Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 2 of 5)

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista (part 2 of 5)

Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.

Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?"

"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"

"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"

"Mutta mistä totuuden?"

"Kaikesta."

Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.

"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.

"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!"

Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.

Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen:

"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"

"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.

"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo Bragelonne...!"

"Niin?"

"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä rakkautta sydämessäni jäljellä."

Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.

"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti kaikkiin ikkunoihin.

Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.

Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.

Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta kuningas juuri oli lähtenyt.

164.

Epätoivo.

Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina, kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen, oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.

Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena, kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.

Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.

Hän pettyi. Tulija oli Madame.

Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta mitäpä siitä nyt?

"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."

La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.

"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs kehoitus?"

La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä tietämättömyyttä että unohdusta.

"Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja."

La Vallièren katse kävi kysyväksi.

"Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka läsnäolo on syytös teitä vastaan."

Tyttö pysyi mykkänä.

"Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en tahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan."

La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.

"Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame.

Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.

Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.

Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.

Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen kopissa.

Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi. Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.

Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö hänkin vainoojiin?

Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki. Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia, liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.

Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.

Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän, hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"

Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento tyttörukka eikä suuri kuningas.

Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!

Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli -- Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa, jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.

Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen, mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!

Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä kuninkaan sydämeen.

La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi siis odotukseen.

Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan. Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.

Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan lähetin olevan tulossa.

Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten puoli kaksitoista.

Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne pakenivat liian nopeasti.

Kello löi kolme neljännestä.

Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä. Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen valon mukana viimeinen toivo.

Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan kestänyt.

Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä tähän hänen häpeäänsä.

Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt hänen huulillaan.

Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.

Hän ajatteli Jumalaa.

"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä. Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja. "Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on uhrauduttava."

Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat sielun maan päältä taivaaseen.

Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan, hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi kajastaa.

Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.

Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen, päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.

Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin varhain poistui palatsista.

165.

Pako.

Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi vasemmalle.

Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.

La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.

Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi, kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.

Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä lapsuudessaan saadusta vammasta.

Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa, jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja, joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä. Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.

Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.

La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti, kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat yhtäkkiä nuoren tytön tielle.

La Vallière pysähtyi.

Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren, laulaen tälle:

"Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."

Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.

Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta. Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla, käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä säikähtäneinä.

"Mordioux!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"

Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.

"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.

"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette menossa?"

"Määränäni on Chaillot."

"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella olette jo etääntynyt sieltä."

"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle tielle, saattaen minua muutaman askeleen."

"Oi, kernaasti."

"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."

"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."

"Kiitos!" sanoi la Vallière.

-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, -- mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin tällaisena hetkenä?

Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta tyttö kieltäytyi.

"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti d'Artagnan.

"En, en kylläkään."

"Se on hyvin kaukana."

"Ei sillä ole väliä!"

"Sinne on ainakin lieue käveltävää."

"Kyllä minä jaksan!"

D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea. Vihdoin he eroittivat kukkulat.

"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.

"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."

"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.

"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan, ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, monsieur."

"Te!!!"

Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- Tekö, joka olisitte voinut tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, tekö, joka olisitte päässyt mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, tekö pukeudutte nunnanhuntuun!

"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."

"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt Jumalan tahtoa?"

"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."

"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."

"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä, samalla kun lausun teille kiitokseni."

"Puhukaa, mademoiselle."

"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."

D'Artagnan liikahti.

"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."

"Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle, ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta. Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan tietämättä."

"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."

D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.

"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa päätöstäni. Askel on otettu."

"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta haluatte."

"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta, ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Miksette?"

"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"

"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa, jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi kaikista luoduista!"

Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet, ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi tytön.

"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta, mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin ihminen maan päällä."

Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.

"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."

La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.

Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän näkyvistä.

Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin mietteisiin.

"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!... Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän juttuun... Mihin juosta?... Ma foi, tietenkin Pariisiin päin: se on hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta, kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta saisin sieltä kymmenenkin."

Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.

Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä nukkui.

-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut, olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.

166.

Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön.

Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan..."

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert", jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä, joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla. Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te, sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne, ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena, kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin; mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille, että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä, näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"Ma foi, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma... Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville... kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur... herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi. Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin.

167.

Lähettiläät.

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?"

"Sire!..."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!..."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma..."

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty In conspectu meo stetit sol.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan: Nec pluribus impar.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa.

168.

Chaillot.

Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan, puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne, herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti. Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko, että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin! Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, -- ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä. Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi? Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä? Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani, mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi, uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa... Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista. Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua, onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet; olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi... Vain d'Artagnan..."

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut..."

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin. Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta, palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan, unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet hetkiseksi puheilleen.

169

Kuningas taivuttaa Madamen.

Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät." Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä; oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia, kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle, joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita. Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä, vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun tahansa..."

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä, vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat, joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen, saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän, miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille..." yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta. Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos kuningattaret tietäisivät..."

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon lähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki..."

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani. Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta, Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

-- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan. "Menkää sire, menkää." -- Mordioux! -- ajatteli hän -- joskin kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!

170.

Nuoren kreivittären nenäliina.

Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.

Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.

Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen. Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava liehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo. Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi, kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua, jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä, ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan. Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea. Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen, kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen nenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys. "Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut..."

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli jälkikirjoitus:

'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin vähän on lähetyksenne arvoinen.'

-- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen. "Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee teitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian, monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan... Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni, varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, -- niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos. Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle, joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen ihmistuntija.

171.

Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.

Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita, hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen, kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran. Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille, ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne unohtanut... miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän... "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire, että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli, saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät. Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka, että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin. Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.

172.

Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.

La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.

Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista, jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan, ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot. Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.

La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta, mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.

Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta Malicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa lomitse ja kierivän lattialle.

Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri sen auki ja luki:

'Mademoiselle!

Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:

Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.

Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, -- rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.

Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne Malicorne.

Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.'

"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään, jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.

Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin vastatakseen:

-- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.

