Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 3 of 5)

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 3 of 5)

-- Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!...

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.

200.

Viimeinen isku.

Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.

"Niin, -- Louise", kuiskasi tyttö.

Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua hämmästyksestään.

"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla äänensävyllä: "Te täällä?"

"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."

"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt..."

"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta..."

Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan, syntyi hetkisen äänettömyys -- äänettömyys, jonka kestäessä olisi voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.

Louisen oli puhuttava.

"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan välttämätöntä, että tulisin puheillenne... itse... yksinäni... En ole kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."

"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään..."

"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.

Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.

"Puhukaa", sanoi hän.

Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään lausumansa sanat.

Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole kenenkään tavattavissa."

Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.

"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.

Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen, tarkoittaessaan: -- Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.

Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.

"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."

Raoul ei vastannut mitään.

"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta, löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."

Raoul pysyi yhä ääneti.

La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: -- Rohkaiskaa minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!

Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.

"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani."

Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei näkisi mitään.

"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö, "ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."

Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.

"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu viha."

Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen huulillaan.

"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki, odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."

Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi hänen suupielestään.

"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä -- anteeksi, rukoilen sitä kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus. Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"

"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette tekisi."

"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani. Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli, jolloin huomasin erehdykseni."

"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan, että oma rakkautenne oli sammunut."

"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään, päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä, Raoul, ette enää ollut lähelläni."

"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."

"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta, Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä, kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän silmistänne."

Raoul yritti hymyillä.

"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä, minä...!"

Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti polvilleen.

"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja rakastitte toista!"

"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista; ja tätä toista... hyvä Jumala! -- sallikaa minun se sanoa, koska se on ainoa puolustukseni, Raoul -- tätä toista minä rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta, kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."

"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa, ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."

"Olette oikeassa", vastasi tyttö.

Raoul huokasi syvään.

"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.

"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta", vastasi la Vallière.

"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt, mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä, pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."

"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."

"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä anteeksi."

"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta leikkiä!"

"Miksikä mahdotonta?"

"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."

"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."

"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa, Raoul."

"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."

"Raoul, Raoul!"

"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko iäisyyteni hetki hetkeltä."

"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"

"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut, uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."

"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!..."

"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä. Hyvästi, hyvästi!"

"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"

"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä rakastan teitä?"

Louise kätki kasvot käsiinsä.

"Ja sanoa teille tämä -- ymmärrättekö, Louise? -- sanoa se teille tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"

La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.

"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.

Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.

"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."

Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkkoi:

"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo varastaa!"

Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.

201.

Mitä Raoul oli aavistanut.

Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.

Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli ollut d'Artagnanin saapuessa.

"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"

"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.

"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"

Atos hymyili.

"Peijakas!" murahti d'Artagnan.

"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"

"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."

"Ja sinä tulet...?"

"Hänen käskystään, aivan oikein."

"Siis minua vangitsemaan?"

"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."

"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"

"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"

"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.

"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui kuninkaan ja minun kesken?"

"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."

Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi mukavaan asentoon.

"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."

"Puhu pois."

"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."

"Heti lähtöni jälkeenkö?"

"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa, hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.

"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire', vastasin minä.

"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?' huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.

"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'

"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'

"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on otettava vaunut.'

"Minä liikahdin.

"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas, 'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'

"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska minä olen palvelusvuorolla.'

"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti, 'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'

"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä. 'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'

"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'

"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'

"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän näytti tyytyväiseltä.

"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.

"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'

"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'

"Minä kumarsin.

"'Missä kreivi on, sire?'

"'Te etsitte hänet.'

"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'

"'Niin... mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä kiinni.'

"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.

"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.

"'Minä odotan, sire.'

"'Mitä odotatte?'

"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'

"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère, missä vain hänet tapaa.'

"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä. Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.

"'Menkää!' huudahti hän.

"Minä tottelin ja tässä nyt olen."

Atos puristi ystävänsä kättä.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän.

"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"

"Minullako? Ei ensinkään."

"Mitä!..."

"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut siis."

"Mutta Bragelonne?..."

"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin säikähdä. Lähtekäämme."

"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.

"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä sinulle jättämästä."

"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"

"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"

"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin käsivarteen, astuakseen alas portaita.

Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan jotakin kätkettynä.

"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme..."

"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään nyökäytyksellä.

Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi Atos.

"Näyt vievän minut Bastiljiin?"

"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en minnekään muualle."

"Miten niin?" ihmetteli kreivi.

"Pardieu!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman henkivartion kapteenille."

"Siis...?" kysyi Atos.

"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."

"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut hyvin."

"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten, ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä, jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä sanot tästä suunnitelmasta?"

"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.

"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.

"Ajattele toki."

"Mitä?"

"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen, puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei, minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin viipoittaa päätäni!"

"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen hengenvetooni asti."

"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."

"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon. Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut. Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."

"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"

"Hän on kuningas, rakas ystävä."

"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa, surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne, mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai mordioux..,"

"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi, -- että ennen kaikkea toivon vangitsemista."

D'Artagnan kohautti olkapäitään.

"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi. Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua, vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, -- odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."

"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"

"Niin tahdon."

"Menkäämme sinne!... Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.

Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai olevan syntymässä ystävän aivoissa.

Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.

"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.

"Suutuksissa? Oh, pardieu, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."

"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"

"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa", vastasi kapteeni.

202.

Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.

Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan -- jonka ilveksensilmä huomasi kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi -- huudahti yhtäkkiä:

"Hei, mitä minä näenkään?"

"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"

"Katsohan tuonne päin!"

"Pihaanko?"

"Niin, mutta nopeasti, joudu."

"Siellä on vaunut."

"Aivan!"

"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."

"Olisipa se hullunkurista...!"

"Minä on käsitä."

"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu ulos."

Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania. Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.

"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"

"Kyllä; harmaapukuinen mies."

"Mitä siitä sanot?"

"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä kaikki."

"Atos, löisin vetoa, että se on hän."

"Kuka hän?"

"Aramis."

"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"

"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään vaunuissa."

"Mitä hän sitten täällä tekee?"

"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi muskettisoturi salamielisesti. "Ma foi, saavumme juuri hyvään aikaan!"

"Miten niin?"

"Nähdäksemme."

"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet nähdään."

"Viisaasti päätelty."

"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."

"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta mainitsemasi mielipaha."

"Mitä tehdä?"

"Kas näin... tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle mahdotonta."

"No niin?"

"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen luonteelle ja tottumukselle!"

Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.

"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.

Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."

Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta huoneiston.

Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen mielenliikutuksensa oli ilmeinen.

Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux, hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.

"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma...?"

"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.

"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis, tekeytyen hilpeäksi.

"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte minut illalliselle?"

"Minä?" huudahti Baisemeaux.

"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"

Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja änkytti lopuksi:

"Kyllä... kovin mielissäni... mutta... kuolemakseni... minä en... voi kurjaa muistia!"

"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.

"Mitenkä väärässä?"

"Muistan nähtävästi päin honkia."

Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.

"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän, "minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa palvelleen sotamiehen arvoinen."

"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.

"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."

"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."

"Ah, aivan niin!"

"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."

"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra Baisemeaux!"

Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.

"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä. Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta, olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen Atokselle.

"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava: kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin sitten herra kreivin."

Atos kumarsi.

"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun..."

"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"

"Aivan niin."

"Herra kreivi on tervetullut."

"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.

"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.

D'Artagnan huomasi vivahduksen.

"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini", ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis, sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.

"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.

"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."

"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.

"Siinä ette tekisi mielikseni."

"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.

"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään. "Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä, äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"

Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä, että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.

Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.

Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos asiat vaativat vaitioloa.

Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa, säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään, vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos ei enää nauttinut mitään.

Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia Aramiksen sielun koko syvyyttä, -- mitä tuo verukkeista ja salajuonista elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.

Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät runsaan aterian tähteiden ääreen -- leikeltyjen salvukukkojen, peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.

Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi ajajan korvaan:

"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"

203.

Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.

Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.

"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"

"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette vastaan koko tien."

"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon Bragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.

"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee roomalaisia sankareita."

Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri lähtenyt hänen luotaan.

"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"

De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista, joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta, että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.

Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin seurassa.

De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Dame, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.

"Lähdetäänkö ajelemaan?"

"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.

"Siis, sire?"

"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" -- tunnonpistokset tekivät työtään, -- "suvainnee hän antaa meille tietoja itsestään!"

"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin väärin?"

Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan ovensuussa.

"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!... Mitä kuuluu?"

D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.

"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.

"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen pannut toimeen käskynne."

Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin, täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen etsiminen uhrista.

Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:

"Mitä kreivi sanoi?"

"Ei mitään, sire."

"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"

"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."

Kuningas kohotti ylväästi päänsä.

"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan", virkkoi hän.

"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi muskettisoturi tyynesti.

"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"

"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"

"En luule, sire."

"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la Fèreä?..."

"Niin, sire."

"Ja keitä ne henkilöt ovat?"

"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli antanut", sanoi muskettisoturi.

"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.

"Niin, sire, minun."

"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"

"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."

"Haa!"

"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin hänelle varannut Conférencen tulliportille."

"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"

"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."

"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden hurjaa ylpeyttä.

"Aivan."

Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin. Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.

"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?" kysyi hän majesteettisesti.

"Minulla on aina peruste, sire."

"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua, sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."

"Minuako, sire?"

"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai olla pidättämättä?"

"Kyllä, sire; mutta..."

"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.

"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin henkivartionne kapteeni tekisi sen."

"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä itseänne ryhtymään asiaan?"

"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."

"Enkö?"

"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu, teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."

"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"

"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."

"Te olette frondelainen!"

"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire..."

"Mutta jos puheenne on totta..."

"Minä puhun aina totta, sire."

"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"

"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on Bastiljissa..."

"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."

"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."

"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"

"Sire..."

"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni väärin."

"Päinvastoin, sire."

"Mitenkä päinvastoin?"

"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."

"Tekö vangituttamaan itsenne?"

"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen takuuseen."

Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.

"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän uhkaavalla äänellä.

"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."

Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.

"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.

"Oh, en, sire, -- suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä kieltäytyä."

"Mitä, ettekö mene?"

"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."

"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"

"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."

"No, kiirehtikää sitten."

"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin. Miksi muutitte mielenne?"

"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö vai minä? Sanokaa."

"Te, sire, valitettavasti."

"Mitä, valitettavasti?"

"Niin, sire; sillä jos minä olisin..."

"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin kapinallisuuden, niinkö?"

"Aivan varmasti!"

"Todellakin?"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan, "sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla hiilillä -- niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"

"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"

"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan, "mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä, työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään. Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire! Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita, todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä, juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti. Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla. Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire; oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."

Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.

D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.

Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.

Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:

"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon, voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle, muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja pitkämielisyyttäni."

Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.

"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.

Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän rintaansa vasten.

Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.

Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta kuninkaan tehdä tämän kaiken.

Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin käteen.

"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.

"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."

D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.

Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.

-- Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! -- huoahti Ludvig yksin jäätyään. -- Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas; olen vain vielä lapsi.

204.

Grimaud tuumii.

D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.

Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista, kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut kajonnut yksityisiin.

D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen. Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä. Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla yhdessä.

D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.

"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä, Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te, Baisemeaux, vankinne kanssa."

Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus. Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa yhteiskunnalliselle asemalle.

Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:

"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä. Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"

"Ah", virkahti Baisemeaux.

"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut, että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"

"Oikein osattu, ystäväni."

"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen miehen kanssa; "siis, herra kreivi...?"

"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."

Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan vetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle. Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen Atosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille...' hyvä on... 'vangita herra kreivi de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät hoitooni!"

"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja tyynellä äänellään.

"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.

"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan, esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi vapaaksi."

"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"

Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.

"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni takaisin?"

"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

Atos otti paperin ja luki.

"Se on totta", sanoi hän.

"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.

"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."

"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas tekee kaikkea, mitä vain haluan."

Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä tahtoi.

"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.

"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo mennä kuningasta kiittämään."

"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.

"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle hankkiakseni."

"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa, rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.

"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta paperia."

"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."

"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut niinkuin tänään."

"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."

"Mennään", vastasi d'Artagnan.

"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.

"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"

"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua? La Fère on Vannesin tiellä."

"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtaus Pariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."

"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux, hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."

Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin kanssa.

Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja Bragelonnen asunnoissa.

Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse, että jotakin vakavaa oli tekeillä.

Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti, kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, -- tuon kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi, eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.

Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen. Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja olletikin kovin levottomaksi.

Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja muistuttaen tässä -- kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä -- uskollista koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.

Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi kuvittelemaan, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle, jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta; Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle erittelijälle kuin Grimaud oli.

Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli vielä siellä ja kuului näin:

'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut. Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa, enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee, niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua, melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'

Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.

-- Siinä, --. älysi hän, -- on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra kreivi on palannut ilman miekkaa!

Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin asuntoon.

Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan, ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle, jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli asettunut tätä vastustamaan.

Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.

Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva isku.

Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa, kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän pisteeseen.

"Grimaud!" huudahti Raoul.

"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.

"Herra kreivi voi hyvin?"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En; missä hän on?"

"Minä etsin häntä."

"Entä herra d'Artagnan?"

"Lähti hänen kanssaan."

"Milloin?"

"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."

"Miten he menivät?"

"Vaunuissa."

"Mihin aikoen?"

"En tiedä."

"Ottiko isäni rahaa?"

"Ei."

"Miekan?"

"Ei."

"Grimaud!"

"Herra Raoul!"

"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli..."

"Kreiviä vangitsemaanko?"

"Niin, Grimaud."

"Olisin sen vannonut!"

"Minne päin he menivät?"

"Rantakaduille päin."

"Bastiljinko suuntaan?"

"Ah, hyvä Jumala, niin."

"Nopeasti, juoskaamme!"

"Niin, juoskaamme!"

"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.

"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."

"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla. Lähtekäämme... Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä Grimaud."

"Miksi niin?"

"Unohdin herra du Vallonin."

"Herra Portoksenko?"

"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."

"Joka odottaa teitä, missä sitten?"

"Vincennesissä Minimesin luona!"

"Ah, hyvä Jumala!... Onneksi se on Bastiljin tiellä."

"Joutukaamme!"

"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"

"Tee niin, ystäväni."

205.

Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.

Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille, oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti. Ja kun hovimies ei ollut tulossa, -- kun Raoul oli unohtanut sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.

Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella polviaan ja ranteitaan, jupisten:

"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä hyväkseen."

Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon, pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:

"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"

"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.

"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemään Portosta.

"Suuttunutko? Mistä sitten?"

"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan pyörällä."

"Oh, siitä viisi!"

"Jos tietäisitte, ystäväni..."

"Oletko tappanut hänet?"

"Kenet?"

"De Saint-Aignanin."

"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."

"Mistä sitten vielä?"

"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."

Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.

"Vangittu!... Kuka hänet olisi vanginnut?"

"D'Artagnan!"

"Se on mahdotonta", sanoi Portos.

"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.

Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.

"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.

"Luultavasti Bastiljiin."

"Mistä sitä päättelet?"

"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."

"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.

"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."

Raoul lähestyi kelpo paroonia.

"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"

Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli Portos jo tehnyt samoin.

"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.

"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."

Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.

"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"

"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa Bastiljin?"

"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä varma."

Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin vankimmat nuorten joukosta.

"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen. On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."

"Epäilemättä."

"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."

"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän, mutta hyvin.

He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota, kuten tiedämme.

Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen, keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.

Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.

"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.

"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"

"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä tapauksessa on kaikki mennyttä."

Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.

Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia, kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän ajatuksensa.

"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen talletuspaikkaan."

"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.

"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet kotiinsa."

"Se on totta", myönsi Portos.

"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.

Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen esikaupunkiin.

"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja keholtamme Atosta pakenemaan."

"Kapinaa!" mutisi Raoul.

Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa kylkiä kannuksillaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten hengitys kostutti ajopelien kuomia.

D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan, kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä mitään; verhot olivat lasketut alas.

Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti hänet ryhtymään voimakeinoihin.

D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.

Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen oviverhoa syrjään.

Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:

"Herra kreivi! Herra kreivi!"

"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.

"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.

Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät kahmaissut käsivarsiinsa.

"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet kaltaisesi!"

"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "Bravo, Portos!"

"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun olevan vankina."

"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasi Atos.

"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.

"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"

"Pardieu, aivan hyvin."

"Ja me tapasimme Aramiksenkin."

"Bastiljissako?"

"Niin, samassa illallispöydässä."

"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.

"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."

"Kiitos!"

"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo oli palkinnut hymyilyllä.

"Me lähdemme kotiin maalle."

"Mitenkä?... Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä."

"Ilman matkatavaroita?"

"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee pistäytymään sinne."

"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin, tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti, Atos, seuratessaan sinua."

"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.

"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.

"Entä herra d'Artagnan?"

"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan Portoksen kanssa."

"Hyvä on", sanoi tämä.

"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."

"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."

"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin pääkaupunginmatkoihin."

Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.

Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti hyvillään.

Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran hän virkkoi:

"Poikani, minä kirjoitan sinulle."

Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä muskettisoturin käsistä ja lähti.

D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.

"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"

"On niinkin", vahvisti Portos.

"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."

"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna valmis."

"Ja mihin valmis?"

"Pardieu, lopettamaan, mitä olen aloittanut."

"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta. Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu loppuun?"

"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun taisteltava!"

"Kenen kanssa?... Kuninkaanko?"

"Mitä, -- kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.

"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"

"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."

"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa paljastat miekkasi kuningasta vastaan."

"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"

"Pardieu!"

"No, miten sitten on asia järjestettävä?"

"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja juot hänen terveydekseen."

"Minäkö?" huudahti Portos.

"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan maljaa?"

"Mutta, corboeuf! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de Saint-Aignanista."

"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."

"Ah... hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.

"Kai käsität?"

"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"

"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle, Portos."

206.

Baisemeauxin seura.

Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin kanssa.

Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.

Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui. Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti seuranneesta vapauttamismääräyksestä.

Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.

Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli tänne saapunut.

Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti Aramis hänet yhtäkkiä.

"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"

Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.

"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti, monseigneur."

"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset...?"

"Ovat kaikenlaatuisia."

"Varmaankin saatte vieraita?"

"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."

"Vai ovat vierailut harvinaisia?"

"Hyvin harvinaisia."

"Oman seurannekin puolelta?"

"Mitä nimitätte seurakseni?... Vankejaniko?"

"Oh, ei. Vankinne!... Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux, johon olette vakinaisesti kuuluva."

Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:

"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu onnettomia vankeja, jotka..."

Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.

"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette käsitä... Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."

Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän juuri kohotti huulilleen.

"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"

"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"

"Sala-?!"

"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"

"Oi, herra d'Herblay!..."

"No, älkää suotta kieltäkö."

"Mutta uskokaa..."

"Minä uskon, mitä tiedän."

"Vannon teille...!"

"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on välttämättömästi väärässä."

"No?"

"No, pian pääsemme selvyyteen."

"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."

"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis. "Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."

"En suinkaan, en ollenkaan, en."

"Juokaa siis."

Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.

"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte -- nimi ei mitään merkitse, -- ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen, niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa, siinä kaikki."

"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."

"Senpä näemme."

"Niin, koettakaahan."

"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."

"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.

"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku palveluksiin?"

"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos..."

"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon te ette olekaan kuuluvinanne..."

"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti sanoa..."

"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."

Baisemeaux kalpeni.

"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen..."

Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.

"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."

Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."

Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa hän oli.

"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.

"Monseigneur!..." voihkasi Baisemeaux.

"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"

"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku salaisuudet."

"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne salaisuuksien perille."

"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan huomioon tukala asemani."

"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa ainoastaan kuninkaalle."

"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin kuningasta?"

Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:

"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan sanoihinne."

"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"

"Minäkö? En suinkaan."

"Te uskotte minua?"

"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti, "että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."

"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.

"Niin sanoin."

"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"

"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."

"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"

"Niin, kyllä."

"Lähdettekö?"

"Täytyy jo mennä."

"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"

"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"

"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"

"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle mielelle."

"Jääkää siis."

"Minä en voi."

"Ja miksette?"

"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla päinvastoin on velvollisuuksia muualla."

"Velvollisuuksia näin myöhään?"

"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin, ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani, ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet ja että heidän on lähetettävä minut muualle."

"Mitä! Te olette...?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen Aramista.

"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.

Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi, ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.

"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan lähettämä ripittäjä?"

"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te ette ole veljeskunnan jäsen."

"Monseigneur..."

"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte noudattamasta sen käskyjä."

"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella minua."

"Mitä varten?"

"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan..."

"Ahaa!"

"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."

"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."

"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua..."

"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.

"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa esimiesteni käytettävänä. Mutta..."

"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."

Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.

"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.

"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa..."

"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota: 'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"

"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana, monseigneur."

Aramis kohautti olkapäitään.

"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.

"No, minusta näyttää..."

"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, "tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."

Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.

"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.

"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen lääkärin raportti."

Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.

"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.

Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi siihen, kohottaen sitten päätään.

"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.

"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.

Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua hän huomautti vavahtelevalla äänellä:

"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"

"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."

Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.

