← Forsytein taru II

Forsytein taru II (part 2 of 3)

Part 2 of 3 · Galsworthy, John · Public domain text

About this edition

Source: Project Gutenberg e-text #79035, public domain in the United States · text not rewritten or summarized · How RedLectern is built

 

Contents (3)

Continue:

Forsytein taru II (part 2 of 3)

Innostus oli edelleen lamassa, se valtasi Forsyten juorupörssinkin ja aiheutti yleistä epätietoisuutta lähiaikojen tapahtumista. Times-lehden vihittyjen palstalla nähty ilmoitus »Jolyon Forsyte ja Irene, professori Heron-vainajan ainoa tytär» oli aiheuttanut keskustelua siitä, oliko Irene esitetty oikealla tavalla. Ja kuitenkin oltiin huojentuneita, kun hänestä ei ollut sanottu »Irene, Soames Forsyten entinen vaimo» tai »eronnut vaimo». Kaiken kaikkiaan oli perheen suhtautumisessa »asiaan» ollut alun alkaen eräänlaista ylevämielisyyttä. James oli sanonut vain: »Siinä sitä oltiin!» Ei kannattanut hälistä! Ei hyödyttänyt edes myöntää, että se oli ollut »ilkeä juttu».

Mutta mitä tapahtuisi nyt, kun sekä Soames että Jolyon olivat taas naimisissa? Se oli hyvin jännittävää. Tiedettiin, että George oli lyönyt Eustacen kanssa vetoa kuudesta neljää vastaan, että pikku Jolyon tulisi ennen pikku Soamesia. George oli niin hullunkurinen! Kerrottiin niinikään, että Dartie ja hän olivat lyöneet vetoa siitä, saavuttaisiko James yhdeksänkymmenen vuoden iän vai eikö, vaikka ei tiedetty, kumpi heistä oli ollut Jamesin puolesta.

Toukokuun alussa Winifred toi tiedon, että Val oli saanut jalkaansa haavan harhaanammutusta kuulasta ja vapautuisi sotapalveluksesta. Hänen vaimonsa hoiti häntä. Hän jäisi hieman ontuvaksi — aivan vähäpätöinen juttu. Hän tahtoisi nyt, että isoisä ostaisi hänelle tuolta kaukaa farmin, jossa hän saisi ruveta kasvattamaan hevosia. Holly sai isältään kahdeksansataa vuodessa, niin että he tulisivat hyvin toimeen, koska isoisä oli luvannut antaa Valille viisisataa, mutta mitä farmiin tulee, James ei tietänyt — ei osannut sanoa: hän ei tahtonut, että Val menisi heittämään pois rahojaan.

»Mutta täytyyhän Valin toki tehdä jotakin», sanoi Winifred.

Hester täti ajatteli, että ehkä rakas isoisä oli viisas, sillä jos hän ei ostanut farmia, ei farmi voinut tuottaa tappiotakaan.

»Mutta Val rakastaa hevosia», sanoi Winifred. »Hän saisi siitä niin hyvää ajankulua.»

Juley tädin mielestä hevoset olivat perin epävarmoja, eikö se ollut Montaguenkin kokemus?

»Val on toisenlainen», sanoi Winifred. »Hän tulee minuun.»

Juley täti uskoi varmasti, että Val oli hyvin viisas. »Minä muistan aina», sanoi hän, »kuinka hän antoi väärän rahansa kerjäläiselle. Se niin huvitti rakasta isoisää. Hänen mielestään se osoitti niin suurta harkintakykyä. Minä muistan hänen sanoneen, että Valin pitäisi mennä laivastoon.»

Hester täti yhtyy puheeseen: Eikö Winifredin mielestä nuorten ihmisten ollut paljon parempi elää turvassa kuin siinä iässä antautua mihinkään vaaroihin?

»Niin», sanoi Winifred, »ehkä, jos he olisivat Lontoossa. Lontoossa on hauska olla tekemättä mitään. Mutta tuolla kaukana Val yksinkertaisesti kuolisi ikävään.»

Hester tädin mielestä Valin olisi mukava tehdä työtä, kunhan hän vain ihan varmasti tiesi, ettei menettänyt siinä mitään. Eiväthän he olleet rahattomia. Timothy tietysti oli ansainnut niin paljon sillä, että oli vetäytynyt syrjään. Juley täti tahtoi tietää, mitä Montague oli sanonut.

Winifred ei sitä kertonut, sillä Montague oli vain huomauttanut: »Odota kunnes ukko kuolee.»

Tänä hetkenä ilmoitettiin Francie. Hänen silmänsä olivat hymyä tulvillaan.

»No, mitä sanotte nyt?» kysyi hän.

»Mistä, kultaseni?»

»Siitä, mikä oli Timesissa tänä aamuna.»

»Emme me ole nähneet, me luemme lehden aina päivällisen jälkeen. Se on Timothyllä siihen saakka.»

Francie pyöritti silmiään.

»Tuntuuko sinusta, että sinun pitää kertoa se meille?» sanoi Juley täti. »Mitä se oli?»

»Irene on saanut pojan Robin Hillissä.»

Juley tädin henkeä salpasi. »Mutta he menivät naimisiin vasta maaliskuussa!» sanoi hän.

»Niin, täti pieni, eikö se ole kiintoisaa?»

»Niin no», sanoi Winifred, »minä olen iloinen. Minun tuli sääli Jolyonia, joka menetti poikansa. Se olisi voinut olla Val.»

Juley täti näytti olevan kuin unessa.

»Minä tahtoisin tietää», sanoi hän, »mitä rakas Soames ajattelee. Hän on niin toivonut poikaa itselleen. Pieni lintu on aina laulanut minulle sellaista.»

»Kyllä hän saakin — jos kaikki hyvin käy», sanoi Winifred. Ilo tiukkui Juley tädin silmistä.

»Voi, kuinka hauskaa!» sanoi hän. »Koska?»

»Marraskuussa.»

Mikä onnellinen kuukausi! Mutta Juley täti olisi suonut sen olevan lähempänä. Se oli pitkä odotusaika Jamesille, hänen iässään!

Odotusaika! He pelkäsivät sitä Jamesin puolesta, mutta itse he olivat tottuneet odottamaan. Itse asiassa, odotus oli heidän suuri ajanvietteensä. He odottivat luettavakseen Timesia, odottivat, että joku veljenpoika tai tytär tulisi ilahduttamaan heitä, odottivat uutisia Nicholasin terveydestä, tuosta Christopherin aikeesta mennä näyttämölle, he odottivat tietoja tuosta rouva MacAnderin veljenpojan kaivoksesta, odottivat, että tohtori tulisi parantamaan tuon Hesterin taipumuksen herätä varhain aamulla, odottivat kirjastosta kirjoja, jotka aina olivat lainassa, odottivat, että Timothy vilustuisi, odottivat kaunista, lämmintä päivää, ei liian kuumaa, jolloin he voisivat mennä kävelylle Kensington Gardensiin. He odottivat, istuen molemmin puolin salin tulisijaa, että kello heidän välillään löisi, laihat, suonikkaat, rystyiset kädet hypistellen sukkapuikkoja ja virkkuuneulaa, hiukset niin valkeina, että niillä ei enää ollut mahdollisuutta muuttaa väriä. He odottivat mustissa silkki- tai satiinipuvuissaan, kunnes hovi sanoisi, että Hester taas saisi luvan ruveta käyttämään tummanvihreäänsä ja Juley tummempaa ruskeaansa. He odottivat, käännellen vanhoissa sieluissaan edestakaisin pienen perhemaailmansa pieniä iloja ja suruja, tapauksia ja toiveita, niinkuin lehmät kärsivällisinä märehtivät suupalojaan kotoisella niityllä. Ja tämä uusi tapaus oli niin kovin odottamisen arvoinen. Soames oli aina ollut heidän suosikkinsa, Soames, jolla oli tapana lahjoittaa heille tauluja, jonka melkein jokaviikkoisia käyntejä he kaipasivat niin kovin ja joka ensimmäisen avioliittonsa jouduttua karille niin tarvitsi heidän myötätuntoaan. Tämä uusi tapaus — perillisen syntyminen Soamesille — oli niin tärkeä hänelle ja myös hänen rakkaalle isälleen, jotta ei Jamesin tarvitsisi kuolla saamatta jotakin varmuutta asioista. James niin kärsi epävarmuudesta, ja kun Montague oli sellainen kuin oli, ei hän tietenkään voinut tuntea todellista tyydytystä, jos hänellä ei ollut muita lapsenlapsia kuin nuoret Dartiet. Oma nimi sentään merkitsi niin paljon! Ja kun Jamesin yhdeksäskymmenes syntymäpäivä läheni, he ihmettelivät, mihin varovaisuustoimenpiteisiin hän mahtaisi ryhtyä. Hän olisi ensimmäinen Forsyte, joka pääsisi siihenikään, ja saisi niin ollen uuden ennätyksen elossapysymisessä. He tunsivat sen niin tärkeäksi omassa kahdeksankymmenen seitsemän ja kahdeksankymmenen viiden vuoden iässään, vaikka heidän ei tarvinnut ajatella itseäänkään, kun heillä kerran oli ajateltavanaan Timothy, joka ei vielä ollut kahdeksankymmenen kahdenkaan. Oli tietysti toinen, parempi maailma. »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa», oli Juley tädin lempilauseita — se lohdutti häntä aina, se kun viittasi talo-omaisuuteen, josta rakas Roger oli saanut rikkautensa. Raamattu oli tosiaankin suuri turva, ja hyvin kauniina sunnuntaiaamuina mentiin kirkkoon, ja väliin Juley hiipi Timothyn huoneeseen, kun varmasti tiesi tämän olevan poissa, ja pisti avonaisen Uuden Testamentin sattumalta toisten kirjojen joukkoon hänen pikku pöydälleen — Timothy, entinen kustantaja, tietysti luki paljon. Mutta hän oli huomannut, että Timothy perästäpäin päivällisellä aina oli huonolla tuulella. Ja Smither oli sanonut hänelle useammin kuin yhden kerran, että hän oli saanut poimia kirjoja lattialta siistiessään huonetta. Kaiken tämän ohella heistä kuitenkin tuntui, että taivas ei voinut olla ihan niin kodikas kuin ne huoneet, joissa he Timothyn kanssa olivat odottaneet niin kauan. Hester täti varsinkaan ei jaksanut ajatella mitään ponnistuksia. Mikä tahansa muutos, tai oikeammin muutoksen ajatus — sillä muutoksia ei ollut koskaan — järkytti häntä aina hyvin suuresti. Juley täti, joka oli rohkeampi, ajatteli väliin, että jokin muutos olisi hyvinkin jännittävä — hän oli niin iloinnut käynnistään Brightonissa sinä vuonna, jolloin rakas Susan kuoli. Mutta senhän nyt tiesi, että Brighton oli hauska paikka, ja oli niin vaikeata tietää, minkälainen taivas olisi, niin että kaiken kaikkiaan hän oli enemmän kuin onnellinen saadessaan odottaa.

Jamesin syntymäpäivän aamuna, elokuun viidentenä, he tunsivat olevansa tavattoman virkeitä, ja pienet kirjeet kulkivat Smitherin välityksellä toiselta toiselle heidän saadessaan aamiaista vuoteeseen. Smitherin piti lähteä viemään heidän rakkaat onnentoivotuksensa ja pikku lahjansa ja kysyä, kuinka herra James jaksoi ja oliko hän viettänyt hyvän yön kaikesta jännityksestä huolimatta. Ja paluumatkalla Smither poikkeaisi Green Streetillä — se oli vähän syrjässä, mutta hän saisi sitten ajaa raitiovaunussa Bond Streetille, se olisi hänelle hauska pieni vaihtelu — ja pyytäisi, että rakas rouva Dartie vain kävisi katsomassa heitä ennenkuin lähtee kaupungista.

Kaiken tämän Smither suoritti — hän oli verraton palvelija, jonka Ann täti kolmenkymmenen vuoden aikana oli harjoittanut täydellisyyteen, jonkalaista nykyään ei voi tavata. Herra James, niin oli rouva James sanonut, oli viettänyt erinomaisen yön ja lähetti parhaat terveisensä, rouva James oli sanonut, että herra James oli ollut hyvin lystikäs ja valittanut, ettei voi ymmärtää, mitä kaikki tämä hälinä kannattaa. Oi niin, ja rouva Dartie lähetti terveisiä ja lupasi tulla teetä juomaan.

Tädit Juley ja Hester olivat »ihastuksissaan», vaikka heitä vähän loukkasikin se seikka, että heidän lahjansa eivät olleet saaneet erikoista mainintaa — he unohtivat joka vuosi, että James ei voinut sietää lahjojen saantia, »rahojen hukkaan heittämistä hänen tähtensä», niinkuin hän sanoi — »ihastuksissaan», sillä se osoitti Jamesin olevan hyvällä tuulella, ja se oli hänelle niin tärkeätä. Ja he alkoivat odottaa Winifrediä. Hän tuli neljältä, mukanaan Imogen ja Maud, joka juuri oli palannut koulusta ja josta myös alkoi tulla »niin sievä tyttö». Oli siis äärimmäisen vaikeata kysyä Annetten kuulumisia. Juley täti kuitenkin kokosi rohkeutensa ja kysyi, oliko Winifred kuullut mitään ja oliko Soames huolissaan.

»Soames eno on aina huolissaan, täti», keskeytti Imogen. »Hän ei voi tyytyä nytkään.»

Sanat tuntuivat tutuilta Juley tädin korvissa. Oi niin, sehän oli tuo Georgen hullunkurinen piirustus, jota ei ollut näytetty heille. Mutta mitä Imogen tarkoitti? Ettäkö eno aina tahtoi enemän kuin saattoi saada? Ei ollut ensinkään kilttiä ajatella noin.

Imogenin ääni kuului kirkkaana ja terävänä:

»Kuvitelkaa! Annette on vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä, hänen mahtaa olla hirveätä olla naimisissa Soames enon kanssa.»

Juley täti nosti kätensä kauhuissaan.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä et tiedä, mitä puhut. Soames enosi on hyvä aviomies kenelle tahansa. Hän on erittäin viisas mies, kaunis ja rikas, ja erittäin huomaavainen ja kohtelias, eikä loppujen lopulta vähääkään vanha.»

Imogen käänsi loistavan katseensa toisesta »tätikullasta» toiseen ja hymyili vain.

»Minä toivon», sanoi Juley täti kerrassaan ankarasti, »että sinä menet naimisiin yhtä hyvän miehen kanssa.»

»Minä en aio mennä naimisiin hyvän miehen kanssa», mutisi Imogen. »He ovat ikäviä.»

»Jos sinä jatkat tähän suuntaan», vastasi Juley täti vielä hyvin järkkyneenä, »et mene naimisiin ollenkaan. Parempi, että jätämme tämän aiheen.» Ja kääntyen Winifrediin hän sanoi: »Mitä Montaguesta kuuluu?»

Illalla, kun he odottivat päivällistä, hän supisi:

»Minä olen käskenyt Smitheriä ottamaan esille puolen pulloa makeata samppanjaa, Hester. Minun mielestäni meidän pitää juoda rakkaan Jamesin malja ja — ja Soamesin vaimon terveydeksi, mutta pidetään se ihan salassa. Minä sanon vain näin: »Ja sinä tiedät, Hester!» ja sitten me juomme maljan. Se voisi järkyttää Timothya.»

»Luultavampaa on, että se järkyttää meitä», sanoi Hester täti. »Mutta kyllä kai meidän sentään täytyy, kun on tällainen tilaisuus.»

»Niin», sanoi Juley täti hurmaantuneena, »se on tilaisuus! Kuvittele nyt, että hän saisi rakkaan pienen pojan jatkamaan sukua! Minusta se on niin tärkeätä, nyt kun Irene on saanut pojan. Winifred kertoo, että George sanoo Jolyonia »kolmikanneksi», hänen kolmen perheensä vuoksi, tietysti! George on niin mainio. Ja ajattele! Irene asuu nyt kuitenkin siinä talossa, minkä Soames rakennutti heille molemmille. Se tuntuu kovalta rakasta Soamesia kohtaan, ja hän on aina elänyt niin nuhteettomasti.»

Sinä iltana hän makasi sängyssään vähän kiihtyneenä ja lämmenneenä vielä viinilasistaan ja toisen maljan salaisuudesta, rukouskirja avoimena vieressään ja katse kiintyneenä kattoon, jota lukulampun valo kultasi. Niitä nuoria! Se olisi niin hauskaa heille kaikille! Ja hän olisi niin onnellinen, jos näkisi rakkaan Soamesin onnellisena! Mutta tietysti Soames nyt oli onnellinen, huolimatta siitä, mitä Imogen oli sanonut. Hänellä olisi sitten kaikki mitä hän tarvitsisi, omaisuutta, vaimo ja lapsia! Ja hän eläisi vihreään vanhuuteen niinkuin hänen rakas isänsä ja unohtaisi Irenen ja tuon kauhean oikeusjutun. Jospa vain hän, Juley täti, voisi olla täällä ostamassa ensimmäisen keinuhevosen Soamesin lapsille! Smither kyllä valitsisi sen leikkikalukaupasta, oikein kauniin ja harmaan täplikkään. Ah, Roger aina keinutti häntä siksi kun hän putosi! Oi, hyvänen aika, se tapahtui kauan sitten! Nii-in! »Minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa —» Pieni rapina kuului hänen korviinsa — »mutta eihän täällä ole hiiriä», ajatteli hän koneellisesti. Ääni yltyi vain. Kas niin, se oli hiiri! Smither oli ilkeä, kun sanoi, ettei niitä ollut! Se jyrsisi rikki laudoituksen tuossa tuokiossa, ja heidän pitäisi päästää rakennusmiehet taloon korjaamaan. Ne olivat sellaisia hävittäjiä! Ja hän makasi hiljaa, liikuttaen vähän vain silmiään, ja seurasi mielessään tuota pientä rapisevaa ääntä, kunnes uni vapautti hänet siitä.

12. ERÄÄN FORSYTEN SYNTYMÄ

Soames tuli ulos puutarhaovesta, kulki ruohokentän poikki, seisoi polulla jokitöyräällä, kääntyi ja tuli takaisin puutarhaovelle huomaamatta, että oli liikkunut. Hiekkakäytävällä narskuvien pyöräin ääni todisti hänelle, että aika oli kulunut ja tohtori lähtenyt. Mitä tohtori siis oikeastaan oli sanonut?

»Tällainen on tilanne, herra Forsyte. Minä voin olla jokseenkin varma hänen eloonjäämisestään, jos teen leikkauksen, mutta lapsi syntyy silloin kuolleena. Jollen tee leikkausta, syntyy lapsi todennäköisesti elävänä, mutta äiti joutuu suureen vaaraan — suureen vaaraan. Kummassakaan tapauksessa en luule, että hän koskaan voi saada toista lasta. Siinä tilassa, missä hän nyt on, hän ilmeisesti ei kykene itse päättämään, emmekä voi odottaa äitiä. Teidän on tehtävä ratkaisu sillä aikaa kun minä käyn hakemassa sitä, mitä tarvitsen. Palaan takaisin tunnin kuluttua.»

Ratkaisu! Mikä ratkaisu! Eikö ehdittäisi kutsua erikoislääkäriä? Eikö ehdittäisi mitään?

Pyöräin ratina häipyi, mutta Soames seisoi vielä kuuntelemassa, sitten hän äkkiä peitti korvansa ja käveli takaisin joelle. Että lapsen nyt pitikin tulla tällä tavoin ennen aikaansa, ilman että mitään ehdittiin varustaa, ilman että edes Annetten äiti ehti paikalle! Äidin olisi ollut tehtävä tällainen päätös, eikä hän ehtisi Pariisista ennenkuin yöllä! Jospa hän vain olisi ymmärtänyt tohtorin puhetapaa, noita pieniä lääketieteellisiä erikoisuuksia, niin että hän olisi tietänyt arvioivansa eri mahdollisuudet oikein, mutta ne olivat hepreaa hänelle — niinkuin lainopilliset ongelmat maallikolle. Ja kuitenkin hänen täytyi tehdä ratkaisu! Käsi, jonka hän otti otsaltaan, oli märkä, vaikka ilma oli kylmä! Voi noita ääniä, joita kuului Annetten huoneesta! Asia olisi vain pahentunut, jos olisi mennyt sinne takaisin. Hänen piti olla tyven, selväpäinen. Toisaalla oli hänen nuoren vaimonsa elämä melkein varmana ja hänen lapsensa aivan varma kuolema — eikä uusia lapsia enää koskaan! Toisaalla ehkä hänen vaimonsa kuolema, melkein varma elämä lapselle — eikä uusia lapsia enää koskaan! Kumpi oli valittava?... Oli satanut pari viime viikkoa — joki oli hyvin tulvillaan, ja vedessä, pienen, laituriin kiinnitetyn veneen ympärillä, oli paljon lehtiä, jotka pakkanen oli pudottanut puista. Lehdet putoavat, ihmishenget sammuvat! Kuolema! Tehdä ratkaisu kuolemasta! Eikä kukaan ollut auttanut häntä! Elämä, joka on mennyt, on mennyt ainiaaksi. Älä anna minkään mennä, mitä voit pidättää, sillä jos se menee, et ikinä saa sitä takaisin. Se jättää sinut tyhjäksi, niinkuin nuo lehtensä menettäneet puut, tyhjemmäksi ja tyhjemmäksi kunnes itsekin kuihdut ja kaadut. Ja kummallisen ajatushypyn vuoksi hänestä tuntui, että se ei ollutkaan Annette, joka makasi tuolla tuon auringon kirkastaman ikkunaruudun takana, vaan hän oli näkevinään Irenen makaavan heidän makuuhuoneessaan Montpellier Squarella, niinkuin hänen todennäköisesti olisi pitänyt maata kuusitoista vuotta sitten. Olisiko hän epäillyt silloin? Ei hetkeäkään! Tehkää, tehkää leikkaus! Pelastakaa taatusti hänen henkensä! Ei mitään ratkaisua — pelkkä vaistomainen avunhuuto, siitäkin huolimatta, että hän silloin jo tiesi, ettei Irene rakastanut häntä! Mutta tämä toinen! Ah, hänen tunteensa Annettea kohtaan ei ollut mitään ylivoimaista! Hän oli ihmetellyt Annettea monta kertaa näinä viime kuukausina, varsinkin siitä saakka kun tämä oli alkanut olla peloissaan. Annettella oli oma tahtonsa, hän oli itsekäs ranskalaisella tavallaan. Ja kuitenkin — niin kaunis! Mitähän Annette tahtoisi? Antautuako vaaraan? »Minä tiedän, että hän toivoo lasta», ajatteli hän. »Jos se syntyy kuolleena eikä ole mitään toiveita toisesta, tulee hän olemaan kauheasti järkytetty. Ei mitään mahdollisuutta enää! Kaikki tyhjän vuoksi! Avioelämää hänen kanssaan pitkät vuodet ilman lapsia. Ei mitään, mikä vakiinnuttaisi häntä! Hän oli liian nuori. Ei mitään, mihin kiinnittää toiveensa, ei hänelle — ei minulle! Ei minulle!» Hän iski rintaansa käsillään. Miksi hän ei osannut ajatella ottamatta lukuun itseään — päästä irti itsestään ja nähdä, mitä hänen olisi tehtävä? Ajatus loukkasi häntä, kadotti sitten kärkensä ikäänkuin olisi sattunut haarniskaan. Irti itsestään! Mahdotonta! Ulos äänettömään, tuoksuttomaan, tunnottomaan, näkemättömään tilaan! Ajatus sinänsä oli kummitusmainen, järjetön! Ja koskettaen täten todellisuuden perustuksia, Forsyte-henkensä pohjaa, Soames pysähtyi hetkeksi. Kun ihminen lakkasi olemasta, lakkasi kaikki muukin. Se ehkä jatkui, mutta se ei merkinnyt mitään!

Hän katsoi kelloaan. Puolen tunnin päästä tohtori olisi tullut takaisin. Hänen täytyi päättää! Jos hän vastustaisi leikkausta ja Annette kuolisi, kuinka hän perästäpäin voisi vastata hänen äidilleen ja tohtorille? Kuinka hän voisi vastata omalletunnolleen? Hänen lastaan Annette kantoi. Jos hän kannattaisi leikkausta — silloin hän tuomitsisi heidät molemmat lapsettomuuteen. Ja minkä muun vuoksi hän oli nainut Annetten kuin saadakseen laillisen perillisen? Ja hänen isänsä — kuoleman kynnyksellä, odottaen uutisia! »Tämä on julmaa!» ajatteli hän, »minun ei olisi koskaan pitänyt joutua ratkaisemaan tällaista asiaa! Se on julmaa!» Hän kääntyi taloa kohti. Jokin hyvä, yksinkertainen ratkaisukeino! Hän otti esille rahan, mutta pani sen takaisin. Hän tiesi, että jos hän heittäisi sen, ei hän kuitenkaan välittäisi sen vastauksesta. Hän meni ruokasaliin, joka oli mahdollisimman etäällä siitä huoneesta, mistä äänet tulivat. Tohtori oli sanonut, että jokin mahdollisuus oli. Täällä sisällä mahdollisuus näytti suuremmalta, täällä ei joki virrannut eivätkä lehdet pudonneet. Tuli paloi. Soames avasi viinikaapin. Hän tuskin koskaan kajosi väkijuomiin, mutta nyt hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja joi yhdellä siemauksella, sillä hänen piti saada verensä virtaamaan nopeammin. »Tuolla Jolyonilla oli jo lapsia», ajatteli hän. »Hän omistaa naisen, jota minä todella rakastin, ja nyt on saanut hänestä pojan! Ja minä — minua pyydetään tuhoamaan ainoa lapseni! Annette ei voi kuolla, se ei ole mahdollista. Hän on vahva!»

Hän seisoi vielä synkkänä kaapin ääressä, kun tohtorin vaunujen ääni kuului. Hän lähti tapaamaan tohtoria, mutta sai odottaa, kunnes tämä oli käynyt yläkerrassa.

»Mitä kuuluu, tohtori?»

»Tilanne on ennallaan. Oletteko ratkaissut?»

»Olen», sanoi Soames. »Älkää tehkö leikkausta!»

»Eikö? Ettekö ymmärrä vaara on suuri?»

Soamesin kasvoissa ei mikään muu liikkunut kuin huulet.

»Sanoittehan, että on jokin mahdollisuus?»

»Jokin kyllä, mutta se ei ole paljonkaan arvoinen.»

»Sanoitteko, että lapsen täytyy syntyä kuolleena, jos teette leikkauksen?»

»Sanoin.»

»Luuletteko vieläkin, ettei hän missään tapauksessa voi saada toista lasta?»

»Eihän siitä voi olla ehdottoman varma, mutta se on erittäin epätodennäköistä.»

»Hän on vahva», sanoi Soames. »Me uskallamme.»

Tohtori katsoi häneen hyvin vakavasti. »Se on teidän harteillanne», sanoi hän. »Jos olisi kyseessä oma vaimoni, en uskaltaisi.»

Soamesin leuka tärähti, kuin joku olisi lyönyt häntä.

»Onko minusta mitään hyötyä siellä?» kysyi hän.

»Ei, pysykää poissa.»

»Minä menen taulusaliin, tiedättehän missä se on.»

Tohtori nyökäytti päätään ja meni yläkertaan.

Soames seisoi edelleen kuuntelemassa. »Tähän aikaan huomenna», ajatteli hän, »on minulla ehkä hänen kuolemansa omallatunnollani.» Ei, oli kohtuutonta — kaameata ajatella asiaa niin! Synkkyys valtasi hänet taas, ja hän meni taulukokoelmaansa. Hän seisoi ikkunan ääressä. Tuuli oli pohjoisessa, oli kylmä ja kirkas, taivas oli hyvin sininen, ja raskaat, repaleiset, valkeat pilvet ajelivat toisiaan. Joki myös näytti siniseltä kellastuneitten puitten harson takaa, metsät värikkäät, hehkuvat, kullatut — varhainen syksy. Jos olisi kyseessä hänen oma elämänsä, uskaltaisiko hän silloin? »Mutta hän kyllä panisi minun henkeni alttiiksi», ajatteli Soames, »mieluummin kuin kadottaisi lapsensa! Hän ei todella rakasta minua!» Mitä voi odottaa — tytöltä ja ranskalaiselta? Ainoa todella oleellinen heille molemmille, oleellinen heidän avioliitolleen ja tulevaisuudelleen, oli lapsi! »Minä olen kestänyt yhtä ja toista tämän vuoksi», ajatteli hän, »minä en hellitä — en hellitä. On mahdollisuus saada pitää molemmat — pieni mahdollisuus!» Ihminen piti kiinni omastaan kunnes se häneltä riistettiin — piti kiinni tietenkin! Hän alkoi kävellä edestakaisin taulusalissaan. Hän oli hiljattain tehnyt oston, jonka hän tiesi yksistään merkitsevän omaisuutta, ja hän pysähtyi sen eteen — se esitti tyttöä, jolla oli himmeän kultainen, metallilankasäikeitä muistuttava tukka ja joka katseli pientä kultaista hirviötä, jota piti kädessään. Tänäkin kidutuksen hetkenä hän saattoi tajuta tekemänsä kaupan poikkeuksellisen luonteen — ihailla pöydän laatua, lattiaa, tuolia, tytön vartaloa, hänen kasvojensa syventynyttä ilmettä, tukan tummia kultasäikeitä, pienen hirviön kirkasta kultaa. Kokoilla tauluja, tulla rikkaammaksi ja rikkaammaksi! Mitä se hyödytti, jos —! Hän käänsi äkkiä selkänsä taululle ja meni ikkunaan. Muutamat hänen kyyhkysistään olivat lentäneet orsilta kyyhkyslakan ympäriltä ja ojentelivat siipiään tuulessa. Kirkkaan terävässä auringonvalossa niiden valkeus melkein säihkyi. Ne lensivät kauas, piirtäen siivillään kummallisia kuvioita taivaaseen. Annette ruokki kyyhkysiä — se oli kaunis näky. Ne söivät hänen käsistään, ne tiesivät, että hän oli käytännöllinen. Tukehduttava tunne nousi hänen kurkkuunsa. Annette ei kuole — ei voi kuolla! Hän oli liian — liian järkevä, ja hän oli vahva, todella vahva niinkuin hänen äitinsäkin, hennosta kauneudestaan huolimatta!

Alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin avasi oven ja seisoi kuuntelemassa. Ei ääntäkään! Maidonvalkea hämy hiipi portaisiin ja peitti alakerran pengermän. Hän oli jo kääntynyt mennäkseen takaisin, kun jokin ääni kuului hänen korviinsa. Hän kurkisti alas, näki mustan hahmon liikkuvan ja hänen sydämensä seisahtui. Mikä se oli? Kuolema? Tuliko Kuolema Annetten ovelta? Ei, se oli vain palvelustyttö ilman päähinettä ja esiliinaa. Tyttö tuli portaitten alapäähän ja sanoi hengästyneenä:

»Tohtori tahtoo tavata teitä, herra!»

Soames juoksi alas. Tyttö painautui seinään päästääkseen hänet sivuitseen ja sanoi:

»Oi, herra, nyt se on ohi!»

»Ohi?» sanoi Soames uhkaavana. »Mitä tarkoitatte?»

»Lapsi on syntynyt.»

Soames harppasi edessään olevat neljä porrasta ja kohtasi äkkiä tohtorin himmeässä käytävässä. Mies pyyhki otsaansa.

»No», sanoi Soames, »pian.»

»Molemmat elävät, kaikki hyvin, ymmärtääkseni.»

Soames seisoi ihan hiljaa, peittäen silmänsä.

»Minä onnittelen teitä», kuuli hän tohtorin sanovan, »se oli hiuskarvan varassa.»

Soames antoi käden vaipua silmiltään.

»Kiitoksia», sanoi hän, »paljon kiitoksia. Mikä se on?»

»Tytär, onneksi, poika olisi vienyt häneltä hengen — pojan pää.»

Tytär!

»Äärimmäisen tarkka hoito molemmille», kuuli hän tohtorin sanovan, »niin selviämme kyllä. Koska hänen äitinsä tulee?»

»Tänä iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, toivoakseni.» »Minä viivyn siihen asti. Tahdotteko nähdä heitä?»

»Ei nyt», sanoi Soames, »vasta ennen lähtöänne. Minä käsken tuomaan teille päivällistä.» Ja hän lähti alakertaan.

Kuvaamaton helpotus, ja kuitenkin — tytär! Se tuntui hänestä kohtuuttomalta. Koko tämä vaara — koko tämä tuska — ja minkälainen tuska! — tyttären vuoksi! Hän seisoi hallin roihuavan halkovalkean ääressä koskettaen puita kenkänsä kärjellä ja. koettaen saavuttaa tasapainonsa. »Isäni!» ajatteli hän. Katkera pettymys, sitä ei käynyt kieltäminen! Ihminen ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi tahtonut tässä elämässä! Ja toista ei ollut — jos oli, ei siitä ainakaan ollut mitään hyötyä!

Hänen seisoessaan siinä tuotiin sähkösanoma.

»Tule heti, isän vointi huononee nopeasti. — Äiti.»

Hän luki sen mieli ahdistuneena. Olisi voinut luulla, että hän ei olisi tuntenut mitään näiden viime tuntien jälkeen, mutta tämän hän tunsi. Kello oli puoli kahdeksan, juna lähtisi Readingista yhdeksältä, ja rouva Lamotten juna, mikäli hän oli ehtinyt siihen, tuli kahdeksan ja neljäkymmentä — hän ehtisi siihen ja jatkaisi matkaa. Hän käski valjastaa, söi koneellisesti vähän päivällistä ja meni yläkertaan. Tohtori tuli tapaamaan häntä.

»He nukkuvat.»

»Minä en sitten mene sisään», sanoi Soames helpottuneena. »Isäni on kuolemaisillaan, minun täytyy lähteä kaupunkiin. Onko kaikki hyvin?»

Tohtorin kasvot ilmaisivat eräänlaista epäröivää ihailua. »Jospa kaikki muut olisivat noin järkkymättömiä», olisi hän voinut sanoa.

»On, minä luulen, että voitte lähteä turvallisin mielin. Tuletteko pian takaisin?»

»Huomenna», sanoi Soames. »Tässä on osoite.»

Tohtori näytti häilyvän myötätunnon partaalla.

»Hyvää yötä», sanoi Soames äkkiä ja kääntyi pois. Hän pani turkin ylleen. Kuolema! Kylmä juttu. Hän poltti savukkeen vaunuissa — se oli hänen harvoja savukkeitaan. Ilta oli tuulinen ja kiiti ohi mustin siivin, vaunulyhtyjen piti etsiä tietään. Isä! Tuo vanha, vanha mies! Epämukava yö — kuolema!

Lontoon juna tuli juuri kun hän ehti asemalle, ja Madame Lamotte tukevana, mustapukuisena, hyvin keltaisena lampun valossa, tuli käytävää kohti matkalaukku kädessä.

»Onko tässä kaikki?» kysyi Soames.

»On toki, ei minulla ollut aikaa ottaa enempää. Kuinka pienokaiseni jaksaa?»

»Hyvin — molemmat. Tyttö tuli!»

»Tyttö — mikä ilo! Minulla oli kauhea laivamatka.»

Hänen musta, luja olemuksensa, jota kauhea laivamatka ei ollut pienentänyt, asettui vaunuihin.

»Entä sinä, mon cher?»

»Isäni on kuolemaisillaan», sanoi Soames hampaittensa välistä. »Minä menen kaupunkiin. Terveiseni Annettelle.»

»Tiens!» mutisi Madame Lamotte, »quel malheur!»

Soames nosti hattua ja meni junaansa. »Nuo ranskalaiset!» ajatteli hän.

13. JAMESILLE KERROTAAN

Vähäpätöinen vilustuminen huoneessa, jossa oli kaksinkertaiset ikkunat, jossa ilma ja ihmiset, jotka tulivat häntä katsomaan, miltei siivilöitiin, huoneessa, josta hän ei ollut lähtenyt sitten syyskuun puolivälin — ja James oli syvillä vesillä. Pieni vilustus, joka sivuutti hänen pienet voimansa ja kiiti keuhkoihin. »Hän ei saa vilustua», oli tohtori selittänyt, ja hän oli kuitenkin vilustunut. Kun hän ensin tunsi oireet kurkussaan, oli hän sanonut hoitajalleen — hänellä oli nyt hoitaja —. »Kas niin, tiesinhän minä, kuinka tässä tulisi käymään, kaiken tämän tuuletuksen jälkeen!» Kokonaisen päivän hän oli ylen hermostunut ja ryhtyi jo ennakolta kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, veti jokaisen henkäyksensä äärimmäisen huolellisesti ja pani mittaamaan ruumiinlämpönsä joka tunti. Emily ei ollut huolissaan.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän meni sisään, kuiskasi hoitajatar: »Hän ei anna mitata kuumettaan.»

Emily meni hänen vuoteensa ääreen ja sanoi lempeästi: »Kuinka tunnet voivasi, James?» Ja hän yritti panna kuumemittarin hänen huulilleen. James katsoi häneen.

»Mitä se hyödyttää?» hän kuiskasi käheästi. »Minä en tahdo tietää.»

Silloin Emily hätääntyi. James hengitti vaivoin, näytti peloittavan hauraalta ja kalpealta, ja hänessä oli himmeitä punaisia täpliä. Emilyllä oli ollut »vaivaa» hänestä, sen taivas tiesi, mutta hänhän oli James, oli ollut James lähes viisikymmentä vuotta, Emily ei voinut muistaa eikä kuvitella elämää ilman Jamesia — sillä James kaiken vaivalloisuutensa, pessimisminsä, rosoisen kuorensa alla oli syvällisen hellä, todella ystävällinen ja jalomielinen heitä kaikkia kohtaan!

Koko sinä päivänä ja seuraavana hän tuskin sanoi sanaakaan, mutta hän seurasi silmillään kaikkea, mikä tehtiin hänen hyväkseen, ja kasvojen ilmeestä näkyi, että hän piti puoliaan. Emily ei menettänyt toivoaan. Juuri tuo hiljaisuus, se tapa, millä hän otti talteen jokaisen voiman hivenen, osoitti, kuinka sitkeästi hän taisteli. Se liikutti Emilyä syvästi, ja vaikka hänen kasvonsa olivat tyvenet ja turvalliset sairashuoneessa, valuivat kyynelet poskille hänen tultuaan ulos.

Kolmantena päivänä teenjuonnin aikaan — Emily oli juuri muuttanut pukua, hän pysytti ulkoasunsa ennallaan, ettei tekisi häntä levottomaksi — näkyi muutos. »Ei kannata, olen väsynyt», oli selvästi kirjoitettu tuolle valkealle otsalle, ja kun Emily meni hänen luokseen, mutisi hän: »Lähetä hakemaan Soames.»

»Kyllä, James, aivan kohta — hyvä on», sanoi Emily turvallisella tavallaan. Ja hän suuteli Jamesin otsaa. Kyynel putosi siihen, ja kun Emily pyyhki sen pois, huomasi hän, että sairaan silmissä oli kiitollinen katse. Hyvin järkkyneenä ja nyt kokonaan vailla toivoa hän sähkötti Soamesille.

Kun Soames tuli mustasta, tuulisesta yöstä, oli suuri talo hiljainen kuin hauta. Warmsonin leveät kasvot näyttivät melkein kapeilta, hän auttoi Soamesilta turkit vielä tavallista huolellisemmin ja sanoi:

»Tahdotteko lasin viiniä, herra?»

Soames ravisti päätään, ja hänen kulmakarvansa tekivät kysymyksen.

Warmsonin huulet nytkähtivät. »Hän kysyy teitä, herra», ja äkkiä hän niisti nenänsä. »Minä olen jo kauan ollut herra Forsyten palveluksessa», sanoi hän, »hyvin kauan.»

Soames jätti hänet käärimään turkkia kokoon ja alkoi nousta portaita. Tämä talo, jossa hän oli syntynyt ja saanut hoivaa, ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin lämpimältä, rikkaalta ja kodikkaalta kuin nyt, hänen tehdessään viimeistä toivioretkeään isän huoneeseen. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta omassa lujassa, koristeellisessa tyylissään se merkitsi mukavuuden ja turvallisuuden huippua. Ja yö niin pimeä ja tuulinen, hauta niin kylmä ja yksinäinen!

Hän pysähtyi oven ulkopuolelle. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän käänsi kädensijaa hiljaa ja oli huoneessa ennenkuin kukaan huomasi. Valo oli himmennetty. Äiti ja Winifred istuivat vuoteen kaukaisemmalla puolella, hoitajatar nousi läheisemmältä puolelta, jossa oli tyhjä tuoli. »Minua varten», ajatteli Soames. Kun hän tuli ovesta, hänen äitinsä ja sisarensa nousivat, mutta hän viittasi kädellään ja he istahtivat taas. Hän meni tuolin eteen ja seisoi katsellen isäänsä. Jamesin hengitys oli kuin tukehtuvan, hänen silmänsä olivat ummessa. Ja kun Soames näki isänsä siinä niin kuluneena ja valkeana ja runneltuna, kuunteli hänen tukahtunutta hengitystään, nousi hänessä intohimoisen kiihkeä viha Luontoa kohtaan, julmaa, leppymätöntä Luontoa, joka oli painanut polvensa tämän särjettyä ruokoa muistuttavan ruumiin rintaan, pusersi hitaasti hengityksen sammuksiin, pusersi elämän siitä olennosta, joka oli hänelle rakkain maan päällä. Hänen isänsä, jos kukaan, oli viettänyt huolellista, kohtuullista ja pidättyvää elämää, ja tämä oli hänen palkkansa — että elämä hitaasti, tuskallisesti kiristettäisiin häneltä pois! Ja tietämättä mitä puhui hän sanoi: »Se on julmaa.»

Hän näki äitinsä peittävän silmänsä ja Winifredin painavan kasvonsa vuodetta kohti. Naiset! Ne mukautuivat asioihin niin paljon helpommin kuin miehet. Hän astui askelen lähemmäksi isäänsä. Kolmeen päivään ei Jamesin partaa ollut ajettu, ja hänen huuliaan ja leukaansa peitti haiven, tuskin sen lumivalkeampi kuin hänen otsansakaan. Hänen silmänsä avautuivat. Soames meni ihan lähelle ja kumartui hänen puoleensa. Huulet liikkuivat.

»Tässä olen, isä.»

»Hm — mitä — mitä uutisia? Minulle ei koskaan kerrota —», ääni häipyi, ja Soamesin kasvot joutuivat niin ankaran liikutuksen valtaan, että hän ei voinut puhua. Kertoa hänelle? — kyllä! Mutta mitä? Hän teki suuren ponnistuksen, sai huulensa yhtymään ja sanoi:

»Hyviä uutisia, rakas isä, hyviä — Annettella on poika.»

»Ah!» Se oli mitä merkillisin ääni, ruma, huojentunut, säälittävä, voitonriemuinen — kuin pikkulapsen, joka saa, mitä on kaivannut. Silmät painuivat kiinni, ja tuo tukehtuva hengitys alkoi taas. Soames peräytyi tuolin ääreen ja istuutui kivettyneenä. Hänen lausumansa valhe, joka perustui johonkin syvään, luontaiseen vaistoon siitä, että James kuoltuaan ei saisi tietää totuutta, oli hetkeksi riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn. Hänen käsivartensa kosketti johonkin. Se oli isän paljas jalka. Hengityskamppailussaan hän oli työntänyt sen peiton alta pois. Soames otti sen käsiinsä, se oli kylmä jalka, kevyt ja laiha, valkoinen, hyvin kylmä. Kannattiko panna takaisin, kääriä peitteisiin sitä, minkä kohta täytyi tulla vielä kylmemmäksi! Hän lämmitti sitä koneellisesti käsissään, kuunteli isänsä vaivalloista hengitystä, ja tuntemiskyky heräsi hänessä taas. Pieni, pian tyyntynyt nyyhkytys kuului Winifredin taholta, mutta äiti istui liikkumattomana, silmät tuijottaen Jamesiin. Soames viittasi hoitajatarta luokseen.

»Missä tohtori on?» kuiskasi hän.

»Häntä on lähetetty hakemaan.»

»Ettekö mitenkään voi helpottaa hänen hengitystään?»

»Voin vain antaa ruiskeen, ja sitä hän ei siedä. Tohtori sanoi hänen kamppaillessaan —»

»Hän ei kamppaile», kuiskasi Soames, »hän tukehtuu hitaasti. Se on hirveätä.»

James liikahti levottomasti, ikäänkuin olisi tietänyt, mitä he sanoivat. Soames nousi ja kumartui hänen puoleensa. James liikutti heikosti käsiään, ja Soames tarttui niihin.

»Hän tahtoo, että hänet nostetaan», kuiskasi hoitajatar.

Soames nosti. Hän luuli nostavansa kauniisti, mutta Jamesin kasvoilla ilmeni miltei kiukkua. Hoitajatar pöyhi tyynyjä. Soames laski kädet alas ja kumartui suutelemaan isänsä otsaa. Kun hän nousi taas, loi James häneen katseen, joka näytti tulevan hänen jäljelläolevan olemuksensa syvimmistä syvyyksistä. »Minä olen mennyttä, poikani», se näytti sanovan, »pidä huolta heistä, pidä huolta itsestäsi — minä jätän kaiken sinulle.»

»Kyllä, kyllä», kuiskasi Soames, »kyllä, kyllä.»

Hänen takanaan hoitajatar teki jotakin, hän ei tietänyt mitä, sillä isä teki pienen vastahakoisen eleen ikäänkuin närkästyneenä tuosta väliintulosta, ja melkein heti hänen hengityksensä helpottui, muuttui rauhalliseksi, hän makasi hyvin hiljaa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi, omituinen, valkea rauha tuli tilalle. Hänen silmäluomensa värähtivät, hiljenivät, kasvot hiljenivät, pääsivät lepoon. Vain huulten hiljainen värähtely ilmaisi heille, että hän hengitti. Soames vaipui takaisin tuoliinsa ja alkoi taas hyväillä sairaan jalkaa. Hän kuuli hoitajattaren hiljaa itkevän tulen ääressä — omituista, että hän, vieras, oli ainoa heistä, joka itki! Hän kuuli tulenliekkien hiljaista, lepattelevaa ääntä. Taaskin yksi vanha Forsyte lisää lähti pitkään lepoonsa — ihmeellisiä he olivat, ihmeellistä, kuinka Jameskin oli jaksanut! Äiti ja Winifred nojautuivat eteenpäin katse riippuen Jamesin huulissa. Mutta Soames kumartui sivullepäin ja lämmitti molempia jalkoja, ne tuottivat hänelle helpotusta, vaikka kylmenivätkin kylmenemistään. Äkkiä hän hypähti pystyyn. Ääni, kauhea ääni, jonkalaista hän ei ollut koskaan kuullut, tuli hänen isänsä huulilta, ikäänkuin loukattu sydän olisi särkynyt voihkaisten pitkään. Mikä voimakas sydän, jonka jäähyväiset olivat tällaiset! Ääni lakkasi. Soames katsoi kasvoihin. Ei liikettä, ei henkäystä! Kuollut! Hän suuteli otsaa, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän juoksi portaita ylös makuuhuoneeseensa, vanhaan makuuhuoneeseensa, jota vielä pidettiin kunnossa häntä varten, heittäytyi suulleen vuoteelle ja puhkesi nyyhkytyksiin, jotka hän tukahdutti tyynyyn...

Vähän myöhemmin hän meni alas ja takaisin huoneeseen. James makasi yksinään, ihmeellisen tyvenenä, vapaana varjoista ja tuskasta, runnelluilla kasvoillaan arvokkuus, joka kuuluu korkeaan ikään, vanhojen rahojen hieno, kulunut arvokkuus.

Soames katsoi kiinteästi noihin kasvoihin, tuleen, koko huoneeseen, jonka ikkunat aukenivat Lontoon yöhön.

»Hyvästi!» kuiskasi hän ja meni ulos.

14. HÄNEN

Hänellä oli paljon huolehdittavaa sinä iltana ja koko seuraavan päivän. Sähkösanoma rauhoitti hänet Annetten voinnin suhteen aamiaisaikaan, ja hän ehti vasta viimeisellä junalla takaisin Readingiin, otsallaan Emilyn suudelma ja korvissaan hänen sanansa:

»Minä en tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua, rakas poikani.»

Hän pääsi taloonsa puolenyön aikaan. Ilma oli muuttunut, oli taas leuto, ikäänkuin se voisi nyt hellittää päätettyään työnsä ja lähetettyään erään vanhan Forsyten viimeiseen tilintekoonsa. Toinen, päivällisaikaan saapunut sähkösanoma oli varmentanut Annetten hyvät uutiset, ja sensijaan että olisi mennyt sisään Soames menikin kuutamossa puutarhan poikki katetun veneensä luo. Hän voisi nukkua siellä ihan hyvin. Katkeran väsyneenä hän heittäytyi turkissaan sohvalle ja nukkui. Hän heräsi pian sarastuksen jälkeen ja meni kannelle. Hän nojautui kaiteeseen, katsoi länttä kohden, missä joki metsän alapuolella teki leveän mutkan. Soamesissa oli luonnon kauneuden tajuaminen omituisesti samanlaista kuin hänen talonpoikaisissa esi-isissään, suuttumuksen tunnetta jollei sitä ollut, vaikka epäilemättä hänen maisemamaalaustutkimuksensa olivat kehittäneet ja sivilisoineet tätä tunnetta. Mutta aamunkoitto kykenee hedelmöittämään asiallisintakin näkemystä, ja hän tunsi liikutusta. Tämä oli toinen jokimaailma kuin hänen muuten tuntemansa, tämä, jota kirkasti tuo etäinen, kylmä valo, maailma, johon ihminen ei ollut astunut, epätodellinen maailma, ikäänkuin jokin vieras ranta, jonka hän oli löytänyt. Sen väri ei ollut sovinnaisuuden väri, siinä oli tuskin mitään väriä, sen muodot olivat unimaiset, mutta kuitenkin selvät, sen hiljaisuus oli huumaava, tuoksuton. Miksi se niin liikutti häntä, sitä hän ei osannut sanoa, jollei siksi, että hän tunsi olevansa siinä niin yksin, vailla kaikkia sukulaisuussuhteita ja kaikkea omaisuutta. Sellaiseen maailmaan ehkä hänen isänsä oli matkalla, vaikka se muuten muistuttikin sitä maailmaa, jonka hän oli jättänyt taakseen. Ja Soames pakeni siitä ryhtymällä pohtimaan, kuka maalari olisi voinut tehdä tälle maisemalle oikeutta. Harmaanvalkea vesi oli kuin — kuin kalan vatsa. Oliko mahdollista, että tämä maailma, jota hän katseli, oli kokonaan yksityisomaisuutta, jokea lukuunottamatta — ja sitäkin käytettiin! Ei puuta, ei pensasta, ei ruohonlehteä, ei lintua eikä eläintä, ei kalaakaan, joka ei olisi ollut jonkun oma. Ja kerran tämä kaikki oli viidakkoa ja suota ja vettä, ja tarumaiset eläimet samoilivat ja metsästelivät täällä tuntematta ihmisolentoa, joka olisi voinut antaa niille nimiä; lahoava rehevyys oli täyttänyt upeudellaan nuo rannat, joilla korkeat, huolellisesti hoidetut puut nyt tulivat vedenrajaan asti, ja vesiperäinen kaislikko oli toisella rannalla peittänyt kaikki laidunmaat. Niin, he olivat vallanneet kaiken omakseen, aidanneet, varustaneet nimilapuilla ja sulloneet lakimiesten toimistoihin. Ja hyvä olikin! Mutta joskus aina, niinkuin nyt, menneisyyden haamu tuli kummittelemaan ja haaveilemaan ja kuiskaamaan ihmisolennolle, joka sattui olemaan hereillä: »Minun omistajattomasta yksinäisyydestäni te kaikki tulitte, siihen myös jonakin päivänä kaikki palaatte.»

Ja Soames, joka tunsi tämän maailman kylmyyden ja aavemaisuuden — tämän maailman, joka oli hänelle niin uusi ja itsessään niin ikivanha: omistajaton maailma, joka käy katsomassa menneisyytensä näyttämöä — Soames meni sisään ja keitti itselleen teetä väkiviinalampulla. Juotuaan hän otti kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti kaksi uutista:

»James Forsyte kuoli t.k. 20. p. talossaan Park Lanen varrella 91:llä ikävuodellaan. Hautajaiset 24. p. Highgatessa. Mieluimmin ilman kukkia.»

»Annette, Soames Forsyten vaimo, on t.k. 20. p. huvilassa The Shelter, Mapledurham, synnyttänyt tyttären.» Ja imupaperiin hän kirjoitti »pojan».

Kello oli kahdeksan tavallisessa syksyn maailmassa, kun hän meni taloonsa. Pensaat joen varrella erottuivat pyöreinä ja kirkkaanvärisinä maidonkarvaisesta usvasta, halkotulen savu nousi sinisenä ja suorana ilmaan, ja hänen kyyhkysensä kuhertelivat nyppien höyheniään auringonpaisteessa.

Hän pujahti pukeutumishuoneeseensa, otti kylvyn, ajoi partansa, pani puhtaat liinavaatteet ja tumman puvun ylleen.

Madame Lamotte oli juuri aloittamassa aamiaistaan, kun hän tuli ruokasaliin.

Hän katsoi vävynsä pukua ja sanoi: »Älä kerro mitään!» puristaen hänen kättään. »Annette voi oikein hyvin. Mutta tohtori sanoo, ettei hän voi saada useampia lapsia. Joko tiesit sen?» Soames nyökäytti päätään. »Se on vahinko. Mais la petite est adorable. Du café?»

Soames jätti hänet niin pian kuin suinkin saattoi. Rouva Lamotte loukkasi häntä — niin luja, asiallinen, nopea, selvä — ranskalainen. Soames ei voinut sietää hänen vokaalejaan, hänen »r»äänteitään, ja vihasi hänen äskeistä katsettaan, ikäänkuin se olisi Soamesin syy, ettei Annette koskaan voinut synnyttää hänelle poikaa! Hänen syynsä! Hän vihasi myös tuota halpahintaista ihastusta tyttäreen, jota hän ei vielä ollut nähnyt.

Omituista, kuinka hän lykkäsi vaimonsa ja lapsensa kohtaamista!

Olisi voinut luulla, että hän syöksyisi sinne ensi hetkenä. Päinvastoin hän tunsi eräänlaista fyysillistä arkuutta — hän oli nirso omistaja. Hän pelkäsi sitä, mitä Annette mahtoi ajatella hänestä, tuskiensa aiheuttajasta, pelkäsi nähdä pienokaista, pelkäsi osoittavansa pettymystään nykyisestä ja — tulevasta.

Hän vietti kokonaisen tunnin kävelemällä edestakaisin salissa ennenkuin saattoi koota rohkeutensa mennäkseen yläkertaan ja koputtaakseen hänen ovelleen.

Rouva Lamotte avasi oven.

»Ah! Vihdoinkin sinä tulet! Elle vous attend!» Hän meni Soamesin ohitse pois, ja Soames astui sisään hiljaisella tavallaan, leuka lujana, silmät pelokkaina.

Annette oli hyvin kalpea ja hyvin kaunis maatessaan siinä. Lapsi oli piilossa jossakin, Soames ei voinut nähdä sitä. Hän meni vuoteen viereen ja kumartui äkillisen liikutuksen vallassa suutelemaan Annetten otsaa.

»Siinähän sinä olet, Soames», sanoi hän. »Minä en ole enää niin huono. Mutta minä olen kärsinyt hirveästi, hirveästi. Olen iloinen, etten voi saada useampia. Oi, kuinka minä olen kärsinyt!»

Soames seisoi ääneti, sivellen hänen kättään. Hellyyden, myötätunnon sanoja ei ehdottomasti vain tahtonut tulla, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Englantilainen tyttö ei olisi sanonut noin!» Sinä hetkenä hän tiesi varmasti, että hän ei koskaan tulisi olemaan vaimoaan lähellä hengessä eikä totuudessa, eikä Annette häntä. Hän oli liittänyt Annetten kokoelmiinsa — siinä kaikki! Ja Jolyonin sanat tulivat hänen mieleensä: »Minä kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.» No niin, hän oli vapautunut! Oliko hän joutunut kahleisiin taas!

»Meidän pitää ruveta syöttämään sinua», sanoi hän, »niin vahvistut taas.»

»Etkö tahdo nähdä pienokaista, Soames? Hän nukkuu.»

»Totta kai», sanoi Soames, »hyvin kernaasti.»

Hän meni vuoteen jalkopään ympäri toiselle puolelle ja tuijotti. Ensi hetkenä hän näki juuri sen mitä luulikin näkevänsä — pikkulapsen. Mutta hänen tuijottaessaan lapsi hengitti ja teki pieniä nukkumaeleitä pikku kasvoillaan, ja vähitellen se alkoi saada yksilöllistä muotoa, tulla jonkin taulun kaltaiseksi, sellaiseksi, että hän olisi tuntenut sen toisten joukosta. Se ei ollut vastenmielinen, se oli kummallisen nuppumainen ja liikuttava. Sillä oli tumma tukka. Soames kosketti sitä sormellaan, hän tahtoi nähdä sen silmät. Ne avautuivat, ne olivat tummat — siniset vai ruskeat, sitä hän ei osannut sanoa. Se räpytti silmiään, tuijotti häneen, silmissä asui jonkinlainen uninen syvyys. Ja äkkiä Soamesin sydämessä tuntui niin omituiselta, lämpimältä, ikäänkuin se olisi avartunut.

»Ma petite fleur!» sanoi Annette pehmeästi.

»Fleur», toisti Soames. »Fleur! Pannaan hänen nimekseen Fleur.»

Voitonriemun ja uudistuneen omistuksen tunne paisui hänen rinnassaan.

Hyvä Jumala, tuo olento oli hänen!

VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

Heinäkuun auringonpaiste, joka tunkeutui Robin Hillin hallia valaisevan mahtavan kattoikkunan läpi, lankesi viiden aikaan iltapäivällä juuri siihen kohtaan, missä leveät portaat alkoivat, ja tuossa säteilevässä juovassa seisoi pieni Jon Forsyte sininen pellavapuku yllä. Hänen tukkansa loisti, ja silmät loistivat rypistettyjen kulmien alta, sillä hän mietti, kuinka lähtisi alakertaan tämän viimeisen kerran lukemattomista kerroista ennenkuin auto toisi kotiin hänen isänsä ja äitinsä. Neljä porrasta kerrallaan, viisi alhaalla? Tylsää! Kaidepuuta alas? Mutta millä tavalla? Suullaan, jalat edellä? Eri tylsää. Vatsallaan, sivuttain? Mätää! Selällään, käsivarret riippumassa molemmin puolin? Kiellettyä! Vai kasvoillaan, pää edellä, tavalla, jota toistaiseksi ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse? Siinä syy ryppyihin pikku Jonin kasvoilla, joita aurinko valaisi...

Tuona kesänä 1909 niillä yksinkertaisilla sieluilla, jotka silloinkin pyrkivät yksinkertaistamaan englanninkieltä, ei tietenkään ollut mitään aavistusta pikku Jonista, muuten he olisivat sanoneet häntä oppilaakseen. Mutta ihminen voi tässä elämässä olla liian yksinkertainen, sillä pojan oikea nimi oli Jolyon, ja hänen isänsä ja velipuolivainaansa olivat jo vanhastaan vallanneet muut lyhennykset, Jo'n ja Jollyn. Itse asiassa pikku Jon oli parhaansa mukaan koettanut sopeutua hyvään tapaan ja kirjoittanut nimensä ensin Jhon, sitten John. Vasta kun isä oli selittänyt, että hänen oli pakko, hän oli alkanut kirjoittaa Jon.

Tähän mennessä tuo isä oli omistanut kaiken, mitä hänen sydämestään olivat jättäneet jäljelle tallipoika Bob, joka soitti posetiivia, ja hänen hoitajansa »Da», joka käytti sinipunervaa pukua sunnuntaisin ja tunsi nimen Spraggins siinä yksityiselämässä, jota kotiapulaisetkin silloin tällöin viettävät. Äiti oli näyttäytynyt hänelle vain ikäänkuin unissa, tuoksuen suloiselta, silitellen hänen otsaansa juuri ennenkuin hän nukahti ja väliin tasoittaen hänen tukkaansa, jonka väri oli kullanruskea. Kun hän löi päänsä puhki lastenkamarin tulenvarjostimeen, oli äiti ensimmäisenä pyyhkimässä verta pois, ja kun hän näki painajaisunia, istui äiti vuoteen laidalla ja painoi hänen päänsä kaulaansa. Äiti oli kallisarvoinen, mutta etäinen, koska »Da» oli niin läheinen ja koska tuonikäisen miehen sydämessä tuskin on tilaa useammalle kuin yhdelle naiselle kerrallaan. Isän kanssa oli tietysti erikoisia yhdyssiteitä, pikku Jon kun myös aikoi isona maalariksi — sillä pienellä erotuksella vain, että isä maalasi tauluja, ja pikku Jon aikoi maalata seiniä ja kattoja, seisoen laudalla kaksien tikapuitten välissä, likaisenvalkea esiliina edessään, ihana kalkkivärin tuoksu ympärillään. Isä niinikään vei hänet ratsastamaan Richmond Parkiin ponihevosella Hiirellä, joka oli saanut nimensä siksi, että oli hiirenvärinen.

Pikku Jon oli syntynyt hopealusikka suussaan, joka oli aika mutkikas ja iso. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä eikä äitinsä puhuvan suuttuneella äänellä, ei toisilleen, hänelle itselleen eikä kenellekään muulle, ja tallipoika Bob, keittäjä, Jane, Bella ja muut palvelijat, myöskin »Da», joka yksin rajoitti hänen retkiensä vapautta, käyttivät erikoista ääntä, kun puhuivat hänelle. Niinpä hän oli saanut mielipiteen, että maailma on täydellisen ja alituisen lempeyden ja vapauden tyyssija.

Syntyneenä v. 1901 hän oli herännyt tietoisuuteen juuri kun hänen maansa, toipuneena tuosta pahasta tulirokkotapauksesta, buurisodasta, valmisti vapaamielisyyden elpymistä 1906. Kaikkinainen rajoitus oli poissa muodista, haltioituneet vanhemmat tahtoivat antaa vesojensa nauttia elämästä. He säästivät ja hemmottelivat lapsiaan ja odottivat tuloksia innostuneina. Lisäksi oli pikku Jon tehnyt hyvin ja viisaasti valitessaan isäkseen ystävällisen viisikymmentäkaksivuotiaan miehen, joka jo oli menettänyt ainoan poikansa, ja äidikseen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaan naisen, jonka ainoa lapsi hän oli. Mikä pelasti hänet tulemasta sylikoiran ja pienen ilkiön sekamuodoksi, oli isän suuri ihailu äitiä kohtaan, sillä jo pikku Jon saattoi tuntea, että äiti ei ollut pelkästään hänen äitinsä ja että isän sydämessä hän itse soitti toista viulua ja äiti ensimmäistä. Mitä Jon soitti äitinsä sydämessä, sitä hän ei vielä tietänyt. »Täti» June, hänen sisarpuolensa (mutta niin vanha, että oli kasvanut pois tästä sukulaisuussuhteesta) — niin, täti June rakasti häntä tietysti, mutta oli liian äkkinäinen. Rakas »Da» niinikään oli vähän sparttalainen taipumuksiltaan. Jonin kylpy oli kylmä ja polvet paljaat, eikä häntä kehoitettu varomaan itseään. Mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen hänen kasvatuksestaan Jon oli yhtä mieltä niitten kanssa, joiden teoriojen mukaan lapsia ei saa pakottaa. Hän piti koko lailla Mademoisellesta, joka tuli joka aamu kahdeksi tunniksi opettamaan hänelle kieltään, historiaa, maantiedettä ja laskentoa, eivätkä äidin antamat soittotunnit olleet hänelle epämieluisat, sillä äiti osasi houkutella häntä sävelestä toiseen pakottamatta häntä koskaan harjoittamaan sellaista, mikä ei tuottanut hänelle huvia, ja siksi hän innokkaasti pyrki muuttamaan kymmenen peukaloa kymmeneksi sormeksi. Isän johdolla hän oppi piirtämään possuja ja muita eläimiä. Hän ei ollut kovinkaan hyvinkasvatettu pieni poika. Mutta kaiken kaikkiaan hopealusikka oli edelleen hänen suussaan pilaamatta sitä, vaikka »Da» väliin sanoikin, että toisten lasten seura tekisi hänelle »äärettömän hyvää».

Oli siis pettymys, kun hänen ollessaan lähes seitsemän vuoden vanha »Da» kerran pakotti hänet olemaan selällään, kun hän tahtoi tehdä jotakin, mitä tämä ei hyväksynyt. Ensimmäinen sekaantuminen erään Forsyten yksilölliseen vapauteen sai hänet melkein raivoon. Oli jotakin kauhistuttavaa tuon asennon täydellisessä avuttomuudessa, ja kun ei vielä tietänyt, kuinka se lopulta päättyisi! Entä jos »Da» ei antaisi hänen nousta enää koskaan! Hän kärsi kidutusta viidenkymmenen sekunnin ajan ja ilmaisi sen kimeimmällä äänellään. Pahin kaikista oli havainto, että »Da» oli tarvinnut niin pitkän ajan tajutakseen, kuinka hirmuisesti hän pelkäsi. Näin kauheana paljastui hänelle inhimillisen mielikuvituksen puutteellisuus! Päästyään vihdoin ylös hän oli vakuuttunut siitä, että »Da» oli tehnyt hirveän teon. Vaikka Jon ei tahtonutkaan todistaa häntä vastaan, oli hänellä tarve, estääkseen tapauksen uudistumista, mennä äitinsä luo ja sanoa: »Äiti, älä anna Da'n pitää minua selälläni enää.»

Äiti, kädet kohotettuina pään päälle pidellen kahta hiuspalmikkoa — »couleur de feuille morte», niinkuin pikku Jon ei ollut vielä oppinut sanomaan — oli katsonut häneen silmin, jotka olivat kuin kappale hänen ruskeata samettivaippaansa, ja vastannut:

»En, kultaseni, en anna.»

Koska äiti luonnostaan kuului jumalattariin, saattoi pikku Jon tyyntyä, varsinkin kun hän sattui aamiaisen aikana istumaan ruokapöydän alla toivoen sienipiirakkaa, ja sattui kuulemaan äidin sanat isälle:

»Sanotko sinä sitten Da'lle, kultaseni, vai sanonko minä? Hän on niin kiintynyt poikaan.» Ja isä vastasi:

»Niin, mutta hän ei saa osoittaa kiintymystään tuolla tavoin. Minä tiedän tarkalleen, miltä tuntuu olla pidettynä selällään. Kukaan Forsyte ei voi kestää sitä minuuttiakaan.»

Pikku Jon, joka ymmärsi, että he eivät tietäneet hänen olevan pöydän alla, koki aivan uutta neuvottomuuden tunnetta ja jäi paikalleen, niin kovasti kuin hänen tekikin mieli sienipiirakkaa.

Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen sukelluksensa olemassaolon pimeihin kuiluihin. Sen jälkeen hänelle oli selvinnyt hyvin vähän, kunnes hän eräänä päivänä oli mennyt navettaan saadakseen maitonsa lämpimänä heti kun Garratt oli lopettanut lypsyn, ja nähnyt Kukkasen vasikan kuolleena. Lohduttomana, hätääntynyt Garratt kintereillään hän oli lähtenyt hakemaan hoitajaansa, mutta olikin äkkiä huomannut, ettei »Da» ollut se henkilö, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, juoksi hakemaan isäänsä ja syöksyi äidin syliin.

»Kukkasen vasikka on kuollut! Oi! Oi! Se näytti niin pehmeältä!»

Äiti syleili ja sanoi:

»Niin on, kultaseni, niin, niin!» ja nyyhkytys oli tauonnut. Mutta jos Kukkasen vasikka voi kuolla, voi mikä muu tahansa — ei vain mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset ja kananpojat — ja olla yhtä pehmeän näköinen! Se oli kauhistuttavaa — ja unohtui pian!

Seuraava oli ollut istahtaminen hörriäisen päälle — kipeä elämys, jonka äiti oli ymmärtänyt paljon paremmin kuin »Da», minkä jälkeen ei ollut sattunut mitään erikoisen huomattavaa ennen vuoden loppua. Silloin oli äärimmäisen väsymyksen päivää seurannut sairaus, jonka iloihin kuului pieniä punaisia pilkkuja, vuoteessapysyminen, hunajaa lusikassa ja paljon Tangerin appelsiineja. Silloin oli maailma puhjennut kukkaan. »Täti» Junea hän sai kiittää tästä kukoistuksesta, sillä heti kun Jonista oli tullut pieni siipirikko, oli June syöksynyt kotiin Lontoosta, mukanaan joukko kirjoja, jotka olivat ravinneet hänen omaa, tuona huomattavana vuonna 1869 syntynyttä berserkkihenkeään. Kirjat olivat vanhoja, monivärisiä ja tulvillaan mitä hirveimpiä tapauksia. Näitä hän luki ääneen pikku Jonille kunnes tämän oli lupa lukea itse, ja silloin June pyyhkäisi takaisin Lontooseen ja jätti koko kirjaröykkiön hänelle. Nämä kirjat kuohuttivat pojan mielikuvitusta kunnes hänen ajatuksissaan ja unissaan ei ollut muuta kuin merikadetteja ja orjalaivoja, rosvoja, hätälauttoja, santelipuukauppiaita, rautahevosia, haikaloja, taisteluita, tatarilaisia, punanahkoja, pohjoisnapoja ja muita haaveenomaisia ihanuuksia. Sinä hetkenä, jolloin hänen sallittiin nousta, hän takiloi sänkynsä keulasta ja perästä ja lähti ahtaassa kylpysoikossa purjehtimaan vihreän mattomeren poikki kalliolle, jolle hän kiipesi mahonkilaatikkojen kädensijoja pitkin ryhtyen tähystelemään taivaanrantaa juomalasinsa läpi pelastavan aluksen toivossa. Hän teki joka päivä hätälautan pyyhinliinatelineestä, teetarjottimesta ja tyynyistään. Hän säästi mehun ranskalaisista luumuistaan, pani sen tyhjään lääkepulloon ja sai siitä rommivaraston lauttaansa, pemmikaania tehtiin pienistä kananpaistisäästöistä, jotka kuivattiin tulella, ja sitruunamehua keripukin varalta saatiin appelsiininkuorista ja pienistä mehujätteistä. Eräänä aamuna hän teki pohjoisnavan kaikista sänkyvaatteistaan patjaa lukuunottamatta ja pääsi sinne koivunkaarnakanootissaan (joka yksityiselämässä oli tulenvarjostin) jouduttuaan sitä ennen ankaraan otteluun jääkarhun kanssa, jonka muodostivat patja ja neljä keilaa, kaikki tungettuina »Da'n» yöpukuun. Tämän jälkeen isä koetti vakaannuttaa hänen mielikuvitustaan ja toi hänelle Ivanhoen, Bevisin, erään kirjan kuningas Arthurista ja Tom Brownin kouluajan. Hän luki ensimmäisen ja rakensi, puolusti ja saartoi kolmen päivän ajan Front de Boeufin linnaa esittäen kaiken muun paitsi Rebekkaa ja Rowenaa koskevat kohtaukset vihlovien huutojen: »En avant, de Bracy!» ynnä muitten samantapaisten kaikuessa. Luettuaan kuningas Arthuria koskevan kirjan hänestä tuli melkein yksinomaan Sir Lamorac de Galis, koska hänestä tuo nimi oli kaikkien muitten ritarien nimiä hauskempi, vaikka itse miehestä puhuttiin vähän, ja hän ratsasti vanhan keinuhevosensa kuoliaaksi, aseenaan pitkä bamburuoko. Bevis oli hänen mielestään liian kesy, sitäpaitsi se olisi vaatinut metsää ja eläimiä, ja niitä ei hänellä lastenkamarissa ollut, lukuunottamatta hänen kahta kissaansa, Fitz ja Puck Forsytea, jotka eivät sallineet mitään vapauksia. Tom Brownia lukemaan hän oli liian nuori. Oli helpotus koko talolle, kun hän neljännen viikon jälkeen sai mennä alakertaan ja ulos.

Koska oli juuri maaliskuu, muistuttivat puut aivan poikkeuksellisesti laivan mastoja, ja pikku Jonille tämä oli ihmeellinen kevät, joka pani hänen polvensa ja pukunsa äärimmäisen kovalle koetukselle, kuten myöskin »Da'n» kärsivällisyyden, hoitajan huolena kun oli hänen pukujensa pesu ja korjaus. Joka aamu aamiaisen jälkeen saattoivat isä ja äiti, joitten ikkunat antoivat tähän suuntaan, nähdä hänen tulevan kouluhuoneesta, astuvan terassin poikki ja kiipeävän vanhaan tammeen kasvot päättäväisinä ja tukka loistaen. Hän aloitti päivänsä tällä tavoin, koska ei ehtinyt lähteä kauas ennen koulutuntien alkamista. Vanhan puun vaihteleva viehätys ei koskaan tylsistynyt, siinä oli isomasto, etumasto ja raakapuu, ja siitä saattoi aina tulla alas nostoköysiä — keinun nuoria — pitkin. Koulutuntien jälkeen, jotka päättyivät yhdeltätoista, hän meni keittiöön hakemaan ohuen palan juustoa, pikkuleivän ja kaksi ranskalaista luumua — riittävät eväät ainakin veneretkelle — ja söi ne jollakin eriskummallisella tavalla, sitten, hampaita myöten asestettuna pyssyin, pistoolein ja miekoin hän jatkoi aamullista vakavaa kiipeämistään kohdaten matkalla lukemattomia orjakauppiaita, intiaaneja, merirosvoja, leopardeja ja karhuja. Tähän aikaan päivästä hänet harvoin nähtiin muuten kuin miekka hampaissa (niinkuin Dick Needham) keskellä nallihattujen tiheitä räjähdyksiä. Ja useat kerrat hän ampui puutarhureita pienen pyssynsä keltaisilla hernekuulilla. Hänen elämänsä oli täynnä kiihkeätä toimintaa.

»Jon on kauhea», sanoi isä kerran äidille heidän istuessaan tammen alla. »Minä pelkään, että hänestä tulee merimies tai jotakin muuta toivotonta. Näetkö hänessä mitään merkkiä kauneudentajusta?»

»En pienintäkään.»

»No niin, taivaan kiitos, että hän ei harrasta rattaita eikä koneita. Minä voin sietää kaiken muun, mutta en sitä. Soisin, että hän innostuisi luonnosta vähän enemmän.»

»Hänellä on mielikuvitusta, Jolyon.»

»On, mutta hyvin verenhimoiseen suuntaan. Pitääkö hän kenestäkään juuri nyt?»

»Ei — hän pitää vain kaikista. Ei ole koskaan syntynyt rakastavampaa eikä rakastettavampaa kuin Jon.»

»Koska hän on sinun poikasi, Irene.»

Tällä hetkellä pikku Jon, joka makasi oksalla korkealla heidän yläpuolellaan, ampui heihin kaksi hernettä, mutta tuo puheenkatkelma jäi sulamattomana talteen hänen pieniin aivoihinsa. Rakastava, rakastettava, mielikuvitusrikas, verenhimoinen!

Lehtien silmut olivat jo paksut, ja hänen syntymäpäivänsä oli tulossa. Se sattui joka vuosi toukokuun kahdentenatoista päivänä ja oli ikimuistettava siitä, että hän silloin sai valita päivälliseksi kateenkorvaa, sieniä, makaronia ja inkivääriolutta.

Tuon kahdeksannen syntymäpäivän ja sen iltapäivän välillä, jolloin hän seisoi portaitten yläpäässä heinäkuun auringon säteilyssä, oli kuitenkin tapahtunut paljon tärkeätä.

»Da», väsyneenä pesemään hänen polviansa tai kenties tuon salaperäisen vaiston johtamana, joka pakottaa hoitajatkin silloin tällöin hylkäämään hoidokkinsa, lähti talosta päivää jälkeen syntymäpäivän vuolaitten kyynelten virratessa »mennäkseen naimisiin» — kaikkea sitä kuuleekin! — »erään miehen kanssa». Pikku Jon, jolta asia oli pidetty salassa, oli lohduton kokonaisen iltapäivän. Sitä ei olisi pitänyt salata häneltä! Kaksi isoa rasiaa tinasotilaita, vähän tykkiväkeä ja »Nuori torvensoittaja», joka oli ollut syntymäpäivälahjojen joukossa, aiheuttivat suruun yhtyneinä eräänlaisen kääntymyksen, niin että hän ei enää etsinyt henkilökohtaisia seikkailuja eikä pannut omaa henkeänsä alttiiksi, vaan alkoi leikkiä kuviteltuja leikkejä, joissa hän pani alttiiksi lukemattomien tinasotilaitten, marmorikuulain, kivien ja papujen henget. Tällaista kanuunanruokaa hänellä oli kokoelmittain, ja käyttäen niitä vuoronperään hän suoritti Espanjan perimyssodan, seitsenvuotisen sodan, kolmikymmenvuotisen sodan ja muita sotia, joista hän viime aikoina oli lukenut suuresta Euroopan historiasta, joka oli ollut hänen isoisänsä oma. Hän muutti sodat oman henkensä mukaisiksi ja suoritti ne kaikki päivähuoneensa lattialla, niin että kukaan ei voinut tulla sisään häiritsemään Kustaa Aadolfia, Ruotsin kuningasta, tai astumaan itävaltalaisarmeijan päälle. Sanan kauniin soinnin vuoksi hän intohimoisesti suosi itävaltalaisia, ja koska heillä oli ollut menestystä niin harvoissa sodissa, hänen täytyi keksiä uusia leikeissään. Hänen mielikenraalinsa olivat prinssi Eugène, arkkiherttua Kaarle ja Wallenstein. Tilly ja Mack (»musiikkisalin sankareiksi» hän kuuli isänsä kerran sanovan heitä, merkitsi se sitten mitä merkitsi) olivat sellaisia, ettei heistä tosiaankaan voinut oikein pitää, vaikka he olivatkin itävaltalaisia. Soinnillisista syistä hän niinikään ihastui Turenneen.

Tämä kausi, joka huolestutti hänen vanhempiaan, se kun piti hänet huoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt olla ulkona, kesti koko toukokuun ja puoliväliin kesäkuuta, kunnes isä lopetti sen tuomalla hänelle Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin. Kun hän luki noita kirjoja, tapahtui hänessä jotakin, ja hän lähti taas ulos etsien intohimoisesti jokea. Koska Robin Hillin alueella ei ollut sellaista, täytyi hänen tehdä joki lammikosta, jossa onneksi oli lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sääskiä, kaisloja ja kolme pientä pajua. Kun isä ja Garratt olivat tutkineet lammikon ja todenneet, että siinä oli luotettava pohja ja että se ei mistään ollut kahta jalkaa syvempi, sai hän pienen kokoonkäännettävän kanootin ja vietti lammikolla tuntikausia meloen ja lymyillen intiaani-Joe'ta ja muita vihamiehiä. Lammikon rannalle hän myöskin rakensi itselleen noin neljä jalkaa pitkän ja yhtä leveän wigwamin vanhoista pikkuleipälaatikoista, kattona oksia. Täällä hän väliin teki pienen tulen ja keitti linnut, joita hän ei ollut ampunut pyssyllään metsästellessään viidakossa ja kentillä, ja kalat, joita hän ei saanut lammikosta, koska siinä ei ollut kaloja. Tähän kului loppupuoli kesäkuuta ja tuo heinäkuu, jonka isä ja äiti viettivät Irlannissa. Hän vietti yksinäistä leikkielämää noiden viiden kesäviikon ajan, leikkikaluinaan pyssy, wigwam, vesi ja kanootti, ja niin kovasti kuin hänen toimelliset pikku aivonsa koettivatkin pitää kauneudentajua loitolla, hiipi se kuitenkin häneen sekunnin ajaksi silloin tällöin, välkkyen sudenkorennon siivillä, loistaen lumpeista tai sivellen sinisellä hänen silmiään, kun hän makasi selällään väijyksissä.

»Täti» June, jolle hänet oli uskottu, oli saanut taloon erään aikaihmisen, joka yski ja teki isosta savikappaleesta kasvoja, niin että June tuskin koskaan tuli katsomaan häntä lammikolle. Kerran hän kuitenkin toi mukanaan kaksi muuta aikaihmistä. Pikku Jon, joka oli sattunut maalaamaan oman alastoman itsensä kirkkaan siniseksi ja keltaiseksi isän vesivärilaatikosta saaduilla värisuikaleilla ja pannut muutamia ankan sulkia tukkaansa, näki heidän tulevan ja asettui väijyksiin pajujen taakse. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat he suoraa päätä hänen wigwamilleen ja kumartuivat katsomaan sisään, niin että hän kauhistuttavasti kiljuen onnistui ottamaan päänahan »täti» Junelta ja tuolta toiselta aikaihmiseltä melkein kokonaan ennenkuin he suutelivat häntä. Noiden kahden aikaihmisen nimet olivat »täti» Holly ja »setä» Val, joka oli ruskea kasvoiltaan ja ontui vähän ja nauroi hänelle hirmuisesti. Jon ihastui »täti» Hollyyn, joka näytti olevan sisar hänkin, mutta molemmat lähtivät samana iltapäivänä, eikä hän nähnyt heitä enää. Kolme päivää ennen isän ja äidin tuloa myöskin »täti» June lähti kiireen vilkkaa pois, vieden mukanaan tuon aikaihmisen, joka yski, ja hänen savikappaleensa, ja Mademoiselle sanoi: »Mies parka, hän oli hyvin sairas. Minä kiellän sinua menemästä hänen huoneeseensa, Jon!» Pikku Jon, joka harvoin teki jotakin vain siksi, että häntä oli kielletty tekemästä, hillitsi halunsa, vaikka olikin kyllästynyt ja yksinäinen. Itse asiassa lammikon aika oli ohi, ja hänen sielunsa oli äyräitään myöten täynnä levottomuutta ja kaipuuta johonkin — ei puuhun, ei pyssyn ääreen — jotakin pehmeätä hän kaipasi. Nuo kaksi viimeistä päivää olivat olleet pitkiä kuin kuukaudet, vaikka hänellä olikin seuranaan Meren hylkäämät, josta hän luki Äiti Leestä ja hänen tuhoisasta kokkovalkeastaan. Hän oli kulkenut portaat ylös ja alas ehkä sata kertaa näinä kahtena päivänä ja usein pujahtanut päivähuoneestaan, missä hän nyt nukkuikin, äitinsä huoneeseen, katsellut kaikkea, mutta ei koskettanut mitään, ja sieltä äidin pukeutumishuoneeseen. Hän oli seisonut toinen jalka ammeen laidalla kuin Slingsby ja kuiskannut:

»Ho, ho, ho! Koirat ja kissat!» Tuon salaperäisen sanan piti tuottaa onnea. Sitten hän oli hiipinyt takaisin, avannut äitinsä vaatekaapin oven ja vetänyt nenäänsä pitkän siemauksen sellaista, joka tuntui vievän hänet lähemmäksi — hän ei tietänyt mitä!

Hän oli tehnyt tämän juuri ennenkuin tuli seisomaan auringonpaisteeseen ja pohtimaan, millä kaikista monista tavoista hän liukuisi kaidepuuta alas. Kaikki tavat tuntuivat tylsiltä, ja äkillisen ikävän vallassa hän alkoi laskeutua portaita yksitellen. Tämän laskeutumisen aikana hän saattoi muistaa isänsä aivan selvästi — lyhyt harmaa parta, syvät, tuikkivat silmät, vako silmien välissä, hauska hymy, laiha vartalo, joka pikku Jonin mielestä aina oli ollut niin suuri, mutta äitiä hän ei voinut nähdä. Äitiä edusti vain jokin epämääräinen, joka kääntyi katsomaan häntä tummin silmin, ja vaatekomeron tuoksu.

Bella oli hallissa vetämässä suuria verhoja syrjään ja avaamassa pääovea. Pikku Jon sanoi maanitellen:

»Bella!»

»Mikä on, master Jon?»

»Emmekö saa juoda teetä tammen alla, kun he tulevat, minä tiedän, että he pitäisivät siitä.»

»Tarkoitat, että sinä pitäisit siitä.»

Pikku Jon mietti.

»Ei, he pitäisivät, minun mielikseni.»

Bella hymyili. »Hyvä on, minä tuon teen ulos, jos pysyt hiljaa täällä etkä keksi mitään kepposia ennenkuin he tulevat.»

Pikku Jon istahti alimmalle portaalle ja nyökäytti päätään. Bella tuli hänen viereensä ja tutki häntä.

»Nouse!» sanoi hän.

Pikku Jon nousi. Bella tutki hänet takaa, hän ei ollut vihreä, ja polvet näyttivät puhtailta.

»Hyvä on!» sanoi Bella. »Kylläpä sinä olet ruskea! Anna suukko!»

Ja hän taputti pikku Jonin tukkaa.

»Mitä hyytelöä?» kysyi pikku Jon. »Minä olen niin väsynyt odottamiseen.»

