Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 4 of 5)

Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.

"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne yli-intendenttiin?"

"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren vointia."

Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja heikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.

De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:

"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."

"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."

"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista. Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."

"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi sattunut."

"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua. Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."

"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herra Colbertin kilveksi?"

"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.

"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."

Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.

"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"

Filip jatkoi:

"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"

"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."

"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan kerjuun varjolla, niin..."

"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.

"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja juonien punojat."

Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa, aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.

Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä kuningasta.

"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."

"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille, että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään salaisuuden..."

"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.

"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia lähteitä... Onko se totta, madame?"

"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin ärtyneenä.

"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."

Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista kärsimyksistä.

Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten hän jatkoi tavallaan hilpeästi:

"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."

Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka viipyminen alkoi häntä painostaa.

Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.

"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herra Fouquetin kanssa."

"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen tuhlaavaisuuttaan."

"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät puolet."

"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la Vallièrea tai kirjettä tältä.

"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä, "sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"

D'Artagnan ilmestyi esille.

"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"

"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."

"Mutta, sire..."

"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."

D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.

"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että herra d'Herblay kutsutaan tänne?"

"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse. Mutta jos hänet tavattaisiin..."

-- Oikein arvasin, -- päätteli d'Artagnan.

"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.

"Niin, madame."

"Herra Fouquetin ystäviä?"

"Niin, madame; entinen muskettisoturi."

Itävallan Anna punehtui.

"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon ihmeitä."

Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.

"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä oivallisena."

Kaikki kumarsivat.

"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."

"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.

"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että minulla on hänelle puhuttavaa... Oh, teidän kuultenne, teidän kuultenne; älkää menkö pois."

Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.

Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet, upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä ympäröivien mielessä.

Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi. Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!

Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.

Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä. Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja espanjankielellä.

Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen asemesta nousi.

"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.

"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.

Samassa kuultiin äänen huutavan:

"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"

"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä leskikuningatarta.

"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.

Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä itseään.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.

Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.

Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.

Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan. Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi auringon valaisema.

Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.

Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä lankonsa heijastuvan kuvastimesta, -- hyvinkin luonnollinen harhaluulo.

Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina -- sillä me jätämme kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen -- ja puristaen kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä, läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan vihollisen niskaan.

Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa, kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun), tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.

Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.

Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.

Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden vihanpurkausten edellä.

Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä, kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.

Ja Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle; itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon; säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä vallantavoittelijaan.

Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta. Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, -- viisi vuosisataa, joiden kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean mielenjärkytyksensä jälkeen.

Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan, katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja että tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus, joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille niin epäiltäväksi.

Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.

Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin peräytymään vuodekomeroon asti.

Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi kuningattaren puoleen virkkaen:

"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt kuninkaastansa?"

Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti, kykenemättä lausumaan sanaakaan.

"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"

Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.

Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen heikon huokauksen.

Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen ovenpieltä tuekseen.

"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."

Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Monsieur, olette vankini!"

Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan, missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään. Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän liikuttuneella äänellä:

"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt minut näin onnettomaksi."

D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:

"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."

"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"

"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."

"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.

"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."

"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan, minä tulen."

Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui Colbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.

Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.

"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.

"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.

Filip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:

'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille. Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'

"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."

"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."

231

Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.

Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.

Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa kupeisiin.

Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.

"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu joutuisuudestamme."

Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa kylliksi niille, joilla ei ole mitään, ja liiemmälti niille, joilla on riittämiin.

"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen itsekseen.

"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan, Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.

Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha, pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia ja raateli niiden kyljet verille.

Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat Orléansiin.

Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.

Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.

Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna ponnistuksena, -- silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi saavuttamaan kuninkaan vihollisia.

Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan kievarinvälin takana enää oli Blois.

Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.

Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, -- häneltä, joka ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta tulleesta määräyksestä, -- määräyksestä, joka oli annettu pakenevan kuninkaantekijän pidättämiseksi.

Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi de la Fère asui niillä tienoin.

"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän. "Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."

"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.

"Kreivi de la Fèreä."

"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."

"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.

"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa teidät kreivin luo."

"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.

"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."

"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä tuumastanne."

"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.

Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen. Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta, ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan illallisen.

Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.

Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän korvaan:

"Minä ymmärrän."

"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"

"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen Atokselle."

"Pyh!" hymähti Aramis.

"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään, -- minä arvailen."

"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"

Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa kuutamossa.

Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä jotakin Portokselle, joka vastasi:

"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti heidät lausuen:

"Messieurs, olette perillä."

Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.

Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.

Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.

Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa, sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.

Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:

"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen. Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."

"Raoul, Raoul!"

"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise, puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi, irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"

Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen rakkautensa tähden.

"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."

Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana, vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.

Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi kuninkaalle tulevan kunnioituksen.

Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, -- kun Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:

"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien -- miesten, naisten ja kuninkaitten -- elää nykyisyydessä; me saamme elää tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."

Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.

232.

Viimeiset jäähyväiset.

Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan. Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:

"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."

"Ah!" äännähti kreivi.

"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa onneni."

"Hei", riemuitsi Raoul.

Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten kanssa.

"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul hymyillen.

"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"

Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden kesken hän virkkoi:

"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."

"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"

"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua epäilemättä etsitään."

"Sinua etsitään!... Salaliitto!... Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"

"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."

"Mutta Portos... tuo herttuan arvonimi... mitä se merkitsee?"

"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."

"Hyvä Jumala!"

Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille herttaisesti.

"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoi Aramis.

Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa useasti kostuvan hiestä.

"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri virhe."

"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."

"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."

"Sano pois."

"Se oli rikos."

"Hengen asia, sen tiedän, -- majesteetinloukkaus!"

"Portos, Portos-parka!"

"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."

"Herra Fouquet on rehti mies."

"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla pysähdyttää pyörimisestään."

"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot tehdä?"

"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en tahdo."

"Mihin hänet viet?"

"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla on paljon suhteita..."

"Sinäkö Englantiin?"

"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."

"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."

"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen jälleen suosioon."

"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos varovaisesti.

"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."

Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.

"Kiitos", vastasi kreivi.

"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön; ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä... Vakuutan teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen grandi. Tahdotko?"

"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."

"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi..."

"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle heikon ja sorretun puolesta."

"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."

"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään huolta Portoksesta."

"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa sopivasti?"

"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi, ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa, tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."

"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki riippuu lipusta, jonka kohotan."

"Miten niin?"

"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."

"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja voimakas."

Aramis hymyili.

"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä hellittämättömyydellä.

"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.

Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta kiihkeän sydämellisesti.

"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan, kääriytyessään viittaansa.

"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.

Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.

Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja painoi hänen sydäntään.

-- Omituista! -- ajatteli hän. -- Mistä johtuu tämä haluni syleillä Portosta vielä toisen kerran?

Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.

Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina, jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.

Sitten Portos nousi ratsaille.

Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.

Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta, eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä..."

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle, kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan, katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita ystäviä.

233.

Beaufortin herttua.

Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.

"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän juuri, monseigneur."

"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään, kreivi."

"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.

"Onpa hän kookas ja komea, ma foi!" jatkoi herttua. "Antaisitteko hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.

"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."

"Jäähyväisenne, monseigneur?"

"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"

"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja oivallinen aatelismies."

"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."

"Mitä sanottekaan, monseigneur?"

"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"

"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota..."

"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."

"Suosioon?"

"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä suostuin? Tiedätteköhän sitä?"

"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."

"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän sieltä jotakin aivan muuta... Mutta olen tahtonut ja tahdon -- kuuletteko, rakas kreivi? -- että elämäni saisi tämän viimeisen särmän kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien keskuuteen."

"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"

"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni? Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla, Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla mainituksi kuin antaa surmata itseni? Cordieu, siitä puhutaan, sen vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä, niin muualla."

"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."

"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."

"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."

"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"

"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin palvelija", virkkoi Atos hymyillen.

"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi. Testamenttini on tehty, herra kreivi."

"Ah, monseigneur, monseigneur!"

"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani..."

Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:

"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään vouvray-viinin, -- luulenpa..."

Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua tarttui Atoksen käteen.

"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.

"En mitään nykyisin, monseigneur."

"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa... la Vallièrea."

"Niin, monseigneur."

"Se kaikki on siis totta?... Luulen hänet tunteneeni, sen pikku Vallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis..."

"Ei, monseigneur", myönsi Atos.

"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"

"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"

"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui halleissa."

"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.

"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin, Vallière muistuttaa tuota tyttöä."

"Joka sai pojan, eikö niin?"

"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti, herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän poikanne, häh?"

"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."

"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan nyrpeillään?"

"Paremmin, monseigneur, -- pysytään erossa."

"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas, antakaa hänet minulle."

"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä..."

"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta, josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."

"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."

Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud, kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti mielihyvästä.

"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"

Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.

"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon Grimaudin olkapäätä.

Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.

"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"

"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.

"Cordieu, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin! Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."

"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin hiljaa takaisin.

"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki", jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei toivomuksenne toteudu."

Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja sanoi yhtä ripeästi:

"Minä toivoin jotakin, monseigneur."

Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa. Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.

"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.

"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"

"Pardieu, johan sen sanoin!"

"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."

Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.

"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän jokseenkin hiljaa.

"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan..."

"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.

"Oi, monsieur... voitteko sitä uskoa?"

"No niin, mordieu!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."

Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:

"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki menetettävissä, -- paha kyllä silloin!"

"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"

Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat, tyynet kasvot.

"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."

"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.

"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee mitä hän tahtoo."

"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.

"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani. Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."

Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla katseella.

Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.

Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:

"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että olen hankkinut hyvän tarjokkaan."

"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."

"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei, nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi, ettet palvelisi kuningasta."

Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul, kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli saattanut kyseenalaiseksi pojan -- hänen ainoan ilonsa -- lähdön.

Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:

"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin kuningasta. Palvelen Jumalaa."

"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.

"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.

Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi epävarmaksi.

Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.

Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.

"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan tietää päätöksenne?"

"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.

"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja minä en häneltä vaadi kuin omanne."

Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.

Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.

Kello löi yksitoista.

Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.

Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.

Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä. Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.

Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:

"On myöhä... Huomiseen, Raoul!"

Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.

Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:

"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi, Raoul?"

"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi välttämättömäksi, että eroamme."

"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."

"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois, monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta ja että elämäni lähestyy loppuaan."

"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan... Älä valehtele."

Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:

"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."

Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:

"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."

Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.

Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.

234.

Kun kello seisoi.

Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon. Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.

Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin, kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle pääkaupunkia kohti.

Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja häntä rakastaneet.

Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta, tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.

Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.

Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin, joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti sitten seisahtunut.

Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.

Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla vivahduksella.

Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän käytävään avautuvan salin ovissa.

Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin, mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi virkaherraa syrjään.

"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät kuullut tai nähnyt!"

Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia, kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.

"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä..."

Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.

"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.

"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.

Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.

Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.

"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"

Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet. Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen järkensä kokonaan himmeni.

"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla käyttäytyä epäkohteliaasti."

"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin yllättää."

"Minne?" kysyi Raoul.

Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:

"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."

Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:

"Te etsitte herra de Guichea?"

"Niin mademoiselle."

"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut kanssanne."

"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."

"Oletteko minulle vihoissanne?"

Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.

"Olen", virkkoi hän.

"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui suhteenne rikkoutuminen?"

"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."

"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."

Raoul säpsähti.

"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."

Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.

"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!... Voiko naida kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään varten rakastajatartansa, josta puhumme."

"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."

"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.

"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen tunteet..."

"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä rakastin neiti de..." Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt, kun en häntä enää rakasta."

"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut, niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."

"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.

"En, minä en koskaan saa lohtua."

"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."

"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."

"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"

"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään suostuisikin!"

Hän nousi hyvin kuohuksissaan.

"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja että Louisella on yksi vihollinen lisää."

"Vihollinen lisää?"

"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."

"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa, riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella ystävättärenä."

Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan rintahaarniskasta.

"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta..."

Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta", joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.

Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.

"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.

"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen -- vaikka liian myöhään -- prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"

Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:

"Herra de Bragelonne, madame."

Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti, "on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja..."

Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.

Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän tunsi häiritsevänsä.

Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.

Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa äänettömyydessä.

Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.

"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille, "en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa onnellisia!"

Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden mielenkarvauden pistelyä vastaan.

Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.

"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."

"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin kanssa."

"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni, Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt mielipidettäni!"

Ja hän syleili ystäväänsä.

Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.

Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:

"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."

"Oi, Raoul! Olethan mies!"

"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en vastaisi enää sielustani."

De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.

"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se, mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."

"Miten niin?"

"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua rakastetaan."

"Oh!..."

"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de Guiche, varo Montalaisia."

"Hän on hyvä ystävätär."

"Hän oli... hänen ystävänsä... tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet menettänyt."

"Sinä erehdyt."

"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."

"Minkä sitten?"

"Hänen rakkautensa."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."

"Voitko sitä uskoa?"

"Olen siitä varma."

"Montalaisko sen on aikaansaanut?"

"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään... sen toisen vuoksi."

"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää..."

"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."

"Sen tiedän."

"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin. Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa. Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta sinua alati rakastettaisiin."

De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.

"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä, vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin itse tehnyt."

"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.

"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin. Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."

235.

Planchetin omaisuus arvioidaan.

Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista. Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei, kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä. Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä, syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme kysymään teidän vointianne... Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, -- mitä olette pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä vaikuttaa, -- herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa: minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu pölyni jo yskittää teitä. Corbleu, enpä ota myrkyttääkseni valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, -- vaikkapa asunnossanne. Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain..." virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?..." kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli..."

