitä Jon haluaa.»

»Tämä talo», sanoi Soames äkisti. »Minulla oli toiveita, kun aloitin sitä. Jos he tulevat asumaan siinä — heidän lapsensa! Sanotaan että on jokin sellainen kuin Nemesis. Uskotko sinä siihen?»

»Uskon.»

»Oh! Todellako!»

Hän oli tullut ikkunan luota ja seisoi aivan Irenen vieressä, joka suuren pianon nurkkauksessa oli kuin saarrettuna.

»Minä en luultavasti tule näkemään sinua enää», sanoi hän hitaasti. »Etkö tahdo puristaa kättäni» — hänen huulensa värisivät — »ja antaa menneisyyden kuolla.» Hän ojensi kätensä. Irenen kasvot kävivät kalpeammiksi, hänen silmänsä yhä tummenivat ja katsoivat liikkumattomina Soamesin silmiin, hänen kätensä olivat ristissä hänen edessään. Soames kuuli ääntä ja kääntyi. Tuo poika seisoi verhojen raossa. Hyvin kummalliselta hän näytti, tuskin hänet tunsi samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt Cork Streetin taidesalongissa — hyvin kummalliselta, paljon vanhemmalta, kasvoissa ei ollut vähääkään nuoruutta — ne olivat kuluneet, jäykät, tukka oli pörröllään, silmät syvällä päässä. Soames teki ponnistuksen ja sanoi kohottaen ylähuultaan tavalla, joka ei ollut oikein hymyä eikä oikein ylenkatsetta:

»No, nuori mies! Olen täällä tyttäreni tähden. Te saatte ratkaista — nähtävästi — tuon asian. Äitinne jättää sen teidän käsiinne.»

Poika tuijotti yhä äitinsä kasvoihin eikä vastannut.

»Tyttäreni tähden olen pakottanut itseni tulemaan», sanoi Soames. »Mitä saan sanoa hänelle, kun tulen takaisin?»

Yhä katsoen äitiinsä poika sanoi hiljaa:

»Sanokaa Fleurille, olkaa hyvä, että siitä ei ole hyötyä, minun täytyy tehdä niinkuin isäni toivoi ennen kuolemaansa.»

»Jon!»

»Niin se on, äiti.»

Eräänlaisen hämmästyksen vallassa Soames katsoi toisesta toiseen, otti sitten sateenvarjon, jonka hän oli pannut tuolille, ja kulki verhoja kohti. Poika väistyi päästäen hänet menemään. Soames poistui verhojen raosta ja kuuli rengasten äänen, kun verhot sulkeutuivat hänen jälkeensä. Tuo ääni vapautti jotakin hänen rinnassaan.

8. SYNKKÄ SÄVEL

Kun Soames käveli pois Robin Hillin talosta, puhkesi aurinko usvaisen säteilevänä näkyviin tuon kolean iltapäivän harmaudesta. Soames, joka oli niin syventynyt maisemamaalauksiin, että harvoin tosissaan etsi luonnon vaikutelmia ulkoilmasta, joutui tuon oikullisen loiston lumoihin — siinä oli voitonriemuista surua, joka sopi hänen omaan tunteeseensa. Voitto tappiossa! Hänen lähetintoimensa oli epäonnistunut. Mutta hän oli päässyt vapaaksi noista ihmisistä, oli saanut tyttärensä takaisin — hänen onnensa kustannuksella. Mitä Fleur sanoisi? Uskoisiko hän, että isä oli koettanut parhaansa? Ja tuon auringon valossa, joka kimmelsi tienvarren jalavilla, pähkinäpuilla ja rautatammilla ja noilla viljelemättömillä pelloilla, Soames tunsi pelkoa. Fleur joutuisi kauheasti kuohuksiin! Isän pitäisi vedota ylpeyteensä. Tuo poika oli hylännyt hänet, ilmoittanut olevansa yhtä puolta sen naisen kanssa, joka niin kauan sitten oli hylännyt hänen isänsä! Soames pusersi kätensä yhteen. Hylännyt hänet, ja miksi? Mikä hänessä oli ollut hullusti? Ja taas kerran hänen oli epämukava olla niinkuin sen, joka katselee itseään ikäänkuin toisten silmillä — niinkuin koiran, joka sattuu näkemään peilikuvansa ja hämmästyy ja pelkää tuota käsittämätöntä ilmiötä.

Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, ja hän söi päivällistä kaupungissa Connoisseurs-klubissa. Syödessään päärynää hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että jollei hän olisi mennyt Robin Hilliin, ei poika ehkä olisikaan päättänyt näin. Hän muisti ilmeen pojan kasvoilla, kun äiti kieltäytyi tarttumasta hänen ojennettuun käteensä. Kummallinen, hullunkurinen ajatus! Oliko Fleur pilannut oman asiansa pyrkiessään liikaan varmuuteen?

Hän tuli kotiin puoli kymmeneltä. Auton ajaessa portista sisään hän kuuli lähtevän moottoripyörän ääntä toiselta portilta. Nuori Mont epäilemättä, joten Fleur ei ollut ainakaan ollut yksinään. Mutta Soames meni sisään masentunein mielin. Salissa, jossa oli kermanvärinen laudoitus, Fleur istui nojaten kyynärpäät polviinsa ja leuan ristiinliitettyihin käsiinsä, istui valkean kamelian edessä, joka täytti tulisijan. Tämä välähdys Fleuristä, ennenkuin hän oli nähnyt isän, uudisti pelon. Mitä tyttö näki noitten vaikeitten kameliain keskellä?

»No, isä?»

Soames pudisti päätään. Hänen kielensä petti. Tämä oli murhatyötä! Hän näki Fleurin silmien laajenevan, hänen huultensa vapisevan.

»Mitä? Mitä? Pian, isä!»

»Rakkaani», sanoi Soames, »minä tein parhaani, mutta —» Ja taaskin hän pudisti päätään.

»Äitikö?»

»Ei», mutisi Soames, »poika. Minun tuli sanoa sinulle, että siitä ei ole hyötyä, hänen pitää tehdä niinkuin hänen isänsä toivoi ennen kuolemaansa.» Hän tarttui Fleuriä vyötäisiin. »Kas niin, lapsi, älä anna heidän loukata itseäsi. He eivät ole pikkusormesi arvoisia.»

Fleur repi itsensä irti hänen otteestaan.

»Sinä et — sinä et voinut panna parastasi. Sinä olet pettänyt minut, isä!»

Katkerasti haavoittuneena Soames katseli tuota kiihkeätä olentoa edessään.

»Sinä et koettanut — sinä et — minä olin hullu — minä en usko, että hän voisi — ei ikinä! Vasta eilen hän —! Oi, miksi pyysin sinua!»

»Niin», sanoi Soames hiljaa, »miksi pyysit? Minä nielin omat tunteeni, tein parhaani sinun tähtesi, vasten parempaa tietoani — ja tämä on palkkani. Hyvää yötä!»

Joka hermo väristen hän meni ovea kohti.

Fleur syöksyi hänen jälkeensä.

»Hän hylkää minut? Tarkoitatko sitä? Isä!»

Soames kääntyi ja pakotti itsensä vastaamaan:

»Niin.»

»Oi», huusi Fleur. »Mitä sinä teit — mitä sinä saatoit tehdä noina vanhoina aikoina?»

Todella hirvittävän vääryyden henkeäsalpaava tunne tyrehdytti puhekyvyn Soamesin kurkussa. Mitä hän oli tehnyt! Mitä he olivat tehneet hänelle! Ja aivan itsetiedottoman arvokkaasti hän pani käden rinnalleen ja katsoi Fleuriin.

»Se on häpeä», huusi Fleur intohimoisesti.

Soames meni ulos. Hän nousi hitaasti ja jäisenä taulusaliin ja käveli aarteittensa keskellä. Raivostuttavaa! Oi! Raivostuttavaa! Tyttö oli hemmoiteltu! Ah, ja kuka oli hemmoitellut häntä? Hän seisoi hiljaa Goya-jäljennöksen edessä. Tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikessa. Hänen elämänsä kukkanen! Ja nyt kerran hän ei voinut saada mitä tahtoi! Soames kääntyi ikkunaan hengittämään ilmaa. Päivänvalo oli katoamassa, kuu nousi, poppelien takana oli kultaa. Mikä ääni se oli? Mitä! Tuo pianontapainen! Synkkä sävel, joka pauhasi ja sykki hurjana! Fleur oli pannut koneen käyntiin — mitä lohdutusta hän siitä sai? Soamesin silmät huomasivat liikettä alhaalla ruohokentän takana, köynnösruusupergolan ja nuorten akasiapuitten alta, mihin kuu paistoi. Siellä hän oli, kävellen edestakaisin. Soamesin sydän hypähti tuskallisesti. Mitä Fleur tekisi tällaisen iskun saatuaan? Kuinka hän, isä, tietäisi? Mitä hän tiesi Fleuristä — hän oli vain rakastanut tyttöä kaiken ikänsä — pitänyt häntä silmäteränään! Hän ei tietänyt mitään — ei voinut aavistaa. Siellä hän oli — ja tuo synkkä sävel soi — ja joki kimmelsi kuutamossa!

»Minun täytyy mennä ulos», ajatteli Soames.

Hän kiirehti saliin, jossa oli aivan sama valaistus kuin hänen lähtiessäänkin sieltä ja jossa piano rimputti tuota valssia tai foxtrotia tai miksi sitä näihin aikoihin sanottiin, ja meni ulos parvekkeelle.