»Karviaismarjaa ja mansikkaa.»

Eläköön! Ne olivat hänen mielihyytelöitään!

Kun Bella oli lähtenyt, hän istui hiljaa kokonaisen minuutin. Oli hiljaista suuressa hallissa, joka oli itäpäästään avoin, niin että hän saattoi nähdä erään korkean puunsa, prikin, joka purjehti hyvin hitaasti ylemmän ruohokentän poikki. Ulommassa hallissa pylväitten varjot olivat vinot. Pikku Jon nousi, hyppäsi varjolle ja käveli irisryhmän ympäri, joka täytti harmaan valkean marmoriakaan keskustassa. Kukat olivat kauniita, mutta tuoksuivat kovin vähän. Jon seisoi oviaukossa ja katsoi ulos. Entä — entä jos he eivät tulisikaan! Hän oli odottanut niin kauan, että ei tuntenut voivansa kestää sitä, ja hänen tarkkaavaisuutensa liukui heti sellaisesta mahdollisuudesta tomuhiukkasiin, joita näkyi huoneeseen tunkeutuvassa sinertävässä päivänpaisteessa. Hän nosti kätensä ja koetti vangita muutaman. Bellan olisi pitänyt tomuttaa tuo kohta ilmaa! Mutta ehkä nuo hiukkaset eivät olleetkaan tomua — sitä ainetta vain, mistä auringonpaiste on tehty, ja hänen piti mennä katsomaan, oliko auringonpaiste ulkona samanlaista. Se ei ollut. Hän oli sanonut pysyvänsä hiljaa hallissa, mutta hän yksinkertaisesti ei enää voinut, ja hän astui hiekkakäytävän poikki heittäytyen ruohikolle sen viereen. Hän poimi kuusi tuhatkaunokkia, nimitti ne huolellisesti, Sir Lamorac, Sir Tristram, Sir Lancelot, Sir Palimedes, Sir Bors, Sir Gawain, ja antoi niiden kaksittain taistella kunnes vain Sir Lamoracilla, jonka hän oli valinnut erikoisen vahvan varren vuoksi, oli pää jäljellä, ja sekin näytti kolmen taistelun jälkeen kuluneelta ja horjuvalta. Kovakuoriainen liikkui hitaasti ruohossa, joka melkein kaipasi leikkaamista. Joka korsi oli pieni puu, jonka rungon ympäri kovakuoriaisen oli kuljettava. Pikku Jon ojensi Sir Lamoracin, jalat edellä, ja nosti elukan ylös. Se hypähti vaivalloisesti. Pikku Jon nauroi, menetti mielenkiintonsa ja huokasi. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi. Hän kääntyi ja makasi selällään. Kukkivista lehmuksista tuli hunajanmakeata tuoksua, ja taivaansini oli kaunis, siinä liikkui pari valkeata pilveä, jotka olivat kuin sitruunajäätelöä ja ehkä maistuivatkin siltä. Hän kuuli Bobin soittavan posetiivillaan »Suwanneen jokea kohti», mikä teki hänet lauhkeaksi ja surulliseksi. Hän kääntyi taaskin ja painoi korvansa maahan intiaanit kuulevat tulijain äänet vaikka kuinka kaukaa — mutta hän ei kuullut mitään, posetiivin vain. Ja melkein samassa hän kuuli ratisevaa ääntä, heikon törähdyksen. Oli, se oli auto — he tulevat — tulevat! Hän hypähti pystyyn. Odottaisiko hän porttikäytävässä vai juoksisiko yläkertaan ja huutaisi heidän tullessaan: »Katsokaa!» liukuen kaidetta alas pää edellä. Tekisikö hän niin? Auto kääntyi käytävälle. Oli liian myöhäistä! Ja hän odotti siinä vain, hyppien jännityksessään ylös ja alas. Auto ajoi nopeasti, kiersi portaitten eteen ja pysähtyi. Isä nousi autosta, aivan sellaisena kuin pitikin. Hän kumartui ja pikku Jon hyppäsi ylös — he törmäsivät yhteen. Isä sanoi:

»Siunatkoon! No, ukkoseni, kylläpä sinä olet ruskea!» ihan niinkuin pitikin, ja odotuksen tunne — eräänlainen kaipuu — poreili tyydyttämättömänä pikku Jonissa. Sitten hän loi pitkän, ujon katseen äitiinsä, jolla oli sininen puku ja sininen harsoliina autohattunsa ja tukkansa ympärillä ja joka hymyili. Jon hyppäsi niin korkealle kuin ikinä taisi, kiersi jalkansa äidin selän taakse ja rutisti. Hän kuuli äidin läähättävän ja tunsi hänen rutistavan omasta puolestaan. Jonin silmät, jotka juuri silloin olivat hyvin tumman siniset, katsoivat äidin silmiin, jotka olivat hyvin tumman ruskeat, kunnes äidin huulet painautuivat hänen silmäkulmiinsa, ja rutistaessaan kaikin voimin hän kuuli äidin voihkivan ja nauravan ja sanovan:

»Sinä olet väkevä, Jon!»

Silloin Jon liukui alas ja ryntäsi halliin vetäen äitiä perässään kädestä.

Kun Jon söi hyytelöään tammen alla, huomasi hän äidistään seikkoja, joita hän ei mielestään ollut nähnyt koskaan ennen. Äidin posket esimerkiksi olivat kermanväriset, tukassa, joka oli kuin tummaa kultaa, oli hopeasäikeitä, hänen kaulassaan ei ollut myhkyrää niinkuin Bellalla, ja hän kulki ovissa hiljaa. Jon pani myöskin merkille pari pientä juovaa, jotka lähtivät äidin silmänurkista, ja hauskan tummuuden niiden alla. Äiti oli niin kaunis, kauniimpi kuin »Da» tai »Mademoiselle» tai »täti» June tai edes »täti» Holly, johon Jon oli mieltynyt, kauniimpi myöskin kuin Bella, joka oli punaposkinen ja liikkui liian nopeasti. Tämä äidin uusi kauneus oli jollakin tavoin erikoisen tärkeä, ja Jon söi vähemmän kuin oli luullut syövänsä.

Kun tee oli juotu, tahtoi isä häntä kävelylle puutarhaan. Jon keskusteli isänsä kanssa pitkään asioista yleensä välttäen yksityiselämäänsä — Sir Lamoracia, itävaltalaisia ja sitä tyhjyyttä, jota hän oli tuntenut näinä viime päivinä ja joka nyt oli niin äkkiä täyttynyt. Isä kertoi paikasta, jonka nimi oli Glensofantrim ja jossa hän ja äiti olivat olleet, ja pienistä olennoista, jotka siellä nousivat maasta, kun oli hyvin hiljaista. Pikku Jon seisahtui, kantapäät erillään.

»Uskotko todella niihin, isä?»

»En, Jon, mutta minä luulin, että sinä olisit uskonut.»

»Minkätähden?»

»Sinä olet nuorempi kuin minä, ja ne ovat keijukaisia.»

Pikku Jon työnsi leukansa eteenpäin, niin että kuoppa katosi.

»Minä en usko keijukaisiin. En ole koskaan nähnyt niitä.»

»Haa!» sanoi isä.

»Uskooko äiti?»

Isä hymyili hauskaa hymyään.

»Ei, hän näkee vain Panin.»

»Mikä Pan on?»

»Pukinjalkainen jumala, joka hyppelee yksinäisillä ja kauniilla seuduilla.»

»Oliko hän Glensofantrimissa?»

»Äiti sanoi, että hän oli.»

Pikku Jon pani kantapäät yhteen ja jatkoi keskustelua.

»Näitkö sinä hänet?»

»En, minä näin vain Venus Anadyomenen.»

Pikku Jon mietti. Venus oli hänen kirjassaan, jossa puhuttiin kreikkalaisista ja troijalaisista. Oliko siis Anna ristimänimi ja Dyomene sukunimi? Mutta kysyttäessä kävi ilmi, että ne olivat sama sana, joka merkitsi vaahdosta nousevaa.

»Nousiko hän vaahdosta Glensofantrimissakin?»

»Nousi, joka päivä».

»Minkä näköinen hän oli, isä?»

»Äidin näköinen.»

»Oi! Sitten hän mahtoi olla —», mutta siihen hän pysähtyi, juoksi muurille, kiipesi ylös ja tuli taas nopeasti alas. Keksintö, että äiti oli kaunis, oli hänen mielestään ehdottomasti sellainen, joka oli pidettävä omana salaisuutena, isä poltti kuitenkin niin kauan sikariaan, että hänen oli lopulta pakko sanoa:

»Minä menen katsomaan mitä äiti on tuonut. Saanko, isä?» Hän mainitsi näin alhaisen vaikuttimen, jotta ei näyttäisi miehuuttomalta, ja joutui vähän hämilleen, kun isä katsoi suoraan hänen lävitseen, huokasi kuuluvasti ja vastasi:

»Hyvä on, ukkeli, mene sinä vain rakastamaan äitiä.»

Jon lähti näköjään hitaasti, mutta juoksi siitä hyvästä loppumatkan. Hän tuli äidin makuuhuoneeseen omastaan, koska ovi oli auki. Äiti oli vielä polvillaan matkalaukun ääressä, ja Jon asettui seisomaan hänen viereensä aivan hiljaa.

Äiti suoristautui ja kysyi:

»Mikä on, Jon?»

»Minä vain ajattelin tulla katsomaan.»

Hän syleili äitiä vielä kerran ja tämä takaisin, sitten hän kiipesi ikkunalaudalle, istahti siihen jalat ristissä ja katseli, kun äiti purki matkalaukkua. Hän nautti tästä toimituksesta, jonkalaista ei ollut ennen nähnyt, osittain siksi, että äiti nosti laukusta epäilyttävän näköisiä tavaroita, ja osittain siksi, että hänen oli hauska katsella äitiä. Äiti liikkui eri tavalla kuin kukaan muu, varsinkin Bella, äiti oli varmasti hienoin ihminen, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti sai vihdoinkin matkalaukun tyhjäksi ja polvistui hänen eteensä.

»Onko sinun ollut ikävä meitä, Jon?»

Pikku Jon nyökäytti päätään, ja ilmaistuaan täten tunteensa hän nyökäytti edelleen.

»Mutta olihan sinulla »täti» June?»

»Niin mutta hänellä oli mies, jolla oli yskää.»

Äidin kasvot muuttuivat ja näyttivät melkein suuttuneilta.

Hän kiirehti lisäämään:

»Se oli köyhä mies, äiti, hän yski hirveästi, minä — minä pidin hänestä.»

Äiti pani kätensä hänen vyötäisilleen.

»Sinä pidät kaikista, Jon.»

Pikku Jon mietti asiaa.

»Niin pidänkin», sanoi hän. »Täti June vei minut kirkkoon kerran sunnuntaina.»

»Kirkkoon? Oh!»

»Hän tahtoi nähdä kuinka se vaikuttaisi minuun.»

»Vaikuttiko se?»

»Kyllä vain. Minä huomasin kaiken mikä oli hauskaa, ja hän toi minut kotiin hyvin nopeasti. En minä sentään tullut kipeäksi. Minä menin sänkyyn ja sain kuumaa vettä ja konjakkia ja luin Pyökkimetsän poikia. Se oli eri hauskaa.»

Äiti puri huuliaan.

»Koska tämä tapahtui?»

»Oi — kauan sitten — minä olisin tahtonut, että hän olisi vienyt minut uudestaan, mutta hän ei tahtonut. Sinä ja isä ette koskaan käy kirkossa, vai käyttekö?»

»Emme.»

»Miksi ette käy?»

Äiti hymyili.

»No niin, kultaseni, me kävimme molemmat, kun olimme pieniä. Ehkä olimme liian pieniä.»

»Minä ymmärrän», sanoi pikku Jon, »se on vaarallista.»

»Saat itse päättää noista asioista, kun tulet suureksi.»

Pikku Jon vastasi harkitsevasti:

»Minä en tahdo kasvaa kovin suureksi. Minä en tahdo lähteä kouluun.» Äkillinen, ylivoimainen halu sanoa enemmän, sanoa miltä hänestä todella tuntui, sai hänet punastumaan. »Minä — minä tahdon olla sinun luonasi ja rakastaa sinua, äiti.»

Sitten hän vaistomaisesti yritti parantaa tilannetta ja kiirehti lisäämään:

»Minä en tahdo mennä nukkumaankaan tänä iltana. Minä olen ihan väsynyt menemään joka ilta sänkyyn.»

»Oletko vielä nähnyt painajaisunia?»

»Vain kerran. Saanko jättää oven auki sinun huoneeseesi tänä iltana, äiti?»

»Saat, hiukkasen.»

Pikku Jon huokasi tyytyväisenä.

»Mitä sinä näit Glensofantrimissa?»

»En mitään muuta kuin kauneutta, kultaseni.»

»Mitä oikeastaan on kauneus?»

»Mitä oikeastaan on — oi, Jon, sinäpä vasta kyselet.»

»Voinko minä esimerkiksi nähdä sen?»

Äiti nousi ja istahti hänen viereensä.

»Voit, joka päivä. Taivas on kaunis, tähdet ja kuutamoyöt ovat kauniit ja sitten linnut, kukat ja puut — ne kaikki ovat kauniita. Katso ulos ikkunasta, Jon — siellä on sinulle kauneutta.»

»Niin kyllä, näköala. Onko siinä kaikki?»

»Kaikki? Ei toki. Meri on ihmeellisen kaunis, ja aallot vaahtoharjoineen».

»Nousitko sinä vaahdosta joka päivä, äiti?»

Äiti hymyili. »Niin, me uimme.»

Pikku Jon pääsi äkkiä perille ja pani kätensä äidin kaulaan.

»Minä tiedän», sanoi hän salaperäisesti, »sinä olet oikea kauneus ja kaikki muu on leikkikauneutta.»

Äiti huokasi, nauroi ja sanoi:

»Oi, Jon!»

Pikku Jon sanoi arvostellen:

»Onko sinusta esimerkiksi Bella kaunis? Ei minusta.»

»Bella on nuori, se on aina jotakin.»

»Mutta sinä näytät nuoremmalta, äiti. Bella suuttuu, jos hyppää häntä vastaan. Minä en luule, että »Da» oli kaunis, kun oikein ajattelen, ja Mademoiselle on melkein ruma.»

»Mademoisellella on hyvin sievät kasvot.»

»On kyllä, sievät. Minä pidän sinun pikku viivoistasi, äiti.»

»Viivoista?»

Pikku Jon pani sormensa hänen silmänsä ulkonurkkaan.

»Oi, niistäkö? Mutta nehän ovat iän merkkejä.»

»Ne tulevat, kun hymyilet.»

»Mutta ne eivät tulleet ennen.»

»Oi, mitä siitä, minä pidän niistä. Rakastatko minua, äiti?»

»Rakastan — kyllä rakastan, kultaseni.»

»Vaikka kuinka paljon?»

»Vaikka kuinka paljon.»

»Enemmän kuin minä luulin?»

»Paljon — paljon enemmän.»

»Hyvä on, niin minäkin, niin että siitä ollaan kuitit.»

Pikku Jon tiesi, ettei hän koskaan elämässään ollut siinä määrin antanut pois itseään, ja tunsi tarvetta palata Sir Lamoracin, Dick Needhamin, Huck Finnin ja muitten sankarien miehekkyyteen.

»Näytänkö sinulle pari temppua?» sanoi hän, liukui äitinsä käsivarsista ja asettui seisomaan päälleen. Sitten hän ilmeisen ihailun kiihdyttämättä nousi sänkyyn ja heitti kuperkeikan koskettamatta mihinkään käsillään. Hän suoritti tempun useita kertoja.

Sinä iltana hän tarkasti tuliaiset ja sai olla mukana päivällisellä istuen heidän välillään pienen pyöreän pöydän ääressä, jota käytettiin, kun ei ollut vieraita. Hän oli kovin kiihdyksissään. Äidillä oli puku ranskalaista harmaata ja kermanvärinen, pienistä ruusuista tehty pitsikaulus kaulan ympärillä, joka oli ruskeampi kuin pitsi. Jon katseli äitiä, kunnes vihdoin isän huvitettu hymy sai hänet äkkiä kiinnittämään huomionsa ananasviipaleeseen. Oli myöhäisempi kuin koskaan ennen, kun hän meni levolle. Äiti lähti hänen mukanaan, ja hän riisuutui hitaasti saadakseen äidin pysymään luonaan. Kun hänellä vihdoin ei ollut muuta yllä kuin pyjamas, sanoi hän:

»Lupaa, ettet lähde, ennenkuin olen rukoillut.»

»Minä lupaan.»

Pikku Jon polvistui, painoi kasvonsa vuoteeseen ja alkoi lukea nopeasti ja hiljaisella äänellä avaten silloin tällöin toisen silmänsä ja nähden äidin seisovan täysin hiljaa, hymyillen. »Isä meidän» — niin kuului viimeinen rukous — »joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon äiti, tulkoon äiti, niin maassa kuin taivaassa, anna meille tänäpäivänä äiti ja anna meille anteeksi meidän syntimme maassa kuin taivaassa, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, sillä sinun on pahasta ja voima ja kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Odota!» Hän hypähti pystyyn ja viipyi pitkän hetken äidin sylissä. Päästyään viimein sänkyyn hän piti edelleen äidin kädestä kiinni.

»Ethän vain sulje ovea tuon enempää, ethän? Viivytkö kauan, äiti?»

»Minun pitää mennä soittamaan pianoa isälle.»

»Oi, sittenhän minäkin saan kuulla.»

»Toivottavasti et, sinun pitää nukkua.»

»Minähän voin nukkua minä muuna yönä tahansa.»

»Niin mutta onhan tämä niinkuin mikä muu yö tahansa.»

»Ei toki, tämä on aivan erikoinen.»

»Aivan erikoisina öinä aina nukutaan parhaiten.»

»Mutta jos minä nukun, äiti, en kuule kun sinä tulet tänne.»

»Minäpä tulen silloin ja annan sinulle suukon. Jos olet hereillä, tiedät sen, ja jos et ole, tiedät kuitenkin saaneesi.»

Pikku Jon huokasi. »No niin», sanoi hän, »minun pitää kai suostua siihen. Äiti?»

»Mitä?»

»Mikä sen nimi oli, johon isä uskoo? Venus Anna Diomedes?»

»Voi kultamuruni! Anadyomene.»

»Niin, mutta minunpas nimeni sinulle on paljon kauniimpi.»

»Mikä se on?»

Pikku Jon vastasi ujosti:

»Guinevere, se on Pyöreän Pöydän saduista — niinä keksin sen vasta juuri, vaikka tietysti hänen hiuksensa olivat hajalla.»

Äidin silmät katsoivat epämääräisinä hänen ohitseen.

»Ethän unohda tulla, äiti?»

»En, jos nyt alat nukkua.»

»Nukutaan sitten.» Ja pikku Jon pusersi silmänsä kiinni.

Hän tunsi äidin huulet otsallaan, kuuli hänen askeleensa, avasi silmänsä nähdäkseen hänen liukuvan ovesta ulos ja pusersi ne taas kiinni huoaten.

Silloin alkoi aika.

Noin kymmenen minuutin ajan hän kaikella kunnialla yritti nukkua. Hän kuvitteli pitkää riviä ohdakkeita ja laski ne — »Da'n» vanha keino päästä uneen. Hän oli mielestään laskenut tuntikausia. Varmaan, ajatteli hän, olisi äidin kohta aika tulla nukkumaan. Hän heitti peiton yltään. »Tulee niin hiki», sanoi hän, ja ääni kuului lystikkäältä pimeydessä, niinkuin jonkun toisen ääni. Miksi ei äiti tullut? Jon nousi istumaan. Hänen piti katsoa! Hän nousi vuoteesta, meni ikkunalle ja veti verhon vähän syrjään. Ei ollut pimeä, mutta hän ei osannut sanoa, johtuiko se päivänvalosta vai kuusta, joka oli hyvin suuri. Sillä oli kummalliset, pahankuriset kasvot ikäänkuin se olisi nauranut hänelle, eikä hän tahtonut katsoa sitä. Sitten hän muisti, että äiti oli sanonut kuutamoöitä kauniiksi, ja hän katseli ulos ylimalkaan. Puut loivat tiheitä varjoja, ruohokenttä oli kuin sille olisi kaadettu maitoa, ja hän saattoi nähdä pitkälle, oi, hyvin pitkälle, yli koko maailman, ja kaikki näytti erilaiselta ja epämääräiseltä. Avoimesta ikkunasta tuli myös suloista tuoksua.

»Jospa minulla olisi kyyhkynen niinkuin Noakilla», ajatteli hän.

»Kuu kuutamoinen loistelee Ja ihanasti valaisee.«

Tuon säkeen jälkeen, joka tuli hänen mieleensä sellaisenaan, hän huomasi kuulevansa soittoa, hyvin pehmeätä — suloista! Äiti soitti! Hän tuli ajatelleeksi makaronia, joka hänellä oli säästössä piironkilaatikossaan, haki sen ja kiipesi ikkunalle. Hän nojautui ulos, vuoroin mutusteli, vuoroin piti leukansa hiljaa kuullakseen soittoa paremmin. »Da» oli sanonut, että enkelit taivaassa soittavat harppua, mutta se ei ollut puoliksikaan niin suloista kuin äidin soitto kuutamoyönä, hänen syödessään makaronia. Turilas lentää suristi ohi, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa, soitto lakkasi ja pikku Jon veti päänsä sisään. Äiti varmaan kohta tuli! Hän ei tahtonut tulla yllätetyksi hereillä. Hän meni takaisin sänkyyn ja veti peiton melkein yli päänsä, mutta hän oli jättänyt verhon raolle, niin että kuun valon juova pääsi sisään. Se lankesi lattian poikki, lähelle sängyn jalkopäätä, ja hän katseli, kuinka se hitaasti lähestyi häntä itseään ikäänkuin olisi ollut elävä olento. Soitto alkoi taas, mutta hän kuuli sitä vain töintuskin, se oli unista soittoa, hyvin — unista — soittoa — unista — unis —

Ja aika liukui ohi, soitto nousi, laski, taukosi, kuunsäde hiipi hänen kasvojaan kohti. Pikku Jon kääntyi unissaan ja makasi nyt selällään, toinen ruskea nyrkki vielä lakanoissa kiinni. Hänen silmäkulmansa värähtelivät, hän oli alkanut nähdä unia. Hän näki unta, että hän joi maitoa maljasta, joka oli kuu, vastapäätä suurta mustaa kissaa, joka katseli häntä hauskasti hymyillen, niinkuin isä. Hän kuuli sen kuiskaavan: »Älä juo liikaa!» Maito kuului tietysti kissalle, ja hän ojensi kätensä ystävällisesti hyväilläkseen sitä, mutta kissa ei ollut enää siinä, maljasta oli tullut sänky, jossa hän makasi, ja kun hän koetti päästä pois siitä, ei hän löytänyt laitaa, hän ei löytänyt — hän — hän — ei päässyt pois! Se oli kauheata!

Hän uikutti unissaan. Sänkykin oli alkanut keinua, se oli hänen ulkopuolellaan ja hänen sisällään, se pyöri ja pyöri, kävi tulikuumaksi, ja Äiti Lee Meren hylkäämistä pyöritti sitä! Oi, kuinka hän näytti kauhealta! Nopeammin, nopeammin — kunnes hän ja sänky ja Äiti Lee ja kuu ja kissa olivat yhtä ainoata pyörää, joka kiersi ympäri ja ylös ja alas — hirveätä — hirveätä — hirveätä!

Hän huusi.

Pyörimisen läpi kuului ääni: »Kultani, kultani!» ja hän heräsi seisoen vuoteessaan, silmät selällään.

Siinä oli äiti, hiukset hajallaan kuin Guineveren, ja Jon tarrautui häneen ja painoi kasvonsa hänen tukkaansa.

»Oi! Oi!»

»Kaikki on hyvin, aarteeni. Sinä olet hereillä nyt. Kas niin! Kas niin! Eihän se ollut mitään.»

Mutta pikku Jon sanoi vieläkin: »Oi! Oi!»

Äidin ääni kuiskasi samettisena hänen korvaansa:

»Se johtui vain kuunvalosta, kultaseni, kuunvalosta, joka tuli kasvoillesi.»

Pikku Jon tarrautui hänen yöpukuunsa:

»Sinä sanoit, että kuutamo on kaunista. Oi!»

»Ei siinä ole hyvä nukkua. Kuka päästi sen sisään? Veditkö sinä verhot syrjään?»

»Minä tahdoin nähdä ajan, minä — minä katsoin ulos, minä — minä kuulin sinun soittavan, äiti, minä — söin makaronini.» Mutta hän alkoi vähitellen rauhoittua, ja hänessä heräsi tarve puolustaa pelkoaan.

»Äiti Lee pyöri minussa ja tuli niin kovin kuuma», mutisi hän.

»No mutta Jon, mitä muuta voit odottaakaan, jos syöt makaronia mentyäsi vuoteeseen?»

»Yhden vain, äiti, se teki soiton vieläkin kauniimmaksi. Minä odotin sinua — minä melkein luulin, että oli jo huominen.»

»Pikku lintuni, kello on vasta juuri yksitoista.»

Pikku Jon oli hiljaa, hangaten nenäänsä hänen kaulaansa.

»Äiti, onko isä huoneessasi?»

»Ei tänä iltana.»

»Saanko minä tulla?»

»Jos tahdot, kultamuru.»

Melkein taas omana itsenään pikku Jon vetäytyi taaksepäin.

»Sinä näytät erilaiselta, äiti, paljon nuoremmalta.»

»Se johtuu tukastani, kultani.»

Pikku Jon piteli sitä käsissään, se oli kuin paksua, tummaa kultaa, seassa muutama hopeasäie.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Minä pidän sinusta kaikkein eniten tällaisena.»

Jon oli tarttunut hänen käteensä ja alkanut vetää häntä ovea kohti. Jon sulki sen jälkeensä helpotuksesta huoaten.

»Kumman puolen sänkyä tahdot, äiti?»

»Vasemman.»

»Hyvä.»

Menettämättä hetkeäkään, antamatta äidille tilaisuutta muuttaa mieltään pikku Jon meni vuoteeseen, joka tuntui paljon pehmeämmältä kuin hänen omansa. Hän huoahti taas, painoi päänsä tyynyyn ja katseli sitä sotavaunujen ja miekkain ja keihästen taistelua, joka aina oli käynnissä huopapeitteen päällä, juuri siinä, missä pienet karvat näkyivät valoa vastaan.

»Eikö se siis oikeesti ollut mitään?» kysyi hän.

Äiti vastasi peilin äärestä:

»Ei muuta kuin kuunvaloa ja kiihtynyttä mielikuvitustasi. Sinä et saa kiihtyä liikaa, Jon.»

Mutta pikku Jon, joka ei vielä ihan ollut hermojensa herra, vastasi kerskuen:

»Enhän minä toki tosissani pelännyt!» Ja taas hän katseli keihästä ja sotavaunuja. Tämä tuntui kestävän kovin kauan.

»Voi, äiti, pidä kiirettä!»

»Kultaseni, minun pitää palmikoida tukkani.»

»Voi, ei tänä iltana. Sinunhan kuitenkin pitää avata se taas huomenna. Minun on nyt uni, ja jollet tule pian, ei minun ole uni pitkään aikaan.»

Äiti seisoi valkeana ja pehmeänä kolmiosaisen peilinsä edessä. Jon saattoi nähdä kolme äitiä, kaula kaartuneena, tukka loistaen valon alla, tummat silmät hymyillen. Se oli tarpeetonta, ja hän sanoi:

»Tule nyt jo, äiti, minä odotan.»

»Hyvä on, kultaseni, minä tulen.»

Pikku Jon sulki silmänsä. Asiat olivat kääntymässä perin tyydyttävään suuntaan, mutta äidin piti vain kiirehtiä. Hän tunsi vuoteen liikahtavan, äiti tuli siis. Ja silmät vielä ummessa hän sanoi unisesti:

»Ihanaa, eikös?»

Hän kuuli äidin äänen sanovan jotakin, tunsi hänen huulensa nenällään ja kyyristyi hänen viereensä, hänen, joka makasi hereillä ja rakasti häntä kaikilla ajatuksillaan. Ja hän vaipui unennäöttömään uneen, joka tasoitti entiset.

KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVANA

»Katala kohtu noiden riitaisten Kaks lempivää luo kovan onnen lasta.»

(Romeo ja Julia).

ENSIMMÄINEN OSA

1. KOHTAAMINEN

Soames Forsyte lähti kaupunkiasunnostaan Knightsbridge Hotellista toukokuun 12:nnen päivän iltapuolella 1920 käydäkseen katsomassa erästä taulukokoelmaa taidesalongissa Cork Streetin takana ja saadakseen käsityksen uudesta taiteesta. Hän käveli. Maailmansodan syttymisestä saakka hän ei koskaan ollut ottanut ajuria, jos voi olla ottamatta. Ajurit olivat hänen mielestään roskajoukkoa, vaikka nyt, kun sota oli ohi ja tarjonta taas alkoi olla kysyntää suurempi, he vähitellen ihmisluonnon tapojen mukaan sivistyivät. Hän ei ollut kuitenkaan antanut heille anteeksi, sillä syvällä mielessään hän liitti heidät synkkiin muistoihin ja nyt epämääräisesti, niinkuin kaikki heidän luokkansa jäsenet, vallankumoukseen. Se huomattava levottomuus, jota hän oli kokenut sodan aikana, ja vielä huomattavampi levottomuus, jonka rauha oli sittemmin tuonut mukanaan, oli sielullisesti vaikuttanut hänen sitkeään luontoonsa. Hän oli hengessään niin usein elänyt vararikon, että hän oli lakannut uskomasta sen aineelliseen mahdollisuuteen. Kun maksoi neljätuhatta vuodessa tulo- ja omaisuusveroa, ei juuri voinut pahempaa odottaa! Neljännesmiljoonan omaisuus, jota jakamassa oli vain vaimo ja tytär ja joka oli sijoitettu hyvin eri tahoille, oli riittävänä takeena tuotakin mielettömyyttä — suuren omaisuuden verotusta — vastaan. Ja mitä tulee sotavoittojen takavarikointiin, kannatti hän sitä kokonaan, sillä hänellä ei sotavoittoja ollut, ja se olisi »noille lurjuksille omiaan!» Taulujen hinnat olivat sitäpaitsi nousseet, jos mitkään, ja hän oli sodan jälkeen hyötynyt kokoelmastaan enemmän kuin koskaan. Ilmahyökkäykset olivat niinikään vaikuttaneet suotuisasti henkeen, joka oli jo syntymästään varovainen, ja karaisseet ennestäänkin juroa luonnetta. Täydellisen hajaantumisen uhka teki ihmisen välinpitämättömäksi sille osittaiselle hajaantumiselle, mitä verot ja taksoitus merkitsivät, mutta saksalaisten julkeuden tuomitseminen oli aivan luontevasti vaihtunut työväen puolueen julkeuden tuomitsemiseksi, jollei avoimesti, niin ainakin sielun pyhäkössä.

Hän käveli. Oli sitäpaitsi aikaa yllinkyllin, sillä Fleur tulisi tapaamaan häntä taidesalonkiin kello neljältä, ja kello oli vasta puoli kolme. Teki hyvää kävellä — maksa oli vähän epäkunnossa ja hermot kovin jännittyneet. Hänen vaimonsa oli kaupunkiin tullessaan aina menossa, ja tytär, hän se nyt lenteli missä milloinkin, niinkuin useimmat nuoret naiset sodan jälkeen. Hän sai kuitenkin olla kiitollinen siitä, että Fleur oli ollut liian nuori toimittaakseen mitään itse sodassa. Eipä siltä, etteikö hän, Soames, olisi tukenut sotaa alusta alkaen, koko sielullaan, mutta tästä siihen, että olisi tukenut sitä vaimonsa ja tyttärensä ruumiilla, oli kuilu, jonka aiheutti jokin vanhanaikainen hänessä, jokin, mikä kammosi tunteen liioittelua. Hän esimerkiksi oli lujasti pannut vastaan, kun Annette, joka oli niin viehättävä ja 1914 vasta kolmenkymmenen neljän, tahtoi lähteä syntymämaahansa Ranskaan, tuohon »chère patrie'hin», niinkuin hän oli alkanut sanoa sitä sodan innoittamana, hoitamaan sotilaitaan, »braves poilus», mukamas! Lähteä sinne tärvelemään terveytensä ja ulkomuotonsa! Ikäänkuin hänestä olisi hoitajaksi! Soames oli tehnyt tenän. Ommelkoon Annette heille kotona tai kutokoon! Annette oli siis jäänyt kotiin, mutta ei ollut senjälkeen koskaan ollut oikein entisensä kaltainen. Hänen paha tapansa pilkata Soamesia, ei avoimesti, mutta hienostaan, alituiseen, oli yltynyt. Mitä Fleuriin tulee, oli sota ratkaissut tuon harmillisen ongelman, oliko hänen lähdettävä kouluun vai eikö. Hänen oli parempi olla poissa äitinsä luota, kun tämä oli sotatuulellaan, poissa ilmahyökkäysten vaaroista, poissa ryhtymästä mihinkään hullutuksiin, ja niin oli isä vienyt hänet erääseen tyttöopistoon, joka oli niin kaukana lännestä kuin suinkin saattoi, pysyäkseen silti oivallisen maineessa, ja oli kaivannut häntä kauheasti. Fleur! Hän ei ollut koskaan katunut sitä jonkin verran ulkomaalaista nimeä, jonka hän tytön syntyessä oli niin äkkiä valinnut — vaikka se olikin ilmeinen myönnytys ranskalaisuudelle. Fleur! Kaunis nimi — kaunis lapsi! Mutta levoton — liian levoton, ja itsepäinen myös! Tiesi vaikutusvaltansa isään! Soames ajatteli usein, että oli erehdys kiintyä liiaksi tyttäreensä. Vanha hupsu hän oli! Kuusikymmentä viisi! Hän alkoi tulla vanhaksi, mutta hän ei välittänyt siitä, sillä — ehkä vain onneksi, kun ottaa huomioon Annetten nuoruuden ja kauneuden — hänen toinen avioliittonsa oli osoittautunut aika viileäksi. Hän oli kokenut vain yhden todellisen intohimon elämässään — tuohon ensimmäiseen vaimoonsa, Ireneen. Niin, ja tuo mies, hänen serkkunsa Jolyon, joka oli karannut Irenen kanssa, kuului näyttävän kovin raihnaalta. Eihän se ollut ihmekään, seitsemänkymmenen kahden vuoden iässä, kaksikymmentä vuotta kestäneen kolmannen avioliiton jälkeen!

Soames pysähtyi hetkiseksi ja nojasi Row’n kaidepuuhun. Sovelias paikka muistoille, puolimatkassa Park Lanen talosta, joka oli nähnyt hänen syntymänsä ja hänen vanhempainsa kuoleman, tuohon pieneen Montpellier Squaren taloon, jossa hän kolmekymmentä viisi vuotta sitten oli nauttinut avioliittonsa ensimmäisestä painoksesta. Nyt, kun toistakin painosta oli kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, tuntui tuo vanha murhenäytelmä kuuluvan kuin johonkin aikaisempaan elämään — joka oli päättynyt silloin kun Fleur syntyi eikä hänen toivomansa poika. Jo monta vuotta sitten hän oli lakannut edes epämääräisesti kaipaamasta poikaa, joka ei ollut syntynyt. Fleur tyydytti hänen sydäntään täydellisesti. Olihan Fleurillä sentään hänen nimensä, eikä hän vähääkään ajatellut aikaa, jolloin Fleur muuttaisi nimeä. Itse asiassa, jos hän joskus ajatteli sellaista onnettomuutta, sen vaimensi epämääräinen tunne, että hän saattoi, jos niiksi tuli, tehdä Fleurin kyllin rikkaaksi ostamaan ja sammuttamaan sen miehen nimen, joka menisi hänen kanssaan naimisiin — miksi se ei olisi mahdollista, koska kerran naiset nykyaikana ovat miesten vertaisia? Ja sisimmässään tietäen, etteivät he sentään ole, Soames pyyhkäisi koukistetuin käsin voimakkaasti kasvojaan, kunnes ne näyttivät yhtä levollisilta kuin leukakin. Kiitos kohtuullisten elintapojen hän ei ollut lihonut eikä veltostunut, nenä oli kalpea ja ohut, harmaat viikset lyhyiksi leikatut, näkö heikentymätön. Hieman kumarainen asento tasoitti ja oikaisi sen kasvojen suurentumisen, minkä tukan peräytyminen otsalta oli aiheuttanut. Vähän oli aika muuttanut »äveriäintä» nuorten Forsytein joukosta, niinkuin olisi sanonut vanhojen Forsytein viimeinen, Timothy, joka nyt oli sadannella ensimmäisellä vuodellaan.

Vaahterain varjo lankesi hänen siistille huopahatulleen. Hän oli lakannut käyttämästä silinteriä — ei kannattanut herättää huomiota varallisuudellaan tällaisina aikoina. Vaahterat! Hänen ajatuksensa kiitivät selvinä Madridiin — pääsiäisenä ennen sotaa, kun hänen oli tehtävä päätöksensä tuon Goya-oston suhteen, hän oli lähtenyt löytöretkelle tutkiakseen maalaria tämän kotipaikalla. Mies oli tehonnut häneen — korkea taide-arvo, todellista nerokkuutta! Jos hän nyt oli maineessa, olisi hän vielä suuremmassa, ennenkuin hänestä oltaisiin selviä. Toinen Goya-villitys tulisi olemaan vielä suurempi kuin ensimmäinen, ihan varmasti! Ja hän oli ostanut. Tuolla matkallaan hän oli — sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen — tilannut jäljennöksen freskosta »La Vendimia», jossa esiintyy tyttö toinen käsi puuskassa, tyttö, joka muistutti hänen tytärtään. Se oli hänellä nyt Mapledurhamin taulusalissa, ja huono se oli — eihän Goyaa voi jäljentää. Hän katseli sitä kuitenkin, jos tytär ei ollut kotona, sillä tuon olennon keveä, suora tasapainoisuus, kaarevien kulmien etäisyys toisistaan, tummain silmäin kiihkeä haaveellisuus pani vastustamattomasti ajattelemaan Fleuriä. Kumma, että Fleurillä piti olla tummat silmät, vaikka hänen omansa olivat harmaat — ei kukaan Forsyte ollut ruskeasilmäinen — ja äidin silmät siniset! Mutta tietysti isoäiti Lamotten silmät olivat tummat kuin ruskea siirappi!

Hän alkoi taas kulkea Hyde Park Corneria kohti. Suurempaa muutosta kuin Row’lla ei ollut tapahtunut koko Englannissa! Syntyneenä melkein tämän kadun ulottuvilla hän saattoi muistaa sen 1860-luvulta saakka. Tänne hänet oli pikkulapsena tuotu pönkkähameitten välissä tuijottamaan tiukkahousuisia keikareita, joilla oli poskiparta ja jotka istuivat lujasti satulassa, katselemaan käyrälierisiä hattuja ja valkeita silintereitä, yleistä kiireettömyyttä ja pientä vääräsääristä ukkoa, jolla oli pitkä punainen liivi ja joka tuli hienon väen joukkoon taluttaen useista ketjuista koiria. Kerran hän oli koettanut kaupitella äidillekin koiraa — Kaarle kuninkaan lintukoiraa, italialaista vinttikoiraa, joka innostui äidin pönkkähameeseen — sellaisia koiria ei nähnytkään enää. Nyt ei enää nähnyt minkäänlaisia arvohenkilöitä, työläisiä vain, jotka istuivat ikävystyneinä riveissään vailla muuta katseltavaa kuin joitakin nuoria naisia, jotka pomppivat hajareisin hevostensa selässä, kupuhattu päässä, tai satunnaisia siirtomaasotilaita, jotka laahasivat edestakaisin ikävännäköisillä vuokrahevosillaan. Siellä täällä oli joku pikku tyttö ponihevosen selässä tai vanha herra, joka paransi maksaansa ruumiinliikunnolla, tai upseeri, joka koetteli suurta, kömpelöä ratsuhevosta, mutta ei mitään rotueläimiä, ei tallipoikia, ei tervehdyksiä, ei kumarruksia, ei keskustelua — ei mitään, puut vain olivat samat — puut, jotka eivät välitä sukupolvista eikä ihmissuvun rappeutumisesta. Kansanvaltainen Englanti — rikkinäinen, kiireinen, hälisevä, ja näköjään vailla huippua. Ja tuo jokin nirso Soamesin sielussa kapinoi. Ainiaaksi mennyt, tuo arvon ja hienostuksen kiinteä monopoli! Rikkautta kyllä oli — niin, rikkautta! — olihan hän itse rikkaampi mies kuin hänen isänsä konsanaan, mutta tavat, maku, arvo, kaikki oli mennyt, kaikki uponnut yhteen ainoaan epämääräiseen, rumaan, olkapäitäkohauttavaan, paloöljyntuoksuiseen »heihei»-huutoon. Sieltä täältä kurkisti jokin pieni, nujerrettu jäte hienostusta ja säätyarvoa, rikkinäisenä ja hauraana, chetif, olisi Annette sanonut, mutta ei enää koskaan mitään lujaa ja eheää, mihin voisi katsoa. Ja tähän huonojen tapojen ja löyhtyneen moraalin sekasortoon oli hänen viskattava tyttärensä — elämänsä kukkanen! Ja jos nuo työläismiehet pääsevät valtaan — pahin oli vielä tulematta!

Hän tuli kadulle kaariportista, jota — taivaan kiitos — ei enää ollut rumentamassa valonheittäjän tykinharmaa väri. »Parempi olisi, että he näyttäisivät valonheittäjällä omaa tietään», ajatteli hän, »ja valaisisivat kallisarvoista kansanvaltaansa!» Ja hän kulki Piccadillyn klubihuoneistojen ohi. George Forsyte istuisi tietenkin Iseeumin kaari-ikkunassa. Mies oli nyt niin lihava, että pysyi siellä melkein koko päivän, kuin jokin liikkumaton, sardoninen, lystikäs silmä, joka huomioi ihmisten ja asiain rappeutumista. Ja Soames kiirehti, sillä serkun katse teki hänen olonsa aina epämukavaksi. George oli kuuleman mukaan ollut se »Isänmaanystävä», joka keskellä sotaa oli kirjoittanut lehtiin moittien hallitusta hysteeriseksi, se kun oli vähentänyt rotuhevosten kaura-annoksia. Oli, siellä hän oli, kookkaana, mahtavana, siistinä, sileäksiajeltuna, kiiltävänä, tuskin ollenkaan ohentunut tukka epäilemättä tuoksuen parhaalta hiusvedeltä, punainen paperi kädessä. Ei, se mies ei muuttunut! Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään Soames tunsi liivinsä alla eräänlaisen myötätuntoisen sykkeen tuota sardonista sukulaista kohtaan. George — hänen painavuutensa, virheetön jakauksensa, härkämäinen katseensa — oli takeena siitä, että vanha järjestys vielä keksisi joitakin keinoja. Hän näki Georgen liikuttavan punaista paperia ikäänkuin kutsuisi hänet sisään — mies tahtoi varmaan kysyä jotakin omaisuuteensa kuuluvaa seikkaa. Se oli vielä Soamesin hoidossa, sillä siirtyessään lakiasiatoimistossaan vain nimelliseen osuuteen tuona tuskallisena aikana kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin oli eronnut Irenestä, Soames oli melkein huomaamattaan pidättänyt itsellään kaikkien puhtaasti forsytelaisten asiain hoidon.

Soames epäröi pienen hetken, nyökäytti sitten päätään ja meni sisään. Sitten kun hänen lankonsa Montague Dartie oli kuollut Pariisissa tavalla, josta kukaan ei oikein saanut selkoa, luultavasti se varmaankaan ei ollut itsemurha — Iseeum-klubi oli Soamesin mielestä ikäänkuin tuntunut kunniallisemmalta. Hän tiesi myös, että George oli luopunut hurjistelustaan, ja lopullisesti antautunut pöydän iloihin syöden vain parasta, jotta paino pysyisi alhaalla ja omistaen, niinkuin hän sanoi, »pari vanhaa hevoskonia, jotka antavat mielenkiintoa elämääni.» Soames meni siis tapaamaan serkkuaan ikkunapöytään ilman sitä sopimattomuuden tunnetta, johon hän oli täällä tottunut. George ojensi hyvinhoidetun käden.

»En ole nähnyt sinua sodan jälkeen», sanoi hän. »Kuinka vaimosi voi?»

»Kiitos», sanoi Soames kylmästi, »hyvin kyllä.»

Jokin kätketty leikinlasku värähdytti hetkeksi Georgen lihakkaita kasvoja ja tuikki hänen silmistään.

»Tuo belgialainen, Profond», sanoi hän, »on jäsenenä täällä nyt. Hän on kummallinen otus.»

»On totisesti», mutisi Soames. »Mikä oli asiasi minulle?»

»Vanha Timothy, hän voi pakata matkalaukkunsa minä hetkenä tahansa. Kai hän jo on tehnyt testamenttinsa?»

»On.»

»No niin, sinun tai jonkun muun pitäisi käydä katsomassa häntä — hän on vanhan joukon viimeinen, satavuotias, tiedäthän. Sanotaan, että hän on kuin muumio. Mihin aiot panna hänet? Hänen pitäisi oikeuden mukaan saada pyramidi.»

Soames pudisti päätään. »Highgateen, perhehautaan.»

»No niin, vanhat tytöt kai kaipaisivat häntä, jos hän joutuisi muualle. Sanotaan, että hän vielä on huvitettu ruuasta. Hän kestää, saatpa nähdä. Emmekö me saa mitään noista vanhoista Forsyteista? Kymmenen kappaletta, keski-ikä kahdeksankymmentä kahdeksan — olen laskenut. Pitäisihän sen jo vetää vertoja kolmosille.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Soames. »Minun pitää jatkaa matkaani.»

»Sinä epäkohtelias piru», näytti George vastaavan. »On, siinä on kaikki: käy tervehtimässä häntä hänen mausoleumissaan — ukkeli ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Virnistys katosi hänen kasvojensa monilta uurteilta, ja hän lisäsi: »Ettekö te asianajajat ole keksineet mitään keinoa päästä vapaaksi tuosta kirotusta tuloverosta? Se on hitonmoinen isku kiinteille, perityille tuloille. Minulla oli ennen kaksituhatta viisisataa vuodessa, nyt minulla on vaivaiset tuhat viisisataa, ja elinkustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi.»

»Ahaa», mutisi Soames, »kilparata on vaarassa.»

Georgen kasvoilla välähti ivallinen itsepuolustus.

»No niin», sanoi hän, »minut kasvatettiin olemaan tekemättä mitään, ja tässä minä istun ja tulen vanhemmaksi ja köyhemmäksi päivä päivältä. Nuo sosialistit aikovat saada suuria aikaan ennenkuin pääsevät rauhaan. Millä sinä aiot ansaita elatuksesi, kun niin pitkälle joudutaan? Minä aion tehdä kuuden tunnin työpäiviä ja opettaa poliitikkoja ymmärtämään vitsejä. Ota varteen neuvoni, Soames, mene parlamenttiin, varaa itsellesi neljäsataa — ja käytä minua hyväksesi.»

Ja Soamesin lähdettyä hän palasi paikalleen kaari-ikkunan ääreen.

Soames kulki Piccadillya syvissä mietteissä, serkkunsa sanojen kiihdyttämättä. Hän itse oli aina ollut työntekijä ja säästäjä, George taas aina tyhjäntoimittaja ja tuhlari, ja kuitenkin, jos takavarikointi joskus alkaisi, ryöstettäisiin juuri hänet — työntekijä ja säästäjä! Tämä oli kaiken hyveen kieltämistä, kaikkien forsytelaisten periaatteitten mullistamista. Voiko sivistystä rakentaa millekään muille periaatteille? Hän ei uskonut. No niin, hänen taulujaan he eivät ainakaan takavarikoisi, sillä he eivät tietäisi niiden arvoa. Mutta mitä arvoa niillä sitten olisi, jos nuo hullut kerran alkaisivat lypsää pääomaa? Turhaa tavaraa markkinoilla. »Minä en välitä itsestäni», ajatteli hän, »minä voisin elää viidellä sadalla vuodessa enkä edes huomaisi eroa, minun iässäni.» Mutta Fleur! Tämä niin viisaasti sijoitettu omaisuus, nämä niin huolellisesti valitut ja kootut aarteet olivat kaikki tyttöä varten. Ja jos niin kävisi, että hän ei voisi antaa tai jättää niitä tytölle — no niin, silloin ei elämällä olisi mitään tarkoitusta, ja mitä kannatti hänen nytkään mennä katsomaan tuota mieletöntä futuristista roskaa muka nähdäkseen, olisiko sillä mitään tulevaisuutta?

Saavuttuaan Cork Streetin taidesalonkiin hän kuitenkin maksoi shillinkinsä, otti luettelon ja astui sisään. Kymmenkunta ihmistä kierteli salissa. Soames astui eteenpäin ja meni katsomaan jotakin, mikä hänen mielestään näytti lyhtypylväältä, jonka raitiovaunu on törmännyt kallelleen. Se oli asetettu noin kolmen askelen päähän seinästä ja oli luettelossa mainittu nimellä »Juppiter». Hän tutki sitä uteliaana, sillä hän oli hiljattain kohdistanut osan huomiotaan kuvanveistoon. »Jos tuo on Juppiter», ajatteli hän, »minä tahtoisin tietää, minkälainen on Juno.» Ja äkkiä hän näki Junon vastapäätä Juppiteriä. Juno oli hänen silmissään lähinnä kuin kaksivartinen pumppu, joka on keveästi lumen peitossa. Hän katseli Junoa vielä, kun kaksi kiertelijää pysähtyi hänen vasemmalle puolelleen. »Epatant», kuuli hän toisen sanovan.

»Vielä mitä», murisi Soames itsekseen.

Toinen, poikamainen ääni vastasi: »Sinä erehdyt, vanha veikko, hän vetää sinua nenästä. Kun Juppiteriksi ja Junoksi loi hän heidät, sanoi hän: »Minäpä katson kuinka paljon nuo hullut nielevät.» Ja he ovat latkineet kaiken.»

»Sinä nuori veijari», sanoi toinen. »Vospovitch on uudistaja. Etkö näe, että hän on tuonut satiirin kuvanveistoon? Tulevaisuuden veistotaide, musiikki, maalaus, vieläpä arkkitehtuuri, on kääntynyt satiiriin. Sen oli pakko. Ihmiset ovat väsyneet — tunteelta on kumottu pohja.»

»Minä olen kyllä aivan ennallani siinä, että harrastan vielä vähän kauneuttakin. Olen läpäissyt sodan. Teiltä putosi nenäliina, sir.»

Soames näki nenäliinaa pidettävän edessään. Hän otti sen käteensä luonnostaan epäilevänä ja nosti nenälleen. Siinä oli oikea tuoksu — heikon kölninveden — ja hänen alkukirjaimensa. Hieman rauhoittuneena hän katsoi nuorta miestä kasvoihin. Niihin kuului vähän vasikkamaiset korvat, naurava suu, lyhyiksileikatut viikset ja pienet, vilkkaat silmät. Ulkoasu oli tavallista huolitellumpi.

»Kiitos», sanoi hän ja lisäsi hieman ärtyneenä: »Hauska kuulla, että annatte arvoa kauneudelle, se on harvinaista meidän päivinämme.»

»Minä jumaloin kauneutta», sanoi nuori mies, »mutta te ja minä olemme vanhan kaartin viimeiset, Sir.»

Soames hymyili.

»Jos todella välitätte tauluista», sanoi hän, »tässä on korttini. Voin näyttää teille muutamia oikein kauniita jonakin sunnuntaina, jos satutte olemaan joella ja haluatte tulla katsomaan.»

»Hirveän ystävällistä, sir. Minä tulen kuin lintu. Nimeni on Mont, Michael Mont.» Ja hän otti hatun päästään.

Soames, joka jo katui äkillistä tekoaan, kohotti hattuaan keveästi vastaukseksi katsoen halveksuen nuoren miehen seuralaiseen, jolla oli punainen kravatti, kauheat kierretyt viikset ja ylimielinen ilme — ikäänkuin hän olisi runoilija!

Tämä oli ensimmäinen varomattomuus, jonka hän oli tehnyt niin pitkään aikaan, että hänen piti istuutua seinässä olevaan syvennykseen. Mikä oli saanut hänet antamaan korttinsa satunnaiselle nuorelle miehelle, joka kulki tuollaisen otuksen seurassa? Ja Fleur, joka aina oli hänen ajatustensa taka-alalla, astui esiin kuin jokin satuolento kellosta, kun se lyö tuntinsa. Irtoseinällä, joka oli syvennyksen edessä, riippui suuri taulu, jossa oli hyvin monta nelikulmaista tomaatinväristä maalimöykkyä eikä mitään muuta, mikäli Soames paikaltaan saattoi nähdä. Hän katsoi luetteloon: »N:o 32 — »Tulevaisuuden kaupunki» — Paul Post.» »Tuo kai on myös satiirinen», ajatteli hän. »Kylläpä!» Mutta hänen toinen ajatuksensa oli varovaisempi. Ei sopinut tuomita liian nopeasti. Olihan Monet'llakin ollut noita sekavia, raitaisia luomuksia, jotka olivat osoittautuneet sellaisiksi mestariteoksiksi, ja entä sitten täplämaalaus ja Gauguin. No niin, olihan myöhäis-impressionisminkin jälkeen ollut yksi tai kaksi maalaria, joille ei sopinut nyrpistää nenäänsä. Kolmekymmentä kahdeksan vuotta kestäneen tuntijakautensa aikana hän oli itse asiassa todennut niin monta »liikettä», nähnyt maun ja tekniikan vuorovesien nousevan ja laskevan niin monta kertaa, että itse asiassa ei tuosta kaikesta ollut mitään sanottavaa, paitsi että rahaa voi tehdä jokaisesta muodin vaihtelusta. Voihan tässäkin aivan hyvin olla tapaus, jolloin ensimmäinen vaisto oli tukahdutettava, markkinain menettämisen uhalla. Hän nousi ja meni taulun eteen koettaen hartaasti katsella sitä toisten ihmisten silmin. Tomaattimöykkyjen yläpuolella oli jotakin, jota hän luuli auringonlaskuksi, kunnes jokin ohikulkija sanoi: »Hän on maalannut lentokoneet suurenmoisesti, eikö totta?» Tomaattien alapuolella oli valkoinen nauha, jossa oli mustia poikkijuovia. Näille hän ei saanut mitään merkitystä, kunnes joku toinen tuli viereen ja sanoi: »Kuinka paljon ilmettä hän saakaan etualaan!» Ilmettä? Mitä ilmettä? Soames palasi istuimelleen. Taulu oli »mainio», niinkuin hänen isänsä olisi sanonut, eikä hän olisi maksanut siitä rahtuistakaan. Ilmettä! Ah, niin, ekspressionistejahan kaikki nyt olivat mannermaalla, oli hän kuullut. Se oli siis tulossa tännekin, vai kuinka? Hän muisti ensimmäisen influenssa-aallon 1887 tai 8 — sanottiin, että se oli saanut alkunsa Kiinasta. Mistähän tämä — tämä ekspressionismi — oli saanut alkunsa. Sairautta se ainakin oli!

Hän oli huomannut erään naisen ja nuorukaisen, jotka seisoivat hänen ja »Tulevaisuuden kaupungin» välissä. He seisoivat selkä päin häneen, mutta hyvin äkkiä Soames pani luettelon kasvojensa eteen, veti hatun alemmaksi ja kurkisti raosta. Tuosta selästä ei voinut erehtyä, se oli yhtä hieno kuin konsanaan, vaikka tukka sen yläpuolella oli harmaantunut. Irene! Hänen eronnut vaimonsa — Irene! Ja tuo oli epäilemättä hänen poikansa — tuon miehen Jolyon Forsyten poika — heidän poikansa, kuusi kuukautta vanhempi kuin hänen oma tyttärensä! Ja hautoen mielessään avioeroajan katkeruutta hän nousi lähteäkseen näkyvistä, mutta istahti nopeasti takaisin. Irene oli kääntänyt päänsä puhuakseen pojalleen, hänen profiilinsa oli vielä niin nuorekas, että harmaa tukka sen yläpuolella näytti kuin puuteroidulta, ikäänkuin hän olisi pukeutunut naamiaisiin, ja hänen huulensa hymyilivät niinkuin Soames, niiden ensimmäinen omistaja, ei ollut koskaan nähnyt niiden hymyilevän. Hän myönsi vastahakoisesti, että Irene oli vielä kaunis, ja vartaloltaan melkein yhtä nuori kuin konsanaan. Ja kuinka tuo poika vastasi hänen hymyilyynsä! Liikutus pusersi Soamesin sydäntä. Näky loukkasi hänen oikeudentuntoaan. Hän kadehti Ireneltä tuon pojan hymyilyä — se oli enemmän kuin mitä hän sai Fleuriltä, se oli ansaitsematonta. Heidän poikansa olisi voinut olla hänen poikansa, Fleur olisi voinut olla Irenen tytär, jos Irene olisi pysynyt oikealla tiellä! Hän pani luettelon alemmaksi. Jos Irene näkisi hänet, olisi se sitä parempi vain! Tällainen muistutus hänen käyttäytymisestään tuon pojan aikana, joka luultavasti ei tietänyt mitään, olisi vain kohtalon sormen terveellinen hipaisu, tuon sormen, joka varmaan ennemmin tai myöhemmin tavoittaisi hänet! Sitten, aavistaen, että tuollainen ajatus oli eriskummallinen hänen ikäiselleen Forsytelle Soames otti esiin kellonsa. Yli neljän jo! Fleur myöhästyi. Hän oli mennyt serkkunsa Imogen Cardiganin luo, ja siellä hänen piti viipyä polttamassa savukkeita ja juttelemassa ja sen semmoista. Hän kuuli pojan nauravan ja sanovan innokkaasti: »Ei, mutta kuules, äiti, eikö tämän tekijä ole June tädin siipirikkoja?»

»Paul Post — minä luulen, kultaseni.»

Sana hieman järkytti Soamesia, hän ei ollut koskaan ennen kuullut Irenen käyttävän sitä. Ja sitten Irene näki hänet. Soamesin silmien ilme mahtoi olla sukua George Forsyten sardonisuudelle, sillä Irenen hansikoitu käsi kokosi hameenhelmat, hänen kulmakarvansa nousivat, kasvot näyttivät kivettyvän. Hän lähti pois.

»Varoittava esimerkki», sanoi poika ja tarttui hänen käsivarteensa taas.

Soames tuijotti heidän jälkeensä. Poika oli kaunis, Forsytein leuka, silmät syvän harmaat ja syvällä päässä, mutta hänessä oli jotakin aurinkoista, ikäänkuin lasillinen vanhaa sherryä olisi kaadettu hänen ylleen — se johtui ehkä hymystä, tai tukasta. Parempi kuin mitä he olisivat ansainneet, nuo kaksi! He siirtyivät hänen näkyvistään toiseen huoneeseen, ja Soames jäi katselemaan Tulevaisuuden kaupunkia, mutta ei nähnyt sitä. Pieni hymy kaarsi hänen huuliaan. Hän halveksui omien tunteittensa kiihkeyttä näin monen vuoden jälkeen. Haamuja! Ja kuitenkin, kun ihminen tuli vanhaksi — jäikö jäljelle muuta kuin haamuja? Jäi, olihan Fleur! Hän kiinnitti katseensa sisäänkäytävään. Fleur oli tulossa, mutta antaisi tietysti hänen odottaa! Ja äkkiä hän huomasi ihmisolennon, joka oli kuin tuulen henkäys — lyhyen, hennon olennon, joka oli puettu merenvihreään päällysmekkoon, metallinen vyö uumalla, verkko kokoamassa vallatonta, kullanpunaista tukkaa, jossa kaikkialla näkyi harmaita suortuvia. Hän puhutteli ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan salonkia, ja jokin tuttu pysäytti Soamesin katseen — tuon olennon silmissä, leuassa, tukassa, mielenlaadussa — jokin, joka muistutti laihaa mäyräkoiraa juuri ennenkuin se käy aterialleen. Varmasti June Forsyte! Hänen serkkunsa June — ja tulossa suoraa päätä hänen piilopaikkaansa kohti! Hän istahti Soamesin viereen syvissä mietteissä, otti muistikirjan ja merkitsi siihen jotakin lyijykynällä. Soames istui liikkumattomana. Viheliäinen juttu tuo sukulaisuus! »Harmillista», hän kuuli Junen mutisevan, sitten ikäänkuin aavistaen kuuntelevan vieraan läsnäolon hän katsoi Soamesiin. Pahin oli tapahtunut.

»Soames!»

Soames käänsi päätään hyvin vähän.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi Soames. »En ole nähnyt sinua kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Et. Mikä toi sinut tänne?»

»Syntini», vastasi Soames. »Tällaista roskaa!»

»Roskaa? Oi niin — tietysti, sen vuoro ei ole vielä tullut.» »Eikä tulekaan», sanoi Soames, »se on ja pysyy pelkkänä ajanhukkana.»

»Niinpä tietysti.»

»Mistä tiedät?»

»Tämä on minun salonkini.»

Soames nyrpisti nenäänsä pelkästä hämmästyksestä.

»Sinun? Mikä maailmassa saa sinut panemaan toimeen tällaisen näyttelyn?»

»Minä en käsittele taidetta pelkkänä kauppatavarana.»

Soames osoitti Tulevaisuuden kaupunkia. »Katso tuotakin! Kuka voi asua tuollaisessa kaupungissa ja kuka voi pitää sitä seinällään?»

June katsoi taulua hetkisen. »Se on näky», sanoi hän.

»Hittoa kanssa!»

Tuli hiljaisuus, sitten June nousi. »Hullunkurisen näköinen otus», ajatteli Soames.

»No niin», sanoi hän, »tulet tapaamaan täällä nuoren velipuolesi ja erään naisen, jonka minä aikoinani tunsin. Jos seuraat neuvoani, suljet tämän näyttelyn.»

June katsoi häneen. »Oi, sinä Forsyte!» sanoi hän ja lähti liikkeelle. Hänen keveässä, hetkellisessä olemuksessaan, joka niin äkkiä lehahti näkyvistä, oli jotakin vaarallisen päättäväistä. Forsyte! Tietysti Soames oli Forsyte! Ja niin oli Junekin! Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin June pelkkänä tyttösenä oli tuonut Philip Bosinneyn tuhoamaan hänen elämänsä, ei hän ollut voinut oikein sulattaa Junea — eikä sulattaisi koskaan! Ja siinä June nyt oli, naimattomana vielä tänä päivänä, taidesalongin omistajana!... Ja äkkiä Soamesin mieleen tuli, kuinka vähän hän tätä nykyä tiesi omasta perheestään. Vanhat tädit Timothyn talossa olivat kuolleet jo monta vuotta sitten, ei ollut enää mitään paikkaa, mistä uutisia välitettiin. Mitä he kaikki olivat tehneet sota-aikana? Nuoren Rogerin poika oli haavoittunut, St. John Haymanin toinen poika kaatunut, nuoren Nicholasin vanhin poika saanut O.B.E.-merkin, vai mikä se nyt oli. Kaikki olivat kai jollakin tavoin olleet mukana. Tuo Jolyonin ja Irenen poika oli arvatenkin ollut liian nuori, hänen oma sukupolvensa tietenkin liian vanhaa, vaikka Giles Hayman olikin kuljettanut Punaisen Ristin autoa ja Jesse Hayman ollut erikoispoliisina nuo »Dromiot» olivat aina kuuluneet urheilevaan tyyppiin! Mitä häneen itseensä tulee, hän oli varustanut ambulanssiauton, lukenut lehtiä kunnes oli melkein kipeä, kestänyt paljon jännitystä, ollut ostamatta vaatteita, vähentynyt seitsemän kiloa painossa — mitä enempää hän olisi iällään voinut tehdä? Oikeastaan, kun hän ajatteli asiaa, tuntui hänestä, että hän ja hänen perheensä olivat ottaneet tämän sodan aivan toisin kuin aikoinaan tuon buurilaisjutun, jonka kuitenkin oli luultu verottavan kaikkia valtakunnan varoja. Tuossa vanhassa sodassa tosin hänen sisarensapoika Val Dartie oli haavoittunut, tuon miehen Jolyon Forsyten ensimmäinen poika oli kuollut lavantautiin, »dromiot» olivat olleet ratsuväessä ja June hoitajattarena, mutta kaikki tuo oli vain jonkinlaista esimakua, kun taas tässä sodassa jokainen oli »kantanut kortensa», mikäli hän voi käsittää, itsestään selvänä asiana. Se näytti osoittavan, että jokin oli kasvanut — tai ehkä jokin muu rappeutunut. Olivatko Forsytet tulleet vähemmän yksilöllisiksi, tai enemmän valtakunnallisiksi, tai vähemmän paikkakunnallisiksi? Vai oliko syynä vain se, että saksalaisia vihattiin? Miksi ei Fleur tullut, niin että hän voisi lähteä pois? Hän näki noiden kolmen yhdessä palaavan toisesta huoneesta ja poistuvan irtoseinän toista puolta. Poika seisoi nyt Junon edessä. Ja äkkiä, Junon toisella puolella, Soames näki — tyttärensä, jonka kulmakarvat olivat korkealla niinkuin sopikin. Hän saattoi nähdä tytön vilkuilevan poikaan ja pojan katsovan taaksensa häneen. Sitten Irene pisti kätensä pojan käsivarren alle ja veti hänet pois. Soames näki pojan vilkaisevan taakseen ja Fleurin katsovan heidän jälkeensä, kun he kaikki kolme lähtivät pois.

Muuan hilpeä ääni sanoi: »Vähän raskaasti sulavaa, eikö totta?»

Nuori mies, joka oli ojentanut hänelle pudonneen nenäliinan, kulki taas ohi. Soames nyökäytti päätään.

»Minä en tiedä, mihin olemme menossa.»

»Oi! Aivan niin, sir, eivät he itsekään tiedä.»

Fleurin ääni sanoi: »Halloo, isä! Sielläkö sinä olet!» aivan kuin hänen olisi pitänyt odottaa isää.

Nuori mies sieppasi hatun päästään ja jatkoi kulkuaan.

»No niin», sanoi Soames katsellen Fleuriä kiireestä kantapäähän, »sinä olet täsmällinen nuori nainen!»

Tämä hänen elämänsä kallein aarre oli keskikokoinen ja keskivärinen, hänellä oli lyhyt, tummanruskea tukka, ruskeat silmät olivat kaukana toisistaan ja silmänvalkuaiset niin kirkkaat, että ne välähtelivät silmien liikehtiessä, ja levossaan silmät kuitenkin näyttivät melkein uneksivilta hyvin vaikeitten mustaripsisten luomien alla, jotka verhosivat niitä ikäänkuin odottavina. Tytöllä oli viehättävä profiili, eikä mikään hänen kasvoissaan muistuttanut isää, paitsi päättäväinen leuka. Tietäen ilmeensä pehmenevän, kun katsoi tytärtään, Soames rypisti kulmiaan säilyttääkseen Forsyteille ominaisen tunteettomuutensa. Hän tiesi, että tyttö oli liiankin valmis käyttämään hyväkseen hänen heikkouttaan.

Fleur pisti kätensä hänen käsivartensa alle ja sanoi:

»Kuka tuo oli?»

»Hän nosti lattialta nenäliinani. Me puhelimme tauluista.»

»Et kai aio ostaa tuota, isä?»

»En», sanoi Soames vihaisena, »enkä tuota Junoa, jota sinä katselit.»

Fleur veti häntä käsivarresta. »Oi, lähdetään pois! Tämä on kaamea näyttely.»

Ovessa he kohtasivat tuon Mont-nimisen nuoren miehen ja hänen seuralaisensa. Mutta Soames oli taas ripustanut kyltikseen »Pääsy kielletty sakon uhalla» ja tuskin vastasi nuoren miehen tervehdykseen.

»No niin», sanoi hän kadulla, »keitä tapasit Imogenin luona?»

»Winifred tädin ja tuon Monsieur Profondin.»

»Ohoh!» mutisi Soames. »Tuon miehen! Mitä tätisi näkee hänessä?»

»Minä en tiedä. Hän näyttää aika »syvältä» — äiti sanoo pitävänsä hänestä.»

Soames ähkyi.

»Val serkku ja hänen vaimonsa olivat siellä myös.»

»Mitä!» sanoi Soames. »Minä luulin, että he olivat lähteneet takaisin etelä-Afrikkaan.»

»Ei toki! He ovat myyneet farminsa. Val serkku aikoo ruveta kasvattamaan rotuhevosia Sussexissa. He ovat ostaneet kauniin vanhan herraskartanon ja kutsuivat minuakin luokseen.»

Soames yskäisi, uutiset olivat hänelle epämieluisia. »Minkälainen hänen vaimonsa nyt on?»

»Hyvin hiljainen, mutta minusta oikein miellyttävä.»

Soames yskäisi taas. »Hän on aika lurjus, tuo serkkusi Val.» »Ei toki, isä, he ovat kauhean herttaisia. Minä lupasin tulla — lauantaista keskiviikkoon olen siellä.»

»Kasvattaa rotuhevosia!» sanoi Soames. Se oli tarpeeksi pahaa, mutta ei riittänyt syyksi hänen vastenmielisyydelleen. Miksi hitossa hänen sisarenpoikansa ei ollut voinut pysyä etelä-Afrikassa? Hänen oma avioeronsa oli ollut kyllin paha juttu ilmankin, että hänen sisarenpoikansa meni naimisiin kanssavastaajan tyttären kanssa, joka oli sisarpuoli Junelle ja tuolle pojalle, jota Fleur oli juuri vilkuillut pumpunvarren alitse. Jollei hän, Soames, pitänyt varaansa, tulisi Fleur tietämään koko tuon vanhan onnettomuuden! Epämiellyttävä juttu! He ahdistivat häntä tänä iltapäivänä kuin mehiläisparvi!

»Minä en pidä siitä!» sanoi hän.

»Minä tahdon nähdä rotuhevosia», sanoi Fleur, »ja he ovat luvanneet, että minä saan ratsastaa. Val serkku ei voi kävellä pitkiä matkoja, tiedäthän, mutta hän ratsastaa täydellisen hyvin. Hän antaa minulle ravinäytöksen.»

»Ravikilpailuja!» sanoi Soames. »Vahinko, ettei sota ottanut sitä heidän päästään. Hän tulee isäänsä, pelkään.»

»Minä en tiedä mitään hänen isästään.»

»Et», sanoi Soames vihaisena. »Hän harrasti hevosia ja taittoi niskansa Pariisissa, kulkiessaan portaita alas. Hyvä, että tätisi pääsi hänestä.» Hän rypisti kulmiaan muistellen noilla portailla suoritettua kuulustelua, jossa hän oli ollut läsnä, koska Montague Dartie ei itse voinut olla — aivan tavalliset portaat talossa, jossa he olivat pelanneet baccaratia. Eivät voitot olleet menneet lankomiehen päähän eikä liioin tapa, jolla hän oli juhlinut niitä. Ranskalainen oikeudenkäynti oli ollut hyvin hataraa, hänellä oli ollut siitä paljon ikävyyksiä.

Fleurin ääni keskeytti hänen ajatuksensa. »Kas! Tuossa ovat nuo ihmiset, jotka olivat taidesalongissa kanssamme.»

»Mitkä ihmiset?» mutisi Soames, joka tiesi täysin hyvin.

»Tuo nainen on kaunis.»

»Tule tähän konditoriaan», sanoi Soames äkisti, tiukensi otteensa hänen käsivarrestaan ja kääntyi pieneen kahvilaan. Se oli — hänen teokseen — aivan tavatonta, ja Soames kysyi melkein levottomana: »Mitä haluat?»

»Oi, en mitään. Minä sain cocktailin ja kauhean vahvan lounaan.»

»Meidän täytyy ottaa jotakin nyt kun kerran olemme täällä», mutisi Soames pitäen yhä kiinni hänen käsivarrestaan.

»Kaksi teetä», sanoi hän, »ja kaksi tuollaista pähkinäleivosta.»

Mutta tuskin oli hänen ruumiinsa istahtanut, kun hänen sielunsa hypähti pystyyn. Nuo kolme — nuo kolme tulivat sisään! Hän kuuli Irenen sanovan jotakin pojalleen ja tämän vastaavan:

»Ei toki, äiti, paikkahan on vallan hyvä. Nämähän ovat minun kutsuni.» Ja nuo kolme istuutuivat.

Tuona elämänsä tukalimpana hetkenä, joka oli tulvillaan haamuja ja varjoja hänen menneisyydestään, noiden kahden ainoan naisen läheisyydessä, joita hän elämässään oli rakastanut — eronneen vaimonsa ja tyttärensä, joka oli Irenen seuraajan tytär — Soames ei niin paljon pelännyt heitä kuin serkkuaan Junea. June saattaisi panna toimeen kohtauksen — esittää nuo kaksi lasta toisilleen — hän kykenisi mihin vain. Soames puraisi pähkinäleivostaan liian nopeasti, ja se mureni hänen lautaselleen. Tarttuessaan siihen sormin hän vilkaisi Fleuriin. Tämä söi leivostaan uneksien, mutta hänen katseensa oli suunnattu poikaan. Forsyte Soamesissa sanoi: »Ajattele, tunne, ja olet mennyttä!» Ja hän hieroi sormeaan toivottomana. Sormus! Oliko Jolyonilla sormus? Käyttikö tuo nainen sormusta? Oli ollut aika, jolloin Soames oli nähnyt hänen sormensa tyhjinä! Tämä oli sentään jotakin, jota häneltä ei koskaan voitu riistää. Ja Irene tiesi sen, vaikka istuikin siinä niin tyvenenä ja hillittynä kuin ei koskaan olisi ollut Soamesin vaimo. Kirpeä huumori sai hänen Forsyte-verensä liikehtimään, erikoislaatuinen tuska, joka vain hiuskarvan verran erosi mielihyvästä. Jospa vain Junen ääni ei äkkiä alkaisi surista hänen korvissaan. Poika puhui nyt.

»Tietysti on kauhean hyvä, että rohkaiset heitä, June täti» — sanoiko hän siis sisarpuoltaan tädiksi? — no niin, June oli totta tosiaankin jo yli viidenkymmenen! — »mutta roskaa se sentään on kaikki tyyni!» Soames vilkaisi heihin. Irenen säikähtynyt katse viipyi valppaana pojassa. Hän — hän osasi kyllä kiintyä — oli kiintynyt Bosinneyhin ja tämän pojan isään ja tähän poikaan! Soames kosketti Fleurin käsivartta ja sanoi:

»Joko olet saanut tarpeeksesi?»

»Saanko vielä yhden leivoksen, isä kiltti.»

Fleur tulisi kipeäksi! Soames meni myymäpöydän eteen maksamaan. Palatessaan hän näki Fleurin seisovan ovella, kädessään nenäliina, jonka tuo poika oli ilmeisesti juuri ojentanut hänelle.

»F.F.», hän kuuli Fleurin sanovan. »Fleur Forsyte — kyllä se on minun. Paljon kiitoksia.»

Hyvä Jumala! Tyttöhän oli oppinut kepposen siitä, mitä isä oli kertonut hänelle taidesalongissa — senkin apina!

»Forsyte? Mitä — sehän on minunkin nimeni. Ehkä olemme serkut.»

»Tosiaanko! Varmasti olemme serkut. Eihän ole muita sennimisiä. Minä asun Mapledurhamissa, missä te asutte?»

»Robin Hilissä.»

Kysymykset ja vastaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, että kaikki oli ohi ennenkuin hän oli ehtinyt edes sormeaan nostaa. Hän näki Irenen ällistyneen ilmeen, pudisti päätään tuskin huomattavasti ja tarttui Fleurin käsivarteen.

»Tule jo», sanoi hän.

Fleur ei liikahtanut.

»Kuulitko, isä? Eikö se ole omituista — meillä on sama nimi. Olemmeko serkut?»

»Kuinka niin?» sanoi Soames. »Forsyte? Ehkä kaukaista sukua.»

»Nimeni on Jolyon, sir. Lyhyemmin Jon.»

»Oh! Ah!» sanoi Soames. »Niin kyllä. Kaukaista sukua. Kuinka voitte? Hyvin ystävällistä. Hyvästi.»

Soames lähti.

»Suuret kiitokset», sanoi Fleur. »Au revoir!»

»Au revoir!» kuuli hän pojan vastaavan.

2. KAUNIS FLEUR FORSYTE

Tullessaan konditoriasta kadulle Soames olisi ensi hetkessä tahtonut keventää hermojaan sanomalla tyttärelleen: »Kuka nyt sillä tavoin pudottaa nenäliinansa!» mihin Fleur olisi hyvin voinut vastata: »Minä seurasin vain sinun esimerkkiäsi!» Hänen toinen ajatuksensa oli siis antaa nukkuvien koirain maata rauhassa. Mutta Fleur varmaan tekisi kysymyksiä. Hän loi syrjäsilmäyksen tyttäreensä ja huomasi, että tämä loi häneen samanlaisen. Fleur sanoi pehmeästi:

»Miksi et pidä noista sukulaisista, isä?»

Soames kohotti suupieltään.

»Miksi ajattelet sellaista?»

»Cela se voit.»

»Se näkee itsensä!» Oli siinäkin sanantapa.

Vaikka olikin jo kaksikymmentä vuotta ollut naimisissa ranskalaisen naisen kanssa Soames vieläkään ei ollut juuri suopea hänen kielelleen. Se oli sellaista teatteria ja liittyi hänen mielessään kotoisen ivan kaikkiin hienouksiin.

»Kuinka niin?»

»Sinun täytyi tuntea heidät, etkä ollut tietääksesi. Minä näin heidän katsovan sinua.»

»Poikaa minä en ole nähnyt elämässäni», vastasi Soames täysin totuudenmukaisesti.

»Et, mutta sinä olet nähnyt nuo toiset, kultaseni.»

Soames katsoi häneen uudestaan. Mitä hän oli voinut saada selville? Olivatko Winifred täti tai Imogen tai Val Dartie ja hänen vaimonsa puhuneet jotakin? Pieninkin henkäys tuosta vanhasta skandaalijutusta oli huolellisesti salattu Fleuriltä kotona, ja Winifredille oli monet kerrat sanottu, että Soames ei mistään hinnasta tahtonut vähimmänkään kuiskauksen tulevan hänen ulottuvilleen. Mikäli Fleurin piti tietää, ei isä ollut koskaan aikaisemmin ollut naimisissa. Mutta tytön tummat silmät, joitten etelämainen välke ja kirkkaus usein melkein peloitti häntä, kohtasivat hänen katseensa täysin viattomina.

»No niin», sanoi Soames, »isoisälläsi ja hänen veljellään oli riitaa keskenään. Perheet eivät tunne toisiaan.»

»Kuinka romanttista!»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?» ajatteli Soames. Sana oli hänen korvissaan outo ja vaarallinen — aivan kuin hän olisi sanonut: »Kuinka hauskaa!»

»Ja he aikovat edelleen olla tuntematta toisiaan», lisäsi hän, mutta katui paikalla noiden sanojen sisältämää haastetta. Fleur hymyili. Tänä aikana, jolloin nuoret ihmiset pitivät kunnia-asianaan kulkea omia teitään ja olla kiinnittämättä mitään huomiota säädyllisiin ennakkoluuloihin, Soames oli sanonut juuri sen, joka eniten yllyttäisi Fleurin itsepäisyyttä. Sitten hän muisti ilmeen Irenen kasvoilla ja hengitti taas.

»Minkälainen riita?» hän kuuli Fleurin sanovan.

»Se koski erästä taloa. Se on vanha juttu sinulle. Isoisäsi kuoli samana päivänä, jolloin sinä synnyit. Hän oli yhdeksänkymmenen.»

»Yhdeksänkymmenen? Onko paljon muita Forsyteja kuin Punaisessa Kirjassa mainitut?»

»Minä en tiedä», sanoi Soames. »He ovat nyt kaikki hajallaan. Vanhukset ovat kuolleet, paitsi Timothy.»

Fleur taputti käsiään.

»Timothy? Eikö se ole herkullista?»

»Ei vähääkään», sanoi Soames. Häntä loukkasi ajatus, että Fleurin mielestä »Timothy» oli herkullinen se oli jonkinlainen solvaus hänen suvulleen. Tämä uusi sukupolvi pilkkasi kaikkea lujaa ja sitkeätä. »Käy tervehtimässä ukkelia. Hän ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Ah! Jos Timothy voisi nähdä veljen- ja sisarenlastensa lasten levottoman Englannin, hän varmaan saisi puhumisen lahjan. Ja vaistomaisesti hän vilkaisi Iseeumin ikkunaan. Aivan oikein — siellä George vielä istui, sama punainen paperi kädessään.

»Missä Robin Hill on, isä?»

Robin Hill! Robin Hill, johon koko tuo murhenäytelmä oli keskittynyt! Miksi Fleur tahtoi tietää?

»Surreyssä», mutisi hän, »ei kaukana Richmondista. Kuinka niin?»

»Onko talo siellä?»

»Mikä talo?»

»Se talo, josta he riitelivät.»

»On. Mutta mitä tuolla kaikella on tekemistä sinun kanssasi? Lähdemme kotiin huomenna — sinun on parempi ajatella pukujasi.»

»Siunatkoon! Kyllä niitä jo on ajateltu. Sukuriita? Sehän on kuin Raamatussa tai Mark Twainin kirjoissa — kauhean jännittävää. Mikä oli sinun osuutesi sukuriidassa, isä.»

»Älä sinä siitä välitä.»

»Mutta jos minun kerran pitää jatkaa riitaa?»

»Kuka on sanonut, että sinun pitää jatkaa riitaa?»

»Sinä, kultaseni.»

»Minä? Minähän sanoin, ettei sinulla ole mitään tekemistä sen kanssa.»

»Juuri niinhän minäkin ajattelen, niin että kaikki on siis hyvin.»

Hän oli liian terävä isän makuun, fine, niinkuin Annette väliin sanoi hänestä. Paras koettaa ohjata hänen huomionsa muualle.

»Täällä kaupassa on kappale vaaleanpunaista pitsiä, josta ajattelin sinun pitävän», sanoi hän ja pysähtyi erään myymälän eteen.

Kun hän oli maksanut ja he jatkoivat matkaansa, Fleur sanoi:

»Eikö sinusta tuon pojan äiti ole kaunein senikäinen nainen, mitä koskaan olet nähnyt?»

Soames värisi. Kuinka vaarallisesti tuo tyttö iski asiaan!

»En minä luule huomanneeni häntä.»

»Rakas, minä näin sinun silmäkulmasi.»

»Sinä näet kaiken — ja vielä paljon enemmän, niin minusta tuntuu.»

»Minkälainen hänen miehensä on? Hänen täytyy olla serkkusi, koska isänne olivat veljiä.»

»Kuollut, mikäli minä tiedän», vastasi Soames äkillisen kiivaasti. »Minä en ole nähnyt häntä kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Mikä hän oli?»

»Maalari.»

»Sepä hauskaa.»

Sanat: »Jos tahdot olla minulle mieliksi, karkoitat nuo ihmiset päästäsi», pyöri Soamesin kielellä, mutta hän pysähdytti ne siihen — hän ei saanut antaa Fleurin nähdä tunteitaan.

»Hän loukkasi minua kerran», sanoi Soames.

Fleurin nopeat silmät viipyivät hänen kasvoillaan.

»Minä ymmärrän! Sinä et kostanut, ja se kirvelee. Isä parka! Anna minun yrittää!»

Tämä oli tosiaankin kuin makaamista pimeydessä, moskiittihyttysen suristessa kasvojen yläpuolella. Tällainen itsepintaisuus Fleurissä oli uutta Soamesille, ja hotelliin tultua hän sanoi vihaisesti:

»Minä tein parhaani. Ja se riittäköön näistä ihmisistä. Minä menen syömään päivällistä.»

»Minä istun tässä.»

Soames loi katseen tuolissa lojuvaan Fleuriin — yrmeän, mutta samalla ihailevan katseen ja meni hissiin, joka vei hänet neljänteen kerrokseen, missä heidän huoneensa olivat. Hän seisoi oleskeluhuoneen ikkunan ääressä, josta oli näköala Hyde Parkiin, ja rummutti ruutua sormillaan. Hänen tunteensa olivat sekavat, ärtyiset, häiriytyneet. Vanhassa haavassa, jonka aika ja uudet harrastukset jo olivat arpeuttaneet, tuntui kipua, johon yhtyi harmistumista ja levottomuutta sekä pientä ruumiillista häiriötä siinä kohdassa, mihin tuo pähkinätorttu ei ollut oikein sopinut. Olikohan Annette sisällä? Eipä siltä, että hänestä olisi apua tällaisissa vaikeuksissa. Aina kun Annette oli kysynyt jotakin hänen ensimmäisestä avioliitostaan, Soames oli sulkeutunut kuoreensa. Annette ei tietänyt siitä mitään, paitsi että se oli ollut Soamesin elämän suuri intohimo ja että avioliitto hänen kanssaan oli vain kotoinen hätävara. Hän oli aina kantanut salaista kaunaa tämän johdosta ja suhtautunut avioliittoonsa kuin liikeasiaan. Soames kuunteli. Oven takaa kuului ääntä — naisen liikkeitten epämääräistä kahinaa. Annette oli kotona. Soames koputti.