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt..."

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34] kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat pikku omaisuuden palauttivat Planchetin oikealle sijalleen, niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa..." aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet, näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille..."

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa varovaisuudesta."

Palvelija sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani, että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti. Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi, eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin, Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.

236.

Herttuan omaisuus arvioidaan.

Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut. Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa, -- toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa, aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin suoranainen rahaksimuutto ja -- tuotti kaksin verroin. Miten esim. olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle? Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, -- ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, -- ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, -- että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa, monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta, pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata päivällisen jälkeen, -- kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön, ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä. Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen, meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen. "Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on sydän ja ruumis kuten sinullakin, -- jotka kaipaavat isänmaatansa ja kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin, ja samoin teen edelleen mikäli..."

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu puhtaimmillaan, -- tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.

237.

Hopealautanen.

Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan jälkeen, -- hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen, jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti, velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta. Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, -- vaarallinen kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana. Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun -- uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet, toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!... Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru, joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni, mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt, sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta. Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen, mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu. Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta. Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan, jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"Cordieu!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas, lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, mordioux!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt, rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan, sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi, rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui, linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen... johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä...?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä teihin, surmauttaisin itseni puolestanne... mutta..."

"Mutta...?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja, jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna... he eivät osaa sanaakaan ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun, jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.

238.

Vanki ja vartijat.

Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin..."

"Silloin käskit ampua meitä."

"Ma foi, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan. "Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän, että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä", sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene...?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se mies on prinssi... Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi, uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!... Atos, kirottu olkoon sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt..."

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki, jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat -- ja onnettomalla tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen, elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on minulle kiusallinen, mordioux!... Kah, tahdotteko, että pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus..."

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen. Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"Mordioux!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää, jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, -- sinua, joka olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän, ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni nähden vetää viimeisen henkäyksensä... Oh ei, minä en tahdo sinullekaan siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania, ei missään Raoulia, oi!... Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani; mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja, kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa, d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!..." äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule, Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene. Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän, tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä..."

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi. Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi. Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne, joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta, että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän olevan vapaa ja tyytyväinen.

Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska, näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa, Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen. Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi, alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni vain oman itseni.

Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan, jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne, olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen kumminkin kurjuudelleni!

Raoul, Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, -- mielettömästä rakkaudestasi, joka sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän -- raukkamaisesti kyllä -- teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla... hiekkasärkälle paiskautuneena..."

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat, jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä. Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan, ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen. "Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua kirotuksi!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni, herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan, jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin, ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat päät kainaloihinsa.

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"

239.

Lupaukset.

Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa, aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja, rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä. Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen, kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi, suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään. Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille, joilta oli laaja näköala kaupunkiin, -- mahtaville, harmaille vuorille, joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen. Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville. Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne. Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä vuorenkukkuloita, -- kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa, haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin, kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta, samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää, Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin, josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, -- miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina -- tahtomattani, hyvä Jumala -- karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun, etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista, raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä, te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus, vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä; luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei, monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin, väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme. Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni", virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä", kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu. Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise ruumistaan..."

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, -- oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä minä aina nukuin niin hyvin... entiseen aikaan!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul, tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma, etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon, ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin, missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään; ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi, kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle. Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien, Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle, olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan, asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi, Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies, "että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta, kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä. Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi vaivalloisesti majataloonsa.

240.

Naisten parissa.

D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan -- todellisen kentaurin tavoin luontuneena hevosen notkahteluun -- ei enää välittänyt mistään; toisin sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä. Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle, missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden, muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, -- kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä, vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena, ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin. Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän. Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä, kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella häväistyinä, -- sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi, jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta. Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle maatilalleen.

Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä, joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään; mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin puita aurinkona elvytti.

Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi; milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, -- ei enää runosäkeitä, vaan (ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin. Noissa tilaisuuksissa nähtiin maailman ensimmäisen kuninkaan, kuten silloinen runoilijakoulu sanoi, uljaasti laskeutuvan ratsultaan ja hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.

D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle; vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli kaikesta sydämestään kiintynyt.

Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin. Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren tavoin -- ja kenties vielä kuninkaallisemmin -- osakseen palvomista, josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien hovilaisten huomion.

D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.

Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.

Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat, mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta seikkailuyritykseltä.

"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"

"En sentään", vastasi muskettisoturi.

"Maltasta?" arvasi Montalais.

"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."

"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.

"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä purjehtimaan Algieriin."

"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden harrastajattaret.

"Ja laivaston?"

"Kaikki."

"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.

"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de Bragelonne", luetteli d'Artagnan.

La Vallière vaaleni.

"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö lähtenyt sotaretkelle... hän?"

Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.

"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi d'Artagnaniin kääntyen.

"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."

"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."

Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.

"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."

"Keltaisia!"

"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."

"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset -- nämä säveät kyyhkyset -- kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.

Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:

"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"

"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.

"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."

"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi. "Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän tekemästä häntä onnelliseksi."

Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.

"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka sotaan, jossa hän saa surmansa."

Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.

"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet tappanut; se on kamala teko."

Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.

"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"

D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:

"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."

Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri kun kuningas ilmestyi toisesta.

Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen; pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa d'Artagnanin, joka tervehti häntä.

"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä olen teihin tyytyväinen."

Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä surman suuhun.

Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta, ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa hän ei voinut käsittää.

Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:

"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"

"Tallessaan, sire."

"Mitä hän puhui matkalla?"

"Ei mitään, sire."

"Mitä hän teki?"

"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin Sainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut. Hänen... tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."

Kuningas kalpeni.

"Riittää", sanoi hän.

D'Artagnan kumarsi.

Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.

"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin saapuessa sinne?"

"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."

"Ahaa!"

Uusi äänettömyys.

"Mitä näitte siellä?"

"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.

Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.

"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään kuntoon asuntoani Nantesissa."

"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.

"Bretagnessa."

"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin pitkälle matkalle?"

"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."

"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.

"Tänä iltana... huomenna... huomis-iltana -- tehän tarvitsette lepoa."

"Olen levännyt, sire."

"Se on hyvä... No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."

D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan epäröivän:

"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"

"Luonnollisesti."

"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"

Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.

"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.

"Siinäkö kaikki?... Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle annettavana?"

"Ei... Kah!... On tosiaan!"

"Minä kuuntelen."

"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni kuuluu."

"Huomattavimpien?"

"Niin."

"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"

"Niin."

"Herra Letellierin?"

"Niin."

"Herra de Briennen?"

"Niin."

"Ja herra yli-intendentin?"

"Tietenkin."

"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."

"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte Gesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että muskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu. Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."

"Kyllä, sire."

"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"

"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"

Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.

-- Nantesiin! -- tuumi hän portaissa. -- Miksei hän uskaltanut suoraan puhua Belle-Islestä?

Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi hänen peräänsä.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi..."

"Mitä nyt, herra Ariste?"

"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."

"Teidän kassastanneko nostan rahat?"

"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."

Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen, joka oli Ludvigin käsialaa.

-- Kas vain! -- hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; -- tämä matka maksatetaan yli-intendentillä! Mordioux, siinä hän on ihan Ludvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!

D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.

241.

Ehtoollinen.

Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset. Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa ja keittiössä.

Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo suljettu.

Hän vastasi vain sanoilla: "Kuninkaan käskystä."

Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti, että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään uudestaan huomenna.

D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:

"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."

"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.

"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi rauhaan.

D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.

"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.

"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."

Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.

D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.

D'Artagnan hymyili.

"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain nostettavana."

"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.

Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.

Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet myötäkäymisessäkin mukana.

Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.

Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan d'Artagnania.

Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä seurueesta.

Fouquet kohottausi nojatuolissaan.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."

Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen suoritusta."

Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.

"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"

"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."

"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."

"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne häiritsemään."

"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin ojentaman maksuosoituksen.

"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras talo."

Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.

"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.

"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.

"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.

"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"

"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."

"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"

"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."

"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän kajosi.

"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomautti Fouquet hiljaisesti runoilijalleen.

"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur, että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman hartaasti kuin Vauxissa."

Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi, mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen oikeutta.

Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi, mitä tapahtuukin!"

"Ja teidän terveydeksenne, mitä tapahtuukin!" vastasi d'Artagnan kulauttaen pohjaan..

Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä portailla.

"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini", sanoi Fouquet yrittäen nauraa.

"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"

"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä hetki."

Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.

"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."

"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää. Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.

"On leipään", jupisi rouva Fouquet.

"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."

"Minne lähtisin?"

"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."

"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."

"Sanotaan enemmänkin, -- väitetään minun vieneen mukanani vähintään kaksikymmentä miljoonaa."

"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la Fontaine; "paetkaa."

"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."

"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.

"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"

"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva Fouquet.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa? Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään levottomuutta."

"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta, ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte, siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."

Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.

"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.

"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.

"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.

"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.

"Tänä iltana!"

"Tunnin kuluessa!"

"Aivan heti", lupasi ministeri.

"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden", arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"

"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi la Fontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.

Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.

"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.

Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta, helmeilevä hiki otsallaan.

Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:

"Hyvä on, monsieur."

Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.

Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen tarkkaamana poistui salista.

Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.

Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi markiisitar de Bellièren kylmää kättä.

"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään inhimillistä.

"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.

Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin; kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan käsialalla kirjoitetut rivit:

'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.

Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa, rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään teidät pyhässä suojeluksessaan.

Tämä kirje käy kuitista.

Ludvig.'

Kauhistunut sorina kiersi salia.

"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.

"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."

"Mutta..."

"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen sydäntä.

"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis aivan häviöllä!"

"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"

"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan tuskasta.

"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki. Ratsaille!"

"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."

"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä..." väitti rivakka Pélisson.

"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.

"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"

"No, mitä nyt?"

"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen..."

"Niin?"

"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin..."

"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, -- sinä ihan tukehdut."

"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.

"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.

"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.

Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa. Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:

"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö älkääkä ajatelko lähteä mukana."

Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana almuna onnettomuudelle.

Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin; Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.

Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa, Fouquetin viimeisen suudelman.

Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.

242.

Colbertin vaunuissa.

Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa. Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet päätyä Nantesiin ennen häntä.

Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla. Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.

-- Kas vain! -- tuumi d'Artagnan; -- vanha herttuatar ei ole ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta mitään hyvää.

Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.

Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän vilkkaana.

Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:

"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"

"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa kuninkaan todellisia etuja."

Vanha rouva keskeytti hänet:

"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja teille samaten."

Colbert ei vastannut mitään.

"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas -- nykyään vain veruketta etsien -- huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin..."

"Ja silloin?" tiedusti Colbert.

"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: -- Jos Fouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.

"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan, "että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"

"En käsitä", kierteli toinen.

"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"

"En ole kunnianhimoinen."

"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa vaivaa."

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame..."

"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki omastannekin."

"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."

"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa jo kiertelemättä."

"Minä en tuhoa ketään, madame."

"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään niitä kuninkaalle."

Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:

"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."

"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen, mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.

"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, -- mitä? Sanokaa."

"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä vaikutuksia tehottomiksi."

"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat? Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."

"Tehkää se."

"La Vallière?"

"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä mielistellyt."

"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi itseään, eikö niin?"

"Kaiketikin."

"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"

"Huomattavasti."

"Leskikuningattaren välitys kenties?"

"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen pojalleen."

"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.

"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert epäuskoisesti.

"Entiseen aikaan?"

"Vielä ihan äskenkin, madame, -- Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan vangituttamasta herra Fouquetia."

"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään ole hänen kantansa."

"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.

"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."

"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan arvelisi."

"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta salaisuudesta?"

"Salaisuudesta?"

"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."

"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoi Colbert.

"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle sitä."

"Kai sitten, madame."

"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on piispa?"

"Vannesin piispa."

"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."

"Vai niin!"

"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin, tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."

"Haluaako leskikuningatar sitä?"

"Siitä on nimenomainen määräys annettu."

"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"

"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."

Colbert katseli herttuatarta.

"Sanokaa, madame."

"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."

"Herra Fouquetin alueella?"

"Niin juuri."

"Hänet siepataan!"

Oli herttuattaren vuoro hymyillä.

"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa ei kannata mennä lupaamaan."

"Kuinka niin, madame?"

"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin vain mieli tekee."

"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"

"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden sieppaamisessa."

Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta lausui melkein ylvään lujasti:

"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."

Tämä Colbertin suussa harvinainen meille pani herttuattaren kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli ottanut lukuun.

Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen säilyttääkin.

"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi, madame?" virkkoi hän.

"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."

"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei ole vielä puhunut asiasta mitään."

Herttuatar pureskeli kynsiään.

"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert. "Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan tähden."

Herttuattaren viha paljastui.

"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."

"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee teistä ikävältä?"

"En sano mitään."

"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"

"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana kuin Belle-Islen varustuksissa."

"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."

"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä, monsieur. Minä tekisin samaten."

"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."

"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta, te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."

"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa, madame?"

"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on sekin määrättävissään."

"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että hän ei pääse mihinkään."

"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen suunnitelmiensa mukaan."

"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän mennyttä miestä, madame."

"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte, ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"

"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."

"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin puolin teidän käytettävissänne."

"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"

"Parempikin."

"Salainen lähettiläs?"

"Arvatkaa vielä korkeammalta."

"Malttakaas... kuningas Filip III on kiihkomielinen, -- olisiko hän... Filip III:n rippi-isä?"

"Vielä korkeammassa asemassa."

