Vanha kauppiaskoti (part 2 of 4)

Vanha kauppiaskoti (part 2 of 4)

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina. Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia. Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän -- kuten muitakin ruumiinsa verhoja -- jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä, ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi, päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä. Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle, mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä; turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille, missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut. Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan. Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta, näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Hän ei voi vaunuissa istua takaperin", vastasi tämä.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan, pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin. Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen! Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä, mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, -- ja kukapa ei tuntenut kaunista Sabine Schröteriä -- saattoivat tulla vallan kauheisiin otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä, herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa -- varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan, hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili, mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa, ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan, tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy, koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan. Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat, kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä, neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana. Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku neitonen toverilleen. -- "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti jokin luutnantti. -- "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?" murahti joku julkimus. -- "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä", varoitti häntä jokin konttoristi. -- Kun Anton sitten katsahti ylös, näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää. Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys, Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä; hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi: "Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille." Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen, ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä, ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Me pyydämme, että esitätte meidät linnuillenne", huudahti Anton.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa", pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä? Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden. Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta, aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä: "Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on suurin koko joukosta", Anton huomautti.

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu kellutinkin pikku vatsallaan."

"Höyhen se on", kuiskutti herra Specht.

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella, samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

Herroja nauratti.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!" huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi, jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Kuinka viehättävää!" Anton huudahti.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla. Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut, oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea, mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla. Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi. Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa, jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja, kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan, vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon, mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä, kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan, jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa. Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä. Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta, mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin Antoniin.

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme, työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella, että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen, niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

-- Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun on lähdettävä sinne.' -- 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' -- 'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi. Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen: "Väärin se olisi ollutkin."

"-- Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan Napoleonin näköiseksi. -- "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink, "sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' -- 'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi Fink.

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan. -- Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Koskapa en tahtonut yksinkään juoda, sinä narri!" ärähti Fink.

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi. Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa, jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin ystävästään."

"Koskapa se minua huvittaa."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän. Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

Sabine nyökkäsi hänelle ja sanoi sydämellisesti: "En."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, -- jossa tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa -- että hän eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja. Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen, vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun, rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin, niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta, jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi. Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet, niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla. Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. -- Ja lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne, joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold, minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. -- Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. -- "Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin. Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä, aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä vastaan. -- Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä, poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat sovinnosta. --

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Kuka tämän kirjeen toi?" Sabine kysyi.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä, jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten pettämään teidät."

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta; se oli Rosalielta.

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä sydämellään.

8.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan -- kadonnut se vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti, ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen -- oli sen todella uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää; ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes, tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän, että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata. Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin, kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun, oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä, astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä. Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.

"Kaksi taaleria."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä, tuoss' on."

Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme -- minä se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

Veitel yritti sittekin puhua.

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään, "rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin, niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön. Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon: hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni. Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen -- ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! -- taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen -- hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.

* * * * *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla; ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti: "Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun tämä käy vaativaksi. -- Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko, ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää. Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun, vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään. Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa, yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." -- Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin. Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista täällä ulkona."

* * * * *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan. Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia, neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään. Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti, mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi. Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle -- kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen, jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. -- Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua. Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen. "Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar, voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan; siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa." Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi. Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi, sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan. Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi, myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin pidättäminen.

* * * * *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen. Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat, mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa. Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan, kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta, jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus. Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi, näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän -- mutta silloin tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus, alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; -- vielä silmänräpäys, ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa, että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. --

Raunioitunut talo, sortunut suku! -- Kun se aika tuli, jolloin vieras mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä -- ainoastaan hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea, tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni -- se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta tänään olen tehnyt päätökseni."

9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen. Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista. Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon, kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras, naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin, että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja. kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen. "Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle, poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani, esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? -- Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään... kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" -- Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis. Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. -- "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard -- tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista. Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena. Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla, oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa, hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia, katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin. Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin, täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

* * * * *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut, Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta, jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä. Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti, "vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? -- Ja hänkö on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore. "Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa. Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. -- He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion. Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla", virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. -- Koska olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta. "Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte itsellenne hilkan..."