Mistä hän voisi pitää silmällä, ilman että Fleur näkisi häntä? Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta venehuoneeseen. Hän oli nyt tytön ja joen välissä, ja hänen sydämensä tuntui kevyemmältä. Fleur oli hänen tyttärensä ja Annetten myös — hän ei tekisi mitään mieletöntä, mutta siinä sitä oltiin — hän ei tietänyt! Venehuoneen ikkunasta hän saattoi nähdä viimeisen akasian ja Fleurin hameen pyöräyksen, kun hän levottomalla kävelyllään kääntyi. Tuo sävel oli vihdoinkin soinut loppuun — taivaan kiitos! Hän kulki lattian poikki ja katsoi kaukaisimmasta ikkunasta vettä, joka hitaasti virtasi lumpeitten ohi. Se särkyi kukkain kohdalla pieniksi rakkuloiksi, jotka kimaltelivat, jos kuun säde sattui niihin. Hän muisti äkkiä tuon aikaisen aamun, jolloin hän oli nukkunut veneessä, kun isä oli kuollut ja Fleur juuri syntynyt — lähes yhdeksäntoista vuotta sitten! Vielä nyt hän muisti, kuinka oudolta maailma oli näyttänyt hänen herätessään ja kuinka kummallisesti se oli vaikuttanut häneen. Tuona päivänä oli hänen elämänsä toinen intohimo alkanut — tätä hänen tyttöään kohtaan, joka nyt kulki edestakaisin akasiain alla. Mikä lohdutus hän oli ollutkaan isälleen! Ja kaikki loukkaantumisen ja raivostumisen tunne hälveni hänestä. Jos vain hän voisi tehdä Fleurin taas onnelliseksi, ei hän välittäisi muusta! Pöllö lensi ulisten, lepakko suhahti ohi, kuunvalo kirkastui ja leveni joella. Kuinka kauan Fleur aikoi kulkea edestakaisin tuolla tavoin? Soames meni takaisin ikkunaan ja näki äkkiä Fleurin tulevan alas rantaan. Tyttö seisoi ihan likellä, laiturilla. Ja Soames katseli, kädet puserrettuina yhteen. Puhuisiko Fleur hänelle? Hänen jännityksensä oli suuri. Kuinka tuo olento oli hiljainen, kuinka nuori, kuinka vajonnut epätoivoon, kaipaukseen — itseensä. Aina Soames tulisi muistamaan tuon kuun valaiseman olennon ja heikon, suloisen huurun joella ja pajunlehtien kahinan. Fleurillä oli kaikki minkä isä voi antaa hänelle, paitsi tuota ainoaa, jota hän isän vuoksi ei voinut saada! Asiain nurinkurisuus teki hänelle kipeätä tänä hetkenä ikäänkuin kalanruoto olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Sitten hän rajattomaksi huojennuksekseen näki Fleurin palaavan taloa kohti. Mitä hän saattoi antaa tytölle korvaukseksi? Helmiä, matkoja, hevosia, toisia nuoria miehiä — mitä hän tahtoisi vain — että isä voisi unohtaa hänen nuoren, yksinäisen hahmonsa veden partaalla! Kas noin! Nyt hän oli pannut tuon sävelen soimaan taas! Mitä — sehän oli hullutusta! Synkkä, kumajava ääni, joka heikkona kantautui talosta. Oli kuin Fleur olisi sanonut: »Jollen keksi jotakin, joka pitää minua menossa, vie tämä juttu minulta hengen!» Soames ymmärsi himmeästi. No niin, jos se auttoi häntä, sai hän rummuttaa vaikka kaiken yötä! Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta takaisin parvekkeelle. Vaikka hän aikoikin mennä sisään ja puhua hänelle nyt, epäröi hän vieläkin eikä tietänyt mitä sanoisi, koettaen kovasti muistella, miltä tuntui kokea vastuksia rakkaudessa. Hänen olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt muistaa — eikä hän voinut! Tässä neuvottomuudessaan hän seisoi pyyhkien nenäliinalla käsiä ja huulia, jotka olivat hyvin kuivat. Jos hän kurkotti päätään, saattoi hän juuri nähdä Fleurin, joka seisoi selin yhä rummuttavaan pianoon, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla, sytytetty savuke huulilla, kasvot puoliksi savun peitossa. Kasvojen ilme oli Soamesille outo, silmät loistivat ja tuijottivat ja joka piirrettä elähytti eräänlainen hurja ylenkatse ja kiukku. Kerran tai kahdesti hän oli nähnyt Annetten tuon näköisenä — kasvot olivat liian eloisat, liian alastomat — ei hänen tyttärensä kasvot tällä hetkellä. Ja Soames ei uskaltanut mennä sisään, tietäen, kuinka turha olisi jokainen lohdutuksen yritys. Hän istahti parvekkeen kulmauksen varjoon.

Julman kepposen oli Kohtalo hänelle tehnyt! Nemesis! Tuo vanha onneton avioliitto! Ja Jumalan tähden — miksi? Kuinka hänen piti tietämän, kun hän niin kiihkeästi tahtoi Ireneä omakseen ja tämä suostui, että Irene ei koskaan tulisi rakastamaan häntä? Sävel kuoli ja pantiin soimaan uudestaan, ja yhä Soames istui varjossa odottaen tiesi mitä. Fleurin savukkeenpätkä putosi ikkunasta lennätettynä ruoholle; Soames katseli kuinka se hehkui ja paloi sammuksiin. Kuu oli vapautunut poppelien takaa ja valoi epätodellisuuttaan puutarhaan. Lohduton valo, salaperäinen, etäinen — niinkuin tuon naisen kauneus, joka ei ollut koskaan rakastanut häntä — se verhosi nemesiat ja leukoijat täplikkääseen pukuun, joka ei ollut tästä maailmasta. Kukkia! Ja hänen oma kukkansa niin onnettomana! Ah! Miksi ihminen ei voi sijoittaa onnea kunnallisiin lainoihin, kullata sen reunoja, vakuuttaa sitä hinnanlaskujen varalta?

Valo oli nyt lakannut näkymästä salin ikkunasta. Kaikki tuolla sisällä oli hiljaista ja pimeätä. Oliko Fleur mennyt sisään? Soames nousi, käveli varpaillaan, kurkisti sisään. Siltä näytti! Hän astui huoneeseen. Parveke esti kuunvaloa pääsemästä sisään, ja ensin hän ei voinut nähdä muuta kuin huonekalujen ääriviivat, jotka olivat mustemmat kuin pimeys. Soames hapuili etäisempää ikkunaa kohti sulkeakseen sen. Hänen jalkansa sattui nojatuoliin ja hän kuuli huohotuksen. Siinä Fleur oli, kyyristyneenä ja vajonneena sohvan nurkkaan. Soamesin käsi epäröi. Tarvitsiko tyttö hänen lohdutustaan? Hän katseli tuota kerää, joka oli kauttaaltaan rypistyneitä liehureunukkeita ja tukkaa ja viehkeätä nuoruutta ja joka koetti kaivaa itselleen pääsyn surusta. Kuinka voisi jättää hänet tähän? Vihdoin Soames kosketti hänen tukkaansa ja sanoi:

»Tule, kultaseni, parempi mennä vuoteeseen. Minä järjestän asiasi jotenkuten.» Kuinka tyhjää puhetta! Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?

9. TAMMEN ALLA

Kun vieras oli poistunut, Jon ja hänen äitinsä seisoivat ääneti, kunnes Jon äkkiä sanoi:

»Minun olisi pitänyt saattaa hänet ulos.»

Mutta Soames käveli jo käytävällä, ja Jon lähti yläkertaan isänsä atelieriin, sillä hän ei rohjennut mennä takaisin äidin luo.

Ilme äidin kasvoilla, kun hän seisoi tuon miehen edessä, jonka kanssa hän kerran oli ollut naimisissa, oli sinetöinyt päätöksen, joka oli ollut muodostumassa siitä saakka kuin Fleur lähti hänen luotaan edellisenä iltana. Se oli antanut päätökselle lopullisen todellisuusleiman. Mennä naimisiin Fleurin kanssa olisi ollut isku vasten äidin kasvoja, petos kuollutta isää kohtaan! Siitä ei ollut hyötyä! Jon oli mahdollisimman vähän kostonhimoinen luonteeltaan. Hän ei kantanut kaunaa vanhemmilleen tänä tuskan hetkenä. Vaikka olikin nuori, hänellä oli harvinainen kyky nähdä asiat jonkinlaisessa suhteessa toisiinsa. Pahempi oli Fleurin, pahempi hänen äitinsäkin, kuin hänen. Kovempaa kuin hylkääminen oli hylätyksi tuleminen, tai syyllisyys siihen, että joku, jota rakasti, joutui hylkäämään toisen. Hän ei saanut, ei tahtonut kantaa kaunaa! Ja siinä seisoessaan katsomassa myöhäistä auringonvaloa hän sai taas tuon äkillisen näkemyksen maailmasta, joka oli tullut hänen silmiinsä edellisenä iltana. Meri mereltä, maa maalta, miljoona miljoonalta ihmisiä, jokaisella oma elämänsä, tarmonsa, ilonsa, surunsa ja kärsimyksensä — jokaisella jotakin, josta piti luopua, jokaisella oma taistelunsa olemassaolosta. Vaikka hän olisikin ollut valmis antamaan kaiken tuosta ainoasta, jota hän ei voinut saada, hän ei tahtonut olla siksi hullu, että olisi luullut omien tunteittensa merkitsevän paljoakaan niin suuressa maailmassa ja käyttäytynyt kuin kapalovauva tai tomppeli. Hän kuvitteli ihmisiä, joilla ei ollut mitään — miljoonia, jotka olivat saaneet antaa henkensä sodassa, miljoonia, joille sota oli jättänyt hengen ja hyvin vähän muuta, nälkäisiä lapsia, joista hän oli lukenut, silvottuja miehiä, ihmisiä, jotka olivat vankilassa, kaikenlaatuisia onnettomia. Ja — he eivät auttaneet häntä paljoakaan! Jos ihmisen pitää luopua ateriasta, mitä lohdutusta hänellä on siitä tiedosta, että monien toistenkin pitää luopua siitä? Enemmän huojennusta oli siitä ajatuksesta, että hän lähtisi pois tuohon suureen maailmaan, josta hän ei vielä tietänyt mitään. Hän ei voinut jatkaa oloaan täällä, muurien sisällä ja suojattuna, kaikki ympärillään niin tasaisena ja mukavana, että hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin hautoa ja ajatella kuinka olisi voinut olla. Hän ei voinut lähteä takaisin Wansdoniin Fleur-muistojen pariin. Jos hän näkisi Fleurin, hän ei voisi luottaa itseensä, ja jos hän jäisi tänne tai menisi Wansdoniin, he varmaan joutuisivat tapaamaan toisensa. Sen täytyisi tapahtua niin kauan kuin he olisivat toistensa saavutettavissa. Ainoa keino oli lähteä kauas ja pian pois. Mutta niin paljon kuin hän rakastikin äitiään, hän ei tahtonut lähteä hänen kanssaan. Sitten hän tunsi olevansa raaka ja päätti epätoivoissaan ehdottaa, että he lähtisivät Italiaan. Kahden tunnin ajan tuossa surumielisessä huoneessa hän koetti päästä voitolle itsestään ja pukeutui sitten juhlallisesti päivällistä varten.

