Forsytein taru II (part 1 of 3)

Forsytein taru II

language: Finnish

FORSYTEIN TARU II

Kahleissa; Herääminen; Vuokrattavana

Kirj.

JOHN GALSWORTHY

Englannista suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS.

TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.

ENSIMMÄINEN OSA.

1. Timothyn talossa 2. Erään maailmanmiehen lähtö 3. Soames valmistuu toimenpiteisiin 4. Soho 5. James näkee näkyjä 6. Ei-enää-nuori Jolyon 7. Poika ja tyttö 8. Jolyon esiintyy holhoojana 9. Val kuulee uutisen 10. Soames pitää kutsut tulevalleen 11. Ja käy katsomassa entistään 12. Forsyten juorupörssissä 13. Jolyon huomaa mistä on kysymys 14. Soames tietää mitä tahtoo

TOINEN OSA.

1. Kolmas sukupolvi 2. Soames tunnustelee maata 3. Ireneä tapaamassa 4. Paikka jota Forsytet pelkäävät 5. Jolly tuomarina 6. Jolyon neuvottomana 7. Dartie Dartiea vastaan 8. Taisteluhaaste 9. Päivälliset Jamesilla 10. Balthasar koiran kuolema 11. Timothy sanoo sanansa 12. Metsästys jatkuu 13. »Tässä sitä ollaan taas!» 14. Ulkomaalainen ilta

KOLMAS OSA.

1. Soames Pariisissa 2. Verkossa 3. Richmond Park 4. Virran poikki 5. Soames toimii 6. Kesäpäivä 7. Kesäilta 8. James odottaa 9. Vapaina verkosta 10. Aikakauden loppu 11. Innostus lamassa 12. Erään Forsyten syntymä 13. Jamesille kerrotaan 14. Hänen

VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVA.

ENSIMMÄINEN OSA.

1. Kohtaaminen 2. Kaunis Fleur Forsyte 3. Robin Hillissä 4. Mausoleumissa 5. Kotoisilla kunnailla 6. Jon 7. Fleur 8. Idylli ruohikolla 9. Goya 10. Kolmikko 11. Kaksi 12. Oikku

TOINEN OSA.

1. Äiti ja poika 2. Isiä ja tyttäriä 3. Kohtaamisia 4. Green Streetillä 5. Puhtaasti Forsytelaisia asioita 6. Soamesin yksityiselämä 7. June puuttuu asiaan 8. Kuolaimet suussa 9. Kaikki hullusti 10. Päätös 11. Timothy ennustaa

KOLMAS OSA.

1. Vanha Jolyon kummittelee 2. Tunnustus 3. Irene 4. Soames harkitsee 5. Päähänpiintymä 6. Toivoton 7. Lähettiläs 8. Synkkä sävel 9. Tammen alla 10. Fleurin vihkiäiset 11. Viimeinen vanha Forsyte

TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.

»Kaks perhett', arvoit' yhtä kuuluisaa Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa.»

(Romeo ja Julia)

ENSIMMÄINEN OSA

1. TIMOTHYN TALOSSA

Omistamisen vaisto ei koskaan pysy paikallaan. Kautta kukoistuksen ja vainon, tulen ja pakkasen se seurasi edistyksen lakeja myöskin Forsyten perheessä, joka oli luullut sitä kerta kaikkiaan muuttumattomaksi. Eikä sitä voi erottaa ympäristöstään yhtä vähän kuin perunan laatua maaperästä.

Englannin kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenlukujen historioitsija tulee aikanaan kuvailemaan tuota jonkin verran nopeata siirtymistä itsekylläisestä ja pidättyvästä paikkakunnallisuudesta vieläkin itsekylläisempään, joskin vähemmän pidättyvään valtakunnallisuuteen — toisin sanoen kansakunnan omistusvaiston liikehtimistä. Ja sitä mukaa tapahtui kehitys myös Forsyten perheessä. He eivät levinneet vain pintaa myöten, vaan myös sisäänpäin.

Kun Susan Hayman, naimisissaoleva Forsyten sisar, seitsemänkymmenen neljän vuoden naurettavan alhaisessa iässä vuonna 1895 seurasi miesvainajaansa ja ruumis poltettiin, järkytti tapaus omituisen lievästi kuutta jäljelläolevaa vanhaa Forsytea. Tähän välinpitämättömyyteen oli kolme syytä. Ensiksikin: vanhan Jolyonin miltei salaiset hautajaiset Robin Hillissä v. 1892 — siinä ensimmäinen Forsyte, joka hylkäsi perhehaudan Highgatessa. Tämä hautaus, joka tapahtui vuotta jälkeen Swithinin täysin säädyllisten hautajaisten, oli aiheuttanut paljon puhetta Forsyten juorupörssissä, toisin sanoen Timothyn talossa Lontoon Bayswater Roadin varrella, missä yhä edelleen koottiin ja välitettiin perhejuoruja. Mielipiteet väittelivät Juley tädin valituksista Francien suorasukaiseen väitteeseen, että oli »erinomainen asia lopettaa kaikki nuo tympeät Highgate-jutut». Setä Jolyon myöhäisempinä päivinään — itse asiassa alkaen tuosta omituisesta ja valitettavasta rakkausjutusta hänen pojantyttärensä Junen sulhasen, nuoren Bosinneyn, ja hänen veljenpoikansa Soames Forsyten vaimon välillä — oli koko paljon järkytellyt perheliitoksia, ja tuo hänen tapansa kulkea aina omia teitään oli alkanut toisista tuntua vähän arveluttavalta. Hänen filosofisella suonellaan oli tosin aina ollut liiaksikin taipumusta poiketa pois puhtaan Forsyte-hengen urilta, joten oltiin tavallaan valmistuneita siihen, että hänet haudattaisiin outoon paikkaan. Mutta kummallinen koko juttu sittenkin oli, ja kun hänen testamenttinsa sisällyksestä tuli käypää rahaa Forsyten juorupörssissä, kävi värähdys läpi koko heimon. Omaisuudestaan (145,304 puntaa kaiken kaikkiaan, niistä sitoumuksina 35 puntaa, 7 s. 4 p.) hän oli totta totisesti jättänyt 15,000 puntaa »arvaatko kenelle, rakkaani? Irenelle», tuolle hänen veljenpoikansa Soamesin karanneelle vaimolle, kenelle, naiselle, joka oli melkein saattanut perheen häpeään ja joka — vielä ihmeellisempää — ei ollut millään tavoin sukua hänelle. Ei toki sentään kerta kaikkiaan, elinaikaisena korkona vain, tulot tästä summasta! Mutta sittenkin! Ja vanhan Jolyonin asema täydellisenä Forsytenä kukistui siihen paikkaan. Siinä siis ensimmäinen syy, miksi Susan Haymanin polttohautaus — Wokingissa — herätti niin vähän huomiota.

Toinen syy oli oikeastaan laajempi ja tärkeämpi. Paitsi Campden Hillin taloa oli Susanilla Hantsin rajamailla maatalo, jonka Hayman kuollessaan oli jättänyt hänelle ja jossa Haymanin pojista oli kehittynyt niin hyviä ampujia ja ratsastajia kuin heidän arveltiin olevan, mikä tietenkin oli hauskaa heille itselleen ja kunniaksi jokaiselle, ja se seikka, että Susan oli omistanut jotakin todella maaseutuun kuuluvaa, ikäänkuin näytti antavan oikeutuksen hänen maallisten jäännöstensä hajoittamiselle — vaikka sitä he eivät sitten käsittäneet, mistä hän oli saanut ruumiinpolttoajatuksen päähänsä! Tavanmukaiset kutsut oli kuitenkin lähetetty ja Soames oli ollut saapuvilla ja nuori Nicholas, ja testamentti oli omissa rajoissaan ollut täysin tyydyttävä, sillä Susanilla oli ollut vain elinkorko, ja omaisuus oli aivan tasaisesti mennyt lapsille yhtä suurina osina.

Kolmas syy, miksi Susanin hautajaiset olivat herättäneet vähän huomiota, oli kaikkein kantavin. Euphemia — tuo kalpea ja laiha — lausui sen rohkeasti julki. »No niin, minä olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa, sittenkin kun hän on kuollut.» Nicholasin, tuon vanhan koulun vapaamielisen ja erittäin tyrannimaisen miehen tyttären suusta tulleena huomautus oli hämmästyttävä — se osoitti kuin väläyksenä, kuinka paljon vettä oli virrannut siltojen alitse sitten Ann tädin kuoleman, joka oli sattunut v. 1886, samoihin aikoihin, jolloin Soamesin omistusoikeus vaimonsa ruumiiseen oli alkanut horjua, mikä seikka taas johti niin suureen onnettomuuteen. Euphemia tietenkin puhui kuin lapsi eikä omannut mitään kokemuksia, sillä vaikka hän kävi neljääkymmentä, oli hänen nimensä yhä Forsyte. Mutta vaikka ottaakin huomioon tämän kaiken, osoitti Euphemian sana kuitenkin vapausaatteen laajentumista, keskipakoisuutta ja omistamisen keskipisteen siirtymistä toisista henkilöistä asianomaiseen itseensä. Kun Nicholas Hester tädiltä kuuli tyttärensä huomautuksesta, puhkesi hän sanomaan: »Vaimot ja tyttäret! Heidän vapaudellaan ei ole määrää tähän maailman aikaan.» Hän ei ollut tietenkään koskaan todella antanut anteeksi lakia Naidun Naisen Omistusoikeudesta, joka olisi niin tuntuvasti koskenut hänen omaan elämäänsä, jollei hän onnellisesti olisi mennyt naimisiin ennenkuin se säädettiin. Mutta itse teossa ei voinut kieltää nuorempien Forsytein kapinoivan sitä vastaan, että kukaan muu olisi heidän omistajansa. Tuo siirtomaitten halu olla oma herransa, mikä paradoksaalisesti edeltää imperialismia, kasvoi kaiken aikaa. He olivat nyt kaikki naimisissa, paitsi George, joka edelleen kuului kilpa-ajoradalle ja Iseeum-klubiin, Francie, joka jatkoi musikaalista uraansa työhuoneessaan Chelseassa, King's Roadin varrella ja otti »ihailijoita» mukaansa tanssiaisiin, Euphemia, joka asui kotonaan ja valitti isänsä, Nicholasin, käytöstä, ja nuo kaksi »dromiota», Giles ja Jesse Hayman. Kolmatta sukupolvea ei ollut kovinkaan monta — nuorella Jolyonilla oli kolme, Winifred Dartiella neljä, nuorella Nicholasilla jo kuusi, nuorella Rogerilla yksi, Marian Tweetymanilla yksi, St. John Haymanilla kaksi. Mutta loput kuudestatoista naineesta — Jamesin perheestä Soames, Rachel ja Cicely, Rogerin perheestä Eustace ja Thomas, Nicholasin perheestä Ernest, Archibald ja Florence ja Haymaneista Augustus ja Annabel Spender — elivät vuodesta vuoteen jatkamatta sukua.

Kymmenestä vanhasta Forsytesta oli niin ollen syntynyt kaksikymmentä yksi nuorta Forsytea, mutta kahdellakymmenellä yhdellä nuorella Forsytella oli yhteensä vasta seitsemäntoista jälkeläistä, ja näytti jo todenmukaiselta, että odotettavissa olisi vain aivan vähäinen lisäys. Tilastotieteilijän on täytynyt huomata, että syntyväisyysprosentti vaihtelee sen koron mukaan, minkä ihminen saa rahoistaan. Isoisä »Dosset Forsyte» oli varhain 1800-luvulla saanut kymmenen prosenttia omastaan, siis kymmenen lasta. Nuo kymmenen, jos jättää laskuista neljä naimatonta ja Juleyn, jonka mies, Septimus Small oli kuollut melkein heti, olivat keskimäärin saaneet neljä tai viisi prosenttia omastaan ja lisääntyneet sitä mukaa. Heidän kaksikymmentäyksi lastaan hyötyivät vain kolme prosenttia vakautetusta valtiolainasta, johon heidän isänsä enimmäkseen kiinnittivät omaisuutensa välttääkseen kuolinpesän verotusta, ja niillä kuudella heistä, jotka olivat jatkaneet sukua, oli yhteensä seitsemäntoista lasta eli tasan kaksi kokonaista viisi kuudesosaa perhettä kohti.

Tähän heikkoon lisääntymiseen oli muitakin syitä. Puuttuva luottamus omaan ansaitsemiskykyyn, niin luonnollinen siinä, missä riittävä toimeentulo aina on ollut taattu, ja lisänä tietoisuus siitä, että isä vain ei kuole, teki nuoret Forsytet varovaisiksi. Jos ihmisellä on lapsia eikä paljon tuloja, täytyy maun ja mukavuuden tason väkisinkin mennä alas. Mikä riittää kahdelle, ei riitä neljälle, ja niin edespäin — oli parempi odottaa ja nähdä, mitä isä tekisi. Sitäpaitsi oli hauska viettää loma-aikansa häiritsemättä. Sen sijaan, että olisivat omistaneet lapsia, he itse asiassa keskittyivät oman itsensä omistamiseen ajan kasvavan taipumuksen mukaan — olihan iskusanana fin de siècle! Tällä tavoin oli vaara hyvin vähäinen ja asianomainen kykeni aikanaan ostamaan auton. Eustacella jo oli, mutta se oli tärisyttänyt häntä pahanpäiväisesti ja katkaissut häneltä silmähampaan. Paras kai odottaa, kunnes nuo vehkeet tulisivat vähän varmemmiksi. Odottaessa ei lisää lapsia! Nuori Nicholaskin oli malttanut mielensä eikä kokonaiseen kolmeen vuoteen ollut lisännyt kuuden lapsensa lukua.

Forsyte-yhteisön heikentyminen tai pikemminkin hajaantuminen, josta tämä kaikki oli oireena, ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin pitkälle, ettei kokoontuminen olisi ollut mahdollista, kun Roger Forsyte v. 1899 kuoli. Oli ollut ihana kesä, ja ulkomailla ja rannikolla vietetyn loma-ajan jälkeen kaikki olivat tulleet takaisin Lontooseen, kun Roger, teoissaan aina hiven erikoislaatuisuutta, äkkiä veti viime henkäyksensä talossaan Prince's Gardensissa. Timothyn talossa kuiskailtiin surumielisesti, että Roger parka oli aina ollut oikullinen ruuansulatusasioissaan — eikö hän esimerkiksi ollut pitänyt saksalaista lammasta kaikkia muita laatuja parempana?

Oli miten oli, hautajaiset Highgatessa olivat olleet täydelliset, ja palatessaan niistä Soames Forsyte miltei koneellisesti suuntasi askelensa setänsä Timothyn taloon Bayswater Roadin varrella. Nuo »vanhat» — täti Juley ja täti Hester — varmaan mielellään kuulisivat hautajaisista. Hänen isänsä James ei kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä tuntenut kestävänsä hautajaisten vaivoja, Timothy itse ei tietenkään ollut saapunut, niin että Nicholas oli ollut ainoa läsnäoleva veli. Oli sittenkin ollut kaunis joukko koolla, ja vanhoja tätejä ilahuttaisi kuulla tilaisuudesta. Tuo ystävällinen ajatus ei ollut kokonaan puhdas siitä välttämättömästä halusta saada joka teostaan jotakin hyötyä, mikä on Forsytein ja itse asiassa jokaisen kansan terveempien ainesten tärkein ominaisuus. Tavassaan viedä kaikki perheasiansa Timothyn taloon Bayswater Roadin varrelle Soames vain seurasi isänsä jälkiä, isänsä, joka oli tottunut ainakin kerran viikossa käymään sisariansa katsomassa Timothyn luona ja joka oli luopunut tästä tavastaan vasta kahdeksankymmenen vuoden iässä, jolloin hän oli menettänyt voimansa eikä enää jaksanut käydä ulkona ilman Emilyä. Emilyn kanssa ei kannattanut lähteä, sillä kuka saattoi oikeastaan puhua mitään vaimonsa läsnäollessa? Niinkuin James ennen vanhaan, niin sai Soameskin aikaa käydä tätien luona melkein joka sunnuntai ja istua pikku salissa, jossa hänen vääjäämättömän hyvä aistinsa oli aiheuttanut koko lailla muutoksia sekä tuottanut joululahjaposliinia, joka ei ihan kokonaan ollut hänen oman nirson makunsa tasolla, ja ainakin kaksi melko epävarmaa Barbizon-taulua. Tehtyään erinomaisia kauppoja Barbizoneillaan hän itse oli jokin vuosi sitten kohdistanut huomionsa Mariseen, Israeliin ja Mauveen vielä parempien kauppojen toivossa. Siinä jokivarren talossa lähellä Mapledurhamia, missä hän nyt asui, oli kauniisti järjestetty ja valaistu taulusali, joka oli harvoille Lontoon taidekauppiaille tuntematon. Se oli myöskin sunnuntai-iltapäivisin sovelias päämäärä niille viikonlopun retkille, joita hänen sisarensa Winifred ja Rachel väliin järjestivät hänen puolestaan. Sillä vaikka Soames oli vaitelias näyttelijä, oli hänen hiljainen, hillitty varmuutensa harvoin tekemättä vaikutusta vieraisiin, jotka tiesivät, että hänen maineensa ei perustunut yksinomaan esteettisiin oikkuihin, vaan hänen kykyynsä vainuta tulevat kauppahinnat. Tullessaan Timothyn taloon hän melkein aina saattoi kertoa jostakin pikku voitostaan, jonka hän oli saanut milloin mistäkin taidekauppiaasta, ja se ylpeyden kukerrus, jolla tädit tervehtivät hänen juttuaan, oli hänelle herttaisen mieluinen. Tänä iltapäivänä hän oli kuitenkin toisessa vireessä — hänhän tuli Rogerin hautajaisista siistiin tummaan pukuun puettuna — ei ihan mustaan, sillä loppujen lopulta setä on vain setä, ja hänen sielunsa kauhistui liiallista tunteitten näyttämistä. Hän nojautui taaksepäin upotuksin koristetussa tuolissa ja katseli erikoisen vähäpuheisena pystyyn nostetun nenänsä vartta pitkin taivaansinisiä seiniä, joita kultakehykset koristivat. Johtuiko se siitä, että hän oli ollut hautajaisissa, mutta hänen kasvojensa erikoislaatuinen forsytelais-rakenne esiintyi tänä iltapäivänä parhaassa valossaan. Ne olivat pitkät ja koverot kasvot, joissa leuan lihattomuus näytti melkein liialliselta, kasvot, joissa leuka vallitsi, mutta jotka eivät silti olleet epämiellyttävät. Väkevämmin kuin koskaan hän tunsi, että Timothyn talossa oltiin toivottoman vanhanaikaisia, ja että hänen tätiensä sielut olivat ikävästi Viktorian ajan keskivaiheilta. Aihe, josta hän ennen muita olisi tahtonut puhua — hänen oma avioeroton asemansa — oli täällä mahdoton. Ja kuitenkin se täytti hänen mielensä sulkien pois kaiken muun. Vasta keväästä saakka oli ollut näin, ja hänessä oli kasvanut uusi tunne, joka yllytti häntä sellaiseen, minkä hän tiesi hyvin saattavan olla hullutusta nelikymmentäviisivuotiaassa Forsytessa. Yhä enemmän ja enemmän hän viime aikoina oli ollut tietoinen ikänsä kasvamisesta. Varallisuus, joka oli ollut huomattava jo silloin, kun hän oli keksinyt rakennuttaa tuon Robin Hillin talon, joka lopullisesti oli ajanut karille hänen avioliittonsa Irenen kanssa, oli lisääntynyt yllättävän voimakkaasti niinä kahtenatoista yksinäisenä vuotena, jolloin hän olikin harrastanut hyvin vähän muuta. Hänellä oli tällä hetkellä hyvästi yli sadantuhannen punnan, eikä ollut ketään, jolle hän olisi ne jättänyt — ei mitään todellista päämäärää sille, mikä oli hänen uskontonsa. Ja vaikka hän olisi hellittänytkin ponnistuksistaan, teki raha rahaa, ja hän tiesi tuossa tuokiossa omaavansa sataviisikymmentä tuhatta. Soamesissa oli aina ollut vahvasti kotoinen, sukurakas puoli, joka kesannolle jääneenä ja tuhoutuneena oli ollut kätkössä, mutta nyt, hänen parhaassa miehuudessaan, noussut taas pinnalle. Viime aikoina oli erään nuoren tytön kieltämätön kauneus antanut sille muotoa ja yllykettä ja vihdoin vallannut hänet kokonaan.

Ja tämä tyttö oli ranskalainen, eikä ollut luultavaa, että hän menisi päästään pyörälle tai suostuisi laillistamattomaan asemaan. Sitäpaitsi sellainen ajatus oli Soamesille itselleen vastenmielinen. Hän oli pakollisen selibaattinsa pitkinä vuosina maistanut sukupuolielämän sameata puolta, salaisesti, aina vastahakoisesti, sillä hän oli nirso, ja lain ja järjestyksen vaisto hänessä oli synnynnäinen. Hän ei halunnut mitään nurkkasuhdetta. Avioliiton solmiaminen Pariisin lähetystössä, muutaman kuukauden matka, ja hän voisi tuoda Annetten takaisin kerrassaan vapautuneena menneisyydestä, joka totta puhuen ei ollut kovinkaan kehuttava, sillä hän oli vain kassanhoitajana äitinsä ravintolassa Sohossa. Soames voisi tuoda hänet vallan uutena ja hienona hallitsemaan ranskalaisella maullaan ja itsehillinnällään taloaan »The Shelter» lähellä Mapledurhamia. Forsyten juorupörssissä ja hänen jokivarrella asuvien ystäväinsä kesken puhuttaisiin vain, että hän oli matkoillaan kohdannut viehättävän ranskalaisen tytön ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ranskalaisessa vaimossa olisi hiven romantiikkaa ja pieni hienostuksen leima. Ei! Tätä hän ei pelännyt, oli vain tuo hänen kirottu avioeroton säätynsä, ja — kysymys, ottaisiko Annette hänet, ja sitä kysymystä hän ei uskaltanut ottaa päiväjärjestykseen, ennenkuin hänellä olisi selvä, vieläpä häikäisevä tulevaisuus tarjottavana tytölle.

Tätiensä salissa hän kuuli vain verhotuin korvin nuo tavalliset kysymykset: Kuinka voi rakas isä? Ei suinkaan hän käynyt ulkona nyt, kun ilma oli muuttumassa noin koleaksi? Muistaisiko Soames varmasti kertoa hänelle, että Hester oli havainnut keitettyjen rautatammen lehtien suuresti lieventävän tuota kipua hänen kyljessään. Haude joka kolmas tunti, sitten punainen flanellilappu päälle. Ja voiko hän ottaa maistiaisiksi ihan pienen ruukun heidän parasta luumuhilloaan — se oli niin herkullista tänä vuonna ja teki ihmeen hyvää. Oi, ja sitten Dartiet — oliko Soames kuullut, että Montaguesta oli kovin paljon ikävyyksiä. Timothy oli sanonut, että Winifred todella kaipasi suojelusta. Sanottiin — mutta Soamesin ei pitänyt katsoa asiaa varmaksi — että Montague oli antanut Winifredin jalokiviä jollekin kauhealle tanssijattarelle. Sehän oli kovin huono esimerkki rakkaalle Valille, nyt kun hänen juuri piti mennä yliopistoon. Eikö Soames ollut kuullut? Oi, mutta hänen piti mennä katsomaan sisartaan ja ottaa asiasta selvä heti paikalla. Ja luuliko Soames, että nuo buurit todellakin aikoivat pitää puoliaan? Timothy oli vallan järkytetty. Valtiolainaosakkeet olivat niin korkealla, ja hänellä oli niin paljon rahaa niissä. Luuliko Soames, että ne laskisivat, jos tulisi sota? Soames nyökäytti päätään. Mutta sota kai menisi ohi hyvin pian. Olisi kovin paha Timothylle, jollei niin kävisi. Ja Soamesin rakas isä korkeassa iässään ottaisi sen kovin pahakseen. Onneksi rakas Roger parka oli säästynyt tästä kauheasta levottomuudesta. Ja Juley täti kuivasi pienellä nenäliinallaan suuren kyynelen, joka yritti kiivetä hänen nyt kokonaan kuivunutta vasenta poskeaan pitkin siitä kohdasta, mistä se oli pysyvästi lerpallaan. Hän muisti rakasta Rogeria ja kaikkea hänen erikoislaatuisuuttaan, ja kuinka hän pisteli sisartaan neuloilla, kun he olivat pieniä. Täti Hester, jonka vaisto yritti välttää kaikkea epämieluisaa, yhtyi tässä puheeseen: Luuliko Soames, että herra Chamberlainista heti voitaisiin tehdä pääministeri? Hän järjestäisi asian niin nopeasti. Hester täti tahtoisi nähdä, kuinka tuo vanha Krüger lähetettäisiin St. Helenaan. Hän muisti niin hyvin, kun tuli uutinen Napoleonin kuolemasta ja kuinka suuri helpotus se oli ollut Soamesin isoisälle. Hän ja Juley — »meillä oli pitkät housunlahkeet silloin, kultaseni» — eivät siihen aikaan olleet ymmärtäneet asiasta paljoakaan.

Soames otti teekupin hänen kädestään, joi nopeasti ja söi kolme mantelileivosta, joista Timothyn talo oli kuuluisa. Hänen hieno, kalpea, ylimielinen hymynsä oli syventynyt hivenen verran. Totisesti hänen perheensä pysyi toivottoman maalaisena, miten paljon Lontoota he kaikki sitten yhteensä omistivatkin. Näinä eteenpäinmenon päivinä heidän maalaisuutensa pisti silmään enemmänkin kuin ennen. Mitä, vanha Nicholashan oli vielä vapaakaupan puoltaja ja kuului tuohon vedenpaisumuksenaikaiseen liberalismin pesään, Remove-klubiin — vaikka kyllä tietysti sen kaikki jäsenet jo olivat hyvinkin vanhoillisia, muuten ei hän itse olisi voinut liittyä siihen. Ja sanottiin, että Timothy vielä käytti yömyssyä. Täti Juley puhui taas. Soames kulta on niin terveen näköinen, tuskin päivääkään vanhempi kuin Ann tädin kuollessa, jolloin he kaikki olivat koolla, rakas Jolyon ja rakas Swithin ja rakas Roger. Hän pysähtyi ja sieppasi kiinni kyynelen, joka kiipesi oikean posken lerpallaan olevaa kohtaa pitkin. Kuuliko hän — kuuliko hän tähän aikaan koskaan mitään kenestä? Hester täti tyrkkäsi häntä näkyvästi olallaan. Aina tuon Juleyn pitikin sanoa jotakin! Hymy katosi Soamesin kasvoilta, ja hän pani kuppinsa pois. Nyt oli tie raivattu auki hänen aiheelleen, ja niin kovin kuin hän olisi tahtonutkin, ei hän voinut käyttää sitä hyväkseen.

Juley täti jatkoi aika kiireisesti:

»Sanotaan, että rakas Jolyon ensin jätti hänelle nuo viisitoista tuhatta kerta kaikkiaan, mutta sitten hän tietysti näki, ettei se olisi oikein, ja määräsi ne vain hänen elinajakseen.»

Oliko Soames kuullut sitä?

Soames nyökäytti päätään.

»Serkkusi Jolyon on nyt leski. Hän on Irenen holhooja, tiesit kai sen?»

Soames pudisti päätään. Hän tiesi, mutta ei tahtonut osoittaa mitään mielenkiintoa. Nuori Jolyon ja hän eivät olleet kohdanneet sitten Bosinneyn kuoleman.

»Jolyonin täytyy nyt olla ihan keski-ikäinen», jatkoi Juley täti uneksivasti. »Odotahan, hän syntyi siihen aikaan, jolloin rakas enosi asui Mount Streetillä, paljon ennen kuin he muuttivat Stanhope Gatelle — joulukuussa 47, juuri ennen kommuunia. Hän on yli viidenkymmenen nyt! Ajatella! Hän oli niin kaunis pikkulapsi, ja kaikki olivat hänestä niin ylpeitä — hänhän oli ensimmäinen teistä kaikista.» Juley täti huokasi, ja kiehkura hänen ei ihan omaa tukkaansa irtaantui ja valahti otsalle, niin että Hester tätiä värisytti. Soames nousi, hän oli tehnyt omituisen keksinnön omasta itsestään. Tuo hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa vanha haava ei ollut vielä mennyt umpeen. Hän oli tullut siinä luulossa, että voisi puhua, hän oli tahtonut puhua kahlitusta asemastaan, ja — katso! hän pakeni pois, kun kömpelöistä jutuistaan kuuluisa Juley täti muistutti häntä siitä.

Oi, eihän Soames vain vielä lähtenyt?

Soames hymyili vähän kostonhaluisesti ja sanoi:

»Kyllä. Hyvästi. Terveisiä Timothy sedälle!» Ja painaen kylmän suudelman molemmille otsille, joiden kurtut näyttivät yrittävän liimautua hänen huuliinsa ikäänkuin toivoen, että ne suudeltaisiin pois, hän jätti heidät katsomaan kirkkain silmin hänen jälkeensä — tuon rakkaan Soamesin, joka oli ollut niin kiltti ja tullut juuri tänään, kun he eivät tunteneet oloansa kovinkaan —!

Tunnonvaivoja mielessään Soames laskeutui portaita, joissa aina oli melkein hauska kamferin ja portviinin ja sellaisen talon tuoksu, missä ei siedetä vetoa. Nuo vanhat raukat — hän ei ollut aikonut olla epäystävällinen! Ja kadulla hän unohti heidät heti, sillä hänen mielensä täytti taaskin Annetten kuva ja omien kirottujen kahleittensa ajatteleminen. Miksi ei hän ollut ajanut asiaa perille ja ottanut avioeroa silloin, kun tuo viheliäinen Bosinney joutui raitiovaunun alle ja kun olisi ollut yllin kyllin todistuksia hänen anomuksensa puolesta! Ja hän kääntyi sisarensa, Winifred Dartien taloa kohti, joka sijaitsi Green Streetillä, Mayfairissa.

2. ERÄÄN MAAILMANMIEHEN LÄHTÖ

Että maailmanmies, joka oli niin altis onnen vaihteluille kuin Montague Dartie, edelleen asui talossa, jossa hän oli asunut ainakin kaksikymmentä vuotta, olisi ollut merkillisempää, jollei talon vuokraa, korkoja, veroja ja korjauksia olisi kustantanut hänen appensa. Tällä yksinkertaisella, joskin summittaisella keinolla James Forsyte oli taannut edes jonkinlaisen vakiintuneisuuden tyttärensä ja lastenlastensa elämään. Itse asiassa niin hemaisevalle urheilijalle kuin Dartielle oli verratonta saada katto päänsä päälle. Viime päivien tapahtumiin saakka hän oli ollut melkein yliluonnollisen siivo kaiken vuotta. Asia oli niin, että hän George Forsyten kanssa yhdessä omisti erään tammavarsan. George oli auttamattomasti kilpa-ajoradan orja, Rogerin kauhuksi, minkä kauhun hauta nyt vaimensi. Kalvosinnappi, jonka isä oli Marttyyri ja äiti Tulipaita, Hankkeluksen jälkeläinen, oli ruskea, kolmivuotias tamma, joka moninaisista syistä ei ollut vielä koskaan näyttänyt oikeata olemustaan. Koska Dartie omisti puolet tästä toivorikkaasta eläimestä, oli kaikki se ihanteellisuus, mikä piili hänessä niinkuin kenessä muussa hyvänsä, nostanut päätään ja pitänyt häntä hiljaisen intohimon vallassa monta kuukautta. Kun miehellä on jotakin, minkä hyväksi elää, on aivan ihmeellistä, kuinka siivo hänestä tulee. Ja tämä Dartien omaisuus oli todella hyvä — kolme yhtä vastaan, että se voittaisi syyskilpailuissa, julkinen arviointi oli kaksikymmentäviisi yhtä vastaan. Vanhanaikainen taivas merkitsi hyvin vähän tämän rinnalla, ja Dartien paita, s.o. viimeinen penni oli riippuvainen tästä Tulipaidan tyttärestä. Mutta miten paljon enemmän kuin hänen paitansa riippuikaan Hankkeluksen tyttärentyttärestä! Neljänkymmenen viiden levottomassa iässä, joka on niin vaarallinen Forsyteille — ja vaarallinen myös Dartien tapaisille, vaikka se ehkä vähemmän eroaakin muista oli Montague kiinnittänyt harhailevan mielensä erääseen tanssijattareen. Se ei ollut mikään alhainen intohimo, mutta kun puuttui rahaa — ja paljon puuttuikin — tulisi se luultavasti jäämään yhtä ilmavaksi kuin tanssijattaren hameet. Eikä Dartiella ollut koskaan rahaa, hän kun viheliäisesti eleli sillä, minkä saattoi kerjätä tai lainata Winifrediltä, tuolta lujaluonteiselta naiselta, joka piti häntä luonaan, koska hän oli heidän lastensa isä ja koska jotakin oli vielä jäljellä hänen ihailustaan tuota nyt niin sammuvaa Wardour Street-kauneutta kohtaan, joka nuoruudessa oli hurmannut hänet. Winifred ja joku muu, joka viitsi lainata hänelle, ja tappiot korttipelissa ja kilparadalla (kummallista, kuinka muutamat miehet osaavat hyötyä tappioistaan) olivat hänen ainoat elinkeinonsa, sillä James oli nyttemmin liian vanha ja hermostunut lähestyttäväksi ja Soames kauhistuttava timantinkovuudessaan. Ei ole liikaa sanottu, että Dartie oli kuukausia elänyt toivosta. Hän ei ollut koskaan välittänyt rahasta sen itsensä vuoksi, oli aina halveksinut Forsyteja ja heidän kiinnityksiään, vaikka olikin tunnontarkasti käyttänyt niitä hyväkseen parhaansa mukaan. Rahasta hän piti vain kaiken sen vuoksi, mitä sillä voi ostaa — henkilökohtaisia nautintoja.

»Kukaan oikea urheilija ei välitä rahasta», sanoi hän lainatessaan viitosen, jollei kympistä ollut toivoa. Montague Dartiessa oli jotakin viehättävää. Hän oli, niinkuin George Forsyte sanoi, »tuhatkaunokki».

Kilpailupäivän aamu koitti kirkkaana ja loistavana. Oli syyskuun viimeinen päivä, ja Dartie, joka edellisenä iltana oli matkustanut Newmarketiin, esiintyi virheettömässä, ruutuisessa puvussa ja nousi kummulle, josta hän saattoi nähdä varsanpuolikkaansa loppukirin. Jos varsa voittaisi, saisi hän sievoiset kolmetuhatta taskuunsa — huono palkka sittenkin hänen siivoudestaan ja kärsivällisyydestään näiden toivon viikkojen aikana, jolloin he olivat valmistaneet varsaa kilpailuun. Mutta enempää hän ei kyennyt saamaan. Jättäisikö hän vedonlyöntinsä niihin kahdeksaan yhtä vastaan, missä ne nyt olivat? Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, kun leivot lauloivat hänen ympärillään, ruohoiset kukkulat tuoksuivat suloiselta, ja kaunis varsa kulki hänen ohitseen, päätään keikauttaen, läikkyvänä kuin silkki. Loppujen lopulta ei hän kuitenkaan itse maksaisi, jos joutuisi häviöön, ja vedon supistaminen vähentäisi voiton tuhanteen viiteensataan — hädintuskin sillä saisi tanssijatarta maksetuksi. Vielä valtavampi oli todellisen jännityksen himo Dartien ja hänenlaistensa veressä. Ja Georgeen kääntyen hän sanoi: »Se varsa on aika peto. Se voittaa ilman muuta, minä panen vetoon kaikki tyyni.» George, joka oli pannut vetoon joka pennin ja vähän enemmänkin ja jonka oli pakko voittaa, irvisti hänelle jykevästä korkeudestaan ja sanoi: »Vai niin, uljas ystäväni!» sillä suoritettuaan vastahakoisen oppiaikansa syvästi nurkuvan Rogerin rahoilla hän alkoi saada hyötyä omistajan ammatissaan forsytelaisesta verestään.

Ihmisten elämässä on pettymyksiä, joita tunteellinen kertoja varoo koskettamasta. Riittäköön mainita, että hyvä asia raukesi. Kalvosinnappi joutui perimmäisten joukkoon. Dartien paita oli mennyttä.

Siitä saakka, jolloin nämä kaikki tapahtuivat, siihen päivään, jolloin Soames käänsi kasvonsa Green Streetille, ehti sattua yhtä ja toista!

Kun Montague Dartien ruumiinrakenteella varustettu mies on uskonnollisista syistä viettänyt pidättyväistä elämää kuukausmäärin eikä saa palkkaansa, ei hän kiroa Jumalaa ja kuole, vaan kiroaa Jumalaa ja elää, perheensä harmiksi.

Winifred — rohkea nainen, joskin vähän liian muodinmukainen — joka tasan kahdenkymmenen vuoden ajan oli kantanut kuormaansa, ei ollut koskaan tosissaan uskonut, että mies voisi tehdä sitä, minkä hän nyt teki. Niinkuin monet vaimot, niin luuli hänkin tuntevansa pahimman, mutta hän ei ollut vielä tuntenut miestään hänen neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotenaan, jolloin hän muitten miesten tavoin tunsi, että nyt tai ei koskaan. Tarkastaessaan lokakuun toisena päivänä jalokivilipastaan Winifred huomasi kauhukseen, että hänen vaimoutensa kruunu ja kunnia oli poissa — helmet, jotka Montague oli antanut hänelle 1885, kun Benedict oli syntynyt, ja jotka Jamesin oli ollut pakko lunastaa keväällä 1887, häväistysjutun välttämiseksi. Winifred kysyi heti neuvoa mieheltään. Tämä otti asian keveästi. Tietysti ne saataisiin takaisin. Vasta kun Winifred oli terävästi sanonut: »Hyvä on, Monty, minä menen sitten Scotland Yardiin itse», suostui mies ottamaan asian huolekseen. Voi, että tuon lujan ja määrätietoisen toiminnan, joka on välttämätön karkaamissuunnitelman toteuttamiseksi, pitikin juopottelun vuoksi keskeytyä! Sinä iltana Dartie palasi kotiin täysin huolettomana ja ilman vaiteliaisuuden hiventäkään. Tavallisissa oloissa Winifred olisi vain lukinnut oven ja antanut hänen nukkua itsensä selväksi, mutta kiduttava jännitys helmistä oli saanut hänet odottamaan miestään. Dartie otti pienen revolverin taskustaan, piti sitä ruokapöydällä ja sanoi Winifredille suoraan, ettei hän välittänyt sen kirotun vertaakaan siitä, elikö Winifred vai ei niin kauan kuin hän vain pysyi koreasti, mutta itse hän oli väsynyt elämään. Winifred pysytteli pöydän toisella puolella ja vastasi:

»Älä ole sellainen klovni, Monty. Oletko ollut Scotland Yardilla?»

Revolveri painettuna rintaa vastaan Dartie oli vetänyt liipasinta monta kertaa. Se ei ollut ladattu. Hän laski sen sadatellen käsistään ja mutisi: »Lasten tähden», vaipuen sitten tuoliin. Winifred sieppasi revolverin ja antoi hänelle soodavettä. Juomalla oli taikavoima. Elämä oli kohdellut häntä pahoin, Winifred ei ollut koskaan »ymmärtänyt» häntä. Jollei hänellä ollut oikeus ottaa helmiä, jotka hän kerran itse oli antanut vaimolleen, niin kenellä sitten oli? Tuo espanjalainen naikkonen oli saanut ne. Jos Winifredillä oli jotakin sitä vastaan, niin — kaula poikki — vain! Mitä se häneen kuuluu? (Siinä luultavasti tuon kuuluisan lauseen alkuperäisin käyttö — niin hämäräperäistä on klassillisimmankin kielen alku!)

Winifred, joka oli oppinut itsehillintää kovassa koulussa, katsahti häneen ja sanoi: »Espanjalainen naikkonen? Tarkoitatko tuota tyttöä, jonka näimme tanssivan Pandemonium baletissa? Vai niin, sinä olet varas ja roisto.» Tämä oli viimeinen hiukkanen ylikuormitetulle tajunnalle. Dartie nousi tuolistaan, tarttui vaimonsa käsivarteen ja väänsi sitä poikaikänsä taitoja muistellen. Winifred kesti kyynelet silmissä kivun, mutta ei äännähtänytkään. Odottaen heikkouden hetkeä hän väänsi itsensä irti, asetti ruokapöydän heidän väliinsä ja sanoi hampaittensa välistä: »Sinä olet viimeinen raja, Monty.» (Siinä epäilemättä taaskin lauseen alkuperäinen käyttö — sellaisten olosuhteitten pakon alla syntyy englanninkieli.) Hän jätti Dartien, jonka tummilla viiksillä oli vaahtoa, ja meni yläkertaan. Lukittuaan ovensa ja haudutettuaan käsivarttaan kuumalla vedellähän makasi valveilla kaiken yötä ajatellen, että hänen helmensä nyt koristivat toisen kaulaa, ja kuvitellen hyvitystä, minkä hänen miehensä oli luultavasti niistä saanut.

Maailmanmies heräsi, mielessä tunne, että hän oli kadotettu tältä maailmalta, ja himmeä muisto, että häntä oli sanottu »viimeiseksi rajaksi». Hän istui puolen tuntia aamuhämärissä siinä nojatuolissa, missä oli nukkunut yönsä — se oli kenties hänen elämänsä onnettomin puolituntinen, sillä Dartiellekin on loppu jollakin tavoin traagillinen. Ja hän tiesi nyt tulleensa loppuun: Koskaan enää ei hän nukkuisi tässä ruokasalissa ja heräisi valon tunkeutuessa noiden verhojen läpi, jotka Winifred oli ostanut Nickensiltä ja Jarveylta Jamesin rahoilla. Koskaan enää hän ei söisi munuaispaistosta tuolta ruusupuiselta pöydältä, lepäiltyään lakanain välissä ja saatuaan kuuman kylvyn. Hän otti lompakkonsa frakkipuvun taskusta. Neljäsataa puntaa, viitosina ja kymppeinä — siinä loput hänen osuudestaan Kalvosinnappiin, jonka hän viime yönä oli myynyt käteisellä George Forsytelle. Tämä, joka oli hyötynyt kilpa-ajoista, ei ollut saanut samaa äkillistä vastenmielisyyttä eläimeen kuin hän itse. Baletti lähtisi Buenos Airesiin ylihuomenna, ja hän aikoi lähteä mukaan. Täyttä korvausta helmistä ei hän ollut vielä saanut, hän oli vasta aterian alussa.

Hän hiipi yläkertaan. Uskaltamatta ottaa kylpyä tai ajaa partaansa (sitäpaitsi vesi olisi ollut kylmää) hän muutti vaatteet ja pakkasi salaa niin paljon kuin voi. Oli vaikeata jättää noin monta paria kiiltäviä kenkiä, mutta jotakinhan täytyi uhrata. Sitten, matkalaukku kummassakin kädessä, hän astui pengermälle. Talo oli hyvin hiljainen — tuo talo, jossa hän oli siittänyt neljä lastaan. Kummallinen hetki tämä hänen vaimonsa huoneen edustalla, tuon vaimon, jota hän kerran oli ihaillut, jollei ehkä rakastanutkaan, ja joka oli sanonut häntä »viimeiseksi rajaksi». Hän terästi itseään tuolla lauseella ja hiipi eteenpäin, mutta seuraavan oven ohi oli vaikeampi kulkea. Se vei hänen tytärtensä makuuhuoneeseen. Maud oli koulussa, mutta Imogen nukkui tuolla, ja Dartien varhaiset aamusilmät kostuivat. Tyttö muistutti noista neljästä eniten isäänsä — tummatukkainen, hempeät ruskeat silmät. Juuri tulossa seuraelämään, kaunis otus! Dartie istahti matkalaukuilleen. Tämä miltei muodollinen luopuminen isyydestä pahoitti hänen mieltään. Aamun valo lankesi kasvoille, jotka taistelivat todellista liikutusta vastaan. Ei ollut kysymyksessä mikään niin valheellinen kuin katumus, todellinen isyydentunne vain ja tuo haikea »ei koskaan enää». Hän kosketti huuliaan, ja täydellinen päättämättömyys lamaannutti hetkeksi hänen ruutuisiin housuihin verhotut jalkansa. Oli kovaa — kun oli tällä tavoin pakko jättää kotinsa! »Saakeli sentään!» mutisi hän. »En luullut, että se veisi tähän.» Alhaalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että palvelustytöt alkoivat nousta. Ja tarttuen molempiin matkalaukkuihinsa hän hiipi alakertaan. Hänen poskensa olivat märät, ja tietoisuus siitä tuntui huojentavalta, ikäänkuin se olisi taannut hänen uhrinsa aitouden. Alakerran huoneissa hän viipyi hetkisen ja pisti matkalaukkuihin kaikki sikarinsa, vähän paperia, pehmeän hatun, hopeisen savukekotelon, Ruffin Kilpailuoppaan. Sitten, sekoitettuaan itselleen vahvan whiskyn ja soodan ja sytytettyään savukkeen hän hetkisen seisoi epäröiden hopeakehyksisen valokuvan edessä, joka esitti hänen molempia tyttäriään. Se oli Winifredin oma. »Entä sitten», ajatteli hän, »hän voi teettää uuden, mutta minä en.» Hän pisti kuvan matkalaukkuunsa. Sitten hän pani hatun ja takin ylleen, otti mukaan toiset kaksi, parhaan malacca-keppinsä, sateenvarjon, ja avasi ulko-oven. Hän sulki sen hiljaa jälkeensä, kulki ulos, sälytettynä niinkuin ei koskaan elämässään, ja käveli kadunkulmauksen taakse odottamaan jonkun varhaisen ajurin tuloa...

Niin lähti Montague Dartie neljänkymmenen viiden vanhana talosta, jota oli sanonut omakseen ...

Kun Winifred tuli alakertaan ja totesi, että mies oli poissa, oli hänen ensimmäinen tunteensa kumea kiukku siksi, että toinen sillä tavoin aikoi päästä pakoon syytöksiä, joita hän oli huolellisesti valmistanut yön pitkinä tunteina. Hän oli kai mennyt Newmarketiin tai Brightoniin, tuon naisen kanssa tietenkin. Inhoittavaa! Koska Winifredin oli pakko täydellisesti hillitä itsensä Imogenin ja palvelijain aikana ja kun hän toisaalta tiesi, että hänen isänsä hermot eivät mitenkään kestäisi tällaisia paljastuksia, ei hän voinut pidättyä menemästä iltapäivällä Timothyn taloon ja purkamasta tuota helmijuttua Juley ja Hester tädeille suurena salaisuutena. Vasta seuraavana aamuna hän huomasi valokuvan katoamisen. Mitä tämä merkitsi? Miehen jäljellejääneitten tavarain tarkka tutkiminen herätti hänessä ajatuksen, että tämä oli tosissaan jättänyt hänet. Kun tämä päätös vakiintui, seisoi hän ihan hiljaa keskellä miehen pukeutumishuonetta, kaikki laatikot vedettyinä auki, ja koetti tajuta, miltä hänestä tuntui. Ei millään tavoin helpolta! Vaikka Monty olikin »viimeinen raja», oli hän kuitenkin Winifredin omaisuutta, eikä hän nyt mitenkään voinut olla tuntematta itseään köyhemmäksi. Jäädä leskeksi eikä kuitenkaan olla leski neljänkymmenen kahden vuoden iässä, neljän lapsen äitinä, ihmisten silmätikkuna, kaikkien säälimänä! Mies mennyt espanjalaisen porton syliin! Muistot, tunteet, joita hän oli luullut aivan kuolleiksi, heräsivät henkiin tuskallisina, synkkinä, itsepintaisina. Hän sulki koneellisesti laatikon toisensa jälkeen, paneutui vuoteeseensa ja hautasi pään tyynyihin. Hän ei itkenyt. Mitä se olisi hyödyttänyt? Noustuaan vuoteesta lounaan aikaan hän tunsi, että vain yksi seikka voisi tehdä hänelle hyvää, nimittäin se, että Val tulisi kotiin. Val — hänen vanhin poikansa — jonka piti ensi kuussa mennä Jamesin kustannuksella Oxfordiin, oli Littlehamptonissa saamassa viimeistä voitelua treenariltaan ennen sisäänpääsytutkintoa, niinkuin poika olisi selittänyt asian isän kielellä. Winifred sähkötti hänelle.

»Minun pitää huolehtia hänen vaatteistaan», sanoi hän Imogenille. »En voi lähettää häntä Oxfordiin kuinka hyvänsä. Nuo pojat ovat niin tarkkoja.»

»Valillahan on vaikka mitä», vastasi Imogen.

»Minä tiedän, mutta hänen vaatteensa täytyy tarkastaa. Minä toivon, että hän tulee.»

»Hän tulee viivana, äiti. Mutta hän kai saa reput tutkinnossa.»

»Minä en voi sille mitään», sanoi Winifred. »Minä tarvitsen häntä.»

Imogen loi viattoman, mutta samalla ovelan katseen äitinsä kasvoihin ja vaikeni. Isä tietysti taaskin! Val tuli »viivana» kuudelta.

Kuvitelkaa hulttion ja Forsyten ristisiitosta, niin näette nuoren Publius Valerius Dartien. Sen niminen nuorukainen tuskin voisi muuhun suuntaan kehittyäkään. Kun hän syntyi, oli Winifred henkevyytensä keväimessä ja hienostuksen halussaan päättänyt, että hänen lapsillaan piti olla nimet sellaiset, joita ei kukaan muu ollut keksinyt panna lapsilleen. (Oli onni — niin hänestä nyt tuntui — että hän sentään ei ollut antanut Imogenille Thisben nimeä.) Mutta George Forsyteä, tuota ainaista koiranleukaa, sai Val kiittää nimestään. Oli nimittäin sattunut niin, että Dartie, syödessään päivällistä hänen kanssaan viikkoa jälkeen poikansa ja perillisensä syntymän oli tullut maininneeksi tämän Winifredin pyrkimyksen.

»Tehkää pojasta Cato», sanoi George, »se olisi hitonmoisen sukkelaa.» Hän oli juuri voittanut kympin sen nimisellä hevosella.

»Cato!» oli Dartie vastannut — he olivat vähän »hatussa» niinkuin sana kuului noihinkin aikoihin — »eihän se ole mikään kristillinen nimi.»

»Halloo siellä!» huusi George polvihousuiselle tarjoilijalle. »Tuokaapas tänne kirjastosta Encyclopedia Britannica, kirjain C.»

Tarjoilija toi sen.

»Kas tässä!» huusi George osoittaen sikarillaan. »Cato Publius Valerius, isä Vergilius, äiti Lydia. Siinä se, mitä tarvitset. Publius Valerius on kyllin kristillistä.»

Dartie oli kotiin tultuaan kertonut Winifredille. Tämä oli ollut ihastuksissaan. Nimi oli kovin »chic». Ja Publius Valerius tuli lapsen nimeksi, vaikka perästäpäin kävikin ilmi, että he olivat saaneet esikuvakseen alemman Caton. Vuonna 1890, kun pikku Publius oli lähes kymmenvuotias, joutui sana »chic» kuitenkin pois muodista ja terve järki pääsi pinnalle. Winifred alkoi aavistaa pahaa. Hänen epäilyjään vahvisti pikku Publius itse, joka palasi kotiin ensimmäiselle joululomalleen ja valitti elämän olevan taakaksi — toverit sanoivat häntä Pubbyksi! Winifred, joka oli todella tarmokas nainen, muutti hänet toiseen kouluun ja antoi hänelle nimen Val. Publius pudotettiin pois alkukirjaimistakin.

Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli vikkelä, kesakkoinen pojanhuiskelo, jolla oli suuri suu, vaaleat silmät, pitkät, tummat ripset, miltei viehättävä hymy, huomattavat tiedot asioista, joista hänen ei olisi pitänyt tietää mitään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Harvat pojat olivat niin nipin napin välttäneet koulusta erottamista kuin tuo miellyttävä velikulta. Suudeltuaan äitiään ja nipistettyään Imogenia hän juoksi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan ja palasi takaisin neljä kerrallaan, iltapuvussa. Hän oli kauhean pahoillaan, mutta hänen »treenarinsa», joka myöskin oli tullut kaupunkiin, oli pyytänyt häntä päivälliselle Oxford ja Cambridge-ravintolaan, eikä sopinut olla menemättä — ukkeli voisi pahastua. Winifred, ylpeän onnettomana, antoi hänen lähteä. Hän olisi tahtonut pojan pysyvän kotona, mutta olipa kovin hauska tietää, että opettaja oli niin mieltynyt häneen. Val lähti vilkuttaen Imogenille ja sanoen äidilleen:

»Ai, kuules äiti, voisinko saada pari hyypänmunaa, kun tulen takaisin? Keittäjä on hankkinut muutaman. Niillä on niin lopettaa. Niin, ja kuules — onko sinulla rahaa? Minun piti lainata viitonen vanhalta Snobbylta.»

Winifred katsoi häneen ovelan hellästi ja vastasi:

»Rakas poika, sinä olet aika ilkimys raha-asioissa. Mutta sinun ei pitäisi maksaa hänen puolestaan tänä iltana missään tapauksessa, sinähän olet hänen vieraansa.» Kuinka hienolta ja hennolta poika näyttikään valkeassa liivissään, tiheine mustine ripsineen!

»Oi niin, mutta me voimme mennä teatteriin, katsos, äiti, ja minä luulen, että minun pitäisi maksaa liput, tiedäthän, että hän on aina ahtaalla.»

Winifred otti esille viiden punnan setelin ja sanoi:

»No niin, on ehkä parempi, että maksat hänen puolestaan, mutta älä sitten enää osta lippuja.»

Val pisti viitosen taskuunsa.

»Jos voin olla ilman, en tee sitä», sanoi hän. »Hyvää yötä, äiti!»

Hän lähti kulkemaan pää pystyssä, hattu hauskasti vinossa, ja veti sieraimiinsa Piccadillyn ilmaa kuin nuori, valloilleen laskettu jahtikoira. Mainio juttu! Tämä oli jotakin tuon homeisen, ikävän kolon jälkeen!

Hän kohtasi »opettajansa», ei ihan Oxfordissa ja Cambridgessa, vaan Goat's-klubissa. Tämä »opettaja» oli vuotta vanhempi kuin hän itse, hauskannäköinen poika, jolla oli kauniit ruskeat silmät, sileä musta tukka, pieni suu, soikeat kasvot, väsähtänyt, virheetön, kylmähkö olemus — noita nuorukaisia, jotka ilman ponnistusta saavat moraalista vaikutusvaltaa tovereihinsa. Hän oli selviytynyt koulustaan ilman karkoitusta vuotta ennen Valia ja oli viettänyt tämän vuoden Oxfordissa. Val näki melkein sädekehän hänen kulmillaan. Hänen nimensä oli Crum, eikä kukaan saanut rahaa kulumaan nopeammin kuin hän. Se näytti olevan hänen ainoa päämääränsä elämässä — häikäisevä päämäärä nuoren Valin silmissä, hänen, jossa Forsyte kuitenkin silloin tällöin seisoi vähän erillään ja ihmetteli, saatiinko rahasta täysi arvo.

He söivät päivällistä hiljaisesti, mutta tyylikkäästi ja maulla, lähtivät klubista sikaria poltellen ja istahtivat Liberty-teatterin permantotuoleille. Valille leikillisten laulujen sointia ja ihastuttavien säärten näkemistä sumensi ja häiritsi kaamea pelko, ettei hän koskaan pääsisi Crumin vertaiseksi tyvenessä keikaruudessa. Hänen ihanteellisuutensa oli herännyt, ja kun niin on, ei ihminen koskaan ole oikein levollinen. Ihan varmaan oli hänen suunsa liian suuri, hänen liivinsä kuosi kaukana parhaasta, housuista puuttui raita, eikä hänen lavendelihansikkaittensa selässä ollut ohuita mustia juovia. Sitäpaitsi hän nauroi liian paljon — Crum ei koskaan nauranut, hän vain hymyili, ja silloin hänen säännönmukaiset tummat kulmakarvansa kohosivat vähän, niin että ne muodostivat hieman raskaitten luomien ylle kuin päädyn. Ei, hänestä ei koskaan tulisi Crumin vertaista! Näytäntö oli kuitenkin hurjan mukava, ja Cynthia Dark suorastaan repäisevä. Näytösten välissä Crum kestitsi häntä jutuilla Cynthian yksityiselämästä, ja Val otti vastaan sen kunnioitustaherättävän tiedon, että Crum voisi, jos tahtoisi, päästä kulissien taakse. Hän olisi yksinkertaisesti tahtonut sanoa: »Kuule, ota minut mukaasi!» mutta puutteellisuuksiensa tähden hän ei uskaltanut, ja tämä seikka teki kaksi viimeistä näytöstä melkein viheliäisiksi. Kun he tulivat ulos, sanoi Crum: »Nyt on vielä puoli tuntia sulkemiseen, mennäänpäs Pandemoniumiin.» He ottivat ajurin sadan yardin matkaa varten ja seitsemän shillingin kuuden pencen istumapaikat, koska aikoivat seisoa, ja astuivat kävelyhalliin. Juuri nämä pikkuseikat, hänen äärimmäinen huolettomuutensa rahankäsittelyssä, antoivat Crumin viehätykselle hohteen. Baletti tanssi viimeisiä askeleitaan viimeisenä iltana, ja kävelyhallissa se kyllä tuntui. Miehet ja naiset pakkautuivat kolmessa rivissä kaidetta vastaan. Tanssin pyörteet ja häikäisevät valot näyttämöllä, salin hämäryys, tupakan savu yhtyneenä naisten hajuvesiin, koko tuo kummallinen houkutus kevytmielisyyteen, joka on ominaista kävelyhalleille, alkoi vapauttaa nuorta Valia ihanteellisuudesta. Hän katsoi ihaillen nuoren naisen kasvoihin, näki, ettei hän ollut nuori, ja katsoi nopeasti pois. Oi, nuo Cynthia Darkin varjot! Nuoren naisen käsivarsi kosketti häntä tahattomasti, hän tunsi myskin ja resedan tuoksua. Val katseli ripsiensä syrjästä. Ehkä nainen sentään oli nuori. Hänen jalkansa astui Valin jalalle, hän pyysi anteeksi. Val sanoi:

»Ei mitään. Hauska baletti, eikö totta?»

»Voi, minä olen väsynyt siihen, ettekö tekin?»

Nuori Val hymyili — leveätä, melkein miellyttävää hymyään. Sen pitemmälle hän ei mennyt — ei ollut vielä varma asiastaan. Forsyte hänessä vaati suurempaa varmuutta. Ja näyttämöllä välkytteli baletin kaleidoskooppi lumivalkeata, lohenpunaista, smaragdinvihreätä ja violettia ja näytti äkkiä jähmettyvän hiljaiseksi, läikkyväksi pyramidiksi. Kättentaputusten myrsky puhkesi, ja esitys oli päättynyt. Kastanjanruskea esirippu katkaisi sen. Miesten ja naisten puoliympyrä kaiteen edustalla hajaantui, nuoren naisen käsivarsi painoi hänen omaansa. Vähän etäämpänä näytti olevan jotakin hälinää erään miehen ympärillä, jolla oli punainen neilikka napinlävessä. Val vilkaisi vielä kerran nuoreen naiseen, joka katsoi sinne hänkin. Kolme miestä erottui joukosta kävellen käsikkäin, horjuvin askelin. Keskimmäisellä oli punainen neilikka, valkea liivi ja mustat viikset, hän hoiperteli hiukan kulkiessaan. Crumin ääni sanoi hitaasti ja yksikantaan: »Katsos tuota tomppelia, hän on hutikassa!» Val kääntyi katsomaan. »Tomppeli» oli irroittanut käsivartensa ja viittasi suoraan heihin. Crumin ääni sanoi yhtä yksikantaan:

»Hän näkyy tuntevan sinut!» »Tomppeli» puhui:

»Halloo!» sanoi hän. »Katsokaas, miehet! Tuolla on poikani, se nuori lurjus!»

Val näki Se oli hänen isänsä. Hän olisi voinut vaipua purppuraiselle matolle. Syynä ei ollut kohtaaminen tässä paikassa, eikä sekään, että isä oli hutikassa, Crumin sana »tomppeli» se oli, jonka hän kuin taivaasta tulleessa väläyksessä sinä hetkenä ymmärsi todeksi. Niin, hänen isänsä näytti tomppelilta kulkiessaan siinä tummana ja kauniina, neilikka napinlävessä, rehevänä ja itserakkaana. Ja sanaakaan sanomatta Val pujahti nuoren naisen selän taakse ja ulos koko kävelyhallista. Hän kuuli takaa sanan »Val» ja juoksi mattojen pehmentämiä portaita »ulosheittäjien» ohi puistoon.

Oman isän häpeäminen on kenties katkerimpia kokemuksia nuorelle miehelle. Valista tuntui, kun hän riensi poispäin, että hänen uransa oli päättynyt ennen alkamistaan. Kuinka hän voi tulla Oxfordiin kaikkien noitten poikain joukkoon, noitten Crumin loistavien ystävien, kun Crum tiesi, että hänen isänsä oli »tomppeli!» Ja äkkiä hän vihasi Crumia. Mikä hitossa Crum oli sanoakseen sellaista? Jos Crum olisi ollut hänen vieressään tällä hetkellä, olisi Val sysännyt hänet alas katukäytävältä. Hänen oma isänsä — hänen! Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja hän työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Kirottu Crum! Hänen mieleensä tuli hurja ajatus juosta takaisin, hakea isänsä ja kävellä hänen käsipuolessaan Crumin nenän edessä, mutta hän hylkäsi sen heti ja jatkoi matkaansa pitkin Piccadillya. Muuan nuori nainen asettui hänen eteensä. »Ei niin vihainen saa olla, kultaseni!» Val tyrkkäsi häntä, väistyi ja kylmeni äkkiä täydellisesti. Jos Crum vain vielä sanoisi sanankaan, Val ihan yksinkertaisesti antaisi hänelle korvapuustin, ja sillä hyvä. Hän käveli sata yardia tämän ajatuksen turvin, mutta menetti sitten senkin lohdutuksen. Asia ei ollut niinkään yksinkertainen. Hän muisti nyt, minkälaista oli ollut koulussa, kun jonkun vanhemmat tulivat käynnille eivätkä täyttäneet mittoja, kuinka pojalla aina oli ollut harmia perästäpäin. Se oli kerta kaikkiaan niitä seikkoja, joita mikään ei voinut muuttaa. Miksi oli äiti mennyt naimisiin isän kanssa, jos isä kerran oli »tomppeli»? Oli katkera vääryys suorastaan katalaa antaa miehelle isäksi »tomppeli». Pahinta oli, että nyt kun Crum oli lausunut tuon sanan, hän totesi jo kauan itsetiedottomasti tunteneensa, että isä ei ollut oikea herrasmies. Tämä oli inhoittavinta, mitä hänelle koskaan oli tapahtunut — inhoittavinta, mitä pojalle koskaan voi tapahtua! Ja hän tuli Green Streetille alakuloisempana kuin koskaan ja avasi oven salaa hankitulla avaimella. Ruokasalin pöydälle oli houkuttelevasti asetettu nuo hänen hyypänmunansa, vähän leipää ja voita ja pikkuisen whiskyä karahvin pohjaan — juuri senverran, oli Winifred ajatellut, että hän voisi tuntea olevansa mies. Häntä ellotti katsella niitä, ja hän meni yläkertaan.

Winifred kuuli hänen tulonsa ja ajatteli: »Tuo rakas poika on nyt kotona. Jumalan kiitos! Jos hän alkaa seurata isänsä jälkiä, en tiedä, mitä teen! Mutta hän ei ala — hän tulee minuun. Rakas Val!»

3. SOAMES VALMISTUU TOIMENPITEISIIN

Kun Soames astui sisarensa Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin, jossa aina kesäisin oli riippumassa kukkivia kurjenpolvia ja jossa nyt oli Lilium auratum-ruukkuja, hämmästyi hän inhimillisten seikkojen muuttumattomuutta. Salonki näytti aivan samanlaiselta kuin hänen käydessään vastanaineitten Dartien luona ensi vierailulla kaksikymmentä yksi vuotta sitten. Hän oli valinnut kaluston itse ja valinnutkin niin täydellisen, ettei mikään myöhäisempi ostos ollut voinut muuttaa huoneitten ilmakehää. Niin, hän oli pannut hyvän pohjan sisarensa elämälle, ja sitä tämä oli tarvinnutkin. Merkitsi totisesti sangen paljon Winifredille, että hän kaikkien näiden Dartien kanssa vietettyjen vuosien jälkeen edelleen eli hyvällä pohjalla. Alusta saakka oli Soames vainunnut Dartien todellisen luonteen tuon miellyttävyyden, hyvän käytöksen ja edullisen ulkomuodon alta, jotka olivat häikäisseet Winifredin, hänen äitinsä ja vieläpä Jamesin siinä määrin, että tämä oli sallinut tyttärensä mennä naimisiin tuon miehen kanssa, joka ei tuonut pesään mitään — kohtalokas juttu kylläkin!

Winifred, jonka läsnäolon Soames oli todennut lähinnä kaluston jälkeen, istui Buhl-kirjoituspöytänsä ääressä kädessään kirje. Hän nousi ja tuli veljeänsä kohti. Hän oli yhtä pitkä kuin tämäkin, poskipäistään lujaa tekoa, yllä hyvä puku, mutta jokin hänen kasvoissaan teki Soamesin levottomaksi. Hän rutisti kirjettä, joka oli hänen kädessään, mutta näytti muuttavan mieltä ja ojensi sen veljelleen. Soames oli sekä hänen lakimiehensä että veljensä.

Soames luki seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut Iseeum-klubin paperille:

»Sinä et enää saa tilaisuutta herjata minua omassa kodissani. Minä lähden maasta huomenna. Peli on päättynyt. Minä olen väsynyt sinun solvauksiisi. Se on oma syysi. Kukaan itseään kunnioittava mies ei voisi sietää sitä. Minä en pyydä sinulta enää mitään. Hyvästi. Otin tyttöjen valokuvan mukaani. Sano heille rakkaat terveiseni. En välitä hituistakaan siitä, mitä suku sanoo. Kaikki on heidän syytään. Aloitan uuden elämän.

M.D.»

Tässä iltapäiväkirjeessä oli tahra, joka ei ollut vielä ihan kuiva. Soames katsoi Winifrediä — tahra oli epäilemättä saanut alkunsa hänen silmistään, ja veli hillitsi sanansa: »Hyvä, että pääsit hänestä!» Sitten hänen mieleensä johtui, että tämän kirjeen saatuaan sisar astui samaan säätyyn, josta hän itse niin vakavasti halusi pois — avioerottoman Forsyten säätyyn.

Winifred oli kääntynyt pois ja veti sieraimiinsa pitkän henkäyksen pienen, kultakorkkisen pullon tuoksua. Kumea sääli, johon liittyi epämääräinen loukkaantumisen tunne, hiipi Soamesin sydämeen. Hän oli tullut tänne puhumaan omasta asemastaan ja saamaan myötätuntoa, ja täällä Winifred oli samassa asemassa tahtoen tietysti puhua ja saada myötätuntoa. Niin kävi aina! Kukaan ei koskaan näyttänyt ajattelevan, että hänellä voisi olla huolia ja omiakin harrastuksia. Hän taittoi kirjeen niin, että tahra jäi sisäpuolelle ja sanoi:

»Mitä tämä kaikki siis merkitsee?»

Winifred kertoi tyynesti helmijutun.

»Luuletko, että hän todellakin on lähtenyt, Soames? Näethän, missä tilassa hän on kirjoittanut tämän.»

Kun Soames oikein toivoi jotakin, oli hänellä tapana lepytellä Sallimusta sanomalla, että hän ei pitänyt asiaa todennäköisenä. Hän vastasi:

»En luulisi. Voisin kai löytää hänet klubilta.»

»Jos George on siellä», sanoi Winifred, »tietää hän kyllä.» »George?» sanoi Soames. »Tapasin hänet isänsä hautajaisissa.» »Sitten hän on varmasti siellä nyt.»

Soames, jonka hyvä järki hyväksyi sisaren terävänäköisyyden, sanoi vastahakoisesti: »No niin, minä menen katsomaan. Oletko puhunut mitään Park Lanessa?»

»Minä kerroin Emilylle», vastasi Winifred, joka vielä puhui äidistään tuohon muodinmukaiseen tapaan. »Isä saisi halvauksen.»

Kaikki epäedullinen pidettiinkin nyt tarkasti salassa Jamesilta. Vilkaistuaan vielä kerran kalustoon ikäänkuin arvioidakseen sisaren todellisen aseman Soames lähti Piccadillyä kohti. Ilta oli tulossa, ja lokakuun usvassa oli hiven kylmyyttä. Soames käveli nopeasti, suljetun ja keskitetyn näköisenä kuten ainakin. Hänen piti suorittaa asiat joutuun, sillä hän aikoi syödä päivällistä Sohossa. Kuultuaan Iseeumin portinvartijalta, että herra Dartie ei ollut näyttäytynyt tänään, hän katsahti tuohon luotettavaan mieheen ja päätti vain kysyä, oliko herra George Forsyte klubilla. Hän oli. Soames, joka aina oli suhtautunut epäluuloisesti serkkuunsa Georgeen, kuin ihmiseen, joka haluaa laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, seurasi tarjoilijaa lievästi rauhoittuneena siitä ajatuksesta, että George oli juuri kadottanut isänsä. Hän oli perinyt kai noin kolmekymmentätuhatta, lukuunottamatta osuuttaan tuohon Rogerin sijoitukseen, joka jäi kuolinpesän verotuksen ulkopuolelle. Hän löysi Georgen kaari-ikkunan äärestä, tuijottamasta puoliksisyötyyn teeleipälautaseen. Georgen kookas, jyhkeä, mustapukuinen hahmo näytti melkein uhkaavalta, vaikka siinä edelleen oli urheilijan melkein yliluonnollinen siisteys. Hän sanoi, lihakkailla kasvoillaan heikko hymy:

»Halloo, Soames! Ota teeleipä!»

»Ei, kiitos», mutisi Soames ja siveli hattuaan haluten sanoa jotakin sopivaa ja myötätuntoista. Sitten hän lisäsi:

»Kuinka voi äitisi?»

»Kiitos kysymästä», sanoi George. »Niin ja näin. En ole nähnyt sinua aikakausiin. Et koskaan käy kilpailuissa. Mitä Cityyn kuuluu?»

Soames, joka vainusi lähenevää pilapuhetta, meni umpeen ja vastasi:

»Minä tahtoisin kysyä sinulta Dartiesta. Kuulin, että hän on...»

»Livistänyt, karannut Buenos Airesiin kauniin Lolan kanssa. Sitä parempi Winifredille ja pikku Dartie-joukolle. Hän on aika risti.»

Soames nyökäytti päätään. Niin vihamieliset kuin nämä serkukset olivatkin toisilleen luonnostaan, yhdisti Dartie heitä.

»Setä James saa nyt nukkua rauhassa vuoteessaan», jatkoi George. »Arvaan, että hän on kyninyt sinuakin koko lailla.» Soames hymyili.

»Ah niin, sinä kehoitit häntä menemään muualle», sanoi George ystävällisesti. »Hän on oikein pääveijari. Nuori Val kaipaa hieman silmälläpitoa. Olen aina säälinyt Winifrediä. Hän on urhea nainen.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. »Minun täytyy mennä takaisin hänen luokseen nyt», sanoi hän. »Hän vain tahtoi saada varmuuden. Ehkä meidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ei kai tässä siis ole mitään erehdystä.»

»Se on aivan pikivarmaa», sanoi George — hän se keksi monet noista sukkelista sanantavoista, joitten on luultu palautuvan muihin lähteisiin. »Hän oli ruhtinaallisesti juovuksissa eilen illalla, mutta lähti kun lähtikin aamulla. Hänen laivansa on Tuscarora» Ja hän kaivoi esiin käyntikortin ja luki pilkallisesti:

»Herra Montague Dartie, Poste Restante, Buenos Aires. Minä kiirehtisin toimenpiteitä, jos olisin sinun sijassasi. Hän oikein inhoitti minua viime yönä.»

»Kyllä», sanoi Soames, »mutta se ei aina ole helppoa.» Sitten huomatessaan Georgen silmistä, että tämä oli herännyt muistelemaan hänen omaa asiaansa hän nousi ja ojensi kätensä. George nousi myös.

»Sano terveisiä Winifredille. Viet hänet suoraan avioero-oikeuteen, jos minun neuvoani seuraat.»

Soames kääntyi ovessa vilkaisemaan häneen syrjästä. George oli istuutunut taas ja tuijotti eteensä. Hän näytti suurelta ja yksinäiseltä noissa mustissa vaatteissa. Soames ei ollut koskaan nähnyt häntä noin säyseänä. »Kai se sentään häneen jollakin tavoin koskee», ajatteli hän. »He tulevat jokainen saamaan noin viisikymmentä tuhatta, kun kaikki lasketaan mukaan. Heidän pitäisi pysyttää omaisuus jakamattomana. Jos sota tulee, laskee kiinteimistöjen arvo. Setä Roger arvioi sentään asiansa hyvin.» Ja Annetten kasvot nousivat hänen eteensä pimenevällä kadulla, hänen ruskea tukkansa ja siniset silmänsä tummine ripsineen, hänen raikkaat huulensa ja poskensa, jotka olivat kasteiset ja tuoreet keskellä Lontoota, hänen virheetön ranskalainen vartalonsa. »Ryhtyä toimenpiteisiin», ajatteli hän. Palatessaan Winifredin taloon hän kohtasi Valin, ja he menivät sisään yhdessä. Eräs ajatus oli juolahtanut Soamesin mieleen. Hänen serkkunsa Jolyon oli Irenen holhooja, ja ensimmäinen toimenpide olisi mennä tapaamaan häntä Robin Hilliin. Robin Hill! Kummallinen — hyvin kummallinen oli tunne, jonka nuo sanat herättivät! Robin Hill — talo, jonka Bosinney oli rakentanut hänelle ja Irenelle — talo, jossa he eivät olleet koskaan asuneet — kohtalokas talo! Ja Jolyon asui siinä nyt! Hm! Ja äkkiä hän ajatteli: »Sanotaan, että hänellä on poika Oxfordissa! Miksi en ottaisi nuorta Valia mukaan ja esittäisi heitä toisilleen! Se on hyvä tekosyy. Vähemmän silmäänpistävää — paljon vähemmän silmäänpistävää!» Niinpä hän yläkertaan noustaessa sanoi Valille:

»Sinulla on serkku Oxfordissa, et ole koskaan tavannut häntä. Minua haluttaisi ottaa sinut mukaani huomenna hänen kotiinsa ja esittää teidät toisillenne. Sinulla tulee olemaan siitä hyötyä.»

Val suostui ajatukseen vain kohtalaisen innostuneena, ja Soames löi asian lukkoon.

»Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen. Se on maalla — ei kaukana, tulet nauttimaan retkestä.

Salongin kynnyksellä hän muisti vaivoin, että toimenpiteet, joihin tällä hetkellä oli ryhdyttävä, koskivat Winifrediä eivätkä häntä itseään.

Winifred istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä.

»Se on aivan totta», sanoi Soames, »hän on matkalla Buenos Airesiin — lähtenyt tänä aamuna. Paras, että käymme häneen käsiksi heti, kun hän astuu maihin. Minä sähkötän heti. Muuten voimme joutua suuriin kuluihin. Mitä pikemmin tällaiset asiat suoritetaan, sitä parempi. Minä olen aina katunut, että en...» Hän vaikeni ja katsoi syrjästä Winifrediin. »Voitko muuten», jatkoi hän, »vedota pahoinpitelyyn?»

Winifred vastasi kumealla äänellä:

»En tiedä. Mitä on pahoinpitely?»

»Onko hän lyönyt sinua tai muuta sellaista?»

Winifred ravisti päätään, ja hänen leukansa kävi nelikulmaiseksi.

»Hän väänsi käsivarttani. Tai otetaanko revolverilla uhkaaminen lukuun? Tai että hän on ollut niin juovuksissa, ettei ole kyennyt riisuutumaan, tai... Ei — minä en voi sekoittaa lapsia asiaan.»

»Ei», sanoi Soames, »ei. Kuinkahan vain? On tietenkin olemassa laillinen asunto- ja vuode-ero — sen voimme saada. Sen vain! Hm!»

»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Winifred toivottomana.

»Sitä, että hän ei voi koskea sinuun etkä sinä häneen, te molemmat sekä olette naimisissa että ette ole.» Ja taaskin hän oli vastahakoinen. Mikä se itse asiassa oli muu kuin hänen oma asemansa laillistettuna! Ei, siihen hän ei tahtonut panna sisartaan!

»Avioero siitä pitää tulla», sanoi hän päättävästi. »Jollei voi todistaa pahoinpitelyä, on ainakin karkaaminen. On eräs keino, jolla nyttemmin voidaan lyhentää tuota kahden vuoden aikaa. Voimme saada oikeuden haastamaan hänet takaisin. Jos hän silloin ei tottele, voimme järjestää eron kuudessa kuukaudessa. Tietysti et tahdo häntä takaisin. Mutta sitä oikeus ei tiedä. On tosin olemassa se vaara, että hän tulee takaisin. Minä yrittäisin mieluummin pahoinpitelyä.»

Winifred ravisti päätään. »Se on niin typerää.»

»No niin», mutisi Soames, »ehkei vaara ole niin suuri, niin kauan kuin hän vielä on hurmiossaan ja omistaa vähän rahaa. Älä sano mitään kenellekään äläkä maksa hänen velkojaan.»

Winifred huokasi. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli kokenut, painoi menetyksen tunne raskaana hänen mieltään. Ja tämän selvitti hänelle paremmin kuin vielä mikään muu se ajatus, että hän ei enää maksaisi miehensä velkoja. Jokin rikkaus näytti hävinneen elämästä. Ilman miestään, ilman helmiään, ilman tuota sisäistä tunnetta, että hän urheana kohtasi kotielämän pyörteitä — niin oli hänen nyt kohdattava maailmaa. Hän tunsi todella menettäneensä jotakin.

Ja Soames pani tavallista enemmän lämpöä siihen viileään suudelmaan, jonka hän painoi sisarensa otsalle.

»Minun pitää mennä Robin Hilliin huomenna», sanoi hän, »tapaamaan nuorta Jolyonia asioissa. Hänellä on poika Oxfordissa. Tahtoisin ottaa Valin mukaan ja esitellä hänet. Tule 'The Shelteriin' viikonloppua viettämään ja ota lapset mukaan. Oi niin, eihän se nyt sovikaan, olen kutsunut muita.» Näin sanoen hän jätti Winifredin ja kääntyi kohti Sohoa.

4. SOHO

Kaikista tuon Lontooksi sanotun eriskummallisen yhtymän osista soveltuu Soho kenties vähimmin forsytelaiselle hengelle. »Vai niin, uljas ystäväni!» olisi George Forsyte sanonut, jos olisi nähnyt serkkunsa menevän sinne. Epäsiisti Soho, joka on täynnä kreikkalaisia, muhamettilaisia, kissoja, italialaisia, tomaatteja, ravintoloita, posetiiveja, kirjavia kankaita, kummallisia nimiä, ihmisiä, jotka katselevat yläkerran ikkunoista, pysyy kaukana Brittein valtakunnan kokonaisuudesta. Sillä on kuitenkin oma sattumanvarainen omistamisen vaistonsa ja eräänlaista omistamisen menestystäkin, joka pitää sen vuokria korkealla, kun toisten kaupunginosien vuokrat alenevat. Pitkien vuosien aikana oli Soamesin tuttavuus Sohon kanssa rajoittunut sen läntiseen rajaan, Wardour Streetille. Hän oli poiminut sieltä monta hyvää kauppaa. Niittenkin seitsemän vuoden aikana, jotka hän oli asunut Brightonissa Bosinneyn kuoleman ja Irenen paon jälkeen hän oli väliin ostanut sieltä aarteita, vaikka hänellä ei ollutkaan paikkaa, minne panna ne, sillä päästyään vihdoinkin siihen vakaumukseen, että hänen vaimonsa oli todella mennyt menojaan, hän oli panettanut Montpellier Squaren taloon näin kuuluvan ilmoitustaulun:

MYYTÄVÄNÄ

VUOKRAOIKEUS TÄHÄN ERINOMAISEEN TALOON

Lähempiä tietoja antavat herrat Lesson ja Tukes, Court Street, Belgravia.

Se oli mennyt kaupaksi viikossa — tuo erinomainen talo, jonka täydellisyydessä eräs mies ja eräs nainen olivat kuluttaneet loppuun sydämensä.

Sumuisena tammikuun iltana, juuri ennen ilmoitustaulun poistamista, Soames oli vielä kerran mennyt paikalle, nojautunut puistikon kaiteeseen ja katsellut talon pimeitä ikkunoita märehtien niitä omistamisen muistoja, jotka olivat muuttuneet niin karvaiksi hänen suussaan. Miksi ei Irene ollut koskaan rakastanut häntä? Miksi? Hän oli saanut kaiken mitä oli tahtonut, ja korvaukseksi antanut kolmen pitkän vuoden aikana miehelleen kaiken mitä tämä oli tahtonut — paitsi juuri sydäntään. Hän oli tahtomattaan vähän voihkaissut, ja ohikulkeva poliisi oli heittänyt epäluuloisen katseen häneen, jolla ei enää ollut oikeutta astua sisään tuosta vihreästä ovesta, jossa oli leikkauksilla koristettu messinkikolkutin heti ilmoituslaudan »Myytävänä» alla. Tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, ja hän oli rientänyt pois sumuun. Sinä iltana hän oli muuttanut Brightoniin...

Lähestyessään Sohon Malta Streetiä ja ravintola Bretagnea, missä Annetten kauniit olkapäät olivat kumartuneina tilien yli, Soames ajatteli ihmetellen noita seitsemää vuotta Brightonissa. Kuinka hän oli niin kauan tullut toimeen tuossa kaupungissa, josta puuttui tuoksuherneitten lemu, jossa hänellä ei ollut edes tilaa aarteilleen? Tosin ei hänellä noina vuosina ollut aikaakaan katsella niitä — ne olivat miltei intohimoisen rahan teon vuosia, jolloin Forsyte, Bustard ja Forsyte olivat saaneet asiakkaikseen useampia yhtiöitä kuin mitä he kunnolla voivat hoitaa. Cityyn joka aamu Pullman-vaunussa, Citystä kotiin joka ilta Pullman-vaunussa. Lakipapereita taas päivällisen jälkeen, sitten väsyneen uni, ja seuraavana aamuna sama meno. Lauantaista maanantaihin hän oli klubillaan kaupungissa yleisen tavan omituinen nurinkääntäminen, mikä perustui siihen syvään ja huolelliseen vaistoon, että hän kovan työnsä aikana tarvitsi meri-ilmaa kahdesti viikossa ajaessaan asemalle ja asemalta kotiin ja että hänen lepoaikanaan piti hoitaa perhesuhteitaan. Sunnuntaikäynti kotona Park Lanella, Timothylla ja Green Streetillä, satunnaiset vierailut muualla olivat tuntuneet yhtä välttämättömiltä hänen terveydelleen kuin meri-ilma arkipäivisin. Vielä muutettuaan Mapledurhamiin hän oli noudattanut näitä tapoja kunnes — kunnes hän oli tullut tuntemaan Annetten. Oliko Annette aiheuttanut tämän muutoksen hänen suunnitelmissaan vai oliko suunnitelmien tuloksena Annette, sitä hän ei tietänyt enempää kuin tiedämme, mistä ympyrä alkaa. Asia oli monisäikeinen ja syvästi kietoutunut kasvavaan tietoisuuteen siitä, että omaisuus ilman ketään, jolle sen jättää, oli todellisen forsytelaisuuden kieltämistä. Saada perillinen, joku hänen oman elämänsä jatkaja, joka saattaisi aloittaa siitä, mihin hän lopetti — joka itse asiassa antaisi takeet siitä, ettei hän lopettanutkaan — tämä ajatus oli ihan vaivannut häntä koko viime vuoden ja kauemminkin. Ostettuaan kappaleen Wedgwoodia eräänä huhtikuun iltana hän oli pistäytynyt Malta Streetille katsomaan erästä isänsä omistamaa taloa, josta oli tehty ravintola — vaarallinen teko, joka ei edes oikein ollut sopusoinnussa vuokrasopimuksen sanamuodon kanssa. Hän oli hetkisen katsellut taloa ulkopuolelta — se oli maalattu hyvään kermaväriin, ja ovisyvennyksessä oli kaksi riikinkukonsinistä puuastiaa, joissa kasvoi pieniä laakeripuita. Niitten yläpuolelle oli kirjoitettu aika kauniisti kultakirjaimin »Restaurant Bretagne». Astuessaan sisään hän huomasi, että melko paljon ihmisiä oli jo istumassa pienten, pyöreitten, vihreitten pöytien ympärillä, joilla oli raikkaita kukkia maljakoissa ja bretagnelaisia saviastioita, ja hän kysyi sievältä tarjoilijattarelta, saisiko tavata omistajaa. Hänet oli viety erääseen takahuoneeseen, missä nuori tyttö istui yksinkertaisen, paperien peittämän kirjoituspöydän ääressä ja missä pieni pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Siisteyden, järjestyksen ja hyvän aistin vaikutelma vakiintui, kun tyttö nousi sanoen vierasmaalaisesti ääntäen; »Tahdotteko tavata äitiä, Monsieur?»

»Niin kyllä», oli Soames vastannut, »tulen isäntänne puolesta, olen itse asiassa hänen poikansa.»