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin, niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja." Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta, että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä, tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi; vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään", valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu. Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat, emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö, horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin. "Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!" Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa. Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!" huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen, yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten, kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle, mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin. Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. -- Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. -- Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet -- isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset] rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin päästä. -- Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille, hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi: "Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana, jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti. "Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo. Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter. "Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme", sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori, ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä, että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton, minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani. Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän, että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut, pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta. Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti", Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia..."

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä rahoilla?"

"Ketä sinä sitten ajattelet? Ethän vain aio kosia tämän talon tätiä?"

"En, kallis aarteeni, vaan tämän talon neitiä."

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut, ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua, että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Rakastatko sitten todellakin neiti Sabinea?" Anton kysyi.

"Taaskin poroporvarillinen kysymys", vastasi Fink.

"Mutta olkoon menneeksi, minä rakastan häntä!"

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

"Puhu kuitenkin ensin johtajan kanssa", huusi Anton kiirehtijän jälkeen.

"Ensin neidin itsensä kanssa", sanoi Fink ja juoksi portaita alas.

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät, sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla, että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas -- oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys, mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä, taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

* * * * *

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi: "Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä, että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä", hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Menkää", pyysi Sabine rukoilevasti, yhäti yhtä liikkumattomana.

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi. "Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se olisi onnettomuudekseni."

"Minkä vuoksi?" kysyi Fink vilpittömän epätoivon sävyllä.

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi. Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten joukossa. -- Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin, ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin. Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine, vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne. Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa, kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä katsellaan. --

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Fink oli puheillani", huudahti Sabine kohottaen päätänsä.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Hän kosi minua", sanoi Sabine.

Kauppias peräytyi peljästyneenä askeleen. "Entä sinä, siskoni?"

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Sabine, sinä uhrauduit siis minun hyväkseni!" huudahti veli peljästyen.

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

* * * * *

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

Päätään pudistellen Anton kantoi laatikon pöytään ja kysyi:

"No, mitä kuuluu?"

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", -- hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan -- "jollei hän ole paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. -- "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

* * * * *

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän; mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi, etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille, ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin että muuhun jäämistööni nähden perilliseksi." -- Viimeinen sana oli alleviivattu. -- "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta, että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.

KOLMAS KIRJA.

1.

Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat, jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan, satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi. Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta, tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.

Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä. Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa. Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä. Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi; isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä; ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana, perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä. Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen. Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista. Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita, joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin, että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta. Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se on jokaisen tiellä. -- Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi, meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa, husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus! Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia; tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan, aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi." Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan. Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman; tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät, että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään, pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista. Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin, niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna, joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus tulee vuosien myötä. -- Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi, aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja, "mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista, että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan. "Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin tekisin kaiken voitavani."

"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia; minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen, ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!" Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan. Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä, joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita, kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää, vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen, silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin. Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja, joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille. Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään. Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa. Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias. "On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa, ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa", Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen; vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä, huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.

Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.

"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta", hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."

Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.

"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä herrat sillalle."

Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli. Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle. Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.

"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."

"Ei näy kuitenkaan vielä pahasti viedyn", vastasi kauppias.

"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.

"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta rauhallisin keinoin."

Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen tällekin puolelle."

"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä." Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.

Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen arvokkuutensa salli.

Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä; valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."

"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle, ettemme turvaudu sota-aseihin."

Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle, jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me." Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne." Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!" jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu, että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.

Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä, Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle." Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas. Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa; hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin lähimpään kaupunkiin.

Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita, raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon armollinen herra vaununsa pois.

Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta, joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.

"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten naurun ja tervehdykset.

Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa, ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata pistoolejanne."

"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin ankkurillisen rommia."

Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt; ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.

"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"

"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti. Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti, että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei kannata antaa suurtakaan merkitystä."

"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne ovat muuten aika hyviä."

Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta. Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.

Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi: "Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"

"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti; "nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."

Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.

"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta, herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja apulaisteni ponnistusten kautta."

"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika, että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.

"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan keskustelun.

Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa. Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen: "Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."

"Tekö tahdotte..." huusivat kaikki upseerit ympäri pöytää.

"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti, minkävuoksi hänen täytyi.

Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on kuitenkin saartaa kapinallinen alue."

"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."

"Ja tuon luvanko te aiotte saada?" kysyi ratsumestari.

"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja tuhoamista."

Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus, jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"

"En", vastasi kauppias; "ainoastaan lain edessä peräydyn."

"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti tyytymättömänä.

"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."

"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta, joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."

"Siitä annan kunniasanani", sanoi kauppias.

"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."

"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn. "Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi, tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset oikeiksi."

Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin. "Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"

"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme, ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka pahemminkin herättäisi epäluuloa."

"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan; jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."

Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen. Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä matkalla."

"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua. Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko, niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin pulaan."

"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin vahvimman todistuskappaleensa.

"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni. Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."

2.

Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä; taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein, kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia, niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."

"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoi Anton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"

"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti. "Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat vaihteeksi vähän palellakin."

"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?" kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.

"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä jätä kunnon sotilastakaan ilman."

"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset sotilaalliseen sääliinsä.

Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen kimppuunsa takaapäin."

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin, puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake, millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero, ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita, joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille, toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui. Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään. Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia, lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi, vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle. Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä, ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti: "Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta. Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin, kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa, ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia. Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos. Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen, nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä. Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut, joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys; ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen, "läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle: "Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton. "Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies, kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla: "Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme, ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi joutua kärsimään. -- Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä; kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella, ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville, missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään, ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti, josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.

* * * * *

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta. Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä: eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat, vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa, valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä, ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa. Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa; "aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa." Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut "kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan, joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle. Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan, jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias; "me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin. Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä, kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla, jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että "tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan. Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä; miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan tottelemaan."

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle, ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte kuulla näiltä elukoilta?"

"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"

"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa. -- Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle: "Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin, ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen. Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia. Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi, ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty. Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille, että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia, hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää, toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta; piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä, hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa. "Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton, joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen. Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä, joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit; sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana." Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa: "Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin; otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen, jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville, jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia; kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta", hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen; "ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia. Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti. Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua käsiinsä! -- Pelastu jonnekin! -- Minä pidätän roskaväkeä niin kauan kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta, nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa. Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan huutaen: "Nuo roistot!"

* * * * *

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle. Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää; matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö, seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi: "Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään, joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä, kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa, kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan. Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" -- Alaspäin suhahtava sapeli muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki, jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi: "Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. -- Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava. Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan. "Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! -- Joku ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista", vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme paremmassa turvassa kuin täällä."

"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti. "Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden luona. -- Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut, että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja tavoitteli povitaskuaan.

"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten, piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän laskumme."

"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen tukeakseen häntä.

"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä mitään velkaan."

Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi. Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja riensivät jälleen hevostensa luo.

Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä, sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.

Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.

Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.

Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."

"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta", vastasi kauppias kohottautuen pystympään.

Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.

Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille. Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä, hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.

Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä, ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan. "Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven -- vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.

3.

"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi minut kesken kaikkea hämminkiä."

"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen siteissä olevaa käsivarttaan.

"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla." Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona. Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."

"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen. Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."

"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."

"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."

Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä unhota. -- Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."

Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa, ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa. Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."

Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin -- asemaan, jossa hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.

Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? -- Maalaisparvet, katujen joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo, jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä, akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita, rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit. Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot. Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki nykyisessä kalmanrauhassaan.

Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.

"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.

"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"

"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"

"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla kaiken mitä haluatte tietää."

"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen makasiinissa."

"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.

"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa, "sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne, niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."

"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule mitä minulla on kerrottavaa."

Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi! Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme, panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon kalloonsa."

"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä sinäkään ole häntä julmempi. -- Mutta kuulehan, sinusta on tullut sorja poika."

"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä! Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia [Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin neljännestuntiseksi."

"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä ovat sikarit."

Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille, joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.

Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa, loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin, ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.

* * * * *

Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista: kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle, eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle. Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja, joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina. Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran voitolle.

Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne. Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse huomenaamuna luokseni."

Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta; siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä, täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein; hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen, käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut, kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa; yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat, joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin ylpeän tulista kasvua.

"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista, neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille. "Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi. Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä, joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin. -- Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen? Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei hän ikänä ollut.

Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi, herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti päätään ja heilautti torjuvasti kättään.

Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä, olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa. Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. -- Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia. Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."

"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."

Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä häntä hoidetaan?" hän huudahti.

Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.

Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita, makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla. Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."

"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää sotamieheksi."

"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten toimeen."

"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että saan muuttaa sinut omaan asuntooni."

"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. -- "Ole hiljaa", sanoi tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."

"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa, ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."

Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen ratsumestarin puheille.

"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt, nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."

"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen minulle."

"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole kirjoittanut minulle itselleni?"

"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." -- Anton ojensi kirjeen toipilaalle.

"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."

Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan. Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?" sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä suvaitse." -- "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun. Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi, "täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi, täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."

"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.

"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".

"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."

"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta keksintöä mitä lienee."

Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa, tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.

* * * * *

Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja Kidronin puron partaalla.

"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!" muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.

"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te olette joutunut juuri tähän taloon?"

"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett' teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa. Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen. Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo hänen edess' lakitta päin. -- Lakitta päin", toisti Tinkeles vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin, kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess' pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko elämäns' ajan."

"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan. Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."

Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan. "Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."

"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä tunnustamist'."

"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton ankarasti.

"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten. "Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull' on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle isännälle eikä sotamiehille."

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia, irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä. Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest', ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli, että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa. Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki, niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen; "villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."

"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne." Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi: "Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." -- "En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles. Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän, heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin tulette?" -- Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. -- "Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi kaksikymmentä tukaattia." -- "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo. "Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist', joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? -- Jos menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?" kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult' tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" -- Luutnantin viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan..."

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni", sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään. Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll' lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen", mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi, hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän, pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään. "Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan", toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle. Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne omassa taskussanne. -- Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen, eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä. "Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut, eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin, ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"Onko se mies Ehrenthal?" kysyi Anton.

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan; "mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee, haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'. En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä. Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun. Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont' vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss', miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses' alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä. Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan. Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu, ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin, olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost' pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta. "Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. -- Suuren avun", toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi Anton hajamielisesti. -- "No, ehkä teill' on antaa hyville Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" -- "Ei minulla ole vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri. "Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno, jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin, "nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Eikä teill' oo tarvis louisdorei eikä Wienin vekseleit'?" jankutti Tinkeles.

"Ei niitäkään", nauroi Anton.

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä. Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista, ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään muita myöhemmäksi."

* * * * *

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön. Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla. Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin. "Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja, karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Toti on kuumesairaalle terveellisintä", sanoi lääkäri.

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen. Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä? Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi", hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa. Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Älkää kuunnelko kiusaajaa", huusi eräs luutnanteista nauraen.

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista, tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta, jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria; sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli, mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu; sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten lähdemme."

Pelimerkit viskattiin pöydälle, ja tohtori toimitti laskutyön.

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon, niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia, ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena. "Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi; "tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton. Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa, jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan, sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton, hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla, tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen, jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia, joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon, jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan, sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Niin kauaksi kuin vain haluatte", vastasi siviilimies.

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä, että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse ajatte sen perille saakka." -- Anton lopulta suostuikin siihen ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen kohtalokkaaksi.

4.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua, loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä, tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta, kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa, että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii. Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia, joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä; sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti. Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää. Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi, siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä, vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin, ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä, yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta, ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa, talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa, panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi, jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi. -- Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta. Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin, muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan. Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa, täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian" maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä, joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä. Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin, mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta; hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet, siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

* * * * *

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta. Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi. Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään. Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä siitä enää oikeastaan hänelle kuului -- kaiken tämän hän oli tehnyt, jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään. Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta, oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi; käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies, jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen, täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti. Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi. Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin tuttavuutta."

"Häneltäkö?" Lenore huudahti.

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä; silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen. Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa; mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan; kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn, "rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä; "voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin. Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra, vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin? Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena. "Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni, lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun petokseni." -- Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä. Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!" mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa. Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan, loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

* * * * *

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä, ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne", sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi. Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi, kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?" Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin, hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

* * * * *

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin. Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan. Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään, ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut, että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava, kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

Vapaaherra vaikeni ja kääntyi poispäin.

"Mihin aikaan huomenna saan tulla noutamaan rahani?" ahdisti Pinkus.

