Vaimo, jonka minulle annoit (part 2 of 3)

Vaimo, jonka minulle annoit (part 2 of 3)

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän...

"Minä olen oikeassa!" vastasin.

"Matta vaikkapa olisittekin, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."

"Eikö pätevä?"

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta -- tässä", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."

"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.

"Ja asemastanne."

"Siitäkään en välitä vähääkään."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta..."

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.

Kuudeskymmenes luku.

Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.

"Isäsi on sairas", virkkoi hän.

Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:

"Päästä minut sisään, ole hyvä."

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, -- muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt -- ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.

Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."

Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin...

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.

"Kuka se nainen on?" kysyi hän.

Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet -- se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen sanoen:

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi -- niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan -- ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"

"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä -- nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni, ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: "Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:

"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."

"Tuo hänet tänne", vastasin.

Mieleni oli jo aivan masentunut.

Kuudeskymmenesyhdes luku.

Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'..."

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.

"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä... siksipä olen tullut teitä tapaamaan."

"Siksikö?"

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin... Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti... mutta tätä nykyä..."

"Niin?"

"Arvelin että hän tätä nykyä... arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut -- ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa -- todella pelottaa."

"Pelottaa?"

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin -- Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä... siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin... arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana... nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös..."

Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne... Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa... ja siitä syntyisi jotain... murhetta ja häpeää ja sen semmoista... se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni... juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntä itseäni vastaan.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain sanotuksi.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne -- sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä -- en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Löydättekö todella?"

"Kyllä varmaan."

"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"

"En, en."

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.

"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.

Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."

Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne -- juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini -- niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta -- ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

* * * * *

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt -- isä Danin tykö.

Kuudeskymmeneskahdes luku.

Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.

Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen ruumistaan ja sieluaan yhdessä.

"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."

"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä Dan ylimmältä portaalta.

"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä nälän kurniessa vatsassanne."

"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee, sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa... Tule sisään, tyttäreni, tule sisään."

Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja murheelliselta.

Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.

Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:

"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa -- sen huomaan."

"Vakavaa se on, isä Dan."

"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin kuin taisin.

Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni -- että tapahtui mitä tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa rakastin erästä toista miestä.

Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena:

"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."

Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä, mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:

"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin, eikö ole?"

"On."

"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä poikki."

Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin, niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut tehnyt mitään.

"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle rakastavansa sinua, niin on?"

"Ei."

"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"

"Ei milloinkaan."

"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."

"Ei kertaakaan."

"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän, jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."

"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan hänet."

"Se lisäksi! Aika lurjus!"

Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen yllyttämänä.

"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."

Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä, joka ei olisi valhetta.

"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja kukistaa se."

"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.

Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä, sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään voinut sammuttaa.

Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se ei kaiketi voinut olla väärä.

"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"

"Niin."

"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"

"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."

"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"

"Minun... minun täytyy."

"Ja sinä tahdot mennä tälle... tälle nuorelle... lyhyesti sanoen, sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus, vai mitä? Älä kiellä sitä... No niin, puhuaksemme asian suoraan, sinä pyydät minua -- hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"

Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.

En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.

"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden", sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta; mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele -- ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois. Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon lohdutuksen -- suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole milloinkaan tätä miettinyt?"

En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.

"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä -- elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."

Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.

"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen -- jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."

Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.

"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne -- te kaksi lasta -- niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi -- sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen... Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni --"

"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä luopua!"

"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.

Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.

Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.

Isä Dan saattoi minut ovelle.

"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun sanomaan hänelle."

"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin tyyni ja rohkea.

Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja karjapihan läpi matkalla isäni taloon.

Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.

Kuudeskymmeneskolmas luku.

Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä suljettu.

Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta kuului äänekästä naurunkikatusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi, tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:

"Minä heti kerron teidän armollenne."

Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt minulle kirjeen, missä olisi selitys.

Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli osoitettu minulle ja oli Martinilta.

"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu, sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."

"Huomenna?"

"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi sen ja hän käski minun sanoa --"

"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.

Kirje kuului:

'Rakkahin Mary!

Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin minua kaikesta.

Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus -- meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa -- sairasvuoteelle kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?

Nyt oltiin pulassa -- herra Vivian, joka aina on viisas, arveli että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua, ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen Margaret Maryänsä yksin kotiin.

Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.

Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa, mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!

Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi tätä odotettua vierasta tavata.

Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava läsnäolomme toisaalle.

Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua. Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto! Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.

Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.

Alma.

J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei ole ollut entisellään ilman sinua -- ei ole.'

Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua omalla tulkinnallaan.

Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi minua tuontuostakin harmista huudahtaen.

"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on, teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse! Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."

"Mitä tämä sitten tietää?"

"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette..."

"Mahdotonta!"

"Oh, uskokaa minua teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä... Hss...!"

Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli liukahtanut.

"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi hän.

Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan määräyksensä Priceltä -- ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.

Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni, että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella toivoin hänen tulevan.

Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva -- vahva puheissa ja katseissa -- ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.

Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas -- suoranaisesti lensin -- niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.

Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.

"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.

"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka tarpeetonta kysyä -- kasvojesi väri on ihmeteltävä."

Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle, mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä hänen vastaustaan.

"Siis ovat kaikki poissa paitsi sinä, niinkö?" sanoi hän.

"Ikävä kyllä, ovat", vastasin.

"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin todella pettynyt. Mutta luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"

Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:

"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.

Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:

"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Ja sitten --

"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen tilaisuuden, saan kyllä."

Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus (vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä. Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:

"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"

Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu odotti minua.

Kuudeskymmenesneljäs luku.

Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä aivan hengästyneet.

Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan, ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.

Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.

"Vanha maailma on sittenkin aika ihana, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On toki!" vastasin, ja sitten katselimme toisiamme silmiin ja hymyilimme.

Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.

Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen, teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.

Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista, mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän kävellessään rantatiellä.

Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta, joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.

"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen onnellisempi?" virkkoi Martin.

"Tiedän jonkun, joka ei ole", vastasin.

En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni minuun.

Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.

Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut. Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin -- oli herännyt tuo mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.

Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta, ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät hiljaisuutta.

Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan, ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa ei kuulunut pienintäkään risahdusta.

Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina. Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista, ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme yöksi.

Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen lävitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa. Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:

"Ei minua haluta jutella tänä iltana, Price."

En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.

Tuima kamppailuni oli alkanut.

Kuudeskymmenesviides luku.

Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin neuvoa?

"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy ankarammin vartioida itseäni."

Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:

"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin onkin, on minun niihin vastattava!"

Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.

Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."

"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi kiusaukseen ja lankeemukseen."

Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.

"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"

Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.

Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.

Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen onnettomia seurauksia, -- mutta Martinin ääni oli lempeä ja hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.

Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:

"Katsos, tässä käy uuden retkikuntamme suunta, jos Jumala suo."

Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään, tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan, reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin -- vaikkapa vain koiristaan ja niiden ravinnosta -- niin oli ääni aina lempeä ja hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.

Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.

Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä sisään.

Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä kiihkeästi.

Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni, saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan), että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati omaa häviötämme kohti.

Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.

"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."

Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.

"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin minä."

"Sitä sinä tietysti et sanonut, Price?"

"No enhän voinut sitä olla sanomatta, kun se kerran on totta, vai mitä?"

"Mitä hän siihen vastasi?"

"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin: 'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?' 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän. 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma', sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä, joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku toinen se pitää olla -- joku, joka pitää hänestä niin paljon, että uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin... 'Kyllä sellainen tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."

Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus, että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.

Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman muutoksen kuin minussa.

"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli hermostunut sävy.

Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja -- avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.

Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.

Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet, en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.

Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen, mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät äänet häiritsivät hiljaisuutta.

"Mitä on minun tehtävä?" kyselin itseltäni.

Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet. Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän koetti pysyä horjumattomana.

"Mahtaa hänkin kärsiä", sanoin itsekseni.

Tämä oli aivan uusi ajatus minulle, ja se viilsi sydäntäni.

Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta häntä pakoon.

Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa -- pitikö minun rikkoa vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua rakasti?

"Oi, mitä on minun tehtävä?" huokailin jälleen.

Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:

"Niin kauan kyllä kestän."

Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan, kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.

Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli kauheata!

Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".

Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa -- niin hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle huonetta --

"Terve, meren tähti, terve, taivaan portti."

Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin liikuttivat minua:

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota --"

niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.

En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"

Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää mielenliikutusta.

"Tule alas", virkkoi hän. "Minulla on jotain sinulle sanottavaa."

En voinut vastustaa häntä. Hän oli herrani. Minun oli toteltava.

Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan ruohikossa.

Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.

"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."

Yritin vastata jotain, mutta kurkkuuni pisti, enkä saanut puhutuksi.

"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."

Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.

"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään -- ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."

Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.

"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."

Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.

"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."

Hänen intohimoinen äänensä katkesi. Luulin sydämeni murtuvan.

"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua, pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta, ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät tarpeeksi salliaksesi sen."

Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania, Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani rukoukseen.

"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla -- tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi. Se ei ole enää kärsimystä -- se on helvettiä."

Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki. Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:

"Mary... Mary... minä... minä rakastan sinua!"

En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon huudahduksella hän sulki minut syliinsä.

Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä -- siihen sisältyi kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat, unohtuivat, katosivat.

Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä, että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.

"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta! Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei, kautta taivaan Herran!"

Ja sitten äkisti -- yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut vallannutkin -- heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut. Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.

Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni -- avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.

"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään -- ei mitään paitsi rakkauttamme."

"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:

"Jumala minua auttakoon! Jumala antakoon minulle anteeksi!"

"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos olisit vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"

"Älä kysy. Minä en saa vastata."

"Sinä saat ja sinun täytyy", sanoi Martin. "Voisitko?"

"Voisin."

"Se riittää -- riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."

Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.

"Hyvää yötä!" sanoi hän hiljaa ja hellästi.

"Hyvää yötä!" vastasin.

"Jumala siunatkoon sinua, puhdas, suloinen tyttöni!"

Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin julma.

Kuudeskymmeneskuudes luku.

Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.

Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana -- että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.

Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari, jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa -- annettava hänen kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.

Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti koski sydämeeni.

Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.

Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi sitä mielestäni poistetuksi -- sen uinailevaa puolihämärää, joka muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä, joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.

Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.

Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:

"Käykäämme tähän istumaan."

Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen jälkeensä mustan juovan merikaislaa.

Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä, ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:

"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein ensimäiseksi saatava avioero."

En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä silmäni mereen.

"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan meillä Price -- hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."

Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä ymmärtämättä minua hän vastasi:

"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen on se kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta..."

Varmaankin yritin jälleen puhua, sillä hän sanoi:

"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."

En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että olin jo tavannut isääni.

"Ja puhutellut häntä tästä asiasta?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä minua hävetti toistaa sitä.

"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se, että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista, ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin antaa sen Curphyn tehtäväksi."

"Mutta olen puhutellut herra Curphyä myös."

"Ja mitä hän sitten sanoi?"

Kerroin hänelle, mitä asianajaja oli sanonut, ja hän oli kauhuissaan.

"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa! Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä. Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."

Hetkeni löi. En voinut enää kätkeä häneltä totuutta.

"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa -- aivan mahdotonta."

Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa, koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut sitä purkaa.

Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.

"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."

"Minä olen katolilainen -- voinko muuta tehdä?" vastasin.

"Mutta ajattelehan -- rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa, kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun? Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"

Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.

"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"

"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.

Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.

"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut -- sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"

Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.

"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"

Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.

Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:

"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä naimisiin ilman sitä, silloin..."

"Niin?"

"En aikonut sitä ehdottaa... Jumala tietää, etten aikonut... mutta kun nainen... kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon, joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos hän..."

"No?" kysyin, vaikka tiesin mitä hän pyrki sanomaan.

"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla minun luokseni."

Minä huudahdin äkisti tahtomattani.