Hän totesi hyvillään, että tämä näytti vaikuttavan tyttöön, sehän osoitti liikevaistoa, ja äkkiä hän pani merkille, että tyttö oli huomattavan kaunis — niin huomattavan kaunis, että hänen katseensa oli vaikea erota tytön kasvoista. Kun hän nousi hakemaan Soamesille tuolin, keinui hänen ruumiinsa omituisella, hienolla tavalla, ikäänkuin joku olisi liittänyt hänet kokoon erikoisen, salaisen taidokkaasti, ja hänen kasvonsa ja hieman paljas kaulansa näyttivät niin raikkailta kuin niille olisi pirskoitettu kastetta. Luultavasti juuri sinä hetkenä Soames päätti, että vuokrasopimusta ei ollut loukattu, vaikka hän itselleen ja isälleen perustelikin päätöstään rakennuksen muka laittomien muutosten kelvollisuudella, havaitsemillaan menestyksen merkeillä ja rouva Lamotten ilmeisellä liiketottumuksella. Hän piti kuitenkin viisaimpana jättää muutamia seikkoja myöhemmän harkinnan varaan, mikä taas vaati uusia käyntejä talossa, niin että tuo pieni takahuone vallan tottui hänen laihaan, ei epäluotettavaan ja vaatimattomaan olemukseensa, hänen kalpeihin, lujaleukaisiin kasvoihinsa, leikattuihin viiksiinsä ja tummaan tukkaan, joka ei vielä harmaantunut ohimoilta.

»Un Monsieur tres distingué», oli hän rouva Lamotten mielestä, sittemmin vielä »très amical, très gentil», kun hänen silmiensä havaittiin seuraavan talon tytärtä.

Rouva Lamotte oli noita vereviä, hienokasvoisia, tummatukkaisia ranskattaria, joitten jokainen teko ja äänen sävy herättää täydellistä luottamusta heidän kotoisten kykyjensä perinpohjaisuuteen, heidän keittotaitoonsa ja pankkitalletustensa huolelliseen kasvuun.

Kun nämä käynnit Restaurant Bretagnessa alkoivat, päättyivät muut vierailut — kuitenkin ilman mitään nimenomaista päätöstä, sillä Soames, niinkuin kaikki Forsytet ja heidän maamiestensä suuri enemmistö, luonnostaan uskoi vain kokemukseen. Mutta tämä muutos elämäntavoissa oli vähitellen saanut hänet perin tietoiseksi siitä, että hän halusi siirtyä naimattoman naineen miehen säädystä naineen, mutta toisissa naimisissa olevan säätyyn.

Kääntyessään Malta Streetille tänä lokakuunalun iltana 1899 hän osti sanomalehden nähdäkseen, oliko siinä mitään jälkimaininkeja Dreyfus-jutusta. Hän oli aina havainnut tämän kysymyksen hyödylliseksi pyrkiessään lähemmin tutustumaan rouva Lamotteen ja hänen tyttäreensä, jotka olivat katolilaisia ja Dreyfuksen vastustajia.

Silmäillessään palstoja Soames ei löytänyt mitään Ranskasta, mutta huomasi yleistä laskua pörssissä ja pahaenteisen pääkirjoituksen Transvaalin asiasta. Hän astui sisään ajatellen: »Varmasti tulee sota. Minä myyn valtiolainaosakkeeni.» Eipä siltä, että hänellä itsellään olisi ollut monta — korko oli liian viheliäinen — mutta hän aikoi varoittaa yhtiötoverejaan, valtiolainaosakkeet kun varmasti laskisivat. Hänen astuessaan ravintolan ovesta sisään riitti yksi silmäys osoittamaan, että liike sujui niin hyvin kuin konsanaan, ja tämä seikka, mikä huhtikuussa olisi ollut hänelle mieleen, teki hänet nyt vähän levottomaksi. Jos toimenpiteet, joihin hän aikoi ryhtyä, päättyisivät avioliittoon Annetten kanssa, lähettäisi hän mieluimmin äidin kaikessa rauhassa takaisin Ranskaan, ja tähän siirtoon näytti Restaurant Bretagnen hyvä menestys olevan esteenä. Hänen pitäisi tietysti maksaa heille hyvitystä, sillä ranskalaiset tulevat Englantiin vain tekemään rahaa, ja tämä merkitsisi korkeampaa hintaa. Ja silloin tuo erikoinen suloisuuden tunne hänen kurkkunsa pohjilla ja lievä sydämen hypähdys, jota hän aina koki tämän pienen huoneen ovella, estivät häntä ajattelemasta, mitä se tulisi maksamaan.

Sisään astuessaan hän tiesi avaran mustan hameen katoavan toisesta ovesta ravintolan puolelle ja Annetten nostavan kädet hiuksiinsa. Juuri tässä asennossa hän etenkin oli Soamesin mielestä ihailtava — niin kauniisti suora ja pyöreä ja notkea. Ja hän sanoi:

»Tulin puhumaan äitinne kanssa tuon väliseinän poistamisesta. Ei, älkää kutsuko häntä.»

»Tuleeko Monsieur syömään illallista kanssamme? Se valmistuu kymmenessä minuutissa.» Soames, joka vielä piti hänen kättään omassaan, joutui halun valtaan, joka oli hänelle itselleen yllätys.

»Te olette niin kaunis tänä iltana», sanoi hän, »niin kaunis. Tiedättekö, kuinka kaunis olette, Annette?»

Annette veti kätensä pois ja punastui. »Monsieur on kovin hyvä.»

»En vähääkään hyvä», sanoi Soames ja istuutui synkkänä.

Annette teki pienen ilmeikkään liikkeen kädellään. Hymy väreili hänen punaisilla huulillaan, joita huulivoide ei ollut koskettanut.

Ja noihin huuliin katsoen Soames sanoi:

»Viihdyttekö täällä vai tahtoisitteko takaisin Ranskaan?»

»Oi, minä pidän Lontoosta. Pariisi on tietysti Pariisi. Mutta Lontoo on parempi kuin Orleans, ja englantilainen maaseutu on niin kaunista. Olin Richmondissa viime pyhänä.»

Soames eli pienen hetken harkitsevaa epäilyä. Mapledurham! Uskaltaisiko hän? Uskaltaisiko hän lopultakaan mennä niin pitkälle ja näyttää tytölle, mitä hänellä oli odotettavanaan! Kuitenkin! Ulkona kaupungilla voisi sanoa melkein mitä vain. Tässä huoneessa se oli mahdotonta.

»Minä tahtoisin, että te ja äitinne», sanoi hän äkkiä, »tulisitte, luokseni sunnuntaina iltapäivällä. Taloni on joen rannalla, tällä ilmalla ei vuodenaika ole liian myöhäinen, ja voin näyttää teille muutamia tauluja. Mitä sanotte?»

Annette taputti käsiään.

»Se olisi hurmaavaa. Joki on niin kaunis!»

»Asia on siis päätetty. Minä kysyn rouvalta.»

Hänen ei tarvinnut sanoa tytölle enempää tänä iltana ja joutua vaaraan sanoa liikaa. Mutta eikö hän jo ollut sanonut liikaa? Onko tapana pyytää ravintolanomistajia, joilla on kauniita tyttäriä, vieraiksi maataloon, jollei ole aikeita? Rouva Lamotte ainakin ymmärtäisi, jollei Annette. Niin, ei ollut paljoa, mitä Madame ei olisi nähnyt. Tämä oli sitäpaitsi toinen kerta, kun hän jäi heidän luokseen illalliselle, hän oli heille vierasvaraisuutta velkaa...

Kun hän kulki kotiin Park Lanea kohti — sillä hän asui isänsä luona — Annetten pehmeän, taitavan käden kosketus vielä omassaan, hänen ajatuksensa olivat mieluisat, hieman aistilliset, melkein hämmennyttävät. Nyt toimenpiteisiin? Mihin toimenpiteisiin? Kuinka? Antaisiko hän pyykkinsä pestäväksi kaiken kansan nähden? Uh! Hän, joka oli niin kuuluisa terävyydestään, kaukonäköisyydestään ja toisten pulmain viisaista selvittämisistään, hän, joka puolsi omistajain etua, hänkö joutuisi leikkipalloksi samalle laille, jonka pylväitä hän oli? Winifredin asia oli kyllin paha. Ettäkö perhe saisi kaksinkertaisen annoksen julkisuutta? Eikö salainen suhde olisi parempi — suhde, ja poika, jonka hän voisi ottaa kasvatiksi? Mutta tumma, luja, valpas rouva Lamotte sulki tien tältä näköalalta. Ei, se ei kelpaisi. Ei ollut luultavaa, että Annette voisi todella rakastua häneen — sitä ei voinut odottaa hänen iällään. Jos hänen äitinsä toivoi, jos maalliset edut olisivat ilmeisen suuret — ehkä! Jollei, olisi kieltävä vastaus varma. Sitäpaitsi hän ajatteli: »Minä en ole lurjus. En tahdo tehdä hänelle pahaa, enkä tahdo mitään salaista. Mutta minä tahdon hänet ja minä tahdon pojan! Ei ole mitään muuta keinoa kuin avioero — jotenkin — kuinka vain — avioero.» Vaahterain varjon alla lampunvalossa hän kulki hitaasti Green Parkin kaiteen sivua. Sumua leijaili puiden sinertävien hahmojen yllä lamppurivien takana. Kuinka monta sataa kertaa hän olikaan kulkenut noitten puitten ohi isänsä talosta Park Lanesta, ollessaan vielä vallan nuori mies, tai omasta talostaan Montpellier Squaren varrella noina avioliittonsa neljänä vuotena! Ja tänä iltana, päättäessään vapautua, jos suinkin mahdollista, tuosta pitkästä, hyödyttömästä aviositeestä hän keksi kävellä eteenpäin, sisään Hyde Park Cornerin kohdalta, ulos Knightsbridge Gatesta, aivan samoin kuin ennen vanhaan kulkiessaan kotiin Irenen kanssa. Minkälainen Irene nyt mahtoi olla? Kuinkahan hän oli viettänyt nämä vuodet sitten kun he näkivät toisensa? Oli kulunut kaikkiaan kaksitoista vuotta, ja jo seitsemän siitä, kun Jolyon setä jätti hänelle nuo rahat. Olikohan Irene vielä kaunis? Tuntisiko Soames hänet, jos näkisi? »Minä en ole muuttunut paljon», ajatteli hän, »hän kai kyllä on. Hän sai minut kärsimään.» Hän muisti äkkiä erään illan, ensimmäisen, jolloin hän oli ollut syömässä päivällistä poissa kotoa — vanhat Malbur-päivälliset — heidän avioliittonsa ensimmäisenä vuonna. Kuinka innokkaasti hän olikaan rientänyt kotiin! Astuessaan sisään hiljaa kuin kissa hän kuuli Irenen soittavan. Hän avasi salin oven ääneti ja seisoi katsellen Irenen kasvojen ilmettä, erilaista kuin mikään hänen tuntemansa, niin paljon avoimempaa, luottavampaa, ikäänkuin hän olisi antanut soitolleen sen sydämen, jota Soames ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän muisti, kuinka Irene oli lakannut soittamasta ja katsonut taakseen ja kuinka hänen kasvonsa muuttuivat takaisin niiksi, jotka mies tunsi. Jäinen kylmyys värisytti Soamesia, vaikka hän seuraavana hetkenä hyväilikin vaimonsa olkapäitä. Niin, Irene oli saanut hänet kärsimään! Avioero! Se tuntui naurettavalta näin monen ulkonaisen eron vuoden jälkeen! Mutta sen täytyi tapahtua. Muuta keinoa ei ollut! »Kysymys on vain siitä», ajatteli hän äkillisen todellisuustajuisena, »kumpi meistä? Hän vai minä? Hän jätti minut. Hän saa sen maksaa. Kai hänellä on joku, arvaan.» Tahtomattaan hän vähän voihkaisi, kääntyi ja lähti takaisin Park Laneen.

5. JAMES NÄKEE NÄKYJÄ

Hovimestari itse avasi oven, sulki sen hiljaa ja pysäytti Soamesin sisemmälle matolle.

»Herra on huonossa kunnossa», kuiskasi hän. »Hän ei tahtonut mennä sänkyyn, ennenkuin te tulette. Hän on vielä ruokasalissa.»

Soames vastasi hillityllä äänellä, johon talo nyt oli tottunut:

»Mikä häntä vaivaa, Warmson?»

»Hermot kai, luulisin. Ehkä on syynä hautajaiset, ehkä rouva Dartien käynti iltapäivällä. Luulen, että hän kuuli jotakin. Vein hänelle viinitotia. Rouva meni juuri yläkertaan.»

Soames ripusti hattunsa mahonkiripustimeen.

»Hyvä on, Warmson, voitte mennä nukkumaan, saatan hänet ylös itse.» Ja hän meni ruokasaliin...

James istui tulen ääressä isossa nojatuolissa, iltapukuisilla harteillaan, joille pitkä, valkea poskiparta valahti, kameelinkarvainen huivi, hyvin kevyt ja lämmin. Hänen valkea tukkansa, joka vielä oli aika tiheä, välkkyi lampunvalossa, tuijottavista, vaaleanharmaista silmistä oli vuotanut vähän kosteutta poskille, joilla oli vielä aivan hyvä väri, ja noille pitkille, syville uurteille, jotka ulottuivat suupieliin saakka. Parrattomat huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi mutissut itsekseen ajatuksiaan. Hänen pitkät jalkansa, ohuet kuin variksen, olivat musta- ja valkoruutuisissa housuissaan koukistuneet muodostaen kulman, joka oli suoraa pienempi, ja hämähäkkimäinen käsi oli alituisessa liikkeessä toisella polvella, sormet harallaan, suipot kynnet kiiltävinä. Hänen vieressään matalalla tuolilla oli puoliksi tyhjennetty totilasi, jonka pinta oli huurussa. Siinä hän oli istunut kaiken päivää poistuen vain aterian ajoiksi. Kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä hän oli elimellisesti terve, mutta kärsi kauheasti ajatuksesta, ettei kukaan koskaan kertonut hänelle mitään. On tosiaankin epätietoista, kuinka hän oli saanut tietoonsa, että Roger oli haudattu tänään, sillä Emily oli salannut sen häneltä. Aina Emily salasi häneltä kaikenlaista. Emily oli vain seitsemänkymmenen! James kantoi kaunaa vaimonsa nuoruutta kohtaan. Väliin hänestä tuntui, ettei hän koskaan olisi mennyt naimisiin Emilyn kanssa, jos olisi tietänyt, että tällä oli vielä niin monta vuotta edessään, kun hänellä oli niin harvoja. Se ei ollut luonnollista. Emily voisi elää vielä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hänen lähdettyään ja kuluttaa paljon rahaa, hänellä oli aina ollut taipumusta tuhlailemiseen. Mistä hän tiesi, vaikka Emily vielä tahtoisi ostaa tuollaisen automobiilin. Cicely ja Rachel ja Imogen ja kaikki nuo nuoret — he ajoivat nyt kaikki polkupyörää ja liehuivat taivas tiesi missä. Ja nyt oli Roger poissa. Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Perhe oli hajaantumassa. Soames kyllä tietäisi, paljonko sedältä jäi. Kummallista, hän ajatteli Rogeria Soamesin setänä eikä omana veljenään. Soames! Soames alkoi yhä enemmän olla ainoa kiinteä kohta katoavassa maailmassa. Soames oli varovainen, hän oli hyvissä varoissa, mutta hänellä ei ollut ketään, jolle jättää rahojaan. Siinä se oli! Hän ei tietänyt! Ja entä tuo Chamberlain sitten! Sillä Jamesin valtiolliset mielipiteet olivat vakiintuneet vuosina 1870—1885, jolloin tuo »radikaalinen roisto» oli ollut pahin pistin omaisuuden lihassa, ja hän epäili Chamberlainia yhä, tämän kääntymyksestä huolimatta. Se mies vielä saattaisi maan aika sekasotkuun ja alentaisi rahan arvoa, ennenkuin oli päättänyt työnsä. Sellainen myrskylintu! Missä Soames oli? Hän oli tietysti mennyt hautajaisiin, joita isältä oli koetettu pitää salassa. Hän tiesi kuitenkin erinomaisen hyvin, hän oli nähnyt poikansa housut. Roger! Roger arkussaan! Hän muisti, kuinka he yhdessä olivat tulleet kotiin länsienglantilaisesta koulustaan v. 1824 vanhojen neljän hevosen vedettävien vaunujen kuskinistuimella, ja Roger oli mennyt istuimen alle »laatikkoon» nukkumaan. Jamesilta pääsi ohut naurahdus. Lystikäs mies, tuo Roger — originaali. Hän ei tietänyt! Nuorempi kuin James itse, ja nyt arkussaan! Perhe oli hajaantumassa. Val siis oli lähdössä yliopistoon — hän ei enää koskaan tullut katsomaan isoisää. Hänen kouluttamisensa maksaisi sievoiset rahat. Aika oli tuhlailevaa. Ja kaikki ne sievoiset summat, joita James saisi maksaa neljän lapsenlapsensa vuoksi, tanssivat nyt hänen silmiensä edessä. Hän kyllä soi heille rahat, mutta häntä kauhistutti se vaara, johon tuon rahan kuluttaminen saattaisi heidät, hän murehti turvallisuuden vähenemistä. Ja nyt kun Cicelykin oli mennyt naimisiin, nyt voisi hänkin saada lapsia! Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Näihin aikoihin ei kukaan ajatellut muuta kuin rahan kuluttamista, matkustelua ja niin sanottua »lystinpitoa». Auto ajoi ikkunan ohi. Suuri, ruma, kömpelö laitos, josta lähti tuollainen meteli! Sillä tavoin juuri maa ajaa rämisti kohti perikatoaan! Ihmisillä sellainen kiire, että he eivät välittäneet edes tyylistä — sellaiset siistit ajoneuvot kuin hänen vaununsa ruskeine parihevosineen olivat yhtä hyvät kuin kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet yhteensä. Ja valtiolainaosakkeiden arvo 116! Maassa täytyi olla paljon rahaa. Entäs sitten tuo vanha Krüger! He olivat koettaneet salata vanhan Krügerin häneltä. Mutta hän tiesi kyllä, siitäkin asiasta tulisi kaunis kalasoppa! Hän oli tietänyt silloinkin, kun tuo Gladstone — joka nyt Jumalan kiitos, oli kuollut! — niin perinpohjin sotki asiat tuon kauhean Majuban jutun jälkeen. Hän ei ihmettelisi, vaikka koko valtakunta hajoaisi ja menisi säpäleiksi. Ja tämä ajatus valtakunnan pirstaantumisesta täytti runsaan neljännestunnin niitä vakavimmilla huolilla. Hän oli syönyt kehnon lounaan niitten vuoksi. Mutta vasta lounaan jälkeen tapahtui todellinen tuho hänen hermoilleen. Hän oli torkahtanut, kun hän alkoi tajuta ääniä — matalia ääniä. Ah, he eivät koskaan sanoneet hänelle mitään! Ne olivat Winifredin ja hänen äitinsä äänet. »Monty!» Tuo Dartie, aina tuo Dartie! Äänet olivat vetäytyneet pois, ja James jäi yksin, korvat höröllä kuin jäniksen, pelko hiipimässä sisuksiin. Miksi he jättivät hänet yksin? Minkätähden he eivät tulleet kertomaan hänelle? Ja kaamea ajatus, joka oli vaivannut häntä monet pitkät vuodet, hahmottui taas nopeasti hänen aivoissaan. Dartie oli tehnyt vararikon — vilpillisen vararikon, Winifred ja lapset piti pelastaa, ja hän — James — saisi maksaa! Voisiko hän — voisiko Soames tehdä hänestä yhtiön rajoitetuin lisämaksuin? Ei, sitä hän ei voinut. Siinä sitä oltiin! Kummitus muuttui yhä peloittavammaksi hetki hetkeltä ennen Emilyn tuloa. Niin, voisihan olla kysymys kavalluksestakin! Silmät tuijottaen seinällä riippuvaan epävarmaan Turneriin James kärsi kidutusta. Hän näki Dartien syytettyjen penkillä, lapsenlapsensa katuojassa ja itsensä vuoteessa. Hän näki epävarman Turnerin myytävänä Jobsonilla ja varallisuuden koko majesteellisen rakennuksen raunioina. Hän näki mielikuvituksessaan Winifredin muodittomasti puettuna ja oli kuulevinaan Emilyn äänen sanovan: »Ala hätäile nyt, James!» Aina Emily sanoi: »Älä hätäile!» Emilyllä ei ollut hermoja ollenkaan, hänen ei ikinä olisi pitänyt mennä naimisiin naisen kanssa, joka oli kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin hän itse. Sitten Emilyn todellinen ääni sanoi:

»Oletko nukkunut makeasti, James?»

Nukkunut? Hän oli tuskan vallassa, ja Emily kysyi tällaista!

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» sanoi hän tuijottaen vaimoonsa.

Emilyn itsehillintä ei koskaan pettänyt.

»Mitä olet kuullut?» kysyi hän lempeästi.

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» kysyi James uudelleen. »Hän on tehnyt vararikon.»

»Kaikkea vielä!»

James teki suuren ponnistuksen ja nousi haikaramaisen vartalonsa koko pituuteen.

»Sinä et koskaan kerro minulle mitään», sanoi hän, »hän on tehnyt vararikon.»

Tämän päähänpiston hävittäminen näytti Emilystä ainoalta tärkeältä tällä hetkellä.

»Hän ei ole tehnyt vararikkoa», vastasi hän lujasti. »Hän on lähtenyt Buenos Airesiin.»

Jos hän olisi sanonut: »Hän on lähtenyt Marsiin», ei Jamesin saama isku olisi ollut huumaavampi. Hänen mielikuvituksensa, joka oli kokonaan kiinnitetty englantilaisiin arvopapereihin, kykeni yhtä vähän tajuamaan toista kuin toista paikkaa.

»Mitä varten hän on mennyt sinne?» kysyi hän. »Hänellä ei ole rahaa. Mitä hän otti mukaansa?»

Winifredin uutisen kiihdyttämättä ja tuskastuneena tähän alituiseen valitusvirteen Emily vastasi tyvenesti:

»Hän otti Winifredin helmet ja erään tanssijattaren.»

»Mitä?» sanoi James ja istahti.

Hänen äkillinen luhistumisensa teki Emilyn levottomaksi.

Hän silitti Jamesin otsaa ja sanoi:

»Älä hätäile nyt, James!»

Tumma puna levisi Jamesin poskille ja otsalle.

»Minä lunastin ne», sanoi hän väristen. »Hän on varas! Minä — minä tiesin, kuinka tulisi käymään. Se mies on minun kuolemani, hän —» sanat puuttuivat ja hän istui aivan hiljaa. Emily, joka luuli tuntevansa hänet niin hyvin, hälyttyi ja meni ruokakaapille, missä hänellä oli vähän hajusuoloja. Hän ei voinut nähdä sitkeän Forsyte-hengen tuossa laihassa, värisevässä olennossa taistelevan sitä suunnatonta mielenjärkytystä vastaan, minkä tämä Forsytein periaatteitten polkeminen oli aiheuttanut — hän ei nähnyt Forsyte-henkeä, joka syvällä Jamesin sisimmässä sanoi: »Sinun ei pidä saada hermokohtausta, se ei kelpaa. Ethän voisi sulattaa lounastasi. Tulisit sairaaksi!» Emilyn näkemättä teki tämä henki parempaa työtä Jamesissa kuin hajusuolat.

»Juo tämä», sanoi Emily.

James tyrkkäsi sen pois.

»Mitä Winifred ajatteli», sanoi hän, »kun antoi miehen ottaa helmet?» Emily totesi, että kohtauksen uhka oli ohi.

»Hän voi saada minun helmeni», sanoi hän lohduttaen. »Minä en koskaan käytä niitä. Hänen on paras ottaa avioero.»

»Ei ikinä!» sanoi James. »Avioero! Ei meillä koskaan ole ollut, avioeroa perheessä. Missä Soames on?»

»Hän tulee kyllä kohta.»

»Eikä tule», sanoi James melkein vihaisesti. »Hän on hautajaisissa. Sinä luulet, että minä en tiedä mitään.»

»No niin», sanoi Emily tyvenesti, »sinun ei pitäisi niin hätääntyä, kun kerromme sinulle asioita.» Ja hän pöyhi tyynyt, pani hajusuolapullon hänen viereensä ja poistui huoneesta.

Mutta James istui nähden näkyjä edelleen — näki Winifredin avioero-oikeudessa ja perheen nimen sanomalehdissä, mullan kumahtavan Rogerin arkulle, Valin seuraavan isänsä jälkiä, helmet, jotka hän oli lunastanut ja joita hän ei enää tulisi näkemään, rahat, joista taas saatiin neljä prosenttia, maan, joka ajoi suoraan perikatoonsa, ja kun iltapäivä vaihtui illaksi ja teeaika oli ohi ja päivällisaika, nämä näyt tulivat yhä sekavammaksi ja uhkaavammiksi. Hänelle ei sanottu mitään, kunnes hänelle ei jäänyt yhtään mitään, eikä sitäkään sanottu. Missä oli Soames? Miksi hän ei tullut kotiin?... Hänen kätensä hapuili totilasia, hän nosti sen juodakseen ja näki poikansa seisovan vieressä katsellen häntä. Pieni helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltaan ja hän pani lasin pois sanoen:

»Siinä sinä olet! Dartie on lähtenyt Buenos Airesiin!»

Soames nyökäytti päätään. »Sitä parempi», sanoi hän. »Sittenpähän hänestä päästiin.»

Rauhoittava aalto tulvahti läpi Jamesin aivojen. Soames tiesi. Soames oli heistä kaikista ainoa, jolla oli järkeä päässä. Miksi hän ei voinut tulla asumaan kotiinsa? Hänellä ei ollut omaa poikaa. Ja James sanoi valittavalla äänellä:

»Minun iässäni hermostuu. Soisin, että olisit enemmän kotona, poikani.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään, hänen kasvojensa naamio ei ilmaissut mitään ymmärtämystä, mutta hän meni lähemmäksi ja kosketti isänsä olkapäätä kuin sattumalta.

»Timothylta lähetettiin terveisiä», sanoi hän. »Kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Kävin Winifredin luona. Aion ryhtyä toimenpiteisiin.» Ja hän ajatteli: »Niin, ja niistä sinä et saa tietää.»

James katsahti ylös, hänen pitkä, valkea poskipartansa värisi, ohut kaula kauluksen kärkien välissä näytti hyvin kuihtuneelta ja paljaalta.

»Minä olen ollut hyvin huono kaiken päivää», sanoi hän, »he eivät koskaan kerro minulle mitään.»

Soames tunsi piston sydämessään.

»Kaikkihan on hyvin. Ei ole mitään syytä murehtia. Tuletko yläkertaan nyt?» ja hän pani kätensä isän käsivarren alle.

James nousi tottelevaisena ja vapisten, ja yhdessä he hitaasti astuivat poikki huoneen, joka näytti rikkaalta tulen valossa, ja ulos portaille. He nousivat hyvin hitaasti.

»Hyvää yötä, poikani», sanoi James makuuhuoneensa ovella.

»Hyvää yötä, isä», vastasi Soames. Hänen kätensä hiveli isän hihaa villahuivin alta. Hiha näytti melkein tyhjältä, niin ohut oli käsivarsi. Ja kääntyen pois avautuvan oven valosta hän nousi ylimääräisiä portaita omaan makuuhuoneeseensa.

»Minä tahdon pojan», ajatteli hän, istahtaen sänkynsä laidalle. »Minä tahdon pojan.»

6. EI-ENÄÄ-NUORI JOLYON KOTONAAN

Puissa ajan vaikutus tuntuu vähän, ja vanha tammi Robin Hillin ylemmällä ruohokentällä ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun Bosinney loikoili sen juurella ja sanoi Soamesille: »Forsyte, minä olen löytänyt oikean paikan talollenne.» Sen päivän jälkeen oli Swithin uneksinut ja vanha Jolyon kuollut tammen oksien alla. Ja ei-enää-nuori Jolyon maalasi nyt usein tällä paikalla, lähellä keinua. Kaikista paikoista maailmassa tämä kenties oli hänelle pyhin, sillä hän oli rakastanut isäänsä.

Hän katseli tammen suurta runkoa — se oli rosoinen ja vähän sammaltunut, mutta ei vielä ontto — ja mietti menneitä aikoja. Tuo puu oli kenties nähnyt Englannin koko varsinaisen historian. Luultavasti se oli syntyisin vähintään Elisabet-kuningattaren ajalta. Hänen omat viisikymmentä vuottaan eivät merkinneet mitään tuon puun iän rinnalla. Kun talo, jonka hän nyt omisti, tuon puun takana oli kolmensadan vuoden ikäinen kahdentoista vuoden asemesta, saattoi puu vieläkin olla paikallaan, avarana ja onttona — sillä kukapa tekisi sellaisen pyhäinhäpäisyn, että hakkaisi sen poikki? Talossa asuisi ehkä silloin vielä joku Forsyte, joka vartioisi sitä kateellisena. Ja Jolyon tuumaili, miltä talo mahtaisi näyttää niin korkeaan ikään päässeenä. Vistariaköynnöstä kasvoi jo seinillä — uutuus oli hävinnyt. Pitäisikö se puoliaan ja säilyttäisi arvokkuutensa, jonka Bosinney oli sille suonut, vai olisiko jättiläinen Lontoo vallannut sen ympäristöt ja tehnyt siitä vain keitaan keskellä halpahintaisten asumusten erämaata? Usein, niin talossa kuin sen ulkopuolella ollessaan, hän tuli siihen vakaumukseen, että Bosinney oli toiminut hengen johtamana rakentaessaan tätä taloa. Hän oli pannut sydämensä siihen, tosiaankin! Siitä voisi suorastaan tulla tuollainen »englantilaisen kodin» esikuva, harvinainen saavutus näinä rakennustaiteen rappeutumisen aikoina. Ja esteettinen henki, liittolaisenaan hänen forsytelainen tunteensa omaisuuden jatkuvaisuudesta, viipyi ylpeänä ja ilomielin siinä tosiseikassa, että hän oli tämän talon omistaja. Hänen halussaan jättää tämä talo pojalleen ja poikansa pojalle oli vivahdus esi-isien (joskin vain yhden esi-isän) kunnioitusta ja palvontaa. Hänen isänsä oli rakastanut tätä taloa, oli rakastanut näköalaa, maita, tätä puuta, hän oli viettänyt viimeiset vuotensa täällä onnellisena, eikä kukaan ollut asunut täällä ennen häntä. Nämä viimeiset yksitoista Robin Hillissä vietettyä vuotta olivat merkinneet Jolyonin elämässä, mitä hänen maalaamiseensa tulee, tärkeätä menestyksen kautta. Hän oli nyt eturivin miehiä vesivärimaalarina, ja hänen taulujaan oli näytteillä kaikkialla. Hänen maalauksistaan maksettiin hyviä hintoja. Keskittäen itsensä sukunsa sitkeydellä tähän ainoaan taidelajiin hän oli »lyönyt itsensä läpi», tosin myöhään, mutta ei liian myöhään sellaisen perheen jäsenelle, joka piti asianaan elää ikuisesti. Hänen taiteensa oli todella syventynyt ja parantunut. Nykyisen asemansa turvin hän oli kasvattanut itselleen lyhyen, vaalean parran, joka juuri alkoi harmaantua ja peitti hänen forsytelaisen leukansa, hänen ruskeilta kasvoiltaan oli kadonnut maanpaon vuosien pingoitettu ilme hän näytti kerta kaikkiaan nuoremmalta. Vaimon kuolema 1894 oli ollut noita kotoisia murhenäytelmiä, jotka loppujen lopulta kääntyvät kaikkien parhaaksi. Hän oli itse asiassa rakastanut vaimoaan loppuun saakka, sillä hän oli luonnostaan kiintyvä, mutta tämä oli tullut yhä vaikeammaksi, oli mustasukkainen tytärpuolelleen Junelle, mustasukkainen omalle pikku tyttärelleen Hollylle, ja valitti alituiseen, että mies muka ei voinut rakastaa häntä, sairasta, että hänestä ei ollut »hyötyä kenellekään», että »parempi olisi kuolla.» Jolyon oli surrut häntä vilpittömästi, mutta hänen kasvonsa näyttivät nuoremmilta vaimon kuoltua. Jospa tämä vain olisi uskonut, että hän teki miehensä onnelliseksi, kuinka paljon onnellisempi olisikaan heidän kaksikymmentä vuotta kestänyt yhdyselämänsä ollut!

June ei ollut koskaan lopullisen hyvin tullut toimeen sen naisen kanssa, joka moitittavasti oli vallannut hänen oman äitinsä paikan, ja vanhan Jolyonin kuoltua hän oli asettunut asumaan eräänlaiseen atelieriin Lontooseen. Mutta hän oli tullut takaisin Robin Hilliin äitipuolen kuoleman jälkeen ja ottanut ohjakset pieniin päättäväisiin käsiinsä. Jolly oli silloin Harrowissa, Holly vielä opiskeli Mademoiselle Beaucen johdolla. Ei ollut mitään, mikä olisi pidättänyt Jolyonia kotona, ja hän oli siirtänyt surunsa ja maalarinlaatikkonsa ulkomaille. Siellä hän oli vaellellut, enimmäkseen Bretagnessa, ja oli vihdoin asettunut Pariisiin. Täällä hän oli viipynyt useita kuukausia ja tullut kotiin kasvot nuorempina ja leuassa lyhyt, vaalea parta. Ollen pohjaltaan mies, jolle talo merkitsi vain asuntoa, hän oli täydellisesti suostunut siihen, että June hallitsi Robin Hillissä ja että hän itse oli vapaa kulkemaan maalaustelineineen missä ja milloin halutti. June oli tosin taipuvainen katsomaan isänsä taloa turvapaikaksi suojateilleen, mutta omat yhteiskunnan ulkopuolella vietetyt päivät olivat kerta kaikkiaan täyttäneet Jolyonin myötätunnolla kaikkia hylkiöitä kohtaan, ja Junen »siipirikot» talossa eivät häirinneet häntä vähääkään. Pitäköön June heitä talossa ja ruokkikoon heitä kaikella muotoa, ja vaikka hänen lievästi kyynillinen henkensä tajusikin, että he tyydyttivät hänen tyttärensä vallanhimoa yhtä paljon kuin liikuttivat hänen lämmintä sydäntään, hän ei koskaan lakannut ihailemasta Junea kaikkien hänen »siipirikkojensa» vuoksi. Vuosi vuodelta hän pääsi yhä vapautuneempaan ja veljellisempään suhteeseen poikaansa ja molempiin tyttäriinsä kohdellen heitä hieman oikullisesti vertaisinaan. Tullessaan Harrowiin tervehtimään Jollya hän ei koskaan oikein tietänyt, kumpi heistä oli vanhempi, kun he istuivat syömässä kirsikoita samasta paperipussista ja hellä, mutta samalla ironinen hymy sai hänen toisen kulmakarvansa kohoamaan ja huulensa hienosti kaartumaan. Ja hän katsoi aina, että hänellä oli rahaa taskuissaan ja että hänen pukunsa oli muodinmukainen, niin että pojan ei tarvinnut hävetä häntä. He olivat täydellisen hyvät ystävät keskenään, mutta eivät koskaan näyttäneet saavan tilaisuutta avomielisiin puheisiin, heillä kun molemmilla oli Forsytein kilpaileva itsetietoisuus. He tiesivät, että he auttaisivat toinen toisiaan tarpeen tullen, mutta siitä ei ollut välttämätöntä puhua. Jolyonilla oli suoranainen kauhu — osittain perisynnistä, osittain hänen varhaisesta epänormaalisuudestaan johtuva — moralisoivaa asennetta kohtaan. Enin, mitä hän koskaan olisi voinut sanoa pojalleen, olisi kuulunut tähän suuntaan:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, älä unohda, että olet gentleman», ja sitten hän olisi oikullisesti jäänyt pohtimaan, eikö tuo tunne ollut pelkkää keikarimaisuutta. Koulujenväliset suuret krikettikilpailut olivat kenties vuoden vaikein ja koettelevin aika heidän keskinäiselle ystävyydelleen, sillä Jolyon oli käynyt koulua Etonissa. He olivat erikoisen hienotunteisia tuon kilpailun aikana sanoen alituiseen: »Eläköön! Oi, olipa huono onni, ukkoseni!» tai »Eläköön! Voi kovaa onnea, isä!» toisilleen, kun jokin tappio, josta heidän sydämensä riemuitsi, sattui vastakkaiselle koululle. Ja Jolyon oli pannut harmaan silinterin päähänsä poikansa tunteita säästääkseen, sillä hän ei voinut sietää mustaa silinteriä. Kun Jolly lähti Oxfordiin, oli Jolyon saattamassa häntä, huvitettuna, vaatimattomana ja vähän huolissaan siitä, olisiko hän huono suositus pojalleen kaikkien noiden nuorukaisten silmissä, jotka näyttivät niin paljon varmemmilta ja vanhemmilta kuin hän itse. Hän ajatteli usein: »Hyvä, että olen maalari» — sillä hän oli jo ammoin jättänyt alikirjurin toimensa Lloydsilla — »se on niin harmitonta. Maalaria ei voi halveksua — ei kukaan voi ottaa häntä vakavalta kannalta.» Sillä Jolly, jossa oli eräänlaista luontaista lordimaisuutta, oli heti liittynyt hyvin suljettuun ryhmään, mikä salaa huvitti hänen isäänsä. Pojalla oli vaalea tukka, joka kihartui vähän, ja isoisänsä syvät, raudanharmaat silmät. Hän oli hyvävartaloinen ja kulki erittäin suorana ollen aina mieliksi Jolyonin esteettiselle tunteelle, niin että hän hieman pelkäsikin poikaansa, niinkuin taiteilijat aina pelkäävät niitä oman sukupuolensa edustajia, joita he fyysillisesti ihailevat. Tässä tilaisuudessa hän kuitenkin kiristi rohkeuttaan ja antoi pojalleen neuvon, joka kuului näin:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, sinä joudut väkisinkin velkaantumaan. Muista, että silloin heti tulet minun luokseni. Minä tietysti aina maksan velkasi. Mutta muista, että ihminen kunnioittaa itseään enemmän perästäpäin, jos maksaa itse velkansa. Äläkä koskaan lainaa muilta kuin minulta, muistatko sen!»

Ja Jolly oli sanonut:

»All right, isä, olkoon niin.» Ja hän oli pitänyt sanansa.

»Ja sitten vielä eräs seikka. Minä en tiedä paljoakaan moraalista ja sen semmoisesta, mutta sanon vain tämän: kannattaa aina, ennenkuin tekee jotakin, harkita, tuleeko teko loukkaamaan toista ihmistä enemmän kuin on ehdottomasti välttämätöntä.»

Jolly oli näyttänyt miettiväiseltä ja nyökäyttänyt päätään, sitten hän oli puristanut isänsä kättä. Ja Jolyon oli ajatellut: »Olinkohan oikeassa, kun sanoin noin?» Hänellä oli aina epämääräinen pelko, että hän menettäisi sen mykän luottamuksen, joka vallitsi heidän välillään. Hän muisti, kuinka hän itse oli pitkiksi vuosiksi menettänyt oman isänsä luottamuksen, niin että heidän välillään ei ollut ollut muuta kuin rakkaus pitkän välimatkan takaa. Hän aliarvioi epäilemättä sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ajan hengessä sitten vuoden 1866, jolloin hän itse oli tullut Cambridgeen, ja hän aliarvioi ehkä myös poikansa kykyä ymmärtää, että isä oli ytimiään myöten suvaitsevainen. Hänen suvaitsevaisuutensa se oli, ja kenties myös hänen skeptillisyytensä, jotka tekivät hänen suhteensa Juneen kumman puolustautuvaksi. June oli niin päättäväinen ihmislapsi, tunsi oman mielensä niin kauhistuttavan hyvin, tahtoi niin leppymättömästi kunnes sai tahtomansa — ja pudotti sen sitten kuitenkin usein käsistään kuin kuuman perunan. Hänen äitinsä oli ollut samanlainen, ja siitä kaikki kyyneleet. Eipä siltä, että hänen epäsointujaan tyttären kanssa olisi voinut verratakaan hänen suhteeseensa ensimmäiseen rouva Jolyoniin. Tyttärestään voi olla huvitettu, vaimon tapaus ei huvita. Oli helppoa nähdä Junen panevan sydämensä ja leukansa johonkin asiaan kunnes hän sai sen, koska asia ei milloinkaan koskenut mitään sellaista, mikä oli oleellisesti yhteydessä isän vapauden kanssa — ainoa seikka, minkä suhteen hänenkin leukansa oli ehdottoman jäykkä, ja huomattava leuka se olikin, tuon lyhyen, harmahtavan parran alla. Eikä koskaan tarvittukaan mitään sydämeenkäypiä kohtauksia. Pikku ivalla voi aina väistää asian — niinkuin hän usein oli tehnytkin. Mutta todellinen huoli Junen suhteen oli se, ettei hän koskaan ollut miellyttänyt isänsä esteettistä tunnetta, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdotonta, tuollainen punakultainen tukka kun hänellä oli ja viikinkiväriset silmät ja hiven berserkkiä hengessään. Aivan toisin oli Holly, pehmeä ja hiljainen, ujo ja hellä, jonka jossakin kohdassa piili jokin leikillinen pikku paholainen. Hän seurasi nuoremman tyttärensä kehitystä läpi ankanpoikakauden erikoisen kiinnostuneena. Tulisiko ankanpojasta joutsen? Noine kellervänkalpeine, soikeine kasvoineen, harmaine, surullisine silmineen ja pitkine, tummine ripsineen hän saattoi kehittyä myönteisesti tai kielteisesti. Vasta tänä viimeisenä vuonna hän oli kyennyt arvaamaan. Tulisi, Hollysta tulisi joutsen — tumma kylläkin, ujo aina, mutta väärentämätön joutsen. Tyttö oli nyt kahdeksantoista, ja Mademoiselle Beauce oli mennyt menojaan — tuo erinomainen nainen, joka yhdentoista vuoden ajan oli vainonnut heitä »hyvinkasvatettujen pikku Tayleursien» muistolla, oli nyt siirtynyt toiseen perheeseen, jonka povea kuohuttaisivat »hyvinkasvatettujen pikku Forsytein» maininnat. Hän oli opettanut Hollyn puhumaan ranskaa yhtä hyvin kuin hän itse.

Muotokuvamaalaus ei ollut Jolyonin vahvoja puolia, mutta hän oli jo kolmasti maalannut nuoremman tyttärensä ja maalasi häntä nyt neljättä kertaa, kun lokakuun neljännen päivän iltana 1899 hänelle tuotiin kortti, joka sai hänen kulmakarvansa kohoamaan:

Soames Forsyte. The Shelter, Mapledurham Connoisseurs-klubi, St. James.

Mutta tässä Forsytein tarun pitää taaskin poiketa syrjään...

Palata pitkältä Espanjanmatkalta synkentyneeseen taloon, pienen, kyynelten hämmentämän tyttären luo, nähdä rakastetun isän makaavan rauhallisena viimeisessä unessaan, siinä elämys, jota niin herkkä ja lämminsydäminen mies kuin Jolyon ei ollut unohtanut, ei voinut unohtaa. Jokin salaperäisyyden tunne oli myöskin liittynyt tuohon surulliseen päivään ja sen henkilön loppuun, joka koko ikänsä oli ollut niin järjestystä ja tasapainoa rakastava ja niin avoin. Tuntui uskomattomalta, että isä oli saattanut kadota noin vain, ilmoittamatta aikeistaan, jättämättä viimeistä sanaa ja asianmukaisia jäähyväisiä pojalleen. Ja nuo pikku Hollyn sekavat viittaukset »harmaapukuiseen naiseen», Mademoiselle Beaucen puheet Madame Errant'ista (niin kuului nimi) kätkivät kaiken sumuun, joka hälveni hieman, kun hän luki isänsä testamentin ja siihen tehdyn lisäyksen. Hänen tehtävänsä testamentin ja sen lisäyksen toimeenpanijana oli ollut ilmoittaa Irenelle, Soamesin serkun vaimolle, tuosta viidentoista tuhannen punnan elinkorosta. Hän oli käynyt Irenen luona selittämässä hänelle, että Intian varoihin sijoitettu rahamäärä oli merkitty hänelle ja tuottaisi korkoina sievoisen summan 430 puntaa vuosittain, vapaana tuloveroista. Tämä oli kolmas kerta, jolloin hän oli nähnyt serkkunsa Soamesin vaimon — mikäli hän nyt enää oli Soamesin vaimo, mistä Jolyon ei ollut aivan varma. Hän muisti nähneensä Irenen istumassa Kasvitieteellisessä puutarhassa odotellen Bosinneyta — passiivinen, lumoava olento, joka pani hänet ajattelemaan Tizianin »Taivaallista rakkautta» — ja toisen kerran tuona iltana, jolloin Bosinneyn kuolema oli tullut tunnetuksi ja hän isänsä tahdosta oli mennyt Montpellier Squarelle. Hän muisti vielä elävästi Irenen äkillisen ilmestymisen salin oveen tuossa tilaisuudessa — muisti hänen kauniit kasvonsa, joitten ilme vaihtui hurjasta kiihkeydestä kivettyneeseen epätoivoon, muisti tuntemansa säälin, Soamesin vihaisen hymyn, hänen sanansa: »Me emme ole kotona», ja katuoven paukauksen.

Tällä kolmannella kertaa hän näki vieläkin kauniimmat kasvot ja muodot — ne olivat vapautuneet hurjan toivon ja epätoivon pingoituksesta. Katsellessaan Ireneä hän ajatteli: »Niin, sinä olet juuri sellainen, jota isä olisi ihaillut.» Ja hänen isänsä intiaanikesän omituinen tarina alkoi hitaasti valjeta hänelle. Irene puhui vanhasta Jolyonista kunnioittaen ja kyynelet silmissä. Hän oli niin ihmeellisen ystävällinen minulle, en tiedä miksi. Hän oli niin kaunis ja rauhallinen istuessaan tuossa tuolissa tammen alla minähän ensimmäisenä näin hänet, niin kuin tiedätte. Oli niin ihana päivä. En voi ajatella, että loppu voisi olla onnellisempi. Me kaikki tahtoisimme eritä elämästä tuolla tavoin.»

»Aivan oikein», oli Jolyon ajatellut. »Me kaikki tahtoisimme eritä kesän ollessa korkeimmillaan ja kauneuden astuessa luoksemme ruohokentän poikki.»

Ja katsellen ympärilleen pienessä, melkein tyhjässä salongissa hän oli kysynyt, mitä Irene nyt aikoi tehdä. »Aion elää taas hiukan, Jolyon serkku. On ihmeellistä, kun on omaa rahaa. Minulla ei ole koskaan ollut. Pidän kai kyllä tämän huoneiston, olen tottunut siihen, mutta nyt voin lähteä Italiaan.»

»Aivan niin», oli Jolyon mutissut katsellen hänen heikosti hymyileviä huuliaan, ja paluumatkalla hän oli ajatellut: »Lumoava nainen! Mikä vahinko! Olipa hyvä, että isä jätti hänelle rahaa.» Hän ei ollut tämän jälkeen nähnyt Ireneä, mutta oli joka neljännesvuosi allekirjoittanut pankkiosoituksen, lähettänyt sen Irenen pankkiin ja lähettänyt samalla tuohon Chelsean pikku huoneistoon kirjelippusen, jossa ilmoitti toimenpiteestään. Ja aina hän oli saanut pienen kuittauskirjeen, tavallisimmin Chelseasta, mutta joskus Italiasta, niin että Irenen persoonallisuus oli ruumistunut heikosti tuoksuvaan harmaaseen paperiin, hienoon pystykäsialaan ja sanoihin »Paras Jolyon serkku.» Tuo pienehkö pankkiosoitus, jonka Jolyon — varakas mies — joutui allekirjoittamaan, herätti hänessä usein ajatuksen: »No niin, luultavasti hän jotenkuten tulee toimeen», ja tästä hän siirtyi epämääräisesti pohtimaan, kuinka Irene muuten mahtoi selviytyä tässä miesten maailmassa, jossa kauneus yleensä ei saa jäädä omistajaa vaille. Holly oli alussa joskus puhunut hänestä, mutta »harmaapukuiset naiset» pian hälvenevät lapsen muistista, ja Junen huulten tiukentuminen näinä ensimmäisinä viikkoina isoisän kuoleman jälkeen, kun vain hänen entisen ystävänsä nimi mainittiin, ei ollut yllyttänyt puhumaan hänestä. Kerran kuitenkin oli June lopullisesti lausunut: »Olen antanut hänelle anteeksi. Olen kauhean iloinen, että hän nyt on riippumaton...»

Saadessaan Soamesin kortin Jolyon sanoi palvelustytölle — hän ei voinut sietää miespalvelijoita — »olkaa hyvä ja saattakaa hänet työhuoneeseen, minä tulen ihan paikalla.» Sitten hän kääntyi Hollyyn ja kysyi:

»Muistatko 'harmaapukuisen naisen', joka ennen antoi sinulle soittotunteja?»

»Muistan toki, kuinka niin? Onko hän täällä nyt?»

Jolyon pudisti päätään ja vaihtoi ruskean palttinapuseronsa takkiin vaieten, sillä hän tajusi äkkiä, että tällainen tarina ei ollut noita nuoria korvia varten. Hänen kasvonsa olivat kuin oikullisen neuvottomuuden perikuva, kun hän vaelsi työhuonetta kohti.

Ranskalaisen ikkunan ääressä seisoi, terassia ja tammea katsellen, kaksi olentoa, keski-ikäinen ja nuori, ja hän ajatteli: »Kuka tuo poika on? Ihan varmaan heillä ei koskaan ollut lasta.»

Vanhempi olento kääntyi. Kun nuo kaksi Forsytea, jotka kuuluivat toiseen sukupolveen, niin paljon monisäikeisempään kuin ensimmäinen, nyt kohtasivat toisensa talossa, jonka toinen oli rakennuttanut itseään varten, ja jonka toinen nyt omisti, piili heidän ilmeisten ystävällisyyden yritystensä alla hieno puolustusasenne. »Onko hän tullut puhumaan vaimostaan?» ajatteli Jolyon, ja Soames puolestaan pohti: »Kuinka aloittaisin?» kun taas Val, joka oli tuotu mukaan murtamaan jäätä, seisoi huolettomana tarkastellen tuota partaniekkaa tummien, paksujen ripsien alta.

»Tämä on Val Dartie», sanoi Soames, »sisareni poika. Hän on juuri lähdössä Oxfordiin. Ajattelin, että hänen olisi hauska tutustua poikaasi.»

»Ahaa! Ikävä kyllä Jolly ei ole kotona. Mikä College?»

»B.N.C.», vastasi Val.

»Jolly on 'House'collegessa, mutta hän tulee kernaasti katsomaan sinua.»

»Suuret kiitokset.»

»Holly on kotona — jos voitte tyytyä naispuolisen sukulaisen seuraan, saa hän näyttää teille taloa. Tapaatte hänet hallissa, jos vedätte verhot syrjään. Olin juuri maalaamassa häntä.»

Lausuttuaan taaskin »suuret kiitokset» Val katosi jättäen molemmat serkukset kahden, jään pysyessä murtumattomana.

»Sinulla on muutamia tauluja akvarellinäyttelyssä», sanoi Soames.

Jolyon hätkähti. Hän oli ollut poissa Forsyten perheen kosketuksesta kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta hänen mielessään heidän taideharrastuksensa liittyivät Frith'in »Derby-päivään» ja Landseerin kuparipiirroksiin. Hän oli kuullut Junelta, että Soames oli asiantuntija, ja se teki tilanteen vain pahemmaksi. Hän oli myös havainnut itsessään omituista vastahakoisuuden tunnetta.

»En ole nähnyt sinua pitkään aikaan», sanoi hän.

»Ei», vastasi Soames suljetuin huulin, »ei sitten kun — totta puhuen olen tullut juuri tämän asian vuoksi. Sinä olet hänen holhoojansa, olen kuullut.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Kaksitoista vuotta on pitkä aika», sanoi Soames nopeasti.

»Olen — olen kyllästynyt.»

Jolyon ei keksinyt soveliaampaa vastausta kuin:

»Etkö polta?»

»En, kiitos.»

Jolyon itse sytytti savukkeen.

»Minä tahdon päästä vapaaksi», sanoi Soames äkisti.

»En minä tapaa häntä», mutisi Jolyon savukkeensa takaa.

»Mutta tiedät kai, missä hän asuu?»

Jolyon nyökäytti päätään. Hän ei aikonut ilmaista Irenen osoitetta ilman lupaa. Soames näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

»Minä en tahdo hänen osoitettaan», sanoi hän. »Minä tiedän sen.»

»Mitä sinä sitten oikeastaan tahdot?»

»Hän jätti minut. Minä tahdon avioeron.»

»Vähän myöhäistä, eikö niin?»

»Niin», sanoi Soames. Ja sitten seurasi taas hiljaisuus.

»Minä en tiedä paljoa noista asioista — tai olen ainakin unohtanut», sanoi Jolyon vinosti hymyillen. Hän itse oli saanut odottaa kuolemaa antamaan hänelle avioeron ensimmäisestä rouva Jolyonista. »Tahdotko, että menen tapaamaan häntä?»

Soames nosti silmänsä serkun kasvoihin.

»Otaksun, että hänellä on joku», sanoi hän.

»Minä en tiedä mitään. Kuvittelen, että olette molemmat voineet elää ikäänkuin toinen olisi kuollut. Se on tavallista asiain näin ollen.»

Soames kääntyi ikkunaan. Terassia täplitti pari varhain pudonnutta tammenlehteä, jotka pyörivät tuulessa. Jolyon näki Hollyn ja Val Dartien hahmojen kulkevan ruohokentän poikki talleja kohti. »Minä en aio juosta jäniksen kanssa ja metsästää koirain kanssa», ajatteli hän. »Minun täytyy olla Irenen puolella. Isä olisi niin tahtonut.» Ja lyhyen hetken ajan hän oli näkevinään isänsä hahmon vanhassa nojatuolissa, juuri Soamesin takana, polvet ristissä, Times käsissään. Se katosi.

»Isäni piti hänestä», sanoi Jolyon hiljaa.

»Miksi hän piti, sitä en käsitä», vastasi Soames katsellen ympärilleen. »Hän tuotti tuskaa tyttärellesi Junelle, hän tuotti tuskaa jokaiselle. Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Olisin vielä antanut hänelle — anteeksikin, mutta hän katsoi paremmaksi jättää minut.»

Jolyonin sääli tyrehtyi tämän tiukan äänen sävyyn. Mikä oli tuossa miehessä, että häntä oli niin vaikea sääliä?

»Minä voin mennä tapaamaan häntä, jos tahdot», sanoi hän. »Otaksun, että hän voi olla iloinen avioerosta, mutta en tiedä mitään.»

Soames nyökäytti päätään.

»Niin, ole hyvä ja tee se. Niinkuin jo sanoin, tiedän hänen osoitteensa, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä häntä.» Hän kosketti huuliaan kielenkärjellä ikäänkuin ne olisivat olleet kuivat.

»Tahdotko teetä?» kysyi Jolyon ja tukahdutti sanat »ja katsoa taloa.» Ja hän vei Soamesin halliin. Soitettuaan kelloa ja tilattuaan teetä hän meni telineensä viereen ja käänsi maalauksen seinään päin. Jostakin syystä hän ei voinut sietää, että Soames näkisi hänen työnsä seisoessaan siinä keskellä tuota suurta huonetta, joka oli tarkoitettu nimenomaan seinäpinnaksi hänen omille tauluilleen. Serkkunsa kasvoissa, joissa oli tuo epämääräinen perheyhtäläisyys hänen omiensa kanssa, sen lujaleukaisessa, ahtaassa, keskitetyssä ilmeessä Jolyon näki jotakin, joka sai hänet ajattelemaan: »Tuo mies ei koskaan tule unohtamaan mitään — eikä ilmaisemaan itseään. Hän on järkyttävä.»

7. POIKA JA TYTTÖ

Kun nuori Val lähti edellisen sukupolven luota, ajatteli hän: »Tämäpä tylsää! Soames eno on sitten vihoviimeinen! Minkähänlainen tuo tytönhuitukka mahtaa olla?» Hän ei odottanut mitään iloa tytön seurasta, ja äkkiä hän näki Hollyn seisovan edessään katsellen häntä. Mitä, tyttöhän oli kaunis! Mikä onni!

»Pelkään, että ette tunne minua», sanoi hän. »Nimeni on Val Dartie — olen pikkuserkkunne tai jotakin sellaista, tiedättehän. Äitini nimi oli Forsyte.»

Holly, jonka kapea, ruskea käsi oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli liian ujo vetääkseen sen pois, sanoi:

»Minä en tunne sukulaisiani. Onko heitä paljon?»

»Määrättömästi. He ovat kaameita — enimmäkseen. Ainakin — en tiedä — muutamat. Sukulaiset aina ovat, eikö niin?»

»Kai heidän mielestään sitten me itse olemme kaameita», sanoi Holly.

»En ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla sitä mieltä. Teitä ei tietysti kukaan voi pitää kaameana.»

Holly katsoi häneen — noitten harmaitten silmien kirkas totisuus herätti Valissa äkillisen tunteen, että hänen piti suojella tyttöä.

»Tarkoitan, että on ihmisiä ja ihmisiä», lisäsi hän ovelasti. »Teidän isänne esimerkiksi näyttää kauhean kunnialliselta.»

»Oi niin», sanoi Holly innokkaasti, »niin hän onkin.»

Puna kohosi Valin poskille — hän muisti tuon kohtauksen Pandemoniumin kävelyhallissa — tumman miehen, jolla oli punainen neilikka ja joka osoittautui hänen isäkseen! »Mutta tiedättehän, minkälaisia Forsytet ovat», sanoi hän melkein pahankurisesti. »Oi, minä unohdin, tehän ette tiedä.»

»Minkälaisia he sitten ovat?»

»Oi, hirvittävän varovaisia, ei vähääkään urheilijoita. Katsokaa esimerkiksi Soames enoa!»

»Minä tahtoisin», sanoi Holly.

Val hillitsi halunsa kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. »Ei toki», sanoi hän, »lähdetään ulos. Ehditte kyllä nähdä hänet vielä. Minkälainen veljenne on?»

Holly johti hänet terassin poikki ruohokentälle vastaamatta. Kuinka hän kuvailisi Jollya, joka siitä saakka, kuin hän jotakin saattoi muistaa, oli ollut hänen herransa, mestarinsa ja ihanteensa?

»Sortaako hän teitä?» kysyi Val viekkaasti. »Minä tulen tuntemaan hänet Oxfordissa. Onko teillä hevosia?»

Holly nyökäytti päätään. »Tahdotteko tulla katsomaan tallia?»

»Vai tahdonko?»

He kulkivat tammen alitse, ohuen pensaikon läpi ja tulivat tallipihalle. Siellä makasi kellotornin alla pörröinen ruskean ja valkean kirjava koira, niin vanha, ettei se jaksanut nousta, heilutti vain hiljalleen häntäänsä, joka käpertyi selän yli.

»Tämä on Balthasar», sanoi Holly, »se on niin vanha — kauhean vanha, melkein yhtä vanha kuin minä. Vanha poika ressu! Se on niin kiintynyt isään.»

»Balthasar! Onpa sillä kummallinen nimi. Se ei ole puhdasrotuinen, tiedättehän.»

»Ei ole, mutta se on niin kultainen», ja hän kumartui hyväilemään koiraa. Tuo pehmeä, notkea olento, jolla oli tummatukkainen pää ja hento, ruskea niska ja kädet, oli Valin mielestä outo ja suloinen, ja tuntui ikäänkuin pujahtavan hänen ja hänen entisen tietonsa väliin.

»Kun isoisä kuoli», sanoi tyttö, »ei Balthasar tahtonut syödä kahteen päivään. Se näki hänen kuolevan, tiedättekö.»

»Oliko hän vanha setä Jolyon? Äiti aina sanoo, että hän oli paras kaikista.»

»Niin hän olikin», sanoi Holly koruttomasti ja avasi tallin oven.

Pilttuussa seisoi irrallaan hopeakiiltoinen päistärikkö, jolla oli pitkä musta häntä ja harja. »Tämä on minun — Fairy.»

»Ah», sanoi Val, »kaunis ratsuhevonen. Mutta teidän pitäisi leikata sen häntä. Se näyttäisi paljon hienommalta.» Sitten hän kohtasi tytön ihmettelevän katseen ja ajatteli äkkiä: »Minä en tiedä — tehköön hän kuinka tahtoo!» Ja hän veti keuhkoihinsa syvän siemauksen talli-ilmaa. »Hevoset ovat ihania, eikö totta? Isäni —» hän vaikeni.

»Niin?» kysyi Holly.

Valin melkein valtasi halu keventää hänelle sydäntään — mutta ei kokonaan. »Niin, minä en tiedä — hän joutuu usein vaikeuksiin hevosten vuoksi. Minäkin harrastan niitä kovasti — ratsastusta ja metsästystä. Minä pidän kilpa-ajoista myös ja tahtoisin olla herrasmies-jockey.» ja unohtaen sen tosiseikan, että hän viipyisi enää päivän kaupungissa ja että hänellä oli jo kaksi sopimusta, hän puhkesi sanomaan:

»Kuulkaa, jos minä vuokraan hevosen huomiseksi, tuletteko ratsastamaan Richmond Parkiin?»

Holly taputti käsiään.

»Oi, kyllä! Minä suorastaan rakastan ratsastusta! Mutta tässähän on Jollyn hevonen, miksi ette ratsastaisi sillä? Tässä se on. Voimme lähteä teenjuonnin jälkeen.»

Val katseli epäillen housujaan. Hän oli kuvitellut esiintyvänsä Hollyn edessä virheettömänä ratsastajana, pitkät ruskeat saappaat ja bedfordkankaiset housut jalassa.

»En minä oikein tahtoisi ratsastaa tuolla hevosella», sanoi hän. »Ehkä veljenne ei pitäisi siitä. Sitäpaitsi Soames eno kai tahtoo palata kotiin. Eipä siltä, että minun mielestäni tarvitsisi välittää hänestä. Onko teillä enoa? Tämä on aika hyvä eläin», lisäsi hän tutkien Hollyn hevosta, tummaa ruskeata, joka näytteli silmänvalkuaistaan. »Ette kai voi metsästellä täällä, vai kuinka?»

»Ei, minä en oikein tiedä tahtoisinko metsästää. Se on varmaan kovin jännittävää, mutta julmaa, eikö olekin? June sanoo niin.»

»Julmaa!» huudahti Val. »Oi, se puhe on paljasta roskaa. Kuka on June?»

»Sisareni — sisarpuoleni, tiedättehän — paljon vanhempi kuin minä.» Hän oli pannut kätensä Jollyn hevosen molemmille poskille ja hankasi nenäänsä sen turpaan hiljaa hymisten, millä näytti olevan hypnoottinen vaikutus eläimeen. Val katseli hänen poskeaan, joka nojasi hevosen turpaa vastaan, ja hänen silmiään, jotka loistivat häntä itseään kohti. »Tyttö on todella suurenmoinen», ajatteli hän.

He palasivat taloon vähemmän puheliaina, ja tällä kertaa heitä seurasi koira Balthasar, joka käveli hitaammin kuin mikään muu maan päällä ja ilmeisesti odotti, että he eivät ylittäisi sen vauhtimäärää.

»Tämä on hieno paikka», sanoi Val tammipuun alta, jonne he pysähtyivät odottamaan Balthasar koiran kiipeämistä.

»On», sanoi Holly ja huokasi. »Tietysti tahtoisin päästä joka paikkaan. Soisin, että olisin mustalainen.»

»Niin, mustalaiset ovat hauskoja», vastasi Val vakaumuksella, jonka hän juuri sai, »tehän olettekin melkein kuin mustalainen, tiedättekö.»

Hollyn kasvot loistivat äkisti ja syvään, niinkuin tummat lehdet, joita aurinko kultaa.

»Saada harhailla kaikkialla ja nähdä kaikki, ja elää ulkoilmassa — oi, eikö se olisi hauskaa?»

»Lähdetään!» sanoi Val.

»Oi niin, lähdetään!»

»Siitä tulee mainio seikkailu — te ja minä vain!»

Sitten Holly huomasi asian tavattomuuden ja punastui.

»Niin, me teemme sen», sanoi Val itsepäisesti, mutta punastui hänkin. »Minä olen siinä uskossa, että ihmisen pitää tehdä mitä hän tahtoo. Mitä tuolla alhaalla on?»

»Keittiöpuutarha ja lammikko ja viidakko ja naapuritalo.» »Lähdemmekö katsomaan?»

Holly katsahti takaisin taloon.

»Minä luulen, että on teenjuontiaika, isä viittoilee tuolta.»

Val vähän napisi, mutta seurasi häntä taloon.

Kun he tulivat takaisin halliin, oli kahden keski-ikäisen Forsyten yhteisellä teenjuonnilla heihin lumoava vaikutus, ja he hiljenivät kokonaan. Näky olikin vaikuttava. Nuo kaksi istuivat vierekkäin eräänlaisella mosaiikkisohvalla, joka oli kuin kolme yhdistettyä hopeaista ja punaista tuolia, ja edessään heillä oli matala teepöytä. He näyttivät valinneen tämän paikan — istuen niin kaukana toisistaan kuin penkki vain myönsi — jotta heidän ei tarvitsisi katsella toisiaan liian paljon, ja he söivät ja joivat enemmän kuin puhuivat — Soames tapansa mukaan sen näköisenä kuin halveksuisi teekaakkua sen kadotessa, Jolyon taas ikäänkuin katsoen olevansa hieman naurettava. Satunnaisen katsojan mielestä kumpikaan ei olisi näyttänyt ahnaalta, mutta molemmat pistivät poskeensa kunnioitettavat määrät ravintoa. Kun nuori väki oli saanut osuutensa, jatkui toimitus hiljaisena ja huomiota kysyvänä, kunnes sikaareihin päästyä Jolyon sanoi Soamesille:

»Entä kuinka voi James setä?»

»Kiitos kysymystä, aika huonosti.»

»Me olemme ihmeellinen perhe, emmekö ole? Laskin tässä eräänä päivänä kymmenen vanhan Forsyten keski-iän isäni perhe-Raamatusta. Se oli jo kahdeksankymmentä neljä, ja viisi elää vielä. He aikovat saada rekordin.» Ja luoden omituisen katseen Soamesiin hän lisäsi:

»Me emme ole samanlaisia miehiä kuin he, tiedäthän.»

Soames hymyili. »Luuletko tosiaankin minun myöntävän, etten muka olisi heidän vertaisensa», näytti hän tahtovan sanoa, »tai että minä hellittäisin jostakin, kaikkein vähimmin elämästä?»

»Me voimme kenties päästä heidän ikäänsä», jatkoi Jolyon, »mutta itsetuntemus on kilpa-ajoa, niinkuin tiedät, ja siinä on ero välillämme. Me olemme kadottaneet vakaumuksemme. Kuinka ja koska itsetuntemus syntyi, sitä en ole koskaan voinut saada selville. Isälläni oli sitä vähän, mutta minä en usko, että kenelläkään muulla vanhalla Forsytella on ollut hiventäkään. Olla koskaan näkemättä itseään toisten silmillä, se on erinomainen varokeino. Koko viime vuosisadan historia kätkeytyy tuohon erotukseen meidän välillämme. Ja meidän ja teidän välillänne», lisäsi hän silmäillen savurenkaan välistä Valia ja Hollya, joita hänen kujeellinen katseensa vaivasi, »tulee olemaan — toinen erotus. Olisi hauska tietää mikä.»

Soames katsoi kelloaan.

»Meidän pitää lähteä», sanoi hän, »jos aiomme ehtiä junaan.»

»Soames eno ei koskaan myöhästy junasta», mutisi Val suu täynnä.

»Miksi myöhästyisin?» vastasi Soames yksinkertaisesti.

»Oi, en tiedä», nurkui Val. »Muut ihmiset myöhästyvät.»

Ulko-ovella hän antoi Hollyn kapealle, ruskealle kädelle pitkän ja salaisen puserruksen.

»Pitäkää minua silmällä huomenna», kuiskasi hän, »kello kolme. Minä odotan teitä tiellä, se säästää aikaa. Me saamme mainion hauskan ratsastusretken.» Hän katseli taakseen porttituvalta, ja jollei hänellä olisi ollut maailmanmiehen tavat, olisi hän vilkuttanut kädellään. Hän ei mitenkään tuntenut olevansa sillä tuulella, että olisi sietänyt enonsa keskustelua. Mutta siitä ei ollut pelkoa. Soames pysyi täysin mykkänä, ajatellen etäisiä asioita.

Keltaisia lehtiä putoili noiden kahden päälle, jotka kulkivat niitä puoltatoista mailia, jotka Soames oli niin usein astellut noina kaukaisina aikoina seuratessaan salaisen ylpeänä talon rakentamista — tuon talon, josta piti tulla koti hänelle ja sille toiselle, josta hän nyt aikoi pyrkiä vapautumaan. Hän kääntyi kerran katsomaan tuota loputonta syksyistä tietä kellastuvain pensasaitojen välissä. Kylläpä siitä oli jo pitkä! »Minä en tahdo nähdä häntä», oli hän sanonut Jolyonille. Oliko se totta? »Ehkä minun on pakko», ajatteli hän, ja hän vavahti tuollaisen omituisen puistatuksen vallassa, jonka sanotaan merkitsevän sitä, että kulkee jonkun haudalla. Kylmä maailma! Kumma maailma! Ja katsellen syrjästä sisarenpoikaansa hän ajatteli: »Olisinpa hänen iässään! Minkähänlainen Irene nyt on?»

8. JOLYON ESIINTYY HOLHOOJANA

Kun nuo kaksi olivat lähteneet, ei Jolyon enää ruvennut maalaamaan, sillä alkoi jo hämärtää, vaan meni työhuoneeseen vaistomaisesti haluten uudelleen nähdä saman hetkellisen näyn, isänsä istumassa vanhassa ruskeassa nahkatuolissa polvi polven päällä ja vilpitön katse tuijottaen mahtavan otsan kupoolin alta. Tässä pienessä huoneessa, joka oli koko talon kodikkain, Jolyon usein pääsi hetkelliseen yhteyteen isänsä kanssa. Eipä siltä, että hän lopullisesti olisi uskonut ihmishengen haudantakaiseen elämään — hänen tunteensa ei ollut niin loogillinen — se oli pikemminkin ilmakehällistä vaikutusta, kuin tuoksu tai kuin jokin tuollainen vahvasti animistinen muoto tai valovaikutelma, joille taiteilijan silmät ovat erikoisen herkät. Vain täällä, tässä pienessä, muuttumattomassa huoneessa, jossa hänen isänsä oli viettänyt enimmät valveillaolon hetkensä, voi päästä tunteeseen, että isä ei ollut kokonaan poissa, että tämän vanhan hengen luotettavat neuvot ja hänen voimakkaan hellyytensä lämpö vielä olivat olemassa.

Mitä olisi isä neuvonut nyt, tuon vanhan murhenäytelmän äkkiä noustessa pinnalle — mitä hän olisi sanonut tästä uhkauksesta, joka kohdistui siihen henkilöön, johon hän oli niin kiintynyt elämänsä viimeisinä viikkoina? »Minun täytyy koettaa parhaani hänen hyväkseen», ajatteli Jolyon, »isä jätti hänet minulle testamentissaan. Mutta mikä on paras?»

Ja ikäänkuin yrittäen saavuttaa tuon vanhan Forsyten viisauden, tasapainon ja ovelan arkijärkevyyden hän istahti vanhaan tuoliin ja nosti toisen polven toisen päälle. Mutta hän tunsi olevansa pelkkä varjo istuessaan siinä, eikä mikään innoittava ajatus tullut hänen mieleensä, kun tuulen sormet koputtelivat ranskalaisen ikkunan pimeneviin ruutuihin.

»Lähtisinkö katsomaan Ireneä?» ajatteli hän, »tai pyytäisinkö häntä tulemaan tänne? Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Minkälaista se on nyt? Typerää kaivaa esiin asioita näin pitkän ajan takaa.» Taaskin hänen serkkunsa hahmo, seisomassa hienolla oliivinvihreällä ulko-ovella, toinen käsi ovessa kiinni, hypähti hänen mieleensä niinkuin vanhanaikaisten kellojen veistoskuvat, jotka astuvat esiin kellon lyödessä, ja selvemmin kuin minkään kellon äänen kuuli Jolyon hänen sanansa: »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle kerran ja sanon taas: Me emme ole kotona.» Vastenmielisyys, jota hän silloin oli tuntenut Soamesia kohtaan — hänen litteäposkisia, parrattomia kasvojaan, jotka olivat tulvillaan henkistä verikoiramaisuutta, hänen niukkaa, nelikulmaista, laihaa vartaloaan, joka oli hieman köyristynyt ikäänkuin ei voisi sulattaa jotakin luupalaa — tämä vastenmielisyys palasi nyt tuoreena kuin konsanaan, vieläpä kummasti yltyneenä. »Minä en pidä hänestä», ajatteli Jolyon. »Olemukseni juuria myöten en pidä hänestä. Ja se on onni, sillä se tekee minulle helpommaksi olla hänen vaimonsa puolella.» Ollen puoliksi taiteilija ja puoliksi Forsyte Jolyon oli luonnostaan vastahakoinen kaikkiin niin sanottuihin »selkkauksiin», ja jollei hän ollut suuttunut, soveltui häneen syvästi tuo klassillinen naaraskoiran määrittely: »Mieluummin pakenee kuin tappelee.» Pieni hymy asettui hänen partaansa. Kohtalon ivaa, että Soamesin piti tulla tänne» — tähän taloon, jonka hän itse oli rakennuttanut! Kuinka hän olikaan tutkinut ja töllistellyt tätä menneen suunnitelmansa raunioita, nuuskien salaa seiniä ja portaita, arvioiden kaikkea! Ja vaistomaisesti Jolyon ajatteli: »Minä luulen, että se mies vieläkin asuisi kernaasti täällä. Hän ei voi koskaan lakata kaipaamasta sitä, minkä kerran on omistanut! No niin, minun pitää toimia, tavalla tai toisella, mutta harmillista se on — aika harmillista.»

Myöhään illalla hän kirjoitti Chelseahin kysyen, ottaisiko Irene hänet vastaan.

Vanha vuosisata, joka oli nähnyt individualismin taimen niin kauniisti kukoistavan, oli laskemassa pilviin, joita lähenevät myrskyt punasivat. Sotahuhut lisäsivät eloisuutta kaupungissa, joka hälisi lomakauden päättymistä. Jolyonista, joka harvoin tuli maalta, kadut näyttivät kuumeisilta, kiitos noitten uusien automobiilien ja moottoripyöräin, joita hän ei hyväksynyt esteettiseltä näkökannalta. Hän laski vaunuista näitten ajoneuvojen luvun ja totesi, että joka kahdeskymmenes oli niitä. »Vuosi sitten oli vain joka kolmaskymmenes», ajatteli hän, »ne ovat tulleet jäädäkseen. Sitä enemmän vain pyöräin vilinää ja pahaa hajua» — sillä hän kuului noihin harvinaisiin vapaamielisiin, jotka vastustavat kaikkea uutta, kun se pukeutuu aineelliseen muotoon, ja hän käski ajurin kääntää pian alas joelle, pois liikenteestä, jotta hän saisi katsella vettä vaahterain kypsyvän lehtiverhon läpi. Pienen taloryhmän kohdalla, joka oli noin viidenkymmenen yardin päässä Embankmentista, hän käski ajurin odottaa ja meni ensimmäiseen kerrokseen.

Kyllä, rouva Heron oli kotona!

Vakinaisten, joskin hyvin vaatimattomien tulojen vaikutus näkyi heti Jolyonille, jolla oli mielessä tämän pienen huoneiston nukkavieru hienostus kahdeksan vuotta sitten, silloin kun hän tuli tuomaan hyvää uutistaan. Kaikki oli nyt raikasta, somaa ja tuoksui kukilta. Yleisvaikutelma oli hopeanharmaa mustin, vaaleansinisin ja kultaisin vivahduksin. »Tällä naisella on kehittynyt maku», ajatteli hän. Aika oli kohdellut Jolyonia lempeästi, sillä hän oli Forsyte. Mutta Ireneen aika tuskin näytti koskeneen — sen vaikutelman ainakin Jolyon sai. Hänen silmissään Irene ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta seisoessaan siinä myyränvärisessä kuviosamettipuvussaan, silmät tummina, pehmeinä, tukka kuin tummaa kultaa, käsi ojennettuna ja pieni hymy huulilla.

»Ettekö tahdo istua?»

Jolyon ei ollut luultavasti koskaan istunut tuolilla täydellisemmän hämmennyksen vallassa.

»Te ette ole muuttunut vähääkään», sanoi hän.

»Ja te näytätte nuoremmalta, Jolyon serkku.»

Jolyon haroi sormillaan tukkaansa, jonka tiheys oli vielä hänen ilonaan.

»Minä olen ikämies, mutta en tunne sitä. Maalaamisessa on jotakin, mikä pitää ihmisen nuorena. Tizian eli yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta, ja hänen surmaamiseensa tarvittiin rutto. Tiedättekö, kun ensi kerran näin teidät, muistin erästä hänen tauluaan.»

»Koska näitte minut ensi kerran?»

»Kasvitieteellisessä puutarhassa.»

»Kuinka tunsitte minut, jos ette ollut koskaan ennen nähnyt minua?»

»Eräästä, joka tuli teitä tapaamaan?» Hän katsoi Ireneen rohkeasti, mutta tämän kasvot eivät muuttuneet, ja hän sanoi hiljaa:

»Niin, monta ihmisikää sitten.»

»Mikä on teidän nuoruutenne salaisuus, Irene?»

»Ihmiset, jotka eivät elä, säilyvät ihmeellisesti.»

Hm, vähän katkera pieni sana! Ihmiset, jotka eivät elä! Mutta se avasi mahdollisuuden, ja hän tarttui siihen. »Muistatteko serkkuni Soamesin?»

Hän näki Irenen heikosti hymyilevän tuolle kummalliselle kysymykselle ja jatkoi heti: »Hän kävi minua tapaamassa toissa päivänä. Hän tahtoisi ottaa avioeron. Tahtoisitteko te?»

»Minä?» Sana tuli kuin säikähdyksen pakosta. »Kahdentoista vuoden jälkeen? Se on aika myöhäistä. Eikö se käy vaikeaksi?»

Jolyon katsoi tiukasti häntä kasvoihin. »Jollei —» sanoi hän.

»Jollei minulla nyt ole rakastajaa. Mutta minulla ei sen jälkeen ole ollut ketään.»

Mitä herättivät nuo yksinkertaiset ja vilpittömät sanat Jolyonissa? Huojennusta, yllätystä, sääliä? Venus kaksitoista vuotta ilman rakastajaa!

»Ja kuitenkin», sanoi hän, »luulen, että tekin antaisitte aika paljon, jos pääsisitte vapaaksi.»

»En tiedä. Mitä se nyt merkitsee?»

»Mutta jos rakastuisitte uudestaan?»

»Minä rakastaisin.» Tuohon yksinkertaiseen vastaukseen hän näytti panevan koko filosofiansa — sellaisen ihmisen filosofian, jolle maailma on kääntänyt selkänsä.

»No niin! Onko jotakin, jota haluatte minun sanovan hänelle?»

»Ei muuta kuin että valitan, ettei hän ole vapaa. Hänellä olisi kerran ollut tilaisuus. En ymmärrä, miksi hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.»

»Siksi, että hän on Forsyte; tiedättehän, että me emme koskaan luovu mistään, jollemme halua jotakin muuta tilalle, eikä aina edes silloin.»

Irene hymyili. »Ettekö, Jolyon serkku — te kai sentään.»

»Minä tietysti olen jonkinlainen sekasikiö — en aivan puhdas Forsyte. Minä en koskaan poista puolipennisiä pankkiosoituksistani, annan niitten olla», sanoi Jolyon epävarmana.

»No niin, mitähän Soames tahtoo minun tilalleni nyt?»

»En tiedä, ehkä lapsia.»

Irene oli hetkisen vaiti, katsellen alas.

»Niin», mutisi hän, »se on kovaa. Minä en voi auttaa häntä vapautumaan vaikka tahtoisinkin.»

Jolyon tuijotti hattuunsa, hänen hämmästyksensä kasvoi nopeasti, niin myös hänen ihailunsa, ihmettelynsä ja säälinsä. Irene oli niin ihastuttava ja niin yksinäinen, ja koko vyyhti oli niin sekava!

»No niin», sanoi hän, »minun pitää mennä tapaamaan Soamesia. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, olen aina käytettävissä. Teidän pitää ajatella minua isäni viheliäisenä vastikkeena. Joka tapauksessa annan teidän tietää, mitä tapahtuu, kun olen puhunut Soamesin kanssa. Hankkikoon hän ainehistoa itse.»

Irene pudisti päätään.

»Katsokaa, hänellä on paljon menetettävää, minulla ei ole mitään. Soisin hänen pääsevän vapaaksi, mutta en ymmärrä mitä voin tehdä.»

»En minäkään ymmärrä tällä hetkellä», sanoi Jolyon ja lähti ennen pitkää. Hän meni vaunuihinsa. Puoli neljä! Soames olisi vielä toimistossaan.

»Poultryyn», huusi hän luukun läpi. Parlamenttitalon ja Whitehallin edustalla sanomalehtimyyjät huusivat: »Tilanne vakava Transvaalissa!» mutta hän tuskin kuuli huutoja, niin syventynyt hän oli muistelemaan tuota harvinaisen kaunista olentoa, hänen pehmeätä, tummaa katsettaan ja sanoja: »Minulla ei ole ollut ketään sen jälkeen.» Mitä ihmettä sellainen nainen teki elämällään jouduttuaan tuolla tavoin seisovaan veteen? Yksinään, suojattomana, jokainen miehen käsi vastassaan — tai paremminkin kurkottamassa pienintäkin merkkiä odottaen. Ja vuosi vuodelta jatkui tällaista elämää!

Sana »Poultry» ohikulkevain yläpuolella toi hänet takaisin todellisuuteen.

»Forsyte, Bustard ja Forsyte» maalattuna mustin kirjaimin hernesopanväriselle pohjalle kannusti hänet jonkinlaiseen tarmoon, ja hän nousi kiviportaita mutisten: »Ummehtuneet vanhat omistuksen edustajat! No niin, emme kai tulisi toimeen ilman niitä!»

»Mikä nimi?»

»Jolyon Forsyte.»

Nuorukainen katsoi häneen uteliaana, hän kun ei ollut koskaan nähnyt parrakasta Forsytea, ja katosi.

Toimisto »Forsyte, Bustard ja Forsyte» oli hitaasti niellyt »Tooting ja Bowlesin» toimiston ja vallannut koko ensimmäisen kerroksen. Toiminimeen ei nyt kuulunut ketään muuta kuin Soames ja joukko toimeenpanevia, palkattuja kirjanpitäjiä Jamesin täydellinen syrjäänvetäytyminen noin kuusi vuotta sitten oli jouduttanut liiketoimintaa, joka oli saanut lopullisen vauhtinsa, kun Bustard putosi pois, uupuneena, niinkuin moni luulee, »Fryer-Forsyte»-jutun vuoksi, joka oli hitaammassa vaiheessa kuin konsanaan ja vähemmän omiaan hyödyttämään niitä, jotka pitivät sitä elinkeinonaan. Soames, jolla oli terveempi ote todellisuuteen, ei ollut koskaan antanut tuon jutun vaivata itseään, päinvastoin hän oli jo aikaa sitten tajunnut, että Sallimus siinä lahjoitti hänelle 200 puntaa puhdasta voittoa vuosittain ikuisesti, — — miksikä ei?

Jolyonin tullessa serkku teki luetteloa valtiolainasijoituksista, joitten suhteen hän sotahuhujen vuoksi aikoi neuvoa asiakkaitaan heti ryhtymään toimenpiteisiin ja lähettämään ne markkinoille ennenkuin toiset yhtiöt tekisivät saman. Hän katseli vinosti ympärilleen ja sanoi:

»Mitä kuuluu? Minuutti vain. Istu, ole hyvä!» Ja merkittyään kolme summaa ja pantuaan viivottimen merkiksi hän kääntyi Jolyoniin, pureskellen litteän etusormensa kylkeä.

»No?» sanoi hän.

»Olen tavannut Irenen.»

Soames rypisti kulmiaan.

»No niin?»

»Hän on pysynyt uskollisena muistolle »

Sanottuaan tämän Jolyonia hävetti. Serkku oli leimahtanut tumman, kellertävän punaiseksi. Miksi hänen oli pitänyt kiusata tuota miesparkaa! »Hän pyysi minua sanomaan, että hän on pahoillaan, kun et ole vapaa. Kaksitoista vuotta on pitkä aika. Sinä tunnet lakisi paremmin kuin minä ja tiedät, mitä mahdollisuuksia se antaa sinulle.» Soamesilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja kumpainenkin oli runsaan minuutin puhumatta. »Kuin vahaa», ajatteli Jolyon katsellen noita suljetuita kasvoja, joilta punastus nopeasti hälveni. »Hän ei koskaan anna minulle merkkiäkään siitä, mitä hän ajattelee tai aikoo tehdä. Kuin vahaa!» Ja hän siirsi katseensa siihen kukoistavaan kaupunkiin, »By-Street on Sea», jonka tuleva olemassaolo oli seinällä olevassa kartassa esitettynä toiminimen asiakkaitten omistusvaistojen varalta. Hullunkurinen ajatus välähti hänen mieleensä: »Saa nähdä tulenko saamaan tästä kaikesta laskun — »Käynyt herra Jolyon Forsyten luona avioeroasiani johdosta, ottanut vastaan hänen selontekonsa käynnistään vaimoni luona, neuvonut häntä tapaamaan vaimoani uudelleen, lasku kuusitoista shillingiä kahdeksan penceä.»