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään, hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti -- mutta hänpä ei ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni, että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja; kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut, joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään. Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin. "Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria, hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi, sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla, "tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta", sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään, kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään. "Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa kaaressa -- maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen. Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön, säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." -- Hän otti hopeaisen nauriin taskustaan. -- "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan, jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista", hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin. Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon. Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

"Mutta annoinhan kirjallisen lupaukseni", sanoi vapaaherra.

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon, silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä, jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes ajatellakaan.

Ja sittekin -- kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään! Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka, kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!" sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa. Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin. Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti. Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään. Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja piteli kahta paperia kädessään.

"Minä en voi maksaa", huusi vapaaherra hänelle käheällä äänellä.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta: "Tulkaa notaarin luokse!"

* * * * *

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa, mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen, jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena, jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä, jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä; nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne, sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies, joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."

5.

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä, nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä osan itsellemme."

Veli nauroi: "Älkää vain hemmoitelko häntä piloille."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt, niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä, jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mikä sinun on?" kysyi Sabine ylös silmäten.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot. Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain tupakkasuojiin!"

"Anna niiden riippua rauhassa", sanoi Sabine hymyillen.

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat -- tämähän on ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön! En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. -- No, voihan hänelle sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi sopinutkaan tehdä."

* * * * *

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein; vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa, johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin, jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä, niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset, mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä: "On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Mutta neiti!" huudahti Anton säikähtyen ja tempasi kätensä irti.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä, joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi, sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä, loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli. Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää, voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla. Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota. Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" -- "Tervetullut kotia!" huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä: "Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa, kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet. Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen. Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään, kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä. Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen. Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta, joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain, että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

"Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle. Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa, maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin. Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta, jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja keltakuumetta. -- Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla. Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle tietymätöntä.

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi, sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista, vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen, jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi koko yön.

* * * * *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa, jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään, ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa, nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi", lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti; kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä, mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti; "ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon", hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus. Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti: "Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän. En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista, mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan. Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi. Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin. "Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää, minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas, ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan. "Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. -- Wohlfart, onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä", aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä, mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli, oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui hänen edessään... Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään. "Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin", huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui huoneesta.

* * * * *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen. "Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan, ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani. Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen? Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä: tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi. Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki, mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia", pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

* * * * *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä. "Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään." Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen. "Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui; "etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi, niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart, Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta, mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin, joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan. Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi. Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja -- merkillistä kyllä -- teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore", huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami. Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla, minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin. Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä, niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta, että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää, voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä oikein vaivaa -- ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin, samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. -- Heti kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal. Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa Bernhardia.

* * * * *

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa; Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä, niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni. Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä, veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan tässä asiassa syyttömän."

"Sehän on samantekevää."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua varjelkoon!"

"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne, että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne, niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä, että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

* * * * *

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni; minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut", vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.

7.

Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys, johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne, olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä. Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman. Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan, puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä, mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?" hän huudahti käheästi.

"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."

"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan, mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö", huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa. Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken, jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille? Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan, niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti hänen mielensä tuskalla.

* * * * *

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja. Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään; pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan, niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille. Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."

Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.

Asetettuaan aterian vanhuksen eteen kysyi Veitel lyhyesti: "Kuinka paljon?"

"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig. Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."

"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta, niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me saamme pitkän nenän."

"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"

"Kaksisataa!" huudahti Veitel, käyden häntä lähemmäksi.

"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä tee, sinun pitää olla läsnä."

"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon. Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."

"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei minulle."

"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla, mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia." Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun, jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."

"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain kolmestasadasta."

Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon asti.

* * * * *

Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne nähdäkseni kuinka voitte."

"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin ulos tästä pimeästä huoneesta!"

"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."

"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla. Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä tunnette käsialankin."

Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne kanssa silloin kotona."

Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko käsialan?" kysyi hän.

"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neiti Rothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."

"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."

Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton. Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti. "Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."

"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."

Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hän Antonille. Anton nyökkäsi vaieten.

"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on minun huvimatkani."

"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen, koska se häiritsisi Bernhardia."

"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi heitä.

"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut, että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme Bernhardin mukaamme."