"Mordieu!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen, leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien kenraali?"

"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.

"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon, ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"

"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille lausua."

"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."

"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan. Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te varmastikaan ette tule."

Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.

"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä tavalla, madame", hän sanoi.

Herttuatar hymyili.

"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on päässyt vankilasta!"

"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa enää jätä sitä asuntoa."

"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja kokemusta."

Colbert puri huultansa.

"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn, josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"

"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"

"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä, lähteäkseni kuninkaan matkalle."

"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.

Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.

243.

Kaksi jokialusta.

D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa kaksinkertaiseksi.

Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.

Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen intoaan.

Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin, missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset, leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.

Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, sillä taikasana raha-asiat sai heidän silmissään kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma; nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään vastuksia.

Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.

"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan ei meitä seuraa."

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen huudon.

"Mikä on?" kysyi Fouquet.

"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."

Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.

Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn epäluuloisena:

"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."

Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena kuohujuovana auringonsäteissä.

"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat minulle."

"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä vain kahdeksan."

"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"

Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.

"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi voinut tuntea.

"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.

Fouquetia puistatti.

"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.

"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota kuninkaan laiva aina käyttää."

"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville", huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen Pariisissa."

Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: -- Olittehan siellä itsekin.

"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.

"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo kintereillämme."

"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet vasta Beaugencystä tai Niortista?"

"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen Orléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."

Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.

"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni. Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."

Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta silloin Fouquet lausui ylväästi:

"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."

"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat, tarmokkaasti! Antakaa uida!"

"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."

"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.

Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.

Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti, päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella, luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti selvästi naapurialuksen matkustajat.

"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."

"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.

"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."

Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.

"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.

"Enkä minä", yhtyi Gourville.

"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin ajaudumme heistä liian loitolle."

"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla onkin enää vain yksi."

"Millainen hän on?"

"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."

Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.

Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä Fouquet häntä odotti.

"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on mahdotonta!"

"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet meitä palauttamaan."

"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan. Mitä hän siellä tekee?"

"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"

"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan häntä kohti."

"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."

"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"

"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne vastaan."

"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"

"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa malttavainen."

"Mitä siis on tehtävä?"

"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken elää, näkee!"

"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."

Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä. Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.

Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:

"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona? Käynkö turmaani kohti vai enkö?"

"Oi, monseigneur!"

"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella, esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"

"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän. Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi ensiksi ehtii haaksirikkoon."

Fouquet tarttui Gourvillen käteen.

"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta: 'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."

Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla Nantesiin saakka.

Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti keräytyä ympärille.

Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun vihollisensa. Colbert oli saapuvilla -- sitä pahempi Colbertille.

Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella korskealla silmien siristyksellä.

"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"

"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.

"Tulitteko te tuossa aluksessa?"

Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.

"Tulin, monseigneur."

"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai kuningas."

"Monseigneur..." änkytti Colbert punastuen.

"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet. "Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."

Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi, olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.

Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan vastasi:

"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."

"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla, miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"

"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.

Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.

Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa, ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma -- inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja -- olisi tullut väliin.

Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.

Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä, ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.

244.

Muskettisoturi vihjailee.

Fouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies mahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa maailman korjaamattomalta repeilyltä.

D'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin sydämellisen tervehdyksen.

"Hyvää huomenta, monseigneur", vastasi muskettisoturi. "Miten jaksatte matkanne jälkeen?"

"Varsin hyvin, kiitos."

"Entä kuume?"

"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten näette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta."

"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur."

"Eh, corbleu, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin..."

"Mikä estää?"

"No, te ensiksikin."

"Minäkö! Oh, monseigneur...!"

"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?"

"Kautta taivaan, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "jättäkää nyt kuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan asialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin käteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti ensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla äänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'"

Fouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli niin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.

"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?" virkahti yli-intendentti.

"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys."

"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan päinvastoin."

"En ole kuullut puhuttavan mistään", vastasi d'Artagnan.

"Hm, hm!" epäili Fouquet.

"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta kiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen."

Fouquet irvisti.

"Entä herra Colbert?" hän sanoi. "Onko hänkin mielestänne samassa määrin kiintynyt minuun?"

"Hänestä en mene sanomaan", vastasi muskettisoturi. "Siinä on poikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan pahaakin kaunaa, mutta, mordioux, orava kykenee toki varomaan tarhakäärmettä, kun vain tahtoo."

"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin", sanoi Fouquet, "ja totisesti en ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista miestä!"

"Suvaitsette niin sanoa", vastasi d'Artagnan. "Oletteko odottanut tätä päivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?"

"Me olemme sokeita", jupisi Fouquet.

"Äänenne käy käheäksi", huomautti d'Artagnan. "Juokaapas lääkettänne, monseigneur."

Mitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonka Fouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.

"Tällaista tapahtuu vain minulle", haastoi muskettisoturi äskeiseen palaten. "Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän vieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan vuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan maailmassa, juuri kun..."

"Kun olen kukistumassa", keskeytti Fouquet. "Se on totta, rakas herra d'Artagnan."

"Sitä en aikonut sanoa."

"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani -- en sitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen: 'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan saatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'"

"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen", sanoi kapteeni; "mutta aivan ihastunut minäkin olen teihin!"

"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!" sanoi yli-intendentti.

"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana kuin kuumeennekaan."

"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme."

Ja Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä virralla.

"Eikö se ole häviöni selvin merkki?" hän kysyi lopuksi.

D'Artagnan oli käynyt totiseksi.

"Siihen suuntaan", myönsi hän. "Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten herra de Tréville sanoi."

Ja hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.

"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti tahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä minulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa Belle-Islen?"

"Missä herra d'Herblay on", lisäsi d'Artagnan.

Fouquet kohotti päätänsä.

"Mitä minuun tulee", jatkoi d'Artagnan, "niin voin yhä vakuuttaa teille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan."

"Todellako?"

"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt asettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa."

"Hän on ystäviäni."

"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur", jatkoi muskettisoturi, jonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet. "Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, -- hiukan liikanaista varustelua näin rauhallisena aikana."

"Prikaati?" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.

"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, -- samaa määrää käytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn vangitsemistilaisuuksissa."

Fouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena jutteluna.

"Ja sitten?" hän kysyi.

"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen täkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi oville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata vahtipalveluksella."

"Entä minun varalleni", huudahti Fouquet, "mitä määräyksiä?"

"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni pelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?"

"Minäkö!... ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole minkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku järjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin."

"Mikä se on, kapteeni? Mikä se on?"

"Ka, hevosia ja aluksia ei saa päästää poistumaan Nantesin piiristä ilman kuninkaan allekirjoittamaa passia."

"Taivaan vallat, mutta..."

D'Artagnan puhkesi nauramaan.

"Se on voimassa vasta kuninkaan tultua Nantesiin; näette siis, että asia ei mitenkään koske teitä, monseigneur."

Fouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen tuumitteluansa.

"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja halukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään", lisäsi muskettisoturi.

"Niin tietenkin", mukasi Fouquet hajamielisenä.

"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan", selitti kapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä. "Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin alaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?... Ka, todellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia kuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään... Kaupungin portit ja satamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu... Tiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne miehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan jollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin tämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni sievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa liikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään määräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi tahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra Fouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos hänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän käytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja vastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle ja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten teillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta, aivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette."

Niin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean silmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.

Hän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan kiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:

"Hevoseni! Alukseni!"

Kukaan ei vastannut.

Yli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.

"Gourville!... Gourville!..." hän kutsui sujauttaessaan kellon taskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa: "Gourville!... Gourville!..."

Gourville ilmestyi huohottaen ja kalpeana.

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" huusi yli-intendentti heti kun näki hänet.

"Myöhäistä!" änkkäsi ystävä.

"Myöhäistäkö? Miksi?"

"Kuunnelkaa!"

Palatsilinnan edustalta kuului torvien toitotusta ja rumpujen pärinää.

"Mitä nyt, Gourville?"

"Kuningas on tullut, monseigneur."

"Kuningas?"

"Hän on rientänyt hillittömällä vauhdilla, revähdyttänyt hevosia ja voittanut lasketusta ajasta kahdeksan tuntia."

"Me olemme hukassa!" mutisi Fouquet. "Kunnon d'Artagnan, puhuitpa minulle liian myöhään!"

Samassa kuningas todella ehtikin kaupunkiin; vallinsarvelta kajahti tykinlaukaus, ja siihen vastattiin vartiolaivasta virralta.

Fouquet rypisti kulmiaan, kutsui kamaripalvelijansa ja laittautui hoviasuun. Ikkunastaan hän kaihtimien takaa näki kansanjoukon hyörinän ja lukuisan saattueen, joka oli pysytellyt valtiaansa mukana ties millä tavoin. Hänen majesteettinsa johdettiin komeuden keskellä palatsilinnaan; Fouquet näki hänen laskeutuvan satulasta porttilehterin alla ja supattavan jotakin d'Artagnanille, joka oli pidellyt jalustinta.

Kuninkaan mentyä sisälle holvista muskettisoturi suuntasi askeleensa Fouquetin huoneistoa kohti, mutta verkkaan, peräti vitkallisesti, alinomaa pysähtyen puhuttelemaan väkeänsä, joka oli asettunut kujaksi; olisi voinut luulla, että hän vartavasten kulutti aikaa asiallansa. Fouquet avasi pihanpuolisen ikkunansa, sanoakseen hänelle jotakin.

"Hei!" huudahti d'Artagnan havaitessaan hänet; "te olettekin vielä huoneissanne, monseigneur!"

Ja tämä vielä valaisi Fouquetille lopullisesti, kuinka täpäräksi muskettisoturi oli tiennyt tilanteen, äsken antaessaan tärkeitä tietojansa ja neuvojaan.

"Hyvä Jumala, niin, monsieur", vastasi yli-intendentti huoaten; "kuninkaan saapuminen keskeytti eräät suunnitelmani."

"Ahaa! Tiedätte kuninkaan tulleeksi?"

"Minä näin hänet; ja tällä kertaa te kai pistäydytte luokseni hänen käskystään?..."

"Kuulustamaan vointianne, monseigneur, ja pyytämään teitä hänen majesteettinsa puheille, ellei terveydentilanne tee sitä mahdottomaksi."

"Heti paikalla, herra d'Artagnan, ihan heti."

"Ka, hitto!" sanoi kapteeni; "nyt kuninkaan tultua ei täällä saakaan liikuskella vapaasti; ohjesääntö hallitsee kaikkia, teitä ja minuakin."

Fouquet huokasi vielä kerran, astui vaunuihinsa -- ollen niin peräti heikkona -- ja läksi päärakennuksen portaiden eteen, seuralaisenaan muskettisoturien kapteeni, jonka huomaavaisuus ei tällä kertaa ollut vähemmän peloittava kuin se vastikään oli ollut lohdullinen ja reipastuttava.

245.

Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.

Fouquetin astuessa vaunuista Nantesin palatsilinnan pääovella häntä lähestyi joku kansanmies syvään kumartaen ja antoi hänelle kirjeen.

D'Artagnan tahtoi estää häntä puhuttelemasta rahaministeriä ja viittasi hänet poistumaan, mutta tiedonanto oli jo jätetty asianomaiselle. Fouquet avasi kirjeen; d'Artagnan huomasi valtiomiehen kasvojen samassa ilmaisevan epämääräistä pelästystä.

Fouquet pisti paperin salkkuun, joka hänellä oli kainalossaan, ja nousi portaita kuninkaan huoneisiin. Tornin jokaiseen asuinkertaan laitetuista pienistä ikkunoista näki Fouquetin kintereillä asteleva d'Artagnan kirjeentuojan vilkuvan ympärilleen torilla ja antavan merkkejä muutamille henkilöille, jotka hävisivät viereisille kaduille, sitten kun itse olivat toistaneet samat viittaukset.

Fouquet jätettiin hetkiseksi odottamaan jo ennemmin puheena olleelle, pieneen käytävään päättyvälle parvekkeelle. Käytävän päähän oli kuninkaan työhuone järjestetty. D'Artagnan siirtyi yli-intendentin edelle, jota hän tähän asti oli kunnioittavasti seurannut, ja meni kuninkaan kabinettiin ilmoittamaan.

"No?" kysyi Ludvig XIV hänet huomatessaan, heittäen paperien peittämälle pöydälle ison, vihreän kankaan.

"Käsky on pantu toimeen, sire."

"Ja Fouquet?"

"Herra yli-intendentti tuli mukanani", vastasi d'Artagnan.

"Johdettakoon hänet kymmenen minuutin kuluttua luokseni", sanoi kuningas, viitaten d'Artagnania poistumaan.

Tämä lähti ulos, mutta tuskin oli hän ehtinyt käytävälle, jonka toisessa päässä Fouquet odotti, kun kuninkaan kello kutsui hänet takaisin.

"Eikö hän hämmästynyt?" kysyi Ludvig.

"Kuka, sire?"

"Fouquet", sanoi kuningas mutkattomasti; se töykeä puheentapa varmensi muskettisoturien kapteenin epäluuloja.

"Ei, sire", vastasi hän.

"Hyvä."

Ja toistamiseen Ludvig lähetti d'Artagnanin luotansa.