Äkkiä Soames sanoi: »Minä en voi jatkaa näin. Minä sanon sinulle, en voi jatkaa näin.» Hänen silmänsä pälyilivät puolelta toiseen niinkuin eläimen, joka etsii pakotietä. »Hän kärsii todella», ajatteli Jolyon. »Minulla ei ole mitään syytä unohtaa sitä vain siksi, etten pidä hänestä.»

»Epäilemättä asia riippuu itsestäsi», sanoi hän ystävällisesti: »Mies voi aina ajaa tuollaiset asiat läpi ottamalla syyn omille niskoilleen.»

Soames kääntyi suoraan häneen, ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin hyvin syvältä.

»Miksi minun pitäisi kärsiä enemmän kuin olen jo kärsinyt? Miksi?»

Jolyon saattoi vain kohottaa olkapäitään. Hänen järkensä myönsi, hänen vaistonsa kapinoi, hän ei voinut sanoa miksi.

»Isäsi», jatkoi Soames, »oli kiintynyt häneen — minkätähden, sen taivas tietää! Ja luultavasti sinäkin olet?» Hän katsoi Jolyoniin terävästi. »Minusta näyttää, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vääryyttä toista henkilöä kohtaan saadakseen kaikkien myötätunnon. Minä en tiedä missä suhteessa minua voi moittia — en ole koskaan tietänyt. Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Minä tarvitsin häntä.»

Taaskin Jolyonin järki nyökäytti, mutta hänen vaistonsa pudisti päätään. »Mitä tämä on?» ajatteli hän, »minussa täytyy olla jotakin hullusti. Mutta jos niin on, olkoon mieluummin hullusti kuin oikein.»

»Hän oli kuitenkin vaimoni», sanoi Soames juron vihaisesti.

Kuin väläyksessä selvisi kuuntelijalle: »Siinä sitä ollaan! Omistus! Me kaikki omistamme esineitä. Mutta — ihmisolentoja! Uh!»

»Sinun pitää katsoa tosiseikkoihin», sanoi hän kuivasti, »tai pikemminkin niiden puutteeseen.»

Soames katsoi häneen taaskin epäluuloisesti.

»Niiden puutteeseen?» sanoi hän. »Niin, mutta minä en ole niinkään varma.»

»Pyydän anteeksi», vastasi Jolyon, »olen kertonut sinulle mitä hän sanoi. Se oli täysin selvää.»

»Kokemukseni ei ole ollut se, että hänen sanoihinsa saisi sokeasti luottaa. Saammepa nähdä.»

Jolyon nousi.

»Hyvästi», sanoi hän lyhyeen.

»Hyvästi», vastasi Soames, ja Jolyon lähti ulos koettaen ymmärtää serkkunsa kasvojen ilmettä, joka oli puoliksi hämmästynyt, puoliksi uhkaava. Hän tuli Waterloon asemalle häiriintyneessä mielentilassa ikäänkuin hänen moraalinen olemuksensa olisi saanut naarmun, ja kaiken aikaa junassa hän ajatteli Ireneä yksinäisessä asunnossaan ja Soamesia yksinäisessä toimistossaan ja kuinka molempien elämä oli omituisesti halpautunut. »Kahleissa!» ajatteli hän. »Kummankin kaula on kahleissa —ja hänen kaulansa on niin kaunis!»

9. VAL KUULEE UUTISEN

Sopimusten täyttäminen ei toistaiseksi ollut mikään silmäänpistävä piirre nuoren Val Dartien elämässä, niin että jos hän rikkoi kaksi ja täytti yhden, oli tämä jälkimmäinen seikka, jos mikään, yllättävänä hänen mielessään, kun hän ajaa hölkytteli kaupunkiin Robin Hillistä oltuaan ratsastamassa Hollyn kanssa. Tyttö oli ollut sievempi kuin hän oli luullutkaan hopeakiiltoisen pitkähäntäisen päistärikkönsä selässä, ja itsekriitillisestä Valista tuntui tuossa lokakuun hämärässä Lontoon ulkolaidoilla, että vain hänen saappaansa olivat loistaneet heidän kaksituntisen yhdessäolonsa aikana. Hän otti taskustaan uuden kultakellonsa — Jamesin lahjan — ja katsoi, ei aikaa, vaan sitä kasvojensa osaa, jonka hän saattoi nähdä avatun kuoren kiiltävässä pinnassa. Hänellä sattui olemaan näppylä toisen silmän yläpuolella, ja se vaivasi häntä, sillä sen oli täytynyt vaivata Hollya. Crumilla ei ollut koskaan näppylöitä. Crumin mukana tuli mieleen kohtaus Pandemoniumin kävelyhallissa. Tänään hän ei ollut tuntenut vähintäkään halua uskoa Hollylle tuota isänsä asiaa. Isältä puuttui runollisuutta, tuota tunnetta, jonka liikehtimistä hän ensi kerran tunsi yhdeksäntoista vuoden iässään. Liberty ja Cynthia Dark, tuo tenhovoiman miltei myytillinen ruumistuma, Pandemonium ja tuo epämääräisen ikäinen nainen — kaikki näytti Valista täysin mitättömältä nyt, kun hän tuoreeltaan tuli tuon uuden, ujon ja tummatukkaisen serkkunsa kohtauksesta. Holly ratsastikin »hurjan hienosti», niin että oli ollut sitä imartelevampaa, kun hän oli antanut Valin mielin määrin johtaa itseään Richmond Parkin pitkillä ratsastusteillä, vaikka hän tunsikin ne paljon paremmin kuin poika konsanaan. Muistellessaan nyt koko kohtausta hän kauhistui oman puheensa mitättömyyttä. Hän tunsi, että hän kykenisi puhumaan »hurjan jännittäviä asioita», jos vain vielä saisi tilaisuuden, ja ajatus, että hänen huomenna piti palata Littlehamptoniin ja lähteä Oxfordiin kahdestoista päivä — »tuohon typerään tutkintoon» kaiken lisäksi ilman pienintäkään mahdollisuutta sitä ennen tavata Hollya, se pimitti hänen sielunsa vielä nopeammin kuin ilta pimeni. Hän kirjoittaisi kuitenkin Hollylle, ja tämä oli luvannut vastata. Ehkä myöskin tyttö tulisi Oxfordiin veljeään katsomaan. Tämä ajatus oli ensimmäinen tähti, joka syttyi hänen mieleensä hänen ratsastaessaan Padwickin vuokratalliin Sloane Squaren lähettyvillä. Hän laskeutui hevosen selästä ja venyttelihe valtavasti, sillä hän oli ratsastanut hyvät kaksikymmentä viisi mailia. Dartie hänen sielussaan pani hänet viiden minuutin ajaksi pakisemaan nuoren Padwickin kanssa Cambridgeshiren suosikista, sitten hän marssi pois sanoen: »Merkitkää lasku tiliini», vähän leveänä polvista ja napsutellen saappaitaan pienellä nystyräisellä kepillään. »Minulla ei ole mitään halua lahteä ulos», ajatteli hän. »Mahtaisikohan äiti pistouvata samppanjaa viimeisenä iltanani?» Samppanjan ja muistojen ääressä hän voisi hyvin viettää kotoisen illan.

Kun hän tuli alas, kylvyssä puhdistuneena, tapasi hän äitinsä, joka tunnollisesti esiintyi avokaulaisessa iltapuvussa, ja harmikseen myös enonsa Soamesin. He lakkasivat puhumasta kun hän tuli, sitten eno sanoi:

»Paras kertoa hänelle.»

Kuultuaan nämä sanat, jotka tietysti jollakin tavoin tarkoittivat isää, Val ensi työkseen ajatteli Hollya. Tuliko tästä jotakin inhoittavaa? Äiti alkoi puhua.

»Isäsi», sanoi hän muodikkaan sivistyneellä äänellään sormien melko säälittävästi nyppiessä merenvihreätä brokadia, »isäsi, rakas poikani — ei ole Newmarketissa, hän on matkalla Etelä-Amerikkaan. Hän — hän on jättänyt meidät.»

Val katsoi hänestä Soamesiin. Jättänyt heidät? Oliko hän pahoillaan? Pitikö hän isästään? Hänestä tuntui, että hän ei tietänyt. Sitten, äkkiä — ikäänkuin gardeniain ja sikarin tuoksun yllättämänä — hänen sydämensä vavahti ja hän oli pahoillaan. Isä kuului heille, isä ei saanut lähteä tuolla tavoin — ei niin ole tapa tehdä! Eikä isä sitäpaitsi aina ollut tuo Pandemoniumin kävelyhallin »tomppeli». Oli kallisarvoisia muistoja räätälinliikkeistä ja hevosista, käynneistä koulussa ja anteliaasta ystävällisyydestä ylimalkaan, jos isällä oli ollut onnea.

»Mutta minkätähden?» hän kysyi. Sitten, ollen itse urheilija, hän häpesi. Äidin kasvojen naamio oli niin hämmentynyt, ja hän puhkesi sanomaan:

»Hyvä on, äiti, älä kerro! Mutta mitä se merkitsee?»

»Avioeroa, Val, pelkään.»

Valilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja hän katsoi nopeasti enoonsa — tuohon enoon, jota hänet oli opetettu pitämään kuin vakuutena isän omistamisen vaaroja vastaan myöskin hänen omissa suonissaan virtailevaa Dartie-verta vastaan. Litteäposkiset kasvot näyttivät värähtävän, ja tämä teki hänet levottomaksi.

»Eihän siitä vain tule julkista, eihän?»

Hän muisti elävästi omat silmänsä ahmimassa monen avioerojutun mauttomia yksityiskohtia sanomalehdistä.

»Eikö sitä jollakin tavoin voi suorittaa kaikessa hiljaisuudessa? Se on niin vastenmielistä — äidille — ja — ja jokaiselle.»

»Kaikki tullaan suorittamaan niin hiljaisesti kuin mahdollista, siitä voit olla varma.»

»Niin mutta miksi se ollenkaan on välttämätöntä? Eihän äiti tahdo uusiin naimisiin?»

Hän itse, tytöt, heidän nimensä tulisi tahratuksi hänen koulutoveriensa ja Crumin ja noiden Oxfordin miesten ja Hollyn silmien edessä! Sietämätöntä! Mitä sillä voitettaisiin?

»Vai tahdotko, äiti?» sanoi hän terävästi.

Winifred, joka eniten rakastamansa olennon haasteesta näin oli joutunut katsomaan omia tunteitaan silmästä silmään nousi empiirituolista, jossa oli istunut. Hän näki että poika olisi häntä vastaan, jollei hänelle kerrottaisi kaikkea ja kuinka hän voisi kertoa? Yhä nyppien vihreätä brokaadia hän tuijotti Soamesiin. Val myöskin tuijotti Soamesiin. Varmaankin tämä säädyllisyyden ja omistamisvaiston ruumistuma ei voisi tahtoa sellaista häpeää omalle sisarelleen!

Soames liikutteli pientä, upotuksin koristettua paperiveistä hitaasti mosaiikkipöydän pinnalla. Sitten katsomatta sisään poikaan, hän aloitti:

»Sinä et ymmärrä, mitä äidilläsi on ollut kestettävänä näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on vain viimeinen pisara,Val.» Ja vilkaisten sivusta Winifrediin hän lisäsi:

»Kerronko hänelle?»

Winifred oli vaiti. Jos pojalle ei kerrottaisi, olisi hän äitiään vastaan! Mutta kuinka kauheata on kuulla tuollaisia asioita isästään! Winifred pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään.

Soames puhui nopealla, tasaisella äänellä:

»Hän on aina ollut äidillesi taakkana. Äitisi on maksanut hänen velkansa yhä uudelleen ja uudelleen, hän on usein ollut juovuksissa, pidellyt äitiäsi pahoin ja uhannutkin, ja nyt hän on lähtenyt Buenos Airesiin erään tanssijattaren kanssa.» Ja ikäänkuin epäillen näiden sanain tehoa poikaan hän lisäsi:

»Hän otti äitisi helmet ja antoi ne tuolle naiselle.»

Silloin Valin käsi nytkähti. Tämän tuskan merkin nähdessään Winifred huudahti:

»Riittää jo, Soames, lakkaa jo!»

Pojassa Dartie ja Forsyte taistelivat keskenään. Velkoja, juomista, tanssijattaria kohtaan hänellä oli jonkin verran myötätuntoa, mutta helmet — ei! Se oli liikaa! Ja äkkiä hän tunsi äidin käden pusertavan omaansa.

»Katsohan», kuuli hän Soamesin sanovan, »emme voi antaa tuon kaiken alkaa uudestaan. Kaikella on rajansa, meidän pitää takoa niin kauan kun rauta on kuuma.»

Val vapautti kätensä.

»Mutta — ettehän — vain päästä julkisuuteen tuota helmiasiaa! Minä en voisi kestää sitä — en suorastaan voisi!»

Winifred huudahti:

»Ei, ei, Val — voi, ei! Kerroimme tämän vain, että näkisit, kuinka mahdoton isäsi on!» Ja hänen setänsä nyökäytti päätään. Vähän rauhoittuneena Val otti savukkeen. Isä oli ostanut hänelle tuon ohuen, leikkauksin koristetun kotelon. Oi, tämä oli sietämätöntä — juuri kun hänen piti lähteä Oxfordiin.

»Eikö äitiä voi suojella toisin?» sanoi hän. »Minä voisin olla hänen suojelijansa. Saattaisi kai sen tehdä sitten myöhemmin, jos se todella on välttämätöntä.»

Hymy väreili hetkisen Soamesin huulilla ja muuttui katkeraksi.

»Sinä et tiedä mitä puhut, ei mikään ole niin kohtalokasta kuin viivyttely noissa asioissa.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sinulle, poika, ei mikään ole niin kohtalokasta. Minä tiedän kokemuksesta.»

Hänen äänessään oli epätoivon sointi. Val katseli häntä silmät pyöreinä, hän ei ollut koskaan ennen kuullut enonsa ilmaisevan minkäänlaista tunnetta. Oi niin! Hän muisti nyt — oli ollut eräs Irene täti ja jotakin oli tapahtunut — jotakin, minkä ihmiset pitivät salassa. Hän oli kerran kuullut isänsä käyttävän Irene tädistä sanaa, jota ei voi mainita.

»Minä en tahdo puhua pahaa isästäsi», jatkoi Soames nyrpeästi, »mutta minä tunnen hänet kyllin hyvin ollakseni varma siitä, että hän palaa äitisi hoteisiin ennenkuin vuosi on loppunut. Voit kuvitella, mitä se merkitsisi hänelle ja teille kaikille tämän jälkeen. Ainoa keino on katkaista solmu kokonaan.»

Puhe tehosi Valiin hänen tahtomattaan, ja sattuessaan katsomaan äitinsä kasvoihin hän sai kenties ensi kerran elämässään käsityksen siitä, että hänen omat tunteensa eivät aina olleet tärkeimmät.

»Hyvä on, äiti», sanoi hän, »koetamme auttaa sinua. Tahtoisin vain tietää, koska se tulee tapahtumaan. Tämähän on ensimmäinen lukukausi. En tahtoisi olla siellä, kun asia tulee julkisuuteen.»

»Voi, rakas poikani», mumisi Winifred, »se on ikävää sinulle. Näin tavanomaisen muodon hän antoi sille, mikä hänen omista kasvoistaan päättäen oli kipein harmi. »Koska se sitten tapahtuu, Soames?»

»En osaa sanoa — ei kuukausiin. Meidän pitää ensin saada paluuhaaste.»

»Mitä hittoa se on?» ajatteli Val. »Viheliäisiä otuksia nuo lakimiehet! Ei kuukausiin! Minä tiedän yhden asian: minä en jää kotiin päivälliselle!» Ja hän sanoi:

»Kauhean ikävää, äiti, mutta minun pitää nyt lähteä päivällistä syömään.»

Vaikka tämä olikin hänen viimeinen iltansa kotona, Winifred nyökäytti päätään melkein kiitollisena. Kumpainenkin tunsi menneensä aivan tarpeeksi pitkälle tunteen ilmauksessa.

Val lähti Green Streetin sumuiseen vapauteen levottomana ja masentuneena. Ja vasta ehdittyään Piccadillylle hän huomasi, että hänellä oli vain kahdeksantoista penceä. Kahdeksallatoista pencellä ei saisi päivällistä, ja hänen oli kova nälkä. Hän katseli kaivaten Iseeum-klubin ikkunoita — siellä hän oli usein syönyt päivällistä isänsä kanssa! Nuo helmet! Niitten yli ei voinut päästä! Mutta mitä enemmän hän mietti ja mitä pitemmälle hän kulki, sitä kovempi nälkä hänen luonnollisesti tuli. Paitsi kotiin laahustamista oli vain kaksi paikkaa, joihin hän olisi voinut mennä — isoisän luo Park Laneen ja Timothyn taloon Bayswater Roadille. Kumpi oli vähemmän viheliäinen? Timothyllä annettiin kyllä oikein hyvää ruokaa, jos he tiesivät odottaa, muuten ei. Hän valitsi Park Lanen, jossakin määrin senkin ajatuksen johtamana, että lähteä Oxfordiin suomatta isoisälle tilaisuutta antaa hänelle taskurahoja ei olisi kauniisti tehty heitä kumpaakaan kohtaan. Äiti saisi tietenkin kuulla, että hän on ollut siellä, ja se tuntuisi hänestä kummalliselta, mutta sitä ei voinut auttaa. Hän soitti kelloa.

»Halloo, Warmson, luuletteko, että täällä on minulle asti ruokaa?»

»He menevät juuri ruokasaliin, Master Val. Herra Forsyte tulee hyvin iloiseksi, kun näkee teidät. Hän sanoi juuri lounaalla, että teitä ei näe enää koskaan.»

Val irvisti:

»No, tässähän minä olen. Tappakaa syötetty vasikka, Warmson, antakaa meille samppanjaa.»

Warmson hymyili heikosti — hänen mielestään Val oli nuori veijari.

»Minä kysyn rouva Forsytelta, Master Val.»

»Minä sanon», murisi Val ottaessaan pois päällystakkiaan, »etten ole enää koululainen, ettäs tiedätte.»

Warmson, jolta ei puuttunut huumorin lahjaa, avasi oven hirvensarvisen päällystakkitelineen takaa ja ilmoitti:

»Herra Valerus, rouva.»

»Paha hänet periköön», ajatteli Val astuessaan sisään.

Lämmin syleily ja »Kas, Val!» Emilyn taholta ja Jamesin hieman värisevä »Siinä sinä vihdoinkin olet!» palauttivat hänen arvokkuudentunteensa.

»Miksi et antanut meidän tietää ennakolta? Täällä on vain lampaansatulaa. Samppanjaa, Warmson», sanoi Emily. Ja he menivät sisään.

Suuressa ruokapöydässä, joka nyt oli lyhennetty äärimmilleen ja jonka alla niin monet muodikkaat jalat olivat lepäilleet, James istui toisessa päässä, Emily toisessa ja Val puolitiessä heidän välillään. Jokin tunne isovanhempain yksinäisyydestä, nyt kun heidän kaikki neljä lastaan olivat lentäneet pesästä, saavutti pojan mielen. »Toivottavasti saan oikaista koipeni aikoja ennen kuin pääsen isoisän ikään», ajatteli hän. »Vanha ukko ressu, hän on ohut kuin riuku!» Ja isoisän keskustellessa Warmsonin kanssa sopan makeudesta hän sanoi ääntään alentaen Emilylle:

»Kotona on sitten kurjaa, mummi. Sinä kai tiedät.»

»Tiedän, rakas poika.»

»Soames eno oli siellä, kun lähdin. Eikö sitten ole mitään keinoa estää avioeroa? Mitä varten Soames eno niin välttämättä tahtoo sitä?»

»Hiljaa, kultani!» kuiskasi Emily. »Me pidämme sen salassa isoisältäsi.»

Jamesin ääni kuului toisesta päästä.

»Mitä se on? Mistä te puhutte?»

»Valin koulusta», vastasi Emily. »Nuori Pariser oli siellä, James, muistatko? Hän, joka sitten melkein hävitti Monte Carlon pankin.»

James mutisi, että hän ei tietänyt — Valin tuli pitää huolta itsestään, muuten hän joutui huonoille teille. Ja hän katsoi tyttärenpoikaansa synkeänä, mutta samalla kiilsi katseessa epäluuloinen hellyys.

»Minä vain pelkään», sanoi Val lautaselleen, »että joudun vähän ahtaalle, tiedätkö?»

Hän tunsi vaistomaisesti, että tuon vanhan miehen heikkoja kohtia oli pelko, että lapsenlapset joutuisivat epävarmaan asemaan.

»No niin», sanoi James, ja soppa läikähti hänen lusikastaan, »sinähän saat hyvät taskurahat, mutta sinun pitää pysyä niiden rajoissa.»

»Totta kai», mutisi Val, »jos ne ovat hyvät. Kuinkahan paljon tulen saamaan, isoisä?»

»Kolmesataa viisikymmentä, se on liikaa. Minulla ei ollut juuri mitään sinun iässäsi.»

Val huokasi. Hän oli toivonut neljää ja pelännyt kolmea. »Minä en tiedä, mitä nuori serkkusi saa», sanoi James, »hän on siellä myös. Hänen isänsä on rikas mies.»

»Etkö sinä ole?» kysyi Val rohkeana.

»Minäkö?» huudahti James hämmästyneenä. »Minulla on ollut niin paljon menoja. Isäsi —» ja hän vaikeni.

»Jolyon serkulla on hurjan hieno talo. Kävin siellä Soames enon kanssa — suurenmoinen talli.»

»Ah!» mutisi James syvästi. »Tuo talo — minä tiesin mitä siitä tulisi!» Ja hän vaipui synkkiin mietteisiin kalanruotojensa ääressä. Hänen poikansa murhenäytelmä ja se syvä halkeama, jonka se oli aiheuttanut Forsyten perheessä, kykeni vielä vetämään hänet epäilyjen ja pahojen aavistusten pyörteisiin. Val, joka ikävöi saada puhua Robin Hillistä, koska Robin Hill oli yhtä kuin Holly, kääntyi Emilyyn ja sanoi:

»Rakennettiinko tuo talo Soames enoa varten?» Ja saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi: »Minä tahtoisin, että kertoisit hänestä minulle, mummi. Mitä Irene tädistä tuli? Elääkö hän vielä? Eno näytti olevan kovin kiihtynyt jostakin tänä iltana.»

Emily pani sormen huulilleen, mutta Irenen nimi oli ehtinyt Jamesin korviin.

»Mistä on kysymys?» sanoi hän pysyttäen lampaanlihakappaleen juuri suunsa eteen. »Kuka on nähnyt hänet? Minä tiesin, ettei asia vielä siihen päättynyt.»

»Kuulehan, James», sanoi Emily, »syö päivällisesi rauhassa.

Kukaan ei ole nähnyt ketään.»

James laski haarukan kädestään.

»Sellaista se on», sanoi hän. »Sinä et kerro minulle vaikka kuolisin. Ottaako Soames avioeron?»

»Mitä turhia», sanoi Emily verrattoman painokkaasti, »Soames on vallan liian järkevä.»

James hapuili kaulaansa ja kokosi pitkän, valkean poskipartansa sen luulle ja nahalle.

»Irene — hän oli aina —», hän sanoi, ja tähän arvoitukselliseen huomautukseen keskustelu häipyi, sillä Warmson oli palannut huoneeseen. Mutta myöhemmin, kun lampaansatulaa olivat seuranneet vihannekset ja jälkiruoka ja kun Val oli saanut kahdenkymmenen punnan pankkiosoituksen ja isoisänsä suudelman — joka ei muistuttanut mitään muuta suudelmaa maailmassa, se kun tuli huulilta säikähtyneen nopeasti, ikään kuin hetkellisen heikkouden merkkinä — hän palasi urakkaansa hallissa.

»Kerro meille Soames enosta, mummi. Mitä varten hän niin kovin tahtoisi äitiä ottamaan avioeron?»

»Soames enosi», sanoi Emily liioitellun varmalla äänellä, »on lakimies, rakas poikani. Hän varmaan ymmärtää asiat parhaiten.»

»Niinköhän vain?» mutisi Val. »Mutta mitä tuli Irene tädistä? Minä muistan, että hän oli hyvin kaunis.»

»Hän — hm —», sanoi Emily, »käyttäytyi hyvin huonosti. Me emme pidä siitä.»

»Minä vain en tahtoisi, että kaikki Oxfordissa tietäisivät meidän asioistamme», huudahti Val, »se on inhoittava ajatus. Miksi ei isää voi pitää loitolla ilman, että asiasta tulee julkinen?»

Emily huokasi. Hän oli aina elänyt melkein avioeroilmapiirissä, sillä hänellä oli maailmannaisen taipumuksia — erinäiset jalat, jotka olivat viipyneet hänen pöytänsä alla, olivat hankkineet itselleen määrätynlaisen kuuluisuuden. Mutta kun asia koski hänen omaa perhettään, oli se hänestä yhtä vähän hauska kuin kenestä muusta hyvänsä. Hän oli kuitenkin huomattavan käytännöllinen ja rohkea nainen, joka ei koskaan tavoitellut pelkkää varjoa itse esineen asemesta.

»Äitisi», sanoi hän, »tulee onnellisemmaksi, jos hän on kokonaan vapaa, Val. Hyvää yötä, rakas poikani, älä käytä värillistä liiviä Oxfordissa, ne eivät ole muodissa juuri nyt. Tässä on pieni lahja.»

Vielä viisi puntaa kädessään ja vähän lämpöä sydämessään, sillä hän piti isoäidistään, Val lähti ulos Park Lanelle. Tuuli oli hälventänyt sumun, syksyn lehdet kohisivat ja tähdet tuikkivat. Noin paljon rahaa taskussaan hän sai halun »nähdä elämää», mutta hän ei ollut vielä kulkenut neljääkymmentä kyynärää Piccadillyn suuntaan, kun hänen silmiensä eteen tulivat Hollyn ujot kasvot ja silmät, joitten vakavuudessa tanssi leikillinen pieni paholainen, ja hän tunsi kädessään tuon lämpimän, hansikoidun käden puristuksen. »Hitto soikoon», ajatteli hän, »minä menen kotiin.»

10. SOAMES PITÄÄ KUTSUT TULEVALLEEN

Oli melko myöhäinen vuodenaika jokimatkoja varten, mutta ilma oli ihana ja kesä viivytteli kellastuvien lehtien alla. Soames tutki tuona sunnuntaiaamuna toisenkin kerran säätä puutarhastaan joen varrella lähellä Mapledurhamia. Omin käsin hän pani kuntoon ja koristeli kukilla pienen veneensä, hän aikoi viedä vieraat soutelemaan lounaan jälkeen. Asettaessaan nuo kiinalaisilta näyttävät tyynyt paikoilleen hän ei olisi osannut sanoa, olisiko hän mieluummin vienyt Annetten yksinään vai eikö. Annette oli niin kaunis — voisiko hän luottaa siihen, ettei sanoisi peruuttamattomia sanoja, eksyisi tahdikkuuden rajojen ulkopuolelle? Ruusut verannalla kukkivat vielä, pensasaidat olivat ikivihreät, niin että tuskin missään näkyi keski-ikäistä syksyä, joka olisi voinut viilentää tunnelmaa. Ja kuitenkin hän oli hermostunut, levoton, kumman luottamaton omaan kykyynsä ohjata asioita juuri siihen suuntaan kuin piti. Tämän käynnin tarkoituksena oli antaa Annettelle ja hänen äidilleen oikea käsitys hänen omaisuudestaan, niin että he olisivat valmiit suhtautumaan kunnioittaen siihen tarjoukseen, jonka hän myöhemmin mahdollisesti tekisi. Hän pukeutui hyvin huolellisesti, tekeytymättä liian nuoreksi tai liian vanhaksi, ja oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen tukkansa oli vielä tiheä ja sileä ja ilman mitään harmaita hiuksia. Kolmasti hän kävi taulusalissa. Jos heillä oli vähääkään käsitystä asioista, piti heidän heti huomata, että jo tuo hänen kokoelmansa yksin oli ainakin kolmenkymmenen tuhannen punnan arvoinen. Hän tutki tarkoin myös kaunista, joelle antavaa makuuhuonetta, jossa he saisivat riisua pois hattunsa. Siitä tulisi Annetten makuuhuone, jos — jos asia onnistuisi ja hänestä tulisi Soamesin vaimo. Mennessään pukeutumispöydän ääreen hän kosketteli kädellään sinipunervaa neulatyynyä, johon oli pistetty kaikenlaisia neuloja. Potpourri-maljakosta tuli tuoksua, joka sai hänen päänsä juuri vähän pyörälle. Hänen vaimonsa! Jospa koko asia vain voitaisiin toteuttaa yhteen menoon, ilman että ensin oli kestettävä tuo avioeron painajainen! Otsa synkeänä hän katsoi joelle, joka välkkyi ruusujen ja ruohokentän takana. Madame Lamotte ei ikinä vastustaisi tällaista tulevaisuutta lapselleen, Annette ei ikinä vastustaisi äitiään. Jospa hän itse vain olisi vapaa! Hän lähti asemalle heitä vastaan. Kuinka noilla ranskattarilla on hyvä maku! Madame Lamottella oli musta puku sinipunervin koristein, Annettella harmaan sinipunertava pellavapuku, kermanväriset hansikkaat ja hattu. Vähän kalpealta hän näytti ja lontoolaiselta, ja hänen siniset silmänsä katsoivat kainosti. Odottaessaan heitä lounaalle Soames seisoi ruokasalin avonaisen ranskalaisikkunan edessä kokien tuota kiihkeätä nautintoa, jonka aurinko ja kukat ja puut suovat koko täyteydessään vain, jos nuoruus ja kauneus ovat mukana jakamassa sitä. Hän oli tilannut lounaan erikoisen suurella huolella, viini oli valikoitua Sauternea, ateria kokonaisuudessaan virheetön, verannalla tarjottu kahvi ensiluokkaistakin parempaa. Rouva Lamotte otti creme de menthe'a, Annette kieltäytyi. Hänen käytöksensä oli viehättävää, siihen oli juuri pääsemässä pieni aavistus »tietoista kaunotarta». »Niin», ajatteli Soames, »vielä vuosi Lontoota ja tuollaista elämää, ja hän on pilalla.»

Madame oli hillityn ranskalaisen hurmion vallassa. »Adorable! Le soleil est si bon! Kuinka kaikki on chic, eikö totta, Annette? Monsieur on todellinen Monte Cristo.» Annette mumisi myönnytyksen ja loi Soamesiin katseen, jota tämä ei osannut lukea. Soames ehdotti retkeä joelle. Mutta soutaa kahta olentoa, joista toinen näytti niin ihastuttavalta noilla kiinalaisilla tyynyillä, oli pelkkää kärsimystä ja menetettyjen mahdollisuuksien tunnetta, ja niinpä he soutivatkin vain vähän matkaa Pangbournea kohti ja ajautuivat hitaasti takaisin, syksyn lehtien silloin tällöin pudotessa Annetten tai hänen äitinsä laajan mustan olemuksen päälle. Ja Soames ei ollut onnellinen, sillä häntä vaivasi ajatus: »Kuinka — koska — missä — voinko sanoa — mitä?» He eivät edes vielä tietäneet, että hän oli naimisissa. Jos hän olisi kertonut heille olevansa naimisissa, olisi hän voinut panna alttiiksi kaikki mahdollisuutensa, ja kuitenkin, jos hän ei lopullisesti antaisi heidän ymmärtää, että hän toivoi Annetten kättä, voisi se joutua jonkun toisen otteeseen ennenkuin hän olisi vapaa pyytämään sitä.

Juotaessa teetä, jota molemmat vieraat nauttivat sitruunan kera, Soames puhui Transvaalista.

»Nyt tulee sota», sanoi hän.

Madame Lamotte lausui valituksen.

»Ces pauvres gens bergers!» Eikö heitä voitu jättää rauhaan? Soames hymyili — kysymys tuntui hänestä niin mielettömältä.

Liikenaisena hän tietenkin ymmärsi, että englantilaiset eivät voineet jättää laillisia kauppaetujansa valvomatta.

»Ah, niinkö!» Mutta rouva Lamotten mielestä englantilaiset olivat vähän tekopyhiä. He puhuivat oikeudesta ja »uitlandereista», ei liikeasioista. Monsieur oli ensimmäinen, joka oli puhunut hänelle siitä.

»Buurit ovat vain puolisivistyneitä», huomautti Soames, »he ovat kehityksen tiellä. Ei mitenkään käy laatuun, että luovumme yliherruudestamme.»

»Mitä se merkitsee? Yliherruus? Mikä kummallinen sana!» Soames kävi kaunopuheiseksi, häntä yllyttivät nämä uhkaukset omistamisen periaatetta vastaan ja Annetten katse, joka oli kiintynyt häneen. Hän oli riemuissaan kun tyttö viimein sanoi:

»Minusta Monsieur on oikeassa. Heitä pitää opettaa.» Hän oli järkevä!

»Tietysti», sanoi Soames, »meidän pitää menetellä pidättyvästi. Minä en ole kiihkokansallinen jingo. Meidän tulee olla lujia, mutta ei ylimielisiä. Tahdotteko tulla katsomaan taulujani?» Heidän kulkiessaan aarteelta toiselle hän pian huomasi, että he eivät ymmärtäneet mitään. He kulkivat ohi uusimman Mauven, tuon huomattavan tutkielman »Kotiinpalaavia heinäkuormia», ikäänkuin se olisi ollut kivipainos. Hän odotti melkein hartaana, kuinka he suhtautuisivat hänen kokoelmiensa helmeen — Israelsiin, jonka hinnannousua hän oli seurannut, kunnes hän oli melkein varma siitä, että se oli saavuttanut huippunsa ja olisi paremmin paikallaan taas markkinoilla. He eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se oli isku, ja kuitenkin oli parempi saada Annetten maku kehitettäväkseen vielä neitseellisenä kuin joutua tekemisiin englantilaisen keskiluokan viheliäisen, puolivillaisen makusuunnan kanssa. Salin päässä oli muuan Meissonier, jota hän melkein häpesi — Meissonier oli niin tasaisessa laskussa. Madame Lamotte pysähtyi sen eteen.

»Meissonier! Ah, mikä helmi!» Hän oli joskus kuullut nimen. Soames käytti hetkeä hyväkseen. Hän kosketti hyvin kauniisti Annetten käsivartta ja sanoi:

»Mitä pidätte talostani, Annette?»

Annette ei väistänyt, ei vastannut. Hän katsoi Soamesia suoraan silmiin, loi sitten katseensa maahan ja mutisi:

»Kuka siitä ei pitäisi? Se on niin kaunis!»

»Ehkä jonakin päivänä —», sanoi Soames ja pysähtyi.

Tyttö oli niin kaunis, niin varma itsestään — hän peloitti Soamesia. Nuo ruiskukansiniset silmät, tuon kermanvalkean kaulan kaari, vartalon hennot muodot — hän oli alituinen houkutus varomattomuuteen! Ei! Ei! Täytyi olla varma maaperästään — paljon varmempi! »Jos nyt lakkaan», ajatteli hän »herätän hänessä jännitystä.» Ja hän astui rouva Lamotten luo, joka vielä seisoi Meissonierin edessä.

»Niin, tuo on hyvä kappale hänen myöhempää tuotantoaan. Teidän pitää tulla taas, madame, ja nähdä ne iltavalossa. Teidän pitää molempain tulla viettämään ilta täällä.»

»Ihastuttavaa, kukapa ei mielellään näkisi niitä iltavalossa!

Ja joki mahtaa olla viehättävä kuutamolla!»

Annette mutisi:

»Sinä olet hempeämielinen, Maman!»

Hempeämielinen! Tuoko mustapukuinen, siisti, aineellinen ranskatar olisi hempeämielinen! Ja äkkiä Soames tiesi varmasti, että tunteellisuutta ei heissä kummassakaan ollut. Sitä parempi! Mitä hyötyä oli tunteesta? Ja kuitenkin — —!

Hän ajoi heidän kanssaan asemalle ja saattoi heidät vaunuun. Hänen kätensä tiukkenevaan puserrukseen tuntui Annetten käsi juuri hiukan vastaavan, ja hänen kasvonsa hymyilivät Soamesille pimeyden läpi.

Hän palasi vaunujensa luo miettien. »Ajakaa kotiin, Jordan», sanoi hän kuskille, »minä kävelen.» Ja hän kulki pitkin pimeneviä teitä, ja varovaisuus ja omistushalu taistelivat vallasta hänen mielessään. »Bon soir, monsieur!» Kuinka pehmeästi hän oli sen sanonut. Tiesi mitä hänen mielessään oli! Nuo ranskalaiset — ne olivat kuin kissoja — niistä ei tietänyt mitään! Mutta — kuinka kaunis! Mikä täydellinen nuori olento suljettavaksi syleilyyn! Mikä äiti hänen perilliselleen! Ja hän ajatteli hymyillen perhettään ja heidän yllätystään hänen ranskalaisen vaimonsa vuoksi ja heidän uteliaisuuttaan ja kuinka hän leikittäisi sillä ja antaisi sille korvapuustin — senkin mokoma perhe! Poppelit huokasivat pimeässä, pöllö huusi jossakin. Varjot vedessä tummuivat. »Minä tahdon ja minun täytyy päästä vapaaksi», ajatteli hän. »Minä en enää mieti asiaa. Menen tapaamaan Ireneä. Jos tahtoo jotakin tehdyksi, on paras toimia itse. Minun täytyy taas elää — elää ja liikkua ja olla.» Ja tämän omituisen raamatullisen sanonnan kaikuna helähtivät kirkonkellot kutsuen iltarukoukseen.

11. JA KÄY KATSOMASSA ENTISTÄÄN

Eräänä tiistai-iltana syötyään päivällistä klubillaan Soames valmistautui suorittamaan sitä, mikä vaati kenties enemmän rohkeutta ja vähemmän hienotunteisuutta kuin mikään aikaisempi teko hänen elämässään — lukuunottamatta kenties syntymää ja erästä muuta tekoa. Hän valitsi illan, osaksi, koska Irene silloin luultavimmin olisi kotona, mutta pääasiassa siksi, että häneltä päivännäöllä puuttui tarpeellista päättäväisyyttä ja että viini antoi hänelle ylimääräistä uskallusta.

Hän jätti vaununsa Embankmentille ja käveli Vanhalle Kirkolle epävarmana taloryhmästä, missä tiesi Irenen asuvan. Hän löysi sen viimein paljon suuremman talon takaa ja luki nimen »Rouva Irene Heron» — Heron, jopa nyt jotakin! Hänen tyttönimensä — vai hän käytti siis sitä taas? Sitten Soames astui takaisin katukäytävälle ja katsoi ensimmäisen kerroksen ikkunoihin. Kulmahuoneesta näkyi valoa, ja saattoi kuulla pianonsoittoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt soitosta ja oli kantanut salaista kaunaa sitä kohtaan menneinä aikoina, jolloin Irene niin usein oli saanut pianon äärestä turvapaikan, jossa tiesi olevansa rauhassa Soamesilta. Vastahakoisuutta! Pitkällistä vastahakoisuutta, ensin hillittyä ja salaista, lopuksi avointa! Katkeria muistoja toi tuo ääni mieleen. Irene siellä tietenkin soitti, ja kun Soames nyt melkein varmasti tiesi tapaavansa hänet, oli hän epävarmempi kuin konsanaan. Odotus värisytti hänen ruumistaan, hänen kielensä tuntui kuivalta, sydämensä jyskytti. »Minulla ei ole mitään syytä pelätä», ajatteli hän. Sitten lakimies hänessä muistutti olemassaolostaan. Oliko hän tekemässä jotakin epäviisasta? Eikö hänen olisi pitänyt järjestää virallista kohtausta Irenen holhoojan läsnäollessa? Ei! Ei tuon Jolyonin, joka oli Irenen puolella! Ei ikinä! Hän palasi takaisin porraskäytävään, nousi hitaasti, sydämensä jyskytystä hilliten, tuon ainoan porrasjakson ja soitti ovikelloa. Kun ovi avautui, määräsi hänen vaikutelmansa tuoksu — tuo tuoksu, joka tuli kaukaa menneisyydestä tuoden mukanaan verhottuja muistoja, tuoksua salista, johon hän ennen usein tuli, talosta, jonka hän ennen omisti — kuivattujen ruusunlehtien ja hunajan tuoksua!

»Sanokaa, että täällä on herra Forsyte», sanoi hän, »rouva kyllä tahtoo tavata minut.» Hän oli ajatellut tämän valmiiksi — Irene luulisi, että tulija on Jolyon!

Kun tyttö oli mennyt ja hän oli yksinään pienessä eteisessä, johon yksi ainoa helmenvärinen lamppu loi himmeätä valoa ja jossa seinät, matot, kaikki oli helmenharmaata, kokonaisvaikutukseltaan aavemaista, hänellä oli mielessä vain tämä naurettava ajatus: »Menenkö sisään päällystakki yllä vai otanko sen pois?» Soitto taukosi, tyttö sanoi ovelta:

»Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra!»

Soames tuli sisään. Hän totesi koneellisesti, että täälläkin kaikki oli hopeanharmaata ja että piano oli satiinipuuta. Irene oli noussut ja seisoi pianoon nojaten, käsi, jonka hän oli laskenut koskettimille ikäänkuin turvaa etsien, oli lyönyt äkillisen epäsoinnun, pysynyt siinä hetkisen ja irtaantunut. Varjostetun pianokynttilän valo lankesi hänen kaulalleen, kasvojen joutuessa melkein pimeyteen. Hänellä oli musta iltapuku ja jonkinlainen mantilja hartioilla — Soames ei muistanut koskaan nähneensä häntä mustissa, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Hän käyttää iltapukua yksinkin ollessaan.»

»Sinä», kuuli Soames hänen kuiskaavan.

Monet kerrat Soames oli harjoitellut tätä kohtausta mielikuvituksessaan. Harjoituksista ei nyt ollut mitään apua. Hän yksinkertaisesti ei osannut puhua. Hän ei olisi koskaan voinut ajatella, että tuon naisen näkeminen, jota hän oli kerran niin intohimoisesti toivonut omakseen, sitten niin täydellisesti omistanut ja jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, olisi voinut vaikuttaa häneen tällä tavoin. Hän oli kuvitellut puhuvansa ja toimivansa puolittain liikemiehenä, puolittain tuomarina. Ja nyt tuntui kuin hänen lähellään ei olisi ollutkaan pelkkä nainen ja harhaileva aviovaimo, vaan jokin voima, hieno ja käsinkoskematon kuin itse ilmakehä hänen sisällään ja ulkopuolellaan. Eräänlainen torjuva ironia nousi hänen mieleensä.

»Niin, kummallinen vierailu! Toivon, että voit hyvin.»

»Kiitos. Tahdotko istua?»

Hän oli siirtynyt pois pianon äärestä ja mennyt ikkunan eteen vaipuen siihen tuolille, kädet ristissä polvilla. Valo lankesi häneen tässä, niin että Soames saattoi nähdä hänen kasvonsa, silmänsä, tukkansa omituisesti samanlaisina kuin miksi hän ne muisti, omituisen kauniina.

Soames istahti satiinipuisen, hopeanharmaalla kankaalla päällystetyn tuolin reunalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli seisonut.

»Sinä et ole muuttunut», sanoi hän.

»Enkö? Miksi tulit?»

»Keskustelemaan asioista.»

»Olen serkultasi kuullut, mitä tahdot.»

»No niin?»

»Minä suostun. Olisin aina suostunut.»

Hänen äänensä pidättyvän ja tiukan soinnun kuuleminen, hänen vartalonsa valppaasti hillityn puolustusasennon näkeminen auttoi Soamesia nyt. Tuhat muistoa tästä naisesta, joka aina oli ollut varuillaan häntä vastaan, heräsi, ja hän sanoi katkerasti:

»Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja antaa minulle tietoja, joiden nojalla voin toimia. Lakia on noudatettava.»

»Minulla ei ole annettavana mitään tietoja, joita et jo tuntisi.»

»Kaksitoista vuotta! Luuletko, että minä uskon tuon?»

»Minä en luule, että uskot mitään, minkä sanon, mutta se on totuus.»

Soames katsoi häneen tiukasti. Hän oli sanonut, että Irene ei ollut muuttunut, mutta nyt hän huomasi, että Irene oli muuttunut. Ei kasvoista, paitsi että ne olivat kauniimmat, ei vartalolta, paitsi että se oli hiukan täyteläisempi — ei! Hän oli muuttunut henkisesti. Hän oli ikäänkuin kasvanut, häneen oli tullut tarmoa ja uskallusta entisen passiivisen vastarinnan tilalle. »Ah!» ajatteli hän, »se johtuu hänen itsenäisistä tuloistaan! Mokomakin Jolyon setä!»

»Sinä elät kai hyvissä oloissa nyt?» sanoi hän.

»Kyllä, kiitos.»

»Miksi et antanut minun pitää huolta itsestäsi? Olisin tehnyt sen, kaikesta huolimatta.»

Heikko hymy ilmaantui Irenen huulille, mutta hän ei vastannut.

»Sinä olet vieläkin vaimoni», sanoi Soames. Miksi hän sanoi tämän, mitä hän tarkoitti sillä, sitä hän ei tietänyt puhuessaan eikä perästäpäin. Se oli melkein mieletön totuus, mutta sen vaikutus oli hämmästyttävä. Irene nousi tuoliltaan ja seisoi hetkisen aivan liikkumattomana, katsellen häntä. Sitten hän kääntyi ikkunaan ja heitti sen auki.

»Miksi tämä?» sanoi Soames terävästi. »Sinä vilustut tuossa puvussa. Minä en ole vaarallinen.» Ja häneltä pääsi surullinen pieni naurahdus.

Irene vastasi hänen nauruunsa — heikosti, katkerasti.

»Se johtui — tavasta.»

»Aika merkillinen tapa», sanoi Soames yhtä katkerasti. »Sulje ikkuna!»

Irene sulki ikkunan ja istahti taas. Hän oli kehittänyt voimaa, tuo nainen, tuo — hänen vaimonsa! Soames tunsi voimaa säteilevän hänen olemuksestaan, kun hän istui siinä ikäänkuin jonkinlaisessa haarniskassa. Miltei vaistomaisesti hän nousi ja siirtyi lähemmäksi; hän tahtoi nähdä Irenen kasvojen ilmeen. Irene kohtasi hänen katseensa silmiään räpäyttämättä. Taivas, kuinka kirkkaat ne silmät olivat, ja kuinka tumman ruskeat tuota valkeata hipiää vastaan, ja tuota hiusten tummaa ambraa! Ja kuinka hänen olkapäänsä olivat valkoiset! Kummallinen tunne tämä! Hänenhän pitäisi vihata Ireneä!

»On parempi, että kerrot kaiken», sanoi hän. »Vapautuminen on edullista itsellesi niinkuin minullekin. Tuo vanha asia on liian vanha.»

»Minä olen kertonut kaiken.»

»Tarkoitatko, ettei sinulla ole ollut mitään — ei ketään?»

»Ei ketään. Sinun pitää hakea omasta elämästäsi.»

Tämän vastasyytöksen satuttamana Soames siirtyi pianon luo ja takaisin uunin eteen kävellen edestakaisin niinkuin noina menneinä päivinä heidän salissaan, jos hänen tunteensa olivat nousseet liian kiihkeiksi.

»Se ei kelpaa», sanoi hän. »Sinä jätit minut. Yleinen oikeus vaatii että sinä —»

Hän näki Irenen kohauttavan noita valkeita olkapäitään ja kuuli hänen kuiskaavan:

»Niin, miksi et ottanut minusta eroa silloin? Olisinko minä välittänyt?»

Soames pysähtyi ja katseli häntä kiinteästi eräänlaisen uteliaisuuden vallassa. Mitä maailmassa tuo nainen toimitti, jos kerran eli aivan yksin? Ja miksi ei hän ollut hakenut eroa? Vanha tunne, että Irene ei ollut koskaan ymmärtänyt häntä, ei koskaan tehnyt hänelle oikeutta, iski häneen siinä hänen katsellessaan Ireneä.

»Miksi et voinut olla hyvä vaimo minulle?» sanoi hän.

»Niin, oli rikos mennä kanssasi naimisiin. Olen saanut sen maksaa. Ehkä keksit jonkin keinon. Sinun ei tarvitse välittää nimestäni, minulla ei ole nimeä menetettävänä. Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä.»

Tappion tunne — tunne siitä, että häneltä oli riistetty oikeus puolustaa itseään ja vielä jokin muu tunne, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen, täytti Soamesin mielen kuin kylmän sumun henkäys. Hän nousi koneellisesti, otti uuninhyllyltä pienen posliinimaljakon, katsoi sen pohjaa ja sanoi:

»Lowestoft. Mistä olet saanut tämän? Minä ostin sen parin Jobsonilta.» Ja äkkiä muistaen, kuinka Irene ja hän monta vuotta sitten olivat ostaneet posliinia yhdessä, hän jäi tuijottamaan pieneen maljakkoon ikäänkuin se olisi sisältänyt koko menneisyyden. Irenen ääni herätti hänet.

»Ota se. Minä en tarvitse sitä.»

Soames pani sen takaisin hyllylle.

»Annatko minulle kättä?» kysyi hän.

Heikko hymy kaarsi Irenen huulia. Hän ojensi kätensä. Se tuntui kylmältä Soamesin melkein kuumeisessa kosketuksessa. »Hän on jäätä», ajatteli Soames — »on aina ollut jäätä!» Mutta silloinkin, kun tämä ajatus välähti hänen mielessään, hänen aistinsa valtasi Irenen puvun ja ruumiin tuoksu, ikäänkuin hänen lämpönsä, joka ei ollut koskaan ollut Soamesia varten, olisi tahtonut todistaa olemassaolonsa. Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti ulos ja pois, ikäänkuin joku olisi ajanut häntä takaa ruoska kädessä. Hän ei välittänyt edes vaunuistaan, oli vain iloinen rannan tyhjyydestä ja joen kylmyydestä ja vaahteran lehtien tiheästä varjosta — kulki nolona ja hämmentyneenä, kivistävin sydämin ja epämääräisen levottomana ikäänkuin olisi tehnyt jonkin syvän erehdyksen, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa ennakolta. Ja äkkiä hänen mielensä valtasi mahdoton ajatus: entä jos Irene ei olisikaan sanonut: »Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä», vaan »Luulen, että sinun on parempi jäädä!» Miltä hänestä olisi tuntunut, mitä hän olisi tehnyt? Tuo Irenen kirottu vetovoima vaikutti häneen vieläkin, kaikkien näiden vieraantumisen ja katkerien ajatusten vuosien jälkeen. Se oli vielä olemassa, valmiina nousemaan hänen päähänsä ensi merkillä, ensi kosketuksella. »Olin hullu kun lähdin!» ajatteli hän. »En voittanut mitään. Kuka olisi voinut kuvitella? En ikinä olisi uskonut!» Muisti, joka lensi takaisin hänen avioliittonsa ensimmäisiin vuosiin, teki hänelle kiusallisia kepposia. Irene ei ollut ansainnut pysyä yhtä kauniina — tuon kauneuden hän, Soames oli omistanut ja tunsi sen niin hyvin. Ja katkeruus kumpusi hänen mieleensä, kun hän huomasi oman ihailunsa itsepintaisuuden. Enimmät miehet olisivat vihanneet Irenen näkemistä, ja hän olisi sen ansainnut. Hän oli tärvellyt miehensä elämän, haavoittanut kuolettavasti hänen ylpeyttään, riistänyt häneltä pojan. Ja kuitenkin hänen pelkkä näkemisensä — kylmänä ja vastahakoisena niinkuin aina — kykeni tällä tavoin saattamaan Soamesin suunniltaan! Hänessä oli jotakin kirottua magneettia! Eikä ihme, jos hän kerran, niinkuin vakuutti, oli elänyt koskemattomana kaikki nämä kaksitoista vuotta. Bosinney — kirottu olkoon hänen muistonsa — oli siis elänyt koko tämän ajan hänen kanssaan! Soames ei osannut sanoa, oliko hän iloinen tästä tiedosta vai eikö.

Lähestyessään klubiaan hän vihdoin pysähtyi ostamaan sanomalehden. Eräs otsake kuului näin: »Buurit asettuvat ylivaltaa vastaan!» Ylivaltaa! »Aivan kuin Irene», ajatteli Soames, »niin hänkin aina teki. Ylivalta! Lain mukaan se vielä kuuluu minulle. Hän mahtaa olla kauhean yksinäinen tuossa viheliäisessä pikku huoneustossa!»

12. FORSYTEN JUORUPÖRSSISSÄ

Soames kuului kahteen klubiin, »Connoisseurs», jonka nimen hän panetti kortteihinsa ja jossa hän harvoin kävi, ja »Remove», jota hän ei pannut kortteihinsa ja jossa hän kävi. Hän oli liittynyt tähän vapaamieliseen yhtymään viisi vuotta sitten, saatuaan selville, että sen jäsenet olivat nyt melkein kaikki terveitä vanhoillisia sydämeltään ja lompakoltaan, joskaan eivät periaatteiltaan. Setä Nicholas oli suositellut häntä. Hieno lukuhuone oli sisustettu Adam-tyyliin.

Sinä iltana tullessaan sisään hän heitti silmäyksen uutistaululle nähdäkseen, oliko tietoja Transvaalista, ja totesi, että valtiolainaosakkeet olivat laskeneet seitsemän kuudestoistaosaa sitten aamun. Hän kääntyi mennäkseen lukuhuoneeseen, kun ääni sanoi hänen takanaan:

»No, Soames, kaikkihan sujui hyvin.»

Se oli Nicholas setä, yllään iltapuku ja erikoinen avokauluksensa sekä musta kaulanauha, jota rengas piti koossa. Taivas! Kuinka nuorelta ja pirteältä tuo ukko näytti kahdeksankymmenen kahden vuoden iässään!

»Luulen, että Roger olisi ollut mielissään», jatkoi setä. »Kaikki suoritettiin erittäin hyvin. Oliko se Blackleyn toimisto? Minä merkitsen sen muistiin. Buxtonista ei ole mihinkään. Nuo buurit kiusaavat minua — tuo Chamberlain ajaa maan sotaan. Mitä arvelet?»

»Siitä ei pääse», mutisi Soames.

Nicholas siveli kädellään laihaa, parratonta poskeaan, joka oli hyvin ruusuinen kesähoidon jälkeen. Hänen huulensa olivat nyrpistyneet hiukan. Tuo asia oli herättänyt henkiin kaikki hänen vapaamieliset periaatteensa.

»Minä en luota siihen mieheen, hän on pahanilman lintu. Talojen hinnat laskevat, jos tulee sota. Sinä tulet saamaan vaikeuksia Rogerin perinnöstä. Sanoin hänelle usein, että hänen pitäisi myydä pois jokin taloistaan. Hän oli itsepäinen sälli.»

»Ja sinä toinen hyvä», ajatteli Soames. Mutta hän ei koskaan väitellyt setien kanssa ja sai sillä tavoin pitää sekä järkimiehen maineensa että heidän omaisuutensa laillisen hoidon.

»Timothylla kerrottiin», sanoi Nicholas alentaen ääntään, »että Dartie on vihdoinkin lähtenyt tiehensä. Se tulee olemaan helpotus isällesi. Dartie oli mätämuna.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. Jos oli jokin asia, josta Forsytet olivat todella yhtä mieltä, niin se oli Montague Dartien luonne.

»Pidä varasi», sanoi Nicholas, »tai hän palaa takaisin. Winifredin on parempi, jos hammas kiskotaan pois, sanon minä. Ei kannata säilyttää sitä, mikä on mennyt pilalle.»

Soames vilkaisi häneen sivusta. Hänen hermonsa, joita äskeinen kohtaus oli kiihdyttänyt, tekivät hänet kärkkääksi näkemään persoonallisen viittauksen noissa sanoissa.

»Minä olen neuvonut häntä siihen», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Nicholas, »vaununi odottavat. Minun pitää lähteä kotiin. Olen hyvin huonossa kunnossa. Terveisiä isällesi.»

Ja lujitettuaan täten verisiteitä hän astui portaita alas nuorekkaalla tavallaan. Nuorempi ovenvartija kietoi turkin hänen ylleen.

»En ole koskaan tuntenut Nicholas setää muuten kuin »hyvin huonona», tuumi Soames, »enkä koskaan nähnyt häntä muuten kuin ikivihreänä. Mikä perhe! Hänen mukaansa arvostellen minulla on edessäni kolmekymmentä kahdeksan vuotta terveyttä. No niin, minä en aio tuhlata niitä.» Ja astuen peilin eteen hän jäi katselemaan kasvojaan. Lukuunottamatta uurretta tai paria ja kolmea, neljää harmaata säiettä hänen pienissä, mustissa viiksissään — oliko hän vanhentunut enempää kuin Irene? Paras ikä — Irene ja hän olivat molemmat parhaassa iässään! Ja kummallinen ajatus välähti hänen mieleensä. Mahdotonta! Mieletöntä! Mutta se tuli taas. Ja vilpittömästi hätääntyneenä tuon ajatuksen palaamisesta ikäänkuin kuumetta edeltävästä toisesta vilunpuistatuksesta hän istahti vaakakoneelle. Yksitoista stonea! Hän ei ollut vaihdellut painossa kahta naulaa kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuinka vanha Irene oli? Lähes kolmekymmentä seitsemän — ei liian vanha saamaan lapsia — ei mitenkään! Kolmekymmentä seitsemän ensi kuun yhdeksäntenä päivänä. Hän muisti Irenen syntymäpäivän hyvin — oli aina tunnollisesti viettänyt sitä, vieläpä tuota viimeistä syntymäpäivää, jonka jälkeen Irene niin pian jätti hänet ja jolloin hän melkein varmasti tiesi, että Irene oli uskoton. Neljä syntymäpäivää hänen talossaan. Hän oli odottanut niitä, koska lahjat aina olivat aiheuttaneet näennäistä kiitollisuutta, eräänlaista lämmön yritystä. Paitsi tosiaankin tuo viimeinen syntymäpäivä — joka oli innostuttanut häntä liikaakin. Ja hänen ajatuksensa kaikkosi pois. Muisto kasaa lakastuneita lehtiä tekojen päälle, jotka ovat kuin kuolleita ruumiita, ja lehtien alta ne loukkaavat aisteja vain epämääräisesti. Ja sitten hän äkkiä ajatteli: »Minä voisin lähettää hänelle lahjan hänen syntymäpäiväkseen. Olemmehan sentään kristittyjä! Enkö voisi — emmekö voisi yhtyä taas?» Ja hän huokasi syvään istuessaan siinä. Annette! Ah, mutta hänen ja Annetten välillä oli tuo viheliäinen avioerojuttu! Ja kuinka?

»Mies voi aina saada nuo asiat sujumaan, jos ottaa syyn päälleen», oli Jolyon sanonut.

Mutta miksi hän ottaisi häväistysjutun niskoilleen ja panisi alttiiksi koko uransa lain pylväänä? Se ei ollut oikein eikä kohtuullista. Se olisi hullun teko! Kahdentoista vuoden ero, jonka aikana hän ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin vapautuakseen, teki tyhjäksi mahdollisuuden asettaa avioero hakemuksen perusteeksi Irenen ja Bosinneyn suhdetta. Soames oli mukautunut, koska kerran ei ollut tehnyt mitään päästäkseen vapaaksi, eikä olisi apua todistuksistakaan, joitten löytyminen oli enemmän kuin epävarmaa. Sitäpaitsi hänen oma ylpeytensä ei sallisi hänen käyttää hyväkseen tuota vanhaa tapausta, hän oli kärsinyt siitä liiaksi. Ei! Ei mikään muu kuin uusi rikkomus Irenen taholta — mutta hän oli kieltänyt sellaisten olemassaolon, ja Soames oli — melkein — uskonut häntä. Tie pystyssä! Tie kerrassaan pystyssä!

Hän nousi koverretulta punaiselta samettituoliltaan tuntien elimiensä ikäänkuin kutistuvan. Ikinä hän ei voisi nukkua tällaisena! Ja hän otti takkinsa ja hattunsa ja lähti taas ulos kulkien itää kohti. Trafalgar Squarella hän huomasi jotakin erikoista liikettä, joka Strandin suusta lähtien läheni häntä. Se osoittautui olevan joukko sanomalehtimyyjiä, jotka kuuluttivat lehtiään niin suureen ääneen, että mitään sanoja ei voinut erottaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan, ja yksi niistä tuli hänen lähelleen.

»Lisälehti! Sähkösanoma! Krüger antanut ultimaatumin! Sota julistettu!» Soames osti lehden. Siinä se sanottiin, välikkeillä painettuna! Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: »Buurit tekevät itsemurhan.» Hänen toinen ajatuksensa: »Onko vielä jotakin, jota minun pitäisi myydä?» Jos niin oli, oli jo myöhäistä — huomenna vallitsisi Cityssä varmasti suuri hintainlasku. Hän nieli tämän ajatuksen nakaten uhmaavasti niskaansa. Uhkavaatimus oli hävytön — hän menettäisi rahaakin mieluummin kuin antaisi sen jäädä rankaisematta. He tarvitsivat opetuksen, ja he saisivat sen, mutta heidän kurittamiseensa menisi ainakin kolme kuukautta. Ei ollut joukkoja tuolla ulkona. — Hallitus oli aina ajastaan jäljessä! Senkin kirotut sanomalehtirotat! Mitä hyödytti herättää koko maailma? Huomispäivän aamiaiseen oli aivan tarpeeksi lyhyt aika. Ja hän ajatteli huolestuneena isäänsä. He huutaisivat uutisensa Park Lanessakin. Hän kutsui ajurin, nousi rattaille ja käski ajaa Park Laneen.

James ja Emily olivat juuri menneet levolle, ja ilmoitettuaan uutisen Warmsonille Soames aikoi seurata heitä. Hän pysähtyi kuitenkin kysymään:

»Mitä te ajattelette asiasta, Warmson?»

Hovimestari lakkasi harjaamasta hattuharjalla silinteriä, jonka Soames juuri oli ottanut päästään, työnsi kasvonsa vähän eteenpäin ja sanoi matalalla äänellä:

»Niin, herra, ei heillä menestystä tule olemaan, ei tietenkään, mutta olen kuullut sanottavan, että he ovat hyvin taitavia ampujia. Minulla on poika Inniskillenin rykmentissä.»

»Teilläkö, Warmson? Mitä, en tietänyt, että olitte naimisissa.»

»Ette, herra. En puhu siitä. Otaksun, että hän joutuu rintamalle.»

Se lievempi järkytys, jonka Soames koki huomatessaan, että hän niin vähän tiesi ihmisestä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin, häipyi lievään järkytykseen hänen tajutessaan, että sota voisi koskea ihmiseen henkilökohtaisesti. Krimin sodan vuonna syntyneenä hän oli herännyt tietoisuuteen vasta kun Intian kapina jo oli ohi. Sitä seuranneet monet Brittein valtakunnan pikku sodat olivat olleet puhtaasti ammatillisia eivätkä olleet millään tavoin koskeneet Forsyteihin eivätkä mihinkään heidän edustamaansa politiikan haaraan. Tämä sota ei luultavasti tulisi olemaan mikään poikkeus. Mutta hän kävi ajatuksissaan nopeasti läpi perheensä. Kaksi Haymania, oli hän kuullut, oli jossakin vapaaehtoisessa komppaniassa — se oli aina ollut mieluisa ajatus, vapaaehtoisuudessa oli jotakin hienoa; he käyttivät tai olivat käyttäneet sinistä hopealla kirjailtua univormua ja ratsastaneet. Ja Archibald, hän muisti, oli joskus liittynyt miliisiin, mutta luopunut siitä, koska hänen isänsä Nicholas oli pitänyt niin kovaa ääntä »univormussa koreilemisen ajanhukasta». Hiljattain hän oli jostakin kuullut, että nuoren Nicholasin vanhin, hyvin nuori Nicholas, oli liittynyt vapaaehtoisiin. »Ei», ajatteli Soames noustessaan hitaasti portaita, »ei siinä mitään vaaraa ole.»

Hän seisoi pengermällä vanhempainsa pukeutumis- ja makuuhuoneitten edustalla ja pohti mielessään, pistäytyisikö sisään sanomaan rauhoittavan sanan vai eikö. Hän avasi pengermän ikkunan ja kuunteli. Piccadillyn melu oli ainoa mikä kuului, ja ajatellen: »Jos noitten autojen luku lisääntyy, vaikuttaa se talojen hintaan», hän oli juuri menemäisillään huoneeseen, joka oli aina valmiina häntä varten, kun hän kuuli, vielä kaukaisena, sanomalehtimyyjän käheän huudon. Sieltä ne tulivat, juuri talon ohi! Hän koputti äitinsä ovelle ja meni sisään.

Isä istui sängyssä, korvat höröllään valkean tukan alla, jonka Emily piti niin kauniisti leikattuna. Hän näytti rusottavalta ja äärettömän siistiltä istuessaan siinä vaikeitten lakanain ja tyynyjen keskellä, mistä hänen korkeat, laihat, yöpukuun verhotut olkapäänsä ulkonivat terävinä harjanteina. Vain silmät, jotka olivat harmaat ja epäluuloiset kuivuneitten luomiensa alla, siirtyivät ikkunasta katsomaan Emilyä, joka kampatakissaan kulki edestakaisin puserrellen hajuvesipulloon kiinnitettyä palloruiskua. Huoneessa tuntui heikko kölninveden tuoksu.

»Ei mitään hätää», sanoi Soames, »ei ole tulipalo. Buurit vain ovat julistaneet sodan — siinä kaikki.»

Emily keskeytti ruiskuttamisensa.

»Oh!» oli kaikki, mitä hän sanoi. Sitten hän katsoi Jamesiin.

Soameskin katsoi isäänsä. Hän otti uutisen vastaan toisin kuin he olivat odottaneet, ikäänkuin jokin heille vieras ajatus olisi askarruttanut häntä.

»Hm», sanoi hän äkkiä. »Minä en elä niin kauan, että näkisin tämän asian päätöstä.»

»Mitä tyhjää, James! Se päättyy jouluksi.»

»Mistä sinä sen tiedät», vastasi James katkerasti. »Kaunis soppa siitä tulikin — ja tähän aikaan vuorokautta kaiken lisäksi!» Hän palasi hiljaisuuteen, ja hänen vaimonsa ja poikansa odottivat kuin hypnotisoituina hänen sanovan: »Minä en osaa sanoa — en tiedä — minä tiesin kuinka tulisi käymään!» Mutta hän ei sanonut. Harmaat silmät vaihtoivat suuntaa, mutta ilmeisesti eivät nähneet mitään tässä huoneessa; sitten äkkiä tapahtui liikettä lakanain alla, ja polvet nousivat äkkiä hyvin korkealle.

»Heidän pitäisi lähettää sinne Roberts. Kaikki johtuu tuosta Gladstonesta ja hänen Majubastaan.»

Molemmat kuulijat panivat merkille jotakin tavallisuudesta poikkeavaa hänen äänessään, jotakin todellista levottomuutta. Oli kuin hän olisi sanonut: »En koskaan enää saa nähdä vanhaa maatani turvassa ja rauhassa. Minun pitää kuolla ennenkuin tiedän, että Englanti on voittanut.» Ja huolimatta siitäkin tunteestaan, että Jamesin hätäilyä ei pitänyt rohkaista, he olivat molemmat liikutettuja. Soames meni vuoteen viereen ja siveli isänsä kättä, joka oli tullut esiin lakanain alta pitkänä ja kurttuisena ja suonikkaana.

»Huomatkaa sanani», sanoi James, »valtiolainaosakkeet menevät alle nimellisarvonsa. Mikäli minä ymmärrän, voi Val lähteä mukaan.»

»Mitä hulluja, James», huusi Emily, »sinähän puhut aivan kuin olisi vaaraa.»

Hänen rauhallinen äänensä näytti tyynnyttävän Jamesin tällä kertaa.

»No niin», mutisi hän, »sanoinhan teille kuinka tulisi käymään. Minä en tiedä, olen varma — kukaan ei kerro minulle mitään. Oletko täällä yötä, poikani?»

Jännitys oli ohi, hän tasaantuisi nyt tavalliseen levottomuuteensa, ja Soames puristi hänen kättään vakuuttaen, että olisi yötä täällä, ja meni huoneeseensa.

Seuraavana iltapäivänä oli Timothyn talossa suurin ihmispaljous moneen vuoteen. Kansallisissa tilaisuuksissa, niinkuin tämä, olikin melkein mahdotonta olla menemättä sinne. Eipä siltä, että tässä olisi ollut mitään vaaraa, tai oikeammin, sitä oli juuri sen verran, että oli pakko vakuuttaa toisilleen, ettei ollut vaaraa.

Nicholas oli ensimmäinen. Hän oli nähnyt Soamesin edellisenä päivänä — Soames oli sanonut, että sota oli välttämätön. Tuo vanha Krüger oli tullut lapseksi uudestaan — mitä, hän oli seitsemänkymmentä viisi tai ei mitään! (Nicholas oli kahdeksankymmentä kaksi.) Mitä Timothy oli sanonut? Hänhän oli saanut kohtauksen Majuban jälkeen. Nuo buurit olivat ahnasta joukkoa! Tummatukkainen Francie, joka oli tullut hänen kintereillään, huudahti vastustushaluisena, niinkuin sopikin Rogerin tyttären vapaalle hengelle:

»Pata kattilaa soimaa, Nicholas setä! Mitä paljon sitten uitlanderit ovat?» Mitä paljon, tosiaankin! Uusi lausetapa, luultavasti lähtöisin hänen veljestään Georgesta.

Juley tädin mielestä Francien ei pitäisi sanoa tuollaista. Rakkaan rouva MacAnderin poika, Charlie MacAnder, oli uitlander hänkin, eikä kukaan voinut sanoa häntä ahnaaksi. Ja tähän Francie vastasi erään sutkauksensa, joka oli hävytön ja kovasti muodissa:

»No hänestä voi sanoa: isä Skotlannissa, äiti vanha kissa.»

Juley täti peitti korvansa liian myöhään, mutta Hester täti hymyili. Nicholas taas pani huulet lerpalleen — sukkeluus, jota hän itse ei ollut keksinyt, ei juuri ollut hänen makuunsa. Juuri silloin tuli Marian Tweetyman ja hänen jälkeensä melkein välittömästi nuori Nicholas. Nähdessään poikansa Nicholas nousi.

»No niin, minun pitää lähteä», sanoi hän. »Nick tässä kertoo teille, kuka on voittanut kilpa-ajoissa.» Ja hän lähti, annettuaan tämän letkauksen vanhimmalleen, joka ollen laskutaidon pylväitä ja erään henkivakuutusyhtiön pää, oli yhtä haluton urheiluun kuin isä konsanaan. Tuo rakas Nicholas! Mitkä kilpa-ajot ne olivat? Vai oliko se vain hänen leikinlaskuaan? Hän oli ihmeellinen mies ikäisekseen! Kuinka monta sokeripalaa rakas Marian ottaa? Ja kuinka jaksavat Giles ja Jesse? Juley täti otaksui, että heidän vapaaehtoisella rykmentillään nyt tulisi täysi työ rannikkojen suojelemisessa, vaikka tietysti buureilla ei ollut laivoja. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, mitä ranskalaiset saattaisivat tehdä, jos heillä oli menestystä, varsinkaan tuon kauhean Fashodan jutun jälkeen, joka oli säikyttänyt Timothya siinä määrin, ettei hän ollut kuukausmääriin perästäpäin tehnyt mitään sijoituksia. Buurien kiittämättömyys oli niin suunnaton, kaiken jälkeen, mitä heidän hyväkseen oli tehty — tohtori Jamesoninkin he olivat vanginneet, ja hän oli niin herttainen, oli rouva MacAnder aina sanonut. Ja Sir Alfred Milner oli lähetetty puhumaan heille — niin viisas mies! Juley täti ei tietänyt, mitä he vielä tahtoivat.

Mutta tänä hetkenä tapahtui tuollainen sensatsio — niin kallisarvoinen Timothyn talossa — joita suuret hetket väliin kutsuivat esiin:

»Neiti June Forsyte.»

Tädit Juley ja Hester olivat heti jaloillaan vapisten pidätetystä kaunasta, mutta vanha kiintymys puhkesi samalla esiin, ja ylpeitäkin he olivat Junen, tuhlaajalapsen, paluusta! No mutta tämäpä oli yllätys! Rakas June — kaikkien näiden vuosien jälkeen! Ja kuinka hän oli kaunis! Ei vähääkään muuttunut! Heidän huulillaan melkein pyöri kysymys: »Ja kuinka voi rakas isoisä?» sillä tänä pyörryttävänä hetkenä unohtui, että rakas Jolyon parka oli maannut haudassaan jo seitsemän vuotta.

Uljain ja rehellisin kaikista Forsyteistä, June, jolla oli päättäväinen leuka ja vilkkaat silmät ja tukka kuin tulenliekkejä, istahti hentona ja lyhyenä kullatulle tuolille, jossa oli helmillä kirjailtu istuin, aivan kuin ei olisi kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän viimeksi kävi heitä katsomassa — kymmenen vuotta matkoja ja itsenäisyyttä ja antaumusta siipirikoille. Nämä siipirikot olivat viime aikoina yhä nimenomaisemmin olleet maalareita, piirtäjiä ja kuvanveistäjiä, niin että hänen oli yhä vaikeampi kärsiä Forsyteja ja heidän toivottoman epätaiteellista suhtautumistaan elämään. Hän oli itse asiassa melkein lakannut uskomasta, että hänellä sukulaisia olikaan, ja katseli nyt ympärilleen miltei uhmaavan suorasukaisesti, mikä oli erinomaisen epämukavaa huoneessaolijoille. Hän ei ollut odottanut näkevänsä ketään muita kuin »nuo vanhat raukat», ja miksi hän oli tullut heitä katsomaan, sen hän tuskin tiesi, paitsi että matkallaan Oxford Streetiltä erääseen Latimer Roadin atelieriin hän oli äkkiä syvän katumuksen vallassa tullut muistaneeksi nuo kaksi unohtunutta vanhaa siipirikkoa.

Juley täti katkaisi taas hiljaisuuden: »Olemme juuri sanoneet, kultaseni, kuinka kauhea se buurien asia on! Ja eikö tuo vanha Krüger ole julkea!»

»Julkea!» sanoi June. »Minusta hänessä ei ole mitään vikaa. Tarvitseeko meidän sekaantua heidän asioihinsa? Jos hän ajaa kaikki nuo viheliäiset uitlanderit tiehensä, on se heille parhaiksi. He kärkkyvät vain rahaa.»

Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Francien ääni:

»Mitä? Oletko buurilaismielinen?» (epäilemättä tuon sanan ensimmäinen käyttö).

»Niin! Miksi emme voi jättää heitä rauhaan?» sanoi June, juuri kun palvelustyttö ovenraossa ilmoitti: »Herra Soames Forsyte.» Sensatsio toisensa jälkeen! Tervehtiminen melkein keskeytyi — niin uteliaita olivat kaikki näkemään, kuinka June ja Soames suhtautuisivat tähän kohtaamiseen, sillä jollei suorastaan tiedetty, niin ainakin ovelasti aavistettiin, että he eivät olleet tavanneet toisiaan tuon vanhan ja valitettavan jutun jälkeen, joka oli ollut Junen sulhasen Bosinneyn ja Soamesin vaimon välillä. Heidän nähtiin nyt nipinnapin koskettavan toistensa kättä ja katsovan toisiaan vain vasempaan silmään. Juley täti tuli heti avuksi.

»June kulta on niin erikoinen. Kuvittele, Soames, hänen mielestään buurit eivät ole mitenkään moitittavia.»

»He tahtoivat vain olla itsenäisiä», sanoi June, »ja miksi emme antaisi heidän olla?»

»Siksi», vastasi Soames vähän vinosti hymyillen, »että he ovat sattuneet suostumaan meidän ylivaltaamme.»

»Ylivaltaan!» toisti June halveksivasti. »Me emme vain tahtoisi joutua kenenkään ylivaltaan.»

»He saavat etuja korvaukseksi», vastasi Soames, »sopimus on sopimus.»

»Sopimukset eivät aina ole oikeudenmukaisia», leimahti June, »ja jos ne eivät ole, pitäisi ne purkaa. Buurit ovat paljon heikommat. Me voisimme olla jalomielisiä.»

Soames nyrpisti nenäänsä. »Tuo on pelkkää tunnetta», sanoi hän.

Hester täti, jolle mikään ei ollut kauheampaa kuin jonkinlainen erimielisyys, kurkotti tässä eteenpäin ja huomautti päättävästi:

»Kuinka kaunis ilma on ollutkaan täksi vuodenajaksi.» Mutta Junea ei voitu viedä harhaan.

»En ymmärrä, miksi tunnetta pitäisi halveksia. Sehän on parasta maailmassa.» Hän katseli uhmaten ympärilleen, ja Juley tädin piti taas ehtiä hätään.

»Oletko ostanut tauluja hiljattain, Soames?»

Tädin verraton vaisto väärän asian sanomisessa ei ollut pettänyt häntä nytkään. Soames punastui. Jos hän mainitsisi viime ostonsa, joutuisi hän suoraan ylenkatseen kitaan. Sillä jotenkin he kaikki tiesivät Junen ennakkorakkauden »neroja» kohtaan, jotka eivät olleet vielä päässeet jaloilleen, ja hänen ylenkatseensa »menestystä» kohtaan, jollei hänen oma sormensa ollut mukana sen vakiinnuttamisessa.

»Yhden tai pari», mutisi hän.

Mutta Junen kasvot olivat muuttuneet, Forsyte hänessä näki mahdollisuutensa. Miksi ei Soames ostaisi joitakin tauluja Eric Cobbleylta — hänen uusimmalta siipirikoltaan? Ja äkkiä hän ryhtyi hyökkäykseen. Tunsiko Soames Eric Cobbleyn tuotantoa? Se oli niin ihmeellinen. Hän oli tulevaisuuden mies.

Kyllä vain, Soames tunsi hänen tuotantonsa. Se oli hänen silmissään »sekasotkua», joka ei koskaan saisi yleisöä puolelleen.

June tulistui.

»Tietysti ei, sehän on vihoviimeistä, mitä ihmiset tahtoisivat seinälleen. Minä luulin, että olet taiteentuntija etkä taulukauppias.»

»Tietysti Soames on taiteentuntija», kiirehti Juley täti sanomaan. »Hänellä on ihmeellinen maku — hän osaa aina edeltä käsin sanoa, mikä tulee menestymään.»

»Oh!» huudahti June hypähtäen pystyyn helmikoristeiselta tuoliltaan. »Minä vihaan tuota menestyksen mittapuuta. Miksi eivät ihmiset voi ostaa tavaroita siksi, että pitävät niistä?»

»Tarkoitat», sanoi Francie, »siksi, että sinä pidät niistä.»

Ja lyhyen hiljaisuuden aikana kuultiin nuoren Nicholasin sanovan, että Violet (hänen neljäntensä) otti tunteja pastellimaalauksessa, hän ei tietänyt oliko siitä mitään hyötyä.

»Hyvästi sitten, täti pieni», sanoi June, »minun pitää jatkaa matkaani.» Ja hän suuteli tätejään, katseli uhmaavasti ympäri huonetta, sanoi vielä kerran »hyvästi» ja lähti. Tuulen henkäys näytti saattavan hänet ulos, ikäänkuin jokainen olisi huokaissut.

Kolmas yllätys tuli ennenkuin kukaan oli ehtinyt puhua:

»Herra James Forsyte.»

James tuli sisään nojaten keveästi keppiin, yllään turkki, joka teki hänet näennäisen lihavaksi.

Kaikki nousivat seisomaan. James oli niin vanha, eikä hän ollut käynyt Timothyllä lähes kahteen vuoteen.

»Täällä on kuuma», sanoi hän.

Soames vapautti hänet turkista eikä sitä tehdessään voinut olla ihailematta isänsä asun kiiltoa. James istahti — hän oli vain polvia, kyynärpäitä, lievetakkia ja pitkää valkeata poskipartaa.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.

Vaikka hänen sanoillaan ei ollut mitään näennäistä tarkoitusta, he kaikki ymmärsivät, että hän puhui Junesta. Hänen katseensa etsi Soamesin kasvoja.

»Minusta oli paras tulla itse katsomaan. Mitä he ovat vastanneet Krügerille?»

Soames otti esille erään iltalehden ja luki tärkeimmät otsakkeet.

»Hallitus ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin, sotatila alkanut.»

»Ah», sanoi James ja huokasi. »Minä pelkäsin, että he pötkisivät pakoon niinkuin vanha Gladstone. Tällä kertaa teemme heistä lopun.»

Kaikki tuijottivat häneen. James! Aina hätäilevä, hermostunut, levoton! James alituisine »Minä sanoin kuinka tulisi käymään», pessimismeineen, varovaisine sijoituksineen. Oli jotakin kaameata tässä vanhimman elossaolevan Forsyten päättäväisyydessä.

»Missä Timothy on?» sanoi James. »Hänen pitäisi kiinnittää huomiota tähän.»

Juley täti sanoi, että hän ei tietänyt, Timothy ei ollut puhunut paljoakaan lounaalla sinä päivänä. Hester täti nousi ja pujahti pois huoneesta, ja Francie sanoi melkein pahanilkisesti:

»Buurit ovat kova pähkinä purtavaksi, James setä!»

»Hm», mutisi James. »Mistä olet saanut tietosi? Kukaan ei kerro minulle.»

Nuori Nicholas huomautti lempeällä äänellään, että Nick (hänen vanhimpansa) alkoi nyt säännöllisesti käydä sotaharjoituksissa.

»Ah», mutisi James ja tuijotti eteensä — hänen ajatuksensa olivat Valissa. »Hänen pitää huolehtia äidistään», sanoi hän, »hänellä ei ole aikaa harjoituksiin ja sen semmoisiin, tuollainen isä kun hänellä on.» Tämä arvoituksellinen sana aiheutti hiljaisuuden, kunnes hän taas puhui.

»Mitä June tahtoi täältä?» Ja hänen katseensa viipyi epäilevänä heissä jokaisessa vuoronperään. »Hänen isänsä on rikas mies nyt.» Keskustelu kääntyi Jolyoniin, muistettiin, koska hänet oli viimeksi nähty. Arveltiin, että hän kävi ulkomailla usein ja tapasi kaikenlaisia ihmisiä nyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hänen akvarellinsa olivat näytteillä ja hänellä oli menestystä. Francie meni niin pitkälle, että sanoi:

»Minä tahtoisin nähdä hänet taas, hän oli aika herttainen.» Juley täti muisteli, kuinka hän kerran oli nukahtanut tuolle sohvalle, jolla James nyt istui. Hän oli aina ollut hyvin ystävällinen, mitä Soames arveli?

Kaikki tiesivät, että Jolyon oli Irenen holhooja ja tunsivat kysymyksen arkaluontoisuuden. He katselivat Soamesia kiinnostuneina. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen.

»Hän alkaa harmaantua», sanoi Soames.

Tosiaanko! Oliko Soames tavannut hänet? Soames nyökäytti päätään, ja puna katosi.

James sanoi äkkiä: »Niin no, minä en tiedä, en osaa sanoa.»

Se ilmaisi niin selvästi jokaisen läsnäolijan ajatuksen, että tässä oli jotakin takana, ettei kukaan vastannut. Mutta samassa hetkessä Hester täti palasi.

»Timothy», sanoi hän matalalla äänellä, »Timothy on ostanut kartan ja kiinnittänyt — kiinnittänyt siihen kolme lippua.»

Timothy oli —! Huokaus kävi kautta koko seurueen.

Jos Timothy tosiaankin jo oli kiinnittänyt kolme lippua — no niin, se osoitti mihin kansa kykenee, kun se on noussut. Sota oli jo itse asiassa voitettu.

13. JOLYON HUOMAA, MISTÄ ON KYSYMYS

Jolyon seisoi ikkunan ääressä Hollyn lapsuudenaikaisessa makuuhuoneessa, joka oli muutettu atelieriksi, ei siksi, että se antoi pohjoiseen, vaan siksi, että siitä oli laaja näköala yli seudun aina Epsomin katsomolavaan saakka. Hän siirtyi sivuikkunaan, josta oli näköala tallipihaan, ja vihelsi Balthasar koiralle, joka alituisesti makasi kellotornin alla. Vanha koira katsahti ylös ja heilutti häntäänsä. »Vanha poika parka», ajatteli Jolyon siirtyen takaisin toisen ikkunan luo.