Tyttö hymyili epäilevästi.

-- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki ruuvit paikallaan.

Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:

-- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:

"Puusta."

Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:

"Kymmenen askelta."

Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de Saint-Aignanin huonetta kohti.

Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä. Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.

Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin mahdollisuuksia.

Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.

"On suuri", vastasi vieras.

"Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin; "mitä onkaan tapahtunut?"

"Neiti de la Vallière on muuttanut."

"Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin.

"On vainkin."

"Hänhän asui Madamen luona?"

"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä."

"Mitä! Täällä?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti sormellaan yläkertaan.

"Ei", selitti Malicorne, "tuolla". Ja hän viittasi vastapäisen rakennukseen.

"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni yllä?"

"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla."

De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.

"Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne."

"Mitä! Ajatukseeni?..."

"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt tarkoitustani."

"Sen tunnustan."

"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla."

"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa."

"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa, että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la Vallièren asunnon alla."

"No, entä sitten?"

"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa haavoittuneena Fontainebleaussa."

"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!"

"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin oivaltaisin asian heti paikalla."

"Ja mitä tekisitte?"

"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on jättänyt tuolla tyhjiksi."

"Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti; "hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, -- etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja pääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun huomauttaa, että te olette järjiltänne."

"Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä: nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa." Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen, ja sitten näytän teille tämän."

"Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan.

"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti silmällä Io-luonnotarta."

"Niinpä kyllä."

"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi hänelle tätä etua."

"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni, herra Malicorne."

"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo kaksi rakastavaista?"

"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"

"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan kuninkaallista kiitollisuutta?"

"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle kallisarvoinen."

"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."

"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"

"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."

"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la Ferté, Dangeau."

"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."

"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan epäluuloisesti.

"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä, kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista herroista."

"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"

"Pardieu, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"

"Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen."

Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.

"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain yksinkertainen puulattia."

"No?"

"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.

"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.

"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."

"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku toimenpiteeltä."

"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."

"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"

"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että koko linna kajahtelee?"

"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."

"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte ajatukseni sekaisin!"

"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta olette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?"

"Kyllä."

"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."

"Mutta ne portaathan nähdään?"

"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta makuusijan alla."

"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.

"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään sitä hänelle."

"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan, "minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"

"Tahdotteko siis sitä käyttää?"

"Tahdonko muka! Se on selvä!"

"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."

"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä, tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua toisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin herra Malicorne."

"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.

"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"

"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen palvelijansa."

"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat aateliskirjan."

Malicorne kumarsi.

"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.

"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."

"Riennän heti hänen puheilleen."

"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."

"Milloin hän voisi jo tulla?"

"Tänä iltana."

"Älkää unohtako varokeinoja."

"Tuon hänet luoksenne side silmillä."

"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."

"Ilman vaakunakuvia."

"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."

"Hyvä on, herra kreivi."

"Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"

"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."

"Sen uskon."

"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."

"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.

"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.

"Minä lähden siis kuninkaan luo."

"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."

"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"

"Kello kahdeksalta."

"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"

"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu suoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi päivää portaineen."

"Kaksi päivää, -- se on pitkä aika."

"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen pääsytien olla siistissä kunnossa."

"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on muutto valmis."

173.

Soihtukulkue.

Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin askeleensa de Guichen parihuoneisiin.

Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa etua asunnonvaihdossa.

Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.

Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan aivan hengästyksissään astui herransa eteen.

"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan, jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut tu quoque.

"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani, päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."

"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."

"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."

"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih, tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään. Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut lupaakaan pyytämättä."

De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.

"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.

"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."

"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta..."

"Mutta...?"

"Minä toivon niin."

"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."

"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa, että huomisesta alkaen..."

"Huomisesta, sanot?"

"Niin, sire."

"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"

"Palvellakseni teitä paremmin."

"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"

"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"

"Tiedän."

"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."

"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."

"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria? Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen..."

"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"

"Juuri niin, sire."

"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus, ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle, josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."

"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne hyväksi tehdä."

"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan, minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen asti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."

"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."

"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme hänestä."

"Ei niin, sire, minä jään."

"Kenen kanssa minä sitten lähden?"

"Naisten kanssa."

"Ma foi, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"

"Täytyy, sire."

"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa. En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten sitä enää tee, ja minä pidän valani."

"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."

"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."

"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä, ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."

"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."

"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."

"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin kyetä hallitsemaan itseäni?"

"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."

"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"

"Mainiosti."

"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."

"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."

"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"

"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa, että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa avata sen ylen leveäksi."

"No minä jätän asian sinun huostaasi."

"Siinä teette oikein."

Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan suunnitellusta ajoretkestä.

Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.

Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:

"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais."

La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen ilmeen.

"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.

"Niin, tietysti."

"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota."

Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:

'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'

Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.

Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.

Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä ponnisteli Madamen luo.

"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la Vallièreksi."

Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei ollut vakavaa laatua.

"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan sijaani..."

Madame rypisti kulmiaan.

"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.

"Ja miksi ette?" kysyi Madame.

"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä vuorolleni."

"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.

"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen, lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."

"Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan luonnolliselta!"

"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la Vallièrelle."

Madame oli vaiti.

"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti hän.

Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.

"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"

"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi, en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme oikein ikävissämme'."

Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.

-- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki varman päätöksensä.

"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."

"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän korkeutenne..."

"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."

Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee", oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi kirjoittanut lyhyemmin.

-- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!

La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.

Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.

Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies ryhtyi innokkaan työhönsä.

Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.

Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin katon nurkkaan.

Syy siihen oli seuraava:

Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon, joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät saumat.

Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat, jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.

Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.

Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut kreiville ikuista kiitollisuutta.

Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa kuukaudessa.

Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.

"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.

"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.

"Te!... te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta. "Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?"

"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.

La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.

174.

Ilmestys.

La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen näky.

"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni silmillä yhtä selvästi joka hetki."

