Vanha kauppiaskoti (part 3 of 4)

Vanha kauppiaskoti (part 3 of 4)

"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."

Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."

"Kauanko olette ollut täällä palveluksessa?" Anton kysyi

"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."

"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."

"Totta kyllä", sanoi lampuri, "mutta onhan täällä komea kesantopelto."

"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."

"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa, niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua, niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole luottamista."

"Kehen te sitten oikein luotatte tässä maailmassa?" kysyi Anton.

"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin, johon kaikkien tulee luottaa" -- hän nyökkäsi päällään korkeutta kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin luo?"

"Niin luulen", Anton vastasi.

"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä? Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis, saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"

"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka kirjanpitäjäksi."

"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai puhua teille sanasen muonani johdosta?"

"Sen te saatte, lampuri, ensi kerralla kun tavataan."

"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra kirjanpitäjää muistamaan minuakin."

Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!" huusi Karl ajurille.

"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen näköisenä.

"Aikovat mennä metsänvartijan puheille", toisti lampurikin kummissaan.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" kysyi Anton kääseistä.

"Eipä muuta kuin" -- vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa; "metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."

"Asuuko hän sitten jossain linnoituksessa?" kysyi Anton nauraen.

"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen", vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."

"Hari on oikea metsähiisi", vahvisti lampuri päätään nyykäyttäen.

"Puolalaiset sanovat häntä noidaksi", lisäsi vouti.

"Hän saattaa hävitä ihan silmistä", huudahti lampuri.

"Uskotteko tekin sitä?" kysäsi Karl nauraen.

"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."

"Hän on pohjaltaan hyväkin, vaikka perin itsepäinen", selitti vouti.

"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."

"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne -- minuun hän luottaa hyvästi."

"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"

* * * * *

Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä -- eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.

Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.

"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."

"Huutakaa häntä avaamaan", käski Anton.

"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.

Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"

"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."

"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."

Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."

"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.

"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."

"Hoo, ja keitä te sitten olettekaan?"

"Olen uuden tilanhaltijan valtuutettu ja käsken teitä avaamaan porttinne."

"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."

"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"

"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no, se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat. Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se teistä äsken haukkui minua?"

"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."

"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä tarkkaavaisesti.

"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle korvalliselleen.

"Husaari?" kysyi vanhus.

"Ruumiinvamman takia julistettu raajarikoksi", Karl vastasi.

Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.

Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen. "Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."

"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko", sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?" hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.

"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne turmioon."

"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi, "kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita, joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat. Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat, sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa, siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni. Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa, on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.

"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne, vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."

Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen ja avasi asuntonsa oven.

Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi. Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon käteen."

Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."

"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä teidät hänen palvelukseensa."

Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti: "Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen sanan."

"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."

Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo, ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa. Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä, mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen linnoituksen.

"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.

"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."

"Odottakaa meitä pihalla", huusi Anton pirttiin jääneille seuralaisilleen.

Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.

"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."

Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."

Tämä nauroi. "Osaatteko te asetella ketunrautoja?"

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina. Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi. Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

* * * * *

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Miksi ei ole saapunut?" huudahti Anton pystyyn kavahtaen.

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä. Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä. Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin. Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

Isäntä loi häneen viekkaan katseen, mutta epäröi vastata.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti. "Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät, kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart, sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.

3.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan, ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi, ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt, eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. -- Kuinka monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta, harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Ahaa", sanoi Karl ällistyneenä, "siis jokin määrätty väri."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin, että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa, löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa = 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin." Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain on maalattu koreaksi."

* * * * *

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia, se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi, kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt. Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään, seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän. Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle, vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään; sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin, aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla, että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä. Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle, etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan, ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan, jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

Sellainen oli Rothsattelin perheen tulo uuteen linnaansa.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

"Eikö jo ole aika pyytää häntä puheillemme?" kiirehti Lenore hätäisesti.

"Isällä ei ole vielä halua puhella hänen kanssaan."

"Älä jätä isää yksin Wohlfartin kanssa", pyysi tytär.

"Hirveätä olisi, jos isä kohtelisi häntä epäystävällisesti."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä, niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan. Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne. Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle mielenrauhankin takaisin."

Anton lupasi olla mitä varovaisin.

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. -- Suvaitkaa vartoa täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne, te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla, ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa. Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka minun käy äiti säälikseni!"

Anton koetti lohdutella häntä.

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä, teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän jatkoi kiihtyneenä. -- "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä. Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi, ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista, mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti paroonitar häntä rauhoittaa.

Sellainen oli Antonin liittyminen perhepiirin jäseneksi.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta; ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan. Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan ja sen irtaimiston kauppahintaa.

* * * * *

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu, ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa. Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa, ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän. Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa, se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä, joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti, jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

Kenellä mainett' taistelosta? Se jalon onpi ritarin, Vuos _puna_hurme hiirakosta, Sit' tiukkui satulastakin [Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä -- Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

* * * * *

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." -- "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. -- Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.

4.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi --", hän jatkoi rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa", hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri? Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi, joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille; enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi: "Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne. Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta", sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen: "Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se miehen- vai vaimonpuoli?"

"Raha-asioista vain on kysymys", vastasi Veitel olkiaan kohauttaen.

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!" Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel, sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen rahanlainaajan verta.

"Herra Itzigkö?" kysyi upseeri mahtavasti.

"Se on nimeni", vastasi Veitel ja nousi veltosti pystyyn.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama, josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."

"Sellaisiin asioihin en koskaan puutu."

"Minä hankin isäni tunnustajaksi velkasummalle."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen..." hän pidätti viime sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua", hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan. Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä enää kannattelemaan. -- Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta. Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni. Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä, hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa, rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen, sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla, oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä, joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti: "Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on minulle?"

"Tahtoisin puhua kanssanne eräästä suuresta liikeasiasta", jatkoi Itzig.