Äiti oli tehnyt samoin. He söivät vähän, hitaanlaisesti ja keskustelivat isän luettelosta. Näyttely oli järjestetty lokakuuksi, ja paitsi kirjanpidollisia yksityiskohtia ei ollut enää mitään tehtävää.

Päivällisen jälkeen äiti pani takin hartioilleen, ja he lähtivät ulos, kävelivät vähän, puhuivat vähän, kunnes seisoivat vihdoin hiljaisina tammen alla. Määrääjänään ajatus: »Jos näytän jotakin, näytän kaikki», Jon pani käsivartensa äidin käsivarren alitse ja sanoi täysin keveästi:

»Äiti, lähtisimmekö Italiaan?»

Irene puristi hänen käsivarttaan ja sanoi yhtä keveästi:

»Se olisi hyvin hauskaa, mutta minä olen ajatellut, että sinun pitäisi nähdä ja tehdä enemmän kuin jos minä olisin kanssasi.»

»Mutta sitten sinä olet yksin.»

»Olin kerran yksin yli kaksitoista vuotta. Sitäpaitsi minä tahtoisin olla täällä, kun isän näyttely avataan.»

Jonin ote tiukkeni hänen käsivarrellaan, hän ei ollut pettynyt.

»Sinä et voi olla täällä yksinäsi, tämä talo on liian suuri.»

»Ehkä ei täällä. Lontoossa, ja näyttelyn jälkeen voisin lähteä Pariisiin. Sinun pitää saada ainakin vuosi aikaa, Jon, nähdäksesi maailmaa.»

»Niin, minä tahtoisin nähdä maailmaa ja ponnistella. Mutta minä en tahtoisi jättää sinua aivan yksin.»

»Rakkaani, sen ainakin olen sinulle velkaa. Jos se on hyväksi sinulle, on se hyväksi minullekin. Miksi et lähtisi huomispäivänä? Passisi on kunnossa.»

»Niin, jos lähden, on paras lähteä heti. Mutta — äiti — jos — jos tahtoisin jäädä jonnekin — Amerikkaan tai mihin vain, lähtisitkö luokseni sitten?»

»Milloin tahansa ja mihin tahansa pyydät minut. Mutta älä pyydä, ennenkuin todella tarvitset minua.»

Jon veti syvään henkeään.

»Minusta Englanti tuntuu tukehduttavalta.»

He seisoivat vielä muutamia minuutteja tammen alla — katsoen siihen suuntaan, missä Epsomin katsomolava oli illan usvassa. Oksat estivät heiltä kuunvalon, niin että sitä lankesi vain kaikkialle muualle — niityille ja kauas pois ja tuon köynnöskasvien peittämän talon ikkunoihin, joka pian olisi vuokrattavana.

10. FLEURIN VIHKIÄISET

Lokakuun sanomalehtipalstat, jotka kuvailivat Fleur Forsyten ja Michael Montin vihkiäisiä, tuskin tulkitsivat tapauksen symbolista merkitystä. »Dosset Forsyten» lapsenlapsen lapsen ja yhdeksännen paronin perijän liitto oli ulkonainen ja näkyvä merkki tuosta eri luokkain sekaantumisesta toisiinsa, joka on valtakunnan poliittisen tasapainon tukipylväs. Aika oli tullut, jolloin Forsytet voivat luopua luonnollisesta ennakkoluulostaan »pöyhkeilijää» kohtaan, joka ei syntyperältään kuulunut heihin ja hyväksyä hänet omistusvaistonsa vielä luonnollisempana saatavana. Sitäpaitsi heidän täytyi yletä arvossa valmistaakseen tilaa kaikille myöhemmin rikastuneille. Tuossa hiljaisessa, mutta aistikkaassa toimituksessa Hanover Squaren kirkossa ja sitten Green Streetin huonekalujen keskellä olisi asiaa tuntemattomien ollut mahdoton erottaa Forsytein joukkoa Montin heimosta — niin kaukana oli »Dosset Forsyte» nyt. Oliko — housujen prässäyksessä, viiksien suunnassa, puhetavassa tai silkkihatun kiillossa hiuskarvankaan verran eroa Soamesin ja itse yhdeksännen paronin välillä? Eikö Fleur ollut yhtä varma itsestään, yhtä nopea, kimalteleva, kaunis ja kova kuin paraskin läsnäoleva Muskham-, Mont- tai Charwell-sukuinen neito? Jos ketkään, olivat Forsytet edellä puvuissa, ulkonäössä ja tavoissa. Heistä oli tullut »yläluokkaa» ja nyt heidän nimensä liitettäisiin »Kantakirjaan», heidän omaisuutensa kiintyisi maahan. Oliko tämä vähän myöhäistä perheen historiassa ja olivatko nuo omistusvaiston palkinnot, tilukset ja raha, tarkoitetut demokratian sulatusuuniin — se oli vielä niin kysymyksenalaista, että sitä ei edes kysytty. Timothy ainakin oli sanonut, että valtiolainanosakkeet olivat nousussa. Timothy, viimeinen, puuttuva rengas, Timothy veti nyt viime hengenvetojaan Bayswater Roadilla — niin oli Francie kertonut. Kuiskailtiin myöskin, että tuo nuori Mont oli jonkinlainen sosialisti — omituisen viisasta häneltä, aivan takuun arvoista, kun otti huomioon ajan, jossa elettiin. Siltä taholta ei ollut syytä levottomuuteen. Maanomistajaluokat harrastivat ajoittain tuota rakastettavaa hulluutta, joka kääntyi varmaksi hyödyksi ja rajoittui teoriaan. Niinkuin George huomautti sisarelleen Francielle: »He saavat pian perillisiä — kyllä hän sitten rauhoittuu.»

Valkeilla kukilla koristettu kirkko, jonka itäisen ikkunan keskiosassa oli jotakin sinistä, näytti äärimmäisen siveältä, ikäänkuin koettaen olla vastapainona itse toimituksen hieman karkeille lausemuodoille, joiden tarkoituksena oli pysyttää kaikkien ajatukset juuri perillisissä. Forsytet, Haymanit, Tweetymanit istuivat vasemmalla puolella, Montit, Charwellit ja Muskhamit oikealla, kun taas molemmin puolin oli sinne tänne siroiteltu Fleurin kärsimystovereita koulusta ja Montin kärsimystovereita sodasta, ja kolme ikäneitoa, jotka olivat pistäytyneet kirkkoon matkallaan Skywardilta, muodosti jälkijoukon yhdessä Montin kahden palvelijan ja Fleurin vanhan hoitajan kanssa. Huone oli niin täysi kuin odottaa voi, ottaen huomioon maan epävakaisen tilan.

Rouva Val Dartie, joka istui miehensä kanssa kolmannella rivillä, nipisti tämän kättä useammin kuin kerran toimituksen aikana. Hänelle, joka tunsi koko tämän tragikomedian juonen, sen draamallisin momentti oli melkein kiusallinen. »Tahtoisin tietää, tunteeko Jon tämän kaiken vaistoissaan», ajatteli hän — Jon, joka oli brittiläisessä Kolumbiassa. Hän oli juuri samana aamuna saanut Jonilta kirjeen, joka oli saanut hänet hymyilemään ja sanomaan:

»Jon on brittiläisessä Kolumbiassa, Val, koska hän tahtoisi olla Kaliforniassa. Hänen mielestään siellä on liian kaunista.»

»Oh», sanoi Val, »hän alkaa siis tajuta huumoria taas.»

»Hän on ostanut maata ja kutsunut äitinsä sinne.»

»Mitä ihmettä äiti tekee siellä?»

»Eihän hän välitä muusta kuin Jonista. Vieläkö pidät tätä onnellisena ratkaisuna?»

Valin ovelat silmät kapenivat harmaiksi nuppineulanpäiksi tummien ripsien välissä.

»Fleur ei olisi sopinut hänelle vähääkään. Hän ei ole oikein kasvatettu.»

»Pieni Fleur parka!» huokasi Holly. Oi, tämä oli omituinen — tämä avioliitto. Tuo nuori mies, Mont, oli tietysti siepannut tytön kuin lennosta, kesken laivansa menettäneen levotonta mielialaa. Tuollainen sukellus ei tietenkään voinut olla — niinkuin Val sanoi — muuta kuin ulkopuolinen sattuma, Nuoren serkun hunnusta ei näin takaa katsoen ollut paljoakaan sanottavaa, ja Hollyn silmät tarkastelivat tämän kristillisen vihkimyksen yleistä näköä. Hän, joka oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja onnistunut, tunsi kauhua onnettomia avioliittoja kohtaan. Ehkä tästä loppujen lopulta ei tulisi onnetonta — mutta uhkapeliä se joka tapauksessa oli, ja uhkapelin pyhittäminen keinotekoisella hartaudella muodikkaitten vapaa-ajattelijain joukon edessä — sillä kuka ajatteli muuten kuin vapaasti tai ei ajatellut mitään ollessaan tuolla tavoin pyntättynä — oli Hollyn mielestä niin lähellä syntiä kuin ajatella saattoi aikana, joka oli pyyhkinyt pois synnin. Hänen katseensa vaelsi messupukuisesta prelaatista (hän oli Charwell — Forsytet eivät olleet vielä tuottaneet prelaattia) Valiin, joka istui hänen vieressään ja ajatteli — siitä Holly oli varma — Mayfly-varsaa, josta hän oli lyönyt vetoa viisitoista yhtä vastaan Cambridgeshiren kilpailuissa. Hänen katseensa vaelsi eteenpäin ja tajusi yhdeksännen paronin profiilin, kun tämä yritti polvistumistoimitusta. Holly saattoi juuri nähdä siistin laskoksen hänen polviensa yläpuolella siinä kohden, mistä hän oli vetänyt housunsa ylös, ja ajatteli: »Val on unohtanut vetää ylös omansa?» Hänen katseensa siirtyi penkkiin heidän edessään, missä oli Winifredin upea, intohimoisesti juhlapukuinen hahmo, sitten taas Soamesiin ja Annetteen, jotka polvistuivat vierekkäin. Pieni hymy tuli hänen huulilleen — Prosper Profond, joka oli palannut Etelämerenmatkaltaan Kanaalin takaa, polvistui kai myöskin, kuusi riviä taampana. Niin! Tämä oli lystikäs »pikku» juttu, kääntyi se sitten mihin suuntaan tahansa, mutta kunniallisessa kirkossa se kuitenkin tapahtui ja kerrottaisiin kunniallisissa lehdissä huomenna.