"Ja se merkitsee, Louise?"

"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä ajattelematta."

"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."

La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:

"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi meille olla miksikään hyödyksi?"

"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."

"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö, sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."

"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut. Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."

"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys kuitenkaan juuri sääli."

"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä tarkoituksesi!"

"Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin kova sana..."

Ludvig hymyili.

"No?" rohkaisi hän.

"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä, käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme tuottama onni."

"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."

"Keino... vieläkin?..."

"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"

Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise vienosti puristi.

"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi, koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"

"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen pelosta."

"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin alempana oleviin huoneisiin."

"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.

"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"

"No, kreivi de Guichelle."

"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."

"Dianko totta!" huudahti la Vallière.

Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä laajentuneessa sydämessä.

"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."

"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli muistuttaa.

"Miksi et voi, Louise?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."

"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.

"Oi, uskothan toki sanaani?"

"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."

"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"

"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas."

"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni? Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"

"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."

"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."

La Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:

"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."

"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan, jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."

"Oikeinko totta, sire?"

"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?..."

"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."

"Vieläkö jotakin, Louise?"

"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun, sire."

"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"

"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."

"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.

"Epäilemättä; miettikää, sire."

"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen."

"Siis, sire...?" virkahti la Vallière hymyillen.

"Huomisesta alkaen, jos suvaitset..."

"Huomisesta?"

"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia.

"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."

Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse.

Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo.

Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.

"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme vakaasti, jos tahdot."

Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta "vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.

"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"

"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."

"Minkä niin?"

"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa? Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen, sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."

"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen oikkuihinsa."

"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."

"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."

"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä tulvalla tarkoitan?"

La Vallière kätki kasvot käsiinsä.

"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."

"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan, joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.

"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi puolitiessä."

"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä on?"

"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on oikeuksia sinuun."

La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.

"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."

"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.

"Ellen erehdy, on hän Englannissa."

"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.

"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."

"Kyllä."

"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin, joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva kuninkaallinen linna!"

"Ja sitten?"...

"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."

"Niin on."

"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun tähtesi."

"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.

"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä lukevinani..."

"Olit siinä lukevinasi..."

"Ehkäpä erehdyin."

"Mitä?... Sano!"

"Bragelonnen nimen."

La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.

"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä, "häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat. Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä tästä tulee?"

Montalais siirrähti lähemmäksi.

"Dame, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.

"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein, kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt, enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."

"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin hyvä puolustus."

"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu, Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan nykyisessä asemassani?"

"Kysyhän selvemmin."

"Mitäpä minä sanoisin?"

"Eikö siis mitään erityisempää?"

"Ei", virkahti Louise kummastuneena.

"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"

"Niin."

"Herra Raoulin suhteen?"

"En muusta."

"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.

"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni hänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko yhä kuningasta?"

"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise, sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"

"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta voin kunniallisemmin selviytyä."

"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut pulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle vierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä toistaa: tahdotko, että autan sinua?"

"Oi, kyllä."

"Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme tuumasta toimeen."

"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä, "kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"

"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni..."

"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"

"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista palveluksista."

"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"

"Tietysti. Valitatko sitä?"

"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.

"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."

"Sinä siis avustelet minua?"

"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia palveluksia."

"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen Montalaisia suurin, kummastunein silmin.

"Dame, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme paljon muuttuneet."

"Miten niin?"

"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan toisena kuningattarena?"

La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"

Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"

Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne odotteli häntä.

175.

Kreivittären muotokuva.

Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.

Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä. Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut tehtävästä.

La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli käytettävä ovena.

"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.

Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä. Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta. Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä vieraskäynnistä.

Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.

Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja runollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen esittäjä.

Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de Saint-Aignanin.

"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.

"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan tavoittamaan ollessani poissa?"

"No, mitä siitä?"

"Miten minun silloin käy?"

"Te olette kovin arka, Louise!"

"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"

"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää jättämättä."

"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei saisi uskoa minua."

"Huomiseen, Louise."

Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän sitten lupautui:

"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."

Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa näkyvistä.

"No, mitä sanotte, sire?..." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.

"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."

"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?" tiedusti kreivi hymyillen.

"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin janottaa."

"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on aseman tällaiseksi sovittanut."

"Oikea huomautus."

"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja odottaa."

"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"

"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."

Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.

"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"

"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä, keksi varmasti jotakin!"

"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."

Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan menemään.

Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.

Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.

"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"

"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"

"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"

"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."

"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"

"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut..."

"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"

"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan ohjeita?"

"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette saapuvilla?"

"Ihan ehdottomasti."

"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"

"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"

"No, kyllä sitten ymmärrän, pardieu, että hänen majesteettinsa on nyreissään."

"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu? Mitä hittoa!"

Malicorne raapi korvallistaan.

"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.

"Kello kaksi."

"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"

"Puoli kahdesta saakka."

"Kah, vai niin!"

"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta sellaisessa asiassa!"

Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.

"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello kahdeksi?"

"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa minuuttiakaan."

Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.

"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."

"Niinkö vaaditte?"

"Minä rukoilen."

"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on hiukan paremmin tyytyväinen..."

"Huomenna hän jo tuleekin."

"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi..."

"Ventre saint-gris, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka! Tottahan toki!"

"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä tehtävää."

"Ohhoh!"

"Pariksikymmeneksi minuutiksi."

"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?" huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.

"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui Malicorne vetäytyen ovea kohti.

"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo ymmärtää. Entä maalari, maalari?"

"Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."

"Puoli tuntia, arvelette?"

"Niille vaihein, niin."

"Minä teen kuten sanotte, monsieur."

"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten hiukan kuulustamaan huomenna?"

"Mielihyvin."

"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."

Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.

-- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.

176.

Hampton Court.

Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan ritaripoloiseen.

Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.

Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.

Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin."

Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.

Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.

Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin.

Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle I:n vangittuna Hampton Courtiin.

Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.

Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa.

Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja -- pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.

Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä välähtäneitä säteitä.

Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea, kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.

Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.

Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa, että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti Lucy Stewart käyttää senvärisiä.

Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen rinnalla.

He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen haaveilevana.

Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.

"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.

"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."

"Minäkö?"

"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä nuori ranskalainen huokaillen odottelee."

Miss Mary Graffton nousi äkkiä.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."

"Mikset?"

"Palatkaamme, Stewart."

"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."

"Mistä?"

"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."

"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"

"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa, mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan levoton.

"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de Buckinghamin kanssa."

"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary..."

"Mitä?"

"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi, senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä suhteessa?"

Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.

"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart. "Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."

"Miksi sen tekisimme?"

"Minulla on hänelle puhuttavaa."

"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan pikku salaisuudet..."

"Niinkö luulet?"

"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"

"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt toisen kuninkaan luo."

"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."

"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."

"Haluan tietysti."

"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"

"Niinkö siinä sanottiin?"

"Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta sisällöstä kylläkin."

"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on siitä päätellyt?"

"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois herra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella."

"Siis tuon kirjeen johdosta...?"

"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran hyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen, se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."

Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja puristi toverinsa käsivartta virkkaen:

"Vie kiitokseni kuninkaalle."

"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole varuillasi!" vastasi Stewart.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta naista.

"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja, nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."

Sitten hän kumarsi Lucylle.

"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"

Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois.

Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut.

Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.

"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?"

"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi Raoul.

"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.

"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne. Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"

"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille."

"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään.

"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa. Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra varakreivi?"

"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen sivistymätön."

"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"

"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.

"Mitä, ettekö tiedä?..."

"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."

"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin herttua teki lähettäessään minut tänne!"

"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin lähettäessään teidät tänne."

"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."

Raoul punastui vuorostaan.

"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä..."

"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua, koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."

Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.

"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.

"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun tapasimme toisemme Ranskassa."

"Olettekin siis vain tuttavukset?"

"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota rakastan kuin veljeä."

"Kreivi Guichellekö?"

"Niin, mademoiselle."

"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"

"Mitä nyt puhuttekaan?"

"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen tyynesti.

Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:

"He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää."

"Madame, minä myönnän sen."

Tyttö katseli häntä.

Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä.

Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä.

"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."

Raoul kumarsi.

"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"

"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.

"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"

"Mademoiselle..."

"No, puhukaahan."

"Minä en voi."

"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa, koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä. Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä. Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"

Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli taas hänen avukseen.

"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys. Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa surunne ystävälle."

"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"

"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka! Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi eläkettäni."

"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul kiinnostuneena.

"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de Bellière."

Raoul liikahti.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut sen nimen."

"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"

"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."

"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"

"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."

"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"

"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."

"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.

"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi lukemansa kirjelapun.

Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:

'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'

"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.

"Ei."

"Älkää sitä siis suotta uskoko."

"Niin, mutta tässä on toinen kirje."

"Keltä?"

"Herra de Guichelta."

"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?..."

"Lukekaa."

'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin, Raoul, tule.

De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?..."

"No?..."

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen. Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä, virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa, ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea, mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä, joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.

177.

Madamen kuriiri.

Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä, kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus rumentaakin."

"Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi, te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on joku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta, hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä, eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain laiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä, sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, -- kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo young man on uhmaillut Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle tarjonnut..."

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua, että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja hän nai täältä, tai God damn me!"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta kyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen. Mistä se johtuu?..."

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka sallii itselleen äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä rangaistakseni..."

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan. Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen... montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini, tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni, ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen seuraavat sanat:

'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

Uskollinen sisaresi Henriette.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin..."

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä, menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla", huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire...!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt sydämeeni: Habenti parem, egenti cuncta. 'Rikkaalle vähän, köyhälle kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

-- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi... Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi, sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

"On ero valittava elämäksi, tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla, ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.

178.

Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.

Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua, jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet vuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä, että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen, piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon, huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la Vallière punastui.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon. Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden, seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia, jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen, joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi. "älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on samaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita. Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana, suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi. Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta, joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän kulman taakse.

179.

Kaksi vanhaa ystävystä.

Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori. Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa, sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar. "Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta, kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä, olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier. "Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä mukavasti lepoon."

-- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta! -- ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer..."

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, -- mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön osoitteestanne."

-- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se säilyy sellaisenaan.

"Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen. "Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla... Asia on yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön, riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten Espanjan kuninkaan puheille..."

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle suurmestarin, kuten tapa on..."

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa suoraan.

"Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki, järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä..."

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis, jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon, herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte, minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta tuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa. Lähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, -- jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen..."

-- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

-- Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?... No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari..."

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli Laicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte tuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen..."

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei."

-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja... totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis."

-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin.

180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.

Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa, epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon, hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen..."

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?..."

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert. Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa: laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin... akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan... tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, -- toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti, lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta, monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu. Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert, olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi. Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, ma foi, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi! En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon. Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan, että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"

"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja, herra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."

"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."

"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."

Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille, varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra Fouquetille.

Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.

"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.

"Myönnän sen."

"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"

"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa minulle ikävyyksiä."

"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan... mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä, sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele: vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä, kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."

"Kuningattarenko?"

"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto, joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista hintaa."

"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."

"Niinkö!... Miksette?"

"Koska luotan teihin rajattomasti."

"Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta écua...?"

"Ne ovat tässä."

Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi herttuattarelle.

"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.

"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."

Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa virskumista.

Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen. Herttuatar nauroi yhä.

"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua kuningattaren luo."

"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin, että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."

"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."

"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat sairaita?"

"Beguininunniksi."

"Te olette beguininunna."

"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."

"Se on teidän asianne."

"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään luoksepääsy."

"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset. Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään rouva de Chevreusesta."