Anton erosi heistä raskain sydämin.

Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan, ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille. Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä, ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen huoneen lampunvalo -- kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä. Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. -- Ja minne hän, Bernhard, ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. -- Ja jälleen hän kuunteli tuskastuneena hiiren nakerrusta.

Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen puheilleen. -- Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä te täältä haette?"

Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."

"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"

"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta, mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria, niin tehkää se."

Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."

"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."

Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi; "kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."

"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja juoksi ulos huoneesta.

Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa, Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia; hän tahtoo teidät molemmat luokseen."

"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana yhdessä poikanikin kanssa?"

"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.

"Hän ei ole tahtonut sitä katsoakaan", vastasi vapaaherra alakuloisena.

"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan pöydälle Ehrenthalin eteen.

"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."

"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen. Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."

"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."

"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."

Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun taskustani", sanoi Veitel.

Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.

Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen: "Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte, ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."

Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään, jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä ja murahtelemaan itsekseen.

Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa, "se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi. Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni; paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään itseäni varten. Muista se."

Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet vielä kipeä, olet hyvin kipeä."

"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin luovuta ne hänelle takaisin."

"Hänhän on kipeä", ähki onneton isä, "hän on kovin kipeä."

"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana, paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta, jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen, koska rakastat minua."

Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa suuri summa rahaa."

Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua. Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee myöskin olemaan minun viimeiseni."

"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."

"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle annettavaa."

Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon alas kiinnitystangosta.

Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen. Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä vaivaat minua."

Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan, mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."

Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona, kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää kuumeenpuistatusta.

Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies, jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään muuta.

"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?" huusi hän tälle.

"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa. Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen; "varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.

Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen. Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä, hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä, Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä, sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.

Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut. Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen olivat saattaneet kadota.

Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle pihalle -- missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman riitansa todistajaksi.

Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan, että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?

Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos varas osasi käyttää niitä hyväkseen -- niin, vaikkapa varkaudesta vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille -- niin hän oli hukassa. Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt, Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen apu."

Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.

Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös, Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.

Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.

* * * * *

Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli, jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä, murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan. Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat ummusta kukkaan.

Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka; isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta. Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen autereen ylhäällä taivaalla -- kaiken tuon hän näki kuin sumun läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa, jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.

Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa, rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan. Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.

Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton; sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni; hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle. Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään, otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma, siellä hän ei häiritsisi ketään.

Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet; pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti, minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan, lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen tulijat.

Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.

* * * * *

Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin uupunut, maahan lyöty vanha mies.

8.

Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa, jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.

Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan! Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä, kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun Antonin kanssa.

Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan; tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa kukkapöydän eteen.

"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.

"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon hänessä."

"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja rakkautta."

Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa, kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä mitään tietoa?"

Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä ystävällisesti kasvoihin.

"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella, ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."

"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.

"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."

"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes päivääkään?" kysyi Sabine.

"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan -- hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille, perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse, jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain väkivaltaista ratkaisua."

"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"

"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."

"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." -- Anton vaikeni.

"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"

"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni sangen vähän amerikkalainen."

"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät sisäänastuva palvelija. -- Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.

Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä on tapahtunut hirveitä asioita."

Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa. Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti ampuma-asetta ja haavoitti itseään; -- ratsastava pikalähetti nouti minut majoituspaikastani tänne; -- kun pääsin perille, tapasin äitini tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen, johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."

Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan. "Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan ja rupesi hiljaa itkemään.

"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn. "Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."

Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan; Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä, Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt estämään sitä."

"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."

"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."

Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa, huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin, niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui, viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."

Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa nenäliinaansa.

Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."

"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."

-- Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran omaisuussuhteistaan.

Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.

"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin olemme teille vieraat."

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan, jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi paroonitar pidättyvästi.

Anton nousi pystyyn. "Milloin käskette meidän aloittamaan?"

"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.

Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä, ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.

Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.

"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."

"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.

"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.

Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä -- sellaisena seisoi Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa, kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini", äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen. Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan kotona."

Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.

"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä, mitä hänellä oli koko maan päällä. -- Oletteko kuullut, mitä Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. -- "Kun nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa. "Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"

"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä kotia.

Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään tämän kanssa.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään; se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino. Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.

Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"

"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.

"Itsellennekö vai toisille?"