"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään rauhaa?"

"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."

Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.

"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.

"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."

"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen pyyntönsä täytetään."

Aliupseeri poistui.

"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin saattanut arvata?... Kuinka olisin voinut aavistaa."

"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää, veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"

"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.

"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"

"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."

"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."

207.

Vanki.

Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.

Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies, jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.

Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen puoleen.

"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.

Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä. Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.

Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.

Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi, mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.

Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.

Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.

Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle Aramis virkkoi:

"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."

Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven jälkeensä.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen, poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.

Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa iltasoittoon asti.

Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle, nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita, ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin koskenutkaan viime ateriaan.

Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain käsivarsien peitossa.

Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.

Nuori mies kohotti päätänsä.

"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.

"Ettekö halunnut rippi-isää?"

"Kyllä."

"Syystä että olette sairas?"

"Niin."

"Oletteko pahoinkin sairas?"

Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:

"Kiitän teitä osanotostanne."

Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:

"Olen nähnyt teidät jo ennen."

Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, -- ja se ei nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän virkahtikin samassa:

"Jaksan jo paremmin."

"Siis?" kysyi Aramis.

"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan ripittäjää."

"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"

Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää jatkoi Aramis:

"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä tiedonanto odotettavana?"

"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se on toista. Minä kuuntelen."

Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla, ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.

"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.

Aramis totteli kumartaen.

"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.

"Varsin hyvältä."

"Ettekö kärsi?"

"En."

"Ette kaipaa mitään?"

"En mitään."

"Ette vapauttakaan?"

"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun aikovan miehen äänellä.

"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat kantaa."

Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se alistumisesta vai ylenkatseesta.

"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta. Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä. Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan; kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa. Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein kauneimmat?"

Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.

"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."

"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön elämälle?"

"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki. Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan -- etsien kädelläni tukea ristikosta -- kuvittelen uivani avaruudessa."

Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.

"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa, minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."

Aramis kuivasi otsaansa.

"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily hyväili silmiäni."

Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian -- vankeuden elämänkatsomuksen -- hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.

"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä, jos sataa -- raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä, kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa, monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."

"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."

"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä. "Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille Jumalasta?"

Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.

"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.

"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.

"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."

"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.

"Olen teidän rippi-isänne."

"Niin."

"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle totuuden."

"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."

"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"

"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."

"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."

"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"

"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."

"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."

"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia tehdyiksi."

Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten silmissä."

"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.

"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan ja sanon itselleni noina hetkinä..."

"Mitä sanotte itsellenne?"

"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai arvaisin monta asiaa."

"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.

"Silloin minä pidätyn."

"Pidätytte?"

"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani ikävään; toivottelen..."

"Mitä?"

"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen siihen, mitä minulla on."

"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.

"Kyllä", hymähti nuori mies.

Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.

"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte sanoa!" huudahti hän.

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut minut pyytämään teitä tänne, -- että te, joka pyydettyäni astutte luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta -- mistä johtuu, että tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

-- En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, -- ajatteli hän. "Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä. Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki, "eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa, monseigneur!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan, ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta, kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies silmieni edessä... ja sitten..."

"Ja sitten... se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle, joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului...?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun, ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken, olisi minun tarvinnut -- sen myöntänette -- saada hiukan apua, ellei avomielisyyttä, -- hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa kieleni... oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään -- kuulkaa, ei mikään! -- voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs seikka, jota ette tiedä, -- nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut, näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin Aramiksen silmiin.

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen kanssa..."

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla, jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni; te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" -- nuori mies katseli Aramista -- "on tuomittu elämään vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan, että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin, että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani..."

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut hänen poikansa..."

"Kuka on antanut teidän aavistaa...?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä saa minut uskomaan -- varsinkin nyt -- se huoli jolla minusta koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies, joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi: matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. -- Olin siis tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin. Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui: 'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle, niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette, osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla. 'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni; kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka käynnillään...'

"Joka käynnillään! -- Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin... se italialainen hirmuhenki kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'"

Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette, 'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä, kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska -- huomautti opettajani -- paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat. Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani. Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa. Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni, minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni voitti kaikki -- pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää, koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme, mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys..." hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle, että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja Henrik IV:n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä. Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli otaksutusta syntymäpäivästänne asti, -- sanalla sanoen, siitä hetkestä saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen välillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja."

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse (minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät, jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä. Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan Anna..."

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt, "luulin, että Monsieur syntyi vasta..."

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan -- toisen pojan, jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä, tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja luonnon lain mukaan todella aikaisempi..."

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa, kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!..." jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja punanauhainen nainen, ja vihdoin..."

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa, kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne..."

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan, painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, -- sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta, "kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet; tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni -- ei elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, -- vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen, toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi, että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa. Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki, minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin, monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin, monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista, mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen. Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, -- varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur! Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa, mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut, koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!... Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur, ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja, joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä, oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli häntä!"

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?...' -- 'Oi, en', olisin hänelle vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt...?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina..."

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille, jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa, muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset, seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, -- jos teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, -- jos tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla. Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen, saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet! Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.

208.

Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.

Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin, missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka laajaruhoisuuden -- vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään hänen taakseen miehen -- vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle, silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö, d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli, pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta...?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta -- mikä ei minua kummastuttaisi, -- olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa, tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä, sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"Parbleu, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä, Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta, jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. Pardieu, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität..."

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo aina pitää seitsemän pukua varattuina... Ja, ystäväni, minua kammottaa antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia, joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri..."

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: -- Saatte nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään minun asemestani."

"Haa, corboeuf!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän... Se säästi sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"Parbleu! Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin järjestetyllä ruokinnalla -- sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä vietävää..."

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin, että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen. Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni. Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli lihava, ja tulimme rouva du Valloniin..."

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän, saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni, ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, -- nuttua, jonka pelkkä kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri siihen aikaan -- noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa minulle lihomisestaan."

"Dame, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni, näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja -- montako niitä onkaan? -- kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"Parbleu, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia, joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen..."

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, parbleu!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta, ma foi, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."

209.

Mestari Jean Percerin.

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot -- kuten tätä nimitettiin -- sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä muukalaiset brocatelle en application-sommitelmillaan ja verrattomilla solmuneuleillaan, -- siinä määrin, että Concini itse ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi sarabanden; hän valmisti sittemmin puvut Mirame-draamaan[23] ja ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä, piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa, ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta -- valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä -- hän ei ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan. Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri -- sillä vastoin tavallisuutta ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen lisämaineen -- leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä -- ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit... mitä et ole."

"Ka, minä vain..."

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken..."

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono, veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme tuotapikaa räätälin luokse, -- sen takaan, olletikin jos sinä astelet edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi, d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin; mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta..."

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"

"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia henkilökuvia."

"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta tällainen piiri herättää teissä, ja... ja minä en tahdo häiritä tutkimuksianne."

"Kiitos!"

"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin toden teolla on."

"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta..."

"Mutta sinne ei ole menemistä?"

"Luoksepääsemätön!"

"Kaikilleko?"

"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."

"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle, että minä olen täällä, -- niinhän?"

"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan olla!"

"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut mukanani."

Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.

"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.

"Aivan."

Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.

210.

Pukunäytteet.

Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.

Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita heijastuksia.

D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan, ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.

"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta minulla on kova kiire."

"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"

"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"

"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän teidän tekevän niistä maailman komeimmat."

"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."

"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.

Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan synkkenevään muotoon.

"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."

"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi d'Artagnan.

Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia alta kulmain.

"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.

"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."

"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"

"No, kun saan aikaa."

"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.

"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."

"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain tahtoo."

Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla vanhuksilla se on vaarallinen enne.

"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla, totisesti!"

"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen. Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."

"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.

"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.

Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.

"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille; minähän sitä teiltä pyydän."

"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."

"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"

"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."

"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."

"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.

"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän", virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin heristämään korviansa.

Se oli Aramiksen ääni.

"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.

"Aramis", jupisi d'Artagnan.

"Kah, piispamme!" sanoi Portos.

"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille mieluisan työn."

Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa ja antakaa heidän mennä!" -- Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen jälleen Portokseen.

Portos punastui uhkaavasti.

D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.

"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette, pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita, jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä, mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."

Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.

"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani, otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."

"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä, joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä lajia..."

"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"

"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme mukaan puvun."

"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.

"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata, niin saatte nähdä."

Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.

Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.

"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"

Aramis hymyili.

"En ole", vastasi hän.

"Mutta menethän Vauxin juhliin?"

"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka juhlaan."

"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä enää sepittele?"

"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.

Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten tarkasteluun.

"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"

"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin, lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis..."

"Ei, minä halusin..."

"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"

"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."

"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään -- tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.

Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:

"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin..." virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."

"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.

Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.

"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."

-- Ah, mainiota! -- ajatteli d'Artagnan; -- mutta miksi le Brun?

Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle ripustettuja kuparipiirroksia.

"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset käyttävät?" kysyi Percerin.

Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata kirjokankaansa kappaletta takaisin.

"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.

"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra Fouquetin epikurolaisista?"

"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään? Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"

"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."

"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin salaisuus, en siitä hiisku."

"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"

"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.

"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.

"Ma foi, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.

Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.

"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"

"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin hämmästyneenä.

"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys, juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia määrää siis hovisääntö."

"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"

"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.

"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur, vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää -- sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, -- minkä väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."

"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."

"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.

Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa, sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi, että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän tyynnyttyään hän jatkoi:

"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille, että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."

"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.

"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.

"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle? Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"

"Epäilemättä", myönsi Percerin.

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä? Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"

"Aivan oikein!"

"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka piirustaa hyvin täsmällisesti."

"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."

"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme, monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."

Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja pöyristäviä mahdollisuuksia.

"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?... Oh, totta toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti tyrmistynyt räätäli.

"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän ymmärtänet?"

"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."

"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne saapuessaan, -- ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"

"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi, Aramis?"

"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra Fouquetin..."

Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan d'Artagnanin epäröimisen, lausui:

"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."

"Minä sanon, että..."

"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen jaloutta!"

Räätäli änkytti jotakin.

"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle", jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti...'"

"Silti...?" toisti Percerin levottomana.

"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' -- paras herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, -- 'on pakko sanoa kuninkaalle: -- Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"

"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta. "Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en ole sanallakaan pannut vastaan?"

D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi hän tahtoi pysyä asiasta erillään.

Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä. Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet tappiolle.

Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis, joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.

"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."

"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."

"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti, "värivivahdusten epätodellisuuden tähden."

Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä tämän tunnollisuuden johdosta.

-- Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? -- ihmetteli muskettisoturi yhä.

"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."

"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan viheliäinen valaistus."

"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa..."

"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"

-- Kas niin! -- tuumi d'Artagnan. -- Siinä näkyykin olevan asian ydin. Tarvitaan näyte joka kankaasta. Mordioux! Hellinneeköhän niitä tuolta Perceriniltä?

Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.

"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis d'Artagnanille, "häh?"

"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että sinä olet aina sama."

"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän sointuvalla äänellä.

"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: -- Vaikken pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen; "hyvästi, minä menen Portoksen luo."

"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme kanssa."

Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin, Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.

211.

Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.

D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä, herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.

Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, -- tämä oli toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi Molièreen.

"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"

"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.

"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"

"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."

"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan aivan se, miltä hän näyttää."

"Mitä?" kysyi Portos.

"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia epikurolaisten juhlatamineita."

"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."

"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."

"Kaikki on valmista", vastasi Portos.

"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.

"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.

Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa ojensi.

"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea täsmällinen."

"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti Aramiksen kanssa.

Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:

"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet häneen niin tyytyväinen?"

"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti Portos innoissaan.

"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."

"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."

"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."

"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni, mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa, oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."

"Vai niin?"

"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan. Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière; hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."

"Ja mitä hän teki?"

"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"

"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."

"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."

"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."

"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."

"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."

"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen nimensä, ajattelen volièreä,[25] ja koska minulla on sellainen Pierrefondsissa..."

"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"

"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut räätälin hölmöt tekevät, -- pakottanut minut koukistamaan lanteitani, taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja siivottomiin temppuihin."

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin. Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière minusta tahtoi."

"Molière."

"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista. 'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"

"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä kantapäähän?"

"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään katselee."

"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"

"No, miten nyt asian laita lieneekään, -- kaiketi on tahdottu imarrella kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."

"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet tuollaiseen perehtynyt?"

"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."

"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."

"Kunnon herra Volière siis..."

"Molière."

"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa liikkeitä.'"

"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota valitettavasti ei aina noudateta."

"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."

"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"

"Parbleu!"

"Selitäppä sitä kehittämistä."

"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä riisua...'"

"Se on totta", sanoi d'Artagnan.

"'Niinpä', jatkoi herra Volière..."

"Molière!"

"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki selässänne. Mitä silloin teette?'

"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.

"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.

"Mitä, kuinka niin?"

"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'

"'Kah, kah!'

"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti, että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.

"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna, sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa kyynärpäällä ja rintaa ranteella."

"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen miekkailuasento."

"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière..."

"Molière!"

"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin... mikä se hänen toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"

"Poquelin."

"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."

"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"

"Katsos... Nimihän on Poquelin, eikö niin?"

"On."

"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."

"Miksi hyväksi?"

"Muutan Coquen Poqueksi, nardin liniksi, ja Coquenardin asemesta minulla on Poquelin."

"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä... "Hei, ystäväni, minä kuuntelen sinua ihmeissäni."

"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."

"Anteeksi, Poquelin."

"Miten minä sitten sanoin?"

"Sanoit Coquelin."

"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen. Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. -- 'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä vielä voin tunnin kestää'. -- 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne, niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan Herraa.' -- 'Hyvä on!' vastasin minä. -- 'Eihän se tuntune teistä nöyryyttävältä?' -- 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"

"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.

"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun; toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen sievästi piti ylhäällä oikeata.

"'Kolmas mies!' kutsui hän.

"Kolmas kisälli saapui.

"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.

"Mies kannatteli minua lonkilta."

"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.

"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."

"Poquelin, ystäväni."

"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin nimittää Volièreksi."

"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"

"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."

"Se oli oiva tapa."

"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."

"Ja homma päättyi...?"

"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."

"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"

"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt kannattelun ja mittailun eroituksen."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: -- Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan Molièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta siirrettynä johonkin huvinäytelmään.

Portos myhäili.

"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.

"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."

"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"

"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."

"En parempaa pyydä."

"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."

"Oletko siitä varma?"

"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."

"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."

"Volière, paras d'Artagnan!"

"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi, mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. -- No niin, en sitä, sanoin, Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."

"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."

"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja markiisimme... heidän mittansa mukaan."

Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät, yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.

212.

Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.

Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen. Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin kotiin.

Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.

Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä Kiukustuneet; tämän esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.

Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.

La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä, häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä ja sanoi:

"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."

"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné häntä muistelmissaan nimittää.

"Edellinen loppusana on valkenee."

"Tarkenee", vastasi la Fontaine.

"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee Vauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.

"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.

"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.

"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita loppusointuja!"

"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"

"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."

"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista", päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."

"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät paljon hyvää."

"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan satasen vastavalmistunutta pätkää."

"Missä ne sepitelmät ovat?"

"Päässäni."

"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän voi niitä polttaa?"

"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä..."

"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"

"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan unohtaa."

"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee hulluksi!"

"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.

"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut kuulemaan.

"Millaisen?"

"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."

"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut! Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin aasiksi, Jean de la Fontaine."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.

"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko", vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa. "Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun sepustavan viheliäisiä loppusointuja."

"Siinä ei ole perää."

"Niin on asia! Minä olen tolvana."

"Kuka sitä on sanonut?"

"Hitto, -- Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"

Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta keskusteluun.

"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière, "niin hän on pahasti loukannut teitä."

"Niinkö luulette?..."

"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette jätä sellaista herjausta rankaisematta."

"Hohoi!" äännähti la Fontaine.

"Ettekö ole koskaan taistellut?"

"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."

"Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Kuului vietelleen vaimoni."

"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.[26]

Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään, Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:

"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"

"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää koskaan astumatta talooni."

"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.

"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin: 'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin, että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka -- morbleu! -- aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt maapallon onnellisimpana aviomiehenä."

Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään. Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja, mutta ei filosofi.

"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan, "Pélisson on loukannut teitä."

"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."

"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."

"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."

"En voi muuta, ja lujille hänet otan."

"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."

"Mistä?... Tästä loukkauksestako?"

"Ei, sanokaa minulle, eikö valkenee toden teolla voi saada loppusoinnukseen tarkenee?"

"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."

"Hitto, tiesinhän sen!"

"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."

"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin herra Chapelain suunnittelee Orléansin neitsyeen. Tästä aiheestako tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"

"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.

"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi valaistu ja lupaus ovat loppusointuja."

"Varsinkin monikossa."

"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat valkenee ja tarkenee. Pankaapas valkenee ja tarkenee monikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."

"Hä?" murahti Pélisson.

"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa itse sepittäneensä satatuhatta säettä."

"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.

"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina komeat ja rauhaisat, jotka sopivat erinomaisesti, -- siitä panen pääni pantiksi."

"Mutta..." yritti Molière.

"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"

"Kyllä, Kiukustuneet."

"Aivan oikein, -- niin olikin, Kiukustuneet; niin, nyt muistan. No, luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä olemassa."

"Epäilemättä, erinomainen etu."

"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"

"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen prologin."

"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"

"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."

"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte väliin olla aivan oikeassa."

"Milloin niin?"

"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua siitä, -- ja minä sepitän teille prologinne."

"Mutta Pélissonhan sen tekee!"

"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua tolvanaksi!"

"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."

"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on siis Kiukustuneet. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi pahaksuneet?"

"Tarkkaan harkiten kyllä."

"Ja vieläpä kummastuneet!"

"Ka, en oikeastaan!"

"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"

"Päätteet olisivat niin samoja."

"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta, tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin..."

"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa joutuin."

"Tehän nimittäin sepitätte siinä Kiukustuneiden prologia?"

"Äh, en, mordieu! Se on Pélissonin puuhana!"

"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo. "Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten..."

"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, la Fontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:

"Ja nähtiin Vauxin luonnotarten parastaan panneen juhlaa varten."

"Kas sitä, -- siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"

"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo kaksi kehuttavaa säettä."

"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin te aloittaisitte prologini?"

"Minä lausuisin esimerkiksi: Oi luonnotar... niin... Tähän asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja jatkaisin: nähdä saamme."

"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.

"Ihailuun mahtavimman kuninkaamme", jatkoi vain la Fontaine.

"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"

"No, kah: tulleen.

"Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme ihailuun mahtavimman kuninkaamme."

"Te panisitte: min tulleen, te?"

"Miksi en?"

685

"Min. min!"

"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän pikkumainen!"

"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."

"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten sanoitte."

"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."

"No, niinkuin Loret sanoi."

"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."

"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan saada epikurolaispukujamme."

"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"

"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."

"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"

"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen maalle työhuoneeseeni, ja kissani..."

"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"

"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."

Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.

Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan asemakartta- tai pergamenttikääryä.

Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja kepeän mielikuvittelun, -- niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, -- työsuojamassa syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa jälleen kynäänsä.

Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.

Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:

"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."

"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.

"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan rakastetaan."

"Rakastetaan, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että häntä rakastetaan."

"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma", tokaisi la Fontaine.

Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.

"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin, keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan tilaa vaunuissani."

"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on kiireitä."

"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle luvannut äyriäisiä.

"Hän on minulle luvannut äyriäisiä...

"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."

Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti ovea ja huusi:

"Kun vietämme kunnon läksiäisiä, hän on sinulle luvannut äyriäisiä."

Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.

"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.

"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"

"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."

"Juhlat lähenevät."

"Varat vähenevät."

"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"

"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."

"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."

Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne hankkia?

"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.

Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.

"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.

"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun..."

"No, jos?"

"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."

Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja kysyi:

"Mistä tulette, rakas ystävä?"

"Pariisista."

"Pariisista? Ah!"

"Niin, Percerinin luota."

"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, --. sillä enhän voi otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"

"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."

"Yllätystä?"

"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."

"Onko se kalliskin?"

"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."

"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"

"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme asuja, vaikkette olisi sitä luullut."

"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"

"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua. Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen välillä."

"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"

"Teidän koulussanne."

Fouquet puristi hänen kättänsä.

"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.

"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."

"Kirjelmän kelle?"

"Herra de Lyonnelle."

"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"

"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."

"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"

"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten, kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."

"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.

"On."

"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"

"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä", sanoi Aramis.

"Te vakuutatte sen?"

"Kunniasanallani!"

"Mikä hänen nimensä on?"

"Seldon."

"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut minulle siitä mitään?"

"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."

"Onko hän köyhä vaimo?"

"Äärimmäisessä kurjuudessa."

"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."

Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä virkaveljelleen Lyonnelle.

Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.

"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.

"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."

"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.

Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi.

213.

Vieläkin illallinen Bastiljissa.

Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, -- tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu, esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti. Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.

Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi käännellä.

Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia ja krapukeittoa -- siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa huoleton avomielisyys hänelle soi.

"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä iltana puhutella monseigneuriksi..."

"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, -- minulla on pitkävartiset saappaat."

"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"

"En, ma foi", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."

"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna, ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."

"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken, hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni..."

Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.

"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse itseäni."

"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko totta?"

"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"

"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja muskettisoturista papiksi."

Aramis suvaitsi myhäillä.

"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta..."

"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.

"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."

"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua selkkaukseen kirkon kanssa."

"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."

"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."

"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"

"Niinkuin sanoitte, naamiossa."

"Ja käyttelette yhä miekkaa?"

"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan kutsua François."

"Teillä on viiniä tuossa."

"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on suljettuna."

"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi vahtikiertoja ja lähettien töminää."

"Ah, niinkö...? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"

"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."

"Mutta täällä tukehtuu. François!"

François astui sisään.

"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte, rakas herra Baisemeaux?"

"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.

Ikkuna avattiin.

"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut muskettisoturina kanssamme."

"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."

"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."

"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."

"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun timantin."

"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.

Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.

Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua isolta pihalta.

Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.

"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.

"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"

"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin kokonainen ratsuväen osasto."

"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen, ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"

"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis, osoittaen häikäisevää kristallia.

"Kautta kunniani, te hurmaatte minut... François, lisää viiniä!"

François astui sisään.

"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"

"Kyllä, monsieur; mutta... täällä on lähetti."

"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."

"Mutta kuitenkin, monsieur..."

"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna. Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa rallattaen näitä viime lauseitaan.

"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur..."

"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."

"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux puolipäihtyneenä.

"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."

"Melkein aina."

"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"

"Tietystikin, mutta..."

"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan nimikirjoitusta?"

"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur, unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun tulevalle kardinaalille."

"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme käskyläiseenne."

"No niin, mitä hän teki, se François?"

"Hän nurisi."

"Se oli väärin."

"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."

"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"

"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."

"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen vieläkin, piru ne..."

"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra Baisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen..."

"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä puolustukseksi, morbleu!"

"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."

"Te siis tahdotte...?"

"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."

"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.

"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.

Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille; jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän: 'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he siis, mitä heille kuuluu."

"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta käskevä.

François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:

"Enkö sitä teille juuri sanonut?"

"Mitä niin?" kysyi piispa.

"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"

"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras kuvernööri."

"Ja kello kahdeksalta illalla!"

"Se on armeliaisuutta."

"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi Baisemeaux äkämystyneenä.

"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"

"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"

"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"

"Ei suinkaan; lukekaa."

"Ulkopuolelle on merkitty kiireellinen. Huomasittehan sen?"

"On sekin! Kiireellinen!... ja mies on istunut täällä kymmenen vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello kahdeksalta!"

Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.

"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai: 'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä, ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä liittävät kirjeeseen: kiireellinen! Myöntänette, monseigneur, että tuommoinen ähmistyttää."

"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan täytäntöön."

"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!... Mutta hiukan kärsivällisyyttä sentään!... Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."

"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää? Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."

"Jumalan kiitos!"

"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."

"No, paha en ole!"

"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi, nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."

"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään vapauteen."

"Huomenna?"

"Heti päivän valjetessa."

"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"

"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."

"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan vuosikausien autuudella."

"Te haluatte sitä?"

"Minä pyydän sitä."

"Näin kesken aterian?"

"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen benediciten[27] arvoinen."

"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä ruokia."

"Vähät siitä!"

Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.

Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.

"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."

François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden kesken.

214.

Veljeskunnan suurmestari.

Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti. Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.

"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"

"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä on mahdotonta."

"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"

"Hän menee minne voi."

"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."

"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."

"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen... François, menkää sanomaan linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren kolmosen."

"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "Sanoitteko Seldonin?"

"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."

"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.

"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."

"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."

"Minä luin vapautuskäskyn."

"Minä myös."

"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." Herra Baisemeaux näytti sormeaan.

"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta sormea.

"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään. "Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."

"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"

Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.

"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"

"Ah!"

"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"

"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.

"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan mitään."

"Täytyy toki uskoa silmiään."

"Ma foi, -- että siinä tosiaankin on Marchiali!"

"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."

"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli mustetahra."

"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."

"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."

"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis, "ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta."

"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.

"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."

Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti Baisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.

"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama vanki, jota taannoin eräs pappi, veljeskuntamme lähettämä rippi-isä, saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"

"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.

"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."

"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."

"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti on tuottanut tuolle miehelle onnea."

Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan. Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.

Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että kiivastuminen oli vaarallista.

"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"

"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin, kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen..."

"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"

"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."

"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.

"Mitä hyödyttää?"

"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"

"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, -- ettei laiminlyö kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen -- ettei koskaan jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."

"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään. Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."

Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.

"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"

"Niin, monseigneur."

"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"

"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."

"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"

"Tunnen, monseigneur."

"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"

"Totta kyllä, mutta se saattaisi..."

"Ollako väärennetty?"

"Sellaista on nähty, monseigneur."

"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"

"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö totta?"

"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra Baisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä. Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset väärennetyiksi?"

"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."

"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos minulle sellaisen annatte."

Baisemeaux antoi kynän.

"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.

Baisemeaux antoi paperin.

"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla -- eikö totta? -- määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka olettekin perin epäluuloinen."

Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa verenä.

Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen olkansa yli.

"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen alle. Sitten hän jatkoi:

'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun, kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

Allekirjoittanut: d'Herblay, veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään, ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, -- joka olen uskaltanut kohdella teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista, "vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut: Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen, jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä. Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat. Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.

Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään näkemättä.

Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli hievahtamatta, sanaa virkkamatta.

"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa näkemäänne tai kuulemaanne."

Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi huulillaan.

"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"

Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.

"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota suvaitsette minulta pyytää."

Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen käsivarteensa.

"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä hämmästytti.

Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:

"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin luotanne, jos tultaisiin etsimään?"

"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja viimeinen auttaja."

"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis, kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"

Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.

Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää kyytimiehelle:

"Ajakaa!"

Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää ajopelit menemään.

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle. Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas, vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen -- joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä kiihoitettiin -- hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää, missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur... Vielä yksi varokeino. Olemme isolla valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan, tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."

215.

Kiusaaja.

"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen, "niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani, vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, -- en itseni tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa, vaan rakkaudesta teihin, -- että kätkette muistiinne jokaisen sanani, jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta, kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa, kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa; "olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta. Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin Jumalasta sanotaan: Patiens quia aeternus!"[28]

Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan, perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa muodostaakseen niistä miehen ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa; "minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta. Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden, monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur, nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna, ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan..."

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin. Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä, saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla, olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan, ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei -- kuten olen teille sanonut -- kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus. Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa! Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa. Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin, maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä! Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu, arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä, heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas, melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai Aramiksen miettimään.

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan, joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia, joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset, joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia, monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman, onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä palvelijani vie teidät -- yöt vaeltaen, päivät nukkuen -- seudulle, josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei liene mitään vaikeutta tiellä. -- No, mitä vastaatte, monseigneur? Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara, ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina. Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun -- ennenkuin teen päätökseni -- astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen, sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo sanat lausui.

216.

Kruunu ja tiara.

Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä, jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa -- siinä oli todella syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen. Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain, hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän, otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella, kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa, ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että tahdoin harkita kanssanne kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte. Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden, ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi..."

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, -- joka vei Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle -- joka on perin hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee pääministeriä."

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."

"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay. Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian. Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena; kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi. Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan, ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani, monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse vakuuksia."

"Veljeni... siis... häviää?..."

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin älykäs, enemmän kuin ylevä nero, -- olkaa minulle hyvä, olkaa minun isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin pian.

-- Hänen isänsä! -- ajatteli hän. -- Niin, pyhä isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti Vaux-le-Vicomten tielle.

217.

Vaux-le-Vicomten linna.

Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella, tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, -- jos tällöin sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia, ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, -- Pélissonin ja la Fontainen haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa; vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon Clélie-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain yhtä monta penikulmaa kuin Cléliessä niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan maailman suurimman kuninkaan. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa ensin suoriuduttua katselmuksestaan.

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat, joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän suureksi valtiaaksi suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa! Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, -- valtias, joka oli saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi valtiovankilaan, -- hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä, kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin, maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä. Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison, vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa, jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut hallitsijalle, -- taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki. Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!" jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur. Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan, että hän nyt lähestyessään taloani..."

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi, rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.

218.

Melunin viini.

Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä, gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa, minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia pukuja.

-- Se vain on varma tosi, -- vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu itsekseen, -- että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista, jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi, sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan Bastiljin kuvernöörin kanssa.

-- Aramiksen kaltaisista miehistä, -- tuumi hän, -- pääsee paremmalle puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi, oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista. Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan puheisiin Aramiksen kanssa.

-- Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti, äkkiarvaamatta, -- suunnitteli muskettisoturi; -- panen hänet käsi sydämellä vastaamaan minulle... mihin? No, jotakin hänen pitää minulle selvitellä, mordioux, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi. Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien, sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi intendentti.

-- Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, -- ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan... Malttakaas... ääliö... ei, ei, tomppeli, tomppeli, nauta, -- niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä, joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta. Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia. Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista, päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin! Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa, kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa, hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti", vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

-- On siinä paksupäisyyttä! -- ajatteli d'Artagnan; -- jos minua huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me, messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

-- Suoriuduinpahan hänestä, -- tuumi d'Artagnan nelistäessään, -- saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi Fouquet kunniallinen mies, -- mordioux, kun minä sen sanoin, niin sen täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta. Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja ystäviensä ympäröimänä.

219.

Nektaria ja ambrosiaa.

Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä. Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista, maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan kanssa, -- tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, -- emme niiden jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä, avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden, joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n, Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan kuninkaalle tuntemattomia, -- joi pikareista, joista jokainen oli kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista, kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta, jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella -- noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin. Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa. Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa. Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille: "Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi -- sitäkin karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.

-- Herra Fouquet, -- päätti hän, -- on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas. "Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.

220.

Viekas ja viekkaampi.

D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.

D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi kamariksi.

Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen. Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun säestyksellä.

D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen mutkattomasti.

"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.

"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"

"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."

"Eikö hän ole herttainen?"

"Herttaisempi ei voisi olla."

"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"

"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"

"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät, kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."

"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä -- sinä?"

"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."

"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."

"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä, sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."

"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken juhla-aterialla?"

"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"

"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."

"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen katseen.

"Ei, vaan herra Fouquet."