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. -- Mutta kuinka voin pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena, jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta. Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt, niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat hänelle koirat. -- En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan, samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Ja hän on syönyt joka sunnuntai minun talossani", murisi vanhus.

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa, ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Sen voin laskea eteenne minä hetkenä hyvänsä", huudahti Veitel.

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti. "Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle, ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski hänet sisään.

* * * * *

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta. Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan. Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies." Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne. Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä, ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti, "käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena", ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti; "tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä "Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin, kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette? Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja, siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus", sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan, "onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia, kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä, joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne, jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis maksakaa pois."

"Te tahdotte siis osoittaa minulle sen hyvyyden, että lainaatte rahat?"

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta, herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä. Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko, että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?" hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon. "Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan: "Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä", jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa, niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. -- Kas niin, nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa, punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten Eugenille. "Siin' on tuhannen."

Eugen koetti turhaan kannattaa kaikkia yhdellä kertaa kädessään.

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Ensin velkakirja", muistutti Eugen.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa. Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

* * * * *

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje, "tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa. Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle, peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle, mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. -- Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Mitä kinaa teillä on Eugenin kanssa?" hän huusi tälle jo kaukaa.

"Onko hän valittanut teille minun käytöksestäni?" kysyi Anton.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Ehkäpä se oli vain sattumalta jonkin ohimenevän pahatuulisuuden puuskaa."

"Ei, jotain enempää täytyy olla pohjalla, ja minä tahdon tietää sen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan, kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin hänelle sisällistä tuskaa."

"Niin kyllä, sen vaikutuksen hän tekee", huudahti Anton surullisesti.

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton, ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi -- itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. -- Sairas isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava äitinikin sulkevat itsensä minulta -- Wohlfart, minä olen niin yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä oli teille pelkkää leikkiä."

"Oppiminen on ainakin minulle ollut työlästä", väitti Lenore.

"Minusta te olitte vaarassa kehittyä hiukan liian hurjaksi ja ylimieliseksi."

"Pelkäänpä sitä itsekin", Lenore huudahti.

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti. "Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

"Sitäkö hän siis kirjoitti?" huudahti Anton mieli keventyneenä.

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä, hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena -- "älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään, ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen, mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore, "ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla, niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina, tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo koettaa pitää salassa.

5.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin, kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita, toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan. Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä, silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa, maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa, jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa. Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin, kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele. Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille; ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä. Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan, heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi, oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään, jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta, joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen, mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö, jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?" Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä. Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

"Haluan puhutella liikkeen johtajaa", vastasi nainen,

"Minä edustan täällä häntä", vastasi Pix Napoleonin sävyyn.

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi -- yhä edelleen Napoleonina -- kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä, se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä..." alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen, tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne, suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää; enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin, joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Mahdotontahan minun on vastaanottaa, herra..." vastusti rouva ryhdikkäästi.

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista. "Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti. "Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia -- meidän kesken sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

Specht väänteli käsiään.

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti, "mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle, niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä "esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te ette saa jäädä pois."

"Se vielä puuttui!" parahti poloinen Specht.

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend', jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava; ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi, ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta, eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille vävypojaksi.

* * * * *

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä. Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut", hän sanoi.

Sabinelta putosi lankakerä lattialle. "Kadonnut? Amerikassako?"

"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."

Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta", hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä kuin hänellä on. -- Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi. Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan korvaa häntä."

"Ei", sanoi Sabinekin huolestuneena.

"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen, etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen. -- Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi, jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon täyttymistä."

Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.

"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.

"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä tuota miestä."

"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä ääreen.

Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.

Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti, hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat. Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän -- hiljaisia, aavemaisia askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä tippuvat kyyneleet.

Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi, yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.

Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi, yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän elämän sekä sinulta että minulta."

Sabine tarttui avainkoriin ja riensi veljensä huoneeseen.

Sillä välin täti oli päättänyt lähteä tervehtimään herra Baumannia.

Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava; Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti. Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille, ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen häiriöön -- johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti -- ei siihen mieheen pystynyt mikään! --, ja Sabine oli kääntänyt puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi Sabinenkin mielentilaa.

Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.

"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa hänestä mitään."

"Hänellä on paljon tekemistä", sanoi vaitelias Baumann.

"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."

"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.

"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista, sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa. Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä! -- Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne kaikkea tehdä."

"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."

"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te toki tahdo erota täältä?"

"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt; mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike tarvitsee häntä kipeästi."

"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. -- Eihän tosin meillä nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn; "ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."

"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät; mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."

"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni ihmisystävällinen tarinanpito.

"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja pahoja vuosia."

"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä oli jo tarpeeksi asti."

"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen siellä olla hyvin puutteellinen."

"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti kiihtyneenä.

"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti; alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja, joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme, mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa kahtakaan sataa taaleria."

"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; -- se poloinen Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."

"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."

"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt, herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin puolelta.

"Ei se minusta siltä näytä", virkkoi Baumann arvelevaisesti.

"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet. Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on sen laskenut toisten hyväksi."

"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."

Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen, jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki etukonttorin läpi.

* * * * *

Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä lyijykynällä ison sahan purtavaksi.

"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan! Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt. Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä teidän turvissanne."

Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan. "Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne, minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. -- Hurraa, kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön, jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan. Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan, joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."

Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.

Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.

6.

Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät. Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä, sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia, joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä. Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen tiettäväksi.

Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla, aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen, avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita, koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä, mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan, kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen, takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies. Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa, ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli, todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion olojen ja tapojen kanssa. --

Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää, jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään, että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla. Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa, entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.

Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen, että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.

"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"

"Pyssyjä", vastasi renki päätään pudistellen.

Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana, ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas kaurankuormitus toimitetaan?"

"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille. Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen sitten omiin vaunuihimme."

Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin, ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan -- kovaääninen kiljaus kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen. Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan. Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle. Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi, hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.

Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä, kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.

Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän päivänsä, huomenna on meidän!"

Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.

"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.

Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"

Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."

"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"

Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.

Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"

"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan..."

"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.

"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."

"Lasken viisikymmentä viitakemiestä", Anton vastasi nopeasti.

"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"

"Tusinan verran oven edessä ja ehkä sama, määrä sisällä talossa."

"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."

"Voitteko hankkia meille kiväärejä?" kysyi Anton.

"Vain muutaman kappaleen", vastasi lukkoseppä päätään pudistellen.

"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista, niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."

"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen lystin".

"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."

Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä vastaan.

"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä rintamaan meitä vastaan."

"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt eteenpäin, ulos kaupungista!"

Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan; Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden päivä."

Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan. Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla, työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen sulloutuneen joukon menemään rauhassa.

Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"

Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät, hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja, kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.

"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen häväistyksen."

* * * * *

Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista, ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään, ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle. Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja lähiympäristöään.

Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen, kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi kuumat kyyneleet poskille.

Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä neidille: "Tuohan oli laukaus!"

Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."

"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.

"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.

Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.

"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.

Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."

"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.

"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."

Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.

"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.

Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."

"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.

Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.

"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.

Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.

Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.

"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.

Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"

Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"

"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.

Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."

Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.

Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.

* * * * *

Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.

Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"

"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."

"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."

"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."

"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."

"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."

Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.

"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."

Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"

Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.

"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.

Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" -- ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.

Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"

Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."

"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.

"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.

"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.

Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"

Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."

Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!

Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.

Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.

"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."

"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.

Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."

"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat. Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista, jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."

Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi riensi kotiaan.

Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"

"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!" kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"

"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti Karl kerta toisensa jälkeen.

Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio. "Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.

"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore, "niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin mukaansa portaita ylös.

Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä te tuotte tullessanne?"

"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä. Maa on ilmi kapinassa."

VIIDES KIRJA.

1.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä metsänvartijan avustamana -- jota taikurina pidettiin suuressa arvossa -- mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina, iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

"Entä mitä olette tehneet vangillenne?" kysyi Anton.

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Siis tuo kavala mies on jälleen vapaana!" huudahti Anton harmistuneena.

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

* * * * *

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."

"Älkää tehkö sitä, neiti."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."

"Mutta rakas neiti", pyyteli Anton, "se on niin huomiota herättävää."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma", hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan; kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille, notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl, metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä, jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Onko täällä outoja kulkijoita, onko joku tullut Tarowista?"

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö." Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."

* * * * *

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.

"Ei hullumpaa -- mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" -- tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen --"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan. Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin. "Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?" huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut -- meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." -- Fink hymyili. -- "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! -- Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon -- ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä -- niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."

"Niin oli ennen", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. -- Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."

* * * * *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta -- kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. -- Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" -- hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa -- "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. -- Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli -- juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo, "tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne. No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi, "mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink, "niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan, kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä. Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä, ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. -- Ja jos miehiin nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa heidät toisistaan."

"Mikä seikka se on?" kysyi metsänvartija.

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Kun te nousitte pystyyn, niin katoaa kaikki hohde pirtistä", huudahti Fink.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli, ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä siihen mitään vastausta.

* * * * *

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä päähän.

"Viisikolmatta laukkahyppyä", huusi Fink.

"Kaksi jalkaa alavuutta", huusi Karl takaapäin.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan, sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan, jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Se on selvää", sanoi Anton.

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta, missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Minä tiedän sen kohdan hyvin", sanoi Anton.

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin palsta."

"Sen kaiken myönnän todeksi", sanoi Anton, jonka uteliaisuus oli herännyt.

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän keksinnöstä.

"Mitä teillä auranala maata maksaa keskimäärin?" kysyi Fink.

"Kolmekymmentä taaleria."

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri = 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä, niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

* * * * *

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä, mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?" jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi: "Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Omanvoitonpyynti?" kysyi paroonitar ihmeissään.

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti; "molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta. Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne. Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella. "Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta. Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

Lenore vaipui sanatonna tuolilleen.

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi, hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti. "Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen; joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka", huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä. "Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena: 'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen, kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä, jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan, minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene, poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta, jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon tarjoukseen?"

"En", sanoi Anton.

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui vapaaherra puheeseen...

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen molemmille asianomaisille."

"Se minun täytyy myöntää", Anton sanoi.

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin, niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä. Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä kohtaloniskuja."

"Sekin on totta."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen, että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden", vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni, mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä, hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa. Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä, niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Mitä aiot tehdä, Oskar?" kysyi paroonitar.

"Isä ei saa suostua!" huudahti Lenore lujasti.

"Entä mikä on sinun ajatuksesi?" kysyi vapaaherra puolisoltaan.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin mielellään haltuunsa."

"Ja maksaa meille eläkettä!" huudahti Lenore.

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa. Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi. Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton, nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni, että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi. "Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty -- mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink. "Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa? Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava, Anton? -- Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. -- Muista sitä vast'edes."

3.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä. "Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut, niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"

"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään. "Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy, niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto, että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla, että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku aiheutti kartanolle.

* * * * *

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."

"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."

"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee. "Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös. "Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin, toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink omalla ratsullaan esiin.

"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä. Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon, sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi. Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä. Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota, vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra, "etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä, mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä. Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan; "mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.

"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."

* * * * *

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.

Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. -- Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

* * * * *

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas, kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia, tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis, kuka siellä?" hän huusi nauraen.

"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.

"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi, "ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla. Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle. Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä", hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä, riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos, ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään, mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." -- Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!" kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle, molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja, yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa, mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink. "Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan, mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä liikuttaminen."

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne, jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Kyllä saatte", vastasi Lenore.

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen harmaa tonttu."

"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.

"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä. Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina -- eipäs, ei minään pisaroina enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia. Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella. Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle, joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä. Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi niinkuin omenaa kuoritaan."

Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.

"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille", vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai, millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"

"En, en", vastasi Lenore hätäisesti.

"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos ilman sateenvarjoa!'"

Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."

"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien edessä."

"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja ihmiskatseilta."

"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.

"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"

Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin kyläläiset olivat menneet.

Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle; Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu, huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen sieluunsa; -- kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin, kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen jättänyt hänet tänne yksin.

Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon. Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta; ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.

Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä hän olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei hätää -- ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset! Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen -- ehkä julkealla katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.

Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia; vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet; sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän; tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"

"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa juuresta.

Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti: "Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi iloillen.

"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti astua eteenpäin.

"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.

"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka astui hänen vierellään.

"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa, mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."

"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä elää hyvin kostonhimoista väkeä."

"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan haavoittunut?"

"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."

"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen; "minusta se oli perin uskallettua."

"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.

Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan. Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.

"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.

4.

Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.

Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin lukijan sanoja.

Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain yksi ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen. Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään vapaaherran vaaranalaista asemaa.

Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen; silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.

Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli, ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan, naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa, mikä vain linnaan kuuluu!" -- Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan, sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään: "Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.

Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin. Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.

"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne, sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."

"Vihollisetko?" kysyi Anton nopeaan. "Kuinka suuri parvi niitä on?"

"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut, että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."

Anton avasi sivuhuoneen oven ja pyysi Finkiä käymään hänen puheilleen.

"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä, joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta, ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy, kersantti?"

"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona. Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa ja kinastelevat keskenään."

"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä. "Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä päivää?"

"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja. "Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen, joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin. Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan, hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät; muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja pääjoukko tulee tännepäin."

"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja vastaanottamaan?" kysyi Fink.

"Tällaisella säällä tarvitsee jalkaväki tuntikauden tänne keritäkseen."

"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö ulkokartanossa mitään vaarasta?"

"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin, mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki merkit ovat nyt turhia."

"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni", virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa -- taivas heitä armahtakoon!"

"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet ristissä rinnalla.

Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.

"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä pakenemaan!"

Fink etsi lakkiansa. "Taluttakaa hevoseni ulos tallista", hän sanoi Karlille.

"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä tien; "minä otan sinun hevosesi."

"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen -- minä kykenen vielä ratsastamaan huikean matkan."

"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli mahdollista mukaan."

"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."

"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."

Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja, juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. -- Sinä, poika parka, ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.

"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua, jos teille jotakin tapahtuisi."

Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo. Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."

"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät." Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan. "Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan. Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään. Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.

"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan", huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."

"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen vierellään."

"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.

"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."

"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia, toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."

"Uskotko että jaksamme kestää piirityksen?" kysyi Anton.

"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi, mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä vapaaherran puheille."

Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima "Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan: "Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."

"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja odotamme teidän käskyjänne."

"Huutakaa herra von Fink tänne", vastasi parooni tuimasti.

"Hän on tällä hetkellä vahtituvassa."

"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni", huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea? Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki ainakin panna arvoa käskyihini."

"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti rukoilevasti Antoniin.

"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi, että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä mielialasta.

"Hän on narri", hymähti Fink.

"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton, "muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa karjakartanoon.

Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan. Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä, joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet, elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.

"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi teknikko kiireissään.

"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä tulee."

Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat itkien hänen takinhelmoissaan -- tuo näytelmä oli perin surkea ja järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette tekään jää ilman."

Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä. Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan, hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla, hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta. Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa. Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen; paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut toimeen.

"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin kuluttua käydä pureksimaan kiviä."

"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton pahoilla mielin.

"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.

"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa -- ei, se olisi ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä, että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"

"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle, kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi. Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot vihollisesta.

Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti tänne minun keittiööni!"

"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla, ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista kaksi auttamaan teitä."

"Kuka nyt malttaa syödä tällaisessa vaarassa!" huudahti keittäjätär.

"Me syömme jok'ainoa", rauhoitti Anton häntä.

"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?" kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.

"Kumpiakin, äiti kulta."

Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart, herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään! Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"

"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."

Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani. Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."

Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi. Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä; vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"

"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa. Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. -- Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"

"Hän odottelee tyynin mielin kaikkea", sanoi Lenore.

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa. Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti: "Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme joutunut tähän tilanteeseen!"

"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti hymyillen.

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä. "Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut, ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi. "Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu, en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan", sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme", virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse, kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan, sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä savuja tuuleen.

"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. -- Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."

"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. -- Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."

"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. -- Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona, joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön. "Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."

"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan eleen.

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta, joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink. "Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo. Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului tieltä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. -- Ahaa, päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään, peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi, jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä, jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."

"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin. -- Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.

Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille, mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.

"Oletteko haavoitettu?" hän huudahti, ollen aivan suunniltaan.

"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan. Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin, kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.

Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin, nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo, laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä, armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule, isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä, portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.

"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille; "nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."

Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti edestakaisin linnantiellä -- ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa viidelle tai kuudelle miehelle.

"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle pyssymiehelle.

"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan, "haavoittuiko kukaan?"

"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin ampumaan laukaukseen."

"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä paholaisen."

"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."

"Taivas pysyy selkeänä", sanoi Anton, "siitä tulee tähtikirkas yö."

"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin kammottavasta ihmispelätistä ainakin."

Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi. Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.

"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa." Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille. Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä, kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon, ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa, heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin onnea lupaavana tervehdyksenä.

Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa. Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä, kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.

Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa pääsisi jatkumaan.

"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies hartaasti.

"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.

Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo vallannut taistelevat puolet.

"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä kauempaa."

"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut, enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen kalliimmin."

Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink, "ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme levollisesti odottelemaan työn jatkumista."

Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää. Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset, jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä hänen miehelleen kuului.

Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää, äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta", sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa, koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen sisään.

"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin kysymään, olisiko minusta jotain apua?"