"Hyvä niinkin."

"Tässä on suosituskirje, madame."

181.

Karhun talja.

Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti keveästi ja poistui.

Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin. Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen parlamentinistunnon pääkohtia.

Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.

Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva, jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta. Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä nojaten.

"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan havahtuen.

"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.

"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.

"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"

"En vielä!"

"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän ylhäisyytenne itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani kahden kesken."

Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen. Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen intendentille.

"Mikä se on, Vanel?"

"Kirje vaimoltani, monseigneur."

Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.

"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.

"Kyllä, monseigneur."

"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"

"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."

"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia pitemmälti työtä sen asioissa."

"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."

"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"

"Luulen kyllä, monseigneur."

"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."

"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"

"Ostaa virka."

"Millainen?"

"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat tyydyttää."

"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."

"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.

"En minkäänmoista."

"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."

Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan syvällekin.

"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?" oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."

"Aivan niin, hyvä neuvos."

"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan, sen pitänee olla myytävänä?"

"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla..."

"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin valtuudet?"

"Niin puhutaan."

"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel puhkesi nauruun.

"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.

"Peloittaisiko! Ei suinkaan..."

"Eikä haluttaisikaan?"

"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"

"No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle."

"Monseigneur kyllä sanoo."

"Siitä on huhu liikkeellä."

"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."

"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen sattumusten yläpuolella, herra Vanel."

"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita maailmassa on."

"Mikseivät?"

"Kun nämä ovat köyhiä."

"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"

"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."

"Siis minkä verran?"

"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."

"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"

"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut..."

"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"

"Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa."

"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?"

"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."

Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua, rohkenematta avustaa sitä.

"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten, "yliprokuraattorin viran valtuudet."

"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."

"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.

"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta livreä."

"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."

"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."

"Kunnon mies!"

"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"

"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen takuuseen puolestanne."

"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."

"Siitä en ole huolissani."

Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan pitäneet joutavana puheena.

"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.

"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin teille herra Fouquetin asiasta?"

"Huomautti siitä myös Pélisson."

"Suoraanko vai viittauksena?"

"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja etevimmälle edustajalleen."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi tarvis."

"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan leimahti viha.

"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava parlamentin kunnia."

"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.

"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä. Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"

"Tuo on nimenomainen hanke."

"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."

"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä ystävää?"

"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."

"Runoniekka la Fontainen?"

"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra Fouquet oli perheeni ystäviä."

"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin puheille otollisimpana hetkenä."

"Mielelläni; mutta rahat?"

"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."

"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."

"Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."

"Niin, niin, lainastahan on kysymys."

"Minä lainaan sen summan, niin."

"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"

"Kahdeksan vuoden maksuaika."

"Oh, se on erinomaista!"

"Kiinnitys itse virkatuloihin."

"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"

"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista suuntaa."

"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.

"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?" kysyi Colbert kylmästi.

"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.

"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää nyt herra Fouquetin ystävien luo..."

"Minä lennän..."

"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."

"Kyllä, monseigneur."

"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi..."

"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."

"Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"

"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea..."

"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle... Menkäähän!"

182.

Haudattu salaisuus esille.

Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de Mottevillen ja señora Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista seikoista.

Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren, leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta; valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:

"Estos hijos!"

-- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa kätkettynä kummallisia salaisuuksia.

"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."

"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan, tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana elähtyvän uhkaamaan.

Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas, yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen korviansa.

Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.

Hän nosti heti päätänsä.

"Koskeeko taas?" hän kysyi.

"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"

"Teidän majesteettinne voihkaisi."

"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."

"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."

"Mitä varten siellä?"

"Madamella on hermovaivansa."

"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun toinen lääkäri parantaisi Madamen..."

Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.

"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"

"Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen miniäparkani!"

"Teidän majesteettinne myöskin."

"En paljonkaan tänä iltana."

"Ei ole sanomista, madame!"

Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti uhkaavan äkillinen taintumus.

"Lääkkeeni!" sopersi hän.

"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan toviin ja mutisi:

"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!"

"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin kaappiin.

"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.

"Voin kyllä paremmin."

Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.

Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:

"Omituista!"

"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.

"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte tätä kipua?"

"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."

"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt kuninkaaksemme."

Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein raivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan. Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:

"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun viidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"

Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.

"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.

"Hetimiten, Molina."

"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.

Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat silmänsä.

"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain, Motteville; menehän."

Sana meidät kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa. Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen selvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli saapuvilla yksi henkilö liikaa.

"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.

"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.

Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:

"Apukeino, apukeino!"

"Mikä apukeino, chica?" tiedusti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.

"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"

"Ei, muuan nainen Flandriasta."

"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.

"En tiedä."

"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"

"Herra Colbert."

"Hänen nimensä?"

"Hän ei sanonut sitä."

"Mikä hän on asemaltaan?"

"Sen hän selittää itse."

"Miltä hän näyttää?"

"Hän on naamioitu."

"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.

"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään: "Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen, joka voi parantaa teidän majesteettinne."

Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.

"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.

"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.

Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois. Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.

"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna, "koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan parannusta?"

"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"

"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"

"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."

"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"

"Niin, madame."

"Mainitkaa heidät minulle."

"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä ei jo ole herännyt eloon muistoja."

Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:

"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella naamioituna?"

"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.

"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte naamionne."

"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä, antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame, hyvästi!"

Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.

"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"

"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen varma siitä, että sekin kärsii."

"Sieluni?"

"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan. Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin; ettekö te kärsi niistäkin?"

Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin hänen nuoruudessaankin.

"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme, maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen. Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen: lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän luotettavuus ole riittävä."

"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen, madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."

"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta sanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään tulevaisuutta."

"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä peloittaa pikemmin menneisyys."

Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen huudahti lyhyen käskevästi:

"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja selvästi, taikka..."

"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären puolesta."

"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."

"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö todella edusta ystävätärtä."

"No niin?"