Hän oli ollut levoton koko tämän viikon, aina siitä saakka, kun oli koettanut esiintyä holhoojana. Hän oli tuntenut epämukavuutta omassatunnossaan, joka aina oli kärkäs, häiriötä säälintunteessaan, joka helposti kiihtyi, ja omituista tietoisuutta siitä, että hänen kauneudenrakkautensa oli saanut lopullisen kohteen. Syksy oli vallannut vanhan tammen, sen lehdet olivat tulossa ruskeiksi. Aurinko oli ollut runsas ja kuuma tänä kesänä. Niinkuin puitten, niin on ihmistenkin elämä! »Minun pitäisi elää kauan», ajatteli Jolyon, »minä homehdun lämmön puutteesta. Jollen voi tehdä työtä, lähden Pariisiin.» Mutta Pariisin muisteleminen ei huvittanut häntä. Sitäpaitsi, kuinka hän voisi lähteä? Hänen piti viipyä nähdäkseen, mitä Soames aikoi tehdä. »Olen Irenen holhooja. En voi jättää häntä vaille suojelusta», ajatteli hän. Hänestä tuntui omituiselta, että hän saattoi vielä niin tavattoman selvästi nähdä Irenen tuossa pikku salissaan, johon hän oli vain kahdesti astunut. Hänen kauneudessaan mahtoi olla eräänlaista kipeätä sopusointua. Mikään kirjaimellinen muotokuva ei voisi koskaan tehdä hänelle oikeutta, hänen olemuksensa ydin oli — niin, mikä?... Kavioitten kapse kutsui hänet takaisin toiseen ikkunaan. Holly ratsasti pihalla pitkähäntäisellä päistäriköllään. Hän katsahti ikkunaan, ja isä heilutti hänelle kättään. Tyttö oli ollut melko hiljainen viime aikoina, alkoi olla täysikasvanut, arveli isä, alkoi kaivata tulevaansa, niinkuin kaikki muut — nuoret! Aika on totisesti paholaisen keksintöä! Ja käsittäen anteeksiantamattomaksi hulluudeksi tuon ohikiitävän mukavuuden tuhlailemisen hän tarttui pensseliinsä. Mutta siitä ei ollut hyötyä, hän ei osannut keskittää katsettaan — sitäpaitsi alkoi jo hämärtää. »Minä lähden kaupunkiin», ajatteli hän. Hallissa palvelustyttö tuli häntä vastaan.

»Eräs rouva kysyy teitä, herra, hän sanoo olevansa rouva Heron.»

Ihmeellinen sattuma! Jolyon meni taulugalleriaan, niinkuin sitä vielä nimitettiin, ja näki Irenen seisovan ikkunan ääressä.

Irene tuli häntä kohti sanoen:

»Minä olen tullut luvattomia teitä, viidakon ja puutarhan kautta. Tulin aina sitä tietä katsomaan Jolyon setää.»

»Te ette voi tehdä mitään luvatonta täällä», vastasi Jolyon, »se on historiallisista syistä mahdotonta. Ajattelin juuri teitä.»

Irene hymyili. Ja oli kuin jokin olisi loistanut läpi — ei se ollut pelkkää sielukkuutta, se oli kirkkaampaa, täyteläisempää, houkuttelevampaa.

»Historiallista!» mutisi hän. »Sanoin kerran Jolyon sedälle, että rakkaus on ikuinen. No niin, sitä se ei ole. Vain vastenmielisyys kestää.»

Jolyon tuijotti häneen. Oliko hän päässyt Bosinneystä vihdoinkin?

»Niin», sanoi Jolyon, »vastenmielisyys on syvempää kuin rakkaus tai viha siksi, että se on hermojen luonnollinen tuote, ja niitä emme muuta.»

»Tulin kertomaan teille, että Soames on käynyt tapaamassa minua. Hän sanoi jotakin, mikä säikähdytti minua. Hän sanoi: »Sinä olet vaimoni vieläkin!»

»Mitä!» huudahti Jolyon. »Teidän ei pitäisi asua yksin.» Ja hän tuijotti Ireneen vieläkin, kiusanaan ajatus, että missä Kauneutta oli, siinä ei mikään sujunut aivan suorasti — minkä vuoksi epäilemättä monet ihmiset pitivät Kauneutta epämoraalisena.

»Entä sitten?»

»Hän pyysi minua antamaan kättä.»

»Annoitteko?»

»Annoin. Olen varma, että hän ei olisi tahtonut vielä tullessaan sisään, mutta hän muutti mieltä ollessaan luonani.»

»Ah, teidän ei varmastikaan pitäisi asua yksin.»

»En tunne ketään naista, jonka voisin pyytää seurakseni, ja enhän voi tilaamalla saada rakastajaakaan tulemaan, Jolyon serkku.»

»Taivas varjelkoon!» sanoi Jolyon. »Mikä noiduttu tilanne! Ettekö jää päivälliselle? Eikö? No, antakaa minun saattaa itsenne takaisin kaupunkiin, olen aikonut käydä siellä tänä iltana.»

»Ihanko totta?»

»Ihan totta. Minä tulen valmiiksi viidessä minuutissa.»

Matkalla asemalle he puhuivat tauluista ja musiikista, englantilaisen ja ranskalaisen luonteen eroavaisuuksista ja erilaisesta suhtautumisesta taiteeseen. Mutta pensasaitojen värit pitkän, suoran tien varsilla, peipposten viserrys heidän ympärillään, poltettujen rikkaruohojen lemu, Irenen kaulan kaarteet, noitten tummien silmien tenho, jotka silloin tällöin kääntyivät häneen, kauniin vartalon viehätys — kaikki tämä teki Jolyoniin paljon syvemmän vaikutuksen kuin heidän vaihtamansa sanat. Vaistomaisesti hän käveli suorempana, joustavammin askelin.

Junassa hän kyseli Ireneltä, miten tämä vietti päivänsä.

Ompeli pukujaan, kävi ostoksilla, eräässä sairaalassa, soitti pianoa, käänsi ranskasta. Hänellä näytti olevan eräältä kustantajalta säännöllistä työtä, joka vähän lisäsi hänen tulojaan. Hän oli harvoin ulkona iltaisin. »Olen asunut niin kauan yksinäni, näettekös, että en välitä vähääkään. Uskon, että olen luonnostani yksineläjä.»

»Sitä minä en usko», sanoi Jolyon. »Onko teillä paljon tuttavia?»

»Hyvin vähän.»

Waterloosta he ottivat ajurin, ja Jolyon saattoi hänet omalle ovelle saakka. Puristaen hänen kättään erotessa Jolyon sanoi: »Tiedättehän, että voitte aina tulla meidän luoksemme Robin Hilliin. Antakaa minun tietää kaikki mitä tapahtuu. Hyvästi Irene.»

»Hyvästi», vastasi Irene pehmeästi.

Jolyon kiipesi takaisin vaunuihinsa ihmetellen itsekseen, miksi hän ei ollut pyytänyt Ireneä kanssaan päivälliselle ja teatteriin. Yksinäinen, nälkiintynyt, pysähtynyt oli Irenen elämä! »Hotch Potch-klubi», sanoi hän ajurille luukun läpi. Kun vaunut kääntyivät Embankmentille, tuli vastaan eräs mies silinteri päässä ja päällystakki yllä kulkien nopeasti ja niin läheltä seinää, että hän näytti hipaisevan sitä.

»Kautta Juppiterin!» ajatteli Jolyon. »Soames itse! Mitä hänellä on mielessä?» Ja hän pysäytti vaununsa kulmauksen taakse, nousi pois ja palasi kohtaan, mistä saattoi nähdä Irenen asunnon oven. Soames oli pysähtynyt talon eteen ja katseli Irenen valaistua ikkunaa. »Jos hän menee sisään», ajatteli Jolyon, »mitä minä silloin teen? Mitä minulla on oikeus tehdä?» Oli aivan totta, mitä tuo mies oli sanonut. Irene oli vielä hänen vaimonsa ja täysin turvaton kaikkia ikävyyksiä vastaan. »Niin, jos hän menee sisään, menen minä perässä», ajatteli Jolyon. Ja hän alkoi liikkua taloa kohti. Soames eteni myös, nyt hän oli aivan oven edessä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, pyörähti ympäri kantapäillään ja palasi takaisin jokea kohti. »Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Muutama askel vielä, ja hän tuntee minut.» Ja hän kääntyi ympäri. Serkun askelet pitivät samaa tahtia kuin hänen omansa. Mutta hän ehti vaunuilleen ja pääsi sisään ennenkuin Soames oli kääntynyt kadunkulmauksesta. »Ajakaa», sanoi hän luukun läpi. Soamesin hahmo ilmestyi vaunujen viereen.

»Ajuri!» huusi Soames. »Oletteko vapaa? Halloo!»

»Halloo!» vastasi Jolyon. »Sinäkö?»

Nopea epäluulo serkun kasvoissa, jotka näyttivät valkeilta lampun valossa, sai hänet tekemään päätöksensä.

»Voit päästä matkassani», sanoi hän, »jos olet menossa Länteen.»

»Kiitos», vastasi Soames ja nousi vaunuihin.

»Olen ollut katsomassa Ireneä», sanoi Jolyon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

»Tosiaanko?»

»Sinä kävit itse katsomassa häntä eilen, kuulin.»

»Niin kävin», sanoi Soames, »hän on vaimoni, niinkuin tiedät.» Äänensävy, ylähuulen ylenkatseellinen nirpistys nostattivat Jolyonissa äkillisen kiukun, mutta hän hillitsi sen.

»Sinun pitäisi tietää asiat parhaiten», sanoi hän, »mutta jos aiot hakea hänestä eroa, ei ole kovinkaan viisasta käydä katsomassa häntä, vai kuinka? Ei voi juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirain kanssa.»

»Varoituksesi on erittäin ystävällinen», sanoi Soames, »mutta minä en ole vielä tehnyt päätöstäni.»

»Hän on», sanoi Jolyon katsoen suoraan eteensä. »Sinä et voi palauttaa oloja sille kannalle, millä ne olivat kaksitoista vuotta sitten.»

»Sen saamme nähdä.»

»Kuulehan nyt», sanoi Jolyon, »hän on viheliäisessä asemassa, ja minä olen ainoa ihminen, jolla on jotakin laillista sanomista hänen asioissaan.»

»Paitsi minä itse», vastasi Soames, »joka myöskin olen viheliäisessä asemassa. Hänen asemansa on se, minkä hän itse on luonut itselleen, minun se, minkä hän on luonut minulle. En ole vähääkään varma, enkö hänen oman etunsa vuoksi vaadi häntä palaamaan luokseni.»

»Mitä!» huudahti Jolyon, ja koko hänen ruumiinsa vavahti.

»En tiedä, mitä tarkoitat tuolla »Mitä»-huudollasi», vastasi Soames kylmästi. »Sinun sanottavasi hänen asioissaan rajoittuu siihen, että maksat hänen elinkorkonsa, ole hyvä ja pidä se mielessäsi. Katsoessani parhaaksi olla häpäisemättä häntä avioerohakemuksella, pidätin samalla oikeuteni itselläni, ja niinkuin sanottu, en ole ollenkaan varma, enkö vielä vaadi saada käyttää niitä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Jolyon ja naurahti.

»Niin», sanoi Soames, ja hänen äänessään oli jotakin leppymätöntä. »Minä en ole unohtanut pilkkanimeä, jonka isä antoi minulle, 'varakas mies'. Minä en turhan vuoksi tahdo pilkkanimeä.»

»Tämähän on mieletöntä», mumisi Jolyon. No niin, eihän tuo mies voinut pakottaa vaimoaan palaamaan luokseen. Ne ajat olivat ainakin ohi! Ja hän katseli Soamesiin ajatellen. »Onko hän todellinen, tuo mies?» Mutta Soames näytti hyvin todelliselta istuessaan siinä nelikulmaisena ja melkein eleganttina, leikatuin viiksin, kasvot kalpeina ja hammas näkymässä siitä paikasta, missä huuli oli kohonneena pysyvään hymyilyyn. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jolyon ajatteli: »Sen sijaan, että olisin auttanut, olen vain pahentanut hänen asemaansa,» Äkkiä Soames sanoi:

»Se olisi monessa suhteessa parasta, mitä hänelle voisi tapahtua.»

Nämä sanat kuohuttivat Jolyonin mieltä niin, että hänen oli vaikea istua hiljaa vaunuissa. Oli kuin hänet olisi suljettu sisään satojen maanmiestensä kanssa, suljettu sisään tuon erikoisen kansallisluonteen piirteen kanssa, joka oli aina hänelle vastenmielinen, tuon piirteen, jonka hän tiesi niin äärimmäisen luonnolliseksi ja joka kuitenkin tuntui hänestä selittämättömältä — heidän vahva uskonsa sopimuksiin ja omistusoikeuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä vedotessaan näihin oikeuksiin. Hänen vieressään täällä vaunuissa oli omistamisvaiston todellinen ruumistuma, lihaksitullut summa — hänen oma sukulaisensa, sitäpaitsi! Se oli kammottavaa ja sietämätöntä! »Mutta tässä on kysymys enemmästäkin!» ajatteli hän, ja hänen mieltään etoi. »Sanotaan, että koira palaa oksennuksensa ääreen! Irenen näkeminen on herättänyt henkiin jotakin. Kauneus! Paholainen piilee siinä!»

»Niinkuin sanoin», huomautti Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Olen kiitollinen, jos jätät hänet kokonaan rauhaan.»

Jolyon puri huuliaan. Hän, joka aina oli vihannut riitoja, melkein toivotti tämän riidanajatuksen tervetulleeksi.

»En voi luvata sinulle mitään sellaista», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »sittenpä tiedämme, missä olemme. Minä jään tähän.» Ja pysähdyttäen vaunut hän poistui ääneti, ilman mitään hyvästijätön merkkiä. Jolyon jatkoi matkaa klubilleen.

Kaduilla ilmoitettiin ensimmäistä sotauutista, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen Ireneä? Jospa vain isä olisi elänyt! Hän olisi voinut tehdä niin paljon! Mutta miksi hän ei voisi tehdä kaikkea sitä, minkä isä olisi tehnyt? Eikö hän ollut kyllin vanha — viisikymmenvuotias ja toistamiseen leskenä, täysikasvuisten tytärten ja pojan isä. »Kummallista», ajatteli hän. »Jos hän olisi ruma, en epäröisi hetkeäkään. Kauneus on paholaisen keksintöä, jos on sille herkkä!» Ja hän meni klubin lukuhuoneeseen sydän levottomana. Tuossa samassa huoneessa Bosinney ja hän olivat puhelleet eräänä kesäiltapäivänä; hän muisti vielä nytkin sen hienon ja kätketyn saarnan, jonka hän Junen etuja valvoen oli pitänyt tuolle nuorelle miehelle ja sen Forsytein diagnoosin, jonka hän oli yrittänyt laatia, sekä kuinka hän itse oli koettanut arvailla, minkälaatuista naista vastaan hän oli varoittanut tuota nuorta miestä. Entä nyt? Hän itse melkein oli varoitusten tarpeessa. »Tämäpä hiton moisen hassua!» ajatteli hän. »Todella hitonmoisen hassua!»

14. SOAMES TIETÄÄ, MITÄ TAHTOO

On kovin paljon helpompi sanoa: »Sittenpä tiedämme, missä olemme» kuin tarkoittaa jotakin erikoista näillä sanoilla. Ja lausuessaan ne Soames vain purki vaistojensa jäytävää mustasukkaisuutta. Hän nousi vaunuista varovaisen kiukun vallassa — suuttuneena itselleen siitä, ettei ollut nähnyt Ireneä ja Jolyonille siitä, että tämä oli nähnyt sekä lopuksi omalle kyvyttömyydelleen tarkalleen sanoa, mitä hän tahtoi.

Hän oli lähtenyt vaunuista, koska ei voinut sietää serkkunsa vieressä istumista, ja kävellen ripein askelin itää kohti hän ajatteli: »Minä en luota tuohon Jolyoniin rahtuakaan. Joka kerran on ollut hylkiö, on aina hylkiö!» Sillä miehellä oli luontainen myötätunto — löyhyyttä kohtaan (hän karttoi sanaa synti, joka oli liian melodraamallinen Forsyten käytettäväksi).

Epävarmuus pyyteissä oli hänelle uusi tunne. Hän oli kuin lapsi uuden, luvatun leikkikalun ja vanhan menetetyn välillä, ja hän ihmetteli itseään. Vielä viime sunnuntain pyyde oli näyttänyt selvältä vapaus vain ja Annette. »Minäpä menen syömään päivällistä sinne», ajatteli hän. Annetten näkeminen voisi palauttaa hänen aikeittensa yksinkertaisuuden, tyynnyttää hänen kiihtymyksensä, selvittää hänen mielensä.

Ravintola oli aika täysi paljon ulkomaalaisia ja väkeä, jotka ulkonäöstään päättäen hänen silmissään olivat kirjailijoita tai taiteilijoita. Keskustelun katkelmia tuli hänen korviinsa lautasten ja lasien kilinän läpi. Hän kuuli selvästi myötätuntoa ilmaistavan buureja kohtaan, brittiläistä hallitusta moitittavan. »Ei minulla ole suuria ajatuksia heidän asiakaspiiristään», ajatteli hän. Hän söi päiväiksensä jämeänä ja joi erikoiskahvinsa ilmaisematta läsnäoloaan, ja vihdoin lopetettuaan piti varansa, ettei häntä nähty, kun hän kulki rouva Lamotten pyhäkköä kohti. Niinkuin hän otaksui, olivat he illallisella — tuo illallinen näytti niin paljon paremmalta kuin se päivällinen, jonka hän juuri oli nauttinut, että hän tunsi eräänlaista mielipahaa — ja he tervehtivät häntä niin näennäisen aidosti yllätettyinä, että hän ajatteli äkillisen epäluulon vallassa: »Luulenpa, että he tiesivät minun olleen täällä kaiken aikaa.» Hän loi Annetteen salaisen ja tutkivan katseen. Niin sievä, niin viattoman näköinen — voisiko hän pyydystellä miestä? Hän kääntyi rouva Lamotteen ja sanoi:

»Olen syönyt päivällistä täällä.»

Todellako! Jospa hän vain olisi tietänyt! Hän olisi voinut suositella erikoisia ruokalajeja; mikä vahinko! Soames vahvistui epäluulossaan. »Minun pitää katsoa, mitä teen», ajatteli hän yrmeästi.

»Vielä pieni kuppi hyvin erikoista kahvia, monsieur, likööriä, Grand Marnier?» Ja rouva Lamotte nousi hankkimaan noita herkkuja.

Jäätyään Annetten kanssa yksin Soames sanoi: »No niin, Annette?» huulillaan pieni, torjuva hymy.

Tyttö punastui. Tämä seikka, joka viime sunnuntaina olisi saanut hänen hermonsa värisemään, tuntui nyt jokseenkin samalta, kuin jos hänen omistamansa koira olisi heiluttanut häntäänsä ja katsonut häneen. Hänellä oli omituinen voiman tunne — oli kuin hänen olisi vain tarvinnut sanoa: »Tule suutelemaan minua», ja tyttö olisi tullut. Ja kuitenkin — se oli kummallista — toisetkin kasvot, toiset muodot tuntuivat olevan huoneessa, ja johtuiko hänen hermojensa kutkutus tästä — vai tuosta toisesta? Hän noikkasi ravintolaan päin ja sanoi: »Teillä on aika merkillisiäkin asiakkaita. Pidättekö tästä elämästä?»

Annette katsoi häneen hetkisen, katsoi alas ja leikki haarukallaan.

»En», sanoi hän, »en pidä.»

»Minä saan hänet», ajatteli Soames, »jos tahdon hänet. Mutta tahdonko hänet?» Annette oli viehättävä, hän oli kaunis — hyvin kaunis, hän oli raikas, hänellä oli eräänlaista makua. Soamesin silmät tarkastelivat tätä pientä huonetta, mutta hänen sielunsa silmät ehtivät muualle — puolihämärään huoneeseen, jossa oli hopeanharmaat seinät ja satiinipuinen piano, ja nainen seisomassa pianon ääressä peräytyen ikäänkuin tulijan tieltä — nainen, jolla oli valkeat, hänelle tutut olkapäät ja tummat silmät, joihin hän oli yrittänyt tutustua, ja tukka kuin tummaa, himmeätä ambraa. Ja niinkuin taiteilijassa, joka tavoittelee saavuttamatonta ja on aina janoinen, niin nousi hänessäkin tänä hetkenä tuon vanhan, ikuisesti tyydyttämättömän intohimon jano.

»No niin», sanoi hän levollisesti, »te olette nuori. Teillä on kaikki edessänne.»

Annette pudisti päätään.

»Minä luulen väliin, että minulla ei ole edessäni muuta kuin kovaa työtä. Minä en ole niin ihastunut työhön kuin äiti.»

»Äitinne on ihme», sanoi Soames hienon ivallisesti. »Hän ei koskaan päästä taloonsa mitään vikaa.»

Annette huokasi. »Mahtaa olla ihmeellistä olla rikas.»

»Oi, teistä kyllä tulee rikas jonakin päivänä», vastasi Soames yhä hienosti ivaten, »älkää pelätkö!»

Annette kohautti olkapäitään. Monsieur on hyvin ystävällinen.» Ja hän pisti nyrpistyneitten huultensa väliin suklaapalan.

»Niin, kultaseni», ajatteli Soames, »hyvin sievät huulet.»

Rouva Lamotte, joka toi kahvia ja likööriä, teki lopun tästä keskustelusta. Soames ei viipynyt kauan.

Päästyään ulos Sohon kaduille, jotka aina vaikuttivat häneen kuin epäasianmukaisesti omistettu omaisuus, hän mietti. Jos Irene vain olisi antanut hänelle pojan, ei hän nyt kiertelisi naisten jäljillä! Tuo ajatus hypähti esiin hänen sisemmän tajuntansa pimeästä vahtikopista. Poika — jotakin, jonka hän näkisi edessään, jotakin, joka tekisi jäljelläolevan elämän elämisen arvoiseksi, jotakin, jolle hän voisi jättäytyä, jokin oman itsen ikuistus. »Jos minulla olisi poika», ajatteli hän katkerana, »oikea laillinen poika, voisin suostua elämään niinkuin tähän asti. Nainen on melkein sama kuin toinenkin, loppujen lopulta.» Mutta kävellessään hän pudisti päätään. Ei! Nainen ei ollut sama kuin toinen nainen. Hän oli monesti koettanut vastahakoisen avioelämänsä aikana ajatella niin ja oli aina epäonnistunut. Hän epäonnistui nytkin. Hän koetti ajatella, että Annette oli sama kuin tuo toinen. Mutta hän ei ollut, hänessä ei ollut tuon vanhan intohimon tenhoa. »Ja Irene on vaimoni», ajatteli hän, »laillinen vaimoni. En ole tehnyt mitään, joka olisi voinut karkoittaa hänet luotani. Miksi hän ei voisi tulla takaisin? Se on oikein, lainmukaista? Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, ei mitään häiriötä. Jos se on epämiellyttävää hänelle — mutta miksi se olisi? Minä en ole spitaalitautinen, ja hän — hän ei enää ole rakastunut!» Miksi hänen tarvitsi paneutua alttiiksi avioero-oikeuden viekkaille juonille ja likaiselle häpeälle ja uhkaavalle tappiolle, kun Irene oli tuossa, valmiina kuin tyhjä talo, joka odotti vain, että laillinen omistaja ottaisi sen uudelleen käytäntöön? Niin salamyhkäiselle luonteelle kuin Soamesille ajatus, että hän hiljaisesti voisi taas ottaa haltuunsa omaisuutensa tarvitsematta luovuttaa maailmalle mitään, oli kiihkeän houkutteleva. »Ei», ajatteli hän, »olen iloinen, että kävin katsomassa tuota tyttöä. Nyt tiedän, mitä eniten tahdon. Jos Irene vain tahtoisi tulla takaisin, olisin niin hienotunteinen kuin hän ikinä tahtoo, hän saisi elää omaa elämäänsä, mutta ehkä — ehkä hän vielä voisi kiintyäkin minuun.» Hänellä oli pala kurkussaan. Ja hän kulki jurosti Green Parkin kaiteen sivua isänsä taloa kohti yrittäen astua varjolleen, joka kulki hänen edellään kirkkaassa kuunvalossa.

TOINEN OSA

1. KOLMAS SUKUPOLVI

Jolly Forsyte asteli Oxfordin High Streetiä eräänä marraskuun iltapäivänä, Val Dartie asteli samaa katua vastakkaiseen suuntaan. Jolly oli juuri muuttanut pois flanellisen soutupukunsa ja oli matkalla »Paistinpannu-klubiin» johon hänet äskettäin oli hyväksytty. Val oli juuri muuttanut pois ratsastuspukunsa ja oli matkalla — ei »paistinpannuun», vaan »tuleen» — erään vedonlyöjän luo Cornmarketiin.

»Halloo!» sanoi Jolly.

»Halloo!» vastasi Val.

Serkukset olivat kohdanneet vasta kahdesti, Jolly, toisen vuoden ylioppilas, oli kerran kutsunut keltanokan aamiaiselle, ja edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa hieman oudoissa olosuhteissa.

Erään Cornmarketin räätälin yläkerroksessa asui tuollainen etuoikeutettu nuori olento, jota sanotaan alaikäiseksi, jonka perintö on suuri, vanhemmat kuolleet, holhoojat kaukana ja vaistot paheelliset. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli aloittanut viehättävän elämänuran, tuollaisen, joka on niin käsittämätön tavallisille kuolevaisille, joille yksikin vararikko riittää. Hän oli jo kuuluisa Oxfordin ainoan pelipöydän omistajana ja käytti tulevia varojansa huimaavaa vauhtia. Hän sivuutti itse Crumin, vaikka kuuluikin verevään ja hieman härkämäiseen tyyppiin, jolta puuttui Crumin lumoava väsähtäneisyys. Valille oli ollut jonkinlainen kaste päästä hänen pelipöytänsä ääreen ja kuin kasteenuudistus palata monen tunnin kuluttua takaisin collegeen ikkunan kautta, jonka ristikot eivät pystyneet esteiksi. Nostaessaan tuona riemun iltana kerran katseensa pöydän viekoittelevasta vihreästä hän oli savupilven läpi nähnyt serkkunsa seisovan vastakkaisella puolella. »Rouge gagne, impair, et manque!» Hän ei ollut silleen nähnyt Jollya.

»Tule Paistinpannuun teetä juomaan», sanoi Jolly, ja he astuivat sisään.

Nähdessään heidät yhdessä olisi vieras voinut panna merkille epämääräisen yhtäläisyyden näiden Forsytein kolmanteen polveen kuuluvien pikkuserkkujen välillä, saman kasvojen muodon, vaikka Jollyn silmät olivatkin tummempaa harmaata, tukka vaaleampi ja kiharampi.

»Teetä ja voipullia, olkaa hyvä», sanoi Jolly.

»Tahdotko maistaa savukkeitani», sanoi Val. »Näin sinut eilen illalla. Kuinka menestyit?»

»Minä en pelannut.»

»Minä voitin viisitoista savuketta.»

Vaikka Jollyn tekikin mieli toistaa eräs omalaatuinen selitys pelistä, jonka hän kerran oli kuullut isältään — »Kun tulet nyljetyksi, sinua kiukuttaa, kun nyljet muita, sinua ellottaa» — hän tyytyi sanomaan:

»Aika mätää koko peli minun mielestäni. Kävin koulua tuon nuorukaisen kanssa. Hän on kauhea narri.»

»Oi, ei suinkaan», sanoi Val, niinkuin särjettyä jumalaa puolustetaan, »hän on hurjan mukava poika.»

He tupruttelivat savujaan hiljaisuudessa.

»Sinä olet tavannut omaiseni, eikö niin?» sanoi Jolly. »He tulevat tänne huomenna.»

Val punastui vähän.

»Niinkö! Minä voin antaa sinulle mainiot tiedot Manchesterin marraskuun kilpailuista.»

»Kiitos, minä harrastan vain klassillisia kilpa-ajoja.»

»Niissä ei voi tehdä rahaa», sanoi Val.

»Minä vihaan kilparataa», sanoi Jolly, »siellä on sellainen hälinä ja paha haju. Hevosia kyllä mielelläni käyn katsomassa.»

»Minusta on hauska saada mielipiteellensä vahvistusta», vastasi Val.

Jolly hymyili, hymy muistutti hänen isäänsä. »Minä en ole koskaan onnistunut saamaan. Minä menetän aina rahaa, jos lyön vetoa.»

»Täytyyhän toki maksaa oppirahoja.»

»Niin, mutta koko asia on siinä, että osaa vetää ihmisiä nenästä.»

»Totta kai, muuten he vetävät sinua nenästä — siitähän koko jännitys.»

Jolly näytti vähän ylenkatseelliselta.

»Mitä sinä harrastat? Soutuako?»

»En — ratsastusta ja ajelua. Aion ruveta pelaamaan poloa ensi lukukaudella, jos saan isoisäni suostumaan maksuihin.»

»Hän siis on vanha James setä, eikö niin? Minkälainen hän on?»

»Vanhempi kuin neljäkymmentä kukkulaa», sanoi Val, »ja luulee aina joutuvansa vararikkoon.»

»Minun isoisäni ja hän kai olivat veljiä.»

»Minä en luule, että noiden vanhojen joukossa oli ketään urheilijaa», sanoi Val, »he kai jumaloivat rahaa.»

»Ei ainakaan minun väkeni», sanoi Jolly lämpimästi.

Val karisti tuhan savukkeestaan.

»Raha on luotu kulutettavaksi», sanoi hän. »Toivoisin, hitto vieköön, että minulla olisi enemmän.»

Jolly katsoi häneen tuolla suoralla ja tuikealla tavalla, jonka hän oli perinyt vanhalta Jolyonilta: Eihän rahoista puhuta! Ja taaskin seurasi hiljaisuus, jonka aikana he joivat teetään ja söivät voipullia.

»Missä omaisesi tulevat asumaan?» kysyi Val harkitun välinpitämättömänä.

»Sateenkaaressa. Mitä ajattelet sodasta?»

»Mätää, ainakin toistaiseksi. Buurit eivät sitten ole vähääkään urheilijoita. Miksi he eivät ryhdy avoimeen taisteluun?»

»Miksi he tekisivät sen? Heillä on kaikki vastassaan, paitsi juuri heidän sodankäyntitapansa. Minä melkein ihailen heitä.»

»He osaavat ampua ja ratsastaa», myönsi Val, »mutta he ovat kehnoa joukkoa. Tunnetko Crumin?»

»Mertonista? Ulkomuodolta vain. Hän kuuluu myös tuohon jaloon sakkiin, eikö niin? Teeskentelyä ja muitten matkimista kaikki tyyni.»

Val sanoi lujasti: »Hän on ystäväni.»

»Ooh, anteeksi.» Ja he istuivat tuijottaen kömpelösti toistensa ohi, kumpikin satutettuna omassa erikois-snobismissaan. Sillä Jolly kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas ikävystyttää meitä! Elämä ei ole puoleksikaan kyllin pitkä, ja me aiomme puhua nopeammin ja kirpeämmin, tehdä enemmän ja oppia enemmän ja viipyä eri puheenaineissa vähemmän kuin te osaatte kuvitellakaan. Me olemme »parhaat» — tehdyt teräslangasta ja ruoskansiimasta.» Ja Val kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas herättää meissä mielenkiintoa ja saada meitä innostumaan! Meillä on jo ollut joka ainoa elämys, ja jollei ole, väitämme kuitenkin, että niin on laita. Me olemme saaneet niin tarpeeksemme elämästä, että mitkään tunnit eivät ole meille pikkutunteja. Me menetämme viimeiset pennimme tyvenin mielin. Olemme lentäneet nopeasti ja päässeet kaiken ohi. Savukkeen savua koko maailma. Bismillah!» Kilpailun henki, joka on tunkeutunut englantilaisten luihin ja ytimiin asti, pakotti näitä kahta nuorta Forsytea etsimään ihanteet, ja vuosisadan lopulla ihanteet ovat sekavat. Ylimyssääty oli jo enimmäkseen omaksunut »voimaihmis»-periaatteen, vaikka siellä täällä jokin sellainen kuin Crum joka kuului aateliin — väsähtäneesti liittyi ihannoimaan tuota pelaajain Nirvanaa, joka oli ollut kahdeksankymmenluvun vanhojen keikarien ja elostelijain summum bonum. Ja Crumin ympärillä oli vielä jokin ylimyssäädyn harhaantunut vesa ja joukko rikkaitten poikia.

Mutta serkusten välillä oli toinenkin, paljon vähemmän ilmeinen vastahakoisuuden syy, joka johtui tuosta epämääräisestä perhe-yhdennäköisyydestä, mikä kenties harmitti heitä kumpaakin, tai jostakin puolittaisesta tietoisuudesta, että heidän sukuhaarojensa välillä oli vallinnut ja vallitsi vielä riita, josta perheen vanhemmat jäsenet joskus olivat vihjaisseet sanan tai pari. Ja Jolly kilisteli teelusikallaan ja ajatteli: »Hänen kravattineulansa ja liivinsä ja puheensa ja vedonlyöntinsä — Herra Jumala!»

Ja voipullaansa lopetteleva Val ajatteli: »Siinä on sitten aika karhu!»

»Sinä kai lähdet omaisiasi vastaan», sanoi hän ja nousi. »Tahtoisitko sanoa heille, että mielelläni näyttäisin heille B.N.C:tä. Eipä siltä, että siinä olisi paljon nähtävää — mutta jos he tahtoisivat tulla.»

»Kiitos vain, kyllä minä kysyn.»

»Tulisivatkohan he lounaalle? Minulla on aika laatuunkäypä tarjoilija.»

Val epäili, tokko heillä olisi aikaa.

»Kysytkö heiltä sentään?»

»Olet hyvin ystävällinen», sanoi Jolly varmasti ajatellen, että he eivät tule, mutta lisäsi vaistomaisen kohteliaana. »Eikö sinun paremmin sopisi syödä meidän kanssamme päivällistä huomenna?»

»No se on varma se. Mihin aikaan?»

»Puoli kahdeksalta.»

»Frakissako?»

»Ei?» Ja he erosivat tuntien hienoa vihamielisyyttä toisiansa kohtaan.

Holly ja hänen isänsä tulivat päiväjunalla. Tämä oli Hollyn ensimmäinen käynti tässä torninhuippujen ja unelmain kaupungissa, ja hän oli hyvin hiljainen, katsellen melkein ujosti veljeään, joka kuului tähän ihmeelliseen paikkaan. Lounaan jälkeen hän kulki ympäri ja tutki veljen »kotijumalia» kiihkeän uteliaana. Jollyn olohuoneessa oli laudoitus, ja taidetta edusti sarja Bartolozzin kuparipiirroksia, jotka olivat kuuluneet vanhalle Jolyonille, ja joukko yliopistossa otettuja valokuvia — nuoria miehiä, vilkkaita nuoria miehiä, koko sankareita ja verrattavissa hänen muistoihinsa Valista. Myöskin Jolyon tutki huolellisesti tätä todistusta poikansa luonteesta ja makusuunnasta.

Jolly tahtoi, että he saisivat nähdä hänen soutavan, ja niinpä he lähtivät joelle. Isänsä ja veljensä välissä kulkeva Holly tunsi ylpeyttä, kun päät kääntyivät ja katseet viipyivät hänessä. Jotta näkisivät Jollyn parhaiten edukseen he jättivät hänet venehuoneeseen ja kulkivat joen poikki rantapolulle. Hentorakenteinen Jolly — kaikista Forsyteista vain vanha Swithin ja George olivat härkämäisiä — souti numero kahtena koekahdeksikossa. Hän näytti hyvin vakavalta ja innokkaalta. Jolyon ajatteli ylpeänä, että hän oli kaunein poika koko joukosta, Holly taas, niinkuin sisaren sopii, oli enemmän mieltynyt pariin muuhun, mutta sitä hän ei olisi mistään hinnasta sanonut. Joki kimmelsi tuona iltapäivänä, niityt olivat mehevät, puut vielä värikkäät ja kauniit. Hienostunut rauha vallitsi vanhassa kaupungissa, ja Jolyon päätti tehdä luonnoksia kokonaisen päivän ajan, jos vain ilma sallisi. Kahdeksikko kiiti ohi toisen kerran ja liukui kotiin venehuoneeseen — Jollyn kasvot olivat hyvin järkähtämättömät, ettei hän vain näyttäisi ylpeältä. He palasivat joen poikki ja odottivat häntä.

»Oi niin», sanoi jolly Christ Church Collegen niityillä, »minun oli pakko pyytää tuo poika Val Dartie syömään päivällistä kanssamme tänä iltana. Hän olisi tahtonut tarjota teille lounasta ja näyttää B.N.C:tä, ja minusta oli parempi, että minä tarjoon, niin teidän ei tarvitse mennä. Minä en juuri pidä hänestä.»

Hollyn kalpeahkot kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Miksi et?»

»Oi, en tiedä. Minusta hän on keikari ja tyylitön. Minkälaisia hänen omaisensa ovat, isä? Hän on kai vain pikkuserkku, vai kuinka?»

Jolyon turvautui hymyilyyn.

»Kysy Hollylta», sanoi hän, »Holly näki hänen setänsä.» »Minä pidin Valista», sanoi Holly tuijottaen eteensä maahan.

»Hänen setänsä taas näytti — kauhean erilaiselta.» Hän vilkaisi Jollyyn ripsiensä alta.

»Oletteko koskaan», sanoi Jolyon hieman leikilliseen tapaan, »kuulleet perheemme historiaa, lapsikullat? Se on oikea satu. Ensimmäinen Jolyon Forsyte — joka tapauksessa ensimmäinen, josta tiedämme mitään, ja hän on isän-isän-isänisänne — asui Dorsetissa meren rannalla ollen ammatiltaan maanviljelijä, 'agrikultturalisti' niinkuin isotätinne sanoi ja maanviljelijän poika — he olivat sanalla sanoen talonpoikia, 'hyvin pientä väkeä', oli isoisällänne tapana sanoa.» Hän katsoi Jollya nähdäkseen, kuinka hänen jalosyntyisyytensä otti asian, ja pani toisella silmällä merkille Hollyn pahanilkisen ilon veljen lievästi nolostuneen ilmeen vuoksi.

»Voimme kuvitella, että hän oli paksu ja lujatekoinen ja edusti Englantia sellaisena kuin se oli ennen teollisuusaika-kauden alkamista. Toinen Jolyon Forsyte — isoisäsi isä, Jolly, paremmin tunnettu nimellä Dosset Forsyte — rakensi taloja, niin kertovat aikakirjat, sai kymmenen lasta ja muutti Lontoon kaupunkiin. Tiedetään, että hän joi madeiraa. Voimme otaksua, että hän edusti Napoleonin sotien aikaista Englantia ja yleistä levottomuutta. Vanhin hänen kuudesta pojastaan oli kolmas Jolyon, teidän isoisänne, lapsikullat — teekauppias ja yhtiöitten puheenjohtaja, terveimpiä englantilaisia, mitä koskaan on elänyt, ja minulle rakkain.» Iva oli kadonnut Jolyonin äänestä, ja hänen poikansa ja tyttärensä katselivat häntä juhlallisina. »Hän oli oikeamielinen ja sitkeä, herkkä ja nuori sydämestään. Te muistatte hänet, ja minä muistan hänet. Siirtykäämme toisiin! Isosedällänne Jamesilla, tuon nuoren Valin isoisällä, on poika nimeltä Soames — jonka nimeen liittyy eräs vanha riitajuttu, enkä luule, että kerron sitä teille. Jamesin ja 'Dossetin' kahdeksan muun lapsen, joista viisi vielä elää, voi sanoa edustavan kuningatar Viktorian Englantia, sen kaupallisia ja yksilöllisiä ja viiden prosentin periaatteita ja rahan takaisin saamista — jos ymmärrätte mitä se merkitsee. Joka tapauksessa he ovat pitkän elämänsä aikana muuttaneet kolmekymmentä tuhatta puntaa yhteensä pyöreäksi miljoonaksi. He eivät koskaan tehneet mitään hurjaa — jollei juuri isosetänne Swithin, jota luullakseni kerran petkutettiin vedonlyönnissä ja joka sai nimen 'Nelivaljakko Forsyte', koska hän ajoi parihevosia. Heidän aikansa on päättymässä ja heidän tyyppinsä myös, ei yksistään eduksi maalle. He olivat maassa kiinni, mutta hekin olivat terveitä. Minä olen neljäs Jolyon Forsyte — nimen heikko kantaja —»

»Ei, isä», sanoi Jolly, ja Holly puristi hänen kättään.

»Kyllä vain», toisti Jolyon, »heikko yksilö, joka, pelkään pahoin, en edusta muuta kuin vuosisadan loppua, tuloja, joita en itse ole ansainnut, harrastelua ja yksilöllistä vapautta — se on toista kuin yksilöllisyys, Jolly. Sinä olet viides Jolyon Forsyte, ukkoseni, ja sinä soitat uuden vuosisadan alkusoiton.»

Hänen puhuessaan he kääntyivät sisään collegen porteista, ja Holly sanoi: »Se on lumoavaa, isä.»

Kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä hän tarkoitti. Jolly oli vakava.

»Sateenkaari», joka oli niin hienostunut ja nykyaikaisuudesta vapaa kuin vain oxfordilainen hotelli voi olla, omasi pienen, tammella laudoitetun seurusteluhuoneen, missä Holly istui emäntänä, valkeassa puvussaan, ujona ja yksin, kun ainoa vieras saapui.

Val tarttui hänen käteensä melkein kuin olisi se ollut perhonen. Ja eikö Holly tahtoisi ottaa tätä vaivaista kukkaa? Se näyttäisi hurjan hienolta hänen tukassaan. Hän otti gardenian napinlävestään.

»Oi, ei kiitos — en kai voi!» Mutta hän otti kukan sittenkin ja kiinnitti sen kaulukseensa, sillä hän muisti äkkiä tuon sanan »keikari». Valin napinläpikukka herättäisi pahennusta, ja hän niin kovin tahtoi, että Jolly pitäisi Valista. Mahtoiko tyttö huomata, että Val oli rauhallisin ja eniten edukseen hänen seurassaan, ja oliko siinä kenties puolet pojan vetovoiman salaisuudesta?

»Minä en ole kertonut kenellekään ratsastuksestamme, Val.»

»Sitä parempi! Se on vain meidänkeskinen asia.»

Valin käsien ja jalkojen saamaton liikehtiminen antoi Hollylle sen tunteen, että tuossa pojassa on hyvin suloista voimaa ja toisenkin mieluisan tunteen — halun tehdä hänet onnelliseksi.

»Kertokaa minulle Oxfordista. Täällä mahtaa olla hurmaavaa.»

Val myönsi, että oli hurjan mukavaa tehdä mitä itse tahtoi, luennot eivät olleet mitään, ja muutamat pojat olivat hyvin hauskoja. »Mutta tietysti», lisäsi hän, »tahtoisin olla Lontoossa ja päästä käymään teitä katsomassa.»

Holly siirsi kättään ujosti polveltaan, ja hänen katseensa painui alas.

»Ettehän ole unohtanut», sanoi Val äkkiä kooten rohkeutensa, »että meidän piti lähteä seikkailemaan yhdessä?»

Holly hymyili.

»Oi, sehän oli vain kuvittelua. Eihän sellaista voi tehdä enää täysikasvuisena, tiedättehän.»

»Viis siitä, kyllä serkut voivat», sanoi Val. »Kun tulee ensimmäinen pitkä loma — se alkaa kesäkuussa, tiedättehän, ja kestää ikuisesti — silloin me pidämme varamme.»

Mutta Holly pudisti päätään, vaikka salaliittolaisuuden värähdys tuntui hänen suonissaan. »Ei siitä mitään tule», mumisi hän.

»Miksi ei tulisi?» sanoi Val innokkaasti. »Kuka estäisi? Ei isänne eikä veljenne.»

Sinä hetkenä Jolyon ja Jolly tulivat sisään ja romantiikka pakeni Valin kiiltonahkaisiin ja Hollyn valkeihin silkkikenkiin, missä se kutkutti ja kihelmöi kaiken iltaa, joka ei ollut ainakaan välittömyydestään huomattava.

Jolyon, joka oli herkkä ilmakehälle, tunsi pian salaista vihamielisyyttä poikain välillä ja ihmetteli Hollya. Ja hän tuli vaistomaisen ironiseksi, mikä on tuhoisaa nuoruuden avomielisyydelle. Muuan kirje, joka ojennettiin hänelle päivällisen jälkeen, pani hänet vaipumaan hiljaisuuteen, joka tuskin keskeytyi kunnes Jolly ja Val nousivat lähteäkseen. Hän lähti ulos heidän kanssaan poltellen sikariaan ja käveli poikansa seurassa Christ Churchin portille. Sitten hän kääntyi takaisin, otti kirjeen esille ja luki sen uudelleen lampun alla.

»Paras Jolyon,

Soames tuli taas tänä iltana — kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä syntymäpäivänäni. Olitte oikeassa, en voi jäädä tänne. Muutan huomenna Piedmont Hotelliin, mutta en tahtoisi lähteä ulkomaille tapaamatta teitä. Olen yksin ja masentunut.

Teidän

Irene.»

Hän taittoi kirjeen takaisin taskuunsa ja käveli eteenpäin ihmetellen tunteittensa kiihkeyttä. Mitä tuo mies oli sanonut tai tehnyt?

Hän kääntyi High Streetille, kulki Turlia alas ja ohi noitten sokkeloisten tornien ja kupoolien ja College-päätyjen ja seinäin, jotka olivat joko kirkkaat tai syvän varjoisat voimakkaassa kuunvalossa. Täällä, englantilaisen sivistyksen sydämessä, oli vaikea käsittää, että yksinäistä naista voitaisiin häiritä tai vainota, mutta mitä muutakaan hänen kirjeensä voisi merkitä? Soamesin oli täytynyt ahdistaa häntä saadakseen hänet takaisin luokseen, ja yleinen mielipide ja laki olivatkin hänen puolellaan! »Kahdeksantoistasataa yhdeksänkymmentä yhdeksän!» ajatteli hän katsellen särkynyttä lasia, joka kimalteli erään huvilan puutarhanmuurilla. »Mutta kun kysymyksessä on omaisuus, olemme vielä pakanakansaa! Minä lähden katsomaan häntä huomenna. Minä luulen, että hänen on paras matkustaa ulkomaille.» Ajatus oli hänelle kuitenkin epämieluinen. Miksi Soamesin pitäisi karkoittaa Irene Englannista? Sitäpaitsi Soames saattaisi lähteä perässä, ja tuolla ulkona hän olisi vielä avuttomampi oman miehensä lähentelyitä vastaan! »Minun täytyy toimia varovaisesti», ajatteli hän, »tuo mies voi käydä hyvin epämiellyttäväksi. Minä en pitänyt hänen käyttäytymisestään vaunuissa tuona iltana.» Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen vanhempaan tyttäreensä, Juneen. Voisiko June auttaa? Irene oli kerran ollut hänen paras ystävänsä ja oli nyt »siipirikko», ja sellaiset olivat lähellä Junen sydäntä! Hän päätti sähköttää tyttärelleen, että tämä tulisi kohtaamaan häntä Paddingtonin asemalle. Suunnatessaan askeleensa takaisin Sateenkaareen hän tutkisteli omia tunteitaan. Joutuisiko hän tällä tavoin kuohuksiin jokaisen samassa asemassa olevan naisen vuoksi? Ei, ei joutuisi. Tämän johtopäätöksen selkeys teki hänen olonsa epämukavaksi, ja nähdessään, että Holly oli mennyt levolle hän lähti omaan huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, ja hän istui pitkän aikaa ikkunassa päällystakkiinsa kääriytyneenä ja katseli kuunvaloa katoilla.

Viereisessä huoneessa valvoi myöskin Holly ajatellen Valin kulmakarvoja ja silmäripsiä, varsinkin silmäripsiä, ja mitä hänen pitäisi tehdä, jotta hän saisi Jollyn pitämään enemmän Valista. Gardenian tuoksu oli voimakas hänen pienessä makuuhuoneessaan ja miellytti häntä.

Ja Val, joka nojautui ensi kerroksen ikkunastaan B.N.C:ssä, tuijotti kuun valaisemaan alueeseen näkemättä sitä ollenkaan, nähden sensijaan Hollyn, hennon ja valkopukuisen Hollyn, joka istui takan ääressä kun hän ensin tuli sisään.

Mutta Jolly nukkui makuuhuoneessaan, joka oli kaita kuin aave, käsi posken alla, ja näki unta, että hän oli Valin kanssa samassa veneessä ja souti kilpasoutua häntä vastaan, ja isä huusi rantapolulta: »Kakkonen! Kädet irti siellä, kuuletko!»

2. SOAMES TUNNUSTELEE MAATA

Kaikista niistä loistavista liikkeistä, joitten ikkunat levittävät välkettä Lontoon West Endiin, oli Soamesin mielestä Gaves ja Cortegal »vetävin» — sana oli juuri tulossa muotiin. Soamesilla ei ollut koskaan ollut setänsä Swithinin harrastusta jalokiviin, ja kun Irene, jättäessään hänen talonsa v. 1887, oli hyljännyt kaikki ne välkkyvät esineet, jotka Soames oli hänelle lahjoittanut, oli hän saanut vastenmielisyyden tuota omaisuuden lajia kohtaan. Mutta hän tunsi vieläkin timantin, kun näki sellaisen, ja Irenen syntymäpäivän edellisellä viikolla hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja matkallaan Poultryyn tai paluumatkalla viivytellyt hetkisen suurten jalokivikauppojen edustalla, noitten, joista sai, joskaan ei rahansa arvoista tavaraa, niin ainakin sellaista, missä oli eräänlainen hienostuksen leima.

Alituinen mietiskely tuon Jolyonin vaunuissa sattuneen ajelun jälkeen oli yhä enemmän saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä kohta hänen elämässään oli äärimmäisen tärkeä ja että oli äärimmäisen välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin eikä suinkaan vääriin toimenpiteisiin. Ja rinnan tuon kuivan ja järkeilevän vaiston kanssa, että nyt tai ei koskaan hänen oli taattava oman itsensä säilyminen, nyt tai ei koskaan hänen oli perustettava perhe, kävi hänen aistiensa salainen vaatimus, tuon naisen näkemisen herättämä, joka kerran oli ollut hänen intohimoisesti rakastamansa vaimo, ja vakaumus, että oli synti tervettä järkeä ja Forsytein vaiteliasta säädyllisyyttä kohtaan hukata vaimo, joka hänellä oli.

Eräässä lausunnossaan Winifredin tapauksesta Dreamer, Q.C. — Soames olisi paljon mieluummin turvautunut Waterbuckiin, mutta hänestä oli tehty tuomari (niin myöhäisenä ajankohtana, että oli herännyt tavanmukainen epäily valtiollisesta vehkeilystä) — oli kehoittanut heitä ensi työkseen vaatimaan Dartiea palaamaan kotiin, seikka, mikä Soamesin mielestä oli aina ollut ilmeinen. Laadittuaan tätä tarkoittavan asiakirjan heidän piti odottaa nähdäkseen, toteltiinko sitä. Jollei, katsottaisiin, että Dartie oli virallisesti hylännyt vaimonsa, ja he saisivat todistuksen huonosta käytöksestä ja voisivat ryhtyä hakemaan avioeroa. Kaiken tämän Soames tiesi täysin hyvin. Maksuksi oli merkitty kymmenen guineaa, kirjurille yksi. Tämä sisaren tapauksen yksinkertaisuus oli vain saanut hänet sitä toivottomammaksi oman tapauksensa vaikeuksiin nähden. Itse asiassa kaikki kehoitti häntä siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että Irene palaisi hänen luokseen. Jos se edelleen oli vasten Irenen mieltä, eikö hänen, Soamesin sitten pitänyt voittaa tunteitaan, antaa anteeksi vääryyksiä, unohtaa tuskaansa? Hän ei ainakaan ollut koskaan tehnyt vääryyttä vaimolleen, ja tämä maailma on kompromissien maailma! Hän voisi tarjota Irenelle niin paljon enemmän kuin mitä tällä nyt oli. Hän voisi tehdä Irenelle testamentissaan runsaskätisen lahjoituksen, jota ei voitaisi kumota. Hän tutki näihin aikoihin usein kasvojaan. Hän ei ollut koskaan ollut tuollainen riikinkukko kuin tuo Dartie eikä hän suinkaan kuvitellut olevansa mikään naisten sankari, mutta hänellä oli eräänlaista uskoa omaan ulkomuotoonsa — eikä suotta, sillä hän oli sopusuhtainen ja nuorekas, siisti, terve, kalpea, vailla juomisen tai minkään hurjistelun jälkiä. Forsytelainen leuka ja kasvojen keskittyneisyys olivat hänen silmissään etuja. Mikäli hän ymmärsi, ei hänessä pitänyt olla ainoatakaan piirrettä, jonka olisi tarvinnut herättää vastenmielisyyttä.

Ajatukset ja kaipuu, joitten parissa ihminen elää päivittäin, muuttuvat luonnollisiksi, vaikka ne syntymisensä hetkellä tuntuvat kaukaisilta. Jospa hän vain voisi antaa kyllin havainnollisen todistuksen siitä, että hän aikoi unohtaa menneet, ja tehdä kaiken voitavansa miellyttääkseen häntä, miksi ei Irene silloin tulisi takaisin hänen luokseen?

Niinpä hän marraskuun yhdeksännen päivän aamuna astui Gaves ja Cortegalin myymälään ostaakseen erään timanttirintasoljen. »Neljä sataa ja kaksikymmentäviisi, se on pilkkahinta, herra. Se on ylimysnaisen rintasolki.» Hän oli nyt sillä tuulella, että suostui empimättä. Ja hän meni Poultryyn, povitaskussaan tuo matala, vihreä nahkarasia. Useat kerrat päivässä hän avasi sen ja katseli seitsemää pehmeästi kimaltelevaa kiveä soikealla samettialustalla.

»Jollei rouva pidä siitä, herra, olemme valmiit koska tahansa vaihtamaan sen johonkin toiseen. Mutta siitä ei ole pelkoa.» Jospa vain ei olisikaan! Hän tarkasti suuren määrän asiapapereita — se oli ainoa hermojen rauhoittaja, minkä hän tiesi. Hänen vielä viipyessään toimistossa tuli yksityiskohtainen sähkösanoma hänen asiamieheltään Buenos Airesista ja erään siivoojattaren nimi ja osoite, joka olisi valmis vannomaan sitä mikä oli välttämätöntä. Tämä oli oikeaan aikaan saapunut yllyke Soamesin voimakkaalle ja syvään juurtuneelle vastenmielisyydelle pyykkinsä julkista pesua kohtaan. Ja maanalaisessa junassa, matkalla Victoria-asemalle hän sai uuden kehoituksen ryhtyä jatkamaan avioelämäänsä, lukiessaan iltalehdestään eräästä suuren maailman avioerojutusta. Se vaisto, joka vetää kaikkia todellisia Forsyteja kotiin levottomuuden ja huolten hetkinä, se järjestymisen vietti, joka pitää heidät vahvoina ja lujina, sai hänet valitsemaan päivällispaikakseen Park Lanen. Hän ei voinut eikä tahtonut henkäistä sanaakaan tästä uudesta aikeesta omaisilleen, mutta ajatus, että he ainakin olisivat iloisia, jos tietäisivät, ja toivottaisivat hänelle onnea, oli rohkaiseva.

James oli synkällä tuulella, sillä viime kuukauden kehno menestys ja Timesin kehoitukset suurimpiin ponnistuksiin olivat olleet kylmänä suihkuna sille innostukselle, minkä Krügerin häpeämätön uhkavaatimus oli hänessä sytyttänyt. Hän ei tietänyt, mihin tämä päättyisi. Soames koetti virkistää häntä mainitsemalla alituiseen Bullerin nimen. Mutta James ei osannut sanoa! Olihan siellä Colley — ja hän haavoittui tuolla kukkulalla, ja tuo Ladysmith ei päässyt pois onkalostaan, ja koko juttu näytti hänestä »aika sekasotkulta»; hänen mielestään sinne olisi pitänyt lähettää meriväkeä — he olivat reimoja poikia, ne saivat paljon hyvää aikaan Krimillä. Soames vaihtoi lohdutuksensa lähtökohtaa. Winifred oli kuullut Valilta, että heillä oli ollut iloiset juhlat ja kokkovalkea Oxfordissa Guy Fawkesin päivänä ja että Val oli pelastunut joutumasta kiinni nokeamalla kasvonsa.

»Ah», mutisi James, »hän on sukkela pikku mies.» Mutta hän pudisti taas pian päätään ja sanoi, että hän ei tiedä mitä Valista tulisi, ja katsellen surullisena poikaansa hän huomautti, ettei Soamesilla ollut koskaan ollut poikaa. Hän olisi tahtonut lapsenlapsen, jolla oli hänen oma nimensä. Ja nyt — niin, siinä sitä oltiin!

Soames hätkähti. Hän ei ollut odottanut tällaista kehoitusta ilmaisemaan sydämensä salaisuutta. Ja Emily, joka näki hänen hätkähtävän, sanoi:

»Mitä tyhjää, James, älä puhu sellaista!»

Mutta James mutisi edelleen katsomatta ketään kasvoihin. Siinä olivat Roger ja Nicholas ja Jolyon, heillä kaikilla oli pojanpoikia. Ja Swithin ja Timothy eivät koskaan olleet olleet naimisissa. Hän oli tehnyt parhaansa, mutta nyt hän pian olisi poissa. Ja ikäänkuin olisi lausunut syviä lohdutuksen sanoja hän vaikeni, söi aivomuhennosta haarukalla ja leivänpalasella ja nieleskeli leipäänsä.

Soames pyysi anteeksi ja lähti heti päivällisen jälkeen. Ei oikeastaan ollut kylmä, mutta hän oli pannut turkin ylleen suojaksi hermostuneita vilunpuistatuksia vastaan, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken päivää. Alitajunnassaan hän tiesi, että turkki puki paremmin kuin tavallinen musta päällystakki. Sitten hän lähti matkaan, tuntien nahkarasian litteänä painavan sydäntään. Hän käveli hitaasti Row'ta pitkin Knightsbridgeen laskien ehtivänsä Chelseahin neljännestä yli yhdeksän. Mitä Irene mahtoi ilta illalta toimittaa tuossa pienessä kolossa? Kuinka käsittämättömiä naiset ovat! Heidän vierellään eläenkään ei tietänyt heistä mitään. Mitä hän oli voinut nähdä tuossa Bosinneyssa, mikä hullaannutti hänet kokonaan? Sillä hulluuttahan hänen tekonsa loppujen lopulta oli ollut — hupsua kuutamohouretta, missä kaikki arvot olivat menettäneet arvonsa, ja sekä hänen omansa että Soamesin elämä oli mennyt tärviölle! Ja hän joutui hetkiseksi eräänlaiseen haltioitumistilaan, ikäänkuin hän olisi tuollainen kristillisen hengen läpitunkema mies, jonkalaisista kirjoissa luetaan ja joka oli valmis palauttamaan Irenelle kaikki elämän arvot, anteeksiannon ja unohduksen ja olemaan hänen tulevaisuutensa hyvä haltia. Erään puun alla vastapäätä Knightsbndge Barracksia, missä kuunvalo oli kirkas ja valkea, hän otti vielä kerran taskustaan tuon nahkarasian ja antoi kuunsäteitten panna kivet kimaltelemaan väreissä. Niin, ne olivat vesikirkkaita! Mutta rasian napsahtaessa kiinni kylmä väristys puistat taas hänen hermojaan, ja hän käveli nopeammin, hansikoidut kädet turkin taskussa, ja toivoi melkein, että Irene ei olisi kotona. Ajatus kuinka salaperäinen Irene oli, valtasi hänet taas. Syödä ään päivällistä ilta illalta — vieläpä iltapuvussa, ikäänkuin kuvittelisi olevansa seurassa! Soittaa itselleen! Ei edes koiraa eikä kissaa, mikäli hän oli nähnyt! Ja siitä hän äkkiä muisti tamman, joka hänellä oli Mapledurhamissa asemamatkoja varten. Aina kun hän kävi tallissa, oli se siellä yksinään, puolinukuksissa, ja kuitenkin se juoksi halukkaammin kotimatkalla kuin asemalle ajettaessa ikäänkuin se kaipaisi takaisin tallinsa yksinäisyyteen. »Minä kyllä kohtelisin häntä hyvin», ajatteli hän ilman yhteyttä. »Olisin oikein varova.» Ja kaikki taipumukset kotielämään, jonka ivallinen Kohtalo näytti lopullisesti häneltä riistäneen, tulvehtivat äkkiä Soamesissa, niin että hän näki unia vastapäätä South Kensingtonin asemaa. King's Roadilla eräs mies hoiperteli ulos kapakasta hanuria soittaen. Soames katseli hetkisen, kun mies hupsuna tanssi katukäytävällä oman vetelän, epätasaisen soittonsa mukaan, sitten hän kulki kadun yli välttääkseen joutumasta kosketuksiin tuon juopuneen hullun kanssa. Yö putkassa! Mitä aaseja ihmiset ovat! Mutta mies oli huomannut hänen pakoliikkeensä, ja sarja hilpeitä kirouksia seurasi häntä kadun toiselle puolelle. »Toivottavasti he panevat hänet kiinni», ajatteli Soames pahanilkisesti. »Tuollaisia roikaleita kaduilla, ja naisiakin vielä yksinään liikkeellä.» Eräs naisen hahmo hänen edessään oli aiheuttanut tuon ajatuksen. Tuon naisen kävely näytti kumman tutulta, ja kun hän kääntyi kadunkulmauksen taa, alkoi Soamesin sydän takoa. Hän kiirehti kulkuaan päästäkseen varmuuteen. Oli! Se oli Irene, hänen käynnistään ei voinut erehtyä tuolla pienellä, tyhjällä kadulla. Irene kääntyi vielä kahdesta kadunkulmauksesta, ja viimeisen jälkeen Soames näki hänen menevän pikku huoneistoonsa. Ollakseen varma hänestä Soames juoksi jäljelläolevat askeleet, riensi portaita ylös ja sai Irenen kiinni ovella. Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja ehti Irenen viereen juuri kun tämä hämmästyneenä kääntyi oviaukossa.

»Älä säikähdä», sanoi hän henkeä pidättäen, »satuin näkemään sinut. Anna minun tulla sisään minuutiksi.»

Irene oli pannut käden rinnalleen, hänen kasvonsa olivat värittömät, hänen silmänsä kauhusta laajentuneet. Sitten hän näytti hillitsevän itsensä, nyökäytti päätään ja sanoi: »Hyvä on.»

Soames sulki oven. Hänkin tarvitsi aikaa tointuakseen, ja Irenen mentyä salonkiin hän odotti runsaan minuutin syvään hengittäen ja yrittäen rauhoittaa takovaa sydäntään. Tänä hetkenä, josta koko tulevaisuus riippui, tuntui nahkarasian esilleottaminen kömpelöltä. Mutta jos hän ei tekisi sitä, ei hänellä Irenen silmissä olisi mitään alkupuolustelua tulolleen. Ja tässä pulmassa häntä alkoivat hermostuttaa kaikki nuo anteeksipyyntöjen ja puolustusten sokkelot. Tämä oli kohtaus — se ei voinut olla mitään muuta, ja hänen täytyi uskaltaa! Hän kuuli Irenen äänen levottomana, pateettisen pehmeänä:

»Miksi tulit taas? Etkö ymmärtänyt, että minä mieluummin olisin tahtonut sinun pysyvän poissa?»

Soames pani merkille Irenen puvun se oli tummanruskeata kuviosamettia, kaulus oli näädännahkaa, pieni pyöreä hattu samoin. Ne sopivat hänelle ihastuttavasti. Hän saattoi ilmeisesti käyttää rahaa vaatteisiinsa! Soames sanoi jyrkästi:

»Nyt on syntymäpäiväsi. Toin sinulle tämän», ja hän ojensi vihreän nahkarasian kenelle.

»Oi! Ei, ei!»

Soames painoi lukkoa, nuo seitsemän kiveä kimmelsivät vaaleanharmaalla sametilla.

»Miksikä ei?» kysyi hän. »Vain merkiksi siitä, että et kanna minulle enää kaunaa.»

»Minä en voi.»

Soames otti korun esiin.

»Annapas kun koetan, miltä se näyttää.»

Irene vetäytyi taaksepäin.

Soames kulki perässä ja ojensi kätensä, missä solki oli, hänen pukunsa rinnusta kohti. Irene vetäytyi kauemmaksi.

»Irene», sanoi hän, »antakaamme menneitten olla menneitä. Jos minä voin, voit varmasti sinäkin. Me aloitamme alusta, ikäänkuin koskaan ei olisi ollut mitään. Etkö tahdo?» Hänen äänensä oli surullinen, ja hänen katseensa, joka oli luotu Irenen kasvoihin, sisälsi eräänlaisen rukouksen.

Irene, joka seisoi kirjaimellisesti seinään nojaten, nielaisi hermostuneena, ja siinä koko hänen vastauksensa. Soames jatkoi:

»Voitko todellakin tahtoa elää koko elämäsi puolikuolleena tässä pienessä kolossa? Tule takaisin luokseni, niin minä annan sinulle kaikki, mitä tahdot. Saat elää omaa elämääsi, minä vannon sen.»

Hän näki Irenen kasvojen värähtävän ivallisesti.

»Niin», sanoi hän, »mutta minä tarkoitan sitä tällä kertaa. Minä pyydän vain yhtä asiaa. Minä vain tahtoisin — tahtoisin pojan. Älä ole tuon näköinen! Minä tarvitsen pojan. Se on kovaa.» Hänen äänensä oli muuttunut niin kiihkeäksi, että hän tuskin tunsi sitä omakseen, ja kahdesti hän nykäisi päätään taaksepäin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää. Irenen silmien näkeminen, joitten katse oli kiinnitetty häneen jähmettyneestä pelosta tummana, sai hänet kokoamaan itsensä ja muutti epämääräisen tuskan suuttumukseksi.

»Onko se niin kovin luonnotonta?» sanoi hän hampaittensa välistä. »Onko luonnotonta tahtoa lasta omasta vaimostaan? Sinä turmelit elämämme ja pilasit kaiken. Me elämme vain puoliksi, ilman mitään tulevaisuutta. Eikö sinusta ole vähääkään imartelevaa, että vielä, kaikesta huolimatta — tahdon sinut vaimokseni? Puhu, Jumalan tähden, puhu!»

Irene näytti yrittävän, mutta ei onnistunut.

»Minä en tahdo peloittaa sinua», sanoi Soames ystävällisemmin. »Taivas tietää sen. Minä tahdon vain sinun ymmärtävän, etten voi jatkaa tällä tavoin. Minä tahdon sinut takaisin. Minä tarvitsen sinua.»

Irene nosti kätensä ja peitti kasvojensa alaosan, mutta ei siirtänyt silmiään hänestä ikäänkuin olisi uskonut niitten voimalla hallitsevansa häntä. Ja kaikki nuo vuodet, kuivat ja katkerat, siitä asti kun — niin, mistä asti? — melkein siitä asti kun hän oli oppinut tuntemaan Irenen, nousivat yhtenä ainoana suurena muiston aaltona Soamesin mieleen, ja hänen kasvonsa vääristyivät tavalla, jota hän ei kuolemakseen olisi voinut estää.

»Ei ole liian myöhäistä», sanoi hän, »ei ole, kunhan vain voit sen uskoa.»

Irene paljasti huulensa ja väänteli käsiään rintansa edessä. Soames tarttui niihin.

»Et saa!» läähätti Irene. Mutta Soames seisoi pitäen niitä omissaan ja koetti tuijottaa hänen rävähtämättömiin silmiinsä. Sitten Irene sanoi hiljaa:

»Minä olen täällä yksin. Et kai aio käyttäytyä niinkuin kerran ennen.»

Soames pudotti hänen kätensä ikäänkuin ne olisivat olleet kuumaa rautaa ja kääntyi pois. Voiko noin leppymätön pitkävihaisuus olla mahdollista? Voiko tuo ainoa väkivaltaisen omistuksen teko vielä elää hänen mielessään? Ja hän sanoi jurosti, katsomatta Ireneen:

»Minä en lähde ennenkuin olet vastannut minulle. Minä tarjoan mitä harvat miehet voisivat suostua tarjoamaan, ja vaadin — järkevän vastauksen.»

Ja melkein yllättyneenä hän kuuli Irenen vastaavan.

»Sinä et voi saada järkevää vastausta. Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Voin sanoa sinulle vain julman totuuden: mieluummin kuolisin.»

Soames tuijotti häneen.

»Oh», sanoi hän. Ja hänessä tapahtui eräänlainen puheen ja liikkeitten lamaantuminen, häntä puistatti niinkuin miestä, jota on kuolettavasti loukattu ja joka ei vielä tiedä, kuinka aikoo suhtautua loukkaukseen tai pikemminkin, mitä se tulee hänessä vaikuttamaan.

»Oh!» sanoi hän taas, »niinkö pahasti? Tosiaanko? Sinä mieluummin kuolisit. Sepä kaunista!»

»Suo anteeksi. Tahdoit vastauksen. En voi auttaa totuutta, vai voinko?»

Tämä omituinen henkinen vetoomus sai Soamesin etsimään huojennusta tosiseikoista. Hän pisti rintasoljen takaisin rasiaan ja pani sen taskuunsa.

»Totuus!» sanoi hän. »Naisilla ei ole mitään sellaista. Kaikki on vain hermoja — hermoja.»

Hän kuuli Irenen kuiskaavan:

»Niin, hermot eivät valehtele. Etkö ole huomannut sitä?» Soames oli hiljaa, hautoen ajatusta: »Minä tahdon vihata tätä naista. Minä tahdon vihata häntä.» Siinäpä huoli! Jospa hän vain osaisi! Hän iski katseensa Ireneen, joka seisoi seinää vastassa liikkumattomana pää pystyssä ja kädet ristissä rinnalla aivan kuin hänet aiottaisiin ampua. Ja hän sanoi nopeasti:

»Minä en usko sanaakaan tuosta. Sinulla on rakastaja. Jollei olisi, et voisi olla tuollainen — pieni hupsu.» Hän näki Irenen ilmeestä, että hän oli sanonut jotakin tilaisuuteen sopimatonta ja liian äkkiä palannut avioliittonsa päivien vapaaseen kielenkäyttöön. Hän kääntyi takaisin ovelle. Mutta hän ei voinut lähteä. Jokin hänessä itsessään — syvin ja salaisin Forsyte-ominaisuus, kykenemättömyys antaa asiain mennä menojaan, kykenemättömyys nähdä oman itsepäisyytensä hullu ja toivoton luonne — oli esteenä. Hän kääntyi takaisin, ja siinä hän seisoi, nojaten oveen niinkuin Irene nojasi vastakkaiseen seinään, tajuamatta mitään naurettavaa siinä, että koko huoneen leveys erotti heidät toisistaan.

»Ajatteletko koskaan ketään muuta kuin itseäsi?» sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, ja hän vastasi hitaasti:

»Ajatteletko sinä koskaan, että minä huomasin erehdykseni — toivottoman, kauhean erehdykseni — avioliittomme ensimmäisellä viikolla ja että koetin kuitenkin jatkaa kolmen vuoden ajan — tiedäthän, että koetin. Oliko se itseni vuoksi?»

Soames kirskutti hampaitaan. »Jumala tietää, miksi se oli. En ole koskaan ymmärtänyt sinua, enkä tule ymmärtämään. Sinulla oli kaikki mitä tarvitsit, ja sinä voit saada sen vielä, ja enemmänkin. Mikä minua vaivaa? Minä kysyn sinulta selvin sanoin: mikä minussa on?» Ymmärtämättä kysymyksensä pateettisuutta hän jatkoi intohimoisesti: »Minä en ole rampa, minä en ole vastenmielinen, en moukkamainen enkä hullu. Mikä minussa on? Mikä on minun salaisuuteni?»

Irenen vastaus oli pitkä huokaus.

Soames pusersi kätensä yhteen eleellä, mikä hänelle oli oudon ilmeikäs. »Kun tulin tänne tänä iltana, olin — toivoin — aioin tehdä kaiken voitavani haihduttaakseni menneisyyden ja aloittaakseni kauniisti alusta. Ja sinä vastaat vain »hermoilla» ja hiljaisuudella ja huokauksilla. Siinä ei ole mitään käsin kosketeltavaa. Se on kuin — se on kuin hämähäkinverkko.»

»Niin.»

Tuo huoneen toisesta päästä tuleva kuiskaus sai Soamesin taas suunniltaan.

»Mutta minä en tahdo olla hämähäkinverkossa. Minä revin sen rikki.» Hän marssi suoraan Irenen eteen. »Nyt!» Hän ei itse asiassa tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään Irenelle. Mutta ehdittyään lähelle, tunsi hän äkisti Irenen vaatteitten tutun tuoksun. Hän pani kätensä Irenen olkapäille ja kumartui suutelemaan häntä. Hän ei suudellut huulia, vaan pientä, kovaa viivaa, joka oli huulten tilalla; sitten Irenen kädet työnsivät pois hänen kasvonsa, ja hän kuuli sanat: »Oi, ei!» Häpeä, katumus, voimattomuuden tunne täyttivät koko hänen olemuksensa, hän kääntyi ympäri ja meni suoraan ulos.

3. IRENEÄ TAPAAMASSA

Jolyon tapasi Junen odottamassa Paddingtonin asemalaiturilla. June oli saanut sähkösanoman aamiaisella ollessaan. Hän oli valinnut asuntonsa — työhuoneen ja kaksi makuuhuonetta eräästä St. John's Woodin puutarhasta — silmälläpitäen sitä täydellistä riippumattomuutta, joka hänellä täällä taatusti olisi. Turvassa Rouva Juorun silmälläpidolta, rauhassa alituisilta palvelijoilta hän voi ottaa vastaan siipirikkojaan minä päivän tai yön hetkenä tahansa, ja sangen usein käytti jokin atelieria vailla oleva »rikko» Junen työhuonetta. Hän nautti vapaudestaan ja omisti neitseellisen intohimoisesti itse itsensä, ja sen lämmön, minkä hän olisi tuhlannut Bosinneylle ja mihin tämä — ottaen huomioon Junen forsytelaisen sitkeyden — olisi varmaankin väsynyt — sen hän nyt käytti taiteellisen maailman epäonnistuneiden tai sarastavien nerojen hyväksi. Hänen elämäntehtävänsä itse asiassa oli tehdä siipirikoista niitä joutsenia, joiksi hän heitä uskoi. Holhouksen tulisuus vei hänen arvostelukykynsä usein harhaan. Mutta hän oli vilpitön ja antelias, hänen pieni, innokas kätensä vastusti akateemisen ja kaupallisen mielipiteen painostusta, ja vaikka hänen tulonsa olivat huomattavan suuret, osoitti hänen pankkitilinsä usein vajausta.

Hän oli tullut Paddingtonin asemalle sielu kuumentuneena Eric Cobbleyn käynnin johdosta. Eräs viheliäinen taidesalonki oli lopullisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan tuon vilpittömän neron yksityisnäyttelyä. Salongin häpeämätön omistaja, käytyään hänen atelierissaan, oli lausunut mielipiteenään, että näyttelystä myynnin kannalta tulisi täysi pannukakku. Tämä huippuesimerkki kaupallisesta halpamaisuudesta hänen suosituinta siipirikkoaan kohtaan — joka vaimoineen ja kaksine lapsineen olikin joutunut niin suuriin vaikeuksiin, että Junen oli täytynyt ylittää oma tilinsä — sai vielä veren hehkumaan hänen pienillä, päättäväisillä kasvoillaan ja punakultaisen tukan välkkymään tavallista enemmän. Hän syleili isäänsä ja astui vaunuihin hänen kanssaan, mielessään yhtä paljon puheenaihetta kuin tälläkin. Nyt tuli kysymys siitä, kumpi ensin saisi esittää omansa.

Jolyon oli tullut sanoihin: »Rakas June, minä tahtoisin, että tulisit kanssani», kun hän vilkaisi tyttärensä kasvoihin ja näki hänen sinisten silmiensä liikehtivän puolelta toiselle — ikäänkuin touhuavan kissan häntä — ja hän ymmärsi, että June ei aikonut odottaa.

»Isä, onko totta, että minä ehdottomasti en voi saada rahojani haltuuni?»

»Vain korot niistä, kultaseni, kaikeksi onneksi.»

»Kuinka äärettömän typerää! Eikö sitä saa mitenkään järjestetyksi? Täytyy keksiä keino. Minä tiedän, että voisin ostaa pienen taidesalongin kymmenellätuhannella punnalla.»

»Pienen taidesalongin», mutisi Jolyon, »sepä vaatimaton toive. Mutta isoisäsi kyllä sen aavisti.»

»Minusta», sanoi June ponnekkaasti, »kaikki tuo huolenpito rahasta on kauheata, kun maailmassa on niin äärettömän paljon neroutta, joka menee tärviölle vain siksi, että vähän rahaa puuttuu. Minä en koskaan mene naimisiin enkä saa lapsia, miksi en saa tehdä vähän hyvää sensijaan, että rahat pysyvät kytkettyinä joittenkin tapausten varalta, joista ei koskaan tule mitään?»

»Nimemme on Forsyte, rakkaani», vastasi Jolyon ivallisella äänellään, johon hänen kiihkomielinen tyttärensä ei ollut koskaan oikein tottunut, »ja Forsytet, niinkuin tiedät, ovat ihmisiä, jotka sijoittavat omaisuutensa niin, että lastenlasten, jos he kuolevat ennen vanhempiaan, pitää tehdä testamentti omaisuudesta, joka tulee heille vasta vanhempain kuoltua. Voitko seurata mukana? Minä en voi, niin se kuitenkin on, me elämme sen periaatteen turvissa, että niin kauan kuin on jotakin mahdollisuutta pysyttää omaisuus perheessä, sitä ei saa päästää siitä pois. Jos sinä kuolet naimattomana, menevät rahasi Hollylle ja Jollylle ja heidän lapsilleen, jos he menevät naimisiin. Eikö ole hauska tietää, että mitä ikinä teettekään, kukaan teistä ei koskaan voi jäädä tyhjille.»

»Mutta enkö voi lainata rahaa?»

Jolyon pudisti päätään. »Voit tietysti vuokrata salongin, jos tulosi riittävät siihen.»

June äännähti ylenkatseellisesti.

»Niin, ettei minulle sitten jäisi mitään, millä auttaisin ihmisiä.»

»Rakas lapseni», mumisi Jolyon, »eikö se mene yksiin?»

»Ei», sanoi June ovelasti. »Minä voisin ostaa kymmenellä tuhannella, ja siitä olisi vain neljäsataa vuodessa korkoa. Mutta vuokraa minun pitäisi maksaa tuhannen vuodessa, ja silloin minulle jäisi vain viisisataa. Jos minulla olisi tuo salonki, isä, ajattele mitä minä voisin tehdä! Minä voisin lyhyessä ajassa tehdä nimen Eric Cobbleylle ja monelle muulle.»

»Nimet, jotka ovat jonkin arvoiset, tekevät itse itsensä aikanaan.»

»Asianomaisten kuoltua.»

»Oletko koskaan kuullut kenestäkään elävästä, rakkaani, joka olisi tullut siitä sen paremmaksi, että on saanut nimen?»

»Olen sinä itse», sanoi June likistäen hänen käsivarttaan.

Jolyon hätkähti. »Minä?» ajatteli hän. »Oi! Ahaa! Nythän aikoo pyytää minulta jotakin. Me ajamme tahtomme läpi, me Forsytet, kukin omalla tavallaan.»

June tuli häntä lähemmäksi vaunuissa.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä ostat salongin ja minä maksan siitä sinulle neljäsataa vuodessa. Silloin ei kumpikaan meistä tule siitä sen pahemmaksi. Sitäpaitsi se on loistava sijoitus.»

Jolyon kiemurteli. »Etkö luule», sanoi hän, »että näyttää hieman arveluttavalta, jos taiteilija ostaa taidesalongin? Sitä paitsi kymmenentuhatta puntaa on aika kasa rahaa, ja minulla ei ole kaupallisia taipumuksia.»

June katsoi häneen ihailevan hyväksyvästi.

»Tietysti ei ole, mutta sinä olet kauhean asiallinen. Ja olen varma, että saisimme sen kannattamaan. Se olisi mainio tapa vapautua kaikista noista vihoviimeisistä välittäjistä ja sen semmoisista.» Ja taaskin hän likisti isänsä käsivartta.

Jolyonin kasvot kuvastivat hullunkurista epätoivoa.

»Missä tuo erinomainen salonki sitten on? Loistavalla paikalla, arvaan.»

»Heti Cork Streetin takana.»

»Ahaa», ajatteli Jolyon, »minä tiesin, että se olisi heti jonkin takana. Nyt siihen, mitä minä tahdon häneltä!»

»No niin, minä ajattelen asiaa, mutta en juuri nyt. Muistatko Irenen? Tahtoisin, että tulisit katsomaan häntä minun kanssani. Soames ajaa häntä takaa taas. Hän voisi olla turvatumpi, jos voisimme antaa hänelle suojapaikan jossakin.»

Sana suojapaikka, jota hän sattumalta käytti, oli paras mahdollinen kiinnostamaan Junea.

»Irene! En ole nähnyt häntä sitten kuin —! Tietysti! Tahtoisin mielelläni auttaa häntä.»

Nyt oli Jolyonin vuoro likistää hänen käsivarttaan lämpimästi ihaillen tuota rohkeata, jalomielistä pikku olentoa, joka oli hänen omaa vertaan.

»Irene on ylpeä», sanoi hän katsoen Juneen syrjästä ja epäillen äkkiä hänen tahdikkuuttaan. »Häntä on vaikea auttaa. Meidän täytyy olla varovia. Nyt olemme perillä. Sähkötin hänelle, että hän odottaisi meitä. Lähetämme ensin korttimme.»

»Minä en voi sietää Soamesia», sanoi June noustessaan vaunuista. »Hän halveksuu kaikkea, millä ei ole menestystä.»

Irene oli Piedmont hotellin niin sanotussa »Naisten salongissa».

June, jolta ei ainakaan puuttunut moraalista rohkeutta, meni suoraan entisen ystävänsä luo, suuteli hänen poskeaan, ja molemmat istahtivat sohvalle, jolla kukaan ei ollut koskaan istunut sitten hotellin perustamisen. Jolyon saattoi nähdä, että Irene oli syvästi liikutettu tästä yksinkertaisesta anteeksiannosta.

»Soames on siis taas vaivannut teitä?» sanoi Jolyon.

»Hän kävi luonani eilen illalla, hän tahtoo, että palaan takaisin hänen luokseen.»

»Ethän toki suostu!» huudahti June.

Irene hymyili heikosti ja pudisti päätään. »Mutta hänen asemansa on kauhea», kuiskasi hän.

»Oma syy, hänen olisi pitänyt ottaa sinusta ero silloin kun olisi voinut.»

Jolyon muisti, kuinka tulisesti June noina vanhoina aikoina oli toivonut, ettei mikään avioerojuttu olisi tullut tahrimaan hänen uskottoman sulhasvainajansa muistoa.

»Kuullaanpas nyt mitä Irene aikoo tehdä», sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, mutta hän puhui tyvenesti.

»Paras olisi, että antaisin hänelle uuden syyn päästä eroon minusta.»

»Kuinka kauheata!» huudahti June.

»Mitä muuta voin tehdä?»

»Ei tule kysymykseen», sanoi Jolyon hyvin levollisesti, »sans amour».

Hän luuli, että Irene aikoi ruveta itkemään, mutta hän nousikin nopeasti, kääntyi heistä puolittain ja seisoi siinä hetkisen koettaen hillitä itseään.

June sanoi äkisti:

»Minä menen Soamesin luo ja sanon, että hänen pitää jättää sinut rauhaan. Mitä hän siinä iässä vielä tahtoo?»

»Lapsen. Se ei ole luonnotonta.»

»Lapsen!» huudahti June halveksien. »Tietysti! Kenelle hän muuten jättäisi rahansa? Jos hän niin kovin kipeästi kaipaa lasta, ottakoon sitten jonkun toisen ja saakoon hänestä lapsen, silloinhan sinä voit ottaa eron hänestä ja hän voi mennä naimisiin.»

Jolyon huomasi äkkiä, että hän oli erehtynyt ottaessaan Junen mukaansa — hänen kiihkeä osanottonsa paransi Soamesin asiaa.

»Olisi parasta, jos Irene voisi kaikessa hiljaisuudessa tulla luoksemme Robin Hilliin ja nähdä, kuinka asiat kehittyvät.»

»Tietysti», sanoi June, »mutta —»

Irene katsoi lujasti Jolyoniin — hän ei koskaan myöhemmin onnistunut erittelemään tätä katsetta, niin paljon kuin yrittikin.

»Ei! Joutuisitte kaikki vain vaikeuksiin tähteni. Minä lähden ulkomaille.»

Jolyon tiesi hänen äänestään, että päätös oli lopullinen. Hänen mieleensä välähti asiaankuulumaton ajatus: »Hyvä on, voin käydä katsomassa häntä siellä.» Mutta hän sanoi:

»Ettekö luule, että olette avuttomampi ulkomailla, jos nimittäin hän lähtee perässä?»

»En tiedä. Voin vain koettaa.»

June hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin. »Kaikki on kauheata», sanoi hän. »Miksi pitää tuon inhoittavan, ulkokullatun lain saada kiduttaa ihmisiä ja pitää heitä onnettomina ja avuttomina vuodesta vuoteen?» Mutta joku oli tullut huoneeseen, ja June vaikeni. Jolyon meni Irenen luo:

»Tarvitsetteko rahaa?»

»En.»

»Tahdotteko, että vuokraan huoneistonne?»

»Tahdon, Jolyon, olkaa hyvä.»

»Milloin lähdette?»

»Huomenna.»

»Eihän teidän enää tarvitse käydä kotonanne sitä ennen, vai kuinka?» Tämän hänen kysymyksensä levottomuus ihmetytti häntä itseään.

»Ei, minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen.»

»Lähetättekö minulle osoitteenne?»

Irene ojensi hänelle kätensä. »Minä tunnen, että te olette kallio.»

»Hiekalle perustettu», sanoi Jolyon pusertaen hänen kättään lujasti, »mutta olen iloinen, jos voin tehdä jotakin, milloin tahansa, muistakaa se. Ja jos muutatte mieltänne —! Tule June, nyt sanomme hyvästi.»