"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte kaikki tietonne."

"Metsässä on hiljaista kuin kirkossa", sanoi metsänvartija. "Karja makailee Leppäpuron vartisella metsäniityllä, ja myöskin lampuri on tuonut katraansa sinne. Vouti pitää siellä vahtia. Minä hiivin pimeän turvin kylään vakoilemaan ja jouduin sitten varoittamaan teitä. Kun ne konnat eivät saaneet ampumisellaan mitään aikaan, yrittävät ne nyt tulen avulla saada tahtonsa perille. Ne ovat kerustaneet kokoon kaiken tervan ja vaunurasvan mitä ovat kylästä saaneet käsiinsä, vaimoväen pärekimput ne ovat anastaneet ja mistä vain löytäneet öljylampun, niin sen ovat tyhjentäneet risukimppuihin."

"Aikovatko ne sytyttää pihanportin palamaan?" kysyi Fink.

Metsänvartija veti suunsa irveen. "Johan nyt pihanporttia, se on niille yhtä kammottava kuin helvetinportti. Onhan teillä haupitsi ja tykkivaunuja pihamaalla!"

"Tykistöä -- meilläkö?" huudahtivat ystävykset kummissaan.

"Niin juuri", nyökkäsi metsänvartija: "kurkistaessaan aitauksen ampumarei'istä sisään ne näkivät sinisiä vaunuja ja hevosia ja tykinlavetin."

"Karlin uudet perunavankkurit ja niiden hevoset", huudahti Anton, "ja palotynnörin!"

"Se se kai kumotti niiden silmiin haupitsilta", arveli metsänvartija. "Matkallani tänne kurkistin aidan yli kapakan pihaan, eikö siellä näkyisi ketään tuttua. Silloin tulla tupsahti Rebekka vesisankojen kera pihalle, minä vihelsin hiljaa ja kutsuin tytön tallin taa. 'Oletteko tekin täällä, vanha ihmissyöjä?' sanoi se hupsuttelija; 'pitäkää varanne, etteivät ne korvenna päätänne valkeassa. Minulla ei ole aikaa lörpötellä teidän kanssanne, herrat tahtovat saada kahvia ja minun on niitä palveltava.' -- 'Mikseikäs oikein samppanjaa?' sanoin minä. 'Ne ovat kai hyvin herttaisia sinulle, sinä sievä punapää', sanoin, sillä makostellen aina voittaa vaimonpuolet. -- 'Itse olette hirveä vanha tervaskanto', sanoi tyttö ja räjähti nauramaan, 'joutukaa tiehenne täältä.' -- 'Eihän ne sinulle vain tee mitään pahaa, pikku Rebekkaiseni?' sanoin jälleen ja nipistin sitä velhoa poskesta. -- 'Se ei kuulu teihin, mokoma vanha noitamestari', kivahti tyttö letukka; 'jos huudan, niin tulee koko tuvallinen herroja avukseni. Teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä.' -- 'Älähän nyt ole tuollainen äkäpussi, lapseni', sanoin minä, 'vaan ole kiltti tyttö, he, ota tämä pullo, täytä se ja tuo jälleen ulos minulle. Näin ilkeinä aikoina täytyy toki tehdä jotain ystäväinsäkin hyväksi.' -- Tyttö sieppasi pullon kädestäni ja sanoi: 'Vartokaa tässä, mutta olkaa ihan hiljaa', ja juoksi sitten sankoineen pois. Kotvan kuluttua hän palasi jälleen ja toi putelin takaisin ihkasen täynnä; oivaa sekoitusta, sanon mä, kumina- ja ohraviinaa; aika hyvänluontoinen hepsukka se Rebekka on. Ja ojentaessaan minulle pullon se vielä sihisi korvaani: 'Jos menette linnaan niiden nuorten herrojen puheille, niin sanokaa niille, että herrat tuolla sisässä pelkäävät hirveästi heidän tykistöään; meiltä ne kysyivät että oliko totta, että linnassa on kanuuna. Minä sanoin niille, että tottahan sellainen kapine täytyi olla niin isossa linnassa.' -- Sitten minä hiivin jälleen matkoihini ja ryömin maantienojaa myöten viitakemiesten ohi, jotka pitävät vahtia meidän karjapihallamme. Päästyäni satasen askelta niiden etupuolelle otin koivet selkääni ja läksin juoksemaan, ja ne peijuonit kohta kintereilleni. Semmoinen juttu se oli."

"Tuo polttojuttu on aika hankala historia", sanoi Fink. "Jos ne osaavat hyvin sen ammatin, niin ne savustavat meidät tänne kuin mäyrät pesäämme."

"Mutta onhan tämä kynnys kivestä ja ovi korkealla maasta", huomautti metsänvartija.

"En minä liekkejä pelkää, vaan savua ja valoisuutta", sanoi Fink. "Jos ne pääsevät valaisemaan akkunamme, niin miehemme osuvat vielä huonommin pyssyillään. Meille on onneksi, että ne englantilaisilla satuloilla ratsastavat herrasmiehet, jotka vihollisia johtavat, tuskin lienevät tähän saakka valloittaneet muita linnoituksia kuin sellaisia, joita alushameilla suojellaan. Me siirrämme kaikki miehemme tänne talon etupuolelle ja pidämme pihalla vain välttämättömimmät vahdit, luottaen Rebekan valheiden tehoon."

Uusia patruuneja jaeltiin ja miehistö jaettiin uudestaan, ali- ja ylikerroksen tornihalleihin ynnä torninharjalle lisättiin väkeä; alhaalla komensi Kunaun seppä, yläkerroksessa Anton, ja metsänvartija jäi pienen parven kera varaväeksi. Ja aikapa jo olikin itsekunkin kiiruhtaa puolustusasemiinsa, sillä jälleen kuului etäältä kovaäänistä hälinää, komentosanoja, lähestyväin parvien jalantöminää ja vankkurien kolinaa.