»Kuka?»

»Minä», sanoi Soames.

Annette muutti pukua ja oli vielä puolipukimissa, seisoen peilin edessä häikäisevänä. Oli jotakin upeata hänen käsivarsissaan, olkapäissään, hiuksissaan, jotka olivat tummentuneet siitä ajasta, jolloin Soames oppi tuntemaan hänet, hänen kaulansa kaarroksessa, pukunsa kiiltävässä silkissä, tummaripsisissä, siniharmaissa silmissään — hän oli tosiaan nelikymmenvuotiaana yhtä kaunis kuin konsanaan. Kaunis omistettava, oivallinen perheenemäntä, järkevä ja kylläkin hellä äiti. Jospa hän vain ei aina olisi ollut niin peittelemättömän kyynillinen heidän keskinäisessä suhteessaan! Soames, joka itse teossa ei ollut sen kiintyneempi vaimoonsa kuin tämä häneen, kärsi johonkin englantilaiseen tapaan siitä, että vaimo ei koskaan ollut verhonnut heidän yhteiselämäänsä ohuimmallakaan tunteen verholla. Kuten useimmat hänen maansa miehet ja naiset hän oli sitä mieltä, että avioliiton piti perustua keskinäiseen rakkauteen, mutta että jos jostakin avioliitosta rakkaus oli kadonnut tai jos huomattiin, että sitä ei ollut siinä koskaan ollut kaan — niin että avioliitto ilmeisesti ei perustunut rakkauteen — ei sitä saanut myöntää! Avioliitto oli olemassa ja rakkautta ei ollut — mutta kun kerran olit siinä, oli pysyttäväkin siinä! Sillä tavoin ei tarvinnut luopua katsantokannastaan eikä takertua kyynillisyyteen, realismiin eikä moraalittomuuteen niinkuin ranskalaiset. Sitäpaitsi se oli välttämätöntä omaisuuden etujen kannalta. Soames tiesi että Annette tiesi heidän molempien tietävän, että rakkautta ei heidän välillään ollut, mutta hän odotti vieläkin, että Annette ei sanoissaan eikä käytöksessään ilmaisisi sellaista asiaa eikä koskaan voinut oikein ymmärtää, mitä Annette tarkoitti puhuessaan englantilaisesta tekopyhyydestä. Hän sanoi:

»Keitä olet kutsunut ensi viikoksi?»

Annette jatkoi huultensa hienoa hivelemistä voiteella — Soames aina toivoi, ettei hän olisi tehnyt sitä.

»Sisaresi Winifredin ja Car-r-diganit —» Annette otti pienen mustan puikon — »ja Prosper Profondin.»

»Tuon belgialaisenko? Miksi hänet?»

Annette käänsi kaulaansa laiskasti, kosketti toista silmäkulmaansa ja sanoi:

»Hän huvittaa Winifrediä.»

»Minä tahtoisin jonkun, joka huvittaisi Fleuriä, hän on niin rauhaton.»

»R-rauhaton?» toisti Annette. »Nytkö sinä sen ensi kerran huomaat, ystäväni? Hän on syntynyt r-rauhattomaksi, niinkuin sinä sanot.»

Eikö hän koskaan pääsisi tuosta teennäisestä pariisilaisesta r:stään?

Soames kosketti pukua, jonka Annette oli ottanut yltään, ja kysyi:

»Mitä olet tehnyt?»

Annette katsoi peilikuvaansa. Hänen vastamaalatut huulensa hymyilivät aika täyteläisinä, aika ivallisina.

»Huvitellut», sanoi hän.

»Ohoo», vastasi Soames jurosti. »Hepennyshommissa kai.»

Tällä sanalla hän tarkoitti tuota naisväen käsittämätöntä juoksemista kaupoissa. »Ovatko Fleurin kesäpuvut kunnossa?»

»Sinä et kysy, ovatko minun.»

»Sinä et välitä siitä, kysynkö minä vai en.»

»Aivan niin. Kyllä, hänen pukunsa ovat kunnossa ja minun myös — hirveän kallis juttu.»

»Hm!» sanoi Soames. »Mitä tuo Profond tekee Englannissa?»

Annette kohotti kulmakarvansa, jotka oli juuri saanut valmiiksi.

»Hän purjehtii.»

»Ahaa», sanoi Soames, »hän on veltto mies.»

»Joskus kyllä», vastasi Annette, ja hänen kasvoillaan tuikki hiljainen hilpeys. »Mutta väliin taas hän on hyvin huvittava.»

»Hänessä on pisara värillisen verta.»

Annette oikaisihe.

»Värillisen?» sanoi hän. »Mitä se on? Hänen äitinsä oli armenialainen.»

»Sitä se sitten on», mutisi Soames. »Ymmärtääkö hän mitään tauluista?»

»Hän ymmärtää kaikkea — maailmanmies.»

»No niin, hanki joku Fleurille. Minä tahdon huvittaa häntä. Hän lähtee lauantaina Val Dartien ja hänen vaimonsa luo. Minä en pidä siitä.»

»Miksi et?»

Koska syytä ei voinut selittää kajoamatta perhehistoriaan, vastasi Soames vain:

»Sellaista lentämistä. Sitä on jo liikaa.»

»Minä pidän pikku rouva Valista, hän on hyvin hiljainen ja viisas.»

»Minä en tiedä hänestä mitään paitsi — Tämä puku on uusi.» Ja Soames otti luomuksen, joka oli levitetty sängylle.

Annette otti sen hänen käsistään.

»Panetko hakaset kiinni?» sanoi hän.

Soames teki työtä käskettyä. Hän katseli Annetten olan yli peiliin ja näki hänen kasvojensa ilmeen, joka oli hieman huvitettu, hieman halveksiva, ikäänkuin Annette olisi sanonut: »Paljon kiitoksia. Sinä et sitten ikinä opi!» Ei, Jumalan kiitos, hän ei ollut ranskalainen! Hän lopetti pieneen sysäykseen ja sanoihin: »Liiaksi auki tästä.» Ja hän meni ovelle päästäkseen pois hänen luotaan ja takaisin Fleurin luo.

Annette pysäytti puuteriviuhkansa ja sanoi ällistyttävän äkisti:

»Que tu es grossier!»

Soames tunsi lausetavan — hänellä oli syytä siihen. Kun Annette ensimmäisen kerran oli käyttänyt sitä, oli hän luullut sen tarkoittavan »Mikä kauppias sinä olet!» [Engl. sana grocer = rihkamakauppias.] eikä ollut tietänyt, huojentuisiko vai ei saadessaan paremman tiedon asiasta. Hän vihasi tuota sanaa — hän ei ollut karkea! Jos hän oli karkea, mikä oli sitten tuo mies tuolla seinän takana, joka piti kauheata ääntä joka aamu selvitellessään kurkkuaan, tai nuo ihmiset tuolla seurusteluhuoneessa, joitten mielestä hyvään kasvatukseen kuului olla puhumatta mitään paitsi mitä koko maailma saattoi kuulla ja minkä he sanoivat kimeimmällä äänellään — senkin tyhjänpäiväiset kirkujat! Karkea, koska hän sanoi vaimonsa pukua liian avonaiseksi! Niin, niin se oli! Hän lähti ulos vastaamatta.

Tullessaan seurusteluhuoneeseen takaovesta hän heti huomasi Fleurin samassa paikassa mihin oli jättänyt hänet. Tyttö istui polvet ristissä, keinuttaen silkkisukkaan ja harmaaseen kenkään verhottua jalkaansa — varma merkki siitä, että hän unelmoi. Hänen silmistäänkin se näkyi — ne olivat väliin juuri tuolla tavoin etäällä. Ja sitten hän silmänräpäyksessä palaisi elämään ja olisi vilkas ja levoton kuin apina. Ja hän tiesi niin paljon, oli niin varma itsestään, eikä vielä yhdeksäätoista. Mikä tuo inhoittava sana olikaan? Jazztyttö! Kauhistuttavia nuoria otuksia, jotka kirkuivat ja räpättivät ja näyttelivät sääriään! Pahimmat heistä kuin pahoja unia, parhaat puuteroituja enkeleitä! Fleur ei ollut jazztyttö, ei tuollainen katukieltä puhuva, huonosti kasvatettu nuori nainen. Ja hän oli kuitenkin peloittavan omatahtoinen, täynnä elämää ja oli päättänyt nauttia elämästä. Nauttia! Nauttia! Sana ei herättänyt Soamesissa mitään puritaanista kauhua, mutta se herätti hänen temperamenttiinsa soveltuvaa kauhua. Hän ei ollut koskaan uskaltanut nauttia tänään siitä pelosta, että huomenna ei kykenisi nauttimaan yhtä paljon. Ja oli kauheata tuntea, että tuo turva puuttui hänen tyttäreltään. Sitä osoitti jo tuo hänen tapansa istua tuolissa — unelmiin vaipuneena. Soames ei itse ollut koskaan vaipunut unelmiin — eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä hän ymmärtänyt, mistä Fleur oli tuon perinyt. Ei ainakaan Annettelta! Ja kuitenkin Annettessa, silloin kun hän oli nuori tyttö ja Soames oleili hänen lähettyvillään, oli ollut jotakin kukkamaista. No niin, nyt ei ainakaan ollut!

Fleur nousi tuolistaan — nopeana, levottomana, ja heittäytyi kirjoituspöydän ääreen. Hän otti mustekynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa ikäänkuin hänellä ei olisi aikaa hengittää ennenkuin saisi kirjeensä kirjoitetuksi. Tuo toivoton poissaolon ilme katosi hän hymyili, heitti lentosuukon ja irvisti hieman ikäänkuin olisi vähän ihmeissään ja vähän kyllästynyt.

»Ah! Se tyttö oli »fine» — »fine!»

3. ROBIN HILLISSÄ

Jolyon Forsyte oli viettänyt poikansa yhdeksännentoista syntymäpäivän Robin Hillissä, hiljaisesti syventyen asioihinsa. Hän teki kaiken hiljaisesti nyttemmin, sillä hänen sydämensä oli huonossa kunnossa ja niinkuin koko hänen perheelleen, niin oli kuoleman ajatus hänellekin vastenmielinen. Hän ei ollut koskaan tietänyt missä määrin vastenmielinen, kunnes hän kerran, kaksi vuotta sitten, oli mennyt puhumaan lääkärille eräistä oireista ja tämä oli sanonut:

»Minä hetkenä tahansa — liikarasituksen sattuessa.»

Hän oli ottanut uutisen vastaan hymyillen — aito-forsytelainen suhtautuminen epämieluisaan totuuteen. Mutta kun oireet junassa paluumatkalla lisääntyivät, tajusi hän kokonaisuudessaan sen tuomion, joka häntä uhkasi. Jättää Irene, poika, koti, työ — vaikka työtä hän teki vähän nyt enää! Jättää heidät ja itse siirtyä tuntemattomaan pimeyteen, tilaan, jota ei voinut kuvitella, sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei edes olisi tietoinen tuulesta, joka liikuttaisi lehtiä hänen haudallaan, ei maan eikä ruohon tuoksusta. Sellaiseen olemattomuuteen, että hän ei voinut käsittää sitä, vaikka kuinka olisi koettanut, ja hänen yhä täytyi pitää kiinni toivosta, että saisi uudelleen nähdä ne, joita rakasti! Tämän toteaminen merkitsi kipeätä henkistä tuskaa. Ennenkuin hän sinä päivänä ehti kotiin, hän oli päättänyt salata asian Ireneltä. Hänen piti nyt olla varovaisempi kuin ihminen ikinä on ollut, sillä pieninkin seikka ilmaisisi totuuden, ja Irene tulisi melkein yhtä onnettomaksi kuin hän itse. Tohtori oli todennut hänet muissa suhteissa terveeksi, ja eihän seitsemänkymmentä ollut mikään ikä — hän kestäisi kauan vielä, jos kykenisi!

Tuollainen päätös, jota hän oli noudattanut jo kahden vuoden ajan, oli kehittänyt hänen luonteensa ovelamman puolen täydellisyyteensä. Hän ei luonnostaankaan ollut äkkinäinen, paitsi hermojen ollessa kiihtyneinä, mutta nyt hänestä oli tullut itsehillinnän ruumistuma. Ponnistuksiin kykenemättömien vanhojen ihmisten surullisuutta peitti hymy, joka ei luopunut hänen huuliltaan hänen yksinkään ollessaan. Hän pohti alituiseen keinoja pakollisen toimettomuutensa salaamiseksi.

Sisäisesti pilkaten itseään hän teeskenteli kääntymystä yksinkertaiseen elämään, luopui viineistä ja sikareista, joi erikoista kahvia, jossa ei ollut kahvia nimeksikään. Lyhyesti sanoen, hän turvasi elämänsä niinkuin kuka tahansa Forsyte hänen asemassaan olisi turvannut, uskottuna vain hänen oma lempeä ironiansa. Tämän kauniin toukokuun päivän, jolloin hän tiesi olevansa turvassa, koska kerran hänen vaimonsa ja poikansa olivat matkustaneet kaupunkiin, hän oli viettänyt järjestämällä papereitaan kaikessa hiljaisuudessa niin, että hän saattaisi kuolla vaikka huomispäivänä tuottamatta hankaluutta kenellekään, toisin sanoen, hän oli antanut lopullisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen. Allekirjoitettuaan paperit ja suljettuaan ne isänsä kiinalaiseen kaappiin hän pani avaimen kirjekuoreen, kirjoitti siihen sanat: »Avain kiinalaiseen kaappiin, jossa on täydellinen selonteko asioistani. J.F.», ja pani sen povitaskuunsa, missä se aina olisi hänen lähettyvillään, jos jotakin sattuisi. Sitten hän soitti teetä ja meni juomaan sitä vanhan tammen alle.

Kaikki ovat kuolemaan tuomittuja. Jolyon, jonka tuomio oli vain vähän täsmällisempi ja läheisempi, oli siinä määrin tottunut siihen, että hän tavallisesti ajatteli muita asioita niinkuin muutkin ihmiset. Tällä kertaa hän ajatteli poikaansa.

Jon täytti sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta, ja Jon oli äskettäin tullut eräänlaiseen päätökseen. Hän ei ollut saanut kasvatustaan Etonissa niinkuin isä eikä Harrow'ssa niinkuin velipuolivainaja, vaan eräässä noita laitoksia, joitten tarkoituksena on välttää julkisen koulujärjestelmän haitat ja ottaa talteen hyvät puolet ja jotka ehkä ottavat talteen haitat ja välttävät hyvät puolet tai kenties päinvastoin. Huhtikuussa hän oli lopettanut koulunsa täysin tietämättömänä tulevasta alastaan. Sota, joka oli uhannut jatkua loppumattomiin, olikin päättynyt juuri kun hänen piti liittyä armeijaan, kuusi kuukautta ennen hänen ikäluokkansa vuoroa. Aina siitä saakka hänen oli pitänyt totuttautua ajatukseen, että hän nyt saikin valita vapaasti. Hän oli isänsä kanssa pitänyt erinäisiä neuvotteluja, mistä Jolyon, — niin reippaasti kuin poika selittikin olevansa valmis mihin vain, paitsi tietysti kirkon tai sotalaitoksen palvelukseen, lakimieheksi, näyttämölle, pörssiin, lääkäriksi, liikealalle tai insinööriksi — oli saanut melko selvän käsityksen siitä, että Jon ei halunnut tehdä mitään. Hän itse oli ollut juuri samanlainen samassa iässä. Hänen elämässään oli tuon mieluisan tyhjyyden pian täyttänyt varhainen naimisiinmeno ja sen onnettomat seuraukset. Hänen oli ollut pakko ruveta alikirjuriksi Lloydille, ja hän oli päässyt takaisin varallisuuteen, ennenkuin hänen taiteelliset taipumuksensa olivat kuivuneet. Mutta »opetettuaan» — niinkuin yksinkertaiset sanovat — poikaansa piirtämään possuja ja muita eläimiä hän oli ymmärtänyt, ettei Jonista koskaan tulisi maalaria, ja oli taipuvainen uskomaan, että pojan vastahakoisuus kaikkeen muuhun merkitsi sitä, että hänestä aikoi tulla kirjailija. Ollen kuitenkin sitä mieltä, että tähänkin ammattiin tarvitaan kokemusta, Jolyon ei toistaiseksi nähnyt Jonille muuta mahdollisuutta kuin opiskella yliopistossa, matkustaa ja kenties syödä baaripäivällisiä. Sittenpähän nähtäisiin, tai luultavammin ei nähtäisi. Kaikki nämä houkutukset olivat kuitenkin jättäneet Jonin epävarmuuteen.

Nämä keskustelut pojan kanssa olivat vahvistaneet Jolyonin epäilystä, tokko maailma itse asiassa oli vähääkään muuttunut. Ihmiset sanoivat, että oli tullut uusi aika. Syvällisenä kuin ihminen, joka ei ole liiaksi kiinni missään aikakaudessa, Jolyon havaitsi, että lievästi muuttuneen pinnan alla aikakausi oli tarkalleen samanlainen kuin ennenkin. Ihmiskunta oli edelleen jaettu kahteen lajiin: niihin harvoihin, joilla oli »mielikuvitusta» sielussaan, ja niihin moniin, joilla sitä ei ollut, ja keskivälillä vyöhyke hänenlaisiaan sekasikiöitä. Jonilla näytti olevan mielikuvitusta; isän mielestä se oli huono enne.

Jokin tavallista hymyä syvällisempi oli siis vallannut hänet, kun hän pari viikkoa sitten oli kuullut poikansa sanovan: »Minä tahtoisin yrittää maanviljelystä, isä, jos se ei tule sinulle liian kalliiksi. Minusta se näyttää olevan miltei ainoa elämisen muoto, joka ei vahingoita ketään, taidetta lukuunottamatta, ja se ei tietysti tule minulle kysymykseen.»

Jolyon hillitsi hymynsä ja sanoi:

»Hyvä on, sinä hypähdät takaisin siihen, missä me olimme ensimmäisen Jolyonin aikana 1760. Se on todistus ympyräteorian puolesta, ja ehkä sinä sattumalta voit kasvattaa parempia nauriita kuin hän.»

Jon oli vastannut hieman ällistyneenä:

»Mutta eikö se sinusta ole hyvä suunnitelma, isä?»

»Käy laatuun, ystäväiseni, ja jos tosissasi ryhtyisit siihen, tekisit enemmän hyvää kuin enimmät ihmiset, mikä on vielä melko vähän.»

Itselleen hän kuitenkin oli sanonut: »Mutta hän ei ryhdy siihen tosissaan. Anna hänelle neljä vuotta aikaa. Se on kuitenkin terveellistä ja harmitonta.»

Pohdittuaan asiaa ja neuvoteltuaan Irenen kanssa hän kirjoitti tyttärelleen, rouva Val Dartielle, kysyen eivätkö he tietäisi lähiseudulla ketään maanviljelijää, joka voisi ottaa Jonin oppilaakseen. Hollyn vastaus oli ollut innostunut. Aivan lähellä heitä oli erinomainen mies, ja Val ja hän ottaisivat Jonin luokseen asumaan kovin mielellään.

Pojan piti lähteä huomenna.

Särpien heikkoa teetä, jossa oli sitruunaa, Jolyon katseli vanhan tammen lehväin läpi näköalaa, joka oli häntä niin viehättänyt kolmekymmentä kaksi vuotta sitten. Puu, jonka alla hän istui, ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta! Niin nuori kullanruskeine pikku lehtineen, niin vanha, jos katsoi paksun, rosoisen rungon vaaleanharmaata vehreyttä. Muistojen puu, joka eläisi vielä satoja vuosia, mikäli ei jokin raakalainen hakkaisi sitä maahan — eläisi kauemmin kuin vanha Englanti asiain nykyistä menoa tulisi elämään! Hän muisti erään illan kolme vuotta sitten, jolloin hän, käsivarsi Irenen ympärillä, oli seisonut ikkunassaan ja katsellut saksalaista lentokonetta, joka oli näyttänyt leijailevan suoraan vanhan tammen yläpuolella. Seuraavana päivänä oli löydetty pommin reikä eräältä Gagen taloon kuuluvalta pellolta. Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi olevansa kuolemaantuomittu. Hän voi melkein toivoa, että pommi olisi tehnyt hänestä lopun. Se olisi säästänyt häneltä paljon joutilasta elämää, monta hetkeä, jolloin pelko kylmänä tuntui sydänkuopassa. Hän oli laskenut pääsevänsä normaaliin kahdeksankymmenen viiden vuoden Forsyte-ikään tai pitemmällekin, jolloin Irene olisi seitsemänkymmenen. Nyt Irene tulisi kaipaamaan häntä. Hänellä oli kuitenkin Jon, joka oli äitinsä elämässä tärkeämpi kuin Jolyon itse, Jon, joka jumaloi äitiänsä.

Tämän puun alla, samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa — odottaen Irenen astuvan ruohokentän poikki — Jolyonin mieleen tuli omituinen ajatus, eikö ehkä hänen nyt, kun hän oli asettanut asiansa niin täydelliseen järjestykseen, olisi parempi ummistaa silmänsä ja siirtyä pois. Oli jollakin tavoin arvotonta loisen tavoin pitää kiinni tästä elämän ponnistuksettomasta loppuajasta, elämän, jossa hän katui vain kahta asiaa — pitkällistä eroa isästään nuoruusvuosina ja sitä, että hänen liittonsa Irenen kanssa oli ollut niin myöhäinen.

Paikasta, jossa hän istui, hän saattoi nähdä ryhmän kukkivia omenapuita. Mikään koko luonnossa ei siinä määrin liikuttanut häntä kuin kukkivat hedelmäpuut, ja hänen sydämeensä koski äkkiä ajatus, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi niiden kukkivan. Kevät! Totisesti ei ihmisellä pitäisi olla pakko kuolla niin kauan kuin hänen sydämensä oli kyllin nuori rakastamaan kauneutta! Mustarastaat lauloivat huolettomina pensaikossa, pääskyset lensivät korkealla, lehdet hänen yläpuolellaan kiilsivät, ja niityillä oli kaikki varhaisen vihreyden värit mitä kuvitella voi, tasaisen päivänpaisteen kultaamina, häipyen etäiseen autereen sineen taivaanrannalla. Irenen kukat kapeissa penkeissään näyttivät yllättävän yksilöllisiltä tänä iltana, elämänilon syviltä pikku ilmaisuilta. Vain kiinalaiset ja japanilaiset ja ehkä Leonardo olivat osanneet panna tuon hämmästyttävän pikku minuuden jokaiseen maalattuun kukkaan ja lintuun ja eläimeen — minuuden, ja samalla kuitenkin myös lajitunteen, elämän universaalisuuden. He vasta miehiä olivat! »Minä en ole tehnyt mitään, joka jäisi elämään!» ajatteli Jolyon, »minä olen ollut amatööri — pelkkä harrastelija, en luoja. Minä jätän kuitenkin jälkeeni Jonin, kun lähden.» Mikä onni, että poika oli säästynyt tuolta kaamealta sodalta! Hän olisi niin helposti voinut saada surmansa niinkuin Jolly parka kaksikymmentä vuotta sitten Transvaalissa. Jon jonakin päivänä tekisi jotakin — jollei aikakausi pilaisi häntä — sillä pojalla oli mielikuvitusta! Tuo maanviljelysjuttu oli nyt pelkkä tunteen puuska ja kestäisi kai yhtä kauan kuin sekin. Ja juuri silloin hän näki heidän tulevan pellon poikki, Irenen ja pojan, kävelevän asemalta käsi kädessä. Ja hän nousi ja asteli uuden ruusutarhan läpi heitä vastaan...

Irene tuli hänen huoneeseensa sinä iltana ja istui ikkunan ääressä. Hän istui siinä puhumatta, kunnes Jolyon kysyi:

»Mikä on, rakkaani?»

»Meille sattui eräs kohtaaminen tänään.»

»Kuka sitten?»

»Soames».

Soames! Jolyon oli näiden kahden viime vuoden ajan pitänyt tuon nimen loitolla ajatuksistaan tietäen, että se ei olisi hänelle hyväksi. Ja nyt hänen sydämensä liikahti epämukavalla tavalla, ikäänkuin luiskahtaen vähän sivuun oikealta paikaltaan.

Irene jatkoi hiljaa:

»Hän oli tyttärensä kanssa taidenäyttelyssä ja sitten konditoriassa, missä joimme teetä.»

Jolyon meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen.

»Minkälainen hän oli?»

»Harmaa, mutta muuten hyvin ennallaan.»

»Entä tytär?»

»Kaunis. Ainakin Jonin mielestä.»

Jolyonin sydän luiskahti taas. Hänen vaimonsa kasvoilla oli jännittynyt ja neuvoton ilme.

»Ethän —» alkoi hän.

»En, mutta Jon tietää heidän nimensä. Tyttö pudotti nenäliinansa ja Jon otti sen ylös.»

Jolyon istahti vuoteelleen. Huono onni!

»June oli kanssasi. Sekaantuiko hän asiaan?»

»Ei, mutta kaikki oli hyvin kummallista ja pingoittunutta, ja Jon huomasi sen kyllä.»

Jolyon veti syvään henkeään ja sanoi:

»Olen usein ajatellut, onko meillä oikeutta salata asiaa häneltä. Hän keksii sen jonakin kauniina päivänä.»

»Mitä myöhemmin, sitä parempi, Jolyon, nuorten tuomio on niin helppohintainen ja kova. Mitähän sinä olisit yhdeksäntoistavuotiaana ajatellut äidistäsi, jos hän olisi tehnyt sen mitä minä tein?»

Niin! Siinä sitä oltiin! Jon jumaloi äitiään eikä tietänyt mitään elämän murhenäytelmistä, armottomasta täytymyksestä, ei mitään onnettoman avioliiton vankeustuskasta, ei mitään mustasukkaisuudesta, intohimosta — ei vielä tietänyt mitään mistään!

»Mitä kerroit hänelle?» sanoi hän vihdoin.

»Että he ovat sukulaisia, mutta että emme tunne heitä, että sinä et koskaan ole välittänyt suuriakaan suvustasi eivätkä sukulaiset sinusta. Luultavasti hän tulee kysymään sinulta.»

Jolyon hymyili. »Tämähän lupaa korvata ilmahyökkäykset», sanoi hän. »Loppujen lopulta niitä melkein kaipaa.»

Irene katsoi häneen.

»Tiesimmehän, että se tulisi jonakin päivänä.»

Jolyon vastasi äkillisen tarmokkaasti:

»Minä en ikinä voisi sietää sitä, että Jon moittisi sinua. Eikä hän sitä tule tekemään, ei edes ajatuksissaan. Hänellä on mielikuvitusta, ja hän ymmärtää, jos asia esitetään hänelle kauniisti. Minä luulen, että minun on paras kertoa se hänelle, ennenkuin hän saa tietää sen muulla tavoin.»

»Ei vielä, Jolyon.»

Tuo oli niin hänen tapaistaan — hän ei huolehtinut mistään ennakolta eikä koskaan mennyt kohtaamaan vaaraa. Kuitenkin kuka tiesi? ehkä hän oli oikeassa. Olisi paha toimia äidin vaistoa vastaan. Ehkä oli hyvä antaa pojan olla rauhassa, jos mahdollista, kunnes kokemus oli antanut hänelle jonkinlaisen koetinkiven, jonka mukaan hän kykenisi määrittelemään tämän vanhan murhenäytelmän arvot, kunnes rakkaus, mustasukkaisuus, kaipuu olisivat syventäneet hänen armeliaisuuttaan, Oli miten oli, varovainen piti olla, mahdollisimman varovainen! Ja kauan vielä Irenen lähdettyä hän makasi valveilla harkiten noita varovaisuustoimenpiteitä. Hänen piti kirjoittaa Hollylle, kertoa että Jon ei vielä mitään tietänyt perheen historiasta. Holly oli tahdikas, hän varoittaisi miestään, hän pitäisi huolta asiasta! Jon saisi viedä kirjeen mukanaan huomenna lähtiessään.

Ja päivä, jolloin hän oli antanut viimeisen kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen, kuoli tallikellon lyöntiin, ja Jolyonille alkoi uusi päivä henkisen sekasorron varjossa, jota ei niinkään helpolla voinut pyöristää ja kiilloittaa...

Mutta Jon, jonka huone oli entinen lasten päivähuone, makasi niinikään hereillä, tuon ihmeellisen tunteen vallassa, johon kokemattomat eivät usko, ensi näkemältä rakastumisen. Hän oli tuntenut sen alkavan sinä hetkenä, jolloin hän näki noitten tummain silmäin väläyksen Junon takaa — häneen oli tullut vakaumus, että tämä juuri oli hänen »unelmansa», ja kaikki mitä sittemmin tapahtui, oli tuntunut hänestä sekä luonnolliselta että ihmeelliseltä. Fleur! Yksin hänen nimensä melkein riitti pojalle, joka oli äärettömän herkkä sanojen viehätykselle. Tänä homeopaattisena aikana, jolloin pojat ja tytöt kasvatetaan yhdessä ja sekoitetaan toisiinsa varhaisesta iästä saakka, kunnes sukupuoli melkein häviää, Jon oli omituisen vanhanaikainen. Hänen nykymalliseen kouluunsa pääsi vain poikia, ja loma-aikansa hän oli viettänyt Robin Hillissä poikaystäviensä tai vain vanhempainsa seurassa. Hän ei siis koskaan ollut saanut minkäänlaista pienten annosten rokotusta rakkauden myrkkyä vastaan. Ja nyt pimeydessä hänen lämpötilansa kohosi nopeasti. Hän makasi valveilla hahmotellen mielessään Fleuriä, muistellen hänen sanojaan, varsinkin tuota »Au revoir!», joka oli niin pehmeä ja eloisa.

Hän oli niin täysin hereillä vielä aamun sarastaessa, että hän nousi, pani ylleen tenniskengät, housut ja villapaidan ja hiipi hiljaa alakertaan ja työhuoneen ikkunasta ulos. Aamu oli juuri alkanut, ruoho tuoksui. »Fleur», ajatteli hän, »Fleur!» Ulkona oli salaperäisen valkeata, ei mikään muu hereillä kuin linnut, jotka juuri alkoivat livertää. »Minä menen viidakkoon», ajatteli hän. Hän juoksi niittyjen poikki, ehti lammikolle juuri auringon noustessa ja tuli viidakkoon. Sinikellojen matto peitti maan, lehtikuusien oksissa oli jotakin mystillistä — itse ilma oli tuota ihmeellistä tulvillaan. Jon ahmi sen raikkautta ja tuijotti sinikelloihin selkeytyvässä valossa. Fleur! Se nimi sopi hänelle! Ja hän asui Mapledurhamissa — kaunis nimi sekin — jossakin joen varrella. Hän katsoisi paikkaa kartastaan. Hän kirjoittaisi Fleurille. Mutta vastaisiko tämä? Oi! Hänen täytyi vastata. Olihan hän sanonut »Au revoir!» Ei »hyvästi!» Mikä onni, että hän oli pudottanut nenäliinansa! Jon ei muuten olisi koskaan tullut tuntemaan häntä. Ja mitä enemmän hän ajatteli tuota nenäliinaa, sitä ihmeellisemmältä tuntui hänen onnensa. Fleur! Totisesti se nimi sopi hänelle! Rytmiaallot tulvehtivat hänen aivoihinsa, sanat pyrkivät liittymään toisiinsa, hän oli runoilemisen partaalla.

Jon viipyi tässä tilassa yli puolen tuntia, palasi sitten kotiin, haki tikapuut ja kiipesi makuuhuoneensa ikkunasta sisään pelkästä ilosta. Sitten hän muisti, että työhuoneen ikkuna oli jäänyt auki, meni sulkemaan sen ja siirsi myös tikapuut pois hävittääkseen kaikki jäljet mielialastaan. Tämä oli liian syvää ilmaistavaksi kenellekään kuolevaiselle sielulle — ei edes äidille.

4. MAUSOLEUMISSA

On taloja, joitten sielut ovat siirtyneet ajan unholaan jättäen ruumiinsa Lontoon unohdettuihin kätköihin. Näin ei aivan tarkalleen ollut »Timothyn talon» laita Bayswater Roadin varrella, sillä Timothyn sielu viipyi vielä toisella jalallaan Timothy Forsyten ruumiissa, ja Smither piti ennallaan ilmakehän, joka tuoksui kamferilta ja portviiniltä ja talolta, jonka ikkunat avataan vain kahdesti päivässä tuuletusta varten.

Forsytein mielikuvitukselle tuo talo oli nykyjään jonkinlainen kiinalainen pillerirasia, jonka kerrostumista viimeisessä oli vanha Timothy. Hänen luokseen ei päästy, tai niin ainakin tiesivät kertoa ne perheen jäsenet, jotka vanhan tavan mukaan tai hajamielisyyttään ajoivat joskus harvoin katsomaan ainoaa elossaolevaa setäänsä. Näihin kuului Francie, joka nyt oli kokonaan vapautunut Jumalasta (hän julkisesti tunnustautui ateistiksi), Euphemia, joka oli vapautunut vanhasta Nicholasista, ja Winifred Dartie, joka oli vapautunut »maailmanmiehestään». Mutta nythän itsekukin oli vapautunut, tai sanoi olevansa — mikä kenties ei ole ihan samaa!

Kun siis Soames lähti matkaan Paddingtonin asemalta päivää jälkeen tuon kohtauksen, hän tuskin odotti näkevänsä Timothya ruumiillisilla silmillään. Hänen sydämensä osoitti heikosti mieltään, kun hän seisoi täydessä eteläauringossa vastavalkaistuilla portailla tuon pikku talon edustalla, missä neljä Forsytea kerran oli asunut ja missä nyt vain yksi asui talvikärpäsen tavoin, tuon talon, mihin Soames oli tullut ja mistä lähtenyt lukemattomat kerrat keventyneenä tai raskautettuna perhejuorujen kuormista, noitten toisen vuosisadan, toisen aikakauden »vanhusten» talon.

Smitherin näkeminen — tämä käytti vielä vanhanaikaista korkeata korsettia, sillä uusi muoti, joka karkoitti ne siinä 1903:n tienoissa, ei ollut koskaan ollut »sievä» Juley ja Hester tätien mielestä — toi Soamesin huulille kalpean ystävällisyyden. Smither, yksityiskohtaisen uskollisena vanhalle kaavalle — korvaamaton palvelija, jollaisia ei enää ole hymyili vuorostaan hänelle ja sanoi: »Kas, herra Soames, pitkästä aikaa! Mitä kuuluu, sir? Kylläpä herra Timothy tulee iloiseksi, kun saa kuulla käynnistänne.»

»Kuinka hän jaksaa?»

»Oi, hän on hyvin virkeä ikäisekseen, herra, ja kyllä hän onkin ihmeellinen mies. Minä juuri sanoin rouva Dartielle, kun hän viimeksi kävi täällä, että kylläpä neiti Forsyte ja rouva Juley ja neiti Hester olisivat mielissään, kun tietäisivät hänen vielä olevan kuin paistettu omena. Mutta hän on aivan kuuro. Ja onneksi onkin, ajattelen minä aina. Sillä mitä olisimme tehneet hänelle ilmahyökkäysten aikana, sitä minä en tiedä.»

»Ah niin», sanoi Soames. »Mitä te sitten teitte?»

»Me vain jätimme hänet vuoteeseen ja siirsimme soittojohdon kellariin, niin että keittäjä ja minä olisimme kuulleet, jos hän olisi soittanut. Ja minä sanoin aina keittäjälle, että jos herra Timothy soittaa, menen minä ylös, tuli sitten mitä tuli. Rakkaat emäntäni saisivat halvauksen, jos he tietäisivät, että hän soittaa eikä kukaan mene katsomaan. Mutta hän nukkui kauniisti kaikkien hyökkäysten ajan. Ja kerran päiväsaikaan hän sattui juuri olemaan kylvyssä. Se oli onni, sillä hän olisi voinut huomata, että ihmiset kadulla katsoivat ylös — hän usein katsoo ikkunasta.»

»Aivan niin!» mutisi Soames. Smither alkoi olla kovin puhelias! »Minä vain tulin katsomaan voisinko tehdä jotakin.»

»Niin. Minä en tiedä, että täällä olisi muuta vikaa kuin tuo hiirenhaju, josta emme pääse ruokasalissa. Kummallista, että niitä vielä pitää olla, vaikka siellä ei ole ollut ruuanmuruakaan siitä saakka, kun herra Timothy lakkasi tulemasta alas, ja se oli juuri ennen sotaa. Mutta ne ovat sellaisia pikku ilkiöitä, ei ikinä tiedä, mitä ne ensi kerralla keksivät.»

»Nouseeko hän koskaan vuoteestaan?»

»Nousee toki, herra, hän aina aamuisin terveydekseen kävelee sänkynsä ja ikkunan väliä — toisen huoneen ilmaan hän ei uskalla mennä. Ja hän viihtyy hyvin itsekseen, ottaa testamenttinsa esille joka päivä. Se on hänelle suurena lohdutuksena — se!»

»No niin, Smither, minä tahtoisin nähdä hänet, jos suinkin mahdollista. Ehkä hänellä on jotakin sanottavaa minulle.»

Smither punastui korsettinsa yläpuolella.

»Sepäs on suuri tapaus!» sanoi hän. »Kuljetanko minä teitä huoneissa, herra, sillä aikaa kun keittäjä vie hänelle tiedon?»

»Ei, menkää te sanomaan hänelle», vastasi Soames. »Minä voin käydä katsomassa huoneita yksin.»

Tunteitaan ei ihminen voi näyttää toiselle, ja Soames tiesi tulevansa tunteelliseksi kulkiessaan noissa huoneissa, jotka olivat niin kyllästetyt menneisyydellä. Kun kiihtymyksestä vikisevä Smither oli jättänyt hänet, astui Soames ruokasaliin ja veti nenäänsä tuoksua. Hänen mielestään se ei ollut hiiren hajua, vaan alkavaa lahoamista puuosissa, ja hän tutki laudoitusta. Kannattiko sitä ruveta maalauttamaan Timothyn iällä, siitä hän ei ollut varma. Huone oli aina ollut uudenaikaisin koko talossa, ja vain heikko hymy karehti Soamesin huulilla ja sieraimissa. Seinät tammilaudoituksen yläpuolella olivat kirkkaan vihreät, raskas metallikruunu riippui katosta, joka oli jaettu valeorsilla osiin. Taulut oli Timothy ostanut Jobsonilta hyvällä kaupalla kuusikymmentä vuotta sitten — kolme Snyderin »hiljaiseloa», kaksi heikosti väritettyä pojan ja tytön kuvaa, aika kauniita, joissa oli nimikirjaimet »J.R.» Timothy oli aina uskonut, että ne voisivat osoittautua Joshua Reynoldsiksi, mutta Soames, joka ihaili niitä, oli keksinyt, että ne olivat vain John Robinson. Edelleen muuan epävarma Morland, joka esitti kengitettävänä olevaa valkeata ponihevosta. Tummanpunaiset plyyshiuutimet, kymmenen korkeaselkäistä, tummaa mahonkituolia, istuimet tummanpunaista plyyshiä, turkkilainen matto ja mahonkinen ruokapöytä, joka oli yhtä iso kuin huone oli pieni — siinä ruokasali, jonka Soames saattoi muistaa sielultaan ja ruumiiltaan muuttumattomana siitä ajasta, jolloin hän oli nelivuotias. Hän katseli varsinkin noita kahta piirrosta ja ajatteli: »Minä ostan ne sitten huutokaupasta.»

Ruokasalista hän siirtyi Timothyn työhuoneeseen. Hän ei muistanut koskaan ennen käyneensä tässä huoneessa. Sen seinät olivat katosta lattiaan asti täynnä kirjoja, ja hän katseli niitä uteliaana. Eräs seinä näytti olevan omistettu hartauskirjoille, joita Timothyn liike oli kustantanut kaksi sukupolvea sitten — väliin näkyi kaksikymmentäkin kappaletta samaa kirjaa. Soames luki nimet, ja häntä värisytti. Keskiseinällä oli tarkalleen samat kirjat, jotka olivat olleet hänen isänsä kirjastossa Park Lanessa, mistä Soames sai kuvitelman, että isä ja hänen nuorin veljensä olivat jonakin päivänä yhdessä lähteneet ostamaan pienen kirjaston taloonsa. Kolmatta seinää hän lähestyi jännittyneempänä. Siinä varmaan näkyisi Timothyn oma maku. Niin näkyikin. Kirjat olivat vain kirjan kuvia. Neljäntenä seinänä oli raskaitten uutimien verhoama ikkuna. Vastapäätä sitä oli iso nojatuoli, johon oli kiinnitetty mahonkinen lukuteline, ja telineellä oli kellastunut, avaamaton kappale Times-lehteä heinäkuun 6:nnelta päivältä 1914, tuolta päivältä, jolloin Timothy ensimmäisen kerran oli tulematta alakertaan ikäänkuin valmistautuen sotaa varten, joka vielä näytti odottavan häntä. Eräässä nurkassa oli suuri pallokartta tuosta maailmasta, jossa Timothy ei ollut koskaan käynyt, hän kun oli syvästi vakuuttunut kaiken muun paitsi Englannin epätodellisuudesta ja aivan mahdoton liikkumaan merellä, jolla hän oli ollut kovin sairaana eräänä sunnuntai-iltapäivänä 1836 käydessään huvilaivalla katsomassa Brightonin patoa Juleyn ja Hesterin, Swithinin ja Hatty Chessmanin kanssa. Kaikki oli ollut Swithinin syytä, hän kun aina sai kaikenlaisia ajatuksia päähänsä, mutta olipa hän, taivaan kiitos, itsekin ollut sairaana. Soames tiesi tuon kaiken, sillä hän oli ainakin viisikymmentä kertaa kuullut retken eri osanottajien kertovan siitä. Hän meni karttapallon ääreen ja kiersi sitä; se kääntyi heikosti natisten tuuman verran tuoden hänen näkyviinsä hapsenkakkiaisen, joka oli kuollut leveysasteelle 44.

»Mausoleumi», ajatteli hän. »George oli oikeassa!» Ja hän lähti huoneesta ja nousi portaita. Puolimatkassa yläkertaan hän pysähtyi pengermälle katsomaan häkkiä, jossa täytetyt kolibrit, hänen lapsuutensa ihastus, olivat. Ne eivät näyttäneet päivääkään vanhemmilta siinä langoillaan pampasruohon yläpuolella. Jos hän avaisi häkin, eivät linnut kylläkään alkaisi laulaa, mutta hän epäili, että koko laitos luhistuisi. Tuota ei kannattaisi panna myytäväksi. Ja äkkiä hän muisti Ann tädin — rakkaan vanhan Ann tädin — joka piti hänen kädestään kiinni häkin edustalla seisoen ja sanoi: »Katsoppas, Soames! Eivätkö ne ole värikkäitä ja somia, nuo kultaiset pienet laululinnut!» Soames muisti oman vastauksensa: »Mutta ne eivät laula, täti!» Hän oli kai ollut kuusivuotias, hänellä oli musta samettipuku ja siinä vaaleansininen kaulus — hän muisti tuon puvun vielä! Ann täti, niin — hänen kiharansa, hänen ystävälliset, hämähäkkimäiset kätensä, hänen vanha, vakava kotkan hymynsä — hieno vanha nainen, tuo Ann täti! Soames jatkoi matkaansa salin ovelle. Siinä, molemmin puolin ovea, olivat nuo miniatyyriryhmät. Ne hän ainakin ostaisi! Siinä oli kuvat hänen neljästä tädistään, setä Swithinistä nuorukaisiässä, setä Nicholasista poikasena. Ne oli kaikki maalannut eräs nuori nainen, joka siihen aikaan oli ollut perheen hyvä ystävä, vuonna 1830, jolloin miniatyyrejä pidettiin hyvin hienoina, ja hyvin ne kestivät, ne kun oli maalattu norsunluulle. Monet kerrat oli Soames kuullut kerrottavan tuosta nuoresta naisesta: »Hyvin lahjakas, kultaseni, hän oli suorastaan kiintynyt Swithiniin, ja hyvin pian jälkeenpäin hän sai keuhkotaudin ja kuoli, aivan kuin Keats — me usein puhumme siitä.»

Niin, siinä he olivat! Ann, Juley, Hester, Susan — aivan pieninä lapsina, Swithin, jolla oli taivaansiniset silmät, punaiset posket, keltaiset kiharat, valkea liivi — mahdollisimman suuressa koossa, ja Nicholas, kuin pieni taivaaseen tirkistelevä Cupido. Nyt hän tuli ajatelleeksi, että tuollainen Nick setä oli aina ollut — ihmeellinen mies loppuun saakka. Niin, tuon naisen oli täytynyt olla lahjakas, ja miniatyyreillä oli aina eräänlainen vanhanaikainen arvonsa, joihin esteettisten markkinain kilpailevat virtaukset eivät paljoakaan koske. Soames avasi salin oven. Huone oli siistitty, huonekalut peittämättä, uutimet vedetty syrjään, aivan kuin hänen tätinsä vielä olisivat asuneet siellä kärsivällisesti odotellen. Ja hänen mieleensä tuli ajatus: kun Timothy kuolee — miksi ei? Eikö olisi melkein velvollisuus säilyttää tämä talo — niinkuin Carlylen talo oli säilytetty — panna oven yläpuolelle ilmoituslevy ja näyttää sitä yleisölle? »Viktorian aikainen asuintalo pääsymaksu shillinki, luettelo mukana.» Itse asiassa tämä oli täydellisin lajissaan ja kenties kuollein koko Lontoossa tällä hetkellä. Täydellinen omassa makusuunnassaan ja kulttuurissaan, jos nimittäin hän ottaisi pois ja veisi omaan kokoelmaansa ne neljä Barbizonia, jotka hän oli lahjoittanut heille Vielä taivaansiniset seinät, vihreät verhot, joihin oli painettu punaisia kukkia ja saniaisia, villalangalla kirjailtu tulenvarjostin valurautaisen ristikon edessä, mahonkinen ruokakaappi lasi-ikkunoineen, täynnä pikkuesineitä, helmikoristeiset jalkajakkarat, Keats, Shelley, Southey, Cowper, Coleridge, Byronin »Merirosvo» (mutta ei mitään muuta), ja Viktorian aikaiset runoilijat kirjakaapin hyllyillä, tummanpunaisella plyyshillä sisustettu mosaiikkikaappi, joka oli täynnä perhekalleuksia. Siellä oli Hesterin ensimmäinen viuhka, heidän äitinsä isän kenkäsoljet, kolme skorpionia pullossa ja hyvin kellastunut norsunhammas, jonka oli lähettänyt kotiin Intiasta hamppukaupan alalla toimiva isosetä Edgar Forsyte, kellastunut paperinpala, joka oli täynnä hienonhienoa kirjoitusta, taivas tiesi mitä! Ja taulut seinällä — vesivärimaalauksia kaikki, lukuunottamatta noita neljää Barbizonia, jotka näyttivät muukalaisilta niinkuin olivatkin, ja epäilyttäviltä lajissaan sittenkin — taulut, jotka olivat kirkasvärisiä ja opettavaisia, niinkuin »Mehiläisiä lasketaan», »Lautta, ohoi!», ja kaksi Frithin tyyliin, silmänkääntäjätemppuja ja pönkkähameita, — ne kaikki oli Swithin antanut heille. Oi, monta, monta kuvaa, joita Soames oli tuhansia kertoja katsellut ylimielisenä, mutta samalla lumottuna, ihmeellinen kokoelma kirkkaita, sileitä kultakehyksiä.

Entä soittokone sitten, kauniisti tomutettuna, hermeettisesti suljettuna niinkuin aina, kannella Juley tädin kokoelma kuivattuja meriruohoja. Ja tuolit kultaisine jalkoineen, jotka olivat lujemmat kuin miltä ne näyttivät. Ja toisella puolen tulisijaa punaisella silkillä päällystetty sohva, jolla Ann täti ja hänen jälkeensä Juley täti aina istui, kasvot vasten valoa, selkä suorana. Ja tulisijan toisella puolella ainoa oikea nojatuoli, selkä vasten valoa, Hester tädin paikka. Soames avasi silmänsä paremmin, hänestä näytti kuin Hester täti olisi istunut siinä. Ah, ja ilma sitten — nytkin siinä tuntui liian monien kankaitten ja pestyjen pitsiverhojen, lavendelipussien ja kuivattujen mehiläisten siipien tuoksu. »Ei», ajatteli hän, »mitään tämänlaista ei ole säilynyt muualla, tämän pitäisi jäädä olemaan.» Ja totta vieköön, naurakoot jos tahtovat mutta mitä tulee pettämättömään hienostuneen elämän tasoon ihon ja silmäin ja nenän ja tunteen nirsouteen, vei tämä kaikki kokonaan voiton nykyhetkestä — nykyhetkestä maanalaisineen ja autoineen, alituisine tupakanpolttoineen, polvet ristissä istuvine, paljaskaulaisine tyttöineen, jotka näkyivät polviin saakka ja vyötäisiin saakka, jos vaivauduit katsomaan (mieluisaa sille satyyrille, joka asuu jokaisessa Forsytessa, mutta vähemmän mieluisaa hänen käsitykselleen hienosta naisesta), ja jotka kiersivät jalkansa tuolin jalkoihin syödessään ja huusivat »hei hei» ja »vanha kaveri» toisilleen ja nauroivat — häntä puistatti aina, kun hän ajatteli Fleuriä tuollaisten tyttöjen seurassa! Entä sitten nuo kovasilmäiset, kyvykkäät vanhemmat naiset, jotka elättivät itsensä — hekin värisyttivät häntä! Ei, hänen vanhoilla tädeillään, jotka eivät koskaan avanneet henkeään eivätkä silmiään ja hyvin vähän ikkunoitaan, heillä oli ainakin tapoja ja elintasoa ja kunnioitusta menneisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.

Hän sulki oven melkein pala kurkussa ja nousi varpaillaan yläkertaan. Matkan varrella hän kurkisti erääseen huoneeseen. Hm, täydellinen kahdeksankymmenluvun järjestys, jonkinlaista keltaista öljypaperia seinillä. Portaitten yläpäässä hän epäröi neljän oven vaiheilla. Mikä niistä oli Timothyn? Ja hän kuunteli. Hänen korviinsa kuului ääni sellainen, kuin jokin lapsi jossakin olisi hitaasti ratsastanut keppihevosella. Sen täytyi olla Timothy! Hän koputti, ja oven avasi Smither, hyvin punaisena kasvoiltaan.

Herra Timothy oli kävelyllään, eikä Smither ollut saanut häntä pysähtymään. Jos herra Soames tahtoisi tulla perähuoneeseen, saattaisi hän nähdä setänsä ovenraosta.

Soames meni perähuoneeseen ja seisoi katselemassa.

Vanhojen Forsytein viimeinen oli jalkeilla, liikkuen äärettömän hitaasti, omiin asioihinsa täysin keskittyneenä, edestakaisin sänkynsä jalkopään ja ikkunan väliä, mikä matka oli noin kaksitoista jalkaa. Hänen nelikulmaisten kasvojensa alaosaa, jota ei enää ajeltu, peitti lumivalkea parta, joka oli leikattu niin lyhyeksi kuin saattoi, ja leuka näytti yhtä leveältä kuin otsa, jolla tukka niinikään oli aivan valkeana, kun taas nenän ja poskien ja otsan väri oli lähinnä keltainen. Toisessa kädessä oli paksu keppi, toinen piti kiinni, jääkärimallisen kotitakin helmasta jonka alta näkyivät yösukkiin ja tohveleihin puetut jalat. Kasvojen ilme oli kuin nyrpeän lapsen, joka ajattelee jotakin, mitä ei ole saanut. Joka kerta kääntyessään hän koputti kepin maahan ja veti sitä sitten perässään ikäänkuin näyttääkseen, että hän kyllä tuli toimeen ilmankin.

»Hän näyttää vielä voimakkaalta», sanoi Soames henkeään pidättäen.

»Oi, niin kyllä, herra. Näkisittepä hänet kylvyssä — se on suurenmoista, hän nauttii siitä niin.»

Nämä aivan ääneen lausutut sanat selvittivät asian Soamesille. Timothy oli palannut vauvaikään.

»Onko hän yleensä huvitettu jostakin?» kysyi hän niinikään ääneen.

»On kyllä, herra, ruuastaan ja testamentistaan. Kannattaa nähdä hänen selailevan sitä uudestaan ja uudestaan — ei hän tietenkään lue sitä, ja aina silloin tällöin hän kysyy minulta valtiolainaosakkeitten arvoa, ja minä kirjoitan sen hänelle — hyvin suurilla kirjaimilla. Tietysti minä aina kirjoitan saman hinnan, sen missä ne olivat, kun hän viimeksi pani ne mieleensä, 1914. Saimme tohtorin kieltämään häneltä sanomalehtien luvun, kun sota alkoi. Oi, se koski häneen alussa. Mutta hän tottui siihen pian, sillä hän tiesi, että ne väsyttäisivät häntä, ja hänellä on ihmeellinen taito säästää tarmoansa, niinkuin hänen oli tapana sanoa, kun rakkaat emäntävainajani vielä elivät, Jumala siunatkoon heidän hyviä sydämiään! Että hän elääkin heidän jälkeensä näin kauan — he olivat aina niin toimellisia, jos muistatte, herra Soames.»

»Mitä tapahtuisi, jos minä menisin sisään?» kysyi Soames. »Muistaisiko hän minua!? Minä tein hänen testamenttinsa, tiedättehän, kun Hester neiti kuoli v. 1907.»

»Niin no herra», vastasi Smither epäilevänä, »minä en osaa sanoa. Ehkä hän muistaisi, hän on todella merkillinen mies ikäisekseen.»

Soames astui ovenraosta sisään, odotti Timothyn kääntymistä ja sanoi kovalla äänellä: »Timothy setä!»

Timothy laahusti puoliväliin takaisin ja pysähtyi.

»Häh?» sanoi hän.

»Soames», huusi Soames kimeimmällä äänellään, kädet torvena. »Soames Forsyte.»

»Ei!» sanoi Timothy, iski keppinsä lujasti lattiaan ja jatkoi kävelyään.

»Ei näy tehoavan», sanoi Soames.

»Ei, herra», sanoi Smither pettyneenä, »katsokaas, hän ei ole vielä lopettanut kävelyään. Hän tekee aina vain yhtä kerrallaan. Ajattelen, että hän tänä iltapäivänä kysyy, tulitteko kaasua katsomaan, ja minulla on aika urakka, ennenkuin saan hänet ymmärtämään.»

»Ettekö luule, että täällä tarvittaisiin mieshoitajaa?»

Smither nosti kätensä ylös. »Miestä! Ei toki! Keittäjä ja minä tulemme mainiosti toimeen. Vieras mies talossa saisi hänet vallan suunniltaan. Eivätkä emäntäni pitäisi siitä, että tulisi mies taloon. Sitäpaitsi me olemme niin ylpeät hänestä.»

»Tohtori kai käy täällä?»

»Joka aamu. Hän antaa koko joukon erikoismääräyksiä, ja herra Timothy on niin tottunut, hän ei välitä vähääkään, mutta pistää kyllä kielensä ulos.»

»No niin», sanoi Soames kääntyen pois. »Kaikki tämä on aika surullista ja tuskallista minulle.»

»Ei toki, herra», vastasi Smither hätääntyneenä, »ei teidän pidä ajatella sitä. Nyt kun hän ei enää osaa murehtia, hän oikein nauttii elämästä, ihan totta. Minä aina sanon keittäjälle, että nyt Timothy herra on enemmän miestä kuin konsanaan. Katsokaa, kun hän ei kävele tai ole kylvyssä, hän syö, ja kun hän ei syö, hän nukkuu, ja siinä kaikki. Hänellä ei ole mitään kipua eikä huolta mistään.»

»No niin», sanoi Soames, »onhan se jotakin. Minä menen. Asiasta toiseen, voitteko näyttää minulle hänen testamenttiaan.»

»Siihen menee aikaa, herra, hän pitää sitä tyynyn alla ja hän näkee minut nyt, kun on toimessa.»

»Minä tahtoisin vain nähdä, onko se sama, jonka minä tein», sanoi Soames, »vilkaiskaa joskus päiväystä ja antakaa minun tietää.»

»Kyllä, herra, mutta minä olen varma siitä, että se on sama, koska keittäjä ja minä olimme todistajina, muistattehan, ja meidän nimemme ovat siinä vielä, ja me olemme kirjoittaneet ne vain kertaalleen.»

»Aivan niin», sanoi Soames. Hän muisti. Smither ja Jane olivat olleet sopivat todistajat, koska heille ei ollut jätetty mitään tässä testamentissa, jotta Timothyn kuolemasta ei olisi heille mitään etua. Se oli ollut — hän myönsi sen täydellisesti — melkein sopimaton varovaisuustoimenpide, mutta Timothy oli tahtonut niin, ja olihan loppujen lopulta Hester täti muistanut heitä sitä runsaammin.

»Hyvä on», sanoi hän, »hyvästi, Smither. Pitäkää häntä silmällä, ja jos hän joskus sanoo jotakin, pankaa se muistiin ja antakaa minun tietää.»

»Oi, kyllä, herra Soames, varmasti minä sen teen. On ollut niin hauskaa vaihtelua nähdä teidät. Keittäjä vallan innostuu, kun kerron hänelle.»

Soames pudisti hänen kättään ja meni alakertaan. Hän seisoi runsaat pari minuuttia hattutelineen vieressä, johon hän niin monet kerrat oli ripustanut hattunsa. »Niin kaikki katoaa», ajatteli hän, »katoaa ja alkaa uudestaan. Vanha raukka!» Ja hän kuunteli, eikö keppihevostaan vetävän Timothyn ääni mahdollisesti kuuluisi yläkerrasta tai joittenkin vanhojen kasvojen haamu näyttäytyisi kaidepuun takaa ja vanha ääni sanoisi: »Kas, sehän on rakas Soames, ja me kun juuri sanoimme, ettemme ole nähneet häntä viikkoon.»

Ei mitään — ei mitään! Kamferin tuoksu vain, ja tomuhiukkasia auringonsäteessä, joka tuli puoliympyrän muotoisesta ikkunasta oven päältä. Vanha pieni talo! Mausoleumi! Ja hän kääntyi kantapäillään, meni ulos ja nousi junaansa.

5. KOTOISILLA KUNNAILLA

Jokin kotoisen riemun tunne oli Val Dartiella mielessä, kun hän elämänsä neljäntenäkymmenentenä vuotena, tuona samana torstaiaamuna hyvin varhain, lähti siitä vanhasta herraskartanosta Sussexin nummien pohjoispuolella, johon oli asettunut asumaan. Hänen päämääränsä oli Newmarket, jossa hän ei ollut käynyt sitten kun syksyllä 1899, jolloin hän Oxfordista karkasi Cambridgeshiren kilpa-ajoihin. Hän pysähtyi ovelle suutelemaan vaimoaan ja pisti portviinipullon taskuunsa.

»Älä rasita jalkaasi, Val, äläkä lyö liian korkeita vetoja.»

Hollyn rinnan puserrus omallaan, Hollyn silmien katse silmissään Val tunsi sekä jalkansa että kukkaronsa olevan turvassa. Hän olisi kohtuullinen, Holly oli aina oikeassa — Hollylla oli luonnollinen vaisto. Valista itsestään ei tuntunut niinkään merkilliseltä kuin se kenties saattoi tuntua joistakin toisista, että hän, vaikka olikin puoliksi Dartie, oli pysynyt täysin uskollisena nuorelle serkulleen niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet heidän romanttisesta naimisiin menostaan keskellä buurisotaa, ja uskollisena ilman pienintäkään uhrautumisen tai kyllästymisen tunnetta. Holly oli niin nopeaälyinen, ehti niin ovelasti aina vähän edelle kaikkia hänen mielialojaan. Koska he olivat serkut, olivat he päättäneet, tai paremminkin Holly oli päättänyt, että he eivät saisi lapsia, ja Holly oli säilyttänyt kauneutensa, joskin ehkä hieman kalpeampana, vartalonsa hoikkuuden ja tumman tukkansa värin. Val erikoisesti ihaili sitä omaa elämää, jota Holly eli kaiken aikaa samalla kuin eli hänen elämäänsä ja ratsasti paremmin vuosi vuodelta. Holly piti yllä soittotaitoaan, luki hirmuiset määrät — romaaneja, runoja, kaikenlaista. Heidän farmillaan etelä-Afrikassa hän oli hoitanut kaikkia »neekeri»-vauvoja ja vaimoja ihmeellisen taitavasti. Hän oli tosiasiallisesti hyvin viisas, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa eikä ollut »ollakseen». Vaikka nöyryys ei ollut Valin huomattavimpia puolia, hän oli tullut siihen, että Holly on häntä itseään etevämpi, eikä kuitenkaan kantanut hänelle siitä kaunaa — suuri saavutus. Huomautettakoon, että hän ei koskaan katsellut Hollya ilman, että tämä tiesi siitä, mutta että Holly joskus katseli häntä salaa.

Hän oli suudellut Hollya porttikäytävässä, koska ei aikonut tehdä sitä asemalla, jonne Holly kuitenkin aikoi tulla saattamaan häntä tuodakseen auton takaisin. Siirtomaitten ilman ja hevoselämään liittyvien vaivojen paahtamana ja ahavoittamana, haittanaan jalka, joka oli saanut vian buurisodassa, mutta luultavasti pelastanut hänen henkensä äskeisessä sodassa, Val oli vielä hyvin samanlainen kuin oli ollut rakastumisensa päivinä, hänen hymynsä oli yhtä avara ja viehättävä, kulmakarvat ehkä vielä tuuheammat ja mustemmat, silmät katsoivat niiden alta yhtä loistavan harmaina, kesakot olivat melkein selvemmät, tukka vähän harmaantunut ohimoilta. Hän vaikutti mieheltä, joka on viettänyt toimellista elämää hevosten parissa aurinkoisessa ilmanalassa.

Kääntäen auton jyrkässä kaaressa portista Val kysyi: »Koska nuori Jon tulee?»

»Tänään.»

»Tarvitsetko jotakin häntä varten? Minä voisin tuoda lauantaina.»

»En, mutta sinä voisit tulla samalla junalla kuin Fleur — yksi ja neljäkymmentä.»

Val antoi Fordilleen täyden vauhdin, hän ajoi vieläkin kuin mies, joka on tottunut uuteen maahan ja huonoihin teihin, ei suostu sovitteluihin ja odottaa taivasta joka kolossa.

»Siinä on nuori nainen, joka tietää, mitä hän tahtoo», sanoi hän. »Kuule, oletko tullut ajatelleeksi?»

»Olen», sanoi Holly.

»Soames eno ja sinun isäsi — vähän noloa, eikö totta?»

»Fleur ei tiedä ja Jon ei tiedä, eikä tietenkään pidä sanoa mitään. Se kestää vain viisi päivää, Val.»

»Tallisalaisuus! Hyvä on!» Jos se oli Hollyn mielestä varminta, niin se olikin varminta. Holly vilkuili häneen ovelasti ja sanoi: »Huomasitko kuinka kauniisti Fleur itse pyysi?»

»En.»

»Niin, hän pyysi. Mitä ajattelet hänestä, Val?»

»Kaunis ja viisas, mutta voisi kyllä antaa palttua sovinnaisuudelle, jos pahan pään ottaisi, niin minä luulisin.»

»Minä tahtoisin tietää», mutisi Holly, »onko hän nykyaikainen nuori nainen. Sitä on vähän neuvoton, kun tulee kotiin tämän kaiken keskelle.»

»Sinäkö? Sinähän tajuat asiat aina niin nopeasti.»

Holly pisti kätensä hänen takkinsa taskuun.

»Sinähän pidät toistakin asiain tasalla», sanoi Val rohkaistuneena. »Mitä ajattelet tuosta belgialaisesta, Profondista?»

»Eiköhän se mies ole niin sanottu hyvä piru.»

Val irvisti.

»Minusta hän on vähän kummallinen otus meidän perheemme ystäväksi. Tosin perhe purjehtii melko kummilla vesillä itsekin, Soames eno naimisissa ranskattaren kanssa ja sinun isäsi naimisissa Soamesin ensimmäisen kanssa. Isoisämme saisivat halvauksen!»

»Kenen isoisät tahansa saisivat halvauksen, kultaseni.»

»Tämä auto odottaa, että nousemme ylämäessä», sanoi Val äkkiä, »se ei saa takajalkojaan alleen. Minun täytyy höllentää ohjaksia mäessä, jos mielin ehtiä junaan.»

Hevosharrastukset olivat estäneet häntä koskaan oikein ystävystymästä autoon, ja Fordin juoksu hänen johdollaan poikkesi aina huomattavasti sen menosta Hollyn ohjatessa. Hän ehti junaan.

»Ole varovainen paluumatkalla, se heittää sinut selästään, jos suinkin voi. Hyvästi, rakkaani.»

»Hyvästi», huusi Holly ja heitti hänelle lentosuukon.

Junassa hän neljännestunnin ajan epäröi, ajattelisiko Hollya, aamulehtiä, tämän kirkkaan päivän näköalaa vai hämäriä muistojaan Newmarketista ja syventyi vihdoin tutkimaan pientä nelikulmaista kirjaa, joka oli täynnä nimiä, sukupuita, syntyperän yksityiskohtia ja muistiinpanoja hevosten kasvusta ja ruumiinmuodosta. Forsyte hänessä kallistui hankinnoissaan panemaan painoa syntyperälle, ja toistaiseksi hän päättävästi piti Dartie-levottomuuttaan aisoissa. Kun hän palasi takaisin Englantiin myytyään eteläafrikkalaisen farminsa ja hevossiittolansa edullisesti ja huomasi, että aurinko harvoin paistoi, Val sanoi itsekseen: »Minun pitää ehdottomasti saada jokin harrastus, muuten tämä maa tulee painostamaan minua kauheasti. Metsästys ei riitä, minä alan kasvattaa ja opettaa hevosia.» Omaten juuri sen erikoisen hivenen oveluutta ja päättäväisyyttä, joka on tuloksena pitkästä asumisesta uudessa maassa, Val oli nähnyt nykyaikaisen hevoskasvatuksen heikon kohdan. Kaikki olivat muodikkuuden ja korkean hinnan lumoissa. Hän ostaisi ulkonäön mukaan ja antaisi palttua nimille! Ja tässä hän jo oli, syntyperän arvon häikäisemänä! Hän ajatteli puoleksi tietoisesti: »Jotakin on tässä kirotussa ilmastossa, joka panee ihmisen kiertämään ympyrässä. Oli miten oli, minun pitää saada Mayflyn rotua.»

Tällä mielellä hän saapui toiveittensa Mekkaan. Tilaisuus oli noita hiljaisia, jotka mieluummin tahtoivat katsella hevosia, kuin lyödä niistä vetoja, ja Val lähestyi rotuhevosten aitausta. Kaksikymmentä vuotta siirtomaa-elämää oli riisunut hänestä sen keikarimaisuuden, johon hänet oli kasvatettu, mutta jättänyt jälkeen hevosmiehen olennaisen siisteyden ja kehittänyt hänessä humoristisen ja aika kirpeän silmän huomaamaan sitä, mitä hän sanoi eräitten englantilaisten »viheliäiseksi pöyhkeilyksi» ja eräitten englantilaisten naisten »papukaijamaisuudeksi» — Hollyssa sitä ei ollut ja Holly oli hänen esikuvansa. Val oli terävä havainnoissaan, nopea, neuvokas ja meni suoraan ytimeen, oli sitten kysymyksessä kauppa, hevonen tai juoma, ja nyt hän oli menossa erään Mayfly-varsan ytimeen, kun hidas ääni hänen vieressään sanoi:

»Herra Val Dartie? Kuinka jaksaa rouva Val Dartie? Toivoakseni hyvin.» Ja hän näki vieressään belgialaisen, jonka oli kohdannut sisarensa Imogenin luona.

»Prosper Profond — minä tapasin teidät lounaalla», sanoi ääni.

»Mitä kuuluu?» mutisi Val.

»Erittäin hyvää», vastasi Monsieur Profond, jäljittelemätön hitaus äänessään. »Hyvä piru», oli Holly sanonut hänestä. No niin, hän olikin kuin pieni piru tummine, leikattuine suippopartoineen, uninen piru, hyväntahtoinen, kaunissilmäinen, odottamattoman älykäs.

»Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä — serkkunne — herra George Forsyte.»

Val näki jyhkeän hahmon, sileiksiajellut, härkämäiset ja vähän yrmeät kasvot, joitten harmaitten, täyteläisten silmien takaa pulppuili sardonista leikinlaskua. Hän muisti tuon hahmon hämärästi niiltä ajoilta, jolloin hän kävi isänsä kanssa päivällisellä Iseeum-klubissa.

»Minä otin osaa kilpa-ajoihin isäsi kanssa», sanoi George. »Mitä kuuluu hevossiittolasta? Haluatko ostaa minulta pari kaakkia?»

Val irvisti salatakseen äkillistä tunnettaan, että hevosten kasvatus oli menettänyt kaiken arvonsa Englannissa. Täällä ei uskottu enää mihinkään, ei edes hevosiin. George Forsyte, Prosper Profond! Piru itse ei ollut kuvitelmattomampi kuin nuo kaksi.

»Minä en tietänyt, että olette hevosmies», sanoi hän Prosper Profondille.

»En minä olekaan. En välitä siitä. Minä purjehdin. En välitä siitäkään, mutta minusta on hauska tavata ystäviäni. Minulla on tuolla autossani vähän lounasta, herra Val Dartie, pikku välipala vain, jos haluatte, ei mitään sen kummempaa, pikku lounas vain.»

»Kiitos», sanoi Val, »olette hyvin ystävällinen. Minä tulen neljännestunnin kuluttua.»

»Tätä tietä. Herra Forsyte tulee myös.» Ja Monsieur Profond viittasi keltahansikkaisella sormellaan. »Tuo pikku auto tuolla, pikku välipala.» Hän jatkoi matkaansa sileänä, uneliaana ja etäisenä, ja George Forsyte seurasi häntä virheettömänä, suurena, naljailevana.

Val jäi katselemaan Mayfly-varsaa. George Forsyte tietysti oli vanha mies, mutta tuo Profond saattoi olla jokseenkin samanikäinen kuin hän itse. Ja kuitenkin Val tunsi olevansa äärimmäisen nuori, ikäänkuin Mayfly-varsa olisi ollut leikkikalu, jolle nuo molemmat olivat nauraneet. Eläin ei enää tuntunut todelliselta.

»Tuo 'pikku' varsa» — oli hän kuulevinaan Monsieur Profondin äänen lausuvan — »mitä te näette siinä? Meidänhän kaikkien pitää kuolla.»

Ja George Forsyte, hänen isänsä vanha ystävä, oli vielä kilparadalla! Mayflyn rotu oliko se parempi kuin mikään muu? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vähän keinottelemaan rahallaan.

»Ei, hitto vieköön!» mutisi hän äkkiä. »Ei kannata kasvattaa hevosia, ei kannata tehdä mitään. Mitä varten tulin tänne? Minä ostan varsan.»

Hän peräytyi ja katseli väkijoukkoa, joka virtasi rotuhevosten aitauksesta katsomolavaa kohti. Vanhoja keikareita, tarkkasilmäisiä, uhkeita miehiä, juutalaisia, treenareita, jotka näyttivät siltä, kuin eivät eläessään olisi hevosta nähneet, pitkiä, untelolta, epämääräisiä naisia tai reippaita, kovaäänisiä naisia, nuoria miehiä, jotka näköjään yrittivät ottaa asian vakavalta kannalta — kahdella tai kolmella heistä oli vain yksi käsivarsi!

»Elämä täällä on pelaamista», ajatteli Val. »Lähtökello soi, hevoset juoksevat, raha vaihtuu kädestä käteen, kello soi taas, hevoset juoksevat, ja raha vaihtuu takaisin.»

Mutta oman filosofiansa säikyttämänä hän meni aitauksen portille katsomaan Mayfly-varsan nelistystä. Varsa juoksi hyvin, ja Val lähti hakemaan tuota 'pikku' autoa. 'Pikku' lounas oli sitä laatua, josta mies näkee unta, mutta jollaisen hän harvoin saa, ja kun se oli päättynyt, lähti Monsieur Profond hänen kanssaan aitaukselle.

»Vaimonne on kaunis nainen», huomautti hän yllättävästi.

»Kaunein mitä minä tunnen», vastasi Val kuivasti.

»Niin», sanoi Monsieur Profond, »hänellä on kauniit kasvot. Minä ihailen kauniita naisia.»

Val katsoi häneen epäluuloisesti, mutta jokin ystävällinen ja suora hänen toverinsa raskaassa pirullisuudessa riisui hänet toistaiseksi aseista.

»Jos tahdotte joskus tulla kutteriini, vien hänet vesille.»

»Kiitos», sanoi Val, aseistettuna taas, »hän vihaa merta.»

»Niin minäkin», sanoi Monsieur Profond.

»Miksi sitten purjehditte?»

Belgialaisen silmät hymyilivät. »Oh, en tiedä. Minä olen tehnyt jo kaikkea, tämä on nyt viimeistä.»

»Se on varmaan hitonmoisen kallista. Minusta siihen pitäisi olla vahvemmat syyt.»

Monsieur Prosper Profond kohotti kulmakarvojaan ja työnsi paksun alahuulensa eteenpäin.

»Minä olen varakas», sanoi hän.

»Olitteko sodassa?» kysyi Val.

»Olin. Minä olen tehnyt sitäkin. Sain kaasua nenääni, se oli pikku hiukkasen epämiellyttävää.» Hän hymyili syvää ja uneliasta rikkauden hymyä, ikäänkuin olisi saanut sen nimestään. [Profond = syvä.] Val ei voinut ratkaista, oliko tuo hänen alituinen 'pikku' sanansa puuttuvaa kielitaitoa vai teeskentelyä. Mies kykeni ilmeisesti kaikkeen. Ostajien parvessa juoksunsa voittaneen Mayfly-varsan ympärillä Monsieur Profond sanoi:

»Aiotteko tarjota?»

Val nyökäytti päätään. Tuo uninen piru vieressään hän tunsi tarvitsevansa uskoa. Vaikka hänet olikin turvannut Kohtalon pahemmilta iskuilta huolehtiva isoisä, joka oli määrännyt hänen nimelleen tuhannen vuodessa, lisänä ne toiset tuhannen vuodessa, jotka Hollyn nimelle oli määrännyt hänen isoisänsä, ei Valilla ollut liikeneviä varoja tällä hetkellä, sillä hän oli sijoittanut melkein kaikki eteläafrikkalaisen farmin myynnistä saamansa varat hevossiittolaansa Sussexissa. Ja hyvin pian hän ajatteli: »Pahus vieköön, varsa nousee yli varojeni!» Hänen rajansa — kuusisataa — oli jo ylitetty, hän lopetti tarjouksensa. Mayfly-varsa joutui vasaran alle seitsemästäsadasta ja viidestäkymmenestä guineasta. Hän kääntyi harmistuneena pois, kun Prosper Profondin hidas ääni sanoi hänen korvaansa:

»Minä ostin tuon pikku varsan, mutta minä en tarvitse sitä, ottakaa se ja viekää lahjaksi vaimollenne.»

Val katsoi mieheen uudistunein epäluuloin, mutta hyväntuulisuus toisen silmissä oli siksi ilmeinen, ettei hän tosiaankaan voinut loukkaantua.

— »Minä voitin pikku summia sodassa», alkoi Monsieur Profond vastaukseksi tähän katseeseen. »Minulla oli osakkeita asetehtaissa. Minusta on hauska panna rahani menemään. Minä voitan aina lisää. Minä tarvitsen hyvin vähän itse. Minä annan kernaasti ystävilleni.»

»Minä ostan sen teiltä samasta hinnasta minkä itse maksoitte», sanoi Val äkillisen päättäväisenä.

»Ei», sanoi Monsieur Profond. »Te saatte sen. Minä en tarvitse sitä.»

»Mitä hullua, eihän —»

»Miksi ei?» hymyili Monsieur Profond. »Minä olen perheenne ystävä.»

»Seitsemänsataa ja viisikymmentä guineaa ei ole pelkkä sikarilaatikko», sanoi Vai kärsimättömänä.

»No niin, te pidätte sen, kunnes minä tarvitsen sitä, ja teette sillä mitä tahdotte.»

»Niin kauan kuin se on teidän», sanoi Val. »Olkoon menneeksi.»

»Hyvä on», mutisi Monsieur Profond ja lähti pois.

Val katsoi hänen jälkeensä, hän saattoi olla »hyvä piru», mutta saattoi olla muutakin. Hän näki miehen liittyvän George Forsyteen eikä senjälkeen enää tavannut häntä.

Val vietti illat kilpa-ajojen jälkeen äitinsä talossa Green Streetillä.

Winifred Dartie kuusikymmentäkaksivuotiaana oli ihmeellisen nuorekas, ottaen huomioon ne kolmekymmentä kolme vuotta, joitten aikana hän oli saanut tulla toimeen Montague Dartien kanssa, kunnes tapaus pariisilaisilla portailla melkein onneksi vapautti hänet. Hänelle tuotti kiihkeätä tyydytystä saada rakkain poikansa takaisin etelä-Afrikasta kaikkien näiden vuosien jälkeen, todeta hänet niin vähän muuttuneeksi ja huomata mieltyvänsä hänen vaimoonsa. Winifred, joka seitsemänkymmenluvun lopulla, ennen naimisiinmenoaan, oli ollut vapauden, huvitusten ja muodikkuuden tavoittelijain eturivissä, myönsi, että tämän ajan neitoset menivät hänen aikansa nuorison ohi. He esimerkiksi näyttivät pitävän avioliittoa ohimenevänä tapauksena, ja Winifred väliin katui, ettei hän itse ollut tehnyt samoin, ehkäpä toinen, kolmas tai neljäs tapaus olisi taannut hänelle vähemmän häikäisevän elämäntoverin, vaikka olihan Montague loppujen lopulta jättänyt hänelle Valin, Imogenin, Maudin ja Benedictin (melkein eversti, selvisi sodasta eheänä) — joista kukaan ei vielä ollut ottanut avioeroa. Hänen lastensa vakiintuneisuus usein hämmästytti niitä, jotka muistivat lasten isän, mutta Winifred uskoi kernaasti, että he kaikki olivat Forsyteja ja tulivat äitiinsä, paitsi kenties Imogen. Hänen veljensä pikku tyttö Fleur hämmästytti häntä. Lapsi oli levoton kuin nykyajan nuoret naiset konsanaan — »pikku tulenliekki», oli Prosper Profond kerran päivällisen jälkeen sanonut — mutta hän ei ollut mikään jazztyttö eikä puhunut kimeällä äänellä. Winifredin oman luonteenluja forsytelaisuus vastusti vaistomaisesti ilmassa liikkuvaa tunnelmaa, nykyaikaisen tytön tapoja ja hänen mottoaan: »Kaikki on ihan yhdentekevää! Nyt tuhlataan, huomenna ollaan köyhiä!» Hänestä Fleurille oli pelastukseksi, että kun hän kerran oli kiinnittänyt mielensä johonkin, hän ei muuttanut mieltä ennenkuin oli sen saanut — vaikka Fleur tietenkin oli liian nuori ymmärtämään, mitä perästäpäin oli tapahtuva. Lapsi oli myös »hyvin sievä pieni olento» ja erittäin suositeltava mukaanotettavaksi, äidillähän oli ranskalainen maku ja tyttö itse osasi kantaa vaatteensa. Kaikki kääntyivät katsomaan Fleuriä — se merkitsi paljon Winifredille, joka rakasti tyyliä ja hienostusta, vaikka ne olivatkin niin julmasti pettäneet hänet Montague Dartien tapauksessa.

Keskustellessaan hänestä Valin kanssa lauantaina aamiaisella Winifred kosketteli perheen luurankoa.

»Tuo pieni juttu appesi ja Irene tätisi välillä, Val — se on tietenkin vanha kuin kukkulat, mutta Fleurin ei tarvitse tietää siitä mitään — turhaa vaivaa. Soames enosi on hyvin tarkka siitä asiasta. Osaat siis olla varovainen.»

»Niin! Mutta eräs asia on hurjan nolo — Hollyn nuori velipuoli tulee asumaan meillä ollessaan maanviljelysharjoittelijana. Hän on siellä jo.»

»Oi!» sanoi Winifred. »Se oli paha juttu! Minkälainen hän on?»

»Olen nähnyt hänet vain kerran — Robin Hillissä, kun kävimme kotona 1909. Hän oli alasti ja oli maalannut itseensä sinisiä ja keltaisia raitoja — hauska pieni poika.»

Winifredin mielestä se oli »herttaista» ja hän lisäsi turvallisesti: »No niin, Holly on järkevä, kyllä hän tietää, kuinka menetellä. Minä en kerro asiasta enollesi. Hän vain kiusaantuisi. Kovin ihanaa oli saada sinut takaisin, rakas poikani, nyt kun alan tulla vanhaksi.»

»Vanhaksi! Kaikkea vielä, sinä olet yhtä nuori kuin konsanaan. Tuo mies Prosper Profond, äiti, onko hän ihan niinkuin olla pitää?»

»Prosper Profond! Oi, hän on hauskin mies, minkä minä tunnen.»

Val murisi ja kertoi tuon jutun Mayfly-varsasta.

»Se on niin hänen tapaistaan», mutisi Winifred. »Hän tekee jos mitä.»

»No niin», sanoi Val ovelasti, »meidän perheellämme ei tuontapaisista otuksista ole ollut mitään hyvää, he ovat liian kevytmielisiä meidän makuumme.»

Se oli totta, ja Winifredin hiljainen mietintä kesti kokonaisen minuutin. Sitten hän vastasi:

»Oi, niin! Mutta hän on ulkomaalainen, Val, ja heidän suhteensa on tehtävä poikkeuksia.»

»Hyvä on, minä käytän sitten hänen varsaansa ja koetan jotenkin kasvattaa sen häntä varten.»

Ja pian tämän jälkeen Val heitti hyvästit, sai suudelman ja jätti äitinsä lähtien kirjanpitäjänsä luo, Iseeum-klubiin ja Victorian asemalle.

6. JON

Rouva Val Dartie, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta etelä-Afrikassa, oli syvästi rakastunut — onneksi johonkin, joka oli hänen omaansa, sillä hänen intohimonsa kohde oli näköala hänen ikkunastaan, kylmä, kirkas valaistus vihreillä harjanteilla. Siinä oli Englanti taas, vihdoinkin! Englanti kauniimpana kuin hän oli uneksinut. Sattuma oli tosiaankin johtanut Val Dartien paikalle, jossa eteläiset harjanteet auringonpaisteessa olivat kerrassaan viehättävät. Holly omasi kyllin suuressa määrin isänsä taiteilijasilmää tajutakseen niiden ääriviivojen harvinaisen kauneuden ja liitumaisen hohteen, ja kävely rotkotietä pitkin ja edelleen Chanctonburyä tai Amberleytä kohti oli toistaiseksi nautinto, jota hän ei oikein yrittänyt jakaa Valin kanssa, tämän luonnonihailuun kun sekaantui Forsytein vaisto saada jotakin hyötyä, esimerkiksi turvetta hevostensa harjoituksia varten.

Ajaessaan Fordia kotiin miltei hyväilevän pehmeästi hän päätti ensi työksensä tuoda Jonin tänne harjanteille ja näyttää hänelle näköalan tämän toukokuun taivaan alla.

Hän ajatteli nuorta velipuoltaan äidillisyydellä, jota Val ei ollut käyttänyt kaikkea. Kolmipäiväinen oleskelu Robin Hillissä pian heidän palattuaan kotiin ei ollut suonut tilaisuutta Jonin näkemiseen — hän oli vielä koulussa, niin että Hollyn muistot samoin kuin Valinkin keskittyivät pieneen poikaan, jolla oli aurinkoinen tukka ja joka oli maalannut itsensä sini- ja keltaraitaiseksi lammikon rannalla.

Nuo kolme päivää Robin Hillissä olivat olleet kiihdyttävät, surulliset, hämmennyttävät. Muistot velivainajasta, muistot Valin kosinnasta, vanhentunut isä, jota hän ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen, jotakin kalmantuoksua hänen ironisessa lempeydessään — se ei jäänyt huomaamatta niin hienovaistoiselta kuin Holly — ja ennen kaikkea äitipuoli, jonka hän vielä saattoi epämääräisesti muistaa »harmaapukuisena naisena» niiltä ajoilta, jolloin hän oli pieni ja isoisä vielä eli ja Mademoiselle Beauce oli niin loukkaantunut, kun tuo tunkeilija antoi hänelle soittotunteja — kaikki tämä häiritsi ja kiusasi hänen sieluaan, joka oli ikävöinyt tavata Robin Hillin muuttumattomana. Mutta Holly oli tottunut pitämään asiansa ominaan, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan täysin hyvin.

Isä oli suudellut häntä, kun he lähtivät, ja Holly oli varma siitä, että hänen huulensa olivat värisseet.

