Vaimo, jonka minulle annoit (part 1 of 3)

Vaimo, jonka minulle annoit

VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT

Kirj.

Hall Caine

Suomentanut Toini Swan

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS.

Tekijä lukijalle.

I. Nainen ja hänen isänsä.

Työvuoteni. Avioliittoni.

II. Nainen ja hänen miehensä.

Lempiviikkoni. Minä rakastan.

III. Nainen ja hänen lapsensa.

Minä tulen äidiksi. Joudun kadoksiin.

IV. Nainen ja hänen jumalansa.

Pelastunut.

TEKIJÄ LUKIJALLE.

En katso tarpeelliseksi enkä toivottavaksi ilmaista, minkä verran Mary O'Neillin kertomus perustuu omaan mielikuvitukseeni ja minkä verran todenperäisiin tapahtumiin. Mutta koska tässä teoksessani olen käyttänyt lähteinäni enemmän tosiseikkoja kuin romaaninkirjoittajain on tapana, olen katsonut velvollisuudekseni muutella ja muodostella merkitsevimpiä kuvauksia ja luonteita estääkseni lukijaa yrittämästä arvailla, keitä esiintyvät henkilöt todellisuudessa ovat olleet.

Se elämänlaatu, jota suuri osa romaaniani kuvaa, on minulle pienimpiä piirteitä myöten tuttua -- niin tuttua, etten voi sanoa tietoisesti luoneeni siihen mitään uutta; vaikken siis voi toivoa onnistuneeni täydellisesti kätkemään juonen pohjana olevaa todellisuutta, olen sitä käsitellyt aivan vapaasti, katsoen ettei itse toiminta ole teoksessani pääasia.

Se aihe, jota olen pitänyt silmällä, on niin yleisinhimillinen, että luulen sen olevan riippumattoman paikallisuudesta; sen näyttämöksi sopii yhtä hyvin Yhdysvallat kuin Brittein valtakunta tahi mikä muu Europan maa tahansa. Se on tuo ikivanha kysymys Naisen suhteesta Mieheen -- ei yksistään avioliitossa, vaan kaikessa, mikä heitä yhdistää kehdosta hautaan.

Siksipä olen yrittänyt parastani kertoessani tosikertomuksen eräästä Naisesta, joka kertomus monessa suhteessa on tosikertomus kaikista Naisista, siinä kun käsitellään Naisen elämän neljää suurta ja tärkeää ajanjaksoa Nainen ja hänen isänsä, Nainen ja hänen miehensä, Nainen ja hänen lapsensa, Nainen ja hänen Jumalansa.

MARTIN CONRAD TEKIJÄLLE.

Tässä ovat muistiinpanot, joista juttelimme. Tehkää niillä mitä haluatte. Muutelkaa, korjailkaa, lisätkää tai pyyhkikää pois oman mielenne mukaan. Ne ovat kirjoitetut ainoastaan minun luettavikseni ja siksi niissä on paljon sellaisia kohtia, jotka vaativat selitystä, ennenkuin niitä voi käyttää siihen tarkoitukseen, jonka te olette niille määrännyt. Täydentäkää niitä selityksillä niin paljon kuin suunniteltu aiheenne vaatii. Se syvä liikutus, jota ette kyennyt salaamaan kertoessani teille rakkaani elämäntarinaa, on takeena siitä, että tulette käsittelemään sitä myötätuntoisesti ja hellävaroen.

Saattaa, ehkä tapahtua, että kirjanne herättää ilmestyessään jonkin verran vihamielisyyttä, ja olipa teidän kuvauksenne vaikka kuinka hellävaroen tehty, niin sittenkin voi tästä vihamielisyydestä osa kohdistua kuvattaviinnekin. Mutta se on yhdentekevää. Kuten tiedätte, on hän nyt siellä, missä maailman tuomio ei voi häntä saavuttaa. Ja minä puolestani olen viime aikoina niin useasti ollut vastatusten kuoleman kanssa, etteivät muut vaarat minua pelota.

Aiheenne miellyttää minua. Olen tyytyväinen ja onnellinen, jos tämän kertomuksen perustalla voitte kirjoittaa, yleisölle jotain, joka saa sen selvemmin kuin ennen älyämään, kuinka julma ja väärä on se Miehen ja Naisen suhde, joka kaikkina aikoina näyttää nauttineen lain, vieläpä uskonnonkin siunausta. Silloin minusta tuntuu, että olen ollut oikeassa -- täysin oikeassa -- salliessani maailman vilkaista rakkaani tahrattoman sydämen pyhitettyihin tunnustuksiin.