"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."

"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"

"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."

"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.

"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."

"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."

"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.

"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta. Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."

Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en voi yhtään mitään."

"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.

Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."

"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii lakimiehen vainu sen aivan kohta."

"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen vähän toiveita."

"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin. Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä! Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen teidän olevan tästä vakuutettu."

"Olen kyllä", myönsi Anton alakuloisesti.

"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon -- terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."

Antonin täytyi huoahtaen myöntää tämäkin todeksi.

"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan. Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta auttaa kelvollisempaakin miestä."

Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."

Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi. Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista, joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan; mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät niiden arvostelukykyä."

"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."

"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi. Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet, ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin, että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."

Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein, "mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan, ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."

Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."

"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään muuta."

"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli äsken seisonut.

Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut. Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta, jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä. Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle, ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen valkeaan kukkalehteen. --

Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä, Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. -- "Wohlfarthan oli tänä iltana sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"

"Hän lähtee tykkänään meidän luotamme", vastasi kauppias synkästi.

Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle. "Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että hän tahtoo erota meiltä?"

"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on kiihoittimena."

"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina veljeensä.

"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."

"Ja oletko sinä kieltänyt häneltä apusi?" kysyi Sabine hiljaa.

"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan. Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän jäätävää puistatusta ruumiissaan -- hänestä tuntui kuin liukuisi jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi, joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa kuluttavaista tunnehehkua.

* * * * *

Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa. Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa. Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi. Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria. Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon, hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.

Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin. Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä asiaan.

* * * * *

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana, ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu; ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen. Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää, että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi, Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys, mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne, luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"En", vastasi Anton.

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin -- ei vallan etäisen -- aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä. Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä kohtaan." -- Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

* * * * *

Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa. Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan. -- "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.

Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."

Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä, jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar, "ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen. Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."

Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä välttämättömänä."

"Pelkäänpä sen käyvän välttämättömäksi", vastasi Anton vakavasti.

Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.

"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken voitavamme."

"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."

"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi, "ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja kääntyi poispäin.

"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin pian kuin suinkin."

"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."

"Kuinka tarpeetonta ja julmaa!" Lenore huudahti.

"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.

"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin, merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.

"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa naimisiin."

"Nepä ovatkin komeita jalokiviä!" huudahti Anton ihaillen.

"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia lahjoja. -- Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä, kun äiti kantoi jalokiviään yllään. -- Nyt me tulemme minun pikku rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas hyvää kultaa?"

"Sitä en tiedä."

"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. -- "Niin, te olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme. Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart, älkää hyljätkö meitä."

Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."

Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen. Sopimus oli tehty.

Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani. Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."

"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.

"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"

"Olen", Anton lausui.

"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy yhdessä noiden kanssa" -- hän viittasi koruarkkuun -- "riittää ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen. Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi, ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty? Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme. Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä, sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin pyydän teitä mainitsemaan sen."

Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? -- Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva, myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko tulevaisuuteni."

"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.

Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta, jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.

Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni. Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle, valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan, jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin, jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa isäntä työskenteli -- hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: "Hänen pitää ratkaista tämä asia!"

Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen, että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on oikein minulle ja toisille."

"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. -- Ja itse te ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt päätöksenne."

Anton katseli vaieten eteensä.

"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi hän katkerasti. -- "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua murehduttaa teidän eronne meiltä."

Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.

"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon. Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen kylmyyttään.

"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt, ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua, jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin. Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti. Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."

Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? -- Onko se jokin iloinen toivo -- vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte itsellenne."

"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. -- Hän se ensimmäisenä lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika, jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana, epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi. Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento, mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni, ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei kukaan muu kuin ainoastaan te."

Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä, rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä, jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"

NELJÄS KIRJA.

1.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella. Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä, milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä; sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita menee vanhan vahtimestarini hepoon. -- Kun otin isältäni jäähyväiset, sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun joulukuuset sytytetään.' -- 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka, miksi ei?' hän kysyi. -- 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin', sanoin. -- Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' -- Nytpä tiedän, herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Miksi ei?" kysyi Anton.

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää, että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla", Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.

"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen. "Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.

"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"

"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. -- Ero isännästä ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin; ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin kova metallipala. -- Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille. Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite", selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten." Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu", muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei ole lasia."

"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."

Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi, sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja, jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin. Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista, jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo likaiset savihökkelit vieri vieressä.

"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen, "paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."

"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin täällä karja ruokitaan navetassa."

Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"

Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja, entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä. Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä", huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme mahtuisivat sisään."

Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle, jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset, neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä; ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.

Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies, kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä takkukarvainen koira muristen vieraille.

"Tekö olette näiden tilusten pehtori?" kysyi Anton.

"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä, liikahtamatta paikaltaan.

"Ja minä olen uuden omistajan valtuutettu."

"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.

Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään. Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna selällään -- mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.

"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.

"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista." Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään, että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.

Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja henkiheimolaisia."

Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen; vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä, sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.

Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."

He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita, moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia -- niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa. Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet korjata niitä.

"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin. Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen, siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on vain matala talo."

Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni. Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään vihannan vehmauden ympäristöstä.

Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä. Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.

Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki. Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.

"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille", huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle, missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita, talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros, oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita, joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista; joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja, toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita. Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös; ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka ne oli pystyttänyt.

Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja ynnä karkeatekoinen pöytä.

Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle. Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi villejä kirsikkapuita -- jotka ovat puolalaisen maanviljelijän ilona ja ylpeytenä -- vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita; jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä, kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.

Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!" hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja, joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin, kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle pääomalle."

Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta. "Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki, mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin. Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen. Sukkelasti nyt toimeen!"

Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään. Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään palvelustyttönsä huoneita siistimään.

Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä saksankielellä, "onko pehtori kotona?"

"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.

"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä täällä enää tapaakaan."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'

"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."

Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"

"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon, johon Anton oli ilmestynyt.

"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta, joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin asiainhoitaja", hän vastasi.

Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."

"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt epärehellisesti."

"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja jälleen. "Miksi sitä kysytte?"

"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua ikävyyksiä."

"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin", vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat viimein näkyvistä metsänreunan taa.

"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"

"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia itselleen ystäviä väärällä mammonalla."

Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan, toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta. Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset poroksi."

"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin, enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko mukananne ne pari perunaa?"

Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät toverukset yksin autioon taloon.

"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla sellaisella. -- Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa, ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. -- No niin, herra Anton, nyt olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ja veti itselleen jakkaran uunin eteen.

Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia hämärään huoneeseen.

"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä savua?"

"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään; on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan, leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä, leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin huomiseksi."

"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista; minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin täytyy säästää."

Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"

"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan toverille kätensä.

Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä, humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle; ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät uuden ajan tuloa.

2.

Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla, ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä, missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta -- se mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut. Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.

Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä puuttui.

Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja. Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.

Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään, ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti, jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi. Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.

"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."

Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.

"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan rakennukset ja irtaimiston."

Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta lypsävää lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua. Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu. Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään, kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."

"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa, kuski, nyt viinapolttimolle. -- Olen huolellisesti tarkastanut vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista selville."

Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa puuta.

Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus, jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että miesrukalla istuu rahat tiukalla."

Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa, mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella. Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta, niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."

"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä minulle tuo paperi."

"Tässä se on", sanoi Anton ja otti tyynesti asiakirjan taskustaan.

Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan; sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi: "Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa, niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.

Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon, mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita, lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus. Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta, niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."

Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte -- enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi. N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi anteeksipyytelyjäkin.

Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle: "Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot. Sitten käyn täällä uudestaan." -- Ja kääseistä huusi Karl tökerölle isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. -- Kas noin, kyllä te sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! -- Kun te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut liiaksi täällä ulkokartanolla."

"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt uuteen ulkokartanoon".

* * * * *

Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."

"Täällä onkin viimeinen toivomme", huokasi Anton.

Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.

"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.

"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."

"Teillä on kai ollut täällä vaikeat ajat", virkkoi Anton.

"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa -- hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta -- ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten -- siitä on nyt kaksi viikkoa -- ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."

"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."

"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja -- ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" -- hän vei esiliinan silmilleen -- "sitten vielä lehmä ja vasikka."

"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.

"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."

"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."

"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.

Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.

"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."

"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."

Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."

Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.

"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.

Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.

"Kaunis katras teillä on, lampuri", tervehti Anton.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us