"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta, johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän, että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen -- heitä on tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan... kenties he tulevat koettamaan... mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun ylitseni... niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"

"Mutta Martin..."

"No niin?"

"Tarkoitatko että minä... että minä... eläisin... eläisin sinun kanssasi olematta naimisissa?"

"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään -- ei uskonnolliset juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen panettelu.

Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli minua repelivät, oli minun se kohdattava.

"Martin, minä... minä en voi sitä tehdä", sanoin.

Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.

"Pitäisitkö sitä vääränä?"

"Pitäisin."

"Syntinä?"

Koetin sanoa: "Niin", mutta vastaukseni sammui kurkkuuni.

Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa... eihän?"

Yritin puhua, mutta en saanut ääntä kurkustani.

"Ajattelin... koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä avioliitosta... mutta jos luulet..."

Hän vaikeni ja tullen lähemmäksi minua, hän sanoi:

"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary --. että kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että..."

En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin pakotettu puhumaan.

"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi, sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin -- joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi... Meillä ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä rukoilen -- minä vannotan sinua."

Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre äänessään, että sydämeni oli pakahtua:

"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."

Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin. Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.

Kuudeskymmenesseitsemäs luku.

Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.

Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.

Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.

Kun olimme käyneet istumaan pimeässä, virkkoi Martin:

"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta... Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet... ellet voi tulla minun luokseni... miten meidän silloin käy?"

Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.

"Tietääkö se, että meidän on... erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani... milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"

Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja -- masentamista.

"Tarkoitatko, että meidän olisi ne tykkänään tukahutettava?" virkkoi hän.

Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.

"Onko se mahdollista?" sanoi hän.

"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.

"Toivotko minun siitä tointuvan?" kysäisi hän.

Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.

"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary -- eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."

Kurkkuani pisti -- en voinut vastata hänelle.

"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."

En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:

"Ja sinä... luuletko sinä voivasi minut unohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"

Minusta tuntui kuin olisi joku minua kurkusta kuristanut.

"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki... kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi -- tämä kieltäytyminen... käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"

Tunsin käyväni jäykäksi, kuin olisi, kaikki veri vuotanut ruumiistani.

"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä... No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme -- sinä täällä ja minä siellä alhaalla -- niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"

Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:

"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden... vain vuoden... ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaan sitä ajatellut?"

Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:

"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi... Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon... tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle... että hänellä on oikeuksia sinuun... että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi... että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden -- pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"

Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:

"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt -- miehen kanssa, jota inhoat... vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää... hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa... samassa..."

Huudahdus pääsi huuliltani, ja hän vaikeni.

"Martin", sanoin, "jotain on, jota et tiedä."

Ja sitten kerroin hänelle -- se työntyi ulos minusta -- häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin -- Jumala tietää miten ettei sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.

Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon alistumista.

Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt, sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti kiihtyneenä:

"Ja tämä sopimus on pidetty?"

"On."

"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi. Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"

Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle vastapäätä minua.

"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.

"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus, niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"

"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."

"No niin?"

"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa -- ainakin joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni. Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten, kun palaan Antarktiksesta..."

Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun, sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä Dan oli ne kuvaillut.

"Mutta Martin", sanoin, "hyväksyisikö Kirkko sen?"

"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas. Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."

"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin, voisinko?"

"Kenties et."

"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän syntistä elämää, eikö niin?"

"Mutta ethän sinä silti olisi."

"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi... mitä minusta silloin tulisi?"

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä juhlameno -- vaikkemme voikaan sitä poistaa -- saisi synkistyttää naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"

Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt minun sanomaan.

"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta kuinka hän saattaisi käsittää -- kuinka voisi yksikään pappi käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"

"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta uskostani en voi luopua."

Martin ei puhunut hetkeen mitään. Sitten hän virkkoi:

"Sinä todella tarkoitat sitä, Mary?"

"Kyllä."

Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta, että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa kouristuksessa kertoessani hänelle -- mitä en ollut koskaan aikonut hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.

"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen tekisin, ja sitähän et tahdo?"

Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut, tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:

"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."

Hänen äänensä kävi jälleen sakeaksi. Tuskin jaksoin kestää sitä.

"Luuletko että halusin tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."

Sitten hän puhkesi rajuun nauruun ja sanoi:

"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."

Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:

"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin, mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan takia."

Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten heittäytynyt hänen syliinsä.

"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei! Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on yhdentekevää nyt."

Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.

Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.

Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."

Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.

En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.

-- Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."

Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.

Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.

Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.

Kuudeskymmeneskahdeksas luku.

Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä, tuntuivat virtaavan sieluni läpi -- ilo, tuska, ylpeys, häpeä, pelko, huumaava ihastus -- niin että päätin (ja syystäkin) syyttää päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.

Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä, että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.

Pelkäsin häntä, mutta pelkäsin vielä enemmän itseäni.

Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.

Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.

Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu kohtalon kirjassa.

Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain nauroi sanoen:

"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita! Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."

Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.

"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden, vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi, että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä sanomasta.

"Mitä hän nyt tekee?" kysyin.

"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."

Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista se saapui minulle.

Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:

'Rakas Mary! -- Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis potkimaan itseäni.

Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta -- saat lupaukseni.

Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.

Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo, niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.

Ystäväsi Mart.'

Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.

Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.

En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.

Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.

Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

"Nyt on välirauha, eikö niin?" kysäisi hän.

"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.

Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.

Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.

Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."

Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.

Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.

Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!... ja sinun täytyy luopua minusta... ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."

Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.

Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani -- niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:

"Lyönpä vetoa vaikka mistä" -- (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."

"Lyönpä vetoa vaikka mistä, että voin muistaa", sanoi Martin.

"Etpä voi", sanoin.

"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin --

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.

Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni, hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni, ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.

Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.

Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin tykkien pauke, ja Martin sanoi:

"Se kuulostaa kuin jään murtuminen siellä alhaalla."

Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna toimeen jotain lystiä".

Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.

Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.

"Tämä on siis... loppu", virkahti hän.

"Niin... loppu", minä toistin.

"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän. "Se on aina pysyvä muistissani."

Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja, jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.

"Ei ikinä tässä maailmassa!" vastasi hän.

Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.

Hän silmäili minua suurilla, kosteilla silmillään ja sanoi:

"Ooh, se on kaikki nyt yhdentekevää."

Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan, kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.

Hän katsahti minuun uudelleen ja vastasi:

"Se on kaikki nyt yhdentekevää."

Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä, ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki syntiset ajatukset ja halut.

"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta mitään."

Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja uskosta, josta olin luopunut.

"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.

Tuokion kuluttua hän virkkoi:

"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."

"Kaikki on nyt Jumalan kädessä", sanoin.

"Niin", virkkoi Martin, "Hänestä nyt kaikki riippuu."

Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa, ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt jättäytyä epätoivon valtaan.

"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään paljon onnea tulevaisuudessa."

Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva hänen osalleen.

"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit kuollut."

Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.

Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:

"Meidän täytyy nyt sanoa hyvää yötä ja hyvästi."

"Entä jos se onkin iäksi?"

"Älä puhu niin."

"Mutta jos se on?"

"No niin, silloin... hyvästi -- iäksi."

"Anna minulle ainakin jotain muistoa", virkkoi hän.

"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.

Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.

Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun. Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.

Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.

Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.

Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.

Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani ja lähtenyt hänen kanssaan.

Huone näytti muuttuneen pimeäksi.

Kuudeskymmenesyhdeksäs luku.

Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja että olin karkoittanut hänet luotani.

Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että se lääke -- kieltäymys --, jolla olin arvellut onnetonta asemaani auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut elää ilman häntä.

"Martin! Martin! Rakkaani! Rakkaani!" huusi ääni sydämessäni.

Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja salpasin oveni.

Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.

Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni. Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli nujertanut minut.

Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.

Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus oli minulla siihen?

Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi. Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään. Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä. Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?

Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti, sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.

Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää sen jännitystä.

Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.

Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani -- "Kaikki on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.

Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän aikaan.

Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa) ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.

Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä. Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.

Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi, kuka olisi siitä vastuunalainen?

Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.

Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.

"Martin! Martin! Anteeksi! Anteeksi!" huusin.

Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.

Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?

Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.

Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?

Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.

Ja kerran luulin kuulevani hänen mainitsevan nimeäni.

"Mary!"

Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.

Kuulin vielä kerran hänen äänensä.

"Mary!"

En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun täytyi mennä.

Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää pitkin Martinin huonetta kohti.

Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät, mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.

Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:

"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."

Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä -- tuon Kirkon, joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön Juggernaut.

Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen. Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"

Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma joutuisi rappiolle ja häviöön.

Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko, hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.

Silloin tapahtui jotain merkillistä -- tuollainen pieni tapahtuma elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta. Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa, valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.

Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja vilkaisin siihen.

Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".

Se kuului:

Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.

Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta, joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön aikaansaamiseksi.

Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle Raa-linnaan huomisaamuna.'

Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.

Sellainen siis oli Kirkon puhtaus -- minua se uhkasi kirouksellaan, kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!

Entä mieheni -- hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.

Hän oli tulossa takaisin luokseni -- tuo avionrikkoja, ja kun hän tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta rakkaudesta, joka nyt minut täytti.

Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!

Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen -- henkisesti selvä -- ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.

Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.

Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."

Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.

Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.

En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.

Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:

"Martin, minä tulen sisään."

Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.

Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret. Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää murtautuu siteistään.

* * * * *

Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan kiusauksensa hetkenä.

Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos Hänen eteensä, joka -- aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen huoneessa -- sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon -- naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."

KOLMAS OSA

NAINEN JA HÄNEN LAPSENSA

Mary O'Neillin kertomus.

MINÄ TULEN ÄIDIKSI.

Seitsemäskymmenes luku.

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Martinini jätti minut.

Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.

Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen -- eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.

Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.

"Minusta tuntuu, etten nyt voi lähteä Englannista", sanoi hän.

"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.

"Suorittakoon sen sitten joku toinen", sanoi hän.

"Kukaan muu ei voi eikä saa sitä suorittaa", vastasin.

"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."

"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."

Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään -- ei niin mikään -- saisi pidättää häntä lähtemästä.

"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."

"Se on mahdotonta", vastasin.

Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.

"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.

"Ei mitään ole tapahtuva sinun poissa ollessasi, Martin."

"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"

"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.

"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.

Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus -- että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.

Parisen minuutin kuluttua hän nousi pystyyn ja ojensi minulle kirjeensä.

"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa sinulla olla hyötyä siitä."

Minä otin sen käteeni ja taitoin sen kaksinkerroin.

"Etkö aio silmäillä sitä?" kysäsi hän.

"En."

"Etkö edes nähdäksesi kelle se on kirjoitettu?"

"Se on tarpeetonta."

Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni -- kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä käyttämättä.

"Se on avonainen -- etkö tahdo lukea mitä siinä sanotaan?"

"Sekin on tarpeetonta."

Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.

Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.

"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.

Kello oli nyt puoli yhdeksän -- hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin -- ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.

Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.

Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.

Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.

Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:

"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi katketa."

"Ei milloinkaan", vastasin.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti."

"Ikuisesti", toistin.

Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:

"Saattanen viipyä kauan poissa, Mary?"

"Minä voin odottaa."

"Siellä kaukana on meitä vastassa monet vaarat."

"Sinä palaat takaisin. Kaitselmus pitää huolta sinusta."

"Luulen että palaan. Minusta tuntuu siltä. Mutta ellen tulisi..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi. Mutta sitten kuulin itseni sanovan:

"Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.

Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.

Seisoin samassa paikassa, johon hän oli minut jättänyt, ja kuuntelin.

Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta -- hän astui ulos eteiseen.

Kuulin auton oven pamahtavan kiinni -- hän oli jo vaunuissa.

Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä -- hän oli jo lähdössä.

Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen -- minä olin yksin.

Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa kädessäni.

Silloin laskeuduin polvilleni tulen ääreen ja työnsin kirjeeni liekkeihin.

Seitsemäskymmenesyhdes luku.

Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.

Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.

Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.

"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."

Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.

"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle... Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" -- ja tätä seurasi silmänisku minulle.

Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti -- mieletöntä kyllä -- polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.

Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.

Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä -- ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.

Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.

Niinpä minä kello seitsemän aikaan -- oli jo pimeä silloin -- istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.

Haihtuuko milloinkaan mielestäni näytelmä, joka nyt seurasi?

Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.

Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja -- kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.

Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.

Ja sitten -- ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta -- kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.

Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.

Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.

Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.

Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa, ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.

Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.

Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta rakkautta Martinille osoitettiin.

Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.

Muuan naisenääni kuului sanovan:

"No, mitäs nyt sanot meidän Martin Conradista -- meidän Martinistamme?"

Ja miehen ääni vastasi:

"Siinä on miestä, Jumal'avita!"

Parin minuutin kuluttua laivasilta oli tyhjä, ja kuljettaja kysyi:

"Kotiinko, teidän armonne?"

"Kotiin", vastasin.

Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti taloa, johon hän minut oli jättänyt.

Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle, että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.

Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.

Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun, ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.

Martin Conradin memorandum.

Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä päivää kalvava minua -- miksi olin jättänyt hänet sinne?

Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään, vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta -- niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?

Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun -- miksi siis olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.

En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on oleva puhdas ja vilpitön.

Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on säädetty Luonnon laissa -- julmassa ja yhtäkaikki ylevässä Luonnon laissa -- että kuorma on naisen kannettava, että lunastus on naisen maksettava.

Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin -- en koskaan, en koskaan, en koskaan.

M. C.

Seitsemäskymmeneskahdes luku.

Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät juuri sellaisina kuin he olivat -- itsekkäinä, julmina, pahatapaisina ja vilpillisinä.

Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu yritettykään odottaa.

Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.

Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole hyvä."

Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun virkaani.

Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein heti paikalla jutella hänestä.

"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään. Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme -- ilmoitithan?"

Paholainen varmaankin riivasi minua, sillä minä vastasin:

"Enkä ilmoittanut, Alma."

"Miks'et, kultaseni?"

"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].

Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken tapahtumiin.

Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan, oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.

"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään, "muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka -- j.n.e..."

"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia pullonpäänenineen, joka -- j.n.e..."

"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.

"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.

Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.

Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:

"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."

"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."

Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.

Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.

Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.

Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.

Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin selvällä, painokkaalla äänellä:

"Pyytäisin sinua hyväntahtoisesti luopumaan siitä."

"Miksi niin, kultaseni?" kysäsi Alma.

"Koska minä en sitä tahdo enkä salli", vastasin.

Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:

"Kas vain, onpa sillä sisuakin."

Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja vei minut halliin.

Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten eräissä piireissä usein on tapa.

Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä "pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa perheessä, missä on miespalvelija."

Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'

Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:

"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut. Minä en niistä pidä."

Viimein asiat kehittyivät huippuunsa.

Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.

Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.

Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."

Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.

Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.

"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."

"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.

Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui avoimen oven luo sanoen:

"Hiton sopiva ilma autoretkeä varten, eikö teistäkin?"

Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä, -- jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään purjehdusretkelle -- mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa. Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua olin jättänyt hyvästi heille kaikille.

Kaikille paitsi Almalle.

Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma seurasi minua huoneeseeni sanoen:

"Rakas, kulta tyttöseni, tahdotko olla minulle oikein kiltti?"

Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa, niin ehkäpä minä sallisin... vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi...

Mitä taisin sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi ystäväkseen maailmassa".

Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani:

"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."

Seitsemäskymmeneskolmas luku.

Seuraava, joka lähti, oli mieheni.

Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.

Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet Lontooseen.

"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:

"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja sitten... totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."

Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.

Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.

"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "Hänkö muka laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin sanon mitä hän odottaa."

"Mitä?"

"Hän odottaa... hän arvelee... hän kuvittelee... no niin, pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."

Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.

Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena, ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan ettei mitään saattaisi tapahtua.

Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.

Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.

Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja tutkivasti.

Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen kosketustansa.

Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan, ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.

Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa harmaiksi.

Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua. Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti ja kävin yhä onnettomammaksi.

Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.

Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani pyörryin siihen paikkaan.

Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen äitinsä nojautuivat ylitseni.

En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.

Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että poveni oli vapaa.

Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata sanatulvaansa.

"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri -- oma tohtorisi, näetkös."

Yritin panna vastaan, mutta hän ei tahtonut kuunnella.

"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen syystä."

Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.

Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.

Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille. Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.

Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä! Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.

Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.

Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.

Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava. Minä asuin vielä mieheni talossa, ja -- mikä pahinta kaikesta, toinen nainen tiesi salaisuuteni.

Seitsemäskymmenesneljäs luku.

Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan. Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa automobiilissa.

Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla hän oli kutsunut hänet tänne.

Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:

"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."

Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.

Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.

"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa -- vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."

Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta -- kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.

Hän oli lähettänyt tohtorin kanssa terveiset minulle.

"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."

Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.

"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"

"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.

Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä, niin olisin parahtanut.

Poislähtiessään hän vielä uudisti varoituksensa.

"Pidättehän mielessä mitä sanoin reippaasta ja iloisesta mielestä?"

"Koetan parastani."

"Ja että oleskelette tyytyväisten ja miellyttäväin ihmisten parissa?"

"Nii-in."

Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.

"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla. "Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää, kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa hänelle kaikki."

Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen, vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.

"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte, sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."

Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain kokemustensa varastosta -- syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä j.n.e. -- vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain pitää Alman talossa tällaisena aikana.

"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun laivat lähtevät?"

Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.

Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.

"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia, sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin, mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"

Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.

"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin: 'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."

Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen olevan väleissä mieheni kanssa -- sen nuoren naisen, jolla oli niin suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään sellaista henkilöä talossani?

"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee. Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"

Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.

"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää. On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa. Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."

Välttääkseni kiusallista puheenainetta kyselin isäni terveydentilaa.

"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta juhlasta, jonka hän panee toimeen."

"Juhlasta?"

"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi -- niin on ajateltu selittää se vieraille."

Minulta pääsi heikko tuskan huudahdus, ja Bridget täti virkkoi:

"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa -- miksei hän voi odottaa? Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa, kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon tällä tavalla toteutuvan -- ja tiedät kyllä mikä se on."

Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen, että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.

Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä ylös.

Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.

Hän astui minua vastaan häilyvin askelin, sanoen:

"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."

Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.

Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.

"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."

"Vastaanottojuhlasta?" virkkoi Alma.

"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:

"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"

Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla -- se kävisi liian kalliiksi -- meillä ei olisi varoja siihen.

"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen, minä," virkkoi isäni.

Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä valmistelemaan sellaista juhlaa -- mutta tämä tekosyy oli pahin kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin avuntarjouksineen.

"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa kunnian."

"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään vitkastelematta.

"Kaikki pitää tulla kunnolleen toimitetuksi, maksoi mitä maksoi."

"Kyllä, sir."

"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."

"Kyllä, kyllä, sir."

"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille luettelon heistä."

"Kyllä kutsutaan, sir."

"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa -- nyt minun kaiketi täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti, tyttö, näkemään asti."

Olin mykistynyt, olin avuton, olin häpeissäni.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen toinen vieläkin salaisempi syy -- se nimittäin, että hän halusi sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät, jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla) olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret yrityksensä olleet varmalla pohjalla.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin siipien varjossa.

Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema, johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen lopun.

Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun aikaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi nyt, eikä kolme kuukautta sitten? Tietänetkö sinä syyn siihen?"

Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään oikeutta jäädä mieheni taloon.

Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä, ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, -- minulla ei ollut oikeutta olla siinä.

Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono aviopuoliso, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen aviovaimo, -- minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa, tavanmukaisella suorapuheisuudellaan -- josta en enää loukkaantunut -- tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana hän virkkoi:

"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen. Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen... Mistäkö sen tiedän? Ooh, en minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te, armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte sen ihmisen pois talosta."

Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin kasvot käsiini änkyttäen:

"Ehkäpä olisi minun parasta ajaa itseni ensin ulos talosta."

Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:

"Voi Herrainen aika! Sillä tavallako asiat ovat, armollinen rouva!"

Seitsemäskymmenesviides luku.

Alma piti suurellisesti sanansa.

Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta -- määräsi juhlan päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna, ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä käsialallaan.

Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi viiteensataan.

Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kävelleet.

Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi, kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä halusin paeta siitä.

Minä en voinut paeta.

Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen vaivat.

Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua jäämään hokien:

"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"

Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin "rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei ensinkään.

Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.

Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa omaisuuteen ja asemaan nähden.

"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"

Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen tuleva Raa-linnan perilliseksi.

Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje, missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan minut turvallisesti kaiken läpi.

"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."

Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.

Kului kolme viikkoa.

Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat tähtiä.

Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli luokseni antamaan minulle ohjeita.

Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.

Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.

Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.

Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.

"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista tarpeettomista mielipahoista."

Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.

"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja siksi en salli, että se peruutetaan."

Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen tyttärensä kirjeet häneltä.

"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä, ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."

"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.

Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän virkkoi:

"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään suhteessa vastuunalainen siitä."

Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen kulkuvuorotaulukko.

Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni tuloa.

Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti, ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä, vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.

"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan pakkaamaan."

Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin, ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan, että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta muutakin emäntänsä yllyttämänä.

Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.

Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin, että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.

"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?... Et? Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"

Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut. Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.

Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan. Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden kirjastossa.

Kului kaksi tuntia.

Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita olin kärsinyt oman kattoni alla.

Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen. Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä, kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni askelten lähestyvän oveani.

Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi aukeni ja mieheni astui sisään.

Seitsemäskymmeneskuudes luku.

Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta, harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.

Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.

"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän. "Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille -- että muka pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa sillä?"

Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:

"Eiköhän olisi parasta kysellä sitä isältä itseltään?"

"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."

"Kiitos", sanoin. Se tuli tahtomattanikin, ikäänkuin väkisten.

Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.

"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan, niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska... no niin, koska hän odottaa perillistä?"

Mieheni ällistykseksi vastasin:

"On."

"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"

Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin vaiti.

"Etkö osaa puhua?" huudahti hän.

Olin yhä vaiti.

"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"

Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken rohkeuteni ja sanoin:

"Miksi kysyt? Sinä näyt jo tietävän."

"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää sinulta. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"

En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.

Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.

"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."

"Alma ystäväni!"

"Niin, Alma ystäväsi."

Hänen kasvonsa vääntyivät pelottavan näköisiksi ja hän sanoi:

"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla" (pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."

Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:

"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian -- onko se totta?"

Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä alas, mutta minä vastasin:

"Se on aivan totta."

Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan kuluttua hän sanoi:

"Siis olet rikkonut vihkivalasi -- niinkö?"

"Niin olen, jos sen sillä tavalla käsität?"

"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten sinä sitten sen käsität?"

En vastannut mitään, ja hetken kuluttua hän jatkoi:

"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"

"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."

En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen. Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:

"Mitä? Ettäkö muka itse... vapaaehtoisesti... Hyvä Jumala!"

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, ja sitten tuprusivat sanat hänen suustaan:

"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme... vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista... Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot... kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen... että olet tieten tahtoen... Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"

Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.

"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"

Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin:

"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä Kirkkoni."

"Jos sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista, oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle..."

"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa. "Totta kyllä, että olen naitettu sinulle... mutta hän on todellinen mieheni, ja sinä... sinä et ole minulle niin mitään."

Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän alkoi nauraa -- äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.

"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"

Hänen kasvonsa olivat pahasti vääntyneet. Hän tutisi raivosta.

"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi, mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä kaikki tarkoittaa... kaikki tämä isäsi kirottu touhu... että sinä aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille omasi ja tuon miehen... äpärälapsen."

Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.

Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.

Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.

"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."

Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.

Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:

"No ollappa nyt tällä hetkellä mies!"

Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.

"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."

Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.

Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:

"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:

"Niin, armollinen rouva."