Oli aloitettu virsi, ja Holly saattoi kuulla yhdeksännen paronin kuorikäytävän toisella puolella laulavan Midianin sotajoukoista. Hollyn pikkusormi kosketti Valin peukaloa — he katsoivat samaa virsikirjaa — ja pieni värähdys kahdenkymmenen vuoden takaa tuntui hänen ruumiissaan. Val kumartui ja kuiskasi:

»Kuules, muistatko rottaa?» Rottaa, joka heidän vihkiäisissään Kapkaupungissa oli puhdistanut viiksiään toimitusmiehen pöydän takana! Ja Holly nipisti hänen peukaloaan kovasti pikkusormensa ja peukalonsa välissä.

Virsi oli ohi, prelaatti oli alkanut pitää puhetta. Hän sanoi heille, kuinka vaarallisia aikoja he elivät ja kuinka hirmuisesti Ylähuonekin oli käyttäytynyt avioeroasiassa. He olivat kaikki sotilaita — sanoi hän — juoksuhaudoissa alttiina Pimeyden Ruhtinaan myrkkykaasuille, ja heidän piti olla miehekkäitä. Avioliiton tarkoitus oli lapset, eikä pelkkä synnillinen onni.

Pieni paholainen tanssi Hollyn silmissä — Valin silmäripset olivat kohdanneet toisensa. Mitä ikinä tapahtuikin, Val ei saanut ruveta kuorsaamaan. Hollyn peukalo ja etusormi nipistivät hänen reittään kunnes hän liikahti levottomana.

Puhe päättyi, vaara oli ohi. He kirjoittivat nyt nimensä sakastissa, ja yleinen hajaantuminen alkoi.

Eräs ääni hänen takanaan sanoi:

»Jaksaako tyttö juosta loppuun asti?»

»Kuka se oli?» kysyi Holly.

»Vanha George Forsyte!»

Holly tutki vakavana miestä, josta hän usein oli kuullut puhuttavan. Tuoreeltaan palanneena Afrikasta ja suvulleen outona hän ei koskaan tavannut ketään ilman melkein lapsellista uteliaisuutta. George oli hyvin suuri ja hyvin vikkelä, ja hänen silmänsä herättivät Hollyssa sen omituisen tunteen, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavasti vaatteita yllään.

»Nyt on selvä!» hän kuuli Georgen sanovan.

Morsiuspari tuli sakastista. Holly katsoi ensin nuoren Montin kasvoja. Tämän huulet ja korvat värähtelivät, silmät, jotka katsoivat hänen omista jaloistaan käteen, joka oli hänen käsivarrellaan, tuijottivat äkkiä eteensä ikäänkuin kohdaten kuulasadetta. Holly sai hänestä vaikutelman, että hän oli henkisesti humalassa. Mutta Fleur! Ah! Se oli toista. Tyttö oli täysin tyven, kauniimpi kuin konsanaan valkeassa puvussaan, huntu tummalla kastanjanruskealla polkkatukallaan, silmäluomet vakavina viipyen tummanruskeitten silmien yllä. Ulkonaisesti hän näytti olevan kokonaan tässä. Mutta sisällisesti — missä hän oli? Kun nuo kaksi kulkivat ohi, kohotti Fleur silmäluomiaan — levoton välähdys noilla kirkkailla silmänvalkuaisilla jäi Hollyn mieleen kuin häkkilinnun siiven räpytys.

Green Streetillä Winifred seisoi ottamassa vastaan vieraita, vähän vähemmän rauhallisena kuin tavallisesti. Soamesin pyyntö saada käyttää hänen taloaan oli tullut syvästi psykologisena hetkenä. Erään Prosper Profondin huomautuksen johdosta hän oli alkanut vaihtaa empiirityyliään ekspressionistiseen. Täällä oli nyt mitä huvittavimpia yhdistelmiä, sinipunervia, vihreitä ja oranssinvärisiä läikkiä ja juovia, parasta, mitä Mealardilla oli saatavilla. Kuukausi lisää, ja muutos olisi täydellinen. Nyt juuri nuo jännittävimmät alokkaat, joita hän oli pestannut, eivät oikein sopineet yhteen vanhan kaartin kanssa. Oli kuin hänen huonekalurykmenttinsä olisi ollut puoleksi khakipuvussa, puoleksi purppurassa ja karhuntaljoissa. Mutta Winifredin vahva ja kodikas luonne pelasti tilanteen salissa, joka edusti kenties paremmin kuin hän kuvittelikaan hänen isänmaansa puoli-bolshevistista imperialismia. Olihan tämä joka tapauksessa sulautumisen päivä, eikä sitä koskaan voinut olla liikaa! Winifredin katse liukui hyväntahtoisena vierasten parvessa. Soames oli tarttunut vanhan nojatuolin selkänojaan, nuori Mont oli piiloutunut tuon »kauhean lystikkään» verhon taakse, jonka tarkoitusta kukaan ei vielä ollut kyennyt selittämään hänelle. Yhdeksäs paroni oli kiivaasti väistänyt pyöreätä tulipunaista pöytää, jonka levyssä lasin alla oli sinisiä australialaisia perhosen siipiä, ja tarrautui Winifredin Ludvig XV:n tyyliseen piironkiin, Francie Forsyte oli tarttunut uuteen kamiinihyllyyn, johon oli hienosti kaiverrettu pieniä purppuranpunaisia hirviöitä mustapuiselle pohjalle, George, joka nojautui vanhaan spinettiin, piti kädessään pientä taivaansinistä kirjaa ikäänkuin aikoen ryhtyä vedonlyönteihin, Prosper Profond hypisteli avonaisen oven kädensijaa, ja Annetten kädet, jotka olivat lähellä häntä, pitivät kiinni kauniin rouvan omista vyötäisistä, kaksi Muskhamia pysytteli parvekkeella kukkien keskellä ikäänkuin voiden pahoin, Lady Mont, laiha ja urhoollisen näköinen, oli ottanut pitkävartisen lornettinsa ja katseli kattolampun varjostinta, joka oli norsunluuta ja oranssia täplitettynä syvällä magentasinellä ikäänkuin taivaat olisivat auenneet. Jokainen näytti itse asiassa nojautuvan johonkin. Vain Fleur, joka vielä oli morsiuspuvussaan, oli kaikesta tuesta irrallaan ja sinkautteli sanojaan ja katseitaan oikealle ja vasemmalle.

Huone oli täynnä keskustelun poreilua ja kimeyttä. Kukaan ei voinut kuulla mitään kenenkään sanoista, mikä näytti merkitsevän vähän, koska kukaan ei odottanut mitään niin hidasta kuin vastausta. Moderni keskustelu tuntui Winifredistä niin erilaiselta kuin hänen nuoruutensa aikainen — silloin oli venyttely ollut korkeinta muotia. Tämä oli kuitenkin »huvittavaa», ja sehän tietysti oli pääasia. Forsytetkin puhuivat äärimmäisen nopeasti — Fleur ja Christopher ja Imogen ja nuoren Nicholasin nuorin, Patrick. Soames tietenkin oli vaiti, mutta George spinetin vieressä puhui lakkaamatta, samoin Francie kamiinihyllynsä luona. Winifred lähestyi yhdeksättä paronia. Tämä näytti lupaavan eräänlaista lepoa, hänen nenänsä oli hieno ja kaartui hiukan alaspäin, hänen harmaat viiksensä niinikään, ja Winifred sanoi venyttäen hymynsä läpi:

»Aika hauskaa, eikö totta?»

Vastaus laukesi paronin hymystä kuin näpäytetty leipäkuula:

»Muistatteko Frazerin kirjasta tuota heimoa, jonka keskuudessa morsian haudataan vyötäisiä myöten?»

Hän puhui yhtä nopeasti kuin kuka muu tahansa! Hänellä oli tummat, vilkkaat, pienet silmät, ympärillä ryppyjä kuin katolisella papilla. Winifred tunsi äkisti, että paroni voisi sanoa jotakin, josta hän olisi pahoillaan.

»Vihkiäiset ovat aina niin hauskat», mumisi hän ja siirtyi Soamesin luo. Tämä oli kumman hiljainen, ja Winifred näki heti, mikä oli syynä hänen liikkumattomuuteensa. Hänen oikealla puolellaan oli George Forsyte, vasemmalla Annette ja Prosper Profond. Hän ei voinut liikahtaa näkemättä joko noita kahta yhdessä tai heidän heijastustaan George Forsyten ilkamoivista silmistä. Soames oli aivan oikeassa, kun ei ollut huomaavinaan.

»Sanotaan että Timothy huononee», sanoi hän jurosti.

»Mihin aiot haudata hänet, Soames?»

»Highgateen.» Hän laski sormillaan. »Heitä on siellä sitten kaksitoista, vaimot mukaan luettuina. Miltä sinusta Fleur näyttää?»

»Hän on erittäin kaunis.»