Aramis hengähti ja hymyili.

"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa, että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"

Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset Melunin pysähdyksen aikana.

"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.

"On totisesti!"

"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua on ministerisi!"

"Pyh!"

"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."

"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.

"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."

"Se on totta."

Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.

"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, että Colbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"

"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.

"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan."

"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"

Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen epäluuloiseksi.

"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.

"Syöksemällä itsensä turmioon?"

"Niin, turmioon hänen tähtensä."

"Omituinen laskelma!"

"Välttämättömyys."

"En käsitä, rakas Aramis."

"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan vihamielisyyden."

"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan yli-intendentistä."

"Se on päivänselvää."

"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."

"Sekin tiedetään."

"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."

"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.

"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä kaikista niistä, joihin sinä antaudut."

"Millaisia ne ovat?"

"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät, piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, -- kaikki tuo kyllä lienee asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi riittäneet? Tarvitsiko...?"

"Mitä?"

"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"

"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi, että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."

"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"

"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo säästäväisyyteen, on viholliseni.'"

"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."

"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.

"Kuninkaan muotokuva, se yllätys..."

"Yllätys?"

"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."

D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain mitattava sen kantavuus.

"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.

D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.

"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"

"Vieläkö pidän!"

"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja kuninkaan puvuista?"

"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."

"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle..."

"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"

"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että joutuisin ikävyyksiin?"

"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja oikeastaan haudot?"

"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."

"Minullako suunnitelma?"

"En ole siitä varma."

"Pardieu!"

"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."

"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."

"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella hetkellä."

"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei ole vielä tullut."

D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.

"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun tähteni."

"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.

"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa kimmeltää!"

"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."

"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko, eikö olekin? Kaunis jäännös!"

"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin. Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun, tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"

"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina täynnä jalomielisyyttä."

"Mahdollista kyllä."

"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on kysymys, mordioux, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla voi vetää hampaan ulos."

Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen ylväillä piirteillään.

"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä olisi?"

"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni puolueettomana."

"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.

"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"

"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.

"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan, toistan."

"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä äänessään.

"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."

"Sinä olet hullu, d'Artagnan."

"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."

"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"

"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.

"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."

D'Artagnan ei vastannut mitään.

"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti piispa.

"On kyllä."

"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."

"Se on totta."

"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."

"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"

"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."

Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan -- muutenkin istuen selin siihen -- ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.

Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus. Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.

"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.

"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."

"Missä sinä nukut?"

"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"

"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."

"Ah... eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.

"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."

"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti viimeisetkin epäluulot.

Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.

"Tule!" kehoitti kapteeni.

"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"

"Komeassa puvussasi."

"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö totta?"

"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."

"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen yläpuolella."

"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen minuutin kuluttua olen unen helmoissa."

Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:

"Monseigneur, monseigneur!"

Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun verho-oven syrjään.

"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.

"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"

"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."

"Hän on muskettisoturienne kapteeni."

"Hän on minulle hyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.

"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä ennenkuin toinen on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa petetyksi."

"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"

"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa, nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen laskeutuessanne noudatettava."

"Hyvä on. Mihin asetun?"

"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja valeikkunoita. Näettekö?"

"Näen kuninkaan."

Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.

"Mitä hän tekee?"

"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."

"Herra Fouquetia?"

"Ei, ei se hän ole; malttakaas..."

"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"

"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."

"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"

"Katsokaa."

Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.

"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"

"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"

Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut Colbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella erikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti. Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.

"Istuutukaa, Colbert."

Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi tästä tavattomasta kunniasta.

"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.

"Ei, hän jää seisomaan."

"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."

Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.

"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon ikävyyksiä."

"Sire... minä tiesin sen."

"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli rohkeata menettelyä."

"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."

"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"

"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen hänet herkkuihin."

Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.

"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"

"Kyllä sen tiedän, sire."

"Selittäkäähän minulle hiukan."

"Se on helppoa, ihan pennilleen."

"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."

"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain intendentiltä."

"Kaikilla ei sitä ole."

"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen lausumisesta."

"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät kaikki."

"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."

"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"

"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."

"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"

"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."

"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään, olemmehan aivan yksin."

"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.

"No, jos siis kuolleet puhuisivat..."

"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."

"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään, tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa, monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä on teille hyötyä."

Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavan Colbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.

"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen; "on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin tuntee käsialat ensi näkemällä."

Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään uutta, jos sen tässä esittäisimme.

"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.

"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain tapoja."

"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."

"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"

"Niin todellakin... No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo vaillinki mahdollinen?"

"En sano mahdollinen; sanon todellinen."

"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"

"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."

"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja vastaanottajan nimen?"

"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."

"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."

"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."

"No, niinpä...?"

"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa, missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten muistanette."

Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin, joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen. Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi, Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.

"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi kuningas hiukan mietittyään.

"En, sire, sitä en tiedä."

"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen voitaisiin näyttää toteen..."

"Mutta se on toteen näytetty."

"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert..."

"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne..."

"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin arvokkaasti.

"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa, joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."

"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin, joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."

"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin lähellä kuningasta tällä hetkellä!"

"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."

"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No, olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."

"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.

"Miten niin, monseigneur?"

"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."

"No, mitä tekisitte?"

"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."

Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."

"Ah", virkahti Colbert, "minä saan..."

"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."

"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti poistui takaperin ovea kohti.

"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.

Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua tähystyspaikaltaan.

"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; "se, mikä nyt tapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään välitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä, -- kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan vuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!"

221.

Colbertin hätävara.

Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot. Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun suuren kiistan sekä Kruununlähteen ja Luomakunnan mahtavan kuvaelman niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren esittämässä osaa Kiusanhengissä, "hupsussa kurielussa", kuten parooni du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.

La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, -- kirjoittihan hän ystävälleen Maucroulle:

"Se näytelmä on Molièren, ja hän ei saanut suinkaan väärin kiitosta kuulla koko hovin; tuo nimi kuuluu kukaties viel' yli Roomankin, ja kovin halusta suon sen: siin' on mies!"

Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.

Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että Molière oli mies kerrassaan -- mutta vaatturit mittausapulaisena, jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin ilvehtijäksi.

Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi, pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan Tuhannen ja yhden yön ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.

Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei enää lykkäytyisi pitkällekään.

Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen tehokkaammin.

Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että Fouquetin kanssa.

Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi sanoen:

"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."

Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.

Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken -- tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, -- lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.

"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."

"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."

"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."

"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."

"Mikä siis, sire?"

"Nöyryytys."

"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"

"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä mahtimies..."

"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.

"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee minulta varastamillaan varoilla... Mutta minä muutankin moisen häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle, että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan säilyttävät sen muistissaan."

"Oi, teidän majesteettinne..."

"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?" kivahti Ludvig.

"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."

Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.

"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne, uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on tehnyt. Ja te, mademoiselle, -- oh, se ei käy pitkälliseksi, -- suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."

Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen, jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.

"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No, sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"

"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija; "pelkkä luottamuksen väärinkäyttö..."

"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä annettavina hänelle", lausui kuningas.

"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."

"Pardieu, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii kohottautumaan minun taivaalleni."

"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"

"Kas, se hämmästyttää teitä?"

"Omassa talossaan?"

"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."

"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin kuninkaallensa?"

"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."

Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä se sihinä kuului.

"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä itseänne."

"Minuako?... Te puolustatte minua?"

"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."

"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti, mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne lausumisessa."

"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin siihen tarpeen tullen henkenikin."

Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière -- tämä lakea olento -- kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella vaikenemaan.

"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään, vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."

"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen, mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.

"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme", vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani, minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa, hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee kuningasta."

Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:

"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."

"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni. Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, -- ja sitä suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"

La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.

"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan? Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"

"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"

"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.

"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja häpeään verraten."

Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.

-- Olen hukassa, -- ajatteli Colbert.

Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.

-- Hei, en, enpä vielä! -- hän päätti itsekseen.

Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla, Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä tummentoon.

Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen hameeseen.

"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."

"Mademoiselle, mademoiselle, -- tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen nuoren tytön poistumista.

Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi, polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:

"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."

"Mitä niin?" kysyi kuningas.

"Jonkin paperin, kirjeen, -- tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."

Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.

Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan kuin päivänpaisteeksi.

222.

Mustasukkaisen vimmaa.

Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.

Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.

Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.

Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti, jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa ympärilleen.

Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.

Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja riemuitsi lähestyvästä myrskystä.

Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.

"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti herttaisesti.

Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.

"Ei mikään", virkkoi hän.

"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."

"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee mitään."

Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän perässään.

Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.

Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja la Vallièren välillä puistossa, -- että siitä oli johtunut epäsopu ja että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.

Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi; vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:

"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."

Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.

Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky, astui Ludvig XIV:n huoneeseen.

Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä kuunnellen.

Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.

"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."

"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.

Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.

"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.

"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta vastausta kysymykseen.

"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"

"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.

"Minulla on muskettisoturit."

"Ja sitten?"

"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."

"Paljonko väkeä tarvitaan..."

"Mihin?..." kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen tyyneytensä.

"Herra Fouquetin vangitsemiseen."

D'Artagnan astahti taaksepäin.

"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.

"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän ja vihaisen vimmaisesti.

"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan kovin loukkaantuneena.

"No, työhön siis!"

D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän pysähtyi.

"Anteeksi, sire", virkkoi hän.

"Mitä?" kysyi Ludvig.

"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."

"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"

"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua suuttumuksen talttuessa."

"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."

"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.

Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan tempaisusta.

"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.

"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että kuninkaan ei sopisi kiukustua."

"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani, eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut, kuolema ja kirous?"

"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."

"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."

"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä omistajan."

Ludvig puri huultansa.

"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! Mordioux, sire, jos minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."

"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"

"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä kaikki."

"Entä jos hän puolustautuu?..."

"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."

"Malttakaas!" virkkoi kuningas.

"Ah, mikä on?"

"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."

"Se on vaikeampaa, se."

"Minkätähden?"

"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle: 'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea, äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti taitavampien tehtäväksi."

"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh, hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät minua täyttämästä tahtoani!"

"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."

"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."

"Se tapahtuu, sire."

"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."

"Kyllä."

"Nyt jätettäköön minut yksikseni."

"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen lähtiessään viime nuolensa.

Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut sydämystymisensä aiheen.

"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"

D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:

"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!... Se oli kiitollisuutta!... Kuka tietää... ehkä rakkauttakin?"

Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.

-- Himokas kuin satyyri! -- ajatteli hän syvässä vihassa, jota ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä haaveilevat rakkautta. -- Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan tavannut vastahakoisia, -- tytöntylleröiden mielistelijä, joka lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!

Kuningas vapisi epätoivosta.