"Minun täytyy heti lähteä -- tänä iltana, jos mahdollista."

"Niin täytyy. Jättäkää kaikki minun toimekseni, armollinen rouva."

Seitsemäskymmenesseitsemäs luku.

Päivälliskello soi, mutta minä en tietysti mennyt syömään.

Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.

Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.

Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.

Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.

Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä -- sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.

Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.

"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni, tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.

Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni, sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.

Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta -- miten järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin lapsella.

Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli niin muodoin kelpaamaton.

"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin rutistuneen paperipalasen.

Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet, jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei minun ollut sallittu niihin kajota.

Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa vaunujen takana tiellä.

Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani -- kukkarostani, kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta. Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.

Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes saisin hankituksi työtä -- sillä alun pitäen minulla oli hämärä aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.

"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn heikossa ylpeyden puuskassa.

Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.

Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt) hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.

Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin rubiinit.

Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja kolkutti hiljaa.

Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen (sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.

Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua maantien portin kohdalla kello yksitoista.

Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.

"Entä palvelijat?" kysyin.

"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään, ennenkuin minä tulen noutamaan."

Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on pakenemaisillaan tyrmästään.

Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin harjoittamisen.

Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin, ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.

"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka -- kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt huolta."

Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä -- että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa Liverpooliin lähetettäviksi.

Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.

Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.

"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.

Kun se oli täynnä ja lukittu ja köytetty, hän sanoi:

"Odottakaa", ja pistäytyi samassa portaille kuuntelemaan.

Kotvan kuluttua hän palasi sanoen:

"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.

Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.

Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni -- pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.

Ja luulenpa, että se olikin.

"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.

Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:

"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."

Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.

Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.

"Pysytelkää lähellä minua, armollinen rouva", virkkoi Price.

Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.

Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.

"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.

Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.

"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.

"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.

"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.

Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.

Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.

Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.

Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa karistellen kuin olisi vilustunut.

"Hyvästi", lausuin -- ja lisäsin vielä jotain, jota en halua kirjoittaa tähän.

"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa... Mutta älkäähän huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."

Seitsemäskymmeneskahdeksas luku.

Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.

Luulin, että olin keksitty, sillä salonkia lähestyessäni hän kysyi:

"Yläkannen yksityishyttikö?"

Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi "Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:

"Välikannen matkustajat keulapuolelle."

Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.

Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten siihen ja poistui viimein hihittäen.

Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä tahansa saattaisi joutua kiinni.

Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa, naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville makuulavoille käydäkseen levolle.

Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän, savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan, laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.

Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.

Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.

Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?

Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä tulisi tapahtumaan.

Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat -- viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa -- näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.

Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan -- ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.

Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.

Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.

Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.

Oi, kuinka pieni, avuton ja heikko olin mielestäni.

Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.

En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun huutoni."

Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.

Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta purjehdin auringonnousuun.

Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti minua.

Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja ilman ystäviä.

Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa, palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.

Seitsemäskymmenesyhdeksäs luku.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista Lontooseen kulkevassa junassa.

Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille", ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla hattukoteloilla.

Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.

Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö? Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.

Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt minua tahallisesta valheesta.

Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.

"Tarkoitatteko laivanpäällikköä?"

"Niin."

"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."

Sitten seurasi uusi pommitus ymmälle saattavia kysymyksiä.

Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?

"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."

Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.

Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää -- kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.

"Onko teillä yhtään ystäviä siellä?"

"Ei."

"Eikö yhtään?"

"Ei yhtään."

"Mutta ettekö luule, että teille tulee ikävä olla aivan yksin Lontoossa."

"Kenties hiukan."

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani, matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.

Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.

Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen ennenkuin lähtisimme eteenpäin.

Tästäpä hän joutui aivan haltioihinsa.

"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta heistä. He ovat parhaita ostajiani -- ainakin herrat."

"Herrat?"

"Niin juuri", naurahti hän.

Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.

Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä, tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.

Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.

"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa teille."

Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.

Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi, syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.

Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.

"Sanoitteko, kultaseni, ettei teillä ole yhtään tuttavia Lontoossa?"

Toistin ettei ollut.

"Sitten kai menette johonkin hotelliin, vai mitä?"

Vastasin, että minun oli mentävä jonnekin, missä ei olisi niin kallista.

"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille erinomaisen hyvin."

Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa -- mukava talo, kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä. Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut sisarensa ovelle. Tahdoinko?

Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta, etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.

Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.

Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja ihonväri.

"Sofia."

"Jane."

"Minä olen tuonut sinulle uuden täysihoitolaisen."

Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.

"Olen luvannut, että otat hänet hoitoosi etkä pyydä liian kallista hintaa."

"En tietenkään, en", virkkoi hänen sisarensa.

Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua tervehtimään.

Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta emäntä oli tullut.

"Varmaankin haluatte heti mennä makuuhuoneeseenne, vai kuinka?" kysyi hän.

Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös, kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon syrjäisimmässä sopessa.

Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.

Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa, uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois, ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin sisäänpainunut.

"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.

Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.

Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä upeillen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin vaatteisiin.

Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes emäntä virkkoi:

"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:

"Luullakseni ei sisareni maininnut nimeänne, kultaseni. Mikä se on?"

Minulla ei ollut aikaa tuumia.

"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."

Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.

Kahdeksaskymmenes luku.

Arvelin tämän olevan kaikista Lontoon kodeista sopimattomimman minulle.

Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.

Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.

Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.

Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.

Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.

Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne -- ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.

Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.

Taloon tuli joka päivä sanomalehti.

Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset pöytäseuralle.

Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti, joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:

"Päärin puolison salaperäinen katoaminen."

"Lukekaa se", sanoi vanha pappismies.

Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli tulossa.

Vanha eversti luki:

Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin perjantai-aamuna.

Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin, joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja onnelliselta häämatkalta.

Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille, ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.

Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.

Hänen surun murtama miehensä on luonnollisesti yleisen säälin esineenä.

Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.

He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.

"Merkillistä todella miten ihmiset katoavat nykyisin", lausui muuan.

"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat -- nuo kymmenen heimoa esimerkiksi..."

"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta -- Elisa tai Joonas..."

Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.

Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat -- kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.

Mutta sitten asia sai toisen käänteen.

Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.

Tätä palkinnontarjousta seurasi kuvaus minun ulkomuodostani.

"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."

Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.

Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"

Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.

Minulla oli jonkin verran syytä tähän pelkoon.

Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.

Se oli hirveätä.

Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.

Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.

Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.

Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.

Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.

Silloin samassa silmänräpäyksessä -- en tiedä miksi -- välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.

Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni -- vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.

Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko -- koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen -- vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.

Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.

Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.

"Sisään", huusin vavisten kuin viimeinen lehti huojuvan oksan päässä.

Ja silloin tapahtui hämmästyttävä seikka.

Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.

Häpeän ja yhtäkaikki ilon virta pyyhkäisi ylitseni nähdessäni hänet.

Se oli Mildred Bankes.

Kahdeksaskymmenesyhdes luku.

"Mary", sanoi Mildred, "puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki."

Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.

Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää siellä oloa.

Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli oikeus vastustaa häntä.

Kerroin, ettei isäni -- Jumala antakoon minulle anteeksi, jos tuomitsin häntä väärin -- rakastanut minua, että hän oli uhrannut onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi, että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen ylpeyttään.

Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.

Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.

Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:

"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."

"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.

Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita -- että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.

"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."

Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.

"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani kiivaudessa.

"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.

Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän kerroin hänelle lopun tarinastani.

Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että minäkin rakastin erästä toista -- erästä, joka nyt oli kaukana, mutta oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä -- kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.

Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut, että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.

"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa. Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"

En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta, jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa -- oli hän kuka oli -- joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:

"Odota, Mildred. En ole sinulle vielä kaikkea kertonut."

"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä oli tulossa.

"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että..."

Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut. Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja Mildred luki minun salaisuuteni.

"Tarkoitatko... että seurauksia... on tulossa?" kuiskasi hän.

"Tarkoitan."

"Tietääkö miehesi?"

"Tietää."

"Entä isäsi?"

"Ei."

Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin kuuluvasti:

"Oi Jumalani Äiti!"

En ollut koskaan ennen tuntenut olevani niin nöyryytetty, mutta änkytin:

"Nyt ymmärrät, miksen voi koskaan enää mennä takaisin."

Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta viimein hän virkkoi:

"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"

"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."

"Eikö kukaan?"

Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.

"Se on Alma", sanoin.

"Alma? Alma Lierkö."

"Niin."

Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni, kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän saisi tulla minun sijalleni.

Ja sitten puhelin uudelleen Martinista --. en voinut olla sitä tekemättä -- ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.

"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään minun tähteni."

Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.

"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred -- ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle -- etkö muista?"

Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.

"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?

"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"

Mildredin kasvot olivat käyneet kalman kalpeiksi.

"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."

Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.

"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."

Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.

"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni -- ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme -- hänen ja minun -- on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:

"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"

Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.

"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta -- todellisesta rakkaudesta -- tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan -- niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."

En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.

Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.

Samassa hetkessä olin kukistunut.

Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.

"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. Hän sen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni... ja että hän kotiin tullessaan huomaa..."

Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni Mildredin helmaan.

Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten lähestyvän portaissa.

"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."

Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.

"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."

Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä selvästi kuin sanat:

"Onko se hän?"

Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja sitten -- Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! -- hän ravisti päätänsä.

En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo. Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Täällä ei siis nähtävästi ole mitään tehtävää."

"Nähtävästi ei."

"Silloin voimme lähteä. Hyvästi, sisar. Ikävä, että häiritsimme teitä."

Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.

Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.

Kahdeksaskymmeneskahdes luku.

Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.

Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.

Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" -- se oli Mildredin nunnanimi.

Oi tuota Lontoon kammottavaa yksinäisyyttä!

On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.

Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja suoritti muutkin velkansa.

Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni tililtä rahoja.

Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla, missä liike ei ole niin vilkas.

Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista -- ja pelastanut tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.

Ensinnäkin tuli turhamaisuuteni avukseni.

Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.

Se säikähytti minua.

Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia, sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.

Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.

Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat "Martinilta Marylle".

Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä -- mieletöntä kyllä --, kun vanha näyttelijätär sanoi minua "Kaunottareksi" puhutellessaan minua.

Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.

Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.

En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.

Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.

Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta tuntuneet.

Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa (sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan varoitukseksi käyttäytymään siivosti.

Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta.

Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa samana hetkenä tekisimme samaa.

Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella kohteliaisuudella ojenteli hänelle.

He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:

"Kas, tässähän tulee Kaunotar."

Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.

"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.

Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.

Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.

Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.

Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.

Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.

Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.

"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."

Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.

"Lehti -- kolmas painos -- Scotian huhutaan hukkuneen."

Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.

Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.

"Lehti -- kolmas painos -- Scotia hukkunut."

Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.

Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:

"Lehti -- kolmas painos -- huhutaan Scotian hukkuneen."

Kahdeksaskymmeneskolmas luku.

Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän keskustelustaan.

"Scotia oli Etelänapa-laivan nimi, niinhän."

"Niin oli. Pitää lähettää John noutamaan lehti."

Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.

Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini sattuivat sanat:

"Onpa se surkea -- tuo Etelänapa-juttu?"

"On kyllä, jos se on tosi."

"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan -- ellei ole kaksi samannimistä laivaa."

Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti minut menemään alas teelle.

Vierashuoneeseen astuessani vanha eversti avasi sanomalehden.

"Tässähän se on", sanoi hän, "Scotian huhutaan hukkuneen. -- Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."

Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.

"Oliko hauska harjoituksessa? Vai oli?" kuiskasi hän.

"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.

'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita. Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.

On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'

"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.

Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.

'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'

"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli..."

'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'

Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.

'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan... tämä pyhä rohkeus tukahtunut... älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan eletty... vain hukkaan eletty elämä... kunniaton joutilaisuus ... tyhjien huvien ajoa... Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset ... lohdutusta... elähyttävässä ajatuksessa... joskin hukkunut ... turhaan kuollut... Kuolema yksin... se lumous, joka kiehtoo jaloja sydämiä...'

Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.

"Kuinka raskaasti te hengitätte. Mikäs on hätänä?" huudahti emäntämme.

En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.

Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.

Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.

Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.

"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.

Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.

"Surkea kohtalo sillä nuorella päärin puolisolla, jos Conrad on hukkunut."

"Millä päärin puolisolla?"

"Ettekö muista -- sillä, joka karkasi tuon kelvottoman Raan luota?"

"Niin, tosiaan. Nyt muistan."

"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen..."

"Niin, niin, se on maailman meno, nähkääs..."

Pitkä yö kului.

Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.

Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.

Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.

Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen pöydälle, mutta en koskenut siihen.

Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi, ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin jutteli hän sanomalehtiuutisista.

"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä, jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi, mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"

Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.

Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta -- varsinkin Martinin äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.

Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin, ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.

"Miksi? Miksi? Miksi?" huusin uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut.

Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko -- rangaistukseksiko vai varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin -- ajatella muutakin kuin omaa tappiotani.

Syntymätön lapseni!

Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää -- ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.

Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.

Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.

Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:

"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä jouluiltana!"

Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.

Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut -- uskontoni pelasti minut siitä -- mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.

Martin oli poissa -- minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.

En itkenyt, mutta -- ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä -- huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.

"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"

Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja joku astui huoneeseen.

Se oli Mildred, ja hän polvistui viereeni sanoen matalalla äänellä:

"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary -- kerro minulle." Yritin avata hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.

"Hän se on, eikö ole?" kuiskasi hän, ja minä vain nyökähytin päätäni.

"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet... mitä on tulossa?"

Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut syliinsä ja sanoi:

"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään sinusta huolta. Ja sen teen -- sen teen."

MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan, sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.

Mitä todella tapahtui on pian kerrottu.

Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä, minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi kahden vuorokauden ajan.

Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan ohjausta.

Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.

Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen, pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme suojanpuolelle ajelehtimaan.

Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen. Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä sangoilla.

Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin -- vaikka kaikki olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä -- jotta kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:

"Emme."

Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan päättynyt ja me olimme voittaneet.

Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet lounaassa olevilta saarilta.

Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.

En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin se.

Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.

Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että kaikki menestyi mainiosti.

Joulupäivän tapahtumista on vähän enemmän kerrottavaa.

Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin, olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne -- se kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa suunnassa.

Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan vastaamme.

Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.

Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana oli suunnaton lumikenttä.

Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet, oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.

Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä yläpuolella olevalta lumikentältä.

Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.

Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.

Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.

Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.

Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.

Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.

Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.

"Martin! Martin!"

Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.

Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.

Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.

Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.

Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.

Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.

Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.

Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.

Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.

Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.

Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.

M. C.

Kahdeksaskymmenesneljäs luku.

Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.

Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.

Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.

Se tuntui sanovan:

"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."

Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.

Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin -- kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.

Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!

Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.

Entä tulevaisuus!

Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään -- suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä -- me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän -- ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.

Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.

Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on -- että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.

Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.

Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.

Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.

Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.

Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.

Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.

Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu jäähtyi, kun äiti astui sisään.

Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.

Hiukan hermostuneella äänellä selitteli Mildred asiatansa.

"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun suositukseeni luottaen."

"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan. Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski -- kerrassaan mahdotonta."

Mildred näytti olevan hämillään ja häpeissään.

"Hänellä on varoja maksaa hiukan."

"Se ei muuta asiaa."

"Mutta arvelin, että poikkeustapauksissa..."

"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää riittäviä suosituksia..."

Mildred katsahti minuun, mutta minä pudistin päätäni.

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.

Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.

Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies (jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden ja shekkien alle.

Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä muuttui kiusallisesti.

"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään ja missä hänet voi löytää..."

Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin Mildredille:

"Lähtekäämme pois."

"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä. Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen naisen lankeemukseen, ja jos..."

Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen Mildredin tulemaan jäljestä.

Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.

Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.

Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.

Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.

Johtajatar näytti kauhistuneelta.

"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:

H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.

Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.

Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.

Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!

Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.

"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."

Vastasin, etteivät voineet ikinä niitä minulta saada.

"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä sitten joudut?"

"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.

Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja silloin Mildred lausui:

"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille -- varsinkin nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle..."

Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus -- julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin olisi syntynyt.

Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi isälleni.

Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.

Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja silloin hän sanoi:

"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä tänne kunnes löytää sinut."

Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana, että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun luovuttaisi minut omaisilleni -- kenties juuri vaarani hetkellä.

Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.

Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.

Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä hetkellä mitä minuun tuli.

Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen tietämättä vähääkään miksi sen tein.

Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.

"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään", vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille, katosin vaunuihin.

Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli majakan tavalla.

Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.

Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni -- vähät siitä kuinka köyhänä ja hyljättynä -- lapseni kanssa, jonka Hän oli antava minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni välillä.

Kahdeksaskymmenesviides luku.

Uusi asuntoni oli Bayswaterin takana sen köyhemmässä piirissä.

Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja keltaisine akuttimineen.

Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia, ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili, jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.

Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna) ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse ostin ruokani -- pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, -- ei elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin viikkoja eteenpäinkin.

Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun entisistä asuinkumppaneistani.

Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä hipaisi totuutta hyvin läheltä.

En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka, joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.

He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.

Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen -- sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.

Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.

Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni -- ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.

Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."

Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.

"Kun Isabel Mary tulee, niin on kaikki hyvin", oli minun tapana ajatella.

Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.

Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.

Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.

Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.

Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle -- pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni -- kuudesta pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla uutisilla naapureistani.

Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi katukeittiön avoimesta ovesta.

Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi shillingiä) ja Maggie niminen tytär.

Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän oli juuri saanut pienokaisen.

Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.

Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se kehittyi.

Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat, mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie itki niitä vain katsellessaankin.

Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi hänen panevan sitä postiin.

Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."

Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole mitään?"

Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin... silloin kuului "hurja parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen -- Maggie Jonesin äpärä.

Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.

Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani -- omaa lohdutustani.

Mutta miten oli käyvä lapsen?

Jos tulisi tunnetuksi kuka olin -- ja milloin tahansa saatoin sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi -- missä suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö raukan lapsi?

Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana -- siinä hänen kohtalonsa.

Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla oikeutta sitä toivoa.

Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani kuolleena syntyväksi.

Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä tehdä.

"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.

Kahdeksaskymmeneskuudes luku.

Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.

Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä -- supistaa menojani.

Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.

Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.

Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.

Mutta tein sen vain kerran.

Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.

Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.

"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.

Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.

Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.

Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.

Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.

Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.

Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.

Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:

"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."

Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.

Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.

Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.

"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.

Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:

"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."

"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.

"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."

Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?

"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"

Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!

Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä sulattaa.

Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä, kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut minulle.

Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen palkkioonsa.

Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä kassaani) lisäsi hän:

"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe, esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."

Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni tokaisi:

"Mutta se ei syö edes sen vertaa kun olisi linnulle tarpeen, nähkääs."

Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti jälkeenpäin.

"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää", sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä, ellei syödä kunnolleen."

Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus -- se mahdollisuus, että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.

Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.

Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin hyvällä säällä.

Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja kuollut.

Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".

Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan lapseeni.

Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua. En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.

Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä! Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!

Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan. Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en voinut päästä siitä eroon.

Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja salaperäisin arvoitus.

Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut minulle.

Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.

Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.

Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.

Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli ollut herttaista ja ihanaa, niin oli se ollut itsekkäisyyttä, ja siitä oli luovuttava.

Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille, ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi portoksi.

Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.

Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin, rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, syntyisi kuolleena.

"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni syntyä kuolleena --. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"

Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva oikein.

Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.

Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.

Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä teräsristikolle lämpiämään.

Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä laineiden kuohua.

Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät henkeäni.

Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.

"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan voi tietää miten hänen käy."

"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt kenenkään elävän niin vähällä."

"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte tietää."

Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:

"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella puolella olevasta kellarikeittiöstä.

Taas toisen kerran -- puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin -- kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset kiroukset.

Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi pyytelevän:

"Martin! Martin!"

Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen rukoilemaan:

"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni..."

Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:

"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."

Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.

Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.

Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"

"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja terve. Kaunis pikku tyttö."

"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni huudahti:

"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa hengittänyt."

En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja minä vaivuin sikeään uneen.

Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.

Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan aikaiseen jumalanpalvelukseen.

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:

"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan kuuluva."

Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani huolimatta.

Ja silloin tapahtui se suuri ihme.

Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys. Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava rakkaudenvirta ylitseni.

Se oli Äiteys.

Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!

Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle pienokaisen.

"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"

"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.

"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."

"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo lasi maitoa ja vettä."

Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.

"Ahtakaa hänet minulle -- joutuin, joutuin!"

"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."

Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni riemastusta!

Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.

"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä korjaan pienokaisen."

Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli pienille sormilleen sijaa.

"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"

Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä -- sen onnen, jonka tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa rinnoilleen, -- rupesin itkemään.

En ollut itkenyt kuukausiin -- en siitä päivin kun Ellanista läksin -- mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni kuin virkistävä sade.

Itkin Martinia vielä kerran -- sille en voinut mitään. Ja katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken tämän siitä, mitä olin kärsinyt.

"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin", sanoi kätilö.

Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa -- jäähdyttänyt vereni ja aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.

Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!

Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.

Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.

Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.

Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.

Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!

Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin "kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.

"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"

Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.

Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.

"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"

Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.

Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta ihmettelemisen aihetta.

Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä, mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen antaa hänelle rintaa.

Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen taivaallisemmaksi.

Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani -- niin hiljaa kuin saatoin -- pienen kehtolaulun.

Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä -- äidin ääni on aina suloinen -- sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen, virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:

"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän huoneeseen."

"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä nukkuvan lapseni yli.

Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni uinuvan lapsen nimi.

Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.

Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.

Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään, jota olisin halunnut.

Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.

Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua poislähdöstä.

Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.

Mutta kätilö muistaakseni oli hiukan hämillään ja yritti puolustautua.

"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö" (tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin mikään kätilö."

"Kyllä, kyllä minä tulen hyvin toimeen", vastasin.

Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.

Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli tuntunut minusta niin hirvittävältä -- Lontoon köyhien ja kodittomien suuressa vankityrmässä.

Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli uusi toveri -- lapseni.

JOUDUN KADOKSIIN.

MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä minulle tapahtui sillä välin.

Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.

Mutta hän oli oleva uljas -- sen tiesin aivan hyvin -- ja älysin selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.

Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen, ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.

Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun 21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton kone pantiin toimimaan.

Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.

"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää terveisiä rakkaillemme kotiin."

Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta toisesta planeetista.

Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet estäneet sanomaamme perille saapumasta -- ajattelin rakkaintani, että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän rauhoittuisi.

Sitten me kaikki -- koirat, hevoset ja miehet -- loistavalla päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa tietä Napaa kohti.

Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat jo alkoivat siitä kärsiä.

Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.

Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme ilohuutoihin, kun vastaus tuli -- kaikki kunnossa ja koneet parhaassa järjestyksessä.

Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme, että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja usein kuuvaloa.

Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.

Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja suuntasimme suoraan Etelää kohti.

Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.

Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.

Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin, että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta meillä olisi selvä tie navalle.

Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet, sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.

Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.

Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi ylitsemme etelästä.

Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.

Siellä makasimme yhdeksän päivää -- eikä nyt kannata puhua siitä, kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.

Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle -- sata maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet niistä joukon ravinnoksi.

Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi; ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin takaa-ajettu tiikeri.

Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä, jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja lapsethan ne mieltäni vaivaavat."

Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa. Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen, sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun on vaarasta pelastunut.

"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata, saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."

Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti, ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.

Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän jutun.

Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa näki nälkää ja he ajattelivat kotia.

Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako, joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.

Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.

"Martin! Martin! Martin!"

Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa -- kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi kuten haavoitettu koira -- tuli vastauskin samalla hetkellä ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se maksoi ja mitä siinä uhrattiin -- minun täytyi lähteä takaisin.

Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen -- minun täytyi lähteä takaisin.

Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.

Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.

Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa, sanoin:

"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään... No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä, toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja sydänsuruista viisi -- palatkaamme kotiin."

Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut, sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi voimakas ääni, kun minä lisäsin:

"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."

Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan, ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.

Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset, sillä kaiken muun jätimme sinne.

Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti, pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin sen vinhasti läpättävän tuulessa.

Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni, sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee -- joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.

Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron, mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.

M. C.

Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.

Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.

Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni ajattelemaan.

Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen olivat alinomainen ihastukseni.

Mitä iloa se minulle tuotti!

Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.

Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi "kiltti".

Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä mittaamaan.

Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.

Kuinka minä säälin rikkaita äitejä -- äitejä, jotka karkoittavat lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken sulouden itselleen.

Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan "Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin liittyvien muistojen tähden.

Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin laulamasta, kuulin heidän sanovan:

"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?"

Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin jonkun sanovan:

"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä."

En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan oliko se totta, ja totta se oli.

Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa sisään.

Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.

Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä. En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.

Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut yksityisseikat.

Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen pukemisessaan.

Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon säteillessä sen lehdillä.

Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin hänelle valmistanut ennen syntymistä -- ristiäishameeseen, silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon -- nostin hänet peilin eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan mielettömässä onnessani.

"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan tänä kesäaamuna", arvelin.

Entä matka kirkkoon!

Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.

Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja kummeilleen.

Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.

Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin valmistavaa toimitusta varten.

Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.

Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.

Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet, vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.

Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille, mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:

"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?"

Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä asiasta -- että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.

Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen todella uskoo. Ja minä uskoin -- sydämeni täydellä vakaumuksella minä siihen uskoin ja luotin.

Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan, että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä kyynelilläni.

Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen. Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.

Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.

"Mary Isabel, luovutko saatanasta?"

"Minä luovun hänestä."

"Ja kaikista hänen töistään?"

"Minä luovun niistä."

"Ja kaikesta hänen loistostaan?"

"Minä luovun siitä."

Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää, ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen päähine huulilleni painettuna.

"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen."

Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:

"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi."

Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus oli päättynyt.

Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen päähän päähineen ja harson.

Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".

Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun naapureistamme sanovan:

"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös olekin?"

Arvelin, että hän oli oikeassa -- elämäni oli ruumiillisesti ja henkisesti kääntynyt uusille urille.

Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.

Yhdeksäskymmenes luku.

Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:

"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."

"Kirjoihin merkittäväksi?"

"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."

Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.

Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja vanhemmat julkiseen luetteloon -- tähän toimitukseen kun sisältyivät kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.

Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot, sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen lapseni.

Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.

Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin jotenkin väsyksissä perille tultuani.

Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."

Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri, paperein peittämä pöytä.

Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi virkahti:

"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän perikadostaan."

Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu, jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.

Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen. Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään liikuttanut häntä.

Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä tuikeasti.

Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen. Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.

En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni tuli, olin kuuma ja värisevä.

Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi, ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan tiskin luo.

"Ja mikä on pienokaisenne nimi?" kysyi hän.

Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan, tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:

"Mary Isabel."

"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän virka ja asuinpaikka."

Epäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:

"Martin Conrad, merimies, hukkunut."

Nuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.

"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.

"Niin."

Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:

"Todella eriskummainen yhteensattuma."

"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.

"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne, olkaa hyvä."

"Mary O'Neill."

Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan vihkisormustani.

"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?" virkkoi hän.

Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."

"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä muuttui heti paikalla.

Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.

Sitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni siihen.

"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.

Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.

Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan, ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.

Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika levoton.

Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla punaisen läiskän.

Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin emäntäni katsomaan sitä.

"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.

"Enkä... Kyllä... Kyllä niinkin... nyt kun sanotte... se mahtaa olla syntymämerkki."

"Syntymämerkki?"

"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"

Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.

Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona jolloin hän oli saanut äpärän nimen.

Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.

"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."

Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki -- tuo ylpeä ja pikkumainen -- sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä mitään!

Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.

Yhdeksäskymmenesyhdes luku.

Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.

Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti, jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:

"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että jälestä sen rouva vasta tuntee."

Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet heti paikalla.

Sitä en voinut tehdä.

Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.

Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.

En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni, enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen ollessaan kolmen viikon vanha.

Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.

Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni vieläkin pienemmiksi.

Onko minun kerrottava miten se tapahtui? On.

Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.

Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua. Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa... kuivasin ne ruumiini päällä.

Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista. Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni lemmikkini hiukan kauemmin luonani.

Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja kääntävän suuttuneena päänsä pois.

Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle melkein toinen äiti.

Minun oli se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta ja aina kun vain toimeni sen sallisi.

Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka olisi minulle erittäin sopiva.

Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle pitkän tarinan ystävästään.

Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin ikävissään.

Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.

Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.

Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja esittäen hänelle omat vaatimukseni.

Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut, koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).

"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."

Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.

Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen sisään pujahdetuksi.

Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni (jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.

Koetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.

"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?" sanoin.

"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin", virkkoi emäntäni.

"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä, voinhan?"

"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."

"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."

"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin koulumestari!"

Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.

Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja muutamia shillingejä.

Yhdeksäskymmeneskahdes luku.

Puoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.

Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat taivasta aamunkoitteessa -- kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon takana.

Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.

Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.

Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi suuteloillaan.

"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy", virkkoi hän.

Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä väsyttäväksi ja tomuiseksi.

Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.

Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla, huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko paistoi ikkunoille.

Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.

"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin. Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar -- kaikki väistyivät hänen tieltään.

Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä. Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.

Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja päivä oli tulemassa kuumaksi.

Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.

Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs, joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.

Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi, Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.

"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka. Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."

Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.

Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja koska...

"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin meneväni.

"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli tapahtunut minulle.

Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle, missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.

"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät ole sitä, nähkääs", sanoi hän.

Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä. Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä samotessani tungospaikkain läpi -- ohi Newgaten ja sen julman, vanhan vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.

Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.

Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden välitse.

Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla, otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.

Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.

Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta, mutta se olikin kirkkomaa -- yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja, joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.

Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana! Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.

Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin nuoren tytön istuvan vieressäni.

Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään, jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:

"Teidänkö tuo lapsi?"

Vastattuani hänelle kysyi hän:

"Pidättekö lapsista?"

Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä pitänyt.

"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.

"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."

Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän olevansa konekirjoittaja.

"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen puhumaan lapsista.

Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten. Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!

"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja hankkia itselleen jossain muualla työtä?"

"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä, toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä, että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."

Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka askeleelta.

Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?

Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?

Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin Jumalan?

Yhdeksäskymmeneskolmas luku.

Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.

Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.

Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin istumaan oven vieressä olevalle tuolille.

Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia, ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat esiliinat.

Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.

Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle neljänneslitran kuumaa maitoa.

Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.

Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on kielletty.

Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.

Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja siellä tapahtui jotain omituista.

Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada muuttaa lapselle vaatteita.

Yritin estellä mutta hän kuiskasi:

"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."

Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni (vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen) ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.

"Kas niin", virkkoi hän. "Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan."

Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.

Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi siellä mainiosti.

"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?" kysäsin.

Tytön kasvot synkkenivät.

"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan", vastasi hän.

"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?" tiedustelin.

"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen, näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."

Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä ponnistelin eteenpäin.

Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin uskoa yhä olevani Lontoossa.

Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.

Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.

Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata, ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki, joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä, alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa, jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.

Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista, inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni kulki vain pitkin pääkatuja.

Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle, jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi astua kauemmas enää.

Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että vieressäni istui toinen nainen.

Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton. Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti peräti raaistuneelta ja vajonneelta.

Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani häntä uudelleen uneen.

En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.

Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä, jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.

"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai tyttö?" "Tyttö."

"Miten vanha?" Sanoin hänelle.

Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan korisevaa ääntänsä:

"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin lapsi yhtä sorja kuin tää tässä -- sorjempikin vielä. Poika se oli. Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan kuormarattaiden alle."

"Ja kuoliko?" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.

Vaimo nyykähytti päätään puhumatta.

Tiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.

"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen, uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli, niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään. Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon, en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."

"Mitä sitten teitte?" kysyin.

Nainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.

"Tein? Ettekö te tiedä?"

Ravistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten lapseen.

"Kuulkaapas -- oletteko siisti tyttö?" sanoi hän.

Tuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.

"Otaksutte? Ettekö sitten sitäkään tiedä?"

Silloin minä käsitin mitä hän tarkoitti ja vastasin heikosti: "Kyllä."

Hän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:

"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita, en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."

Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia helvetin lieskoista -- sortuneet toiveet, järkkyneen uskon, inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein ihmisen eläimeksi muuttuneena.

Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä. Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin -- raju välke silmissään.

Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.

Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.

"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."

En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.

Sitten tapahtui jotain outoa.

Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun vaimokin nousi istualtaan sanoen:

"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?"

Yrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.

Vaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:

"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin kantaisin Billiä käsivarsillani."

Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.

Katsahdin lapseeni -- niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton hän oli. Katsahdin vaimoon -- niin iljettävä, niin raaka, niin turmeltunut taas hän.

Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten... vaimo ja minä kuljimme vieretysten.

Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.

Yhdeksäskymmenesneljäs luku.

Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.

Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on Bow-kirkon takana.

Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.

Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt -- se oli täpösen täynnä.

Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.

Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.

Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi kuin omaa pientä vainajaansa.

Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin tällä hetkellä.

Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen, ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen, kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia, oikeaan ja vasempaan.

Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat, kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan, pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan, rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan kuonopussia hevoselta.

Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä se kulki -- oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.

Kysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.

"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin", vastasi hän.

Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän kysymyksen -- kuinka kauan kestäisi astua sinne.

"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän -- ja vielä lapsi kannettavana."

Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille. Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:

"Pysähtykää, missie."

Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:

"Sisään."

Sanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.

"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin kiukustuneena itselleen.

Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan partansa takaa:

"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät kävelemään kasvot tuon näköisinä."

En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta vaunuissa.

Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:

"Stratford Market."

Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin osaan olin menossa.

Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.

Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt edessäni -- pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana, muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.

Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä, kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä, särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä paikka näytti viheliäiseltä.

Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:

"Nyt ollaan perillä, missie."

Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.

Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat katukulmaukseen.

Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä oli minun tehtävä?

Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi minut -- tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).

Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.

Martin Conradin memorandum.

Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!

Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun olevan turvassa.

Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon rahvaan keskuuteen, -- syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento yleensä voi hävitä.

Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.

Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri kuten toimin.

Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti, jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät hänelle silmiin.

Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus -- levottomat uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.

Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä majailevan joukkomme luo.

Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.

Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen, -- näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen kappale on ihminen maailmanrakenteessa.

Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi sanomaan:

"Voi pirua sentään -- --!"

Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen -- että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty päivä koittaisi.

Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja lukemalla.

Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä, levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.

Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää vaikerruksiani.

Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että jotain pahaa on tapahtumassa heille.

En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä, sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja haudatuiksi.

Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta jota ei koskaan kuritettu.

Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa varmasti tunsin hänen olevan.

Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.

Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen ja itsesyytösten kuumeeseen.

Puhutaan kiirastulesta -- rakkaan vanhan isä Danimme kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen -- minä jouduin siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä tarpeeksi minulle.

Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat, eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut masentua.

Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.

Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen vertaan konjakkia.

Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään. Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten kuuleminen -- eikä toivoa muutoksesta -- oli saattaa monet heistä hulluiksi.

Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon, ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa) ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.

Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja ajattelin:

"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et ikinä uneksinut meneväsi."

Mutta minä nujersin tämän tunteen -- yleensä ei ole olemassa mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi kuolemaa -- ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.

"Auta häntä! Auta häntä! Minä en enää voi tehdä mitään."

Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen, suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.

"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"

Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain jäälohkareiden.

Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!

Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:

"Nyt saat kuulla hänestä!"

M. C.

Yhdeksäskymmenesviides luku.

N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen, noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset silmät.

Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka elää tyrannimaisen miehen sorrossa.

Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.

Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli, toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.

"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo ettette tulisikaan enää", sanoi hän.

Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.

"Entä mikä on hänen nimensä?"

"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi."