Soames nyökäytti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Fleuriä kauniimpana, eikä hän kuitenkaan voinut vapautua vaikutelmasta, että tämä koko asia oli luonnoton — hän muisti vielä tuon murtuneen olennon, joka oli kaivautunut sohvan nurkkaan. Siitä illasta tähän päivään saakka ei Fleur ollut uskonut hänelle mitään. Hän oli autonkuljettajaltaan kuullut, että Fleur oli vielä kerran yrittänyt käydä Robin Hillissä ja palannut tyhjin toimin — talo oli tyhjänä, ei ketään kotona. Hän tiesi, että Fleur oli saanut kirjeen, mutta ei tietänyt, mitä se sisälsi, paitsi että se oli pannut Fleurin piiloutumaan ja itkemään. Soames oli huomannut, että tyttö katseli häntä väliin, kun ei luullut hänen huomaavan, ikäänkuin vieläkin pohtien, mitä hän oli mahtanut tehdä — mukamas — kun nuo ihmiset vihasivat häntä niin. Niin, siinä sitä oltiin! Annette oli tullut takaisin, ja jotenkuten oli päästy kesän läpi, hyvin kurjasti kylläkin, kunnes Fleur äkkiä oli sanonut menevänsä naimisiin nuoren Montin kanssa. Hän oli osoittanut isälle vähän enemmän hellyyttä ilmoittaessaan tämän. Ja isä oli antautunut — mitä hyödytti vastustaa? Jumala tiesi, että hän ei koskaan ollut tahtonut vastustaa häntä missään! Ja nuori mies näytti olevan aivan hullaantunut tyttöön. Epäilemättä Fleur oli hui-hai-tuulella, ja nuori hän oli, mielettömän nuori. Mutta jos isä vastustaisi häntä, ei tietänyt, mitä hän olisi voinut tehdä, olisi vaikka voinut tulla sanomaan, että hän tahtoo toimialan, rupeaa lääkäriksi tai asianajajaksi, tiesi mitä hullutusta. Fleurillä ei ollut taipumusta maalaamiseen, kirjoitteluun eikä musiikkiin, mitkä Soamesin mielestä olivat naimattomien naisten lailliset askartelut, jos heidän tähän aikaan nyt kerran piti tehdä jotakin. Kaiken kaikkiaan hän oli paremmassa turvassa naituna, sillä isä näki liiankin hyvin, kuinka kuumeinen ja levoton hän oli kotona. Annette myöskin oli ollut asian puolesta — Annette, jonka omista edesottamuksista hän ei tahtonut tietää, mikäli niitä oli. Annette oli sanonut: »Anna hänen ottaa tuo nuori mies. Hän on mukava poika — ei niin höpelö kuin miltä hän näyttää.» Mistä Annette oli saanut tuonkin sanan, sitä ei Soames tietänyt — mutta mielipide itsessään rauhoitti häntä. Hänen vaimollaan, oli hänen käyttäytymisensä millaista tahansa, oli tarkat silmät ja melkein masentava annos tervettä järkeä. Soames oli määrännyt Fleurille viisikymmentä tuhatta ja järjestänyt sijoituksen niin, että mitään ei menetettäisi, jos avioliitto epäonnistuisi. Voisiko se onnistua? Fleur ei vielä ollut vapautunut tuosta toisesta pojasta — hän tiesi sen. He lähtisivät Espanjaan häämatkalle. Soames olisi entistä yksinäisempi, kun hän olisi poissa. Mutta myöhemmin Fleur ehkä unohtaisi ja palaisi takaisin isän luo!

Winifredin ääni katkaisi hänen mietteensä.

»Mitä! Mitä ihmettä — June!»

Siinä hän tuli päällysmekossaan — minkälaisia vaatteita hän käytti! — tukka pyrkien pois verkon alta. Soames näki serkkunsa ja Fleurin, joka meni tervehtimään tulijaa. Nuo kaksi poistuivat hänen näkyvistään porraskäytävään.

»Tosiaankin», sanoi Winifred, »hän sitten osaa olla mahdoton! Ajatella, että hän tuli!»

»Miksi kutsuit hänet?» mutisi Soames.

»Siksi tietenkin, että en luullut hänen tulevan.»

Winifred oli unohtanut, että tekojen takana piilee luonteen pääsuunta, toisin sanoen hän ei ollut muistanut, että Fleur oli nyt »siipirikko».

Saadessaan kutsun June oli ensiksi ajatellut: »En mistään hinnasta tahdo mennä heidän lähelleen!» ja sitten, eräänä aamuna, hän oli herännyt unesta, jossa Fleur oli viittonut hänelle veneestä hurjin, epätoivoisin elein. Ja hän oli muuttanut mieltä.

Kun Fleur oli tullut sanomaan hänelle: »Tulkaa yläkertaan, kun muutan pukua», hän oli lähtenyt mukana portaita ylös. Tyttö johti hänet Imogenin vanhaan huoneeseen, joka oli valmiina hänen pukeutumistaan varten.

June istahti vuoteelle hentona ja suorana kuin pieni henkiolento syksynsä väriloistossa. Fleur sulki oven.

Tyttö seisoi hänen edessään riisuutuneena morsiuspuvustaan. Mikä kaunis olento hän oli!

»Luultavasti pidätte minua hulluna», sanoi hän värisevin huulin, »kun sen olisi pitänyt olla Jon. Mutta entä sitten? Michael tahtoo minut, ja minä en välitä. Pääsen ainakin pois kotoa.» Hän pisti kätensä povensa röyhelöihin ja veti esiin kirjeen. »Jon kirjoitti minulle tämän.»

June luki: »Lake Okanagen, Brittiläinen Kolumbia. Minä en tule takaisin Englantiin. Ole siunattu aina. — Jon.»

»Tuo nainen saa nyt olla rauhassa, ymmärrättekö?» sanoi Fleur.

June ojensi kirjeen takaisin.

»Se ei ole oikein Ireneä kohtaan», sanoi hän, »Irene aina sanoi, että Jon sai tehdä niinkuin tahtoi.»

Fleur hymyili katkerasti. »Sanokaa, eikö hän tärvellyt teidänkin elämäänne?»

June katsahti häneen. »Kukaan ei voi tärvellä elämää, rakkaani. Se on lorua. Yhtä ja toista tapahtuu, mutta me ponnahdamme pystyyn taas.»

Hieman kauhuissaan hän näki tytön vaipuvan polvilleen ja hautaavan kasvonsa päällysmekkoon. Tukahdutettu nyyhkytys kuului Junen korviin.

»Kas niin — kas niin», mutisi hän. »Älkää toki! Kaikki hyvin!»

Mutta tytön leuan kärki painui vielä lujemmin hänen reiteensä, ja nyyhkytyksen ääni oli hirmuinen.

»No niin, no niin!» Sen piti tulla. Hänen olisi parempi olla perästäpäin. June siveli tuon kaunismuotoisen pään ruskeata tukkaa, ja koko hänen pirstoutunut äidillisyytensä keskittyi hänen sormenpäihinsä ja siirtyi niistä tytön aivoihin.

»Älkää antako sen lannistaa itseänne, lapsikulta», sanoi hän vihdoin. »Me emme voi vallita elämää, mutta me voimme pitää puoliamme. Tehkää niin hyvää kuin voitte kaikesta. Niin minunkin on täytynyt. Minä pidin puoliani niinkuin tekin, ja minä itkin, niinkuin te itkette nyt. Ja katsokaa minua nyt!»

Fleur nosti päätään, nyyhkytys muuttui äkkiä pieneksi tukahtuneeksi nauruksi. Itse asiassa hän näki edessään laihan ja aika hurjan ja kuluneen olennon, mutta sillä oli urheat silmät.

»Hyvä on!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi. Minä kai unohdan hänet, jos lennän nopeasti ja kyllin kauas.»

Ja Fleur nousi ja meni pesutelineen ääreen.

June näki hänen huuhtelevan kylmällä vedellä itkun jäljet pois. Paitsi pientä pukevaa punerrusta ei mitään ollut jäljellä, kun hän seisoi peilinsä edessä. June nousi vuoteelta ja otti neulatyynyn käteensä. Hän ei voinut muulla tavoin ilmaista myötätuntoaan kuin että pani kaksi neulaa väärään paikkaan.

»Suudelkaa minua», sanoi hän, kun Fleur oli valmis, ja upotti leukansa tytön lämpimään poskeen.

»Minä tarvitsen savukkeen», sanoi Fleur, »älkää odottako.»

June jätti hänet istumaan vuoteelle savuke huulilla, silmät puoliksi kiinni, ja lähti alakertaan. Salin ovella seisoi Soames ikäänkuin levottomana tyttärensä viipymisestä. June pudisti päätään ja meni alemmalle pengermälle. Hänen serkkunsa Francie oli siellä.

»Katso!» sanoi June osoittaen leuallaan Soamesia. »Tuo mies on kohtalokas.»

»Mitä tarkoitat», sanoi Francie. »Kohtalokas?»

June ei vastannut. »Minä en jää katsomaan heidän lähtöään», sanoi hän. »Hyvästi!»

»Hyvästi», sanoi Francie, ja hänen kelttiläisen harmaat silmänsä olivat pystyssä. Tuo vanha riita! Tosiaankin, se oli vallan romanttista!

Soames siirtyi portaille, näki Junen lähtevän ja veti helpotuksesta henkeään. Miksi ei Fleur tullut? He myöhästyisivät junasta. Tuo juna veisi Fleurin pois hänen luotaan, eikä hän kuitenkaan voinut olla pelkäämättä, että he myöhästyisivät siitä. Ja sitten Fleur tuli, juoksi portaita alas ruskeassa puvussaan, musta samettilakki päässä, ja meni saliin. Soames näki hänen suutelevan äitiään, tätiään, Valin vaimoa, Imogenia ja sitten tulevan ulos, nopeana ja kauniina kuten aina. Kuinka hän kohtelisi isäänsä tänä tyttöytensä viimeisenä hetkenä? Paljon hän ei voinut odottaa!

Fleur painoi huulensa keskelle hänen poskeaan.

»Isi!» sanoi hän ja oli poissa ja mennyt. Isi! Niin ei Fleur ollut nimittänyt häntä vuosiin. Soames veti syvän hengähdyksen ja seurasi hitaasti alas. Siellä oli vielä kestettävänä koko tuo konfettihullutus ja kaikki muu. Mutta hän tahtoi tavoittaa Fleurin hymyn, jos tyttö nojautuisi autosta ulos, vaikka he silloin voisivatkin heittää kengän hänen silmäänsä, jos eivät pitäneet varaansa. Nuoren Montin ääni kuiskasi tulisesti hänen korvaansa:

»Hyvästi nyt ja kiitoksia! Minä olen niin kauhean onnellinen.»

»Hyvästi», sanoi Soames, »älkää myöhästykö junasta.»

Hän seisoi kolmannella portaalla, mistä hän saattoi nähdä heidän päittensä yli — noiden typeräin hattujen ja päitten. Nuori pari oli nyt autossa, ja konfetteja satoi ja kenkä viskattiin. Jokin virta tulvahti Soamesissa, ja — hän ei tietänyt — hän ei voinut nähdä!

11. VIIMEINEN VANHA FORSYTE

Kun he tulivat tekemään viimeistä palvelusta tuolle kaamealle symbolille Timothy Forsytelle — ainoalle puhtaalle individualistille, ainoalle miehelle, joka ei ollut kuullut maailmansodasta — löysivät he hänet ihmeen säilyneenä. Ei kuolemakaan ollut murtanut hänen terveyttään.