"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta vuoden kuluessa?..."

"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."

"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen kuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut mitään murhetta teidän majesteetillenne."

"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän puri hampaansa yhteen.

"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli yksitoista?"

"Kyllä", änkkäsi kuningatar.

"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli dauphin[13] jo tunnustettu Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."

"Ihan niin", jupisi kuningatar.

"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin, prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin noin seitsemään asti?"

"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma tietää."

"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."

Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.

"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte, madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen: 'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"

Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa vastaan.

"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti, joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla valtaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa, kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.

"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan: 'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"

Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.

"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin; sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä henkennekään enää kuulu teille!"

Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta uhkaukselleen.

"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.

"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."

"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna. "Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on ystävänsä surmaamista!"

Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:

"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"

183.

Kaksi ystävätärtä.

Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi sitten:

"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti, herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."

"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat koko maailman suuresti kadehtimia."

"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"

Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.

"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten huomautti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja nälkään päivänpolttamilla kedoilla."

Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.

"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät jätettiin ihan oman onnenne varaan."

"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan, madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."

"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti, herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin... salaisesti..."

Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti puhujassa rauhattomuutta.

"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.

"Kiitos, madame!"

"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni."

"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"

"Kaikkialla."

"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."

"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."

"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."

"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?"

"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään ennen."

"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."

"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan kaikki vanhat paperit järjestykseen."

Leskikuningatar hätkähti.

"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun kuolemani", jatkoi herttuatar.

"Kuinka?"

"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."

"Ettekö ole polttanut...?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.

"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"

"Petturitko?"

"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja myyvät sitten."

"Hyvä Jumala!"

"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa, tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava paperi ja polttakaa se itse.'"

"Vaarallinen paperi! Mikä?"

"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se koskee kovin hankalaa asiaa."

"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"

"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'."

Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de Chevreuse viritteli ansaansa.

"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"

"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon.

"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan."

"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"

"Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."

"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."

Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä. Rouva de Chevreuse jatkoi:

"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena; sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne. Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"

"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"

"Ei, madame."

"Mitä siis kerrottiin?"

"Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."

"Sanokaa kuitenkin."

"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen, tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin. Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."

"No -- ja sitten?"

"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet paikkakunnalta."

"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan varassa."

"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole kummallista..."

-- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar.

"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö..."

"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"

"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme, että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua Tourainessa..."

"Tourainessa?"

"Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."

"Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä itsestännekin."

"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"

"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle pahastuksissanne, herttuatar?"

"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"

"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."

"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."

"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin te, herttuatar."

"Muistaako teidän majesteettinne sen?"

"Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."

"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"

"No, minkä todisteen voin antaa?"

"Kuinka?"

"Pyytäkää minulta jotakin."

"Minäkö pyytäisin!"

"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä jaloin ja ylväin sielu."

"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.

"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."

"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."

"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"

"Miten niin?"

"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni tahtovani sitä."

Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun kuningatar uudestaan kehoitti:

"Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?"

"Minun siis täytyy selittää?..."

"Empimättä."

"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa, ehtymätöntä onnellisuutta..."

"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen aviopuoliso."

"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."

"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista kaikua kauniista nuoruudesta."

"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna..."

"Vieläkö osaat espanjankieltä?"

"Kyllä."

"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."

"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi päiviksi vieraisille Dampierreen."

"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Niin."

"Eikö mitään muuta?"

"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko siis suostua?"

"Kyllä, kaikesta sydämestäni."

"Oi, kiitos!"

"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin hyötyäkin."

"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, -- mutta tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on lupauksenne?"

"Se on sovittu."

Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä kiihkeästi.

-- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja... hänellä on jalomielinen sielu.

"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"

"Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?"

"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa. Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."

"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua! Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"

"Juuri se verran."

"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"

"Ei kukaan."

"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."

"O, en rohkenisi..."

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne, herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää herra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon kohteliaampi mies."

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle, hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.

184.

Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.

Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa tekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut. Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat, että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat raha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden. Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi. Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: -- Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh, en; minä vain..."

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä. Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."

185.

La Fontaine kaupanvälittäjänä.

Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari", virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville", vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa, väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on todellinen pelätti."

"Fugiunt risus leporesque", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi lepores sillä tavalla", huomautti Pélisson vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"

Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"Quo non ascendant", virkkoi Conrart, "minusta näyttää yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te, Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "Pardieu, tunnenpa intialaisen sadun..."

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille: 'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"Ho mythos deloi?"...[16] virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka, arvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija -- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle kuoreni."

"Rara avis in terris!"[17] huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä", yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona...?"

"Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa", keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille...?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja. Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa, jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi viivytellä tiellä?"

"Semper ad adventum, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten...?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.

186.

Markiisittaren malja.

Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan saada virkani?"

"Monseigneur..."

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti..." virkkoi Fouquet.

"Oi, monseigneur..."

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"Pardieu!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, "olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19] emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, "juokaamme myöskin hänen terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin. Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli polttanut poikki.

187.

Mazarinin kuitti.

Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä hillinnyt.

"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?"

"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi, nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa. Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on..."

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa, paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon. "Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs, kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet. "Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle, ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa, M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut! Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa; olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu, selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti, raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa, jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori"

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille...?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa. Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies, joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte, rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko hän ystäviänne?"

"Kyllä... mutta..."

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni kuin Regulus?"[20]

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."

188.

Herra Colbertin konsepti.

Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi. Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä, kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen keskelle huonetta.

"Minä tulin..." hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian..."

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla. Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

-- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt pelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut..."

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!..."

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel; "sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti, monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!..." sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen." Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani..."

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan. Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta tosiasiasta, mutta..."

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur", sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi..."

"Totta kyllä..." mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän", täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän kylmyyden ja pidättyväisyyden.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas, kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin. Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan. Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa siis; suostutteko?"

"Mahdotonta..." jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin? No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa, josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon..."