Fouquet ei ollut hievahtanut parvekkeelta, jonne opas oli hänet jättänyt. Hän luki uudelleen näin kuuluvaa kirjelappuaan:

'Teitä vastaan juonitellaan jotakin. Kenties ei rohjeta itse linnassa; se tapahtuisi siis palatessanne huoneisiinne. Muskettisoturit ovat saartaneet asunnon. Älkää menkö sinne; valkoinen hevonen odottaa teitä puuistutusten takana.'

Fouquet oli tuntenut Gourvillen käsialan ja innon. Jotta paperi ei mahdollisen onnettomuuden häntä kohdatessa saattaisi uskollista ystävää vaaraan, yli-intendentti repi kirjeen palasiksi, jotka siroitteli tuuleen lehterin pilariaidakkeen yli. D'Artagnan yllätti hänet viimeisten hiutaleitten leijuessa ilmaan.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuningas odottaa teitä."

Ministeri astui rohkeasti pieneen käytävään, missä herrat de Brienne ja Rose työskentelivät; kreivi de Saint-Aignan istui pienellä tuolilla samassa käytävässä ja näkyi odottelevan käskyjä, haukotellen kuumeisesta kärsimättömyydestä, miekka jalkojen välissä.

Fouquetista tuntui omituiselta, että nämä tavallisesti niin huomaavaiset ja liehakoitsevat hovimiehet tuskin liikahtivat, kun hän, yli-intendentti, meni ohitse. Mutta miten olisivatkaan he voineet toisin kohdella miestä, jota kuningas enää nimitti vain Fouquetiksi?

Hän kohotti päätänsä ja valmiina kaikkea uhmaamaan astui kuninkaan luo, senjälkeen kun mainittu kello oli hänet majesteetille ilmoittanut. Nousematta kuningas nyökäytti päätänsä ja virkkoi painokkaasti:

"No, miten voitte, herra Fouquet?"

"Minulla on kuumekohtaukseni", vastasi yli-intendentti, "mutta aina olen valmiina kuninkaan palvelukseen."

"Hyvä; säädyt kokoontuvat huomenna. Onko teillä puhe sepitettynä?"

Fouquet katseli kuningasta hämmästyksissään.

"Ei ole, sire", vastasi hän; "mutta minä pidän sen valmistamatta. Olen kylliksi perillä asioista, jotta en joudu ymmälle. Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä; salliiko teidän majesteettinne?"

"Olkaa hyvä."

"Miksi teidän majesteettinne ei ole suvainnut Pariisissa ilmoittaa pääministerillenne tästä tehtävästä?"

"Te olitte sairas; en tahdo rasittaa liiaksi."

"Ei koskaan työ, ei koskaan selittely rasita minua, sire, ja koska hetki on tullut pyytääkseni selitystä kuninkaaltani..."

"Oh, herra Fouquet! Mitä selitystä?"

"Teidän majesteettinne aikomuksista minun suhteeni."

Kuningas punastui.

"Minua on paneteltu", jatkoi Fouquet innokkaasti, "ja minun täytyy yllyttää kuninkaan oikeamielisyyttä tutkisteluun."

"Tuon sanominen on hyvin tarpeetonta, herra Fouquet; minä tiedän mitä tiedän."

"Teidän majesteettinne ei voi tietää asioita, ellei niitä teille sanota, ja minä en ole mitään puhunut, kun muut sitävastoin ovat puhuneet monen monituiset kerrat..."

"Mitä tuolla tarkoitatte?" kysyi kuningas kärsimättömänä lopettamaan tämän kiusallisen keskustelun.

"Käyn suoraan asiaan, sire, ja väitän erään henkilön kohtuuttomasti vahingoittavan minua teidän majesteettinne silmissä."

"Kukaan ei vahingoita teitä, herra Fouquet."

"Se vastaus, sire, todistaa minulle, että olin oikeassa."

"Herra Fouquet, minä en pidä syyttelystä."

"Mutta kun itse on syytettynä!"

"Olemme jo liiaksi puhuneet tästä asiasta."

"Eikö teidän majesteettinne salli minun puolustautua?"

"Toistan, että minä en syytä teitä."

Fouquet astahti taaksepäin, tehden puolinaisen kumarruksen.

-- On varmaa, -- ajatteli hän, -- että kuningas on tehnyt päätöksensä. Vain se, joka ei voi peräytyä, saattaa olla noin itsepintainen. Sulkea silmänsä vaaralta tällä hetkellä olisi sokeutta; olla siitä välittämättä olisi typeryyttä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

"Kutsuiko teidän majesteettinne minut jotakin työtä varten?"

"En, herra Fouquet, vaan antaakseni teille neuvon."

"Minä odotan kunnioittavasti, sire."

"Levätkää, herra Fouquet; älkää tuhlatko enemmälti voimianne. Säätykokouksen istuntokausi tulee lyhyt, ja kun sihteerini ovat sen lopettaneet, en tahdo sitten enää kahteen viikkoon puhuttavan valtiollisista asioista Ranskassa."

"Eikö kuninkaalla ole minulle mitään sanottavaa tästä säätykokouksesta?"

"Ei, herra Fouquet."

"Minulle, raha-asiain yli-intendentille?"

"Levätkää, pyydän; siinä kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa."

Fouquet puri huultansa ja painoi päänsä alas. Hän hautoi nähtävästi jotakin rauhatonta ajatusta. Tämä levottomuus tarttui kuninkaaseenkin.

"Oletteko pahoillanne, että teidän täytyy levätä, herra Fouquet?" virkkoi hän.

"Kyllä, sire; minä en ole tottunut lepoon."

"Mutta te olette sairas; teidän on pidettävä huolta itsestänne."

"Teidän majesteettinne mainitsi minulle huomenna pidettävästä puheesta?"

Kuningas ei vastannut; tämä äkillinen kysymys oli saanut hänet ymmälle.

Fouquet tunsi tämän epäröimisen painon. Hän luuli lukevansa nuoren ruhtinaan silmistä vaaran, jota hänen vastustelunsa jouduttaisi.

-- Jos ilmaisen pelkoa, -- hän ajatteli, -- olen mennyttä.

Kuningas puolestaan joutui levottomaksi ainoastaan Fouquetin epäileväisyydestä. -- Onko hän saanut vihiä jostakin? -- hän tuumi itsekseen.

-- Jos hänen ensi sanansa on ankara, -- ajatteli Fouquet vielä, -- jos hän ärtyy tai on ärtyvinään saadakseen verukkeen, niin miten tästä selviydyn? Tehkäämme vieru loivemmaksi. Gourville oli oikeassa.

"Sire", sanoi hän äkkiä, "koska teidän majesteettinne armollisesti suvaitsee siinä määrin valvoa terveyttäni, että vapautatte minut kaikesta työstä, niin ehkä saankin olla poissa huomisesta valtioneuvoston istunnosta? Pysyisin koko päivän vuoteessani ja pyytäisin kuningasta luovuttamaan minulle lääkärinne yrittämään jotakin keinoa näitä tukalia kuumepuuskia vastaan."

"Tapahtukoon niinkuin haluatte, herra Fouquet. Te saatte lomaa huomiseksi, saatte lääkärin, tulette terveeksi."

"Kiitos", virkkoi Fouquet kumartaen. Tehden päätöksensä hän virkkoi sitten: "Enkö saa onnea viedä kuningasta kotiini Belle-Islelle?"

Hän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen vaikutusta. Kuningas punastui vielä.

"Sanoitte: kotiini Belle-Islelle?" hän huomautti koettaen hymyillä.

"Niin kyllä, sire."

"Mutta ettekö muista", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, "että lahjoititte Belle-Islen minulle?"

"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt ottamaan sen haltuunne."

"Kyllähän sen haluan saada."

"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin, enkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä olen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan Pariisista tätä haltuunottamista varten."

Kuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain siltä varalta.

"Oh, sen kyllä käsitän", tokaisi Fouquet innokkaasti. "Teidän majesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla yksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen linnoitukset."

"Peste", huudahti kuningas, "enhän tahdo, että ne kukistuvat, -- nuo oivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei, jääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette arvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon tutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne ja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne, jotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa hameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle."

"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo."

"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille sopii."

Yli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:

"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin kiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään."

"Mutta joku alushan teillä sentään on?"

"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai Paimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen tarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko minun se tehtävä?"

"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen."

"Se on oikein... Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta mielessä", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.

Kuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti edelle.

"Sire", hän sanoi, "minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn vielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle."

"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra Fouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne."

"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon paremmin."

"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan", sanoi kuningas.

"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen."

"Herra d'Artagnan!" huusi kuningas soittaen kelloa.

"Oh, sire", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, "te annatte minulle muskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä kunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän."

"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!"

"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä totellakseen, kun sitävastoin..."

"Niin?"

"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön seurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut."

"Vangitutan?" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse. "Vangitutan? Oh!..."

"Kas, mitäpä ei sanottaisi!" jatkoi Fouquet yhä nauraen. "Ja löisin vetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta."

Tämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai kyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon paljastumista tällä tavoin.

Sisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun muskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.

"Tarpeetonta", virkkoi Fouquet: "miekka kuin miekka, -- yhtä hyvin otan Gourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta herra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin Belle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia."

D'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet kumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen kävellen.

Päästyään ulos linnasta hän ajatteli:

-- Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas, mutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.

Sitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.

"Kapteeni", sanoi hänen majesteettinsa, "te seuraatte herra Fouquetia sadan askeleen päässä."

"Kyllä, sire."

"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä."

"Kyllä, sire."

"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin."

"Kuomivaunuihin? Hyvä."

"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai heitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille."

"Hm, sepä on vaikeata, sire."

"Eikä ole."

"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa hengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien ummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia huutoja ja kirjeitä."

"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi poistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet."

"Rautaristikolla varustetut vaunutko?" huudahti d'Artagnan. "Mutta sellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän majesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo."

"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla."

"Ah, se on eri juttu!" sanoi kapteeni. "Jos vaunut ovat valmiit, hyvä on; tarvitsee vain saada ne liikkeelle."

"Hevoset ovat jo valjastetut."

"Ahaa!"

"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla."

D'Artagnan kumarsi.

"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet viedään."

"Aluksi Angersin linnaan."

"Hyvä on."

"Saamme sitten nähdä."

"Niin, sire."

"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä Fouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra de Gesvres joutuu vimmoihinsa."

"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne", vastasi kapteeni hiukan nöyryytettynä, "koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!"

"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin."

"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa."

"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä lähtien tapahtuisi jotakin, -- jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta pääsisi livistämään... Sellaisia sattumia on nähty, monsieur..."

"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt minulle."

"Miten niin?"

"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin..."

Kuningas vavahti.

"Koska", jatkoi kapteeni, "minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän majesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle puhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin vapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan."

"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua palveluksistanne!"

"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton. Sanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole paha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä puoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt minulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia voitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo kuuluu herra Fouquet."

"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!"

"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä kerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?"

"Niin, tuhat kertaa niin!"

"Kirjoittakaa siis."

"Tässä on."

D'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.

Parvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi askeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.

246.

Valkoinen ja musta hevonen.

-- Sepä kummallista, -- ajatteli kapteeni. -- Gourville noin iloisena laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra Fouquet on vaarassa, -- vaikka on melkein varmaa, että juuri herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle. Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?

D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, -- se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.

Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.

Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.

D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.

Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.

-- Mikähän tuo on? -- tuumi muskettisoturi. -- Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!

Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.

-- Valkoinen hevonen, -- jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, -- ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.

Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.

Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.

-- Kas, kas! -- päätteli kapteeni. -- Tuossa on muutamia herra Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle. Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.

Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.

-- Gourvillen pientä käsialaa! -- tuumi hän, tarkastaen kirjeen siekaletta. -- Enpä erehtynyt.

Ja hänen silmäänsä osui sana valkoinen.

"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana hevonen.

"Valkoinen hevonen", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"

Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti, d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen parvekkeelle.

Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen keinuva purje.

-- Oh, oh! -- tuumi muskettisoturi. -- Vain pakeneva rientää tuollaista vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä... Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa... Ja ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on kulunut.

Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.

Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.

Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja -- seuraavan vuosisadan keksintöjä, -- hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.

Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:

-- Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!... Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.

Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.

D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen -- ihmismetsästykseen osallisen toverinsa -- vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.

Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.

D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.

D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan. Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon. Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa; tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä välille.

-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, -- Fouquet ei vilistä millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!

Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.

Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.

D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.

-- Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, -- ajatteli muskettisoturi.

Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman päähän Fouquetista.

-- Rohkeutta, -- tuumi muskettisoturi, -- rohkeutta! Ehkäpä valkoinen hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.

Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas vähitellen matkaa.

D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta hänen ratsunsa kiihtyi yhä.

"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo, mordioux, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"

Fouquet ei vastannut.

"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa harhaan.

"Pardieu!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.

D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen ohimoihinsa, silmiinsä.

"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai pudotan teidät pistoolin laukauksella."

"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.

D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.

"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"

Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa, pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä askelta.

"Mordioux", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan! Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten on?"

"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."

Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.

"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.

Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.

"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.

"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.

Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.

Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.

"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.

Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan sortui maahan.

-- Olen häväisty, -- ajatteli muskettisoturi, -- olen kurja nahjus. "Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne, jotta ammun pääni puhki!"

Fouquet alkoi jälleen kiitää.

"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä. Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"

Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.

D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.

Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta purskui vaahdon mukana suusta.

D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:

"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme kumpikin tehneet velvollisuutemme."

Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:

"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"

"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.

Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.

Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen huultensa väliin.

D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin silmin.

Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen sanomattoman lempeästi.

"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"

"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi, herra d'Artagnan."

"Minkä, hyvä Jumala?"