"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja enkeli hän on, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen supukkainen suu! Millaiset siniset silmät -- siniset kuin sinikellot kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."

Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva Oliverin mies tuli alakertaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies. Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.

Muistan, että tulin ajatelleeksi -- en tiedä miksi -- hänen nähneensä yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja maksukykyyni nähden.

Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:

"Viisi."

"Mitä tarkoitat, Ted?" kysyi rouva Oliver arasti. "Neljähän määräsimme."

"Viisi", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.

Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.

"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi se oli."

Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos hän halusi, virkkoi hän:

"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"

"Niin juuri", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa kanssa.

Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.

"Hyvä, sanokaamme sitten viisi", vastasin.

"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen suostuvani, lisäsi hän:

"Kuukausi etukäteen, nähkääs."

Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani, siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:

"Onko se tavallista?"

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:

"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."

"Mutta miksi?" kysäisin.

"Niin, nähkääs, rouva, te olette... te olette vieras meille, ja kun lapsi jää meidän käsiimme... Ei sen puolesta, että luulisimme teidän jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne... ja me olemme vain köyhää väkeä, nähkääs..."

Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua, että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:

"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette parin viikon maksusta?"

Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.

Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.

"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin sisuni salli.

"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?" kysyi rouva Oliver.

"Klubiin", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.

Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.

"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi, "missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen enkä ole edes teekuppia tarjonnut."

Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään (puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).

Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä, mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi" eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".

Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen, josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi lapseni joutua kärsimään.

Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.

Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan jo ajan lähteä.

Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva tänä iltana käydä levolle ilman häntä.

Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:

"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain tahtoisitte."

Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä kokenut, voi tietää miltä se tuntui.

Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen nukuksiin.

"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?" sanoin.

"Olen niinkin, rouva", vastasi nainen.

"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?"

"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva."

"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"

"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko, rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin luokseni."

"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan, ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle) nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa ulos talosta.

Yhdeksäskymmeneskuudes luku.

Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.

Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.

Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin itseäni ja miten saada työtä.

En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti. Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.

Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään, voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.

Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.

Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä että voisin -- ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen olevan totta.

Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin saada siitä.

Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi kukkia puutarhassa.

"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento", puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.

Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun saavuin Bow-kirkon sillalle.

Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen pennyä säästetyksi.

Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa, joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.

Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen vaaralliseen eroon.

"Se on mahdotonta", ajattelin, "aivan mahdotonta."

Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin säestyksellä.

Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:

Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o -- Washington Street.

Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin avonaiselle ovelle.

Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:

"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti."

Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen, mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.

Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.

Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.

Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin) hän virkahti:

"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä."

Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.

Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan aikaa ja sanoin sitten:

"Antakaa minun koettaa."

Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin sen arvosteltavaksi.

Tytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:

"Sangen hyvä, mutta vähän hidas."

"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.

"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."

"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen kadoten toiseen huoneeseen.

Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.

"Onko hän uksi meidän joukostamme."

"Nein! Hän on Skihoah" -- joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää, ei-juutalaistyttöä.

Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa -- lukuunottamatta samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.

Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän vuorostansa tehdä kyselyjä.

Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"

Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin samasta työstä.

"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin ette voi pyytä se sama."

Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt omassa kodissani.

Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan seuraavana päivänä.

"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista, mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi virkkaa mitään lapsestani.

Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa minulle huoneen.

Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.

Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.

"Koska te halua", sanoi juutalaisnainen. "Kaikki on valmis."

Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle työnantajalleni.

Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin joka päivä.

Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni yhdessä keskuspisteessä -- lapsessani.

Yhdeksäskymmenesseitsemäs luku.

Työnantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.

Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi "Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten" puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.

Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies. Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.

Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja, pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa, vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.

Tässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.

Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.

Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä. Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt, päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.

"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi kasvoilleni ja herättäisi minut.

Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi haihduttaa edellisen päivän savuja.

Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan kahdeksaantoista shillingiin.

Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.

Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja, missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.

Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni, että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.

Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas, mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä, kun he kantoivat Faraon kuormia.

Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani omassa vuoteessani.

Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän ajan käytin virkistyshetkekseni.

Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.

Mitä onnen iltoja ne olivat!

Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."

Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty -- mutta se oli minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.

Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat kuin olisi voinut vaatia -- mutta se vain tuotti minulle ilon pestä ne.

Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu ja ettei maito ollut aivan tuoretta -- mutta silloinhan minä mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.

Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta hän tekisi kaiken tämän -- mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut saadessani hoidella pienokaistani.

Näin kului viikkoja ja kuukausia -- vasta nyt voin laskea kuinka monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä -- ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen kehityksessään.

Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja pimeydestä valon ja äänien maailmaan.

Mitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!

Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä poliisin käsistä.

Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.

Entä Martin -- lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä. Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä -- hänen silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän oli rakastanut meitä molempia -- kuinka hän olisi rakastanut, jos eläisi.

Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.

Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.

Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä, vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.

Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä, että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt lapseeni.

"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."

Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.

"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla", ajattelin.

Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.

Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän oli tulemassa takaisin luokseni -- lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä lähemmäksi joka päivä.

Martin Conradin memorandum.

Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän itse arvasikaan.

Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva laiva saattoi minut kuljettaa.

Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme huutamaan kirjeitämme.

Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä. Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.

Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani, sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.

Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.

Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.

Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.

Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.

Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä mielessäni oli alati ajatus:

"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"

Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.

Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja ajattelin:

"Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä."

Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri, lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta, en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö! Tyttö!"

Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu -- etsien aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta avatessani mietin:

"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"

Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä, joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.

Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.

Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" -- joka liikutti tunteitani enemmän kuin olisin saattanut uskoa.

Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto -- sama sydämellinen väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan nopeakulkuisessa linjalaivassa.

Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.

"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme kotimatkalla", ajattelin.

Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.

Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.

Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika eikä paikka yhtymästä.

Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.

Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.

Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.

O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän, saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.

Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"

Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin odottanut.

"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti hän.

Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.

Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta -- tahi vain sananen, ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.

"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä koskettelemaan."

Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen rakkaimmastani.

Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi, sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon -- sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut hänelle ovensa.

"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole mitään sinusta kuullut", sanoin.

Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.

M. C.

Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.

Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin pariskuntaan nähden.

Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun kuultavakseni).

Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen. Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa -- "hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?

Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.

Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa oli puhuttu.

"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."

Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni, kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän -- Ted sanoi seitsemän, mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani -- niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.

Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.

Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.

Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.

Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli "paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi "istua" -- vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua lakkokomitealta.

"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?" virkkoi hän.

Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.

Mutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä muistella sitä.

Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.

Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani sitä harvoilla kalleuksillani -- arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka naulasin takan yläpuolelle -- oli se mielestäni iloinen ja kodikas.

Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa tilit kanssani.

Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.

Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten juhlapäivät lähestyivät -- Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja Tabernaakelin juhla -- ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen säännöllisessä työkulussaan.

Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.

Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:

"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin suostuin.

Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.

Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.

Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin. Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.

Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja kuilu.

"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin tiikerintaljaan.

Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.

Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa, ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden kohtauksia.

Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja kokien vetää miesten huomion puoleensa.

Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.

"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei mikään tässä maailmassa."

Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja on avuton ja yksinäinen!

Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.

Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä katkaisemasta työni mennäkseni sinne.

Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin, enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi.

Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen. Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä tehokasta.

Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta, sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.

Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet kävelylle joka päivä.

Epäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:

"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.

Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta, puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta, isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.

"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta huolta -- ei koskaan koko avioliittomme aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä, mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."

Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka elivät surkeammissa oloissa kuin minä.

Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.

Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva, joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein maallinen omaisuuteni.

Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.

"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."

Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä, lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.

Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.

Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.

Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki myytäviksi.

"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia päälle päätteeksi!... Ette kai te voisi lainata meille sen verran, vai mitä?"

Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.

Toistin ettei minulla ollut mitään -- koetin olla ajattelematta pienoiskuvaa -- mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti soimaamaan.

"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos kadulle talosta ja kodista."

Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään, nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties hänen elämänsäkin.

Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.

Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki -- Mile End Wastella olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani. Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.

En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin -- pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan, pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.

"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva, häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."

Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani (tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä) estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:

"Kaksi ja puoli puntaa, sir."

"Ei käy", sanoi panttilainaaja.

Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:

"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."

"Tarkoitatteko, että möisin..."

"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."

On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka seisoin tiskin ääressä.

Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.

Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.

He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä, ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät tiehensä.

Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi viitaten kehtoon:

"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan hänet pois tästä talosta -- ja joutuun."

Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton -- tein mitä en koskaan ennen ollut tehnyt -- kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.

Sadas luku.

Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset sanat jälleen korvissani.

Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa minne viedä hänet.

Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.

Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.

"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.

Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran kiinni häneen.

Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle -- Succahin, joksi Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi, vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat lehväkojuissa.

Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.

Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa -- kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."

Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.

Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.

Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.

Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin -- eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.

Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.

En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.

Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.

Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani -- että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin...

Voi poloista minua!

En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:

"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"

En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.

Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:

"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."

Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten -- ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.

Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.

Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen huoneeseensa.

Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.

Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.

"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä koti on aiottu."

Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.

Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen, jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän häpeänsä tahrasta.

"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.

"Niin on määräys."

"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"

"Niin."

"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"

"Niin."

"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"

"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."

Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut -- kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen -- purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.

"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat -- pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten...'"

Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.

Mutta pian se minusta hävisi.

Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.

Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.

Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.

Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:

"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."

"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.

"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."

En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.

Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.

Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.

Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä ymmärtänyt (sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).

"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.

Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.

"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.

Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.

Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:

"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan." "Juominenkohan sen on vaikuttanut?"

Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:

"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole, kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"

Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.

Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:

"Sisar Angela!"

Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä. Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini ja sanoi:

"Ken olette?... Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"

"Olen."

"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon... tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."

Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.

Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.

"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.

Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.

"Oh bella Napoli, Oh suol beato, Onde sorridere volleil creato."

"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"

Sadasyhdes luku.

Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.

Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:

"Sinäkö se olet, Agnes?"

"Minä vain, armas", vastasi Angela.

Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät, luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista, elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä, laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.

Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.

"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.

"Tuli. Arvaapas kuka se on?"

"Kuka?"

"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"

"Hänkö tämä on?"

"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella äänellä:

"Mitä hän täällä toimittaa?"

Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.

"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja siksipä toin hänet tänne katsomaan."

Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:

"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut yksitoista kuukautta sairaana -- minun tähteni hän sen kaiken tekee."

Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet -- kuinka hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna -- nimi), joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.

Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.

"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän. "Olisin voinut saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden vuokrasta."

"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut silmänsä lisäsi hän:

"Teidän mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun kuolla, vai mitä?"

"Ei, ei, ei", sanoin -- muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.

Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.

Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä yöstä -- kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes, istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni -- siinä on vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."

Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.

Oi taivas, kuinka ihanata se oli -- hirvittävän, kammottavan, traagillisen ihanata!

Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen, viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani -- etten enää ollut lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.

Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.

"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana", kuiskasi hän.

"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.

Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.

Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi kuiskaamalla:

"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista, niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi ennenkuin he hänet ovelle saisivat."

Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä seinän toiselta puolelta.

Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan maitoa ja lääkkeitä.

Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:

"Oh bella Napoli, Oh suol beato Onde sorridere volle il creato."

Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin, jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä "katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt itse lattialla.

Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska hän oli paljon rakastanut.

Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä -- siunattu Maria Magdalena se oli -- tarttui hänen käteensä sanoen:

"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."

Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:

"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."

Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.

Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.

Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.

Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.

Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.

Sadaskahdes luku.

Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.

Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).

Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine lakeijoineen.

Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.

Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin, sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.

Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia, lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja sitten seurasin naista kirkkoon.

Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin valmistuakseni ripittämiseen.

"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."

Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni, ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut kaikesta rakkauden tähden -- rikkaudesta, arvosta, kunniasta, loistosta.

Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin -- päärin puoliso, joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.

Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli sydäntäni aivan uusi tunnelma.

Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni, että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu Jumalasta uskomaan -- että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.

"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini papille, sinun palvelijallesi."

Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin pelottomana kohti alttaria.

Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä. Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.

"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi, "tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on muuttanut mieleni."

"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.

"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."

Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän vavahtavalla äänellä:

"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa. Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."

Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi, tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin, jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, 'Eeli, Eeli, lama sabaktani: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"

Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat yhteenliitetyt.

"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta, koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."

Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli suuri mies ja hyvä mies.

Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja päivänpaistetta.

Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin, niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.

Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.

Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa hiljaista, sillä oli sabatti.

Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan mennäkseen: Lerho dau dee likras kollo -- "Tule, oi ystävä, menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"

Sitten seurasi isku.

Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin, että juutalainen oli tulossa luokseni.

Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut. Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.

"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle missä olette ollut?"

Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni oli, jäisin sanattomaksi.

Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:

"Olette ilmoittanut meille nimen -- voitteko vakuuttaa, että se on oikea ja todellinen nimenne?"

Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:

"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut meiltä?"

Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.

"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän kristillisessä avioliitossanne?"

Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä nainen, sanoi hän:

"Se on siis totta?... Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen lakkaatte minun palkassani olemasta."

Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.

"Isä..." alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen juutalainen huusi kiihkeästi:

"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu sellaisen vaimon puolesta."

Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:

"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni omantunnon."

Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.

"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"

"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi. Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi silloin minua vastaan."

"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija, Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."

Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:

"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä sovittaa armoa oikeuteen."

Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:

"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni sinusta."

Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja sitten hän seurasi miestänsä.

Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän pyörät vierähtäneet ylitseni.

Martin Conradin memorandum.

Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!

Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.

Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma siitä, että hän oli vaarassa.

Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.

Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän seurassamme kotiin.

Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta, Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen ollut ajatellut tätä kirjettä.

Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.

Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se, ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan, että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä olisi kaikki hyvin.

Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain ihmisten joukosta.

Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.

Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.

"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."

Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja puheli:

"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt mihin kelpaat, poikani!"

Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän, huudahti hän:

"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät: "Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa karahutti:

"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa häntä valehtelijaksi."

"Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei niin sanaakaan omalta armaaltani.

Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.

Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut, mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.

Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan erästä toista, jonka hänkin tunsi.

"Tarkoitatko Mal... Ajattelin sanoa lady..."

"Tarkoitan."

"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet päältäsi."

Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.

Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä kenenkään apua.

Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia lähetetä muille -- hän oli kuollut!

Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma tuomarini ja valamiehistöni.

"Hän on kuollut. Olen tappanut hänet", ajattelin.

Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle niin suurenmoista luottamusta.

Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.

Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa", mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi kuin sanoin lausuttuna:

"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä olet hänet pelastava yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."

On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan, johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.

Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta. Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa, jota rajaton toivo povessani lauleli.

Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä! Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.

Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä -- samana lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa prostituoidun naisen luota.

Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.

M. C.

Sadaskolmas luku.

Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä -- lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan -- kun synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello kuuden seutuvilla.

"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."

Mitä sitten tapahtui -- kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin -- sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.

Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui takkatulen ääressä lapsi helmassaan.

Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin pienokaisen syliini.

Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.

Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.

Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.

Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.

Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan väkijoukon jalkain töminän säestämänä.

"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee Tedykin lippua kantaen."

Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani tietää, läksin häntä etsimään.

Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan hänen luokseen.

Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.

Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli pienokaisen hoitaja? Niin.

Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.

"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain ottavansa selvää sen syystä.

Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.

"Mitä te olette hänelle antanut?" virkkoi hän katsahtaen rouva Oliveriin.

Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta tohtori sanoi tuikeasti:

"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut hänelle."

Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia, jonka minä itse olin ostanut lapselleni.

"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen, viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:

"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."

Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä -- oliko minua kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko häntä imettänyt ja kuinka kauan?

Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.

Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun hän mainitsi ne -- tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa, pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.

Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.

Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva Oliverille seurasin tohtoria ovelle.

"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"

Hän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: "On."

"Pahasti sairas."

Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen (tunsin alahuuleni vavahtavan):

"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."

"Tuleeko hän paremmaksi?"

"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä."

"Ja ellen... ellen... voi", kysäisin vavahtavin huulin, "kuoleeko... hän?"

Tohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:

"Ehkäpä."

Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen elämän toista suurta mysteriaa -- Kuolemaa -- lapseni kuolemaa, ja vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.

Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken päivää lakkokulkueessa...

Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten sisään.

"Missä on Lizer?" kysyi hän.

Vastasin hänelle ja hän huudahti:

"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!"

Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja sytytti sen -- täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.

Huomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.

"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.

"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin pyhä velvollisuus."

Vihasta tutisten minä huudahdin:

"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä."

"Teidänkö käskyllä, rouva?"

"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku toinen saa teidät tottelemaan."

Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa kahta valokuvaa sanoen:

"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs, enkös vielä osaa kouriani käyttää."

Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon, käännyin miehen puoleen huutaen:

"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."

Hänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.

"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."

"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin olisivat ne olleet raivottaren.

Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana ja seuraavana ja seuraavana -- kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi, mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa, kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki, mitä minulla oli tahi mitä halusin.

Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:

"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella."

"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."

Viimein lauantai-aamuna -- nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu, vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään -- kuulin rouva Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä, että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko -- kolme päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut, nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.

Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen katto tulisi päätäni suojaamaan.

Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?

Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle, kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut tunteista ylevintä -- rakkauden kutsua.

Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi kuolla minun käytökseni -- minun köyhyyteni tähden.

Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa yhtään inhimillistä isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin välinpitämätön, niin julma kuin Hän.

Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa -- ja sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.

Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki pahat henget lapsestani -- ja sitten pahinta pirua maailmassa, köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.

Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta, kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.

"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä tappava."

Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen isän helmaan.

Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen sanaa itsestäni -- että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä ja voisin mennä uusiin naimisiin.

"Voisitte tietenkin -- vielähän te olette nuori ja niin sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi, että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla', sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen kanssaan kilpailemaan'."

Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.

Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino karkoittaa se pois, olisi jonkun suuren uhrauksen tekeminen.

Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni, mutta nyt tunsin, että minä itsekin kuuluin hänelle. Minä olin saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä, ettei hän kärsisi.

Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin tehdä.

"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi..."

Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti vastustukseni.

"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni kuolee. Minun -- täytyy -- saada rahaa."

Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille, puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani hattuneulat hattuuni.

"Minne olette menossa, poloinen?" kysäisi rouva Oliver.

"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla", vastasin.

Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani -- suloista pikku Isabeliani -- kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen kiinni jälkeeni.

Sadasneljäs luku.

Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut kilisivät.

Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan toimittivat lauantai-ostoksensa.

Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän, etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin tulenliekki.

Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin, näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni käy."

Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana) ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen rukoili.

Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten Kuninkaan vankeja".

Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.

Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen -- ja kenties olinkin.

En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana, mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi minua, huusi ääni sydämessäni:

"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"

Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita -- jätteitä niistä puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja tyylikäs -- vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli valkeata pitsiä.

Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.

Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä, olihan se paras pukuni ja sievin.

Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.

Tiesin mitä ne sisälsivät -- jätteitä niistä kaunistuskeinoista, jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin, mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani, punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat renkaat silmäini alla.

Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.

Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti mieleeni.

Minä olin itsemurhan tekemäisilläni -- en sitä itsemurhaa, jota seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman jälkeen!

Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi ajoiksi!

Sydäntäni kouristi -- siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta, vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen, sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.

Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni puhjeta.

"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?" puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.

Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja minä kätkin kasvot käsiini huutaen:

"Lapseni takia! Lapseni takia!"

Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja kiskasin katuoven auki.

Martin Conradin memorandum.

En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä kun minä tulin Englantiin.

Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä, mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä todistaa.

Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.

Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.

O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma", että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta kannalta.

"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."

Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.

"Muistatko hänen kasvojansa?" kysyin.

"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.

Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.

Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala minua armahtakoon!

O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.

En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään epäröimättä.

Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.

Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan, ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä karkaisin mieleni ja sanoin:

"Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa."

Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista, mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa ylimääräisessä junassa -- ja puolet seuruettamme vaimoineen sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.

Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään, ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen, sillä aatokseni harhailivat muualla.

Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä ja Herra tietää mistä kaikesta -- asioista, jotka talvimajoissa ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.

Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä Ellanista.

"Se on syntymäsaareni, nähkääs -- kuuluuko sieltä mitään uutta?"

Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt vararikon.

"Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.

"O'Neill on."

"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"

"Ei... on... kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."

"Oliko... oliko hän lady Raa?"

"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.

Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.

O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi "Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi sen hullunkuriseen loppukuoroon.

Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle, missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä, entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa junasillalla.

En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja, joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut hotelliin, oli valmis lähtemään.

Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.

Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica, jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan, sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat sanoneetkaan -- että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen, että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.

Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin ihmisistä masentunein.

Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.

Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.

Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:

"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."

Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja katsahdin sisaren puoleen.

Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta -- kuinka hän oli paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni, kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää, uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman tapauksen lähestyessä.

Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että hän pelkäsi kadottavansa hänet.

"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"

"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.

"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"

Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."

"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti roistomaisen miehensä... ja tuli minun luokseni te uskotte hänen voivan... Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi leipänsä tahi kuolisi kadulle."

Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen, ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.

"Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?" kysyi hän.

O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja jälkiä.

Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme, minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka osoitteen hän antoi meille.

Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme. Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni. Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.

Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa -- yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.

M. C.

Sadasviides luku.

Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä aukkoja.

Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot, sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.

Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä on ääneti ja hyljätty.

Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria, ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.

Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin jonkun sanovan:

"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa."

Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:

"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että kestää vielä puoli tuntia odottaa."

Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:

"Halloo! Tässä minä jälleen olen! Giovanni on kuollut ja kaikki on minulle hemmetin yhdentekevää!"

Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin -- jotain sisar Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan -- ja samassa tuokiossa hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän pyörähti ohi kadun kulmauksessa.

Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää, kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.

Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.

"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.

Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.

En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä merkitsi, ja hetken kuluttua -- ehkäpä runsas tunti sen jälkeen -- tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain muualla.

Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa, kutsuen Martinia nimeltä.

Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä", seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin "yleisten naisten" -- pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten -- joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.

Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä ja kuulla selvästi ja terävästi.

Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.

Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut nähdessään he piirittivät minut huutaen:

"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!"

Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti pilkallisesti:

"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?"

Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja varieteita kun jo oli suljettu.

Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.

Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni -- mitä varten täällä kuljeskelin?

Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.

Silloin -- enkelikö ajatuksiani johti? -- mieleeni muistui jälleen Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."

Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin, vaan myöskin Martin Conradin.

Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena. Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien, kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en missään -- en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt toisin kuin tähän asti.

Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä! Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.

Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi -- jos rahatonna palaisin hänen luokseen -- niin hän olisi kuoleva.

Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun lapsi!

Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä, joka sattuisi tulemaan.

"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.

Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin, pontevain askelien tulevan minua kohti.

Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt. Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.

"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.

Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa, puhkesin kyyneliin.

Sitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.

Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin. Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.

"Mary! Mary!"

Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli -- tiesin, tiesin, tiesin!

"Älä pelkää! Minä se olen!"

Silloin -- Jumala tietää miksi -- ponnistelin irti hänestä huutaen:

"Päästäkää minut!"

Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan -- koettaen paeta suurinta onneani -- rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat minut.

Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:

"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"

Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.

Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli hyvin. Ja ääni -- tuo sama, rakastettu ääni -- puhui jälleen:

"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"

Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi minua sylissään portaita ylös.

NELJÄS OSA

NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA

PELASTUNUT.

Sadaskuudes luku.

Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä... Minä vien hänet maalle... hän on paraneva... Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut... Mutta hänen silmänsä... ettekö näe hänen silmiänsä... Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha, aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko hereillä nyt, lapseni?"

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us