"Pankaa patruunat pyssynpiippuihin ja ampukaa ainoastaan niitä, jotka koettavat tunkeutua ovelle", huusi Fink miehille.

Suojakatoksilla varustetut vankkurit lähtivät jälleen vierimään linnaa kohti, puolalainen aloitti ankaran ammunnan, joka tällä kertaa kohdistui yksinomaan kohtalokkaaseen valtaoveen ja sen vierellä oleviin akkunoihin. Mahtavin iskuin paukuttelivat luodit tammiovea ja tiiliseinää; useammin kuin kerran ne löysivät tiensä akkuna-aukoistakin sisään ja ropsahtivat puolustajain päiden yli kattoon.

Fink huusi metsänvartijan puheilleen. "Nyt teidän pitää uskaltaa vähäsen, ukkoseni; asettukaa miehinenne takaportille ja avatkaa se, hiipikää sitten talon ympäri pitkin seinäviertä ja karatkaa sivulta päin noiden kolmen vasemmalla puolella olevan vaunun takana piileskelevien lurjusten kimppuun, jotka ovat rohjenneet tulla vähän liika lähelle taloa. Käykää aivan lähelle niitä; jos hyvin tähtäätte, niin voitte polttaa niiltä parrat etulatingeillanne. Vaunuissa ei ole mitään suojusta sivuille päin, ja ennenkuin muuta roskaväkeä ennättää avuksi tuolta edempää, olette te jo täällä takaisin hyvässä turvassa. Liikkukaa joutuin ja varovaisesti, minä annan teille pillillä merkin, milloin teidän pitää karata esiin muurin pimennosta."

Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta. "Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."

"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi. Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja. Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei pääse hengissä takaisin."

Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen työntäjät on saatava hengiltä!"

Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään, ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.

Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta -- vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti, ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa. Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään. Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.

Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime taistelusta."

"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.

"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua, jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."

"Kuka se on?" kysyi Anton, jota puistatti.

"Räätäli Borowski", vastasi puoliääneen toinen kantajista.

"Mikä hirveä yö!" huudahti Anton ja kääntyi vasten tahtoaan poispäin.

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on, että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se, vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä, onnettomuus on jo tapahtunut."

"Merci, monsieur; à revoir (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!" kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan, saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä, hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki oli käsissä -- kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli -- ne lyövät alikerran akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin; ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin. "Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun. Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä, mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti, aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan. Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta. Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta kuin hänen omansakin. -- Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin, laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!" Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta, sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa, niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme. Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä. Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän." Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit; sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä; hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt. Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta, jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn, "silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti, kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan, jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä, vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin, jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan ohitsensa kirjavina kuvina -- aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan -- kaikki nuo kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään, kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta, jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah -- jo kauan sitten oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä, hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. -- Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan, ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin? "Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin, mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan, heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.

5.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin tietä pitkin."

"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan meistä. -- Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa, loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."

Anton hypähti pystyyn. "Sepä oli ikävä aamutervehdys, ukkoseni."

"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi, jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun sangollisen vettä."

"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille paljonkaan apua."

"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan, kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan, niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."

Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään: "Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin kellarisuojasta.

"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle; sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat torat armolliselta herralta. -- Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta, mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."

Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä, joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"

"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat linnan luo."

"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut", virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"

"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."

"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"

"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."

"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.

"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."

Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi. Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme kestää tämän päivän."

Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi: "Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."

"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin maahan isketyt aitapylväät."

"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin", virkkoi eräs toinen virnistellen.

"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä rohkeutta!" huusi kolmas.

Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.

Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.

"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."

"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton; "tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."

"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan et vain tuo punaviiniä!"

"Ei meillä monta pulloa enää olekaan jälellä", huomautti Anton.

"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän kellarissanne."

"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."

Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko ulvojasakilta. -- Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt vähän vihollistammekin."

Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein ja työnsi kiikarin kokoon.

"Ne aikovat nälkiinnyttää meidät", virkkoi Anton totisesti.

"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."

"Sturmiin me ainakin voimme luottaa", koetti Anton rauhoitella ystäväänsä.

"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät vihollisparvet -- nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin lohdullisesti."

"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin veriseksi", ehdotti Anton.

"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."

"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.

"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua puulta."

Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni, aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä, jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos tantereelle.

Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin vaipumaan apeuteen.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."

"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa", virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan saapasvarsiakin."

Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla: "Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti, ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."

Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.

"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa", sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon. Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.

"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."

"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."

"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen, murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."

"Kuulehan sitä rakkaria", mutisi metsänvartija partaansa.

"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia virvokkeita."

"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja, kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."

"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin, että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän haltuumme."

"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista. Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin, emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."

"Sangen varovaisesti ja järkevästi ajateltu", nyökkäsi Fink.

"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin valtapiirimme ulottuu."

Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut: "Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana tulee?"

"Olen eversti Zlotowsky", vastasi ratsastaja keveästi kumartaen.

"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää. Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne, jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."

"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan päin.

Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo! Mikä sinun ajatuksesi on?"

"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen vääristäminä -- oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä ratkaisemaan asian.

Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni, Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!" huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."

"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia tapahtumia -- joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä, tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."

"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat", huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti lähemmäksi.

"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."

"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."

"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."

"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin karjakartanoon.

"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen, niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään. "Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa. Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala -- kolmisenkymmentä kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa sitä häpeätä."

"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä epäröiden.

Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan, kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun edelleen vain näytämme niille hampaitamme."

Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin hurrattiin.

"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin muureihin. -- Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi", hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella äskeistä neuvottelua."

Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä. Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.

Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.

Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli, että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-, ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata. Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään polusta.

Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa, jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.

Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu, syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi sieluparhaasta."

"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana.

Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi, että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.

Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.

"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.

"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen mieliin.

Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu, ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä. Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina säikähdyksestä -- viime tunteina he eivät olleet paljonkaan ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö; metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden vallin harjalle.