"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.

"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."

"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.

"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme mieluummin yhdessä selkään."

"Koettakaamme", suostui kapteeni.

Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen, jonka luo se oli ehtinyt.

"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely", ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.

"Mordioux!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"

He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut saattajineen odottivat.

Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:

"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"

"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."

"Nerokasta!"

"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti d'Artagnan.

"Puhua teille!"

"Niin... jos tahdotte."

Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.

"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen...?"

"Kyllä sen teen."

"Sanotteko sen, kelle tahdon?"

"Minä sanon."

"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.

"Hyvä. Kelle?"

"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."

"Se hoidetaan."

Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.

247.

Suurmiehen seuraaja.

Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:

"Mistä siinä on puhetta?"

"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne nousten.

"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.

Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli tuntinsa.

"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.

"En vielä, sire."

"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."

"Ei vielä, sire."

"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."

Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä hetkeä.

"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."

"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi Colbert tyynellä äänellään.

"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig närkkäästi.

"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."

"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."

"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni tehdä suoranaisia päätelmiä."

Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi ääni kuin kuninkaan.

"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.

Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:

"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun muskettisotureilleni?"

"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.

"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"

"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt; siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.

"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.

"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. Mordioux, se oli villin riivaannusta!"

"Monsieur!..." huudahti Colbert hyvin kalpeana.

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko, ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani; mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.

"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain kätyreitä, mordioux!"

"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.

"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, -- tämä herra on lähettänyt herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa, joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? Mordioux, kuningasta me palvelemme, emmekä herra Colbertia!"

"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."

"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."

"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin, "vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä, niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt, kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."

"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.

"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin, -- ja jos minulla -- mistä Jumala varjelkoon! -- olisi niin kiittämätön herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."

Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin pyytääkseen lupaa saada poistua.

Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän. Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.

D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.

"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."

D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.

Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui lauhkean sävyn ja lausui säveästi:

"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee, tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne, sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu, joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut herra Fouquetin."

"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.

D'Artagnan silmäili kuningasta.

"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"

"Niin; no?"

"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi valtaansa."

Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi, mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon, takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.

Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.

"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän, mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'. Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, -- joskin oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on. Siihen se asia päättyy minun puolestani."

"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion äänettömyyden jälkeen.

"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä, jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."

"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"

"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että vastikään jo kysyitte minua... Ja oli minulla toinenkin syy."

"Mikä siis?"

"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt pelastautua."

"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.

"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."

"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista ajatelleeksi?"

"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."

"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."

"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire", vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."

Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella, kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen palveluksessaan ja jättänyt hänet, -- luutnantti, jonka hän oli uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi, urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.

Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.

"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen, Colbert?"

"Niin, sire."

"Mitä siitä oli tuloksia?"

"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi Colbert.

"Katsastan niitä piakkoin... Nyt annatte minulle kätenne."

"Käteni, sire?"

"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan, d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."

"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.

"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli kateellinen?"

"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."

"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.

Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin mieleltään.

Colbert puristi hänen kättään.

"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen -- en ihmisten häviötä tavoitellen -- todistaa, että silmämääränäni oli suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."

Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.

Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti kapteenin ja sanoi hänelle:

"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"

"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin korkealta suistui epäsuosioon?"

"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia, hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin kansojen keskuudessa, -- edistäväni kirjastojen ja akatemiain toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen, Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan: 'Laupeutta!'"

"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan alennukseen tuominnut."

Colbert pudisti päätänsä.

"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia; kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan, -- sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."

"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."

"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan... Kah, kuningas kutsuu antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."

Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.

"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.

"Tässä olen, sire."

"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille, heidän ollakseen Fouquetin vartiona."

D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.

"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin Bastiljiin."

"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.

"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."

"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.

"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."

Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.

"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."

"Kyllä, sire. Yksinkö?"

"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi, jos paikkaa yritetään puolustaa."

Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.

"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.

"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää, monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."

Colbert lähestyi d'Artagnania.

"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan ulottuviinne", hän huomautti.

"Miksi vasiten asetatte ehdon?"

"Syystä että se on vaikea."

"Ohoo! Missä suhteessa?"

"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."

D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen, jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai pakolaisiin nähden sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut säästää.

-- Colbert oli oikeassa, -- ajatteli d'Artagnan; -- marskinsauvani maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille maksaa ainoatakaan höyhentä!

Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston, laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.

248.

Saarelle saarretut.

Satamapadon äärimmäisessä päässä -- kävelypaikalla, jota iltaisin pieksi meren raivokas vuoksi, -- asteli kaksi miestä toistensa käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.

Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.

Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.

"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, -- tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."

"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"

"Olen sen havainnut kuten sinäkin."

"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään..."

Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.

"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme...?"

"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.

"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.

"Hukassa!... Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa, Aramis? Miksi olisimme hukassa?"

Aramis puri huultansa.

"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa..."

"Häh?"

"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle, niin emme voisi."

"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia -- kaunista Ranskaani. Täällä emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"

Aramis huoahti hiljaa.

"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."

"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"

"Mikä toimintaohje?"

"Parbleu, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut: että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."

"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.

"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."

Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen tunkea taivaanrannan taakse.

"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"

"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."

Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten pahantuulisena jotakin.

Aramis pysähdytti urhean soturin.

"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja reippaita, ne kaksi muuta ja me -- muistanet, Portos, että jos meillä silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"

"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"

"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle, Portos?"

"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."

"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.

"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme, jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, -- tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi palata Ranskaan, eikä olisi venettä..."

"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni? Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"

"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."

"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi teettää lautta..."

"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun sellaiseen?"

"Kanoottiin!... kanoottiin!... Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin, keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."

Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja pysähdytti ystävänsä.

"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni, Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään, käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."

"Portos..." virkkoi Aramis hämmentyneenä.

"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?..."

"Niin", myönsi Aramis.

"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä englantilaisille. Sekin on selvää."

"Niin."

"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa, palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."

Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.

Portos pidätti häntä käsivarresta.

"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä mitään vahviketta, -- ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja, vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin, katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle, -- tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni, mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"

Piispa kohotti päätänsä.

"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut, kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"

"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.

"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin saamme uutisia!"

"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"

"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala, se on laivasto! Voi hyväinen aika!"

"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana, vaikka varmuutta teeskennellen.

"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe, ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"

"Ne tulevat Loirelta... niin."

"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten naiset ja lapset jo rientävät laiturille."

Iäkäs kalastaja asteli ohitse.

"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.

Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.

"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston kuljetusaluksia."

"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen tiedätte?"

"Lipusta."

"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"

"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään tavallisesti sotaväen kuljetukseen."

"Ah!" virkahti Aramis.

"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja, Aramis?"

"Se on luultavaa."

"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."

"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet Pariisin tietä?"

"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."

Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."

"Hälytys?... tarkoitatko todellakin?"

"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.

"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä mene, rakas ystäväni."

"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä, mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.

Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin suuri kello moikui.

Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina, kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:

"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."

"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.

"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"

"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä tuo laivasto kuuluu?"

"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen pysähdyttämänä.

Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.

Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.

Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin tykinkantaman päähän sieltä.

Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja näkyi pyytävän puhutella jotakuta.

Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli lähettänyt kadonneita pursia etsimään.

Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.

Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.

"Kah, mitä, -- Jonathas! Kenen puolesta tulet?"

"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."

"Kuka sinut otti kiinni?"

"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."

"Kyllä. Ja sitten?"

"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."

"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.

Jonathasin silmät kävivät suuriksi.

"Jatka", pyysi piispa.

"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna siepattuihin."

"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.

"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.

Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.

"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.

"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."

-- Siinäpä sekava vyyhti, -- ajatteli kunnon Portos.

Aramis näytti miettiväiseltä.

"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"

"Niin, monseigneur."

"Kuka on johdossa?"

"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."

"D'Artagnanko?"

"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.

"Se taisi olla hänen nimensä."

"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"

"Niin, monseigneur."

"Lähentäkää tulisoihtuja."

"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.

Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:

'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet lähetettäisiin Bastiljiin.'

Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.

"Mikä on?" kysyi Portos.

"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"

"Sano minulle, Jonathas."

"Monseigneur!"

"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen ylhäisyyttänsä."

"Missä puhutella?"

"Laivansa kannella."

"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.

"Hänen laivassaan?" toisti Portos.

"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät laoksensa."

"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"

Aramis hillitsi häntä.

"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"

"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.

"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."

"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin kutsuu..."

"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"

"Ah, tosiaan... mutta hänen käsialansa..."

"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."

"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."

Aramis vaikeni.

"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei tarvitsekaan mitään tietää."

"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.

"Sinä palaat kapteenin luo."

"Ymmärrän, monseigneur."

"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."

"Minä käsitän", hymähti Portos.

"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle..."

"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."

"D'Artagnaniako vastaan?"

"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas, lähde."

"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.

"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."

"Hoo, kyllä minä kuuntelen, pardieu! Ei siitä pelkoa!"

"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.

"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"

Ruuhi lähti laivaa kohti.

Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.

249.

Aramis selittää aseman.

"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen, mutta samalla se valaisee sinulle paljon."

"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan puhu mutkattomasti."

"Se on vaikeata, Portos, se on... vaikeata, sillä minun täytyy totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu merkilliseksi, eriskummaiseksi."

"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, -- ja maltas, mieleeni juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."

"Se on hyvä."

"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"

"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, -- jos tuolla tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen, vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle, jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa ystäväni."

"Sinä pettänyt minua?"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"

"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."

"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle palveluksen, ja kiitän sinua siitä, -- sillä jos sinä et olisi minua pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten olet minua pettänyt? Sanohan."

"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."

"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se... En oikein käsitä."

"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan kruunusta."

"Aivan niin!... Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"

"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."

"Siitä johtuu..."

"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."

"Jo nyt otti lempo!..." lausui Portos ylen pettyneenä.

"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme pelastuskeinon, usko minua."

"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee tuo kurja kapinoitsijan nimitys."

"Kah, mitä nyt siihen tulee..."

"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo..."

"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."

"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.

"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi tullut prinssi."

Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.

"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi, hyvä Aramis."

"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."

"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön, "minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"

"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan koko harhaannuksen omakseni."

"Älä sellaista..."

"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut itsekäs, rakas Portos."

"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän ihminen luonnollisesti hoivailee!"

Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti likisti ystävänsä kättä.

Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja tarmokkaalla puristuksella.

"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."

"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta, johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen minä, minä yksin, -- olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää minkäänlaista vastusta."

"Niinkö luulet?" äännähti Portos.

"Olen siitä varsin varma."

"Mutta minkätähden siis" -- näin haastoi Portoksen terve järkevyys -- "jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä? Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille: 'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa; avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"

"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.

"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"

"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin, että meidän on pakko puolustautua."

"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan? Hassutusta! Kelpo d'Artagnania..."

Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, -- kun olen määrännyt hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, -- niin se ei ole tapahtunut tyhjän takia."

"Mitä tehdä?"

"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."

"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua: aluksella vain matkalle Ranskaan, missä..."

"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen, "älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa tarkkaavaisuutta!"

"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.

"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli d'Artagnania ihan kintereillä.

Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki samaten.

"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle ja Aramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."

Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:

"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin röyhkeästi."

"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne. Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."

D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi purkaukseksi.

"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista, eikö niin?"

"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur... mutta..."

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"

"Niin, monsieur; mutta..."

"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille miehelle, paha asema, monsieur, -- sanon sen varoitukseksi!"

"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan..."

"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni, että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden nousemaan noiden herrasmiesten luo... vannon kautta kunniani, että halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."

Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän vastasi yksinkertaisesti:

"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani vastaan."

Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan ääressä tätä sananvaihtoa.

"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.

D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä, seurasiko upseeri yhä.

Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.

Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:

"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin, mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."

"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.

"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."

"Tiedän sen, monsieur."

"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän ohjeissanne on sanottuna."

"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."

"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."

"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua, monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän tähtenne menettelen kehnosti."

Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, -- päättäkää siitä itse."

He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.

"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.

"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole tehnyt mitään, -- eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni lisäämään.

D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui tämän kovettuneeseen sydämeen.

"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.

"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."

Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista viiksistään.

Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.

"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani tapaisin ylemmän käskijän, -- salaisen määräyksen, joka riistää minulta päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän kohtalomme ilman mitään avun toivoa."

"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa, etten minä niin vain antaudu."

Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä vaiteliaisuuden.

"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani, jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, -- mitä hänen ohjesääntönsä sallii ja kieltää."

"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.

Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.

"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken, "jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"

"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.

Portos ei hiiskunut mitään.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin, d'Artagnan, voit valaista asiaa."

"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, -- lähdetkö matkassani, Portos? Kuningas on suopea."

"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.

"Jäät siis tänne?"

"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.

"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin mielessäni."

"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin, Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."

"En!" epäsi tämä lyhyeen.

"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."

"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle. Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan vastasi:

"Juuri niin."

"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.

"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy, Aramis."

"Oh, kyllä hoidan oman osani."

"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."

"Niin", vakuutti Aramis.

Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.

Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi Belle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.

Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.

"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.

250.

Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.

Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt, -- ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen vapaan tilaisuuden harkita.

Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.

Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö, tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:

"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"

Tykistömajuri nousi.

"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki on siis noussut kapinaan?"

D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:

"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman aseellisen joukkonsa."

Majuri liikahti.

"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa, sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä. Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, -- palvelee siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."

Majuri nyökkäsi.