»No niin, rakkaani», oli isä sanonut, »sota ei ole muuttanut Robin Hilliä, vai onko? Jospa vain olisit voinut tuoda Jollyn takaisin kanssasi! Kuulehan, mitä sinä ajattelet noista henkimaailman asioista? Kun tammi kuolee — pelkään, että se kuolee.»

Hollyn syleilyn lämpimyydestä hän luultavasti arvasi, että kissa oli päässyt hyppäämään korista, sillä hän turvautui heti ironiaan.

»Spiritualismi — kummallinen sana! Mitä enemmän he todistelevat, sitä selvemmäksi käy, että he ovat saaneet haltuunsa ainetta.»

»Kuinka niin?» sanoi Holly.

»Vai kuinka? Katso heidän valokuviaan henkiolennoista. Jotakin ainetta täytyy olla, jolle valo ja varjo voivat langeta, ennenkuin valokuvasta tulee mitään. Ei, se päättyy niin, että saamme sanoa kaikkea ainetta hengeksi tai kaikkea henkeä aineeksi — minä en tiedä kumpaako.»

»Mutta etkö sinä usko sielun kuolemattomuuteen, isä?»

Jolyon oli katsonut häneen, ja hänen kasvojensa omituinen surullisuus oli vaikuttanut Hollyyn syvästi.

»No niin, kultaseni, minä kyllä tahtoisin saada jotakin irti kuolemasta. Minä olen katsellut siihen jo vähäisen. Mutta vaikka mitä tekisin, en löydä mitään, mitä telepatia, alitajunta, ja emanatsio tämän maailman suuresta varastohuoneesta ei aivan yhtä hyvin voisi selittää. Jospa voisinkin uskoa! Toivo herättää ajatuksia, mutta se ei voi luoda todisteita.»

Holly oli taaskin painanut huulensa hänen otsalleen, ja hän tunsi ikäänkuin saavansa vahvistusta isän teorialle, että kaikki aine oli muuttumassa hengeksi — isän otsa oli jotenkin tuntunut niin aineettomalta.

Mutta voimakkain muisto tuosta lyhyestä käynnistä oli kuitenkin se hetki, jolloin hän huomaamattomana oli nähnyt äitipuolensa lukevan Jonilta saamaansa kirjettä. Se oli — Hollyn mielestä — kaunein näky, mitä hän ikinä oli nähnyt. Irene, joka kokonaan oli vaipunut poikansa kirjeen lukemiseen, seisoi ikkunan ääressä, missä valo lankesi hänen kasvoilleen ja kauniille harmaille hiuksilleen, hänen huulensa liikkuivat, hymyilivät, hänen tummat silmänsä nauroivat, tanssivat, ja käsi, joka ei pitänyt kirjettä, oli painettuna hänen rintaansa vastaan. Holly vetäytyi syrjään kuin täydellisen rakkauden näyn edestä ja oli tullut siihen vakaumukseen, että Jon mahtoi olla viehättävä.

Kun hän näki Jonin tulevan asemalta matkalaukku kummassakin kädessä, sai hän vahvistusta ennakkokäsitykselleen. Poika muistutti vähän Jollya, hänen lapsuutensa kauan sitten menetettyä epäjumalaa, mutta näytti vilkkaammalta ja vähemmän sovinnaiselta, hänellä oli syvemmät silmät ja kirkkaammanvärinen tukka, sillä hän oli avopäin — kaiken kaikkiaan hyvin kiintoisa »pikku veli»!

Pojan yrittelevä kohteliaisuus viehätti Hollya, joka oli tottunut liikaankin varmuuteen nuorten ihmisten tavoissa. Jonia vaivasi, kun Hollyn piti olla ajajana sen sijaan, että hän itse olisi ohjannut autoa. Eikö hän saisi yrittää? Heillä ei ollut sodan jälkeen ollut autoa Robin Hillissä, tietenkään, ja hän oli ohjannut vain kerran ja silloinkin ajanut ojaan, niin että Hollyn ei pitänyt halveksia hänen yrityksiään. Pojan pehmeä ja tartuttava nauru oli hyvin viehättävä, vaikka Holly olikin kuullut, että sana oli nyt täysin vanhanaikainen. Kun he olivat tulleet kotiin, veti Jon taskustaan rypistyneen kirjeen, jonka Holly luki hänen peseytyessään. Se oli aivan lyhyt kirje, jonka kirjoittaminen kuitenkin oli maksanut isälle paljon kipua.

»Rakkaani,

Valin ja sinun tulee muistaa, että Jon ei tiedä perheen historiasta mitään. Hänen äitinsä ja minä arvelemme, että hän tällä hetkellä on liian nuori. Poika on hyvin kultainen, äitinsä silmäterä. Verbum sapientibus.

Rakastava isäsi

J.F.»

Siinä kaikki, mutta Holly tunsi taas epämääräistä levottomuutta Fleurin tulon johdosta.

Teenjuonnin jälkeen hän toteutti tuon itselleen tekemänsä lupauksen ja vei Jonin ylös harjulle. He puhelivat kauan, istuen vanhalla liitukaivoksella, jolla kasvoi sinivatukkaa ja orjantappuroita. Linnunruohoa ja sinivuokkoja näkyi vihreällä törmällä, leivot lauloivat, rastaat lauloivat saniaisissa, ja aina silloin tällöin erottui maata kohti lentävä lokki hyvin valkeana kalpenevaa taivasta vastaan, millä epämääräinen kuu oli nousemassa. Suloisia tuoksuja kantautui heidän ulottuvilleen ikäänkuin pienet, näkymättömät olennot olisivat juosseet puhaltamassa tuoksuja ruohon lehdiltä.

Jon, joka oli vaipunut hiljaisuuteen, sanoi äkisti:

»Minä sanon, että tämä on suurenmoista! Ei mitään raskasta missään. Lokkien lentoa ja lampaankelloja »

»Lokkien lentoa ja lampaankelloja! Sinä olet runoilija, hyvä poika!»

Jon huokasi.

»Oi, ei! Ei tule mitään!»

»Koeta! Minä runoilin sinun iässäsi.»

»Runoilitko? Äitikin sanoo »koeta», mutta minä olen niin mahdoton. Onko sinulla täällä runojasi, joita saisin nähdä?»

»Hyvä ihminen», mutisi Holly, »minä olen ollut naimisissa jo yhdeksäntoista vuotta. Minä kirjoitin runoja vain kun tahdoin mennä naimisiin.»

»Oi!» sanoi Jon ja käänsi kasvonsa poispäin: poski, jonka Holly saattoi nähdä, oli ihastuttavan punainen. Oliko Jonkin jo »joutunut tuuleen», niinkuin Val olisi sanonut? Nytkö jo? Mutta jos niin oli, sitä parempi vain, silloinpa hän ei kiinnittäisi huomiota nuoreen Fleuriin. Sitäpaitsi hän maanantaina aloittaisi maanviljelystyönsä. Ja hän hymyili. Oliko se Burns, joka kulki auran kurjessa, vaiko vain Aura-Pietari? Melkein kaikki nuoret miehet ja enimmät nuoret naiset näyttivät olevan runoilijoita tähän aikaan, päättäen siitä suuresta määrästä heidän kirjojaan, jonka hän oli lukenut etelä-Afrikassa, Hatchardilta ja Bumpusilta tilattuna, ja hyviä runoilijoita olivatkin — oi, oikein hyviä, paljon parempia kuin hän itse oli ollut! Mutta niinpä runous olikin todella tullut muotiin sitten hänen päiviensä samalla kuin autot. Toinen pitkä keskustelu päivällisen jälkeen alahallin puuvalkean ääressä, ja hän näytti tuntevan Jonin jo kauttaaltaan, tietämättä kuitenkaan mitään todella tärkeätä. Holly erosi hänestä makuuhuoneen ovella käytyään kerran tai kahdesti katsomassa, että hänellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän tiesi varmaan tulevansa rakastamaan Jonia ja arveli myös, että Val tulisi pitämään hänestä. Poika oli vilkas, mutta ei intoillut, hän oli mainio kuuntelija, sympaattinen, pidättyvä omaan itseensä nähden. Hän ilmeisesti rakasti heidän isäänsä ja jumaloi äitiään. Hän piti ratsastuksesta, soutamisesta ja miekkailusta enemmän kuin peleistä. Hän pelasti yöperhosia kynttilänliekeistä eikä voinut sietää hämähäkkejä, mutta vei ne mieluummin ulos paperiin käärittyinä kuin tappoi ne. Sanalla sanoen, hän oli herttainen poika. Holly meni nukkumaan ajatellen, että Jon kärsisi kauheasti, jos joku pahoittaisi hänen mielensä, mutta kukapa sen nyt täällä tekisi?

Jon puolestaan istui valveilla ikkunassaan, edessään paperipala ja kynä, kirjoittaen ensimmäistä »oikeata runoaan» kynttilänvalossa, koska kuunvaloa ei ollut siksi paljon, että olisi nähnyt kirjoittaa, sen verran vain, että yö näytti häilähtelevältä ja kuin hopeaan piirretyltä. Juuri sellainen yö, jossa Fleur voisi liikkua, väläytellä silmiään ja viedä hänet — kukkulain taakse, kauas pois. Ja Jon, syvät uurteet nuoressa otsassaan, teki merkintöjä paperille ja pyyhki ne pois ja kirjoitti takaisin ja teki kaiken, mikä tarvitaan taideteoksen syntymiseksi, ja hänellä oli sama tunne kuin kevättuulilla täytyy olla, kun ne yrittelevät ensi laulujaan puhkeavien kukkain keskellä. Jon kuului noihin (harvinaisiin) poikiin, joissa kotoa saatu kauneuden rakkaus oli säilynyt kautta kouluiän. Hänen oli tietenkin täytynyt pitää se omana salaisuutenaan, niin että edes piirustuksen opettaja ei ollut saanut siitä aavistusta, mutta yhä se eli hänessä, nirsona ja puhtaana. Ja tämä runo tuntui hänestä yhtä rammalta ja jäykältä kuin yö oli siivekäs. Mutta hän pani sen kuitenkin talteen. Se oli »susi», mutta parempi kuin ei mikään ilmaisemattoman ilmaisijana. Ja hän ajatteli hieman pettyneenä: »Tätä en voi näyttää äidille.» Hän nukkui hirmuisen hyvin, kun kerran pääsi uneen, kaiken uuden uuvuttamana.

7. FLEUR

Vaikeasti vastattavien kysymysten välttämiseksi oli Jonille sanottu vain:

»Eräs tyttö tulee Valin mukana tänne viikonloppua viettämään.»

Samasta syystä oli Fleurille sanottu vain: »Meillä on eräs nuorukainen asumassa luonamme.»

Nuo kaksi »pikkuvarsaa», niinkuin Val ajatuksissaan nimitti heitä, kohtasivat siis tavalla, jonka valmistumattomuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Holly esitteli heidät toisilleen näin:

»Tässä on Jon, pikku veljeni; Fleur on serkkumme, Jon.»

Jon, joka tuli ranskalaisen ovi-ikkunan kautta voimakkaasta auringonpaisteesta sisään, oli niin hämmentynyt tämän ihmeen kohtalokkaasta luonteesta, että hän ehti kuulla Fleurin levollisesti sanovan: »Oi, hyvää päivää», ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt tyttöä, ja ehti myös hämärästi ymmärtää hänen päänsä pikku liikkeestä, joka oli nopein mitä kuvitella voi, että hän ei ollutkaan koskaan nähnyt Fleuriä. Hän kumarsi siis hurmaantuneena Fleurin käden ylitse ja tuli vaiteliaammaksi kuin hauta. Hän ymmärsi viisaammaksi olla puhumatta. Kerran, varhaisessa nuoruudessa, hänet oli yllätetty lukemasta yövalolla ja hän oli yrittänyt sanoa: »Minä vain kääntelin lehtiä, äiti», jolloin äiti oli vastannut: »Jon, älä koskaan kerro valeita — kun on sellaiset kasvot kuin sinulla, ei kukaan usko niitä.»

Tämä sana oli kerta kaikkiaan hävittänyt hänestä sen luottamuksen, joka on välttämätön, ennenkuin valheella voi olla menestystä. Hän siis kuunteli Fleurin nopeita ja viehättyneitä huomautuksia kaiken hauskuudesta, tarjosi hänelle leipiä ja hyytelöä ja poistui niin pian kuin saattoi. Sanotaan, että ihminen juoppohulluuden tilassa näkee kiinteän esineen, mieluummin tumman, joka äkkiä muuttaa asemaa ja muotoa. Jon näki kiinteän esineen, sillä oli tummat silmät ja melko tumma tukka, se muutti asemaa, mutta ei koskaan muotoa. Tietoisuus, että hänen ja tämän olennon välillä oli jo salaista ymmärtämystä (niin mahdoton kuin sitä olikin käsittää), järkytti häntä siinä määrin, että hän odotti kuumeisesti ja alkoi jäljentää runoaan — mitä hän tietysti ei koskaan uskaltaisi näyttää Fleurille — kunnes hevosten kavioitten kapse herätti hänet ja hän nojautuessaan ikkunasta näki Fleurin ratsastavan pois Valin seurassa. Oli selvä, että Fleur ei tahtonut hukata aikaa, mutta näky pahoitti hänen mieltään kuitenkin. Hän itse menetti aikaa. Jollei hän tässä kauheassa hurmiotilassaan olisi livistänyt tiehensä, olisi hänet ehkä pyydetty mukaan. Ja ikkunassaan istuen hän näki heidän katoavan näkyvistä, näyttäytyvän taas korkeimmalla kohdalla tietä, katoavan ja tulevan vielä kerran minuutin ajaksi selvästi näkyviin harjanteen ääriviivalla. »Tyhmä aasi», ajatteli hän, »aina minä hukkaan mahdollisuuteni.»

Miksi hän ei voinut luottaa itseensä ja olla sanavalmis? Ja leuka käsien varassa hän kuvitteli ratsastusretkeä, jonka hän olisi voinut tehdä Fleurin seurassa. Viikonloppu on vain viikonloppu, ja hän oli hukannut siitä kolme tuntia. Tunsiko hän ketään muuta kuin itsensä, joka olisi voinut olla sellainen hölmö? Ei totisesti.

Hän pukeutui päivällistä varten hyvissä ajoin ja oli ensimmäisenä saapuvilla. Hän ei aikonut enää hukata hetkeäkään. Mutta Fleur tuli vasta viimeisenä. Hän istui vastapäätä Fleuriä päivällisellä, ja tilanne oli hirmuinen — oli mahdotonta sanoa mitään siitä pelosta, että sanoisi jotakin hullua, oli mahdotonta tuijottaa häneen ainoalla luonnollisella tavalla, sanalla sanoen, oli mahdotonta kohdella normaalisti ihmistä, jonka kanssa hän kuvitelmissaan jo oli ollut kukkulain takana ja kaukana. Ja kaiken aikaa hän tiesi, että tytön silmissä ja kaikkien muitten silmissä hän mahtoi olla aika tomppeli. Niin, se oli hirveätä! Ja Fleur puhui niin hyvin — kosketti nopein siivin sitä ja tätä. Ihmeellistä, kuinka hän oli oppinut tuon taidon, joka Jonin mielestä oli niin harmillisen vaikea. Fleurin silmissä hän mahtoi olla toivoton!

Sisaren katse, joka viipyi hänessä vähän kummastuneena, pakotti hänet vihdoin katsomaan Fleuriä, mutta tytön silmät, jotka olivat hyvin avoimet ja kiihkeät, näyttivät paikalla sanovan: »Oi, älä Herran nimessä!» ja hänen oli pakko katsoa Valia, jonka virnistys taas pakotti hänet katsomaan kyljystä sillä ei ainakaan ollut silmiä eikä irvistystä, ja hän söi sen nopeasti.

»Jonista tulee maanviljelijä», hän kuuli Hollyn sanovan, »maanviljelijä ja runoilija.»

Hän vilkaisi moittivasti Hollyyn, tajusi tämän humoristisen silmäkulman nousun, joka niin muistutti isää, nauroi ja tunsi olonsa paremmaksi.

Val kertoi Prosper Profondin tapauksen. Mikään ei olisi voinut olla suotuisampaa, sillä sitä kertoessaan hän katsoi Hollyyn, joka taas katsoi häneen, kun taas Fleur tuntui hieman kulmiaan rypistäen katsovan johonkin omaan ajatukseensa ja Jon viimeinkin oli vapaa katselemaan häntä. Hänellä oli valkoinen puku, avian yksinkertainen ja hyvin tehty, hänen käsivartensa olivat paljaat ja hiuksissa oli valkoinen ruusu. Juuri tuollaisena vapaan näkemyksen nopeana hetkenä, suuren hankaluuden jälkeen, Jon näki hänet kuin kirkastettuna, sellaisena kuin hento, valkea hedelmäpuu näkyy pimeässä, tajusi hänet kuin runosäkeen, joka leimahtaa sielun silmien eteen, tai sävelen, joka häipyy etäisyyteen ja kuolee.

Hän pohti epämääräisesti Fleurin ikää — tyttö tuntui niin paljon varmemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Miksi hän ei saanut sanoa, että he olivat tavanneet? Hän muisti äkkiä äitinsä kasvot, kuinka yllättyneeltä ja pahastuneelta hän oli näyttänyt vastatessaan: »Kyllä, he ovat sukulaisia, mutta me emme tunne heitä.» Mahdotonta, että hänen äitinsä, joka rakasti kauneutta, ei ihailisi Fleuriä, jos tapaisi hänet!

Jäätyään päivällisen jälkeen Valin kanssa kahden hän ryyppäsi portviiniään nöyrästi ja vastasi uuden lankonsa kysymyksiin. Mitä ratsastamiseen tulee (se oli aina Valin ensimmäinen ajatus) hän voi saada käytettäväkseen nuoren Ruskean, satuloida ja riisua satulasta sen itse ja yleensä hoitaa sitä, kun oli tuonut sen takaisin talliin. Jon sanoi tottuneensa kaikkeen tähän kotona, ja huomasi nousseensa arvossa isäntänsä silmissä.

»Fleur», sanoi Val, »ei vielä oikein osaa ratsastaa, mutta hän on reipas. Hänen isänsä ei tietenkään erota hevosta rattaan pyörästä. Ratsastaako sinun isäsi?»

»Hän ratsasti ennen, mutta nyt hän on tiedäthän, hän on —» Jon pysähtyi, hän vihasi sanaa »vanha». Isä oli vanha, eikä kuitenkaan vanha, ei — ei koskaan!

»Aivan niin», mutisi Val. »Minä tutustuin veljeesi Oxfordissa, aikoja sitten, tuohon veljeen, joka kuoli buurisodassa. Me tappelimme kerran New Collegen puutarhassa. Se oli omituinen juttu», lisäsi hän, »sillä oli paljon seurauksia.»

Jonin silmät aukenivat suuriksi, kaikki yllytti häntä historiallisiin tutkimuksiin, kun sisaren ääni kuului lempeänä ovelta:

»Tulkaa tänne, te kaksi!» Ja hän nousi, sillä sydän vei häntä kohti jotakin paljon nykyaikaisempaa.

Fleur oli selittänyt, että oli »yksinkertaisesti liian ihanaa, jotta voitaisiin olla sisällä», ja kaikki menivät ulos. Kuunvalo sai kasteen kimmeltämään kuin jäätyneenä, ja vanha aurinkokello heitti pitkän varjon. Kaksi suorakulmaista pensasaitaa, tummaa ja neliömäistä, sulki sisäänsä hedelmätarhan. Fleur kääntyi kulmauksen aukosta sisään.

»Tänne!» sanoi hän. Jon vilkaisi toisiin ja seurasi häntä. Fleur juoksi puitten lomitse kuin aave. Hän oli kauttaaltaan kaunis ja vaahtomaisen keveä ja ilmassa tuntui vanhojen runkojen ja nokkosten tuoksu. Fleur katosi näkyvistä. Jon luuli hukanneensa hänet ja melkein törmäsi häneen, tyttö kun oli pysähtynyt.

»Eikö ole ihanaa?» huudahti hän, ja Jon vastasi:

»On sitten!»

Fleur tuli hänen luokseen, sieppasi kukan, hypisteli sitä sormissaan ja sanoi:

»Minä otaksun, että voimme sinutella.»

»Niin minäkin luulisin.»

»Hyvä on. Mutta tiedätkö, että perheittemme välillä on sukuriita.»

Jon änkytti: »Sukuriita? Kuinka niin?»

»Se on niin romanttista ja typerää! Siitä syystä minä esiinnyin ikäänkuin emme olisi tavanneet. Nousemmeko varhain huomisaamuna ja lähdemme kävelylle ennen aamiaista saadaksemme sen selville? Minä en siedä hitautta, siedätkö sinä?»

Jon mutisi hurmautuneen myöntymyksen.

»Kello kuusi sitten. Minusta sinun äitisi on kaunis.»

Jon vastasi tulisesti: »Niin, hän on kaunis.»

»Minä rakastan kaikenlaista kauneutta», jatkoi Fleur», »kun se on jännittävää samalla. Kreikkalaisista minä en välitä hituistakaan.»

»Mitä? Eikö Euripideestakaan?»

»Euripides? Oi, en, minä en voi sietää kreikkalaisia näytelmiä, ne ovat niin pitkäveteisiä. Minusta kauneus on aina nopea. Minä esimerkiksi katselen mielelläni yhtä maalausta ja juoksen sitten tieheni. En voi sietää suurta määrää samalla kertaa. Katso!» Hän nosti kukkasensa nähtäväksi kuutamossa. »Tämä on parempi kuin koko puutarha.»

Ja äkkiä hän tarttui toisella kädellään Jonin käteen.

»Eikö sinustakin varovaisuus ole vihoviimeinen kaikista maailman asioista? Tunnetko kuutamon tuoksua?»

Hän viskasi kukkansa Jonin kasvoihin, Jon myönsi epämääräisesti, että varovaisuus on vihoviimeinen kaikista maailman asioista, ja kumartui suutelemaan kättä, joka piti hänen kädestään.

»Tuo on kaunista ja vanhanaikaista», sanoi Fleur levollisesti. »Sinä olet peloittavan hiljainen, Jon. Minä kuitenkin pidän hiljaisuudesta, kun se on nopeata.» Hän laski irti Jonin käden. »Luuletko, että pudotin nenäliinani tahallani?»

»En toki!» huusi Jon kauhuissaan.

»No niin, mutta tietysti minä sen tein. Lähdetään takaisin, muuten he luulevat, että teemme tämänkin tahallamme.» Ja taas hän juoksi kuin aave puiden lomitse. Jon seurasi, rakkaus sydämessään, kevät sydämessään, ympärillään kuutamoinen, valkea, ylimaallinen kukoistus. He tulivat ulos samasta paikasta, mistä olivat menneet sisään. Fleur käveli rauhallisena.

»Täällä on aivan ihmeellistä», sanoi hän uneksivasti Hollylle.

Jon pysyi hiljaisuudessaan, mielettömästi toivoen, että se Fleurin mielestä olisi nopeata hiljaisuutta.

Fleur toivotti hänelle hyvää yötä niin ohimennen ja yksivakaisesti, että Jon luuli nähneensä unta...

Makuuhuoneessaan Fleur oli viskannut pois pukunsa ja istui sängyssään itämaiseen tapaan jalat ristissä, yllään jokin muodoton vaatekappale, valkea kukka vielä hiuksissaan, ja kirjoitti kynttilänvalossa.

»Rakkahin Cherry,

»Minä luulen, että olen rakastunut. Se tuli niskaani kuin vihuri, mutta itse tunne asuu kyllä syvemmällä. Hän on pikku serkku, noin kuusi kuukautta vanhempi ja kymmenen vuotta nuorempi kuin minä. Pojat rakastuvat aina itseänsä vanhempiin, tytöt nuorempiin tai vanhoihin nelikymmenvuotiaisiin. Älä naura, mutta hänen silmänsä ovat rehellisimmät mitä koskaan olen nähnyt, ja hän on aivan jumalaisen vaitelias! Meillä oli mitä romanttisin ensi kohtaaminen Lontoossa Vospovichin Junon suojassa. Ja nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kuu paistaa kukkiville hedelmäpuille, ja huomisaamuna, ennenkuin kukaan herää, me lähdemme kävelemään harjanteitten satumaahan. Perheittemme välillä vallitsee viha, mikä tekee asian todella jännittäväksi. Niin, ja ehkä tarvitsen tekosyytä ja tulen muka sinun kutsuillesi — jos niin käy, tiedät, miksi. Isäni ei tahdo, että me tunnemme toisemme, mutta minä en voi sitä auttaa. Elämä on liian lyhyt. Hänellä on hyvin kaunis äiti, jolla on suloinen hopeinen tukka ja nuoret kasvot ja tummat silmät. Minä olen nyt hänen sisarensa luona, joka on naimisissa minun serkkuni kanssa, kaikki on kovin sekavaa, mutta huomenna aion lypsää hänen tietonsa. Me olemme usein puhuneet sellaista, että rakkaus tärvelee kaiken hauskan, mutta se on kaikki roskaa, siitä se hauskuus vasta alkaa, ja mitä pikemmin sen koet, rakkaani, sitä parempi sinulle.

»Jon (ei yksinkertaistettu muoto, vaan lyhennys Jolyonista, joka kuuluu olevan nimi suvussani) on sitä lajia, joka leimahtaa ja sammuu, noin viisi jalkaa kymmenen tuumaa, kasvaa vielä, ja minä luulen, että hänestä tulee runoilija. Jos naurat minulle, on ystävyytemme iäksi loppunut. Minä aavistan kaikenlaisia vaikeuksia, mutta tiedäthän, että kun minä todella tahdon jotakin, saan sen myös. Eräs rakkauden tärkeimpiä seurauksia on, että näet ilman ikäänkuin asutettuna ja kasvot kuussa, ja olet samalla kertaa tanssinhaluinen ja pehmeä kummallinen tunne, kuin alituista oranssinkukkain ensi tuoksua ympärilläsi. Tämä on ensimmäinen rakkauteni, ja minusta tuntuu kuin se olisi myös viimeiseni, mikä tietysti on mieletöntä kaikkien luonnon ja moraalin lakien mukaan. Jos pilkkaat minua, lyön sinua, ja jos kerrot jollekin, en ikinä anna sinulle anteeksi. Siinä määrin, etten luule lähettävänikään tätä kirjettä. Joka tapauksessa menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä siis, Cherry kulta — oh!

Sinun

Fleur.

8. IDYLLI RUOHIKOLLA

Kun nuo kaksi nuorta Forsytea tulivat rotkotieltä ja käänsivät kasvonsa kohti itää ja aurinkoa, ei taivaalla ollut pilveä, ja harjanteet olivat kasteiset. He olivat kulkeneet hyvän matkaa ylämäkeä ja olivat vähän hengästyneitä; jos heillä oli jotakin sanottavaa toisilleen, eivät he sitä sanoneet, kulkivat vain aamiaisettoman aamun varhaisessa noloudessa kiurujen laulun alla. Oli ollut hauskaa livahtaa ulos, mutta kukkulain vapaudessa salaliittolaisuuden tunne oli kiusallinen ja mykisti kielet.

»Me teimme loistavan erehdyksen», sanoi Fleur, kun he olivat kulkeneet puoli mailia. »Minun on nälkä.»

Jon löysi taskustaan suklaalaatan. He tasasivat sen, ja heidän kielensä irtaantuivat. He keskustelivat kotiensa ja varhaisemman elämänsä luonteesta, mikä täällä yksinäisissä korkeuksissa tuntui viehättävän epätodelliselta. Jonin menneisyydessä oli vain yksi kiinteä kohta — hänen äitinsä, ja Fleurillä vain yksi kiinteä — hänen isänsä, ja näistä olennoista he puhuivat vähän, ikäänkuin olisivat etäältä nähneet heidän paheksuvat kasvonsa.

Harjanteet alenivat ja nousivat taas Chanctonbury Ringin suunnalla, välähdys kaukaista merta tuli näkyviin, varpushaukka liiteli suoraan auringon edessä niin, että sen siipien verenkarvainen ruskea hehkui melkein punaisena. Jon harrasti intohimoisesti lintuja ja kykeni istumaan hyvin hiljaa pitäen niitä silmällä; omaten tarkat silmät ja hyvän muistin, kun kyseessä oli jokin, mikä kiinnosti häntä, hän osasi olla miltei kaunopuheinen lintujen suhteen. Mutta Chanctonbury Ringissä ei ollut lintuja — avara pyökkitemppeli oli eloton ja melkein viluinen tänä varhaisena hetkenä, ja heidän oli mieluisaa tulla takaisin päivänpaisteeseen sen toisella puolella. Nyt oli Fleurin vuoro. Hän puhui koirista ja ihmisten tavasta kohdella niitä. Oli inhoittavaa pitää koiria kahleissa! Hän tahtoisi antaa selkään ihmisille, jotka tekivät sellaista. Jon oli hämmästynyt huomatessaan hänet niin eläinystävälliseksi. Kävi ilmi, että Fleur tunsi koiran, jota jokin heidän lähellään asuva maanviljelijä piti kahleissa kanatarhan päädyssä, oli ilma mikä tahansa, niin että eläinparka loppujen lopulta oli melkein menettänyt äänensä haukkumisesta!

»Ja viheliäisintä on», sanoi hän kiivaasti, »että jos se raukka ei haukkuisi jokaista ohikulkijaa, ei sitä pidettäisi siinä. Minusta ihmiset ovat viekkaita petoja. Minä olen kahdesti salaa päästänyt sen irti, molemmilla kerroilla se melkein puri minua ja oli sitten ihan hulluna ilosta, mutta lopulta se aina on juossut takaisin kotiin ja he ovat taas panneet sen kahleisiin. Jos minä saisin tehdä niinkuin tahdon, panisin tuon miehen kahleisiin.» Jon näki hänen hampaittensa ja silmiensä välkkyvän. »Minä polttaisin hänen otsaansa sanan »peto», ehkä hän sitten viisastuisi.»

Jon myönsi, että se olisi hyvä keino.

»Se on omistusvaisto», sanoi hän, »joka saa ihmiset pitämään kahleissa toisia. Edellinen sukupolvi ei ajatellut muuta kuin omaisuutta, ja siitä syystä tuli sota.»

»Ah niin», sanoi Fleur, »sitä minä en koskaan ole ajatellut. Sinun sukusi ja minun sukuni riitelivät omaisuudesta. Ja kaikkihan me kuitenkin olemme saaneet sitä — ainakin minä otaksun, että sinun väkesi on saanut?»

»Oi, kyllä, onneksi. Minä en luule, että minusta on omaisuuden kokoojaksi.»

»Jos olisi, en luule, että pitäisinkään sinusta.»

Jon pani vapisten kätensä hänen käsivartensa alle.

Fleur katsoi suoraan eteensä ja lauloi:

»Jon, Jon vekkuli on, Porsaan otti ja juoksi pakohon».

Jonin käsivarsi hiipi hänen vyötäisilleen.

»Vähän liian pian», sanoi Fleur rauhallisesti. »Teetkö usein tällaista?»

Jon pudotti käsivartensa. Mutta Fleurin nauraessa käsivarsi hiipi takaisin, ja Fleur alkoi laulaa:

»Ken vapaana kanssani ratsastaa kauas harjujen taa? Ken kutsuani kuuntelee —»

»Laula, Jon!»

Jon lauloi. Leivot yhtyivät lauluun, lampaankellot säestivät, ja kaukaa Steyningin puolelta kuului varhaisten kirkonkellojen ääni. He jatkoivat laulu laululta, kunnes Fleur sanoi:

»Hyvä Jumala! Nyt minun on nälkä!»

»Oi! Minä olen pahoillani!»

Fleur katsoi suoraan hänen kasvoihinsa.

»Jon, sinä olet kultainen.»

Ja hän painoi Jonin kättä vyötäisiinsä. Jon tuskin pysyi jaloillaan onnesta. Kellan ja valkean kirjava koira, joka ajoi jänistä, säikytti heidät erilleen. He katselivat molempien katoamista rinteen taakse, kunnes Fleur huokaisten sanoi: »Ei se saa jänistä kiinni, taivaan kiitos Mitähän kello on? Minun kelloni on pysähtynyt. En muistanut vetää sitä.»

Jon katsoi kelloansa. »Kautta Juppiterin», sanoi hän, »minunkin kelloni on pysähtynyt.»

He kävelivät edelleen, mutta vain käsi kädessä.

»Jos ruoho on kuivaa», sanoi Fleur, »voimme istua puolen minuuttia.»

Jon otti takin yltään, ja molemmat istuivat sen päällä.

»Tunnetko! Villin timjamin tuoksua!»

Jonin käsivarsi taaskin Fleurin vyötäisillä he istuivat muutaman hetken aivan hiljaa.

»Me olemme sitten hölmöjä!» huudahti Fleur hypäten pystyyn. »Mehän myöhästymme kauheasti ja näytämme niin typeriltä ja sitten he taas ovat varuillaan. Kuules nyt, Jon! Me lähdimme vain saamaan ruokahalua aamiaiseksi ja eksyimme. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», sanoi Jon.

»Tässä on tosi kysymyksessä, me emme muuten pääse enää minnekään. Oletko hyvä valehtelija?»

»En juuri luule, mutta voinhan koettaa.»

Fleur rypisti kulmiaan.

»Tiedätkö», sanoi hän, »minä olen huomannut, että he eivät ole tarkoittaneet meitä ystäviksi.»

»Miksi ei?»

»Sanoinhan sinulle miksi.»

»Mutta sehän on typerää.»

»Niin on, mutta sinä et tunne minun isääni.»

»Hän kai on hirveästi kiintynyt sinuun.»

»Niin, näetkös, minä olen hänen ainoa lapsensa. Ja niin sinäkin olet — äitisi ainoa lapsi. Eikö se ole harmillista? Ainoasta lapsesta odotetaan niin paljon. Sitten kun he ovat lakanneet odottamasta, olemme me jo melkein kuolleita.»

»Niin», mutisi Jon. »Elämä on typerän lyhyt. Tahtoisi elää aina ja tietää kaiken.»

»Ja rakastaa kaikkia, vai kuinka?»

»Ei», huusi Jon, »minä tahdon rakastaa vain kerran — sinua!»

»Tosiaanko! Sinä edistyt nopeasti! Oi, katsos! Tuolla on liitukaivos, emme voi olla kovin kaukana kotoa. Nyt juostaan!»

Jon juoksi perässä pohtien ankarasti, oliko hän ehkä loukannut Fleuriä.

Liitukaivos oli tulvillaan päivänpaistetta ja mehiläisten hyminää. Fleur työnsi hiukset taaksepäin.

»No niin», sanoi hän, »tapaturmain varalta voit suudella minua kerran, Jon». Ja Fleur ojensi poskensa. Jon suuteli haltioituneena tuota kuumaa, pehmeätä poskea.

»Muista nyt! Me eksyimme, ja jätä asia minun huolekseni mikäli mahdollista. Minä aion olla sinua kohtaan inhoittava, se on turvallisempaa, koeta sinäkin olla minua kohtaan inhoittava!»

Jon pudisti päätään. »Se on mahdotonta.»

»Minun mielikseni vain, kello viiteen asti ainakin.»

»Kuka tahansa näkee lävitseni», sanoi Jon synkästi.

»Koeta parhaasi ainakin. Kas! Tuolla he ovat! Heiluta hattuasi! Oi, sinullahan ei ole hattua. No, minä huhuilen! Mene vähän kauemmaksi minusta ja näytä nyrpeältä.»

Viisi minuuttia myöhemmin, tullessaan taloon ja koettaessaan kaikin voimin näyttää nyrpeältä Jon kuuli ruokasalista Fleurin kirkkaan äänen:

»Oi, minun on suorastaan tuhoisa nälkä! Hän aikoo maanviljelijäksi — ja eksyy! Poika on idiootti!»

9. GOYA

Lounas oli ohi, ja Soames nousi taulusaliinsa talossaan Mapledurhamin lähellä. Hänellä oli, niinkuin Annette sanoi, »huolia». Fleur ei ollut vieläkään kotona. Häntä oli odotettu keskiviikkona, hän oli sähköttänytkin tulevansa vasta perjantaina ja perjantaina taas ilmoittanut tulevansa sunnuntai-iltapäivällä, ja täällä olivat hänen tätinsä, serkkunsa Cardiganit ja tuo mies Profond, ja kaikesta oli tullut pannukakku, kun Fleur oli poissa. Hän seisoi Gauguininsä edessä — se oli hänen kokoelmansa kipein kohta. Hän oli ostanut tuon suuren ruman taulun samalla kertaa kuin kaksi varhaista Matissea juuri ennen sotaa, koska siihen aikaan hälistiin niin paljon noista uusimpressionisteista. Hän tuumaili, eikö Profond ostaisi niitä häneltä — tuo mies ei näyttänyt tietävän mitä tekisi rahoillaan — kun hän kuuli sisarensa äänen sanovan: »Minusta tuo on hirveä, Soames», ja näki Winifredin tulleen hänen perässään.

»Tosiaanko?» sanoi Soames kuivasti. »Minä maksoin siitä viisisataa.»

»Ajatella! Naiset eivät ole tuollaisia, vaikka olisivat mustiakin.»

Soames nauroi jurosti. »Sinä et tullut tänne sanomaan vain tuota.»

»En. Tiedätkö että Jolyonin poika on Valin ja hänen vaimonsa luona?»

Soames käännähti ympäri.

»Mitä?»

»Niin», sanoi Winifred venytellen, »hän asuu heillä siellä ja on maanviljelysharjoittelijana.»

Soames oli kääntynyt, mutta Winifredin ääni seurasi häntä hänen kävellessään edestakaisin. »Minä varoitin Valia, etteivät he kumpikaan puhuisi noista vanhoista asioista.»

»Miksi et sanonut minulle aikaisemmin?»

Winifred kohautti tukevia olkapäitään.

»Fleur tekee mitä hän tahtoo. Sinä olet aina hemmoitellut häntä. Sitäpaitsi, rakas poika, mitä se sitten tekee?»

»Tekee!» mutisi Soames. »Mitä, Fleur —» hän vaikeni. Juno, nenäliina, Fleurin silmät, hänen kysymyksensä, ja nyt tämä viipyminen — oireet tuntuivat Soamesista niin synkiltä, että luonnolleen uskollisena hän ei voinut päästä niistä eroon.

»Minusta sinä huolehdit liikaa», sanoi Winifred. »Jos minä olisin sinun sijassasi, kertoisin hänelle koko tuon vanhan asian. Ei kannata ajatella, että tytöt tähän aikaan olisivat samanlaisia kuin ennen. Minä en osaa sanoa, mistä he onkivat tietonsa, mutta he näyttävät tietävän kaiken.»

Soamesin tiukasti hillityillä kasvoilla näkyi suonenvedon tapainen nytkähdys, ja Winifred lisäsi nopeasti:

»Jollet sinä tahdo puhua siitä, voisin minä tehdä sen sinun puolestasi.»

Soames ravisti päätään. Hänen ylpeyttään loukkasi liiaksi ajatus, että jumaloitu tytär saisi kuulla tuosta vanhasta skandaalista — ennenkuin olisi ehdoton pakko.

»Ei», sanoi hän, »ei vielä. Ei koskaan, jos voin estää.»

»Hullutuksia, hyvä poika. Ajattele, minkälaisia ihmiset ovat!»

»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», mutisi Soames. »Kukahan perheen ulkopuolella voisi muistaa?»

Winifred oli saatu vaikenemaan. Hän kallistui yhä enemmän siihen rauhaan ja tasapainoon, jonka Montague Dartie nuoruudessa oli riistänyt häneltä. Ja koska taulut aina painostivat häntä, palasi hän pian alas.

Soames siirtyi nurkkaan, missä vierekkäin riippuivat hänen alkuperäinen Goyansa ja jäljennös freskosta »La Vendimia.» Tapa, jolla hän oli saanut omakseen tuon alkuperäisen Goyan, valaisee melko kauniisti sitä etujen ja intohimojen sijoitusten hämähäkinverkkoa, johon ihmiselämän välkkyväsiipinen lento takertuu. Alkuperäisen Goyan jalosyntyisen omistajan esiisä oli saanut taulun haltuunsa jonkin espanjalaisen sodan aikana — sanalla sanoen, se oli ryöstettyä omaisuutta. Jalosyntyinen omistaja ei ollut tuntenut sen arvoa ennenkuin yhdeksänkymmenluvulla eräs toimellinen kriitikko keksi, että muuan Goya-niminen espanjalainen maalari on nero. Se oli vain keskinkertainen Goya, mutta miltei ainutlaatuinen Englannissa, ja jalosyntyisestä omistajasta tuli huomattava mies. Koska hänellä oli paljon omaisuutta ja tuo ylimielinen sivistys, joka pelkästä aistien nautinnosta riippumattomana perustuu sille terveemmälle mielipiteelle, että ihmisen pitää tietää kaikki ja olla peloittavan kiinnostunut elämästä, hän oli tosissaan aikonut pitää itsellään tuon taulun, joka tuotti hänelle mainetta hänen eläessään, ja lahjoittaa sen valtiolle kuoltuaan. Soamesin onneksi ylähuonetta ahdistettiin ankarasti v. 1909, ja jalosyntyinen omistaja hälyttyi ja suuttui. »Jos he luulevat», sanoi hän itsekseen, »että he voivat saada sen joka tapauksessa, eretyvät he suuresti. Niin kauan kuin minä saan rauhassa nauttia omastani, voi valtio saada muutamia taulujani kun kuolen. Mutta jos valtio aikoo hyökätä kimppuuni ja ryöstää minua tuolla tavoin, niin paha minut periköön, jos en myy koko — roskaa. He eivät voi saada yksityisomaisuuttani ja kansalaismieltäni — molempia.» Tähän tapaan hän hautoi asioita useita kuukausia, kunnes eräänä aamuna, luettuaan muutaman valtiomiehen puheen, hän sähkötti asianajajalleen ja käski tätä tuomaan Bodkinin. Tarkastettuaan kokoelmaa Bodkin, jonka mielipide markkina-arvoista oli tavoitellumpi kuin kenenkään muun, lausui käsityksenään, että vapain käsin myymällä Amerikkaan, Saksaan ja muihin taidetta harrastaviin maihin saataisiin paljon enemmän rahaa kuin myymällä vain Englantiin. Jalosyntyisen omistajan kansalaismieli oli tunnettu — sanoi hän — mutta taulut olivat ainutlaatuisia. Jalosyntyinen omistaja pani tämän mielipiteen piippuunsa ja poltti sitä vuoden ajan. Vuoden lopulla hän luki saman valtiomiehen pitämän toisen puheen ja sähkötti asianajajalleen: »Antakaa Bodkinille vapaat kädet.» Tässä asian vaiheessa Bodkin sai ajatuksen, joka pelasti Goyan ja kaksi muuta ainutlaatuista taulua jalosyntyisen omistajan isien maalle. Toisella kädellään Bodkin tarjosi taulut ulkomaisille markkinoille, toisella hän teki luettelon englantilaisia yksityiskokoilijoita varten. Saatuaan valtameren takaa käsityksensä mukaan korkeimmat mahdolliset tarjoukset hän alisti taulut ja tarjoukset englantilaisten yksityiskokoilijain nähtäväksi kehoittaen heitä kansalaismielen nimessä tarjoamaan enemmän. Kolmessa tapauksessa (Goya mukaanluettuna) kahdestakymmenestä yhdestä hän onnistui. Ja miksi? Eräs näistä yksityiskokoilijoista oli nappitehtailija — hän oli tehnyt jo niin monta nappia, että halusi rouvalleen Lady »Napin» arvonimen. Tätä tarkoitusta varten hän osti korkeaan hintaan ainutlaatuisen taulun ja lahjoitti sen valtiolle. Se oli, sanoivat hänen ystävänsä, osa hänen pelistään. Toinen yksityiskokoilija oli amerikkalaisvihaaja ja osti ainutlaatuisen taulun noiden »kirottujen jenkkien kiusalla.» Kolmas yksityiskokoilija oli Soames, joka — toisia järkevämpänä — osti käytyään Madridissa ja tultuaan siihen vakaumukseen, että Goya vielä oli nousussa. Goya ei tällä hetkellä ollut huudossa, mutta tulisi olemaan taas, ja katsellessaan tuota muotokuvaa, joka oli suorasukainen kuin jokin Hogarth tai Manet, mutta omalla erikoisen terävällä tavallaan kauniisti maalattu, hän oli täysin tyytyväinen eikä uskonut erehtyneensä, vaikka hinta oli ollut raskas — raskaampi kuin mitä hän koskaan oli maksanut. Ja sen vieressä riippui jäljennös freskosta »La Vendimia». Siinä hän oli — tuo pieni velho — katsellen Soamesiin uneksien, siinä mielialassa, josta tämä piti eniten, koska hänestä pikku velhon oli turvallisinta olla juuri tuon näköinen.

Soames katseli vielä, kun sikarin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa ja ääni sanoi:

»No, herra Forsyte, mitä aiotte tehdä tällä pikku kokoelmalla?»

Tuo belgialainen, jonka äiti oli ollut armenialainen — ikäänkuin ei flaamilainen veri jo riittäisi! Hilliten luontaisen ärtymyksensä Soames sanoi:

»Oletteko asiantuntija taulujen alalla?»

»No niin, omistan itse muutaman.»

»Onko teillä uusimpressionisteja?»

»O-on, minä melkein pidän heistä.»

»Mitä arvelette tästä?» sanoi Soames osoittaen Gauguinia.

Monsieur Profond työnsi alahuulensa ja lyhyen pujopartansa eteenpäin.

»Aika kaunis, luulisin», sanoi hän. »Tahtoisitteko myydä sen?»

Soames tukahdutti vaistomaisen »En erikoisesti» — hän ei tahtonut tinkiä tältä vierasmaalaiselta.

»Kyllä», vastasi hän.

»Mitä tahdotte siitä?»

»Saman minkä maksoin.»

»Hyvä on», sanoi Monsieur Profond. »Minä otan tuon pikku taulun ilomielin. Uusimpressionistit — he ovat kauhean kuolleita, mutta huvittavia. Minä en välitä tauluista paljoakaan, mutta minulla on muutamia, pikku kokoelma vain.»

»Mistä te sitten välitätte?»

Monsieur Profond kohautti olkapäitään.

»Elämä kovasti muistuttaa apinoita, jotka tavoittelevat tyhjiä pähkinöitä.»

»Te olette nuori», sanoi Soames. Jos mies tahtoi tehdä yleistyksiä, ei hänen tarvinnut tulla väittämään, että omaisuuden muodoilta puuttuu kiinteyttä!

»Minä en välitä», vastasi Monsieur Profond hymyillen. »Me olemme syntyneet ja me kuolemme. Puolet maailmaa näkee nälkää. Minä elätän pikku joukon vauvoja äitini maassa, mutta mitä se kannattaa? Voisin yhtä hyvin heittää rahani veteen!»

Soames katsoi häneen ja kääntyi takaisin Goyaan. Hän ei tietänyt, mitä tuo mies tahtoi.

»Mille summalle kirjoitan pankkiosoituksen?» kysyi Monsieur Profond.

»Viidelle sadalle», sanoi Soames lyhyesti, »mutta minä en tahdo, että ostatte sen, jos ette välitä siitä tuon enempää.»

»Kaikki hyvin», sanoi Monsieur Profond, »minä olen onnellinen, jos saan tuon taulun.»

Hän kirjoitti pankkiosoituksen täytekynällä, joka oli runsaasti koristettu kullalla. Soames katseli toimitusta haluttomana. Kuinka maailmassa mies tiesi, että hän tahtoi myydä tuon taulun? Monsieur Profond ojensi pankkiosoituksen.

»Englantilaiset ovat kauhean hullunkurisia tauluasioissa», sanoi hän. »Niin ovat ranskalaisetkin, niin on minunkin kanssani. He ovat kaikki kovin hullunkurisia.»

»En ymmärrä teitä», sanoi Soames jäykästi.

»Aivan kuin hatut», sanoi Monsieur Profond arvoituksellisesti. »Pienet tai suuret, lieri ylöspäin tai alaspäin kuinka muoti määrää. Kauhean hullunkurista.»

Soames oli ottanut pankkiosoituksen, mielessä tunne, kuin jos omistamisen sisäinen arvo olisi pantu kysymyksenalaiseksi. »Mies on kosmopoliitti», ajatteli hän katsellessaan Profondia, joka tuli näkyviin parvekkeen alta Annetten seurassa ja asteli tietä pitkin joelle päin. Mitä hänen vaimonsa näki tuossa miehessä, sitä hän ei ymmärtänyt, jollei ehkä vain sitä, että Profond puhui hänen omaa kieltänsä. Ja Soamesissa välähti — niinkuin Monsieur Profond olisi sanonut — »pikku epäilys» siitä, eikö ehkä Annette ollut liian kaunis käymään kävelyllä noin »kosmopoliittisen» miehen kanssa. Näinkin kaukaa hän saattoi nähdä Profondin sikarin sinisen savun kiemurtelevan tyvenessä päivänpaisteessa, ja hänen harmaat pukinnahkakenkänsä, ja hänen harmaan hattunsa — mies oli keikari! Ja hän saattoi nähdä vaimonsa pään nopeat käänteet — tuon pään, joka oli niin suorana hänen kauniilla kaulallaan ja harteillaan. Tuo hänen kaulansa kääntyminen oli Soamesista aina tuntunut vähän liian teennäiseltä ja kuningatarmaiselta — ei oikein hienostunutta. Hän katseli heidän kävelyään polulla puutarhan perällä. Nuori mies flanellipuvussa yhtyi heihin siellä — jokin sunnuntaivieras varmaan, joka tuli joelta. Hän palasi takaisin Goyansa luo. Hän katseli vielä tuota Fleurin vastiketta ja harmitteli Winifredin uutista, kun hänen vaimonsa ääni sanoi:

»Herra Michael Mont, Soames. Olet kutsunut hänet katsomaan taulujasi.»

Siinä oli siis tuo iloinen nuori mies Cork Streetin taidesalongista!

»Minä tulin, sir, niinkuin näkyy. Asun vain neljän mailin päässä Pangbournesta. Kaunis ilma, eikö totta?»

Jouduttuaan tällä tavoin puheliaisuutensa tuloksen kanssa vastakkain Soames tutki vierastaan. Nuoren miehen suu oli erikoisen suuri ja mutkikas — hän näytti aina virnistelevän. Miksi hän ei kasvattanut kokonaisiksi noita typeriä pikku viiksiään, jotka tekivät hänet soittohallin narrin näköiseksi? Mitä ihmettä nuo nuoret miehet ajattelivat, kun tietoisesti alensivat luokkansa arvoa tuollaisilla hammasharjoilla tai jäykällä pienellä poskiparralla? Uh! Teennäisiä nuoria idiootteja! Muuten vieras oli laatuunkäypä, ja hänen flanellipukunsa hyvin puhdas.

»Hauska nähdä teitä!» sanoi Soames.

Nuori mies, joka oli kääntänyt päätään puolelta toiselle, jäi seisomaan kuin naulattuna. »Minä sanon!» huudahti hän. »Vai 'muutamia' tauluja!»

Soames huomasi sekavin tuntein, että huomautuksen oli aiheuttanut tuo Goya-jäljennös.

»Niin», sanoi hän kuivasti, »se ei ole Goya. Se on jäljennös. Annoin jäljentää sen, koska se muistutti tytärtäni.»

»Kautta Juppiterin! Minä luulin tuntevani nuo kasvot. Onko hän täällä?»

Hänen mielenkiintonsa vilpittömyys riisui Soamesin aseista.

»Hän tulee teenjuonnin jälkeen», vastasi Soames. »Katselemmeko tauluja?»

Ja Soames aloitti tuon kierroksen, joka ei koskaan väsyttänyt häntä. Hän ei ollut odottanut paljonkaan älyä henkilöltä, joka oli erehtynyt luulemaan jäljennöstä alkuperäiseksi, mutta kun he kulkivat osastolta osastolle, aikakaudelta aikakaudelle, hämmästyi hän nuoren miehen suoria ja asiallisia huomautuksia. Soames, joka itse oli luonnostaan älykäs, vieläpä herkkä naamionsa alla, ei ollut viettänyt kolmeakymmentä kahdeksaa vuotta tämän mieliharrastuksensa parissa saamatta selville tauluista vähän muutakin kuin niiden markkina-arvon. Hän oli jonkinlainen puuttuva rengas taiteilijan ja ostavan yleisön välillä. Taide taiteen vuoksi ja tuo kaikki oli tietenkin liioittelua. Mutta estetiikkaa ja hyvää aistia tarvittiin välttämättä. Kiittävä arvostelu kyllin monelta hyvän aistin omaavalta henkilöltä antoi taideteokselle pysyvän markkina-arvon, toisin sanoen teki siitä »taideteoksen». Mitään todellista eroa ei ollut. Ja hän oli kyllin tottunut lammasmaisiin ja ymmärtämättömiin katselijoihin, jotka nolasivat hänet sanomalla murheettomasti Mauvesta: »Hyviä vanhoja heinäkekoja!» tai James Marisista: »Eikö hän ole suurenmoinen! Matthew oli suuri mies, sir, hänen pintoihinsa voi ihan kaivautua!» Vasta kun nuori mies oli viheltänyt erään Whistlerin edessä ja sanonut: »Luuletteko, että hän koskaan oli nähnyt alastonta naista?» — vasta silloin Soames huomautti:

»Mikä te olette, herra Mont, jos saan kysyä?»

»Minäkö, sir? Minusta piti tulla maalari, mutta sota teki tenän. Sitten juoksuhaudoissa, tiedättehän, minä haaveilin pörssistä, joka on mukava ja lämmin ja aivan tarpeeksi meluisa. Mutta rauha teki tenän, eihän osakkeista ole juuri tietoa. Olen ollut sotapalveluksesta vapaana vasta noin vuoden. Mitä te suosittelette, sir?»

»Onko teillä rahaa?»

»No niin», vastasi nuori mies, »minulla on isä, minä pidin häntä hengissä sota-aikana, niin että hänen asiansa on nyt pitää minua hengissä. Vaikka tietysti voi kysyä, onko hänen sallittava pitää kiinni omaisuudestaan. Mitä te ajattelette siitä, herra?»

Soames hymyili kalpeana ja torjuvana.

»Vanhus saa melkein halvauksen, kun sanon hänelle, että hänen ehkä vielä pitää ruveta tekemään työtä. Hänellä on maa-alueita, tiedättehän, se on kohtalokasta.»

»Tässä on alkuperäinen Goyani», sanoi Soames kuivasti.

»Kautta kunniani! Hän oli nero. Minä näin kerran Münchenissä Goyan, joka sai minut vallan sanattomaksi. Maailman häijyimmännäköinen vanha nainen maailman ylellisimmässä pitsipuvussa. Se mies ei suostunut mihinkään sovitteluihin yleisön maun kanssa. Se ukkeli oli kyllä jonkinlainen räjähdysaine, hän mahtoi aikanaan lennättää ilmaan paljon sovinnaisuutta. Mutta kuinka hän osasi maalata! Hänen rinnallaan Velasquez on jäykkä, eikö totta?»

»Minulla ei ole Velasquezta», sanoi Soames.

Nuori mies tuijotti häneen. »Ei», sanoi hän, »valtiot vain tai keinottelijat voivat ymmärtääkseni hankkia hänen taulujaan. Minä sanon, miksi eivät kaikki vararikkotilassa olevat valtiot voisi myydä Velasquezejaan tai Tizianejaan ja muita pääherrojaan pakkohuutokaupalla keinottelijoille ja sitten säätää lakia, että jokainen, joka omistaa vanhan mestarin taulun — katso luetteloa — on velvollinen ripustamaan sen johonkin yleiseen galleriaan? Se olisi jotakin.»

»Menemmekö teetä juomaan?» sanoi Soames.

Nuori mies näytti nolostuvan. »Hän ei ole paksunahkainen», ajatteli Soames ja seurasi häntä alakertaan.

Goya satiirisessa ja saavuttamattomassa täsmällisyydessään, »viivansa» omaperäisyydessä, uskalletussa valon ja varjon käytössään, Goya olisi voinut ihailtavasti maalata ryhmän, joka oli kokoontunut Annetten teepöydän ympärille alakerran nurkkaukseen. Vain hän kaikista maalareista olisi kenties voinut tehdä oikeutta auringonvalolle, joka tunkeutui sisään köynnöskasviverhon läpi, messingin kauniille vaaleudelle, vanhoille hiotuille laseille, ohuille sitruunaviipaleille ambranvärisessä teessä, Annetten mustalle pitsipuvulle — hänen kauneudessaan oli hiven espanjattaren kauneutta, vaikka häneltä puuttuikin tuon hienon tyypin henkevyys — oikeutta Winifredin harmaatukkaiselle, korsetin muovailemalle kiinteydelle, Soamesille, jossa oli eräänlaista harmaata ja litteäposkista hienostusta, Michael Montin oikulliselle ja sukkelasanaiselle vilkkaudelle, Imogenille, joka oli tumma, kiiltosilmäinen ja tulossa vähän lihavaksi, Prosper Profondille, jonka ilme näytti tahtovan sanoa: »No niin, herra Goya, mitä hyödyttää maalata tätä pikku seuruetta?» ja lopuksi Jack Cardiganille, jonka kiiltävä katse ja päivettynyt verevyys ilmaisi hänen johtavan periaatteensa: »Minä olen englantilainen, ja elän pitääkseni itseni kunnossa.»

Omituista itse asiassa, että Imogen, joka nuorena tyttönä Timothyn talossa oli kerran juhlallisesti ilmoittanut, että hän ei vain ikinä mene naimisiin hyvän miehen kanssa — he kun ovat niin ikäviä — omituista, että hän oli ottanut Jack Cardiganin, jossa terveys oli siinä määrin hävittänyt kaikki perisynnin jäljet, että Imogen olisi yhtä hyvin voinut vetäytyä lepoon kymmenentuhannen muun englantilaisen kanssa huomaamatta mitään eroa siitä ainoasta, jonka hän oli valinnut leponsa toveriksi. »Oi», hän usein sanoi »hauskalla» tavallaan, »Jack pitää itsensä niin hirvittävän hyvässä kunnossa, hän ei ole sairastanut päivääkään elämässään. Hän läpäisi sodan saamatta edes sormeensa haavaa. Te ette tosiaankaan voi kuvitella, kuinka hirmuisen terve hän on!» Itse asiassa Jack oli niin »terve», että hän ei nähnyt mitään, kun vaimo flirttasi, mikä oli suuri huojennus tavallaan. Kaikesta huolimatta Imogen oli oikein kiintynyt häneen, mikäli voi olla kiintynyt urheilukoneeseen, ja kahteen pikku Cardiganiin, jotka olivat laaditut isän mallin mukaan. Imogenin pahanilkiset silmät juuri vertasivat häntä Prosper Profondiin. Nähtävästi ei ollut sitä »pikku» urheilua tai peliä, missä Monsieur Profond ei ollut ollut mukana, keilailusta tarpoonikalastukseen saakka, ja kyllästynyt hän oli kaikkiin. Imogen väliin toivoi, että ne olisivat kyllästyttäneet Jackin, joka edelleen harrasti niitä ja puhui niistä yksinkertaisen innostuneena kuin koulutyttö, joka juuri opettelee hockeyta. Hän tiesi, että Jack vielä isosetä Timothyn iässä pelaisi mattogolfia makuuhuoneessaan ja antaisi selkään vastapelaajalleen.

Jack kertoi nyt parhaillaan, kuinka hän oli tänä aamuna voittanut ammattimiehen — mukavan miehen, erinomaisen pelaajan, ja kuinka hän lounaan jälkeen oli käväissyt Cavershamissa. Nyt hän koetti yllyttää Prosper Profondia tennisotteluun teenjuonnin jälkeen — se tekisi hänelle hyvää — »pitäisi hänet kunnossa».

»Mutta mitä hyödyttää pitää itsensä kunnossa?»

»Niin», mutisi Michael Mont, »mitä varten pidätte itsenne kunnossa?»

»Jack», huusi Imogen ihastuneena, »mitä varten sinä pidät itsesi kunnossa?»

Jack Cardigan tuijotti heihin koko terveytensä voimalla. Kysymykset olivat kuin sääskiparvi, ja hän ojensi kätensä pyyhkäistäkseen ne pois. Sodan aikana hän tietenkin oli pitänyt itsensä kunnossa voidakseen tappaa saksalaisia, nyt kun sota oli päättynyt, hän joko ei tietänyt tai pidättyi hienotunteisesti selittämästä tätä johtavaa periaatettaan.

»Mutta hän on oikeassa», sanoi Monsieur Profond odottamatta, »ei ole muuta jäljellä kuin pitää itsensä kunnossa.»

Tämä sana, joka oli liian syvämielinen sunnuntai-iltapäiväksi, olisi jäänyt vastausta vaille ilman nuoren Montin valppautta.

»Hyvä!» huusi hän. »Se on sodan suuri keksintö. Me kaikki luulimme edistyvämme — nyt me tiedämmekin, että vain muutumme.»

»Pahempaan päin», sanoi Monsieur Profond nerokkaasti. »Erittäin hilpeätä, Prosper!» mumisi Annette.

»Tulkaa pelaamaan tennistä!» sanoi Jack Cardigan, »te olette masennuksen tilassa. Kyllä me sen pian selvitämme. Pelaatteko te, herra Mont?»

»Iskenhän minä palloon aina joskus.»

Tässä kohdassa Soames nousi, häiriytyneenä siinä syvässä, tulevaisuutta rakentavassa vaistossaan, joka johti hänen elämäänsä.

»Kun Fleur tulee —», kuuli hän Jack Cardiganin sanovan.

Ah, miksi Fleur ei tullut? Soames kulki läpi salin, eteishallin ja porraskäytävän ajotielle saakka ja seisoi siellä kuuntelemassa, eikö auto jo tulisi. Kaikki oli hiljaista ja sunnuntairauhaisaa, kukkivat syreenit täyttivät ilman tuoksullaan. Taivaalla oli valkeita pilviä, valkeita kuin vesilinnun siivet, joita aurinko kultasi. Soamesin mieleen nousivat terävinä muistot päivästä, jolloin Fleur syntyi ja hän itse oli odottanut sellaisessa tuskassa, punniten lapsen elämää ja äidin elämää käsissään. Hän oli silloin pelastanut Fleurin, pelastanut hänet oman elämänsä kukkaseksi. Ja nyt! Aikoiko tyttö tuottaa hänelle huolia — tuskaa — tuottaa huolia? Soames ei pitänyt asian nykyisestä vaiheesta. Mustarastas keskeytti hänen mietteensä iltalaulullaan — iso lintu tuolla akasiapuussa. Soames oli viime vuosina oikein kiinnostunut lintuihinsa, hän kuljeskeli Fleurin kanssa usein ympäri katselemassa niitä, tytön silmät olivat terävät kuin neulat ja hän tiesi joka pesän. Soames näki Fleurin koiran, metsästyskoiran, makaavan ajotiellä auringon paisteessa ja kutsui sen luokseen. »Halloo, ukkoseni, odotatko sinäkin?» Koira tuli hitaasti, heiluttaen vastahakoisesti häntäänsä, ja Soames pani koneellisesti kätensä sen pään päälle. Koira, lintu, syreenit — kaikki ne olivat hänelle osia Fleuristä, ei enempää eikä vähempää. »Liiaksi kiintynyt häneen!» ajatteli Soames. »Liiaksi kiintynyt.» Hän oli kuin mies, jolla ei ole vakuutusta ja jonka laivat ovat merellä. Vailla vakuutusta taas — niinkuin eräänä toisena aikana niin kauan sitten, kun hän käveli mykkänä ja mustasukkaisena Lontoon erämaassa kaivaten tuota naista — ensimmäistä vaimoaan — tuon pirullisen pojan äitiä. Ah! Siinähän auto vihdoin oli! Se ajoi käytävälle, siinä olivat tavarat, mutta ei mitään Fleuriä.

»Fleur neiti kävelee rantapolkua, sir.»

Kävelee kaikki nämä mailit? Soames tuijotti. Miehen kasvoissa näkyi hymyn alkua. Mitä hän virnisteli? Ja hyvin pian Soames kääntyi sanomaan: »Hyvä on, Sims!» ja meni taloon. Hän nousi taulusaliinsa vielä kerran. Hän saattoi täältä nähdä rannalle, ja hän seisoi vahtimassa unohtaen, että kuluisi vähintäin tunti ennenkuin Fleurin hahmo voisi tulla näkyviin. Kävelee! Ja tuon miehen virnistys! Se poika —! Hän kääntyi äkkiä ikkunasta. Hän ei voinut vakoilla Fleuriä. Jos Fleur tahtoi salata häneltä jotakin — oli hänen pakko, isä ei voinut vakoilla häntä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi, ja katkeruus nousi sydämestä suuhun asti. Palloaan tavoittelevan Jack Cardiganin katkonaiset huudot ja nuoren Montin nauru kohosivat hiljaisuuteen ja kantautuivat sisään. Hän toivoi, että he oikein juoksuttaisivat tuota Profondia. Ja »La Vendimia»-taulun tyttö seisoi käsi lanteellaan, uneksivat silmät katsoen hänen ohitseen. »Minä olen tehnyt sinun hyväksesi kaiken voitavani», ajatteli hän, »aina siitä saakka kun et ollut polveani korkeampi. Et kai aio — et kai aio — pahoittaa mieltäni, mitä?»

Mutta Goya-jäljennös ei vastannut, kirkkaana väreissään, jotka juuri alkoivat himmentyä. »Ei siinä ole todellista elämää» ajatteli Soames. »Miksi ei Fleur tule?»

10. KOLMIKKO

Noiden kolmanteen, ettemme sanoisi neljänteen sukupolveen kuuluvan neljän Forsyten kesken Wansdonin harjuseudulla oli yhdeksäksi päiväksi pitkittynyt viikonloppu jännittänyt sitkeyden risteileviä lankoja melkein katkeamispisteeseen saakka. Koskaan ei Fleur ollut ollut niin »fine», Holly niin valpas, Val niin täynnänsä tallisalaisuuksia, Jon niin vaitelias ja levoton. Se maanviljelys, minkä hän tällä viikolla oppi, olisi mahtunut kynäveitsen terälle. Jon, jonka luonne oli kauttaaltaan vehkeilyjenvastainen ja jonka ihailu Fleuriä kohtaan melkein sai hänet ajattelemaan, että kaikki syyt salata tuota ihailua olivat paljasta »roskaa», joutui kuohuksiin ja kiusaantui, mutta totteli saaden korvausta niinä harvoina hetkinä, jolloin he olivat kahden. Torstaina, heidän seisoessaan salin ikkunakomerossa päivällistä varten pukeutuneina Fleur sanoi:

»Jon, minä lähden kotiin sunnuntaina 3.40 Paddingtonista. Jos sinä lähdet kotiin lauantaina, voisit tulla sunnuntaina minua vastaan ja ehtiä tänne takaisin viimeisellä junalla. Sinähän aioit käydä kotona joka tapauksessa, eikö niin?»

Jon nyökäytti päätään.

»Mitä tahansa, kunhan vain saan olla sinun kanssani», sanoi hän. »Mutta miksi minun pitää olla olevinani —»

Fleur pani pikkusormensa hänen käteensä.

»Sinulla ei ole vaistoa, Jon, sinun pitää jättää asiat minun haltuuni. Tuo juttu omaistemme välillä on vakava. Meidän yksinkertaisesti täytyy olla salaperäisiä, jos tahdomme olla yhdessä.» Ovi aukeni, ja hän lisäsi ääneen. »Sinä olet hölmö, Jon.»

Jokin kapinoi Jonissa, hän ei voinut sietää näitä verukkeita, kun kyseessä oli niin luonnollinen, niin valtava ja niin suloinen tunne.

Perjantai-iltana yhdentoista aikaan Jon oli pakannut matkalaukkunsa ja nojautui ikkunastaan puoleksi onnettomana, puoleksi vaipuneena unelmiin Paddingtonin asemasta, kun hän kuuli heikon äänen, ikäänkuin hänen ovelleen olisi koputettu kynnenpäällä. Hän hyökkäsi pystyyn ja kuunteli. Taaskin kuului tuo ääni. Se oli kynnenpää. Hän avasi oven. Oi! Mikä ihastuttava olento tuli sisään!

»Minä tahdoin näyttää sinulle naamiaispukuni», sanoi olento ja asettui asentoon hänen vuoteensa jalkopäähän.

Jon veti syvään henkeään ja nojautui ovea vastaan. Tuolla olennolla oli päähine valkeata musliinia, valkea röyhelö paljaan kaulan ympärillä ja viininpunainen puku, joka hentojen vyötäisten alapuolella levisi täyteen runsauteensa. Olento piti toista kättään lanteilla ja toista kättään suorakulmaisesti kohotettuna koskettaen päätään viuhkalla.

»Tämän pitäisi olla rypälekori», kuiskasi se, »mutta minulla ei ole sellaista täällä. Tämä on Goya-pukuni. Ja tämä on tytön asento taulussa. Pidätkö siitä?»

»Se on unelma.»

Olento otti tanssiaskeleita. »Koske siihen, niin näet.»

Jon polvistui ja tarttui kunnioittavasti hameen liepeeseen.

»Rypäleen väri», kuului kuiskaus, »rypäleitä kaikki — La Vendimia — viininkorjuu.»

Jonin sormet tuskin koskettivat vyötäisiin kahden puolen. Hän katsahti ylös ihailevin silmin.

»Oi, Jon», kuiskasi olento, kumartui, suuteli hänen otsaansa, otti taas tanssiaskeleita, liukui pois ja katosi.

Jon jäi polvilleen, pää vaipuneena vuoteen laitaa vastaan. Kuinka kauan hän viipyi siinä, sitä hän ei tietänyt. Koputtavan kynnen pieni ääni, jalkojen kapse, hameitten kahina — kuin unessa — jatkui hänessä vielä, ja hänen suljettujen silmäinsä edessä tuo hahmo seisoi vielä ja hymyili ja kuiskasi, ja ilmassa tuntui heikkoa narsissin tuoksua. Ja hänen otsallaan, jota oli suudeltu, oli pieni viileä kohta kulmain välissä, ikäänkuin kukan jälki. Rakkaus täytti hänen sielunsa, pojan rakkaus tyttöön, tuo rakkaus, joka tietää niin vähän, toivoo niin paljon, ei mistään hinnasta tahtoisi puhaltaa pois hienoimpia höytyviä ja josta ajan pitkään täytyy tulla tuoksuva muisto — polttava intohimo — untelo elämänkumppanuus — tai joskus harvoin runsas ja suloinen viininkorjuu, rypäleissään auringonlaskun värit.

Kyllin paljon on sanottu Jon Forsytesta tässä ja toisessa paikassa, jotta kävisi selväksi, kuinka pitkä matka oli hänestä hänen isoisänsä isoisään, ensimmäiseen Jolyoniin, joka asui Dorsetissa meren rannalla. Jon oli herkkä kuin tyttö, herkempi kuin yhdeksän kymmenestä nykyajan tytöstä, mielikuvitusrikas kuin kuka tahansa hänen sisarpuolensa Junen »siipirikko»-maalareista, kiintyvä niinkuin hänen isänsä ja äitinsä pojan luonnostaan pitikin olla. Ja kuitenkin oli hänen sisemmissä kudoksissaan vielä jotakin hänen perheensä vanhasta perustajasta, salaista sielun sitkeyttä, tunteittensa näyttämisen pelkoa, päätöstä olla hiiskumatta mitään, jos hänet oli voitettu. Herkät, mielikuvitusrikkaat, helläsydämiset pojat kärsivät kouluaikanaan, mutta Jon oli vaistomaisesti pitänyt luontonsa salassa ja ollut vain kohtalaisen onneton. Vain äitinsä seurassa oli hän tähän mennessä ollut täysin vilpitön ja luonnollinen, ja kun hän sinä lauantaina tuli kotiin Robin Hilliin, oli hänen sydämensä raskas, sillä Fleur oli sanonut, että hän ei saisi olla vilpitön eikä luonnollinen äidilleen, jolta hän ei ollut vielä koskaan salannut mitään, ei saisi edes kertoa, että he olivat kohdanneet toisensa taas, jollei hän huomannut, että äiti jo tiesi. Niin sietämättömältä tämä hänestä tuntui, että hän oli hyvin vähällä sähköttää jonkin tekosyyn ja jäädä Lontooseen. Ja ensimmäinen kysymys, minkä äiti teki hänelle, oli:

»Sinä siis olet tavannut siellä tuon pikku ystävämme konditoriasta, Jon. Minkälainen hän on lähempää katsoen?»

Huojentuneena ja kovin punastuen Jon vastasi:

»Oi, kauhean hauska, äiti.»

Äidin käsivarsi pusersi häntä.

Jon ei ollut koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin tuona hetkenä, joka näytti tekevän tyhjäksi Fleurin pelon ja vapauttavan hänen sielunsa. Hän kääntyi katsomaan äitiään, mutta jokin tämän hymyilevissä kasvoissa — jokin, jonka ehkä vain hän kykeni näkemään — pysähdytti sanat, jotka olivat pulppuamassa hänen sielustaan. Sopiko pelko hymyyn? jos niin oli, oli pelkoa hänen kasvoillaan. Ja Jonin huulilta ryöppysi aivan toisia sanoja, maanviljelyksestä, Hollysta ja harjumaisemista. Hän puhui nopeasti ja odotti äidin palaavan Fleuriin. Mutta äiti ei palannut. Eikä isäkään maininnut häntä, vaikka tietysti hänenkin piti tietää. Mikä kieltäymys, mikä todellisuuden surma olikaan tuo vaikeneminen Fleuristä — kun Jon oli niin tulvillaan häntä, kun äiti oli niin tulvillaan Jonia ja isä niin tulvillaan äitiä! Ja niin vietti kolmikko sen lauantai-illan.

Päivällisen jälkeen äiti soitti, hän tuntui soittavan kaikki Jonin mielikappaleet, ja poika istui kädet toisen polven ympärillä, tukka pystyssä siitä paikasta, mistä hän oli tunkenut sormensa sen läpi. Hän katseli soittavaan äitiinsä, mutta hän näki Fleurin — Fleurin — kuutamoisessa hedelmätarhassa, Fleurin aurinkoisella liitukaivoksella, Fleurin tuossa naamiaispuvussa, Fleurin, joka liehui, kuiski ja kumartui suutelemaan hänen otsaansa. Kerran kuunnellessaan hän unohti itsensä ja vilkaisi isään, joka istui toisessa nojatuolissa. Miksi isä oli tuon näköinen? Ilme hänen kasvoillaan oli niin surullinen ja yllättävä. Se herätti Jonissa eräänlaisia tunnonvaivoja, niin että hän nousi ja meni istumaan isän tuolin käsinojalle. Siitä hän ei saattanut nähdä isän kasvoja, ja taaskin hän näki Fleurin — äitinsä käsissä, jotka liukuivat koskettimilla hentoina ja valkeina, hänen profiilissaan ja hänen tukassaan, joka oli kuin puuteroitu, ja pitkän huoneen perällä olevassa avoimessa ikkunassa, jonka takana toukokuun yö vaelsi.

Kun hän meni makuulle, tuli äiti hänen huoneeseensa. Äiti seisoi ikkunan ääressä ja sanoi:

»Nuo kypressit, jotka isoisäsi istutti, ovat menestyneet ihmeellisesti. Minusta ne aina ovat niin kauniit, kun kuu laskee. Soisin, että olisit tuntenut isoisäsi, Jon.»

»Olitko naimisissa isän kanssa hänen elinaikanaan?» kysyi Jon äkkiä.

»En, kultaseni, hän kuoli jo 92 — hyvin vanhana — kahdeksankymmenen viiden, luullakseni.»

»Muistuttaako isä häntä?»

»Kyllä vähän, mutta isä on monisäikeisempi eikä aivan yhtä luja.»

»Minä tiedän, olen nähnyt sen isoisän kuvasta. Kuka on maalannut sen?»

»Eräs Junen 'siipirikko'. Mutta se on oikein hyvä.»

Jon pisti kätensä äidin käsivarren alle. »Kerro minulle perheriidasta, äiti.»

Hän tunsi äidin käsivarren värisevän. »En, kultaseni, sen saa isä joskus tehdä, jos hän katsoo sen tarpeelliseksi.»

»Sitten se oli vakavaa», sanoi Jon, ja hänen henkeään salpasi hieman.

»Oli.» Ja tuli hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei tietänyt, kumpi värisi enemmän, käsivarsi vai käsi sen alla.

»Muutamien ihmisten mielestä», sanoi Irene, »kuunsirppi selällään tietää pahaa, minun silmissäni se on aina kaunis. Katso noitten kypressien varjoja! Jon, isä sanoo, että me voimme lähteä Italiaan kahdeksi kuukaudeksi, sinä ja minä. Tahtoisitko?»

Jon veti kätensä hänen käsivartensa alta hänen tunteensa olivat niin kiihkeät ja sekavat. Italia äidin seurassa! Kaksi viikkoa sitten se olisi ollut täydellisyys, nyt se tuntui pettymykseltä. Hän vaistosi, että tällä äkillisellä ehdotuksella oli jotakin tekemistä Fleurin kanssa. Hän sammalsi:

»Oi, kyllä, minä vain — minä en tiedä. Pitäisikö minun — nyt kun olen juuri alkanut? Minä tahtoisin ajatella asiaa ensin.»

Äidin ääni vastasi viileänä ja ystävällisenä:

»Hyvä on, kultaseni, ajattele asiaa. Mutta mieluummin nyt kuin sitten kun tosissasi olet aloittanut maanviljelyksen. Italiaan sinun kanssasi —! Se olisi hauskaa!»

Jon pani käsivartensa hänen vartalolleen, joka vielä oli hoikka ja kiinteä kuin tytön.

»Luuletko, että sinä voit jättää isän?» sanoi hän heikosti tuntien itsensä hyvin halpamaiseksi.

»Isä ehdotti tätä, hänen mielestään sinun pitää nähdä ainakin Italia ennenkuin päätät ryhtyä mihinkään.»

Halpamaisuuden tunne katosi Jonista, sillä hän tiesi — niin, hän tiesi, että isä ja äiti eivät puhuneet sen vilpittömämmin kuin hän itsekään. He tahtoivat erottaa hänet Fleuristä. Hänen sydämensä kovettui. Ja äiti sanoi, ikäänkuin olisi seurannut asiain menoa:

»Hyvää yötä, kultaseni. Nuku hyvin ja ajattele asiaa. Mutta se olisi hauskaa!»

Hän syleili poikaa niin nopeasti, että tämä ei nähnyt hänen kasvojaan. Jon jäi seisomaan, mielessä aivan sama tunne kuin ennen tuhmana pikku poikana, jolloin hänen oli paha olla, koska hän ei voinut rakastaa ja koska hän omissa silmissään kuitenkin oli oikeassa.

Mutta Irene, seisottuaan hetken omassa huoneessaan, meni pukeutumishuoneen kautta miehensä huoneeseen.

»No?»

»Hän ajattelee asiaa, Jolyon.»

Kostuttaen huuliaan, joilla näkyi pieni, vääntynyt hymy, Jolyon sanoi hiljaa:

»Olisi parempi, että antaisit minun kertoa hänelle koko asian ja päättää sen siihen. Jonilla on sentään gentlemannin vaistot. Hänen täytyy vain ymmärtää —»

»Vain! Hän ei voi ymmärtää, se on mahdotonta.»

»Minä luulen, että minä olisin ymmärtänyt hänen ikäisenään.»

Irene tarttui hänen käteensä. »Sinä oletkin aina ollut enemmän realisti kuin Jon, etkä koskaan niin viaton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon. »Kummallista, eikö olekin? Sinä ja minä kertoisimme tarinamme maailmalle ilman häpeän hiventäkään, mutta oma poikamme nujertaa meidät.»

»Me emme ole koskaan välittäneet siitä, hyväksyykö maailma meidät vai eikö.»

»Jon ei voisi olla hyväksymättä meitä!»

»Oi, kyllä, Jolyon. Hän on rakastunut, minä tunnen, että hän on rakastunut. Ja hän sanoisi: »Äitini on ollut kerran naimisissa ilman rakkautta! Kuinka hän saattoi! Se tulee hänestä tuntumaan rikokselta! Ja niin se olikin!»

Jolyon tarttui hänen käteensä ja sanoi vääntyneesti hymyillen:

»Ah, miksi ihmeessä meidän pitää syntyä nuorina? Jos syntyisimme vanhoina ja tulisimme nuoremmiksi vuosi vuodelta, ymmärtäisimme, kuinka kaikki tapahtuu ja heittäisimme pois kaiken kirotun suvaitsemattomuutemme. Mutta jos tiedät, että poika on todella rakastunut, ei hän tule unohtamaan, ei vaikka hän lähtisi Italiaan. Me olemme itsepintaista sukukuntaa, ja hän vaistoaa, miksi hänet lähetetään. Mikään muu ei voi todella parantaa häntä kuin se järkytys, että koko asia kerrotaan hänelle.»

»Anna minun kuitenkin koettaa.»

Jolyon seisoi hetkisen puhumatta. Kahdesta pahasta — pelätyn paljastuksen tuskasta ja siitä surusta, että menettäisi vaimonsa kahdeksi kuukaudeksi — hän toivoi salaisesti edellistä, mutta jos Irene halusi jälkimmäistä, täytyi hänen suostua. Loppujen lopulta se olisi harjoittelua sitä lähtöä varten, jolta ei enää ole paluuta. Ja hän sulki Irenen syliinsä, suuteli hänen silmiään ja sanoi?

»Niinkuin tahdot, rakkaani.»

11. KAKSI

Tuo »pikku» mielenliikutus, rakkaus, kasvaa hämmästyttävästi, kun sitä uhataan sammuttaa. Jon ehti Paddingtonin asemalle puolen tuntia ennen aikaansa, mutta myöhästyi mielestään runsaan viikon. Hän seisoi sovitun kirjamyymälän kohdalla, keskellä sunnuntaimatkustajien tungosta, puettuna tweedpukuunsa, joka uhoili hänen jyskyttävän sydämensä lämpöä. Hän luki kaikkien esilläolevien romaanien nimet ja osti vihdoin yhden, jotta myyjä ei katsoisi häneen epäluuloisesti. Sen nimi oli »Karjapolun sydän!» ja sen täytyi merkitä jotakin, vaikka siltä ei tuntunut. Hän osti myöskin »Naisten kuvastimen» ja »Maanviljelijän». Joka minuutti oli pitkä kuin tunti, ja täynnä kaameita mielikuvia. Kun yhdeksäntoista minuuttia oli kulunut, näki hän Fleurin tulevan laukku kädessä, kintereillään kantaja, joka toi muita tavaroita. Fleur käveli nopeasti, oli täysin kylmä. Hän tervehti Jonia kuin veljeä.

»Ensimmäinen luokka», sanoi hän kantajalle, »nurkkapaikat, vastapäätä toisiaan.»

Jon ihaili hänen peloittavaa itsehillintäänsä.

»Emmekö voi saada vaununosastoa itsellemme?» kuiskasi hän.

»Ei kannata, tämä on paikallisjuna. Ehkä Maidenheadin jälkeen. Näytä luonnolliselta, Jon.»

Jon väänsi kasvonsa juronnäköisiksi. He nousivat vaunuun — saivat seurakseen kaksi muuta petoa! — voi taivas! Hämmentynyt Jon antoi luonnottoman juomarahan kantajalle. Se tyhmyri ei tosiaankaan olisi ansainnut mitään siitä, että oli sijoittanut heidät tähän, ja päälle päätteeksi näytti siltä kuin hän olisi tietänyt koko heidän asiansa.

Fleur piiloutui »Naisten kuvastimen» taakse. Jon seurasi esimerkkiä ja piiloutui »Maanviljelijän» taakse. Juna lähti liikkeelle. Fleur antoi »Naisten kuvastimen painua ja nojautui eteenpäin.

»No?» sanoi hän.

»Minusta siitä on jo kaksi viikkoa.»

Fleur nyökäytti päätään, ja Jonin kasvot kirkastuivat heti.

»Näytä luonnolliselta», mutisi Fleur ja puhkesi pulppuilevaan nauruun. Se loukkasi Jonia. Kuinka hän saattoi näyttää luonnolliselta, kun Italia uhkasi? Hän oli aikonut ilmoittaa sen Fleurille hellävaroen, mutta nyt se puhkesi esille heti.

»He tahtoivat, että minä lähden äidin kanssa Italiaan kahdeksi kuukaudeksi.»

Fleur painoi luomensa alas, kalpeni vähän ja puri huuliaan.

»Oh!» sanoi hän. Siinä kaikki, mutta se oli paljon.

Tuo »Oh!» oli kuin miekkailijan käden nopea perääntyminen uuden piston edellä. Se tuli.

»Sinun pitää lähteä!»

»Lähteä?» sanoi Jon tukahtuneella äänellä.

»Tietysti.»

»Mutta — kaksi kuukautta — se on kauheata.»

»Ei», sanoi Fleur, »kuusi viikkoa. Silloin olet unohtanut minut. Me kohtaamme National Galleryssa päivää jälkeen paluusi.»

Jon nauroi.

»Mutta entä jos sinä olet unohtanut minut», mutisi hän junan meteliin.

Fleur pudisti päätään.

»Joku toinen hölmö —», kuiskasi Jon.

Fleurin jalka kosketti hänen jalkaansa.