Smitherille ja keittäjälle tämä viimeinen palvelus tuli lopullisena todistuksena siitä, mitä he koskaan eivät olleet uskoneet mahdolliseksi — vanhan Forsyte-perheen katoamisesta maan päältä. Herra Timothy raukan piti nyt ottaa harppu ja laulaa neiti Forsyten, rouva Julian, neiti Hesterin kanssa. Samaan seuraan kuuluisivat herra Jolyon, herra Swithin, herra James, herra Roger ja herra Nicholas. Epäilyttävämpää oli, olisiko rouva Hayman siellä, hänet kun poltettiin. Salaisesti keittäjä arveli herra Timothyn olevan suunniltaan — hän ei ollut koskaan sietänyt posetiiveja. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut »Hitto soikoon! Siellä se taas on! Smither, paras että juokset katsomaan, mitä voit tehdä.» Ja sydämessään hän olisi niin iloinnut posetiivista, jollei olisi tietänyt, että herra Timothy soittaisi kelloa seuraavana hetkenä ja sanoisi: »Kas tässä, viekää hänelle puoli penniä ja käskekää hänet pois.» Usein heidän oli ollut pakko lisätä kolme penniä omastaan ennenkuin mies lähti. Timothy oli aina aliarvioinut mielenliikutuksia. Onneksi hän viime aikoina oli luullut posetiivejä paarmoiksi, mikä oli ollut huojennus, ja he olivat saaneet nauttia sävelistä. Mutta harppu! Keittäjä ihmetteli. Tämä oli muutos! Eikä Timothy herra ollut koskaan pitänyt muutoksista. Mutta hän ei puhunut tästä Smitherille, jolla oli niin oma käsityksensä taivaasta, että toinen väliin vallan hermostui.

Keittäjä itki, kun Timothyä vaatetettiin, ja he kaikki saivat sitten sherryä vuotuisesta joulupullosta, jota nyt ei enää tarvittaisi. Ah, hyvät ihmiset! Hän oli ollut talossa neljäkymmentä viisi vuotta ja Smither neljäkymmentä kolme! Ja nyt he muuttaisivat tuohon pieneen taloon Tootingissa ja eläisivät säästöillään ja sillä mitä neiti Hester oli niin ystävällisesti jättänyt heille — sillä uuden palveluspaikan ottaminen näin kunniakkaan menneisyyden jälkeen — Ei! Mutta he tahtoisivat vielä joskus nähdä herra Soamesin ja rouva Dartien ja neiti Francien ja neiti Euphemian. Ja vaikka heidän itsensä pitäisi ottaa ajuri, he tunsivat, että heidän piti mennä hautajaisiin. Sillä Timothy herra oli kuusi vuotta ollut heidän pikkuvauvansa ja tullut nuoremmaksi päivä päivältä, kunnes hän lopulta oli liian nuori voidakseen elää.

He viettivät tavalliset palvelustunnit kiilloittaen ja siistien, ottivat kiinni viimeisen hiiren ja tappoivat viimeisen kovakuoriaisen, niin että kaikki jäisi hyvään kuntoon, ja puhelivat keskenään, mitä he ostaisivat huutokaupasta. Ann neidin ompelulippaan, Juley neidin (s.o. rouva Juleyn) meriheinäalbumin, Hester neidin kirjaileman tulenvarjostimen ja Timothy herran kiharan — pienen kultaisen kiharan, joka oli liimattu mustalle pohjalle. Oi, nämä heidän ainakin piti saada — hinnat vain olivat niin nousseet!

Soamesin tehtäväksi jäi hautajaiskutsujen lähettäminen. Hän kirjoitutti ne Gradmanilla toimistossaan — sukulaisia vain, ei kukkia. Kuudet vaunut tilattiin. Testamentti luettaisiin kotona perästäpäin.

Hän tuli yhdeltätoista katsomaan, että kaikki oli valmiina. Neljännestä yli vanha Gradman saapui mustat hansikkaat kädessä, suruharsoa hatussa. Hän ja Soames seisoivat salissa odottamassa. Puoli kahdeltatoista vaunut ajoivat pitkässä rivissä talon eteen. Mutta ketään muuta ei näkynyt. Gradman sanoi:

»Se kummastuttaa minua, herra Soames. Minä itse panin kutsut postiin.»

»Minä en tiedä», sanoi Soames, »hän ei enää ollut kosketuksissa perheen kanssa.»

Soames oli vanhoina aikoina usein huomannut, kuinka paljon tuttavampi hänen perheensä oli vainajien kuin elävien kanssa. Mutta nyt heidän keräytymisensä Fleurin vihkiäisiin ja poissaolonsa Timothyn hautajaisista näytti merkitsevän jotakin oleellista muutosta. Voihan tietysti olla toinenkin syy, sillä Soames tiesi, että jos hän ei olisi tuntenut Timothyn testamentin sisällystä, hän olisi itse voinut hienotunteisuussyistä olla tulematta. Timothyltä oli jäänyt paljon rahaa, eikä hänellä ollut ketään erikoista, jolle jättää rahansa. Voisi näyttää siltä, että he odottivat jotakin.

Kahdeltatoista saattue lähti liikkeelle, Timothy ensimmäisissä vaunuissa lasin alla. Sitten Soames yksinään, sitten Gradman yksinään, sitten keittäjä ja Smither yhdessä. He lähtivät käymäjalkaa, mutta panivat pian juoksuksi loistavan taivaan alla. Highgaten kirkkomaalle tullessa heitä viivytti jumalanpalvelus kappelissa. Soames olisi tahtonut jäädä ulos auringonpaisteeseen. Hän ei uskonut sanaakaan siitä, mutta toisaalta se oli eräänlainen vakuutus, jota ei ollut hyvä laiminlyödä siltä varalta, että siinä sittenkin jotakin olisi.

He kulkivat kaksittain — hän ja Gradman, keittäjä ja Smither — perheholviin. Ei tämä ollut kovinkaan hienoa viimeisen vanhan Forsyten hautajaisiksi.

Hän otti Gradmanin vaunuihinsa paluumatkalla Bayswater Roadille, sydämessä eräänlaista lämpöä. Hänellä oli tiedossaan yllätys tuon ukkelin varalle, joka oli palvellut Forsyteja neljäkymmentä viisi vuotta — hyvitys, joka oli kokonaan hänen ansiotaan. Kuinka hyvin hän muistikaan sanoneensa Timothylle päivää jälkeen Hester tädin hautajaisten: »Ja sitten, Timothy setä, on tuo Gradman. Hän on nähnyt paljon vaivaa perheen hyväksi. Mitä setä sanoisi, jos hänelle määrättäisiin viisi tuhatta?» Ja hän oli hämmästynyt, kun Timothy oli nyökäyttänyt päätään — Timothya oli muuten ollut vaikea saada määräämään mitään kenellekään. Ja nyt ukkeli tulisi iloiseksi kuin lintunen, sillä Soames tiesi, että rouva Gradmanilla oli heikko sydän ja että heidän poikansa oli menettänyt jalkansa sodassa. Soamesille tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta puntaa Timothyn rahoista. He istuutuivat yhdessä pieneen saliin, jonka seinät olivat kuin taivasnäky, heleänsinistä ja kultaa, taulujenkehykset loistivat luonnottoman kirkkaina ja jokainen tomuhiukkanen oli poistettu jokaiselta huonekalulta, istuutuivat lukemaan tuota pientä mestariteosta — Timothyn testamenttia. Soames istui Hester tädin tuolissa selkä valoa kohti vastapäätä Gradmania, joka istui kasvot kohti valoa Ann tädin sohvassa, pani polvensa ristiin ja alkoi:

»Tämä on viimeinen tahtoni ja testamenttini, minun Timothy Forsyten, Bower, Bayswater Road, Lontoo. Määrään veljenpojan Soames Forsyten, The Shelter, Mapledurham, ja Thomas Gradmanin, 159 Folly Road Highgate, uskotuiksi miehiksi ja testamenttini toimeenpanijoiksi. Mainitulle Soames Forsytelle jätän summan tuhannen puntaa perintöverosta vapaana ja mainitulle Thomas Gradmanille jätän summan viisituhatta puntaa vapaana perintöverosta.»

Soames pysähtyi. Vanha Gradman nojautui eteenpäin tarttuen suonenvedontapaisesti paksuun mustaan polveensa molemmilla lihavilla käsillään. Hänen suunsa oli auennut niin, että kolmen hampaan kultatäytteet näkyivät, hän räpytteli silmiään, kaksi kyyneltä vieri hitaasti niistä. Soames luki nopeasti eteenpäin:

»Kaiken muun omaisuuteni, oli se sitten mitä laatua tahansa, jätän uskottujen miesteni haltuun hoidettavaksi ja talletettavaksi seuraavien määräysten mukaan: Siitä on maksettava kaikki velkani, hautajaiskuluni sekä kaikenlaiset menot, joita tämä testamentti aiheuttaa, ja loput on talletettava sille isäni Jolyon Forsyten ja hänen vaimonsa Ann Piercen miespuoliselle jälkeläiselle suoraan alenevassa polvessa, joka, sitten kun kaikki ne sekä mies- että naispuoliset sanotun avioliiton jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, jotka ovat elossa minun kuollessani, ovat kuolleet, on viimeiseksi saavuttanut kahdenkymmenen yhden vuoden iän. Ehdoton toivomukseni on, että omaisuuttani koko laajuudessaan hoidetaan Englannin lakien mukaan edellämainitun miespuolisen jälkeläisen hyväksi.»

Soames luki sijoitusmääräykset ja todistuskaavakkeet ja katsoi lopetettuaan Gradmaniin. Vanhus kuivasi otsaansa suurella nenäliinalla, jonka kirkas väri antoi toimituksille äkillisen juhlaleiman.