Kuulin tänään jälleen hänen äänensä. Hän on oikeassa. Rakkaus on kuolematon. Jumala siunatkoon häntä, ikuisesti rakastettuani!

ENSIMÄINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ

Mary O'Neillin kertomus.

TYTTÖVUOTENI.

Ensimäinen luku.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.

Minä en ollut haluttu lapsi -- en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja. Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti, ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan valitteleva koira.

Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä, siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä, joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi sitten jälleen toimeensa.

Isäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.

"Kestää kauan", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.

"Ei pidä tuskailla -- ei mitenkään tuskailla", sanoi isä Dan.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi tohtori Conrad.

"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni. "Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."

Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.

Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta, Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan. Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään. Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä häntä.

Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä maksettiin -- yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi, oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea uskoa.

Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri. Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen pojan paljaita sääriä.

Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen, kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan, sanoen:

"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."

Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias, vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton. Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään. Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas. Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja teollisuusrenkaita.

Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen jalkainsa ympärillä kuin torakat.

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.

"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan", sanoi hän.

Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle. Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista ja asettui itse sinne asumaan.

Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan, kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin, kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja lujatahtoisuudestaan.

Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman. Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu. Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin "Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.

Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi. Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä, osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä, köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita, teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein kuningaskunnan väestölle.

"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla loihtimalla rikkaiksi -- asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren virkamiehiksi -- avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa yrityksissään.

Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle, neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen aikaan koulua Etonissa.

Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori Conrad, että äitini oli raskaana.

Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä, että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh, sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin, he olivat olleet Ellanin kuninkaina.

Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.

Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä hänen että isä Danin kanssa.

"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi, että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei (mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua kuluttavaksi tuleksi.

Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi onnellisesti -- lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun juhlanviettoon oli ryhdyttävä.

Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista jouduttaa.

Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin. Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.

Toinen luku.

Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin kuohujen alta kaikuen.

"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta", virkkoi isä Dan.

"Illallisensa he kumminkin saavat", sanoi isäni.

Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän. Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.

"Kai se nyt pian tapahtuu", hoki isäni vähän väliä.

Ja siihen isä Dan aina vastasi:

"Herra olkoon kiitetty."

Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta. Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.

Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän huusi:

"Eikö tohtori Conrad ole täällä?"

"On kyllä -- entä sitten?" vastasi isäni.

"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy hetipaikalla tulla minun kanssani."

"Kuka käskee?"

"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla tohtorin luokseen."

Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista. Mutta empimistä ei kestänyt kauan.

"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on synnyttänyt."

"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun kanssani."

"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill sen lähetti."

"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."

"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla ennen keskiyötä."

"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?" huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.

"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle kulkevan tien hiekoitusta.

Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta tapahtumasta.

"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen. Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani joukkoonsa?"

Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin, pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.

Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.

Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan liikutellen, mutta äänetönnä.

Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.

"Nyt se on lopussa", sanoi isäni.

"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!" sanoi isä Dan.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi nauraa.

Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko hänen nyt soitettava suurta kelloa.

"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa odottaneet?"

Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.

Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui läähätykseksi.

"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?"

"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee", sanoi isä Dan.

Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään, mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään, meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.

Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus. Sitten isäni sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"Se on..."

"Puhukaa, mies... Tarkoitatteko... että se on kuollut?"

"Ei, ei, sitä en tarkoita."

"Mitä sitten?"

"Se on tyttö."

"Ty... tyttökö?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin, ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä, leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa! Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen uutta elämää.

Kolmas luku.

Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani, käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta, ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot. Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään, sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä, maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua, pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä, sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta, vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset, varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä, jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan näköinen ehkä -- eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla enkelin laulavan."

Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen, joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki -- yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien, katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät, eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani pistä", sanoi isäni.

Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.

Neljäs luku.

Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen, puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta, ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan -- vain hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi. Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva, kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita, eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas, pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään, arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä (s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas, pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo? Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa -- mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten sylini kukkuroilleen niitä -- kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin -- suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen lapseesi?"