-- Hän ryvettää minulta kaikki, -- jatkoi hän. -- Hän hävittää minulta kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!... vihaan häntä!... vihaan häntä!...

Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin kaatumatautinen.

-- Huomenna, huomenna!... Oi sitä kaunista päivää! -- jytisi hän. -- Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!

Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien, tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa ruumiillensa.

Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta enää kuulunut mitään.

223.

Majesteettirikos.

Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta vihlomista.

Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen. Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle, voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja nukahti.

Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä kupukatossa, -- synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.

Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen. Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän vaipuessa pois sen turvista.

Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus, ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita, samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua, joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä häämöittää kaivon pohjalle.

-- Näen hirmuista unta! -- ajatteli Ludvig. -- On aika havahtua. Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen tietoisuus on sammuksissa.

Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.

Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.

Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.

Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:

"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"

"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.

"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.

"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette meidän vallassamme, sillä hyvä."

Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen naamioituun.

"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä pitkittämästä."

Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.

"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"

"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä luettelosta."

"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.

"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.

"Missä nyt olen?"

"Katsokaa!"

Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain hopeisia viiruja.

"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.

"Ei, maanalainen holvi."

"Joka johtaa...?"

"Suvaitkaa seurata meitä."

"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.

"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija, "niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"

Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen tammensa.

Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.

"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi. "Lähtekäämme!"

Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten, jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija työnsi hänet ulos.

"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä Ranskan kuningasta vastaan?"

"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.

"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian suopea."

Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.

"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.

"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti, johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.

"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas astinlaudan.

Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin. Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.

"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä äänellä.

Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan ulko-ovensa kynnykselle.

"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"

Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen suun vankinsa rintaa vasten.

"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.

"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.

Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden tasanteella kuvernööri odotti.

"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.

"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."

"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"

"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."

"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.

"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."

"Selittäkää, monsieur... tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.

"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"

"Niin, Marchialin."

"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"

"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti -- että minä en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."

"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!... suostutinhan vain."

"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin... ja te hänet veitte vaunuissanne."

"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen laskea vapaaksi Seldonin... miesparan... skotlantilaiseksiko häntä sanoitte?"

"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"

"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.

"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!" hämmästeli Baisemeaux.

"Mitä ihmettä!"

"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana, tunnenhan mustetahran."

"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."

"Entä toinen?"

"Mikä toinen?"

"Marchiali?"

"Hänet toin takaisin."

"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."

"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se entinen vapautuskäsky on?"

Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti nämä lampusta.

"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.

"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."

"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"

"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi kopistansa poistunutkaan."

"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.

"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."

"Sen uskon!"

"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"

"Minä... minä..."

"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"

Baisemeaux liitti kätensä ristiin.

"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan, kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.

"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa havaita tuon onnettoman ja..."

"Ja kuninkaan välillä, kyllä."

"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään vapauttansa?"

"Mistä minä sellaisia tietäisin?"

"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."

"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.

"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä valtaan."

"Taivasten tekijä!"

"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa hulluutensa koko maailmalle."

"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"

"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux, kuolemanrangaistus!"

"Kuulen toki, morbleu!"

"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne ylös."

"Mitä se kannattaisi?"

"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."

"On totisesti!"

"No niin, lähtekäämme sitten."

Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.

"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan. "Hyvä on, hyvä on!"

Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa, ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi vuotta voihkinut.

Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja riutuneen näköinen.

Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa ja palasi Aramiksen luo.

"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa kuningasta, -- mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."

"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.

"Eipä jumaliste!"

"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis. "Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."

"Aivan oikein; minä unohdin... Menen antamaan määräyksen."

"Oh, huomenna on aikaa."

"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon minua siekailemasta hetkeäkään!"

"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni. Mutta se on siis selvää?"

"Mikä on selvää?"

"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä, jonka minä itse tuon?"

"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"

Aramis kääntyi kumppaniinsa.

"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"

"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa hevosiakin. Taipaleelle!"

Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen vedettiin ylös heidän takanaan.

224.

Yö Bastiljissa.

Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää; se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.

Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi, ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan hallitsijan loukkaamisesta.

-- Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, -- mietti kuningas itsekseen, -- kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa olla ikuinen?

-- Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? -- jupisi Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui hänen jälkeensä.

Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan, sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.

-- Mitenkä minä kuolin? -- hän ihmetteli puolittain tajuttomana. -- Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta... Ehkä minut pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?

Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin hartioille.

-- Olen nähnyt, -- jatkoi hän, -- isäni asetettuna kuninkaallisessa puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto, nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää vainajalle... tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle... Ei, hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.

Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.

Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.

"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"

Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.

-- Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, -- hän ajatteli sitten, -- ja minut on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä... tuo ääni... oli herra d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai kuinka lienee?... -- mietti kuningas yhä synkemmin. -- Veljeni, Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!

Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin, nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.

-- Onhan täällä kuvernööri, -- aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun hänelle. Kutsukaamme.

Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin, käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä; mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.

Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta, jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan, joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.

Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.

Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen, ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat siihen sieltä täältä.

Nuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa, nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin. Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua. Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi hänen omansa.

"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna riivaa?"

-- Tänä aamuna? -- ajatteli kuningas ihmeissään.

Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:

"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"

"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."

"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.

Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä vastata sanaakaan.

Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan, ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri, kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin ajan.

Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha yrittää särkeä, -- jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.

Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.

-- Tulee hetki, -- ajatteli hän --, jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.

Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.

Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän koettelemuksen loppua.

-- Jumala tekee hyvin, -- ajatteli hän, -- Jumala on oikeassa. Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen lähimmäisiltäni kieltänyt.

Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen rauske sinkilöissään.

Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen, hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.

Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun. Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.

"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"

"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on teille perin vakava."

Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.

"Häh?" äännähti hän ihmeissään.

"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.

"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."

"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä räpäyttämättä.

"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."

"Minä tahdon! Kuuletteko?"

"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"

Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti, jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää kuulunut.

Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen, järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta herraansa vastaan.

Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet heitä vahvemmat?

Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.

Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset, kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.

"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."

Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.

225.

Fouquetin varjo.

Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu, ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä, milloin suuret tilanteet sitä vaativat.

-- Kas niin, -- tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, -- tässä olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne, monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, -- jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?

Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan (sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies. Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.

-- Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, -- tuumi d'Artagnan, -- on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä. Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei, mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa, väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan, saan kiittää onneani.

D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia haivenia viiksistään ja lisäsi:

-- Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä; toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea; kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan, pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä, menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.

Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän voitoista.

Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää, ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät harvenivat saleissa.

Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä. Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.

Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon herran silmiin.

Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.

Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu siihen paikkaan luonnollisesti.

"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta ulkona.

"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.

"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."

"Kiitos!"

"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette nerokas mies."

"Oh, en."

"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"

"Ei ollenkaan."

"Asutteko ehkä epämukavasti?"

"Asun mainiosti."

"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista sanoistanne."

Tämä lause merkitsi epäilemättä: -- Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan, koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.

Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.

"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.

"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"

"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"

"Kuten näette."

"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, loistavat!"

"Onko kuningas tyytyväinen?"

"Ihastunut."

"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"

"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa, monseigneur."

"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."

"Onko tuossa vuoteenne?"

"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"

"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"

"Varmaan."

"No, en ole."

Fouquet säpsähti.

"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."

"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"

"Mitä sitten tehdä?"

"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."

Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.

"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"

"Niin tulen, monseigneur."

"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"

"Monseigneur..."

"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin, monsieur."

"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin..."

Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.

"Jättäkää meidät", virkkoi hän.

Palvelija poistui.

"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän d'Artagnanille.

"Minullako?"

"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."

"Älkää kyselkö minulta."

"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"

"Ainoastaan teidän seuraanne."

"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"

"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."

"Mikä estää?"

"On viileätä..."

"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi yli-intendentti kapteenille.

"En suinkaan!" vakuutti tämä.

"Niinpä pidätte minua silmällä?"

"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."

"Kunniasanani?... Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"

"Älkää niin sanoko."

"Minä päin vastoin huudan sen julki!"

"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."

"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"

"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta; pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"

"Ette ollenkaan, mutta..."

"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"

"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte, että poistun, ilmoittakaa vain minulle."

"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi. Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."

"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa minut itseni kanssa..."

"Niin?"

"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."

"Tarkastuksen alaisena?..."

"Niinpä lähdenkin siis."

"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."

"Hyvää yötä, monseigneur!"

Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen perässään.

"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi, niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin metsäkarju nostatetaan vastarintaan."

"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.

"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet, luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.

"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."

"Te vangitsette minut?"

"En, mutta minä lähden mukananne."

"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"

"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä... tänä iltana..."

"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"

"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä takuuseen huomisesta?"

"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra d'Herblayta."

"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa, että te ette puhuttele ketään!"

"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"

"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"

Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:

"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."

"Monseigneur!"

"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut hyvään suhteeseen, -- asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"

"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te ette poistu tästä huoneesta?"

"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan uljainta miekkaa vastaan?"

"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."

Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.

"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän laskien kätensä ristiin.

"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"

"Niin, ystäväni, niin."

"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."

"Ah; te pelastatte minut!"

"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.

"Niille vaihein."

"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani löydän teidät täältä."

"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin kättä hartaan kiitollisesti.

D'Artagnan läksi.

Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia kukkaruukkuja pois.

Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla, jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena nojatuoliin.

D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista, kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.

D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.

"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"

"Ma foi, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa. Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."

"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua ainoastaan häneltä.

"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä olla vastaamatta."

"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi, monsieur?"

"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"

"Paperieni?"

"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."

"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."

"Ja siinä teitte hyvin, morbleu! Jokaisella on pikku salaisuutensa, jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."

"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei kuullut."

"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli -- ollakseen ääntäni tuntematta -- perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin teidän läänitysmiehenne."

Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä reunustetulle samettivuoteelleen.

D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.

"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. Mordioux, teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät...!"

"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen, "te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä kaikki nuo onnelliset -- ja minun kauttani onnelliset -- äänet yhtyivät ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa. Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, -- köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat leikkineet, -- jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin, la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar kuin...? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle, pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden kautta!... Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"

"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että liioittelette. Kuningas pitää teistä."

"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"

"Herra Colbert teitä vihaa."

"Colbert? Mitä minä hänestä!"

"Hän saattaa teidät häviöön."

"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."

Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa, ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:

"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan? Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin? No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan, tarvitsisi olla liian rikas."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon..."

"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.

"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."

"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan..."

"Entä sitten?"

"Ei sekään ole kurjuutta."

"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."

"Kuinka?"

"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä lahjoitan sen teille, jos haluatte."

Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.

"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."

"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee. Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."

"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."

"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala! Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle, Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka täällä on esityttänyt Kiusanhenget-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei enää ole linnaani."