»Kautta kunniani, herra Soames!» hän sanoi, ja oli selvää, että lakimies hänessä oli täydellisesti pyyhkinyt pois ihmisen. »Kautta kunniani! Mitä, nythän on kaksi pikkuvauvaa ja muutamia hyvin nuoria lapsia — jos joku heistä elää kahdeksankymmenen vuoden ikäiseksi — ei se ole mikään suuri ikä — ja lisäksi kaksikymmentä yksi vuotta — siitä tulee sata vuotta, ja herra Timothy on sadan viidenkymmenentuhannen punnan arvoinen, jos penninkään. Viisi prosenttia korkoa korolle tekee omaisuuden kaksinkertaiseksi neljässätoista vuodessa. Neljässätoista vuodessa kolmesataa tuhatta — kuusisataa tuhatta neljässäkymmenessä kahdessa — kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta viidessäkymmenessä kuudessa — neljä miljoonaa kahdeksansataa tuhatta seitsemässäkymmenessä — yhdeksän miljoonaa kuusisataa tuhatta kahdeksassakymmenessä neljässä — Mitä, sadassa vuodessa siitä tulee kaksikymmentä miljoonaa! Emmekä me saa olla näkemässä sitä! Se on testamentti!»

Soames sanoi kuivasti: »Jotakin voi tapahtua. Valtio voi ottaa kaiken, he kykenevät mihin tahansa näinä aikoina.»

»Ja se on viiden prosentin mukaan», sanoi Gradman itsekseen. »Minä unohdin — herra Timothyn omaisuus on valtiolainaosakkeissa, siitä emme saa enempää kuin kaksi prosenttia tämän tuloveron aikana. Ollaksemme varmemmalla puolella sanokaamme kahdeksan miljoonaa. On sekin sievä raha.»

Soames nousi ja ojensi hänelle testamentin. »Tehän menette Cityyn. Ottakaa tämä ja tehkää, mitä tarvitaan. Pankaa ilmoitus, vaikka velkoja ei kyllä ole. Koska huutokauppa tulee?»

»Tiistaista viikko», sanoi Gradman. »Nyt elävät tai syntyvät ja kaksikymmentä yksi vuotta lisää — se on pitkä aika. Mutta olen iloinen, että hän jätti sen perheeseen...»

Huutokaupassa, jota ei pidetty Jobsonilla tavarain viktorialaisen laadun vuoksi, oli paljon runsaammin väkeä kuin hautajaisissa, vaikka keittäjä ja Smither eivät olleetkaan siellä, sillä Soames oli lupautunut täyttämään heidän sydämensä toiveet. Winifred oli läsnä, Euphemia ja Francie, ja Eustace oli tullut autossaan. Miniatyyrit, Barbizonit ja J.R. piirustukset osti Soames, ja myyntiarvoltaan vähäiset muistoesineet pantiin syrjään niitä perheen jäseniä varten, jotka välittivät muistosta. Nämä olivat ainoat rajoitukset myynnissä, jolle ominaista oli melkein traagillinen pitkäveteisyys. Ei yksikään huonekalu, ei taulu eikä posliiniesine miellyttänyt nykyistä makua. Laululinnut olivat pudonneet kuin syksyn lehdet, kun ne oli otettu pois siitä, missä ne olivat laulamatta viettäneet kuusikymmentä vuotta. Soamesin oli tuskallista nähdä, kuinka tuolit, joilla hänen tätinsä olivat istuneet, pieni soittokone, jota he tosiasiallisesti eivät olleet koskaan soittaneet, kirjat, joitten kansia he olivat katselleet, posliiniesineet joilta he olivat pyyhkineet pölyä, verhot, joita he olivat vedelleet, takkamatto, joka oli lämmittänyt heidän jalkojaan, ennen kaikkea sängyt, joissa he olivat maanneet ja joihin kuolleet — kaikki myytiin pienille välityskauppiaille ja Fulhamin perheenemännille. Ja kuitenkin — mitä saattoi tehdä? Ei, niiden piti mennä kaiken lihan ja kaikkien huonekalujen tietä ja kulua loppuun. Mutta kun Ann tädin sohva tuotiin esille ja aiottiin myydä kolmellakymmenellä shillingillä, silloin hän äkkiä huusi: »Viisi puntaa!» Hämmästys oli melkoinen, ja sohva hänen.

Kun pieni huutokauppa ummehtuneessa myyntihuoneistossa oli ohi ja nuo Viktorian ajan tuhat hajaantuneet, lähti hän ulos lokakuun sumuiseen auringonpaisteeseen, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki kodikkuus olisi kuollut maailmasta, ja ilmoitustaulu »Vuokrattavana» olisi pantu tilalle. Vallankumouksia näköpiirissä, Fleur Espanjassa, ei mitään iloa Annettesta, ei mitään Timothya Bayswater Roadilla. Tässä sielunsa ärtyneessä autiudessa hän meni Goupenor Galleryyn. Tuon miehen Jolyonin vesivärimaalaukset olivat vielä näytteillä siellä. Hän meni sisään katselemaan niitä nenänvartensa yli — ehkä se tuottaisi hänelle jotakin heikkoa tyydytystä. Uutinen oli vuotanut Junelta Valin vaimolle, tältä Valille, Valilta hänen äidilleen, tältä Soamesille, että talo — tuo kohtalokas Robin Hillin talo — oli myytävänä ja että Irene lähtisi poikansa luo brittiläiseen Kolumbiaan tai johonkin muuhun sellaiseen paikkaan. Pienen hetken ajaksi oli hurja ajatus tullut Soamesin mieleen: »Miksi en ostaisi sitä takaisin? Tarkoitin sen minun —!» Mutta ajatus oli jo samassa mennyt. Liian kolkko voitto, liian paljon nöyryyttäviä muistoja hänelle itselleen ja Fleurille. Fleur ei koskaan suostuisi asumaan siellä sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ei, talon piti mennä menojaan jollekin lordille tai nousukkaalle. Se oli alunpitäen ollut riitakapula, sukuvihan kuori, ja nyt, kun tuo nainen oli poissa, se oli vain tyhjä kuori. »Myytävänä tai vuokrattavana». Hän saattoi sielunsa silmillä nähdä nuo sanat korkealla tuon rakentamansa talon muratinpeittämällä seinällä.

Hän kulki gallerian kahden ensimmäisen huoneen läpi. Olihan siinä koko tuotanto! Ja nyt kun mies oli kuollut, ei se näyttänytkään hänestä enää niin vähäpätöiseltä. Taulut olivat hyvinkin miellyttäviä, niissä oli ilman tuntua ja jotakin yksilöllistä siveltimenkäytössä. »Hänen isänsä ja minun isäni, hän ja minä, hänen lapsensa ja minun lapseni!» ajatteli Soames. Niin se oli jatkunut! Ja kaikki tuon naisen tähden! Edellisen viikon tapausten pehmentämänä, syyspäivän surumielisen kauneuden herkistämänä Soames pääsi lähemmäksi totuuden tajuamista kuin milloinkaan ennen — sen totuuden, joka käy yli puhtaan Forsyte-ymmärryksen — että Kauneuden ruumiilla on sielullinen olemus, jota ei tavoita muu kuin itsensä unohtava rakkaus. Rakkaudessaan tyttäreensä hän oli jo lähellä tätä totuutta, ehkä se sai hänet hiukan ymmärtämään, miksi hän ei ollut saavuttanut voittopalkintoa. Ja täällä, sukulaisensa piirustusten keskellä, tuon serkun, joka oli saavuttanut sen, mikä ei ollut tullut hänen ulottuvilleen, hän ajatteli sekä häntä että Ireneä niin suvaitsevasti, että se oli hänelle yllätys. Mutta hän ei ostanut taulua.

Juuri kulkiessaan myyntipöydän ohi matkallaan ulkoilmaan takaisin hänelle sattui jotakin, mikä ei ollut kokonaan ollut poissa hänen mielestään, kun hän tuli galleriaan — Irene itse tuli sisään. Hän ei siis ollut vielä lähtenyt ja tuli sanomaan hyvästit tuon miehen jäännöksille! Soames hillitsi alitajuntansa pienen tahattoman hypähdyksen, vaistojensa koneellisen värähdyksen tämän kerranomistetun naisen viehätyksen edessä, ja kulki ohi katsoen muualle. Mutta ohi päästyään hän ei mitenkään voinut olla katsomatta taakseen. Tämä siis oli loppu — hänen elämänsä kuumuus ja taistelu, hulluus ja kaipuu, ainoa tappio, minkä hän oli kärsinyt — kaikki olisi ohi, kun tuo nainen tällä kertaa haihtuisi hänen näkyvistään. Tällaisillakin muistoilla oli oma omituinen, kirvelevä arvonsa. Irenekin katsoi taakseen. Äkkiä hän nosti hansikoidun kätensä, hänen huulensa hymyilivät heikosti, hänen tummat silmänsä näyttivät puhuvan. Soamesin vuoro oli nyt olla vastaamatta tuohon hymyilyyn ja tuohon pieneen jäähyväiseleeseen. Hän astui ulos muodikkaalle kadulle vapisten kiireestä kantapäähän. Hän tiesi, mitä Irene oli tahtonut sanoa: »Nyt kun iäksi poistun sinun ja omiesi ulottuvilta — anna minulle anteeksi, minä toivon sinulle hyvää.» Sitä hän oli tarkoittanut, se oli viimeinen merkki tuosta kauheasta totuudesta — joka oli tuolla puolen moraalin, velvollisuuden, terveen järjen — Irenen vastenmielisyydestä häntä kohtaan, joka oli omistanut hänen ruumiinsa, mutta ei milloinkaan hipaissut hänen sieluaan eikä sydäntään. Se koski, niin, se koski enemmän kuin jos Irene olisi pitänyt naamionsa muuttumattomana, kätensä alhaalla.

Kolme päivää myöhemmin, nopeasti kellastuvassa lokakuussa, Soames lähti vuokra-autolla Highgaten hautausmaalle ja nousi sen valkean metsän läpi Forsytein holviin. Seetripuun vieressä, katakombien ja kolumbaarioitten yläpuolella se kohosi suurena, rumana ja yksilöllisenä ollen kuin kilpailusysteemin huippu. Soames muisti keskustelun, jossa Swithin oli puoltanut heraldisen fasaanin maalaamista päätyyn. Ehdotus oli hylätty ja tilalle hyväksytty kiviseppele noiden jäykkien sanojen: »Jolyon Forsyten perhehauta 1850» yläpuolelle. Hauta oli hyvässä järjestyksessä. Kaikki jäljet äskeisestä hautauksesta oli poistettu, ja holvin siisti harmaus jurotti rauhallisena auringonpaisteessa. Koko perhe lepäsi täällä nyt, paitsi vanhan Jolyonin vaimo, joka oli erityisen sopimuksen kautta joutunut oman perheensä hautaan Suffolkiin, vanha Jolyon itse, joka lepäsi Robin Hillissä ja Susan Hayman, joka oli poltettu, niin että kukaan ei voinut tietää, missä hän oli. Soames katseli hautaa tyytyväisenä — se oli jyhkeä ja kaipasi vähän hoitoa ja se olikin tärkeätä, sillä Soames tiesi hyvin, että hänen mentyään ei kukaan välittäisi siitä, ja hän saisi pian ruveta katselemaan sijaa itselleen. Hänellä voi vielä olla kaksikymmentä vuotta edessään, mutta kukaan ei tietänyt. Kaksikymmentä vuotta ilman tätiä tai setää, vaimo sellainen, josta oli parempi olla tietämättä mitään, tytär lähtenyt talosta. Soamesin mieli kallistui alakuloisuuteen ja muistoihin.