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija; aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..."

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni, valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä, jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies, järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..."

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin, ylitarkastajan, jonkunlaisen factotumin, joka toimii sekä vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne, mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"Pardieu, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"

189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.

Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti, mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti, Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..."

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..."

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti, minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"Ma foi, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei uskalla hänelle lausua..."

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin, eikö niin?"

"Mutta..."

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!..." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin..."

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin säikähtyneenä... kuninkaan..."

"Kuninkaan?"

"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen..."

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..."

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..."

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..."

"Mutta...!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, pardieu, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"...

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.

190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.

Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa. Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni. "Englannissako sellaista oppii? Mordioux, olen minäkin ollut Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"Pardieu, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää. Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!..."

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään mitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua sydämellesi... Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin tyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan, epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta. Väitän hänen valehtelevan..."

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa, poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala minut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin, jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"Ma foi, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään lattian."

"La Vallièrenko huoneessa...?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan. Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen. "Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn, kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, -- löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan, ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä, minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.

191.

Kaksi mustasukkaista.

Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan. Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän kättä.

"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä perusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut."

"Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!..."

"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."

"Mitä ihmettä!..."

"Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja Englannin viehätyksistä."

"Mutta..."

"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."

Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. -- Noh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua. Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää epäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla.

Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella. Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.

Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:

"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"

Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.

"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"

"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."

"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."

Montalais lähti.

"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"

"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.

Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten sydämessä.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen, "oletteko hyvillänne paluustanne?"

Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä, mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui ilmaisemaan.

"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai pahoillani, Madame?"

"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies enimmin harrastaa."

-- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. -- Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?

Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet sairaana."

"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."

"Niin on, Madame."

"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon huoli?"

"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."

"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan pian paranee."

Raoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!...

Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.

"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.

"En osaa sanoa mitään, Madame."

"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis tyytyväinen?"

Raoul astui lähemmäksi.

"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."

"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"

"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."

Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.

"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen aloittanut..."

"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin suvaitkaa sanoa kaikki..."

Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.

"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.

"Ei mitään, Madame."

"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet siitä tunnen!"

"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."

"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan, jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"

"Ei sen paremmin, Madame."

Henriette liikahti kärsimättömästi.

"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.

"En tiedä yhtään mitään, Madame."

"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"

"En ollenkaan."

"Ettekä kohtausta metsässä?"

"En kohtausta metsässäkään!..."

"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"

Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman säveästi:

"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen. Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole ulottunut minun korviini."

Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta kärsimystä.

"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet, sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin painamana."

"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"

"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan. Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, Madame."

"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani..."

"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.

"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle elämälle. Mutta tehän horjutte..."

"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."

"Kyllä, mutta turhaan."

Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi myös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa, nöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan.

Raoul painoi päänsä alas.

"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.

"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.

"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."

"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."

Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän olkapäitään kohauttaen virkkoi:

"Te ette usko minua? Oi, miten te häntä rakastatte, kun voitte epäillä, tokko hän rakastaa kuningasta!"

"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."

"Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!"

192.

Kotitarkastus.

Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen, missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.

Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa. Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.

Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen sydämessä liikkui.

"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."

"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."

"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän silmäyksen.

"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.

"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren huoneessa."

"Oikein."

"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on huone, eikä mikään todistus."

"Odottakaa."

Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon ja kumartui parkettilattiaa kohden.

"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."

"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun osan lattiaa.

"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän."

Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan; heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.

"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan vaivatta!"

"Portaat!" huudahti Raoul.

"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa, varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."

"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä askelmat vievät?"

"Ah niin, minä unohdin."

"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.

"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten kuninkaan kanssa?"

"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."

"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."

"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä en ymmärrä mitään."

"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren asunnon alla."

"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"

"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."

Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä kulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten -- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä, olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä. Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.

Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään. Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla, Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi ollut yksinkin.

Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle, tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.

Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta, kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.

Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina, iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja rakkaus ovat samaa.

"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."

Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi, olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten, kaikkivoipain, valittujen heimoon..."

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne, monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset, mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua, pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne, herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul. Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian selittää teille käyntini tarkoituksen.

Raoul de Bragelonne.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden tuolta poikapoloiselta!"

193.

Portoksen menettelytapa.

Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen, sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen. Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman, järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta. Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa, jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään, Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis olet rahan tarpeessa..."

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani; toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta..."

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin... Minä tulin..."

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi riidan päinvastoin..."

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva, sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti, että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni. Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa, varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur, teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut. Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, -- totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua, d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei tahdo ratkaista asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni, ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..."

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla; ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..."

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin..."

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"Pardieu!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää, ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään, viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä. Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on... Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta. Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..."

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut ystävääni, ja...'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"Pardieu, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin, ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte -- tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..."

"Tuota..."

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin esitettävä jotakin nimenomaista..."

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta salassapysymistä..."

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan. "Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja, jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi. Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen. Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi, liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi! Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!

194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.

Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin, mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä, kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin, joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään, pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina, virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa hänelle kirjoitettuna:

Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina, mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen; miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen, kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien:

"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja ikeeseen on lyhyellä tavullaan runojalan nousussa... Ma foi, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässään Oropaste eli Valheellinen Tonaxare käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arastele Sophonisbe-tragediassaan. Menköön siis ikeeseen. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa:

"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"Tuomiosta! Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle... Ei!"

Hän yritti:

"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...

"Eipä hullumpaa, vaikka tämän kaiken säätäneen onkin heikkoa. Mutta, ma foi, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! Kun ne ilkkuu, veitikat. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on surullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: niin varman voitokkaina! Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä uskoakin."

Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.

"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä ollenkaan."

"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."

"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei, nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."

Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.

Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa, vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.

De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle, asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen kreivi isäntänä aloitti.

"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"

"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi..."

"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.

"Huomaan rikkovani tuolin."

"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."

"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä."

Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.