»Ei kukaan muu hölmö», sanoi hän nostaen »Naisten kuvastimen» eteensä.

Juna pysähtyi, kaksi matkustajaa poistui, yksi tuli sisään.

»Minä kuolen», ajatteli Jon, »jollemme saa hetkeäkään olla kahden.»

Juna jatkoi matkaansa, ja taas Fleur nojautui eteenpäin.

»Minä en aio hellittää», sanoi hän, »aiotko sinä?»

Jon ravisti päätään kiivaasti.

»En koskaan!» sanoi hän. »Kirjoitatko minulle?»

»En, mutta sinä voit kirjoittaa — klubiini.»

Hänellä oli klubi, hän oli suurenmoinen!»

»Kysyitkö Hollylta?» kuiskasi hän.

»Kysyin, mutta en saanut mitään selville. En uskaltanut kysyä kovin kiihkeästi.»

»Mitä se voi olla?» huudahti Jon.

»Kyllä minä sen otan selville.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Fleur sanoi: »Nyt tulee Maidenhead, pidä nyt varasi, Jon.»

Juna pysähtyi. Viimeinenkin matkustaja poistui. Fleur veti verhon ikkunan eteen.

»Pian nyt!» huusi hän. »Pistä pääsi ulos! Näytä niin epämiellyttävältä kuin suinkin osaat.»

Jon niisti nenäänsä ja rypisti otsaansa, koskaan elämässään hän ei ollut rypistänyt otsaansa tuolla tavoin! Muuan vanha rouvashenkilö peräytyi, eräs nuori yritti kääntää kädensijaa. Se kääntyi, mutta ovi ei tahtonut aueta. Juna liikahti, ja nuori nainen syöksyi toiseen vaunuun.

»Mikä onni!» huudahti Jon. »Se ei auennut.»

»Ei», sanoi Fleur. »Minä pidin kiinni siitä.»

Juna lähti liikkeelle, ja Jon vaipui polvilleen.

»Katso käytävään», kuiskasi Fleur, »ja — pian!»

Heidän huulensa kohtasivat. Ja vaikka suudelma kesti vain ehkä kymmenisen sekuntia, ehti Jonin sielu jättää ruumiin ja liitää niin kauas pois, että kun hän taas istui vastapäätä tuota vakavaa olentoa, oli hän kalpea kuin kuolema. Hän kuuli Fleurin huokaavan, ja tuo ääni tuntui kallisarvoisimmalta mitä hän koskaan oli kuullut — se oli hienon hieno ilmaus siitä, että hän merkitsi Fleurille jotakin.

»Kuusi viikkoa ei ole mikään pitkä aika», sanoi Fleur, »ja sinä voit helposti päästä kuuteen viikkoon, jos pidät pääsi selvänä etkä koskaan näytä ajattelevan minua.»

Jon huohotti.

»Sitä minä todella tahdon, Jon, että he uskoisivat sinuun, etkö ymmärrä? Jos olemme ihan yhtä pahoja, kun palaat takaisin, lakkaavat he naurettavasta vastustelustaan. Minä olen vain pahoillani, ettei se ole Espanja, Madridissa on tuo Goyan maalaama taulu, jossa on minun näköiseni tyttö, niin on isä sanonut.»

Tämä oli Jonille kuin auringonsäde, joka tunkeutui sumun läpi. »Minä muutan sen Espanjaksi», sanoi hän. »Äiti kyllä suostuu, hän ei ole koskaan ollut siellä. Ja isä pitää Goyaa suuressa arvossa.»

»Oi niin, hän on maalari, eikö totta?»

»Vesivärimaalari vain», sanoi Jon rehellisenä.

»Kun tulemme Readingiin, Jon, saat nousta junasta ensin ja mennä odottamaan minua Cavershamin sululle. Minä lähetän auton kotiin ja sitten kävelemme rantapolkua.»

Jon tarttui kiitollisena hänen käteensä ja he istuivat hiljaa, tietämättä maailmasta paljoakaan, toinen silmä vilkuillen käytävään. Mutta juna näytti nyt kiitävän kaksinkertaisella vauhdilla, ja sen ääni melkein hukkui Jonin huokauksiin.

»Olemme pian perillä», sanoi Fleur, »rantapolku on kauhean näkyvä paikka. Vielä yksi! Oi Jon, älä unhoita minua.»

Jonin vastaus oli suudelma. Ja hyvin pian olisi voitu nähdä punastuva, hajamielisen näköinen nuori mies nousemassa junasta ja rientämässä asemasiltaa pitkin etsien taskustaan pilettiä. Kun Fleur vihdoin yhtyi häneen Cavershamin sulun toisella puolen, oli Jon suurin ponnistuksin päässyt jonkinlaiseen mielen tasapainoon. Jos heidän piti erota, ei hän ainakaan tahtonut panna toimeen kohtausta! Välkkyvältä joelta tuleva tuulenhenki käänsi pajunlehtien vaalean puolen auringonvaloon ja seurasi noita kahta heikosti kahisten.

»Minä sanoin autonkuljettajallemme, että olen junasairas», sanoi Fleur. »Näytitkö oikein luonnolliselta, kun nousit junasta?»

»Minä en tiedä. Mikä on luonnollista?»

»Sinulle on luonnollista näyttää vakavan onnelliselta. Kun ensi kerran näin sinut, ajattelin, ettet ole vähääkään niinkuin muut ihmiset.»

»Aivan samaa minä ajattelin, kun näin sinut. Minä tiesin heti, etten koskaan rakastaisi ketään muuta.»

Fleur nauroi.

»Me olemme mielettömän nuoria. Ja rakkauden nuori unelma on vanhanaikaista, Jon. Sitäpaitsi se on kauheata tuhlausta. Ajattele kaikkea sitä hauskuutta, mikä meillä voisi olla. Sinä et ole edes alkanut vielä, se on todella häpeällistä. Entä minä sitten. Kuinkahan vain!»

Jon hämmentyi. Kuinka Fleur saattoi puhua sellaisia nyt juuri kun heidän piti erota?

»Jos sinusta tuntuu tuollaiselta, en voi lähteä», sanoi hän. »Minä sanon äidille, että minun pitää koettaa tehdä työtä. Voihan aina puhua maailman nykyisestä tilanteesta!»

»Maailman nykyisestä tilanteesta?»

Jon pisti kädet syvälle taskuihinsa.

»Niin tietysti», sanoi hän, »ajattele kaikkia ihmisiä, jotka näkevät nälkää!»

Fleur pudisti päätään. »Ei, ei, minä en koskaan, koskaan aio tehdä itseäni onnettomaksi tyhjän tähden.»

»Tyhjän! Mutta tilannehan on kauhea, ja tietysti jokaisen pitäisi auttaa.»

»Oi, niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken. Mutta eihän ihmisiä voi auttaa, Jon, he ovat toivottomia. Jos vedät heidät ylös, he vain putoavat toiseen kuoppaan. Katso nyt heitä, kuinka he vielä taistelevat ja vehkeilevät ja riitelevät, vaikka heitä kuolee kasoittain kaiken aikaa. Idiootit!»

»Etkö sinä sääli heitä?»

»Oi, säälin — tietysti, mutta en minä aio silti ruveta onnettomaksi, ei se kannata.»

Ja he olivat vaiti, hämmentyneitä tästä ensimmäisestä pilkahduksesta, jonka näkivät toinen toistensa sieluista.

»Minun mielestäni ihmiset ovat petoja ja idiootteja», sanoi Fleur itsepäisesti.

»Minusta he ovat säälittäviä raukkoja», sanoi Jon. Oli kuin he olisivat riidelleet — ja vielä tänä viimeisenä ja kauheana hetkenä, jolloin eroamispaikka jo näkyi viimeisestä aukosta pajujen takaa.

»No, mene sitten auttamaan noita säälittäviä raukkoja, äläkä ajattele minua.»

Jon pysähtyi. Hiki nousi hänen otsalleen ja hänen huulensa värisivät. Fleurkin oli pysähtynyt ja katseli otsa rypyssä joelle.

»Minun täytyy saada uskoa asioihin», sanoi Jon kuin tuskan vallassa, »me olemme kaikki tarkoitetut nauttimaan elämästä.»

Fleur nauroi. »Niin, ja sitä sinä et saa, jollet pidä varaasi. Mutta ehkä sinun käsityksesi nautinnosta onkin se, että teet itsesi säälittäväksi. Sellaisia ihmisiä on paljon, tietysti.»

Fleur oli kalpea, hänen silmänsä olivat tummentuneet, hänen huulensa ohentuneet. Oliko se Fleur, joka noin tuijotti veteen? Jonilla oli jokin epätodellinen tunne ikäänkuin hän eläisi jossakin kirjassa olevaa kohtausta, missä rakastajan on valittava rakkaus tai velvollisuus. Mutta juuri silloin Fleur katsoi häneen. Koskaan ei ole ollut mitään niin päihdyttävää kuin tuo eloisa katse. Se vaikutti Joniin aivan kuin kahleitten tempaisu koiraan — toi hänet valtijattarensa luo häntä heiluen ja kieli pitkällä.

»Emme saa olla tyhmiä», sanoi Fleur, »aika on niin lyhyt. Katso, Jon, nyt näet jo aivan, mistä pitää mennä joen poikki. Tuosta käänteen takaa, mistä metsä alkaa.»

Jon näki päädyn, pari savupiippua, vähän seinää puitten välistä — ja tunsi sydämensä masentuvan.

»Minä en saa enää viivytellä. Ei kannata mennä seuraavan pensasaidan taakse, siinä on kaikki avointa. Mennään tähän ja sanotaan hyvästi.»

He astuivat vierekkäin, käsikkäin, hiljaisina pensasaitaa kohti, missä orapihlajat kukkivat punaisina ja valkoisina.

»Klubini on 'Talisman', Stratton Street, Piccadilly. Kirjeet ovat siellä täydessä rauhassa, ja minä käyn melkein joka viikko kaupungissa.»

Jon nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa olivat äärimmäisen jännittyneet, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin.

»Tänään on toukokuun kahdeskymmenes kolmas», sanoi Fleur, »heinäkuun yhdeksäntenä kello kolme olen »Bacchus ja Ariadne»-taulun edessä. Tuletko silloin?»

»Minä tulen.»

»Jos sinun on yhtä paha olla kuin minun, on kaikki hyvin. Päästetään nuo ihmiset ohi.»

Mies ja nainen, jotka olivat lastensa kanssa sunnuntaikävelyllä, kulkivat ohi peräkkäin.

Viimeinen heistä poistui pensasaidan portin läpi.

»Kotielämää!» sanoi Fleur ja painautui orapihlaja-aitaa vastaan. Kukat heloittivat hänen päänsä päällä, ja muuan punainen terttu hipoi hänen poskeaan. Jon pani kätensä mustasukkaisesti eteen.

»Hyvästi, Jon.» Sekunnin verran he seisoivat pitäen kovasti kiinni toistensa käsistä. Sitten heidän huulensa kohtasivat kolmannan kerran, ja kun ne erosivat toisistaan, tempautui Fleur irti ja pakeni pois pensasaidan portin kautta. Jon seisoi siinä, mihin Fleur oli jättänyt hänet, otsa painettuna tuohon punaiseen terttuun. Poissa! Ikuisuuden ajaksi kahta päivää vailla seitsemäksi viikoksi! Ja tässä hän oli ja menetti viimeisen vilauksen Fleuristä! Hän syöksyi portista. Fleur käveli nopeasti retkeilevien lasten kintereillä. Hän käänsi päätään, Jon näki hänen kätensä tekevän pienen viittovan liikkeen, sitten hän paransi vauhtiaan, ja perässä tuleva perhe peitti hänet näkyvistä.

Hullunkurinen laulu

»Paddington-huuto — pahin huuto, Kolkko ja kaamea kurkusta pääsi»

tuli Jonin mieleen, ja hän riensi viipymättä takaisin Readingin asemalle. Koko matkan Lontooseen ja takaisin Wansdoniin hän istui »Karjapolun sydän» avoinna polvillaan, sepitellen runoa, joka oli niin täynnä tunnetta, että siihen ei sopinut loppusointuja.

12. OIKKU

Fleur riensi. Hän kaipasi nopeata liikettä, hän oli myöhästynyt ja tarvitsi kaiken neuvokkuutensa tullessaan kotiin. Hän kulki ohi saarten, aseman, hotellin ja aikoi astua lautalle, kun hän näki pienen veneen ja siinä nuoren miehen, joka piteli kiinni pensaista.

»Neiti Forsyte», sanoi tämä, »antakaa minun saattaa teidät toiselle puolelle. Olen täällä sitä varten.»

Fleur katsoi häneen hämmästyksestä mykkänä.

»Kaikki on aivan hyvin, olen juonut teetä omaistenne kanssa. Ja ajattelin säästää teitä varten viimeisen palan. Tämä oli matkani varrella, aion juuri palata Pangbourneen. Nimeni on Mont. Minä näin teidät taidesalongissa — muistatteko — ja isänne kutsui minut katsomaan taulujansa.»

»Oi niin», sanoi Fleur, »niin — nenäliina.»

Tätä nuorta miestä hän sai kiittää Jonista, ja hän tarttui ojennettuun käteen ja astui veneeseen. Fleur, joka vielä oli kiihdyksissä ja vähän hengästynyt, istui vaiti, mutta niin ei ollut nuori mies. Fleur ei ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hän mainitsi ikänsä, kaksikymmentä neljä, painonsa, kymmenen stonea yksitoista, asuntopaikkansa, joka ei ollut kaukana, kuvaili mielialansa kivääritulessa ja miltä tuntui saada kaasua nenäänsä, arvosteli Junoa, selosti oman käsityksensä tästä jumalattaresta, puhui Goya-jäljennöksestä, sanoi ettei Fleur ollut kovin äärettömästi sen näköinen, piirsi nopean kuvan Englannin tilanteesta, puhui Monsieur Profondista vai mikä hänen nimensä nyt oli — »kauhean hauskana miehenä», oli sitä mieltä, että Fleurin isällä oli muutamia »mainioita» tauluja, mutta toisia vähän »antiikkisia», toivoi saavansa soutaa toistekin hakemaan Fleuriä joelle, hän kun oli täysin luotettava, kysyi Fleurin mielipidettä Tshehovista, ilmaisi omansa, toivoi, että he joskus yhdessä voisivat mennä katsomaan venäläistä balettia oli sitä mieltä, että nimi Fleur Forsyte on suorastaan loistava, sadatteli omaisiaan, jotka olivat antaneet hänelle nimen Michael vielä Montin lisäksi, kuvaili isäänsä ja sanoi, että jos Fleur tahtoi lukea hyvän kirjan, pitäisi hänen lukea Jobin kirja — hänen isänsä oli melkein kuin Job siihen aikaan, jolloin Jobilla vielä oli maata.

»Mutta eihän Jobilla ollut maata», mutisi Fleur, »hänellähän oli vain lammaslaumoja ja hän vaelsi.»

»Ah, minä soisin, että minunkin isäukkoni vaeltaisi, ainakin mielipiteissään. Eipä silti, että himoitsisin hänen maitaan. Maat ovat kauhea risti tähän maailman aikaan, eikö teidänkin mielestänne?»

»Meidän perheessämme ei sitä ole koskaan ollut», sanoi Fleur. »Meillä on ollut kaikkea muuta. Minä luulen, että eräällä isosedälläni kerran oli jokin hempeämielinen farmi Dorsetissa, koska olemme sieltä lähtöisin, mutta se maksoi hänelle enemmän kuin mitä se tuotti.»

»Myikö hän sen?»

»Ei, hän piti sen.»

»Minkätähden?»

»Koska kukaan ei tahtonut ostaa sitä.»

»Sitä parempi ukkelille.»

»Ei, se ei ollut hyvä hänelle. Isä sanoo, että se suretti häntä. Hänen nimensä oli Swithin.»

»Mikä hassunkurinen nimi!»

»Tiedättekö, että me ajaudumme kauemmaksi eikä lähemmäksi? Joki virtaa.»

»Mainiota!» huudahti Mont kastaen aivojaan epämääräisesti. »On hauskaa kohdata tyttö, jolla on järkeä.»

»Mutta parempi on tavata nuori mies, joka ei ole järjiltään.» Nuori Mont nosti kätensä repiäkseen tukkaansa.

»Pitäkää varanne!» huusi Fleur katsoen airoa. »Se lähtee!» »Eikä lähde! Se on siksi paksu, että kestää pari tuiverrusta», sanoi Mont tarkoittaen tukkaansa.

»Tahdotteko soutaa?» sanoi Fleur ankarasti. »Minun pitää päästä maihin.»

»Ah», sanoi Mont, »mutta kun te pääsette maihin, katsokaas, niin en näe teitä enää tänään. Fini, niinkuin ranskalainen tyttö sanoi, kun hyppäsi sänkyynsä iltarukouksen jälkeen. Ettekö siunaa päivää, joka antoi teille ranskalaisen äidin ja tuollaisen nimen?»

»Minä pidän nimestäni, mutta isä antoi sen. Äiti olisi tahtonut nimekseni Marguerite.»

»Se on mieletöntä. Tahdotteko kutsua minua nimellä M.M. ja sallia minun käyttää teistä nimeä F.F.? Se sopii ajan henkeen.»

»Minä en salli mitään ennenkuin pääsen maihin.»

Mont pisti aironsa liian syvälle ja vastasi: »Kas mokomaa!»

»Olkaa hyvä ja soutakaa.»

»Ahkeruus on ilomme.» Ja hän souti useita vetoja katsellen tyttöön katuvaisen kiihkeänä. »Ymmärrättehän», huudahti hän, »että minä tietysti tulin katsomaan teitä enkä isänne tauluja.»

Fleur nousi.

»Jos nyt ette souda, hyppään veteen ja uin.»

»Ihanko totta? Sittenhän minä voin tulla perässä.»

»Herra Mont, minä myöhästyn ja olen väsyksissä, olkaa hyvä ja viekää minut rantaan heti.»

Kun Fleur astui veneestä puutarhalaiturille, nousi nuorukainenkin, tarttui molemmin käsin tukkaansa ja katsoi häneen.

Fleur hymyili...

»Älkää toki», huusi parantumaton Mont. »Minä tiedän, että aioitte sanoa: 'Pois, kirottu tukka'.»

Fleur kiepsahti ympäri ja viittasi hänelle kädellään. »Hyvästi, herra M.M.!» huusi hän ja katosi ruusupensaitten taakse. Hän katsoi rannekelloaan ja talon ikkunoita. Talo tuntui hänestä omituisen asumattomalta. Yli kuuden! Kyyhkyset olivat juuri kokoontumassa yöpuulleen, ja aurinko loi viistoja säteitään kyyhkyslakalle, lintujen valkeille höyhenille ja kultasi taustassa olevan metsän latvat. Biljardipallojen ääntä kuului pelihuoneesta — Jack Cardigan tietysti — ja eucalyptus puu, tuo odottamaton etelämaalainen tässä vanhassa englantilaisessa puutarhassa, kahisi hiljaa. Fleur tuli parvekkeelle asti ja aikoi mennä sisään, mutta pysähtyi kuullessaan ääniä vasemmalla puolellaan olevasta salista. Äiti! Monsieur Profond! Väliseinän takaa, joka erotti parvekkeen teenurkkauksesta, hän kuuli nämä sanat:

»En toki, Annette.»

Tiesikö isä, että tuo mies sanoi äitiä Annetteksi? Fleur, joka aina oli isänsä puolella — niinkuin lapset aina ovat toisen tai toisen puolella taloissa, missä vanhempain suhde on vähän jännittynyt — seisoi epävarmana paikallaan. Hänen äitinsä puhui matalalla, miellyttävällä, hieman metallisointisella äänellään — hän erotti yhden sanan: »Demain». Ja Profondin vastauksen: »All right.» Fleur rypisti kulmiaan. Hiljaisuudessa kuului eräs pieni ääni. Sitten Profond sanoi: »Minä lähden pikku kävelylle.»

Fleur hyppäsi ikkunan kautta aamiaishuoneeseen. Sieltä se mies tuli salista, astui parvekkeen poikki, meni tielle, ja biljardipallojen ääni, jota Fleur ei ollut kuullut kuunnellessaan muita ääniä, alkoi taas. Fleur ravisti itseään, meni halliin ja avasi salin oven. Äiti istui sohvalla ikkunain välissä, polvi polven päällä, pää nojaamassa tyynyihin, huulet raollaan, silmät puoliummessa. Hän oli tavattoman kaunis.

»Ah! Siinäkö sinä olet, Fleur! Isäsi alkaa hätäillä.»

»Missä hän on?»

»Taulusalissa. Mene sinne.»

»Mitä sinä aiot tehdä huomenna, äiti?»

»Huomenna? Minä lähden Lontooseen tätisi kanssa.»

»Minä ajattelinkin. Tahtoisitko ostaa minulle aivan yksinkertaisen päivänvarjon?»

»Minkä värisen?»

»Vihreän. He kai lähtevät kaikki.»

»Niin, kaikki, sinä jäät lohduttamaan isääsi. Suutele minua sitten.»

Fleur astui huoneen poikki, kumartui, sai suudelman otsalleen ja totesi ohimennessään ihmisolennon jäljet sohvan toisen nurkkauksen tyynyissä. Hän juoksi yläkertaan.

Fleur ei suinkaan ollut vanhanaikainen tytär, joka vaatii vanhempiensa elämältä samaa säännöllisyyttä, mitä häneltä itseltään odotetaan. Hän vaati saada määrätä oman elämänsä säännöt, ei toisten. Sitäpaitsi hänessä jo toimi erehtymätön vaisto tajuamaan, mikä oli eduksi hänen omalle asialleen. Jos kodin ilmakehä oli häiriintynyt, oli sillä rakkaudella, jonka Jon oli hänessä herättänyt, paremmat mahdollisuudet. Kuitenkin hän oli loukkaantunut, niinkuin kukka kirpeässä tuulessa. Jos tuo mies oli todellakin suudellut hänen äitiään, oli se — vakavaa, ja isän pitäisi tietää se. »Demain», »All right.» Ja äiti lähdössä kaupunkiin! Fleur kääntyi makuuhuoneeseensa ja kurkotti ikkunastaan ulos viilentääkseen kasvojaan, jotka äkkiä olivat käyneet hyvin kuumiksi. Jon kai oli asemalla nyt! Mitähän isä tiesi Jonista? Luultavasti kaiken — melkein kaiken!

Fleur muutti pukua, jotta näyttäisi siltä, että hän oli ollut kotona jo jonkin aikaa, ja juoksi taulusaliin,

Soames seisoi vielä jurona Alfred Stevensinsä edessä sen taulun, josta hän piti eniten. Hän ei kääntynyt kuullessaan oven käyvän, mutta Fleur tiesi, että hän oli kuullut ja tiesi hänen olevan pahoillaan. Hän hiipi pehmeästi isänsä taakse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kurkotti kasvojaan isän olan yli kunnes hänen poskensa oli isän poskessa kiinni. Tämä lähestymistapa ei ollut koskaan pettänyt, mutta nyt se petti, ja Fleur aavisti pahinta.

»No», sanoi isä kivettyneesti, »sinä tulit.»

»Siinäkö kaikki», kuiskasi Fleur, »häijyn isän taholta?» Ja hän hankasi poskeaan isän poskea vastaan.

Soames pudisti päätään mikäli se oli mahdollista.

»Miksi kidutat minua tuolla tavoin, kohtelet kuinka vain?»

»Kultaseni, se on hyvin viatonta.»

»Viatonta! Ikäänkuin sinä tietäisit, mikä on viatonta ja mikä ei.»

Fleurin käsivarret vaipuivat.

»Entä jos sitten sanoisit sen minulle, rakas, ja olisit aivan rehellinen.»

Ja hän meni istumaan ikkunalaudalle.

Isä oli kääntynyt tauluistaan ja tuijotti jalkoihinsa. Hän näytti hyvin harmaalta. »Hänellä on sievät pienet jalat», ajatteli Fleur kohdatessaan hänen katseensa, joka paikalla kääntyi hänestä pois.

»Sinä olet minun ainoa iloni», sanoi Soames äkkiä, »ja sinä käyttäydyt tuolla tavoin.»

Fleurin sydän alkoi jyskyttää.

»Millä tavoin, kultaseni?»

Taaskin Soames loi häneen katseen, jota olisi voinut sanoa salaiseksi, jollei siinä olisi ilmennyt niin paljon hellyyttä.

»Sinä tiedät mitä sanoin sinulle», vastasi Soames. »Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon perheen haaran kanssa.»

»Niin kyllä, tipuseni, mutta minä en ymmärrä miksi minä en saisi olla.»

Soames pyörähti kantapäillään.

»Minä en aio ruveta selittämään syitä», sanoi hän. »Sinun pitäisi luottaa minuun, Fleur!»

Tapa, millä hän lausui nämä sanat, tehosi Fleuriin, mutta hän ajatteli Jonia ja oli vaiti koputtaen jalallaan laudoitusta. Hän oli itsetiedottomasti asettunut muodikkaaseen asentoon, toinen jalka kiedottuna toiseen, leuka taivutetun ranteen varassa, toinen käsivarsi ojennettuna rinnan yli ja sen käsi tukemassa toista kyynärpäätä. Hänessä ei ollut ainoatakaan taivuttamatonta viivaa, ja kuitenkin — kaiken uhalla — hänessä oli suloa.

»Sinä tiesit toivomukseni», jatkoi Soames, »ja kuitenkin viivyit siellä neljä päivää yli aikasi. Ja minä arvaan, että tuo poika tuli kanssasi tänään.»

Fleur ei siirtänyt katsettaan hänestä.

»Minä en kysy mitään», sanoi Soames, »minä en tiedustele mitään sinua itseäsi koskevaa.»

Fleur nousi äkkiä ja nojautui ikkunasta leuka kätten varassa. Aurinko oli laskenut puitten taakse, kyyhkyset istuivat liikkumattomina lakkansa reunalla, kuului biljardipallojen ääntä, ja heikko valo heijastui alhaalta, missä Jack Cardigan oli sytyttänyt sähkön.

»Tekeekö se sinut onnellisemmaksi», sanoi hän äkkiä, »jos lupaan olla tapaamatta häntä — sanokaamme — kuuteen viikkoon?» Hän ei ollut valmistunut kuulemaan eräänlaista värinää isän soinnuttomassa äänessä.

»Kuuteen viikkoon? Kuuteen vuoteen — kuuteenkymmeneen vuoteen mieluimmin. Älä petä itseäsi, Fleur, älä petä itseäsi!»

Fleur hätääntyi.

»Isä, mitä se on?»

Soames tuli siksi lähelle häntä, että Fleur näki hänen kasvonsa.

»Älä sanokaan minulle», sanoi hän, »että olet kyllin hupsu hellimään tässä jotakin muuta tunnetta kuin oikkua. Se olisi liikaa.» Ja hän nauroi.

Fleur, joka ei koskaan ollut kuullut hänen nauravan tuolla tavoin, ajatteli: »Se on siis syvällä! Oi, mitä se on?» Ja hän pisti kätensä isän käsivarren alle ja sanoi keveästi:

»Ei tietenkään, oikku vain. Mutta minä pidän oikustani enkä pidä sinun oikuistasi, rakas.»

»Minun!» sanoi Soames katkerasti ja kääntyi pois.

Valaistus ulkona oli muuttunut kylmäksi ja loi kalkkimaista vaaleutta joelle. Puista oli kaikki väri-ilo hävinnyt. Fleur tunsi äkkiä isoavansa Jonin kasvoja, hänen käsiään, hänen huultensa kosketusta omillaan. Ja painaen käsivarsiaan tiukasti rinnalleen hän nauroi pakotetun pienen naurun.

»O la la! Mikä pikku hälinä, sanoisi Prosper Profond. Isä, minä en pidä siitä miehestä.»

Fleur näki isän pysähtyvän ja ottavan jotakin takkinsa taskusta.

»Etkö? Miksi et?»

»Muuten vain», vastasi Fleur. »Oikku.»

»Ei», sanoi Soames. »Ei se ole oikku!» Ja hän repi sen mikä hänellä oli käsissään. »Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään pidä hänestä!»

»Katso nyt», sanoi Fleur hiljaa. »Siinä hän menee! Minä vihaan hänen kenkiään, niistä ei lähde mitään ääntä.»

Siellä Prosper Profond liikuskeli hämärtyvässä illassa, kädet sivutaskuissaan, vihellellen hiljaa partaansa ja katsellen taivaalle ikäänkuin olisi sanonut: »Minä en välitä suuriakaan tuosta pikku kuusta.»

Fleur vetäytyi pois. »Eikö hän ole kuin suuri kissa?» kuiskasi hän, ja biljardipallojen terävä kopse kuului pelihuoneesta ikäänkuin Jack Cardigan olisi lyönyt pöytään kissan, kuun, oikun ja murhenäytelmän.

Monsieur Profond jatkoi vaelteluaan ärsyttävän pienen hyräilyn tahdissa. Mikä se oli? Oi niin, »Rigolettosta»: »Donna è mobile». Sitä juuri hän ajattelikin! Fleur pusersi isänsä käsivartta.

»Hän saalistaa!» mutisi Fleur, kun mies katosi nurkkauksen taakse. Oli jo päästy ohi tuon kuvitelmattoman hetken, joka erottaa päivän illasta, ja ilta oli hiljainen, viipyvä ja lämmin; orapihlajan ja syreenin tuoksu täytti jokivarren ilman. Mustarastas alkoi äkkiä laulaa. Jon oli nyt Lontoossa, ehkä Puistossa, kulki Serpentinen poikki ja ajatteli häntä! Viereltä kuuluva pieni ääni sai Fleurin kääntämään katseensa. Isä taaskin repi paperia. Fleur näki, että revitty paperi oli pankkiosoitus.

»Minä en myy hänelle Gauguiniäni», sanoi Soames. »Minä en tiedä, mitä tätisi ja Imogen näkevät hänessä.»

»Tai äiti.»

»Sinun äitisi!» sanoi Soames.

»Isä parka», ajatteli Fleur. »Hän ei koskaan näytä onnelliselta — ei todella onnelliselta. Minä en tahtoisi tehdä häntä vielä onnettomammaksi, mutta tietysti minun täytyy, kun Jon tulee takaisin. Oi, tämä riittää täksi illaksi.»

»Minä menen pukeutumaan», sanoi hän.

Huoneessaan hän sai päähänpiston pukeutua »oikku»-pukuunsa. Se oli kultakangasta ja siihen kuului pienet, nilkoista tiukat housut samasta kankaasta, pienet kultakengät, olkapäille heitetty paashinviitta ja kultasiipinen Merkuriuksen kypärä. Ja pitkin pukua oli pieniä kultakelloja, varsinkin kypärässä, niin että ne helisivät, jos hän pudisti päätänsä. Pukeuduttuaan valmiiksi hän oli melkein kipeä, kun Jon ei voinut nähdä häntä, ja hänestä oli niinikään vahinko, ettei tuo ilakoiva nuori mies Michael Mont saanut vilkaista häneen. Mutta päivälliskello oli soinut, ja hän meni alas.

Salissa hänellä oli hälymenestys. Winifredin mielestä puku oli »erittäin hupainen.» Imogen oli haltioissaan. Jack Cardiganin mielestä se oli »mainio», »suurenmoinen» ja »loistava». Monsieur Profond hymyili silmillään ja sanoi: »Sepäs on sievä pikku puku.» Äiti, joka oli hyvin kaunis mustissaan, istui katsellen häntä eikä sanonut mitään. Isän tehtäväksi jäi edustaa tervettä järkeä. »Miksi olet pukeutunut tuollaiseksi? Ethän sinä mene tanssiaisiin.»

Fleur pyörähti ympäri, ja kellot kilisivät.

»Oikku vain!»

Soames tuijotti häneen, kääntyi poispäin ja tarjosi käsivartensa Winifredille. Jack Cardigan vei Fleurin äidin. Prosper Profond otti Imogenin. Fleur astui ruokasaliin yksin, kellojen helistessä...

»Pikku» kuu oli pian laskenut, ja toukokuun yö saapunut pehmeänä ja lämpimänä kietoen rypäleenkukkaväriinsä miesten ja naisten biljoonat oikut, juonet, intohimot, kaipuut ja surut. Onnellinen oli Jack Cardigan, joka kuorsasi Imogenin valkeaan olkapäähän, kunnossa kuin kirppu, tai Timothy »mausoleumissaan», liian vanhana muuhun kuin pikkuvauvan uneen sillä niin monet makasivat valveillaan tai uneksivat, maailman arpapelin ärsyttäminä.

Kaste lankesi ja kukat sulkeutuivat, lehmät rantaniityillä hamuilivat kielellään ruohoa, jota eivät voineet nähdä, ja harjuseutujen lampaat makasivat hiljaisina kuin kivet. Fasaanit Pangbournen metsien korkeissa puissa, kiurut ruohoisissa pesissään Wansdonin hiekkakuopan yläreunalla, pääskyset Robin Hillin räystäskouruissa ja Mayfairin varpuset, kaikki nukkuivat näkemättä unia, tyvenen ilman rauhoittamina. Mayfly-varsa, joka ei vielä ollut oikein tottunut uuteen asuntoonsa, kaaputti olkiaan hieman, ja yön harvat lentäjät, lepakot, koiperhoset, pöllöt vilistivät lämpimässä pimeydessä, mutta yön rauha oli vallannut kaiken päivänaikaisen luonnon sydämen, värittömänä ja hiljaisena. Miehet ja naiset vain jotka ratsastivat tuskan tai rakkauden keppihevosilla, polttivat unen tai ajatuksen suitsevia vahakynttilöitä pitkälle yksinäisiin tunteihin.

Fleur, joka nojautui ikkunastaan ulos, kuuli hallin kellon kumean kahdentoista lyönnin, kalan heikon loiskahduksen, haavan lehtien äkillisen värinän joelta nousevassa tuulessa, yöjunan etäisen kohinan ja aika ajoin noita ääniä, joille kukaan ei voi antaa nimeä pimeydessä, pehmeitä epämääräisiä ääniä, jotka kuvastavat luetteloimattomia mielenliikkeitä ihmisien ja eläinten, lintujen ja koneitten maailmassa tai kenties edesmenneitten Forsytein, Dartien ja Cardiganien, jotka suorittavat yökävelyjään maailmassa, joka aikoinaan on sopinut heidän ruumistuneille hengilleen. Mutta Fleur ei huomannut näitä ääniä, hänen henkensä, joka ei suinkaan ollut ruumiista vapaa, lensi nopein siivin rautatievaunusta kukkivan pensasaidan juureen, tavoitellen Jonia, pitäen sitkeästi kiinni hänen kielletystä kuvastaan ja hänen äänestään, jota ei ollut lupa kuunnella. Ja hän veti sieraimiinsa jokirannan yön tuoksuja, jotka veivät hänet takaisin siihen hetkeen, jolloin Jonin käsi tuli orapihlajan kukkain ja hänen poskensa väliin. Kauan hän nojasi ikkunasta ulos fantasiapuvussaan, innokkaana polttamaan siipensä elämän kynttilään, koiperhosten hipaistessa hänen poskiaan pyhiinvaelluksellaan pukeutumispöydän lamppua kohti, ne kun eivät tietäneet, että Forsytein talossa ei ole avointa liekkiä. Mutta vihdoin Fleurkin tunsi olevansa väsynyt, unohti tiukunsa ja vetäytyi nopeasti nukkumaan.

Soames, jota liioin ei unettanut, kuuli Annetten huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta tiukujen pientä, heikkoa ääntä, ikäänkuin sitä olisi satanut tähdistä tai kuin kastepisaroita olisi pudonnut kukkasesta, jos sellaista ääntä voisi kuulla.

»Oikku!» ajatteli hän. »Minä en osaa sanoa. Hän on itsepäinen. Mitä minun pitää tehdä? Fleur!»

Ja hän mietti kauan, »pikku» yön pimeydessä.

TOINEN OSA

1. ÄITI JA POIKA

Olisi tuskin asianmukaista sanoa, että Jon Forsyte vastahakoisesti seurasi äitiänsä Espanjaan. Hän lähti sinne niinkuin hyvänluontoinen koira lähtee kävelylle emäntänsä kanssa jättäen herkullisen lampaanluun kotinurmikolle. Hän matkusti ikäänkuin katsoen taakseen koko ajan. Forsytet, joilta viedään lampaanluu, ovat tavallisesti nyrpeitä. Mutta Jonin luonteessa oli hyvin vähän nyrpeyttä. Hän jumaloi äitiään, ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa. Italiasta oli tullut Espanja vain tämän hänen sanansa kautta: »Minä matkustaisin mieluummin Espanjaan, äiti, sinä olet ollut Italiassa niin monta kertaa, ja minusta olisi hauskempi, että molemmat saisimme nähdä uutta.»

Poika oli ovela samalla kuin naiivi. Hän ei koskaan unohtanut, että hän aikoi lyhentää suunnitellut kaksi kuukautta kuudeksi viikoksi eikä senvuoksi saanut pienimmälläkään tavalla osoittaa, että toivoi juuri tätä. Katsoen siihen, että hänellä oli niin houkutteleva lampaanluu ja niin luja päätös mielessä, hän oli laatuunkäypä matkatoveri, välinpitämätön siitä, mihin tai milloin saavuttiin, kokonaan ruokakysymysten yläpuolella ja valmis antamaan suuren arvon maalle, joka enitenkin matkustaneille englantilaisille on vieras. Fleur oli ollut syvällisen viisas kieltäytyessään kirjoittamasta Jonille, sillä nyt tämä tuli jokaiseen uuteen paikkaan kokonaan ilman toiveita tai kuumetta ja saattoi viipymättä keskittää huomionsa aaseihin ja kirkonkelloihin, pappeihin, patioihin, kerjäläisiin, lapsiin, kiekuviin kukkoihin, sombreroihin, kaktusaitoihin, vanhoihin valkeihin kyliin korkeilla kukkuloillaan, vuohiin, öljypuihin, vihertäviin tasankoihin, pienissä häkeissä laulaviin lintuihin, vesikauppiaisiin, auringonlaskuihin, melooneihin, muuleihin, suuriin kirkkoihin, tauluihin ja tenhoavan maan aaltoileviin harmaanruskeihin ylänköihin.

Oli jo kuuma, ja he saivat nauttia siitä, että muita englantilaisia ei ollut liikkeellä. Jon, jolla, mikäli tiedettiin, ei ollut suonissaan pisaraakaan muuta kuin englantilaista verta, oli usein synnynnäisen onneton omien maanmiestensä läsnäolosta. Hän tunsi, että heissä ei ollut mitään järjettömyyttä ja että he suhtautuivat asioihin käytännöllisemmin kuin hän itse. Hän uskoi äidilleen, että hän mahtoi olla epäsosiaalinen hölmö — oli niin ihanaa olla poissa jokaisen luota, joka puhui asioista niinkuin ihmiset yleensä puhuvat. Tähän Irene vastasi vain:

»Niin, Jon, minä tiedän.»

Tässä eristyksessä Jonilla oli verrattomia tilaisuuksia panna arvoa sille, mitä harvat pojat voivat tajuta, äidin rakkauden eheydelle. Tietoisuus, että hän salasi äidiltä jotakin, teki hänet ylen herkäksi, ja tämä eteläinen kansa sai hänet vain entistä enemmän ihailemaan äidin kauneutta, jota hän oli kuullut sanottavan espanjalaiseksi, mutta jonka hän nyt havaitsikin joksikin aivan muuksi. Äidin kauneus ei ollut englantilaista, ranskalaista, espanjalaista eikä italialaista — se oli erikoista! Hän antoi myöskin enemmän kuin koskaan ennen arvoa äidin hienovaistoisuudelle. Hän esimerkiksi ei osannut sanoa, oliko äiti huomannut, kuinka hän oli vajonnut katsomaan tuota Goyan taulua »La vendimia», ja tiesikö äiti, että hän oli pujahtanut museoon takaisin lounaan jälkeen ja taas seuraavana aamuna seisoen taulun edessä runsaan puolituntisen toisella ja kolmannellakin kerralla. Tuo tyttö ei tietenkään ollut Fleur, mutta oli siksi paljon hänen näköisensä, että Jonin sydäntä pakotti tuolla rakastajille niin mieluisalla tavalla ja hän muisti Fleurin seisomassa hänen vuoteensa jalkopäässä käsi kohotettuna pään yli. Postikorttijäljennös taulusta taskussaan Jon sai pahan tavan vetää sen aika ajoin esiin ja katsella sitä, minkälaiset tavat ennemmin tai myöhemmin antavat itsensä ilmi rakkauden, pelon tai mustasukkaisuuden teroittamille silmille. Ja äidin silmiä teroittivat nuo kaikki kolme. Granadassa Jon joutui kiinni itse teosta istuessaan auringon kuumentamalla kivipenkillä muurin ympäröimässä pikku puutarhassa Alhambra-kukkulalla, mistä hänen olisi pitänyt katsella näköalaa. Hän luuli äidin tarkastavan leukoijaruukkuja oksittujen akasiapensasten välissä, kunnes kuuli hänen äänensä:

»Pidätkö tuosta Goyasta eniten, Jon?»

Jon hillitsi liian myöhään liikkeen, jollaisen hän olisi saattanut tehdä koulussa kätkeäkseen jonkin luvattoman paperin, ja vastasi: »Pidän».

»Se on kyllä hyvin viehättävä, mutta minä luulen pitäväni vielä enemmän »Quitasolista». Isäsi hullaantuisi Goyaan, minä en usko, että hän näki Goyan maalauksia Espanjassa 1892.»

Vuonna 1892 — yhdeksän vuotta ennen hänen syntymäänsä! Minkälainen oli ollut isän ja äidin varhaisempi elämä? Jos heillä oli oikeus ottaa osaa hänen tulevaisuuteensa, oli hänellä varmaan oikeus ottaa osaa heidän menneisyyteensä. Hän katsoi äitiin. Mutta jokin tämän kasvoissa — vaikean elämän ilme, mielenliikutusten, kokemuksen ja kärsimysten mystillinen leima — näytti laskemattomassa syvyydessään, kalliisti ostetussa pyhyydessään tekevän uteliaisuuden nenäkkyydeksi. Äidillä oli täytynyt olla ihmeellisen mielenkiintoinen elämä, hän oli niin kaunis ja niin — niin — mutta hän ei osannut antaa muotoa käsitykselleen äidistä. Jon nousi ja seisoi katsellen alas kaupunkiin, laaksoon, jossa laihot olivat vihreät, ja ympäröiviin vuoriin, jotka hohtivat laskevan auringon valossa. Äidin elämä oli kuin tuon vanhan maurilaiskaupungin menneisyys, täyteläinen, syvä, etäinen — hänen oma elämänsä toistaiseksi kuin vastasyntynyt, toivottoman tietämätön ja viaton! Sanottiin, että noilla läntisillä vuorilla, jotka jyrkkinä nousivat sinivihreästä tasangosta kuin merestä, oli asunut foiniikkialaisia — tummaa, vierasta, salaperäistä rotua, muusta maasta erillään! Äidin elämä oli yhtä tuntematon, yhtä salainen hänelle kuin tuo foiniikkialainen menneisyys kaupungille tuolla, kaupungille, jonka kukot kiekuivat ja lapset leikkivät ja melusivat niin iloisesti aamusta iltaan. Hän oli pahoillaan siitä, että äiti tiesi hänestä kaiken eikä hän tietänyt äidistä mitään, paitsi että tämä rakasti isää ja häntä itseään ja oli kaunis. Hänen nuori tietämättömyytensä — hänellä ei ollut edes sitä etua, että olisi ollut mukana sodassa niinkuin melkein kaikki muut — teki hänet pieneksi omissa silmissään.

Sinä iltana hän katseli makuuhuoneensa parvekkeelta kattoja, jotka olivat kuin upotetut meripihkaan, norsunluuhun ja kultaan, ja makasi vielä kauan perästäpäin valveilla, kuunnellen yövartijan huutoa, kun kello löi täydet tunnit, ja muodostellen mielessään seuraavat säkeet:

»Ääni kaikuu valkeain tähtein alla yössä vanhan maurilaiskaupungin. Mikä on tuo viipyvän tuskan huuto? Vahtiko kertoo taruaan päättymätöntä? Kulkijanko laulelot kuulle soi? Ei, sydän ankea, lemmen vanki, itkee, »Kuinka kauan?» orpona vaikeroi.

Sana »ankea» tuntui hänestä kylmältä ja tyydyttämättömältä, mutta »lohduton» oli liian lopullinen, eikä hänen mieleensä tullut muuta sopivaa kolmitavuista sanaa, joka olisi sallinut hänen säilyttää »lemmenvankinsa.» Kello oli yli kahden, kun hän oli saanut runonsa valmiiksi, ja yli kolmen, kun hän meni nukkumaan lausuttuaan sen itselleen ainakin kaksikymmentä neljä kertaa. Seuraavana päivänä hän kirjoitti runon paperille ja pisti sen erääseen noita Fleurille meneviä kirjeitä, jotka hän aina lopetti, ennenkuin meni aamiaiselle, jotta mieli pysyisi vapaana ja seurallisena.

Puolenpäivän aikaan istuessaan hotellin tiiliterassilla hän äkkiä tunsi kumeata kipua takaraivossaan, kummallista kirvelyä silmissään ja pahoinvointia. Aurinko oli hyväillyt häntä liian kiihkeästi. Seuraavat kolme päivää vietettiin puolihämärässä, kipeän tympeässä välinpitämättömyydessä kaikesta muusta paitsi siitä, että otsalla oli jääpussi ja että äiti hymyili. Äiti ei väistynyt hänen huoneestaan, ei hetkeksikään hellittänyt äänettömästä valppaudestaan, joka Jonista tuntui enkelimäiseltä. Mutta oli hetkiä, jolloin hän sääli itseään kovasti ja toivoi hirmuisesti, että Fleur voisi nähdä hänet. Useita kertoja hän mielikuvituksessaan jätti kipeät hyvästit Fleurille ja koko maailmalle, kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän myöskin valmisteli mielessään niitä terveisiä, jotka hän lähettäisi Fleurille äitinsä mukana — äiti raukan, joka kuolinpäiväänsä saakka saisi katua sitä, että koskaan oli yrittänyt erottaa heitä toisistaan! Hän ei kuitenkaan ollut hidas huomaamaan, että hänellä nyt oli hyvä syy päästä kotiin.

Puoli seitsemän tienoissa joka ilta kuului »gasgacha» — kokonainen ryöppy kellopelejä, joka nousi alhaalta kaupungista ja häipyi lyönti lyönniltä. Kuunneltuaan niitä neljäntenä päivänä hän sanoi äkkiä:

»Minä tahtoisin olla Englannissa taas, äiti, aurinko on liian kuuma.»

»Hyvä on, rakkaani. Niin pian kun vain kykenet matkustamaan.» Ja heti paikalla Jon tunsi olevansa terveempi — ja viheliäisempi.

He olivat olleet viisi viikkoa poissa, kun he lähtivät paluumatkalle. Jonin pää oli yhtä selvä kuin ennenkin, mutta hänen oli pakko käyttää hattua, jonka äiti oli sisustanut moninkertaisella oranssinvärisellä ja sinipunervalla silkillä, ja sittenkin hän mieluummin käveli varjossa. Kun pitkä salaperäisyyden kamppailu heidän välillään nyt läheni loppuaan, pohti Jon yhä enemmän, mahtoikohan äiti nähdä hänen kiihkeätä intoaan päästä takaisin siihen, mistä äiti oli vienyt hänet pois. Koska espanjalainen Sallimus tuomitsi heidät viettämään päivän Madridissa junain välillä, oli vain luonnollista mennä taas Pradoon. Jon oli tällä kertaa harkitun välinpitämätön Goya-tytön edessä. Nyt kun hän oli pääsemässä takaisin Fleurin luo, riittäisi vähempikin katseleminen. Äiti se tällä kertaa viipyi kuvan edessä ja sanoi:

»Tytön kasvot ja vartalo ovat viehättävät.»

Jon kuunteli häntä levottomana. Ymmärsikö äiti? Mutta hän tunsi taas kerran, ettei hän vetänyt äidille vertoja itsehillinnässä ja oveluudessa. Äiti saattoi jollakin alitajuisella tavalla, jonka salaisuutta hän ei ymmärtänyt, tuntea hänen ajatustensa sykkeen, hän tiesi vaistomaisesti, mitä Jon toivoi ja pelkäsi ja ikävöi. Se teki hänen olonsa kauhean epämukavaksi ja sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, sillä hänellä oli omaatuntoa enemmän kuin useimmilla pojilla. Hän toivoi, että äiti olisi häntä kohtaan suora, hän melkein toivoi avointa taistelua. Mutta mitään sellaista ei tullut, ja he matkustivat pohjoista kohti lujina ja hiljaisina. Näin hän ensi kertaa oppi näkemään, kuinka paljon paremmin naiset kestävät odotusta kuin miehet. Pariisissa he taaskin pysähtyivät päiväksi. Jon oli pahoillaan, kun päivästä tulikin kaksi joittenkin syitten vuoksi, jotka olivat yhteydessä puvun valmistuksen kanssa. Ikäänkuin äiti, joka oli kaunis missä puvussa tahansa, tarvitsisi uusia pukuja! Matkan onnellisin hetki oli se, jolloin he astuivat Folkestonen laivaan.

He seisoivat käsitysten kaiteeseen nojaten, ja äiti sanoi: »Minä pelkään, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hauskaa, Jon. Mutta olet ollut hyvin kultainen minulle.»

Jon pusersi hänen käsivarttaan.

»Oi, minullahan on ollut kauhean hauskaa — paitsi viime aikoina pääni vuoksi.»

Ja nyt kun matka oli päättynyt hänestä todella tuntuikin siltä, sillä kuluneissa viikoissa oli eräänlaista hohdetta — tuskallista nautintoa, sitä, jonka hän oli koettanut kiteyttää noihin säkeisiin huudosta yössä, samanlaista tunnetta, jota hän oli kokenut pienenä poikana kuunnellessaan kiihkeästi Chopiniä ja kuitenkin tahtoessaan ruveta itkemään. Ja hän ihmetteli miksi hän ei voinut sanoa äidille aivan yksinkertaisesti samaa minkä tämä oli sanonut hänelle:

»Olet ollut hyvin kultainen minulle.» Kummallista — miksi ei koskaan voinut olla noin herttainen ja luonnollinen? Hän sanoi vain: »Minä arvaan, että tulemme kipeiksi.»

He tulivatkin kipeiksi ja saapuivat Lontooseen vähän ohentuneina oltuaan poissa kuusi viikkoa ja kolme päivää viittaamatta kertaakaan asiaan, joka oli tuskin hetkeksikään lakannut askarruttamasta heidän mieltään.

2. ISIÄ JA TYTTÄRIÄ

Vaimon ja pojan viipyessä espanjalaisella seikkailulla tuntui Robin Hillin yksinäisyys Jolyonista sietämättömältä. Filosofi, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, on erilainen kuin filosofi, jolla ei ole. Tottuneena yksinäisyyden ajatukseen, joskaan ei todella alistuneena Jolyon olisi kuitenkin kestänyt, jollei hänen tytärtään Junea olisi ollut. Isä oli »siipirikko» nyt ja Junen omallatunnolla. June, joka toistaiseksi oli keskeyttänyt erään niukoissa oloissa elävän syövytystaiteilijan kohentamisen, mikä hänellä sattui parhaillaan olevan toimena, ilmaantui Robin Hilliin kaksi viikkoa jälkeen Irenen ja Jonin lähdön. Tuo pieni nainen asui nyt Chiswickissä, missä hänellä oli pikku talo ja suuri atelieri. Ollen parhaan kauden Forsyte mitä vastuuttomuuteen tulee hän oli voittanut supistuneitten tulojen vaikeudet tavalla, mikä tyydytti sekä häntä että hänen isäänsä. Vuokra tuosta Cork Streetin takaisesta taidesalongista, jonka isä oli ostanut hänelle, ja tuloveron lisäys sattuivat menemään aivan yksiin, joten asia oli ollut aivan yksinkertainen — hän ei enää maksanut isälle vuokraa. Saattoi odottaa, että taidesalonki, joka kahdeksantoista vuotta oli ollut täysin tuottamaton, nyt milloin tahansa voisi ruveta kannattamaan, niin että isä varmaankaan ei tuntisi tappiotansa. Tällä keinoin Junelle jäi vielä tuhat kaksisataa vuodessa, ja supistamalla ravintomenojaan ja elättämällä kahden köyhän belgialaisen asemesta yhden vielä köyhemmän itävaltalaisen hän tosiasiallisesti sai pitää saman ylijäämän kuin ennenkin nerojen aseman huojentamiseksi. Vietettyään kolme päivää Robin Hillissä hän vei isän mukanaan kaupunkiin. Näinä kolmena päivänä hän oli keksaissut salaisuuden, jonka isä oli säilyttänyt jo kaksi vuotta, ja paikalla päättänyt parantaa isän. Hän tiesi itse asiassa ihan oikean miehen. Tämä oli tehnyt ihmeitä Paul Postin suhteen — tuon maalarin, joka oli edeltänyt futurismia, ja hän hermostui isäänsä, jonka kulmakarvat vain kohosivat ja joka ei ollut kuullut kummastakaan. Tietysti, jos isällä ei ollut »uskoa», ei hän koskaan tulisi terveeksi! Oli mieletöntä olla uskomaita mieheen, joka oli siinä määrin parantanut Paul Postin, että tämä vasta aivan äskettäin oli sairastunut uudelleen tehtyään liiaksi työtä tai elettyään liikaa. Tuon parantajan suurin voima oli siinä, että hän luotti luontoon. Hän oli erikoisesti tutkinut luonnon oireita — jos potilaalta puuttui jokin luonnon oire, hän määräsi myrkkyä, jossa sitä oli — ja siinä kaikki! June oli erittäin toivorikas. Isä ei selvästikään ollut viettänyt luonnollista elämää Robin Hillissä, ja June aikoi nyt hankkia hänelle oireet. Isä oli — June tunsi sen — vailla kosketusta aikaansa, mikä ei ollut luonnollista, hänen sydämensä kaipasi stimulointia. Pienessä Chiswickin talossa June ja itävaltalainen — kiitollinen sielu, niin kiintynyt pelastajaansa Juneen, että oli vaarassa kuolla liikarasitukseen — stimuloivat Jolyonia kaikin tavoin, valmistaen hänen parantumistaan. Mutta he eivät saaneet hänen kulmakarvojaan pysymään alhaalla, kun esimerkiksi itävaltalainen herätti hänet kahdeksalta juuri kun hän aikoi ruveta nukkumaan tai kun June otti Times-lehden häneltä pois, koska oli luonnotonta lukea tuota »roskaa», kun hänen juuri piti ruveta harrastamaan »elämää». Jolyon ei kyllä koskaan lakannut ihmettelemästä hänen neuvokkuuttaan, varsinkaan iltaisin. Isän hyväksi, selitti June, vaikka isä epäili, että hän itsekin hyötyi siitä jotakin, hän kokosi atelieriinsa Nykyajan, mikäli se esiintyi jonkun neron sivukiertolaisena, ja Nykyaika liikehti hieman juhlallisena Jolyonin edessä atelierin lattialla foxtrotissa ja tuossa sielukkaammassa tanssissa, onestepissä, joka siinä määrin riiteli soittoa vastaan, että Jolyonin kulmakarvat melkein katosivat hänen tukkaansa, kun hän ihmetteli sitä jännitystä, jonka alaiseksi tämä tanssi pani tanssijain tahdonvoiman. Huomatessaan, että Vesivärimaalarien Yhdistykseen kuuluvana hän oli hyvin vähäpätöinen tekijä niitten silmissä, jotka tahtoivat kuulua taiteilijain joukkoon, hän istui aina pimeimmässä nurkassa minkä suinkin löysi ja ihmetteli sitä rytmiä, johon hänet niin kauan sitten oli kasvatettu. Ja kun June toi jonkun tytön tai nuoren miehen hänen luokseen, nousi hän nöyrästi heidän tasolleen mikäli se oli mahdollista ja ajatteli: »Hyvänen aika! Tämä mahtaa olla ikävää heidän mielestään!» Omaten isänsä katoamattoman sympatian nuoruutta kohtaan hän tavallisesti väsyi kovin koettaessaan syventyä heidän näkökantoihinsa. Mutta tämä kaikki oli virkistävää, eikä hän koskaan lakannut ihailemasta tyttärensä lannistumatonta henkeä. Nerokin kävi näissä tilaisuuksissa aina silloin tällöin nenä pystyssä, ja June aina esitti hänet isälleen. Tämä teki Junen mielestä isälle erikoisen hyvää, sillä nerokkuus oli luonnollinen oire, jota hänellä ei ollut koskaan ollut — niin paljon kuin June pitikin hänestä.

Niin varmaan kuin mies voikin tietää tyttären omakseen ihmetteli Jolyon usein, mistä June oli lähtöisin — hänen punakultainen tukkansa, joka nyt oli harmaantunut erikoisen väriseksi, hänen vilpittömät, uljaat kasvonsa, jotka olivat niin erilaiset kuin hänen omat melko kurttuiset ja hienostuneet kasvonsa, hänen pieni keveä vartalonsa, vaikka isä ja enimmät Forsytet olivat pitkiä. Ja hän pohti lajien syntyä ja arveli, eikö June voisi olla tanskalainen tai kelttiläinen. Kelttiläiseksi hän olisi sopinut taistelunhalunsa vuoksi ja siksi, että harrasti metallikoristeita ja päällysmekkoja. Ei ollut liikaa sanottu, että Jolyon piti hänestä enemmän kuin Nykyajasta, joka ympäröi häntä, vaikka se enimmäkseen olikin nuorisoa. June vain harrasti liiaksi hänen hampaitaan, sillä hänellä oli vielä jäljellä muutamia tällaisia luonnon oireita. Junen hammaslääkäri heti löysi vian: »Staphylococcus aureus, esiintyvä puhtaassa kulttuurissa», joka tietenkin saattoi aiheuttaa mätäpaiseita, ja tahtoi ottaa pois kaikki hänen hampaansa ja laatia hänelle kaksi täydellistä riviä luonnottomia oireita. Jolyonin synnynnäinen itsepäisyys heräsi, ja sinä iltana atelierissä hän ilmaisi vastaväitteitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut paiseita, ja hänen omat hampaansa kestäisivät niin kauan kuin hän itsekin. Totta kai — myönsi June — ne kestäisivät yhtä kauan kuin hän itsekin, jollei hän antaisi vetää niitä pois. Mutta jos hänellä olisi enemmän hampaita, olisi hänen sydämensä parempi ja hänen aikansa tulisi olemaan pitempi. Tuo vastahakoisuus — sanoi June — oli oire koko hänen tilastaan, hän otti kaiken vastaan ikäänkuin makuulta. Hänen pitäisi taistella vastaan. Koska hän aikoi mennä tapaamaan miestä, joka oli parantanut Paul Postin? Jolyon oli kovin pahoillaan, mutta totuus oli, ettei hän aikonut ensinkään mennä tapaamaan tuota miestä. June kuumeni. Ponridge, sanoi hän, parantaja, oli niin hieno mies, ja hänen oli niin vaikea saada tuloja ja menoja käymään yhteen ja tunnustusta teorioilleen. Juuri tuollainen välinpitämättömyys ja ennakkoluulo, jota isä nyt ilmaisi, ehkäisi hänen menestystään. Se olisi niin mainiota heille molemmille!

»Minä huomaan», sanoi Jolyon, »että sinä aiot tappaa kaksi lintua yhdellä kivellä.»

»Tarkoitat parantaa!» kivahti June.

»Rakkaani, se on sama asia.»

June pani vastalauseen. Oli kohtuutonta sanoa noin tekemättä ensin koetta.

Jolyon ajatteli, että kokeen jälkeen hänellä ei enää olisi tilaisuutta sanoa niin.

»Isä!» huudahti June. »Sinä olet toivoton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon, »mutta minä haluan pysyä toivottomana niin kauan kuin mahdollista. Minä annan nukkuvien koirien maata, lapseni. Ne ovat tällä hetkellä rauhallisia.»

»Mutta silloinhan tiede ei saa mitään mahdollisuuksia», huusi June. »Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka harras Ponridge on työssään. Hän panee tieteen kaiken muun edelle.»

»Aivan niin», vastasi Jolyon vetäen haikuja siitä miedosta savukkeesta, jollaisia hänen nykyjään oli pakko polttaa, »aivan samoin kuin herra Paul Post panee taiteensa kaiken muun edelle, eikö niin? Taide taiteen vuoksi — tiede tieteen vuoksi. Minä tunnen tuon intoilevan, itsekeskeisen herrasväen. He leikkaavat toisen elävältä silmää räpäyttämättä. Minä olen tarpeeksi Forsyte pysyäkseni heistä loitolla, June.»

»Isä», sanoi June, »jospa vain tietäisit, kuinka vanhanaikaiselta tuo kuulostaa! Kenelläkään ei ole varaa olla sydämetön tähän maailman aikaan.»

»Minä pelkään», sanoi Jolyon, huulillaan tavallinen hymynsä, »että se on ainoa luonnollinen oire, jota herra Ponridgen ei tarvitse hankkia minulle. Me olemme syntyneet olemaan äärimmäisiä tai kohtuullisia, rakkaani, vaikka, jos saan sen sanoa, puolet nykyajan ihmisistä, jotka luulevat olevansa äärimmäisiä, ovat itse asiassa hyvin kohtuullisia. Minä elän edelleen niin hyvin kuin voin odottaa eläväni, ja siinä minun täytyy pysyä.»

June oli vaiti, sillä hän oli aikanaan oppinut tuntemaan isänsä rakastettavan itsepäisyyden leppymättömän luonteen, mikäli kysymyksessä oli oma toimintavapaus.

Jolyon kummasteli itsekin, kuinka hän oli tullut maininneeksi Junelle syyn miksi Irene oli vienyt Jonin Espanjaan, sillä hän ei paljonkaan luottanut tämän tahdikkuuteen. Kun June oli hautonut mielessään uutista, alkoi aika kärkevä keskustelu, jonka aikana Jolyon pohjia myöten tajusi, mikä oleellinen ero oli Junen aktiivisen ja hänen vaimonsa passiivisen temperamentin välillä. Hän huomasi myöskin, että vähän kipeyttä oli vielä jäljellä tuosta sukupolven ikäisestä kamppailusta Philip Bosinneyn ruumiin ääressä, missä passiivinen oli niin ilmeisesti saanut voiton aktiivisesta aineksesta.

Junen mielestä oli hullua, vieläpä raukkamaista salata menneisyyttä Jonilta. Silkkaa opportunismia, sanoi hän.

»Mikä on todellisen elämän johtava periaate, rakkaani», huomautti Jolyon lempeästi.

»Oh», huudahti June, »sinä et tosissasi puolusta Ireneä siitä, että hän ei kerro Jonille, isä. Jos asia jäisi sinun haltuusi, sinä kertoisit.»

»Paljon mahdollista, mutta vain siksi, että tietäisin hänen muuten saavan sen selville, mikä olisi pahempaa kuin jos me kertoisimme sen hänelle.»

»Miksi sinä sitten et kerro? Siinä on taas nukkuva koira.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon, »minä en mistään hinnasta tekisi vastoin Irenen vaistoa. Jon on hänen poikansa.»

»Sinun myöskin», huudahti June.

»Mitä on miehen vaisto verrattuna äidin vaistoon?»

»No niin, minusta sinä olet tässä asiassa hyvin heikko.»

»Luultavasti», sanoi Jolyon, »luultavasti.»

Ja siinä kaikki, mitä June sai irti hänestä, mutta asia jäi jäytämään hänen aivojaan. Hän, June, ei sietänyt nukkuvia koiria. Ja hänessä heräsi epäsuora vaisto saattaa asiat päätökseen. Jonille piti kertoa, niin että joko hänen tunteensa tulisi katkaistuksi jo nuppuna tai menneisyyden uhalla kukoistaen pääsisi kantamaan hedelmää. Ja hän päätti mennä katsomaan Fleuriä ja muodostaa oman käsityksensä. Kun June päätti jotakin, oli hienotunteisuus toisarvoisella sijalla. Loppujen lopulta hän oli Soamesin serkku, ja he molemmat harrastivat tauluja. Hän menisi sanomaan Soamesille, että tämän pitäisi ostaa jokin Paul Post tai kenties jokin Boris Strumolowskin veistos, ja tietenkään hän ei sanoisi mitään isälleen. Hän lähti seuraavana sunnuntaina näyttäen niin päättäväiseltä, että hänen oli vähän vaikeata saada ajuria Readingin asemalta. Jokimaisema oli kaunis noina kesäkuun, hänen oman kuukautensa päivinä, ja sen kauneus tuotti Junelle melkein kipua. Hän, joka oli kulkenut tämän elämänsä läpi tietämättä mitä yhteenliittyminen on, rakasti luonnon kauneutta melkein mielettömästi. Ja kun hän tuli tuohon valikoituun paikkaan, mihin Soames oli pystyttänyt telttansa, hän lähetti ajurin pois, sillä hän tahtoi asiansa toimitettuaan oikein herkutella kirkkaan veden ja metsien kauneudella. Hän saapui siis päätyovelle pelkkänä jalankulkijana ja lähetti korttinsa sisään. Junen luonteeseen kuului tietää, että kun hänen hermonsa värisivät, hän teki jotakin tekemisen arvoista. Jos hermot eivät värisseet, hän noudatti heikon vastarinnan ohjesääntöä ja tiesi, että jalomielisyys ei pakottanut häntä. Hänet saatettiin salonkiin, joka, vaikka ei ollutkaan hänen tyyliään, kaikin tavoin osoitti nirsoa hienostusta. Ajatellessaan: »Liian paljon aistia — liian paljon turhanpäiväisyyttä», hän näki vanhassa kultakehyksisessä peilissä parvekkeelta tulevan tytön hahmon. Valkopukuinen tyttö, valkeita ruusuja käsissä, kuvastui tuosta hopeanharmaasta peililammikosta kuin mikäkin ilmestys, ikäänkuin kaunis haamu olisi tullut vihreästä puutarhasta.

»Hyvää päivää», sanoi June kääntyen ympäri. »Minä olen isänne serkku.»

»Oi niin, minä näin teidät konditoriassa.»

»Nuoren velipuoleni kanssa. Onko isänne kotona?»

»Hän tulee kohta. Hän lähti vain vähän kävelemään.»

June siristi sinisiä silmiään hiukan ja nosti päättäväisen leukansa.

»Nimenne on Fleur, eikö niin? Minä olen kuullut teistä Hollylta. Mitä pidätte Jonista?»

Tyttö nosti ruusuja käsissään, katsoi niihin ja vastasi levollisesti:

»Hän on oikein herttainen poika.»

»Ei vähääkään muistuta Hollya tai minua, eikö niin?»

»Ei vähääkään.»

»Hän on kylmä», ajatteli June.

Ja äkkiä tyttö sanoi: »Minä soisin, että kertoisitte minulle, miksi perheemme eivät tule toimeen keskenään.»

Joutuessaan sen kysymyksen eteen, johon hän oli neuvonut isäänsä vastaamaan, June oli vaiti, joko siksi, että tuo tyttö koetti saada hänestä jotakin irti tai yksinkertaisesti vain siksi, että se mitä ihminen teoriassa tekee, ei ole aina samaa, minkä ihminen tekee kun tosi on kysymyksessä.

»Te tiedätte», sanoi tyttö, »että varmin keino saada ihmiset pääsemään perille pahimmastakin, on pitää heitä tietämättömyydessä. Isäni sanoi, että riita koski omaisuutta. Mutta minä en usko sitä, onhan molemmilla omaisuutta kasoittain. He eivät olisi olleet niin bourgeois.»

June punastui. Tuo sana sovellettuna hänen isäänsä ja isoisäänsä loukkasi häntä.

»Isoisäni», sanoi hän, »oli hyvin jalomielinen ja isäni samoin, kumpikaan heistä ei ole ollut vähimmässäkään määrässä bourgeois.»

»Mitä se sitten oli?» Kysyi tyttö uudestaan. Tietäen, että tuo nuori Forsyte aikoi saada, mitä hän tahtoi, June päätti heti estää häntä ja sen sijaan saada jotakin itselleen.

»Miksi tahdotte tietää?»

Tyttö haisteli ruusujaan. »Minä vain tahtoisin tietää, kun he eivät kerro minulle.»

»No niin, se koski omaisuutta, mutta sitäkin on enemmän kuin yhtä lajia.»

»Se pahentaa asiaa. Nyt minun todella täytyy tietää.»

Junen pienet, päättäväiset kasvot värisivät. Hänellä oli pyöreä hattu päässä ja hänen tukkansa oli tunkeutunut esiin sen alta. Hän näytti oikein nuorelta tällä hetkellä, kohtauksen nuorentamalla.

»Tiedättekö», sanoi hän, »minä näin teidän pudottavan nenäliinanne. Onko teidän ja Jonin välillä jotakin? Sillä jos niin on, on teidän parempi pudottaa sekin.»

Tyttö kalpeni, mutta hymyili.

»Jos olisi», sanoi hän, »ei tuo ole oikea keino saada minua lakkaamaan.»

Vastauksen uljuus sai Junen ojentamaan kätensä.

»Minä pidän teistä, mutta minä en pidä isästänne, en ole koskaan pitänyt. Voimme yhtä hyvin olla vilpittömiä.»

»Tulitteko sanomaan sitä hänelle?»

June nauroi. »En, minä tulin katsomaan teitä.»

»Sepä viehättävää!»

Se tyttö osasi miekkailla.

»Minä olen kaksi ja puoli kertaa vanhempi kuin te», sanoi June, »mutta ymmärrän teitä täydellisesti. On kauheata kun ei saa tehdä niinkuin tahtoo.»

Tyttö hymyili taas. »Minusta te todella voisitte kertoa asian.» Kuinka tuo lapsi osasi naulan päähän!

»Se ei ole minun salaisuuteni. Mutta minä katson mitä voisin tehdä, sillä minusta sekä teidän että Jonin pitäisi saada tietää. Ja nyt sanon hyvästi.»

»Ettekö odota isää?»

June pudisti päätään. »Kuinka voin päästä joen toiselle puolen?»

»Minä soudan teidät sinne.»

»Kuulkaahan!» sanoi June välittömänä. »Kun ensi kerran tulette Lontooseen, käykää katsomassa minua. Tässä on osoitteeni. Minulla on tavallisesti iltaisin luonani nuoria ihmisiä. Mutta minä en sanoisi isällenne, että tulette.»

Tyttö nyökäytti päätään.

Katsellessaan hänen soutavan venettä toiselle puolen June ajatteli. »Hän on kauhean sievä ja sorea tyttö. En olisi ikinä uskonut, että Soames voisi saada noin kauniin tyttären. Hänestä ja Jonista tulisi kaunis pari.»

Parien järjestämisen vaisto, joka häneen itseensä nähden oli jäänyt hedelmättömäksi, oli Junessa aina toimimassa. Hän katseli Fleuriä, joka souti takaisin. Tyttö otti toisen käden airosta viitatakseen hyvästi, ja June käveli hitaasti niittyjen ja joen välistä, kipu sydämessään. Nuoruus haki nuoruutta, niinkuin sudenkorennot ajelivat takaa toisiaan, ja rakkaus lämmitti heitä kauttaaltaan niinkuin aurinko. Hänen nuoruutensa! Niin kauan sitten — kun Phil ja hän —. Ja sitten? Ei mitään, ei kukaan ollut ollut aivan sitä, mitä hän kaipasi. Ja niin hän oli menettänyt kaiken. Mutta mikä vyyhti olikaan näiden kahden nuoren ympärillä, jos he todella olivat rakastuneet toisiinsa, niinkuin Holly väitti niinkuin isä ja Irene ja Soames itse näyttivät pelkäävän. Mikä vyyhti, ja mikä erottava muuri! Ja se tulevaisuuden himo, se menneisyyden ylenkatse, joka on aktiivisen elämän perusaate, eli hänen sydämessään, joka aina oli siinä uskossa, että enemmän merkitsee se, mitä itse tahtoo, kuin se, mitä muut eivät tahdo. Hän istahti aika ajoin penkille ja katseli kesän lämpimässä hiljaisuudessa lumpeenkukkia ja pajunlehtiä, kalojen elähtelyä, veti sieraimiinsa ruohon ja mesiangervon tuoksua ja pohti, kuinka hän voisi pakottaa kaikkia olemaan onnellisia. Jon ja Fleur! Kaksi pientä siipirikkoa — viehättävää keltauntuvaista pientä siipirikkoa! Mikä vahinko! Varmaan voitaisiin jotakin tehdä! Tällaisiin tilanteisiin ei saanut ilman muuta suostua. Hän käveli eteenpäin ja ehti asemalle kuumissaan ja harmistuneena.

Sinä iltana, uskollisena sille välittömän toiminnan vaistolleen, joka sai monet ihmiset karttamaan häntä, hän sanoi isälleen.

»Isä, minä olen ollut katsomassa nuorta Fleuriä. Minusta hän on hyvin miellyttävä. Ei kannata piilottaa päätämme siipien alle, vai kannattaako?»

Yllättynyt Jolyon laski kädestään ohrajuomansa ja alkoi murentaa leipäänsä.

»Senhän sinä juuri näyt tekevän», sanoi hän. »Tiedätkö kenen tytär hän on?»

»Eikö kuollut menneisyys voi haudata kuolluttaan?»

Jolyon nousi.

»Muutamia asioita ei koskaan voi haudata.»

»Minä olen eri mieltä», sanoi June. »Tuo juuri on kaiken onnen ja edistyksen tiellä. Sinä et ymmärrä nykyaikaa, isä. Se ei välitä vanhentuneista asioista. Minkätähden sinusta on niin kauheata, että Jon saisi tietää äidistään? Kuka sellaisiin seikkoihin kiinnittää mitään huomiota tähän aikaan? Avioliitto laki on aivan samanlainen nyt kuin silloin, kun Soames ja Irene eivät voineet saada eroa toisistaan ja sinun oli tultava väliin. Me olemme muuttuneet, ne eivät ole. Kukaan ei välitä niistä. Avioliitto ilman kunniallista vapautumisen mahdollisuutta on vain eräänlaista orjuutta. Ihmisten ei pitäisi omistaa toisiaan. Jokainen ymmärtää sen nyt. Jos Irene rikkoi sellaista lakia vastaan, entä sitten?»

»Minun ei sovi tässä kohdin olla eri mieltä», sanoi Jolyon, »mutta tuo kaikki ei kuulu tähän. Asia koskee inhimillistä tunnetta.»

»Aivan niin», huusi June, »noiden kahden nuoren inhimillistä tunnetta.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon lempeästi epätoivoissaan, »sinä puhut roskaa.»

»Enkä puhu. Jos osoittautuu, että he ovat todella kiintyneitä toisiinsa, miksi pitäisi menneisyyden tehdä heidät onnettomiksi?»

»Sinä et ole elänyt tuota menneisyyttä. Minä olen — vaimoni tunteitten, omien hermojeni ja mielikuvitukseni kautta, niinkuin voi vain se, joka rakastaa.»

June nousi myös ja alkoi levottomana kävellä.

»Jos tyttö», sanoi hän äkkiä, »olisi Phil Bosinneyn tytär, ymmärtäisin sinua paremmin. Irene rakasti häntä, Soamesia hän ei koskaan rakastanut.»

Jolyon äännähti syvään — sentapainen ääni, minkä italialaiset talonpoikaisvaimot sanovat muulilleen. Hänen sydämensä oli alkanut takoa raivokkaasti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, siksi kokonaan hän joutui omien tunteittensa valtaan.

»Tämä osoittaa, kuinka vähän sinä ymmärrät. Ei kumpikaan meistä, en minä eikä Jon, jos tunnen hänet oikein, välittäisi menneestä rakkaudesta. Kysymyksessä on rakkaudettoman liiton raakuus. Tyttö on sen miehen tytär, joka kerran omisti Jonin äidin niinkuin neekeriorja omistetaan. Sitä aavetta et voi surmata, älä koetakaan, June! Sinä pyydät meitä näkemään Jonin yhtyneenä sen miehen lihaan ja vereen, joka omisti Jonin äidin vasten hänen omaa tahtoaan. Ei kannata kaunistella, minä tahdon asian selväksi kerta kaikkiaan. Ja nyt minä en saa enää puhua, muuten tämä valvottaa minua koko yön.» Ja pannen käden sydämelleen Jolyon käänsi selkänsä tyttärelleen ja seisoi katsellen Thamesjokea.

June, joka luonnostaan ei koskaan nähnyt ampiaispesää ennenkuin oli pistänyt päänsä siihen, hälyttyi vakavasti. Hän pujotti kätensä isän käsivarren alle. Vaikka hän ei voinutkaan uskoa, että isä oli oikeassa ja hän itse väärässä, se kun ei kuulunut hänen laatuunsa, häneen teki syvän vaikutuksen tuo ilmeinen tosiseikka, että aihe oli isälle hyvin kipeä. Hän hankasi poskeaan isän olkapäähän eikä sanonut mitään.

* * *

Saatettuaan vanhemman serkkunsa joen poikki Fleur ei heti soutanut maihin, vaan liikuskeli aurinkoisessa kaislikossa. Iltapäivän rauhallinen kauneus valtasi hetkeksi mielen, joka ei ollut kovinkaan altis epämääräiselle ja runolliselle. Niityllä, jonka rantoja hänen veneensä sousi, harmaan hevosen vetämä kone niitti varhaista heinää. Hän katseli lumoutuneena ruohoa, joka ryöppysi keveitten pyöräin ylitse se näytti niin kylmältä ja raikkaalta. Koneen ratina ja suihke sekaantui pajujen ja poppelien kahinaan ja metsäkyyhkysen kuherteluun — oikeata jokilaulua. Syvässä, vihreässä vedessä vesiheinät kiemurtelivat kuin keltaiset käärmeet ajautuen virran mukana, täplikäs karja seisoi kaukaisemmalla rannalla varjossa heilutellen laiskasti häntäänsä. Tämä iltapäivä sopi unelmiin. Ja hän otti esiin Jonin kirjeitä — ne eivät olleet mitään kukitettuja vuodatuksia, mutta niiden kertomuksissa nähdyistä ja eletyistä asioista väreili kaipuu, joka oli Fleurille hyvin mieluinen, ja kaikkien alla oli »omasi J.» Fleur ei ollut hempeämielinen, hänen toiveensa olivat aina konkreettisia ja keskitettyjä, mutta mitä runoutta tässä Soamesin ja Annetten tyttäressä piili, se oli epäilemättä näinä odotuksen viikkoina keräytynyt Jon-muistojen ympärille. Ne muistot liittyivät kaikki ruohoon, kukkasiin ja virtaavaan veteen. Fleur nautti Jonista tuoksuissa, jotka tunkeutuivat hänen laajentuneisiin sieraimiinsa. Tähdet saattoivat vakuuttaa hänelle, että hän seisoi Jonin vieressä keskellä Espanjan karttaa, ja varhaisen aamun kasteiset hämähäkinverkot, usvainen välke ja päivän lupaus alhaalla puutarhassa olivat hänelle Jonin olemusta.

Kaksi valkeata joutsenta ui majesteetillisina ohi, kun hän luki Jonin kirjeitä, ja niiden jäljessä ui suorana viivana poikue, kuusi nuorta joutsenta, kuin harmaitten miinanhävittäjien laivue, jokaisen pyrstön ja pään välillä juuri yhtä paljon vettä. Fleur pani kirjeet takaisin, tarttui airoihinsa ja laski laituriin. Astuessaan ruohokentän poikki hän mietti, kertoisiko isälle Junen käynnistä. Jos isä kuulisi siitä hovimestarilta, tuntuisi omituiselta, että Fleur ei kertoisi. Sitäpaitsi hän saisi tästä yhden tilaisuuden lisää vallata äkkirynnäköllä sukuvihan syyn isältä. Hän käveli siis tielle isää vastaan.

Soames oli ollut katsomassa erästä tonttia, johon paikalliset viranomaiset aikoivat rakennuttaa parantolan sellaisille, joilla on heikot keuhkot. Synnynnäiselle yksilöllisyydelleen uskollisena Soames ei ottanut osaa paikallisiin asioihin, tyytyi vain maksamaan veronsa, jotka yhä olivat nousussa. Tämä uusi ja vaarallinen hanke ei kuitenkaan voinut jättää häntä välinpitämättömäksi. Paikka ei ollut puolenkaan mailin päässä hänen omasta talostaan. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että keuhkotauti oli hävitettävä maasta, mutta tämä ei ollut oikea paikka. Se olisi suoritettava kauempana. Hänen asenteensa oli itse asiassa tuo kaikille todellisille Forsyteille ominainen, että nimittäin toisten ihmisten kaikkinaiset sairaalloisuudet eivät olleet hänen asiansa ja että valtion oli täytettävä tehtävänsä häiritsemättä millään tavoin niitä luonnollisia etuja, jotka hän oli saavuttanut tai perinyt. Francie, vapaamielisin Forsyte omassa sukupolvessaan (lukuunottamatta ehkä tuota Jolyonia), oli kerran kysynyt häneltä pahanilkiseen tapaansa: »Oletko koskaan nähnyt Forsytein nimeä keräyslistalla, Soames?» Se asia sai olla miten tahansa, mutta parantola vähentäisi seudun arvoa, ja hän tulisi varmasti allekirjoittamaan anomuksen, joka oli tekeillä hankkeen vastustamiseksi. Palatessaan kotiin tämä päätös tuoreena mielessä hän näki Fleurin tulevan.

Fleur oli viime aikoina osoittanut enemmän hellyyttä häntä kohtaan, ja hiljainen aika Fleurin seurassa näillä kesäilmoilla oli suorastaan nuorentanut häntä. Annette liehui alati kaupungissa syystä tai toisesta, niin että hänellä oli Fleur itseään varten melkein niin paljon kuin hän saattoi toivoa. Nuori Mont oli tosin ottanut tavakseen ilmestyä moottoripyörällään melkein joka päivä. Taivaan kiitos, tuo nuori mies oli ajanut pois nuo pienet hammasharjaviiksensä eikä enää näyttänyt ilveilijältä! Lisänä eräs Fleurin tyttöystävä, joka oli vieraana talossa, ja joku lähiseudun nuorukainen, oli heitä päivällisen jälkeen kaksi paria tanssimassa hallissa sähköpianolan mukaan, joka omin neuvoin, ilmeikäs pinta kummastuneen kiiltävänä, tarjosi foxtrottejaan. Annettekin liukui silloin tällöin viehättävästi jommankumman nuorukaisen käsivarsien varassa. Ja salin ovelle ilmestyvä Soames nosti nenänsä vähän vinoon ja katseli heitä, koettaen vangita hymyilyn Fleuriltä, meni sitten takaisin tuoliinsa salin takan ääreen tutkimaan Times-lehteään tai jonkun kokoilijan hintaluetteloa. Hänen jännittyneissä silmissään Fleur ei millään tavoin osoittanut muistavansa tuota oikkuaan.

Kun Fleur ehti hänen luokseen tomuisella tiellä, hän pisti kätensä isän käsivarren alle.

»Kenen luulet käyneen katsomassa sinua, isä? Hän ei voinut odottaa. Arvaa!»

»Minä en koskaan arvaa», sanoi Soames levottomana. »Kuka se oli?»

»Serkkusi, June Forsyte.»

Aivan itsetiedottomasti Soames tarttui lujasti Fleurin käsivarteen. »Mitä hän tahtoi?»

»Minä en tiedä. Mutta eikö se melkein ollut lähestymisyritys riidan jälkeen?»

»Riidan? Minkä riidan?»

»Sen riidan, joka on olemassa sinun mielikuvituksessasi, kultaseni.»

Soamesin käsivarsi putosi. Ilvehtikö tyttö vai tahtoiko hän viekotella isää puhumaan?

»Minä otaksun, että hän tahtoi minua ostamaan jonkin taulun», sanoi hän viimein.

»Sitä minä en luule. Ehkä se oli vain sukurakkautta.»

»Hän on vain serkunlapsi», mutisi Soames.

»Ja vihamiehesi tytär.»

»Mitä tarkoitat sillä?»

»Suo anteeksi, rakas, minä luulin, että tuo serkku on vihamiehesi.»

»Vihamies!» toisti Soames. »Se on vanha juttu. Minä en tiedä, mista olet saanut käsityksesi.»

»June Forsyteltä.»

Hänen mieleensä oli välähtänyt, että jos isä luuli, että hän tiesi tai oli saamaisillaan tietää, hän kertoisi itse.

Soames hätkähti, mutta Fleur oli aliarvioinut hänen varovaisuurensa ja itsepintaisuutensa.

»Jos tiedät», sanoi hän kylmästi, »miksi sitten kiusaat minua?»

Fleur. huomasi vahingoittaneensa vain itseään.

»Enhän minä tahdo kiusata sinua, rakkaani. Niinkuin sanot, miksi tahtoisin tietää enempää? Miksi tahtoisin tietää mitään tuosta »pikku» salaisuudesta — Je m'en fiche, niinkuin Profond sanoo.»

»Se mies!» sanoi Soames syvästi.