June tuli ikkunan luota ja kiersi käsivartensa Irenen ympäri.

»Älä ajattele häntä», läähätti hän, »nauti kaikesta, Jumala siunatkoon sinua!»

Mielessään Irenen kyyneleiset silmät ja hymyilevät huulet he lähtivät pois äärimmäisen hiljaisina, kulkien tuon naisen ohi, joka oli keskeyttänyt kohtauksen ja selaili pöydällä olevia lehtiä.

National Galleryn kohdalla June huudahti:

»Kaikista pedoista halpamaisin ja laeista kurjin!»

Mutta Jolyon ei vastannut. Hän omasi jonkin verran isänsä tasapainoa ja kykeni näkemään puolueettomasti silloinkin, kun hänen mielensä oli järkkynyt. Irene oli oikeassa, Soamesin asema oli yhtä paha tai pahempi kuin hänen omansa. Mitä taas lakiin tulee se oli laadittu ihmisluontoa varten, josta sillä tietenkin oli matala käsitys. Ja tuntien, että jos hän viipyisi tyttärensä seurassa, hän tavalla tai toisella tekisi jotakin epäviisasta, hän sanoi kiirehtivänsä Oxfordin junalle, otti ajurin ja jätti Junen katselemaan Turnerin vesivärimaalauksia luvaten ajatella tuota taidesalonkia.

Mutta hän ajattelikin sensijaan Ireneä. Säälin sanotaan olevan sukua rakkaudelle! Jos niin oli, oli hän vaarassa rakastua Ireneen, sillä hän sääli tätä syvästi. Ajatella, että hänen piti harhailla ympäri Eurooppaa niin vaaranalaisena ja yksin! »Jospa hän vain voisi säilyttää rohkeutensa!» ajatteli Jolyon. »Hän voisi niin helposti joutua epätoivoon.» Itse asiassa, nyt kun Irene oli joutunut luopumaan vaatimattomista toimistaan, Jolyon ei osannut kuvitella, kuinka hän saisi asiansa sujumaan niin kaunis olento, niin toivoton, ja kaunis saalis kenelle tahansa! Tässä hänen levottomuudessaan oli hyvä annos pelkoa ja mustasukkaisuutta. Naiset tekevät ihmeellisiä tekoja, jos heitä kiusataan äärimmilleen. »Mitähän Soames mahtaa tehdä nyt?» ajatteli hän. »Viheliäinen, tylsä asiaintila! Ja luultavasti tullaan sanomaan, että se on ollut Irenen oma syy.» Hyvin huolissaan, sydän kipeänä hän meni vaunuunsa, hukkasi pilettinsä ja Oxfordin asemalaiturilla nosti hattua naiselle, jonka kasvot hän luuli tuntevansa kykenemättä muistamaan hänen nimeään, ei sittenkään, kun näki hänen juovan teetä Sateenkaaressa.

4. PAIKKA, JOTA FORSYTET PELKÄÄVÄT

Väristen toiveittensa tappiosta, vihreä nahkarasia vieläkin litteänä povitaskussa, Soames hautoi ajatuksia, katkeria kuin kuolema. Hämähäkin verkko! Nopeasti kävellen, mitään huomaamatta kuutamossa hän ajatteli äskeistä kohtausta, muisteli Ireneä, jonka vartalo oli jäykistynyt hänen käsissään. Ja mitä enemmän hän hautoi, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että Irenellä oli rakastaja — hänen sanansa »Kuolisin mieluummin» olisivat naurettavat, jollei hänellä ollut. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan rakastanut miestään, ei hän ollut tehnyt mitään vaikeuksia ennenkuin Bosinney oli tullut näyttämölle. Ei, hän oli taaskin rakastunut, muuten hän ei olisi antanut tuollaista melodraamallista vastausta hänen kysymykseensä, joka ainakin oli järkevä! Hyvä on! Tämä teki asiat yksinkertaisemmiksi.

»Minä ryhdyn toimenpiteisiin nähdäkseni, missä olen», ajatteli hän. »Minä menen Polteedille heti huomisaamuna.»

Mutta tämänkin päätöksen tehdessään hän tiesi joutuvansa ikävyyksiin. Hän oli käyttänyt Polteedin toimistoa usein lakimiesuransa aikana, viimeksi aivan äskettäin Dartien asian yhteydessä, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi käyttää heidän apuaan oman vaimonsa vartioimisessa.

Se oli liian häpeällistä hänelle itselleen!

Hän nukkui tämän asian jatkoksi, ylpeys haavoittuneena — tai oikeammin valvoi. Vasta ajaessaan partaansa hän äkkiä muisti, että Irene käytti tyttönimeään Heron. Polteed ei ainakaan kohta saisi tietää, kenen vaino Irene oli, ei voisi katsoa häneen mielistelevän nöyrästi ja nauraa hänen selkänsä takana. Irene olisi vain erään hänen asiakkaansa vaimo. Ja se olisi totta — eikö hän ollut oma asianajajansa?

Hän kirjaimellisesti pelkäsi, että jollei hän toteuttaisi suunnitelmaansa ensi tilaisuuden sattuessa, siitä loppujen lopulta ei tulisi mitään. Ja tilattuaan Warmsonilta varhaisen kahvikupin hän pujahti ulos ennen aamiaista. Hän käveli nopeasti eräälle noita pieniä West Endin katuja, jolla Polteed ja muut toiminimet pitivät huolta varakkaampien luokkien hyveellisyydestä. Tähän asti hän oli aina tarvittaessa kutsunut Polteedin luokseen Poultryyn, mutta hän tiesi osoitteen ja ehti toimistoon juuri avaamisen hetkeksi. Etuhuoneessa, joka oli kalustettu niin mukavasti, että se olisi kelvannut vaikka lainaustoimistoon, hän kohtasi naisen, joka olisi voinut olla opettajatar.

»Tahtoisin tavata herra Claud Polteedia. Hän tuntee minut — nimeni ei kuulu asiaan.»

Hänen ylimpänä huolenaan oli estää itsekutakin tietämästä, että hänen, Soames Forsyten, oli pakko antaa vakoilla vaimoaan.

Herra Claud Polteed — niin erilainen kuin herra Lewis Polteed — oli tuollainen tummatukkainen, hieman kyömynenäinen mies, jolla oli nopeat ruskeat silmät ja jonkalaisia voisi luulla juutalaisiksi, vaikka he itse asiassa ovatkin foinikialaisia. Hän otti Soamesin vastaan huoneessa, jossa kaikki äänet vaimentuivat mattojen ja verhojen pehmeyteen. Se oli tosiaan kin kodikkaasti kalustettu huone, jossa ei näkynyt mitään jälkiä asiakirjoista.

Hän tervehti Soamesia kohteliaasti ja käänsi ainoan oven avainta hieman tärkeänä.

»Jos asiakas kutsuu minut luokseen», oli hänen tapana sanoa, »hän on niin varovainen kuin haluaa. Jos hän tulee tänne, takaamme me, että täältä ei vuoda mitään. Varmaa vaiteliaisuutta voin luvata, jollen mitään muuta...» »Miten voin palvella teitä, herra?»

Soamesin kurkkua kuristi niin, että hän tuskin saattoi puhua. Oli ehdottomasti välttämätöntä salata tältä mieheltä, että asia kiinnosti häntä muutenkin kuin ammatillisesti, ja hänen kasvonsa kääntyivät koneellisesti vinoon hymyynsä.

»Olen tullut näin varhain siksi, että hetkeäkään ei ole menetettävänä» — jos hän menettäisi hetkenkin, voisi hän itse vielä muuttaa mieltä! »Onko teillä joku todella luotettava nainen vapaana?»

Herra Polteed avasi laatikon, otti esiin muistiinpanovihkonsa, silmäili sitä ja lukitsi laatikon taas.

»On», sanoi hän. »Aivan oikea nainen.»

Soames oli istahtanut ja pannut jalat ristiin — vain heikko punastus, joka olisi voinut olla hänen tavallinen ihonvärinsä, antoi hänet ilmi.

»Lähettäkää hänet sitten heti pitämään silmällä erästä rouva Irene Heronia, huoneisto D, Truro Manshons, Chelsea, kunnes toisin määrään.»

»Hyvä», sanoi herra Polteed. »Kysymys avioerosta, arvaan.» Sitten hän huusi puhetorveen: »Onko rouva Blanch sisällä? Tahdon hänet puheilleni kymmenen minuutin kuluttua.»

»Ottakaa itse vastaan kaikki tiedonannot», jatkoi Soames, »ja lähettäkää ne minulle suoraan, henkilökohtaisesti, sinetöityinä ja kirjoihin pantuina. Asiakkaani vaatii äärimmäistä salaperäisyyttä.»

Herra Polteed hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Te opetatte isoäitiänne, hyvä herra.» Ja hänen katseensa liukui Soamesin kasvojen yli lyhyen epäammatillisen hetken ajan.

»Saatte rauhoittaa häntä täydellisesti», sanoi hän. »Poltatteko?»

»En», vastasi Soames. »Ymmärrättekö, tästä ei saa päästä mitään kuuluviin. Jos yksikin nimi tulee tiedoksi tai vakoilu huomataan, voivat seuraukset olla hyvin vakavat.»

Herra Polteed nyökäytti päätään. »Voin käyttää numerojärjestelmää. Silloin ei mitään nimeä koskaan mainitakaan puhumme vain numeroista.»

Hän avasi toisen laatikon ja otti esiin kaksi paperiliuskaa kirjoitti niille jotakin ja ojensi toisen Soamesille.

»Pitäkää tämä tallessa, se on teidän avaimenne. Minä pidän tämän kaksoiskappaleen itselläni. Itse tapaus on nimeltään 7 x. Vakoiltava asianomainen on 17, vakoilija 19, asunto 25 te itse — tarkoitan liikkeenne — 31, minun liikkeeni 32, minä itse 2. Siltä varalta, että teidän pitäisi kirjeissänne mainita asiakkaanne, olen merkinnyt hänet 43:ksi, jokin epäiltävä henkilö on 47, jokin toinen 51. Onko vielä joitakin vihjeitä työmme varalta?»

»Ei», sanoi Soames, »niin, ei muuta kuin — olkaa äärimmäisen varovaisia.»

Taaskin herra Polteed nyökäytti päätään. »Kulungit?»

Soames kohautti olkapäitään. »Kohtuulliset», vastasi hän lyhyesti ja nousi. »Pitäkää asia kokonaan omissa käsissänne.»

»Kokonaan», sanoi herra Polteed näyttäytyen äkkiä Soamesin ja oven välissä. »Tulen ennen pitkää tapaamaan teitä tuon toisen asian yhteydessä. Hyvää huomenta, herra.» Hänen katseensa liukui vielä kerran epäammatillisesti Soamesin yli, ja hän avasi oven.

»Hyvää huomenta», sanoi Soames katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Ulkona kadulla hän kirosi hiljaa, syvään, itsekseen. Hämähäkinverkko tämä oli, ja sen repimiseksi tarvittiin tuota hämähäkkimäistä, salaista, likaista keinoa, joka oli niin äärimmäisen vastenmielinen jokaiselle, joka piti yksityiselämäänsä pyhimpänä omaisuutenaan. Mutta arpa oli heitetty, hän ei voinut peräytyä. Ja hän meni Poultryyn ja lukitsi laatikkoon tuon vihreän nahkarasian ja numerokielen avaimen, joka oli tekevä hänen kotoisen vararikkonsa niin kristallinkirkkaaksi.

Kummallista, että mies, jonka koko elämä kului toisten ihmisten yksityisten omaisuusongelmain ja kotoisten häiriöitten saattamisessa julkisuuteen, niin äärettömästi pelkäsi silmien kääntymistä hänen omiin asioihinsa! Eikä se itse asiassa ollut kummallista, sillä kuka olisi paremmin kuin hän tuntenut laillisen järjestelyn kylmyyttä?

Hän oli ahkerassa työssä koko päivän. Winifredin piti tulla neljältä, he lähtisivät yhdessä Templeen neuvottelemaan Dreamer Q.C:n kanssa, ja odotellessaan Soames luki uudelleen kirjeen, jonka Winifred hänen tahdostaan oli kirjoittanut Dartien lähtöpäivänä ja jossa tätä tahdottiin palaamaan.

»Rakas Montague,

Olen saanut kirjeesi, jossa ilmoitat jättäneesi minut ainiaaksi ja olevasi matkalla Buenos Airesiin. Se oli tietenkin suuri isku minulle. Käytän ensimmäistä tilaisuutta kirjoittaakseni sinulle, että tahdon unohtaa menneet, jos palaat luokseni heti. Pyydän sinua tekemään sen. Olen hyvin järkytetty, enkä tahdo sanoa enempää nyt. Lähetän tämän kirjeen sisäänkirjoitettuna osoitteella, jonka jätit klubiisi. Ole hyvä ja sähkötä minulle.

Vielä rakastava vaimosi

Winifred Dartie.»

Uh, mitä katkeraa humpuukia! Hän muisti, kuinka hän oli katsellut Winifredin olan yli, kun tämä oli kirjoittanut puhtaaksi sitä, minkä hän, Soames, oli kirjoittanut lyijykynällä, ja kuinka sisar oli sanonut oudolla äänellä, ikäänkuin ei olisi oikein ollut selvillä omasta mielestään: »Entä jos hän tulee, Soames?» »Ei hän tule», oli Soames vastannut, »niin kauan kun hänen rahansa riittävät. Juuri siksi meidän pitää toimia nopeasti.» Tämän kirjeen jäljennökseen oli liitetty Dartien alkuperäinen Iseeum-klubista lähetetty juopuneen riipustus. Soames olisi voinut toivoa, ettei se olisi ollut niin ilmeisesti humalan innoittama. Juuri tuollaiseen voisivat tuomarit takertua. Hän oli jo kuulevinaan tuomarin äänen: »Otitteko tämän vakavalta kannalta? Niin vakavalta, että kirjoititte tuollaisen vastauksen? Luuletteko, että hän tarkoitti sitä?» Entä sitten? Tosiasiana pysyi, että Dartie oli purjehtinut tiehensä eikä palannut. Kirjeisiin oli myöskin liitetty Dartien vastaussähkösanoma: »Mahdotonta palata. Dartie.» Soames pudisti päätään. Jollei koko asiaa saatu järjestetyksi lähikuukausina, mies palaisi takaisin kuin väärä raha. Vapautuminen hänestä merkitsisi ainakin tuhatta vuodessa, puhumattakaan kaikesta harmista, mitä hän tuotti Winifredille ja hänen isälleen. »Minun täytyy antaa vauhtia Dreamerille», ajatteli hän. »Meidän on syytä pitää kiirettä.»

Winifred, joka oli ruvennut esiintymään jonkinlaisessa puolisurupuvussa, mikä soveltui hyvin hänen vaaleaan tukkaansa ja kookkaaseen vartaloonsa, saapui Jamesin vaunuissa, joita Jamesin parihevoset vetivät. Soames ei ollut nähnyt niitä Cityssä sitten kun hänen isänsä oli vetäytynyt pois liike-elämästä viisi vuotta aikaisemmin, ja niitten epäasianmukaisuus hämmästytti häntä. »Ajat muuttuvat», ajatteli hän, »emme tiedä mikä seuraava muoti tulee olemaan.» Myöskin silinterit olivat käyneet harvinaisemmiksi. Hän kysyi Valia. Val kirjoitti, kertoi Winifred, aikovansa ruveta pelaamaan poloa ensi lukukautena. Hän arveli Valin joutuneen hyvin hyvään toveripiiriin. Hän lisäsi kätkien levottomuutensa maailmannaisen tavoin: »Tuleeko asiasta kovin julkinen? Täytyykö sen joutua sanomalehtiin? Se on niin paha Valille ja tytöille.»

Oma onnettomuutensa vereksenä mielessään Soames vastasi: »Sanomalehdet ovat tunkeilevia, on vaikeata pidättää asioita niiltä. Ne luulevat vaalivansa yleisön moraalia, ja ne turmelevat sen typerillä jutuillaan. Mutta emme vielä ole niin pitkällä. Me menemme vain tapaamaan Dreameriä tuon takaisin pyyntöasian yhteydessä. Tietenkin hän ymmärtää, että se tulee johtamaan avioeroon, mutta sinun pitää näyttää vilpittömän halukkaalta saamaan Dartien takaisin — se asenne sinun on omaksuttava tänään.»

Winifred huokasi.

»Oi! Minkälainen klovni Monty on ollut!»

Soames katsoi häneen terävästi. Hän näki selvään, että sisar ei voinut ottaa Dartieaan vakavalta kannalta ja että hän peräytyisi koko hankkeesta, jos pienikin tilaisuus tarjoutuisi. Hänen oma vaistonsa oli tässä asiassa ollut ensi hetkestä luja. Pelastuminen pienestä häväistysjutusta nyt tietäisi vain todellista onnettomuutta Winifredille ja hänen lapsilleen ja kenties myöhemmin vararikkoa, jos Dartien sallittaisiin olla heidän taakkanaan, rappeutua rappeutumistaan ja tuhlata rahoja, jotka James jättäisi tyttärelleen. Vaikka kaikki raha olisikin lujassa, osaisi tuo mies jotenkuten lypsää rahastoja ja panna perheensä maksamaan korkeita summia pelastaakseen hänet vararikosta tai kenties vankilasta! He jättivät kiiltävät ajoneuvot kiiltävine hevosineen ja kiiltävähattuisine palvelijoineen Embankmentille ja kävelivät Dreamer Q.C:n toimistoon Crown Office Row'lle.

»Herra Bellby on tavattavissa», sanoi konttoristi. »Herra Dreamer tulee kymmenen minuutin kuluttua.»

Herra Bellby nuorempi — ei kuitenkaan niin nuori kuin hän olisi voinut olla, sillä Soames käytti vain lakimiehiä, joiden maine oli taattu, ja hänestä olikin melkein käsittämätöntä, kuinka lakimiehet koskaan onnistuivat pääsemään niin suureen maineeseen, että hän suostui käyttämään heitä — herra Bellby istui, katsellen papereitaan vielä kerran. Hän oli tullut oikeussalista ja esiintyi vielä viitta ja peruukki yllä, mitkä sopivat hyvin hänen nenäänsä, joka oli ulkoneva kuin pienen pumpun varsi, hänen pieniin viekkaisiin sinisilmiinsä ja melko mahtavaan alahuuleensa. Parempaa miestä ei Dreamer olisi voinut saada sijaisekseen ja tuekseen.

Kun Winifredin esittely oli suoritettu, he puhuivat ilmasta ja sodasta. Soames huudahti äkkiä:

»Jos hän ei suostu, emme saa asioita käyntiin kuuteen kuukauteen. Minä tahtoisin, että asia menisi eteenpäin, Bellby.»

Herra Bellby, jonka puheessa oli pieni jäännös Irlannin murretta, hymyili Winifredille ja sanoi: »Laki on hidas, rouva Dartie.»

»Kuusi kuukautta!» toisti Soames. »Sehän lykkäytyy kesäkuuhun asti! Me emme saa oikeusjuttua käyntiin ennenkuin pitkän loman jälkeen. Meidän pitää kaikin mokomin jouduttaa asioita, Bellby». — Hänellä olisi täysi työ pitää Winifred vireessä.

»Herra Dreamer tahtoo tavata teitä nyt.»

He kulkivat sisään, herra Bellby edellä, sitten Soames Winifredin seurassa odotettuaan ensin minuutin, jonka hän katsoi kellostaan.

Dreamer Q.C., viitta yllä, mutta ilman peruukkia, seisoi tulen edessä ikäänkuin tämä neuvottelu olisi vierailun luonteinen. Hänellä oli tuollainen nahkamainen, koko lailla öljyinen iho, joka seuraa suurta oppia, huomattava nenä, jonka harjalla lasit törröttivät, ja pieni harmahtava poskiparta. Hän huvittelihe alituiseen sulkemalla toista silmäänsä ja kätkemällä alahuulen ylähuulen alle, mikä antoi hillityn sävyn hänen puheelleen. Hänellä oli myöskin tapana tulla äkisti, ikäänkuin kadunkulman takaa, sen ihmisen eteen, jota hän puhutteli; tämä ynnä hämäännyttävä äänensävy ja tapa murista ennen kuin alkoi puhua oli hankkinut hänelle miltei ainutlaatuisen maineen testamentti- ja avioeroasioissa. Kuunneltuaan toinen silmä ummessa herra Bellbyn nopeata tosiseikkain toistamista hän murisi ja sanoi:

»Minä tiedän tuon kaiken.» Sitten hän tuli kuin kadunkulman takaa Winifredin eteen ja sanoi hillityllä äänellään:

»Tahtoisimme hänet takaisin, eikö totta, rouva Dartie?»

Soames puuttui puheeseen terävästi:

»Sisareni asema on tietenkin sietämätön.»

Dreamer murisi. »Totta kai. No niin, voimmeko luottaa tuohon sähkösanomakieltoon vai pitääkö meidän odottaa yli joulun, niin että hänellä olisi tilaisuus kirjoittaa — kysymys on siitä, eikö totta?»

»Mitä pikemmin —», alkoi Soames.

»Mitä te sanotte, Bellby?» kysyi Dreamer tullen esiin nurkkansa takaa.

Herra Bellby näytti nuuskivan ilmaa kuin koira.

»Me emme kuitenkaan pääse esiin ennenkuin joulukuun puolivälissä. Ei meidän tarvitse antaa hänelle tämän pitempää köyttä.»

»Ei», sanoi Soames, »miksi pitäisi sisareni kärsiä siitä, että mies keksii matkustaa —»

»Jerikoon!» sanoi Dreamer taas yllättävällä tavallaan. »Aivan niin! Ei ihmisten pidä lähteä Jerikoon, vai kuinka, rouva Dartie?» Ja hän nosti viittansa jonkinlaiseksi viuhkaksi. »Minä olen samaa mieltä. Voimme siis aloittaa. Onko vielä jotakin?»

»Ei mitään tällä hetkellä», sanoi Soames tarkoittavasti. »Tahdoin vain näyttää teille sisareni.»

Dreamer murisi lempeästi: »Hauska tutustua. Hyvää iltaa!» Ja hän antoi viittansa vaipua kuin suojelevana.

He kulkivat ulos rivissä. Winifred meni portaille. Soames viivytteli. Vasten tahtoaan hänen täytyi kunnioittaa Dreameria.

»Todistus on kai kunnossa», hän sanoi Bellbylle. »Näin meidän kesken, jollemme saa asioita läpi pian, voi käydä, että emme saa koskaan. Luuletteko että hän ymmärtää sen?»

»Minä sanon hänelle», sanoi Bellby. »Mainio mies joka tapauksessa — mainio mies.»

Soames nyökäytti päätään ja riensi sisarensa jälkeen. Hän tapasi Winifredin seisomasta vedossa ja pureskelemasta huuliaan harsonsa takana, ja hän kiirehti sanomaan:

»Siivoojattaren todistus tulee olemaan hyvin täydellinen.»

Winifredin kasvot kovenivat, hän suoristautui, ja he kävelivät vaunuille. Ja heidän ajaessaan takaisin Green Streetille hiljaisuuden vallitessa kumpikin hautoi sielussaan yhtä ainoata ajatusta: »Miksi, oi miksi pitää minun tällä tavoin paljastaa onnettomuuteni yleisölle? Minkätähden minun on pakko käyttää vakoojia kurkistamaan yksityisiin suruihini? Eivät ne olleet minun syytäni.»

5. JOLLY TUOMARINA

Se omistamisen vaisto, joka niin nimenomaisesti pettyneenä kannusti kahta Forsyten perheen jäsentä pyrkimään eroon siitä, mitä eivät enää voineet omistaa, kiihtyi päivä päivältä brittiläisen valtion politiikassa. Nicholas, joka alkuaan oli niin epäilevällä kannalla sotaan nähden, joka tulisi koskemaan omaisuuteen, oli kuuleman mukaan sanonut, että nuo buurit ovat sitten pölkkypäitä, aiheuttavat suuria kustannuksia — mitä pikemmin he saavat opetuksensa, sitä parempi. Hän lähettäisi Wolseleyn heitä vastaan! Nähden aina vähän pitemmälle kuin muut ihmiset — siitä johtui, että hän oli Forsyteistä rikkain — hän oli jo huomannut, että Buller ei ollut oikea mies — »sellainen härkäpää miehekseen, ei kelpaa muuta kuin puskemaan, ja jolleivät he pidä varaansa, joutuisi Ladysmith häviölle.» Tämä tapahtui joulukuun alussa, niin että kun Musta Viikko tuli, kykeni hän sanomaan jokaiselle: »Enkös minä sitä sanonut.» Tuon synkeän viikon aikana, jonka vertaista kukaan Forsyte ei voinut muistaa, hyvin nuori Nicholas otti osaa niin moneen harjoitukseen rykmentissään, jonka nimi oli »Paholaisen omat», että nuori Nicholas kysyi perhelääkäriltä poikansa terveyttä ja kuuli hälyttävän uutisen, että poika oli täysin terve. Poika oli juuri syönyt tutkintopäivällisensä ja päässyt melkoisin kustannuksin käräjätupaan asti, ja tuo leikittely sotaharjoituksilla oli hänen isälleen ja äidilleen todellinen painajainen aikana, jolloin siviiliväestökin todennäköisesti tulisi tarvitsemaan sotaharjoituksia. Isoisä tietenkään ei suuria välittänyt tuosta uutisesta, hän oli liian läpikotaisin kasvatettu siihen uskoon, ettei mikään brittiläinen sota voinut olla muuta kuin pieni ja ammattimainen, ja hän suhtautui syvästi epäillen valtakunnallisiin toimenpiteisiin, joitten johdosta hänkin joutuisi häviämään, hänellä kun oli De Beers-osakkeita, jotka nyt olivat nopeassa laskussa, mikä uhraus oli enemmän kuin riittävä pojanpojankin osalta.

Oxfordissa vallitsi kuitenkin aivan erilaisia tunnelmia. Nuorisojoukolle ominainen kuohunta oli lukukauden kahtena kuukautena ennen Mustaa Viikkoa kiteytynyt vilkkaasti vastakkaisiksi mielipiteiksi. Normaali nuoriso, joka Englannissa aina on taipumuksiltaan konservatiivista, vaikkakaan ei liian vakavassa mielessä, intoili sodan saattamista päätökseen ja hyvää selkäsaunaa buureille. Val Dartie oli luonnollisesti tämän suuremman ryhmäkunnan jäsen. Toisaalta radikaalinen nuoriso, pienempi, mutta kenties äänekkäämpi ryhmä, puolsi sodan lopettamista ja autonomian antamista buureille. Mustaan Viikkoon saakka ryhmät kuitenkin pysyivät muodottomina, ilman teräviä särmiä, ja väittelyt olivat vain akateemisia. Jolly kuului niihin, jotka eivät olleet varmat kannastaan. Hiven vanhan Jolyonin oikeudentuntoa esti häntä näkemästä asioita vain yhdeltä puolelta. Lisäksi oli hänen »parhaimmisto»-piirissään muuan »voimaihminen», jolla oli erittäin vasemmistolaiset mielipiteet ja jonkin verran henkilökohtaista vetovoimaa. Jolly epäröi. Hänen isänsäkin näytti epäröivän kannanotossaan. Ja vaikka Jolly, niinkuin kaksikymmenvuotiaan sopiikin piti tarkoin silmällä isäänsä etsien vikoja, jotka vielä voisi korjata oli isän olemuksessa jotakin, mikä antoi eräänlaista loistetta hänen ivallisen suvaitsevalle uskontunnustukselleen. Taiteilijathan ovat tunnetusti Hamletmaisia, ja niissä rajoissa piti sietää isänsä vikoja, vaikkakin rakasti häntä. Mutta tuolla Jolyonin erikoislaatuisella mielipiteellä, että »pistää nenänsä sinne missä sitä ei tarvittu» (niinkuin uitlanderit olivat tehneet) »ja sitten vehkeillä kunnes pääsee tilanteen herraksi, ei ole oikein hienoa peliä», perustui se sitten tosiseikkoihin tai ei, oli hieman tehoa hänen poikaansa, jolle hieno peli merkitsi paljon. Toisaalta Jolly ei voinut sietää niitä, joita hänen piirinsä sanoi »oikullisiksi» ja Valin piiri »kaunosieluiksi», niin että hän horjui vielä kun Mustan Viikon kellot soivat. Yksi — — kaksi kolme — tulivat nuo kohtalokkaat Stormbergin, Magersfonteinin ja Colenson tappiot. Jykevä englantilainen sielu huudahti ensimmäisen jälkeen: »Niin, mutta Methuen!» ja toisen jälkeen: »Niin, mutta Buller!» Sitten se paatui sankan pimeyden keskellä. Ja Jolly sanoi itsekseen. »Ei, hitto vieköön! Meidän pitää antaa noille roistoille selkään nyt, olimme sitten oikeassa tai väärässä.» Ja jos hän olisi tietänyt, ajatteli hänen isänsä ihan samoin.

Seuraavana sunnuntaina, lukukauden viimeisenä, oli eräs »parhaita» kutsunut Jollyn juomaan viiniä. Kun toinen malja collegen burgundilaista oli tyhjennetty — pohjia myöten — »Bullerin kunniaksi ja buurien kiroukseksi», huomasi hän, että Val Dartie, joka myöskin oli vieraana, katseli häneen virnistellen ja sanoi jotakin naapurilleen. Hän oli varma, että se oli jotakin halventavaa. Vaikka Jolly olikin viimeinen poika maailmassa, joka olisi tahtonut vetää huomion puoleensa ja aiheuttaa yleistä häiriötä, sävähti hän punaiseksi ja sulki huulensa. Omituinen vihamielisyys, jota hän aina oli tuntenut pikkuserkkuaan kohtaan, sai voimakasta ja äkillistä vahvistusta. »Hyvä on!» sanoi hän itsekseen. »Odotahan, ystäväni!» Suurempi määrä viiniä kuin oli hänelle hyväksi, niinkuin tapaan kuului, auttoi häntä muistamaan asian, kun kaikki lähtivät pois erääseen eristettyyn paikkaan, ja hän kosketti Valia käsivarteen.

»Mitä sanoit minusta tuolla?»

»Enkö saa sanoa mitä tahdon?»

»Et.»

»No niin, mina sanoin, että olet buurilaismielinen, ja niin oletkin.»

»Sinä valehtelet.»

»Tahdotko tapella?»

»Tietysti, mutta ei täällä, mennään puutarhaan.»

»Hyvä. Tule sitten.»

He menivät, katsellen karsaasti toisiinsa, epävarmoina, mutta silmää räpäyttämättä. He kiipesivät puutarha-aidan yli. Naulat aidassa vähän repivät Valin hihaa ja täyttivät hänen ajatuksensa. Jollyn mielen täytti ajatus, että he aikoivat tapella molemmille vieraan collegen alueella. Se ei ollut luvallista, mutta viis siitä — tuo nuori nulikka!

He kulkivat ruohokentän poikki melkein täydelliseen pimeyteen ja riisuivat takkinsa.

»Oletko hutikassa, vai kuinka?» kysyi Jolly äkkiä. »En voi tapella kanssasi, jos olet hutikassa.»

»En enempää kuin sinäkään.»

»Hyvä on sitten.»

Lyömättä kättä he asettuivat heti puolustusasentoon. He olivat juoneet liikaa noudattaakseen taiteen sääntöjä ja olivat niin ollen erittäin tarkat pysyttääkseen otteensa asianmukaisina, kunnes Jolly melkein vahingossa löi Valia nenään. Tämän jälkeen seurasi vain pimeä ja ruma tappelu vanhojen puitten varjossa, ilman että kukaan oli erotuomarina, kunnes molemmat rusikoituina ja kirjavina hellittivät otteensa ja horjuivat erilleen erään äänen lausuessa:

»Nimenne, nuoret herrat?»

Tuo rauhallinen kysymys, joka kuului lampun alta puutarhan portin luota kuin jonkun jumalan lausumana, sai heidän hermonsa laukeamaan, ja he sieppasivat takkinsa, juoksivat aidan sivustaa, hyppäsivät yli ja katosivat samaan eristettyyn paikkaan, josta olivat lähteneet tappeluunsa. Täällä, himmeässä valaistuksessa, he pyyhkivät kasvonsa puhtaiksi ja kulkivat sitten, kymmenen askeleen päässä toisistaan, collegen porttia kohti. He menivät portista ulos hiljaisina, Val Broadia kohti Breweria pitkin, Jolly puistotietä alas Highia kohti. Hänen vielä huuruinen päänsä oli täynnä harmia siitä, että hän ei ollut tapellut taitavammin, ja hän kävi läpi kaikki ne liikkeet ja temput, joita hän ei ollut suorittanut. Hänen mielensä harhaili kuviteltuun taisteluun, äärettömästi toisenlaiseen kuin äskeinen oli ollut, äärettömästi ritarilliseen, johon kuului vyö ja miekka, oikea hyökkäys ja oikea väistäminen, aivan kuin hänen rakkaan Dumas'nsa sivuilla. Hän kuvitteli olevansa La Mole, Aramis, Bussy, Chicot ja D'Artagnan, kaikki yhdistettyinä, mutta hän ei ensinkään kyennyt näkemään Valissa Coconnasta, Brissacia tai Rochefortia. Poika oli vain viheliäinen serkku, joka ei voinut tyydyttää tyylin vaatimuksia. Viis siitä! Hän oli sentään antanut pojalle pari hyvää iskua. »Buurilaismielinen!» Sana kaiveli häntä vielä, ja hänen pakottavassa päässään pyöri ajatus liittyä vapaaehtoisiin, ratsastaa yli kentän hienosti ampuen, buurien kaatuillessa kaniinien lailla. Ja nostaen kirvelevät silmänsä ylös hän näki tähtien tuikkivan High Streetin talonharjojen lomasta, ja hän kuvitteli makaavansa Karoon kentällä (vai mikä sen nimi nyt oli) huopaan käärittynä, pyssy ladattuna ja katse tähdättynä kimaltelevalle taivaalle.

Hänellä oli seuraavana aamuna julmettu päänsärky, jota hän paranteli, niinkuin erään »parhaan» sopikin, hautomalla otsaansa kylmällä vedellä, keittämällä väkevää kahvia, jota hän ei voinut juoda, ja vain vähän maistelemalla olutta lounaalla. Sinelmän poskessa selitti legenda, että »joku hupsu» oli syössyt hänen päälleen kadunkulman takaa. Hän ei missään nimessä olisi tahtonut mainita taisteluaan, sillä kun tarkemmin ajatteli asiaa, oli se paljon alapuolella hänen tasoansa.

Seuraavana päivänä hän lähti pois ja matkusti suoraa päätä Robin Hilliin. Siellä ei ollut ketään muita kuin June ja Holly, sillä isä oli Pariisissa. Hän vietti levottoman ja joutilaan loma-ajan vailla mitään kosketusta kumpaankaan sisareensa. June olikin kokonaan kiinni siipirikoissaan, joita Jolly säännöllisesti ei voinut sietää, ei ainakaan tuota Eric Cobbleyta eikä hänen perhettään, toivottoman »puolivillaisia» ihmisiä, jotka loma-aikoina aina täyttivät talon. Ja Hollyn ja hänen välillään oli omituinen juopa, ikäänkuin Holly rupeaisi saamaan omia mielipiteitä, mikä oli niin — tarpeetonta. Hän heitteli kiukuissaan palloa, ratsasti raivoisasti, mutta yksinään Richmond Parkissa katsoen asiakseen panna hevosensa hyppäämään korkeitten, jäykkien ristikkoaitausten yli, joitten tarkoituksena oli eristää muutamia ruohottuneita käytäviä — pitääkseen hermonsa kurissa, sanoi hän. Jolly pelkäsi pelkoa enemmän kuin useimmat pojat. Hän osti myöskin pyssyn ja laittoi ampumaradan kotipellolle ampuen lammikon poikki keittiöpuutarhan muuriin suureksi vaaraksi puutarhureille, ja mielessä hänellä oli ajatus, että jonakin päivänähän ehkä liittyisi vapaaehtoisiin ja pelastaisi etelä-Afrikan maalleen. Poika oli itse asiassa läpeensä järkytetty nyt, kun vapaaehtoisiin oli kutsuttu alokkaita. Pitäisikö hänen mennä? Kukaan »parhaista», mikäli hän tiesi ja hän oli kirjeenvaihdossa monen kanssa — ei aikonut lähteä. Jos he olisivat tehneet pienenkin eleen siihen suuntaan, olisi hän heti lähtenyt ollen hyvin kunnianhimoinen ja omaten vahvan tunteen siitä, mikä sopii, hän ei olisi sietänyt jäljellejäämistä missään mutta omasta aloitteesta lähteminen saattaisi näyttää keikarimaiselta, välttämätöntä pakkoa kun ei tietenkään ollut. Sitäpaitsi häntä ei ollenkaan haluttanut lähteä, sillä tämän nuoren Forsyten toinen puoli varoi tekemästä mitään harkitsematonta. Hänen tunteensa olivat kauttaaltaan sekavat, kuumasti, sairaasti sekavat, ja hänen rauhallinen ja hieman lordimainen olemuksensa muuttui vallan toiseksi.

Ja sitten eräänä päivänä hän näki jotakin, mikä kiihdytti hänet levottomaan vihaan — kaksi ratsastajaa eräällä puistotiellä lähellä Ham Gatea. Vasemmanpuolinen oli ihan varmasti Holly hopeanharmaan päistärikkönsä selässä, ja oikeanpuolinen yhtä varmasti tuo »sälli» Val Dartie. Hänen ensi aikeensa oli kannustaa hevostaan ja kysyä tämän käyttäytymisen syytä, lähettää mies sinne missä pippuri kasvaa ja viedä Holly kotiin. Toinen ajatus — että hän joutuisi narrin asemaan, jos he kieltäytyisivät. Eipä siis muuta kuin lähde kotiin ja odota Hollyn tuloa. Viitsikin pitää tuollaista salapeliä tuon nuoren narrin kanssa! Hän ei voinut neuvotella Junen kanssa, sillä tämä oli lähtenyt aamulla kaupunkiin Eric Cobbleyn ja hänen joukkonsa saattueessa. Ja isä oli edelleen »tuossa viheliäisessä Pariisissa.» Hän tunsi intomielisesti, että tämä oli niitä hetkiä, joita varten hän oli ahkerasti harjoittanut itseään koulussa, missä hän ja eräs Brent-niminen poika usein olivat sytytelleet sanomalehtiä ja panneet ne keskelle työhuonettaan totuttautuakseen kylmäverisyyteen vaaran hetkenä. Hän ei tuntenut itseään vähääkään kylmäveriseksi seisoessaan siinä tallipihalla, hajamielisesti sivellen Balthasar koiraa, joka huohottavana kuin vanha lihava munkki ja isäntänsä poissaoloa surren käänsi raskaasti päätään, kiitollisena tästä huomaavaisuudesta. Kesti puolen tuntia ennenkuin Holly tuli kotiin, punaposkisena ja paljon sievempänä kuin oli luvallista. Jolly näki hänen nopeasti vilkaisevan veljeensä — paha omatunto, tietysti sitten hän lähti tytön jäljissä sisään, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet siihen huoneeseen, joka oli ollut isoisän työhuone. Huone, jota tähän aikaan ei paljon käytetty, oli heille molemmille epämääräisesti tulvillaan erästä olentoa, jonka muistoon heillä liittyi hellyyttä, suuret, riippuvat, valkeat viikset, sikarin tuoksua ja naurua. Täällä Jolly vihreässä nuoruudessaan ennen kouluunmenoa oli tottunut painimaan isoisän kanssa, jolla vielä kahdeksankymmenenvuotiaana oli vastustamaton halu kampata. Täällä Holly, korkean nahkatuolin käsinojalle kiivenneenä, oli pyyhkinyt hopeaiset kiharat korvalta, johon aikoi kuiskata salaisuuksia. Tuosta ovi-ikkunasta olivat kaikki kolme lukemattomat kerrat lähteneet ruohokentälle pelaamaan krikettiä, salaperäistä, »Wopsy-doozle» nimistä peliä, jota siihen perehtymättömät eivät ymmärtäneet ja joka kovasti innostutti vanhaa Jolyonia. Tähän huoneeseen oli Holly eräänä lämpimänä iltana ilmestynyt yöpaidassaan, hän oli nähnyt pahaa unta ja tahtoi päästä sen pauloista. Ja tänne oli kerran isän poissaollessa lähetetty Jolly, joka oli aloittanut päivänsä huonosti panemalla kuohupulveria Mademoiselle Beaucen tuoreeseen munaan ja jatkanut vielä huonommin. Seurasi tällainen keskustelu:

»Kuulehan, poikaseni, et sinä saa jatkaa tähän suuntaan.»

»Niin mutta kun hän löi minua korvalle, ukki, niin minä vain löin takaisin, ja sitten hän löi minua taas.»

»Löit naista? Se ei sovi! Oletko pyytänyt anteeksi?»

»En vielä.»

»Sitten sinun pitää tehdä se heti. Kas niin!»

»Mutta hän alkoi, ukki, ja hän löi kahdesti, minä vain kerran.»

»Lapsi kulta, se oli hyvin ruma teko.»

»Niin mutta hän suuttui, minä en.»

»Pian matkaan nyt.»

»Tule sinä mukaan, ukki.»

»No niin — tämän kerran vain.»

Ja he lähtivät käsi kädessä.

Tähän huoneeseen — johon Waverley-romaanit ja Byronin teokset ja Gibbonin Rooman valtakunta ja Humboldtin Kosmos, ja kamiinihyllyn pronssiveistokset ja tuo öljymaalauksen mestariteos »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa» liittyivät kuin kohtalo ja jossa vanha Jolyon olisi vielä erittäin hyvin voinut istua nojatuolissaan, polvet ristissä, kupoolimainen otsa ja syvät silmät vakavasti vaipuneina Times-lehden tutkimiseen — tänne he tulivat, nuo kaksi lapsenlasta. Ja Jolly sanoi:

»Minä näin sinut tuon pojan kanssa puistossa.»

Hollyn poskille syöksähtävä veri tyydytti Jollya jonkin verran — hänen sopikin hävetä!

»Entä sitten?» sanoi Holly.

Jolly hämmästyi, hän oli odottanut enempää tai vähempää.

»Tiedätkö», sanoi hän painokkaasti, »että hän sanoi minua buurilaismieliseksi viime lukukaudella? Ja minun piti tapella hänen kanssaan.»

»Kumpi voitti?»

Jolly olisi tahtonut vastata: »Minä kai», mutta se tuntui olevan hänen arvonsa alapuolella.

»Kuulehan nyt!» sanoi hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Etkä edes sano kenellekään!»

»Miksi sanoisin? Isä ei ole täällä, miksi en saisi ratsastaa hänen kanssaan?»

»Voithan ratsastaa minun kanssani. Minun mielestäni hän on vastenmielinen nuori keikari.»

Holly kalpeni vihasta.

»Eikä ole. Oma syysi, jos et pidä hänestä.»

Ja hän syöksähti veljensä ohi ja lähti pois jättäen hänet tuijottamaan kilpikonnankuorella istuvaan Venukseen, jonka häneltä tähän asti oli peittänyt sisaren tumma pää ja pehmeä ratsastushattu. Hän tunsi olevansa omituisesti järkkynyt, nuoren olemuksensa pohjia myöten. Koko elinajan kestänyt yliherruus oli murskattuna hänen jaloissaan. Hän meni Venuksen luo ja tutki koneellisesti kilpikonnaa. Miksi hän ei pitänyt Val Dartiesta? Hän ei osannut sanoa. Tuntematta perheen historiaa, aavistaen vain, että jokin epämääräinen sukuviha oli alkanut kolmetoista vuotta sitten, jolloin Bosinney luopui Junesta Soamesin vaimon vuoksi, tietämättä tuskin mitään Valista hän tunsi olevansa täysin neuvoton. Hän vain ei pitänyt Valista. Kysymys oli kuitenkin siitä, mitä hänen oli tehtävä. Val Dartie tosin oli pikkuserkku, mutta Hollyn ei ollut sopivaa kuljeskella hänen kanssaan. Ja kuitenkin oli vasten Jollyn periaatetta mennä kantelemaan, mitä sattumalta oli saanut selville. Tässä pulmassaan hän istahti vanhaan nahkatuoliin ja pani polvensa ristiin. Tuli pimeä hänen istuessaan siinä tuijottamassa pitkän ikkunan läpi vanhaan tammeen, joka oli tuuhea, mutta lehdetön, ja joka hitaasti muuttui vain tummemmaksi täpläksi keskellä pimeyttä.

»Isoisä!» ajatteli hän aivan irrallisesti ja otti esiin kellonsa. Hän ei voinut nähdä osoittajia, mutta hän pani lyömälaitoksen käyntiin. »Viisi!» Isoisän ensimmäinen kultakello, vanhuuttaan sileä kuin voi — kaikki uurteet kuluneet pois, kuoressa myhkyröitä monen putoamisen merkkeinä. Lyönti oli kuin pieni soitto, joka tuli tuolta kulta-ajalta, jolloin he ensi kerran tulivat Lontoosta, St. John's Woodista, tähän taloon — tulivat ajaen isoisän kanssa hänen vaunuissaan ja melkein heti iskivät silmänsä puihin. Puita, joihin sai kiivetä, ja isoisä kastelemassa kurjenpolvia puitten juurella! Mitä oli tehtävä? Kirjoitettavako isälle, että hänen on tultava kotiin? Uskottavako asia Junelle? Mutta June oli niin — niin äkkinäinen! Pysyttäväkö rauhassa ja luotettava onneensa? Olihan loma-aika kohta lopussa. Mentäväkö Valin luo ja varoitettava häntä? Mutta kuinka saisi hänen osoitteensa? Holly ei ilmaisisi sitä! Mikä verkko eri teitä mikä pilvi eri mahdollisuuksia! Hän sytytti savukkeen. Kun hän oli polttanut sen puoliväliin, hänen otsansa kuitenkin kirkastui melkein kuin jokin ohut, vanha käsi olisi sivellyt sitä hiljaa, ja oli kuin hänen korvaansa olisi kuiskattu: »Älä tee mitään, ole kiltti Hollylle, ole kiltti Hollylle, kultaseni!» Ja Jolly huokasi tyytyväisyydestä puhaltaen savua sieraimistaan...

Mutta ratsastuspukunsa riisunut Holly rypisti vielä otsaansa huoneessaan. »Eikä ole — eikä ole!» — ne sanat muodostuivat vieläkin hänen huulillaan.

6. JOLYON NEUVOTTOMANA

Pieni yksityishotelli tunnetun ravintolan yläkerroksessa lähellä Gare St. Lazarea oli Jolyonin asuinpaikka Pariisissa. Hän vihasi kanssa-Forsytejaan ulkomailla — he liikkuivat tympeinä kuin kala kuivalla maalla tallattuja polkujaan oopperaan, Rue de Rivolille ja Moulin Rougeen. Häntä harmitti heidän esiintymisensä, jonka mukaan he näyttivät tulleen vain päästäkseen mahdollisimman pian taas muualle. Mutta kukaan muu Forsyte ei tullut lähellekään tätä paikkaa, missä hänellä oli puulämmitys makuuhuoneessaan ja missä kahvi oli mainiota. Pariisi viehätti häntä aina enemmän talvisin. Halkosavun ja kastanjapaahtimoitten kirpeä savu, talviauringon terävyys kirkkaina päivinä, katukahvilat, jotka uhmasivat talvi-ilman kylmyyttä, itsekylläiset, vilkkaat ihmisjoukot bulevardeilla — kaikki osoittivat hänelle, että talvisella Pariisilla oli sielu, joka muuttolinnun tavoin pakeni kesäksi.

Hän puhui ranskaa hyvin, omasi muutamia ystäviä, tunsi pieniä ravintoloita, joissa voi saada herkullisia ruokia ja huomioida erikoisia tyyppejä. Hän oli filosofoivalla tuulella Pariisissa, hänen ivansa kärki terottui, elämä sai hienon, tarkoituksettoman merkityksen, oli kuin kukkavihko täynnä erilaisia tuoksuja, pimeys, johon erivärisiä valonsäteitä tunkeutui.

Kun hän joulukuun ensimmäisellä viikolla oli päättänyt lähteä Pariisiin, ei hän lähimainkaan myöntänyt, että Irenen oleskelu siellä vaikutti häneen. Hän ei ollut ehtinyt olla Pariisissa kahta päivää, kun hän jo myönsi, että halu nähdä Ireneä oli ollut ainakin puolet lähdön syystä. Englannissa ihminen ei myönnä sitä, mikä on luonnollista. Hän oli ajatellut, että saattaisi olla hyvä puhella Irenelle huoneiston vuokraamisesta ja muista asioista, mutta Pariisissa hän heti ymmärsi asian paremmin. Koko kaupungin yllä oli jonkinlainen hohde. Kolmantena päivänä hän kirjoitti Irenelle ja sai vastauksen, joka mieluisasti värisytti hänen hermojaan:

»Paras Jolyon!

Tulee olemaan ihanaa tavata teitä.

Irene.»

Hän suuntasi kulkunsa Irenen hotelliin eräänä kirkkaana päivänä mielessä samanlainen tunne, jota hän usein oli kokenut mennessään katsomaan jotakin ihailemaansa taulua. Ei kukaan nainen, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ollut koskaan herättänyt hänessä tuota erikoista, sekä aistillista että samalla kuitenkin persoonatonta tunnetta. Hän oli menossa istumaan ja antamaan silmäinsä nauttia, ja hän tulisi takaisin tuntematta Ireneä sen paremmin, mutta olisi valmis taas huomenna menemään ja antamaan silmäinsä nauttia. Sellainen oli hänen tunteensa, kun Irene tuli hänen luokseen erään jokivarren hotellin haalistuneessa ja koristellussa pikku salongissa, edellään asiapoika, joka lausui sanan »Madame» ja katosi. Irenen kasvot, hymy, ruumiin paino olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut, ja ilme hänen kasvoillaan sanoi selvästi: »Ystävä!»

»No niin, mitä uutisia, maanpakolaisraukka?» kysyi Jolyon.

»Ei mitään.»

»Eikö Soamesista kuulu mitään?»

»Ei mitään.»

»Olen vuokrannut huoneistonne, ja hyvänä isännöitsijänä tuon teille vähän rahaa. Mitä pidätte Pariisista?»

Näitten kysymysten aikana hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hienoja ja herkkiä huulia — alahuuli kaartui ihan vähän ylöspäin, ylähuuli kosketti toisessa suupielessä melkein huomaamatonta hymykuoppaa. Oli kuin hän olisi huomannut naisen siinä, mikä tähän asti oli ollut eräänlainen pehmeä ja hengittävä kuvapatsas, jota hän oli melkein persoonattomasti ihaillut. Irene myönsi, että oli vähän vaikeata olla yksin Pariisissa, ja kuitenkin Pariisi oli niin täynnä elämää, että hän usein tunsi sen vaarattomaksi kuin erämaan. Sitäpaitsi eivät englantilaiset olleet suosiossa juuri nyt.

»Se tuskin pitää paikkaansa teihin nähden», sanoi Jolyon, »te olette ranskalaisten makuun.»

»Sillä on haittansa.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Nyt teidän pitää antaa minun saatella teitä niin kauan kuin olen täällä. Aloitamme huomenna. Tulkaa syömään päivällistä minun mieliravintolaani, ja sitten lähdemme Opéra-Comiqueen.»

Se oli jokapäiväisten kohtaamisten alku.

Jolyon totesi pian, että niille, jotka tahtovat pysyttää tunteensa tasapainossa, Pariisi on sekä ensimmäinen että viimeinen paikka, missä voi olla ystävyyssuhteissa kauniin naisen kanssa. Selviytynyt tunne lähti kuin lintu lentoon hänen sydämestään, laulaen: »Elle est ton rêve! Elle est ton rêve! Väliin se tuntui luonnolliselta, väliin hullunkuriselta — huono tapaus ikämiehen rakastumista! Oltuaan kerran karkoitettuna yhteiskunnasta hän ei koskaan ollut tosissaan välittänyt sovinnaisesta moraalista, mutta ajatus rakkaudesta, johon Irene ei voisi koskaan vastata — kuinka hän voisi, kun otti huomioon Jolyonin iän — tuskin nousi alitajunnan yläpuolelle. Irenen hukkaan kuluva ja yksinäinen elämä suretti häntä niinikään suuresti. Huomatessaan olevansa jokin lohdutus Irenelle ja nähdessään, kuinka tämä nautti heidän monista pikku retkistään, hän ystävällisesti varoi sanomasta tai tekemästä mitään, mikä olisi voinut tärvellä tuon ilon. Oli kuin olisi saanut nähdä kuihtuvan kasvin juovan vettä, kun näki Irenen hänen seurassaan. Mikäli he tiesivät, ei Irenen osoitetta tuntenut kukaan muu kuin Jolyon, hän oli outo Pariisissa ja Jolyon vain vähän tunnettu, niin että kaikkinainen varovaisuus näytti turhalta heidän kävelyillään, keskusteluissaan, konsertti, teatteri ja museomatkoillaan, pikku päivällisillään, retkillään, joitten päämääränä oli Versailles, St. Cloud, vieläpä Fontainebleau. Ja aika kului — tuollainen täyteläinen kuukausi ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mikä hänen nuoruudessaan olisi ollut mieletön intohimo, oli nyt kenties yhtä syvä tunne, mutta paljon lempeämpi, ihailun, toivottomuuden ja eräänlaisen ritarillisuuden lauhduttama suojelevaksi toveruudeksi — tunne, joka pysyi aisoissa ainakin niin kauan kun Irene oli hänen seurassaan, hymyilevänä ja onnellisena heidän ystävyydestään ja Jolyonin silmissä yhä kauniimpana ja henkisesti antavampana. Sillä Irenen elämänfilosofia näytti käyvän ihailtavan hyvin yhteen hänen omansa kanssa, sitä johti tunne enemmän kuin järki, se oli ironisen epäilevä, herkkä kauneudelle, melkein intohimoisen inhimillinen ja suvaitsevainen, kuitenkin valmis vaistomaiseen kovuuteen, mihin hän miehenä vähemmässä määrin kykeni. Ja koko tämän toverillisen kuukauden aikana hän ei koskaan ollut kokonaan kadottanut tuota tunnetta, joka oli ollut hänen mielessään, kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt tapaamaan Ireneä kuin ihailtua taideteosta, tuota melkein persoonatonta nautintoa. Tulevaisuus — nykyisyyden leppymätön vastine — sitä hän ei vielä tahtonut kohdata peläten käytöksensä rauhallisuuden siitä katkeavan, mutta hän suunnitteli tämän ajan uudistamista vielä ihastuttavammissa paikoissa missä aurinko on kuuma ja missä on paljon ihmeellistä nähtävänä ja maalattavana. Loppu tuli äkkiä tammikuun kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin saapui sähkösanoma:

»Liittynyt vapaaehtoisiin. — Jolly.»

Jolyon sai sen juuri ollessaan lähdössä Louvreen tapaamaan Ireneä. Se oli hänelle aikamoinen isku. Täällä hän vietti aikaansa lootusta syöden, ja sillävälin hänen poikansa, jonka filosofi ja johtaja hänen olisi pitänyt olla, oli ottanut tuon tärkeän askeleen kohti vaaraa ja vaikeuksia, kenties kuolemaakin. Hän oli sieluaan myöten levoton huomatessaan äkkiä, kuinka Irene oli kietoutunut hänen olemuksensa juuriin saakka. Nyt, eron edessä, ei side heidän välillään — sillä siitä oli tullut side — enää ollut persoonaton luonteeltaan. Jolyon huomasi, että tyven yhteinen nauttiminen asioista oli ainiaaksi päättynyt. Hän näki tunteensa sellaisena kuin se oli, ja se häikäisi häntä. Se oli kenties naurettava, mutta niin todellinen, että sen ennemmin tai myöhemmin täytyi ilmaista itsensä. Ja nyt hänestä tuntui, että hän ei voinut, ei saanut tehdä mitään tällaista ilmoitusta. Jollyn uutinen oli armottomana välissä. Hän oli ylpeä poikansa teosta, ylpeä siitä, että Jolly aikoi mennä taistelemaan maansa puolesta, sillä Jolyoninkin buurilaismielisyyteen oli Musta Viikko jättänyt jälkensä. Ja niin asia päättyi ennenkuin se oli alkanutkaan! No niin, onneksi hän ei ollut vielä pienimmälläkään eleellä ilmaissut itseään!

Tullessaan Louvreen hän näki Irenen seisovan »Madonna luolassa»taulun edessä viehättävänä, ajatuksiinsa vaipuneena, hymyilevänä ja itsetiedottomana. »Enkö enää saa nähdä tätä», ajatteli hän. »Se on luonnotonta, niin kauan kun hän tahtoo, että saisin nähdä hänet.» Hän seisoi huomaamattomana katsellen Ireneä, kooten muistiinsa hänen kuvansa ja kadehtien taulua, jota Irene niin kauan tutki. Kahdesti Irene käänsi päänsä ovea kohti, ja hän ajatteli: »Se tarkoitti minua.» Vihdoin hän astui näkyviin.

»Katsokaa!» sanoi hän.

Irene luki sähkösanoman, ja Jolyon kuuli hänen huokaavan.

Tuo huokaus myös tarkoitti häntä! Hänen asemansa oli todellakin julma! Ollakseen kunniallinen poikaansa kohtaan hänen piti vain pudistaa Irenen kättä ja lähteä. Ollakseen kunniallinen sydämensä tunnetta kohtaan hänen piti ainakin ilmaista Irenelle tuo tunne. Voisiko Irene ymmärtää, ymmärtäisikö hän Jolyonin hiljaisuutta hänen katsellessaan taulua?

»Minä pelkään, että minun täytyy lähteä heti kotiin», sanoi hän viimein. »Tulen kaipaamaan tätä kaikkea kauheasti.»

»Niin tulen minäkin, mutta tietysti teidän pitää lähteä.»

»No niin!» sanoi Jolyon ja ojensi kätensä.

Kun hän kohtasi Irenen katseen, valtasi melkein ylivoimainen tunneaalto hänet.

»Sellaista on elämä!» sanoi hän. »Pitäkää huolta itsestänne, rakas!»

Hän tunsi herpautumista jaloissaan, ikäänkuin aivot olisivat kieltäytyneet antamasta lähtökäskyä. Ovessa hän näki Irenen kohottavan kättään ja koskettavan sormenpäitään huulillaan. Hän nosti hattua juhlallisesti eikä enää katsonut taakseen.

7. DARTIE DARTIEA VASTAAN

Oikeusjuttu Dartie — Dartie, koskeva niitten avio-oikeuksien palautusta, joiden suhteen Winifred sydämessään oli niin syvästi päättämätön, oli kieltäytymispykälään nojautuen menossa tuomiopäiväänsä kohti. Tämä ei tullut ennenkuin oikeus oli lopettanut istuntonsa ennen joulua, mutta asia oli kolmantena listalla uuden istuntokauden alkaessa. Winifred vietti joulunsa hiventä suurellisemmin kuin ennen, erojuttu lukittuna avorintaiseen poveensa. James oli erikoisen antelias hänelle tänä jouluna osoittaen sillä tavoin myötätuntoaan ja huojennustaan, kun tyttären avioliitto tuon »kalliin lurjuksen» kanssa nyt oli purkautumassa, myötätuntoaan, jota hänen vanha sydämensä tunsi, mutta jota hänen vanhat huulensa eivät voineet ilmaista.

Dartien katoaminen teki valtiolainaosakkeitten laskusta verraten pienen asian, ja mitä skandaaliin tulee — hänen vilpitön vihamielisyytensä tuota miestä kohtaan ja se kasvava merkitys, minkä omaisuus valtaa maineen rinnalla todellisessa Forsytessa, joka on jättämäisillään tämän maailman, olivat rauhoittavana lääkkeenä mielelle, jolta kaikki viittaukset asiaan (paitsi hänen omansa) tarkasti pidätettiin. Lakimiehenä ja isänä hän eniten pelkäsi sitä, että Dartie voisi äkkiä palata ja totella oikeuden haastetta sitten kun sen aika tuli. Siitäpä tulisi kaunis sekasotku! Pelko kalvoi hänen mieltään siinä määrin, että antaessaan Winifredille isonpuoleisen pankkiosoituksen joululahjaksi hän sanoi: »Se on pääasiassa tuota miestä varten, että hän vain pysyisi poissa.» Se oli tietysti hyvän rahan heittämistä hukkaan, mutta samalla jonkinlainen vakuutus sitä vararikkoa vastaan, joka ei enää uhkaisi häntä, jos vain avioero saataisiin toimeksi. Ja hän kuulusteli Winifrediä ankarasti, kunnes tämä saattoi vakuuttaa, että rahat todella oli lähetetty. Poloinen nainen! — ei ollut niinkään kivutonta lähettää rahoja, jotka kuitenkin löytäisivät tiensä »tuon olennon» korulippaaseen! Soames pudisti päätään kuullessaan asiasta. He eivät olleet tekemisissä Forsyten kanssa, joka järkiperäisen sitkeästi pitäisi kiinni aikeestaan. Teko oli aika vaarallinen, kun ei ollenkaan voinut tietää, miltä tilanne näytti tuolla ulkona. Oikeudessa se kuitenkin näyttäisi hyvältä, ja hän kyllä katsoisi, että Dreamer mainitsisi siitä. »Tahtoisinpa tietää», sanoi hän äkkiä, »minne baletti lähtee Argentinasta.» Hän tahtoi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa virkistää Winifredin muistia, sillä hän tiesi, että sisarella vielä oli heikkoutensa, joskaan ei Dartiea kohtaan, niin ainakin tämän julkinen häpäiseminen oli hänestä vastenmielistä. Vaikka Soames ei ollutkaan halukas osoittamaan ihailua, täytyi hänen myöntää, että Winifred käyttäytyi erinomaisen hyvin noitten kolmen lapsensa keskellä, jotka linnunpoikien tavoin kärkkyivät uutisia isästään — Imogen oli juuri astumassa seuraelämään ja Val hyvin haluton koko asiaan. Hän tunsi, että Val oli koko asian ydin Winifredille, joka epäilemättä rakasti tätä poikaa enemmän kuin muita lapsiaan. Poika voisi vielä panna esteen koko avioeroon. Ja Soames huolehti tarkoin, että jutun valmistava käsittely pysyi veljenpojan korvilta salassa. Hän teki muutakin. Hän pyysi Valin päivälliselle Remove-klubiin, ja pojan ehdittyä sikariin asti otti puheeksi asian, jonka tiesi olevan lähinnä hänen sydäntään.

»Olen kuullut», sanoi hän, »että tahtoisit ruveta pelaamaan poloa Oxfordissa.»

Val hieman kohosi lepoasennostaan.

»Kyllä vain», sanoi hän.

»Niin», sanoi Soames, »se on hyvin kallista lystiä. Isoisäsi ei luultavasti halua suostua siihen, jollei hän saa takeita siitä, ettei hänen maksettavikseen tule muita suuria menoja.» Ja hän vaikeni nähdäkseen, oliko poika ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Valin paksut mustat ripset peittivät hänen silmänsä, mutta hänen suureen suuhunsa ilmaantui hieno irvistys, ja hän mutisi:

»Eno kai tarkoittaa isää.»

»Niin», sanoi Soames. »Pelkään, että asia riippuu siitä, saako hän edelleen olla taakkana vai eikö.» Eikä hän sanonut enempää, vaan jätti pojan miettimään.

Mutta Valin mietteet näinä päivinä koskivat myöskin hopeanharmaata päistärikköä ja tyttöä, joka ratsasti sillä. Vaikka Crum oli kaupungissa ja Val olisi voinut tulla esitetyksi Cynthia Darkille, jos olisi tahtonut, ei Val välittänyt siitä; itse asiassa hän karttoi Crumia ja vietti omalle itselleenkin outoa elämää, paitsi mitä räätälin ja vuokratallin laskuihin tuli. Äitinsä, sisartensa ja nuoren veljensä silmissä hän vietti tämän lomansa »tapaamalla poikia» ja illat hän vetelehti kotona. Päivän aikaan he eivät voineet ehdottaa hänelle mitään, mihin hän ei olisi vastannut: »Ikävä kyllä minun pitää mennä tapaamaan erästä poikaa», ja hänen täytyi keksiä eriskummallisia verukkeita päästäkseen talosta ja taloon takaisin ratsastuspuvussa kenenkään huomaamatta, kunnes, päästyään jäseneksi Goat's-klubiin hän kykeni muuttamaan vaatteet siellä ja pujahtamaan vuokrahevosellaan Richmond Parkiin. Hän salasi kasvavan tunteensa hartaasti. Ei mistään hinnasta hän olisi tahtonut hiiskua »noille pojille», joita hän ei käynyt »tapaamassa», mitään niin naurettavaa hänen omansa ja poikien uskontunnustuksen kannalta. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se nieli hänen muut halunsa. Se tuli vapautuneen nuorison luvallisten ilojen ja hänen itsensä väliin tavalla, joka ehdottomasti oli tekevä hänestä piimäparran Crumin silmissä. Hänellä ei ollut mitään muuta harrastusta kuin pukeutua uusimpaan ratsuasuunsa ja pujahtaa Robin Hillin portille, jolle hopeanharmaa päistärikkö säädyllisesti asteli ennen pitkää, selässään hoikka ja tummatukkainen ratsastajatar, ja sitten he ratsastivat rinnakkain lehdettömissä metsiköissä, puhuen verraten vähän, ratsastaen kilpaa joskus ja joskus pitäen toisiaan kädestä. Useampana kuin yhtenä iltana, tulvehtivan tunteen hetkenä, oli hänen tehnyt mieli kertoa äidilleen kuinka tuo ujo, suloinen serkku oli hiipinyt hänen sydämeensä ja tärvellyt hänen »elämänsä». Mutta katkera kokemus, että kolmeakymmentä viittä vanhemmat ihmiset pilaavat kaiken hauskan, esti häntä kuitenkin. Luultavasti hänen kuitenkin piti käydä collegensa läpi ja Hollyn »astua seuraelämään» ennenkuin he voisivat mennä naimisiin — miksi siis tehdä asioita mutkikkaammiksi niin kauan kun hän sentään saattoi tavata Hollya? Sisaret ovat kiusoittelevia ja epämiellyttäviä olentoja, veli vielä pahempi, ei ollut ketään, jolle uskoutua. Sitäpaitsi tuo inhoittava avioerojuttu! Voi mikä onnettomuus, ettei omannut samanlaista nimeä kuin muillakin ihmisillä oli! Olisipa hänen nimensä vain ollut Gordon tai Scott tai Howard tai jotakin oikein tavallista! Mutta Dartie — ei koko osoitekalenterissa ollut toista! Yhtä hyvin olisi nimenä voinut olla Morkin, sen verran suojaa siitä nimestä oli! Tällä kannalla olivat asiat, kunnes kerran eräänä päivänä tammikuun puolivälissä hopeanharmaa päistärikkö ja sen ratsastajatar eivät saapuneetkaan kohtauspaikalle. Val odotti pakkasessa ja pohti, ratsastaisiko taloon katsomaan. Mutta Jolly saattoi olla kotona, ja tuon pimeän kohtauksen muisto eli vielä tuoreena hänen mielessään. Eihän aina voinut tapella Hollyn veljen kanssa! Niinpä hän kääntyi pettyneenä kaupunkiin ja vietti synkeän illan. Seuraavan päivän aamiaisella hän huomasi, että äidillä oli harvinainen puku yllään ja hattu päässä. Puku oli musta, siinä oli pieni pilke riikinkukon sinistä koristetta, hattu oli suuri ja musta — äiti oli poikkeuksellisen komean näköinen. Mutta kun äiti aamiaisen jälkeen sanoi hänelle: »Tule tänne, Val», ja vei hänet salonkiin, alkoi häntä paikalla ahdistaa levottomuus. Winifred sulki oven huolellisesti ja pyyhki nenäliinalla huuliaan. Val hengitti Parman orvokkien tuoksua, jolla nenäliina oli kostutettu, ja ajatteli: »Onkohan äiti saanut selville tuon Hollyn jutun?»

Äidin ääni keskeytti:

»Aiotko olla minulle kiltti, rakas poikani?»

Val irvisti epäilevästi.

»Tuletko kanssani tänä aamuna —»

»Minun pitää mennä katsomaan —», alkoi Val, mutta jokin äidin kasvoissa keskeytti hänet. »Niin, mutta et suinkaan tarkoita —», sanoi hän.

»Tarkoitan, minun pitää mennä oikeuteen tänä aamuna.» Nyt jo! — tuo kirottu juttu, jonka hän oli melkein onnistunut unohtamaan, kun ei kukaan koskaan puhunut siitä. Hän seisoi itseään säälien ja nyppi pieniä nahanpaloja sormistaan. Sitten hän huomasi, että äidin huulet nytkähtelivät luonnottomasti, ja hän sanoi äkkiä: »Hyvä on, äiti, minä tulen. Senkin riiviöt!» Hän ei tietänyt, mitkä riiviöt, mutta sana tulkitsi tarkalleen molempien tunteet ja palautti jonkinlaisen mielenrauhan.

»Minun kai pitää muuttaa takkia», mutisi hän ja pujahti huoneeseensa. Hän pani »mustan takin» ylleen, valitsi korkeamman kauluksen, pisti helmineulan kravattiinsa ja hienoimmat harmaat säärykset jalkaansa tätä hieman herjaavaa tilaisuutta varten. Hän katseli itseään peilistä ja sanoi: »Paha minut periköön, jos vain näytän jotakin.» Ja hän lähti. Portaitten edessä olivat isoisän vaunut ja äiti turkissaan sen näköisenä kuin olisi matkalla Lord Mayorin vastaanottoon. He istahtivat vierekkäin umpinaisiin vaunuihin, ja koko matkalla Val vain kerran viittasi käsilläolevaan asiaan. »Ei kai tule mitään puhetta helmistä, vai tuleeko?»

»Ei toki», vastasi Winifred, »tänään tulee olemaan vallan vaaratonta. Isoäitisi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta minä en antanut. Ajattelin, että sinä kyllä pidät huolen minusta. Sinä olet niin hauskan näköinen, Val. Nosta kauluksesi vähän korkeammalle takaa — kas noin.»

»Jos he vain kohtelevat sinua pahoin —», aloitti Val.

»Oi, eivät toki. Aion olla hyvin levollinen. Se on ainoa keino.»

»Ei suinkaan minun vain tarvitse todistaa tai mitään sellaista?»

»Ei, kultaseni, se asia on kyllä selvitetty jo.» Ja hän taputti Valin kättä. Äidin päättäväinen ilme asetti myrskyn Valin rinnassa, ja hän veti aikansa kuluksi hansikkaita käteen ja pois. Hän huomasi nyt ottaneensa parin, joka sääryksien kannalta oli väärä — niitten olisi pitänyt olla harmaat, mutta ne olivatkin tummanruskeat hirvennahkakäsineet — eikä hän voinut päättää, pitäisikö ne vai ottaisiko pois. He tulivat perille pian kymmenen jälkeen. Val näki oikeussalin ensimmäistä kertaa, ja rakennus tehosi häneen heti.

»Kautta Juppiterin», sanoi hän, kun he astuivat halliin, »tännehän mahtuisi neljä tai viisi hyvää tenniskenttää.»

Soames odotti heitä joittenkin portaitten juurella.

»Siinähän olette», sanoi hän antamatta kättä, ikäänkuin tapaus olisi tehnyt heidät liian tutuiksi sellaisia muodollisuuksia varten. »Se on Happerley Browne, sali I. Meidän vuoromme on ensimmäiseksi.»

Ylinnä Valin mielessä häilähteli samanlainen tunne, jota hän oli kokenut joutuessaan syöttäjäksi kriketissä, mutta hän seurasi äitiään ja enoaan uskollisesti katselematta ympärilleen enempää kuin oli välttämätöntä ja ajatellen, että talo haisi »tunkkaantuneelta». Ihmisiä näytti kurkistelevan joka paikasta, ja hän kosketti Soamesin hihaa.

»Kuules, eno, et kai päästä noita inhoittavia sanomalehtiä sisään, vai kuinka?»

Soames vilkaisi häneen sivusta tavalla, joka oli sulkenut monelta suun oikeaan aikaan.

»Sisään tästä», sanoi hän. »Sinun ei tarvitse ottaa turkkia pois, Winifred.»

Val astui sisään heidän jäljissään närkästyneenä ja pää pystyssä. Tässä kirotussa luolassa jokainen — ja niitä oli sangen paljon — näytti istuvan kaikkien muitten sylissä, vaikka itse asiassa penkkirivit erottivat heidät toisistaan, ja Valilla oli tunne, että he voisivat kaikki yhdessä pudota permannolle tuomarien jalkain juureen. Tämä oli kuitenkin vain hetkellinen näky — mahonkia, mustia viittoja, peruukkien valkeita läiskiä ja kasvoja ja papereita, kaikki vain salamyhkäisyyttä ja kuiskailua — ennenkuin hän istahti äitinsä viereen eturiviin, selkä päin tuota kaikkea, iloisena äidin Parman orvokeista ja ottaen hansikkaansa lopullisesti pois. Äiti katsoi häneen, ja hän ymmärsi äkkiä, että äiti todella oli tarvinnut hänet viereensä, ja että hän merkitsi tässä asiassa jotakin. Hyvä oli! Hän näyttäisi heille! Hän suoristi selkänsä, pani jalat ristiin ja tuijotti tutkimattomasti sääryksiinsä. Mutta sitten juuri eräs ukkeli, jolla oli viitta ja peruukki ja joka kauheasti muistutti hassunkurista vanhaa akkaa, tuli ovesta ja astui vastapäätä olevaan korkeaan penkkiin, ja Valin piti nopeasti asettaa jalkansa vierekkäin ja nousta seisomaan kaikkien muitten mukana.

»Dartie versus Dartie!»

Valista tuntui sanomattoman vastenmieliseltä kuulla nimeään noin huudettavan julki! Ja huomatessaan äkkiä, että joku lähellä hänen takanaan alkoi puhua hänen perheestään, hän koetti vääntää kasvonsa ympäri ja näki vanhan peruukkipäisen otuksen, joka puhui ikäänkuin nielaisten omat sanansa — hullunkurisen näköinen vanha sälli, jonkalaisia hän oli nähnyt kerran tai pari syömässä päivällistä Park Lanessa ja kallistelemassa lasia. Hän tiesi nyt, mistä tuollaisia ukkoja »kaivettiin esiin». Kaikesta huolimatta tuo vanha sälli tenhosi hänet kokonaan, ja hän olisi jatkanut tuijotustaan, jollei äiti olisi koskettanut hänen käsivarteensa. Kun hänen nyt oli pakko tuijottaa vain eteensä, hän kiinnitti sensijaan katseensa edessään olevaan tuomariin. Miksi piti tuon vanhan »urheilijan», jolla oli ivallinen suu ja vikkelästi liikkuvat silmät, saada sekaantua heidän yksityisasioihinsa — eikö hänellä ollut omia asioita, juuri yhtä paljon ja luultavasti juuri yhtä ilkeitä? Ja Valissa liikehti sairauden tavoin koko hänen ihmisluokkansa syvälle juurtunut individualismi. Ääni hänen takanaan sanoi; »Erimielisyyksiä raha-asioissa — tuhlausta vastaajan taholla» (Mikä sana! Oliko vastaaja hänen isänsä?) — »tilanne kiristynyt — herra Dartie paljon poissa. Asiakkaani on kaikin tavoin koettanut — ja hänellä oli siihen oikeus, kuten teidän ylhäisyytenne tulee myöntämään — ehkäistä elintapoja, jotka olisivat vieneet vararikkoon — uhkapeliä ja vedonlyöntejä kilparadalla —» (»Se on oikein», ajatteli Val, »jatka pois vain!») »Ratkaisu sattui lokakuun alussa, jolloin vastaaja kirjoitti tämän kirjeen klubistaan.» Val suoristautui tuolissaan ja hänen korviaan alkoi polttaa. »Tarjoudun lukemaan sen ja tekemään siihen ne korjaukset, jotka ovat tarpeen, herra kirjoittaja kun on ollut — sanommeko syömässä päivällistä, teidän armonne?»

»Senkin vanha peto!» ajatteli Val punastuen syvemmin. »Vielä sinä tässä yrität olla sukkela!»

»'Sinä et enää saa tilaisuutta loukata minua omassa talossani. Minä lähden maasta huomisaamuna. Peli on päättynyt'» — lausetapa, joka ei ole tavaton niitten kesken, joilla ei ole ollut huomattavaa menestystä.»

»Senkin ilkeä pöllö!» ajatteli Val ja punastui syvemmin.

»'Olen kyllästynyt sinun solvauksiisi'. Asiakkaani voi kertoa teidän armollenne, että nämä niin sanotut solvaukset eivät olleet sen kummempia, kuin että hän oli sanonut miehensä olevan »viimeinen raja» — hyvin lievä sananmuoto, uskallan väittää, kaikissa tapauksissa.»

Val vilkaisi sivusta äitinsä liikkumattomia kasvoja. Silmissä oli takaaajetun ilme. »Äiti parka», ajatteli hän ja kosketti äidin käsivartta omallaan. Ääni heidän takanaan jylisi edelleen.

»'Aion ruveta elämään uutta elämää. — M.D.'»

»Ja seuraavana päivänä, teidän ylhäisyytenne, vastaaja lähti höyrylaivassa Tuscarora Buenos Airesiin. Sen koommin emme ole saaneet häneltä muuta kuin sähköteitse kieltävän vastauksen kirjeeseen, jonka asiakkaani kirjoitti seuraavana päivänä suuren tuskan vallassa pyytäen häntä palaamaan kotiin. Teidän ylhäisyytenne luvalla kutsun nyt rouva Dartien todistaja-aitioon.»

Kun äiti nousi, oli Valilla hirvittävä halu nousta myös ja sanoa: »Kuulkaa nyt! Minä aion katsoa, että kohtelettekin häntä kunnollisesti.» Hän hillitsi kuitenkin halunsa, kuuli äitinsä aikovan sanoa »totuuden, koko totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden», ja katsahti ylös. Äiti näytti komealta turkissaan, suuri hattu päässä, heikko puna poskipäissä, levollisena, asiallisena, ja Val oli ylpeä nähdessään hänen tuollaisena seisovan kaikkien noitten »kirottujen lakimiesten» edessä. Kuulustelu alkoi. Val, joka tiesi, että tämä oli vain avioeron alkuvalmistelua, seurasi melkein hilpeänä kysymyksiä, jotka olivat niin asetetut, että niistä väkisinkin sai sen käsityksen, että äiti todella tahtoi isän takaisin. Hänestä tuntui, että he »hienosti petkuttivat vanhoja peruukkeja». Ja hänelle oli hyvin epämieluisa yllätys, kun tuomari äkkiä sanoi:

»Minkätähden miehenne jätti teidät — ei sentään siksi, että sanoitte häntä 'viimeiseksi rajaksi', kyllähän sen tiedätte?»

Val näki enonsa nostavan silmänsä todistaja-aitioon, vaikka hänen kasvonsa eivät muuten liikkuneet, kuuli paperin kahinaa takanaan, ja vaisto sanoi hänelle, että tulos oli vaarassa. Olivatko Soames eno ja tuo vanha sälli tuolla takana pilanneet koko asian? Äiti puhui hieman venytellen.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta sitä oli kestänyt jo kauan.»

»Mitä oli kestänyt?»

»Erimielisyyttämme raha-asioissa.»

»Mutta rahat olivat teidän. Väitättekö, että hän jätti teidät parantaakseen asemaansa?»

»Peto! Vanha peto, ei mitään muuta kuin peto!» ajatteli Val äkkiä. »Hän vainuaa, että tässä on koira haudattuna — hän koettaa päästä totuuden jäljille!» Ja hänen sydämensä seisahtui. Jos — jos hän pääsee, huomaa hän tietysti, että äiti ei tosissaan tahdo isää takaisin. Äiti puhui taas, hieman ylhäisempään sävyyn.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta ymmärrättehän, että olin kieltäytynyt antamasta hänelle enemmän rahaa. Kesti kauan ennenkuin hän uskoi, mutta viimein hän sen teki — ja silloin —»

»Minä ymmärrän, olitte kieltäytynyt. Mutta te olette lähettänyt hänelle rahaa sittemmin.»

»Teidän ylhäisyytenne, tahdoin hänet kotiin?»

»Ja luulitteko, että sillä saisitte hänet tulemaan?»

»Minä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, tein isäni neuvon mukaan.»

Jokin tuomarin kasvoissa, paperin kahinassa hänen takanaan ja enon jalkojen äkillisessä asettumisessa päällekkäin ilmaisi Valille, että äiti oli vastannut aivan kuin pitikin. »Hän osaa!» ajatteli poika. »Jumaliste, mitä humpuukia tämä kaikki on!»

Tuomari puhui taas:

»Vielä yksi kysymys, rouva Dartie. Pidättekö miehestänne vielä?»

Valin kädet, jotka riippuivat velttoina selässä, puristuivat nyrkkiin. Mitä syytä tuomarilla oli tehdä asioita äkkiä niin inhimillisiksi? Panna nyt äiti puhumaan omasta sydämestään ja sanomaan asioita, joita hän ei kenties itsekään tietänyt, kaikkien näiden ihmisten aikana! Se ei ollut kunniallista. Äiti vastasi aika hiljaa: »Pidän, teidän ylhäisyytenne.» Val näki tuomarin nyökäyttävän päätään. »Jospa voisin takoa päätäsi niin, että tietäisit!» ajatteli hän herjaten, kun äiti tuli takaisin hänen viereensä. Sitten seurasi todistuksia isän lähdöstä ja jatkuvasta poissaolosta — eräs heidän omista palvelustytöistään esiintyi todistajana, mikä Valista oli erikoisen typerää. Puhuttiin paljon, kaikki pötyä, sitten tuomari julisti paluuhaasteen ja he nousivat lähteäkseen. Val meni ylös äitinsä jäljissä leuka jämeänä, katse maassa, tehden kaikkensa halveksiakseen joka-ainoata. Äidin ääni herätti hänet käytävässä vihaisesta turtumuksesta.

»Sinä käyttäydyit niin hyvin, rakas. Oli sellainen huojennus, kun olit mukana. Enosi ja minä menemme nyt lounaalle.»

»Hyvä on», sanoi Val, »sittenhän minä ehdin käydä tapaamassa tuota toveria.» Ja hän erosi äidistään äkisti, juoksi portaita alas ja pääsi ulkoilmaan. Hän hyppäsi ajurin vaunuihin ja ajoi Goat's-klubiin. Hänen ajatuksensa olivat Hollyssa ja siinä, mitä hänen piti tehdä, ennenkuin Jolly ehtisi näyttää tämän kaiken sisarelleen huomispäivän lehdistä.

* * *

Valin lähdettyä Soames ja Winifred suuntasivat kulkunsa Cheshire Cheeseen. Soames oli ehdottanut, että he siellä kohaisivat herra Bellbyn. Tänä aikaisena puolipäivän hetkenä he saisivat olla omassa rauhassaan, ja Winifred oli ajatellut, että olisi »huvittavaa» nähdä tämä maineikas ravintola. Tilatuaan tarjoilijan hämmästykseksi keveän lounaan he odottivat sekä sen että herra Bellbyn tuloa hiljaisina ja uupuneina puolentoista tunnin jännityksestä julkisuudessa. Herra Bellby saapui sitten nenä edellä, yhtä hilpeänä kuin he olivat synkkiä. No, hehän olivat saaneet paluuhaasteen, oliko mitään hullusti?

»Niin kyllä», sanoi Soames kohtalaisen hiljaisella äänellä, »mutta meidän pitää taas ryhtyä hakemaan todistuksia. Sama tuomari kai tulee kuulustelemaan avioero-oikeudessakin, ja silloin näyttää epäilyttävältä, jos käy ilmi, että alun pitäen tiesimme huonosta käyttäytymisestä. Hänen kysymyksensä osoittivat selvään, että hän ei pidä tästä paluuhaastetempusta.»

»Mitä siitä», sanoi herra Bellby iloisesti, »hän unohtaa! Hyvänen aika, hän käsittelee sata muuta juttua ennenkuin asia tulee uudestaan esille. Sitäpaitsi hänen on pakko ennakkotapausten vuoksi myöntää teille avioero, jos todistukset ovat tyydyttävät. Me emme anna hänen tietää, että rouva Dartie tunsi tosiseikat alusta alkaen. Dreamer teki asiansa hyvin sievästi — hänessä oli jotakin isällistä!»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja kunnioittava kumarrus teille, rouva Dartie», jatkoi herra Bellby, »teillä on luontaiset taipumukset todistamiseen. Luja kuin kallio.»

Tässä tarjoilija saapui kantaen kolmea lautasta käsivarrellaan, ja sanoi: »Minä toin teille vanukkaan, sir. Siinä on paljon leivoja tänään.»