Tämän hautausmaan sanottiin olevan täynnä nimeltään erikoisia ihmisiä, jotka oli haudattu erikoisen aistikkaasti. Niinpä heillä olikin kaunis näköala täältä suoraan yli Lontoon. Annette oli kerran antanut hänen luettavakseen kirjan, jonka oli kirjoittanut tuo ranskalainen, Maupassant — hirveän kolkon jutun, jossa kaikki luurangot nousivat haudoistaan eräänä yönä ja kivien hurskaat kirjoitukset muuttuivat luetteloksi heidän synneistään. Ei vähääkään tosi kertomus. Soames ei tietänyt ranskalaisista, mutta englantilaisissa ei vain ollut paljonkaan todellista vikaa, ei muussa kuin hampaissa ja maussa, mitkä tosin olivat viheliäiset. »Jolyon Forsyten perhehauta 1850.» Paljon ihmisiä oli haudattu tänne tuon ajan jälkeen — paljon englantilaista elämää muuttunut tomuksi ja tuhaksi! Kultareunaisten pilvien alitse kulkevan lentokoneen ääni sai hänet nostamaan silmänsä. Hitonmoisesti oli maailma laajentunut. Mutta kaikki palasi takaisin hautausmaahan — oli jäljellä vain nimi ja vuosiluku kivessä. Ja hän ajatteli omituisen ylpeänä, että hän ja hänen perheensä olivat tehneet hyvin vähän tai ei mitään tämän kuumeisen laajentumisen hyväksi. Kunnollisina, lujina keskitason ihmisinä he olivat käyneet työhönsä, hoitaneet ja omistaneet arvokkaasti. »Dosset Forsyte» tosin oli rakentanut talojaan kauheana ja Jolyon maalannut taulujaan epäilyttävänä aikakautena, mutta niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa ei kukaan muu heistä kaikista ollut tahrinut käsiään luomalla mitään — jollei laskenut mukaan Val Dartiea ja hänen hevoshoitoaan. Kokeilijoita, asian ajajia, lakimiehiä, kauppiaita, kustantajia, kirjanpitäjiä, johtajia, maan välittäjiä, vieläpä sotilaita — sitä he olivat olleet! Laajentuminen oli tapahtunut ikäänkuin heistä huolimatta. He olivat ehkäisseet, säännöstäneet, puolustaneet ja hyötyneet asiain menosta — ja kun ajatteli, että »Dosset Forsyte» oli alkanut elämänsä melkein tyhjin käsin ja hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa jo omistivat vanhan Gradmanin arvioinnin mukaan miljoonan ja puolentoista väliltä, ei se ollut niinkään huonoa! Ja kuitenkin hänestä väliin tuntui, että perheliitokset olivat heltiämässä, omistuksen vaisto kuolemassa pois. He näyttivät kykenemättömiltä tekemään rahaa — nämä neljännen polven ihmiset, he antautuivat taiteelle, kirjallisuudelle, viljelivät maata, menivät armeijaan tai elivät vain sillä mitä heille oli jätetty — heillä ei ollut sisua eikä sitkeyttä. He kuolisivat sukupuuttoon, jolleivät olisi varuillaan.

Soames kääntyi holvista pois ja käänsi kasvonsa tuulta kohti. Ilma täällä ylhäällä olisi ollut ihana, jos hän vain olisi voinut vapauttaa hermonsa siitä tunteesta, että siinä oli niin paljon kuolemaa. Hän katseli levottomana ristejä ja uurnia, enkeleitä, eternellejä, kukkia, jotka olivat liian koreita tai lakastuneita, ja äkkiä hän huomasi paikan, joka näytti niin erilaiselta kuin mikään muu täällä ylhäällä, että hänen oli pakko kävellä nuo muutamat tarvittavat kyynärät ja mennä katsomaan sitä. Siisti nurkkaus, raskas, omituisen muotoinen kivi karkeapintaista graniittia, vartijoina neljä tummaa marjakuusta. Tämä paikka oli vapaa muitten hautojen painostuksesta, sen takana kun oli pieni puksipuuaitainen puutarha ja edessä kellastuva koivu. Tämä keidas sovinnaisten hautojen erämaassa miellytti Soamesin esteettistä vaistoa, ja hän istahti tänne auringonpaisteeseen. Kultaisten, värisevien koivunlehtien läpi hän katsoi Lontoota ja antautui muistojen aalloille. Hän ajatteli Ireneä Montpellier Squarella, kun hänen hiuksensa olivat kuin ruosteista kultaa ja hänen valkeat olkapäänsä Soamesin omat — Ireneä, hänen intohimoisen rakkautensa palkintoa, joka kapinoi hänen omistustaan vastaan. Hän näki Bosinneyn ruumiin makaavan tuossa valkeassa ruumishuoneessa ja Irenen istuvan sohvassa katsoen eteensä kuolevan linnun silmin. Taaskin hän ajatteli Ireneä Bois de Boulognen pienen vihreän Nioben ääressä, vielä kerran torjumassa hänet. Mielikuvitus vei hänet virtaavan joen partaalle tuona marraskuun päivänä, jolloin Fleurin piti syntyä, näytti hänelle lakastuneet lehdet, jotka uiskentelivat vihreäpintaisessa vedessä, ja käärmemäiset kaislat, jotka huojuivat ja kärkkyivät alituiseen, mutkittelevina, sokeina, kahlittuina. Ja sitten taas ikkunan, joka avautui kylmään, tähtikirkkaaseen Hyde Parkin yöhön hänen isänsä maatessa kuolleena. Hänen mielikuvituksensa kiiti tuohon tauluun »Tulevaisuuden kaupunki», tuon pojan ja Fleurin ensimmäiseen kohtaukseen, Prosper Profondin sikarin sinertävään savuun ja Fleuriin, joka ikkunasta osoitti tuon miehen saalistamista. Ireneen ja tuohon vainajaan, jotka istuivat rinnan Lordin katsomolavalla. Ireneen ja tuohon poikaan Robin Hillissä. Sohvaan, jonka nurkassa Fleur murtuneena makasi, huuliin, jotka olivat painuneet hänen poskeensa ja jäähyväissanaan »isi». Ja äkkiä hän taas näki Irenen hansikoidun käden viittovan viimeistä vapautumisen elettään.

Hän istui siinä kauan miettien elämäänsä uskollisena omistusvaistolleen, lämmitellen pettymyksissäänkin.

»Vuokrattavana» — Forsytein aika ja elämäntapa, jolloin mies omisti sielunsa, sijoituksensa ja naisensa ilman estettä tai kysymyksiä. Ja nyt omisti valtio tai tahtoi omistaa hänen sijoituksensa, hänen naisensa omisti itse itsensä ja Jumala tiesi kuka omisti hänen oman sielunsa. »Vuokrattavana» — tuo terve ja yksinkertainen usko!

Muutoksen vedet tulvehtivat sisään tuoden mukanaan lupauksen uusista muodoista vasta silloin, kun tuhoava virta oli täyttänyt tehtävänsä. Hän istui siinä hämärästi tietoisena niistä, mutta ajatukset päättäväisesti menneisyyden puolella — niinkuin miehellä, joka ratsastaisi hurjassa yössä kasvot kääntyneinä laukkaavan hevosensa häntää kohti. Viktorialaisten sulkujen yli vyöryivät vedet peittäen omaisuudet, tavat ja siveyskäsitteet, melodiat ja vanhat taidemuodot — vedet, jotka toivat hänen suuhunsa suolaista veren makua, vedet, jotka huuhtoivat tätä vanhaa Highgaten kukkulaa, johon Viktorian aika oli haudattu. Ja istuessaan täällä, korkealla Highgaten yksilöllisimmällä paikalla, Soames — ikäänkuin sijoitusten henkilöitymä — kieltäytyi kuulemasta niitten levotonta ääntä. Vaistomaisesti hän ei tahtonut kamppailla niitä vastaan — hänessä oli liian paljon alkuaikaista viisautta, omistavan eläimen, Ihmisen viisautta. Ne kyllä asettuisivat täytettyään hajoittavan ja hävittävän vuoroveden tehtävänsä, kun toisten luomukset ja omaisuudet olisivat riittävästi tuhotut ja murskatut — ne vetäytyisivät luoteen lailla takaisin, ja uudet muodot nousisivat tilalle perustuen vaistoon, joka on vanhempi kuin muutosten kuume — kodin vaistoon.

»Je m'en fiche», sanoi Prosper Profond. Soames ei sanonut »Je m'en fiche» — se oli ranskaa, ja tuo mies oli pistin hänen lihassaan — mutta syvällä mielessään hän tunsi, että muutos oli vain kuoleman kausi kahden elämän muodon välillä, välttämätön hävitys, jotta saataisiin tilaa uudemmalle omaisuudelle. Entä sitten, vaikka ilmoitustaulu olikin naulattu ja kodikkuus vuokrattavana? Jonakin päivänä joku tulisi ja ottaisi talon taas haltuunsa.

Ja yksi asia vain todella suretti häntä, kun hän istui siinä — alakuloinen polte sydämessään, koska aurinko paistoi niin lumoavasti hänen kasvoilleen ja pilviin ja kultaisille koivunlehdille, ja tuulen suhina oli niin lempeätä, ja marjakuusen vihreys niin tummaa, ja kalpea kuunsirppi näkyi taivaalla.

Hän saisi toivoa ja toivoa eikä koskaan saavuttaisi sitä — maailman kauneutta ja rakkautta!

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us