Tuo mies näytteli itse teossa huomattavaa, joskin näkymätöntä osaa tänä kesänä — sillä hän ei ollut tullut taloon uudestaan. Aina siitä sunnuntaista saakka, jolloin Fleur oli kiinnittänyt huomiota tuohon ruohokentällä vetelehtivään mieheen, oli Soames ajatellut häntä aika paljon, ja aina Annetten yhteydessä, tosin ilman muuta syytä, kuin että Annette tähän aikaan oli kauniimpi kuin vähän aikaisemmin. Soamesin omistusvaisto, joka sodan jälkeen oli käynyt hienommaksi, vähemmän muodolliseksi ja joustavammaksi, pysytti kaikki epäilykset taka-alalla. Samalla tavoin kuin ihminen katsoo jotakin Amerikan jokea, joka on tyven ja miellyttävä, mutta jonka mudassa hän varsin hyvin tietää alligaattorin voivan piileksiä kärsä pystyssä, aivan samannäköisenä kuin jokin vedenalainen puunrunko — niin katseli Soames tähän aikaan oman elämänsä virtaa, aavistaen Monsieur Profondin olemassaolon, mutta kieltäytyen näkemästä enempää kuin vilauksen hänen kärsästään. Hänellä oli tähän aikaan elämästään käytännöllisesti katsoen kaikki mitä hän tarvitsi, ja hän oli niin lähellä onnea kuin hänen luontonsa myönsi. Hänen aistinsa olivat levossa, hänen tunteilleen oli tytär riittävä varaventtiili, hänen kokoelmansa oli tunnettu, hänen rahansa hyvin sijoitettu, hänen terveytensä oivallinen, paitsi että maksa silloin tällöin muistutti olemassaolostaan, hän ei vielä ollut tosissaan alkanut huolehtia siitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen ja kallistui ajattelemaan, ettei tapahtuisi mitään. Hän muistutti omia kultareunaisia arvopapereitaan, ja hän tunsi vaistomaisesti, että olisi mieletöntä ja nurinkurista raaputtaa kultaus pois ja nähdä jotakin, jota voi olla näkemättäkin. Nuo kaksi rypistynyttä ruusunlehteä, Fleurin oikku ja Monsieur Profondin kärsä, kyllä tasaantuisivat aikoinaan, jos hän peittäisi ne huolellisesti.

Sinä iltana Sattuma, joka silloin tällöin tekee vierailujaan parhaimminkin sijoitettujen Forsytein elämässä, pani Fleurin käteen avaimen. Isä tuli päivälliselle ilman nenäliinaa ja sai syytä niistää nenäänsä.

»Minä haen, kultaseni», oli Fleur sanonut ja juossut yläkertaan. Rasiassa, josta hän haki nenäliinaa — se oli vanha, hyvin haalistunut silkkirasia — oli kaksi osastoa: toisessa oli nenäliinoja, toinen oli napitettu kiinni ja sisälsi jotakin litteätä ja kovaa. Jokin lapsellinen päähänpisto sai Fleurin avaamaan sen. Siellä oli kehys ja kehyksessä valokuva hänestä itsestään pienenä tyttönä. Hän katseli sitä lumoutuneena, niinkuin ihminen lumoutuu oman itsensä näkemisestä. Kuva luiskahti hänen levottoman peukalonsa alta pois ja hän näki, että alla oli toinen valokuva. Hän painoi oman kuvansa vielä alemmaksi ja näki kasvot, jotka hän luuli tuntevansa, nuoren, hyvin kauniin naisen, jolla oli perin vanhanaikainen iltapuku yllä. Hän pani oman kuvansa paikalleen takaisin, otti nenäliinan ja meni alakertaan. Vasta portaissa hän keksi, kuka tuo nainen oli. Varmasti — varmasti Jonin äiti! Tämä vakaumus tuli kuin salaman leimauksena. Ja hän seisoi hiljaa keskellä ajatusten sekasortoa. Mitä, sehän oli selvää! Jonin isä oli mennyt naimisiin sen naisen kanssa, jonka isä itse olisi tahtonut, oli kenties houkutellut hänet isältä. Sitten, peläten käytöksellään ilmaisevansa, että oli saanut selville isän salaisuuden, hän kieltäytyi ajattelemasta enempää, heilutti silkkinenäliinaa ja tuli ruokasaliin.

»Minä valitsin pehmeimmän, isä.»

»Hm», sanoi Soames, »minä käytän niitä vain, jos olen vilustunut. Mitä siitä!»

Sinä iltana Fleur laski yhteen kaksi ja kaksi, muisteli isänsä ilmettä konditoriassa — kummallista ja kylmän tuttavallista katsetta, omituista katsetta. Isän oli täytynyt rakastaa tuota naista hyvin paljon, koska oli tallettanut valokuvaa koko tämän ajan, vaikka olikin menettänyt hänet itsensä. Armottomana ja asiallisena hän siirtyi nyt ajattelemaan isän suhdetta hänen omaan äitiinsä. Oliko isä koskaan todella rakastanut häntä? Fleur ei uskonut. Jon oli naisen poika, jota isä oli todella rakastanut. Eipä hänen silloin varmaankaan pitänyt olla pahoillaan siitä, että hänen tyttärensä rakasti tuon naisen poikaa, hänen piti vain tottua siihen ajatukseen. Ja suuren helpotuksen huokaus upposi yöpaidan laskoksiin, kun hän veti sen päänsä yli.

3. KOHTAAMISIA

Nuoruus toteaa vanhuuden vain sysäyksittäin ja puuskittain. Jon esimerkiksi ei koskaan ollut todella huomannut isänsä ikää ennenkuin palattuaan Espanjasta. Neljännen Jolyonin kasvot, odotuksesta kuluneet, olivat hänelle suoranainen isku — ne näyttivät niin riutuneilta ja vanhoilta. Kohtaamisen järkytys oli vääntänyt isän kasvojen naamion vinoon, niin että poika äkkiä tajusi, kuinka suuresti hänen oli täytynyt kaivata heitä. Hän kutsui avukseen ajatuksen: »No niin, minä en halunnut matkaa». Ei ollut ajanmukaista, että nuoruus mukautui vanhuuden tahtoon. Mutta Jon ei mitenkään ollut tyypillinen aikansa lapsi. Isä oli aina ollut hänen mielestään »niin hauska», eikä ollut mieluisaa ajatella, että tarkoitus oli heti jatkaa samaa käyttäytymistä, josta parantaakseen hänet isä oli kärsinyt yksinäisyyttä kuusi viikkoa.

Kysymys: »No, ukkoseni, kuinka suuri Goya tehosi sinuun?» sattui pahasti hänen omaantuntoonsa. Suuri Goya oli olemassa vain, koska hän oli luonut nuo kasvot, jotka muistuttivat Fleuriä.

Kotiintulon iltana hän meni vuoteeseen täynnä omantunnonvaivoja, mutta heräsi aamulla täynnä odotusta. Oli vasta heinäkuun viides päivä, eikä mistään kohtauksesta ollut sovittu Fleurin kanssa ennenkuin yhdeksänneksi päiväksi. Hän olisi kotona kolme päivää ennenkuin palaisi farmille. Jotenkuten hänen piti päästä tapaamaan Fleuriä!

Ihmiselämässä on muuan järkkymätön rytmi, jolle hellimmätkään vanhemmat eivät mitään mahda, nimittäin uusien housujen tarve. Toisena päivänä Jon niin ollen lähti kaupunkiin, ja tyydytettyään omaatuntoaan tilaamalla mitä tarvittiin hän käänsi kasvonsa Piccadillya kohti. Stratton Street, jonka varrella Fleurin klubi oli, alkoi Devonshire Housen kohdalta. Olisi pelkkä sattuma, jos Fleur olisi klubissaan. Mutta Jon vetelehti Bond Streetillä sykkivin sydämin, todeten kaikkien ympäröivien nuorten miesten etevämmyyden. He kantoivat vaatteensa niin ylväästi, he olivat varmoja itsestään, he olivat vanhoja. Hänen mieleensä tuli äkkiä valtava vakaumus, että Fleur oli unohtanut hänet. Hän oli kaikki nämä viikot ollut niin vajonneena omaan tunteeseensa, ettei ollut ottanut huomioon tätä mahdollisuutta. Hänen suupielensä painuivat alemmaksi, kädet tuntuivat tahmeilta. Fleur, jonka hymyn viittauksessa asui nuoruuden vapaa valinta — verraton Fleur! Hetki oli häijy. Jonilla oli kuitenkin suuri ajatus, että ihmisen piti kyetä kohtaamaan mitä vain. Ja hän terästi itseään tällä karulla ajatuksella erään herrain vaatetusliikkeen edustalla. Tänä ajankohtana, joka ennen oli Lontoon huvikauden huippu, ei ikkunassa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa paitsi pari harmaata silinteriä ja auringonvalo Jon kuljeskeli eteenpäin, ja kääntyessään kadunkulmauksessa Piccadillylle törmäsi suoraan Val Dartieen, joka oli menossa Iseeum-klubiin, johon hänet juuri oli valittu jäseneksi.

»Halloo, nuori mies! Millä asioilla sinä liikut?»

Jon punastui. »Minä olen juuri ollut räätälillä.»

Val tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. »Hyvä on! Minä menen tänne tilaamaan vähän savukkeita, tule sitten kanssani syömään lounasta.»

Jon kiitti. Valilta hän voisi saada uutisia hänestä!

Englannin tila, tuo sanomalehdistön ja julkisuuden miesten painajainen, oli nähtävänä erilaisin perspektiivein tupakkakaupassa, johon he nyt astuivat.

»Niin, herra, juuri samoja savukkeita, joita aina hankin isällenne. Siunatkoon! Herra Montague Dartie osti savukkeensa täältä aina — odottakaas — siitä vuodesta saakka, jolloin Melton voitti Derbyn. Hän oli kaikkein parhaita asiakkaitani.» Heikko hymy valaisi tupakkakauppiaan kasvoja. »Monta kilpailutietoa sain häneltä, se on varma. Minä muistan, että hän osti pari sataa tällaista joka viikko, vuodesta vuoteen, eikä koskaan vaihtanut savukkeitaan. Hyvin kohtelias herrasmies, hankki minulle paljon ostajia. Ikävää oli kuulla, että hän joutui tapaturman uhriksi. Hänenlaistaan vanhaa asiakasta kaipaa.»

Val hymyili. Isän kuolema oli lopettanut tilin, joka oli juossut luultavasti kauemmin kuin kenenkään muun, ja puhaltaessaan haikuja tästä kunnianarvoisasta savukkeesta hän oli savurenkaassa näkevinään isänsä kasvot, tummat, kauniit, viiksekkäät, vähän pöhöttyneet, ympärillään se ainoa sädekehä, minkä hän oli ansainnut. Isällä oli joka tapauksessa mainetta täällä — mies, joka poltti kaksisataa savuketta viikossa, joka osasi antaa kilpailutietoja ja jonka tili juoksi ikuisesti! Tälle tupakkakauppiaalle isä oli sankari! Olihan siinäkin jokin maine perittävänä!

»Minä maksan käteisellä», sanoi hän, »paljonko?»

»Hänen pojalleen, herra, ja käteisellä — kymmenen ja kuusi. Minä en koskaan unohda herra Montague Dartiea. Minä tiedän, että hän saattoi seistä puhelemassa kanssani puolikin tuntia. Tähän aikaan emme saa montakaan hänen kaltaistaan, nyt kun kaikilla on niin kiire. Sota vaikutti pahaa tapoihin, herra — vaikutti pahaa. Tekin olitte sodassa, minä huomaan.»

»En», sanoi Val taputtaen polveaan, »minä sain tämän jo edellisessä sodassa. Pelasti henkeni tällä kertaa, otaksun. Tahdotko savukkeen, Jon?»

Jon mutisi melkein häpeissään: »Minä en polta, tiedäthän», ja näki tupakkakauppiaan huulen nytkähtävän ikäänkuin hän ei tietäisi, sanoako: »Hyvä Jumala!» vai »Nyt teidän sopii alkaa, herra.»

»Se on oikein», sanoi Val, »ole ilman niin kauan kuin voit. Sinä tarvitset sitä vielä, kun maailma alkaa nuijia. Onko tämä sitten todella samaa tupakkaa?»

»Aivan samaa, herra, vähän kalliimpaa vain, siinä kaikki. Sillä on merkillinen säilymiskyky — niinkuin Brittein valtakunnalla, sanon aina.»

»Lähettäkää minulle sata viikossa tällä osoitteella ja laskuttakaa kerran kuussa. Tule, Jon.»

Jon astui Iseeumiin uteliaana. Paitsi niitä kertoja jolloin hän oli ollut isänsä kanssa lounaalla Hotch Potch klubissa, hän ei ollut koskaan nähnyt lontoolaista klubia. Iseeum, mukava ja vaatimaton, ei muuttunut, ei voinut muuttua niin kauan kuin George Forsyte istui johtokunnassa, missä hänen kulinaarinen neronsa oli miltei hallitsevana voimana. Klubi oli asettunut vastustamaan rikastuneita nousukkaita, ja oli tarvittu George Forsyten koko arvovalta ja suositukset Prosper Profondista »hyvänä urheilijana», ennenkuin tämä oli valittu jäseneksi.

Nämä kaksi lounastivat yhdessä, kun langokset astuivat ruokasaliin ja Georgen etusormen viittauksesta istahtivat heidän pöytäänsä, Val, silmät tarkkoina, hymyillen valloittavaa hymyään, Jon, huulet juhlallisina, miellyttävä ujous katseessaan. Tuon nurkkapöydän ympärillä oli etuoikeuksien tunnelmaa, ikäänkuin vanhat mestarit olisivat aterioineet siinä. Tuo hypnoottinen ilmakehä tehosi Joniin. Tarjoilija, laihaposkinen mies, liikkui ympäri arvokkaana kuin vapaamuurari. Hänen katseensa näytti riippuvan George Forsyten huulissa, seuraavan hänen silmäinsä mulkoilua eräänlaisella myötätunnolla ja klubin nimikirjaimilla varustetun raskaan hopealusikan liikkeitä melkein hellästi. Hänen liveripukuinen käsivartensa ja tuttavallinen äänensä saivat Jonin hämmentymään, ne ilmestyivät hänen olkansa takaa niin salaa.

Lukuunottamatta Georgen sanaa: »Isoisäsi antoi minulle hyvät tiedot kerran, hän oli hitonmoinen sikarien tuntija!» ei kumpikaan vanha mestari kiinnittänyt häneen huomiota, ja hän oli siitä kiitollinen. Puhe koski kaiken aikaa hevosten kasvatusta, tunnusmerkkejä ja hintoja, ja ensin hän kuunteli epämääräisesti, ihmetellen kuinka oli mahdollista pysyttää niin paljon tietoa päässään. Hän ei voinut siirtää katsettaan tummasta mestarista — kaikki mitä tämä sanoi, oli niin harkittua ja masentavaa — hitaita, kummallisia, ilkamoivia sanoja. Jon ajatteli perhosia, kun kuuli hänen sanovan:

»Minä tahtoisin nähdä herra Soames Forsyden innostuvan hevosista.»

»Vanha Soames! Hän on liian kuivakiskoinen!»

Jon koetti kaikin tavoin olla punastumatta, kun tumma mestari jatkoi:

»Hänen tyttärensä on viehättävä pikku tyttö. Herra Soames Forsyde on vähän vanhanaikainen. Minä tahtoisin nähdä hänen huvittelevan jonakin päivänä.»

George Forsyte irvisti.

»Älkää surko, hän ei ole niin vaivainen kuin luulisi. Hän ei koskaan näytä, että hän pitää jostakin — mutta koettakaapa ottaa se häneltä. Vanha Soames! Vahingosta viisastuu!»

»Jos olet lopettanut, Jon», sanoi Val kiireesti, »menemme juomaan kahvia.»

»Keitä nuo olivat?» kysyi Jon portaissa. »Minä en oikein —»

»Vanha George Forsyte on sinun isäsi ja minun Soames enoni serkku. Hän on aina ollut täällä. Tuo toinen otus, Profond, on kummallinen mies. Minä luulen, että hän kiertelee Soamesin vaimon ympärillä, jos minun mieltäni kysyt.»

Jon katsoi häneen säikähtäneenä. »Mutta sehän on kauheaa», sanoi hän. »Tarkoitan — Fleurin kannalta.»

»Minä en luule, että Fleur välittää suuriakaan, hän on hyvin ajanmukainen.»

»Hänen äitinsä!»

»Sinä olet hyvin vihreä, Jon.»

Jon sävähti punaiseksi. »Äidit ovat sentään eri asia», mutisi hän vihoissaan.

»Sinä olet oikeassa», sanoi Val äkkiä, »mutta olot eivät ole samat kuin silloin kun minä olin sinun ikäisesi. Nyt on vallalla »huomenna me kuolemme»-tunnelma. Sitä vanha George tarkoitti puhuessaan Soames enostani. Hän ei aio kuolla huomenna.»

Jon sanoi nopeasti: »Mitä minun isäni ja hänen välillään on?» »Tallisalaisuus, Jon. Seuraa neuvoani ja pane korkki päälle. Sinä et hyödy mitään siitä tiedosta. Otatko likööriä?»

Jon pudisti päätään.

»Minä en siedä sitä, että ihmiset salaavat toiselta asioita», mutisi hän, »ja sitten pilkkaavat hänen vihreyttään.»

»No, sinä voit kysyä Hollylta. Jos hän ei tahdo kertoa sinulle, saat uskoa, että se on omaksi hyväksesi, luulisin.»

Jon nousi. »Minun täytyy lähteä nyt, suuret kiitokset lounaasta.»

Val katsoi häneen puoleksi pahoillaan ja samalla huvitettuna. Poika näytti niin järkytetyltä.

»Hyvä on! Näkemiin siis perjantaina.»

»Minä en tiedä», mutisi Jon.

Eikä hän tietänytkään. Tämä vaikenemisen salaliitto sai hänet suunniltaan. Oli nöyryyttävää, että häntä kohdeltiin kuin lasta. Hän suuntasi alakuloiset askeleensa takaisin Stratton Streetille. Mutta nyt hän aikoi mennä suoraan Fleurin klubiin ja kuulla pahimman! Hänen kyselyynsä vastattiin, että neiti Forsyte ei nyt ollut klubissa. Hän tulisi ehkä myöhemmin. Hän kävi usein maanantaisin — he eivät osanneet sanoa. Jon lupasi tulla uudestaan, poikkesi Green Parkiin ja heittäytyi puun juurelle. Aurinko oli loistava, ja tuuli liikutteli nuoren lehmuksen lehtiä, jonka alla hän makasi, mutta hänen sydämensä oli kipeä. Suuri pimeys näytti kasaantuneen hänen onnensa ympärille. Yli katuliikenteen hälinän hän kuuli Westminsterin suuren tornikellon lyövän kolme. Ääni pani jotakin hänessä liikkeelle, hän otti paperipalan ja alkoi kirjoitella sille lyijykynällä. Hän oli saanut kokoon säkeistön ja etsi ruohikosta alkua toiseen, kun jokin kova kosketti hänen olkapäätänsä — vihreä päivänvarjo! Hänen vieressään seisoi Fleur!

»Minulle sanottiin, että sinä olit käynyt ja luvannut tulla takaisin. Ja minä ajattelin, että voisit olla täällä, ja sinä olitkin — se on vallan ihmeellistä!»

»Oi, Fleur! Minä luulin, että olit unohtanut minut!»

»Vaikka sanoin, etten unohtaisi!»

Jon tarttui hänen käsivarteensa.

»Tämä on liian onnellista! Tule, mennään tänne päin.» Hän melkein veti tyttöä tuon liian säännönmukaisen puiston läpi löytääkseen jonkin piilopaikan, jossa he voisivat istua ja pitää toisiaan kädestä.

»Onko ketään ilmaantunut näyttämölle?» kysyi hän katsellen Fleurin ripsiä, jotka varjostivat poskia.

»Onhan siellä eräs nuori hölmö, mutta hän ei tule lukuun.» Jon värähti säälistä — nuorta hölmöä kohtaan.

»Tiedätkö, että minä sain auringonpiston, en kai kertonut?»

»Todellako? Oliko se jännittävää?»

»Ei. Äiti oli enkeli. Onko mitään tapahtunut sinulle?»

»Ei mitään. Paitsi, että luulen päässeeni perille, mikä on hullusti perheittemme välillä, Jon.»

Jonin sydän alkoi takoa hyvin kovasti.

»Luulen, että minun isäni tahtoi mennä naimisiin sinun äitisi kanssa, ja sinun isäsi saikin hänet.»

»Oh!»

»Minä löysin äitisi valokuvan, se oli kehyksissä erään minun kuvani takana. Tietysti tuollainen on voinut saada hänet vimmastumaan, jos hän oli hyvin rakastunut, eikö totta?»

Jon mietti hetkisen. »Ei, jos äiti rakasti enemmän minun isääni.»

»Mutta ajattele, jos he olivat kihloissa?»

»Jos me olisimme kihloissa, ja sinä huomaisit pitäväsi enemmän jostakin toisesta, voisin minä tulla hulluksi, mutta en minä sinulle siitä kantaisi kaunaa.»

»Minä kantaisin. Älä koskaan tee sellaista minulle, Jon.»

»Hyvä Jumala! Vai vielä tässä sellaista!»

»Minä en usko, että isä koskaan on todella välittänyt äidistäni.»

Jon oli vaiti. Valin sanat, nuo kaksi vanhaa mestaria klubissa!

»Katsos, emmehän me tiedä», jatkoi Fleur, »se on voinut olla suuri isku. Hän on voinut kohdella isää pahasti. Niinkin tehdään.»

»Minun äitini ei.»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minä en luule, että me tiedämme paljoakaan isistämme ja äideistämme. Me näemme heidät vain siinä valossa, kuinka he kohtelevat meitä, mutta he ovat kohdelleet muitakin ihmisiä, tiedäthän, ennenkuin me olemme syntyneetkään — monia muita, luulisin. Näetkö, isämme ovat molemmat vanhoja. Ajattele omaa isääsi, jolla on kolme eri perhettä!»

»Eikö tässä typerässä Lontoossa ole mitään paikkaa, jossa saisimme olla rauhassa?» huusi Jon.

»Ei muuta kuin auto.»

»Otetaan sitten auto.»

Kun he olivat asettuneet autoon, kysyi Fleur äkisti: »Palaatko takaisin Robin Hilliin? Minä tahtoisin nähdä, missä asut, Jon. Minä olen tätini luona yötä, mutta voisin kyllä ehtiä ajoissa päivälliselle. En tietenkään tulisi sisään.»

Jon tuijotti häneen ihastuneena.

»Mainiota! Minä voin näyttää sinulle talon viidakosta, silloin emme tapaa ketään. Juna lähtee neljältä.»

Omaisuuden jumala ja hänen Forsytensa, suuret ja pienet joutilaat, virkailijat, liikeihmiset, ammattilaiset samoin kuin työväki tekivät vielä seitsemän tunnin työpäiviään, niin että nuo kaksi neljännen sukupolven jäsentä saivat matkustaa Robin Hilliin tuon liian varhaisen junan tyhjässä ensimmäisen luokan vaunussa, joka oli pölyinen ja aurinkoinen. He matkustivat autuaassa hiljaisuudessa, pitäen toisiaan käsistä.

Asemalla he eivät tavanneet ketään muuta kuin kantajia ja pari Jonille outoa maalaista ja lähtivät kävelemään tielle, joka tuoksui pölyltä ja kuusamalta.

Jonille, joka nyt oli varma Fleuristä ja jonka edessä ei mikään ero kummitellut, tämä oli ihmeellinen vaellus, ihmeellisempi kuin nuo kävelyt nummella tai Thamesin rantoja pitkin. Se oli rakkauden usvaa — tuollainen väritetty Elämän kirjan sivu, jossa jokainen sana ja hymyily, jokainen pieni kosketus oli kuin pieniä kultaisia ja punaisia ja sinisiä perhosia, joita on sijoitettu sinne tänne tekstiin — onnellinen yhdessäolo, ajatukseton, kolmekymmentäseitsemän minuuttia kestävä. He ehtivät viidakkoon lypsyajaksi. Jon ei aikonut viedä häntä karjapihaan asti, siksi pitkälle vain, että hän saattoi nähdä puutarhaan vievän rinteen ja talon sen takana. He kääntyivät lehtikuusien lomaan, ja äkkiä, polun käänteessä, tuli näkyviin Irene, joka istui vanhalla puupenkillä.

On monenlaisia iskuja, sellaisia, jotka sattuvat selkänikamiin, hermoihin, siveelliseen tuntoon, tai — pahimmat ja pysyvimmät — persoonalliseen arvokkuuteen. Tätä viimeistä lajia oli isku, jonka Jon sai yllättäessään tällä tavoin äitinsä. Hän tajusi äkkiä olevansa tekemässä jotakin epähienoa. Tuoda Fleur taloon avoimesti — miksi ei? Mutta tuoda hänet tällä tavoin varkain! Häpeän lannistamana hän koetti esiintyä niin paatuneena kuin hänen luontonsa suinkin salli.

Fleur hymyili, vähän uhmaavasti, ja äidin hämmästyneet kasvot muuttuivat äkkiä persoonattomiksi ja kohteliaiksi. Hän se ensimmäisenä lausui sanat:

»On oikein hauska tavata teidät. Jon oli kiltti, kun toi teidät tänne meitä katsomaan.»

»Me emme aikoneet tulla taloon», töksäytti Jon. »Minä tahdoin vain näyttää Fleurille missä minä asun.»

Äiti sanoi levollisesti:

»Ettekö tule sisään juomaan teetä?»

Jon tunsi vain pahentaneensa tahdittomuuttaan ja kuuli Fleurin vastaavan:

»Kiitoksia paljon, mutta minun pitää ehtiä takaisin päivälliselle. Minä tapasin Jonin sattumalta, ja meidän mielestämme minun oli hauska nähdä hänen kotinsa.»

Kuinka hyvin hän hillitsi itsensä!

»Tietysti, mutta nyt teidän pitää tulla juomaan teetä. Me lähetämme teidät asemalle. Mieheni on iloinen saadessaan nähdä teidät.»

Ilme äidin silmissä, jotka viipyivät hänessä hetkisen, nujersi Jonin maan tasalle — oikeaksi maan matoseksi. Sitten äiti lähti edellä ja Fleur seurasi häntä. Jon tunsi olevansa kuin lapsi kulkiessaan noiden kahden jäljissä, jotka puhuivat niin luontevasti Espanjasta ja Wansdonista ja talosta tuolla puitten takana ja ruohoisesta rinteestä. Hän seurasi heidän katseittensa miekkailua, kun he tutkivat toisiaan nuo kaksi olentoa, joita hän rakasti eniten maailmassa.

Hän saattoi nähdä isänsä istuvan tammen alla ja kärsi jo ennakolta siitä nöyryytyksestä, joka hänen oli kestettävä tuon hiljaisen olennon silmäin edessä — olennon, joka istui siinä polvet ristissä, laihana, vanhana ja hienona. Hän saattoi jo tuntea sen heikon ironian, joka ilmenisi isän äänessä ja hymyilyssä.

»Tässä on Fleur Forsyte, Jolyon, Jon toi hänet katsomaan taloa. Nyt juomme heti teetä, hänen pitää ehtiä junaan. Jon, rakas, mene sanomaan heille ja soita Dragonilta auto.»

Oli omituista jättää Fleur heidän kanssaan kahden, ja kuitenkin oli se vähin paha tänä hetkenä, niinkuin äiti luultavasti oli aavistanut. Ja Jon riensi taloon. Nyt hän ei enää saisi tavata Fleuriä yksin — ei minuuttiakaan, eivätkä he olleet sopineet seuraavasta kohtaamisesta! Kun hän palasi palvelustytön ja teekannujen turvin, ei puun alla ollut jälkeäkään noloudesta. Kaikki nolous oli vain hänessä itsessään, mutta ei sen vähäisempänä. He puhuivat taidesalongista Cork Streetin takana.

»Me vanhanaikaiset», sanoi isä, »tahtoisimme kauhean kernaasti tietää, miksi emme voi antaa arvoa uudelle taiteelle. Teidän ja Jonin pitää kertoa se meille.»

»Sen oletetaan olevan satiirista, eikö niin?» sanoi Fleur.

Jon näki isänsä hymyilevän.

»Satiirista? Oi, minä luulen, että se on enemmän kuin sitä. Mitä sinä sanot, Jon?»

»Minä en tiedä mitään», änkytti Jon. Isän kasvot muuttuivat äkkiä katkeriksi.

»Nuoret ovat väsyneet meihin, meidän jumaliimme ja ihanteisiimme. Päät poikki heiltä vain, sanovat nuoret, — murskatkaa heidän epäjumalansa! Ja sitten palatkaamme — ei mihinkään! Ja kautta Juppiterin, sen he ovat tehneet! Jon on runoilija. Hänkin yhtyy heihin ja tallaa murskaksi sen, mikä meistä on jäljellä. Omaisuus, kauneus, tunne — savua kaikki! Me emme saa omistaa mitään tähän aikaan, emme edes tunteitamme. Ne ovat — Ei Minkään tiellä.»

Jon kuunteli hämmentyneenä, melkein raivoissaan isänsä sanoista, joitten takana hän aavisti merkityksen, jota hän ei voinut tajuta. Hän ei ainakaan tahtonut tallata mitään!

»Ei Mikään on nykyhetken jumala», jatkoi Jolyon, »me olemme palanneet siihen, missä venäläiset olivat kuusikymmentä vuotta sitten, kun he aloittivat nihilismin.»

»Ei, isä», huudahti Jon äkkiä, »me tahdomme vain elää, emmekä tiedä millä tavoin — menneisyyden vuoksi — siinä kaikki!»

»Kautta kunniani», sanoi Jolyon, »se oli syvämietteistä Jon. Onko se omaasi? Menneisyys! Vanhat omistukset, vanhat intohimot ja niiden jälkimaku. Ottakaamme savukkeet.»

Tietoisena siitä, että äiti oli nopeasti nostanut kätensä huulilleen ikäänkuin vaimentaakseen jotakin, Jon ojensi savukkeet. H än sytytti savukkeen isälleen ja Fleurille, sitten itselleen. Oliko maailma jo nuijinut häntä, niinkuin Val oli sanonut? Savu oli sininen, jos hän ei ollut vetänyt sitä sieraimiinsa, harmaa, jos hän oli. Hän piti kutkutuksesta nenässään ja tasa-arvoisuuden tunteesta, jonka polttaminen antoi hänelle. Hän oli iloinen, kun kukaan ei sanonut: »Olet siis alkanut?» Hän tunsi itsensä vähemmän nuoreksi.

Fleur katsoi kelloaan ja nousi. Äiti meni hänen kanssaan taloon. Jon jäi polttamaan savukettaan isän seurassa.

»Saata hänet autoon, ukkoseni», sanoi Jolyon, »ja kun hän on lähtenyt, pyydä äitiäsi tulemaan takaisin minun luokseni.»

Jon lähti. Hän odotti hallissa. Hän saattoi Fleurin autoon. Ei ollut tilaisuutta sanoihin, tuskin kädenpuristukseen. Jon odotti kaiken iltaa, että hänelle sanottaisiin jotakin. Mitään ei sanottu. Ehkä ei ollut tapahtunutkaan mitään. Hän meni vuoteeseen ja kohtasi pukeutumispöytänsä peilissä itsensä. Hän ei puhunut eikä kuva puhunut, mutta molemmat näyttivät ajattelevan sitä enemmän.

4. GREEN STREETILLÄ

On epävarmaa, palautuiko Prosper Profondin vaarallisuuden maine hänen yritykseensä lahjoittaa Valille tuo Mayfly-varsa, Fleurin sanaan: »Hän on kuin Midianin sotajoukko, hän käy ympäri ja etsii kenen hän löytäisi», hänen järjettömään, Jack Cardiganille tekemäänsä kysymykseen: »Mitä hyödyttää pysyä kunnossa?» vai yksinkertaisemmin siihen tosiasiaan, että hän oli ulkomaalainen eli muukalainen, niinkuin nyt oli tapa sanoa. Varmaa oli, että Annette esiintyi erikoisen kauniina ja että Soames oli myynyt Monsieur Profondille Gauguininsä ja sitten repinyt pankkiosoituksen kappaleiksi, niin että asianomainen itse oli sanonut: »Minä en saanutkaan sitä pikku taulua, jonka ostin herra Forsydelta.»

Vaikka häneen suhtauduttiinkin epäluuloisesti, kävi hän edelleen Winifredin ikivihreässä pikku talossa Green Streetin varrella esiintyen hyväntahtoisen tyhmänä, mitä kukaan kuitenkaan ei erehtynyt luulemaan todelliseksi naivisuudeksi — se sana tuskin soveltui Monsieur Prosper Profondiin. Winifredin mielestä hän edelleen oli »huvittava», ja hän kirjoitti kirjelippusia, joissa sanottiin: »Tulkaa viettämään pikku 'hippa' kanssamme» — Winifredille oli kuin henkäys elämään pysyä noitten päivän sanantapojen tasalla.

Salaperäisyys, joka kaikkien silmissä ympäröi häntä, johtui siitä, että hän oli tehnyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut kaiken eikä löytänyt siinä mitään — se oli luonnotonta. Englantilainen pettyneen tyyppi oli hyvinkin tuttu Winifredille, joka aina oli liikkunut muodikkaissa piireissä. Se antoi eräänlaisen hienostuksen leiman, joten siitä sentään sai irti jotakin. Mutta olla näkemättä mitään missään, ei asenteen vuoksi, vaan koska missään ei ollut mitään, se ei ollut englantilaista, ja mikä ei ollut englantilaista, sitä ei voinut olla salaa tuntematta vähän vaaralliseksi, joskaan ei suorastaan sopimattomaksi. Oli kuin itse sodanjälkeinen tunnelma — tumma, raskas, hymyilevä, välinpitämätön — olisi istunut Winifredin empiretuolissa, oli kuin tämä tunnelma olisi puhunut paksuin punaisin huulin pienen pirullisen parran yläpuolelta. Se oli, niinkuin Jack Cardigan sanoi — englantilaiselle luonteelle kokonaisuudessaan — »vähän liian paksu» — sillä jos mikään ei todella ollut jännityksen arvoista, voi toki aina turvautua urheiluun ja tehdä asiat jännittäviksi! Winifredkin, joka oli aina sydämestään Forsyte, tunsi, että tällaisesta pettymyksen tunnelmasta ei saanut irti mitään, joten oikeastaan sen ei olisi pitänyt viipyä talossa. Itse asiassa Monsieur teki tunnelman liian ilmeiseksi maassa, jossa tämäntapaiset totuudet aina säädyllisesti verhotaan.

Kun Fleur, joka kiireisesti oli palannut Robin Hillistä, tuli päivälliselle sinä iltana, seisoi »tunnelma» Winifredin pienen salongin ikkunan ääressä katsellen Green Streetille sen näköisenä kuin ei näkisi siellä mitään. Ja Fleur alkoi heti tuijottaa tulisijaan ikäänkuin näkisi tulen, jota siinä ei ollut.

Monsieur Profond tuli ikkunan äärestä pois. Hän oli täydessä iltapuvussa, valkea liivi yllä, valkea kukka napinlävessä

»Kas, neiti Forsyte», sanoi hän, »onpa kovin hauska tavata teitä. Voiko herra Forsyte hyvin? Minä sanoin tänään, että tahtoisin nähdä hänen kerran huvittelevan. Hän murehtii.»

»Niinkö luulette?» sanoi Fleur lyhyesti.

»Murehtii», toisti herra Profond säristäen r-äännettään.

Fleur pyörähti ympäri. »Sanonko teille», kysyi hän, »mikä tuottaisi hänelle huvia?» Mutta sanat »Kuulla teidän painuneen tiehenne», kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki ilmeen miehen kasvoilla. Kaikki Prosperin kauniit valkeat hampaat näkyivät.

»Minä kuulin klubissa tänään tuosta hänen vanhasta surustaan.»

Fleur avasi silmänsä. »Mitä tarkoitatte?»

Herra Profond liikutti sileätä päätään ikäänkuin tehdäkseen lausuntonsa arvon täysin mitättömäksi.

»Ennenkuin te synnyitte», sanoi hän, »tuo pikku juttu.»

Vaikka Fleur ymmärsikin, että hänen ajatuksensa oli taitavasti johdettu pois tuon miehen omasta osuudesta hänen isänsä murehtimiseen, hän ei voinut vastustaa hermostunutta uteliaisuuden puuskaa. »Kertokaa minulle mitä kuulitte.»

»Mitä», mutisi Monsieur Profond, »te kyllä tiedätte sen kaiken.»

»Luultavasti tiedän. Mutta minä tahtoisin tietää, että te ette ole kuullut asiaa aivan väärin.»

»Hänen ensimmäinen vaimonsa», mutisi Monsieur Profond.

Hilliten sanansa »Hän ei ole ollut naimisissa tätä ennen», Fleur kysyi: »Niin, mitä hänestä?»

»Herra George Forsyte kertoi minulle, että isänne ensimmäinen vaimo meni naimisiin hänen serkkunsa Jolyon Forsyten kanssa sittemmin. Se oli pikku hiukkaisen epämiellyttävää, minä ajattelisin. Minä näin heidän poikansa — kaunis poika!»

Fleur katsahti ylös. Monsieur Profond huojui hänen edessään raskaana ja pirullisena. Siinä — siinä siis syy! Tähänastisen elämänsä sankarillisimmalla ponnistuksella hän onnistui pysähdyttämään tuon huojuvan olennon. Hän ei osannut sanoa, oliko Profond huomannut. Ja juuri silloin Winifred tuli sisään.

»Ahaa, täällä te molemmat jo olette. Imogen ja minä olemme viettäneet erittäin hauskan iltapäivän lasten myyjäisissä.»

»Lasten?» sanoi Fleur koneellisesti.

»'Lasten avun'. Minä tein niin hyvän kaupan, kultaseni. Vanhaa armenialaista käsityötä — tehty ennen vedenpaisumusta. Minun täytyy kuulla teidän mielipiteenne siitä, Prosper.»

»Täti», kuiskasi Fleur äkkiä.

Tytön äänensävy sai Winifredin tulemaan hänen luokseen.

»Mikä on? Etkö voi hyvin?»

Herra Profond oli vetäytynyt ikkunan ääreen, mistä hän kerta kaikkiaan ei voinut kuulla.

»Täti, hän — hän kertoi minulle, että isä on ollut naimisissa aikaisemmin. Onko totta, että hän otti eron vaimostaan ja että tämä meni naimisiin Jon Forsyten isän kanssa?»

Koskaan elämässään ei neljän pienen Dartien äiti ollut joutunut vakavampaan pulaan. Veljentyttären kasvot olivat niin kalpeat, hänen silmänsä niin tummat, hänen äänensä niin kuiskaava ja jännittynyt.

»Isäsi ei tahtonut, että kuulisit siitä», sanoi hän niin arvokkaasti kuin tällä hetkellä oli mahdollista. »Tuollaista tapahtuu. Minä olen usein sanonut hänelle, että hänen pitäisi antaa sinun tietää.»

»Oh!» sanoi Fleur, ja siinä kaikki, mutta se sai Winifredin taputtamaan hänen olkapäätään — kiinteätä pientä olkapäätä, kaunista ja valkeata. Hän ei koskaan voinut olla katsein ja kosketuksin ilmaisematta ihailuaan veljentytärtä kohtaan, jonka tietysti piti mennä naimisiin — vaikka ei tuon pojan, Jonin kanssa.

»Me olemme unohtaneet tuon kaiken jo vuosia sitten», sanoi hän lohduttavasti. »Tule syömään päivällistä!»

»Ei täti. Minä en voi oikein hyvin. Saanko mennä yläkertaan?»

»Rakas tyttö», mutisi Winifred huolissaan »et kai aio ottaa tätä noin sydämellesi? Mitä, ethän ole vielä kunnialla edes astunut seuraelämään! Tuo poika on lapsi.»

»Mikä poika? Minulla on vain päänsärkyä. Mutta minä en voi sietää tuota miestä tänä iltana.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Winifred, »mene sinä vain levolle. Minä lähetän sinulle lääkettä ja puhun kyllä Prosper Profondin kanssa. Mitä hänen tarvitsi lörpötellä? Vaikka minun täytyy sanoa, että minusta on paljon parempi, kun tiedät.»

Fleur hymyili. »Niin», sanoi hän ja pujahti pois huoneesta.

Hän meni yläkertaan pää pyörällä, kurkku kuivana, levoton, säikähtänyt tunne rinnassa. Koskaan elämässään tätä ennen hän ei ollut hetkeäkään pelännyt, ettei saisi sitä, mihin oli kiinnittänyt sydämensä. Tämän iltapäivän elämykset olivat olleet rikkaat ja kipeät, ja tämä hirvittävä tieto vielä niiden lisäksi oli todella tehnyt hänen päänsä kipeäksi. Eikä ihme, että isä oli kätkenyt tuon valokuvan niin hyvin hänen oman kuvansa taakse — hän tietysti häpesi, että oli pitänyt sen tallella! Mutta voiko hän vihata Jonin äitiä ja kuitenkin säilyttää hänen valokuvansa? Fleur painoi kätensä otsaansa koettaen nähdä selvästi. Oliko Jonille kerrottu — oliko hänen käyntinsä Robin Hillissä pakottanut heitä kertomaan Jonille? Kaikki riippui nyt siitä! Hän tiesi, että he kaikki tiesivät, paitsi — kenties — Jon!

Hän käveli edestakaisin purren huuliaan ja ajatellen toivottoman ankarasti. Jon rakasti äitiään. Jos hänelle oli kerrottu, mitä hän silloin tekisi? Fleur ei osannut sanoa. Mutta jos hänelle ei ollut kerrottu, eikö hän — Fleur — voisi saada Jonia omakseen — mennä naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän saisi tietää? Hän muistutteli käyntiään Robin Hillissä. Jonin äidin kasvot, jotka olivat niin passiiviset — hänen tummat silmänsä ja tukkansa, joka oli kuin puuteroitu, hänen pidättyväisyytensä, hänen hymyilynsä — saattoivat hänet ymmälle, niin myös Jonin isän kasvot — ystävälliset, painuneet, ironiset. Vaistomaisesti hän tunsi, että he varoisivat kertomasta Jonille, vielä nytkin, varoisivat pahoittamasta hänen mieltään — sillä tietysti hän olisi kauhean pahoillaan, jos tietäisi! Täti oli saatava olemaan kertomatta isälle, että hän tiesi. Niin kauan kun ei otaksuttu hänen eikä Jonin tietävän, oli vähän mahdollisuutta — vapaus peittää jälkensä ja saada se, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä. Mutta tämä yksinäisyys oli hänelle melkein ylivoimainen. Jokainen oli häntä vastaan — jokainen! Oli aivan niinkuin Jon oli sanonut — hän ja Fleur vain tahtoivat elää ja menneisyys oli heidän tiellään, menneisyys, johon heillä ei ollut mitään osuutta ja jota he eivät ymmärtäneet. Oi! Mikä häpeä! Ja äkkiä hän ajatteli Junea. Tahtoisiko June auttaa häntä? Sillä June oli jotenkuten tehnyt häneen sen vaikutuksen, että hän tulisi olemaan myötämielinen heidän rakkaudelleen eikä sietämään esteitä. Sitten hän vaistomaisesti ajatteli: »Minä en sittenkään anna mitään pois, en edes hänelle uskalla antaa! Minä aion saada Jonin, heidän kaikkien uhalla.»

Hänelle tuotiin lientä ja Winifredin parasta päänsärkypulveria. Hän nieli molemmat. Sitten Winifred itse ilmaantui. Fleur avasi tulen sanoen:

»Tiedätkö, täti, minä en tahtoisi, että ihmiset ajattelisivat minun olevan rakastuneen tuohon poikaan. Mitä, minähän olen tuskin nähnyt häntä!»

Winifred oli kokenut, mutta hän ei ollut »fine». Hän otti tiedon vastaan huomattavasti huojentuneena. Tietenkään ei tytön ollut hauska kuulla tuosta perheskandaalista, ja Winifred ryhtyi nyt esittämään asiaa hänelle mahdollisimman lievässä muodossa, mihin tehtävään hän oli suurenmoisesti omiaan, hänen kasvattajinaan kun oli ollut turvallinen äiti ja isä, jonka hermoja ei saanut järkyttää, ja hän kun oli monta vuotta ollut Montague Dartien vaimo. Winifredin kuvaus oli lieventämisen mestariteos. Fleurin isän ensimmäinen vaimo oli ollut hyvin mieletön. Mukana pelissä oli eräs nuori mies, joka joutui raitiovaunun alle, ja hän oli jättänyt Fleurin isän. Sitten, vuosia myöhemmin, kun kaikki olisi voinut muuttua hyväksi taas, hän oli antautunut suhteisiin heidän serkkunsa Jolyonin kanssa, ja Fleurin isän oli tietysti ollut pakko ottaa ero hänestä. Kukaan ei muistanut enää koko asiaa, paitsi juuri perhe. Ja ehkä oli kaikki kääntynyt parhaaksi, isällä oli nyt Fleur, ja Irenen ja Jolyonin sanottiin olleen täysin onnellisia, ja heidän poikansa oli kaunis poika. »Olihan sekin jonkinlaista voidetta haavaan, että Val sai Hollyn, tiedäthän.» Näin rauhoittavasti puhellen Winifred taputti veljentyttärensä olkapäätä ja ajatteli: »Hän on kaunis ja täyteläinen pieni olento!» ja palasi takaisin Prosper Profondin luo, joka tahdittomuudestaan huolimatta oli erittäin »huvittava» tänä iltana.

Muutamia minuutteja tädin lähdettyä Fleur oli sekä ruumiillisesti että henkisesti rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Mutta sitten todellisuus palasi takaisin. Täti oli jättänyt pois kaiken mikä merkitsi jotakin — intohimoisten sydänten kaiken tunteen, vihan, rakkauden, leppymättömyyden. Fleur, joka tiesi niin vähän elämästä ja joka oli koskettanut vasta rakkauden lievettä, tajusi kuitenkin vaistomaisesti, että sanat ovat yhtä vähän suhteessa asioihin ja tunteisiin kuin raha leipään, jota sillä ostetaan. »Isä parka!» ajatteli hän. Minä poloinen! Jon raukka! Mutta minä en välitä, minä aion saada hänet!» Ikkunastaan pimentyneessä huoneessa hän näki »tuon miehen» lähtevän ovesta ulos ja vetelehtivän poispäin. Jos Profond ja äiti — kuinkahan se vaikuttaisi hänen omiin asioihinsa? Varmaan isä silloin liittyisi häneen vielä lujemmin ja lopulta suostuisi kaikkeen mitä hän tahtoi, tai helpommin mukautuisi sellaiseen, mitä Fleur teki hänen tietämättään.

Hän otti vähän multaa ikkunalla olevasta kukkalaatikosta ja heitti sen kaikin voimin tuon katoavan hahmon jälkeen. Se ei osunut, mutta yritys teki hänelle hyvää.

Ja Green Streetiltä tuli pieni ilmanhenki, paloöljyltä tuoksuva, ei miellyttävä.

5. PUHTAASTI FORSYTELAISIA ASIOITA

Soames, joka tuli Cityyn aikoen päivän päätyttyä käydä Green Streetillä hakemassa Fleurin kotiin, oli mietteitten vallassa. Ollen vain nimellinen osakas hän nyttemmin harvoin kävi Cityssä, mutta hänellä oli vielä huoneensa Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimistossa ja yksi kokonainen ja puolikas kirjanpitäjää hoitamassa puhtaasti Forsytelaisia asioita. Ne olivat vähän liikkuvaisella kannalla juuri nyt — suotuisa hetki taloomaisuuden rahaksimuuttoa varten. Ja Soames vähän keventeli isänsä ja Roger sedän, jossakin määrin myös Nicholas sedän kiinteimistöjä. Hänen ovela ja asiallinen kunniallisuutensa kaikissa raha-asioissa oli tehnyt hänestä eräänlaisen yksinvaltiaan näissä luottamustoimissa. Jos Soames ajatteli, että niin tai näin oli tehtävä, oli paras säästää ajattelemisen vaiva itseltään. Hän takasi eräänlaisen vastuuttomuuden lukuisille kolmannen ja neljännen polven Forsyteille. Muut omaisuuden holhoojat, niinkuin serkut Roger ja Nicholas, serkkujen miehet Tweetyman ja Spender ja hänen sisarensa Cicelyn mies, kaikki luottivat häneen, hän kirjoitti nimensä ensin, ja mihin hän oli kirjoittanut nimensä, siihen kirjoittivat muutkin eikä kukaan tullut siitä penniäkään köyhemmäksi. Nyt juuri he olivat tulleet aika monta penniä rikkaammiksi, ja Soamesille häämöitti jo eräitten holhoustoimien päättyminen, lukuunottamatta tulojen jakelua obligatsioneista, jotka olivat niin kultareunaisia kuin tähän aikaan oli mahdollista.

Kulkiessaan Cityn kuumeisemmista osista Lontoon tyvenempiin suvantopaikkoihin hän mietti. Raha oli erinomaisen lujassa ja moraali erinomaisen löyhässä! Sota oli sen tehnyt. Pankit eivät lainanneet, ihmiset rikkoivat sopimuksia kaikkialla. Ilmassa oli tunne ja kasvoilla ilme, joista hän ei pitänyt. Koko maa näytti olevan keinottelun ja vararikkojen lumoissa. Oli tyydyttävää ajatella, ettei hänellä itsellään eikä hänen holhottavillaan ollut ainoatakaan sijoitusta, jota olisi voinut horjuttaa millään vähemmän mielettömällä kuin yleisellä velkojen anteeksiannolla tai pääomain takavarikoinnilla. jos Soames johonkin uskoi, uskoi hän siihen, mitä hän sanoi »Englannin terveeksi järjeksi» tai kykyyn omistaa, jollei jollakin tavalla, niin toisella. Hän saattoi kyllä — niinkuin hänen isänsä James ennen häntä — sanoa, että hän ei tietänyt mitä kaikesta oli tuleva, mutta sydämessään hän ei uskonut, että oli tulossa mitään sen kummempaa. Ei ainakaan, jos se hänestä riippuisi — ja hän oli loppujen lopulta aivan tavallinen englantilainen, joka hiljaisen sitkeästi piti kiinni siitä, mitä hänellä oli ja tiesi, ettei koskaan todella luopuisi omastaan, jollei saisi tilalle jotakin enemmän tai vähemmän samanarvoista. Hänen sielunsa oli aineellisten asiain suhteen oleellisesti tasapainossa, ja hänen selitystään maan tilanteesta oli vaikea kumota maailmassa, jonka ihmisolennot muodostivat. Otettakoon esimerkiksi hänen oma tapauksensa! Hän oli hyvässä asemassa. Tekikö hän sillä vääryyttä kenellekään? Hän ei syönyt kymmentä ateriaa päivässä, hän ei syönyt enempää, tuskin niinkään paljon kuin köyhä mies. Hän ei tuhlannut rahaa paheisiin, ei hengittänyt enemmän ilmaa eikä kuluttanut sanottavasti enemmän vettä kuin konetyömies tai kantaja. Tosin hänellä oli kauniita tavaroita ympärillään, mutta niiden valmistus oli hankkinut ihmisille työtä, ja jonkun piti käyttää niitä. Hän osti tauluja, mutta taidetta täytyi kannattaa. Hän oli itse asiassa satunnainen kanava, jota myöten raha virtasi antaen työtä. Mitä vastustettavaa siinä oli? Hänen hallussaan raha virtasi nopeammin ja hyödyllisemmin kuin valtion ja hidasliikkeisen, rahaanielevän virkamiehistön omana. Ja mitä siihen tulee, minkä hän joka vuosi pani säästöön, oli se liikkeessä aivan yhtä paljon kuin se, mitä hän ei säästänyt, se kun meni vesijohto-osakkeisiin tai kunnallisiin obligatsioneihin tai johonkin muuhun terveeseen ja hyödylliseen. Valtio ei maksanut hänelle mitään palkkaa siitä, että hän hoiti omiaan ja toisten ihmisten varoja — hän teki tämän kaiken ilmaiseksi. Siinä piili tärkein väite sosialisointia vastaan — yksityisomaisuuden haltijoille ei maksettu, ja heillä oli kuitenkin täysi syy jouduttaa rahankiertoa. Sosialisointi kääntäisi aivan päinvastoin. Hänestä tuntui, että hänellä oli vahva asema maassa, joka kärsi virkavaltaisuudesta.

Saapuessaan tähän täydellisen rauhan suvantoon häntä erikoisesti harmitti ajatus, että joukko tunnottomia trusteja ja yhtymiä oli vallannut kaikenlaisten tavarain markkinat ja pitänyt hintoja keinotekoisen korkealla. Tuollaiset yksilöllisen systeemin väärinkäyttäjät olivat rosvoja, joista kaikki paha oli lähtöisin, ja oli jossakin määrin tyydyttävää nähdä heidän vihdoinkin joutuneen pelon valtaan, että kaikki romahtaisi alas ja he itse putoaisivat mukana.

Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimiston hallussa oli pohjakerros ja ensimmäinen kerros oikeanpuolisesta talosta, ja noustessaan huoneeseensa Soames ajatteli: »Olisi jo aika maalauttaa talo.»

Hänen vanha kirjanpitäjänsä Gradman istui tavallisella paikallaan suuren, luvuttomilla lokeroilla varustetun kirjoituspöydän ääressä. Kirjanpitäjän puolikas seisoi hänen vieressään, kädessään erään välittäjän tiedonanto, koskeva Roger Forsytelle kuuluneen Bryanston Squaren talon myyntivoiton sijoitusta. Soames otti sen ja sanoi:

»Vancouverin kaupunkiobligatsioneja. Laskussa tänään!» Vanha Gradman vastasi hänelle hieman narisevan nöyränä:

»Nii-in, mutta kaikki on laskussa, herra Soames.» Ja kirjanpitäjän puolikas poistui.

Soames kiinnitti paperin toisten samanlaisten joukkoon ja ripusti hattunsa naulaan. »Minä tahdon katsoa testamenttiani ja avioliittosopimustani, Gradman.»

Vanha Gradman kääntyi pyörivässä tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi ja veti vasemmanpuoleisesta alalaatikosta kaksi asiakirjaa. Sitten hän suoristihe ja nosti harmaatukkaista päätään, hyvin punaisena kumartumisesta.

»Jäljennökset, herra.»

Soames otti ne. Hänen mieleensä tuli äkkiä, kuinka suuresti Gradman muistutti lihavaa täplikästä pihakoiraa, jota he olivat pitäneet kahleissa hänen maatalossaan, kunnes Fleur eräänä päivänä oli välttämättä tahtonut, että se päästettäisiin vapaaksi, ja se oli heti purrut keittäjää ja tullut ammutuksi. Jos Gradman päästettäisiin kahleistaan, purisiko hänkin keittäjää?

Hilliten mielikuvituksensa sopimatonta lentoa Soames avasi avioliittosopimuksensa. Hän ei ollut katsellut sitä kahdeksaantoista vuoteen, ei sitten kun oli tehnyt testamenttinsa uudestaan isänsä kuollessa ja Fleurin syntyessä. Hän tahtoi nähdä, olivatko sanat »aviosäädyn aikana» siinä. Olivat, olivat kyllä — hullunkurinen sanantapa, kun sitä oikein ajatteli. Viidentoista tuhannen punnan korko (maksettiin ilman tuloveron lyhennystä) niin kauan kuin Annette oli hänen vaimonsa ja myöhemmin leskeyden aikana »dum casta» — vanhanaikainen ja melko kärkevä lausemuoto, joka oli pantu mukaan Fleurin äidin käyttäytymisen turvaamiseksi. Testamentti takasi Annettelle tuhannen puntaa vuodessa samoilla ehdoilla. Hyvä oli! Hän antoi jäljennökset takaisin Gradmanille, joka otti ne katsomatta, pyöräytti tuoliaan, pani paperit takaisin laatikkoon ja jatkoi laskujaan.

»Gradman! Minä en pidä maan tilasta, on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole tervettä järkeä. Minun täytyy keksiä keino, millä voin turvata Fleur neidin kaikkien mahdollisuuksien varalta.»

Gradman kirjoitti numeron »2» imupaperilleen.

»Nii-in», sanoi hän, »ajan henki on häijy.»

»Tavallinen kielto pääoman ennenaikaista käyttöä vastaan ei riitä.»

»Ei», sanoi Gradman.

»Ajatelkaa, jos nuo sosialistit pääsevät valtaan, tai pahemmat! Nuo päähänpistoihinsa juuttuneet ihmiset, ne ne ovat vaarallisia. Katsokaa Irlantia!

»Ah», sanoi Gradman.

»Jos siirtäisin omaisuuteni hänelle jo heti, pysyttäen käyttöoikeuden itselläni elinajakseni, eivät he voisi ottaa minulta muuta kuin korot, mikäli eivät muuta lakia.»

Gradman liikutti päätään ja hymyili.

»Ohoh», sanoi hän, »eivät ne toki sitä tee!»

»Minä en tiedä», mutisi Soames, »minä en luota heihin.»

»Siihen menee kaksi vuotta, herra, ennenkuin ollaan selvät pesän verotuksesta.»

Soames nirpisti nenäänsä. Kaksi vuotta! Hän oli vain kuusikymmentä viisi!

»Ei siitä ole kysymys. Laatikaa säädöskirja, jossa luovutan kaiken omaisuuteni neiti Fleurin lapsille yhtä suurina osina pidättäen käyttöoikeuden ensin itselleni ja sitten hänelle ilman ennakkolainaoikeutta, ja lisätkää sellainen kohta, että jos jotakin tapahtuu, mikä voisi horjuttaa hänen käyttöoikeuttaan, siirtyvät korot holhoojille käytettäviksi hänen hyväkseen heidän harkintansa mukaan.»

Gradman naurahti: »Aika tavatonta teidän iällänne, herra, tehän menetätte hallintaoikeuden.»

»Se on minun asiani», sanoi Soames terävästi.

Gradman kirjoitti paperipalalle: »Elinaikainen käyttöoikeus — ennakkolaina — horjuttaa käyttöoikeutta — harkinnan mukaan...» Sitten hän sanoi:

»Ketkä holhoojiksi? Onhan tässä nuori Kingson, hän on mukava ja vakiintunut nuori mies.»

»Niin, hän voi sopia yhdeksi. Minulla pitää olla kolme. Ei ole tällä hetkellä ketään Forsytea, jota voisin ajatella.»

»Eikö nuori herra Nicholas? Hän on lakimies. Olemmehan jättäneet hänelle kanteita.»

»Hän ei ole mikään ruudinkeksijä», sanoi Soames.

Hymy tihkui Gradmanin kasvoille, jotka olivat tulleet rasvaisiksi lukemattomista lampaankyljyksistä — kaiken päivää istuvan miehen hymy.

»Ettehän voi odottaa sitä hänen iällään, herra Soames.»

»Mitä? Kuinka vanha hän on? Neljäkymmentä?»

»Nii-in, vallan nuori mies.»

»No hyvä, pannaan hänet mukaan, mutta minä tarvitsen vielä jonkun, jolla on henkilökohtainen harrastus asiaan. En voi keksiä ketään.»

»Kuinka olisi herra Valerius nyt kun hän on tullut kotiin?»

»Val Dartie? Sellaisen isän poika!»

»No nii-in», mutisi Gradman, »onhan isä ollut kuolleena jo seitsemän vuotta — eihän hänen velkojaan enää tarvitse maksaa.»

»Ei», sanoi Soames, »minä en pidä siitä yhdistelmästä.» Hän nousi. Gradman sanoi äkkiä:

»Jos he panisivat toimeksi pääomain takavarikoinnin, pääsisivät he holhoojain kimppuun yhtä hyvin. Asia olisi aivan sama. Minä ajattelisin vielä asiaa, jos olisin teidän sijassanne.»

»Se on totta», sanoi Soames, »minä ajattelen. Mitä olette tehnyt Vere Streetin häätökäskylle?»

»En ole lähettänyt sitä vielä. Asianomainen on hyvin vanha. Hän ei tahtoisi muuttaa siinä iässä enää.»

»Minä en tiedä. Levottomuuden henki tarttuu jokaiseen.»

»Minä katson kuitenkin asioita laajemmin, herra. Tuo nainen on kahdeksankymmenen yhden.»

»Paras lähettää kuitenkin», sanoi Soames, »ja katsoa mitä hän tekee. Niin, ja herra Timothy? Onko kaikki valmiina siltä varalta, että —»

»Olen saanut valmiiksi luettelon hänen omaisuudestaan, taulut ja huonekalut arvioituina, niin että tiedämme mitä pidätyksiä voimme tehdä. Minun tulee kuitenkin ikävä, kun hän lähtee. Hyvänen aika! Siitä on pitkä aika, kun ensi kerran näin herra Timothyn!»

»Emme voi elää ikuisesti», sanoi Soames ottaen hattunsa.

»Ei», sanoi Gradman, »mutta ikävää se sittenkin on — viimeinen vanhasta perheestä! Rupeanko ajamaan tuota Old Crompton Streetin asiaa? Nuo posetiivit — ne ovat ilkeitä kapineita.»

»Ruvetkaa vain. Minun pitää mennä hakemaan Fleur neiti ja ehtiä neljän junaan. Hyvästi, Gradman.»

»Hyvästi, herra Soames. Toivon, että Fleur neiti —»

»Kyllä hän hyvin voi, mutta liehuu liikaa.»

»Nii-in», narisi Gradman, »hän on nuori.»

Soames lähti ulos ja mietti: »Vanha Gradman! Jos hän olisi nuorempi, panisin hänet holhoojaksi. Ei ole ketään, jonka todella voisin uskoa välittävän asiasta.»

Jättäessään taakseen tuon suvantopaikan sapekkaan ja matemaattisen täsmällisyyden, takaperoisen rauhan, hän ajatteli äkkiä: »Aviosäädyn aikana! Miksi ei voida kieltää oleskelulupaa tuollaisilta miehiltä kuin Profond sen sijaan, että se kielletään monilta työtätekeviltä saksalaisilta?» Ja hän hämmästyi sen vastenmielisyyden syvyyttä, joka voi herättää noin epäisänmaallisen ajatuksen. Mutta siinä sitä oltiin! Ihminen ei saanut hetkeäkään nauttia täydellistä rauhaa. Oli aina jotakin kaiken muun takana! Ja hän kulki kohti Green Streetiä.

Kaksi tuntia myöhemmin Thomas Gradmanin kellon mukaan kellon omistaja liikahti pyörivässä tuolissaan, sulki kirjoituspöytänsä viimeisen laatikon, pani liivintaskuun avainkimpun, joka oli niin suuri, että se aiheutti kuin kasvannaisen hänen maksansa kohdalla, harjasi vanhan silinterinsä takin hihalla, otti sateenvarjonsa ja lähti pois. Lyhyenä, paksuna, vanha lievetakki tiukkaan napitettuna hän kulki Covent Gardenin toria kohti. Hän ei koskaan laiminlyönyt tätä päivittäistä kävelyä ennenkuin lähti maanalaisella junalla Highgatea kohti, ja harvoin hän tällä matkalla jätti tekemättä jonkin harkitun vihannes- tai hedelmäostoksen. Sukupolvia saattoi syntyä, hatut vaihtuivat, sotia käytiin, Forsytet vanhentuivat, mutta Thomas Gradman suoritti jokapäiväisen kävelynsä ja osti jokapäiväiset vihanneksensa. Ajat eivät olleet niinkuin ennen, hänen poikansa oli menettänyt jalkansa, eikä hänelle enää koskaan annettu noita pieniä sieviä palmikoituja koreja, joissa sai kantaa ostoksensa, ja nuo maanalaiset olivat mukavia kylläkin — mutta hän ei saanut valittaa, hänellä oli hyvä terveys ikäänsä nähden, ja oltuaan viisikymmentäneljä vuotta lakimiehenä hän ansaitsi keskimäärin kahdeksansataa vuodessa. Viime aikoina oli ollut vähän ikävyyksiä, sillä hänen toimensa koskivat etupäässä tallettajain korkoasioita, ja kaikkien näitten forsytelaisessa omaisuudessa tehtävien siirtojen ohella alkoi näyttää siltä kuin hänelle olisi tulossa vähän tiukempaa, ja elinkustannukset olivat kuitenkin niin korkeat, mutta ei kannattanut murehtia — »hyvä Jumala loi meidät kaikki» — niin oli hänellä tapana sanoa. Mutta talo-omaisuus Lontoossa — hän ei tietänyt, mitä herra Roger ja herra James sanoisivat, jos he näkisivät, että sitä myydään tällä tavoin — se näytti osoittavan uskon puutetta. Mutta herra Soames, hän murehti. Elämä ja syntymättömien elämä ja kaksikymmentä yksi vuotta kuoleman jälkeen — senhän pitemmälle ei voinut säätää, mutta herra Soames oli kuitenkin ihmeellisen terve — ja Fleur neiti oli kaunis pieni olento — oli totisesti, tietenkin hän menisi naimisiin, mutta tähän aikaan oli niin paljon lapsettomia ihmisiä — hän itse oli saanut ensimmäisen lapsensa kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja herra Jolyon, joka Cambridge-aikanaan jo oli naimisissa, oli saanut lapsensa samana vuonna — hyvänen aika! Se oli jo vuonna 1869, kauan ennenkuin vanha Jolyon — tuo ovela rahamies — oli ottanut testamenttinsa Jamesin hallusta pois. — Hyvät ihmiset, niin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kiinteistöjä ostettiin oikealta ja vasemmalta ja jolloin ei ollut noita khakihattuja eikä hyökätty toistensa kimppuun päästäkseen eroon tavaroistaan, jolloin kurkut maksoivat kaksi penniä ja melonit — nuo vanhat hyvät melonit, joita katsellessa vesi tuli suuhun! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän tuli, herra Jamesin toimistoon, ja herra James oli sanonut hänelle: »Te olette poikanen vielä, Gradman, mutta pitäkää varanne, niin saatte viisisataa vuodessa ennenkuin lopetatte.» Ja hän oli pitänyt varansa ja palvellut Jumalaa ja palvellut Forsyteja ja ollut kasviravinnolla iltaisin. Ja ostaen John Bullin — eipä siltä, että hän olisi hyväksynyt tuota lehteä, se oli niin kummallinen — hän astui maanalaiseen hissiin ruskeapaperiin kääritty paketti kädessään ja laskeutui maan uumeniin.

6. SOAMESIN YKSITYISELÄMÄ

Matkalla Green Streetille Soamesin mieleen juolahti, että hänen pitäisi pistäytyä Dumetriuksella Suffolk Streetin varrella nähdäkseen, mitä mahdollisuuksia hänellä oli saada Bolderbyn vanha Crome itselleen. Sodastakin olisi hyötyä, jos nyt saisi ostetuksi Bolderbyn vanhan Cromen! Vanha Bolderby oli kuollut, hänen poikansa ja pojanpoikansa olivat kaatuneet — tilukset peri serkku, joka aikoi myydä tuon taulun, Englannin aseman vuoksi, sanoivat toiset, koska hänellä oli hengenahdistus, sanoivat toiset.

Jos Dumetrius kerran sai sen haltuunsa, tulisi hinnasta mahdoton. Oli siis välttämätöntä tietää, joko se oli Dumetriuksella, ennenkuin Soames yrittäisi sitä itselleen. Hän siis rajoittui pohtimaan Dumetriuksen kanssa, tulisiko Monticelli taas muotiin, nyt kun muotina oli, että taulu oli kaikkea muuta, vaan ei taulu, keskustelemaan John Bullin tulevaisuudesta ja välillä vähän Buxton Knightista. Vasta lähtiessään Soames sanoi: »Bolderbyn vanhaa Cromea ei siis myytykään?» Puhtaan rotuylemmyyden tunnossa Dumetrius huudahti, aivan kuin Soames oli laskenutkin:

»Oi, kyllä minä sen vielä saan, herra Forsyte!»

Hänen silmäluomensa värähtely vahvisti Soamesia päätöksessään kirjoittaa suoraa päätä uudelle Bolderbylle ja huomauttaa, että ainoa arvokas tapa myydä vanha Crome oli välittäjien karttaminen. Hän sanoi siis: »Hyvä on, hyvästi!» ja lähti pois jättäen Dumetriuksen viisautensa valtaan.

Green Streetillä hän kuuli, että Fleur oli poissa ja viipyisi kaiken iltaa; hän aikoi olla vielä yhden yön Lontoossa. Soames otti alakuloisena ajurin ja ehti junaansa.

Hän pääsi kotiin kuudeksi. Ilma oli raskas, sääsket purivat, oli ukkosta. Ottaen kirjeensä hän meni pukeutumishuoneeseen siistiytymään Lontoon tomusta.

Vähäpätöinen posti. Muuan kuitti, lasku Fleurin ostamista tavaroista. Kiertokirje erään syövytysnäyttelyn johdosta. Kirje, joka alkoi:

»Hyvä herra,

Tunnen velvollisuudekseni —»

Se oli kai jokin vetoomus tai muuta harmillista. Hän katsoi heti allekirjoitusta. Sellaista ei ollut! Hän käänteli epäuskoisena kirjeen sivuja ja tutki joka nurkkaa. Soames, joka ei ollut julkisuuden mies, ei ollut vielä koskaan saanut nimetöntä kirjettä, ja hänen ensimmäinen vaistonsa oli repiä se kappaleiksi, se kun oli vaarallinen, toinen vaistonsa lukea se, juuri koska se oli vaarallinen.

»Hyvä herra,

Tunnen velvollisuudekseni ilmoittaa teille, vaikka asia ei koskekaan minua, että vaimonne on suhteissa erääseen muukalaiseen —»

Tuohon sanaan päästyään Soames keskeytti lukunsa koneellisesti ja tutki postileimaa. Mikäli hän saattoi tunkeutua sen läpipääsemättömän verhon taakse, johon postitoimisto oli kätkenyt sen, oli paikka jokin »sea»-loppuinen ja »t» oli siinä myös. Chelsea? Ei! Battersea? Ehkä! Hän luki eteenpäin.

»Nuo ulkomaalaiset ovat kaikki samanlaisia. Paha heidät periköön. Tämä kohtaa vaimonne kahdesti viikossa. Minä tiedän sen omana tietonani — ja sisulleni ottaa nähdä englantilaista petettävän. Pitäkää silmällä niin näette, enkö puhu totta. Minä en sekaantuisi asiaan, jollei kyseessä olisi tuollainen likainen ulkomaalainen.

Teidän.»

Soamesin mielessä, kun hän pudotti tämän kirjeen käsistään oli melkein samanlainen tunne, kuin jos hän olisi tullut makuuhuoneeseensa ja huomannut sen olevan täynnä kovakuoriaisia. Nimettömyyden halpamaisuus teki asiasta pöyristyttävän likaisen. Ja pahinta oli, että tämä varjo oli ollut hänen mielensä syvyyksissä siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin Fleur oli osoittanut hänelle ruohokentällä maleksivaa Profondia ja sanonut: »Saalistava kissa!» Eikö hän ollut juuri tämän asian yhteydessä tänä samana päivänä tutkinut testamenttiaan ja avioliittosopimustaan? Ja nyt tuo nimetön lurjus, joka ilmeisesti ei hyötynyt asiasta muuta kuin sen, että sai purkaa kiukkuaan ulkomaalaisia kohtaan, oli vetänyt jutun esiin siitä pimeydestä, missä hän oli uskonut ja toivonut voivansa sen pysyttää. Että hänelle tähän elämän aikaan tyrkytettiin tällainen tieto Fleurin äidistä! Hän otti kirjeen matolta, repi sen kahtia, ja sitten, kun sitä kannatti enää takasivun taitekohta, lakkasi repimästä ja luki sen uudelleen. Sinä hetkenä hän teki erään elämänsä ratkaisevan päätöksen. Hän ei antaisi pakottaa itseään uuteen häväistysjuttuun. Ei! Miten ikinä hän päättikin suhtautua asiaan, — ja se vaati mitä kaukonäköisintä ja huolellisinta huomioonottamista — hän ei tekisi mitään, joka voisi vahingoittaa Fleuriä. Tämä päätös palautti hänen mielensä tasapainon, ja hän alkoi peseytyä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kuivasi ne. Skandaalia hän ei tahtonut, mutta jotakin oli tehtävä tämän asiaintilan lopettamiseksi. Hän meni vaimonsa huoneeseen ja seisoi katsellen ympärilleen. Hänen ei edes juolahtanut mieleensä etsiä jotakin, joka todistaisi Annetten syyllisyyden ja antaisi hänelle oikeuden esiintyä uhkaavasti. Todistuksia ei löytyisi — siihen oli Annette liian käytännöllinen. Hän oli hylännyt ajatuksen antaa vakoilla vaimoaan jo ennenkuin se oli syntynytkään — hän muisti liian hyvin edellisen kerran kokemukset. Ei! Hänellä ei ollut muuta kuin tämä revitty kirje, jonkun nimettömän lurjuksen lähettämä, jonka hävytön sekaantuminen hänen yksityiselämäänsä raivostutti häntä. Oli vastenmielistä käyttää sitä hyväkseen, mutta se voisi käydä välttämättömäksi. Mikä onni, ettei Fleur ollut kotona tänä iltana! Koputus ovelle keskeytti hänen tuskalliset mietteensä.

»Herra Michael Mont on salissa, herra. Tahdotteko tavata häntä?»

»En», sanoi Soames, »tai kyllä. Minä tulen.»

Oli mitä oli, kunhan se vain saattoi täyttää hänen mielensä muutamankin minuutin ajaksi!

Michael Mont flanellipuvussaan seisoi parvekkeella polttaen savukettaan. Soamesin tullessa hän viskasi sen pois ja haroi tukkaansa kädellään.

Soamesin tunteet tuota nuorta miestä kohtaan olivat omituiset. Vanhojen mittapuitten mukaan hän epäilemättä oli huikentelevainen, vastuuton nuori veitikka, ja kuitenkin hänestä jotenkin täytyi pitää, niin äärettömän pirteällä tavalla hän sanoa päräytteli mielipiteitään.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Oletteko saanut teetä?»

Mont tuli sisään.

»Minä luulin, että Fleur olisi jo palannut, mutta olen iloinen, että hän ei ole. Itse asiassa minä — minä olen kauheasti hullaantunut häneen, niin kauheasti, että mielestäni teidän on parempi tietää. On tietysti vanhanaikaista tulla ensin puhumaan isälle, mutta kyllä kai te sen annatte anteeksi. Minä puhuin omalle isälleni, ja hän lupaa auttaa minua, jos perustan kodin. Oikeastaan ajatus miellyttää häntä suurestikin. Minä kerroin hänelle Goyastanne.»

»Oh», sanoi Soames kuvaamattoman kuivasti. »Vai miellyttää se häntä?»

»Miellyttää, entä teitä?»

Soames hymyili heikosti.

»Katsokaas», jatkoi Mont hypistellen olkihattuaan, ja hänen hiuksensa, korvansa, kulmakarvansa, kaikki näytti nousevan pystyyn jännityksestä, »se, joka on läpäissyt sodan, ei voi olla pitämättä vähän kiirettä.»

»Päästäkseen naimisiin ensin ja sitten eroon», sanoi Soames hitaasti.

»Ei Fleuristä eroon. Kuvitelkaa, jos itse olisitte minun asemessani!»

Soames karisti kurkkuaan. Tuo tapa esittää asioita oli tehokas kylläkin.

»Fleur on liian nuori», sanoi hän.

»Oi, ei ole. Me olemme kauhean vanhoja tähän maailman aikaan. Isäni tuntuu minusta aivan pikkulapselta, hänen ajatuskoneistonsa ei ole koskaan ponnistanut hiuskarvan vertaa. Mutta hän onkin paroni, ja se tietysti estää hänen kehitystään.»

»Paroni», toisti Soames. »Mitä se merkitsee?»

»Niin, paroni. Minustakin tulee paroni aikoinani. Mutta minä koetan kestää sen.»

»Menkää pois ja kestäkää tämä», sanoi Soames.

Nuori Mont sanoi rukoilevasti: »Oi, ei toki. Minun yksinkertaisesti täytyy parveilla näillä mailla, muuten ei minulla olisi koirankaan mahdollisuuksia. Annattehan te sentään Fleurin tehdä mitä hän tahtoo. Madame hyväksyy minut.»

»Tosiaanko!» sanoi Soames kylmästi.

»Ettehän tosissanne hylkää minua, ettehän?» Ja nuori mies näytti niin murheelliselta, että Soames hymyili.

»Te voitte mielestänne olla kovin vanha», sanoi Soames, »mutta minun silmissäni olette äärettömän nuori. Tuollainen rynnistäminen ei ole mikään kypsyyden merkki.»

»Hyvä on, minä myönnän, että olemme nuoria. Mutta osoittaakseni teille, että tarkoitan totta — minä olen ottanut toimen.»

»Hauska kuulla.»

»Olen liittynyt erääseen kustannusliikkeeseen, isäukko maksaa takuut.»

Soames pani käden suulleen, hän oli ollut sanomaisillaan: »Herra auttakoon sitä kustannusliikettä!» Hänen harmaat silmänsä tutkivat kiihtynyttä nuorta miestä.

»Minä kyllä pidän teistä, herra Mont, mutta Fleur on minulle kaikki kaikessa. Kaikkeni — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, mutta niin hän on minullekin.»

»Olkoon vain. Olen kuitenkin iloinen, että kerroitte minulle.

Ja nyt ei mielestäni ole enää mitään sanottavaa.»

»Minä tiedän, että asia riippuu hänestä.»

»Minä toivon, että se riippuu hänestä vielä kauan.»

»Te ette juuri anna toiveita», sanoi Mont äkkiä.

»En», sanoi Soames, »minun elämänkokemukseni eivät yllytä minua liittämään ihmisiä yhteen liian äkisti. Hyvää iltaa, herra Mont. Minä en kerro Fleurille mitä olette sanonut.»

»Oi», sanoi Mont nolona, »minä voisin todella ampua kuulan otsaani hänen tähtensä. Hän tietää sen varsin hyvin.»

»Luultavasti.» Ja Soames ojensi kätensä. Hajamielinen puserrus, raskas huokaus, ja pian senjälkeen nuoren miehen moottoripyörän ääni kutsui esiin lentävän pölyn ja katkeavien luitten näkyjä.

»Nuorempi sukupolvi!» hän ajatteli raskaasti ja meni ulos ruohokentälle. Puutarhassa oli niitetty, ja ilmassa tuntui vielä tuoreen heinän tuoksua — ukkossää pysytti tuoksut lähellä maata. Taivas oli punertava — poppelit mustat. Joella oli pari kolme venettä, jotka näyttivät kiirehtivän suojaan ennen myrskyä. »Kolme päivää kaunista ilmaa», ajatteli Soames, »ja sitten myrsky!» Missä oli Annette? Tuon miehen kanssa, luultavasti — hän oli nuori nainen! Ajatuksen outo armeliaisuus ihmetytti häntä, ja hän vetäytyi huvihuoneeseen ja istahti. Totuus oli — hän myönsi sen — että Fleur merkitsi hänelle siksi paljon, että vaimo merkitsi hyvin vähän. Ranskalainen — ei koskaan paljonkaan enempää kuin rakastajatar, ja tuo puoli asioista alkoi olla hänelle yhdentekevä! Kummallista, että Soames, joka oli piintyneen varovainen ja varma sijoituksissaan, tunneasioissa aina pani yhden kortin varaan kaikki. Ensin Irene — nyt Fleur! Istuessaan siinä hän oli himmeästi tietoinen asiasta ja tietoinen tällaisen menettelyn vaarallisuudesta. Se oli kerran tuottanut hänelle onnettomuutta ja häpeää — nyt se pelastaisi hänet! Hän välitti Fleuristä siksi paljon, ettei tahtonut uutta skandaalia. Jospa hän vain saisi käsiinsä tuon nimettömän kirjeen kirjoittajan, hän opettaisi sitä miestä sekaantumaan hänen asioihinsa ja liikuttamaan pohjamutaa vedestä, jonka hän tahtoi pysyvän liikuttamattomana!... Etäinen salama, hiljainen jyräys, ja suuria sadepisaroita putosi olkikatolle hänen yläpuolellaan. Hän pysyi välinpitämättömänä piirrellen sormellaan kuvioita pienen maalaisen pöydän pölyiselle pinnalle. Fleurin tulevaisuus! »Minä tahdon hänelle hyvän purjetuulen», ajatteli hän. »Mikään muu ei merkitse mitään minun iässäni.» Yksinäinen juttu koko elämä! Et koskaan voi pitää itselläsi sitä, minkä olet saanut! Kun yhdestä selviät, tulee toinen tilalle. Mistään ei voi olla varma! Hän ojensi kätensä ja poimi punaisen köynnösruusun kimpusta, joka riippui ikkunan edessä. Kukat kasvoivat ja putosivat — luonto oli kummallinen sekin! Ukkonen jyrisi ja paukahteli siirtyen itää kohti jokea pitkin, kalpeat salamat välähtivät hänen silmissään, poppelien latvat erottuivat terävinä ja tuuheina taivaasta, raskaat sadekuurot pieksivät kohisten ja pauhaten pientä taloa, missä hän istui välinpitämättömänä, ajatellen.

Kun myrsky oli ohi, hän jätti turvapaikkansa ja lähti astelemaan märkää polkua joen rannalle.

Kaksi joutsenta oli etsinyt suojaa rantakaislikosta. Hän tunsi linnut hyvin ja jäi katselemaan noitten vaikeitten, kaartuvien kaulojen ja suurten, käärmemäisten päitten arvokkuutta. »Ei ole arvokasta se, mitä minun nyt on tehtävä!» ajatteli hän. Ja kuitenkin se oli tehtävä, jotta ei pahempaa tapahtuisi. Annetten oli nyt täytynyt palata kotiin, missä hän sitten oli ollutkin, sillä oli jo melkein päivällisaika, ja mitä lähemmäksi hänen kohtaamisensa hetki tuli, sitä vaikeampi oli tietää, mitä oli sanottava ja kuinka sanottava. Uusi, peloittava ajatus tuli hänen mieleensä. Entä jos Annette tahtoisi vapautensa mennäkseen naimisiin tuon miehen kanssa! No niin, jos hän tahtoi, ei hän sitä voinut saada. Soames ei ollut mennyt naimisiin hänen kanssaan sitä varten. Prosper Profondin kuva viipyi rauhoittavana hänen edessään. Se mies ei menisi naimisiin! Ei, ei! Suuttumus tuli tuon hetkellisen pelon tilalle. »Sen miehen ei tarvitse tulla minun tielleni», ajatteli hän. Tuo sekasikiö — edusti — niin, mitä Prosper Profond edusti? Ei varmaan mitään kovinkaan merkillistä. Ja kuitenkin jotakin kyllin todellista tässä maailmassa — kahleistaan vapautunutta moraalittomuutta, saalistamisen pettymystä! Tuo lause, jonka Annette oli oppinut häneltä: »Je m'en fiche!» Fatalisti! Mannermaalainen — kosmopoliitti — ajan tuote! Jos tuomitsevampaa lausuntoa voi antaa toisesta, tunsi Soames, että sellaista ei ollut ainakaan hänen tiedossaan.

Joutsenet olivat kääntäneet päätään ja katselivat hänen ohitseen johonkin omaan etäisyyteensä. Toinen niistä sihisi hiukan, pyristi pyrstöään, kääntyi ikäänkuin peräsimen voimasta ja ui pois. Toinen seurasi mukana. Niitten valkeat ruumiit ja uljaat kaulat katosivat näkyvistä, ja hän meni taloa kohti.

Annette oli salissa pukeutuneena päivällistä varten, ja Soames ajatteli mennessään yläkertaan: »Kaunis on se, joka käyttäytyy kauniisti.» Kaunis! Paitsi huomautuksia salin ikkunaverhoista ja myrskystä ei itse teossa puhuttu mitään koko aterian aikana, jonka erikoisuuksina olivat ruuan oikea määrä ja erinomainen laatu. Soames ei juonut mitään. Aterian jälkeen hän seurasi Annettea saliin ja tapasi hänet polttamasta savuketta kahden ranskalaisikkunan välisessä sohvassa. Hän nojautui taaksepäin melkein suorana, yllään avokaulainen musta puku, polvi polven päällä ja siniset silmät puoliummessa. Siniharmaa savu suikerteli hänen punaisilta, melko täyteläisiltä huuliltaan, verkko sitoi kastanjanruskean tukan, hänellä oli ohuimmat silkkisukat jalassaan ja kengissä hyvin korkeat korot, jotka tehostivat jalan rintavuutta. Kaunis kappale mihin huoneeseen tahansa! Soames, joka piti tuota revittyä kirjettä kädessään syvällä päivällistakin sivutaskussa, sanoi:

»Minä menen sulkemaan ikkunan, ulkona on niin kosteata.» Hän sulki ikkunan ja seisoi katselemassa David Coxia, joka koristi viereisen seinän kermanväristä laudoitusta.

Mitä Annette mahtoi ajatella? Soames ei ollut elämässään ymmärtänyt naista — lukuunottamatta Fleuriä — eikä Fleuriäkään aina! Hänen sydämensä löi nopeasti. Mutta jos hän aikoi tehdä sen, oli hetki tullut. Hän kääntyi David Coxista ja otti revityn kirjeen esiin.