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma, monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, mordioux, kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani. Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene. Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu: 'Loppu työn kaunistaa.'"

Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen kättänsä.

"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Muskettisoturin saarna, monseigneur."

"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."

"Kukaties."

Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:

"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"

"Niin, tosiaankin!"

"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."

"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi kanssanne samaan onnettomuuteen."

"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.

"Niin, se on parasta."

"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"

"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."

"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."

"Hyvin mielelläni."

"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"

"Tietenkin."

"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa kuin mitään muuta."

D'Artagnan kumarsi.

"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan; unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja puhukaamme minun asioistani."

"Peijakas, se on okaista!"

"Todellako?"

"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis mahdottomiinkin."

"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"

"Ei mitään."

"Ah, noinko te juttelette?"

"Lempo!"

"Mitä ajattelette asemastani?"

"En mitään."

"Kuitenkin, jos vain tahdotte..."

"Teidän asemanne on vaikea."

"Missä suhteessa?"

"Siksi että olette kotonanne."

"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."

"Pardieu, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin suurta avomielisyyttä?"

"Mitä, -- avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"

"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."

"Sen uskon paremmin."

"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua, tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit; olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu, kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"

"Se saa minut vapisemaan."

"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta vaatimaan miekkaanne."

"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"

"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."

"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."

"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää, antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua herättäisi."

Fouquet hymyili.

"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista -- mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."

"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."

D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:

-- Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!

Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.

Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.

Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.

Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.

226.

Aamu.

Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka muodostuu edellisen täytteeksi.

Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen, joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.

Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.

Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista vielä rutistunutta vuodetta.

Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää kumppanilleen. Se puhui totta.

Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti Kainia.

-- No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, -- tuumi Filip itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. -- Tuleeko siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella valtaan... No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa...! No, seuratkaamme herra d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon. Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut kärsiä!

Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla, tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean nenäliinan otsalleen.

Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen enkelin kannatelleen.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta. Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja, ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään, liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama, vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta horrostilasta.

Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa, mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..

Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.

Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun usvaansa.

Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä eikä siis kummastunut.

"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.

"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"

"Mitenkä?"

"Aivan niinkuin odotimme."

"Vastustusta?"

"Vimmattua: parkua, huutoja."

"Sitten?"

"Sitten huumaantunutta ällistystä."

"Mutta lopuksi?"

"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."

"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?..."

"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."

"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa vastaan kuin omani."

"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja karkoitamme hänet niin etäiseen maahan..."

"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."

"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."

Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä yhteisymmärryksessä.

"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.

"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä, että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."

"Mitä hänestä tehdään?"

"Herra du Vallonista?"

"Herttua, eikö niin?"

"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.

"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"

"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."

"Nimittämällä hänet herttuaksi?"

"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu hänen kanssaan."

"Oh, hyvä Jumala!"

"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.

Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.

"Mitä nyt?" kysyi Filip.

"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."

"Miten?"

"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen, olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän koittaessa?"

"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies vilkkaasti, "että odotan häntä."

"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on täsmällinen mies."

"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."

"Se on hän."

"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.

"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari. Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien erilaisten jälkien harhaannuttamana."

"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa noin pelättävän vastustajan kanssa.

"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa iskun, joka pökerryttää miehemme."

"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.

Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt. D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.

Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa korpraalinsa tarkastettavaksi.

"Te lähdette?" kysyi Fouquet.

"Niin, monseigneur; entä te?"

"Minä jään."

"Kunniasanallanne?"

"Kunniasanallani."

"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."

"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."

"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."

"Menestystä ennustava?"

"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan, odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä haavuriin ja kääreisiin."

"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu vai teräkö taiottu?"

"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna. Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"

"En."

"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."

"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis tyydyttääkin mieltänne?"

"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"

"Tietysti... jos enteenne..."

"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen. Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."

Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.

Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:

"Viimeinen suopeuden osoitus."

"Olkoon menneeksi, monseigneur."

"Herra d'Herblay, -- sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."

"Minä toimitan hänet luoksenne."

D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.

Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, -- niin yletön oli hänen ihmetyksensä.

"Aramis!" huudahti hän.

"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.

"Täällä?" änkytti muskettisoturi.

"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän lepää rasittavan yön jälkeen."

"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli konsaan nostattanut.

Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.

D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua, pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."

"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen esittelyn."

"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.

Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.

"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."

D'Artagnan otti ojennetun paperin.

"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"

Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"

Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.

Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.

"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.

"Mihin sitten?"

"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."

"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi d'Artagnan vielä.

"Mutta nythän käsität?"

"Pardieu, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. -- En totisesti, -- jupisi hän hampaittensa välistä, -- en, minä en käsitä. Mutta sama se, tottelen hallitsijan käskyä.

Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.

227.

Kuninkaan ystävä.

Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan, "sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä, kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen, kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä, minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt jonkun vehkeen minua vastaan, -- esimerkiksi käyttäen aiheenaan vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, pardieu, ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe..."

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!..." huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä tämä määräys?..."

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!... Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on nyt kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti, monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis; "voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan... Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä..."

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas... käsitättehän, minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää... Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, -- tuen, jos pidätte sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla, vallananastajalla... olettehan kai tässä minun kannallani -- vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin. Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, -- talttumattoman vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään. Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen luolaan. Puhukaamme järkevästi, mordioux!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, -- olisinko todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle? Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa -- hohoi, omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."

"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.

"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"

"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"

"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin, sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi valtaistuimelle, ei Ranska -- paitsi kenties historiansa alkupuolella -- olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden, monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, -- niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu, jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto, papisto ja kolmas sääty, -- syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas, häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa, toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja että kaikesta tästä suoriuduttuamme, -- jos sellaiseen loppuun mitenkään edes pääsisimme..."

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny käytännölliseen puoleen, -- teidänlaisenne mies? Rajoitutteko valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen, joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas, herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne...?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli maalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa, ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki ohimoitansa. "Sanotte...?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas...?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan; "vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen...?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui...?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!..." sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön, joka on salamurhaa kurjempi, -- mustan petoksen, joka ainiaaksi häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän, säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni, mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii, teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää. Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa. Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin rientäisimme -- te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan näköisenä kuin Didon[30] varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia liikkeelle pääpihan kiveykseltä.

-- Lähteäkö yksin? -- tuumi Aramis; -- ilmoittaako prinssille?... Haa, kadotus!... Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?... Lähteäkö hänen kanssaan?... Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?... Sota... hellittämätön kansalaissota?... Voi, ilman apukeinoja... mahdotonta!... Mitä hän tehnee ilman minua?... Oh, kukistuu kuten minkin... Mutta ken tietää?... Täyttyköön sallimus!... Hän oli tuomittu, jääköön silleen!... Jumala!... Paholainen!... Sinä ihmisen neronhengeksi sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima... jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!... Hukassa!... Minä olen hukassa!... Mitä tehdä?... Mennäkö Belle-Islelle?... Niin. Ja Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties joutuu kärsimään!... Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, -- olisin mieluummin vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa..."

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, -- vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina; tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan, kunnes he hävisivät näkyvistä.

-- Jokaisessa muussa tilaisuudessa, -- ajatteli gascognelainen, -- luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.

228.

Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.

Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

-- Mitä olivatkaan, -- ajatteli hän, -- nuoruudessaan nuo ihmeelliset miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

-- Tällä tavoin, -- tuumi Fouquet, -- vangittuna tai vangitsematta olen tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille. Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa, odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, herraseni", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"Mordieu, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!... Voi, monseigneur!... Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!..."

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut osalliseksi?"

-- Kas niin! -- ajatteli Baisemeaux, -- Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur..."

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois, sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen..."

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine upseereinenne."

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi, "tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti:

'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan...'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa, rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja majesteettirikoksesta...'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena. Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä, kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään. "Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle, Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.

229.

Kuninkaan kiitollisuus.

Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen, jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet. "Veljenne syntymä..."

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita, täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi, että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale, joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän oli ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"

"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet", sanoi kuningas korskeasti. "En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha oli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on parlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on mestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!"

Fouquet kalpeni.

"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne", virkkoi hän, "että kaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää valtaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen nimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi."

"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur."

"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!"

"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?" huudahti kuningas raivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. "Tuo kaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen herra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä välttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän loukkauksensa kostamisen."

"Kuolemalla rankaisemisen?"

"Niin, kuolemalla, monsieur."

"Sire", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa ollut päänsä kohosi ylpeänä, "teidän majesteettinne katkaisuttakoon pään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja kysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on hyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes kruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja minä pyydän sitä."

"Puhukaa", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä. "Mitä tahdotte?"

"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta."

"Murhamiesteni?"

"Kahden kapinoitsijan vain, sire."

"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne."

"Ystävilleni!" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.

"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa rangaistusta syyllisille."

"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen toimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne."

"Monsieur!"

"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää salamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän majesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi päättynyt siihen."

Kuningas säpsähti.

"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat Ludvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi vapauttanut herra d'Herblayn."

Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.

"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa. Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa, rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"

Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa. Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa, ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:

"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"

"Minä en käsitä teitä, sire."

"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"

"Bastiljissa, sire."

"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"

"Se on totta, sire."

"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"

"Varmasti ei."

"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä palkittavina."

"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä", vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."

Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli suuttumustaan.

"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!" selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset eivät ansaitse mitään armahdusta."

Fouquet ei vastannut.

"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, -- koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."

"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi."

"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat eilisestä saakka synkistäneet.

"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat d'Herblay ja du Vallon...?"

"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä enää puhu."

"Teidän majesteettianne totellaan."

"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"

"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."

"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"

"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.

"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini. Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."

"No, mitä olette tehnyt?"

"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa lähettää heidän jälkeensä."

"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin etumatkasta huolimatta."

"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut henkensä. Hän jää elämään."

"Miten niin?"

"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä olen luvannut hänelle turvapaikan."

"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."

"En ystävieni vangituttamista varten."

"Siis otatte sen minulta takaisin?"

"Siihen kylläkin, sire."

"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."

"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasi Fouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."

Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään. Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.

"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.

"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."

"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."

Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "Nähty ja hyväksytty, LUDVIG." -- ja sen mielettömyyden Baisemeaux -- kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen -- otti vastaan sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.

230.

Valekuningas.

Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.

Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31] päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta varjelusta ja ohjauksesta.

Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa, syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.

Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.

Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä värisytti tuntiessaan äitinsä.

Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi hänen vanhuudessaan.

Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.

Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli, kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle, jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan huojentavana enteenä.

-- Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, -- ajatteli hän, -- olla tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja joka minulle on velvollisuutena.

Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä. Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us