Herra Bellby ilmaisi hyväksymisensä lähentäen nenäänsä vatiin. Mutta Soames ja Winifred katselivat pettyneinä kevyttä lounastaan, joka näytti ruskealta, kastikkeen peittämältä massalta. He koskettelivat sitä hienosti haarukallaan toivoen löytävänsä maukkaitten pikku laulajien ruumiit. Alkuun päästyään he kuitenkin huomasivat olevansa nälkäisempiä kuin olivat luulleet, ja he söivät annoksen nauttien kukin lasin portviiniä palan paineeksi. Keskustelu kääntyi sotaan. Soames arveli, että Ladysmith tulisi kukistumaan ja että sota kestäisi vuoden. Bellby arveli, että se päättyisi kesäksi. Kumpikin oli yhtä mieltä siitä, että tarvittaisiin lisää miehiä. Muu ei saanut tulla kysymykseen kuin täydellinen voitto, koska siitä oli nyt tullut kunnia-asia. Winifred palautti puhelun asiallisemmalle pohjalle sanoen, että hän ei tahtoisi avioerojutun tulevan uudestaan esille ennen kesäloman alkamista Oxfordissa, silloin pojat ehtisivät unohtaa asian, ennenkuin lukukausi taas alkaisi. Lontoonkin huvikausi olisi silloin ohi. Lakimies rauhoitti häntä, kuuden kuukauden väliaika oli välttämätön — niitten jälkeen mitä pikemmin, sitä parempi. Nyt alkoi tulla väkeä, ja he lähtivät — Soames Cityyn, Bellby toimistoonsa, Winifred ajurilla Park Laneen kertomaan äidilleen, kuinka hän oli menestynyt. Tulos oli kaiken kaikkiaan ollut niin tyydyttävä, että katsottiin viisaimmaksi ilmoittaa siitä Jamesille, joka tämän jälkeen ei yhtenäkään päivänä jättänyt sanomatta, että hän ei tietänyt tuosta Winifredin asiasta, ei osannut sanoa. Mitä tyhjemmäksi hänen hiekkalasinsa kävi, sitä painavammaksi tuli hänelle maallisten asiain tärkeys ikäänkuin hän olisi ajatellut: »Minun täytyy nyt tehdä kaikkeni ja murehtia oikein, kohta minulla ei ole enää mitään murehdittavaa.»

Hän otti uutisen vastaan nurkuen. Tuo oli uusimuotista asiainmenoa, eikä hän tietänyt! Mutta hän antoi Winifredille pankkiosoituksen sanoen:

»Arvaan, että sinulla on ollut paljon menoja. Sinulla näkyy olevan uusi hattu. Miksi ei Val tule katsomaan meitä?»

Winifred lupasi tuoda hänet päivälliselle pian. Ja kotiin tultuaan hän vetäytyi makuuhuoneeseen, missä sai olla yksinään. Nyt kun mies oli saanut haasteen palata hänen hoitoonsa, tarkoituksena hänen lopullinen karkoittamisensa vaimonsa luota, hän koetti vielä kerran etsiä surullisesta ja yksinäisestä sydämestään selvyyttä siitä, mitä hän itse todella olisi tahtonut.

8. TAISTELUHAASTE

Aamu oli ollut sumuinen, lähellä pakkasasteita, mutta aurinko tuli näkyviin, kun Val riensi kohti Roehampton Gatea, josta hän ratsastaisi tavalliselle kohtauspaikalle. Hänen mielialansa oli nopeassa nousussa. Aamun tapauksissa ei ollut kuitenkaan ollut mitään niin kovin kauheata, ei muuta kuin sitä yleistä häpeää, että heidän yksityiselämänsä rauhaa oli loukattu. »Jos olisimme kihloissa», ajatteli hän, »olisi yhdentekevää, mitä tapahtuisi.» Hän oli itse asiassa kuin inhimillinen yhteiskunta, joka riitelee ja rimpuilee avioliiton tuloksia vastaan ja kiirehtii naimisiin. Ja hän ratsasti poikki Richmond Parkin syksyisen kulon peläten tulevansa liian myöhään. Mutta taaskin hän oli yksinään kohtauspaikalla, ja tämä toinen uskottomuus Hollyn taholta järkytti häntä suunnattomasti. Tänään hän ei voinut lähteä takaisin kohtaamatta Hollya! Hän ratsasti puistosta pois ja kohti Robin Hilliä. Hän ei voinut ymmärtää, ketä hän siellä kysyisi. Entä jos Hollyn isä oli palannut kotiin tai sisar tai veli sattuisi olemaan kotona! Hän päätti pelata ja kysyä ensin kaikkia muita, niin että jos onni olisi suotuisa ja he kaikki poissa kotoa, olisi aivan luonnollista lopuksi kysyä Hollya. Jos taas joku muukin olisi kotona — hän saisi pelastaa nahkansa sanomalla »olleensa ratsastamassa.»

»Vain Holly neiti kotona, herra.»

»Oi, kiitos. Saanko viedä hevoseni talliin? Ja oletteko hyvä ja ilmoitatte — hänen serkkunsa, herra Val Dartien.»

Kun hän palasi, oli Holly hallissa, hyvin punastuvana ja ujona. Hän saattoi Valin kauas toiseen päähän, ja he istahtivat leveälle ikkunapenkille.

»Olen ollut kauhean levoton», sanoi Val matalalla äänellä. »Mikä on hätänä?»

»Jolly tietää ratsastuksestamme.»

»Onko hän kotona?»

»Ei, mutta hän kai tulee kohta.»

»Sitten —!» huudahti Val, heittäytyi eteenpäin ja tarttui tytön käteen. Holly koetti vetää kätensä pois, ei onnistunut, luopui yrityksestä ja katseli häneen totisena.

»Ensiksikin», sanoi Val, »tahtoisin kertoa teille jotakin perheestäni. Isäni, tiedättehän, ei ole oikein — minä tarkoitan, hän jätti äitini ja he koettavat nyt saada hänestä avioeroa ja ovat käskeneet häntä palaamaan kotiin. Te näette tuon kaiken lehdistä huomisaamuna.»

Hollyn silmiä tummensi kauhu ja mielenkiinto, hän pusersi Valin kättä. Mutta Valissa oli pelaaja herännyt, ja hän kiirehti jatkamaan:

»Tietysti se ei vielä ole juuri mitään, mutta minä pelkään, että tulee paljonkin ennenkuin asia on ohi — avioerojutut ovat inhoittavia, tiedättehän. Tahdoin kertoa tämän teille, koska — koska — teidän pitäisi tietää — jos —», ja hän alkoi änkyttää, tuijottaen Hollyn huolestuneisiin silmiin, »jos — jos aiotte olla niin kultainen, että rakastatte minua, Holly. Minä rakastan teitä — vaikka kuinka paljon, ja minä tahtoisin mennä kihloihin!» Hän oli esittänyt asiansa niin mahdottomalla tavalla, että olisi voinut takoa omaa päätänsä, ja sitten hän vaipui polvilleen ja koetti päästä lähemmäksi noita pehmeitä, huolestuneita kasvoja. »Te rakastatte minua — ettekö rakastakin? Jollei, niin minä —». Seurasi hetkinen hiljaisuutta ja jännitystä, niin kauheata, että Val saattoi kuulla ruohon leikkuukoneen äänen ulkoa ruohokentältä, jossa muka arveltiin olevan jotakin leikattavaa. Sitten Holly huojui eteenpäin, hänen vapaa kätensä kosketti Valin tukkaa, ja Val voihkaisi: »Oi, Holly».

Hollyn vastaus oli hyvin hiljainen: »Oi, Val!»

Val oli nähnyt unta tästä hetkestä, mutta aina käskevässä sävyssä, voitollisena nuorena rakastajana, ja nyt hän tunsikin olevansa nöyrä, liikutettu, värisevä. Hän pelkäsi liikahtaa polviltaan, ettei lumous särkyisi ja ettei Holly säikähtäisi ja peruuttaisi omaa antaumustaan — niin vapiseva hän oli siinä Valin syleilyssä, silmät ummessa, Valin huulet lähestymässä omiaan. Hän avasi silmänsä, oli kuin häntä olisi huimannut vähän, ja Val painoi huulensa hänen huulilleen. Äkkiä Val hypähti pystyyn, oli kuulunut askeleita, jonkinlaista hämmästyksen voihkinaa. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään! Mutta pitkät verhot, jotka erottivat ulkohallin sisemmästä, liikkuivat vielä.

»Hyvä Jumala! Mitä se oli?»

Hollykin oli noussut.

»Jolly kai», kuiskasi hän.

Val pusersi päättäväisenä kätensä nyrkkiin.

»All right!» sanoi hän. »Minä en välitä vähääkään nyt, kun olemme kihloissa. Ja hän meni verhojen luo ja veti ne syrjään. Tuolla hallin takan edessä seisoi Jolly, selkä mielenosoituksellisesti käännettynä heihin. Val kulki eteenpäin. Jolly kääntyi häneen.

»Pyydän anteeksi, että kuulin», sanoi hän.

Vaikka kuinka olisi koettanut, ei Val voinut olla ihailematta häntä sinä hetkenä. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat, ääni levollinen, hän näytti hieman ylhäiseltä ikäänkuin olisi toiminut periaatteittensa mukaan.

»No niin», sanoi Val äkkiä, »eihän tämä koske sinuun.»

»Oi», sanoi Jolly, »tulehan tänne.» Ja hän meni hallin poikki. Val seurasi. Työhuoneen ovella hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan, ja Hollyn ääni sanoi:

»Minä tulen mukaan.»

»Ei», sanoi Jolly.

»Kyllä», sanoi Holly.

Jolly avasi oven ja kaikki kolme menivät sisään. Päästyään pieneen huoneeseen he seisoivat jonkinlaisena kolmiona kuluneen turkkilaisen maton kolmella nurkalla, kömpelön suorina, katsomatta toisiinsa, täysin kykenemättöminä näkemään tilanteessa mitään naurettavaa.

Val katkaisi hiljaisuuden.

»Holly ja minä olemme kihloissa.»

Jolly astui taaksepäin ja nojasi ikkunakamanaan.

»Tämä on meidän talomme», sanoi hän. »En aio loukata sinua täällä. Mutta isämme on poissa. Minun on pidettävä huolta sisarestani. Olet käyttänyt sitä seikkaa hyväksesi.»

»Se ei ollut tarkoitukseni», sanoi Val kuumeten.

»Minä luulen, että oli», sanoi Jolly. »Jos se ei olisi ollut tarkoituksesi, olisit puhunut minulle tai odottanut kunnes isäni tulee kotiin.»

»Minulla oli syyni», sanoi Val.

»Mitkä syyt?»

»Ne koskevat perhettäni — olen juuri kertonut ne Hollylle. Tahdon, että hän tietäisi, ennenkuin mitään tapahtuu.»

Jolly muuttui äkkiä vähemmän arvokkaaksi.

»Te olette lapsinulikoita», sanoi hän, »ja te tiedätte sen itsekin.»

»Minä en ole lapsinulikka», vastasi Val.

»Olet kyllä — et kahtakymmentä.»

»No mitä sinä sitten olet?»

»Minä olen kahdenkymmenen», sanoi Jolly.

»Nipin napin, ja joka tapauksessa minä olen yhtä hyvä mies kuin sinä.»

Jollyn kasvot lehahtivat punaisiksi ja synkkenivät sitten. Jokin taistelu oli ilmeisesti käynnissä hänen mielessään, ja Val ja Holly tuijottivat häneen, niin selvästi saattoi tämän taistelun huomata. He kuulivat hänen hengityksensäkin. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät kumman päättäväisiksi.

»Sen saamme nähdä», sanoi hän. »Minä haastan sinua tekemään saman minkä itse aion tehdä.»

»Haastat?»

Jolly hymyili. »Niin», sanoi hän, »minä haastan, ja tiedän erittäin hyvin, ettet sitä tee.»

Paha aavistus singahti läpi Valin sielun — tämä oli kuin hyvin pimeässä ratsastamista.

»Minä en ole unohtanut, että olet tulennielijä», sanoi Jolly hitaasti, »enkä luule, että juuri muuta oletkaan, enkä ole unohtanut sitä, että sanoit minua buurilaismieliseksi.»

Val kuuli omaakin kiihkeätä hengitystään kovemman läähätyksen ja näki Hollyn kasvot kurkoittuneina vähän eteenpäin, hyvin kalpeina, silmät suurina.

»Niin», sanoi Jolly omituisesti hymyillen, »saammepa pian nähdä. Minä aion liittyä valtakunnan vapaaehtoisiin ja haastan sinua tekemään saman, herra Val Dartie.»

Valin pää tärähti. Tämä oli kuin isku silmäin väliin, niin läpeensä odottamaton, niin äärimmäinen ja ruma kesken hänen unelmiaan, ja hän katsoi Hollyyn silmin, jotka äkkiä olivat käyneet liikuttavan villin näköisiksi.

»Istu», sanoi Jolly. »Minä annan sinulle aikaa! Ajattele tarkoin.» Ja hän itse istahti isoisän tuolin käsinojalle.

Val ei istunut, hän seisoi työntäen kädet syvälle housuntaskuihin — nyrkkiin puristetut, värisevät kädet. Päätöksen koko kaameus, kääntyi se sitten suuntaan tai toiseen, kolkutti hänen sydämeensä kaksinkertaisin lyönnein kuin vihainen kirjeenkantaja. Jollei hän ottanut vastaan tuota »haastetta», joutui hän häpeään Hollyn ja tuon nuoren vihamiehensä, hänen petomaisen veljensä silmissä. Jos hän taas ottaisi sen vastaan, voi, silloinhan kaikki katoaisi. Hollyn kasvot, silmät, tukka, suudelmat, jotka olivat vasta juuri alkaneet!

»Minä annan sinulle aikaa», sanoi Jolly taas, »en tahdo olla kohtuuton.»

Ja molemmat katsoivat Hollya. Hän oli peräytynyt kirjahyllyjen luo, jotka ylettyivät kattoon asti, hänen tumma päänsä nojasi Gibbonin Rooman valtakuntaan, hänen silmänsä olivat kiintyneet Valiin jonkinlaisen pehmeän, harmaan tuskan vallassa. Ja hän, jonka havainnon lahja ei ollut kovinkaan suuri, sai äkillisen väläyksen. Holly olisi ylpeä veljestään — tuosta vihollisesta! Hän saisi hävetä Valin vuoksi! Kädet nousivat taskuista kuin vieterien voimasta.

»All right!» sanoi hän. »Valmis olen!»

Hollyn kasvot — oi, ne olivat omituiset! Val näki hänen punastuvan, syöksähtävän eteenpäin. Hän oli tehnyt niinkuin pitikin — Hollyn kasvot loistivat vakavaa ihailua. Jolly nousi ja teki pienen kumarruksen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä läpäisit.»

Toipuen innostuksen puuskasta, joka oli saattanut hänet tähän päätökseen Val katsoi Jollyyn pahanilkisesti ripsiensä takaa. »Hyvä on», ajatteli hän, »sinulla on nyt yksi piste. Minä saan luvan lähteä sotaan, mutta kyllä minä vielä jotenkuten saan hyvitystä.» Ja hän sanoi arvokkaasti: »Olen valmis.»

»Kohtaamme sitten huomenna kello kaksitoista ilmoittautumistoimistossa», sanoi Jolly. Ja hän avasi ikkunan ja lähti terassille saman maailmankatsomuksen mukaan, joka oli saanut hänet vetäytymään pois yllättäessään heidät hallissa.

Valin hämmennys, kun hän nyt jäi yksin tuon olennon kanssa, josta hän oli maksanut näin odottamattoman hinnan, oli ääretön. Mutta »esiintymishalu» oli kuitenkin vielä vallitsevana. Tuo viheliäinen asia piti toki suorittaa tyylikkäästi!

»Saamme ainakin ratsastaa ja ampua tarpeeksemme», sanoi hän, »se on jokin lohdutus.» Ja huokaus, joka tuntui tulevan Hollyn sydämen pohjasta, tuotti hänelle julmaa nautintoa.

»Oh, sota päättyy pian», sanoi hän, »kenties emme edes joudu rintamalle. Minä en välitä, paitsi sinun tähtesi.» Hän olisi poissa tuon inhoittavan avioerojutun tieltä. Jotakin hyvää kaikesta pahasta! Hän tunsi Hollyn lämpimän käden hiipivän omaansa. Jolly luuli estäneensä heitä rakastamasta toisiaan, onnistuiko hän? Val piti käsivarttaan tiukasti Hollyn vyötäisillä luoden häneen lempeitä katseita ripsiensä takaa, koettaen ilahduttaa häntä hymyllään, luvaten tulla katsomaan häntä pian, tuntien olevansa kuusi tuumaa pitempi ja paljon suuremmassa määrässä hänen herransa kuin mitä aikaisemmin oli uskaltanut toivoakaan. Monet kerrat hän suuteli Hollya ennenkuin nousi ratsulleen ja palasi kaupunkiin. Niin nopeasti, vähimmästäkin yllytyksestä kasvaa ja versoo omistamisen vaisto.

9. PÄIVÄLLISET JAMESILLA

Jamesin talossa Park Lanen varrella ei enää pidetty suuria päivälliskutsuja — joka talossa tulee aika, jolloin isäntä ja emäntä eivät enää pysty siihen, jolloin ei enää tarjota yhdeksää lajia kahteenkymmeneen suuhun kahdenkymmenen hienon, valkean rinnuksen yläpuolelle ja jolloin kotikissan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi hänet äkkiä suljetaan sisään.

Niinpä Emily — joka seitsenkymmenvuotiaana olisi vielä mielellään harrastanut vähän juhlaa ja muodikkuutta silloin tällöin — tilasi hieman kiihtyneenä päivällistä kuudelle kahden asemesta, kirjoitti itse erinäisiä vieraskielisiä sanoja korteille ja järjesti kukat — mimoosaa Rivieralta ja valkeita roomalaisia hyasintteja, jotka eivät olleet Roomasta. Muita ei tietenkään olisi läsnä kuin James ja hän itse, Soames, Winifred, Val ja Imogen — mutta hänestä oli hauska kuvitella hieman ja leikkiä mennyttä loistoa. Hän pukeutuikin niin, että James huomautti:

»Mitä varten panet tuollaista yllesi? Vilustut vain.»

Mutta Emily tiesi, että naisten kaulaa lämmittää kahdeksankymmenen vuoden ikään asti halu loistaa paljaana, ja hän vastasi vain:

»Annas kun panen sinulle tuollaisen rinnuksen, joita ostin, James, silloin sinun ei tarvitse vaihtaa muuta kuin housut ja panna samettitakki yllesi, ja sillä hyvä. Val on mielissään, kun olet siisti.»

»Rinnus!» sanoi James. »Aina sinä tuhlaat rahojasi johonkin.»

Mutta hän salli muuttamisen, kunnes hänenkin kaulansa loisti, ja hän mumisi epämääräisesti:

»Minä pelkään, että hän on tuhlaavainen poika.»

Vähän kirkkaampana silmistään, vähän enemmän väriä poskillaan kuin tavallisesti hän istuutui paikalleen saliin odottamaan ovikellon soittoa.

»Olen tehnyt näistä kunnolliset päivälliskutsut», sanoi Emily tyytyväisenä, »ajattelin, että se on hyvää harjoitusta Imogenille — hänen pitää vähän tottua nyt, kun hän astuu seuraelämään.»

James sanoi jotakin epämääräistä ja ajatteli sitä Imogenia, joka kiipesi hänen polvilleen entisinä jouluina ja veti hänen kanssaan rikki paukkukaramelleja.

»Hänestä tulee sievä tyttö», mutisi James, »en ihmettelisi.»

»Hän on sievä», sanoi Emily, »hänen pitäisi joutua hyviin naimisiin.»

»Kaikkea vielä», mutisi James, »hänen on paljon parempi pysyä kotona ja auttaa äitiänsä.» Uusi Dartie viemässä hänen kauniin tyttärentyttärensä olisi hänen loppunsa! Hän ei ollut koskaan oikein antanut anteeksi Emilylle, että Montague Dartie oli puijannut tätä yhtä suuressa määrin kuin häntä itseään.

»Missä Warmson on?» kysyi hän äkkiä. »Tahtoisin lasin madeiraa tänä iltana.»

»Tulee samppanjaa, James.»

James pudisti päätään. »Ei siitä ole mihinkään», sanoi hän. »En minä saa siitä mitään irti.»

Emily kurkoitti eteenpäin omalta puoleltaan tulisijaa ja soitti kelloa.

»Herra tahtoo madeirapullon avattavaksi, Warmson.»

»Ei ei!» sanoi James, ja hänen korvanipukkansa värisivät kiivaasti ja silmät tuijottivat esineeseen, jonka hän yksin näki. »Kuulkaa nyt, Warmson, menkää sisempään kellariin, ja takimmaisen säiliön keskihyllyllä vasemmalla puolella näette seitsemän pulloa. Ottakaa keskimmäinen, mutta älkää ravistako sitä. Se on viimeinen pullo sitä madeiraa, jota sain herra Jolyonilta, kun muutimme tänne — siihen ei ole kajottu, sen pitäisi olla parhaassa kunnossa vielä, mutta minä en tiedä, en osaa sanoa.»

»Hyvä on, sir», sanoi poistuva Warmson.

»Minä säästin sitä kultahäihimme», sanoi James äkkiä, »mutta minun iässäni ei eletä enää kolmea vuotta.»

»Mitä tyhjää, James», sanoi Emily, »älä puhu sellaista.»

»Minun olisi pitänyt mennä hakemaan se itse», mutisi James, »hän luultavasti ravistaa sitä.» Ja hän vaipui hiljaisesti muistelemaan pitkiä hetkiä, jotka hän oli viettänyt avoimien kaasuliekkien, hämähäkinverkkojen ja viinintahrimien korkkien hyvän tuoksun keskellä, hetkiä, jotka olivat kiihdyttäneet hänen ruokahaluaan niin monien juhlien edellä. Tuon kellarin viineihin oli kirjoitettu niiden yli neljänkymmenen vuoden historia, jotka olivat kuluneet siitä hetkestä, jolloin hän tuli tähän Park Lanen taloon nuoren vaimonsa kanssa, ja monien ystävä- ja tuttavasukupolvien, jotka olivat siirtyneet tuntemattomaan, tyhjentyneet hyllyt säilyttivät perhejuhlien muiston — häitten, ristiäisten, suvussa sattuneitten kuolemantapausten. Ja kellari pysyisi siinä vielä hänen mentyään, eikä hän tietänyt, mitä siitä tulisi. Viini kai juotaisiin tai muuten tärveltäisiin, hän ei ihmettelisi!

Hänen poikansa tulo herätti hänet näistä syvistä haaveista, ja Winifred kahden vanhimpansa kanssa seurasi pian mukana.

He menivät pöytään toistensa käsipuolessa — James vei Imogenin, ensiesiintyjän, koska tämä kaunis lapsenlapsi ilahdutti häntä, Soames vei Winifredin ja Emily Valin, jonka silmät kirkastuivat huomatessaan osterit. Tästähän aikoi tulla kunnollinen juhla, samppanjaa ja portviiniä! Ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin senjälkeen, mitä oli tuona päivänä tehnyt ja mikä ei vielä ollut toisten tietona. Ensimmäisen tai toisen lasin jälkeen olisi hauska ravistaa hihastaan tämä pommi, tämä hälyttävä palanen isänmaallisuutta tai pikemminkin tämä henkilökohtaisen uskalluksen näyte — sillä Valin tyydytys siitä, mitä hän oli tehnyt kuningattarensa ja maansa puolesta, oli toistaiseksi kokonaan henkilökohtaista laatua. Hän oli nyt täysiverinen nuori urheilija, erottamattomasti yhteydessä pyssyjen ja hevosten kanssa, hänellä oli oikeus kerskua — eipä siltä, että hän aikoisi tehdä sitä. Hän tekisi ilmoituksensa tyvenesti, kun sattuisi sopiva hiljaisuus. Ja vilkaisten ruokalistaan hän katsoi »Bombe aux fraises»-hetken sopivaksi — sitä syötäessä vallitsisi eräänlainen juhlallisuus. Kerran tai pari ennenkuin päästiin tälle aterian ruusuiselle huipulle hän sattui muistamaan, että isoisälle ei koskaan kerrottu mitään! Mutta ukkelihan joi madeiraa ja näytti voivan mainiosti! Sitäpaitsi hänen pitäisi olla mielissään tästä hyvityksestä kesken avioerojutun häpeää. Vastapäätä istuvan enon näkeminen oli myöskin voimakas yllyke. Eno oli niin kaukana urheilijasta, että maksaisi vaivan nähdä hänen kasvonsa. Sitäpaitsi oli parempi kertoa äidille näin kuin yksityisesti, mikä saattaisi järkyttää heitä molempia. Hänen tuli sääli äitiä, mutta itse asiassa ei voinut vaatia, että hän kovin paljon ajattelisi toisten tunteita, kun hänen itsensä piti erota Hollysta.

Isoisän ääni ehti hänen korviinsa ohuena:

»Val, koetappas vähän madeiraa jäätelösi kanssa. Sellaista et saa yliopistossa.»

Val katseli nestettä, joka hitaasti täytti hänen lasinsa vanhan viinin alkuperäisen öljyn kimallellessa pinnalla, hengitti sen tuoksua ja ajatteli: »Nyt on aika!» Hetki oli suurenmoinen. Hän maistoi viiniä, ja mieluisa hehku levisi hänen jo kuumentuneisiin suoniinsa. Katsellen nopeasti ympärilleen hän sanoi: »Olen tänään liittynyt valtakunnan vapaaehtoisiin, isoisä», ja tyhjensi lasinsa ikäänkuin juoden oman tekonsa maljan.

»Mitä?» Se oli hänen äitinsä lohduton pieni sana.

»Nuori Jolly Forsyte ja minä menimme sinne yhdessä.» »Ethän toki allekirjoittanut?» kuului Soames enon taholta. »Kyllä vain! Me menemme harjoituksiin maanantaina.» »Minä sanoin!» huudahti Imogen.

Kaikki katsoivat Jamesiin. Hän nojautui eteenpäin käsi korvan takana.

»Mitä se on?» sanoi hän. »Mitä Val sanoo? Minä en voi kuulla.»

Emily kumartui eteenpäin ja taputti Valin kättä.

»Sitä vain, että hän on liittynyt vapaaehtoisiin, James, se sopii hänelle hyvin. Univormu tulee pukemaan häntä erinomaisesti.»

»Liittynyt — roskaa!» kuului Jamesin ääni vapisevan kovana. »Te ette näe kahta kyynärää nenäänne pitemmälle. Hänenhän pitää lähteä — tuonne kauas. Mitä, hän joutuu rintamalle ennenkuin tietääkään.»

Val näki Imogenin ihailevat silmät ja äitinsä hiljaisena ja muodikkaana, nenäliina huulten edessä.

Äkkiä eno puhui.

»Sinä olet alaikäinen.»

»Minä otin sen huomioon», hymyili Val, »ja ilmoitin ikäni kahdeksikymmeneksiyhdeksi.»

Hän kuuli isoäidin ihailevan: »No mutta Val, sepä oli rohkea teko!» oli tietoinen siitä, että Warmson kunnioittavasti täytti hänen samppanjalasinsa, ja että isoisän ääni mumisi: »Minä en tiedä mitä sinusta tulee, jos jatkat tähän suuntaan.»

Imogen taputti hänen olkapäätään, eno katsoi häneen sivusta, äiti vain istui liikkumattomana kunnes hänen hiljaisuutensa hellyttämänä Val sanoi:

»Kaikki on niinkuin olla pitää, ja pian ajamme heidät käpälämäkeen. Minä vain toivon, että ehdin vähän olla mukana.»

Hän tunsi olevansa ylpeä, surullinen, kauhistuttavan tärkeä samalla kertaa. Nyt saisi Soames eno ja kaikki Forsytet nähdä, kuinka sitä ollaan urheilijoita. Hän oli todellakin tehnyt jotakin sankarillista ja tavatonta ilmoittaessaan iäkseen kaksi kymmentäyksi.

Emilyn ääni palautti hänet maan pinnalle.

»Älä ota toista lasia, James. Warmson!»

»Kylläpä Timothyllä tullaan hämmästymään!» puhkesi Imogen sanomaan. »Antaisin mitä tahansa, että saisin nähdä heidän kasvonsa. Onko sinulla miekka, Val, vai pistin vain?»

»Mikä sai sinut tähän?»

Enon ääni aiheutti pienen viluntunteen Valin vatsan pohjassa. Mikä sai hänet? Kuinka hän vastaisi siihen? Hän oli kiitollinen isoäidin turvallisesta:

»Minusta se oli hyvin reipas teko. Olen varma, että hänestä tulee komea sotilas, hänellä on juuri sopiva vartalo. Me saamme kaikki olla ylpeitä hänestä.»

»Mitä osuutta nuorella Jolly Forsytella on tässä asiassa? Miksi menitte yhdessä?» kysyi Soames kaamean hellittämättömänä. »En luullut, että olitte ystävät.»

»Emme olekaan», mutisi Val, »mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi.» Hän näki enon katsovan häneen aivan muuttuneena, kuin hyväksyen. Isoisäkin nyökäytti päätään, isoäiti samoin. Kaikki hyväksyivät sen, ettei hän tahtonut olla tätä serkkuaan huonompi. Siihen täytyi olla syy! Val oli hämärästi tietoinen jostakin epäselvästä kohdasta näköpiirinsä ulkopuolella, se oli kuin pyörremyrskyn sijoittumaton keskus. Ja tuijottaen enonsa kasvoihin hän äkkiä näki kummallisena näkynä edessään naisen, jolla oli tummat silmät, kultainen tukka, valkoinen kaula, joka tuoksui hyvältä, ja kauniita silkkipukuja, joita hän hyvin pienenä oli kosketellut mielellään. Kautta Juppiterin, niin! Irene täti! Irene täti oli antanut hänelle suukkoja, ja hän oli kerran puraissut hänen käsivarttaan leikillään, koska hän piti siitä — niin pehmoinen! Isoisä puhui:

»Mitä hänen isänsä tekee?»

»Hän on Pariisissa», sanoi Val huomaten enonsa kasvoilla hyvin omituisen ilmeen, kuin — kuin koiralla, joka murisee.

»Ne taiteilijat!» sanoi James. Tämä hänen sielunsa pohjasta tuleva sana päätti päivällisen.

Kotimatkalla, istuessaan vastapäätä äitiään vaunuissa, Val sai tuntea sankaruuden jälkimakua — se muistutti ylikypsiä hedelmiä.

Äiti sanoi tosin vain, että Valin piti heti mennä räätälilleen ja tilata kunnollinen univormu eikä ottaa mitä tahansa, mikä hänelle annettiin. Mutta Val saattoi huomata, että äiti oli hyvin järkytetty. Hän oli jo aivan vähällä lohduttaa äitiä lausumalla julki ajatuksen, että hän olisi poissa tuon typerän avioeron tieltä. Mutta Imogenin läsnäolo ja tietoisuus siitä, että äiti ei olisi poissa tieltä, hillitsi häntä. Hän oli pahoillaan, kun äiti ei ollut sen ylpeämpi hänestä. Kun Imogen oli mennyt levolle hän uskalsi näyttää tunteitaan.

»Olen kauhean pahoillani, kun minun pitää jättää sinut, äiti.»

»No niin, minun pitää koettaa kestää se. Meidän pitää yrittää hankkia sinulle upseerin valtakirja mahdollisimman pian, silloin pääset vähän helpommille päiville. Onko sinulla mitään tietoa harjoituksista? Val?»

»Ei vähääkään.»

»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa. Sinun pitää huomenna tulla kanssani hankkimaan kaikenlaista mitä tarvitset. Hyvää yötä, suutele minua.»

Tuo pehmeä ja kuuma suudelma silmäinsä välissä ja korvissaan sanat. »Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa», Val istahti polttamaan savukettaan sammuvan valkean ääreen. Innostus oli poissa suuren huomion esineenä olemisen hehku. Koko asia oli kirottu, vihlova piina. »Siellä on sitten tuo poika Jollykin», ajatteli hän ja laahusti portaita ylös, ohi sen huoneen, missä hänen äitinsä puri tyynyään hillitäkseen tuskaansa, joka oli saada hänet nyyhkyttämään.

Ja pian valvoi enää yksi Jamesin päivällisvieraista — Soames, makuuhuoneessaan isän huoneen yläpuolella.

Vai oli tuo Jolyon siis Pariisissa — mitä hän siellä teki? Kierteli Irenen lähettyvillä? Viime tiedonannossaan Polteed oli vihjannut, että pian voisi tapahtua jotakin. Voisiko hän tarkoittaa tätä? Tuo mies — partoineen ja kirotun huvitettuine puhetapoineen — sen vanhan miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» ja ostanut häneltä tuon onnettoman talon. Soames oli aina ollut katkera siitä, että hänen oli pitänyt myydä Robin Hillin talo, ei koskaan antanut anteeksi sedälleen, joka oli ostanut sen, eikä serkulleen, joka asui siinä.

Välittämättä kylmästä hän heitti ikkunan auki ja tuijotti puistoon. Kalsea ja pimeä tammikuun yö, vähän liikenteen ääntä, pakkanen tulossa, paljaat puut, tähti tai pari. »Minä menen tapaamaan Polteedia huomenna», ajatteli hän. »Hyvä Jumala! Minä kai olen hullu, kun vielä tahtoisin hänet takaisin. Tuo mies! Jos? Huh! Ei!»

10. BALTHASAR KOIRAN KUOLEMA

Jolyon, joka oli yöllä tullut Calais'sta, saapui Robin Hilliin sunnuntaiaamuna. Hän ei ollut lähettänyt mitään ilmoitusta tulostaan ja käveli asemalta astuen omalle alueelleen viidakon portin kautta. Tullessaan penkille, joka oli tehty vanhasta kaatuneesta puunrungosta, hän istahti pantuaan ensin päällystakkinsa penkille. »Reumatismia!» ajatteli hän, »siihen rakkaus päättyy tällä iällä.» Ja äkkiä Irene näytti olevan hyvin lähellä, yhtä lähellä kuin tuona päivänä, jolloin he olivat yhdessä retkeilleet Fontainebleaussa ja istahtaneet rungolle syömään lounasta. Kummitusmaisen lähellä! Hänen sieraimiinsa tunkeutui tuoksua, jota kalpea, siivilöity auringonpaiste houkutteli esiin pudonneista lehdistä. »Olen iloinen, ettei ole kevät», ajatteli hän. Mahlan tuoksu, lintujen laulu, kukkien puhkeaminen olisi tehnyt tämän kaiken sietämättömäksi. »Toivottavasti ehdin voittaa asian ennen kevättä, minä vanha hupsu!» Ja hän otti takkinsa ja käveli eteenpäin. Hän kulki lammikon ohi ja nousi hitaasti mäenrinnettä. Lähellä ylintä kohtaa tervehti häntä käheä haukunta. Ruohokentällä saniaismetsän lähellä oli hänen vanha koiransa Balthasar. Koira, jonka himmeät silmät luulivat isäntää vieraaksi, varoitti maailmaa hänestä. Jolyon vihelsi erikoisella tavallaan. Tältäkin yli sadan yardin etäisyydeltä hän saattoi nähdä heräävän tuntemisen merkit lihavassa, ruskean ja valkeankirjavassa ruumiissa. Vanha koira nousi seisomaan, ja selän yli kiinteästi käpertynyt häntä alkoi heikosti, mutta kiihkeästi heilua, sitten Balthasar lähti taapertelemaan eteenpäin, otti vauhtia ja katosi saniaismetsän reunan taakse. Jolyon luuli kohtaavansa sen veräjällä, mutta Balthasaria ei näkynyt, ja hän kääntyi hieman levottomana saniaismetsään. Siellä vanha koira makasi kyljellään, katsoen häneen silmin, jotka jo olivat lasimaiset.

»Mikä on, ukko ressuni?» huudahti Jolyon. Balthasarin kihara ja tuuhea häntä pääsi vielä vähän liikkumaan, sen himmenevät silmät näyttivät sanovan: »Minä en voi nousta, herra, mutta olen iloinen, kun saan nähdä teidät.»

Jolyon polvistui, hänen kovin sumentuneet silmänsä tuskin saattoivat nähdä, kuinka koiran kylki hitaasti lakkasi nousemasta ja laskemasta. Hän kohotti koiran päätä vähän — se oli hyvin raskas.

»Mikä on, hyvä poika? Mihin sinua on sattunut?» Häntä heilahti vielä kerran, sitten katosi silmistä elämän ilme. Jolyon siveli kädellään tuota elotonta, lämmintä ruumista. Siinä ei näkynyt mitään — isännän paluun aiheuttama mielenliikutus vain oli seisauttanut sydämen tuossa lihavassa ruumiissa. Jolyon saattoi tuntea kuonon, missä pari vaaleata harjasta kasvoi, kylmenevän hänen huuliaan vastaan. Hän viipyi muutamia minuutteja polvillaan, käsi tuon jäykistyvän pään alla. Ruumis oli hyvin raskas, kun hän kantoi sen toiseen päähän kenttää, siihen oli ajautunut lehtiä, ja hän peitti Balthasarin niillä. Oli tuuletonta, ja lehdet suojelisivat ruumista uteliailta katseilta iltapäivään asti. »Minä hautaan Balthasarin itse», ajatteli hän. Oli kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun hän toi tuon pienen pennun taskussaan St. John's Woodin taloon! Omituista, että vanhan koiran piti kuolla juuri nyt! Oliko se enne? Portilla hän kääntyi katsomaan tuota punaruskeata kasaa, sitten hän kulki hitaasti taloa kohti, kurkku hyvin paksuna.

June oli kotona, hän oli tullut suoraa päätä saatuaan tiedon Jollyn ilmoittautumisesta vapaaehtoisiin. Jollyn isänmaallisuus oli voittanut hänen myötätuntonsa buureja kohtaan. Talon mieliala oli omituinen ja jakautunut, kun Jolyon tuli sisään ja kertoi Balthasarin kuolemasta. Uutisella oli yhdistävä vaikutus. Side menneisyyteen oli katkennut — koira Balthasar! Kaksi heistä ei voinut muistaa mitään ennen Balthasarin aikoja, Junelle koira edusti isoisän viimeisiä vuosia, Jolyonille tuota taloudellisten vaikeuksien ja esteettisen kamppailun aikaa ennenkuin hän taas oli päässyt isänsä rakkauden ja varallisuuden valtakuntaan. Ja nyt koira Balthasar oli poissa!

Iltapäivällä hän ja Jolly ottivat kuokan ja lapion ja lähtivät kentälle. He valitsivat paikan lähellä tuota punaruskeata kasaa, niin ettei heidän tarvinnut kantaa sitä kauas, leikkasivat turpeen huolellisesti pois ja alkoivat kaivaa. He kalvoivat hiljaa kymmenen minuuttia ja lepäsivät sitten.

»No niin, ukkoseni», sanoi Jolyon, »sinusta siis tuntui, että sinun piti?»

»Niin», vastasi Jolly. »Tietenkään minun ei tee mieli, ei hiukkaakaan.»

Kuinka tarkalleen nuo sanat kuvastivatkaan Jolyonin omaa mielentilaa!

»Minä ihailen sinua siitä, poikaseni. En usko, että olisin tehnyt sitä sinun iälläsi — liiaksi Forsyte, pelkään. Mutta minä luulen, että laji heikkenee joka sukupolvelta. Sinun poikasi, jos sellaisen saat, voi olla puhdas altruisti, kuka tietää?»

»Silloin hän ei ainakaan tulisi minuun, isä, minä olen kauhean itsekäs.»

»Et toki, hyvä mies, tämä osoittaa selvästi, ettet ole.» Jolly ravisti päätään, ja he kaivoivat taas.

»Kummallinen on koiran elämä», sanoi Jolyon äkkiä. »Ainoa nelijalkainen, jossa on epäitsekkyyden alkeita ja vähän tietoa Jumalasta?»

Jolly katsoi isäänsä.

»Uskotko sinä Jumalaan, isä? Sitä en ole koskaan tietänyt.» Saadessaan niin tutkivan kysymyksen eräältä, jolle ei voinut vastata keveästi, Jolyon pysähtyi hetkeksi. Kaivaminen tuntui hänen selässään.

»Mitä tarkoitat Jumalalla?» sanoi hän. »On kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Toinen on tuntematon, luova prinsiippi — siihen uskotaan. Ja toinen on epäitsekkyyden summa ihmisessä — siihen tietenkin uskotaan.»

»Minä ymmärrän. Kristus jää silloin ulkopuolelle, eikö niin?»

Jolyon tuijotti häneen. Kristus, noiden molempien käsitysten yhdistäjä! Lasten ja imeväisten suusta! Tässä vihdoinkin oikeaoppisuuden tieteellinen selitys! Kristuksen elämän ylevä runo oli ihmisen yritys yhdistää nuo kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Ja koska ihmisen epäitsekkyyden summa oli osa tuntemattomasta luomisprinsiipistä yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa luonnossa ja maailmankaikkeudessa, olisi loppujen lopulta voitu keksiä huonompikin yhdistäjä! Kummallista — ihminen kulki elämänsä läpi näkemättä asiaa tällä tavoin!

»Mitä sinä ajattelet, ukkoseni?» sanoi hän.

Jolly rypisti kulmiaan. »Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani puhuimme tietysti paljon kaikesta tuollaisesta. Mutta toisena vuonna siitä luopuu — en tiedä miksi, se on kauhean mielenkiintoista.»

Jolyon muisti, että hänkin oli puhunut aika paljon kaikesta tuollaisesta ensimmäisenä Cambridgen-vuotenaan ja lakannut puhumasta toisena.

»Sinä kai tarkoitat, että vanhalla Balthasarilla oli käsitystä tuosta toisesta Jumalasta», sanoi Jolly.

»Niin, muuten ei sen vanha sydän parka olisi pakahtunut jonkin ulkopuolisen seikan vuoksi.»

»Mutta eikö se itse asiassa ollut vain itsekäs mielenliikutus?»

Jolyon pudisti päätään. »Ei, koirat eivät ole puhtaita Forsyteja, ne rakastavat jotakin, joka on ulkopuolella niitä itseään.»

Jolly hymyili.

»Minä kai ainakin olen», sanoi hän. »Tiedätkö, minä menin vapaaehtoisiin vain antaakseni Val Dartielle haasteen tehdä samoin.»

»Mutta minkätähden?»

»Me emme siedä toisiamme», sanoi Jolly lyhyesti.

»Ah», mutisi Jolyon. Sukuviha siis jatkui kolmanteen polveen — tämä nykyaikainen viha, joka ei avoimesti ilmaissut itseään.

»Kerronkohan pojalle siitä?» ajatteli hän. Mutta minkä tähden — jos hänen oma osuutensa loppuisi lyhyeen?

Ja Jolly ajatteli: »Hollyn asia on kertoa hänelle tuosta pojasta. Jollei hän sitä tee, merkitsee se sitä, että hän ei tahdo kerrottavan isälle, enkä minä tahdo kuljettaa juoruja. Olen ainakin saanut asian loppumaan. Parempi, että jätän sen sikseen.»

Sitten he kaivoivat hiljaisina, kunnes Jolyon sanoi:

»No nyt, ukkoseni, minä luulen, että riittää.» Ja lapioihinsa nojautuen he tuijottivat kuoppaan, jonne iltatuuli jo oli kuljettanut muutamia lehtiä.

»Tätä puolta asiasta minä en kestä», sanoi Jolyon äkkiä.

»Anna minun tehdä se, isä. Balthasar ei koskaan erikoisesti välittänyt minusta.»

Jolyon pudisti päätään.

»Me nostamme Balthasarin hyvin kauniisti, lehtineen, kaikkineen. Minä en tahtoisi nähdä sitä. Minä otan pääpuolen. Kas niin!»

He nostivat äärimmäisen huolellisesti vanhan koiran ruumiin, jonka haalistunut punaruskea ja valkea pilkisti sieltä tuulen liikuttamien lehtien lomasta. He laskivat sen hautaan raskaana, kylmänä ja tunteettomana, ja Jolly levitti lisää lehtiä sen päälle, kun taas Jolyon, joka syvästi pelkäsi osoittaa mielenliikutusta pojalleen, alkoi nopeasti luoda multaa tuon hiljaisen hahmon päälle. Siinä meni entisyys! Jospa vain olisi iloinen tulevaisuus odotettavana! Oli kuin olisi tallannut multaa oman elämänsä päälle. He panivat turpeen huolellisesti paikoilleen tuolle tasaiselle pikku kummulle ja palasivat kotiin käsikkäin, kiitollisina siitä, että olivat säästäneet toistensa tunteita.

11. TIMOTHY SANOO SANANSA

Uutinen Jollyn ja Valin liittymisestä vapaaehtoisiin levisi Forsyten juorupörssissä nopeasti, ja jatkoksi tuli tieto, että June, joka ei tahtonut olla muita huonompi, aikoi ruveta Punaisen Ristin sairaanhoitajattareksi. Nämä tapaukset olivat niin äärimmäisiä, niin mullistavia puhtaan forsytelaisuuden kannalta, että niillä oli yhdistävä vaikutus perheeseen, ja Timothyn talossa tungeksi seuraavana sunnuntaina perheenjäseniä, jotka yrittivät saada selville, mitä he kaikki ajattelivat tästä kaikesta ja vaihtaa keskenään perhearvon tuntoa. Giles ja Jesse Hayman eivät enää saisi puolustaa rannikkoa, vaan joutuisivat etelä-Afrikkaan vallan pian, Jolly ja Val lähtisivät huhtikuussa, ja mitä Juneen tulee — no niin, eihän kukaan koskaan tietänyt, mitä hän todella tulisi tekemään.

Peräytyminen Spion Kopista ja hyvien uutisten puuttuminen sotanäyttämöltä antoi todellisuuden tuntua tälle kaikelle, niinkuin Timothy yllättävällä tavalla vahvisti. Vanhojen Forsytein nuorin — itse asiassa tuskin kahdeksankymmenvuotias — jonka yleensä otaksuttiin muistuttavan heidän isäänsä, »Dosset Forsytea», myöskin hänen parhaiten tunnetussa luonteenpiirteessään, madeiran juomisessa — oli ollut näkymätön niin monta vuotta, että hänestä oli tullut melkein myytti. Kokonainen pitkä sukupolvi oli elänyt senjälkeen kun kustannusliikkeen vaarat olivat koskeneet hänen hermoihinsa neljänkymmenen vuoden iässä, niin että hän oli vetäytynyt syrjään vain kolmenkymmenen viiden tuhannen omistajana ja ryhtynyt elättämään itseään huolellisilla sijoituksilla. Tehden säästöjä joka vuosi, korkoa korolle, oli hän kasvattanut omaisuutensa kaksinkertaiseksi neljässäkymmenessä vuodessa tietämättä edes minkälaista on tutista kengissään raha-asiain vuoksi. Hän säästi tätä nykyä noin kaksituhatta vuodessa, hoiti itseään niin hyvin, että arveli voivansa — sanoi Hester täti — kaksinkertaistaa omaisuutensa vielä kerran ennen kuolemaansa. Mitä hän sitten tekisi sillä, kun sisaret olivat kuolleet ja hän itse kuollut, sitä kysyivät usein pilkallisesti vapaat henget sellaiset kuin Francie, Euphemia tai nuoren Nicholasin toinen poika, Christopher, jonka henki oli niin vapaa, että hän tätä nykyä aikoi teatteriin. Kaikki myönsivät kuitenkin, että sen tiesi parhaiten Timothy itse ja ehkä myös Soames, joka ei koskaan ilmaissut salaisuutta.

Ne harvat Forsytet, jotka olivat nähneet hänet, tiesivät, että hän oli vankkarakenteinen ja tanakka mies, ei erittäin pitkä, että hänellä oli punaisenruskea ihonväri, harmaa tukka ja hyvin vähän sitä piirteitten hienostusta, jota useimmat Forsytet olivat saaneet lahjaksi »Dosset Forsyten» vaimolta, joka oli ollut kauniinlainen ja lempeäluonteinen nainen. Tiedettiin, että Timothy oli yllättävän kiinnostunut sodasta, että hän alusta saakka oli pistellyt lippuja karttaan, ja oltiin levottomia siitä, mitä tapahtuisi, jos englantilaiset ajettaisiin merenrantaan asti, jolloin olisi melkein mahdotonta sovittaa lippuja oikeille paikoilleen. Mitä taas tulee hänen tietoihinsa perheen liikehtimisistä tai ajatuksiinsa niistä, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä, paitsi että Hester täti aina selitti hänen olevan hyvin kiihdyksissä. Niinpä tuntui suorastaan enteelliseltä, kun Forsytet, jotka saapuivat sunnuntaina Spion Kopin tyhjentämisen jälkeen, vuoron perään huomasivat salissa erään olennon, joka istui ainoassa todella mukavassa nojatuolissa selkä päin valoa, peittäen kasvojensa alaosan suurella kädellään, ja heitä tervehti Hester tädin pyhän kunnioituksen täyttämä ääni:

»Setäsi Timothy, kultaseni.»

Timothyn tervehdys oli jokseenkin samanlainen heille kaikille, ja hän itse asiassa pikemmin nielaisi sen kuin lausui:

»Iltaa, iltaa! Anteeksi etten nouse.»

Francie oli läsnä, ja Eustace oli tullut vaunuissaan, Winifred oli tuonut Imogenin, ja avioerohankkeitten aiheuttama jää murtui siihen lämpöön, jolla perhe antoi siunauksensa Valin teolle. Marian Tweetyman oli tullut tuomaan tuoreimmat uutiset Gilesistä ja Jessestä. Nämä kaikki, tädit Juley ja Hester, nuori Nicholas, Euphemia ja — voi ihmettä! — George, joka oli tullut Eustacen kanssa vaunuissa, olivat seurue, joka oli perheen kukoistusaikojen arvoinen. Koko pienessä salissa ei ollut enää ainoatakaan tuolia vapaana, ja ajatus, että vielä joku tulisi, oli peloittava.

Kun Timothyn läsnäolon aiheuttama pingoitus oli vähän hellittänyt, sai keskustelu sotilaallisen käänteen. George kysyi Juley tädiltä, koska tämä aikoi lähteä Punaisen Ristin matkaan, ja sai hänet melkein hilpeyden tilaan, minkä jälkeen hän kääntyi Nicholasiin ja sanoi:

»Nuori Nicholas on soturi pelvoton, eikö niin? Koska hän aikoo pukeutua villiin khakiin?»

Nuori Nicholas hymyili lempeän anteeksipyytävästi ja kertoi, että hänen äitinsä tietenkin oli hyvin levoton.

»Dromiot ovat jo sodassa, kuulemma», sanoi George kääntyen Marian Tweetymaniin. »Kohta olemme kaikki muutkin. En avant, kaikki Forsytet!»

Juley täti nauraa pulputti, George oli niin lystikäs! Menisikö Hester hakemaan Timothyn kartan? Timothy voisi silloin näyttää kaikille, missä ollaan.

Timothy äännähti jotakin, joka tulkittiin hyväksymiseksi, ja Hester täti lähti huoneesta.

George jatkoi mielikuvaansa Forsytein rynnistyksestä tehden Timothysta sotamarsalkan ja Imogenista, jonka hän heti oli havainnut »sieväksi tyttölapseksi», Vivandièren, sitten hän otti silinterinsä polvien väliin ja alkoi takoa sitä kuvitelluilla rumpupalikoilla. Tämä näytelmä otettiin vastaan sekavin tuntein. Kaikki nauroivat — Georgelle annettiin vapauksia, mutta kaikki tunsivat, että hän pilkkasi perhettä, ja se oli heistä luonnotonta nyt, kun perhe kuitenkin oli antava viisi jäsentään kuningattaren palvelukseen. George voisi mennä pitkälle, ja niinpä kaikki helpottuivat, kun hän nousi, tarjosi käsivartensa Juley tädille, marssi Timothyn luo, teki hänelle kunniaa, suuteli tätiään hullunkurisen tulisesti, sanoi: »Voi kuinka hauskaa, pappa kulta! Tule, Eustace!» ja kulki ulos, kintereillään vakava ja nirso Eustace, joka ei ollut edes hymyillyt. Juley tädin hämmentynyt »Ajatelkaa, että hän ei odottanut karttaa! Et saa välittää hänestä, Timothy! Hän on niin hullunkurinen!» katkaisi hiljaisuuden, ja Timothy otti käden suultaan pois.

»Minä en tiedä, mitä tästä tulee», kuultiin hänen sanovan. »Mitä on kaikki tuo puhe sotaanlähdöstä? Ei noita buureja sillä tavalla voiteta.»

Franciella vain oli uskallusta kysyä:

»Millä sitten, Timothy setä?»

»Kaikki tuo uudenaikainen vapaaehtoisuus ja rahanmeno — rahoja menee maasta pois.»

Juuri silloin Hester täti toi kartan, kantaen sitä kuin pikku lasta, joka voi pahoin. Euphemian avulla se asetettiin pianolle, pienelle Colwood-flyygelille, jota arveltiin viimeksi soitetun kesällä ennen Ann tädin kuolemaa, kolmetoista vuotta sitten. Timothy nousi. Hän astui pianon ääreen ja seisoi siinä karttaansa katsellen kaikkien toisten keräytyessä ympärille.

»Tässä ollaan nyt», sanoi hän, »tämä on nykyinen asema, ja aika huono se on. Hm.»

»Niin», sanoi suuresti uskalias Francie, »mutta kuinka aiot muuttaa sitä, Timothy setä, jollei ole miehiä?»

»Miehiä», sanoi Timothy, »mitä me teemme miehillä — tuhlaamassa maan varoja. Me tarvitsemme Napoleonin, hän tekisi selvää kuukaudessa.»

»Mutta jollei meillä ole sellaista, Timothy setä?»

»Se on heidän asiansa», vastasi Timothy. »Mitä varten me olemme ylläpitäneet armeijaa — sitäkö varten, että he syövät päänsä tyhjiksi rauhan aikana! He saisivat hävetä, kun vaativat nyt tuolla tavoin apua maalta! Hoitakoon joka mies omat tehtävänsä, niin meidän käy hyvin.»

Ja katsellen ympärilleen hän lisäsi melkein vihaisesti:

»Vapaaehtoiset, kyllä kai! Heitämme hyvät rahat huonon jälkeen! Meidän pitää säästää! Säästää voimia — se on ainoa keino.» Ja äännähtäen pitkään, mikä ei kuulunut ihan niiskutukselta eikä ihan kuorsaukselta, hän astui Euphemian varpaalle ja lähti pois. Jäljelle jäi vain mielenkuohu ja heikko rintasokerin tuoksu.

Vakaumusta ilmaisevilla sanoilla, joitten lausuminen selvästi on maksanut asianomaiselle uhrauksen, on aina huomattava vaikutus. Ja nuo kahdeksan Forsytea, kaikki naisia, paitsi nuori Nicholas, olivat hetkisen hiljaa kartan ympärillä. Sitten Francie sanoi:

»Tiedättekö, minä luulen, että hän on oikeassa. Mitä varten armeija itse asiassa on olemassa? Heidän olisi pitänyt tietää. Tämä tulee vain yllyttämään heitä.»

»Kultaseni!» huudahti Juley täti. »He ovat myös olleet niin edistysmielisiä! Ajatella, että he ovat luopuneet purppuranpunaisista housuistaan! He olivat aina niin ylpeät niistä. Ja nyt he kaikki näyttävät rangaistusvangeilta. Hester ja minä sanoimme juuri eilen, että se kai koskee heihin hyvin kovasti. Mitähän Rautaherttua olisi sanonut?»

»Uusi väri on hyvin hieno», sanoi Winifred. »Val näyttää oikein hauskalta univormussaan.»

Juley täti huokasi.

»Olisi niin hauska nähdä, miltä Jolyonin poika näyttää. Ajatelkaa, että emme koskaan ole nähneet häntä! Hänen isänsä mahtaa olla ylpeä hänestä.»

»Hänen isänsä on Pariisissa», sanoi Winifred.

Hester tädin toisen olkapään nähtiin äkkiä kohoavan ikäänkuin torjuakseen sisaren seuraavaa huomautusta, sillä Juleyn kurttuiset posket olivat punastuneet.

»Meillä oli rakas pikku rouva MacAnder luonamme eilen, hän oli juuri palannut Pariisista. Ja tiedättekö, kenet hän näki siellä kadulla? Ette ikinä arvaa.»

»Me emme yritäkään, täti pieni», sanoi Euphemia.

»Irenen! Kuvitelkaa! Kaiken tämän ajan jälkeen hän käveli seuranaan vaalea parta —»

»Täti pieni, sinä otat minut hengiltä! Vaalea parta —»

»Aioin sanoa vaaleapartainen herrasmies», sanoi Juley ankarasti. »Eikä päivääkään vanhempana — hän olikin aina niin kaunis», lisäsi hän ikäänkuin epävarmaksi anteeksipyynnöksi.

»Oi, kerro meille hänestä, täti», huusi Imogen. »Minä nipinnapin saatan muistaa hänet. Hän on luuranko perheen kaapissa, eikö totta? Ja sellaiset ovat niin hauskoja.»

Hester täti istuutui. Sen oli Juley nyt saanut aikaan!

»Hän ei ollut kovinkaan luurankomainen, mikäli minä muistan», mutisi Euphemia, »erinomaisen hyvin puettu.»

»Kultaseni», sanoi Juley täti, »mikä kummallinen sanantapa se on — ei oikein sievä!»

»Niin, mutta minkälainen hän oli?» kärtti Imogen.

»Minä kerron sinulle, lapseni», sanoi Francie, »eräänlainen nykyaikainen Venus, erittäin hyvin puettu.»

Euphemia sanoi terävästi: »Venuksella ei ollut koskaan vaatteita, ja hänen silmänsä olivat siniset kuin sula safiiri.»

Tässä keskustelun kohdassa nuori Nicholas nousi sanomaan hyvästit.

»Rouva Nick on kauhean periaatteellinen», sanoi Francie nauraen.

»Hänellä on kuusi lasta», sanoi Juley täti. »Hänen täytyykin olla huolellinen.»

»Oliko Soames eno kauheasti rakastunut häneen?» jatkoi hellittämätön Imogen katsellen loistavilla tummilla silmillään toisesta toiseen.

Hester täti teki epätoivon eleen juuri kun Juley täti vastasi: »Kyllä vain, Soames enosi oli kovin kiintynyt häneen.»

»Hän kai karkasi jonkun kanssa?»

»Ei, ei toki — niin, ei ihan.»

»Mitä hän sitten teki, täti?»

»Tule nyt, Imogen», sanoi Winifred, »meidän pitää lähteä.»

Mutta Juley täti vastasi päättävästi: »Hän — hän ei käyttäytynyt ensinkään hyvin.»

»Oi kuinka harmillista!» huudahti Imogen. »Niin pitkälle pääsen aina.»

»No niin, kultaseni», sanoi Francie, »hänellä oli rakkausjuttu, joka päättyi nuoren miehen kuolemaan, ja senjälkeen hän lähti enosi luota. Minä aina melkein pidin hänestä.»

»Hän antoi minulle suklaamakeisia», mumisi Imogen, »ja tuoksui hyvältä.»

»Tietysti», sanoi Euphemia.

»Ei niinkään tietysti», vastusti Francie, joka itse käytti erikoisen kallista neilikkaa.

»Minä en ymmärrä mikä meihin on mennyt, kun puhumme tällaisista asioista», sanoi Juley täti kohottaen käsiään.

»Ottiko eno avioeron?» kysyi Imogen ovelta.

»Ei toki», huusi Juley täti, »niin — ei toki!»

Etäisemmältä ovelta kuului ääntä. Timothy oli palannut takasalonkiin. »Minä tulin hakemaan karttaani», sanoi hän. »Kuka on ottanut avioeron?»

»Ei kukaan, setä», vastasi Francie totuudenmukaisesti.

Timothy otti karttansa pianolta.

»Älkää antako mitään sellaista tapahtua perheessä», sanoi hän. »Kaikki tuo vapaaehtoisuus on kyllin pahaa. Maa on hajoomatilassa, en tiedä mitä meistä tulee.» Hän pui paksua sormeaan huonetta kohti. »Liian paljon naisia tätä nykyä, he eivät tiedä, mitä he tahtovat.»

Näin sanoen hän tarttui karttaan lujasti kaksin käsin ja lähti ulos ikäänkuin peläten saavansa vastauksen.

Nuo seitsemän naista, joille hän oli puhunut, puhkesivat hiljaiseen muminaan, josta erottui Francien: »Totisesti, nuo Forsytet —!» ja Juley tädin: »Hänen pitää tänä iltana ottaa kuuma sinappikylpy jaloilleen, Hester, sanotko Janelle? Minä pelkään, että hänelle on taas noussut veri päähän...»

Sinä iltana, kun Hester ja hän istuivat päivällisen jälkeen kahden, hän pudotti silmän kutimestaan ja katsahti ylös:

»Hester, minä en tiedä mistä olen kuullut, että rakas Soames tahtoisi Irenen palaavan takaisin luokseen. Kuka kertoi meille, että George oli piirtänyt pilakuvan hänestä ja kirjoittanut alle sanat: »Hän ei tyydy vähempään.»

»Se oli Eustacella taskussa», vastasi Hester täti Times-lehtensä takaa, »mutta hän ei tahtonut näyttää sitä meille.»

Juley täti oli hiljaa ja hautoi asiaa. Kello tikutti, Times rapisi, tuli humisi ja räiskyi. Juley täti pudotti toisen silmän.

»Hester», sanoi hän, »minulle tuli niin kauhea ajatus.» »Älä sitten sano sitä minulle», sanoi Hester täti nopeasti.

»Mutta minun täytyy. Sinä et voi ajatella kuinka kauheata!»

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi:

»Jolyonilla — Jolyonilla — kuuluu nyt olevan — vaalea parta!»

12. METSÄSTYS JATKUU

Kaksi päivää Jamesin päivällisten jälkeen herra Polteed tarjosi Soamesille ajattelemisen aihetta.

»Eräs herrasmies», sanoi hän tutkien vasempaan käteensä kätkettyä avainta, »sanokaamme siis 47, on osoittanut nimenomaista huomiota 17:lle viime kuun aikana Pariisissa. Mutta toistaiseksi ei heidän välillään näytä olleen mitään ratkaisevaa. Heidän kaikki kohtauksensa ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla ilman mitään salailua — sellaisissa kuin ravintolat, ooppera, Opéra-Comique, Louvre, Luxembourg, puistot, hotellin halli j.n.e. Naisen ei ole vielä voitu havaita käyneen hänen huoneessaan eikä päinvastoin. He kävivät Fontainebleaussa — mutta ei mitään merkitsevää tapahtunut. Lyhyesti sanoen, tilanne on lupaava, mutta vaatii kärsivällisyyttä.» Ja katsahtaen äkkiä ylös hän lisäsi:

»Eräs omituinen seikka — 47:llä on sama nimi kuin — hm — 31:llä!»

»Tuo mies tietää, että Irene on vaimoni», ajatteli Soames.

»Ristimänimi — omituinen — Jolyon», jatkoi herra Polteed. »Me tiedämme hänen osoitteensa Pariisissa ja hänen asuntonsa täällä. Emme tietenkään tahdo ajaa takaa väärää otusta.»

»Jatkakaa, mutta olkaa varovaisia», sanoi Soames nyreästi. Vaistomainen varmuus, että tuo salapoliisi oli keksinyt hänen salaisuutensa, teki hänet vain pidättyvämmäksi.

»Suokaa anteeksi hetkinen», sanoi herra Polteed, »minä vain käyn katsomassa onko mitään uutta.»

Hän palasi pari kirjettä käsissään. Lukittuaan oven uudelleen hän vilkaisi koteloihin.

»Niin, tässä on yksityinen kirje 19:lta itselleni.»

»Mitä siinä on?» kysyi Soames.

»Hm», sanoi herra Polteed, »hän sanoo: »47 lähtenyt tänään Englantiin. Tavaroissa osoite Robin Hill. Erosi 17:sta Louvren museossa 3.30, ei mitään kovin erikoista. Mielestäni oli parasta jatkaa 17:n vartioimista. Te voitte tietenkin hoitaa 47:n Englannissa, jos katsotte suotavaksi.» Ja herra Polteed vilkaisi epäammatillisesti Soamesiin, ikäänkuin kokoaisi aineksia kirjoittaakseen kirjan ihmisluonnosta sitten kun oli luopunut toimestaan. »Hyvin älykäs nainen, tuo 19, ja erittäin taitava ulkomuotonsa muuttamisessa. Ei halpa, mutta ansaitsee rahansa hyvin. Toistaiseksi ei asianomaisella ole mitään aavistusta siitä, että häntä vakoillaan. Mutta ennen pitkää, niin kuin tiedätte, herkät ihmiset alkavat epäillä, vaikka mitään erikoista ei tapahdukaan. Kehoittaisin melkein jättämään rauhaan 17:n ja pitämään silmällä 47:ää. Kirjeenvaihtoon emme pääse käsiksi ilman suurta vaaraa. Tuskin kehoittaisin siihen tällä asteella. Mutta voitte kertoa asiakkaallenne, että tilanne näyttää hyvin hyvältä.» Ja taas hänen kapeat silmänsä tirkistelivät tuohon vaiteliaaseen vieraaseen.

»Ei», sanoi Soames äkisti, »minä pidän parempana, että jatkatte vakoilua varovasti Pariisissa, ettekä itse puutu tuloksiin.»

»Hyvin hyvä», vastasi herra Polteed, »voimme tehdä niin.» »Minkälainen — minkälainen on heidän suhteensa?»

»Minä luen teille mitä hän sanoo», vastasi herra Polteed avaten pöytälaatikon ja ottaen esiin kasan papereita. »Hän asettaa sanansa jonkin verran tuttavallisesti. Niin, tässä se on! »17 hyvin viehättävä — 47, jolla pitemmät hampaat» (katukielen sana, merkitsee ikää, tiedättehän) — ilmeisesti pihkassa — odottaa aikaansa — 17 ehkä harkiten pidättyvä, mahdotonta sanoa, kun ei tiedä enempää. Mutta haluaisin uskoa, että 17 — en tunne hänen mieltään — jonakin päivänä unohtaa harkintansa. Molemmissa on tyylikkyyttä.»

»Mitä se tarkoittaa?» sanoi Soames melkein suljetuin huulin.

»No niin», vastasi herra Polteed hymyillen ja näyttäen monta valkeata hammasta, »se on meidän sanantapojamme. Toisin sanoen tämä ei näytä pelkältä loppuviikon jutulta — siitä tulee tosi tai ei mitään.»

»Hm», mutisi Soames. »Siinä kaikki, eikö niin?»

»Niin on», sanoi herra Polteed, »mutta se on hyvin lupaavaa.»

»Senkin hämähäkki!» ajatteli Soames. »Hyvästi!»

Hän meni Green Parkiin oikaistakseen Victorian asemalle ja lähteäkseen maanalaisella junalla Cityyn. Tammikuunlopun päiväksi oli ilma lämmin, aurinko paistoi usvan läpi huurteiselle ruoholle — kimalteleva, yhden päivän kestävä hämähäkinverkko.

Pieniä hämähäkkejä — ja suuria hämähäkkejä! Ja suurin kaikista, hänen oma sitkeytensä, joka alituisesti kutoi lankojaan jokaisen avoimen tien eteen. Mitä varten tuo Jolyon parveili Irenen ympärillä? Oliko tosiaan niinkuin Polteed oli vihjaissut? Vai säälikö Jolyon vain Irenen yksinäisyyttä, niinkuin hän kai nimittäisi sitä — tuo mieshän oli aina ollut hempeämielinen radikaali? Entä jos Polteedin vihjaukset pitäisivät paikkansa? Soames pysähtyi. Se ei ollut mahdollista! Mies oli seitsemän vuotta vanhempi kuin hän itse eikä sen kauniimpi! Eikä rikkaampi! Mitä vetovoimaa hänellä saattoi olla?

»Sitäpaitsi hän on palannut takaisin», ajatteli hän, »ei näytä siltä kuin — Minäpä menen tapaamaan häntä!» Ja hän kirjoitti kortille:

»Jos olet vapaa puolen tuntia jonakin iltapäivänä tällä viikolla, olen Connoisseurs-klubissa joka päivä puoli kuudesta kuuteen, tai jos haluat, voin minä tulla Hotch Potchiin. Tahtoisin tavata sinua. — S.F.»

Hän käveli St. James's Streetille ja uskoi kortin Hotch Potchin ovenvartijalle.

»Antakaa se herra Jolyon Forsytelle heti kun hän tulee klubiin», sanoi hän ja otti tuollaisen uudenaikaisen automobiilin ajaen Cityyn...

Jolyon sai kortin samana iltapäivänä ja suuntasi heti kulkunsa Connoisseurs-klubia kohti. Mitähän Soames nyt tahtoi? Oliko hän saanut vihiä Pariisista? Ja astuen St. James's Streetin poikki hän päätti olla millään tavoin salaamatta käyntiään Pariisissa. »Mutta se ei käy», ajatteli hän, »että annan hänen tietää Irenen olevan siellä, jollei hän jo tiedä.» Tässä sekavassa mielentilassa hänet saatettiin sinne, missä Soames joi teetään pienen kaari-ikkunan ääressä.

»Kiitos, ei teetä», sanoi Jolyon, »mutta minä jatkan polttamistani, jos sallit.»

Verhot olivat vielä ylhäällä, vaikka lamput ulkona olivatkin sytytetyt. Serkukset istuivat odottaen, että toinen alkaisi.

»Kuulin, että olet ollut Pariisissa», sanoi Soames vihdoin.

»Niin olen, palasin äskettäin.»

»Nuori Val kertoi minulle, hän ja sinun poikasi lähtevät siis sotaan?» Jolyon nyökäytti päätään.

»Et kai sattunut tapaamaan Ireneä. Hän on nähtävästi jossakin ulkomailla.»

Jolyon kietoutui savuun ennenkuin vastasi: »Kyllä, minä näin hänet.»

»Kuinka hän jaksoi?»

»Oikein hyvin.»

Seurasi taas hiljaisuus, sitten Soames nousi tuolistaan.

»Kun viimeksi tapasin sinut», sanoi hän, »olin kahden vaiheella. Me puhuimme, ja sinä ilmaisit mielipiteesi. En halua aloittaa samaa keskustelua uudelleen. Minä vain tahdon sanoa tämän: Suhteeni häneen on äärimmäisen vaikea. En halua, että käytät vaikutusvaltaasi minua vastaan. Mitä tapahtui, tapahtui hyvin kauan sitten. Minä aion pyytää häntä unohtamaan menneet.»

»Sinä olet jo pyytänyt, tiedäthän sen», mutisi Jolyon.

»Ajatus oli silloin hänelle uusi, se tuli järkytyksenä. Mutta mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä selvemmin hänen täytyy nähdä, että se on ainoa pelastus meille molemmille.»

»Minä en saanut sitä vaikutusta hänen mielialastaan», sanoi Jolyon erikoisen tyvenesti. »Ja anteeksi, jos sen sanon, mutta sinä ymmärrät asian väärin, jos luulet järjellä olevan mitään tekemistä sen kanssa.»

Hän näki serkkunsa kalpeitten kasvojen käyvän vielä kalpeammiksi — hän oli tietämättään käyttänyt Irenen omia sanoja. »Kiitos», sanoi Soames, »mutta minä näen asiat ehkä selvemmin kuin sinä. Minä vain tahtoisin päästä varmuuteen siitä, ettet käytä vaikutusvaltaasi minua vastaan.»

»Minä en tiedä mikä saa sinut ajattelemaan, että minulla on mitään vaikutusvaltaa», sanoi Jolyon, »mutta jos minulla on, on velvollisuuteni käyttää sitä siihen suuntaan, mikä mielestäni on hänen onnekseen. Olen niin sanottu »feministi», luullakseni.»

»Feministi!» toisti Soames ikäänkuin koettaen voittaa aikaa. »Merkitseekö se, että olet minua vastaan?»

»Suoraan sanoen», vastasi Jolyon, »olen sitä vastaan, että kukaan nainen elää miehen kanssa, josta hän kerta kaikkiaan ei pidä. Se tuntuu minusta häpeälliseltä.»

»Ja minä arvaan, että joka kerta kun näet hänet, istutat mielipiteitäsi häneen.»

»Minä en luultavasti tule näkemään häntä enää.»

»Etkö palaa Pariisiin?»

»En tällä tiedolla», sanoi Jolyon todeten Soamesin kasvojen kiihkeän valppauden.

»No niin, siinä kaikki mitä minulla on sanottavana. Jokainen, joka asettuu miehen ja vaimon väliin, saa raskaan vastuun kannettavakseen.»

Jolyon nousi ja teki hänelle pienen kumarruksen.

»Hyvästi», sanoi hän ja poistui tarjoamatta kättään jättäen Soamesin tuijottamaan hänen jälkeensä. »Me Forsytet», ajatteli Jolyon kutsuessaan ajuria, »olemme hyvin sivistyneitä. Yksinkertaisempien ihmisten kesken tästä tulisi tappelu. Jollen ajattelisi poikaani, jonka pitää mennä sotaan —» Sota! Hiven vanhaa epäilystä nousi hänen mieleensä. Hyväkin sota! Kansojen ja naisten hallintaa! Yritystä päästä hallitsemaan ja omistamaan sitä, joka ei sinua kaipaa! Lempeän suvaitsevaisuuden kielto! Omaisuus, omistusoikeus — kuka ikänänsä niitä vastustaa, hän on hylkiö! »Taivaan kiitos!» ajatteli hän. »Minä olen ainakin aina vastustanut niitä!» Niin! Jo ennen ensimmäistä avioliittoaan hän saattoi muistaa innostuneensa Irlannin liikehtimisestä ja avioerojutuista, joissa naiset koettavat päästä eroon inhoamistaan miehistä. Papit väittivät, että sielun ja ruumiin vapaus oli kaksi aivan eri asiaa! Tuhoisaa oppia, se! Ruumista ja sielua ei voinut noin vain erottaa. Vapaaehtoisuus oli jokaisen siteen voima eikä heikkous. »Minun olisi pitänyt sanoa Soamesille», ajatteli hän, »että hän on mielestäni koomillinen. Oi, mutta hän on traagillinen myös!»

Oliko tosiaankin maailmassa traagillisempaa kuin mies, joka oli siinä määrin omistusvaistonsa orja, ettei siltä voinut nähdä taivasta tai edes täysin käsittää, miltä toisesta ihmisestä tuntui! »Minun pitää kirjoittaa Irenelle ja varoittaa häntä», ajatteli hän, »Soames tulee tekemään uuden yrityksen.» Ja matkalla Robin Hilliin hän kapinoi sitä isän velvollisuutensa ankaruutta vastaan, joka esti häntä palaamasta Pariisiin ...

Mutta Soames istui kauan tuolissaan, yhtä jäytävän kivun uhrina — mustasukkaisuuden, ikäänkuin hän olisi saanut tietää, että tuolla miehellä oli yliote ja että uusia, lujia lankoja oli kudottu hänen vapautumisensa tielle. »Tarkoittaako se, että olet minua vastaan?» Hän ei ollut saanut mitään irti tuolla epäviisaalla kysymyksellään. Feministi! Korupuheita! »Minä en saa kiirehtiä liikaa», ajatteli hän. »Minulla on nyt aikaa hengittää, hän ei aio lähteä takaisin Pariisiin, mikäli hän ei valehdellut. Minä annan kevään tulla!» Vaikka sitä hän ei voinut sanoa, kuinka kevät häntä auttaisi — pelastaisi vain lisäämällä hänen kipuaan. Ja tuijottaessaan kadulle, missä ihmishahmot liikkuivat korkeitten lamppujen valoläikältä toiselle hän ajatteli: »Mikään ei hyödytä — mikään ei maksa vaivaa. Minä olen yksin — siinä koko onnettomuus.»

Hän ummisti silmänsä ja oli heti näkevinään Irenen pimeällä kadulla kirkon edustalla — tämä kulki ohi ja käänsi kaulaansa sen verran, että Soames ehti nähdä vilauksen hänen silmistään ja valkeasta otsastaan tumman, pienen hatun alta, jossa oli kultapaljettia koristeena ja jonka takana riippui harso. Hän avasi silmänsä — niin elävästi hän oli nähnyt hänet! Eräs nainen kulki ohi, mutta ei se ollut hän! Oi, ei, siellä ei ollut mitään!

13. »TÄSSÄ SITÄ OLLAAN TAAS!»

Imogenin puvut tätä ensimmäistä huvikautta varten panivat hänen äitinsä arvostelukyvyn ja isoisänsä lompakon kovalle koetukselle koko maaliskuun ajan. Sitkeänä kuin Forsyte ainakin Winifred pyrki täydellisyyteen. Tämä harrastus piti hänen mielensä poissa siitä hitaasti lähenevästä toimituksesta, joka oli antava hänelle tuon vain epävarmasti halutun vapauden, se piti niinikään hänen mielensä poissa pojasta ja hänen nopeasti lähenevästä lähdöstään sotaan, josta edelleen tuli vain huolestuttavia uutisia. Niinkuin ahkerat mehiläiset kesän kukkasissa tai kiiltävät paarmat syksyn tähtien ympärillä, niin häärivät hän ja hänen »pikku tyttärensä», joka oli melkein yhtä pitkä ja rinnan ympärysmitalta ei kovinkaan paljon pienempi kuin hän itse, Hanover Squaren ja Bond Streetin liikkeissä syventyneinä tehdastuotteitten tutkimiseen ja arviointiin. Tusinoittain nuoria naisia, joilla oli loistava esiintyminen ja erikoinen ryhti, kulki Winifredin ja Imogenin ohi uusiin »luomuksiin» verhottuina. Mallipuvut »Aivan uusi, rouva, kaikkein viimeistä muotia» — jotka nämä kaksi vastahakoisesti jättivät käyttämättä, olisivat täyttäneet museon, ne puvut, jotka heidän oli pakko hankkia, melkein tyhjensivät Jamesin pankin. Winifredin mielestä ei kannattanut tyytyä mihinkään puolinaiseen — oli välttämätöntä, että tästä ensimmäisestä ja ainoastaan tahrattomasta huvikaudesta tulisi ehdoton menestys. Kärsivällisyys, millä he koettelivat noitten edessään parveilevien persoonattomien olentojen kärsivällisyyttä, oli mahdollinen vain sellaisille, joilla oli usko. Winifredille tämä oli pitkää hartautta hänen rakkaan jumalattarensa Muodin edessä, hehkuvaa kuin katolisten Pyhän Neitsyen palvonta, Imogenille ei mitenkään epämieluisa elämys — hän oli usein hyvin sievän näköinen, ja imartelua saatiin kaikkialla: sanalla sanoen, tämä oli hauskaa.

Maaliskuun 20. päivän iltapuolella, tehtyään puhdasta jälkeä Skywardilla, he olivat hakeneet virvokkeita Caramel ja Bakerin liikkeestä kadun toiselta puolen ja suklaan ja kermavaahdon vahvistamina kääntyneet kotia kohti Berkeley Squaren tietä kautta kevättuntuisen illan. Avattuaan oven, joka äskettäin oli maalattu vaalean oliivin vihreäksi — mitään ei laiminlyöty, joka voisi auttaa Imogenia hyvään alkuun — Winifred meni hopeakorin luo katsomaan, oliko kukaan käynyt talossa, ja äkkiä hänen sieraimensa värähtivät. Mikä oli tuo tuoksu?

Imogen oli ottanut romaanin, joka oli lähetetty kirjastosta, ja seisoi syventyneenä siihen. Omituinen tunne rinnassaan Winifred sanoi melko terävästi:

»Vie kirja ylös, kultaseni, ja lepää vähän ennen päivällistä.»

Imogen nousi portaita yhä lukien. Winifred kuuli hänen ovensa paukahtavan kiinni ja hengitti pitkään, nauttien. Kevätkö sykki hänen vaistoissaan — pakotti hänet ikävöimään »klovniaan» vastoin kaikkea viisautta ja loukattua hyveellisyyttä? Miehinen tuoksu! Heikko sikarin ja lavendeliveden tuoksu, jota ei ollut tuntunut sitten tuon varhaisen syysillan kuusi kuukautta sitten, jolloin hän oli sanonut miestään »rajaksi». Mistä se tuli — oliko se vain kummittelevaa tuoksua — muistin erittämää? Hän katseli ympärilleen. Ei mitään — ei ainuttakaan seikkaa, ei pienintäkään häiriötä hallissa eikä ruokasalissa. Pieni päiväunelma tuoksua — kuviteltua, suruisaa, typerää! Hopeakorissa oli uusia kortteja, kahdessa oli »herra ja rouva Polegate Thom» ja yhdessä »herra Polegate Thom», hän haisteli niitä, mutta ne tuoksuivat vakavilta. »Minä mahdan olla väsynyt», ajatteli hän, »minä menen lepäämään.» Yläkerran salonki oli pimeä ja odotti, että jonkun käsi sytyttäisi sen iltavalon. Hän meni omaan makuuhuoneeseensa. Sekin oli verhojen pimentämä ja hämärä, sillä kello oli kuusi. Winifred riisui takkinsa — tuoksu tuntui taas! — sitten hän pysähtyi kuin ammuttuna kiinni sänkynsä laitaan. Jotakin mustaa oli noussut sohvasta kaukaisessa nurkassa. Häneltä pääsi sana, joka hänen perheessään ilmaisi kauhua: »Jumala!»

»Se olen minä — Monty», kuului ääni.

Sängyn päätyyn nojaten Winifred kurkotti sytyttämään sähkölampun, joka riippui hänen pukeutumispöytänsä yläpuolella. Dartie tuli näkyviin juuri valokehän reunasta, niin että hän oli valossa siitä kohdasta, missä kellonvitjain olisi pitänyt olla, aina kenkiin saakka, jotka olivat hienot ja tumman ruskeat, mutta — niin! — halki varpaan kohdalta! Hänen rintansa ja kasvonsa jäivät varjoon. Hän oli totisesti laihtunut — vai oliko se vain valaistuksen kepponen? Hän tuli eteenpäin, ollen nyt valossa varpaanpäästä tummaan päänlakeen saakka — totisesti oli tukka vähän harmaantunut! Hänen ihonsa oli tummunut, käynyt keltaisemmaksi, hänen mustat viiksensä olivat menettäneet uljautensa, muuttuneet ivallisiksi, ja kasvoissa oli piirteitä, joita Winifred ei tuntenut. Kravatissa ei ollut neulaa. Puku — ah, sen Winifred kyllä tunsi, mutta kuinka silittämätön, kiilloton! Hän tuijotti taaskin haljenneeseen kengänkärkeen. Jokin suuri ja armoton oli ollut hänen »kimpussaan», oli käännellyt ja väännellyt, ravistanut ja raapinut häntä. Ja Winifred seisoi vaiti, liikkumatta, ja tuijotti halkeamaan varpaan kohdalla.

»Niin», sanoi Dartie, »minä sain kirjeen. Tulin takaisin.» Winifredin rinta alkoi nousta. Kaipuu, joka oli tulvehtinut hänen mieleensä tuon tuoksun mukana, taisteli nyt mustasukkaisuuden kanssa, syvemmän kuin mitä hän koskaan vielä oli tuntenut. Siinä mies oli — tumma, ikäänkuin takaa-ajettu varjo omasta kiiltävästä ja julkeasta itsestään! Mikä voima oli tehnyt tämän hänelle — rutistanut hänet kuivaksi kuin sitruunan! Tuo nainen!

»Minä tulin takaisin», sanoi Dartie taas. »Minulla on ollut kurja aika. Herra Jumala! Minä matkustin välikannella! Minulla ei ole mitään muuta kuin mitä ylläni on ja tämä laukku.»

»Ja kuka sai loput?» kysyi Winifred, joka virkosi äkkiä. »Kuinka uskalsit tulla kotiin? Tiedäthän, että juuri avioeroa varten sait tuon paluuhaasteen. Älä koske minuun!»

He tarrautuivat kumpikin tuon suuren sängyn päätyyn, jossa he olivat viettäneet niin monien vuosien yöt yhdessä. Monet kerrat, niin — monet kerrat oli Winifred toivonut häntä takaisin. Mutta nyt kun mies oli tullut, täytti tuo kylmä ja kuolettava viha hänen mielensä. Dartie pani käden viiksilleen, mutta ei ruvennut kiertelemään ja vääntelemään niitä vanhaan tuttuun tapaan, hän vain venytti niitä alaspäin.

»Maankiertäjä!» sanoi Dartie. »Jospa tietäisit, minkälaista minulla on ollut!»

»Olen iloinen, etten tiedä!»

»Ovatko kaikki lapsukaiset kunnossa?»

Winifred nyökäytti päätään. »Kuinka pääsit sisään?»

»Avaimellani.»

»Palvelustytöt eivät siis tiedä. Sinä et voi jäädä tänne, Monty.»

Mies naurahti katkerasti.

»Mihin sitten lähden?»

»Minne vain.»

»Kuulehan, katso minua! Tuo — tuo kirottu —»

»Jos mainitset hänet», huusi Winifred, »lähden suoraa päätä Park Laneen enkä tule takaisin.»

Äkkiä mies teki jotakin aivan yksinkertaista, mutta niin vähän luonteen omaista hänelle, että se liikutti Winifrediä. Hän sulki silmänsä. Oli kuin hän olisi sanonut: »Hyvä on! Minä olen kuollut maailmalta.»

»Voit saada huoneen täksi yöksi», sanoi Winifred. »Tavarasi ovat vielä täällä. Imogen vain on kotona.»

Dartie nojautui sängyn päätyyn. »No niin, asia on sinun käsissäsi.» Ja hänen oma kätensä teki vääntävän eleen. »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Sinun ei tarvitse lyödä liian kovasti — ei kannata. Minä olen säikähtänyt, olen säikähtänyt, Freddie.»

Vanha lempinimi, joka oli jäänyt käytännöstä jo vuosia sitten, sai Winifredin värähtämään.

»Mitä minun pitää tehdä hänelle?» ajatteli hän. »Mitä Jumalan nimessä minun pitää tehdä?»

»Onko sinulla savuketta?»

Winifred otti savukkeen pienestä laatikosta, joka hänellä oli sellaisten öitten varalta, jolloin hän ei voinut nukkua, ja sytytti sen. Tämä teko herätti taas henkiin asiallisen puolen hänessä.

»Mene ottamaan kuuma kylpy. Minä panen sinulle vaatteita pukuhuoneeseen. Voimme puhua myöhemmin.»