"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin -- katsoppas vain, jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan, sinä etusivun."

"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin tällä hetkellä."

"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin, niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa. Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"

Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään, epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!" huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni, hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.

"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!" hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."

"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".

Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.

"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät pidätetyiksi rivissä.

Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa, Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. -- "Sturm!" kajahti vastaan kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan. "Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet kiertoteitä metsän halki."

Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko, ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui, ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn taisteluun.

"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea, joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista hurjaa vauhtia aukeata pitkin.

Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen vei väkensä husaareja vastaan.

"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista everstiä kohti.

"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä surmapaikalta.

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi -- sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!

KUUDES KIRJA.

1.

Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen, jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. -- Lenorea sai tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen. Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja. Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti. Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille. Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua. Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen suunnitelman mukaan.

Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja "herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin ystävät ihailivat.

Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta, kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa siitä mitään."

Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."

Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää välittäisin!" hän huudahti katkerasti.

"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt ainakin kirvoittaa sydämeltänne."

"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.

"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä. Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."

"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.

"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta; pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään. Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan. Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen sanojaan.

Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko talutettiin ulos.

"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä", Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe häntä päiväkausiin."

"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen talo ei ole hänelle sopiva paikka."

"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija. "Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."

"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. -- "Olehan nyt kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean yli."

Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo alkanut käydä vähän ikäväksi."

"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja varokaa noita ilkeitä ihmisiä."

"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."

"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.

"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. -- Hei, hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille päätään laski täyttä ravia tiehensä.

"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti vanhempainsa huoneeseen.

Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho, ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.

* * * * *

Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin, tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään, joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi. Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla, miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona hänen valtuutettuaan kohtaan.

Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."

Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen; sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.

"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.

"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään menetyksestä."

"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."

"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen voudin poistuttua.

Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista. Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"

"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."

"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.

"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa, oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."

"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.

"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä, jottei se unohda juoksutaitoaan."

"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja välinpitämättömäksi."

"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat täynnä naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."

"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."

"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore arastellen.

"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun ette enää tahdo sillä ratsastaa?"

Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan päänkivistystä."

"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."

Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."

"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."

Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.

Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät silmää."

Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain häntä itseään."

"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan tuon neidin lapsenpiikakin."

"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä jokaisen puolelta."

"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.

"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi, sinähän olet törkeä ja häikäilemätön..."

"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.

"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan, niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi Lenorea kohtaan."

"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. -- Minä lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"

Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin vierasta henkilöä.

* * * * *

Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin, joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta -- luutnantti-vainajan tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia. Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki -- joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja -- oikeusneuvos Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta. Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.

Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille. Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille aina vapaaherra von Rothsattel."

Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen, vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran yli neljän tuhannen taalerin."

"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.

"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus, jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."

"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän kehuttu rehellisyytenne onkin?"

"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä, että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat, ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen, omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"

"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan, "jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"

"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata, ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."

Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle miehelle.

Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa; hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi, että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt, kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien, epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja heikoksi.

Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä, Wohlfart?"

"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi syyksi."

"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta; "kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"

Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla. "Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä, viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne. Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse tahtoisittekin unohtaa kaiken."

"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.

"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla, joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon, jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."

Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa; mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon. Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa, niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.

Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan. Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään, että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä käyttämään tätä vastaan.

Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä, rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi hänet vararikkoon."

"Ja luuletteko te, että kirje puhuu totta?" kysyi paroonitar.

"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."

"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa, että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen kalpeille poskilleen.

"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.

"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta itsestään."

"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar. "Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani. Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme, niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa, johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."

Anton nousi pystyyn.

"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart, viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."

Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti syvästi liikutettuna sairaan luota.

Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia ja hopeaisia polvisolkia.

* * * * *

Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.

"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen? Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin käsiään kun näki minut!"

"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta onnettomuudesta!"

Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä. Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan. Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"

"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty, pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."

"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten täällä pitää elettämän ja hallittaman?"

"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa: että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl ei voi hoitaa."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi. Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"

"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."

"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.

"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan menettämään ne."

"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien keskelle. -- Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."

"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.

"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen keskusteluun seurusteluhuoneeseen.

Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme, että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart matkustaa täältä ylihuomenna."

Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."

Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän huudahti: "Jo toistamiseen!"

"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava. Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne. Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan rasitukseksi teille."

Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.

Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi: "Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne, ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa. Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua astumaan hänen tilalleen."

Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.

"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi tuon ehdotuksen."

Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä, jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille. Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä. Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin -- kun noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin, tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli. Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme mitä itse tahdotte."

Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa. Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä. Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä, vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi pystyyn.

"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."

Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.

Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo, joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.

"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä haastelit isänmaanrakkaudestasi?"

"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton alakuloisesti.

"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen herruuden, jos vapaaherra suostuu."

Anton käännähti ällistyneenä ympäri. "Entä Lenore?" hän kysyi nopeaan.

"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.

"Nyt on toivoa, että kaikki tulee käymään hyvin", huudahti Anton.

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."

* * * * *

Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.

"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain morkattavaa -- ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. -- Ja siksipä, poikaseni, pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi. -- Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies] jää tänne ensi talven yli."

"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."

Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki; akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi. Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja uskollisesta työtoveristaan.

Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään, Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."

"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on räjähtänyt."

"Minä lähden täältä pois, rakas ystävä."

Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen totisiin kasvoihin.

"Fink ottaa tilan haltuunsa, hän on tänään ostanut sen itselleen."

"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka... no niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia... Mutta nyt on kaikki jälleen reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."

"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?" jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin ryppyihin.

"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi, ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."

"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden", virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja toinen saa korjata siitä sadon!"

"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."

"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.

"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."

Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton", hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta, mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi...?" hän epäröi jatkaa ja vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään... niin ottakaa se vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla... liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää... mutta ehkäpä minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä. Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä pahaksenne."

Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa -- ja uskon että hän sen tekisikin -- niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."

Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi: "Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."

"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.

"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.

"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.

"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."

"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.

"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."

"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.

"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta, niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." -- Hän viittasi kädellään itää kohti.

Karl ojensi ystävälle kätensä ja sanoi: "Minä jään!"

Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.

"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"

"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."

"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma, mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä, mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on myyty, tänään hengitän taas keveästi. -- Mikä hirvittävä elämä meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina, ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin rahaa, milloin kiitollisuutta -- se oli kauheata! Ei kuitenkaan teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja Lenore! -- En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti, sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart, tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös teki minulle hyvää."

Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja Karlin täytyi ratkaista se."

"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. -- Katsokaappas vielä kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin, eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.

Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?" hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä teidän takananne."

Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen vuoroon Lenoreen päin.

"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?" kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella -- nyt sen rohkenen jo kertoa teille -- ja ajattelin silloin mielessäni: kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."

"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa; mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla käsivarrella kultainen rannerengas."

"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" -- Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. -- Minä en tule tekemään teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin; "koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta. Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.

"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin lähdemme metsään."

"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti; "mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."

Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.

"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä teistä irti."

"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"

"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."

Anton katseli häntä suurin silmin.

"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka te ahmitte niin kiiruusti -- mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä lähetti?"

"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.

"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. -- Nyt me olemme viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa -- oi, te rakas ystävä!"

Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle: "Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani. Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä kartanossa ennen oli puutarhakukkia."

Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta kuin vuosi takaperin."

"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.

Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.

"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton sydämensä kyllyydestä.

"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi voudin emäntä.

"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."

"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.

Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."

Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."

"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa; mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja tahdon heikkoutta."

"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?" kysyi Lenore masentuneesti.

"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa. Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."

Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.

Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä; peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat, joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä. Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.

Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin. Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."

Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan olla sama, mitä sinä olit tähän asti."

Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän sillan, metsänreunan maantien varrella -- kaikki ne Anton näki viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja -- tilan alustalaisia, metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.

Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.

"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."

Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät ne saa koskaan unohtaa meitä."

Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut, vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet; hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita, mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi. Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa, ja minun tieni on nyt selvä."

2.

Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia, katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen. Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen. Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää; avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.

Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan ajattele että hän on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.

Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn. Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.

Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa, ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa vain on kotihaltioita -- ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa ole paljonkin -- on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka tämä muuten onkin niiden lemmikki.

Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.

Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa. Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään, talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.

Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas -- hän laulaa! Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa; hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva; sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea heijaillessaan.

Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni, vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo: "Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään, ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää mitään."

Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?" kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän, tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen, jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.

Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää ryhmää.

Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen tarvinnutkaan kysellä -- kun hän katseli polvistuvan miehen rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin, veljen luo, hänen itsensä pariin.

"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa.

"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti. "Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille, mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa, niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."

Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.

Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää pitkin veljen työhuonetta kohti.

Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo, kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta vapisten talutat talon isännän luo.

Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen, ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli, ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on, hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"

Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti, kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra Wohlfart."

Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.

"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."

Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken, Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse todistajia."

Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti huoneesta.

Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä hänen tiellään?"

Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika, jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin, kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan loukkaavat sananne anteeksi."

"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä, ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana, ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"

"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin, "en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä, jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne, tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."

Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman; silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni, minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän, täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään. Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen, jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart, minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut: kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt. Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle tuskalliseksi."

Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään, ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette, koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni, niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt, enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."

Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä olkapäähän.

"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies, joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."

"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi, "se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen, että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta. Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä vanhastaan yhdistivät toisiimme."

"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."

Anton laski kätensä kauppiaan käteen ja sanoi: "Jääkää hyvästi."

Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. -- Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään", hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.

"Minä jään täksi illaksi, herra Schröter", sanoi Anton ryhdikkäästi

Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä, jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat, vähäiset voitot ja suuret tappiot.

Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa, silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen. Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.

"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."

Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä, jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle mielelle.

"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille. Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana. Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se olisi minulle sangen tervetullut apu. -- Mitä suhteeseenne minun perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."

Anton katseli vaieten lattiaan.

"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin. Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.

"Siinä tapauksessa minä jään", Anton vastasi.

Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on tul-lut, hän on tääl-lä!

Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on veljesi puheilla."

"Hän on tääl-lä", toisti Sabine kellontikitystä, katsellen syrjään.

"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan käsitä."

"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne vapisivat.

Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisään Antonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"

Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä: "Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes löydän hänelle mieleiseni paikan."

Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta, jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia. Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä, kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina toteen."

Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo mieshän on tänään ihan pilalla!"

Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.

Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. -- Se oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä nukkuville.

Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta. Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi ahkerasti läpi koko yön.

3.

Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle, että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden, joista Ehrenthal oli -- olematta siihen oikeutettu -- ruvennut käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä. Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun saamiseensa.

Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään liikeasian takia."

Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian jos mies näyttäytyisi.

Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista miestä.

Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan odottamattomasta tapaamisesta.

"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj' teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."

"Ja joskus käyneet sotaakin keskenämme, Tinkeles", huomautti Anton väliin.

"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen; "ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."

"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on vähän puhumista teille."

"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."

"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän vahingoksenne."

"No, puhukaa sitt'", sanoi Tinkeles, "mut avamas ensin ovi."

"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."

"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja katseli karsaasti ovelle päin.

"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."

"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin. "En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill' muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain kaupantekoa."

"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa minulle tarvitsemani tiedon."

Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj', mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä. -- Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist' kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull' mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät harmit ja murehet."

Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."

Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen. Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.

"Ensin puhutaan", sanoi Anton ja peitti rahat kädellään.

"Miks' te olette niin kova minua kohtaan!" valitti Tinkeles.

"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille hyödyttäisi pitää."

"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin. "Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto tietää?"

"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin, Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us