"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."

De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.

"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti, "valitettavasti ei ole tästä kysymys."

"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra parooni?"

"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin julmasti loukannut erästä ystävääni."

"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"

"Herra Raoul de Bragelonnea."

"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah, monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne, jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."

"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."

"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta, koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."

"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen kunniasanallani."

"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo..."

"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de Saint-Aignan.

Hän soitti kelloa.

"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne poissaollessani tullut?"

"Kolme, herra kreivi."

"Ja ne ovat?..."

"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de las Fuentesin kirje."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki, herra kreivi."

"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan sinusta."

"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti..."

"Neiti...? Joutuin, anna kuulua."

"Neiti de la Val..."

"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon teitä, herra kreivi."

De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea. Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.

"Mikä tuo on?" hän oudoksui.

Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.

"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos. "Katsokaapa."

De Saint-Aignan otti paperin.

"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.

"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin..."

"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten. "Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"

De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.

"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan kanssa?"'

"Ei kukaan, monsieur."

"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"

"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli avaimet taskussani."

"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"

Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.

"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli Portos.

"Sitten hän olisi käynyt täällä?"

"Epäilemättä, monsieur."

"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque itsepintaisesti.

De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.

"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.

Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi tehtäväänsä.

"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.

"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta..."

"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."

"Esittääkseen minulle haasteen?"

"Juuri niin."

"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"

"Julmasti, kuolettavasti!"

"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."

"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain itseänne."

Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.

"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti de Saint-Aignan.

Mutta Portos kumarsi.

"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur", virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."

"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No, monsieur, minä kuuntelen."

"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"

"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.

"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.

"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä myöntäisi?"

"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.

"No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."

Portos pidätti hänet.

"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä, jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää, on hän tuntenut itsensä loukatuksi."

De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.

"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"

"Ei. Sitten?"

"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä, monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"

"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti. "Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa vai enkö? Älkää toki, monsieur!"

"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna."

Portos otti ankaran muodon.

"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!"

De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi iskun osuneen paikalle.

"Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan.

"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä pudistaen.

De Saint-Aignan painoi otsansa alas.

"Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!"

"Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.

"Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!"

"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!"

"Monsieur!"

"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan..."

"Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei sovi rippi-isänkään kuulla!"

"No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen estämiseksi leviämästä."

"Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen, mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?"

"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja sen saatte te Jumalan avulla pian kokea."

-- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän minusta tahtookaan? -- "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?"

"On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka sai kreivin veren hyytymään.

Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä kokonaan avautuvan.

"Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen olleen kihloissa hänen kanssaan!"

Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden majesteettisuutta.

"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa asiaanne, monsieur."

"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys."

"Sepä hyvä!" arveli Portos.

"Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!"

Portos röyhistäysi.

"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää..."

Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan pitkitti pikaisesti:

"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte tehnyt?"

Portos kohotti päänsä.

"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies. Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?"

"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun, saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon, joka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte, ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta huumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa, jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena valituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin. Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä, kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus, joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne? Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur, puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"Corbleu! Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!..."

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta..."

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea. Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, pardieu!"

195.

Kilpailijat politiikassa.

Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat, kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen. Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta, joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun. Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana, kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä, puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni. Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert, yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa. Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan, mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä. Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi, "voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan. Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua. "Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta. Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä, seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen, kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.

196.

Kilpailijat rakkaudessa.

De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia, mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, pardieu! Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös oiva pöytäkumppani, ma foi! Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta, Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"Dame! Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..."

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen nimensä taasen..."

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa...?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..."

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen, jonka hän on minulle toimittanut..."

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää, miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon, jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin. Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti. Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä", vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen, säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa -- Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire..."

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!... Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle, että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua, joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire..."

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire..."

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa tietenkin etsiä minua, ja..."

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen, joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä, jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire..."

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle, että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.

197.

Kuningas ja aateli.

Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin. Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle, niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: -- Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne... Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun aiheen... sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi solmia neiti de la Vallièren kanssa."

-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja...?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire, todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi, mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani: teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton, halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi, "että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne syytä tähän epäykseen."

"Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi hallitsijan avomielisyyden puutetta..."

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..."

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren kihlatun..."

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse. Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa; tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne, koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua! Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta, palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin, mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua -- harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun, sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren, joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.

198.

Myrskyn jälkeen.

Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan. Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo, kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle. Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi, kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut, Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi. Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet; he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki, minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja..."

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?" kysyi nuori mies.

Atos ravisti vuorostaan päätänsä.

"Lapsiparka!" kuiskasi hän.

"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös, ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut. Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja antaisin hänelle anteeksi."

Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.

Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.

Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta. D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen Raoulin luo tarttui tämän käteen.

"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle, "lasta lohduttelemassa, näen mä?"

"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa tehtävässä avukseni."

Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä, mitä sanat eivät ilmaisseet.

"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään viiksiänsä, "niin, minä tulin myös..."

"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne tähden. Minä olen lohdutettu."

Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.

"Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona. Sallinette hänen jatkaa?"

Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin sydämen pohjaan.

"Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti, ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut kuninkaan puheilla, Atos?"

Atos hymyili.

"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."

"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.

"Ma foi, en! En ollenkaan."

"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.

"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.

"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden, jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman närkästyksenne, niin että kuningas..."

"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi, Raoul."

"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."

"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata suurempaa avonaisuutta.

"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.

"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"

"Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla hyvä."

"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."

Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.

Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.

"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen tekevän lähtöä.

"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.

"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin ilmoitettavaa?"

"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle ilmoitettavaa?"

"Mistäpä sen tietää!"

"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia säveästi ovea kohti.

Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.

"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää ajatukseni vain omaan kohtalooni."

Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.

Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.

"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.

"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.

199.

Heu, miser![22]

"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.

-- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!

-- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

-- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.

-- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.

-- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.

-- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.

-- Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us