Mies nyökäytti päätään ja kiinnitti silmänsä häneen — ne näyttivät puolikuolleilta, vai johtuiko se vain siitä, että luomien laskokset olivat tulleet raskaammiksi?

»Hän ei ole sama», ajatteli Winifred. »Hänestä ei koskaan tulisi ihan samaa. Mutta mitä hänestä tulisi?»

»Hyvä on», sanoi mies ja kulki ovea kohti. Hän liikkuikin eri tavalla, niinkuin mies, joka on menettänyt kuvitelmansa ja epäilee, maksaako vaivaa liikkua ollenkaan.

Kun hän oli lähtenyt, ja Winifred kuuli kylpyveden juoksevan, pani hän täydellisen vaatekerran esille Dartien pukeutumishuoneen sängylle, meni sitten alakertaan ja haki sieltä pikkuleipälaatikon ja whiskyä. Sitten hän puki päällystakin taas ylleen, kuunteli hetkisen kylpyhuoneen oven takana, meni alakertaan ja ulos. Kadulla hän epäröi. Kello jo yli seitsemän! Olisiko Soames klubissaan vai Park Lanessa? Hän kääntyi kohti jälkimmäistä. Takaisin! Soames oli aina pelännyt sitä — hän itse väliin toivonut. Takaisin! Niin Montyn tapaista — sellainen klovni hän oli — tuo: »Tässä sitä ollaan taas!» Sillä tavoin hän piti narreinaan heitä kaikkia. — Lakia, Soamesia, häntä itseään! Nyt hän kuitenkin pääsisi rauhaan laista — ei olisi tuota likaista pilveä riippumassa hänen itsensä ja lasten päällä! Mikä huojennus! Ah, mutta kuinka voi sulattaa hänen paluunsa? Tuo »nainen» oli ryöstänyt Montyn, saanut häneltä sellaista intohimoa, mitä hän ei ollut koskaan suonut vaimolleen, sellaista, johon vaimo ei luullut hänen edes kykenevän. Siinä pistos! Tuon hänen itsekkään, karkean »klovninsa», jota hän itse ei oikeastaan koskaan ollut saanut järkkymään, oli kesyttänyt ja lannistanut toinen nainen! Loukkaavaa! Liian loukkaavaa! Ei ollut oikein, ei ollut säädyllistä ottaa häntä takaisin. Ja hän oli kuitenkin pyytänyt häntä palaamaan, ja laki pakottaisi hänet kenties siihen nyt! Monty oli hänen miehensä nyt aivan kuin ennenkin — hän itse oli menettänyt lain suojeluksen! Eikä Monty tietenkään muuta tahtonut kuin rahaa — saadakseen sikareja ja lavendelivettä! Tuo tuoksu! »Itse asiassa minä en ole vielä vanha», ajatteli Winifred, »en vielä vanha!» Mutta tuo nainen, joka oli saanut Montyn sanomaan sanat: »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Minä olen säikähtänyt — säikähtänyt, Freddie!» Hän lähestyi isänsä taloa harhaillen suuntaan ja toiseen, ja kaiken aikaa forsytelainen pohjavirta hänessä kuljetti kohti sitä syvää johtopäätöstä, että loppujen lopulta Monty oli hänen omaisuuttaan, jota hänen piti suojella ryöstävää maailmaa vastaan. Ja sitten hän tuli Jamesin taloon.

»Herra Soames? Onko hän huoneessaan? Minä menen ylös, älkää sanoko, että olen täällä.»

Veli oli pukeutumassa. Winifred tapasi hänet seisomasta peilin edessä ja sitomasta kravattiaan sen näköisenä kuin halveksisi koko vehjettä.

»Halloo!» sanoi hän katsellen sisartaan peilistä. »Mikä on hullusti?»

»Monty!» sanoi Winifred kivettyneenä.

Soames pyörähti ympäri. »Mitä?»

»Palannut!»

»Me olemme lyödyt», mutisi Soames, »omilla aseillamme. Miksi hemmetissä et antanut minun koettaa pahoinpitelyä? Minä olen aina tietänyt, että tämä tie on liian vaarallinen.»

»Oi! Älä puhu siitä! Mitä minun pitää tehdä?»

Soamesin vastaus oli syvä, syvä äännähdys.

»Niin, mitä?» sanoi Winifred kärsimättömästi.

»Millä hän on puolustanut itseään?»

»Ei millään. Hänen toinen kenkänsä on halki varpaan kohdalta.»

Soames tuijotti häneen.

»Ah, tietysti!» sanoi hän. »Puilla paljailla. Se alkaa siis taas! Tämä tulee tekemään lopun isästä.»

»Emmekö voi salata sitä häneltä?»

»Mahdotonta. Hän on kaamean tarkka vaistoamaan kaikkea, mikä voi huolestuttaa.»

Ja Soames mietti, sormet haroen silkkisiä sinisiä housunkannattimia. »Laissa pitäisi olla jokin tie sinun suojaamiseksesi häneltä», mutisi hän.

»Ei», huusi Winifred, »minä en enää rupea narriksi, minä mieluummin suostun häneen.»

He tuijottivat toisiinsa. Molempien sydän oli tulvillaan, mutta he eivät millään tavoin osanneet ilmaista tunteitaan Forsyteja kun olivat.

»Kylpyyn», ja Winifred naurahti katkerasti. »Ainoa mitä hän toi takaisin, oli pullo lavendelivettä.»

»Pysy lujana!» sanoi Soames. »Sinä olet kokonaan järkytetty. Minä tulen kanssasi.»

»Mitä se hyödyttää?»

»Meidän pitäisi asettaa hänelle ehtoja.»

»Ehtoja! Asia tulee aina pysymään samana. Kun hän toipuu — kortteja ja vedonlyöntejä, juopotteluja —!» Winifred vaikeni muistaen ilmettä miehensä kasvoilla. Palanut lapsi — palanut lapsi! Kenties —!

»Toipuu?» kysyi Soames. »Onko hän sairas?»

»Ei, loppuun palanut vain, siinä kaikki.»

Soames otti tuolin laidalta liivinsä ja puki sen ylleen, otti sitten takkinsa ja pukeutui siihen, kostutti nenäliinaansa kölninvedellä, pani kellonvitjat paikoilleen ja sanoi: »Meillä ei ole onnea.»

Ja kesken omaa surua Winifredin tuli häntä sääli, ikäänkuin tämä pieni sana olisi ilmaissut omaa syvää huolta.

»Minä tahtoisin tavata äidin», sanoi hän.

»Hän on isän kanssa heidän huoneessaan. Tule hiljaa työhuoneeseen. Minä koetan saada hänet tänne.»

Winifred hiipi pieneen pimeään työhuoneeseen, jonka tärkeimmät huomattavuudet olivat muuan Canaletton taulu, liian epävarma voidakseen tulla sijoitetuksi muualle, ja hieno kokoelma Laki-asioita, joita ei ollut avattu moneen vuoteen. Siinä hän seisoi, selkä päin kastanjanruskeita, tiukasti suljetuita ikkunaverhoja, tuijottaen tyhjään tulisijaan, kunnes äiti tuli sisään Soamesin seuraamana.

»Voi rakas lapsiraukkani», sanoi Emily. »Kuinka sinä näytät onnettomalta! Monty on nyt tosiaankin tehnyt liian pahan teon!»

Heidän perheessään oli siinä määrin varottu kaiken muodittoman liikutuksen osoittamista, että hänen oli mahdotonta mennä kunnollisesti syleilemään tytärtään. Mutta oli kuitenkin jotakin lohdutusta hänen verhotussa äänessään ja hänen vielä pyöreissä olkapäissään, joita peitti jokin kallisarvoinen, musta pitsi. Kooten ylpeytensä ja halunsa olla tuottamatta huolia äidilleen Winifred sanoi kaikkein huolettomimmalla äänellään:

»Mitäs siitä, äiti, ei kannata nostaa melua.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Emily katsoen Soamesiin, »miksi Winifred ei voisi sanoa nostavansa syytteen häntä vastaan, jos hän ei pysy poissa talosta. Hän otti Winifredin helmet, ja jollei hän tuo niitä takaisin, on siinä aivan tarpeeksi.»

Winifred hymyili. Kaikki he nyt tulisivat ehdottelemaan sitä tai tätä, mutta hän tiesi jo, mitä hän tulisi tekemään, ja se oli — ei mitään. Hänessä vahvistui hetki hetkeltä tunne, että hän sittenkin oli saavuttanut eräänlaisen voiton, saanut takaisin omaisuutensa. Ei, jos hän tahtoi rangaista miestään, saattoi hän tehdä sen kotona ilman, että maailma tiesi siitä.

»Tule nyt tänne ruokasaliin kaikessa rauhassa», sanoi Emily, »sinun pitää jäädä päivälliselle. Jätä minun asiakseni kertoa isälle.» Ja Winifredin siirtyessä ovea kohti hän väänsi valon sammuksiin. Vasta silloin he huomasivat, mikä tuho odotti käytävässä.

Siellä seisoi James, joka oli houkuttunut tulemaan nähdessään valoa muuten aina pimeästä huoneesta, James, ruskea kameelinkarvahuivi niin kiedottuna ympärilleen, että käsivarretkin olivat kiinni ja hopeainen pää oli kuin hiekka-aavikon erottama muodikkaasti verhotuista sääristä. Hän seisoi siinä kuvaamattoman haikaramaisena, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään sammakon, joka oli liian suuri nielaistavaksi.

»Mitä tämä kaikki on?» sanoi hän. »Kerro isällesi! Sinä et koskaan kerro minulle mitään.»

Hetki sai Emilyn sanattomaksi. Winifred meni Jamesin luo, pani kätensä hänen avuttomille, kapaloiduille käsivarsilleen ja sanoi:

»Monty ei ole tehnyt vararikkoa, isä. Hän vain on tullut takaisin.»

Kaikki kolme he odottivat, että tapahtuisi jotakin vakavaa, ja olivat iloiset siitä, että Winifred oli saanut tuollaisen otteen hänen käsivarsiinsa, mutta he eivät tunteneet tuon varjomaisen vanhan Forsyten juuren syvyyttä. Jotakin vääntymistä näkyi hänen parrattoman suunsa ja leukansa tienoilla, jotakin hermostunutta liikettä tuon pitkän, hopeaisen poskiparran välimailla. Sitten hän sanoi lähinnä arvokkaasti: »Se mies tulee olemaan minun kuolemani. Minä tiesin, kuinka tulisi käymään.»

»Älä murehdi, isä», sanoi Winifred tyvenesti. »Minä pitää hänet aisoissa nyt.»

»Ah!» sanoi James. »Ottakaa tämä pois, minun on kuuma.» He käärivät huivin auki. James kääntyi ja käveli lujin askelin ruokasaliin.

»Minä en tahdo lientä», sanoi hän Warmsonille ja istahti tuoliinsa. Toisetkin istuutuivat, Winifred vielä hattu päässä, ja Warmson kattoi neljännelle. Kun hän poistui huoneesta, sanoi James: »Mitä hän toi takaisin?»

»Ei mitään, isä.»

James keskitti katseensa omaan kuvaansa, jonka hän näki lusikassa. »Avioero!» mutisi hän. »Roskaa! Minun olisi pitänyt maksaa hänelle elatusta, että hän olisi pysynyt poissa Englannista. Soames, mene sinä ehdottamaan sitä hänelle.»

Se tuntui niin oikealta ja yksinkertaiselta ehdotukselta, että Winifredkin hämmästyi vastatessaan: »Ei, minä pidän hänet nyt kotona, kun hän kerran tuli, hänen täytyy vain olla ihmisiksi, siinä kaikki.»

He kaikki katsoivat häneen. Oli aina tiedetty, että Winifred oli rohkea nainen.

»Tuolla ulkomailla!» sanoi James arvoituksellisesti. »Tiesi mitä salamurhaajia! Katso tarkoin, onko hänellä revolveria! Älä mene sänkyyn ennenkuin olet katsonut. Warmsonin pitäisi tulla sinne yöksi. Minä tulen itse katsomaan häntä huomenna.»

Tämä ilmoitus liikutti heitä, ja Emily sanoi rehevästi: »Se on oikein James, emme me viitsi ruveta mihinkään hullutteluihin.»

»Ah», sanoi James synkkänä, »en osaa sanoa.»

Kalalautasta tuovan Warmsonin tulo käänsi keskustelun toisaalle.

Kun Winifred heti päivällisen jälkeen meni antamaan isälleen lähtösuudelman, katsoi James häneen niin kysyvin ja tuskaisin silmin, että tytär teki äänensä mahdollisimman lohduttavaksi.

»Kaikki on hyvin, isä kulta, älä murehdi. Minä en tarvitse ketään — Monty on vallan kesy. Minä vain tulen rauhattomaksi, jos sinä kovin suret. Hyvää yötä, taivas siunatkoon sinua.»

James toisti sanat »Taivas siunatkoon sinua» ikäänkuin ei oikein olisi tietänyt, mitä ne merkitsivät, ja hänen katseensa seurasi Winifrediä ovelle.

Winifred ehti kotiin ennen yhdeksää ja meni suoraan yläkertaan.

Dartie makasi vuoteella pukeutumishuoneessaan, yllään kokonaan toinen sininen sarkapuku ja matalat kengät. Hänen kätensä olivat ristissä selän takana, ja suusta putosi sammunut savuke.

Winifredille tuli naurettavasti mieleen, minkänäköisiä kukkaset hänen ikkunalaudallaan olivat kuuman kesäpäivän jälkeen, kuinka ne viruivat — tai pikemminkin seisoivat — kärventyneinä, mutta kuitenkin levossa auringon poistuttua. Oli kuin hänen kärventyneen miehensä sieluun olisi jo langennut vähän kastetta.

Dartie sanoi välinpitämättömänä: »Sinä kai kävit Park Lanessa. Kuinka vanhus jaksaa?»

Winifred ei voinut olla katkerasti vastaamatta: »Elää vielä.»

Mies hätkähti, hän tosiaankin hätkähti.

»Tiedä se, Monty», sanoi Winifred, »minä en tahdo, että hänen mieltänsä pahoitetaan. Jos sinä et aio olla ihmisiksi, saat mennä takaisin, saat mennä mihin ikinä tahdot. Oletko saanut päivällistä?»

»En.»

»Tahtoisitko?»

Mies kohautti olkapäitään.

»Imogen toi minulle jotakin. Minä en välittänyt päivällisestä.»

Imogen! Suuressa mielenjärkytyksessään Winifred oli unohtanut hänet.

»Olet siis nähnyt hänet? Mitä hän sanoi?»

»Hän suuteli minua.»

Pisto sydämessään Winifred näki miehen tummain, ivallisten kasvojen heltyvän. »Niin», ajatteli hän: »Tytöstä hän välittää, minusta ei hiukkaakaan.»

Dartien silmät pälyilivät puolelta toiselle.

»Tietääkö hän minusta?» kysyi hän.

Winifredin mieleen välähti, että tässä oli se ase, jonka hän tarvitsi. Montylle oli tärkeätä, että he eivät tietäneet!

»Ei. Val tietää. Toiset eivät, he tietävät vain, että lähdit matkalle.»

Hän kuuli miehen huokaavan helpotuksesta.

»Mutta he tulevat tietämään», sanoi hän lujasti, »jos annat aihetta.»

»Hyvä on», mutisi mies. »Lyö minua, minä olen maassa.»

Winifred meni vuoteelle. »Kuule nyt, Monty! En minä tahdo lyödä sinua. En minä tahdo loukata sinua. En aio viitata mihinkään. En aio riidellä. Mitä se hyödyttäisi?» Hän oli hetken vaiti. »Mutta minä en kestä enempää enkä aio yrittääkään! Parempi että tiedät. Olet pannut minut kärsimään. Mutta minä pidin sinusta kerran. Sen vuoksi —» Hän vastasi noiden ruskeitten, raskasluomisten silmäin tuijotukseen omien vihreänharmaitten silmiensä alaspäin suunnatulla katseella, kosketti äkisti hänen kättään, käänsi selkänsä ja meni omaan huoneeseensa.

Hän istui pitkän aikaa peilinsä edessä hypistellen sormuksiaan ja ajatteli tuota tummaa, nujerrettua miestä, hänelle melkein vierasta, viereisen huoneen sängyllä. Hän oli päättänyt olla »riitelemättä», mutta hän hautoi mustasukkaisesti ajatusta, mitä mies oli mahtanut kokea, ja tunsi silloin tällöin sääliä.

14. ULKOMAALAINEN ILTA

Soames odotti itsepintaisena kevään tuloa — ei mikään helppo tehtävä sille, joka tietää, että aika kuluu, että linnut metsässä eivät tule lähemmäksi hänen pivoaan, että mitään pääsyä verkosta ei näy millään taholla. Herra Polteed ei tiedottanut mitään, paitsi että vakoilu jatkui — ja maksoi paljon rahaa. Val ja hänen serkkunsa olivat lähteneet sotaan, josta nyt kuului parempia uutisia, Dartie oli toistaiseksi siivolla, James pysyi terveenä, liiketoimet menestyivät miltei kaamean hyvin — ei mikään voinut huolestuttaa Soamesia paitsi se, että hän oli »pysähdyksissä», ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.

Hän ei suorastaan karttanut Sohoa, sillä hän ei voinut päästää heitä siihen uskoon, että hän oli »hälvennyt», niinkuin James olisi sanonut — hän tahtoi voida sukeltaa näkyviin minä hetkenä tahansa. Mutta hänen täytyi olla niin hillitty ja varovainen että hän usein kulki Restaurant Bretagnen oven ohi astumatta sisään ja harhaili lähellä tätä aluetta, joka aina sai hänet tuntemaan olleensa omistuksen vaistossaan säännötön.

Hän valeli juuri eräänä toukokuun iltana Regent Streetillä ja joutui kummallisimpaan ihmisjoukkoon mitä oli milloinkaan nähnyt — kirkuvaan, viheltelevään, tanssivaan, riehuvaan, irvokkaaseen ja hirvittävästi ilakoivaan joukkoon. Näillä ihmisillä oli tekonenät ja huuliharput, vihellyspillit ja pitkät sulat hatussa, kaikki mahdolliset hulluuden merkit Soamesin mielestä. Mafeking! Niin, olihan se vallattu! Hyvä! Mutta antoiko se aihetta tällaiseen? Keitä olivat nämä ihmiset, mistä olivat ne tulleet West Endiin? Hänen kasvojaan kutkutettiin, hänen korviinsa vihellettiin. Tytöt kirkuivat: »Varo hiuksiasi, ukkeli!» Muuan nuorukainen heitti häneltä silinterin päästä, ja hänen oli vaikea saada se takaisin. Koirapommeja räjähteli hänen nenänsä alla, hänen jalkainsa välissä. Hän oli hämmentynyt, vihoissaan, loukkaantunut. Tämä ihmisvirta tuli kaikkialta, ikäänkuin jokin oikku olisi avannut padot ja päästänyt liikkeelle vedet, joitten olemassaolosta hän oli kenties kuullut, mutta ei koskaan uskonut todeksi. Tämä oli siis roskaväki, hienostuksen ja forsytelaisuuden luvaton, elävä kielto. Tämä oli — jumaliste — kansanvaltaa! Se haisi pahalta, kirkui, oli hirmuinen! East Endissä se voisi käydä laatuun, vieläpä Sohossakin, mutta täällä Regent Streetillä, Piccadillyssa! Mitä poliisi ajatteli? Vuonna 1900 ei Soames, yhtä vähän kuin tuhannet muut Forsytet, ollut koskaan nähnyt kattilaa kannettomana, ja katsoessaan siihen nyt hän tuskin uskoi korventuvia silmiään. Koko asia oli ennenkuulumaton! Näillä ihmisillä ei ollut mitään rajoja, he näyttivät pitävän häntä naurettavana — tuollainen kauhea joukko, raaka, karkea, naurava — ja minkälaista naurua! Mikään ei ollut heille pyhää! Hän ei hämmästyisi, vaikka he alkaisivat rikkoa ikkunoita! Pall Mallissakin, ohi noitten ylväitten talojen, joihin päästäkseen ihmisten piti maksaa kuusikymmentä puntaa, kulki tuo kirkuva, viheltävä, tanssiva, mieletön joukko. Klubin ikkunoista katseli hänen oma lajinsa heitä ilmeisesti huvitettuna. He eivät ymmärtäneet! Tämähän oli vakavaa — siitä saattoi tulla jotakin! Lauma oli nyt iloinen, mutta jonakin päivänä se saattaisi tulla näkyviin toisella tuulella! Hän muisti erään kansanmellakan kahdeksankymmenluvun lopulta, jolloin hän asui Brightonissa, silloin oli rikottu esineitä ja pidetty puheita. Mutta enemmän kuin pelkoa hän tunsi syvää hämmästystä. He olivat hysteerisiä — se ei ollut englantilaista! Ja kaikki tämä aiheutui pienen kaupungin vapauttamisesta, kaupungin, joka ei ollut suurempi kuin — Watford, ja joka sijaitsi kuuden tuhannen peninkulman päässä. Itsehillintä, pidättyväisyys! Nämä ominaisuudet, jotka olivat hänelle melkein kalliimpia kuin elämä, nämä omaisuuden ja kulttuurin välttämättömät tunnusmerkit, missä ne olivat nyt? Tämä ei ollut englantilaista! Ei, se ei ollut englantilaista! Niin Soames mietti kulkiessaan eteenpäin. Oli kuin hän äkkiä olisi nähnyt jonkun, joka leikkasi hänen laillisista asiapapereistaan pois kohdan »rauhassa omistaakseen», tai kuin jokin hirviö olisi vaaninut ja hiiviskellyt jossakin tulevaisuudessa, luoden varjonsa jo tähän aikaan. He eivät enää olleet luotettavia, he eivät kunnioittaneet mitään! Oli kuin olisi havainnut, että yhdeksän kymmenettä osaa Englannin kansasta onkin ulkomaalaisia. Ja jos niin oli — mitä kaikkea sitten voisikaan tapahtua!

Hyde Park Cornerissä tuli vastaan George Forsyte, hyvin päivettyneenä monien kilpa-ajojen jäljiltä, tekonenä kädessään.

»Halloo, Soames», sanoi hän, »siitä saat nenän!»

Soames vastasi kalpeasti hymyillen.

»Sain tämän eräältä tuollaiselta urheilumieheltä», jatkoi George, joka ilmeisesti oli ollut syömässä päivällistä. »Minun täytyi antaa hänelle kyytiä — hän yritti litistää hattuni. Minä sanon, että jonakin kauniina päivänä saamme luvan taistella noita poikia vastaan, he alkavat käydä niin kirotun röyhkeiksi — radikaaleja ja sosialisteja kaikki tyyni. He tahtovat omaisuutemme. Kerro tämä James sedälle, niin hän saa unta paremmin.»

»In vino veritas», ajatteli Soames, mutta tyytyi nyökäyttämään päätään ja tuli Hamilton Placelle. Park Lanella oli vähemmän räyhääjiä eikä kovin äänekkäitä. Ja katsellen taloihin hän ajatteli: »Me olemme sentään maan selkäranka. Ei meitä niin vähällä järkytetä. Yhdeksän kymmenesosaa lakia koskee omistamista.»

Mutta kun hän sulki isänsä talon oven jälkeensä, hävisi koko tuo kummallinen ulkomaalainen painajainen hänen mielestään melkein yhtä täydellisesti kuin jos hän vain olisi nähnyt siitä unta ja herännyt oman joustinpatjaisen vuoteensa lämpimässä, siistissä aamu-mukavuudessa.

Hän kulki keskellä suurta, tyhjää salia ja seisahtui.

Vaimo! Joku, jonka kanssa saisi puhua. Siihen oli oikeus! Jumaliste, siihen oli oikeus!

KOLMAS OSA

1. SOAMES PARIISISSA

Soames oli matkustanut vähän. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli isänsä, äitinsä ja Winifredin seurassa tehnyt »pienen kierroksen» — Bryssel, Rein, Sveitsi ja kotiin Pariisin kautta. Kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä, juuri kun hän oli alkanut harrastaa tauluja, hän oli viettänyt viisi kuumaa viikkoa Italiassa katsellen renessanssia — ei siinä niin paljoa ollut kuin hänet oli saatu odottamaan — ja kaksi viikkoa Pariisissa paluumatkalla katsellen itseään, niinkuin sopikin Forsytelle keskellä niin kummallisen itsekylläisiä ja »ulkomaalaisia» ihmisiä kuin nuo ranskalaiset ovat. Koska hänen ranskantaitonsa palautui vain kouluun, ei hän ymmärtänyt heidän puhettaan. Hiljaisuus oli hänen mielestään ollut kaikkien kannalta paras kuka olisi tahtonut ruveta narriksi! Hän ei ollut pitänyt miesten pukukuosista, ei umpivaunuista, ei teattereista, jotka olivat kuin mehiläispesiä, ei taidekokoelmista, jotka tuoksuivat mehiläisenvahalta. Hän oli liian varovainen ja arka tutkiakseen sitä puolta Pariisista, jota Forsytet sanovat sen salaiseksi viehätykseksi, ja mitä tulee kokeilijan kauppoihin — hän ei tehnyt ainoatakaan! Ahnasta joukkoa, olisi Nicholas sanonut. Hän tuli kotiin tyytymättömänä ja sanoi, että Pariisin merkitystä liioitellaan.

Kun hän siis kesäkuussa 1900 lähti Pariisiin, oli se vasta hänen kolmas yrityksensä lähestyä tätä sivistyksen keskusta. Tällä kertaa kuitenkin vuori oli menossa Muhammedin luo, sillä hän tunsi nyt olevansa sivistyneempi kuin Pariisi, ja kenties hän todella olikin. Sitäpaitsi hänellä oli nimenomainen päämäärä. Hän ei mennyt notkistamaan polviaan hyvän aistin ja siveettömyyden alttarin eteen, vaan hoitamaan omia laillisia asioitaan. Hän meni, koska leikki oli jo kaukana. Vakoilu jatkui ja jatkui, eikä mitään — ei mitään tapahtunut! Jolyon ei ollut palannut Pariisiin, eikä ketään muuta »epäiltyä» ilmaantunut. Saatuaan hoidettavakseen uusia ja erittäin yksityislaatuisia asioita Soames ymmärsi selvemmin kuin koskaan, kuinka oleellista asianajajalle on hyvä maine. Mutta öisin ja vapaahetkinä häntä jäyti ajatus, että aika kului ja kului ja rahaa virtasi sisään, mutta hänen oma tulevaisuutensa oli yhtä »kahlittua» kuin konsanaan. Mafekingin illan jälkeen hän oli huomannut, että eräs »nuori tohtorinulikka» parveili Annetten ympärillä. Soames oli yllättänyt hänet kahdesti — iloinen nuori narri, ei yli kolmenkymmenen. Mikään ei harmittanut Soamesia siinä määrin kuin iloisuus — säädytön, oikullinen ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin. Hänen halujensa ja toiveittensa sekavuus alkoi sanalla sanoen olla sietämätön, ja viime aikoina hän oli tullut ajatelleeksi, että Irene kenties tiesi olevansa vakoiltuna. Tämä aiheutti lopullisesti hänen päätöksensä mennä katsomaan omin silmin, yrittää vielä kerran voittaa Irenen vastahakoisuuden, suostuttaa hänet taas tekemään sekä omansa että miehensä polun suhteellisen tasaiseksi. Jos hän epäonnistuisi taas — no niin, hän saisi joka tapauksessa nähdä, mitä Irenellä oli tekeillä.

Hän asettui asumaan erääseen Rue Caumartinin hotelliin, joka oli Forsytein suuressa suosiossa ja jossa itse asiassa kukaan ei puhunut ranskaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa. Hän ei tahtonut säikyttää Ireneä, mutta hänen täytyi kuitenkin katsoa, ettei tällä olisi mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ja seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle kauniin sään vallitessa.

Pariisi näytti hilpeältä, sen tähtimuodon yllä kimalteli ilo, joka melkein harmitti Soamesia. Hän asteli vakavana, nenä nostettuna vinosti ylöspäin, todellisen uteliaisuuden vallassa. Hän halusi nyt ymmärtää ranskalaisuutta. Olihan Annette ranskalainen. Tästä käynnistä oli saatavana irti paljonkin, jos hän vain osaisi. Tässä kiitettävässä mielentilassa hän oli kolmasti joutua auton alle Place de la Concordella. Hän tuli »Cours la Reineen», missä Irenen hotelli oli, melkein liian äkkiä, sillä hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä menettelytavastaan. Hän meni rannan puolelle, pani merkille talon, joka oli valkoinen ja hilpeä, ikkunaluukut vihreät, ja näkyi vaahteran lehtien verhon lomasta. Soamesin mieleen tuli, että hänen oli paljon parempi kohdata Irene jollakin julkisella paikalla kuin uskaltautua hänen asuntoonsa, ja hän istahti penkille, mistä saattoi nähdä hotellin oven. Kello ei vielä ollut aivan yhtätoista — ei ollut luultavaa, että Irene jo olisi mennyt ulos. Pari kyyhkystä pöyhistelihe ja nyppi höyheniään auringonläikissä vaahterain varjojen lomassa. Sinimekkoinen työmies kulki ohi ja heitti niille murusia paperikääröstä, joka sisälsi hänen päivällisensä. Jokin »bonne», jolla oli pitkät nauhat päähineessään, paimensi kahta pikku tyttöä, joilla oli pienet lettisaparot ja pitsiröyhelöt housunlahkeissa. Ajurin vaunut ajoivat ohi ja kuskilla oli sininen takki ja kiiltävän musta hattu. Soamesin mielestä kaikessa oli jotakin teennäistä, maalauksellisuutta, joka jo oli poissa muodista. Teatraalista väkeä, nuo ranskalaiset. Hän sytytti harvinaisen savukkeen, katkerana siitä että kohtalo oli viskannut hänen elämänsä vieraille vesille Hän ei ihmettelisi, vaikka Irene suorastaan nauttisi tästä vierasmaalaisesta elämästä, hän ei ollut koskaan ollut oikein englantilainen, ei edes ulkomuodoltaan. Ja hän alkoi miettiä, mikähän noista ikkunoista tuolla vihreitten kaihtimien takana mahtoi olla hänen. Kuinka hän osaisi sanoa sanottavansa niin, että se voisi murtaa Irenen ylpeän itsepintaisuuden vastarinnan? Hän heitti savukkeensa jätteet kyyhkysille ja ajatteli: »Enhän voi ikuisesti istua tässä pyörittämässä peukaloitani. Parempi heittää sikseen ja käydä katsomassa häntä myöhemmin iltapäivällä.» Mutta siinä hän istui sittenkin, kuuli kellon lyövän kaksitoista ja puoli yksi. »Minä odotan yhteen», ajatteli hän, »kun kerran tässä olen.» Mutta juuri samassa hän hypähti pystyyn ja istahti säikähtäneenä takaisin. Eräs nainen kermanvärisessä puvussa oli tullut ulos ja käveli poispäin vaaleanruskean päivänvalon alla. Irene itse! Soames odotti, kunnes Irene oli ehtinyt siksi kauas, ettei voinut tuntea häntä, ja lähti sitten jäljissä. Irene kuljeskeli ikäänkuin hänellä ei olisi ollut erikoista päämäärää liikkuen, mikäli hän ymmärsi, Boulognen metsää kohti. Ainakin puolen tunnin ajan Soames pysytteli välimatkansa päässä toisella puolen katua, kunnes Irene oli tullut »metsään». Aikoiko hän sittenkin mennä tapaamaan jotakuta? Jotakin kirottua ranskalaista, ehkä tuollaista »Bel Ami»-tyyppiä, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin juosta naisten kintereillä. Hän oli lukenut kirjan vaivoin ja jonkinlaisen vastahakoisen lumouksen vallassa. Hän seurasi Ireneä itsepintaisesti varjoisaa käytävää pitkin kadottaen hänet näkyvistään aina silloin tällöin, kun polku teki mutkan. Ja hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kauan sitten oli Hyde Parkissa hiiviskellyt puulta puulle, tuolilta tuolille etsien sokeasti, naurettavasti, polttavan mustasukkaisuuden vallassa Ireneä ja nuorta Bosinneyta. Polku teki jyrkän käänteen, ja kiirehtivä Soames yllätti Irenen istumassa pienen suihkukaivon edessä — siinä oli pieni, vihreän pronssinen Niobe kietoutuneena hiuksiinsa, jotka ulottuivat hentoon lantioon saakka, katsellen kyyneltensä muodostamaa lammikkoa. Soames tuli niin äkisti, että oli ehtinyt jo Irenen ohitse ennenkuin saattoi kääntyä ja ottaa hatun päästään. Irene ei hätkähtänyt. Hänellä oli aina ollut suuri taito hillitä itseään eräs niitä seikkoja, joita Soames eniten ihaili hänessä, eräs niitä, joita hän eniten valitti, sillä hän ei koskaan ollut kyennyt saamaan selville, mitä Irene oikein ajatteli. Oliko hän jo huomannut, että Soames seurasi häntä? Hänen itsehillintänsä suututti Soamesia, ja viitsimättä selittää läsnäoloaan hän osoitti surevaa pientä Niobea ja sanoi:

»Aika hyvä.»

Silloin hän huomasi, että Irenellä oli täysi työ pysyä tyvenenä. »En tahtonut peloittaa sinua. Onko tämä mielipaikkojasi?»

»On.»

»Vähän yksinäinen.» Hänen puhuessaan pysähtyi eräs ohikulkeva nainen katsomaan suihkukaivoa ja jatkoi matkaansa.

Irenen silmät seurasivat naista.

»Ei», sanoi hän kaivaen hiekkaa päivänvarjonsa kärjellä, »ei koskaan yksinäinen. Ihmisellä on aina varjonsa.»

Soames ymmärsi, katsoi häneen tiukasti ja huudahti:

»Niin no, se on oma syysi. Voit päästä vapaaksi minä hetkenä tahansa. Irene, tule takaisin luokseni ja ole vapaa.»

Irene nauroi.

»Et saa!» huusi Soames ja polki jalkaansa. »Se on epäinhimillistä. Kuule! Onko mitään ehtoja, joilla voin saada sinut palaamaan luokseni? Jos lupaan sinulle eri talon — kävisin katsomassa vain silloin tällöin?»

Irene nousi, hänen kasvoilleen ja olemukseensa oli äkkiä hullut jotakin hurjaa.

»Ei millään ehdolla! Ei millään! Ei millään! Vaikka ajaisit minua takaa hautaan asti! Minä en tule.»

Syvästi loukkaantuneena ja ärsytettynä Soames peräytyi.

»Älä pane toimeen kohtausta!» hän sanoi terävästi. Ja molemmat seisoivat liikkumattomina tuijottaen pientä Niobea, jonka vihertävää hipiää aurinko kultasi.

»Onko tämä siis viimeinen sanasi», mutisi Soames väännellen käsiään. »Sinä siis tuomitset meidät molemmat.»

Irene taivutti päätään. »Minä en voi tulla takaisin. Hyvästi.»

Soamesissa leimahti hirvittävän vääryyden tunne.

»Seis!» sanoi hän. »Kuuntele minua hetkinen. Sinä annoit minulle pyhän lupauksen — sinä tulit talooni ilman penniäkään. Sinulla oli kaikki, mitä minä voin antaa sinulle. Sinä rikoit tuon lupauksen syyttä, sinä teit minut naurunalaiseksi, sinä kielsit minulta lapsen, sinä jätit minut vankeuteen, sinä — sinä vaikutat minuun vieläkin niin, että tahtoisin sinut — minä tahtoisin sinut. No niin, mitä sinä arvelet itsestäsi?»

Irene kääntyi, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä paloivat tummina.

»Jumala teki minut sellaiseksi kuin olen», sanoi hän, »olen huono jos niin haluat, mutta en niin huono, että uudelleen antautuisin miehelle, jota vihaan.»

Auringonvalo välkkyi hänen tukallaan, kun hän kulki pois, ja näytti hyväilevän hänen tiukkaa kermanväristä pukuaan ylhäältä alas asti.

Soames ei voinut puhua eikä liikkua. Sana »vihata» niin äärimmäinen, niin alkuaikainen — sai kaiken Forsyten hänessä vapisemaan. Hän syöksyi vahvasti kiroten siihen suuntaan, jonne Irene oli kadonnut, ja joutui melkein tuon taempana vetelehtivän naisen — tuon vakoilevan hupsun — syliin!

Hän syöksyi hiestä märkänä »metsän» syvyyksiin.

»No nyt», ajatteli hän, »minun ei tarvitse olla hivenen vertaa hienotunteinen häntä kohtaan — hän ei säästä minua vähääkään. Minä näytän hänelle tänä päivänä vielä, että hän on minun vaimoni.»

Mutta matkalla hotelliin hänen oli pakko myöntää, että hän ei tietänyt, mitä hän tarkoitti. Julkisia kohtauksia ei voinut panna toimeen ja mitä muutakaan hän olisi kyennyt tekemään? Hän melkein kirosi omaa hienotunteisuuttaan. Irene ei kenties ansainnut mitään säästämistä, mutta hän itse — voi, hän ansaitsi vähän armoa itseltään. Ja istuessaan lounasta vailla hotellinsa hallissa, matkustajien kulkiessa ohi joka hetki, Baedeker käsissään, hän joutui mustan masennuksen valtaan. Kahleissa! Hänen koko elämänsä, kaikkine luonnollisine vaistoineen ja luvallisine kaipuineen sidottuna ja kahlittuna, ja kaikki vain siksi, että Kohtalo seitsemäntoista vuotta sitten oli saanut hänet kiinnittämään sydämensä tähän naiseen — niin lopullisesti, ettei hän edes nytkään voinut tosissaan kiintyä toiseen naiseen! Kirottu oli päivä, jolloin hän oli kohdannut Irenen, kirotut hänen silmänsä, jotka olivat nähneet tuossa naisessa mitään muuta kuin sen julman Venuksen, mikä hän oli! Ja vieläkin, muistellessaan auringon kimallusta hänen pukunsa pehmeällä silkillä Soames voihkaisi vähän, niin että ohikulkeva turisti ajatteli: »Sairas mies! Niin, mitä minä söinkään lounaaksi?»

Myöhemmin, istuessaan eräässä kahvilassa lähellä oopperaa, edessään kylmää teetä ja sitruunaa ja olkiputki, hän teki pahanilkisen päätöksen mennä syömään päivällistä Irenen hotelliin. Jos hän olisi siellä, puhuisi Soames hänelle, jollei, hän jättäisi kirjelapun. Hän pukeutui huolellisesti ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

»Idyllisi tuon Jolyon Forsyten kanssa on kyllä tiedossani. Jos jatkat sitä, saat ymmärtää, että tulen tekemään kaikkeni, jotta hänen asemastaan tulisi sietämätön.»

S.F.»

Hän pani kirjeen kiinni, mutta ei kirjoittanut osoitetta, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa tuota tyttönimeä, jota Irene, hävytöntä kyllä, oli ruvennut käyttämään, eikä liioin panna Forsyten nimeä koteloon, ettei Irene repisi sitä lukemattomana. Sitten hän lähti ulos ja kulki pitkin hehkuvia katuja, jotka nyt olivat iltahuvituksiin lähtijäin hallussa. Tultuaan Irenen hotelliin hän istahti kaukaiseen ruokasalin nurkkaan, josta saattoi nähdä kaikki tulijat ja menijät. Irene ei ollut siellä. Hän söi vähän, nopeasti, valppaasti. Irene ei tullut. Hän viivytteli hallissa kahvinsa ääressä, joi kaksi lasia konjakkia. Mutta Irene ei tullut vieläkään. Hän meni avainpöydän luo ja tutki nimiä Numero kaksitoista, ensimmäinen kerros. Ja hän päätti viedä kirjeen itse. Hän nousi punamattoisia portaita, kulki ohi pienen salongin, kahdeksan — kymmenen — kaksitoista! Koputtaisiko hän ovelle, pistäisiko kirjeen oven alle, vai —? Hän vilkaisi salaa ympärilleen ja tarttui kädensijaan. Ovi aukeni, mutta vain pieneen eteiseen, jonka takana oli toinen ovi. Hän koputti tälle ovelle — ei vastausta. Ovi oli lukossa. Se ulottui hyvin tarkasti lattiaan asti. Kirjelippu ei tahtonut sopia menemään alitse. Hän pani sen takaisin taskuunsa ja seisoi hetkisen kuuntelemassa. Hänestä jotenkin tuntui varmalta, että Irene ei ollut siellä. Ja äkkiä hän lähti pois, kulkien pienen salongin ohi portaita alas. Hän poikkesi toimistoon ja sanoi:

»Oletteko ystävällinen ja annatte tämän kirjeen rouva Heronille.»

»Rouva Heron matkusti tänään, Monsieur — aivan äkkiä, noin kolmen aikaan. Hänen perheessään on joku sairaana.»

Soames pusersi huulensa yhteen. »Oh», sanoi hän, »tiedättekö hänen osoitettaan?»

»Non, Monsieur. Luultavasti Englanti.»

Soames pani kirjeen takaisin taskuunsa ja lähti. Hän pysäytti ohiajavan ajurin avovaunut.

»Viekää minut minne vain.»

Mies, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt, hymyili ja heilautti piiskaansa. Ja Soames ajeli noilla pienillä keltapyöräisillä vaunuilla ympäri tähdenmuotoista Pariisia. Silloin tällöin pysähdys ja kysymys. »C'est par ici, Monsieur?» »Ei, jatkakaa vain», kunnes mies epätoivoissaan luopui asiasta ja keltapyöräiset vaunut vyöryivät eteenpäin suurten, sileäpäätyisten, suljettujen talojen välistä — kuin pieni lentävä hollantilainen.

»Niinkuin elämäni», ajatteli Soames, »ilman päämäärää eteenpäin vain.»

2. VERKOSSA

Soames palasi Englantiin seuraavana päivänä ja sai kolmantena aamuna vieraakseen herra Polteedin, jolla oli kukka napinlävessä ja ruskea huopahattu. Soames kehoitti häntä istumaan.

»Sotauutiset eivät ole niin kovin huonoja, vai kuinka?» sanoi herra Polteed. »Toivottavasti voitte hyvin?»

»Kiitos, oikein hyvin.»

Herra Polteed nojautui eteenpäin, hymyili, avasi kätensä, katsoi siihen ja sanoi lempeästi:

»Nyt luulen, että asianne on vihdoinkin selvä.»

»Mitä?» huudahti Soames.

»19 tiedoittaa äkkiä sellaista, jota luulen olevamme oikeutetut katsomaan sitovaksi todistukseksi.» Ja herra Polteed vaikeni.

»No?»

»Kymmenes päivä tätä kuuta, oltuaan todistajana kohtauksessa 17:n ja erään uuden henkilön kanssa aikaisemmin päivällä 19 voi vannoa nähneensä tämän henkilön tulevan 17:n makuuhuoneesta kello kymmenen aikaan illalla. Jos todistus annetaan vähänkin huolellisesti, luulen tämän riittävän, varsinkin kun 17 on lähtenyt Pariisista — epäilemättä kyseessä olevan henkilön kanssa. Molemmat ovat totta puhuen päässeet livahtamaan meiltä emmekä ole vielä päässeet heidän jäljilleen, mutta kyllä me pääsemme — me pääsemme. Hän on tehnyt uutteraa työtä hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja olen iloinen että hän vihdoinkin on päässyt tuloksiin.» Herra Polteed otti savukkeen, koputti sen päätä pöytää vastaan, katsoi Soamesiin ja pani sen takaisin. Ilme hänen asiakkaansa kasvoilla ei ollut rohkaiseva.

»Kuka on tämä uusi henkilö?» kysyi Soames äkisti.

»Me emme tiedä. 19 on valmis vannomaan, ja hänellä on miehen tuntomerkit.»

Herra Polteed otti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea:

»Keskiikäinen, keskikokoinen, sininen puku aamupäivällä, iltapuku illalla, kalpea, tukka tumma, pienet tummat viikset, laihat posket, luja leuka, harmaat silmät, pienet jalat, ulkonäkö syyllisen —»

Soames nousi ja meni ikkunan eteen. Siinä hän seisoi pilkallisen raivon vallassa. Senkin idiootti — hämähäkkimäinen, synnynnäinen idiootti! Viisitoista puntaa viikossa seitsemän kuukauden aikana — että joutuisi esiintymään oman vaimonsa rakastajana! Ulkonäkö syyllisen! Hän paiskasi ikkunan auki.

»Täällä on kuuma», sanoi hän ja palasi paikalleen. Hän pani polvet ristiin ja loi ylimielisen katseen herra Polteediin.

»Minä epäilen, että tämä ei vielä oikein riitä», sanoi hän, »kun emme tiedä nimeä ja osoitetta. Arvelen, että teidän on paras jättää tämä nainen nyt joksikin aikaa rauhaan ja kiinnittää taas huomionne ystäväämme 47.» Hän ei osannut sanoa, oliko Polteed pitänyt häntä pilkkanaan, mutta hän näki hengessään, kuinka tämä ystäviensä keskellä nauraisi katketakseen. »Ulkomuoto syyllisen!» Kirottua!

Herra Polteed sanoi vakuuttavalla, miltei intomielisellä äänellä: »Minä vakuutan, että olemme väliin saaneet asian läpi vähemmälläkin. Pariisi nähkääs. Viehättävä nainen asumassa yksin. Miksi emme yrittäisi? Voimmehan liioitella vähän.»

Soames tajusi äkkiä. Miehen ammatillinen into oli yltynyt »Suurin voitto urallani: saanut avioeron miehelle sillä perusteella, että hän kävi vaimonsa makuuhuoneessa! Siinä jotakin, mistä voi puhua uran päätyttyä!» Ja erään hurjan hetken ajan hän ajatteli: »Miksikä ei?» On sadottain keskikokoisia miehiä, joilla on pienet jalat ja syyllinen ulkonäkö!

»Minulla ei ole lupa ryhtyä mihinkään epävarmaan», sanoi hän lyhyesti. Herra Polteed katsahti häneen.

»Vahinko», sanoi hän, »sepä vahinko! Tuo toinen juttu näytti hyvin sitkeältä.»

Soames nousi.

»Älkää välittäkö siitä. Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä 47:ää ja varokaa, että ette ala rakennella tuulentupia. Hyvää huomenta.»

Herra Polteedin silmät välähtivät, kun Soames puhui »tuulentuvista!»

»Hyvä on. Teille ilmoitetaan sitten.»

Ja Soames oli taas yksin. Tuo hämähäkkimäinen, likainen, naurettava juttu! Hän laski käsivartensa pöydälle ja painoi otsansa niihin. Siinä asennossa hän oli runsaat kymmenen minuuttia, kunnes muuan hänen apulaisistaan herätti hänet katsomaan erästä Manifoldin ja Toppingsin uutta, erittäin edullista osakkeitten myyntitarjousta. Sinä iltapäivänä hän lähti työstä varhain ja suuntasi kulkunsa Restaurant Bretagneen. Vain rouva Lamotte oli kotona. Tahtoiko Monsieur juoda teetä hänen kanssaan?

Soames kumarsi.

Kun he istuivat pienessä huoneessa kahden puolen pöytää, hän sanoi äkisti:

»Minä tahtoisin puhua kanssanne, Madame.»

Kirkkaitten ruskeitten silmien nopea nousu sanoi hänelle, että Madame oli kauan odottanut tällaisia sanoja.

»Minun täytyy ensin kysyä erästä asiaa. Tuo nuori tohtori — mikä on hänen nimensä? Onko hänen ja Annetten välillä jotakin?»

Rouvan koko olemus oli kuin kivihiiltä — terävää, mustaa, kovaa, kiiltävää.

»Annette on nuori», sanoi hän, »niin on myöskin monsieur le docteur. Nuorten ihmisten kesken asiat kehittyvät nopeasti, mutta Annette on hyvä tytär. Ah, hän on oikea jalokivi!»

Pieni hymy väreili Soamesin huulilla.

»Ei siis mitään ratkaisua vielä?»

»Ratkaisua — ei toki! Nuori mies on hyvin miellyttävä, mutta — minkä sille mahtaa? Ei mitään rahoja toistaiseksi.» Hän nosti teekuppiaan, jossa oli pajukuvioita. Soames teki samoin. Heidän silmänsä kohtasivat.

»Minä olen nainut mies», sanoi hän, »elänyt erossa vaimostani monta vuotta. Koetan nyt saada hänestä avioeron.»

Rouva Lamotte laski kuppinsa pöydälle. Niinkö? Kuinka traagillista elämä voi olla! Hänen täydellinen tunteettomuutensa herätti omituista ylenkatsetta Soamesissa.

»Minä olen rikas mies», lisäsi hän täysin tietoisena siitä, että tämä huomautus ei osoittanut hyvää aistia. »On hyödytöntä sanoa tällä hetkellä enempää, mutta minä luulen, että ymmärrätte.»

Madamen silmät, jotka olivat niin auki, että valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolelta, katsoivat häneen hyvin suoraan.

»Ah! ça — mais nous avons le temps!» oli kaikki mitä hän sanoi. »Toinen pieni kuppi?» Soames kieltäytyi, sanoi hyvästi ja lähti länttä kohti.

Hän oli nyt saanut tämän asian mielestään, hän ei antaisi Annetten sitoa itseään tuohon iloiseen nuoreen aasiin ennenkuin —! Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli koskaan sanoa: »Olen vapaa?» Mitä mahdollisuuksia? Tulevaisuus oli menettänyt kaiken todellisuustuntunsa. Hän tunsi olevansa kuin kärpänen, joka on takertunut hämähäkinverkkoon ja katselee ilman kaivattua vapautta suruisin silmin.

Hän kaipasi liikuntoa ja käveli Kensingtonin puistoon sitten Queen's Gaten kautta Chelseahin. Ehkä Irene oli palannut huoneistoonsa. Sen hän ainakin voisi ottaa selville. Sillä tuosta viimeisestä ja kaikkein häpeällisimmästä kiellosta saakka hänen haavoittunut itsekunnioituksensa oli taaskin turvautunut ajatukseen, että kenellä täytyi olla rakastaja. Hän saapui pikku talojen edustalle päivällisaikaan. Tarpeetonta kysyä! Harmaatukkainen rouva kasteli kukkalaatikoita Irenen ikkunassa. Huoneisto oli ilmeisesti vuokrattu. Ja hän käveli hitaasti pois jokivartta pitkin. Ilta oli kirkkaan, hiljaisen kaunis, kaikkialla rauhaa ja sopusointua, paitsi hänen sydämessään.

3. RICHMOND PARK

Samana iltapäivänä, jolloin Soames lähti Ranskaan, tuli Jolyonille Robin Hilliin sähkösanoma:

»Pojallanne lavantauti ei vaaraa toistaiseksi sähkötän taas.» Tämä uutinen saapui taloon, jota jo kuohutti Junen lähenevä lähtö, hänellä kun oli hyttipaikka varattuna seuraavana päivänä lähtevässä laivassa. Hän oli juuri uskomassa Eric Cobbleyta ja tämän perhettä isänsä hoitoon, kun sähkösanoma saapui.

Päätöksensä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi, jonka June oli tehnyt Jollyn sotaanlähdön innoittamana, hän oli uskollisesti täyttänyt, joskin niin ärtyneenä ja katuvaisena kuin konsanaan Forsyte, jonka yksilöllistä vapautta rajoitetaan. Oltuaan ensin haltioissaan työn »ihmeellisyydestä» hän alkoi kuukauden päästä olla sitä mieltä, että hän voisi harjoitella omin päin paljon paremmin kuin toisten johdolla. Ja jollei Holly itsepintaisesti olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiään, olisi hän ehdottomasti »livistänyt». Jollyn ja Valin ja heidän joukkojensa lähtö huhtikuussa edelleen lujitti hänen horjuvaa päätöstään. Mutta nyt, lähdön aattona, ajatus, että hänen piti jättää Eric Cobbley vaimoineen ja kaksine lapsineen ynseän maailman kylmien vesien varaan, painoi vaa'assa siksi paljon, että hän vieläkin oli vaarassa peräytyä. Sähkösanoman hälyttävä todellisuus ratkaisi asian. Hän jo näki itsensä hoitamassa Jollya — totta kai he antaisivat hänen hoitaa omaa veljeään! Jolyon, joka aina oli laajakatseinen ja epäilevä, ei voinut toivoa samaa. June parka! Voiko kukaan hänen sukupolvensa Forsyte tajuta, kuinka karkea ja armoton elämä on? Aina siitä saakka, kun Jolyon tiesi poikansa saapuneen Kap-kaupunkiin, hänen ajattelemisensa oli ollut alituisena kipuna isälle. Hän ei voinut suostua ajatukseen, että Jolly oli vaarassa kaiken aikaa. Sähkösanoma kaikessa vakavuudessaan oli melkein helpotus. Poika oli nyt ainakin turvassa ammuksilta. Ja kuitenkin — tuo lavantauti oli pahanlaatuinen tauti! Times oli täynnä kuolinuutisia. Miksi hän ei saanut maata tuossa kaukaisessa maalaissairaalassa ja poika olla rauhassa kotona? Hänen kolmen lapsensa epäforsytelainen uhrautuvaisuus oli kuitenkin saanut Jolyonin kokonaan neuvottomaksi. Hän olisi ilomielin vaihtanut paikkaa Jollyn kanssa sillä hän rakasti poikaansa, mutta eihän heillä ollut sellaisia persoonallisia syitä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että se osoitti Forsyte-tyypin rappeutumista.

Myöhään iltapäivällä Holly tuli hänen luokseen vanhan tammen alle. Hän oli hyvin paljon kehittynyt näinä kuukausina ollessaan harjoittelijana sairaalassa poissa kotoa. Ja nähdessään hänen lähestyvän Jolyon ajatteli: »Hän on järkevämpi kuin June, vaikka onkin vain lapsi, viisaampi. Jumalan kiitos että hän ei lähde mihinkään.» Holly istahti keinuun hyvin hiljaisena. »Asia koskee häneen yhtä paljon kuin minuunkin» ajatteli Jolyon. Ja nähdessään, että Holly oli kiinnittänyt katseensa häneen hän sanoi: »Älä ota sitä liiaksi sydämellesi, lapseni. Jollei hän olisi sairas, voisi hän olla paljon suuremmassa vaarassa.»

Holly nousi keinusta.

»Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin, isä. Minun tähteni Jolly ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti sotaan.»

»Kuinka niin?»

»Kun sinä olit Pariisissa, Val Dartie ja minä rakastuimme toisiimme. Me ratsastimme yhdessä Richmond Parkissa, me menimme kihloihin. Jolly sai sen tietoonsa ja luuli, että hänen oli estettävä se, ja senvuoksi hän vaati Valia lähtemään sotaan. Se oli minun syyni, isä, ja minä tahdon lähteä mukaan Sillä minun olisi kauhea olla, jos jommallekummalle heistä tapahtuisi jotakin. Sitäpaitsi minä olen ihan yhtä harjaantunut kuin June.»

Jolyon tuijotti häneen ivansekaisella hämmästyksellä. Tässä siis oli vastaus arvoitukseen, jota hän oli pohtinut, ja hänen kolme lastaan olivat kuin olivatkin Forsyteja. Holly olisi totisesti voinut kertoa asiasta aikaisemmin! Mutta hän hillitsi pilkalliset sanat, jotka jo olivat hänen huulillaan. Hellyys nuoria kohtaan oli kenties hänen pyhin uskonkappaleensa. Hän oli epäilemättä saanut, mitä oli ansainnutkin. Kihloissa! Sitäkö varten hän oli niin menettänyt otteensa tyttöön! Ja nuoren Val Dartien kanssa — Soamesin pojanpojan — toisesta leiristä! Kaikki oli hirvittävän vastenmielistä. Hän pani maalaustelineensä kokoon ja asetti taulun puunrunkoa vastaan.

»Oletko kertonut Junelle?»

»Olen, hän lupaa ottaa minut jollakin tavoin hyttiinsä. Se on kyllä yhden hengen hytti, mutta toinen meistä voi nukkua lattialla. Jos sinä suostut, lähtee hän nyt hankkimaan lupaa.»

»Suostun?» ajatteli Jolyon. »Vähän myöhäistä kysyä minun suostumustani!» Mutta taaskin hän hillitsi itsensä.

»Sinä olet liian nuori, rakkaani, eivät he laske sinua.»

»June tietää eräitä ihmisiä, joita hän auttoi pääsemään Kap-kaupunkiin. Jollei minua vielä päästetä hoitamaan sairaita, voisin asua heidän luonaan ja jatkaa harjoitteluani siellä. Anna minun lähteä, isä!»

Jolyon hymyili, koska hänen teki mieli itkeä.

»Minä en koskaan estä ketään tekemästä mitään», sanoi hän.

Holly kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

»Oi, isä, sinä olet paras koko maailmassa.»

»Toisin sanoen huonoin», ajatteli Jolyon. Jos hän koskaan oli epäillyt suvaitsevaisuus-oppiansa, niin ainakin nyt.

»Minä en ole ystävyyssuhteessa Valin perheeseen», sanoi hän, »enkä tunne Valia, mutta Jolly ei pitänyt hänestä.»

Holly katseli kauas ja sanoi:

»Minä rakastan häntä.»

»Se ratkaisee asian», sanoi Jolyon kuivasti. Sitten hän huomasi ilmeen Hollyn kasvoilla ja suuteli häntä ajatellen: »Onko mitään pateettisempaa kuin nuorten usko?» Jollei hän siis kieltänyt tytärtään lähtemästä, oli ilmeistä, että hänen piti koettaa helpottaa matkaa parhaansa mukaan, ja niinpä hän lähti kaupunkiin Junen mukana. Joko sitten Junen itsepäisyyden tai sen seikan ansioista, että virkailija, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, oli Jolyonin vanha koulutoveri, he saivat Hollylle luvan jakaa yhden hengen hytin Junen kanssa. Jolyon saattoi heidät Surbitonin asemalle seuraavana iltana, ja he liukuivat asianmukaisesti pois hänen luotaan, varustettuina rahalla, sairaanruualla ja niillä suosituskirjeillä, joita ilman ei kukaan Forsyte matkusta.

Hän ajoi loistavan taivaan alla takaisin Robin Hilliin myöhästyneelle päivälliselleen, jonka palvelijat tarjosivat erikoisen huolellisesti osoittaakseen myötätuntoaan ja jonka hän nautti erikoisen tunnollisesti osoittaakseen, että hän antoi arvoa tuolle myötätunnolle. Mutta oli todellinen huojennus päästä sikarinsa ääreen terassille, jonka liuskakivi-peitteen nuori Bosinney oli niin taitavasti valinnut sekä muotoon että väriin nähden. Ilta hämärtyi ympärillä, kaunis ilta, jossa puut tuskin kuiskailivat ja tuoksut olivat niin suloiset, että teki kipeätä. Ruoho oli kasteesta märkä, ja hän pysytteli terassin kivillä kävellen edestakaisin siksi kunnes hänestä alkoi tuntua, että hän oli yksi kolmesta, jotka eivät kiertäneet edestakaisin, vaan kääntyivät kummassakin päässä, niin että hänen isänsä oli aina lähinnä taloa ja hänen poikansa aina lähinnä terassin reunaa. Kummankin käsivarsi piti keveästi kiinni hänen omastaan, hän ei uskaltanut nostaa kättään sikariin, ettei häiritsisi heitä, ja sikari paloi loppuun varistaen tuhkaa hänen puvulleen ja putosi vihdoin hänen huuliltaan, jotka olivat kuumenneet. Silloin he jättivät hänet, ja hänen käsivartensa tuntuivat kylmiltä. Kolme Jolyonia oli kävellyt yhdessä Jolyonissa!

Hän pysähtyi ja kuunteli ääniä — ohikulkevien vaunujen ratinaa maantieltä, kaukaisen junan ääntä, koiran haukkumista Gagen farmilta, puitten kuisketta, tallipojan vihellyspillin soittoa. Tähtien paljous tuolla ylhäällä — loistava ja hiljainen ja niin kaukainen! Ei kuuta vielä! Juuri tarpeeksi valoa, jotta hän näki iristen tummat kukat ja miekkalehdet terassin reunalla — näillä hänen mielikukillaan oli yön oma väri kaarevissa, korureunaisissa terälehdissään. Hän kääntyi taloa kohti. Se oli suuri, pimeä, eikä koko tuossa osassa asunut muuta sielua kuin hän. Täysi yksinäisyys! Hän ei voisi ruveta asumaan täällä yksin. Ja kuitenkin, niin kauan kun oli kauneutta — miksi pitäisi ihmisen tuntea itsensä yksinäiseksi? Vastaus — kuin jonkun tyhmeliinin tekemään kysymykseen — kuului: siksi, että hän tunsi. Mitä suurempi kauneus, sitä suurempi yksinäisyys, sillä kauneuden takana on sopusointua ja sopusoinnun takana — yhteys toisen kanssa. Kauneus ei voi lohduttaa, jos sielu on ulkopuolella. Yö, hullaannuttavan ihana yö, jonka tähtivalossa rypäleet kukkivat ja ruoho ja hunaja tuoksui, ei voinut tuottaa hänelle nautintoa, koska nainen, joka hänelle oli kauneuden ydin, ruumistuma ja olemus, oli erotettu hänestä, nyt enemmän kuin koskaan, niin hänestä tuntui, koska kunniallinen säädyllisyys sitä vaati.

Hänen oli vaikea päästä uneen, sillä hän pyrki liian tuimasti siihen alistuvaisuuteen, johon Forsytet vaivoin pääsevät, he kun ovat syntyneet kulkemaan omia teitään ja perineet niin mukavat olot isiltään. Mutta aamun sarastaessa hän nukahti ja näki pian kummallista unta.

Hän oli olevinaan näyttämöllä, jonka edessä oli suunnattoman korkeat, upeat verhot — ne ulottuivat tähtiin saakka — ja ulkonivat puoliympyrässä parrasvalolta toiselle. Hän itse oli hyvin pieni, musta, levoton, joka liikkui edestakaisin, ja hullunkurisinta oli, ettei se ollut kokonaan hän, vaan samalla myös Soames, niin että hän ei ainoastaan itse kokenut, vaan samalla huomioi toista. Tämä olento, joka oli hän itse ja Soames, yritti päästä väliverhon läpi, joka raskaana ja pimeänä sulki tien. Useita kertoja hän oli kulkenut edestakaisin sen edestä, kun hän äkkiä riemukseen näki kapean raon — siinä korkea repeämä kauneutta iriskukkain väreissä, kuin väläys kaukaista, kuvailematonta Paratiisia. Hän astui nopeasti eteenpäin mennäkseen siihen, mutta verho sulkeutui hänen edessään. Katkerasti pettyneenä hän — vai oliko se Soames? siirtyi kauemmaksi, ja samalla rako taaskin aukeni ja sulkeutui liian pian. Tätä jatkui, eikä hän koskaan päässyt läpi, kunnes heräsi sana »Irene» huulillaan. Uni kiusasi häntä, varsinkin hänen itsensä ja Soamesin sekoittaminen toisiinsa.

Seuraavana aamuna hän havaitsi mahdottomaksi tehdä työtä ja vietti useita tunteja ratsastamassa Jollyn hevosella väsyttääkseen itsensä. Ja toisena päivänä hän päätti lähteä Lontooseen katsomaan, eikö hän voisi saada lupaa lähteä tytärtensä jäljissä etelä-Afrikkaan. Hän oli juuri alkanut koota tavaroitaan seuraavana aamuna, kun näin kuuluva kirje tuli.

»GREEN HOTEL, RICHMOND.

Kesäkuun 13 p.

Rakas Jolyon,

Hämmästytte, kun saatte kuulla, kuinka lähellä teitä olen. Pariisi kävi mahdottomaksi — ja olen tullut tänne neuvojenne ulottuville. Minusta olisi niin kovin hauskaa tavata teitä taas. Teidän lähdettyänne Pariisista en ole tavannut ketään, jonka kanssa todella voisin puhella. Onko kaikki hyvin — te itse ja poikanne? En luule, että kukaan tietää minun olevan täällä.

Aina ystävänne

Irene.»

Irene kolmen peninkulman päässä hänestä! — ja taaskin pakomatkalla! Hän seisoi siinä, huulillaan hyvin omituinen hymy. Tämä oli enemmän kuin hän oli osannut odottaa!

Puolenpäivän aikaan hän lähti jalan Richmond Parkin poikki ja ajatteli kulkiessaan: »Richmond Park! Kautta Juppiterin, se sopii meille Forsyteille!» Eipä siltä, että siellä olisi asunut Forsyteja — siellä ei asunut muita kuin kuninkaallisia, puistonhoitajia ja saksanhirviä — mutta Richmond Parkissa oli Luonnon lupa kulkea määrättyyn rajaan asti eikä pitemmälle ja kuitenkin se urheasti koetti näyttää luonnolliselta ja tuntui sanovan: »Katsokaa minun vaistojani — ne ovat melkein intohimoja, vallan vähältä pitäen, mutta eivät tietysti sentään ihan, sillä omistamisen ydin on omistaa itsensä.» Niin! Richmondin puisto omisti itse itsensä, tänäkin kirkkaana kesäkuun päivänä, kun käet lentelivät oksalta toiselle kukkumaan ja metsäkyyhkyset ilmoittivat kesän tulleen.

Green Hotel, johon Jolyon ehti kello yhdeksi, oli melkein vastapäätä tuota kuuluisampaa hotellia, »Kruunu ja Valtikka»; se oli vaatimaton, korkeasti säädyllinen, ei koskaan vailla kylmää pihviä, karviaismarjatorttua ja paria leski-armoa, niin että vaunut ja parihevoset seisoivat melkein aina oven edessä.

Huoneessa, joka oli verhottu niin hauraalla pitsikankaalla, että kaikki mielenliikutus näytti olevan kiellettyä, istui Irene pianotulilla, joka oli koristeltu villakirjailulla, ja soitti »Hansel ja Gretel»-musiikkia vanhasta nuottivihosta. Hänen yläpuolellaan seinällä, jossa ei vielä ollut Morris-papereita, oli kuva kuningattaresta ponihevosen selässä keskellä metsästyskoiria, skotlantilaislakkeja ja kaadettuja hirviä. Ruukussa ikkunalaudalla hänen vieressään oli valkoinen ja punainen verenpisara. Huoneen Viktorian-aikaisuus melkein puhui, ja Irene joustavassa puvussaan oli Jolyonin mielestä kuin Venus, joka tulee esiin menneen vuosisadan kuoresta.

»Jos omistajalla olisi silmää», sanoi hän, »ajaisi hän teidät ulos, te särjette hänen koristelusuunnitelmansa.» Näin keveästi hän liukui kiihtymyksen hetken ohi. Syötyään kylmää pihviä, pähkinäsalaattia, karviaismarjatorttua ja juotuaan kiviruukullisen inkiväärijuomaa he lähtivät puistoon kävelemään, ja keveätä puhetta seurasi hiljaisuus, jota Jolyon oli pelännyt.

»Ette ole vielä kertonut Pariisista», sanoi hän vihdoin.

»En. Minua on vakoiltu pitkän aikaa, siihen tottuu. Mutta sitten tuli Soames. Pienen Nioben luona — sama juttu: tahtoisinko palata hänen luokseen.»

»Uskomatonta!»

Irene oli puhunut nostamatta silmiään, mutta nyt hän katsoi Jolyoniin. Nuo tummat silmät, jotka upposivat hänen omiinsa, sanoivat mitä mitkään sanat eivät olisi voineet ilmaista: »Minä en jaksa enää, jos tahdot minut, olen tässä.»

Oliko Jolyon koskaan — niin vanha kuin olikin — kokenut näin voimakkaan ja äkillisen mielenliikutuksen hetkeä?

Sanat: »Irene, minä jumaloin sinua!» melkein pääsivät hänen huuliltaan. Sitten — hän ei olisi voinut uskoa sielun silmien kykenevän näkemään niin selvästi — hän näki Jollyn makaavan kasvot valkeina valkeaa seinää vastaan.

»Poikani on hyvin sairas», sanoi hän hiljaa.

Irene pujotti kätensä hänen käsivartensa alle.

»Kävellään, minä ymmärrän.»

Ei tarvittu mitään viheliäisiä selityksiä! Irene oli ymmärtänyt! ja he kävelivät keskellä polvenkorkuisia sanajalkoja, kaniininkolojen ja tammipuitten lomitse, puhellen Jollysta. Jolyon jätti hänet kaksi tuntia myöhemmin Richmond Hill Gateen ja kääntyi kotia kohti.

»Hän tietää siis tunteeni», ajatteli Jolyon. »Totta kai! Sitä tietoa ei voisi salata sellaiselta naiselta!»

4. VIRRAN POIKKI

Jolly oli kuolemaan saakka väsynyt unista. Ne olivat jättäneet hänet rauhaan nyt, kun hän oli liian uupunut ja heikko näkemään edes unia, jättäneet hänet makaamaan tylsänä, heikosti muistellen kaukaisia seikkoja, kyeten hädin tuskin kääntämään silmiään ja katselemaan makuulavansa vieressä olevasta ikkunasta jokea, joka kapeana virtasi hiekan keskellä, ja Karoon hataraa pensaikkoa toisella puolella. Hän tiesi nyt, mikä Karoo oli, vaikka ei nähnytkään enää buurin kupsahtavan kumoon kuin kaniinin ja kuullut lentävien ammusten viuhunaa. Tauti oli hiipinyt häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt haistellakaan ruutia. Janoinen päivä ja nopea juonti tai ehkä tartuttava hedelmä — kuka sen tiesi? Ei ainakaan hän, jolla ei ollut edes voimaa napista taudin voittoa vastaan — joka juuri vain jaksoi tajuta, että huoneessa makasi monta muuta hänen kanssaan, että hän oli sairas mielettömistä unista, juuri vain jaksoi katsella tuota jokea ja kyetä heikosti muistelemaan noita kaukaisia seikkoja...

Aurinko oli melkein laskussaan jo. Kohta tulisi viileämpi. Hän olisi tahtonut tietää, mitä kello oli — tuntea kädessään vanhan kellonsa, jonka kuori oli sileä kuin voi, kuulla sen lyönnit. Hän ei jaksanut edes muistaa, että kello oli viimeksi vedetty sinä päivänä, jolloin hän joutui makuulle tähän. Elämä sykki hänen aivoissaan niin heikosti, että hänen oli mahdoton erottaa toisistaan kasvoja, jotka tulivat ja menivät, hoitajattaren, tohtorin, käskyläissotilaan, hän näki vain yhdet yhdentekevät kasvot, ja sanat, joita hänen ympärillään puhuttiin, tarkoittivat yhtä ja samaa, nimittäin ei juuri mitään. Asiat, joita hän ennen oli harrastanut, näkyivät selvemmin, vaikkakin heikkoina ja kaukaisina — hän kulki Harrowin vanhojen portaitten ohi nimenhuudon aikana — »Täällä, herra! Täällä herra!» — kääri kenkänsä Westminster Gazetteen, paperi vihertävää, saappaat kiiltävät — isoisä tuli jostakin pimeästä — multa tuoksui — herkkusienilava! Robin Hill! Vanha Balthasar haudattiin lehtiin! Isä! Koti...

Tajunta palasi ja hän huomasi, ettei joessa ollut vettä — joku myös puhui. Tarvitsiko hän jotakin? Ei. Mitä hän voisi tarvita? Liian heikko tarvitsemaan — hän olisi vain tahtonut kuulla kellonsa lyövän...

Holly! Hän ei sitten oppinut heittämään palloa kunnollisesti. Oh! Ota kiinni! Ei mitään hukkaheittoja!... »Huovatkaa, kakkonen ja keula!» Hän oli kakkonen!... Tajunta palasi vielä kerran huomaamaan sinipunervan hämärän ulkona ja nousevan, veripunaisen kuunsirpin. Hänen silmänsä katsoivat siihen lumoutuneina, pitkinä aivotyhjyyden hetkinä se liikkui ylemmäksi ja ylemmäksi...

»Hän kuolee, tohtori!» Eikö enää panna kenkiä pakettiin? Eikö koskaan? »Pidä varasi, kakkonen!» Ei itkua! Souda hiljaa — virran poikki — nuku!... Pimeätä? Jospa joku tahtoisi — panna — hänen kellonsa — lyömään!...

5. SOAMES TOIMII

Sinetöity, herra Polteedin käsialalla kirjoitettu kirje oli Soamesin taskussa avaamattomana kahden tunnin ajan, jolloin hänen koko huomionsa oli kiintynyt »Uuden Kivihiiliyhtiön asioihin». Melkein siitä hetkestä saakka, jolloin vanha Jolyon vetäytyi pois puheenjohtajan toimesta, olivat yhtiön asiat alkaneet huonontua ja olivat nyt niin nopeassa laskussa, että jäljellä ei ollut muuta kuin »selvitys». Hän otti kirjeen esille ollessaan lounaalla City-klubissa, mikä paikka oli hänelle pyhä niiden ateriain vuoksi, jotka hän oli täällä nauttinut isänsä kanssa seitsemänkymmenluvun alussa, jolloin James mielellään vei hänet näkemään omin silmin tulevan elämänsä laatua.

Täällä, etäisessä nurkassa lampaanpaistin ja perunamuhennoksen ääressä, hän luki.

»Paras Herra,

Ehdotuksenne mukaan olemme taas ryhtyneet asiaan toiselta taholta ja päässeet tyydyttäviin tuloksiin. 47:n huomioiminen on auttanut meitä sijoittamaan 17:n Green Hotelliin Richmondiin. Noitten kahden on todettu kohtaavan toisensa joka päivä viime viikon ajalla Richmond Parkissa. Mitään ehdottomasti ratkaisevaa ei ole toistaiseksi havaittu. Mutta kun ottaa lukuun kaiken, mitä meillä on Pariisista vuoden alusta, luotan, että nyt voimme tyydyttää tuomioistuinta. Jatkamme tietenkin vakoilua kunnes saamme määräyksenne.

Kunnioittaen

Claud Polteed.»

Soames luki kirjeen kahdesti ja viittasi tarjoilijaa.

»Viekää tämä pois, se on kylmää.»

»Tuonko jotakin lisää, herra?»

»Ei. Viekää minulle kahvia toiseen huoneeseen.»

Ja maksaen siitä, mitä ei ollut syönyt hän lähti ulos kulkien parin tuttavan ohi ilman merkkiäkään tuntemisesta.

»Tyydyttää tuomioistuinta!» ajatteli hän istuen pienen marmoripöydän ääressä kahviannos edessään. Tuo mies Jolyon! Hän kaatoi kahvia kuppiin, pani sokeria, joi. Hän tulisi häpäisemään Jolyonia hänen omien lastensa silmissä! Ja päätös kuumana mielessään hän huomasi ensimmäisen kerran, että olisi epämukavaa olla oma asianajajansa. Hän ei voisi käsitellä tätä häpeällistä juttua omassa toimistossaan. Hänen täytyisi uskoa yksityisen arvokkuutensa sielu vieraalle, jollekin toiselle perhehäpeän ammattikäsittelijälle. Kenen puoleen hän saattaisi kääntyä? Linkman ja Laver Budge Row'lla, ehkä, luotettavia, ei liian huomattuja, hyvän päivän tuttuja vain. Mutta sitä ennen hänen olisi vielä puhuteltava Polteedia. Tämä ajatus aiheutti Soamesille suuren heikkouden hetken. Pitikö hänen nyt ilmaista salaisuutensa? Kuinka löytää sanat? Kuinka alistua ylenkatseeseen ja salaiseen nauruun? Kuitenkin, loppujen lopulta, tuo mies tiesi jo kyllä — oi niin, hän tiesi! Ja tuntien, että hänen nyt piti saada päätös asiaan hän otti ajurin ja ajoi West Endiin.

Tällä kuumalla säällä herra Polteedin huoneen ikkuna oli tosiaankin auki, ja ainoa varokeino oli teräslankaverkko, joka esti kärpäsiä pääsemästä sisään. Kaksi tai kolme oli pyrkinyt sisään ja tarttunut kiinni, ja siinä ne istuivat ikäänkuin joku aikoisi nielaista ne heti. Herra Polteed seurasi asiakkaansa katseen suuntaa, nousi anteeksi pyytäen ja sulki ikkunan.

»Teeskentelevä aasi!» ajatteli Soames. Niinkuin jokainen, joka pohjimmaltaan uskoo itseensä, kasvoi hänkin tilanteen tasalle ja sanoi, huulillaan pieni vino hymy: »Olen saanut kirjeenne. Aion ryhtyä toimeen. Otaksun teidän tietävän, kuka tuo vakoilemanne nainen todellisuudessa on?»

Herra Polteedin ilme tuona hetkenä oli mestariteos. Se sanoi niin selvästi: »No niin, mitä ajattelette? Pelkään ammatillista tietoa, minä vakuutan — suokaa anteeksi sekin!» Hän teki pienen epämääräisen eleen kädellään ikäänkuin olisi sanonut: »Sellaista — sellaista meille voi tapahtua!»

»Hyvä on», sanoi Soames kostuttaen huuliaan: »Sitten minun ei tarvitse sanoa enempää. Valtuutan Linkmanin ja Laverin Budge Row'lta toimimaan puolestani. Minä en tahdo kuulla todistustanne, mutta olkaa hyvä ja viekää tietonne heille kello viideksi edelleen noudattaen äärimmäistä varovaisuutta.»

Herra Polteed ummisti silmänsä puoliksi ikäänkuin täyttääkseen pyynnön heti. »Paras herra Forsyte», hän sanoi.

»Oletteko varma siitä», kysyi Soames äkkiä tarmokkaasti, »että tämä riittää?»

Herra Polteedin olkapäät liikahtivat tuskin huomattavasti.

»Voitte yrittää», mutisi hän, »voitte yrittää tämän varassa, mitä meillä nyt on, ja ihmisluonnon.»

Soames nousi. »Kysykää herra Linkmania. Kiitos, älkää nousko.» Hän ei voinut sietää herra Polteedia liukumassa hänen ja oven väliin. Piccadillyn auringonpaisteessa hän kuivasi otsaansa. Tämä oli ollut pahinta kaikesta — outoja hän sietäisi paremmin. Ja hän palasi takaisin Cityyn tekemään sitä, mikä vielä oli tehtävä.

Sinä iltana Park Lanessa katsellessaan isänsä syöntiä hän joutui vanhan kaipuunsa valtaan. Hän tahtoi saada pojan — pojan, joka katselisi hänen syöntiään, kun hän oli ehtinyt korkeaan ikään, jonka hän ottaisi polvelleen istumaan niinkuin James aikanaan oli ottanut hänet, pojan, joka olisi hänen omansa ja joka ymmärtäisi häntä, koska oli samaa lihaa ja verta — ymmärtäisi ja lohduttaisi häntä ja tulisi rikkaammaksi ja sivistyneemmäksi kuin hän itse, koska hän pääsisi vielä parempaan alkuun. Tulla vanhaksi — niinkuin tuo laiha, vanha, lankamaisen hauras olento tuossa — ja olla vallan yksin kasaantuvan omaisuutensa keskellä, olla tuntematta mielenkiintoa siihen, koska sillä ei ollut tulevaisuutta ja koska sen häneltä täytyisi siirtyä käsiin ja suihin, joista hän ei välittäisi vähääkään! Ei! Hänen täytyi ajaa asia läpi nyt ja tulla vapaaksi menemään uusiin naimisiin ja saada poika huolehdittavakseen ennenkuin hänestä tulisi samanlainen kuin tuo hänen vanha, vanha isänsä, joka katseli miettivänä milloin sokerileipäänsä, milloin poikaansa.

Siinä mielessä hän meni levolle. Mutta maatessaan lämpimänä Emilyn hienojen pellavalakanain välissä hän alkoi kokea muistojen kidutusta. Hän näki Irenen, melkein tunsi hänen ruumiinsa kiinteyden käsissään. Miksi hän oli ollut niin hullu ja mennyt tapaamaan Ireneä noiden vuosien jälkeen, miksi oli tuo virta taaskin saanut tulvehtia häneen, niin että teki kipeätä ajatella häntä tuon toisen miehen kanssa — tuon varkaan!

6. KESÄPÄIVÄ

Jolly oli harvoin poissa Jolyonin mielestä noina päivinä, jotka seurasivat hänen ensimmäistä kävelyään Irenen kanssa Richmond Parkissa. Enempiä uutisia ei ollut saapunut, kyselyt sotatoimistossa eivät valaisseet mitään, eikä hän voinut uskoa kuulevansa Junesta ja Hollysta mitään ainakaan kolmeen viikkoon. Näinä päivinä hän tunsi, kuinka riittämättömät hänen muistonsa Jollysta olivat ja mikä amatööri-isä hän oli ollut. Hänellä ei ollut ainoatakaan muistoa, jossa suuttumuksella olisi mitään osuutta, ei myöskään sovinnolla, sillä heidän välinsä eivät olleet koskaan särkyneet, eikä liioin sydämellisellä luottamuksella, ei edes silloin kun Jollyn äiti kuoli. Ei muuta kuin puoliksi ironista hellyyttä. Hän oli liiaksi varonut antautumista mihinkään suuntaan peläten menettävänsä vapautensa tai rajoittavansa poikansa vapautta.

Vain Irenen seurassa hän tunsi huojennusta, ja hän oli suuresti hämmentynyt huomatessaan, kuinka hän yhä enemmän jakautui poikansa ja Irenen kesken. Jollyyn liittyi koko se jatkuvaisuuden tunne ja yhteiskunnallinen maailmankatsomus, jota hän oli juonut niin syvälti nuoruudessaan ja uudelleen poikansa koulu- ja yliopistoaikana — koko tuo tunne, että isä ja poika eivät saa pettää toistensa odotuksia, keneen liittyi koko hänen riemunsa kauneudesta ja luonnosta. Ja hän näytti yhä vähemmän tietävän, kumpi oli hänessä voimakkaampi. Tästä hentomielisestä herpautumistilasta hänet kuitenkin karkeasti herätti eräänä iltapäivänä, juuri kun hän oli lähdössä Richmondiin, muuan polkupyörällä ajava nuori mies, jolla oli kummallisen tutunnäköiset kasvot ja joka tuli hänen luokseen heikosti hymyillen.

»Herra Jolyon Forsyte? Kiitos!» Hän pani Jolyonin käteen kirjekuoren, nousi pyörälleen jo polulla ja ajoi pois. Hämmästynyt Jolyon avasi kirjeen.

»Testamenttija avioerooikeus, Forsyte Forsytea ja Forsytea vastaan!» Häpeän ja inhon tunne seurasi ensimmäistä ajatusta, joka oli ollut: »Mitä, tässähän, on juuri se, mitä sinä tarvitset, ja sinä et pidä siitä!» Mutta Irene oli tietysti saanut samanlaisen, ja Jolyonin piti heti mennä hänen luokseen. Matkalla hän pohti asioita. Tämä oli ironinen juttu, sillä mitä ikinä onkaan kirjoitettu sydämen aivoituksista, tarvitaan lain loukkaamiseksi enemmän kuin pelkkää kaipuuta. He voisivat erittäin hyvin puolustautua, ainakin täysin vilpittömästi yrittää. Mutta ajatus oli Jolyonille vastenmielinen. Jollei hän ollut Irenen rakastaja teossa, oli hän ainakin toiveissa, ja hän tiesi, että Irene olisi valmis tulemaan hänen luokseen. Irenen kasvot olivat sen sanoneet. Eipä siltä, että hän olisi liioitellut Irenen tunnetta, kenellä oli ollut suuri intohimonsa, eikä Jolyon ikämiehenä voinut odottaa häneltä uutta samanlaista. Mutta Irene luotti häneen, piti hänestä ja varmaan tunsi voivansa turvautua häneen. Irene ei varmaankaan pyytäisi häntä puolustautumaan, kun kerran tiesi, että hän jumaloi häntä! Jumalan kiitos, ettei Irenessä ollut tuota hullaannuttavaa brittiläistä tunnollisuutta, joka kieltäymyksen vuoksi kieltäytyy onnesta! Hän varmaan iloitsi tästä vapautumisen mahdollisuudesta — oltuaan seitsemäntoista vuotta elämästään kuollut! Mitä julkisuuteen tuli, ei sille enää mitään mahtanut! Sitä tahraa ei puolustautuminen enää poistaisi. Jolyonilla oli tuo Forsyteille ominainen tunne, kun heidän yksityiselämäänsä uhataan: Jos laki oli hirttävä hänet, niin mieluummin toki sitten lampaan kuin karitsan varastamisesta! Sitäpaitsi ajatus, että hän seisoisi todistajan aitiossa ja vannoisi todeksi ettei heidän välillään ollut ollut ainoatakaan rakkauden tekoa eikä edes sanaa, tuntui hänestä häpeällisemmältä kuin hiljainen suostuminen avionrikkojan poltinmerkkiin — todella alentavalta, ottaen huomioon hänen sydämensä tunteet, ja vallan yhtä kiusalliselta hänen lapsilleen. Häntä pöyristytti ajatus, että hänen pitäisi, jos suinkin voisi, tuomarin ja kahdentoista keskitason englantilaisen edessä selittää tyhjiin heidän kohtauksensa Pariisissa ja kävelynsä Richmond Parkissa. Koko oikeudenkäynnin raaka ja tekopyhä ankaruus, todennäköisyys, ettei heitä uskottaisi — paljas ajatuskin, että Irene, joka hänelle oli Luonnon ja Kauneuden ruumistuma, seisoisi kaikkien noiden epäluuloisten, tuijottavien silmien edessä, oli hänelle kauhistus. Ei, Ei! Puolustautuminen olisi vain hauskuudeksi lontoolaisille, sanomalehdet menisivät kuin kuumille kiville. Tuhat kertaa parempi ottaa vastaan, mitä Soames ja jumalat olivat lähettäneet!