"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät herrat, -- kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."

Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."

Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.

Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.

Päällekirjoituksena oli N:o 1.

"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.

"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.

Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:

'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.

Ludvig.'

D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:

"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."

Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä, että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen tärkeintä osaa.

"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä kertaa ole minulle vastamääräystä?"

Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, -- anastaisi häkin, sitten kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.

Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen määräyksen, joka kuului:

'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä, eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen hänestä vastuussa.'

D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja taipumattomasta johdonmukaisuudesta.

Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.

-- Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, -- ajatteli hän, -- niin kuka sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä siis tottelekaan!

Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä, hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.

Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.

"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette lähteä."

"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.

Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten. Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.

"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"

"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri, "kuningas uskoo laivaston minun huostaani."

"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle, "tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä valtuutenne?"

"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.

"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon. Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.

"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin ystävällinen, että lähdette."

"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon musertamana.

Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.

Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa, että kuningas taipuisi.

Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.

"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja..."

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.

"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.

Samassa vene saapui rannikolle.

251.

Portoksen esi-isät.

Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa. Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli vapaampana kuin koskaan ennen.

"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle d'Artagnanin tuuman."

"Minkä tuuman, Aramis?"

"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia on kulunut."

"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"

"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"

"Se oli selvää."

"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin yhdelle."

Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:

"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."

"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä levottomuutesi huolestuttaa minua."

"En ole levoton", väitti Portos.

"Sitten olet minulle vihoissasi?"

"En vähääkään."

"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"

"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."

Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.

"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis olevasi hukassa?"

"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä on sukuvika."

"Millainen, ystäväni?"

"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."

"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"

"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi, vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."

"Mitä se uupumus merkitsi?"

"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."

"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."

"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."

"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui sen vuoksi?"

"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei, sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun, kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"

"No sitten?" kysyi Aramis.

"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan, sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."

Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.

"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa? Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit talon hartioillasi."

"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö, kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."

Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.

"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."

"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."

"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"

"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"

"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."

"Jo käsitän."

"Miten on nyt koipiesi laita?"

"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."

"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."

"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan reipastuneena.

Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"

Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen levottomaksi.

Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.

"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi Aramiksen.

"Laivastoko?" toisti tämä.

"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.

"Aseisiin!" huusi Aramis.

"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.

Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien suojasta.

Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.

"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.

"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.

Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.

Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.

"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.

"Ei mikään... sääret... Se on tosiaan käsittämätöntä... Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."

Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.

"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"

Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.

"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.

"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"

"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja kourissani en ole havainnut vikaa."

252.

Biscarratin poika.

Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis ei heitä rohkaissut.

"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."

"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.

"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."

"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."

Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui nähdessään pöytäkumppaninsa.

Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti, miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen selostuksensa.

Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään apuneuvoja.

Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.

"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen jälkeen."

Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin kasvoihin.

"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani miehiä ei silmukalla kuristeta."

"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta kätkee köysi."

"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.

Portos kumarsi.

"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.

Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen sydämelliseen rehtiyteen.

"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."

"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."

"Puhukaa", säesti Aramis.

"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan muskettisotureihin?"

"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen sanoa", vastasi Portos.

"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."

"Isänne?" huudahti Aramis.

"Tiedättekö nimeni?"

"Ma foi, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin..."

"Nimeni on Georges de Biscarrat."

"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä, Aramis?"

"Biscarrat...?" mietti piispa. "Minusta tuntuu..."

"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.

"Pardieu, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota nimitettiin Kardinaaliksi... Kuului niihin neljään, jotka tulivat miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme d'Artagnanin ystäviksi."

"Juuri niin, herra parooni."

"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."

"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.

"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun. "Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan miehen jälkeläiseen."

Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle ojensivat.

Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: -- Tuossa mies, josta on meille apua.

"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu hyvältä, kun on ollut kunnon mies."

"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."

"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi perintötuttaviksi."

"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.

"Joutavia! Sanoittehan niin."

"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte noin ruman lopun, jos tahdotte."

"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.

"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä mitään halpamaista."

"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis järjestää niin, että teitä ei tavata."

"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."

"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"

"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun muutenkin mahdottomaksi."

"Kanuuna!" virkkoi Portos.

"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.

Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.

"Mitä kummaa?" kysyi Portos.

"Eh, pardieu", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"

"Mitä sitten?"

"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin, monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen saarta!"

"Niin, useastakin kohden, monsieur."

"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.

"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä ei oteta vangiksi eikä hirtetä."

Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.

Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä, joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin, hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja neuvoa päälliköiltänsä.

Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.

"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä, "suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä vangittu ja suljettu Bastiljiin."

Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä uhmalla.

"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat. "Kuolema kuninkaallisille!"

"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."

Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.

"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."

Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.

"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.

"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."

"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."

"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta..."

"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."

"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"

Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen. Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.

"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.

"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."

"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, -- miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.

"Me odotamme täällä."

"Mutta, hyvä Jumala!... määräys on ehdoton!"

"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."

"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"

Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.

Aramis katseli etääntyvää miestä.

"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.

"En, totisesti!"

"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"

"Ei suinkaan, se kelpo poika."

"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"

"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"

"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."

253.

Locmarian luola.

Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.

"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"

"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."

"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"

Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.

"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.

"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."

"Hyvä. Onko kaikki valmista?"

"Kunnossa on, monseigneur."

"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."

Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.

Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.

"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.

"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."

"Hyvä on", äännähti Aramis.

Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, -- turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa trinquette, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.

"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."

"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."

"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."

"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."

"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."

"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."

"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."

"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."

"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."

Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.

Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, -- heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.

Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.

"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."

"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui Aramis.

"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.

"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, -- koirat ovat takaa-ajossa. -- Mutta -- Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis äkkiä.

Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.

"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.

"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja kuitenkin nuo koirat..."

"Ne ovat voineet karata tarhastaan."

"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."

"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."

He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.

"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.

"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"

"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.

"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"

Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.

"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"

"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, -- ja sinne päin hän heti rientääkin."

"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.

"Kuka sitten?" kysyi Portos.

"Katso!"

Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan suuntaan ja hoilottivat: "Taiaut!"

"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.

"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."

"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.

"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.

Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.

"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."

"Oikein", vahvisti Portos.

"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."

Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.

"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"

"Mitä teemme?" tiedusti Portos.

"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."

"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.

"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.

"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen ajatus veti hymyyn.

"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis. Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti, "ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta. Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut saavat loppunsa puukoista."

"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.

Aramis mietti kotvasen.

"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee meidät."

254.

Yllätys luolassa.

Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.

Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa saapumista.

"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä hänen toimettomuuttansa.

"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt hautautua tuohon onkaloon."

"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."

"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä. "Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."

"Se on omituista", myönsi toinen.

"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen ole kiellettyä?"

"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi taittaa niskansa."

"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."

"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.

"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"

Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.

"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.

"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."

"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me odotamme sinua."

Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.

Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä; ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.

Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.

Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:

"Minä en tahdo, että hänet surmataan."

Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.

Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa hänen suulleen.

"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut, keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."

"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin teidän olevan linnoituksessa!"

"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"

"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta..."

"Mutta...?"

"Määräykset ovat jyrkät."

"Meidän päämme menoksi?"

Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.

"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse tovereillenne mitään täällä näkemästänne."

"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani astumasta jalkaansa tähän luolaan."

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.

"Vastatkaa", neuvoi Aramis.

"Täällä olen!" huusi Biscarrat.

"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."

Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan luolan varsinaiseen suojamaan.

Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.

Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.

"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon, "oletpa sinä kalpea!"

"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"

"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki äänet.

"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi kolmas.

"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"

Ja seurue räjähti nauramaan.

Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti reipastua kyselytulvassa.

"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."

"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään? Etkö tiedä niistä?"

"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.

"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä, ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä, jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan, menkäämme luolaan!"

"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.

Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin: "Luolaan, luolaan!"

Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä menkö sinne!"

"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"

"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen otaksuman esittänyt.

"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."

"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.

"No, annahan meidän mennä."

"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."

"Mutta kävithän siellä sinäkin?"

Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.

"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."

Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä, tuntematonta vaaraa uhmaamaan.

Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata, koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.

Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.

Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla. Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.

Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma näkyi imevän rotkon pohjukasta.

"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."

"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua, Biscarrat!"

"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"

Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.

"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat raivostuneet äänet.

Biscarrat oli vaiti.

"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla varustetun käsivarren.

Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.

Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan sisustaa kohti, lausuen:

"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini! Minä olen kurja heittiö!"

Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.

Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.

Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä, mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.

Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.

Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.

"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse piru?"

"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme Biscarratilta; hän tietää."

"Missä Biscarrat on?"

Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.

"Hän on kuollut!" arveli joku.

"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."

"Hän tuntee varmasti sielläolijat."

"Ja miten hän ne tuntisi?"

"Hän on ollut kapinallisten vankina."

"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen kanssa olemme tekemisissä."

Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.

"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta saapuu meille apujoukkoja."

Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla. Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.

Kapteeni keskeytti heidät.

"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.

"Kuolleet!"

"Mutta teitähän oli kuusitoista!"

"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."

"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"

"Luultavasti."

"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."

Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.

"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"

"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.

"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä ilmoittamaan mitä tiedätte."

"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden miesten puolesta..."

"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"

"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti, ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."

"Kuinka paljon heitä sitten on?"

"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.

"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"

"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä", sanoi Biscarrat.

"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"

"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta, kapteeni?"

"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista armeijaa vastaan."

"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."

"Heidän nimensä?..."

"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."

"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"

"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."

Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos ja Aramis."

Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava, puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin. Sillä näitä neljää nimeä -- d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista -- kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles, Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.

"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra Biscarrat."

"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän vankinaan ja tunnen heidät, -- he riittäisivät yksinään lyömään tappiolle kokonaisen armeijakunnan."

"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon, hyvät herrat!"

Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen kiirehti tottelemaan.

Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.

"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan taistelemisesta?"

"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle. Eteenpäin, miehet!"

Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.

Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan kahdeksaakymmentä.

"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen joukkueen etunenässä."

"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa. Ottakaa se suosiona minulta."

"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.

"Noutakaa sitten miekkanne."

"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."

Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän huudahti:

"Eteenpäin, hyvät herrat!"

255.

Kuin Homeroksen sankarilaulussa.

On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat toimintanäyttämöineen.

Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen pakottanut heidät piileksimään.

Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi, jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, -- mutta epätoivon hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.

Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen takaa-ajoon.

Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita yksitellen, laski ne -- sillä savu esti häntä näkemästä ulos -- ja antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka sulki vapauttavan käytävän.

Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle. Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.

Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään kangetun oven.

Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.

Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta, johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan. Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla surmaansa.

Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan! Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.

Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin telat ja kierittäjät.

"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."

"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"

"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan mahdollisuutta."

"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin varmasti etsisi kuolemaa."

Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.

"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."

"Puhu."

"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."

"Niin?"

"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."

"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.

"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."

"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, -- kahdeksankymmentä... Kah, kah!" tuumi Portos.

"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."

"Se on varma tosi."

"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."

"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään", sanoi Portos.

"Siinä näet!"

"Mutta mitäpä tuosta."

"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren vierittämistä rantaan."

"Hyvä on."

"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."

"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."

"Keksi sitten toinen keino."

"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"

"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät häviöön."

"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää puoleeni?"

"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."

"Enkä hievahda, -- mutta kun he siis ovat aluksi koolla...?"

"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."

"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee... niinkuin se tietenkin pätee... niin olen levollinen."

"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."

"Entä mitä sinä teet?"

"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."

"Olen kuulevinani ääniä."

"He tulevat. Paikallesi!... Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."

Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä. Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi rantavierulle asti.

Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin salaperäiseen puuhaan.

Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.

"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.

Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.

"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"

"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.

Portos huokaisi, mutta totteli.

Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.

Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.

Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.

Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.

Portos seisoi yhä pilarinsa takana.

Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.

Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.

Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, -- sitten soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.

Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:

"Ampukaa!"

Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli pitkin lohkareiksi murenevia holveja.

Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys vielä sankempana savusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen askeleet sen tunkeutuessa luolaan.

256.

Titaanin kuolema.

Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys, kuiskaavan korvaansa:

"Tule."

"Oh", virkahti Portos.

"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.

Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan graniittiseiniä pitkin.

Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.

"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle vihollisiamme. Jaksatko?"

"Parbleu!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä kädellä. "Iskehän vain tulta."

"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."

"Anna tulta", toisti Portos.

"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta tanakasti ja riennä sitten luoksemme."

"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.

"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.

"Parbleu!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt vain minulle tuli ja lähde asiallesi."

Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.

Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.

Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.

Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.

Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.

Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan, mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan tuskan ulvahduksen.

Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat polvilleen.

Pari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos hän säästäisi heidän henkensä.

Kolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat säikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.

Kuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan hohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se ehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja sitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä, ruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen tuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys olisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä. Jokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys loi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän, kellervän rikinhohteen.

Paitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten kuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia ruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman tantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan vankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät valaistuja osia sitä huomattavammin esille.

Ja kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan väräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja ilmaisi uutta saalista odottavan turman.

Tässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi kahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin satunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen saaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme omaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan kattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.

Naurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen käsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto kaarena ilmassa.

Kolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden yli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi vatsalleen maahan.

Upseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi syöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin tuli ehti sisällä olevaan ruutiin.

Turhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä; sytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului kolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.

Raivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää, kärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään pamaukseen tässä hornan holvissa.

Kalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua, paasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna ilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja sora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili raatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan kasvoja.

Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi tämän synkän hautuumaan yli.

Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia, hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he polkivat.

Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman, kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen kuin Jumala päätti luoda maailman.

Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea...

Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan, Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.

Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.

Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi veneen vieressä.

Äkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja säärten pehmenevän allaan.

-- Oh, oh! -- tuumi hän hämmästyneenä, -- Joko väsymykseni minut jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä merkitsee?

Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.

"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"

"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista jänterettä, "minä en voi!"

Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.

"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.

"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä askeleen.

"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"

"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka kamppaili kuin unessa.

Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.

Tämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt voimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta samassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse, viimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet kannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän olisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän oli itse sinkautellut sitä vastaan.

Portos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran vapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja vasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava möhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän taivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen hartioilleen.

Hetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi kaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli hautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi hän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista sekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti tukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan, joka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen polvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan, lisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt rusentamaan kymmenen miestä.

Jättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten Aramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä vipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa päältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki lohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen ponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät vaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen alemmaksi.

"Portos, Portos!" huusi Aramis repien tukkaansa. "Missä olet, Portos? Puhu!"

"Täällä, täällä!" mutisi Portos sammuvalla äänellä. "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!"

Tuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen siirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi molempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen lohkarekumpuun.

Kuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle. Kaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies riitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset opastivat heitä raunioissa.

Säteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa röykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen tarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää. Silloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä loistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut hänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten rautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä kivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa: nämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen karhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä punnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:

"Liian raskas!"

Senjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi vaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.

Hänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli kannatellut!

Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.

Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala oli hänelle suonut mittansa mukaisen.

257.

Portoksen hautakirjoitus.

Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.

Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään. Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.

Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.

Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen, joka olisi voinut antaa heidät ilmi.

Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään. Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan temmattu.

Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin, kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.

Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.

Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi, jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa, tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!

Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen hautakummun jättiläiskatoksi.

Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista graniittimöhkälettä.

Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten. Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.

Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti -- keula Espanjaa kohti käännettynä -- peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan lahdelle.

Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.

Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille, huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.

Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut, merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui sielunsa epätoivossa.

Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi, mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin äänekkäästi:

"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"

Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.

Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.

Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.

Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden puolivalaistus.

"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri. "Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."

"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin."

Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja ojensi merimiehelle.

"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"

Merimies epäröitsi.

"Olkaa huoleti", tyynnytti piispa, "se ei ole synnillistä, ja jos olisikin, niin minä otan synnin vastuulleni."

Merimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän luuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman päässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä siirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois silmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti kulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.

"Siis", mutisi merimies, "he näkevät meidät niinkuin mekin näemme heidät?"

"He näkevät meidät", vahvisti Aramis.

Ja hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.

"Mitä, näkevätkö he meidät?" huudahti Yves laivuri. "Mahdotonta!"

"Ka, katsokaa, isäntä", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.

"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet pelissä?" kysyi laivuri.

Aramis kohautti olkapäitänsä.

Laivuri nosti kaukoputken siimalleen.

"Oh, monseigneur", sanoi hän, "millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta näyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä! Ah, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen pitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee... Kah, nyt hän kääntyy antamaan määräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen, tähtäävät... Auta armias, he ampuvat meitä!"

Ja koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin esineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa näkökulmassaan.

Laiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin ilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.

Kevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja puhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan päässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta aallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän, vielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää voileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.

"Mitä tehdä?" kysyi laivuri.

"Ne aikovat upottaa meidät", sanoi Goennec. "Antakaa meille synninpäästö, monseigneur."

Ja merimiehet polvistuivat piispan eteen.

"Te unohdatte, että ne näkevät teidät", virkkoi tämä.

"Se on totta", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa. "Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne."

"Odottakaamme", sanoi Aramis.

"Mitä! Odottaisimmeko?"

"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta, ne ampuvat aluksemme upoksiin?"

"Mutta ehkä", uskalsi laivuri, "ehkä yön avulla voimme päästä heidän käsistään?"

"Oh", sanoi Aramis, "kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta, valaistakseen omansa ja meidän tiemme."

Ja samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle, toinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi tulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana putosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään neljänneslieuen kehän.

Bretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Näette hyvin", toisti Aramis, "että on parempi pysähtyä heitä odottamaan."

Merimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus keinui liikkumattomana aaltojen harjalla.

Yö saapui, mutta laiva läheni yhä.

Näytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.

Kuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään, sinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen lumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.

Vihdoin se ehti musketinkantaman päähän.

Kaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet kanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.

Olisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella lukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa nelihenkinen pursi.

"Antautukaa!" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.

Merimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri Yves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna liehumaan.

Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon sädekimppu.

"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"

Sotamiehet laskivat muskettinsa.

"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.

"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"

"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"

Aramis säpsähti huomaamattomasti.

Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.

"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.

"Kyllä."

"Mitä te käskette?"

"Suostukaa."

"Mutta te, monseigneur?"

Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.

"Suostukaa!" toisti hän..

"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"

"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin La Pomonen luutnantti Louis-Constant de Pressigny."

Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin, säteilevänä ja hymy huulilla.

"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi kuulunut hänelle.

Toteltiin.

Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana, katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi otsansa alas.

Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle, näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.

Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo kätensä suudeltavaksi.

Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.

Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.

Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli vaiti.

Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa kohti.

Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen istumaan kaidevantteja vasten.

Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.

"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.

Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.

Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä, oli kuin kasteesta lionnut.

Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!

Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?

258.

Gesvresin herttuan kierto.

D'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt saanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.

Tämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi, jota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä, olivat kyenneet vastustamaan.

Aivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan kuningasta, -- kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan olikin kuninkaalla tapana nousta varhain.

Mutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi siellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti, pyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.

"Nukkuuko kuningas?" sanoi d'Artagnan. "Minä jätän hänet siis nukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?"

"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön."

D'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni kotiinsa.

Hän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.

"Se sopii mainiosti", vastasi hän. "Minä puhun kuninkaalle hänen syödessään."

Herra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa aikana halunnut ottaa ketään vastaan.

"Mutta", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, "kenties ette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja joka hetki?"

Brienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:

"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas kokonaan muuttanut kotijärjestyksensä."

Leppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.

"Sitä ei tiedä", vastasi Brienne.

"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta kuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta edellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista; se toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä."

"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän käytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa."

D'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän lähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden puuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.

-- Kuningas, -- ajatteli hän, -- ei tahdo ottaa minua vastaan, se on selvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle saattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja vangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni... Portos-parka! Mitä mestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen suhteensa levoton... Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen, eikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen älykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille. Kuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein kristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?... Minä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.

-- Kuitenkin, -- jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, -- luulen, että olisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi kuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun alistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin herra Colbertin luo? -- tuumiskeli hän. -- Siinä on mies, jolle minun on totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.

Ja d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin asunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa Nantesin linnassa.

-- Haa, -- ajatteli soturi, -- olenpa jo palannut niihin aikoihin, jolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon, sieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta Ludvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat jälleen lapsiksi. Palatsiin!

Hän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin molempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko illan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään sisälle.

"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?" huudahti d'Artagnan. "Se on jo liikaa!"

"Ei edes häntä", vakuutti herra de Lyonne.

"Näin ollen", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena, "koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan makuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on kuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan tapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen, herra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan suoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni."

"Varokaa, d'Artagnan!" huudahti ministeri.

"Menkää ystävyydestä minua kohtaan."

Hän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.

"Minä menen", myöntyi de Lyonne.

D'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.

Ministeri palasi.

"No, mitä kuningas sanoi?" kysyi d'Artagnan.

"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin", vastasi de Lyonne.

"Että oli hyvä niin!" purkausi kapteenilta. "Hän siis suostuu? Hei, näinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin! Hyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä porvari tervehtää teitä."

Enempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä oli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien korkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun kaupunkiasumuksensa.

Mutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti pistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan hevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.

Kaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän kohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui vierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.

D'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta näitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei ollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen luokseen.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi kovalla äänellä.

"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!"

"Taidatte nousta ratsaille?"

"Enemmänkin, -- olen jo noussut, kuten näette."

"Olipa hyvä, että tapasin teidät."

"Etsittekö te minua?"

"Hyväinen aika, kyllä."

"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?"

"Niin."

"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?"

"Oh!"

"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että tulette minua vangitsemaan."

"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!"

"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?"

"Minä olen vartiokierrollani."

"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?"

"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani."

"Mihin sitten?"

"Kuninkaan luo."

"Hyvä!" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. "Eikö kuninkaalla siis enää ole mitään tehtävää?"

"Herran tähden, kapteeni", sanoi herra de Gesvres hiljaa muskettisoturille, "älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat puheenne!"

D'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:

"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden perimmäisen vartijan väliin."

"Mutta kun minä en teitä vangitse", puolusteli herra de Gesvres, "niin te tulette minun takanani, jos suvaitsette."

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "se on sievää menettelyä, herttua, ja oikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava vahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille kohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi suosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?"

"Oh, kuningas on raivoissaan!"

"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen tyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole."

"Ette; mutta..."

"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle? Mordioux, hän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille vannon."

"Nyt olemme perillä", sanoi herttua. "Malttakaa nyt mielenne kuninkaan edessä, taivaan tähden, kapteeni!"

"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!" ihmetteli d'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. "Minulle oli sanottu, että te pyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini. Luullakseni tämä on mainio tilaisuus!"

"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon, kapteeni!"

"Ja miksette?"

"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät vangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä..."

"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?"

"En, en toki!"

"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut seuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä...?"

"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa laukaisisivat vahingossa minua kohti."

"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon."

Herttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan työhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia, ja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi kuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa työhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut hänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.

Vartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen kaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan käskystä vangittu.

Silloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen vanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä, porraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin huonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana meuruna.

Herra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän seuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat väistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.

D'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö herra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan reunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä silmäänsäkään.

Mikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan oli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti hetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen aavistuksensa olivat varmoja.

-- Olisipa hullunkurista, -- ajatteli hän, -- jos pretoriaanini tänä iltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin nauraisin!

Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat, muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa, hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"

D'Artagnan huokasi.

-- Se on lopussa, -- sanoi hän, -- nykyiset muskettisoturit eivät ole samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki mennyttä.

"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.

259

Ludvig XIV:n kuninkuus.

Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi, niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään, hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:

"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"

"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.

"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Minullako, sire?" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän vastaliikkeen osuttamiseksi; "minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa teidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut ja että siis nyt seison tässä."

Kuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut d'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut puolustelulta.

D'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.

"Monsieur", aloitti kuningas jälleen, "mitä minä olin antanut tehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle."

Ja sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.

Nyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän tilaisuuden vallata!

"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä tekemään minä läksin Belle-Islelle?" hän sanoi.

"Niin, monsieur."

"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan tiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien paljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia määräyksiä, kun sitävastoin minä -- retkikunnan päällikkö -- en ollut saanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita."

Kuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:

"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille miehille."

"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire", huomautti d'Artagnan vastaan, "että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on saanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin komennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan eivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin pyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin puheillepääsy, -- mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on saanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen."

"Monsieur", muistutti kuningas, "te luulette aina elävänne sitä aikaa, jolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan alaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta liiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen tekemään tiliä toimistansa."

"Minä en unohda yhtään mitään, sire", virkahti muskettisoturi, vuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. "En vain näe, mitä sopimatonta siinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän on tätä palvellut huonosti."

"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni puolelle minua vastaan."

"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?"

"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin."

"Kaksi miestä! -- teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on uskomatonta, sire."

"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani."

"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire."

"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa."

"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti esityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne."

"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur", sanoi kuningas. "Ennen kuin eriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään sanassani."

"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte, koska olette minut lisäksi vangituttanut", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisen leikkisästi.

Kuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:

"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut pakottanut."

"Tottelemattomuuteni?" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.

"En lievempääkään sanaa keksi", jatkoi kuningas. "Minun ajatukseni oli otattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella sitä, että he olivat teidän ystäviänne!"

"Mutta minun piti, minun", vastasi d'Artagnan. "Oli julmaa teidän majesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne ripustettaviksi."

"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni ja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän kohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan."

"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää", haastoi muskettisoturi karvaasti, "on tarjolla kymmenenkin sellaista, jotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi. Kuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen. Olen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti. Paha oli minun lähteä vainoamaan -- kuolemaan asti -- kahta miestä, joiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä anonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet teidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen puuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä rikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut minulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi epäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi häväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut mitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti liittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden todisteita, -- sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani, -- miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta marssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?"

"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?" sanoi kuningas kumealla äänellä; "eikä riippunut heistä, että minä en joutunut perikatoon."

"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!"

"Riittää, herra d'Artagnan, -- sikseen jo vaativaisuus, jollainen himmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on vain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on tullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne ja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun suunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran vastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän hyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan kyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät herra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja minusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa kiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon vain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt edeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan vallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan suopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti järkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi taltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen aiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut häviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne vaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet kiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat."

D'Artagnan kalpeni.

"Ottaneet kiinni tai surmanneet?" hän huudahti. "Oi, sire, jos ajattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta, niin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja ylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi ihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi", hän lisäsi ylpeästi myhäillen; "annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi käsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra d'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire, sanokaa minulle, -- jos se uutinen on tosi, -- paljonko väkeä ja varoja se on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä voitto ollut panoksen arvoinen."

Hänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja tiuskaisi:

"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa siis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista majesteettia?"

"Sire", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, "muistan eräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin henkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos sinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee tarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän majesteettinne kanssa?"

Ludvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin varjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon kamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.

Melkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle ilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.

D'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi alalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.

"Monsieur", hän sanoi, "myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä ilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se kuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu."

"Vai niin!" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä pamppaili pakahtumaisillaan. "No niin, sire?"

"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur."

Ilon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.

"Entä kapinoitsijat?" hän kysyi.

"He ovat paenneet", sanoi kuningas.

D'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.

"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti", lisäsi kuningas, "ja on täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta."

"Niin että", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen, "jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni...?"

"Heidät hirtetään", vastasi kuningas levollisesti.

"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.

"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."

"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."

"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina, herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin vain heti hirtettäviksi."

D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.

"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita? Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus! Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä sillä on väliä, kysyn teiltä, -- mitä sillä on väliä, että Jumala ei ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"

D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa toisenlaisia käsityksiä:

"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa? Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin kuinka ankara hyvänsä."

D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua; väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi. Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat, joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.

"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."

"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti. "Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi -- ja te kaipaisitte minun asemassani -- sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille, joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, -- hän tahtoo, että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa mosaiikkeja satiinianturoilla; mordioux, se on vaikeata, mutta vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen? Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä, että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan', huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään. Oletteko tyytyväinen, sire?"

Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.

"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."

"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"

"Yhäkö pyydätte heille armoa!"

"Polvillani, sire."

"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette sitten vastuussa heistä!"

"Vastaan hengelläni!"

"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon nyt pitää teidät lähelläni."

"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan kättä.

Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi matkalle Belle-Isleä kohti.

260.

Herra Fouquetin ystävät.

Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen, Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.

Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä, jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet liuskakivilohkareet.

Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa, saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen kyyhkysraukan.

Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä, mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin Loiren suulle.

Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.

Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään. Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.

Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan kalpea ja näytti tuskastuneelta.

Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien kasvojen muuttuneen ilmeen.

"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.

"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."

"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"

"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du Vallonin."

Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.

"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.

"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti muskettisoturi.

"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon, vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."

"Mutta, sire, miten tiedätte...?"

"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"

"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta vapaana ja vaaran välttäneenä."

"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan tuntia ennen kuin te saitte omanne... Minua palvellaan hyvin."

"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"

"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani. Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin vapaa."

"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen. Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä heikkoudesta."

"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee Colbertilta itseltään."

"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.

"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti, "minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani. Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus täytetään."

"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän, että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."

"Keitä he ovat?"

"Teidän majesteettinne vihamiehiä."

Kuningas kohotti päätänsä.

"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.

"Heidän nimensä?"

"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la Fontaine."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.

"Mitä he haluavat?"

"En tiedä."

"Miten he esiintyvät?"

"Syvän murheen vallassa."

"Mitä he sanovat?"

"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."

"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.

Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi viereiseen saliin:

"Esittäkää puhutteluun!"

Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli, d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.

Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille ankarasti diplomaattisen vastaanoton.

Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.

Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki, että hän eli.

Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.

Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.

Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan kärsimättömyyttä.

"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja te, herra..." Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä, syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson, herra Gourville ja teitä, herra... olemaan lausumatta mitään, joka ei todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."

"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista, mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen. Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."

"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä. "Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä miekkaansa ilman vaakaa."

"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille lyönyt."

"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen mahtavaan sävyynsä.

"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin. Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä, jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme, niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan; hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton, jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla, rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"

Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta, pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä ja tukahduttaakseen huokauksensa.

Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.

"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.

"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson, joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."

Kuullessaan sanan leski käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.

"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan, tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä. Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"

Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen kiireellisesti nojatuolinsa taakse.

D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.

"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty, hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta, ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara vahvoille!'"

Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:

"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du Vallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."

261.

Portoksen testamentti.

Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut, kukkalavat muokkaamatta.

Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja kimaltelevat vesisuihkut.

Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja lähikylien pappeja ja maavouteja.

Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät hölskyvät.

Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet veltoiksi.

Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan, jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.

Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia, jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.

Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.

Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.

Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa valossa säteillen.

D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.

Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään kasteli lattian kivilaattoja.

Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä, ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.

Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti lukemisensa.

Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.

Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt testamentin lukijalle liian raskaaksi.

Seurasi sitten allamainittu luettelo:

Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:

1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen, metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla ympäröittyinä;

2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;

3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se sijaitsee notkossa...[35]

Kunnon Portos!

4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen viisisataa auranalaa;

5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;

6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa livreä.

Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että ne eivät ole irrallaan...

D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:

... niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä luettelon...

Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa vaipuneena.

2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard, Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson, Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka, Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;

3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina kiinniottajista ja muista talonvahdeista;

4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut varushuoneeseeni;

5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti: bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;

6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja joiden paljous ihan väsyttää silmää;

7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä, joita ei ole milloinkaan avattu;

8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;

9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin pitänyt...

Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:

Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään, sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la Fèren oikea lapsi.

Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.

Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.

Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan nimeänsä...

Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen yli palautti häirityn hiljaisuuden:

Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.

Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi elää maanpaossa.

Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani, jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava viisisataa livreä kaikille muille.

Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-, sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän, siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun ja minun muistokseni.

Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan lausuu yhä eläneensä onnellisena.

Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys, ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.

"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon, jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."

Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi oven ja poistui hiljalleen.

Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.

Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin täydellistä keksiä.

Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos, että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.

Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana "maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?

Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.

-- Portoksella oli sydän paikallaan, -- huoahti d'Artagnan.

Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.

Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne ruumiillaan.

D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.

-- Hyväinen aika, -- ajatteli soturi, -- hän ei liikahda; hän on tainnuksissa!

D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.

Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa päälle heittämään henkensä.

262.

Atoksen vanhuus.

Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä yhteen liittyneiltä, alkoi Atos -- jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä -- maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan rakastetun kaihoksi.

Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.

Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä, antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.

Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta eivät onnettomuudet olleet murtaneet, -- eivät mylady, Mazarin, la Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.

Yhä komeana, mutta köyryisenä, -- ylväänä, mutta apeana, hän säveästi ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.

Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi, lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan olosijaansa.

Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen. Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä Pierrefondsiin.

Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian pitkäksi edes päästä päähän mitellä -- jaloille, jotka entiseen aikaan olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen. Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo, istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.

Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse näkyviin joutumatta, -- hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut halunnut lääkäriä.

Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.

Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon, saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän varustuksen suojaan, -- varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.

Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.

Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, -- kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.

Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen, omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä, suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa suosiollisesti kuunnella minua."

Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin havahtuessa mietiskelystään.

"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.

"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."

"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.

"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"

"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."

"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."

"Niin uskon", myönsi Atos.

"Antautuisitteko itsemurhaan?"

"En koskaan, tohtori."

"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti, monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"

"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."

"Teillä on salaista mielenkarvautta."

"Salaista?... Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori, -- siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."

"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää hänen tähtensä..."

"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin kauan elän minäkin."

"Mitä sanottekaan?"

"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa, välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori, joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus -- toistan -- on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on löytänyt tasapainon, odotan merkkiä... Minä varron, tohtori, minä varron!"

Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.

Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.

Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa kupeelleen.

-- Mikä sinun onkaan? -- kysyi isä hellästi.

-- Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, -- vastasi Raoul; -- kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta siellä.

Ja näky katosi Atoksen unen mukana.

Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen, tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.

-- Aramiksen käsialaa, -- ajatteli kreivi.

Hän luki.

"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi, Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"

Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.

263.

Atoksen näky.

Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.

Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti häntä iäisyyteen.

Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan hänen synkkämielisyyttään, -- tuskin oli säysein hevonen kreivin tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa kykenemätön astumaan enää askeltakaan.

Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.

Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista; se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa testamentissakin oli mainittu.

Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi hänet tien mutkassa.

"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.

"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"

"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä", sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.

Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli kiristänyt suitsia.

"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule! Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."

Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.

Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin, kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen ja järkkymykseensä.

"Noh, varmasti tahdotaan", jupisi hän, "että jään kotiin."

Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.

"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."

"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä", ilmoitti kamaripalvelija.

"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki unta.

Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi kamalasti sydäntä.

Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.

Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.

Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli, käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman lääkärin sanoja.

Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten; se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot toimintakykyisiksi.

Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan puoliyön tullen.

Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut kreivin pelastuneeksi.

Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin armeijoineen.

Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.

Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua, huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä sekamelska.

Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.

Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi, karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.

Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.

Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat, valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.

Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut, ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.

Näytelmä sai pian jatkoa.

Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja lehtoihin.

Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.

Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, -- kun näki kaikki nuo ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, -- kun hän näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä, makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia ja harjoja, -- kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi riveissä.

Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.

Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa -- valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä -- vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?

Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.

Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.

Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.

Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.

Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.

Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.

Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.

Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa keveyttä.

Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.

Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.

Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.

Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas, nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.

Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä nousemaan hänen mukanaan.

264.

Kuoleman enkeli.

Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.

Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi haaveksi.

Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle, pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.

Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.

Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:

"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"

"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.

"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi kierähdellä hikihelmiä.

Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka olemme nähneet, -- vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus, pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki lampunvalossa isäntänsä kasvot.

Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä, ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt nämä kaksi ystävystä -- sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille -- nyt he jäivät tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.

Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen hymynsä.

Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään puhuttelevinaan Raoulia:

"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"

Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät tähdättyinä sairaan vuoteeseen.

He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.

"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen rinnastaan.

Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia, täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän silmät etsivät pojan muotokuvaa.

Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.

Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti, jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.

Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken johtanut, -- sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.

Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia, jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.

Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien soihtujen välitse.

Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät palatakseen taivaalliseen isänkotiin.

Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille omistettua sanaa:

"Tässä olen!"

Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi itse laskenut ne peitteelleen.

Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle. Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea huomaavaisuutta.

Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen, -- erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion pelkoa.

Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy, kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.

He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas; niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen kuolinhuokaukseen.

Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä. Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.

"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.

"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.

"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.

Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.

Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.

Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä, nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa. D'Artagnan peräytyi.

Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.

Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan elämänsä aikana kohdannut.

Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.

Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja, joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä, -- joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä, kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti ummessa.

Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat säälittävästi ulista.

Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.

Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua hiljaisesti kuin varjo.

D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:

"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt, millaisen lopun poika sai."

Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän askeleenjäljet vielä näkyivät.

265.

Tiedonanto.

Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.

'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa. Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.

Hän kuoli kunniakkaasti -- niin kunniakkaasti, etten kykene häntä itkemään niinkuin tahtoisin.

Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini. Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne ylivoimainen. Harras ystävänne

herttua de Beaufort.'

Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko. Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.

Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä tavoin oli muuttunut varjoksi.

"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella kohosivat Djidgellin vallitukset.

"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä, keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.

"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla jättämättä ylipäällikköä.

"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa. Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti. Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.

"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.

"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.

"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa, sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.

"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.

"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle kiitollinen.'

"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta, monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan helmoissa.'

"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos Herra suo, pidänkin sanani.'

"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä: 'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä, varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'

"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.

"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan, joiden teho oli vähäinen.

"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky ei ollutkaan saapunut.

"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat peloittavan kiljunnan.

"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.

"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.

"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.

"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.

"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.

"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää, Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'

"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme. Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de Bragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.

"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä, 'pysähtykää isänne tähden!'

"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt. Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.

"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän: 'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka sen kaataa!'

"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.

"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas, herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'

"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.

"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen hevosensa oli surmattu.

"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia vastaan.

"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit paukuttivat hänelle käsiään.

"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.

"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa: 'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon ruumiin?'

"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan, kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten olivat villejä.

"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu, että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään viidenkymmenen meikäläisen viereen.

"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja toi sen meidän leiriimme.

"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.

"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.

"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.

"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.

"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.

"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos pelastaisivat pojan.

"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen, joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista, kun tämä kuuli mitä seurasi.

"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme, meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut mitään.

"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.

"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei vähääkään liikahtaisi.

"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.

"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'

"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.

"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen ääressä verissään virumassa.

"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus, jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan, niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.

"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa vasten."

Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.

D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.

-- Oh, -- jupisi hän, -- onneton lapsi, itsensä lopettaja!

Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa, hän kuiskasi:

"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."

Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.

Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat hautajaisiin.

266.

Runoelman viimeinen laulu.

Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa sanoman.

D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti lannistumattoman sielun.

Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.

Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa, että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle pyynnön lomansa pitennyksestä.

Kuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli istahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin vaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.

Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen, osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä kaunopuheisesti taivasta kohti.

"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota hän niin suuresti rakasti."

Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi kätkettäisiin maan poveen.

D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja hymy sinervillä huulillaan.

Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.

"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle sanonut!"

Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli paennut.

Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.

Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:

'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi, kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa kreivi de la Fèren luo.'

-- Täten, -- ajatteli d'Artagnan, -- olen mukana sinun hautajaisissasi, rakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään virkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi kuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä tahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut kuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.

Vihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset jäännökset oli laskettava maan poveen.

Hautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa, että tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi ratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.

Atos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle rakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin tarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä sijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän oli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.

Täten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin haapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai jumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä suoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa neljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat saapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä kaupunginmatkaa.

Kappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja orapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni, viljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal oli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat siellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen vangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli tuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun peipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät kukkivassa pensasaidassa.

Tänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon saattamina.

Kun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu viimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän ansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin surullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 4 of 5)

Cite this passage

MLA

APA

Chicago

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 4 of 5)