»Olen saanut tämän.»

Annetten silmät avautuivat, tuijottivat häneen ja kovenivat.

Soames ojensi hänelle kirjeen.

»Se on revitty, mutta voit lukea sen.» Ja hän kääntyi takaisin David Coxiin — meritaulu, väritys hyvä — mutta liikettä liian vähän. »Tahtoisin tietää, mitä tuo mies tekee tällä hetkellä!» hän ajatteli. »Minä vielä aion hämmästyttää häntä.» Silmäinsä nurkasta hän näki Annetten istuvan jäykkänä, kirje kädessään, hänen silmänsä siirtyivät puolelta toiselle tummenneitten luomien ja rypistyväin, tummenneitten kulmain alla. Hän pudotti kirjeen käsistään, vavahti hieman, hymyili ja sanoi:

»R-rumaa!»

»Olen aivan samaa mieltä», sanoi Soames, »häpeällistä. Onko se totta?»

Hammas tarttui Annetten punaiseen alahuuleen. »Ja entä jos olisi?»

Hän oli paatunut!

»Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa?»

»Ei.»

»Puhu sitten!»

»Mitä hyödyttää puhua?»

Soames sanoi jäisesti: »Sinä siis myönnät sen?»

»Minä en myönnä mitään. Sinä olet hullu, kun kysyt. Sinunlaisesi mies ei saisi kysyä. Se on vaarallista.»

Soames teki kierroksen huoneessa hillitäkseen nousevaa kiukkuaan.

»Muistatko», sanoi hän pysähtyen Annetten eteen, »mikä olit, ennenkuin menin naimisiin kanssasi? Ravintolan kassanhoitaja.»

»Muistatko, ettei minulla ollut edes puolta sinun iästäsi?»

Soames keskeytti heidän silmiensä tuiman yhteenoton ja palasi David Coxin luo.

»Minä en aio ryhtyä sanasotaan. Minä vaadin sinua luopumaan tästä — ystävyydestä. Ajattelen asiaa yksinomaan Fleurin kannalta.»

»Ah, Fleur!»

»Niin», sanoi Soames itsepintaisesti, »Fleur. Hän on sinun lapsesi yhtä paljon kuin minun.»

»On ystävällistä myöntää se.»

»Aiotko tehdä mitä minä käsken?»

»Minäpä en sano.»

»Sitten minun täytyy pakottaa sinut.»

Annette hymyili.

»Ei, Soames», sanoi hän. »Sinä olet avuton. Älä sano mitään sellaista, mitä tulet katumaan.»

Viha paisutti hänen otsansa suonia. Hän avasi suunsa purkaakseen mielenliikutustaan — mutta ei voinut. Annette jatkoi:

»Minä lupaan, että tällaisia kirjeitä ei enää tule. Se riittää.» Soames väänteli itseään. Hänellä oli se tunne, että tuo nainen, joka olisi ansainnut hän ei tietänyt mitä, kohteli häntä kuin lasta.

»Kun kaksi ihmistä on naimisissa ja he elävät niinkuin me, Soames, on parempi, että he ovat aivan rauhallisia toistensa suhteen. On asioita, joita ei vedetä päivänvaloon ihmisten naurettaviksi. Ole sinä siis rauhallinen, ei minun tähteni, vaan itsesi tähden. Sinä olet tulossa vanhaksi — minä en vielä. Sinä olet opettanut minut hyvin käytännölliseksi.»

Soames, joka oli kokenut kaikki tukehtumisen tunteet, toisti jurosti:

»Minä vaadin sinua luopumaan tuosta ystävyydestä.»

»Entä jos en luovu?»

»Silloin — silloin jätän sinut pois testamentistani.»

Jostakin syystä tämä ei näyttänyt tehoavan. Annette nauroi.

»Sinä elät kauan, Soames.»

»Sinä — sinä olet huono nainen», sanoi Soames äkkiä.

Annette kohautti olkapäitään.

»Sitä en luule. Elämä sinun kanssasi on tosin tappanut minussa jotakin, mutta minä en ole huono nainen. Minä olen järkevä — siinä kaikki. Ja niin sinäkin olet, kun olet ajatellut asiaa.»

»Minä menen tapaamaan tuota miestä», sanoi Soames nyreästi, »ja karkoitan hänet tiehensä.»

»Mon cher, sinä olet hupsu. Sinä et välitä minusta, sinä saat minusta juuri sen mitä tahdotkin ja soisit, että kaikki muu minussa olisi kuollutta. Minä en myönnä mitään, mutta minä en aio kuolla tässä iässä, Soames, ja minä sanon, että sinun on paras olla rauhassa vain. Minä itse en pane toimeen mitään skandaalia, en mitään. Nyt en sano enää mitään, teetpä sitten mitä tahansa.»

Hän ojensi kätensä, otti ranskalaisen romaanin pieneltä pöydältä ja avasi sen. Soames katseli häntä tunteittensa kuohun vaientamana. Tuon miehen ajatteleminen sai hänet melkein tahtomaan Annettea itselleen, ja tämä oli jotakin uutta heidän suhteessaan, yllättävää ihmiselle, joka oli niin vähän taipuvainen filosofiseen erittelyyn. Sanaakaan sanomatta hän meni ulos ja tauluhuoneeseen. Tämä oli seuraus ranskattaren naimisesta! Ja kuitenkin, ilman Annettea ei olisi ollut Fleuriä! Hän oli täyttänyt tarkoituksensa.

»Hän on oikeassa», ajatteli Soames, »minä en voi tehdä mitään. Minä en edes tiedä, onko siinä ollut mitään.» Itsesäilytysvaisto kehoitti häntä sulkemaan luukut, sammuttamaan tulen ilman puutteella. Jollei hän uskonut, että jossakin asiassa oli jotakin, ei siinä ollutkaan mitään.

Sinä iltana hän meni vaimonsa huoneeseen. Annette otti hänet vastaan ikäänkuin asia olisi ollut täysin selvä eikä mitään kohtausta olisi ollut heidän välillään. Ja Soames palasi omaan huoneeseensa omituinen rauha mielessään. Jos ei tahtonut nähdä, ei tarvinnut. Ja hän ei tahtonut — tästälähin hän ei tahtoisi nähdä. Sillä ei voittanut mitään — ei mitään! Hän avasi lipastonlaatikon ja otti rasiasta nenäliinan ja Fleurin kehystetyn valokuvan. Katseltuaan sitä hetkisen hän työnsi sen syrjään, ja alla oli tuo toinen — tuo vanha kuva Irenestä. Pöllö huusi, kun hän seisoi ikkunan ääressä katsomassa kuvaa. Pöllö huusi, punaisten köynnösruusujen väri syveni, lehmuksen tuoksu tuli sisään. Hyvä Jumala! Se oli ollut toista! Intohimo — muisto! Tomua ja tuhkaa!

7. JUNE PUUTTUU ASIAAN

Muuan slaavilainen kuvanveistäjä, joka aikaisemmin oli asunut New Yorkissa, itsekäs ja rahaton mies, istui eräänä iltana June Forsyten atelierissa Chiswickissä Thamesin rannalla. Heinäkuun kuudennen päivän iltana Boris Strumolowski — jonka töistä usea oli näytteillä täällä, koska ne toistaiseksi olivat liiaksi aikaansa edellä voidakseen päästä näytteille minnekään muualle — oli alussa menestynyt hyvin, harrastaen tuota erillistä, melkein kristusmaista hiljaisuutta, joka niin ihastuttavan hyvin sopi hänen nuorekkaille, pyöreille leveäposkisille kasvoilleen, joita kehysti loistava, tyttömäisesti »bobbattu» tukka. June oli tuntenut hänet neljä viikkoa, ja mies oli hänen silmissään vielä neron tärkein ruumistuma tulevaisuuden toivo, jonkinlainen idän tähti, joka oli eksynyt epäkiitolliseen länteen. Tähän iltaan saakka mies oli keskustelussa rajoittunut muistelemaan vaikutelmiaan Yhdysvalloista, joitten tomun hän juuri oli ravistanut jaloistaan. Se maa oli hänen mielestään niin kaikin tavoin barbaarinen, että hän ei ollut myynyt siellä suorastaan mitään, vieläpä oli joutunut poliisin epäluulon alaiseksi— maa, jossa hänen sanojensa mukaan ei ollut omaa rotua, ei vapautta, tasa-arvoa eikä veljeyttä, ei periaatteita, perimätapoja, makua, sanalla sanoen ei sielua. Hän oli jättänyt tuon maan itsensä vuoksi ja tullut siihen ainoaan muuhun maahan, jossa hän saattoi elää hyvin June oli onnettomana ajatellut häntä yksinäisinä hetkinä seisoessaan hänen luomuksiensa edessä — ne olivat peloittavia mutta väkeviä ja vertauskuvallisia, kun vain oli kuullut selitettävän niitä. Että tuo mies, jolla oli loistavan tukan sädekehä niinkuin jollakin varhaisitalialaisella maalauksella ja joka oli vaipunut neroonsa unohtaen kaiken muun — mikä muuten oli todellisen neron ainoa tunnusmerkki — että hän oli yhä vielä siipirikko, kiihdytti Junen lämmintä sydäntä melkein Paul Postin kustannuksella. Ja hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin tyhjentääkseen taidesalonkinsa ja täyttääkseen sen Strumolowskin mestariteoksilla. Hän oli heti kohdannut vaikeuksia. Paul Post oli noussut takajaloilleen, Vospovitch esiintynyt loukkaavasti. Kaikella neron paatoksella — ja heidän nerokkuuttaan ei June vielä kieltänyt — he olivat pyytäneet näyttelylleen pitennystä ainakin toiset kuusi viikkoa. Amerikkalainen virta, jota vielä tulvi maahan, vetäytyisi pian takaisin. Amerikkalainen virta oli heidän oikeutensa, heidän pelastuksensa — koska kukaan tässä typerässä maassa ei välittänyt taiteesta. June oli mukautunut heidän todisteluunsa. Eihän Boris toki voinut pahastua siitä, että he tahtoivat saada täyden hyödyn amerikkalaisesta virrasta, jota hän itse niin kiihkeästi halveksi.

Sinä iltana hän oli selittänyt tämän Borikselle, ilman että kukaan muu oli läsnä, paitsi Hannah Hobdey, keskiaikaisaiheinen syövyttäjä ja Jimmy Portugal, Neo-Artistin toimittaja. June oli esittänyt asian hänelle sillä äkillisellä tuttavallisuudellaan, mitä alituinen kosketus uustaiteellisen maailman kanssa ei ollut koskaan kyennyt kuivettamaan hänen lämpimästä ja jalomielisestä luonteestaan. Mutta jo kaksi minuuttia senjälkeen, kun Boris oli katkaissut kristusmaisen hiljaisuutensa, alkoi June liikutella sinisiä silmiään puolelta toiselle niinkuin kissa heiluttaa häntäänsä. Tämä — niin sanoi Strumolowski — oli tyypillistä Englannille, maailman itsekkäimmälle maalle, valtakunnalle, joka imee toisten maitten verta, tuhoaa aivot ja sydämet irlantilaisilta, hinduilta, egyptiläisiltä, buureilta, burmalaisilta, maailman hienoimmilta roduilta — kerskaileva, tekopyhä Englanti! Tätä hän oli odottanutkin tullessaan maahan, missä ilma on pelkkää sumua ja kaikki ihmiset taiteelle umpisokeita kauppiaita, keinotteluun ja karkeimpaan materialismiin vajonneita! Tietoisena siitä, että Hannah Hobdey mumisi: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja että Jimmy Portugal virnaili, June sävähti purppuranpunaiseksi ja tiuskasi:

»Miksi sitten tulitte? Emme me pyytäneet teitä tulemaan.» Tämä huomautus poikkesi niin omituisesti kaikesta, mitä hänellä tähän saakka oli ollut aihetta odottaa Junen taholta, että Strumolowski ojensi kätensä ja otti savukkeen.

»Englanti ei koskaan kaipaa idealistia», sanoi hän.

Mutta Junessa oli jokin alkuperäisen englantilainen joutunut kuohuksiin, vanhan Jolyonin oikeudentunto oli ikäänkuin noussut vuoteestaan. »Tänne te tulette elämään meidän loisenamme», sanoi hän, »ja sitten solvaatte meitä. Jos se teidän mielestänne on selvää peliä, niin minun mielestäni ei.»

June huomasi nyt seikan, minkä muut olivat huomanneet ennen häntä — sen paksunahkaisuuden, joka väliin verhoaa neron herkkyyttä. Strumolowskin nuoret ja avoimet kasvot muuttuivat ylenkatseen tyyssijaksi.

»Loisena, eihän tässä eletä loisena, otetaan vain minkä muut ovat velkaa — kymmenesosa velasta. Te kadutte vielä noita sanojanne, neiti Forsyte.»

»Enkä kadu», sanoi June.

»Ah! Kyllä me tiedämme, me taiteilijat — te suositte meitä saadaksenne meistä irti minkä vain voitte. Minä en tarvitse teiltä mitään» — ja hän tuprutti savuja Junen savukkeesta.

Päätös nousi jäätävänä henkäyksenä Junen herjatun ja häpeävän sielun pyörteistä. »Hyvä on, voitte viedä tavaranne pois.»

Ja melkein samana hetkenä hän ajatteli: »Poika parka! Hänellä on vain ullakkokamari eikä luultavasti edes autorahaa. Näitten ihmisten aikana vielä — hyvin vastenmielistä!»

Nuori Strumolowski ravisti kiihkeästi päätään. Hänen tukkansa, joka oli paksu, sileä ja tiukka kuin kultakypäri, ei joutunut epäkuntoon.

»Minä voin elää tyhjästä», sanoi hän kimeästi, »olen sen usein tehnyt taiteeni vuoksi. Te porvarit vain pakotatte meitä kuluttamaan rahaa.»

Sanat sattuivat Juneen kuin piikivi kylkiluitten väliin. Niin paljon kuin hän oli tehnyt taiteen hyväksi, niin yhtä kuin hän oli ollut sen vaivojen ja siipirikkojen kanssa! Hän hapuili sopivia sanoja, kun ovi aukeni, ja hänen itävaltalaisensa tuli kuiskaamaan:

»Nuori neiti, gnädiges Fräulein.»

»Missä?»

»Pienessä ruokasalissa.»

Luoden silmäyksen Boris Strumolowskiin, Hannah Hobdeyhin ja Jimmy Portugaliin June sanaakaan sanomatta lähti ulos tasapainoa vailla. Tullessaan »pieneen ruokasaliin» hän totesi, että nuori neiti oli Fleur — hyvin kauniina, mutta kalpeana. Tänä pettymyksen hetkenä oli omaan heimoon kuuluva pieni siipirikko tervetullut Junelle, joka vaistoiltaan oli niin homeopaattinen.

Tyttö oli tietenkin tullut Jonin vuoksi tai ainakin saadakseen Junelta joitakin tietoja. Ja Junesta tuntui juuri silloin, että ainoa, mitä hän voisi sietää, olisi jonkun auttaminen.

»Muistitte siis tulla», sanoi hän.

»Muistin. Mikä hauska pieni talo! Mutta älkää antako minun häiritä, jos teillä on vieraita.»

»Siitä ei pelkoa», sanoi June. »Hautukoot nyt omassa liemessään hetkisen. Oletteko tullut Jonin vuoksi?»

»Te sanoitte, että teidän mielestänne meille pitäisi kertoa. No niin, minä olen saanut kaiken selville.»

»Oh», sanoi June hämillään. »Ei kaunista, vai kuinka?»

He seisoivat molemmin puolin pientä liinatonta pöytää, jonka ääressä June nautti ateriansa. Pöydällä oli maljakko täynnä Islannin unikoita, tyttö ojensi kätensä ja kosketti niitä hansikoiduilla sormillaan. June mieltyi nopeasti hänen uusmuotiseen pukuunsa, joka oli leveä lantiosta ja tiukka alapuolelta — viehättävä väri, pellavan sininen.

»Hän on kuin kuva», ajatteli June. Hänen pieni huoneensa, sen valkeaksi sivellyt seinät, lattia ja liesi, jotka olivat vanhoista punaisista tiilistä, sen musta maali- ja ristikkoikkunat, joitten läpi viimeinen auringonvalo loisti, eivät koskaan olleet näyttäneet niin viehättäviltä kuin taustana tuolle nuorelle olennolle, hänen kermanvalkeille, hieman huolestuneille kasvoilleen. June muisti äkillisen elävästi, kuinka sievä hän itse oli ollut noina vanhoina aikoina, jolloin hänen sydämensä oli kiinni Philip Bosinneyssa, sulhasvainajassa, joka oli jättänyt hänet tuhotakseen ikipäiviksi Irenen liiton tämän tytön isän kanssa. Tiesiköhän Fleur siitäkin?

»No niin», sanoi hän, »mitä aiotte tehdä?»

Kesti muutamia sekunteja ennenkuin Fleur vastasi.

»Minä en tahdo Jonin kärsivän. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran ja tehdä loppu tästä kaikesta.»

»Te aiotte tehdä lopun?»

»Mitä muuta voi?»

Tyttö näytti Junen silmissä äkkiä sietämättömän hengettömältä.

»Otaksun, että olette oikeassa», mutisi hän. »Tiedän, että isäni ajattelee samoin, mutta — minä en itse olisi koskaan tehnyt niin. Minä en voi suostua asioihin ilman taistelua.»

Kuinka harkitsevalta ja valppaalta tuo tyttö näyttikään, kuinka hänen äänensä kuului kylmältä!

»Ihmiset tulevat luulemaan, että olen rakastunut.»

»Ettekö sitten ole?»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minun olisi pitänyt tietää se», ajatteli June. »Hän on Soamesin tytär — senkin kala! Ja kuitenkin — Jon!»

»Mitä tahdotte minun sitten tekevän?» kysyi hän vähän vastahakoisesti.

»Voisinko tavata Jonin täällä huomenna, kun hän on matkalla Hollyn luo? Hän tulee, jos kirjoitatte hänelle rivin tänään. Ja ehkä myöhemmin tahtoisitte kaikessa hiljaisuudessa antaa heidän Robin Hillissä tietää, että kaikki on lopussa ja että heidän ei tarvitse kertoa Jonille hänen äidistään.»

»Hyvä!» sanoi June töykeästi. »Minä kirjoitan nyt, ja voitte itse panna postiin. Puoli kolme huomenna. Minä en itse ole kotona.»

Hän istahti pienen kirjoituspöydän ääreen, joka täytti erään nurkan. Kun hän lopetettuaan katsoi ympärilleen, kosketteli Fleur vielä unikkoja hansikoidulla sormellaan.

June kostutti postimerkkiä. »No niin, tässä se on. Jos ette ole rakastunut, ei asiasta tietysti ole enempää sanottavaa. Jon on onnellinen.»

Fleur otti kirjeen. »Suuret kiitokset.»

»Kylmäverinen pieni otus!» ajatteli June. Jon, hänen isänsä poika, rakastuneena eikä saanut vastarakkautta tuolta — Soamesin tyttäreltä! Se oli nöyryyttävää!

»Siinäkö kaikki?»

Fleur nyökäytti päätään, hänen hameensa liehureunukset hulmusivat ja värähtelivät, kun hän liukui ovea kohti.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!... Senkin pieni muotinukke», mutisi June sulkiessaan oven. »Se perhe!» Ja hän marssi takaisin atelieriinsa. Boris Strumolowski oli palannut kristusmaiseen hiljaisuuteensa, ja Jimmy Portugal sadatteli jokaista, lukuunottamatta sitä ryhmää, jonka puolesta hän toimitti Neo-Artistia. Tuomittujen joukossa oli Eric Cobbley ja monta muuta »siipirikko»- neroa, jotka kukin aikanaan olivat olleet ensi sijalla Junen holhokkien ja ihailun esineitten valikoimassa. Junea heikotti ja tympäisi, ja hän meni ikkunaan antaakseen jokituulen puhaltaa nuo räikeät sanat pois.

Mutta kun Jimmy Portugal vihdoin oli lopettanut ja lähtenyt Hannah Hobdeyn seurassa pois, istui June hoivaamassa nuorta Strumolowskia puolen tunnin ajan luvaten hänelle ainakin kuukauden amerikkalaista virtaa, niin että nuori nero poistui sädekehä täysin hyvässä kunnossa. »Kaikesta huolimatta», ajatteli June, »Boris on ihmeellinen.»

8. KUOLAIMET SUUSSA

Eräille luonteille tuottaa moraalista huojennusta tieto, että heidän kätensä on kaikkia muita vastassa. Fleur lähti Junen talosta ilman omantunnon vaivoja. Lukiessaan vihastusta ja tuomiota pienen sukulaisensa sinisistä silmistä Fleur oli vain iloinen, kun oli osannut puijata häntä ja halveksi Junea, koska tuo vanhempi idealisti ei ollut nähnyt, mitä hänellä oli mielessä.

Lopettaa, kyllä kai! Hän näyttäisi heille kohta, että hän oli juuri vasta alussa. Ja hän hymyili itsekseen istuessaan raitiovaunun katolla, joka vei hänet takaisin Mayfairiin. Mutta hymy kuoli, häipyi odotuksen ja tuskan värähtelyihin. Kykenisikö hän voittamaan Jonin puolelleen? Hän oli ottanut kuolaimet suuhun, saisiko hän Jonin tekemään samoin? Hän, Fleur, tiesi totuuden ja ymmärsi viivyttelyn todellisen vaaran, Jon ei tuntenut kumpaakaan, siinä ääretön ero.

»Entä jos kertoisin hänelle», ajatteli Fleur, »eikö se tosiaankin olisi turvallisempaa?» Tuolla kaamealla sattumalla ei ollut oikeutta tärvellä heidän rakkauttaan, pitihän Jonin se ymmärtää! He eivät voineet alistua siihen! Ihmiset aina suostuvat peruuttamattomaan tosiasiaan aikanaan! Tuosta filosofisesta päätelmästä, joka oli kylläkin syvällinen hänen iällään, hän siirtyi toiseen, vähemmän filosofiseen mietiskelyyn. Jos hän suostuttaisi Jonin äkilliseen ja salaiseen avioliittoon ja tämä perästäpäin saisi selville, että Fleur onkin tietänyt totuuden? Mitä siitä tulisi? Jon vihasi verukkeita. Eikö tosiaankin hänen ollut parempi kertoa Jonille? Mutta Jonin äidin muisto tuli häiritsemään tätä aietta. Fleur pelkäsi. Äidillä oli valtaa Joniin ehkä enemmän kuin hänellä itsellään. Kuka osasi sanoa? Vaara oli liian suuri. Ollen syvään vaipuneena näihin vaistomaisiin laskelmiin hän ajautui ohi Green Streetin aina Ritz hotelliin asti. Siinä hän astui pois ja käveli takaisin Green Parkin puolta. Myrsky oli pessyt joka puun, niistä tihkui vettä vielä. Raskaita pisaroita putosi hänen liehureunuksilleen, ja niitä välttääkseen hän kulki kadun poikki Iseeum-klubin katseen alla. Katsahtaessaan sattumalta ylös hän näki Prosper Profondin erään suuren, lihavan miehen kanssa kaari-ikkunassa. Green Streetille kääntyessään hän kuuli nimeään mainittavan ja näki »tuon saalistajan» tulevan perässään. Profond otti hatun päästään — se oli kiiltävä »knalli», jollaisia Fleur erikoisesti vihasi.

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Onko jokin pikku asia, jonka voisin tehdä hyväksenne?»

»On kyllä, että menette kadun toiselle puolelle.»

»Kuulkaahan! Miksi ette pidä minusta?»

»Enkö pidä?»

»Siltä näyttää.»

»No niin, siksi, että saatte minut uskomaan, että elämä ei ole elämisen arvoinen.»

Monsieur Profond hymyili.

»Kuulkaahan nyt, neiti Forsyde, älkää murehtiko. Kaikki muuttuu hyväksi. Mikään ei kestä.»

»Kestääpä», huusi Fleur, »ainakin minulla — varsinkin mieltymykset ja vastenmielisyydet.»

»No niin, se tekee minut pikku hiukkasen onnettomaksi.» »Minä olisin luullut, ettei mikään maailmassa voisi tehdä teitä onnelliseksi eikä onnettomaksi.»

»Minä en halua tuottaa ikävyyksiä toisille ihmisille. Minä lähden purjehtimaan.»

Fleur katseli häneen yllättyneenä.

»Minne?»

»Pikku matka vain Etelämerelle tai jonnekin», sanoi Monsieur Profond.

Fleur sekä huojentui että tunsi olevansa loukkaantunut. Selvästi tuo mies tahtoi saattaa tietoon, että hän aikoi rikkoa välinsä Fleurin äidin kanssa. Kuinka hän uskalsi olla väleissä ja kuinka hän uskalsi rikkoa välinsä?

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Sanokaa terveisiä rouva Dartielle. Minä en todellakaan ole niin huono. Hyvää iltaa!» Fleur jätti hänet seisomaan siinä hattu kädessä. Vilkaistessaan taakseen hän näki miehen vaeltavan takaisin klubiinsa — virheettömänä ja raskain askelin.

»Hän ei voi edes rakastaa vakaumuksella», ajatteli Fleur. »Mitähän äiti tekee?»

Hänen unensa sinä yönä olivat loppumattomat ja epämukavat, hän nousi untelona ja levähtämättömänä ja rupesi heti tutkimaan Whitakerin tietokalenteria. Forsyte huomaa vaistollaan, että tosiasioissa piilee jokaisen tilanteen pahin vaikeus. Hän saattoi voittaa Jonin ennakkoluulot, mutta ilman täsmällistä koneistoa heidän epätoivoisen päätöksensä toteuttamiseksi ei mitään tapahtuisi. Tästä korvaamattomasta niteestä hän sai selville, että heidän piti kumpaisenkin olla kaksikymmentä yksi, muuten olisi jonkun toisen suostumus välttämätön, ja sellaista ei tietenkään saataisi. Sitten hän eksyi lukemaan erivapauksista, todistuksista, tiedonannoista, alueista ja tuli viimein sanaan »väärä vala». Mutta se oli hölynpölyä! Kuka siitä itse asiassa välittäisi, vaikka he ilmoittasivatkin väärän iän mennäkseen rakkaudesta naimisiin! Hän tuskin söi aamiaista ja palasi tutkimaan Whitakeria. Mitä enemmän hän tutki, sitä epävarmemmaksi hän tuli, kunnes vihdoin, käännellen sivuja välinpitämättömänä, tuli Skotlantiin. Siellä ihmiset voivat mennä naimisiin ilman kaikkea tuota jonnin joutavaa. Hänen piti vain mennä Skotlantiin ja viipyä siellä kaksikymmentä yksi päivää, sitten Jon saisi tulla, ja kahden henkilön läsnäollessa he voisivat julistaa olevansa naimisissa. Ja mikä merkitsee enemmän — he olisivat naimisissa! Edinburghissa asui Mary Lambe, »reilu tyttö». Hänellä oli velikin. Fleur voisi asua Mary Lamben luona, joka veljensä kanssa sopisi todistajaksi. Fleur tiesi hyvin, että muutamien tyttöjen mielestä tämä kaikki oli tarpeetonta, ja että hänen ja Jonin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä yhdessä pienelle viikonlopun matkalle ja sitten sanoa omaisilleen: »Me olemme naimisissa Luonnon edessä, nyt meidän pitää mennä naimisiin myös Lain edessä.» Mutta Fleur oli kylliksi Forsyte pitääkseen tuollaista menettelyä epäilyttävänä ja pelätäkseen isänsä kasvoja, kun tämä saisi sen tietää. Sitäpaitsi hän ei uskonut, että Jon suostuisi siihen, hänellä oli Fleuristä käsitys, jonka tämä ei voinut sietää huonontuvan. Ei! Mary Lambe oli parempi, ja nyt oli juuri se vuodenaika, jolloin oli tapana lähteä Skotlantiin. Vähän rauhoittuneena Fleur kokosi tavaransa, karttoi tätiään ja lähti autobussilla Chiswickiin. Hän tuli liian aikaisin ja pistäytyi Kew Gardensiin. Hänellä ei ollut mitään rauhaa puiston kukkapenkkien, nimilipuilla varustettujen puitten ja leveitten ruohokenttien keskellä, ja syötyään lounaakseen anjovisvoileipiä ja juotuaan kahvia hän palasi Chiswickiin ja soitti Junen kelloa. Itävaltalainen päästi hänet »pieneen ruokasaliin». Nyt kun hän tiesi, mitä vastaan Jonin ja hänen oli taisteltava, hänen kaipuunsa oli yltynyt kymmenkertaiseksi, ikäänkuin Jon olisi tuollainen teräväreunainen, vaarallisen värinen leikkikalu, joka häneltä oli yritetty ottaa pois, kun hän oli lapsi. Jos hän ei pääsisi tahtonsa perille ja saisi Jonia ikiomakseen, olisi se kuolettava pettymys. Keinoilla millä tahansa hänen täytyi saada ja hän saisi hänet! Himmeä, pyöreä peili, joka oli hyvin vanhaa lasia, riippui punaisen tiilitakan yläpuolella. Fleur katseli kuvaansa siinä, hän oli kalpea, vähän tumma silmäin alta, hänen hermoissaan tuntui alituiseen pieniä väristyksiä. Sitten hän kuuli kellon soivan, hiipi ikkunaan ja näki Jonin seisovan portailla silitellen tukkaansa ja huuliaan ikäänkuin hänkin koettaisi taltuttaa hermojensa kiihtymystä.

Fleur istui toisella kaislapunostuolilla selkä päin ovea, kun Jon tuli sisään, ja hän sanoi heti:

»Istu, Jon, minun pitää puhua vakavasti.»

Jon istahti pöydälle hänen viereensä, ja katsomatta häneen Fleur jatkoi:

»Jollet tahdo menettää minua, meidän pitää mennä naimisiin.» Jon huohotti.

»Minkätähden? Onko jotakin uutta?»

»Ei, mutta minä tunsin sen Robin Hillissä ja omaisteni joukossa myös.»

»Mutta —» änkytti Jon, »Robin Hillissä — kaikkihan kävi rauhallisesti — eikä minulle ole sanottu mitään.»

»Mutta he aikovat estää meitä. Äitisi kasvot olivat kylliksi.

Ja minun isäni.»

»Oletko nähnyt hänet senjälkeen?»

Fleur nyökäytti päätään. Mitä merkitsi pari valhetta lisää?

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Jon innokkaasti, »kuinka heistä voi tuntua sellaiselta kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

Fleur katsoi häneen.

»Ehkä et rakasta minua tarpeeksi.»

»En rakasta sinua tarpeeksi! Mitä — minähän — — —»

»Hanki sitten varmuus minusta.»

»Kertomattako heille?»

»Vasta perästäpäin.»

Jon oli vaiti. Kuinka paljon vanhemmalta hän jo näyttikään kuin tuona päivänä vain kaksi kuukautta sitten, jolloin Fleur oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran — ihan kaksi vuotta vanhemmalta!

»Se loukkaisi äitiä kauheasti», sanoi hän.

Fleur veti kätensä pois.

»Sinä saat valita.»

Jon liukui pöydältä alas ja vaipui polvilleen.

»Mutta miksi ei saisi kertoa heille? He eivät todella voi pidättää meitä, Fleur!»

»He voivat. Minä sanon sinulle että he voivat.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme äärimmäisen riippuvaisia — he voivat painostaa meitä rahallisesti ja kaikella muulla tavoin. Minä en ole kärsivällinen, Jon.»

»Mutta se olisi heidän pettämistään.»

Fleur nousi.

»Sinä et voi todella rakastaa minua, muuten sinä et epäröisi. »'Hän liiaks' kohtaloaan pelkää — —!'»

Jon nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja pakotti hänet istumaan. Fleur kiirehti jatkamaan:

»Minä olen suunnitellut kaiken. Me lähdemme vain Skotlantiin. Kun olemme naimisissa, he pian suostuvat. Ihmiset aina suostuvat tosiseikkoihin. Etkö ymmärrä, Jon?»

»Mutta kuinka voisi loukata heitä niin kauheasti?»

Hän siis loukkasi Fleuriä mieluummin kuin noita omaisiaan! »Hyvä on, anna minun mennä sitten!»

Jon nousi ja pani selkänsä ovea vastaan.

»Minä otaksun, että olet oikeassa», sanoi hän hitaasti, »mutta minä tahdon miettiä asiaa.»

Fleur saattoi nähdä, että Jonia kuohuttivat tunteet, jotka hän tahtoi ilmaista, mutta Fleur ei aikonut auttaa häntä. Hän vihasi itseään tänä hetkenä ja melkein vihasi Jonia. Minkä tähden hänen, Fleurin, piti tehdä kaikki työ heidän rakkautensa turvaamiseksi? Se ei ollut oikeus ja kohtuus. Ja sitten hän näki Jonin silmät, niin rakastuneet ja niin murheelliset.

»Älä ole tuon näköinen! Minä vain en tahdo menettää sinua, Jon!»

»Sinä et voi menettää minua niin kauan kun välität minusta.»

»Oi, kyllä vain!»

Jon pani kätensä hänen harteilleen.

»Fleur, tiedätkö sinä jotakin, jota et ole kertonut minulle?»

Siinä oli se suora kysymys, jota Fleur oli pelännyt. Hän katsoi Joniin häikäilemättä ja vastasi: »En.» Hän oli polttanut laivansa, mutta mitä se merkitsi, kunhan hän vain saisi Jonin? Jon antaisi anteeksi. Ja hän kiersi käsivartensa Jonin kaulaan ja suuteli häntä huulille. Hän oli voittamaisillaan! Hän tunsi sen Jonin sydämen sykkeestä hänen rintaansa vastaan, hänen silmäinsä ummistumisesta. »Minun täytyy saada varmuus! Minun täytyy saada varmuus!» kuiskasi Fleur. »Lupaa!»

Jon ei vastannut. Hänen kasvoillaan oli hiljaisuus, joka tietää äärimmäistä huolestumista. Vihdoin hän sanoi:

»Se on kuin isku vasten heidän kasvojaan. Minun täytyy ajatella vähän, Fleur. Minun todella täytyy.»

Fleur pujahti pois hänen syleilystään.

»Oh! Hyvä on!» Ja äkkiä Fleur puhkesi kyyneliin, pettymyksen, häpeän ja ylenmääräisen jännityksen kyyneliin. Seurasi viisi minuuttia kiihkeätä tuskaa. Jonin itsesyytöksillä ja hellyydellä ei ollut rajoja, mutta hän ei antanut lupausta. Ja vaikka Fleur olisi tahtonut huutaa: »Hyvä on sitten, jollet rakasta minua tarpeeksi — hyvästi vain!» — hän ei uskaltanut. Syntymästään saakka tottuneena saamaan tahtonsa perille Fleur nolostui ja hämmästyi tätä vastarintaa niin nuoren, niin herkän ja niin rakastuneen taholta. Hän olisi tahtonut työntää Jonin luotaan, koettaa, mitä kylmyys ja viha vaikuttaisivat, ja taaskaan hän ei uskaltanut. Tietoisuus siitä, että hän yritti houkutella Jonin sokeasti syöksymään peruuttamattomaan, heikensi kaikkea — heikensi loukkautumisen vilpittömyyttä, ja intohimon vilpittömyyttä. Suudelmissakaan ei ollut sitä houkutusta, minkä Fleur olisi toivonut niihin. Myrskyinen pieni kohtaus päättyi ilman ratkaisua.

»Tahdotteko teetä, gnädiges Fräulein?»

Hän työnsi Jonin luotaan ja vastasi:

»En, ei kiitos! Olen juuri lähdössä.»

Ja ennenkuin Jon osasi estää, hän oli poissa.

Fleur pujahti salaa ulos kuivaten hehkuvia, kyynelten tahrimia poskiaan peloissaan, suuttuneena, hyvin onnettomana. Hän oli järkyttänyt Jonia niin peloittavasti, eikä kuitenkaan mitään lopullista ollut päätetty eikä sovittu. Mutta mitä epävarmempi ja sattumanvaraisempi oli tulevaisuus, sitä syvemmälle painoi »omistamisen tahto» tuntosarvensa hänen sydämeensä — kuin jokin jäytävä hyönteinen!

Green Streetillä ei ollut ketään. Winifred oli mennyt Imogenin kanssa katsomaan näytelmää, jota muutamat sanoivat allegoriseksi ja toiset »hyvin jännittäväksi, ettekö ymmärrä?» Jälkimmäisten sana oli pannut Winifredin ja Imogenin liikkeelle. Fleur lähti Paddingtoniin. West Draytonin tiilitehtaitten ja myöhäisten heinäniittyjen ilma leyhytteli junaikkunan läpi hänen vielä kuumia poskiaan. Ennen oli näyttänyt olevan kukkia poimittaviksi, nyt olivat kaikki täynnä okaita ja piikkejä. Mutta tuo kultainen kukka, jota orjantappuraköynnös ympäröi, näytti hänen sitkeälle hengelleen yhä kauniimmalta ja toivottavammalta.

9. KAIKKI HULLUSTI

Kotiin tullessaan Fleur havaitsi ilmakehän niin erikoiseksi, että se tunkeutui hänenkin yksityisen elämänsä hämmentyneeseen piiriin. Äiti oli pääsemättömästi sulkeutunut työhuoneeseen, isä murjotti viinitarhassa. Kumpainenkaan ei olisi viskannut sanaa koirallekaan. »Onko se minun tähteni?» ajatteli Fleur. »Vai Profondin tähden?» Äidilleen hän sanoi:

»Mikä isää vaivaa?»

Äiti vastasi kohauttamalla olkapäitään.

Isälleen:

»Mikä äitiä vaivaa?»

Isä vastasi:

»Vaivaa? Mikä häntä vaivaisi?» Ja isä katsoi häneen terävästi.

»Tiedätkö muuten», kuiskasi Fleur, »että Monsieur Profond on lähdössä 'pikku' matkalle Etelämerelle.»

Soames tutki oksaa, millä ei mitään rypäleitä kasvanut.

»Tämä viinitarha on erehdys», sanoi hän. »Nuori Mont kävi täällä. Hän kysyi minulta jotakin sinua koskevaa.»

»Oi! Mitä pidät hänestä, isä?»

»Hän — hän on eräänlainen tuote — niinkuin kaikki nämä nuoret ihmiset.»

»Mikä sinä olit hänen iällään, rakas?»

Soames hymyili vihaisesti.

»Me teimme työtä emmekä leikkineet — liehuneet ja ajaneet autoilla ja rakastelleet.»

»Etkö sinä koskaan rakastellut?»

Fleur ei tahtonut katsoa isään sanoessaan tämän, mutta näki hänet aivan hyvin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punastuneet, hänen kulmakarvansa, joissa tumma vielä yhtyi harmaaseen, olivat vetäytyneet lähekkäin.

»Minulla ei ollut aikaa eikä halua hakkailuun.»

»Ehkä sinulla oli suuri intohimo.»

Soames katsoi häneen kiinteästi.

»Oli — jos tahdot tietää — ja paljon hyötyä minulla siitä oli.» Hän siirtyi kuumavesiputkien sivustaa pois. Fleur hiipi hiljaa hänen jäljessään.

»Kerro minulle siitä, isä!»

Soames kävi hyvin hiljaiseksi.

»Mitä tahtoisit tietää sellaisista asioista sinun iälläsi?»

»Elääkö hän?»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja naimisissa?»

»On.»

»Se on Jon Forsyten äiti, eikö niin? Ja hän oli ensimmäinen vaimosi.»

Se oli sanottu intuitsionin väläyksessä. Varmasti isän vastustus johtui hänen kiihkeästä halustaan salata tuo ylpeytensä vanha haava tyttäreltään. Mutta Fleur säikähti. Nähdä noin vanhan ja tyvenen hätkähtävän kuin iskun saaneena, kuulla noin kipeää tuskan ääntä hänen puheessaan!

»Kuka kertoi sinulle? Jos tätisi —! Minä en voi sietää, että siitä asiasta puhutaan.»

»Mutta, kultaseni», sanoi Fleur pehmeästi, »siitähän on niin pitkä aika.»

»Pitkä aika tai ei, minä —»

Fleur seisoi hivellen hänen käsivarttaan.

»Minä olen koettanut unohtaa», sanoi Soames äkkiä, »minä en tahdo, että minua muistutetaan.» Ja sitten, ikäänkuin purkaen vanhaa ja salaista ärtymystä, hän lisäsi: »Näinä aikoina ihmiset eivät ymmärrä. Suuri intohimo, kyllä kai! Kukaan ei tiedä mikä se on.»

»Minä tiedän», sanoi Fleur melkein kuiskaten.

Soames, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle, pyörähti ympäri.

»Mitä sinä puhut — sinunlaisesi lapsi!»

»Ehkä minä olen perinyt sen, isä.»

»Mitä?»

»Hänen poikaansa, ymmärräthän.»

Soames oli valkea kuin lakana ja Fleur tiesi olevansa samanlainen. He seisoivat tuijottaen toisiinsa höyryisessä kuumuudessa, joka tuoksui tympeältä mullalta, ruukkukasveilta ja viiniköynnökseltä, joka kasvoi nopeasti.

»Tämä on mieletöntä», sanoi Soames vihdoin, kuivin huulin.

Tuskin liikuttaen omia huuliaan Fleur mumisi:

»Älä ole vihainen, isä. Minä en voi sille mitään.»

Mutta hän saattoi nähdä, ettei isä ollut vihainen, pahoillaan vain, syvästi pahoillaan.

»Minä luulin, että tuo hulluus oli jo unohtunut», änkytti hän.

»Oi, ei! Se on kymmenen kertaa pahempaa.»

Soames potkaisi kuumavesitorvea. Tuo avuton liike järkytti Fleuriä, joka ei koskaan ollut pelännyt isäänsä, ei koskaan.

»Voi rakkaani», sanoi Fleur. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy, tiedäthän.»

»Täytyy!» toisti Soames. »Sinä et tiedä, mitä puhut. Onko pojalle kerrottu?»

Veri syöksyi Fleurin poskiin.

»Ei vielä.»

Soames oli kääntynyt hänestä taaskin ja toinen olkapää vähän kohollaan tuijotti kiinteästi torvien yhtymäkohtaan.

»Tämä on kovin epämiellyttävää minulle», hän sanoi äkisti.

»Mikään ei voisi olla sen epämiellyttävämpää. Tuon miehen poika! Se on — se on — luonnonvastaista!»

Fleur pani melkein huomaamattaan merkille, että isä ei sanonut »tuon naisen poika», ja taaskin hänen intuitsionsa alkoi toimia.

Viipyikö tuon suuren intohimon haamu vielä jossakin hänen sydämensä nurkassa?

Hän pani kätensä isän käsivarren alle.

»Jonin isä on ihan sairas ja vanha, minä näin hänet.»

»Sinä —?»

»Niin, minä kävin siellä Jonin kanssa, näin heidät molemmat.»

»No, ja mitä he sanoivat sinulle?»

»Ei mitään. He olivat hyvin kohteliaita.»

»Sen he kyllä osaavat.» Hän palasi katselemaan putkien yhtymäkohtaa ja sanoi sitten äkisti:

»Minun täytyy ajatella tätä kaikkea — puhun sinulle taas illalla.»

Fleur tiesi, että keskustelu tältä hetkeltä oli päättynyt ja hiipi pois jättäen isän vieläkin katselemaan torvien yhtymäpaikkaa. Hän lähti kävelemään hedelmätarhaan, vadelma- ja viinimarjapensaitten keskelle, ilman pienintäkään halua poimia ja syödä. Kaksi kuukautta sitten — hänen sydämensä oli kevyt! Niin, vielä kaksi päivää sitten, ennenkuin Prosper Profond kertoi. Nyt hän tunsi joutuneensa verkkoon — keskelle intohimoja, vaatimuksia, sortoa ja kapinaa, rakkauden ja vihan siteitä. Kuinka selviytyä — kuinka kääntää ja taivuttaa asiat oman tahtonsa mukaan ja saada sydämen halu toteutetuksi? Ja äkkiä, korkean puksipuuaidan kulmauksessa, hän törmäsi suoraan äitiinsä, joka käveli nopeasti, avoin kirje kädessään. Hänen rintansa kohoili, silmänsä olivat avautuneet suuriksi, poskensa hehkuivat. Fleur ajatteli paikalla: »Huvilaiva! Äiti parka!»

Annette loi häneen avaran, säikähtyneen katseen ja sanoi:

»J'ai la migraine.»

»Olen kauhean pahoillani, äiti.»

»Kyllä kai, sinä ja isäsi — pahoillanne!»

»Mutta, äiti, minä olen. Minä tiedän, miltä se tuntuu.»

Annetten hämmästyneet silmät kävivät vielä suuremmiksi, kunnes valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolella. »Viaton raukka», sanoi hän.

Että äiti, tuo hillitty ja järkevä äiti, olisi tuon näköinen ja puhuisi tuolla tavoin! Sehän oli peloittavaa! Isä, äiti, hän itse! Ja vain kaksi kuukautta sitten heillä oli näyttänyt olevan kaikki, mitä he tässä maailmassa tarvitsivat.

Annette rutisti kirjeen käsissään. Fleur tiesi, että tuo näky hänen piti jättää huomaamatta.

»Voinko auttaa päänsärkyäsi jotenkin, äiti?»

Annette pudisti päätään ja käveli pois huojuttaen lanteitaan.

»Sehän on julmaa», ajatteli Fleur, »ja minä olin iloinen! Tuo mies! Mitävarten miehet tulevat saalistamaan ja pilaavat kaiken! Hän luultavasti on kyllästynyt äitiin. Mitä syytä hänellä oli kyllästyä minun äitiini? Mitä syytä!» Ja tuo ajatus, joka oli niin luonnollinen ja niin erikoinen, houkutteli häneltä tukahtuneen pikku naurun.

Hänen olisi tietysti pitänyt olla mielissään, mutta mitä syytä oli siihen? Isä ei tosissaan välittänyt! Äiti ehkä välitti? Hän tuli hedelmätarhaan ja istahti kirsikkapuun alle. Tuulen leyhkä huokaili korkeammissa oksissa, vihreän läpi nähtynä oli taivas hyvin sininen ja pilvet hyvin valkeat — nuo raskaat, valkeat pilvet, jotka melkein aina kuuluvat jokimaisemaan. Mehiläiset hyrisivät hiljaa tuulensuojassa, ja mehevälle ruoholle lankesi syvä varjo hedelmäpuista, jotka hänen isänsä oli istuttanut kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Linnut olivat melkein vaiti, käet lakanneet kukkumasta, mutta metsäkyyhkyset kuhertelivat. Keskikesän hengitys ja hyminä ja kuherrus ei pitkäksi aikaa kyennyt tyynnyttämään hänen kiihoittuneita hermojaan. Kyykistyneenä polvilleen hän alkoi laatia suunnitelmia. Hänen täytyi saada isä puolelleen. Mitä isä muusta välittäisi niin kauan kuin hän, Fleur, vain on onnellinen? Hän ei ollut elänyt lähes yhdeksäätoista vuotta saamatta tietoonsa, että hänen tulevaisuutensa oli ainoa, mistä isä todella välitti. Hänen oli siis vain saatava isä uskomaan, että hänen tulevaisuutensa ei voinut olla onnellinen ilman Jonia. Isä luuli sitä mielettömäksi oikuksi. Kuinka vanhat ihmiset olivatkaan hupsuja, kun luulivat voivansa ymmärtää, miltä nuorista tuntuu! Eikö isä ollut tunnustanut, että hänelläkin — nuorena — oli ollut suuri intohimo? Hänen pitäisi ymmärtää! »Hän kasaa rikkauksiaan minulle», ajatteli Fleur, »mutta mitä hyötyä niistä on, jos en ole onnellinen?» Raha ja kaikki mitä sillä voi ostaa ei tuo onnea. Rakkaus vain. Valkeat päivänkukat, jotka väliin saivat hedelmätarhan näyttämään niin uneksivalta, kasvoivat villeinä ja onnellisina ja niillä oli hetkensä. »Heidän ei olisi pitänyt panna nimekseni Fleur, jolleivät aio myöntää minulle hetkeäni ja antaa minun olla onnellinen niin kauan kuin se kestää.» Mitään todellista ei ollut esteenä, ei köyhyyttä eikä tautia — tunne vain, onnettoman menneisyyden kummitus! Jon oli oikeassa. He eivät antaisi toisten elää, nuo vanhat ihmiset! He erehtyivät, tekivät rikoksia ja tahtoivat, että vielä lapsetkin saisivat maksaa niistä! Tuulenhenki raukesi, hyttyset alkoivat purra. Hän nousi, poimi kuusaman oksan ja meni sisään.

Sinä iltana oli kuuma. Sekä äiti että hän esiintyivät ohuissa, vaaleissa, avokaulaisissa puvuissa. Kukat päivällispöydässä olivat vaaleita. Fleur hämmästyi kaiken kalpeutta, isän kasvojen, äidin olkapäiden, seinän vaalean laudoituksen, vaaleanharmaan samettimaton, lampunvarjostimen — vieläpä liemikin oli vaaleata. Koko huoneessa ei ollut väriläikkää, ei edes viiniä vaaleissa laseissa, sillä kukaan ei juonut. Mikä ei ollut kalpeata, oli mustaa — isän vaatteet, hovimestarin vaatteet, Fleurin lintukoira, joka väsyneenä lojui ikkunan ääressä, verhot, jotka olivat mustat, kermanvärillä kirjotut. Koiperhonen lensi sisään ja se oli vaalea. Ja hiljainen oli tuo puolisurussa vietetty päivällinen kuumuuden keskellä.

Isä kutsui Fleurin takaisin, kun hän lähti äidin jäljissä ulos.

Fleur istahti pöytään hänen viereensä, irroitti kalpean kuusamankukkasen ja nosti sen nenälleen.

»Minä olen ajatellut», sanoi Soames.

»No niin, rakas?»

»Minun on äärimmäisen tuskallista puhua, mutta eihän sitä voi auttaa. Minä en tiedä, ymmärrätkö, kuinka paljon sinä olet minulle — en ole koskaan puhunut siitä, en pitänyt sitä tarpeellisena, mutta — mutta sinä olet kaikkeni. Äitisi —» hän vaikeni, tuijottaen kättenpesumaljaansa, joka oli venetsialaista lasia.

»Niin?»

»Minulla on vain sinut. Ei ole koskaan ollut — en ole kaivannut mitään muuta senjälkeen kun sinä synnyit.»

»Minä tiedän», kuiskasi Fleur.

Soames kostutti huuliaan.

»Sinä ehkä luulet, että tämä on asia, jonka voin selvittää ja järjestää sinulle. Olet erehtynyt. Minä — minä olen avuton.»

Fleur ei puhunut.

»Kokonaan syrjäyttäen omat tunteeni», jatkoi Soames varmemmin, »tiedän, että nuo kaksi eivät mukaudu mihinkään mitä minä voin sanoa. He — he vihaavat minua, niinkuin ihmiset aina vihaavat niitä, joita ovat loukanneet.»

»Mutta hän — Jon —»

»Hän on heidän lihaansa ja vertansa, äitinsä ainoa lapsi. Luultavasti hän merkitsee äidilleen samaa mitä sinä merkitset minulle. Olemme umpikujassa.»

»Ei», huusi Fleur, »ei, isä!»

Soames nojautui taaksepäin, kalpean kärsivällisyyden perikuvana, ikäänkuin olisi päättänyt olla osoittamatta mitään mielenliikutusta.

»Kuule nyt», sanoi hän. »Sinä asetat kahden kuukauden — kahden kuukauden— tunteet kolmenkymmenenviiden vuoden tunteita vastaan! Mitä mahdollisuuksia luulet itselläsi olevan? Kaksi kuukautta — kaikkein ensimmäinen rakkausjuttusi, puolen tusinaa kohtauksia, muutamia kävelyretkiä ja keskusteluja, muutamia suudelmia — toisaalla, toisaalla sellaista, mitä et voi kuvitellakaan, mitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole kokenut. Ole toki järkevä, Fleur! Se on keskikesän hulluutta.»

Fleur repi kuusaman pieniin palasiin.

»Hulluus on siinä, että antaa menneisyyden pilata kaikki. Mitä me välitämme menneistä? Tässä on kysymys meidän elämästämme eikä teidän.»

Soames nosti käden otsalleen, jolla Fleur äkkiä näki hien kiiltävän.

»Kenen lapsi sinä olet?» sanoi Soames. »Kenen lapsi hän on? Nykyisyys on kytketty menneisyyteen, tulevaisuus molempiin. Siitä ei pääse mihinkään.»

Fleur ei ollut koskaan kuullut filosofiaa noilta huulilta. Kesken kiihtymystään liikutettuna hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leuan käsiinsä.

»Mutta isä, katso asiaa käytännöllisesti. Me tahdomme toisemme. Rahaa on vaikka kuinka paljon, eikä esteenä mitään muuta kuin tunnetta. Haudatkaamme menneisyys, isä.»

Isän vastauksena oli huokaus.

»Sitäpaitsi», sanoi Fleur lempeästi, »et voi estää meitä.»

»Minä en luule», sanoi Soames, että koettaisin »estää sinua, jos asia riippuisi yksin minusta. Minä tiedän, että saan mukautua yhteen ja toiseen, jos tahdon säilyttää kiintymyksesi. Mutta tämä asia ei ole minun määrättävissäni. Tahdon, että ymmärrät sen, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos edelleen olet siinä uskossa, että saat tahtosi perille, ja rohkaiset tunteitasi, tulee isku olemaan sitä raskaampi, kun huomaatkin, ettet voi.»

»Oi», huusi Fleur, »auta minua, isä, sinä voit auttaa minua, tiedäthän.»

Soames teki hämmästyneen, kieltävän eleen.

»Minä!» sanoi hän katkerasti. »Auttaa? Minähän juuri olen este — alkusyy ja este — eikö niin ole tapana sanoa? Sinulla on minun vertani suonissasi.»

Hän nousi.

»Niin, kaikki on hullusti. Jos pysyt itsepäisyydessäsi, saat syyttää itseäsi. Kas niin, älä ole mieletön, lapseni — ainoa lapseni!»

Fleur painoi otsansa hänen olkapäähänsä.

Hänen mielensä oli kokonaan sekasorron vallassa. Mutta ei kannattanut näyttää sitä! Ei vähääkään kannattanut! Hän erosi isästään ja lähti ulos hämärään, neuvottomana, mutta ei vakuutettuna. Kaikki oli epävarmaa ja epämääräistä hänen sielussaan, niinkuin puutarhan varjot ja muodot, paitsi — hänen halunsa omistaa. Poppeli kohosi tummansinistä taivasta vastaan ja kosketti valkeata tähteä. Kaste teki hänen kenkänsä kosteiksi ja paljaat olkapäänsä viileiksi. Äkkiä hän tunsi tupakan tuoksua, ja valkoinen haamu tuli näkyviin ikäänkuin kuutamon luomana. Se oli nuori Mont flanellivaatteissa, seisomassa veneessään. Fleur kuuli veteen viskatun savukkeen sihinän.

»Fleur», kuului hänen äänensä, »älkää olko armoton piruparalle! Olen odottanut tuntikausia.»

»Mitä sitten?»

»Tulkaa veneeseeni!»

»Enkä tule.»

»Miksi ette?»

»En ole vedenneito.»

»Eikö teissä ole yhtään romantiikkaa? Älkää olko nykyaikainen, Fleur!»

Hän ilmestyi polulle kyynärän päähän Fleuristä.

»Menkää pois!»

»Fleur, minä rakastan teitä. Fleur!»

Fleur naurahti lyhyeen.

»Tulkaa uudelleen», sanoi hän, »sitten kun toiveeni ei ole täyttynyt.»

»Mikä sitten on toiveenne?»

»Kysykää toiselta.»

»Fleur», sanoi Mont, ja hänen äänensä sointu oli outo, »älkää pilkatko minua! Koiratkin ansaitsevat säädyllistä kohtelua ennenkuin joutuvat vivisektion uhreiksi.»

Fleur pudisti päätään, mutta hänen huulensa värisivät.

»No niin, teidän ei pitäisi kiusata minua. Antakaa minulle savuke.»

Mont antoi hänelle savukkeen, sytytti sen ja itselleen toisen.

»Minä en tahdo puhua roskaa», sanoi hän, »mutta olkaa hyvä ja kuvitelkaa kaikkea sitä roskaa mitä kaikkien aikojen rakastuneet konsanaan ovat puhuneet, ja viskatkaa mukaan minun erikoinen roskani.»

»Kiitos vain, minä olen kuvitellut. Hyvää yötä!»

He seisoivat hetkisen vastakkain akasiapuun varjossa, jonka kukat loistivat hyvin kirkkaina kuutamossa, ja heidän savukkeittensa savu sekaantui ilmaan heidän välillään.

»Sen pituinenko siis, Michael Mont?» sanoi nuorukainen. Fleur kääntyi äkisti taloa kohti. Ruohokentällä hän kääntyi katsomaan taakseen. Michael Mont huojutti käsivarsiaan päänsä päällitse, Fleur saattoi nähdä niiden lyövän hänen päähänsä ja sitten huojuttavan kuutamoisia akasiapuun kukkia. Hänen äänensä erottui juuri ja juuri. »Hauskaa, hauskaa!» Fleur ravisti itseään. Hän ei voinut auttaa Montia, hänellä oli liiaksi jo omasta surustaan! Parvekkeella hän pysähtyi hyvin äkkiä. Äiti istui salissa kirjoituspöytänsä ääressä, aivan yksin. Hänen ilmeessään ei ollut muuta merkillistä kuin kasvojen tavaton liikkumattomuus. Mutta hän näytti toivottomalta! Fleur meni yläkertaan. Huoneensa ovella hän pysähtyi. Hän saattoi kuulla isänsä kulkevan edestakaisin, edestakaisin taulusalissa.

»Niin», ajatteli hän. »Hauskaa tosiaan! Oi, Jon!»

10. PÄÄTÖS

Kun Fleur lähti, jäi Jon tuijottamaan itävaltalaiseen. Tämä oli laiha nainen, jolla oli tummat kasvot ja levoton ilme niin kuin ihmisellä, joka on nähnyt jokaisen pienen elämältä saamansa lahjan vuoron perään liukuvan pois.

»Eikö teetä?» kysyi hän.

Jon tajusi pettymyksen hänen äänessään ja mumisi:

»Ei, kiitoksia paljon?»

»Pieni kuppi — valmis jo. Pieni kuppi ja savuke.»

Fleur oli mennyt! Itsesyytösten ja epävarmuuden tunteja oli hänen edessään. Ja raskaasti tuntien epäsuhdan hän hymyili ja sanoi:

»No niin, kiitos!»

Itävaltalainen toi pienen teekannun ja kaksi pientä kuppia sekä hopeaisen savukekotelon pienellä tarjottimella.

»Sokeria? Neiti Forsytella on paljon sokeria — hän ostaa, minun sokerini, ystävieni sokerin myös. Neiti Forsyte on hyvin ystävällinen. Palvelen häntä mielelläni. Oletteko hänen veljensä?»

»Olen», sanoi Jon alkaen polttaa elämänsä toista savuketta.

»Hyvin nuori veli», sanoi itävaltalainen hymyillen vähän huolestuneesti, mikä Jonin mielestä muistutti koiran hännän heilumista.

»Saanko tarjota teillekin?» kysyi Jon. »Ja ettekö tahdo istua?»

Itävaltalainen pudisti päätään.

»Isänne on hyvin herttainen vanhus — herttaisin vanhus, minkä koskaan olen nähnyt. Neiti Forsyte kertoi kaiken hänestä. Onko hän parempi?»

Hänen sanansa koskivat Joniin kuin syytös. »Oi, kyllä minä luulen hänen voivan täysin hyvin.»

»Minä tahtoisin nähdä hänet uudestaan», sanoi itävaltalainen pannen käden sydämelleen. »Hänellä on hyvin hyvä sydän.»

»Niin», sanoi Jon. Ja taaskin hänen sanansa tuntuivat Jonista syytökseltä.

»Hän ei koskaan tuota ikävyyksiä kenellekään ja hymyilee niin lempeästi.»

»Niin, eikö totta?»

»Hän katselee neiti Forsytea väliin niin lystikkäästi. Minä kerroin hänelle koko tarinani, hän on niin sympaattinen. Äitinne — kaunis ja tervekö yhä?»

»On, oikein.»

»Isällänne oli hänen valokuvansa pukupöydällä. Hyvin kaunis.»

Jon nielaisi teensä. Tämä nainen huolestuneine kasvoineen ja muistuttavine sanoineen oli kuin ensimmäinen ja toinen murhaaja »Macbethissa».

»Kiitos», sanoi hän, »minun täytyy mennä nyt. Saanko — saanko jättää teille tämän?»

Hän pani kymmenen shillingin setelin tarjottimelle epävarmoin käsin ja riensi ovelle. Hän kuuli itävaltalaisen huudahtavan hämmästyksestä ja kiiruhti ulos. Hänellä oli juuri aikaa ehtiä junaansa, ja koko matkan Victoriaan hän katseli kaikkien ohikulkijain kasvoja toivoen rakastajain tapaan vasten kaikkia toiveita. Worthingiin tultuaan hän pani tavaransa paikallisjunaan ja lähti nummien poikki kävelemään Wansdoniin koettaen liikunnolla parantaa kipeän päättämättömyytensä. Niin kauan kuin hän kulki nopeinta vauhtiaan, hän saattoi nauttia noitten viheriäin rinteitten kauneudesta pysähtyen aika ajoin loikoilemaan hetkisen maassa, ihailemaan metsäruusun täydellisyyttä tai kuuntelemaan kiurun laulua. Mutta kahden tunteen sota hänen sielussaan oli vain lykkäytynyt — kahden tunteen, jotka olivat hänen Fleur-kaipuunsa ja hänen vastenmielisyytensä petosta kohtaan. Hän tuli Wansdonin vanhalle liitukaivokselle yhtä päättämättömänä kuin oli ollut lähtiessään. Asian molempien puolien selvä näkeminen oli samalla kertaa Jonin voima ja heikkous. Hän ehti taloon juuri kun päivälliskello soi ensimmäistä kertaa. Hänen tavaransa oli jo tuotu sisään. Hän otti nopean kylvyn ja tuli ruokasaliin, jossa tapasi Hollyn yksin — Val oli lähtenyt kaupunkiin eikä tulisi kotiin ennenkuin viimeisellä junalla.

Senjälkeen kun Val oli kehoittanut häntä kysymään sisareltaan, mitä molempien perheitten välillä oli, oli niin paljon tapahtunut — Fleurin selitys Green Parkissa, hänen käyntinsä Robin Hillissä, tämän päivän kohtaus — ettei tuntunut olevan mitään kysyttävää. Hän kertoi Espanjasta, auringonpistostaan, puhui Valin hevosista, heidän isänsä terveydestä. Holly yllätti häntä sanomalla luulevansa, ettei isä ollut ollenkaan terve. Hän oli kahdesti ollut Robin Hillissä viikonloppua viettämässä. Isä oli näyttänyt peloittavan väsyneeltä, väliin suorastaan sairaalta, mutta oli aina kieltäytynyt puhumasta itsestään.

»Hän on äärettömän kultainen ja epäitsekäs — eikö sinustakin, Jon?»

Tuntien itsensä kaikkea muuta kuin kultaiseksi ja epäitsekkääksi Jon vastasi: »Se on varma!»

»Minusta hän on ollut yksinkertaisesti täydellinen isä, niin pitkälle kuin minä muistan.»

»Niin on», vastasi Jon hyvin nöyränä.

»Hän ei koskaan ole sekaantunut mihinkään ja on aina näyttänyt ymmärtävän. Minä en koskaan unohda, että hän antoi minun mennä Etelä-Afrikkaan buurisodan aikana, kun olin rakastunut Valiin.»

»Se oli ennen kuin hän meni naimisiin äidin kanssa, eikö niin?» kysyi Jon äkkiä.

»Oli. Kuinka niin?»

»Oi, muuten vain. Mutta oliko äiti sitä ennen ollut kihloissa Fleurin isän kanssa?»

Holly laski kädestään lusikan, jota hän juuri oli käyttämässä, ja nosti katseensa. Katse oli varovainen ja tutkiva. Minkä verran tuo poika tiesi? Siksikö paljon, että oli parempi kertoa kaikki? Hän ei osannut ratkaista. Jon näytti jännittyneeltä ja huolestuneelta, melkein vanhemmalta, mutta se voi johtua auringonpistoksesta.

»Siinä oli jotakin», sanoi hän. »Me olimme tietysti tuolla kaukana emmekä kuulleet mitään.» Hän ei voinut ottaa asiaa vastuulleen. Salaisuus ei ollut hänen. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä pojan tunteista tällä hetkellä. Ennen Espanjaa hän oli varmaan uskonut, että Jon oli rakastunut, mutta pojat ovat poikia, siitä oli seitsemän viikkoa jo, ja koko Espanja välissä.

Hän näki että Jon tiesi saaneensa torjuvan vastauksen ja lisäsi:

»Oletko kuullut mitään Fleuristä?»

»Olen.»

Jonin kasvot sanoivat hänelle enemmän kuin huolellisimmat selitykset. Poika ei siis ollut unohtanut!

Holly sanoi hiljaa: »Fleur on kovin viehättävä, Jon, mutta tiedätkö, — Val ja minä emme sentään oikein pidä hänestä.»

»Miksi?»

»Meidän mielestämme hänellä on aika 'omistava' luonne.»

»Omistava? Minä en tiedä, mitä tarkoitat. Hän — hän —» Jon työnsi jälkiruokalautasensa syrjään, nousi ja meni ikkunaan.

»Älä suutu, rakas Jon. Me emme kaikki voi nähdä ihmisiä samassa valossa, vai voimmeko? Tiedätkö, minä luulen, että meillä jokaisella on vain yksi tai kaksi ihmistä, jotka voivat nähdä parhaan meissä ja tuoda sen esille. Sinulla se luullakseni on äitisi. Minä näin hänen kerran lukevan kirjettäsi, oli ihmeellistä nähdä hänen kasvonsa. Minusta hän on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt — ikä ei näytä hipaisevan häneen.»

Jonin kasvot lauhtuivat, sitten kävivät taas kireiksi. Jokainen — jokainen oli häntä ja Fleuriä vastaan! Se kaikki vahvisti Fleurin sanojen vetoomusta: »Hanki varmuus minusta — mene naimisiin kanssani, Jon!»

Täällä, missä hän oli viettänyt tuon ihmeellisen viikon Fleurin kanssa — tytön lumouksen voima, hänen oman sydämensä kipu kasvoi joka minuutti, jolloin Fleur ei ollut läsnä lumoamassa huonetta, puutarhaa, itse ilmaa. Kykenisikö hän koskaan elämään täällä näkemättä Fleuriä? Ja hän vetäytyi yksinäisyyteen ja meni varhain levolle. Se ei tehnyt häntä »terveeksi, varakkaaksi ja viisaaksi», niinkuin sananlasku sanoo, mutta se antoi hänelle tilaisuuden sulkeutua fantasiapukuisen Fleurin muiston seuraan. Hän kuuli Valin saapuvan — Fordin purkavan lastiaan, sitten palasi kesäisen yön hiljaisuus — kuului vain hyvin kaukaisten lammasten määkinää ja yökehrääjän käheätä kuhertelua. Hän nojautui kauas ulos. Kylmä kuu — lämmin ilma — nummet kuin hopeata! Pieniä siipiä, puron pulppuilua, köynnösruusuja! Hyvä Jumala — kuinka kaikki oli tyhjää ilman häntä! Raamatussa sanottiin: Sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi ja — Fleuriin sidottu oleman!

Mutta hänpä rohkaisisi mielensä ja kertoisi heille! He eivät voineet estää häntä menemästä Fleurin kanssa naimisiin — he eivät voineet estää häntä, kun he tiesivät, miltä hänestä tuntui.

Niin! Hän menisi! Rohkeasti ja avoimesti — Fleur oli väärässä!

Yökehrääjä vaikeni, lampaat olivat hiljaa, ainoa ääni pimeydessä oli puron solina. Ja Jon vuoteessaan nukkui, vapautuneena pahimmasta elämän vaivasta — epävarmuudesta.

11. TIMOTHY ENNUSTAA

Sinä päivänä, jolloin kohtaamisen National Galleryssa olisi pitänyt tapahtua, vietettiin Englannin kunnian ja ylpeyden — lyhyemmin sanoen silinterihatun — ylösnousemuksen toista vuosipäivää. Suuri krikettikilpailu »Lordin» kentällä — tuo juhla, jonka vieton sota oli lakkauttanut — oli taas toista kertaa tapahtumassa vaalean ja tummansinisten lippujen hulmutessa, kunniakkaan menneisyyden melkein kaikki piirteet huomioon otettuina. Täällä, lounastunnilla, olivat edustettuina naishattujen kaikki lajit ja miehisen hatun yksi ainoa laji suojellen »säätyläis»-luokkaan kuuluvien kasvojen moninaisia tyyppejä. Huomioiva Forsyte saattoi erottaa vaatimattomammilla paikoilla pienen määrän pehmeitäkin hattuja, mutta ruohokentälle ne tuskin uskaltautuivat. Vanha koulu — tai koulut — saivat iloita siitä, että proletariaatti ei sentään vielä ruvennut maksamaan tarvittavaa puolta kruunua. Tässä oli vielä luja linnoitus, ainoa jäljelläoleva suuresta asteikosta — sillä sanomalehdet arvioivat yleisön lukumäärän kymmeneksituhanneksi. Ja nuo kymmenen tuhatta, kaikki saman toivon elähdyttäminä, tekivät toisilleen tuon ainoan kysymyksen: »Missä aiotte lounastaa?» Jotakin ihmeen ylentävää ja rauhoittavaa oli tuossa kysymyksessä ja kysyjäin suuren, yhdenvertaisen joukon näkemisessä. Mitä voimavarastoja vielä olikaan Brittein valtakunnassa — tarpeeksi kyyhkysiä, rapuja, karitsanlihaa, lohimajonneesia, mansikoita ja samppanjapulloja koko tuon joukon ravitsemiseksi! Ei mitään ihmettä odotettavissa — seitsemän leivän ja viiden kalan tapausta — uskon perustukset olivat varmemmat. Kuusituhatta silinteriä ja neljätuhatta päivänvarjoa laskettaisiin kokoon, kymmenentuhatta tuota samaa englantia puhuvaa suuta täyttyisi. Vanhassa koirassa oli vielä elämää! Perimätapa! Perimätapa taaskin! Kuinka voimakas ja kuinka joustava! Sodat voivat raivota, verotus saalistaa, ammattiyhdistykset ottaa tullia, ja Eurooppa tuhoutua nälkään, mutta nämä kymmenentuhatta tulevat ravituiksi ja saavat omassa piirissään otella, kävellä vihreällä kentällä, kulkea silinteri päässä ja kohdata — itsensä. Sydän oli terve, valtimo vielä säännöllinen. E-ton! Harro-o-ow!

Niitten monien Forsytein joukossa, jotka olivat läsnä tällä metsästysmaallaan vanhaan tapaan perustuvan oikeuden tai valtuuskirjan nojalla, oli Soames vaimoineen ja tyttärineen. Hän ei ollut käynyt kumpaakaan koulua, hän ei harrastanut krikettiä, mutta hän tahtoi, että Fleur saisi näyttää pukuaan, ja hän tahtoi itse esiintyä silinteri päässä — loistaa taaskin rauhassa ja upeudessa vertaistensa joukossa. Hän asteli säädyllisenä, Fleur Annetten ja hänen välissään. Kukaan nainen ei vetänyt heille vertoja, mikäli hän saattoi nähdä. He osasivat kävellä ja pitää ryhtinsä, heidän kauneudessaan oli kiinteyttä, kun taas modernilla naisella yleensä ei ollut mitään vartaloa, ei rintoja, ei mitään! Hän muisti äkkiä, kuinka humaltuneena ylpeydestä hän oli kävellyt Irenen rinnalla ensimmäisen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Ja kuinka he olivat lounastaneet vaunuissa, jotka hänen äitinsä pani isän hankkimaan, ne kun olivat niin »chic» — siihen aikaan oli vain vaunuja ja muita ajoneuvoja, ei noita suuria raskaita katsomolavoja! Ja kuinka johdonmukaisesti Montague Dartie oli juonut liikaa. Soames otaksui, että ihmiset vieläkin joivat liikaa, mutta ei ollut enää samaa tilaa juomiselle kuin ennen. Hän muisti George Forsyten — jonka veljet Roger ja Eustace olivat olleet Harrowissa ja Etonissa — istuvan koko suuruudessaan ylinnä vaunuissa heiluttaen vaaleansinistä lippua toisessa kädessä ja tummansinistä toisessa ja huutavan: »Etroow—Harrton!» juuri kun kaikki muut olivat hiljaa — niinkuin hänenlaiselleen narrille sopikin, ja Eustace istui alempana äärimmäisen muodinmukaisessa puvussa, liian keikarimaisena kantamaan mitään värejä tai kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hm! Se oli silloin, ja Irenellä oli harmaa, kalpeanvihreälle vivahtava silkkipuku. Hän katsoi sivusta Fleurin kasvoja. Aika värittömät — ei valoa, ei innostusta! Tuo rakkausjuttu kalvoi häntä — paha juttu! Hän katseli taakseen, vaimonsa kasvoja, jotka olivat vähän hoidetummat kuin tavallisesti, vähän halveksivat — eipä silti, että Annettella olisi ollut mitään syytä halveksimiseen, mikäli hän ymmärsi. Hän suhtautui Profondin uskottomuuteen melko tyvenesti, vai oliko tuo »pikku» matka vain petosta? Siinä tapauksessa hän kieltäytyisi huomaamasta mitään! Käveltyään kentän ympäri ja paviljongin edestä he hakivat Winifredin pöydän Beduiini-klubin teltasta. Tämän uuden »kukko ja kana»-klubin oli perustanut matkaharrastusten merkeissä muuan herrasmies, jolla oli vanha skotlantilainen nimi ja jonka isä oli hieman omituisesti saanut nimekseen Levi. Winifred oli liittynyt klubiin, ei siksi, että hän oli matkustanut, vaan siksi, että vaisto sanoi hänelle klubin, jolla oli sellainen nimi ja sellainen perustaja, vielä menevän pitkälle, ja jollei liittynyt siihen heti, ei ehkä enää olisi mahdollisuuksiakaan. Se teltta, jonka sisäänkäytävän yläpuolelle oranssinväriselle pohjalle oli kirjaeltu Koraanin lause ja pieni vihreä kameeli, oli häikäisevin koko kentällä. Teltan ulkopuolella he tapasivat Jack Cardiganin, jolla oli tummansininen kaulanauha (hän oli kerran pelannut Harrowin puolesta) ja joka huitoi keppiään osoittaakseen, kuinka tuon pojan olisi pitänyt lyödä tuota palloa. Hän ohjasi heidät sisään. Winifredin nurkkaan kokoontuneina olivat Imogen, Benedict nuoren vaimonsa kanssa, ValDartie ilman Hollya, Maud ja hänen miehensä, ja kun Soames kahden naisensa kanssa istui pöytään, oli vielä yksi paikka tyhjänä.

»Minä odotan Prosperia», sanoi Winifred, »mutta hänellä on niin paljon puuhaa huvilaivastaan.»

Soames vilkaisi salaa. Ei mitään liikahdusta hänen vaimonsa kasvoilla! Joko tuo mies sitten aikoi tulla tai ei, hän ilmeisesti sen tiesi. Soamesilta ei jäänyt huomaamatta, että myöskin Fleur katsahti äitiinsä. Jollei Annette kunnioittanut miehensä tunteita, voisi hän ajatella Fleuriä! Keskustelun, joka oli hyvin hajanainen, kokosi Jack Cardiganin puhe »porttivahdeista». Hän mainitsi kaikki »suuret porttivahdit» aikojen alusta asti ikäänkuin he olisivat määrätty rodullinen ykseys brittiläisen kansan kokoonpanossa. Soames oli lopettanut ja aloitti kyyhkyspaistia, kun hän kuuli sanat: »Minä myöhästyn pikku hiukkasen, rouva Dartie», ja näki, että tyhjää paikkaa ei ollut enää. Tuo mies istui Annetten ja Imogenin välissä. Soames jatkoi järkähtämättömänä syöntiään sanoen silloin tällöin jotakin Maudille ja Winifredille. Keskustelu surisi hänen ympärillään. Hän kuuli Profondin äänen sanovan:

»Minä luulen että erehdytte, rouva Forsyde, minä — minä lyön vetoa, että neiti Forsyde on yhtä mieltä kanssani.»

»Mistä sitten?» kuului Fleurin kirkas ääni pöydän takaa.

»Minä sanoin, että nuoret tytöt ovat hyvin samanlaisia kuin ennenkin — ero on aivan pikkuinen.»

»Tiedättekö heistä niin paljon?»

Tuo terävä vastaus ehti kaikkien korviin, ja Soames liikahti levottomana ohuessa vihreässä tuolissaan.

»No niin, minä en tiedä, minä luulen, että he ajavat perille oman pikku tahtonsa, ja luulen, että he ovat sen tehneet aina.»

»Tosiaankin!»

»Niin, mutta Prosper», keskeytti Winifred hyväntuulisesti, »nuo tytöt kaduilla — tytöt, jotka ovat työskennelleet sotatarvetehteissa, myymäläin pikku keimailijat — kyllähän heidän tapansa oikein iskevät silmään.»

Sanan »iskevät» kuullessaan Jack Cardigan keskeytti tutkimuksensa, ja hiljaisuuden vallitessa Monsieur Profond sanoi:

»Ennen se oli sisäpuolella, nyt se on ulkopuolella, siinä kaikki.»

»Mutta heidän moraalinsa!» huusi Imogen.

»He ovat aivan yhtä moraalisia kuin konsanaan, rouva Cardigan, mutta nyt heillä on enemmän tilaisuutta.»

Tämä salatun kyynillinen lausunto nauratti Imogenia hiukan, sai Jack Cardiganin suun vähän aukeamaan ja Soamesin tuolin natisemaan.

Winifred sanoi: »Tuo on liian ilkeätä, Prosper.»

»Mitä te luulette, rouva Forsyde, eikö teidänkin mielestänne ihmisluonto ole aina sama?»

Soames hillitsi äkillisen halunsa mennä potkimaan tuota miestä. Hän kuuli vaimonsa vastaavan:

»Ihmisluonto ei ole sama Englannissa kuin joka paikassa muualla.» Tuo oli sitä Annetten kirottua ivallisuutta!

»No niin, minä en tunne paljonkaan tätä pikku maata.» — »Et, Jumalan kiitos», ajatteli Soames — »mutta minä sanoisin, että pata kiehuu kannen alla joka paikassa. Me kaikki tarvitsemme huvitusta, ja olemme aina tarvinneet.»

Kirottu mies! Hänen kyynillisyytensä oli — raivostuttavaa!

Lounaan päätyttyä he kaikki lähtivät parittain ruuansulatuskävelylle. Liian ylpeänä huomaamaan mitään Soames tiesi hyvin, että Annette ja tuo mies olivat lähteneet kuljeksimaan ympäri yhdessä. Fleur kulki Valin kanssa, hän oli epäilemättä valinnut tämän serkkunsa siksi, että hän tunsi tuon pojan. Hänen omana parinaan oli Winifred. He kulkivat loistavassa, kiertelevässä ihmisvirrassa ensin vähän kuumissaan ja kylläisinä, kunnes Winifred huokasi:

»Soisinpa, että pääsisimme neljäkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, vanha poika!»

Hänen henkensä silmäin edessä kulki loputon saattue hänen omia »Lordi»-pukujaan, jotka alituisesti palautuvan rahapulan välttämiseksi oli maksettu isän rahoilla. »Hauskaa on sentään ollut. Väliin suorastaan toivon, että Monty voisi tulla takaisin. Mitä ajattelet tämän ajan ihmisistä, Soames?»

»Suurenmoisen vähän tyyliä. Polkupyörät ja autot panivat tyylin rappeutumisen alulle, sota teki loput.»

»Minä tahtoisin tietää, mitä on tulossa», sanoi Winifred äänellä, jonka kyyhkyspasteija teki uneksivaksi. »En ollenkaan ole varma, vaikka palaisimme pönkkähameisiin ja roimahousuihin. Katso tuotakin pukua!»

Soames pudisti päätänsä.

»Rahaa on, mutta ei uskoa asioihin. Me emme pane säästöön tulevaisuutta varten. Nuo nuoret — he puhuvat vain lyhyestä ja iloisesta elämästä.»

»Onpa tuossakin hattu!» sanoi Winifred. »Minä en tiedä — kun tulee ajatelleeksi niitä, jotka kaatuivat ja kaikkea mikä tapahtui sodassa — minusta tämä on melkein ihmeellistä. Ei missään muussa maassa ole tällaista — Prosper sanoo, että kaikki muut ovat vararikkotilassa paitsi Amerikka, ja sen maan miehet tietysti aina ovat ottaneet pukumuotinsa meiltä.»

»Aikooko tuo mies todella lähteä Etelämerelle?» kysyi Soames.

»Oi, eihän sitä koskaan tiedä, mihin Prosper lähtee!»

»Hän on ajan merkki», mutisi Soames, »jos niin haluat.» Winifredin käsi tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä käännä päätäsi», sanoi hän matalalla äänellä, »mutta katso oikealle katsomolavan eturiviin.»

Soames katsoi mikäli noilla rajoituksilla saattoi. Harmaapartainen mies, jolla oli harmaa silinteri, laihat, ruskeat, uurteiset kasvot ja ryhdissä eräänlaista eleganssia, istui siinä luonnonväriseen pellavapukuun puetun naisen vieressä, jonka tummat silmät katsoivat suoraan häneen. Soames katsoi nopeasti jalkoihinsa. Kuinka kummallisesti jalat liikkuivat, tuolla tavoin toinen toisensa jälkeen! Winifredin ääni sanoi hänen korvaansa:

»Jolyon näyttää hyvin sairaalta, mutta hänessä on aina ollut tyyliä. Hän taas ei muutu — tukkaa lukuunottamatta.»

»Miksi kerroit Fleurille tuon jutun?»

»Minä en kertonut, hän sai sen itse selville. Minä olen aina tietänyt, että niin kävisi.»

»Niin, siitä tuli kaunis soppa. Hän on kiinnittänyt sydämensä heidän poikaansa.»

»Se pieni velho», mutisi Winifred. »Hän yritti petkuttaa minua siinä asiassa. Mitä aiot tehdä, Soames?»

»Antaa tapausten johtaa.»

He liikkuivat hiljaisina eteenpäin melkein sakeassa ihmisjoukossa.

»Tosiaankin», sanoi Winifred äkkiä, »se näyttää melkein Kohtalolta. Mutta se on niin vanhanaikaista. Katso! Tuolla ovat George ja Eustace!»

George Forsyten jyhkeä vartalo oli pysähtynyt heidän eteensä.

»Halloo, Soames», sanoi hän. »Tapasin juuri Prosperin ja vaimosi. Saat heidät kiinni, jos lisäät vauhtia. Kävitkö katsomassa vanhaa Timothya?»

Soames nyökäytti päätään, ja virta pakotti heidät erilleen.

»Minä olen aina pitänyt vanhasta Georgesta», sanoi Winifred. »Hän on niin lystikäs.»

»Minä en koskaan», sanoi Soames. »Missä on paikkasi? Minä menen omalleni. Fleur on voinut tulla takaisin.»

Saatettuaan Winifredin hänen paikalleen Soames palasi omalleen tietoisena pienten, vaikeitten, etäisten olentojen juoksusta, mailojen paukkeesta, kehoitus- ja yllytyshuudoista.

Ei Fleuriä, ei Annettea! Tämän ajan naisilta ei tarvinnut odottaa mitään! Heillä oli äänioikeus. He olivat »vapautuneita», ja paljon hyvää heillä siitä oli! Vai Winifred tahtoisi palata takaisin, todellakin, ja aloittaa koko Dartie-jutun uudestaan! Saada menneisyys vielä takaisin — istua täällä niinkuin hän oli istunut vuosina 83 ja 84, ennenkuin hän oli varma siitä, että avioliitto Irenen kanssa oli väärällä tolalla, ennenkuin Irenen vastarinta oli käynyt niin ilmeiseksi, ettei hän maailman parhaalla tahdollakaan voinut olla huomaamatta sitä! Hänen näkemisensä tuon toisen miehen kanssa oli tuonut kaikki muistot takaisin. Vieläkään hän ei voinut ymmärtää, miksi Irene oli ollut niin heltymätön. Hän osasi rakastaa toisia miehiä, se kyky oli hänessä! Häneltä, ainoalta ihmiseltä, jota hänen olisi pitänyt rakastaa, hän oli suvainnut kieltää sydämensä. Soamesista tuntui, kummallista kyllä, kun hän katsoi taakseen, että kaikki tuo nykyaikainen avioliiton löyhtyminen — vaikka muodot ja lait olivat samat kuin hänen mennessään naimisiin Irenen kanssa — että kaikki tämä nykyinen löyhtyminen oli saanut alkunsa Irenen kapinasta, hänestä tuntui, kummallista kyllä, että Irene oli aloittanut sen, kunnes kaikki säädyllinen omistaminen oli mennyttä tai oli vähällä mennä. Kaikki johtui Irenestä! Ja nyt — kaunis asiaintila! Kodit! Kuinka koteja voisi olla ilman keskinäistä omistamista! Eipä siltä, että hänellä koskaan olisi ollut todellista kotia! Mutta oliko se ollut hänen syynsä? Hän oli tehnyt parhaansa. Ja hänen palkkansa oli — nuo kaksi tuolla katsomolavalla ja tuo Fleurin juttu!