»Sitäpaitsi», ajatteli hän rehellisesti, »kuka tietää, olisinko edes poikani vuoksi kauankaan kestänyt tätä asiaintilaa? Joka tapauksessa Irenen kaula vapautuu kahleista vihdoinkin!» Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin huomasi raskasta kuumuutta. Taivas oli kauttaaltaan peittynyt punertaviin pilviin, joissa siellä täällä oli valkeita juovia. Raskas sadepisara teki pienen tähtikuvion tien tomuun hänen tullessaan puistoon. »Huh, ukkonen», ajatteli hän. »Toivottavasti Irene ei ole lähtenyt minua vastaan, kastumme läpimäriksi!» Mutta samassa hetkessä hän näki Irenen tulevan porttia kohti. »Meidän pitää kiirehtiä takaisin Robin Hilliin», ajatteli hän.

* * *

Myrsky oli raivonnut Poultryssa neljän aikaan suoden tervetullutta vaihtelua joka toimiston konttoriapulaisille. Soames joi teetä, kun hänelle tuotiin seuraava kirjelappu:

»Paras Herra,

Forsyte — Forsyte ja Forsyte.

Saamme ilmoittaa, että olemme määräystenne mukaisesti tänään henkilökohtaisesti lähettäneet haasteen vastaajalle ja kanssavastaajalle Richmondiin ja Robin Hilliin.

Kunnioittaen

Linkman ja Laver.»

Muutamia minuutteja Soames tuijotti tähän kirjeeseen. Aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut nämä määräykset, hänen oli tehnyt mieli peruuttaa ne. Se oli niin häpeällistä, sellainen julkinen häväistys! Todistus, mikäli hän oli siitä kuullut, ei koskaan ollut tuntunut hänestä sitovalta, ja jostakin syystä hän vähemmän ja vähemmän uskoi, että nuo kaksi olivat menneet äärimmäisyyksiin. Mutta tämä tietysti veisi heidät niihin, ja hän kärsi siitä ajatuksesta. Tuoko mies saisi Irenen rakkauden, jota hän ei ollut onnistunut voittamaan! Oliko jo liian myöhäistä? Nyt kun haaste oli antanut heille ankaran varoituksen, oli hänellä kenties hallussaan se vipusin, joka voisi pakottaa heidät erilleen. »Mutta jollen toimi heti», ajatteli hän, »on jo liian myöhäistä, nyt kun he ovat saaneet tämän haasteen. Minä lähden tapaamaan Jolyonia, minä lähden.»

Ja sairaana hermojännityksestä hän lähetti hakemaan tuollaisen »uusmuotisen» automobiilin. Voisi kestää kauan, ennenkuin hän saisi käsiinsä tuon miehen, ja taivas tietää mitä päätöksiä he saattoivat tehdä tällaisen iskun jälkeen! »Jos olisin teatraalinen aasi», ajatteli hän, »ottaisin kai nyt mukaan ratsupiiskan tai pistoolin tai jotakin sellaista!» Hän otti sen sijaan pakan papereita, jotka koskivat juttua »Magentie — Wake» aikoen lukea niitä matkalla. Hän ei edes avannut niitä, vaan istui aivan joutilaana, vauhdin viskelemänä ja ravistamana, huomaamatta, että hänen niskaansa veti ja että petroli tuoksui. Hänen piti antaa tuon miehen asenteen olla ohjaajanaan, pääasia oli pysyä levollisena!

Lontoo oli jo alkanut tyhjentää työväkeään, kun hän tuli Putneyn sillalle, muurahaisjoukot olivat liikkumassa poispäin. Mikä määrä muurahaisia, joitten kaikkien täytyi hankkia elatuksensa ja pitää silmät auki tässä suuressa vilinässä! Kenties ensimmäisen kerran elämässään Soames ajatteli: »Minä voisin hellittää, jos tahtoisin! Kukaan ei voisi koskea minuun, minä napsauttaisin sormiani vain, eläisin niinkuin tahtoisin — nauttisin elämästä!» Ei! Ihminen ei voinut elää niinkuin hän oli elänyt ja sitten heittää kaiken sikseen — asettua Capuaan ja tuhlata ansaitsemansa rahat ja maineen. Miehen elämä oli se mitä hän omisti ja pyrki omistamaan. Vain hupsut ajattelivat toisin — hupsut ja sosialistit ja vapaa-ajattelijat!

Auto ajoi jo huvilain ohi ja piti hyvää vauhtia. »Viisitoista mailia tunnissa, luulisin!» arveli hän. »Tämä saa ihmiset asumaan kaupungin ulkopuolella!» Ja hän ajatteli, mitä tämä vaikuttaisi niihin Lontoon osiin, jotka hänen isänsä omisti — hän itse ei ollut koskaan ryhtynyt tuohon lajiin rahansijoitusta, pelaaja hänessä oli saanut tyydytyksensä taulukaupoista. Ja auto kiiti eteenpäin, mäkeä alas Wimbledon Commonin ohi. Tämä kohtaus! Varmaankaan ei viisikymmentäkaksi-vuotias mies, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja jonka tauluilla oli ollut menestystä, rupeaisi kevytmieliseksi. »Hän ei tahdo häväistä perhettä», ajatteli Soames, »hän piti isästään niinkuin minä pidän omastani, ja he olivat veljekset. Tuo nainen on tuhontuoja — mikä hänessä on? Minä en ole sitä koskaan tietänyt.» Auto poikkesi valtatieltä, ajoi metsän reunaa, ja hän kuuli myöhäisen käen kukkuvan, melkein ensimmäisen, minkä oli kuullut sinä vuonna. Hän oli nyt melkein vastapäätä sitä paikkaa, minkä hän alkuaan oli valinnut talolleen ja minkä Bosinney oli niin muitta mutkitta hyljännyt oman valintansa eduksi. Hän alkoi kuivata nenäliinalla kasvojaan ja käsiään ja hengitti syvään pysyäkseen levollisena. »Pää selvänä», ajatteli hän, »pää selvänä!»

Auto kääntyi käytävälle, joka olisi voinut olla hänen omansa, ja soiton ääni kaikui hänen korviinsa. Hän oli unohtanut, että tuolla miehellä oli tyttäriä.

»Voin palata heti», sanoi hän kuljettajalle, »tai viipyä jonkin aikaa.» Ja hän soitti kelloa.

Seuratessaan palvelustyttöä verhojen taakse sisempään halliin hän tunsi helpotuksekseen, että tämän kohtauksen jännitystä tulisi vähentämään June tai Holly, kumpi heistä nyt mahtoi soittaa tuolla. Niinpä hän suureksi yllätyksekseen näki Irenen pianon ääressä ja Jolyonin nojatuolissa kuuntelemassa. Molemmat nousivat. Veri syöksähti Soamesin aivoihin, ja koko hänen päätöksensä menetellä niin taikka näin oli tiessään. Hänen kasvoiltaan irvisti talonpoikaisten esi-isien ilme — jurojen rannikolla asuvien Forsytein, »Dosset Forsyten», tuolta puolen.

»Hyvin kaunista!» sanoi hän.

Hän kuuli tuon miehen mutisevan:

»Tämä tuskin on oikea paikka — menemme työhuoneeseen, jos suvaitset.» Ja he molemmat astuivat hänen edellään verhojen raosta. Pienessä huoneessa, johon hän seurasi heitä, Irene seisoi avoimen ikkunan ääressä ja »tuo mies» aivan hänen lähellään suuren tuolin vieressä. Soames paukautti oven kiinni jälkeensä — tuo ääni toi hänen mieleensä kaikkien näiden vuosien takaa sen päivän, jolloin hän oli sulkenut oven nuoren Jolyonin edessä — sulkenut oven siksi, että mies sekaantui hänen asioihinsa.

»No niin», sanoi hän, »mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

Miehellä oli julkeatta hymyillä.

»Se, minkä tänään olemme saaneet, on riistänyt sinulta oikeuden kysyä. Kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.»

»Oh, niinkö luulet», sanoi Soames. »Tulin sanomaan teille että haen hänestä eron, joka tulee teille molemmille olemaan mahdollisimman häpeällinen, jollette vanno tästälähin pysyvänne kokonaan erossa toisistanne.»

Hän ihmetteli puheensa vuolautta, sillä hänen mielensä oli sekava ja kätensä vapisivat. Kumpikaan heistä ei vastannut, mutta heidän kasvonsa näyttivät hänen silmissään melkein ylenkatseellisilta.

»No niin», sanoi hän, »sinä — Irene?»

Irenen huulet liikahtivat, mutta Jolyon pani kätensä hänen käsivarrelleen.

»Jätä hänet rauhaan!» sanoi Soames raivoissaan. »Irene, vannotko?»

»En.»

»Oh, ja entäs sinä?»

»Vielä vähemmin.»

»Te siis olette syyllisiä, oletteko?»

»Olemme syyllisiä.» Irene sen sanoi tuolla tyvenellä äänellään, kasvoillaan tuo saavuttamattomuuden ilme, joka oli niin usein tehnyt Soamesin melkein hulluksi, ja kokonaan suunniltaan hän huusi:

»Sinä olet paholainen.»

»Mene ulos! Lähde tästä talosta, tai teen sinulle väkivaltaa.» Tuo mies puhui väkivallasta! Tiesikö hän, kuinka vähältä piti, ettei hänen omaa kurkkuaan kuristettu?

»Holhooja», sanoi hän, »joka kavaltaa hänelle uskottua omaisuutta! Varas, joka vie serkkunsa vaimon!»

»Sano minua miksi tahdot. Sinä olet valinnut osuutesi, me olemme valinneet omamme. Mene ulos!»

Jos Soamesilla olisi ollut ase mukanaan, olisi hän käyttänyt sitä tänä hetkenä.

»Sinä saat sen vielä maksaa!» sanoi hän.

»Maksan ilomielin.»

Kun sen miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» noin kuolettavan hävyttömästi käänsi hänen puheensa, ei Soames voinut muuta kuin tuijottaa. Se oli naurettavaa!

Siinä he olivat, jonkin salaperäisen voiman estäminä väkivallasta. Ei mikään isku ollut mahdollinen, eikä Soames löytänyt kyllin vahvoja sanoja. Hän ei kuitenkaan voinut, ei osannut kääntyä ja lähteä pois. Hänen katseensa kiintyi Irenen kasvoihin — viimeisen kerran hän nyt näki nuo kohtalokkaat kasvot — viimeisen kerran, epäilemättä!

»Sinä», sanoi hän äkkiä, »minä toivon, että kohtelet häntä niinkuin olet kohdellut minua — siinä kaikki.»

Hän näki Irenen hätkähtävän, ja mielessään tunne, joka ei ollut kokonaan voitonriemua eikä kokonaan helpotusta hän väänsi oven auki, kulki hallin läpi ja meni autoonsa. Hän lojui tyynyillä silmät ummessa. Koskaan elämässään hän ei ollut ollut niin lähellä murhaavaa väkivaltaisuutta, ei koskaan niin kaukana siitä itsehillinnästä, joka oli hänen toinen luontonsa. Hänellä oli tyhjyyden ja alastomuuden tunne, ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt hänestä — elämä olisi tarkoituksetonta, uuvuttavaa pakkotyötä. Auringonvalo lämmitti häntä, mutta hänen oli vilu. Äskeinen kohtaus oli jo haihtunut hänestä, mitä oli tulossa, sitä hän ei voinut käsittää, hän ei voinut tarttua mihinkään, ja hän oli peloissaan, ikäänkuin olisi käynyt jyrkänteen reunalla, ikäänkuin yksikin ruuvin kierros lisää olisi vienyt häneltä järjen. »Minä en sovi tällaiseen», ajatteli hän, »minä en saa — minä en sovi.» Auto kiiti eteenpäin, ja puut, talot, ihmiset kulkivat ohi koneellisena jonona, vailla mitään merkitystä. »Minun on hyvin kummallinen olla», ajatteli hän, »minun pitää mennä turkkilaiseen kylpyyn. Minä — minä olen ollut hyvin lähellä jotakin. Se ei kelpaa.» Auto ajoi jo sillan yli, Fulham Roadia pitkin, puistoon.

»Hammamiin», sanoi Soames.

Omituista, että kuumuus oli niin virkistävää noin lämpimänä kesäpäivänä! Kuumaan huoneeseen mennessään hän tapasi George Forsyten, joka tuli ulos punaisena ja kiiltävänä.

»Halloo!» sanoi George, »mitä varten sinä treenaat? Ei sinussa ole paljoakaan liikaa.»

Senkin narri! Soames kulki ohi vinosti hymyillen. Maatessaan selällään ja hieroen ihoansa levottomana nähdäkseen ensimmäiset hikoilun merkit hän ajatteli: »Naurakoot. Minä en tahdo tuntea mitään! Minä en voi kestää väkivaltaisia tunteita! Ne eivät tee minulle hyvää!»

7. KESÄILTA

Soamesin lähdettyä vallitsi pienessä työhuoneessa kuolemanhiljaisuus.

»Kiitos tuosta hyvästä valheesta», sanoi Jolyon äkkiä. »Tulkaa ulos — ilma täällä sisällä ei ole samanlaista kuin ennen.»

Nuo kaksi kulkivat vaieten pitkän, korkean etelämuurin sivustaa, jonka suojassa viljeltiin persikkapuita. Vanha Jolyon oli istuttanut muutamia kypressejä määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan tämän ruohoisen pengermän ja alenevan niityn väliin, joka oli täynnä voikukkia ja valkeita päivänkakkaroita. Kaksitoista vuotta ne olivat kasvaneet, kunnes niiden tummat ääriviivat vaikuttivat kerrassaan italialaisilta. Linnut rasahtelivat hiljaa märässä pensaikossa, pääskyset kiitivät ohi, teräksensininen kiilto nopeilla pikku ruumiillaan, ruoho jalan alla tuntui keväiseltä, sen vihreys uudistuneelta, ja perhoset ajoivat takaa toinen toisiaan. Tuon kiduttavan kohtauksen jälkeen tuntui luonnon rauha ihmeellisen vihlovalta. Päivänpaahtaman muurin juurella oli kapea penkki resedaa ja orvokkeja, ja mehiläisen ääni kuului matalana hyminänä, joka säesti kaikkia muita ääniä — vasikastaan erotetun lehmän ammuminen, käen kukunta jalavapuulta niityn perältä. Kuka olisi uskonut, että heidän takanaan, kymmenen mailin päässä, alkoi Lontoo — tuo Forsytein Lontoo, sen rikkaus, sen kurjuus, sen lika ja melu, sen sinne tänne viskatut kiviset kauneussaaret, sen harmaa meri tympeätä tiiltä ja sementtiä. Tuo Lontoo, joka oli nähnyt Irenen varhaisen murhenäytelmän, ja Jolyonin omat vaikeuksien päivät, tuo verkko, tuo omistamisvaiston ruhtinaallinen verstas!

Ja heidän kävellessään Jolyon mietti noita sanoja: »Minä toivon, että kohtelet häntä samoin kuin olet kohdellut minua.» Se riippuisi hänestä itsestään. Voisiko hän luottaa itseensä? Salliko luonto erään Forsyten olla tekemättä orjaa siitä mitä hän jumaloi? Voitaisiinko kauneus uskoa hänelle! Vai saisiko Irene olla vain vieras, joka tuli, kun tahtoi, oli omana vain ohimenevät hetket ja palasi takaisin, kun itse halusi? »Me olemme rosvojen sukukuntaa!» ajatteli Jolyon, »itaria ja ahnaita, elämän paras kukka ei ole turvassa meidän luonamme. Tulkoon Irene luokseni niinkuin tahtoo, kun tahtoo, ei ollenkaan, jos ei tahdo. Minä tahdon olla vain hänen tukensa, hänen turvapaikkansa, en koskaan — en koskaan hänen vankilansa!»

Irene oli hänen unensa kauneusrako. Pääsisikö hän nyt verhojen läpi ja saavuttaisiko hänet? Oliko monien omaisuuslaatujen upea vaate, tuo tiukka kudelma omistusvaistoa, joka ympäröi pientä mustaa olentoa, joka oli hän ja oli Soames, oliko se nyt jakautuva, niin että hän pääsisi saavuttamaan unelmansa, löytäisi sieltä jotakin, joka ei kuulunut vain aisteille? »Jospa», ajatteli hän, »ah, jospa vain osaisin tarttua kiinni tuhoamatta!»

Mutta päivällisellä oli laadittava suunnitelmia. Tänä iltana Irene menisi takaisin hotelliinsa, mutta huomenna Jolyon veisi hänet mukanaan Lontooseen. Jolyonin piti antaa ohjeita asianajajalleen — Jack Herringille. Ei sormeakaan kohotettaisi oikeuden laillista kulkua vastaan. Vahingonkorvaukset, tuomitsevat lausunnot, kulungit — yhdentekevää — menköön kaikki läpi ensimmäisessä istunnossa, niin että Irene vihdoinkin saisi kaulansa vapaaksi kahleista! Huomenna Jolyon lähtisi tapaamaan Herringiä — he menisivät yhdessä tapaamaan häntä. Ja sitten — ulkomaille, jotta ei jäisi mitään epäilyksen sijaa, mitään todistusvaikeuksia, ulkomaille tekemään Irenen lausumasta valheesta totta. Jolyon katsoi häneen ja hänen jumaloivat silmänsä olivat näkevittään useampia kuin yhden naisen istumassa siinä. Kauneuden henki, syvä, mystillinen, yleismaailmallinen, jonka vanhat maalarit, Tizian, Giorgione, Botticelli, olivat osanneet vangita ja siirtää maalaamiensa naisten kasvoihin — tuo kiitävä kauneus näytti painaneen leimansa Irenen otsaan, hiuksiin, huulille, silmiin.

»Ja tämä tulee olemaan minun!» ajatteli hän. »Se peloittaa minua!»

Päivällisen jälkeen he menivät terassille juomaan kahvia. He istuivat siinä kauan, kesäinen ilta oli niin ihana, ja he katselivat sen hiljaista hämärtymistä. Oli vielä lämmin, ja ilma tuoksui lehmusten kukilta — ne olivat varhaiset tänä kesänä. Kaksi yölepakkoa lenteli edestakaisin aiheuttaen salaperäisen heikkoa ääntä. Hän oli asettanut tuolit työhuoneen ikkunan eteen, ja yöperhoset kiitivät kohti sieltä tulevaa himmeätä valoa. Ei tuulenhenkäystäkään, ei kuiskaustakaan vanhassa tammessa, joka oli kahdenkymmenen yardin päässä heistä. Kuu nousi viidakon takaa melkein täytenä, ja molemmat valot taistelivat vallasta, kunnes kuunvalo sai voiton ja muutti koko puutarhan värityksen ja luonteen, hiipi terassin laakakivelle, ehti heidän jalkoihinsa, muutti heidän kasvonsa.

»No nyt», sanoi Jolyon vihdoin, »olette kai jo kovin väsynyt, meidän pitää lähteä. Tyttö saattaa teidät Hollyn huoneeseen.» Ja hän soitti työhuoneen kelloa. Tyttö, joka tuli, ojensi hänelle sähkösanoman. Hän katseli poistuvaa Ireneä ja ajatteli: »Tämän on täytynyt tulla jo yli tunti sitten tai aikaisemmin, eikä hän tuonut sitä meille! Siitä näkyy! No niin, pian meidät hirtetään lampaan vuoksi!» Ja hän avasi sähkösanoman ja luki:

»Jolyon Forsyte, Robin Hill. — Poikanne kuoli rauhallisesti kesäkuun 20 p. Syvä osanottoni» — jokin hänelle tuntematon nimi.

Hän pudotti sähkösanoman, pyörähti ympäri, seisoi liikkumattomana. Kuu paistoi huoneeseen, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei ollut melkein lakkaamatta ajatellut Jollya. Hän kulki kuin sokeana ikkunaa kohti, törmäsi vanhaan nojatuoliin — isänsä tuoliin — ja vaipui sen käsinojalle. Siinä hän istui kyyryssä, tuijottaen yöhön. Sammua kuin kynttilänliekki, kaukana kotoa, rakkaudesta, hänestä itsestään, ulkona pimeydessä! Hänen poikansa! Pienestä piltistä saakka aina niin hyvä isälleen, niin ystävällinen! Kaksikymmenvuotias ja kaatuu kuin ruoho — muuttuu elottomaksi! »Minä en todella tuntenut häntä», ajatteli Jolyon, »eikä hän tuntenut minua, mutta me rakastimme toisiamme. Rakkaus vain merkitsee jotakin.»

Kuolla tuolla kaukana — yksinään — ikävöiden heitä — kaivaten kotiin! Tämä tuntui hänen Forsyte-sydämestään tuskallisemmalta, säälittävämmältä kuin itse kuolema. Ei mitään turvaa, ei suojelusta, ei rakkautta viime hetkinä! Ja koko tuo heimoustunne, joka oli juurtunut häneen niin syvälle, rakkaus perheeseen ja oleellinen kiintymys omaan lihaan ja vereen, joka vanhassa Jolyonissa oli ollut niin voimakas — joka oli voimakas kaikissa Forsyteissa — kaikki tuo järkkyi, haavoittui, syvästi kärsi pojan yksinäisen kuoleman johdosta. Paljon parempi olisi hänen ollut kaatua taistelussa, ehtimättä kaivata heitä, ehkä kutsua heitä luokseen kuumehoureissa!

Kuu oli nyt siirtynyt tammen taakse elähdyttäen puuta kummallisesti, niin että se näytti katselevan häntä — tuo vanha tammi, johon hänen poikansa oli niin mielellään kiivennyt ja josta hän kerran oli pudonnut ja loukannut itsensä, mutta ei itkenyt!

Ovi narisi. Hän näki Irenen tulevan sisään, ottavan sähkösanoman lattialta ja lukevan sen. Hän kuuli hänen pukunsa heikkoa kahinaa. Irene vaipui polvilleen hänen viereensä, ja hän pakotti itsensä hymyilemään. Irene ojensi käsivartensa ja veti hänen päänsä olkapäälleen. Irenen tuoksu ja lämpö piiritti Jolyonin, Irenen läsnäolo täytti vähitellen koko hänen olemuksensa.

8. JAMES ODOTTAA

Hikoiltuaan itsensä rauhalliseksi Soames söi päivällistä Remove-klubissa ja käänsi sitten kasvonsa Park Lanea kohti. Hänen isänsä oli viime aikoina voinut huonosti. Tämä oli pidettävä salassa häneltä! Tähän hetkeen saakka hän ei ollut koskaan tietänyt, kuinka paljon hänelle oli merkinnyt pelko saattaa Jamesin harmaat hiukset murheella hautaan, kuinka läheisessä yhteydessä se oli ollut hänen oman skandaalinpelkonsa kanssa. Hellyys isää kohtaan, joka aina oli ollut syvä, oli viime vuosina kasvanut sen tietoisuuden kera, että James katsoi häntä vanhuutensa todelliseksi tueksi. Hänestä oli säälittävää, että mies, joka kaiken ikänsä oli ollut niin varovainen ja tehnyt niin paljon perheen nimen hyväksi — niin että Forsyten nimi melkein merkitsi samaa kuin luja, vakavarainen arvokkuus — saisi viime hetkinään nähdä sen kaikissa sanomalehdissä. Tämä oli samaa kuin käden ojentaminen Kuolemalle, tuolle Forsytein lopulliselle vihamiehelle. »Minun pitää kertoa äidille», ajatteli hän, »ja kun asia tulee lehtiin, täytyy meidän jotenkuten piilottaa ne häneltä. Hän tapaa tuskin ketään.» Hän avasi oven avaimellaan ja aikoi nousta portaita, kun kuuli liikettä toisen kerroksen pengermältä. Äidin ääni sanoi:

»Kuulehan nyt, James, sinä vilustut. Miksi et voi odottaa rauhassa?»

Isä vastasi:

»Odottaa? Minä odotan aina. Miksi hän ei tule sisään?»

»Voithan puhua hänen kanssaan huomisaamuna. Eihän sinun tarvitse vakoilla häntä tässä pengermällä.»

»Hän menee omaan huoneeseensa, en ollenkaan sitä ihmettelisi. Minä en osaa nukkua.»

»Tule nyt takaisin sänkyyn, James.»

»Hm! Minä voin kuolla ennen huomisaamua, ettäs tiedät!»

»Ei sinun tarvitse odottaa aamuun asti, minä tuon hänet tänne. Älä viitsi hätäillä.»

»Niin sinä sanot — sinä olet aina niin varma asiastasi. Entä, jos hän ei tule ollenkaan.»

»No niin, jos hän ei tule, et ainakaan saa häntä tulemaan sillä, että seisot täällä yöpuvussasi odottamassa.»

Soames tuli esiin viimeisen käänteen takaa ja näki isänsä pitkän hahmon ruskeaan, vanusisusteiseen silkkitakkiin kietoutuneena nojaavan kaiteeseen. Valo lankesi hänen hopeaiselle tukalleen ja poskiparralleen ympäröiden pään jonkinlaisella sädekehällä.

»Tässä hän on», Soames kuuli hänen sanovan äänellä, joka kuulosti loukkaantuneelta, ja äitinsä rauhoittavan vastauksen makuuhuoneen ovelta.

»Sittenhän kaikki on hyvin. Tule sisään, minä harjaan tukkaasi.» James ojensi laihan, koukkuisen sormen, joka kummallisesti muistutti viittaavaa luurankoa, ja astui sisään makuuhuoneensa ovesta.

»Mikähän nyt on?» ajatteli Soames. »Mitähän isä on saanut päähänsä nyt?»

Isä istui pukeutumispöydän ääressä sivuttain peiliin, ja Emily kuljetti hopeavartista harjaa hitaasti hänen tukkansa läpi. Hän teki tätä useita kertoja päivässä, sillä se vaikutti Jamesiin jotenkuten samoin kuin korvainvälin kihnuttaminen kissaan.

»Siinä sinä olet!» sanoi James. »Minä olen odottanut.» Soames siveli hänen olkaansa, otti pöydältä hopeaisen kenkäkoukun ja tutki sen merkkiä.

»Isähän näyttää terveemmältä», sanoi hän.

James ravisti päätään.

»Minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Äitisi ei ole vielä kuullut sitä.» Hän mainitsi Emilyn tietämättömyyden siitä, mitä hän itse ei ollut kertonut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut loukkaus.

»Isäsi on ollut kovin juhlallinen kaiken iltaa. Minä en vain tiedä, mistä on kysymys.» Harjojen heikko suihke jatkoi hänen äänensä tyynnyttävää vaikutusta.

»Ei, sinä et tiedä mitään», sanoi James. »Soames voi sen sanoa minulle.» Ja luoden Poikaansa harmaat silmänsä, joissa oli pingoittunut, huolestuttava katse, hän mutisi:

»Minä olen menossa, Soames. Tällä iällä en osaa sanoa. Minä voin kuolla koska tahansa. Rahaa on paljon. Rachelilla ja Cicelyllä ei ole lapsia, ja Val on sodassa — tuo hänen isänsä ottaa irti kaiken mitä vain saa. Ja joku tulee ja sieppaa Imogenin en ainakaan ihmettelisi.»

Soames kuunteli epämääräisesti — tämän kaiken hän oli kuullut jo ennenkin. Harjat suihkivat.

»Siinäkö kaikki —!» sanoi Emily.

»Kaikki!» huusi James. »Se ei ole vielä mitään. Minä tulen nyt pääasiaan.» Ja taaskin hänen silmänsä katsoivat säälittävän pingoittuneina Soamesiin.

»Sinua se koskee, poikani», sanoi hän äkkiä. »Sinun pitäisi ottaa avioero.»

Tämä sana juuri noilta huulilta tulleena oli melkein liikaa Soamesin mielentyyneydelle. Hänen katseensa kiintyi nopeasti kenkäkoukkuun, ja James kiirehti jatkamaan ikäänkuin anteeksi pyytäen:

»Minä en tiedä, mitä hänestä on tullut — sanotaan, että hän on ulkomailla. Setäsi Swithin ihaili häntä aikoinaan — hassu mies.» (Tällä tavoin hän aina puhui kaksoisvelivainajastaan — »lihavaksi ja laihaksi kaksoiseksi» oli heitä sanottu). Hän ei kai kylläkään ole yksin, niin luulisin.» Ja lausuttuaan tämän yhteenvedon kauneuden vaikutuksesta ihmisluontoon hän oli vaiti, katsellen poikaansa silmin, jotka olivat epäilevät kuin linnun. Myöskin Soames oli vaiti. Harja suihki.

»Anna olla, James! Soames tietää parhaiten. Se on hänen asiansa.»

»Ah», sanoi James, ja sana tuli hyvin syvältä, »mutta kysymyksessä on kaikki minun rahani ja kaikki hänen — kuka ne saa? Ja kun hän kuolee, sammuu nimi.»

Soames asetti kenkäkoukun pukeutumispöydän pitseillä koristetulle punaiselle silkkiliinalle.

»Nimi?» sanoi Emily. »Ovathan kaikki toiset Forsytet olemassa.»

»Ikäänkuin se auttaisi minua», mutisi James. »Minä joudun hautaan eikä tänne jää ketään, jollei hän mene uusiin naimisiin.»

»Isä on aivan oikeassa», sanoi Soames levollisesti. »Minä juuri haenkin eroa.»

Jamesin silmät melkein lensivät päästä.

»Mitä?» huusi hän. »Siinä sitä ollaan, kukaan ei kerro minulle mitään.»

»No, mutta kuka olisi uskonut, että sinä haluat erota?» sanoi Emily. »Rakas poikani, se on yllätys kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

»Siitä tulee skandaali», mutisi James ikäänkuin itsekseen, »mutta minä en voi sitä auttaa. Älä harjaa niin kovaa. Koska se tapahtuu?»

»Ennen pitkää lomaa, sitä ei vastusteta.»

Jamesin huulet liikkuivat salaisesti laskien. »Minä en ehdi nähdä pojanpoikaani», mutisi hän.

Emily lakkasi harjaamasta. »Tietysti ehdit, James. Soames toimii niin nopeasti kuin suinkin voi.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes James ojensi käsivartensa.

»Annappa kölninvettä», sanoi hän, pani pullon nenälleen ja kurkotti otsansa siihen suuntaan, missä poika oli. Soames kumartui suutelemaan otsaa juuri siihen paikkaan, missä tukka alkoi. Huojennuksen värähdys näkyi Jamesin kasvoilla, ikäänkuin levottomuuden pyörä hänen sisällään olisi seisahtunut.

»Minä menen vuoteeseen», sanoi hän. »Minä en tahdo nähdä sanomalehtiä sitten. Ne ovat niin epäterveitä, mutta minä en voi kiinnittää niihin huomiota, olen liian vanha.»

Kummallisen liikutettuna Soames kulki ovelle ja kuuli isänsä sanovan:

»Hohhoh, minä olen väsynyt. Minä luen rukoukset sängyssä.»

Ja hänen äitinsä vastasi:

»Se on oikein, James, se onkin paljon mukavampaa.»

9. VAPAINA VERKOSTA

Forsyten juorupörssissä Jollyn kuolinilmoitus, joka oli luettavana pitkässä sotilasluettelossa, herätti sekavia mielialoja. Oli kummallista lukea, että Jolyon Forsyte (viides senniminen suoraan alenevassa polvessa) oli kuollut tautiin ollessaan palvelemassa maataan, eikä seurauksena ollut persoonallinen suru. Se herätti vanhan kaunan hänen isäänsä kohtaan, joka oli vetäytynyt syrjään suvusta. Sillä niin suuri oli vieläkin vanhan Jolyonin arvo, että toiset Forsytet eivät koskaan oikein osanneet tajuta, niinkuin olisi voinut luulla, että he itse juuri olivat epäsäännöllisen elämän vuoksi erottaneet hänen jälkeläisensä muusta suvusta. Uutinen tietenkin lisäsi mielenkiintoa ja levottomuutta Valista, mutta Valin nimi oli kerta kaikkiaan Dartie, niin että jos hän kaatuisi tai saisi Viktorian ristin, ei se olisi aivan samaa kuin jos hänen nimensä olisi Forsyte. Ei liioin Haymaneja kohdannut onnettomuus tai kunnia olisi voinut olla todella tyydyttävää. Perheylpeys oli pettynyt.

Kuinka sitten pääsi liikkeelle huhu, että »jotakin hyvin kauheata, kultaseni», oli tulossa, sitä ei osannut sanoa kukaan, kaikkein vähimmin Soames, joka aina piti kaiken salassa. Ehkä jotkut silmät olivat nähneet jutun »Forsyte — Forsyte ja Forsyte» oikeusasiain luettelossa ja lisänneet tämän tietonsa huhuun »Irene Pariisissa vaalean parran seurassa». Kenties joillakin Park Lanen seinillä oli korvat. Tosiasia oli, että se oli tiedossa että siitä kuiskailtiin vanhojen kesken, keskusteltiin nuorten kesken että perheylpeys kohta oli saava iskun.

Soames, joka tuli sunnuntaikäynnilleen Timothyn taloon hän tuli siinä mielessä, että oikeusjutun päästyä tunnetuksi hän ei enää voisi käydä täällä — tunsi tietoa ilmassa astuessaan sisään. Kukaan ei tietenkään uskaltanut puhua siitä hänelle, mutta kaikki muut saapuvilla olevat Forsytet pidättivät henkeään, sillä he tiesivät, ettei mikään voisi estää Juley tätiä saattamasta heitä kaikkia noloon asemaan. Täti katsoi niin surkeana Soamesiin, hän katkaisi jo aloittamansa puheen niin usein, että Hester täti pyysi anteeksi ja sanoi, että hänen piti mennä hautomaan Timothyn silmää — siihen oli tulossa naarannappi. Soames pysyi järkähtämättömänä, hieman ylenkatseellisena, eikä viipynyt kauan. Hän lähti, tukahdutettu kirous kalpeitten, hienosti hymyilevien huultensa takana.

Onneksi hänen mielenrauhalleen, jota lähenevä skandaali julmasti jäyti, askarrutti häntä yötä päivää toimestaluopumissuunnitelma — hän oli tullut tähän ankaraan päätökseen. Tavata edelleen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet »ovelana miehenä», viisaana neuvonantajana — tämän jälkeen — ei! Sitä ajatusta vastaan kapinoivat hänen tahdikkuutensa ja ylpeytensä, jotka niin omituisesti, niin erottamattomasti liittyivät hänessä juroon omistusvaistoon. Hän tahtoi vetäytyä syrjään, elää yksityisihmisenä, jatkaa tauluostojaan, saavuttaa suuren nimen kokeilijana — loppujen lopulta hänen sydämensä oli enemmän kiintynyt tähän kuin oli koskaan ollut lakiin. Tämän uuden päätöksen toteuttamiseksi hänen oli nyt valmistauduttava sulattamaan liikkeensä johonkin toiseen toiminimeen, ilman että ihmiset sitä tietäisivät, sillä se kiihdyttäisi heidän uteliaisuuttaan ja saisi nöyryytyksen luomaan varjonsa jo etukäteen. Hän oli tullut ajatelleeksi toiminimeä Cuthcott, Holliday, Kingson, joista kaksi jo oli kuollut. Koko nimi yhdistämisen jälkeen kuuluisi siis: Cuthcott, Holliday, Kingson, Forsyte, Bustard ja Forsyte. Mutta kun oli mietitty, kenellä vainajista vielä oli vaikutusta eläviin, päätettiin, että toiminimi tulisi kuulumaan Cuthcott, Kingson ja Forsyte, ja näistä olisi Kingson toimiva ja Soames nimellinen osakas. Sillä luovuttaessaan nimensä, maineensa ja asiakaspiirinsä Soames saisi huomattavan korvauksen.

Eräänä yönä, niinkuin sopikin miehelle, joka urassaan on saapunut niin tärkeään kohtaan, hän teki laskelman omaisuudestaan, ja otettuaan runsaasti huomioon sodan aiheuttamat laskut hän havaitsi omistavansa noin sata kolmekymmentä tuhatta puntaa. Isänsä kuoltua, mihin valitettavasti ei voinut olla pitkä aika, hän saisi ainakin viisikymmentä tuhatta lisää, ja hänen vuotuiset menonsa nousivat tätä nykyä tuskin kahteentuhanteen. Seisoessaan siinä taulujensa keskellä hän näki edessään tulevaisuuden täynnä kauppavoittoja, jotka aiheuttaisi hänen harjaantunut kykynsä tietää enemmän kuin muut ihmiset tiesivät. Myyden sen, mikä pian olisi laskussa, pitäen sen, mikä vielä oli nousussa, ja viisaasti vaistoten tulevaa makusuuntaa hän saavuttaisi ainutlaatuisen kokoelman, joka hänen kuoltuaan siirtyisi valtiolle »Forsyten Säätiön» nimellä.

Jos avioero menisi läpi, oli hän päättänyt, mihin suuntaan menettelisi Madame Lamotten suhteen. Tällä oli, mikäli Soames tiesi, vain yksi todellinen pyrkimys — päästä elämään koroillaan lastenlastensa läheisyydessä Pariisissa. Soames ostaisi Restaurant Bretagnen Madamen määräämällä hinnalla. Madame saisi elää äitikuningattarena Pariisissa koroillaan, ja pääomansa hän kyllä osaisi sijoittaa. (Ohimennen sanoen Soames aikoi panna kykenevän ravintolanhoitajan hänen tilalleen ja saada ravintolan tuottamaan hyvää korkoa rahoilleen. Sohossa oli suuria mahdollisuuksia.) Annettelle hän lupaisi heti viisitoista tuhatta, (joko tarkoituksella tai ilman) aivan saman summan, minkä vanha Jolyon oli määrännyt »tuolle naiselle.»

Kirje Jolyonin asianajajalta hänen omalleen oli paljastanut sen tosiseikan, että »nuo kaksi» olivat Italiassa. Ja ensin oli asianmukaisesti annettu tilaisuus todeta, että he olivat ennen lähtöään oleskelleet eräässä lontoolaisessa hotellissa. Asia oli selvä kuin päivä ja tulisi ratkaistuksi puolessa tunnissa, mutta sen puolituntisen aikana hän, Soames, kävisi helvetissä, ja sen puolituntisen jälkeen kaikki Forsyte-nimiset tietäisivät, että ruusun paras kukoistus oli mennyttä. Hän ei Shakespearen tavoin kuvitellut, että muunnimiset ruusut tuoksuvat yhtä suloisilta. Nimi oli omaisuutta, konkreettinen, tahraton osa omaisuutta, ja sen arvo vähenisi nyt ainakin parikymmentä prosenttia. Lukuunottamatta Rogeria, joka kerran oli kieltäytynyt parlamenttiehdokkuudesta ja — oi, kohtalon ivaa! — Jolyonia, joka pani taulujaan näytteille, ei Forsytein joukossa ollut koskaan ollut ketään erikoisemmin huomattua. Mutta juuri erikoisuuden puute oli nimen paras turva. Se oli yksityisnimi, vahvasti yksilöllinen ja hänen omaa omaisuuttaan, tunkeilevat sanomalehtimiehet eivät olleet toitottaneet sen mainetta hyvässä eikä pahassa. Hän ja jokainen hänen perheensä jäsen omisti sen kokonaan, terveesti, salaisesti, ilman muuta sekaantumista julkisuuden taholta kuin minkä syntymä, naiminen ja kuolema aiheuttavat. Ja näinä odotuksen viikkoina, joiden aikana hän valmistui jättämään lakitieteen, hän sai tuota samaista lakitiedettä kohtaan katkeran vastenmielisyyden, niin syvästi häneen koski se seikka, että laki kohta tulisi tekemään väkivaltaa hänen nimelleen, mihin tekoon hänen taas oli pakko suostua siksi, että tahtoi jättää nimensä perinnöksi laillisella tavalla. Koko jutun suunnaton epäoikeudenmukaisuus kiihdytti hänet alituiseen, hillittyyn raivoon. Hän ei ollut parempaa pyytänyt kuin saada viettää nuhteetonta kotielämää, ja nyt hänen piti mennä todistajain aitioon kaikkien näiden tyhjien, turhanpäiväisten vuosien jälkeen ja julistaa kaikille, kuinka huonosti hän oli osannut pitää kiinni vaimostaan — saada osakseen sääliä, naurua ja ylenkatsetta vertaisiltaan. Kaikki oli ylösalaisin. Irenen ja tuon miehen olisi pitänyt kärsiä, ja he — olivat Italiassa! Näinä päivinä laki, jota hän oli niin uskollisesti palvellut, jota hän oli niin kunnioittanut kaiken omaisuuden suojelijana, tuo laki näytti hänestä perin viheliäiseltä. Mikä voi olla epäterveempää kuin se, että miehen sanottiin omistavan vaimonsa ja kuitenkin häntä rangaistiin, kun joku lainvastaisesti vei häneltä vaimon? Eikö laki tietänyt, että nimi oli miehen kallein omaisuus ja että oli paljon vaikeampaa esiintyä aisankannattajana kuin viettelijänä? Hän suorastaan kadehti Jolyonilta sitä mainetta, että tämä oli onnistunut siinä, missä Soames oli epäonnistunut. Vahingonkorvauskysymys niinikään vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut tuottaa tuolle miehelle kärsimystä, mutta hän muisti serkkunsa sanat: »Maksan ilomielin», ja hänellä oli se epämukava tunne, että korvausvaatimus tuottaisi kärsimystä hänelle itselleen eikä Jolyonille. Hän vaistosi harmikseen, että Jolyon miltei ilomielin maksaisi — tuo mieshän oli niin tuhlaavainen! Sitäpaitsi ei käynyt vaatiminen korvausta. Vaatimus oli kuitenkin asetettu melkein koneellisesti, ja mikäli hetki läheni, alkoi Soames nähdä siinä uuden juonen tuon järjettömän ja nurinkurisen lain taholta saattaa hänet naurunalaiseksi, niin että ihmiset voisivat vilkuilla häneen ja sanoa: »Niin, tuo mies sai hyvän hinnan vaimostaan!» Ja hän antoi asianajajalleen ohjeet saattaa oikeuden tietoon, että rahat lahjoitettaisiin eräälle langenneiden naisten kodille. Hän koetti kauan etsiä sopivaa armeliaisuusmuotoa, mutta keksittyään tämän hän heräsi usein öisin ja ajatteli: »Ei se käy, se on liian kaameata, se herättää huomiota. Jotakin hiljaisempaa, aistikkaampaa.» Hän ei välittänyt koirista, muuten hän olisi lahjoittanut sen niille, ja epätoivoissaan — sillä hän ei ollut mikään asiantuntija hyväntekeväisyyden alalla — hän päätti antaa rahat sokeille. Se ei voisi olla sopimatonta, ja se saisi juryn määräämään korvauksen korkeaksi.

Useita riitajuttuja oli pudonnut pois luettelosta, joka sattui sinä kesänä olemaan poikkeuksellisen ohut, niin että hänen juttunsa ehtisi käsiteltäväksi jo ennen elokuuta. Päivän lähestyessä oli Winifred hänen ainoa lohdutuksensa. Winifred osoitti toverillisuutta niinkuin vain se, joka itse on ollut myllyssä, ja oli Soamesin ainoa »uskottu nainen», hän kun tiesi, ettei Winifred ainakaan Dartielle uskoisi tällaisia asioita. Tuo lurjus olisi vain liiankin iloinen! Heinäkuun lopulla, viimeisenä iltapäivänä ennen jutun käsittelyä Soames meni tapaamaan sisartaan. He eivät olleet voineet lähteä kaupungista tänä kesänä, sillä Dartie oli jo tuhlannut kesänviettorahat, eikä Winifred uskaltanut mennä pyytämään isältään enempää rahaa tänä aikana, jolloin hän odotti, että hänelle ei kerrottaisi mitään tuosta Soamesin asiasta.

Soames tapasi Winifredin kirjettä lukemasta.

»Onko se Valilta?» kysyi Soames synkkänä. »Mitä hänelle kuuluu?»

»Hän sanoo menneensä naimisiin», sanoi Winifred.

»Kenen kanssa, taivaan tähden?»

Winifred katsoi häneen.

»Holly Forsyten, Jolyonin tyttären.»

»Mitä?»

»Hän sai erikoisluvan ja he menivät naimisiin. Minä en edes tietänyt, että he olivat tuttuja. Noloa, eikö totta?»

Soames naurahti kuullessaan tuon luonteenomaisen lievän sanan.

»Noloa tosiaan! No niin, minä en luule, että he kuulevat tästä ennenkuin palaavat kotiin. Heidän olisi parempi jäädä sinne. Tuo mies antaa tytölle rahaa.»

»Mutta minä tahdon Valin takaisin», sanoi Winifred melkein surkeana. »Minä kaipaan häntä, ja hän auttaisi minua kestämään.»

»Minä ymmärrän», mutisi Soames. »Kuinka Dartie nyt käyttäytyy?»

»Pahemminkin voisi olla, mutta rahaa tarvitaan aina. Tahtoisitko että tulen oikeuteen huomenna, Soames?»

Soames ojensi kätensä hakien hänen kättään. Tuo liike ilmaisi siinä määrin hänen yksinäisyyttään, että sisar pusersi kättä molempien omiensa välissä.

»Älä välitä, poikaseni! Sinun on niin paljon parempi olla sitten, kun se on ohi.»

»Minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt», sanoi Soames käheästi »En ole koskaan käsittänyt. Kaikki on ylösalaisin. Minä pidin hänestä, olen aina pitänyt.»

Winifred näki veripisaran ilmaantuvan hänen huulilleen ja oli syvästi järkytetty.

»Tietysti asia on kaiken aikaa ollut liian paha hänen taholtaan» sanoi hän. »Mutta kuinka meidän on suhtauduttava tähän Valin avioliittoon, Soames? Minä en tiedä, mitä kirjoittaisin hänelle asiain näin ollen. Sinä olet nähnyt tuon lapsen. Onko hän kaunis?»

»On, hän on kaunis», sanoi Soames. »Tumma — hieno kylläkin»

»Se ei kuulu pahalta», ajatteli Winifred. »Jolyonilla oli tyyliä.»

»On tämäkin vyyhti», sanoi hän. »Mitä isä sanoo?»

»Sitä ei saa sanoa hänelle», sanoi Soames. »Sota päättyy nyt pian, luulen, että sinun on parempi antaa Valin jäädä sinne maanviljelijäksi.»

Se merkitsi samaa, kuin että sisarenpoika oli mennyttä.

»Minä en ole sanonut Montylle», mutisi Winifred toivottomana.

Asia tuli esille seuraavana päivänä ennen puoltapaivaa ja oli ratkaistu vähän yli puolessa tunnissa. Soames, joka esiintyi todistajain aitiossa kalpeana, hienona, silmät surullisina, oli kärsinyt etukäteen niin paljon, että hän suhtautui kaikkeen nyt kuin kuollut. Samana hetkenä, jolloin päätös oli lausuttu, hän lähti salista.

Vielä neljä tuntia siihen, jolloin hänestä tulisi sanomalehtiyleisön omaisuutta! »Asianajajan avioerojuttu!» Ynseä, juro viha tuli nyt tuon kuolleen tunteen tilalle. »Kirottuja olkoot he kaikki», ajatteli hän. »Minä en pakene. Minä olen aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja Fleet Streetin ja Ludgate Hillin menehdyttävässä kuumuudessa hän käveli koko matkan City Clubiin, lounasti ja palasi toimistoonsa. Siellä hän työskenteli tylsänä koko iltapäivän.

Lähtiessään toimistosta hän näki, että konttoriapulaiset tiesivät, ja vastasi heidän vaistomaisiin silmäyksiinsä katseella, joka oli niin ivallinen, että he viipymättä vetäytyivät pois. St. Paulin edustalla hän pysähtyi ostamaan kaikkein hienoimman iltalehden. Oli, siinä se oli! »Tunnetun asianajajan avioerojuttu. Serkku kanssavastaajana. Vahingonkorvaus lahjoitettu sokeille.» Niin, nyt he olivat panneet sen lehtiin! Joka vastaantulijasta hän ajatteli: »Jokohan tiedät?» Ja äkkiä hänen tuli kummallinen olla, ikäänkuin jokin hänen päässään menisi ympäri.

Mitä tämä oli? Se oli saamaisillaan voiton hänestä! Mutta hän ei saanut antautua! Hän tulisi sairaaksi. Hän ei saanut ajatella! Hän lähtisi joelle soutelemaan ja kalastamaan. »Minä en aio mennä vuoteeseen», ajatteli hän.

Hänen mieleensä välähti, että hänellä oli jotakin tärkeätä tehtävää, ennenkuin lähtisi kaupungista. Madame Lamotte! Hänen piti selittää tälle asiain lainmukainen meno. Kuusi kuukautta vielä ennenkuin hän olisi todella vapaa! Hän ei vain olisi tahtonut tavata Annettea! Ja hän kosketti kädellä päälakeaan — se oli hyvin kuuma.

Hän oikaisi Covent Gardenin kautta. Tänä tukahduttavana heinäkuun päivänä vaivasi vanhan torin hylkyjäteilma häntä, ja Soho näytti enemmän kuin koskaan kehnouden epäkauniilta kodilta. Vain Restaurant Bretagne, joka oli siisti ja sirosti maalattu sinisine puuastioineen ja pienine laakeripuineen, omasi eristettyä ja ranskalaistunutta itsekunnioitusta. Oli hiljainen tunti liikenteessä, ja kalpeat, sievät tarjoilijattaret kattoivat pieniä päivällispöytiä. Soames meni suoraan yksityispuolelle. Pettymyksekseen hän kuuli Annetten vastaavan koputukseen. Hänkin näytti kalpealta ja kuumuuden uuvuttamalta.

»Te olette käynyt vallan vieraaksi», sanoi hän väsyneesti. Soames hymyili.

»Sitä en tahtoisi, mutta minulla on ollut kiire. Missä äitinne on, Annette? Minulla on hänelle uutisia.»

»Äiti ei ole kotona.»

Soamesista näytti, että tyttö katsoi häneen omituisesti. Minkä verran hän tiesi? Mitä äiti oli kertonut hänelle? Vaivalloinen yritys saada tuota selville aiheutti hälyttävän tunteen hänen päässään. Hän tarttui pöydän reunaan ja näki himmeästi Annetten tulevan luokseen, silmät hämmästyksestä kirkkaina Hän sulki silmänsä ja sanoi:

»Ei se mitään ole. Olen kai saanut liikaa aurinkoa.» Aurinkoa! Pimeyttä hän oli saanut liikaa! Kun himmeys silmistä katosi ja Soames avasi silmänsä, katsoi Annette häneen. Mikä tutkimaton ja kumma ilme kaksikymmenvuotiaalle tytölle!

»Voitteko jo paremmin?»

»Ei se mitään ollut», sanoi Soames. Vaisto sanoi hänelle että Annetten edessä hänen ei auttanut esiintyä heikkona — ikä oli jo ilmankin kyllin suuri haitta. Tahdon voima oli hänen vahvin puolensa Annetteen nähden, hän oli viime kuukausina menettänyt maaperää päättämättömyytensä vuoksi — nyt hänellä ei enää ollut varaa menettää. Hän nousi ja sanoi:

»Minä kirjoitan äidillenne. Lähden talooni jokivarrelle viettämään pitkää loma-aikaa. Tahtoisin, että molemmat tulisitte sinne pitkäksi ajaksi. Siellä on paras aika nyt. Tulettehan, eikö niin?»

»Siitä tulee hurmaavaa.» Ranskalainen »r» surisi sievästi, mutta innostus puuttui. Ja Soames lisäsi melkein surullisesti.

»Tekin kärsitte kuumuudesta, Annette, eikö niin? Teidän on hyvä päästä joelle. Hyvää yötä.» Annette keinahti eteenpäin. Hänen eleessään oli melkein omantunnon vaivaa.

»Voitteko jo lähteä? Tarjoanko teille kupin kahvia.»

»Ei kiitos», sanoi Soames lujasti. »Antakaa minulle kätenne.»

Hän ojensi kätensä, ja Soames nosti sen huulilleen. Kun hän katsahti ylös, oli tytön kasvoilla taaskin tuo kummallinen ilme. »Minä en osaa sanoa», ajatteli hän mennessään ulos, »mutta paras, että en ajattele — en murehdi.»

Mutta hän murehti kuitenkin kulkiessaan kohti Pall Mallia. Hän oli englantilainen, eri uskontoa kuin Annette, keski-ikäinen, kotoisen murhenäytelmän arpeuttama — mitä annettavaa hänellä oli? Vain rikkautta, yhteiskunnallista asemaa, vapautta työstä, ihailua! Se oli paljon, mutta oliko se riittävästi kauniille kaksikymmenvuotiaalle tytölle? Hän tunsi Annettea niin vähän. Hän sitäpaitsi omituisesti pelkäsi Annetten ja hänen äitinsä ranskalaista luontoa. He tiesivät niin hyvin, mitä tahtoivat. He olivat melkein Forsyteja. He eivät koskaan tarttuisi varjoon ja päästäisi käsistään itse asiaa!

Hirmuinen ponnistus, minkä pienen kirjelipun kirjoittaminen klubissa maksoi hänelle, oli niinikään varoituksena ja osoitti, että hän oli tullut mahdollisuuksien rajalle.

»Paras Rouva, (kirjoitti hän),

Mukaanliitetystä sanomalehtileikkeestä näette, että olen tänään saanut hakemani avioeron. Englannin lain mukaan en kuitenkaan ole vapaa menemään uusiin naimisiin ennenkuin kuusi kuukautta päätöksen jälkeen. Toistaiseksi voin vain pyytää, että saisin kunnian tulla katsotuksi tyttärenne kosijaksi muotojen mukaan. Kirjoitan parin päivän päästä uudestaan ja pyydän teitä molempia tulemaan talooni joen varrelle.

Vilpittömästi Teidän

Soames Forsyte.»

Suljettuaan kirjeen ja pantuaan sen postiin hän meni ruokahuoneeseen. Kolme lusikallista soppaa sai hänet ymmärtämään, että hän ei voinut syödä, ja lähetettyään noutamaan ajurin hän ajoi Paddingtonin asemalle ja lähti ensimmäisellä junalla Readingiin. Hän ehti kotiinsa juuri kun aurinko laski ja meni kävelemään tielle. Ilma oli tulvillaan hänen kukkapenkkiensä neilikantuoksua. Hiipivä kylmyys nousi joelta.

Lepo — rauha! Antakaa poloisen miehen levätä! Älkööt suru ja häpeä ja suuttumus lepattako ilkeitten yölintujen tavoin hänen päässään! Kuin kyyhkyt, jotka torkkuvat lakoissaan kuin metsien turkkieläimet joen toisella rannalla ja yksinkertaiset ihmiset mökeissään, kuin puut ja joki itse, joka hämärässä vaaleni nopeasti, kuin tummuva ruiskukanvärinen taivas, jolle tähdet syttyivät — antakaa hänen vapautua itsestään ja levätä!

10. AIKAKAUDEN LOPPU

Soames ja Annette menivät naimisiin Pariisissa tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1901, niin täydellisen hiljaisesti, ettei edes Emilylle puhuttu ennenkuin kaikki oli tapahtunut. Vihkiäisten jälkeisenä päivänä Soames vei vaimonsa tuollaiseen hiljaiseen lontoolaishotelliin, missä suuremmilla kustannuksilla saadaan pienemmät tulokset kuin missään muualla taivaan alla. Annetten parhaisiin pariisilaispukuihin verhottu kauneus tuotti Soamesille enemmän tyydytystä kuin jos hän olisi onnistunut hankkimaan virheettömän posliiniesineen, jalokiven tai taulun, ja hän odotti hetkeä, jolloin hän voisi esitellä vaimonsa Park Lanessa, Green Streetillä ja Timothyn talossa.

Jos joku olisi näinä päivinä kysynyt häneltä: »Näin meidän kesken — oletko rakastunut tuohon tyttöön?» olisi hän vastannut: »Rakastunut? Rakastunut? Mitä on rakkaus? Jos tahdot kysyä, onko tunteeni häntä kohtaan sama kuin Ireneä kohtaan noina vanhoina aikoina, jolloin olin tutustunut häneen eikä hän aikonut ottaa minua, kun huokailin ja ikävöin häntä enkä saanut lepoa hetkeksikään ennenkuin hän oli suostunut — ei! Jos tahdot kysyä, ihailenko hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, värähtävätkö aistini hiukan, kun näen hänen liikkuvan lähelläni — kyllä! Luulenko, että hän tulee sopimaan minulle, olemaan kunniallinen vaimo ja lasteni hyvä äiti — taaskin: kyllä! Mitä muuta tarvitsen, ja mitä muuta kolme neljännestä naimisissaolevista naisista saa miehiltään?» Ja jos kyselijä olisi jatkanut tutkimustaan: »Entä oliko sinusta oikein houkutella tämä tyttö omaksesi koko eliniäksi, jollet ole todella koskettanut hänen sydäntään?» niin hän olisi vastannut: »Ranskalaiset suhtautuvat noihin asioihin toisin kuin me. Heille avioliitto merkitsee vakiintunutta asemaa ja lapsia, enkä omien kokemusteni mukaan ollenkaan mene sanomaan, etteikö heidän kantansa olisi järkevin. Minä en tällä kertaa odota enempää kuin voin saada tai hän voi antaa. Vuosien jälkeen en hämmästy, vaikka saisinkin hänestä vaikeuksia, mutta sitten olen jo vanha ja minulla on lapsia. Minä ummistan silmäni. Minulla on ollut suuri intohimoni, hänen on kenties tulossa — en usko, että se tulee kohdistumaan minuun. Tarjoan hänelle aika paljon enkä pyydä korvaukseksi suuriakaan, paitsi lapsia tai ainakin yhden pojan. Mutta yhdestä asiasta olen varma — hän on hyvin järkevä!»

Ja jos kyselijä yhä tyydyttämättömänä olisi jatkanut: »Etkö siis odota tästä avioliitosta henkistä yhteyttä?» olisi Soames hymyillyt vinoa hymyään ja vastannut: »Sen asian laita olkoon miten tahansa. Jos minä saan tyydytystä aisteilleni, jälkeläisiä, jotka jatkavat omaa itseäni, hyvää aistia ja hyvää mielialaa talooni, en voi muuta pyytää tällä iällä. Ei ole luultavaa, että poikkean tieltäni tavoitellakseni jotakin kaukaista tunnehymistystä.» Ja siihen olisi tahdikkaan kyselijän pitänyt lopettaa tiedustelunsa.

Kuningatar oli kuollut, ja maapallon suurimman kaupungin ilma oli harmaa vuodattamattomista kyynelistä. Turkkitakissa, silinteri päässä, turkiksiin puettu Annette vierellään, Soames kulki Park Lanen poikki hautajaisten aamuna, kohti Hyde Parkin aitausta. Vaikka yleiset asiat eivät muuten liikuttaneet häntä paljoakaan, tehosi hänen mielikuvitukseensa tämä suurenmoisen symbolinen tapaus, tämä pitkän, rikkaan aikakauden yhteenveto. Vuonna 1837, jolloin kuningatar nousi valtaistuimelle, rakensi »Dosset Forsyte» vielä taloja Lontoon rumentamiseksi, ja James, kaksikymmentäkuusivuotias nuorukainen, oli juuri laskemassa lakimiesuransa perustuksia. Postivaunut hoitivat vielä liikennettä, miehet käyttivät korkeita kaularöyhelöitä, ajoivat viiksensä, söivät ostereita pytyistä, liveripukuiset palvelijat seisoivat vaunujen takaistuimella, naiset sanoivat: »Kas tässä», eikä heillä ollut omaisuutta, hyvät tavat vallitsivat maassa, ja köyhät asuivat sikoläteissä, onnettomia piruparkoja hirtettiin pienistä rikoksista, ja Dickens oli vasta juuri alkanut kirjoittaa. Melkein kaksi sukupolvea oli kulkenut ohi sitten sen ajan — tuli höyrylaivoja, raitiovaunuja, sähkölennätin, polkupyöriä, sähkövalo, puhelin ja nyt näitä automobiileja — rikkaus oli kasvanut niin suureksi, että kahdeksan prosenttia oli vaihtunut kolmeksi, ja Forsyteja oli tuhansittain! Siveyskäsitteet olivat muuttuneet, tavat olivat muuttuneet, ihmisistä oli tullut apinain jälkeläisiä, Jumalasta oli tullut Mammona — niin kunnianarvoisa Mammona, että se kykeni pettämään itsensäkin. Kuusikymmentäneljä vuotta oli suosinut omaisuutta ja luonut ylemmän keskiluokan, tukenut, höylännyt, ja kiillottanut sitä kunnes sitä tavoiltaan, moraaliltaan, puheiltaan, ulkoasultaan, vaateparreltaan, sielultaan tuskin saattoi erottaa aatelistosta. Aikakausi, joka oli kullannut yksilöllisen vapauden siinä määrin, että jos miehellä oli rahaa, hän oli vapaa sekä lain edessä että tosiasiallisesti, ja jos hänellä ei ollut rahaa, hän oli vapaa lain edessä, mutta ei tosiasiallisesti. Aikakausi, joka oli kanonisoinut tekopyhyyden, niin että kunnialliselta näyttäminen oli samaa kuin kunniallisuus. Suuri aikakausi, jonka muuttava vaikutus ei ollut säästänyt mitään paitsi ihmisluontoa ja maailmankaikkeutta.

Ja Lontoo, tämän aikakauden lempilapsi, purki asukkaitaan joka aukosta Hyde Parkiin, tähän viktorialaisuuden sydämeen, Forsytein onnelliseen metsästyspuistoon, näkemään aikakauden lähtöä. Harmaan taivaan alla, jonka tihkusade oli juuri lakannut, tungeksi tumma ihmispaljous katsomassa näytöstä. »Hyvä vanha kuningatar», rikas vuosista ja hyveistä, oli viimeisen kerran luopunut eristyksestään ja tarjonnut Lontoolle vapaapäivän. Hounsditch, Acton, Ealing, Hampstead, Islington ja Bethnal Green, edelleen Hackney, Hornsey, Leytonstone, Battersea ja Fulham sekä nuo vihreät laitumet, joilla Forsytet kukoistavat — Mayfair ja Kensington, St. James ja Belgravia, Bayswater ja Chelsea ja Regents Park — kaikki Lontoon osat olivat lähettäneet asukkaansa kaduille, joita pitkin kuolema kohta tulisi kulkemaan tumman loiston ja prameuden ympäröimänä. Koskaan enää ei kukaan kuningatar hallitsisi niin kauan, eivätkä ihmiset rahansa edestä saisi nähdä niin paljon historiaa haudattavan samalla kertaa. Sääli, että sota vain jatkui, niin että Voiton seppelettä ei voitu laskea Viktorian arkulle! Kaikki muu mahdollinen oli saattamassa häntä ja kunnioittamassa hänen muistoaan — sotilaat, merimiehet, ulkomaalaiset ruhtinaat, liput puolitangossaan, kirkonkellojen soitto, ja ennen kaikkea tuo aaltoileva, suuri tummapukuinen ihmispaljous, jossa siellä täällä säädetyn surupuvun alla kenties oli vilpitöntä surua sydämen pohjalla. Itse asiassa enemmän kuin kuningatar oli menossa lepoonsa, nainen, joka oli uljaasti kantanut surunsa, elänyt hyvin ja viisaasti oman ymmärryksensä mukaan.

Puiston kaidetta vastassa, keskellä väkijoukkoa, seisoi Soames, käsi Annetten käsipuolessa. Niin, kokonainen aikakausi teki lähtöään! Nuo ammattiyhdistykset, työläisedustajat Alahuoneessa, mannermaalta tuotu kirjallisuus, ja jokin sanoin selittämätön yleisessä suhtautumisessa kaikkeen — ne olivat suuresti muuttaneet oloja. Soames muisti väkijoukon Mafekingin iltana ja Georgen sanat: »He ovat kaikki sosialisteja, he tahtovat omaisuuttamme.» Kuten James, ei Soameskaan tietänyt — ei osannut sanoa — kun tuo Edward nyt oli valtaistuimella! Niin turvallista ei tulisi enää koskaan kuin hyvän vanhan Viccyn aikana. Hän painoi suonenvedontapaisesti nuoren vaimonsa käsivartta. Siinä ainakin oli jotakin kouriintuntuvasti omaa, kotoisesti taattua vihdoin taaskin, jotakin joka teki omaisuuden omistamisen arvoiseksi — jotakin todellista taas kerran. Lujasti painautuneena häneen ja koettaen torjua toisia Soames oli tyytyväinen. Väkijoukko tunkeili heidän ympärillään, söi voileipiä ja pudotteli murusia, vaahteroihin kiivenneet pojat elämöivät kuin apinat, heittelivät oksia ja appelsiininkuoria. Oli jo ohi määräajan, heidän olisi pitänyt tulla pian! Ja äkkiä, vähän heidän takanaan vasemmalla, hän näki pitkähkön miehen, jolla oli pehmeä hattu ja lyhyt, harmahtava parta, ja pitkähkön naisen, jolla oli pyöreä nahkalakki ja harso. Jolyon ja Irene, puhuen ja hymyillen toisilleen, lähellä toisiaan niinkuin Annette ja hän itse! He eivät olleet nähneet häntä, ja Soames katseli noita kahta salaa, hyvin omituinen tunne rinnassaan. He näyttivät onnellisilta! Mitä varten he olivat tulleet tänne — nuo pääsemättömän lainvastaiset oliot, nuo viktorialaisten ihanteitten uhmaajat? Mitä syytä heillä oli tulla tähän väkijoukkoon? Molemmat kahdesti yhteiskunnan karkoittamia siveysrikkomuksen vuoksi — kerskuen luultavasti rakkaudestaan ja kevytmielisyydestään! Hän katseli heitä kuin lumottuna, vieläpä myönsi vastahakoisesti, käsi Annetten käsipuolessa, että — että hän — Irene —. Ei, hän ei tahtonut myöntää sitä, ja hän käänsi katseensa pois. Hän ei tahtonut nähdä heitä ja antaa vanhan katkeruuden, vanhan kaipuun herätä rinnassaan! Ja sitten Annette kääntyi häneen ja sanoi: »Nuo kaksi tuolla varmaan tuntevat sinut, Soames. Keitä he ovat?»

Soames kääntyi nirpistäen nenäänsä.

»Ketkä kaksi?»

»Nuo tuolla, sinä näet heidät, he lähtevät juuri pois. He tuntevat sinut.»

»Ei», vastasi Soames, »erehdys, rakkaani!»

»Kauniit kasvot! Ja kuinka hän kävelee! Elle est très distinguée!»

Soames kääntyi nyt katsomaan. Hänen elämäänsä, hänen elämästään oli Irene astunut juuri noin — keinuvana ja suorana, etäisenä, saavuttamattomana, aina välttäen kaikkea kosketusta sielunsa kanssa! Soames kääntyi äkkiä pois tuosta etenevästä menneisyyden näystä.

»Pidä varasi nyt», sanoi hän, »he tulevat!»

Mutta seisoessaan siinä Annetten käsipuolessa, näennäisesti innostuneena ruumissaaton alkupään katselemisesta, häntä värisytti tunne, että hän aina kaipasi jotakin, ja hän valitti vaistomaisesti, ettei voinut saada heitä molempia.

Hitaasti läheni soitto ja askelten kaiku, kunnes pitkä, hiljainen kulkue oli ehtinyt puiston porttien sisäpuolelle. Hän kuuli Annetten kuiskaavan: »Kuinka surullista ja kuinka kaunista!» tunsi hänen kätensä puserruksen, kun hän kurkottautui varpailleen, ja joukon liikutus tarttui häneen. Siinä se oli — kuningattaren ruumisvaunu, koko aikakauden kirstu hitaasti kulkemassa ohi! Ja sen edetessä kuului katselijain pitkästä rivistä hiljaista voihketta, ääntä sellaista, jota Soames ei koskaan ollut kuullut, niin itsetiedotonta, alkuperäistä, syvää ja villiä, ettei hän eivätkä muutkaan tietäneet, olivatko he yhtyneet siihen. Kummallista ääntä tosiaankin. Aikakauden kunnianosoitus omalle kuolemalleen... Ah! Ah!... Ote elämään oli hellinnyt. Se mikä oli näyttänyt ikuiselta, oli poissa! Kuningatar — Jumala siunatkoon häntä!

Voihke eteni ruumisvaunujen mukana, niinkuin kulovalkea etenee ruoholla kapeaa viivaa pitkin, se seurasi vaunuja maili maililta kautta taajan väkijoukon. Se oli inhimillistä ääntä eikä kuitenkaan inhimillistä, sillä se lähti animaalisesta alitajunnasta, syvästä kaikkeuden kuoleman ja muuttumisen tunnosta. Kukaan meistä — kukaan meistä ei voi kestää ikuisesti!

Sitä seurasi lyhyt — hyvin lyhyt — hiljaisuus, kunnes kielet joutuivat käyntiin, innokkaina päästäkseen taas näytelmän juoneen kiinni. Soames viipyi juuri sen verran, että Annette olisi tyytyväinen, ja vei hänet sitten puistosta pois, lounaalle isänsä luo Park Laneen...

James oli viettänyt aamun katselemalla ulos makuuhuoneensa ikkunasta. Viimeinen näytelmä, jonka hän näkisi — viimeinen niin monista! Kuningatar oli siis poissa! Niinpä niin, hän olikin jo vanha nainen. Swithin ja hän olivat olleet katsomassa kruunausta — silloin kuningatar oli tuollainen hento tytönhuippana, ei Imogeninkaan ikäinen! Hän oli viime aikoina kovasti lihonnut. Jolyon ja hän olivat nähneet, kun hänet vihittiin tuon saksalaisen miehen kanssa — josta sitten ennen kuolemaansa olikin tullut oikein kelvollinen mies ja joka oli jättänyt jälkeensä tuon pojan. Ja hän muisti, kuinka hänen veljiensä ja vanhojen ystäviensä seuroissa monena iltana tuon pojan nuoruusvuosina oli ravistettu päätä viinilasien ja pähkinäin ääressä. Ja nyt hän oli noussut valtaistuimelle. Sanottiin, että hän oli vakiintunut nyt — James ei tietänyt — ei osannut sanoa! Kyllä se mies vieläkin antaisi rahan virrata — hän ei ihmettelisi. Kylläpä tuolla ulkona oli väkeä! Ei siitä tuntunut olevan niin kovinkaan pitkä aika, kun Swithin ja hän olivat seisoneet väkijoukossa Westminster Abbeyn edustalla kruunausta katsomassa, ja Swithin oli perästäpäin vienyt hänet Cremorneen — sellainen hurjistelija aina, tuo Swithin! Ei, siitä ei tuntunut olevan paljon sen pitempi aika kuin Riemuvuodestakaan, jolloin Roger ja hän yksissä tuumin olivat vuokranneet parvekkeen Piccadillyn varrelta. Jolyon, Swithin, Roger, kaikki poissa, ja hän itse täyttäisi yhdeksänkymmentä elokuussa! Ja Soames uusissa naimisissa ranskalaisen tytön kanssa. Ranskalaiset ovat kummallista väkeä, mutta hän oli kuullut sanottavan, että heistä tulee hyviä äitejä. Asiat muuttuvat! Sanottiin, että tuo Saksan keisari oli mukana hautajaisissa. Hänen sähkösanomansa vanhalle Krügerille oli ollut aika loukkaava. Hän, James, ei ihmettelisi, vaikka tuosta miehestä vielä joskus tulisi vaikeuksia. Muutoksia! Hm! Niinpä niin, he saisivat pitää huolen itsestään sitten kun hän olisi poissa: hän ei tietänyt neuvoa! Ja nyt oli Emily kutsunut Dartien päivälliselle Winifredin ja Imogenin kanssa, tutustumaan Soamesin vaimoon — hän sitten aina puuhasi jotakin. Ja Irene kuului elävän yhdessä tuon Jolyonin kanssa. He kai menisivät nyt naimisiin, hän otaksui.

»Mitähän veljeni Jolyon olisi sanonut tästä kaikesta?» ajatteli hän. Ja täydellinen mahdottomuus saada tietää, mitä kerran niin ihailtu vanhempi veli olisi sanonut, pahoitti Jamesin mieltä siinä määrin, että hän nousi tuoliltaan ikkunan äärestä ja alkoi hitaasti, heikosti astella edestakaisin huoneessa.

»Hän oli kaunis nainen kaiken lisäksi», ajatteli James. »Minä pidin hänestä. Ehkä Soames ei sopinut hänelle — minä en tiedä — en osaa sanoa. Meillä ei koskaan ollut vaikeuksia vaimoistamme.» Naiset olivat muuttuneet — kaikki oli muuttunut! Ja nyt kuningatar oli kuollut — kas niin, siinä se oli! Väkijoukon liikehtiminen sai hänet pysähtymään ikkunan ääreen ja painamaan nenänsä ruutuun, niin että se tuli valkeaksi kylmästä. He olivat tuoneet kuningattaren jo Hyde Park Corneriin asti — nyt he kulkivat ohi! Miksi ei Emily tullut tänne, mistä hän saattaisi nähdä, sensijaan että touhusi tuon lounaan vuoksi? Hän kaipasi vaimoaan tänä hetkenä — kaipasi häntä! Vaahterain paljaitten oksien läpi hän juuri saattoi nähdä ruumissaaton, saattoi nähdä, kuinka ihmiset paljastivat päänsä — hän ei ihmettelisi, vaikka moni heistä vilustuisi! Ääni hänen takanaan sanoi:

»Sinulla on tästä mainio näköala, James!»

»Siinä sinä olet!» mutisi James, »miksi et tullut aikaisemmin? Olisit voinut menettää kaiken!»

Ja hän oli vaiti, katsellen kaikin voimin.

»Mitä tuo ääni on?» kysyi hän äkkiä.

»En minä kuule mitään ääntä», vastasi Emily. »Mitä sinä ajattelet — eiväthän he toki voi hurrata!»

»Minä kuulen.»

»Mitä tyhjää, James.»

Mikään ääni ei päässyt noiden kaksinkertaisten ruutujen läpi, mutta James oli kuullut oman sydämensä voihkeen, kun hänen aikakautensa oli matkalla hautaan.

»Älä koskaan sano minulle, mihin minut haudataan», sanoi hän äkkiä. »Minä en tahdo tietää.» Ja hän kääntyi pois ikkunasta. Siellä hän meni, vanha kuningatar, hänellä oli ollut paljon huolia — hän oli varmaan iloinen päästessään rauhaan, ajatteli James.

Emily otti hiusharjat.

»Minulla on juuri aikaa harjata tukkaasi», sanoi hän, »ennenkuin he tulevat. Sinun pitää esiintyä eduksesi, James.»

»Ah», mutisi James, »sanotaan, että hän on kaunis.»

Kohtaus uuden miniän kanssa tapahtui ruokasalissa. James istui takan ääressä, kun hänet tuotiin sisään. Hän pani kätensä tuolin käsinojille ja nousi hitaasti. Kumaraisena ja virheettömänä frakissaan, laihana kuin Euklideen viiva hän otti Annetten käden omaansa, ja uurteisten, nyt kokonaan värittömien kasvojen huolestuneet silmät mittelivät nuorta miniää. Vähän lämpöä tuli sitten silmiin ja poskiin, heijastusta tämän kukoistuksesta.

»Mitä kuuluu?» kysyi hän. »Olet kai ollut katsomassa kuningatarta? Oliko laivamatka hyvä?» Tällä tavoin hän tervehti naista, jolta toivoi pojanpoikaa nimensä jatkajaksi.

Nähdessään tuon noin vanhan, laihan, valkean ja virheettömän miehen Annette mumisi ranskaksi jotakin, jota James ei ymmärtänyt.

»Niin, niin», sanoi hän, »te kai odotatte lounastanne. Soames, soita kelloa, me emme odota tuota Dartiea.» Mutta juuri samassa he saapuivat. Dartie ei ollut tahtonut vaivautua katsomaan »vanhaa tyttöä». Varhainen cocktail takanaan hän oli »silmäillyt» Iseeum-klubin ikkunasta, niin että Winifredin ja Imogenin oli ollut pakko palata puistosta hakemaan häntä sieltä. Hänen ruskeat silmänsä viipyivät Annettessa melkein yllättyneen tyytyväisinä. Toinen kaunotar, jonka tuo Soames oli poiminut! Mitähän oikein naiset näkivät siinä miehessä? No niin, tämä kyllä tekisi hänelle saman kepposen kuin tuo toinenkin, mutta siihen mennessä Soames oli onnellinen piru! Ja hän harjasi pystyyn viiksensä, sillä yhdeksän kuukauden kotielämä Green Streetillä oli melkein palauttanut ennalleen hänen kukoistuksensa ja varmuutensa. Huolimatta Emilyn herttaisista ponnistuksista, Winifredin mielentyyneydestä, Imogenin kyseliäästä ystävällisyydestä ja Jamesin yrityksistä huolehtia Annetten ravitsemuksesta Soames tunsi, että lounas ei ollut hänen nuoren morsiamensa kannalta suotuisa. Hän vei Annetten pois hyvin pian.

»Tuo Monsieur Dartie», sanoi Annette autossa, »je n'aime pas ce type-là!»

»Ei, varjelkoon», vastasi Soames.

»Sisaresi on hyvin ystävällinen ja tyttö on kaunis. Isäsi on kovin vanha. Äidilläsi on varmaan vaivaa hänestä, en tahtoisi olla hänen sijassaan.»

Soames nyökäytti päätään nuoren vaimonsa tarkkanäköisyydelle, kirkkaalle, kovalle arvostelukyvylle, mutta se teki hänet vähän levottomaksi. Hänen mieleensä oli kenties myös singahtanut ajatus: »Kun minä olen kahdeksankymmenvuotias, on hän vain viisikymmentäviisi ja hänellä on vaivaa minusta!»

»On vielä eräs toinen sukulaistalo, jonne minun pitää viedä sinut», sanoi hän. »Sinä tulet pitämään sitä hullunkurisena, mutta meidän täytyy saada asia suoritetuksi, sitten syömme päivällistä ja menemme teatteriin.»

Tällä tavoin hän valmisti Annettea käyntiin Timothyn talossa. Mutta siellä otettiin asia toisin. He olivat niin iloisia nähdessään rakkaan Soamesin näin pitkän ajan päästä, ja tämä siis oli Annette!

»Sinä olet niin kaunis, rakkaani, melkein liian nuori ja kaunis rakkaalle Soamesille, eikö niin? Mutta hän on hyvin huomaavainen ja kohtelias — niin hyvä aviom-». Täti Juley hillitsi kielensä ja asetti huulensa juuri Annetten molempien silmien alle — hän kuvaili niitä myöhemmin Francielle, joka tuli pistäytymään, tällä tavoin: »Ruiskukan siniset, niin kauniit, minun ihan teki mieli suudella niitä. Minun täytyy sanoa, että rakas Soames on täydellinen tuntija. Minä luulen, että Annette ranskalaisella tavallaan — eikä niin kovin ranskalaisellakaan — on yhtä kaunis kuin Irene, joskaan ei yhtä hieno, yhtä viehättävä. Sillä Irene oli viehättävä, eikö ollutkin? Tuo valkoinen hipiä ja nuo tummat silmät ja tuo tukka, couleur de — mitä se nyt taas olikaan? Minä aina unohdan.»

»Feuille morte», kiirehti Francie sanomaan.

»Niin tietysti, rakkaani, kuihtuneitten lehtien väri — kuinka kummallista. Minä muistan siltä ajalta, kun olin pikku tyttö, emmekä vielä asuneet Lontoossa, että meillä oli kasvatettavana mäyräkoiran pentu, jolla oli punaruskea päälaki ja valkea rinta ja kauniit ruskeat silmät, ja se oli nainen.»

»Niin, täti», sanoi Francie, »mutta minä en näe ajatusyhteyttä.»

»Oi», huudahti Juley täti hieman hämillään, »se oli niin viehättävä, ja sen silmät ja tukka, tiedätkö —». Hän vaikeni ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostakin tahdittomuudesta. »Feuille morte», lisäsi hän äkkiä. »Hester, pane mieleesi se!»...

Sisarusten kesken tapahtui huomattava neuvottelu siitä, oliko Timothy noudettava katsomaan Annettea vai eikö.

»Oi, älkää vaivautuko», sanoi Soames.

»Mutta ei siitä ole mitään vaivaa, sitä vain, että tietysti Annetten ranskalaisuus häntä vähän järkyttää. Hän oli niin kauhuissaan Fashodan vuoksi. Ehkä meidän sentään on parempi olla antautumatta vaaraan, Hester. On niin hauska saada pitää hänet kokonaan itsellämme, eikö totta? Ja kuinka voit nyt, Soames? Oletko kokonaan päässyt tuosta —»

Hester kiirehti väliin.

»Mitä Annette pitää Lontoosta?»

Soames odotti vastausta levottomana. Se tuli järkevänä ja rauhallisena: »Oi, minä tunnen Lontoon, minä olen ollut täällä ennen.»

Soames ei ollut koskaan uskaltanut puhua hänelle tuosta ravintola-asiasta. Ranskalaisilla on erilaiset hienouskäsitteet, ja Annettesta saattaisi tuntua naurettavalta, jos häntä varoitettaisiin puhumasta suhteestaan tuohon ravintolaan. Soames oli tahtonut mennä naimisiin ennenkuin ottaisi asian puheeksi, ja nyt hän toivoi, että olisi menetellyt toisin.

»Mikä osa sitten on sinulle tutuin?» kysyi Juley täti.

»Soho», vastasi Annette yksinkertaisesti.

»Soho?» toisti Juley täti. »Soho?»

»Tuo tulee kiertämään koko perheen», ajatteli Soames.

»Se on hyvin ranskalainen ja hyvin kiintoisa kaupunginosa», sanoi hän.

»Niin», muisteli Juley täti, »sedälläsi Rogerilla oli siellä kerran muutamia taloja, mutta minä muistan, että hänen piti aina häätää vuokralaisensa.»

Soames käänsi puheen Mapledurhamiin.

»Tietenkin asetutte pian asumaan sinne», sanoi Juley täti. »Me kaikki niin odotamme sitä aikaa, jolloin Annettella on kultainen pieni —»

»Juley!» huusi Hester täti epätoivoissaan, »soita teetä!»

Soames ei uskaltanut odottaa teetä, vaan vei Annetten pois.

»Minä en sinun sijassasi mainitsisi Sohoa», sanoi hän autossa. »Se on melko hämäräperäinen Lontoon osa, ja sinähän olet nyt kokonaan tuon ravintolahomman yläpuolella. Minä tarkoitan», lisäsi hän, »että tahdon sinun tutustuvan hienoihin ihmisiin, ja englantilaiset ovat hirveän turhanaikaisia.»

Annetten kirkkaat silmät aukenivat, pieni hymy tuli hänen huulilleen.

»Niinkö?» sanoi hän.

»Hm», ajatteli Soames, »tuo oli tarkoitettu minulle!» Ja hän katsoi vaimoonsa kiinteästi. »Hänellä on hyvät liikeihmisen vaistot», ajatteli hän. »Minun täytyy saada hänet tajuamaan asia kerta kaikkiaan.»

»Katsos nyt, Annette, se on hyvin yksinkertaista, kunhan vain ymmärrät. Virkamiehemme ja joutilaisuudessa elävä yläluokkamme luulevat vielä olevansa yhtä askelmaa ylempänä kuin liikeihmiset, paitsi tietysti hyvin rikkaat. Se saattaa tuntua typerältä, mutta niin se vain on, näetkös. Englannissa ei ole viisasta antaa ihmisten tietää, että on hoitanut ravintolaa tai omistanut kaupan tai toiminut missään liikkeessä. Se on saattanut olla äärimmäisen kunniallista, mutta se panee ihmiseen eräänlaisen leiman. Silloin ei pääse yhtä hyville päiville eikä joudu yhtä hienoihin seuroihin — siinä kaikki.»

»Minä ymmärrän», sanoi Annette, »samoin on Ranskassa.»

»Ahaa», mutisi Soames sekä huojentuneena että nolattuna. »Luokka tietysti on kaikki kaikessa.»

»Niin», sanoi Annette. »Comme vous êtes sage.»

»Hyvä on», ajatteli Soames katsellen hänen huuliaan, »mutta aika kyynillinen hän on.» Hänen ranskantaitonsa oli vielä siksi vähäinen, että hän ei ymmärtänyt olla pahoillaan siitä, että Annette ei ollut sanonut »tu». Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja mumisi vaivoin:

»Et vous êtes ma belle femme.»

Annette purskahti nauruun.

»Oh, non», sanoi hän. »Oh, non, ne parlez pas Français, Soames. Mitä tuo vanha rouva, tätisi, odottaa?»

Soames puri huuliaan. »Jumala tietää!» sanoi hän, »se täti puhelee aina jotakin», mutta hän itse tiesi paremmin kuin Jumala.

11. INNOSTUS LAMASSA

Sota jatkui vain. Nicholas oli kuuleman mukaan sanonut, että se tulisi maksamaan kolme sataa miljoonaa niinkuin ei mitään, ennenkuin siitä oli selviydytty! Tulovero uhkasi vakavasti. Mutta sittenpähän niillä rahoilla saataisiin Etelä-Afrikka lopullisesti. Ja vaikka omistamisen vaisto tuntui pahasti järkkyneeltä kello kolmen aikaan aamulla, palasi se aamiaisaikaan muistuttamaan, että maailmassa ei mitään saa ilmaiseksi. Niinpä ihmiset kaiken kaikkiaan jatkoivat toimiansa melkein niinkuin ei olisi ollutkaan mitään sotaa, ei mitään keskitysleirejä, ei liukasliikkeistä de Wetiä, ei mielialaa mannermaalla, ei mitään epämiellyttävää. Kansakunnan asennetta ilmensi tosiaankin Timothyn kartta, jonka innostus oli lamassa — sillä Timothy ei enää siirrellyt lippujaan eivätkä liput osanneet siirtyä itsestään, ei edes eteenpäin eikä taaksepäin, niinkuin olisi pitänyt tehdä.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us