Ja yksinäisyyden valtaamana hän ajatteli: »En odota enää kauempaa! He saavat luvan osata takaisin hotelliin — jos aikovat tulla!» Kutsuen ajuria kentän ulkopuolelta hän sanoi:

»Ajakaa Bayswater Roadille.» Hänen vanhat tätinsä eivät olleet koskaan pettäneet häntä. Heille hän oli ollut aina tervetullut vieras. Vaikka he olivatkin poissa, oli siellä vielä Timothy!

Smither seisoi avoimessa ovessa.

»Herra Soames! Minä olin juuri hengittämässä raitista ilmaa.

Keittäjä tulee olemaan niin mielissään.»

»Kuinka herra Timothy jaksaa?»

»Hän ei vähääkään ole ollut oma itsensä parina viime päivänä, herra, hän on puhunut paljon. Juuri tänä aamuna hän sanoi: »James veljeni alkaa olla vanha.» Hänen henkensä vaeltelee, herra Soames, ja silloin hän aina puhuu noista toisista. Hän on huolissaan heidän sijoituksistaan. Toissa päivänä hän sanoi: »Veljeni Jolyon ei välitä vähäänkään valtiolainasta» — hän näytti olevan siitä oikein pahoillaan. Tulkaa sisään, herra Soames, tulkaa sisään! Tämä on hauskaa vaihtelua!»

»No niin», sanoi Soames, »muutamaksi minuutiksi sitten.»

»Ei», kuiskasi Smither hallissa, missä vallitsi ulkoilman ihmeellinen raikkaus, »me emme ole olleet oikein tyytyväisiä häneen, emme koko tällä viikolla. Hän on aina jättänyt syödessään parhaan palan viimeiseksi, mutta maanantaista saakka hän on syönyt sen ensimmäiseksi. Jos pidätte silmällä koiraa, joka syö päivällistään, herra Soames, syö se lihan ensimmäiseksi. Meidän mielestämme on aina ollut niin hyvä merkki, että herra Timothy hänen iällään jättää makupalan viimeiseksi, mutta nyt hän näyttää menettäneen kaiken itsehillintänsä, ja tietysti hän jättää sen muussakin. Tohtori ei kiinnitä huomiota asiaan, mutta» — Smither pudisti päätään — »herra Timothy näyttää ajattelevan, että hänen on parempi syödä se ensiksi, siltä varalta, että hän ei saisikaan sitä. Tämä seikka ja hänen puheensa tekevät meidät levottomiksi.»

»Onko hän sanonut jotakin tärkeätä?»

»Minä en tahtoisi sanoa sitä, herra Soames, mutta hän on kiukustunut testamenttiinsa. Hän on käynyt oikein äreäksi — ja se tuntuu merkilliseltä, kun ajattelee, että hän on katsellut testamenttiaan joka aamu näinä vuosina. Hän sanoi tässä eräänä päivänä; »He tahtovat rahani.» Minä niin hämmästyin, sillä eihän kukaan tahdo hänen rahojaan, siitä olen varma, ja sanoinkin sen hänelle. Ja minusta on sääli, että hän ajattelee rahoja tähän aikaan elämästään. Minä rohkaisin mieleni. »Tiedättehän, herra Timothy», sanoin hänelle, »rakas emäntäni» — tarkoitan neiti Forsytea, herra Soames, Ann neitiä, joka opetti minut — »hän ei koskaan ajatellut rahoja», sanoin, »hän oli vain kauttaaltaan luonnetta.» Hän katsoi minuun, en osaa sanoakaan kuinka kummallisesti, ja sanoi ihan kuivasti: »Kukaan ei tahdo minun luonnettani.» Ajatelkaa, että hän sanoi tuollaisen asian! Mutta väliin hän sanoo jotakin yhtä terävää ja järkevää kuin kuka muu tahansa.»

Soames, joka oli katsellut vanhaa piirrosta hattunaulakon vieressä ajatellen: »Tuolla on arvoa!» mutisi: »Minä menen katsomaan häntä, Smither.»

»Keittäjä on nyt hänen luonaan», sanoi Smither korsettinsa päällitse, »hän tulee iloiseksi, kun saa nähdä teidät.»

Soames nousi hitaasti, mielessä ajatus: »En välitä elää tuohon ikään asti.»

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja koputti ovelle. Ovi aukeni, ja hän näki noin kuusikymmenvuotiaan naisen pyöreät, hyväntahtoiset kasvot.

»Herra Soames!» sanoi nainen. »Tosiaankin, herra Soames!» Soames nyökäytti päätään. »Hyvä on, keittäjä!» sanoi hän ja meni sisään.

Timothy istui vuoteessa tyynyjen varassa, kädet ristissä rinnalla, katse suunnattuna kattoon, missä kärpänen käveli ylösalaisin. Soames pysähtyi jalkopäähän ja katsoi häneen.

»Timothy setä», sanoi hän koroittaen ääntään, »Timothy setä!»

Timothyn katse irtaantui kärpäsestä ja laskeutui tulijan tasolle. Soames sattoi nähdä hänen kelmeän kielensä kostuttavan tummahkoja huulia.

»Timothy setä», sanoi hän taas, »onko jotakin, minkä voin tehdä sedän hyväksi?»

»Häh», sanoi Timothy.

»Olen tullut tervehtimään setää ja katsomaan, että kaikki on kunnossa.»

Timothy nyökäytti päätään. Hän näytti koettavan tottua edessään olevaan ilmestykseen.

»Onko sedällä kaikki mitä setä tarvitsee?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Voinko toimittaa sedälle jotakin?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Minähän olen Soames, tiedäthän, sedän veljenpoika Soames Forsyte. Sedän veljen Jamesin poika.»

Timothy nyökäytti päätään.

»Minä olen iloinen, jos saan tehdä sedän puolesta mitä vain voin.»

Timothy viittasi. Soames meni hänen viereensä.

»Sinä —», sanoi Timothy äänellä, joka tuntui eläneen kauemmin kuin kaikki sointu, »sano heille kaikille —» ja hänen sormensa taputti Soamesin käsivartta, »että he pitäisivät kiinni — pitäisivät kiinni — valtiolainaosakkeet ovat nousussa», ja hän nyökäytti päätään kolmesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »minä sanon.»

»Niin», sanoi Timothy kiinnittäen katseensa takaisin kattoon ja sanoi: »Tuo kärpänen.»

Omituisesti liikutettuna Soames tarkkasi keittäjän hauskoja lihavahkoja kasvoja, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja lieden katselemisesta.

»Tämä tulee tekemään hänelle äärettömästi hyvää», sanoi keittäjä.

Timothy kuului mutisevan jotakin, mutta hän puhui ilmeisesti itsekseen, ja Soames lähti keittäjän kanssa ulos.

»Minä niin tahtoisin tarjota teille punaista hyytelöä niin kuin vanhoina aikoina, herra Soames, te niin piditte siitä. Hyvästi, herra, tämä oli hauskaa.»

»Hoitakaa häntä hyvin, hän on vanha.»

Ja puristettuaan keittäjän kurttuista kättä hän meni alakertaan. Smither vielä hengitti raitista ilmaa ovenraossa.

»Mitä ajattelette hänestä, herra Soames?»

»Hm», sanoi Soames, »hän on menettänyt kosketuksensa ulkomaailmaan.»

»Niin», sanoi Smither, »minä pelkäsin, että sanoisitte noin, kun tulette suoraan maailmalta katsomaan häntä.»

»Smither», sanoi Soames, »me olemme kaikki velkaa teille.» »Oi, ei, herra Soames, älkää sanoko niin! Tämä on hauskaa vain — hän on niin ihmeellinen mies.»

»No niin, hyvästi», sanoi Soames ja nousi autoonsa.

»Nousussa», ajatteli hän, »nousussa!»

Päästyään hotelliinsa Knightsbridgessä hän meni heidän seurusteluhuoneeseensa ja soitti teetä. Kumpainenkaan ei ollut kotona. Ja taaskin yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Nämä hotellit! Mitä hirvittävän suuria laitoksia ne olivatkaan tähän aikaan! Hän saattoi muistaa ajan, jolloin ei ollut suurempia kuin Long tai Brown, Morley tai Tavistock, ja kuinka ihmiset olivat pudistaneet päätään Langhamille ja Grandille. Hotellit ja klubit — klubit ja hotellit, niillä ei ollut loppua nykyaikana! Ja Soames, joka juuri oli Lordin krikettikentällä katsellut perimätavan ja jatkuvaisuuden ihmettä, jäi haaveilemaan muutoksista, joita oli tapahtunut tässä Lontoossa, missä hän oli syntynyt kuusikymmentä viisi vuotta sitten. Olivat valtio lainaosakkeet sitten nousussa tai laskussa, Lontoosta oli tullut peloittavan rikas. Ei toista sen vertaista koko maailmassa, jollei juuri New York! Sanomalehdissä oli tähän aikaan paljon hysteriaa, mutta jokainen, joka, niinkuin hän, saattoi muistaa Lontoon kuusikymmentä vuotta sitten ja näki sen nyt, totesi rikkauden hedelmällisyyden ja joustavuuden. Heidän tarvitsi vain pitää päänsä selvänä ja järkähtämättöminä kulkea eteenpäin. Mitä, hänhän muisti vielä mukulakivet ja haisevat oljet ajurinvaunujen pohjalla. Ja vanha Timothy — mitä hän voisikaan kertoa, jos hänellä olisi muistinsa jäljellä! Olot olivat epävakaiset, ihmiset elivät mässäyksessä tai kiireessä, mutta tässä oli Lontoo ja Thames ja tuolla ulkona Brittein valtakunta ja maailman loppu. »Valtiolainaosakkeet nousussa!» Hän ei ihmettelisi vähääkään. Rotu se oli, joka merkitsi. Ja kaikki itsepintainen Soamesissa tuijotti hetkisen hänen harmaista silmistään, kunnes hänen huomionsa kiintyi erään Viktorian aikaisen taulun jäljennökseen, joka riippui seinällä. Hotelli oli ostanut kolme tusinaa tuota pientä laatua! Vanhat metsästyskuvat tai Hogarthin kuuluisat sarjat vanhojen majatalojen seinillä olivat katsomisen arvoisia, mutta tämä hempeämielinen hölynpöly — no niin, viktorialaisuus oli ohi! »Sano heille, että he pitäisivät kiinni!» oli vanha Timothy sanonut. Mutta mistä heidän tuli pitää kiinni tässä »demokraattisen periaatteen» nykyaikaisessa liejussa? Mitä, olihan itse yksityiselämäkin uhattu! Ja ajatellessaan, että yksityiselämä voisi hävitä, Soames työnsi kahvikuppinsa pois ja meni ikkunan ääreen. Ajatella, ettei omistaisi luontoa sen enemmän kuin tuo joukko tuolla ulkona omisti Hyde Parkin kukkia ja puita ja vesiä! Ei, ei! Yksityisomaisuus oli kaiken omistamisen arvoisen pohjana. Maailma oli vähän menettänyt tervettä järkeään niin kuin koirat silloin tällöin täysikuulla hullaantuvat ja lähtevät yölliselle seikkailulle, mutta maailma, niinkuin koirakin, tietää, missä saa voita leivälleen ja missä on lämmin vuode, ja palaisi varmastikin ennen pitkää ainoaan omistamisen arvoiseen kotiinsa — yksityisomaisuuteen. Maailma eli tällä hetkellä toisessa lapsuudessaan niinkuin vanha Timothy — söi makupalansa ensimmäiseksi!

Hän kuuli ääntä takanaan ja näki, että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tulleet sisään.

»Olette siis tulleet?» sanoi hän.

Fleur ei vastannut, hän seisoi hetkisen katselemassa häntä ja äitiään ja meni sitten makuuhuoneeseen. Annette kaatoi itselleen kupillisen teetä.

»Minä lähden Pariisiin, äitini luo, Soames.»

»Oh! Äitisi luo?»

»Niin.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?»

»En tiedä.»

»Ja koska lähdet?»

»Maanantaina.»

Lähtisikö hän tosiaankin äitinsä luo? Kummallista, kuinka välinpitämätön Soames tunsi olevansa! Kummallista, kuinka selvästi hän tajusi olevansa välinpitämätön niin kauan kuin ei mitään skandaalia tapahtuisi. Ja äkkiä hän näki selvästi Annetten ja itsensä välissä kasvot, jotka hän oli nähnyt sinä iltapäivänä — Irenen.

»Tahdotko rahaa?»

»Kiitos, minulla on tarpeeksi.»

»Hyvä on. Ilmoita meille sitten, kun tulet takaisin.»

Annette pani pois kaakun, joka hänellä oli hyppysissään, katsoi Soamesiin tummennettujen ripsiensä alta ja sanoi:

»Onko sinulla jotakin sanottavaa äidille?»

»Terveiseni.»

Annette venyttelihe, kädet uumillaan, ja sanoi ranskaksi:

»Mikä onni, ettet ole koskaan rakastanut minua, Soames.» Sitten hän nousi ja lähti huoneesta. Soames oli iloinen, että hän oli sanonut tuon ranskaksi — se ei tuntunut vaativan mitään huomiota. Taaskin nuo toiset kasvot — kalpeat, tummasilmäiset, vielä kauniit! Ja kaukana hänen sielunsa syvyydessä liikahti lämmön aave, ikäänkuin tuhkakasan alla vielä olisi ollut kipinöitä. Ja Fleur hullaantuneena hänen poikaansa! Kummallinen sattuma! Mutta oliko mitään sellaista kuin sattuma? Mies kulki katua, tiilikivi putosi hänen päähänsä. Niin, se varmaankin oli sattuma. Mutta tämä! »Perinyt», oli tyttö sanonut. Hän — hän »piti kiinni!»

KOLMAS OSA.

1. VANHA JOLYON KUMMITTELEE

Kaksinkertainen syy oli saanut Jolyonin sanomaan vaimolleen aamiaispöydässä: »Lähdetäänpäs Lordille.»

Hän tarvitsi jotakin, millä lieventää jännitystä, jossa he kaksi olivat eläneet nämä kuusikymmentä tuntia senjälkeen kun Jon toi Fleurin taloon. Hän tarvitsi myöskin jotakin, millä lauhduttaa muistojen kipua sydämessä, joka tiesi voivansa menettää muistot minä päivänä tahansa!

Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten Jolyonista oli tullut Etonin poika, sillä vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että hänet oli kanonisoitava mahdollisimman suurilla kustannuksilla. Vuosi vuodelta hän oli lähtenyt Lordille Stanhope Gatelta seuranaan isä, jonka nuoruus 1820 -luvulla oli kulunut ilman krikettipelin kiillotusta. Vanha Jolyon puhui aivan avoimesti ja murheettomasti krikettiasioista, ja nuori Jolyon, jossa asui nuoruuden vilpitön keikarimaisuus, vapisi pelosta, että joku kuulisi isäukon puheita. Vain tässä erikoisessa krikettipeliasiassa hän oli ollut hermostunut isänsä puolesta, muuten oli isä, jolla tähän aikaan oli krimiläinen poskiparta, hänen ehdoton ihanteensa. Vaikka vanha Jolyon itse ei ollut saanut yliopistokasvatuksen kanonisointia, pelasti hänen luontoinen nirsoutensa ja tasapainonsa hänet alhaison erehdyksistä. Kuinka viehättävää olikaan, kun ensin oli kiljuttu ja huudettu silinteri päässä, uuvuttavassa kuumuudessa, ajaa kotiin isän kanssa ajurin vaunuissa, ottaa kylpy, pukeutua ja ajaa »Erimielisiin» syömään pikkusiiliä, kyljyksiä ja torttua ja sitten lähteä — kaksi keikaria, vanha ja nuori — lavendelinväriset kauriinnahkahansikkaat kädessä, oopperaan tai teatteriin. Ja sunnuntaisin, kun kilpailut olivat päättyneet ja silinterihattu oli asianmukaisesti lyöty kokoon, hän lähti isän kanssa erikoisvaunuilla »Kruunuun ja valtikkaan» ja terassille joen yläpuolella. Se oli tuo kultainen kuusikymmenluku, jolloin maailma oli yksinkertainen, keikarit loistavia, kansanvalta ei vielä syntynyt, ja Whyte Melvillen kirjoja ilmestyi tiheään.

Sukupolvea myöhemmin Jolyon oli oman poikansa Jollyn kanssa, jolla oli Harrowin ruiskukka napinlävessään — vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että pojanpoika oli kanonisoitava hieman vähemmin kustannuksin — taaskin kokenut tuon päivän kuumuutta ja vastakkaisia intohimoja ja palannut Robin Hillin viileyteen ja mansikkamaitten ääreen ja päivällisen jälkeen biljardin peluuseen — hänen poikansa oli tehnyt mitä sydäntävihlovimpia onnenheittoja ja koettanut näyttää ikävystyneeltä ja täysikasvuiselta. Noina kahtena päivänä vuodessa hänen poikansa ja hän olivat olleet kahden maailmassa, eri puolilla, — ja kansanvalta oli juuri syntynyt!

Ja niinpä hän oli kaivanut esiin harmaan silinterin, lainannut kappaleen vaaleansinistä nauhaa Ireneltä ja varovasti, hikeä karttaen, käyttäen autoa ja junaa ja ajuria, saapunut Lordin kentälle. Siellä, vieressään luonnonväriseen, kapeilla mustilla terillä koristettuun pellavapukuun puettu Irene, hän oli katsellut peliä ja tuntenut vanhan innostuksen heräävän sielussaan.

Kun Soames oli kulkenut ohi, oli päivä pilalla. Irene pusersi huulensa yhteen niin, että kasvot vääntyivät. Ei kannattanut istua täällä, missä Soames tai ehkä hänen tyttärensä saattoi milloin tahansa ilmestyä heidän eteensä niinkuin desimaalit. Ja hän sanoi:

»No niin, rakas, jos olet jo saanut tarpeeksesi, voimme lähteä!»

Sinä iltana Jolyon tunsi itsensä uupuneeksi. Koska hän ei tahtonut, että Irene näkisi hänet sellaisena, odotti hän kunnes tämä oli ruvennut soittamaan ja pujahti pieneen työhuoneeseen. Hän avasi pitkän ikkunan saadakseen ilmaa ja oven voidakseen vielä kuulla Irenen soiton kantautuvan sisään, asettui isänsä vanhaan nojatuoliin, ja sulki silmänsä, pää painettuna kuluneeseen ruskeaan nahkaan. Niinkuin tuo César Franckin sonaatti — niin oli ollut hänen elämänsä Irenen kanssa — jumalallinen kolmas osa. Ja nyt tuo Jonin juttu — tuo paha juttu! Tajuntansa rajoille joutuneena hän tuskin tiesi, oliko se unta, kun hän tunsi sikarin tuoksua ja oli näkevinään isänsä pimeydessä suljettujen silmiensä edessä. Tuo hahmo sai muodon, poistui ja tuli näkyviin taas, istuen ikäänkuin tässä samassa tuolissa, missä hän itse istui, mustapukuisena, polvet ristissä, pidellen silmälaseja sormiensa välissä. Hän näki suuret valkeat viikset ja syvät silmät, jotka katsoivat otsan kupolin alta ja näyttivät etsivän hänen omiaan, näyttivät puhuvan.» »Ymmärrätkö, Jo? Sinun on ratkaistava. Hän on vain nainen! Ah, kuinka hyvin hän tunsi isänsä noissa sanoissa, kuinka koko Viktorian aika tuli takaisin niiden kanssa! Ja hänen oma vastauksensa oli: »Ei, minä olen pelännyt sitä — pelännyt haavoittaa häntä ja Jonia ja itseäni. Minulla on sydän, minä olen pelännyt.» Mutta nuo vanhat silmät, jotka olivat niin paljon vanhemmat, niin paljon nuoremmat kuin hänen omansa, jatkoivat: »Tässä on kysymys sinun vaimostasi, sinun pojastasi, sinun menneisyydestäsi. Käy käsiksi, poikani!» Oliko se sanoma kummittelevalta hengeltä vai vain hänen isänsä vaisto, joka eli hänessä? Ja taaskin tuli tuo sikarintuoksu — vanhasta kyllästetystä nahasta. No niin, hän kävisi käsiksi asiaan, kirjoittaisi Jonille ja esittäisi hänelle koko asian kirjallisesti. Ja äkkiä hän hengitti vaivalloisesti, oli tukehtua ikäänkuin hänen sydämensä olisi laajentunut. Hän nousi ja meni ulkoilmaan. Tähdet olivat hyvin kirkkaat. Hän kulki terassia pitkin talon nurkkauksen ympäri kunnes saattoi musiikkihuoneen ikkunan läpi nähdä Irenen pianonsa ääressä, lampun valon langetessa hänen tukalleen, joka oli kuin puuteroitu. Irene näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, hänen tummat silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hänen kätensä olivat joutilaina. Jolyon näki hänen nostavan nuo kädet ja painavan ne rintaansa. »Jon hänellä on mielessä», ajatteli Jolyon, »Jon vain! Minä kuolen pois häneltä — se on luonnollista!»

Ja katsoen tarkkaan, ettei häntä nähtäisi, hän hiipi takaisin.

Seuraavana päivänä, huonon yön jälkeen, hän istuutui tehtävänsä ääreen. Hän kirjoitti vaivoin ja pyyhkien paljon pois.

»Rakkahin poikani,

Olet kyllin vanha ymmärtämään, kuinka äärettömän vaikea vanhempien on uskoutua nuorilleen. Varsinkin jos — niinkuin äitisi ja minun, vaikka en voi koskaan ajatella häntä muuten kuin nuorena — heidän sydämensä ovat kokonaan kiintyneet häneen, jolle heidän pitää tehdä tunnustuksensa. Minä en voi sanoa, että tietäisimme suorastaan tehneemme syntiä — todellisessa elämässä kai harvoin ollaan sellaisesta tietoisia — mutta enimmät ihmiset sanoisivat meidän tehneen, ja joka tapauksessa tekomme, oli se sitten oikea tai väärä, on vainonnut meitä. Totuus on, rakkaani, että meillä molemmilla on entisyytemme, joitten selvitteleminen sinulle on nyt tehtäväni, koska ne niin tuskallisesti ja syvästi koskevat sinun tulevaisuuteesi. Monta, hyvin monta vuotta sitten, niin kaukana taaksepäin ajassa kuin 1883, jolloin äitisi oli vain kaksikymmenvuotias, kohtasi häntä suuri se ja kantava onnettomuus, että hän solmi onnettoman avioliiton — ei, ei minun kanssani, Jon. Vailla omaa rahaa ja ainoana turvanaan äitipuoli — joka oli läheistä sukua Isebelille — hän oli hyvin onneton kodissaan. Hän meni naimisiin Fleurin isän, serkkuni Soames Forsyten kanssa. Tämä oli ajanut häntä takaa hyvin itsepintaisesti ja — tehdäkseni hänelle oikeutta — oli syvästi rakastunut äitiisi. Viikon kuluttua jo äitisi ymmärsi tehneensä peloittavan erehdyksen. Se ei ollut miehen syy, se oli hänen oman arvostelukykynsä erehdys — hänen onnettomuutensa.»

Näin pitkälle Jolyon oli pysytellyt jonkinlaisen ironian asteella, mutta nyt aihe vei hänet mukanaan.

»Jon, minä tahdon selittää sinulle, jos voin — ja se on hyvin vaikeata — kuinka tämäntapainen onneton avioliitto niin helposti voi syntyä. Sinä tietysti sanot: »Jos hän ei todella rakastanut tuota miestä, kuinka hän koskaan saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin?» Olisit oikeassa, jollei yksi tai kaksi kauheata seikkaa olisi otettava huomioon. Tuosta hänen alkuperäisestä erehdyksestään ovat johtuneet kaikki myöhemmät selkkaukset, surut ja murhenäytelmät, ja siksi minun pitää koettaa selvittää sitä sinulle, jos voin. Noina aikoina ja vielä tähän aikaan — itse asiassa minä en ymmärrä, kuinka toisin voisi olla, puhuttakoon miten paljon tahansa valistuksesta — enimmät tytöt menevät naimisiin tuntematta sukupuolielämän osuutta elämässä. Vaikka he tietäisivätkin, mitä se merkitsee he eivät ole kokeneet sitä. Siinä pulma. Tuo tosiasiallinen kokemuksen puute, oli heillä sitten sanallista tietoa miten paljon tahansa, aiheuttaa koko eron ja koko vaikeuden. Lukuisissa avioliitoissa — ja niihin kuului äitisikin avioliitto — tytöt eivät ole eivätkä voi olla varmoja siitä, rakastavatko he tuota miestä vai eivätkö, he eivät tiedä sitä ennenkuin tuon yhtymisen jälkeen, joka tekee avioliitosta todellisuuden. Kuitenkin monissa, ehkä useimmissa epäilyttävissä tapauksissa tämä toimitus lujittaa ja vahvistaa kiintymyksen, mutta toisissa, ja niihin kuului äitisi tapaus, se osoittaa erehdyksen, hävittää senkin vähän kiintymyksen, mitä oli. Mitään traagillisempaa ei ole naisen elämässä kuin tuollainen huomio, joka päivä päivältä, yö yöltä käy selvemmäksi. Karkeasyiset ja ajattelemattomat ihmiset kykenevät nauramaan tuollaista erehdystä ja sanovat: »Sellaista melua tyhjästä!» Ahtaat ja omahyväiset ihmiset, sellaiset, jotka osaavat arvostella toisten ihmisten elämää vain omansa mukaan, kykenevät tuomitsemaan niitä, jotka ovat tehneet tämän traagillisen erehdyksen, tuomitsemaan heidät koko elinajaksi vankilaan, jonka ovat luoneet itselleen. Tunnethan lausetavan: »Hän on tehnyt vuoteensa, hän saa maata siinä!» Se on kova sanonta, kokonaan arvoton gentlemannille tai sivistyneelle naiselle sanan parhaassa merkityksessä, enkä ankarampaa tuomiota voi käyttää. Minä en ole ollut niin sanottu moraalinen mies, mutta en tahdo käyttää mitään sellaisia sanoja, rakkaani, jotka saisivat sinut ajattelemaan keveästi siteistä ja sopimuksista, joihin joudut. Taivas varjelkoon! Mutta koko elämän kokemus takanani minä sanon, että ne, jotka tuomitsevat tällaisten traagillisten erehdysten uhreja, tuomitsevat eivätkä ojenna kättään avuksi, ovat epäinhimillisiä, tai paremminkin, he olisivat epäinhimillisiä, jos he ymmärtäisivät, mitä ovat tehneet. Mutta he eivät ymmärrä! Olkoot! He ovat minulle yhtä suureksi pahennukseksi kuin minä epäilemättä olen heille. Minun on täytynyt sanoa sinulle tämä kaikki, koska aion saattaa sinut sellaiseen asemaan, että sinun on lausuttava tuomio äidistäsi, ja sinä olet hyvin nuori, ilman kokemusta siitä, mitä elämä todella on. Jatkakaamme kertomusta. Koetettuaan kolme vuotta hillitä vastahakoisuuttaan — aioin sanoa inhoaan, eikä se olisi liian voimakas sana, sillä vastahakoisuus muuttuu pian inhoksi noissa olosuhteissa — ja nämä kolme vuotta olivat kidutusta sellaiselle herkälle, kauneutta rakastavalle luonteelle kuin äitisi — hän kohtasi erään nuoren miehen, joka rakastui häneen. Mies oli tämän saman talon arkkitehti, missä nyt asumme, hän rakensi sen äidillesi ja Fleurin isälle kodiksi, uudeksi vankilaksi sen sijasta, jossa he asuivat Lontoossa. Kenties tälläkin seikalla oli jokin osuus siinä, mitä sitten tapahtui. Mutta joka tapauksessa hänkin rakastui. Minä tiedän, että sinulle ei ole tarpeellista selittää, että ihminen ei oikeastaan valitse, keneen hän rakastuu. Se tulee. No niin! Se tuli. Minä voin kuvitella — vaikka äitisi ei ole koskaan paljon kertonut siitä — mikä taistelu silloin oli käynnissä hänen sielussaan, sillä, Jon, hän oli saanut hyvin täsmällisen kasvatuksen eikä ollut kevyt mielipiteissään — ei vähääkään. Tunne oli kuitenkin ylivoimainen, ja niin kävi, että he rakastivat myöskin teoissa eikä vain ajatuksissa. Sitten seurasi kauhea murhenäytelmä. Minun täytyy kertoa se sinulle, sillä jollen sitä tee, et koskaan voi todella ymmärtää sitä tilannetta, joka sinulla nyt on edessäsi. Mies, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin — Soames Forsyte, Fleurin isä — tuli eräänä yönä, jolloin hänen intohimonsa tuota nuorta miestä kohtaan oli ylimmillään, ja käytti väkivalloin oikeuksiaan. Seuraavana päivänä äitisi kohtasi rakastettunsa ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Emme koskaan saaneet tietää, tekikö tuo nuori mies itsemurhan, vai joutuiko hän tuskissaan tapaturmaisesti raitiovaunun alle, mutta niin tapahtui. Ajattele äitiäsi tuona iltana, jolloin hän oli kuullut rakastettunsa kuolemasta. Minä satuin näkemään hänet. Isoisäsi lähetti minut auttamaan häntä, jos kykenisin. Ehdin näkemään hänet vain vilaukselta, ennenkuin hänen miehensä sulki oven edestäni. Mutta en ole koskaan unohtanut hänen kasvojaan, voin nähdä ne vieläkin. En ollut rakastunut häneen silloin, ei ennenkuin kaksitoista vuotta myöhemmin, mutta minä en ole unohtanut. Rakas poikani — ei ole helppoa kirjoittaa sinulle näitä. Mutta ymmärräthän, että minun täytyy. Äitisi on eläytynyt sinuun, kokonaan, antautuvasti. Minä en tahdo kirjoittaa kovia sanoja Soames Forsytesta. Minä en ajattele hänestä ankarasti. Olen kauan säälinyt häntä, säälin ehkä silloinkin. Maailman tuomion mukaan äitisi oli väärässä, hän oikeassa. Hän rakasti äitiäsi — omalla tavallaan. Äitisi oli hänen omaisuuttaan. Se on hänen kantansa elämään — inhimillisiin tunteisiin ja sydämiin — omistaminen. Se ei ole hänen vikansa — hän syntyi sellaiseksi. Minulle tuo näkökanta on aina ollut kauhistuttava — minä synnyin sellaiseksi! Tuntien sinut niinkuin minä tunnen, tiedän, että se ei voi olla muuta kuin kauhistuttavaa sinullekaan. Mutta minä jatkan kertomusta. Äitisi pakeni hänen talostaan sinä yönä ja eli kahdentoista vuoden ajan aivan yksinään ilman minkäänlaista seuraa, kunnes 1899 hänen miehensä — Soames Forsyte oli vielä hänen miehensä, sillä hän ei ollut yrittänyt hakea avioeroa, eikä äidilläsi tietysti ollut oikeutta hakea eroa hänestä — luultavasti huomasi kaipaavansa lapsia ja aloitti pitkän yritysten sarjan saadakseen äitisi palaamaan luoksensa ja lahjoittamaan hänelle lapsen. Minä olin silloin hänen holhoojansa isoisäsi testamentin mukaan ja jouduin seuraamaan tapauksia. Seuratessani kiinnyin häneen, rakastuin. Miehen painostus kasvoi, kunnes äitisi kerran tuli tänne minun luokseni ja suorastaan antautui suojelukseeni. Hänen miehensä, joka oli selvillä kaikista hänen liikkeistään, koetti erottaa meitä lähettämällä meille avioerohaasteen tai kenties hän todella tarkoitti sitä, en tiedä, mutta joka tapauksessa meidän nimemme liitettiin toisiinsa julkisuudessa. Tämä sai meidät tekemään ratkaisumme, ja me liityimme yhteen todellisuudessa. Äitisi sai eron, meni naimisiin kanssani, ja sinä synnyit. Olemme eläneet täydellisessä onnessa, ainakin minä, ja luultavasti äitisikin. Soames meni pian avioeron jälkeen Fleurin äidin kanssa naimisiin, ja Fleur syntyi. Siinä koko tarina, Jon. Olen kertonut sen sinulle, koska se rakkaus, jonka näemme sinussa heränneen tuon miehen tytärtä kohtaan, vie sinut sokeasti sellaiseen, joka tulee kokonaan tuhoamaan äitisi onnen, jollei omaasi. Minä en huoli puhua itsestäni, sillä minun iässäni ei kannata kuvitella olevansa painamassa maanpintaa kovinkaan kauan, sitäpaitsi, minun kärsimyksen! johtuisi etupäässä äitisi ja sinun kärsimyksestäsi. Mutta minä tahdon vain sinun huomaavan, että tuollaisia kauhun ja vastenmielisyyden tunteita ei koskaan voi haudata eikä unhoittaa. Ne elävät hänessä vielä tänä päivänä. Viimeksi eilen Lordin kentällä satuimme näkemään Soames Forsyten. Hänen kasvonsa, jos olisit nähnyt ne, olisivat saaneet sinut uskomaan. Ajatus, että sinä menisit naimisiin tuon miehen tyttären kanssa, on painajainen hänelle, Jon. Minulla ei ole Fleuriä vastaan mitään muuta, kuin että hän on Soamesin tytär. Mutta teidän lapsenne, jos menisit hänen kanssaan naimisiin, olisivat Soamesin lapsenlapsia yhtä paljon kuin äitisi lapsenlapsia, miehen, joka kerran omisti äitisi niinkuin orja omistetaan. Ajattele, mitä se merkitsisi. Tällainen avioliitto saisi sinut astumaan leiriin, joka piti äitiäsi vankina ja jossa hänen sydämensä nääntyi. Sinä olet juuri elämän kynnyksellä, olet tuntenut tuon tytön vain kaksi kuukautta ja niin syvästi kuin luuletkin rakastavasi häntä, pyydän sinua rikkomaan välisi häneen heti. Älä anna äidillesi tuota jäytävää tuskaa ja nöyryytystä hänen loppuiäkseen. Vaikka hän aina onkin minun silmissäni nuori, on hän viisikymmentäseitsemänvuotias. Lukuunottamatta meitä ei hänellä ole ketään koko maailmassa. Pian hänellä on vain sinut. Rohkaise mielesi, Jon, ja tee loppu tästä. Älä pane tätä pilveä, tätä erottavaa muuria välillenne. Älä särje hänen sydäntään! Ole siunattu, rakas poikani, ja anna minulle vielä kerran anteeksi kaikki se tuska, minkä tämä kirje tulee tuottamaan sinulle. Koetimme säästää sinua siitä, mutta nähtävästi ei Espanjasta ollut apua.

Aina hellä isäsi

Jolyon Forsyte.»

Päätettyään tunnustuksensa Jolyon istui laiha leuka käden varassa lukien uudelleen. Kirjeessä oli asioita, jotka loukkasivat häntä siinä määrin, kun hän kuvitteli Jonia lukemassa niitä, että hän oli vähällä repiä koko kirjeen. Puhua sellaisista asioista pojalle — omalle pojalleen — puhua niistä oman vaimonsa ja pojan äidin yhteydessä — se tuntui hirvittävältä hänen forsytelaiselle pidättyväisyydelleen. Ja kuitenkin, jollei puhuisi niistä — kuinka saisi Jonin ymmärtämään asiain todellista laitaa, juovan syvyyttä, arven haihtumattomuutta? Kuinka voisi ilman niitä puolustaa pojan rakkauden tukehduttamista? Yhtä hyvin hän voisi olla kokonaan kirjoittamatta!

Hän taittoi kirjeen ja pani sen taskuunsa. Oli — Jumalan kiitos! — lauantai, hän sai ajatella asiaa sunnuntai-iltaan asti, sillä vaikka kirje nyt pantaisiinkin postiin, ei Jon saisi sitä ennenkuin maanantaina. Tämä viivytys tuotti hänelle omituista helpotusta, samoin se tosiseikka, että kirje nyt oli kirjoitettu, lähetettiin se sitten tai ei.

Ruusutarhassa, joka nyt oli vanhan saniaismetsän tilalla, hän saattoi nähdä Irenen leikkaavan ja karsivan, pieni kori käsivarrellaan. Irene ei koskaan näyttänyt olevan joutilaana, ja Jolyon kadehti häntä nyt kun itse oli laiskana melkein kaiken aikaa. Hän meni Irenen luo. Tämä ojensi hänelle tahriintuneen hansikkaan ja hymyili. Leuan alitse sidottu pitsin kappale peitti hänen hiuksensa, ja hänen soikeat kasvonsa vielä tummine kulmakarvoineen näyttivät hyvin nuorilta.

»Vihreät kärpäset ovat kauheita tänä vuonna, ja kuitenkin on kylmä. Sinä näytät väsyneeltä, Jolyon.»

Jolyon veti tunnustuksen taskustaan. »Olen kirjoittanut tätä. Minusta sinun pitää nähdä se.»

»Jonille?» Irenen kasvot muuttuivat sinä hetkenä kokonaan, näyttivät melkein vääntyneiltä.

»Niin, murha on tullut ilmi.»

Jolyon antoi kirjeen hänelle ja kulki pois ruusujen lomitse. Sitten, nähdessään, että Irene oli lukenut loppuun ja seisoi liikkumattomana, kirjeen sivut kädessään, hän tuli takaisin.

»No niin?»

»Se on ihmeellisen hyvin esitetty. Minä en ymmärrä, kuinka sitä voisi sen paremmin esittää. Kiitos, rakas.»

»Onko jotakin, jonka tahtoisit jätettäväksi pois?»

Irene pudisti päätään.

»Ei, hänen pitää tietää kaikki, jos tahdomme, että hän ymmärtää.»

»Sitä minäkin ajattelin, mutta — minä vihaan sitä!»

Hänestä tuntui, että hän vihasi sitä vielä enemmän kuin Irene — hänestä oli paljon helpompi puhua sukupuoliasioista miehen ja naisen kuin miehen ja miehen kesken, ja Irene oli aina ollut luonnollisempi ja suorempi, ei syvästi suljettu niinkuin hän itse, joka oli Forsyte.

»Mahtaako hän nytkään ymmärtää, Jolyon? Hän on niin nuori, ja kaikki ruumiillinen kauhistuttaa häntä.»

»Sen hän on perinyt isältäni, joka kaikissa noissa asioissa oli nirso kuin tyttö. Olisiko parempi kirjoittaa koko juttu uudestaan ja sanoa vain, että sinä vihasit Soamesia?»

Irene pudisti päätään.

»Viha on vain sana. Se ei ilmaise mitään. Ei, parempi niin kuin on.»

»Hyvä on. Kirje lähtee huomenna.»

Irene ojensi hänelle kasvonsa, ja suuren rakennuksen monien köynnöskasvien peittämien ikkunain edessä Jolyon suuteli häntä.

2. TUNNUSTUS

Myöhään samana iltapäivänä Jolyon nukahti vanhassa nojatuolissa. Hänen polvillaan, selkä ylöspäin, oli La Rotisserie de la Reine Pedauque, ja juuri ennen nukahtamistaan hän oli ajatellut: »Pidämmekö koskaan ranskalaisista kansana? Tulevatko he koskaan todella pitämään meistä?» Hän itse oli aina pitänyt ranskalaisista, oli ollut kuin kotonaan heidän henkevyytensä, aistinsa ja keittotaitonsa keskellä. Irenen kanssa hän oli käynyt Ranskassa monta kertaa ennen sotaa, kun Jon oli ollut yksityiskoulussaan. Hänen romaaninsa Irenen kanssa oli alkanut Pariisissa — hänen viimeinen ja kestävin romaaninsa. Mutta ranskalaiset — kukaan englantilainen, joka ei kyennyt katselemaan heitä ikäänkuin pelkästään esteetikon silmin, ei voinut pitää heistä! Ja tuohon surumieliseen päätökseen hän oli nukahtanut.

Kun hän heräsi, seisoi Jon hänen ja ikkunan välissä. Poika oli ilmeisesti tullut sisään puutarhasta ja odotti hänen heräämistään. Jolyon hymyili, vielä puoliunessa. Kuinka hauskalta tuo poika näytti — herkkä, sydämellinen, rehellinen! Sitten hänen sydämensä hypähti ilkeästi, ja häntä alkoi puistattaa. Jon! Tuo tunnustus! Hän hillitsi itsensä vaivoin. »Kas, Jon, mistä sinä lensit tänne?»

Jon kumartui suutelemaan hänen otsaansa.

Vasta silloin hän huomasi ilmeen pojan kasvoilla.

»Minä tulin kertomaan sinulle jotakin, isä.»

Jolyon koetti kaikin voimin saada tuota hyppivää, pulppuilevaa tunnetta rinnassaan asettumaan.

»Hyvä on, istu, ukkoseni. Oletko nähnyt äitiäsi?»

»En.» Pojan punastus vaihtui kalpeudeksi, hän istahti vanhan tuolin käsinojalle niinkuin Jolyon itse vanhoina aikoina oli istunut siinä isän ollessa vaipuneena tuolin syvyyksiin. Aina siihen saakka, kun heidän välinsä olivat menneet rikki, hän oli tottunut istumaan siinä — oliko hän nyt ehtinyt samanlaiseen ajankohtaan oman poikansa kanssa? Ikänsä kaiken hän oli vihannut kohtauksia kuin myrkkyä, karttanut riitoja, kulkenut omaa tietään hiljaisesti ja antanut toisten kulkea omaansa. Mutta nyt — siltä näytti — loppujen lopuksi hänellä oli edessään tuskallisempi kohtaus kuin mikään niistä, joita hän oli karttanut. Hän veti naamarin oman mielenliikutuksensa eteen ja odotti, että poika alkaisi puhua.

»Isä», sanoi Jon hitaasti, »Fleur ja minä olemme kihloissa.»

»Juuri niin!» ajatteli Jolyon hengittäen vaivoin.

»Minä tiedän, että äiti ja sinä ette pidä siitä. Fleur sanoo, että äiti oli kihloissa hänen isänsä kanssa, ennenkuin sinä menit hänen kanssaan naimisiin. Minä tietenkään en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sen on täytynyt olla aikakausia sitten. Minä rakastan häntä, isä, ja hän sanoo rakastavansa minua.»

Jolyon päästi omituisen äänen, joka oli puoleksi nauru, puoleksi voihkaisu.

»Sinä olet yhdeksäntoista, Jon, ja minä seitsemänkymmentä kaksi. Kuinka voimme ymmärtää toisiamme tällaisessa asiassa, mitä?»

»Sinä rakastat äitiä, isä, sinun pitää tietää, miltä meistä tuntuu. Ei ole oikein meitä kohtaan antaa vanhojen asiain tärvellä onnemme, vai onko?»

Jolyon, joka nyt joutui katsomaan tunnustustaan silmästä silmään, päätti tulla toimeen ilman sitä, jos suinkin voisi. Hän laski kätensä pojan käsivarrelle.

»Katso nyt, Jon! Minä voisin torjua sinut puhumalla sellaista, että molemmat olette liian nuoria ja että ette tunne omaa mieltänne, mutta sinä et kuuntelisi eikä se sitäpaitsi sattuisi paikalleen — nuoruus, paha kyllä, parantaa itse itsensä. Sinä puhut keveästi »tuollaisista vanhoista asioista» ilman että tiedät — niinkuin oikein sanotkin — mitä on tapahtunut. Sano, olenko koskaan antanut sinulle syytä epäillä sanaani tai rakkauttani sinuun?»

Vähemmän jännittävänä hetkenä olisi näiden sanojen ristiriitainen vaikutus voinut huvittaa häntä — pojan kiihkeä kädenpuserrus, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa häntä, ja hänen kasvoillaan ilmenevä pelko siitä, mitä tuo vakuutus tulisi tuomaan mukanaan. Mutta Jolyon oli vain kiitollinen puserruksesta.

»Hyvä on, sitten voit uskoa, mitä sanon sinulle. Jos et luovu tästä rakkausjutusta, teet äitisi onnettomaksi hänen loppuiäkseen. Usko minua, rakkaani, menneisyyttä, oli se sitten mikä oli, ei voi haudata — sitä ei voi.»

Jon nousi tuolin käsinojalta.

»Tyttö», ajatteli Jolyon, »tyttö kulkee hänen edellään — kuin elämä itse — kiihkeänä, kauniina, rakastavana!»

»Minä en voi, isä, kuinka minä voisin — vain siksi, että sinä sanot niin? Tietysti minä en voi!»

»Jon, jos sinä tuntisit koko tarinan, luopuisit empimättä, sinun olisi pakko! Etkö voi uskoa minua?»

»Kuinka voisin tietää mitä minun pitää ajatella? Isä, minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa.»

Jolyonin kasvot nytkähtivät ja hän sanoi tuskallisen hitaasti: »Enemmänkö kuin äitiäsi, Jon?»

Pojan kasvoista ja hänen nyrkkiensä puserruksesta Jolyon saattoi nähdä, mikä jännitys ja taistelu vallitsi hänen sielussaan.

»Minä en tiedä», puhkesi hän sanomaan, »minä en tiedä! Mutta että minun pitäisi jättää Fleur ilman muuta — jonkin vuoksi, jota en ymmärrä, jonkin vuoksi, jonka en todella voi ymmärtää merkitsevän puoliksikaan niin paljon, se saisi minut — saisi minut —»

»Saisi sinut tuntemaan meidät epäoikeudenmukaisiksi, panisi erottavan muurin välillemme. Mutta sekin on parempi kuin tämä.»

»Minä en voi. Fleur rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Sinä tahdot, että minä luottaisin sinuun, miksi et sinä voi luottaa minuun, isä? Me emme tahtoisi tietää mitään — me emme voisi antaa sen muuttaa asiaa millään tavoin. Me molemmat vain rakastamme sinua ja äitiäsi sitä enemmän.»

Jolyon pani kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin, ja istui, kieli väristen hampaita vastaan.

»Ajattele, mitä äitisi on ollut sinulle, Jon! Hänellä ei ole ketään muuta kuin sinut, minä en kestä enää kovinkaan kauan.»

»Miksi et? Ei ole kaunista — Miksi et?»

»No niin», sanoi Jolyon melkein kylmästi, »siksi, että lääkäri on sanonut etten kestä, siinä kaikki.»

»Oi, isä!» huusi Jon ja puhkesi kyyneliin.

Tämä hänen poikansa luhistuminen, pojan, jonka hän ei ollut nähnyt itkevän sitten kuin kymmenvuotiaana, liikutti Jolyonia kauheasti. Hän tajusi täydelleen, kuinka peloittavan pehmeä tuon pojan sydän oli, kuinka paljon hän tulisi kärsimään tästä asiasta ja elämästä yleensä. Ja hän ojensi kätensä avuttomana — haluamatta, suoraan sanoen uskaltamatta nousta.

»Älä hyvä mies», sanoi hän, »älä toki — tai saat minutkin itkemään.»

Jon tyynnytti itkunpuuskansa ja seisoi kasvot poispäin, hyvin hiljaa.

»Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Mitä voin nyt sanoa, joka voisi tehota häneen?»

»Älä viitsi puhua tästä äidille», sanoi hän, »hän on tarpeeksi säikähtänyt tuosta sinun asiastasi. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Mutta, Jon, sinä tunnet hänet ja minut kyllin hyvin tietääksesi, että emme keveästi tahdo tärvellä onneasi. Rakas poikani, emmehän välitä mistään muusta kuin sinun onnestasi — minä ainakaan en välitä muusta kuin äidin ja sinun, äiti vain sinun onnestasi. Teidän molempien koko tulevaisuudesta on kysymys.»

Jon kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä, jotka olivat syvällä päässä, näyttivät palavan.

»Mitä se on? Mitä se on? Älkää kiusatko minua tällä tavoin!»

Jolyon, joka tiesi olevansa voitettu, pisti kätensä taaskin povitaskuun ja istui sillä tavoin runsaan minuutin, hengittäen vaivalloisesti, silmät ummessa. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Minä olen pelannut hyvän, pitkän pelin — minulla on ollut muutamia oikein katkeria hetkiä — tämä on pahin!» Sitten hän veti esiin kätensä ja kirjeen ja sanoi kuin väsyneesti: »No niin, Jon, jollet olisi tullut tänään, olisin lähettänyt sinulle tämän. Tahdoin säästää sinua — tahdoin säästää äitiäsi ja itseäni, mutta minä näen, että siitä ei ole hyötyä. Lue se, ja minä luulen, että lähden puutarhaan.» Hän nousi lähteäkseen.

Jon, joka oli ottanut kirjeen, sanoi nopeasti: »Ei, minä lähden», ja oli kadonnut.

Jolyon vaipui takaisin tuoliinsa. Sininen kärpänen valitsi tämän hetken tullakseen surisemaan raivoisasti hänen ympärilleen. Ääni oli kodikas, parempi kuin ei mitään... Mihin oli poika mennyt lukemaan kirjettään? Tuo viheliäinen kirje — tuo viheliäinen juttu! Julma asia — julma Irenelle — Soamesille — noille molemmille lapsille — hänelle itselleen!... Hänen sydämensä jyskytti ja oli kipeä. Elämä — sen rakkaus — sen työ — sen kauneus — sen kipu ja — sen loppu! Hyvä, ihana aika kaikesta huolimatta, kunnes — kaduit, että olit syntynyt. Elämä — se kuluttaa murskaksi, ja kuitenkaan et tahtoisi kuolla — siinä ovela ilkeys! Erehdys omata sydän! Taaskin tuli sininen kärpänen suristen — tuoden mukanaan kesän kuumuutta ja hyminää ja tuoksuja — niin, myöskin tuoksuja — kypsän hedelmän, kuivan heinän, mehevien pensaitten lemua ja lehmäin vaniljatuoksua. Ja jossakin keskellä näitä tuoksuja Jon luki tuota kirjettä, käänteli ja hypisteli sen sivuja tuskassaan, hämmennyksessään ja tuskassaan — hänen sydämensä murtui sitä lukiessa! Tuo ajatus teki Jolyonin kipeän onnettomaksi. Jon oli niin herkkä poika, helläsydäminen ytimiään myöten ja tunnollinen myöskin — se oli niin kohtuutonta, niin kirotun kohtuutonta! Hän muisti Irenen sanoneen kerran: »Ei koskaan ole syntynyt toista niin rakastavaa ja rakastettavaa kuin Jon.» Pieni Jon parka! Hänen maailmansa menisi säpäleiksi kesäiltapäivänä! Nuoruus ottaa kaiken niin raskaasti! Ja tuon raskaasti suhtautuvan nuoruuden näkemyksen kiusaamana ja järkyttämättä Jolyon nousi tuolistaan ja meni ikkunaan. Poikaa ei näkynyt missään. Ja hän lähti ulos. Jos joku voi auttaa poikaa nyt, oli häntä autettava!

Hän kulki pensaikon läpi, kurkisti aidattuun puutarhaan — ei Jonia! Ei sielläkään, missä persikat ja aprikoosit alkoivat paisua ja saada väriä. Hän kulki tummien, kartiomaisten kypressien ohi niitylle. Mihin poika oli mennyt? Oliko hän juossut viidakkoon, vanhaan leikkipaikkaansa? Jolyon kulki heinäluokojen ohi. Maanantaina heinä koottaisiin rukoihin ja vietäisiin latoon seuraavana päivänä, jollei sadetta tullut. Usein he olivat kulkeneet tämän niityn poikki käsi kädessä, kun Jon oli pieni poika. Oi hitto vieköön! Kulta-aika oli ohi, kun asianomainen täytti kymmenen vuotta! Hän tuli lammikolle, missä kärpäset ja hyttyset tanssivat kirkkaalla, kaislaisella pinnalla, ja viidakkoon. Täällä oli viileätä, lehtikuuset tuoksuivat. Ei vieläkään Jonia! Hän huusi. Ei vastausta! Hän istahti penkille hermostuneena, jännittyneenä, unohtaen oman fyysillisen tuntemuksensa. Hän oli tehnyt väärin antaessaan pojan lähteä pois lukemaan tuota kirjettä, hänen olisi pitänyt alusta saakka pysyttää hänet näkyvissään. Kovin levottomana hän palasi takaisin. Karjarakennusten kohdalla hän huusi taas, ja kurkisti pimeään navettaan. Täällä viileydessä, vaniljan ja ammoniakin tuoksussa, turvassa kärpäsiltä, kolme Alderney-lehmää märehti hiljaa, juuri lypsettyinä, odotellen iltaa, jolloin ne taas päästettäisiin alaniitylle. Yksi niistä käänsi laiskaa päätään, silmä kiilsi, Jolyon saattoi nähdä kuolan sen harmaalla alahuulella. Hän näki kaiken intohimoisen selvästi, hermojensa kiihoituksessa — kaiken, mitä hän aikoinaan oli ihaillut ja yrittänyt maalata — valon ja varjon ja värien ihmeet. Ei vähääkään ihmeellistä, että legenda sijoitti Kristuksen seimeen — mikä on sen hartaampaa kuin märehtivän lehmän silmät ja kuutamonvalkeat sarvet lämpimässä pimeydessä! Hän huusi taas. Ei vastausta! Ja hän kiirehti takaisin viidakkoon, lammikon ohi, mäkeä ylös. Kumman ironista — hän tuli nyt ajatelleeksi sitä — jos Jon oli nauttinut selvittävän lääkkeensä tuossa viidakossa, missä hänen äitinsä ja Bosinney noina vanhoina aikoina olivat tehneet sen uskaliaan teon, että olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Missä hän itse, runkopenkillä istuen tuona sunnuntaiaamuna palatessaan Pariisista, oli lopullisesti todennut, että Irenestä oli tullut koko maailma hänelle. Tämäkö olisi paikka, jossa elämän ironia tahtoi repiä verhon Irenen pojan silmiltä! Mutta hän ei ollut täälläkään! Minne hän oli mennyt? Tuo poika parka piti löytää!

Oli tullut auringon pilkahdus, joka tehosti hänen kiirehtiville vaistoilleen iltapäivän koko kauneuden, korkeat puut ja pitenevät varjot, sinisyyden ja valkeat pilvet, heinän tuoksun ja kyyhkysten kuherruksen ja kukkien suorina seisovat muodot. Hän tuli ruusutarhaan, ja ruusujen kauneus tuossa äkillisessä auringonvalossa tuntui hänestä ylimaalliselta. »Ruusu, sinä espanjalainen!» Ihmeelliset nuo kolme sanaa! Täällä oli Irene seisonut, tuon pensaan vieressä, jossa oli tummanpunaisia ruusuja, oli seisonut lukemassa ja päättänyt, että Jonin piti tietää kaikki! Hän tiesi kaiken nyt! Oliko Irene valinnut väärin? Jolyon kumartui kohti tuoksuvaa ruusua, sen terälehdet hipoivat hänen nenäänsä ja vapisevia huuliaan — mikään ei ole niin pehmeätä kuin ruusunlehtien sametti — ei muu kuin hänen kaulansa, Irenen! Hän kulki ruohokentän poikki, rinnettä ylös, tammen juurelle. Vain tammen latva loisti, sillä äkillinen aurinko oli nyt talon takana, varjo alempana oli tiheä, oli siunatun viileä — hän oli kovasti kuumissaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pitäen kädellään keinun nuorasta — Jolly, Holly — Jon! Vanha keinu! Ja äkkiä hän tunsi olevansa kauhean — kuolettavan sairas. »Olen sittenkin rasittunut liikaa!» ajatteli hän, »kautta Juppiterin!» Hän hoiperteli terassia kohti, laahusti portaita ylös ja kaatui talon seinää vastaan. Siinä hän seisoi huohottaen, kasvot haudattuina kuusamaan, josta Irene ja hän olivat nähneet niin paljon vaivaa, jotta se antaisi hyvää tuoksua sisään tunkeutuvalle ilmalle. Sen lemu sekaantui kauheaan kipuun. »Rakkaani!» ajatteli hän, »poika!» Ja suurin ponnistuksin hän hoiperteli sisään pitkästä ikkunaovesta ja vaipui vanhan Jolyonin tuoliin. Kirja oli siinä, kynä välissä, hän otti kynän, riipusti sanan avoimelle sivulle... Hänen kätensä vaipui... Tällaistako se siis oli — tällaistako?...

Ankara väännähdys — sitten pimeys...

3. IRENE

Rynnätessään pois kirje kädessä Jon juoksi terassia pitkin ja talon nurkkauksen ympäri peloissaan ja hämmentyneenä. Nojaten köynnösten peittämään seinään hän repi kirjeen auki. Se oli pitkä — hyvin pitkä! Hänen pelkonsa yltyi, ja hän alkoi lukea. Kun hän ehti sanoihin »hän meni naimisiin Fleurin isän kanssa», alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Hän oli lähellä ikkunaa ja meni sisään, kulki musiikkihuoneen ja hallin läpi ylös makuuhuoneeseensa. Hän kastoi kasvonsa kylmään veteen, istahti vuoteelleen ja jatkoi lukemistaan, pudottaen jokaisen luetun lehden vuoteelle viereensä. Isän käsialaa oli helppo lukea — hän tunsi sen niin hyvin, vaikka hän ei ollut koskaan saanut isältä neljänneksikään osaksi niin pitkää kirjettä. Hän luki tympeänä — mielikuvitus vain puoliksi työssä. Ensi lukemalla hän parhaiten tajusi, kuinka vaikeaa isän oli ollut kirjoittaa sellaista kirjettä. Hän antoi viimeisen lehden pudota ja jonkinlaisen sielullisen, moraalisen avuttomuuden vallassa alkoi lukea ensimmäistä uudelleen. Kaikki tuo tuntui hänestä vastenmieliseltä — kuolleelta ja vastenmieliseltä. Sitten äkkiä kuuma kauhun aalto värisytti häntä. Hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen äitinsä! Fleurin isä! Hän otti kirjeen ja jatkoi koneellisesti lukemistaan. Ja taaskin hänestä tuntui, että tuo kaikki oli kuollutta ja vastenmielistä, hänen oma rakkautensa niin erilaista! Tämä kirje sanoi, että hänen äitinsä — ja Fleurin isä! Kammottava kirje!

Omaisuutta! Voiko olla miehiä, jotka katsovat vaimojaan omaisuudekseen? Hänen eteensä tungeksi kasvoja, joita hän oli nähnyt kaduilla ja maaseudulla, punaisia, kalamaisia kasvoja, kovia, tympeitä kasvoja, teeskenteleviä, kuivia kasvoja, väkivaltaisia kasvoja, sadottain, tuhansittain! Kuinka hän saattoi tietää, mitä miehet, joilla oli tuollaiset kasvot, ajattelivat tai tekivät? Hän painoi päänsä käsiinsä ja ähkyi. Hänen äitinsä! Hän otti kirjeen taas käteensä ja luki uudelleen: »kauhu ja vastenmielisyys — elää hänessä vielä tänä päivänä ... sinun lapsesi... sen miehen lapsenlapsia, joka kerran omisti äitisi niinkuin neekeriorja omistetaan...» Hän nousi vuoteeltaan. Tuo julma, pimeä menneisyys, joka väijyi uhaten murhata heidän rakkautensa, Fleurin ja hänen, oli totta, muuten ei isä olisi voinut sitä kirjoittaa. »Miksi he eivät sanoneet sitä minulle sinä päivänä», ajatteli hän, »kun näin Fleurin ensimmäistä kertaa? He tiesivät, että olin nähnyt hänet. He pelkäsivät, ja — nyt — tässä olen nyt!» Kärsimys, liian kipeä ajatukselle tai järjelle, valtasi hänet, hän hiipi huoneen pimeään nurkkaan ja istahti lattialle. Siinä hän istui kuin jokin onneton pieni eläin. Pimeys lohdutti, lattia samoin — ikäänkuin hän olisi joutunut takaisin siihen aikaan, jolloin hän makasi pitkin pituuttaan lattialla ja leikki siinä sotiaan. Hän istui kyyristyneenä, tukka pörröllään, kädet kiedottuina polvien ympäri — miten kauan, sitä hän ei tietänyt. Tästä tyhjästä epätoivosta hänet herätti äidin huoneen avautuvan oven ääni. Sälekaihtimet olivat lasketut alas hänen huoneensa ikkunoissa hänen poissaollessaan, ja siitä paikasta, missä hän istui, hän saattoi vain kuulla kahinaa, äidin askeleet, kunnes hän vuoteen takaa näki äidin seisovan hänen pukeutumispöytänsä edessä. Äidillä oli kädessä jotakin. Jon tuskin hengitti, hän toivoi, ettei äiti näkisi häntä ja menisi pois. Hän näki äidin koskettelevan esineitä pöydällä ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin taikaa, menevän sitten ikkunan eteen — harmaana kuin haamu kiireestä kantapäähän. Jos äiti vähänkin kääntäisi päätänsä, pitäisi hänen nähdä Jon! Hänen huulensa liikkuivat: »Oi, Jon!» Hän puhui itsekseen, hänen äänensä sävy liikutti Jonin sydäntä. Hän näki äidin kädessä pienen valokuvan. Äiti piti sitä valoa vastaan, katsoi sitä — se oli hyvin pieni. Jon tunsi sen — se oli kuva hänestä itsestään pienenä poikana, kuva, jota äiti aina piti laukussaan. Jonin sydän sykki kovasti. Ja äkkiä, ikäänkuin olisi kuullut, äiti käänsi katseensa ja näki hänet. Äidin voihkaisu, hänen kättensä liike, kun hän painoi valokuvaa rintaansa vastaan, sai Jonin sanomaan:

»Niin, se olen minä.»

Äiti tuli vuoteelle ja istahti sille, aivan Jonin viereen, kädet vieläkin painettuina sydäntä vastaan, jalat lattialle pudonneitten kirjeen lehtien keskellä. Hän näki ne, ja hänen kätensä tarrautuivat vuoteen laitoihin. Vihdoin hän puhui.

»No niin, Jon, minä näen, että sinä tiedät.»

»Tiedän.»

»Oletko nähnyt isän?»

»Olen.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes äiti sanoi:

»Voi, kultaseni!»

»Hyvä on.» Jonin mielenjärkytykset olivat niin väkivaltaiset ja niin sekavat, että hän ei uskaltanut liikahtaa — katkeruutta, epätoivoa, ja kuitenkin voimakas kaipuu tuntea äidin käden lohduttavana otsallaan.

»Mitä aiot tehdä?»

»En tiedä.»

Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, sitten äiti nousi. Hän seisoi hetkisen hyvin hiljaa, teki pienen eleen kädellään ja sanoi: »Poikani, rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi», ja kiertäen sängyn päädyn hän meni takaisin omaan huoneeseensa.

Jon kääntyi — hän oli kääriytynyt pyöreäksi kuin pallo, kuin siili — kääntyi kahden seinän väliseen nurkkaan.

Hänen oli täytynyt olla siinä parikymmentä minuuttia, ennenkuin muuan huuto nostatti hänet pystyyn. Se tuli terassilta. Hän nousi pelästyneenä. Taaskin kuului huuto: »Jon!» Äiti kutsui häntä! Hän juoksi portaita alas, tyhjän ruokasalin läpi työhuoneeseen. Äiti oli polvistunut vanhan nojatuolin viereen, ja tuolissa makasi isä aivan valkeana, pää painuneena rinnalle, toinen käsi avoimella kirjalla, puristaen lyijykynää — oudomman hiljaisena kuin mikään, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti katseli hurjana ympärilleen ja sanoi:

»Oi, Jon — hän on kuollut — hän on kuollut!»

Jon heittäytyi alas, kurkotti yli tuolin käsinojan, jolla hän niin äsken oli istunut, ja painoi huulensa isän otsalle. Jääkylmä! Kuinka voi — kuinka voi isä olla kuollut, kun vasta tunti sitten —! Äidin käsivarret olivat kiedotut isän polvien ympäri, hän painoi rintaansa niihin. »Miksi — miksi en ollut hänen luonaan?» kuuli Jon äidin kuiskaavan. Sitten hän näki sanan »Irene», joka oli hatarasti riipustettu avoimelle sivulle, ja puhkesi itkuun. Tämä oli hänen ensimmäinen kokemuksensa ihmisen kuolemasta, ja sen kuvaamaton hiljaisuus haihdutti hänestä kaikki muut tunteet. Kaikki muu oli siis vain valmistusta tähän! Kaikki rakkaus ja elämä, ilo, jännitys ja suru, kaikki liike, valo ja kauneus oli vain alkua tähän kauheaan hiljaisuuteen. Se teki peloittavan vaikutuksen häneen, kaikki tuntui äkkiä pieneltä, turhalta, lyhyeltä. Hän hillitsi itsensä vihdoin, nousi ja nosti äitinsä pystyyn.

»Äiti, älä itke — äiti!»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun kaikki oli tehty, mikä piti tehtämän, ja äiti oli mennyt levolle, näki hän isänsä yksinään, makaamassa vuoteella valkean lakanan alla. Hän seisoi kauan katselemassa noita kasvoja, jotka eivät koskaan olleet näyttäneet suuttuneilta, oikullisen ironisilta vain ja ystävällisiltä aina. »Olla ystävällinen ja pitää ryhtinsä loppuun asti — siinä kaikki», oli hän kerran kuullut isänsä sanovan. Kuinka ihmeellisesti isä oli noudattanut tätä filosofiaansa! Jon ymmärsi nyt, että isä oli jo kauan tietänyt, että tämä tulisi äkkiä, tietänyt, eikä hiiskunut sanaakaan. Hän katseli isäänsä hartaana ja kiihkeän kunnioittavasti. Tuo yksinäisyys — jotta äiti ja hän itse säästyisivät! Hänen oma tuskansa näytti pieneltä, kun hän katseli noita kasvoja. Tuo sana, joka oli kirjoitettu kirjan sivulle! Jäähyväissana! Nyt ei äidillä ollut ketään muuta kuin hän itse! Hän meni kuolleen kasvojen viereen — ne olivat niin muuttumattomat, ja kuitenkin kokonaan muuttuneet. Hän oli kuullut isän kerran sanovan, että hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen tietoisuuteen, tai jos sitä olisi, riittäisi sitä vain siihen asti kunnes ruumiin luonnollinen ikäraja oli saavutettu — sisäisen elinvoiman luonnollinen päätekohta, niin että jos ruumiin mursi tapaturma, liikarasitus, ankara tauti, saattoi minuus säilyä, kunnes se luonnon lakien mukaan, ilman mitään häiriötä, olisi rauennut. Sana oli jäänyt Jonin mieleen, koska hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään muun lausuvan tällaista ajatusta. Kun sydän petti tällä tavoin — ei se varmaankaan ollut oikein luonnollista! Ehkä isän minuus oli huoneessa hänen kanssaan. Vuoteen yläpuolella riippui kuva hänen isänsä isästä. Kenties hänenkin tietoisuutensa vielä oli elossa, ja hänen veljensä — velipuolensa, joka oli kuollut Transvaalissa. Olivatko he kaikki kokoontuneet tämän vuoteen ympärille? Jon suuteli isänsä otsaa ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Ovi hänen huoneensa ja äidin huoneen välillä oli raollaan, äiti oli ilmeisesti ollut täällä — kaikki oli valmiina häntä varten, oli pikkuleipiäkin ja kuumaa maitoa, eikä kirje enää ollut lattialla. Jon söi ja joi katsellen viimeisen valon sammumista. Hän ei koettanut katsella tulevaisuuteen — tuijotti vain tammen tummiin oksiin, jotka olivat ikkunan tasalla, ja hänestä tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Kerran yöllä, kääntyessään raskaassa unessaan, hän huomasi jotakin valkeata ja hiljaista vuoteensa vieressä ja hypähti pystyyn.

Hänen äitinsä ääni sanoi:

»Minä se vain olen, Jon rakas!» Äidin käsi painoi hänen otsaansa lempeästi takaisin, valkea olento poistui.

Yksinään! Hän vaipui raskaasti uneen taas ja näki unta, että äidin nimi kiemurteli vuoteella.

4. SOAMES HARKITSEE

Timesin ilmoitus Jolyon serkun kuolemasta vaikutti Soamesiin aivan yksinkertaisesti. Vai oli tuo mies nyt poissa! Näiden kahden elämässä ei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin he olisivat pitäneet toisistaan. Tuo kuumaverinen tunne viha oli jo kauan sitten juossut loppuun Soamesin sydämessä eikä hän ollut sallinut mitään uusiutumista, mutta hänen mielestään tämä varhainen kuolema oli runollisen oikeuden tulos. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo mies saanut nauttia hänen vaimostaan ja talostaan ja — oli nyt kuollut! Muistosanat, jotka seurasivat vähän myöhemmin, osoittivat — hänen mielestään — Jolyonille liikaa huomiota. Niitten mukaan hän oli tuo »ahkera ja miellyttävä maalari, jonka tuotteita olemme tottuneet pitämään tyypillisinä parhaalle myöhäisviktorialaiselle vesiväritaiteelle.» Soames, joka miltei koneellisesti oli asettanut korkeammalle Molen, Morpinin ja Caswell Bayen ja oli aina osoittanut ylenkatsettaan melkein kuuluvasti, kun sattui näyttelyssä näkemään serkkunsa taulun, käänsi Times-lehden kovalla rapinalla.

Hän oli sinä aamuna tullut kaupunkiin Forsyte-asioissa ja oli täysin tietoinen Gradmanin vinosta katseesta silmälasien takaa. Vanhan kirjanpitäjän yllä oli valittavien onnittelujen ilmakehä. Hän ikäänkuin tuoksui vanhoilta ajoilta. Melkein kuuli hänen ajattelevan: »Herra Jolyon, nii-in, juuri minun ikäiseni ja nyt poissa — voi hyvänen aika! Rouvalle se on varmasti ikävää. Hän oli kaunis nainen. Liha on lihaa! He ovat kirjoittaneet hänestä muistosanat lehtiin. Ajatella!» Hänen ilmakehänsä sai itse asiassa Soamesin suorittamaan muutamia välikirjoja ja osakkeensiirtoja poikkeuksellisen nopeasti.

»Entä tuo Fleur neitiä koskeva säädös, herra Soames?»

»Olen muuttanut ajatusta», vastasi Soames lyhyesti.

»Ahaa! Sepä hyvä! Minusta te pidittekin liiaksi kiirettä.

Ajat muuttuvat.»

Soames oli alkanut pohtia, kuinka tämä kuolemantapaus vaikuttaisi Fleuriin. Hän ei ollut varma, että Fleur tiesi siitä — tyttö luki harvoin sanomalehtiä eikä koskaan katsellut syntymä-, vihkiäis- eikä kuolinilmoituksia.

Hän joudutti asioitaan ja ehti Green Streetille lounaalle. Winifred oli melkein murheissaan. Jack Cardigan oli rikkonut vaunujensa etupyörän, mikäli saattoi ymmärtää, eikä vähään aikaan nyt voisi olla »kunnossa». Winifred ei voinut tottua tuohon ajatukseen.

»Lähtikö Profond sitten?» kysyi Soames äkkiä.

»Hän lähti», vastasi Winifred, »mutta minne, sitä en tiedä.»

Niin, siinä sitä oltiin — mahdotonta sanoa mitään! Eipä siltä, että hän olisi halunnut tietää. Annettelta tuli kirjeitä Dieppestä, missä hän äitinsä kanssa oli.

»Näit kai, että tuo mies on kuollut?»

»Näin», sanoi Winifred. »Sääli hänen — hänen lapsiaan. Hän oli hyvin ystävällinen.» Soames äännähti omituisesti. Aavistus vanhasta, syvästä totuudesta — että ihmisiä arvostellaan tässä maailmassa pikemminkin sen mukaan mitä he ovat kuin sen mitä he tekevät — hiipi kostonhimoisena koputtamaan hänen mielensä takaovelle.

»Minä tiedän, että on ollut jotakin taikauskoa siihen suuntaan», mutisi hän.

»Hänelle pitää tehdä oikeutta nyt, kun hän on kuollut.» »Minä olisin tahtonut tehdä hänelle oikeutta jo aikaisemmin», sanoi Soames, »mutta en koskaan saanut tilaisuutta. Onko sinulla aateliskalenteria?»

»On, alahyllyllä.»

Soames otti hyllyltä paksun punaisen kirjan ja alkoi selailla sitä.

»Mont — Sir Lawrence, 9:s paroni, aateloitu 1620, vanhin poika, vht. Geoffrey, 8:s paroni, ja Lavinia, Sir Charles Muskhamin, (par.) tytär Muskham Hallista, Shropshire; nainut v. 1890 Emilyn, Conway Charwellin, Esq., tytär Condaford Grangesta, Oxfordshiren kreivikuntaa; poika, perillinen Michael Conway, s. 1895, ja kaksi tytärtä. Asunto: Lippinghall Manor, Folwell, Bucks. Klubeja: Snooks, Coffee House, Aeroplane.»

»Hm», sanoi Soames. »Oletko koskaan tuntenut ketään kustantajaa?»

»Timothy sedän.»

»Tarkoitan elossaolevaa.»

»Montyn klubiin kuului eräs. Monty toi hänet kerran tänne päivälliselle. Tiedät kai, että hän aina aikoi kirjoittaa kirjan siitä, kuinka kilparadalla voi ansaita rahaa. Hän koetti saada tuon miehen innostumaan asiasta.»

»Kuinka kävi?»

»Hän sai miehen lyömään vetoa eräästä hevosesta — kaksi tuhatta. Emme nähneet häntä sen koommin. Hän oli aika tyylikäs, jos oikein muistan.»

»Voittiko hevonen?»

»Ei, se tuli muistaakseni viimeisenä. Tiedäthän, että Monty omalla alallaan oli aika sukkela.»

»Oliko?» sanoi Soames. »Voitko nähdä mitään yhteyttä tulevan paronin ja kustannusliikkeen kanssa?»

»Ihmiset tekevät kaikenlaista tähän maailman aikaan», vastasi Winifred. »Ajan suuri ajatus näyttää olevan, ettei saa olla jouten — niin toisin kuin meidän aikanamme. Silloin oli hienoa olla tekemättä mitään. Mutta minä otaksun, että siihen palataan taas.»

»Tuo nuori Mont, josta puhun, on hyvin rakastunut Fleuriin. Jos se lopettaisi tuon toisen jutun, voisin rohkaista häntä.»

»Onko hänessä tyyliä?» kysyi Winifred.

»Hän ei ole kaunis, mutta hauskannäköinen kyllä, aivot vähän hatarat. Aika paljon tiluksia, luulisin. Hän näyttää olevan vakavasti kiintynyt. Mutta minä en tiedä.»

»Ei», sanoi Winifred, »se on hyvin vaikeata. Minä olen aina huomannut parhaaksi olla tekemättä mitään. Kauhean harmillinen tuo Jackin juttu, nyt emme pääse lähtemään ennen kuin Bank Holidayn jälkeen. No niin, ihmiset ovat aina huvittavia, minä menen Puistoon katselemaan heitä.»

»Jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Soames, »hankkisin pienen huvilan maalla ja lähtisin sinne vapaapäiviä ja lakkoja pakoon, kun haluttaa.»

»Maalla on minusta niin ikävä», vastasi Winifred, »ja rautatielakko on minusta aina ollut oikein jännittävä.»

Winifred oli aina ollut tunnettu kylmäverisyydestään.

Soames lähti. Koko matkan Readingiin hän pohti, kertoisiko Fleurille tuon pojan isän kuolemasta. Se ei muuttanut tilannetta paitsi että poika oli riippumaton nyt ja joutuisi kohtaamaan vastarintaa vain äitinsä taholta. Hän tulisi epäilemättä myöskin saamaan paljon rahaa ja ehkä talon — tuon talon, joka oli rakennettu Ireneä ja häntä itseään varten — tuon talon, jonka arkkitehti oli aiheuttanut hänen kotielämänsä tuhon. Hänen tyttärensä — tuon talon rouva! Se olisi runollista oikeutta. Soames naurahti lyhyeen, ilottomasti. Hän oli tarkoittanut tuon talon palauttamaan avioliittonsa rauhan, tarkoittanut sen asuinpaikaksi jälkeläisilleen, jos hän saisi Irenen lahjoittamaan hänelle yhdenkin! Irenen poika ja Fleur! Heidän lapsensa olisivat jollakin tavoin hänen ja Irenen liiton jälkeläisiä!

Tuon ajatuksen teatraalisuus oli hänen terveelle vaistolleen vastenmielinen. Ja kuitenkin — se olisi helpoin ja tuottavin tie tuosta umpikujasta, nyt kun Jolyon oli poissa. Kahden forsytelaisen omaisuuden yhdistämisessä oli eräänlaista vanhoillista viehätystä. Ja hän — Irene — tulisi vielä kerran liittymään Soamesiin. Hullutusta! Mieletöntä! Hän karkoitti tuon ajatuksen luotaan.

Tullessaan kotiin hän kuuli biljardipallojen pauketta ja näki ikkunasta nuoren Montin lojuvan pöydällä. Fleur seisoi biljardikeppiä pitelevä käsi puuskassa, ja katseli häntä hymyillen. Kuinka tuo tyttö oli kaunis! Ei mikään ihme, että tuo nuori mies oli hullaantunut häneen. Arvonimi — tiluksia! Tilukset eivät merkinneet paljoakaan näinä aikoina, arvonimi ehkä vielä vähemmän. Vanhat Forsytet olivat aina jollakin tavoin halveksineet arvonimiä, ne tuntuivat niin kaukaisilta ja teennäisiltä, — eivät olleet sen rahan arvoisia, mikä niistä oli maksettava, ja velvoittivat vielä esiintymään hovissa. Soames muisti, että heillä kaikilla oli ollut tuo tunne eri asteissa. Swithin tosin oli loistavimpina päivinään kerran käynyt hovivastaanotossa. Hän oli tullut takaisin sanoen, ettei hän toista kertaa lähtisi »noitten pien'eläjien» joukkoon. Epäiltiin, että hän oli näyttänyt liian paksulta polvihousuissa. Soames muisti kuinka hänen oma äitinsä oli halunnut tulla esitellyksi tilaisuuden muodikkaan luonteen vuoksi, ja kuinka hänen isänsä oli pannut tavattoman jyrkästi vastaan. Mitä Emily tekisi siellä keekoilemassa — tuhlaamassa aikaa ja rahaa, eihän se kannattanut!

Se vaisto, joka oli tehnyt brittiläisestä Alahuoneesta valtion suurimman mahdin ja pysyttänyt sen sellaisena, tietoisuus siitä, että oma maailma oli yhtä hyvä ja vähän parempikin kuin mikä muu tahansa, koska se kerran oli oma, oli pitänyt vanhat Forsytet omituisen vapaina »pöyhkeilystä», niinkuin Nicholas luuvalon puuskissaan sitä sanoi. Soamesin sukupolven, joka oli itsetietoisempi ja ironisempi, oli pelastanut ajatus Swithinistä polvihousuissa. Kun taas kolmas ja neljäs sukupolvi Soamesin mielestä nauroi kaikelle.

Ei se kuitenkaan ollut haitaksi, että tuo nuori mies joutuisi perimään arvonimen ja tiluksia — eihän sitä voinut auttaakaan. Hän astui hiljaa huoneeseen juuri kun Mont teki heittonsa. Hän pani merkille nuoren miehen katseen, joka oli kiintynyt vuoroaan odottavaan Fleuriin. Ihailu, jota se ilmaisi, melkein liikutti häntä.

Fleur pysähtyi kannattaen biljardisauvaa kätensä kapealla sillalla ja ravisti lyhyttä, tummanruskeata tukkaansa.

»Sitä minä en koskaan tee.»

»Vannomatta paras.»

»Hyvä on.» Sauva iski, pallo lähti vierimään. »Kas niin!»

»Huono onni! Älkää välittäkö!»

Sitten he näkivät hänet, ja Soames sanoi:

»Minä merkitsen pisteet.»

Hän istahti korkealle tuolille taulun alapuolelle hienona ja väsyneenä, tutkien salaa noita nuoria kasvoja. Pelin päätyttyä Mont tuli hänen luokseen.

»Minä olen nyt ryhtynyt työhön. Mukavaa peliä tuo liike-elämä eikö totta? Minä arvaan, että asianajajana näitte ihmisluontoa koko paljon.»

»Niin kyllä.»

»Kerronko teille minkä huomion minä olen tehnyt: ihmiset ovat väärillä jäljillä, kun tarjoavat vähemmän kuin minkä voivat antaa. Heidän pitäisi tarjota enemmän ja sitten peräytyä.»

Soames kohotti kulmakarvojaan.

»Entä jos korkeampi tarjous tulee hyväksytyksi?»

»Se ei merkitse mitään», sanoi Mont. »Kannattaa paljon paremmin alentaa hintoja kuin koroittaa niitä. Me esimerkiksi tarjoamme kirjailijalle hyvät ehdot — hän tietenkin suostuu niihin. Sitten ryhdymme toimeen, huomaamme, että emme voikaan saada säädyllistä voittoa ja sanomme hänelle sen. Hän on saanut luottamusta meihin, koska olemme olleet jalomielisiä häntä kohtaan, ja hän on mukautuva kuin karitsa eikä kanna meille kaunaa. Mutta jos alun pitäen tarjoomme hänelle huonot ehdot, ei hän suostu niihin, ja meidän täytyy koroittaa saadaksemme hänet, ja hän ajattelee kaupan päälle, että me olemme viheliäisiä nylkyreitä.»

»Koettakaa ostaa tauluja tuon systeemin mukaan», sanoi Soames. »Hyväksytty tarjous on sopimus — ettekö ole oppinut sitä?»

Nuori Mont käänsi päänsä ikkunaan päin, jonka ääressä Fleur seisoi.

»En», sanoi hän, »soisin että olisin. Sitten on toinen asia. Ihminen, joka tahtoo irti jostakin kaupasta, on päästettävä irti.»

»Onko se reklaamia?» kysyi Soames kuivasti.

»Tietysti se on, mutta minä tarkoitan periaatteessa.»

»Toimiiko liikkeenne noitten suuntaviivojen mukaan?»

»Ei vielä», sanoi Mont, »mutta se alkaa.»

»Ja niistä ei tule mitään.»

»Tulee, ihan varmasti. Minä olen tehnyt vaikka kuinka paljon havaintoja, ja ne kaikki tukevat teoriaani. Ihmisluonnolle annetaan kauttaaltaan liian vähän arvoa liike-elämässä, ja ihmiset menettävät äärettömän paljon hyötyä ja huvia sen vuoksi. Tietysti täytyy esiintyä täysin rehellisenä ja avomielisenä, mutta se on helppoa, jos tuntee olevansa rehellinen ja avomielinen. Mitä inhimillisempi ja mahdollisempi on, sitä paremmat mahdollisuudet saa liike-elämässä.»

Soames nousi.

»Oletteko osakas?»

»En vielä kuuteen kuukauteen.»

»Liikkeen muitten osakasten olisi parempi kiireimmän kautta vetäytyä syrjään.»

Mont nauroi.

»Saattepa nähdä», sanoi hän. »Tulee tapahtumaan suuri muutos. Omistuksen periaate on sulkenut ikkunaluukkunsa. Talo on vuokrattavana.»

»Mitä?» sanoi Soames.

»Talo on vuokrattavana! Hyvästi, minä lähden nyt.»

Soames katseli tytärtään, joka antoi hänelle kätensä, näki Fleurin peräytyvän sitä puserrusta, minkä käsi sai, ja kuuli selvään, kuinka nuori mies huokasi lähtiessään ulos. Sitten Fleur tuli ikkunan äärestä vetäen sormeaan biljardipöydän mahonkireunaa pitkin. Soames katseli häntä ja tiesi, että hän aikoi kysyä isältään jotakin. Hänen sormensa haparoi viimeistä reikää, ja hän katsoi isään.

»Oletko tehnyt jotakin estääksesi Jonia kirjoittamasta minulle, isä?»

Soames ravisti päätään.

»Etkö sitten ole nähnyt?» sanoi hän. »Hänen isänsä kuoli tasan viikko sitten.»

»Oh!»

Fleurin säikähtäneillä, totisilla kasvoilla näkyi heti samalla ponnistus tajuta, mitä tämä tulisi merkitsemään.

»Jon parka! Miksi et kertonut minulle, isä?»

»Mistä minä tiedän!» sanoi Soames hitaasti. »Ethän sinä koskaan luota minuun.»

»Minä luottaisin, jos auttaisit minua, rakas.»

»Ehkä autan.»

Fleur pani kätensä ristiin. »Oi, kultaseni — kun tahtoo jotakin asiaa oikein hirmuisesti, ei ajattele toisia ihmisiä. Älä ole vihainen minulle.»

Soames ojensi kätensä ikäänkuin torjuen panettelua.

»Minä harkitsen», sanoi hän. Mikä maailmassa sai hänet käyttämään tuollaista sanaa? »Onko nuori Mont vaivannut sinua taas?»

Fleur hymyili. »Oi, Michael! Hän vaivaa aina, mutta hän on niin hauska poika — minä en suutu häneen.»

»No niin», sanoi Soames. »Minä olen väsynyt, minä menen vähän levolle ennen päivällistä.»

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us