"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä, niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni, juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet", sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani. Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa, kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta takassa.

Viides luku.

Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti, että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti, ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan, kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella tohtorin pojan kanssa, -- johon olin hiljakkoin tutustunut -- kun hän tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani, rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute. Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli saatava kaikki talon maito -- vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon. Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani -- taivas ties miten -- minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo? Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta, toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada", huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa, huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme, ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani, hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta -- jo huomenna minun täytyy lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten lähteä -- kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."

Kuudes luku.

Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Äiti, mitä se on?"

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja kuuntele", vastasi äiti.

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt, mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä, mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä äänelläni:

Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä ja seimeen pantihin...

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä. Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Voi ihme ja kumma, tohtori -- sehän on pikku Mary O'Neill."

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa. Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua "kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä. Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä, jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli minua katsomaan, sanoi hän:

"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian Ann."

"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva Conrad.

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä oli kaikkea eikä kumminkaan mitään -- tällä hyvällä olennolla taas ei ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.

Seitsemäs luku.

Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät olivatkin suuret ja siniset -- siniset kuin sinisin meri --, mutta muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä, joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri, avasin vihdoin suuni:

"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"

"Mart", oli vastaus.

"Mistä sinä tulet?"

"Huippuvuorilta."

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi. Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa, ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että "ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten, joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina kysellen:

"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"

Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti päivässä."

"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella -- ei kukaan osannut selittää miten -- poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia, tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti, Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku, ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni, serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti: "Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:

"Eikö sinulla ole sisarta?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein loukkaannuin siitä.

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi esimerkkinä koulutovereitaan -- Jimmy Kristoferin ja muita --, joiden sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta -- enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.

Kahdeksas luku.

Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja, pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan. Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut, istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun, pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään -- ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan --, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat minua vastustaa siitä syystä, että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee.... Eikö teistä suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen, "jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan, missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee', sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi, vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti..."

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä -- hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea -- tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.

Yhdeksäs luku.

Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme -- Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa -- että meille suotiin suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme, kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee -- kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta -- saahan?" uteli Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa. Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa, poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle -- naisia ja tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? -- eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo, iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua -- tule matkaan, toveri", sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa -- kauhu, joka kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten, että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle, jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli "leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä, ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä. Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt -- Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy -- eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua, mutta Martin sanoi:

"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"

"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin laulamaan.

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin hupaiset sanat ja rallattava nuotti --

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin sen saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen, Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni -- koira seurasi Martinia kiihtyi levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta, jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen, kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle asemalle -- niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville, että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa kohti.

"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.

"Totta -- kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään, "kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin syödä... voisin syödä vaikka koiran -- koiria aina syödään, kun ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa, oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset aina sattuvat vilustumaan."

Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön -- maito!

"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun, huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan, mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Martin!"

"Mikäs hätänä, toveri?"

"Kaikki on minun syytäni... ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy... enkä minä ole yhtään mainio... ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta... saat jättää minut tänne... ja pelastaa itsesi... ja..."

Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.

"Minäkö! Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän, kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain -- sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Oletko loukannut itsesi?"

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin... kun on naparetkellä, pitää kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo, jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut verensyöksyn.

Kymmenes luku.

Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella, valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä, jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi. Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa vavahtavan hänen sanoessaan:

"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu, että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan. Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet juhlallisesti luvanneet -- että kun lupa-aika on käsissä, hän saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään...

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän -- kauniit kalvakat kasvot tuskasta vääntyneinä -- katkaisi isä Danin vakuuttelut kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori, mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa...

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana! Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä lapselle on parasta päästä pois kotoa -- ehkäpä niin on Jumalan siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella olevan pahaa mielessä..."

"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa ainakin."

Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:

"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla saarellamme?"

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista", sanoi isä Dan.

"Sitten... sitten... sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan", sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa, taikka vain kerran viikossa -- en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani, niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat, siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle. Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia! Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä -- jättää äidin ja palata kotiin lupa-ajoiksi -- tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla, kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos meistä hänen on parasta lähteä, niin hänen on lähdettävä!"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon tullessani -- sinun taloosi, kuten sanot -- että tein sen hyvässä tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi, kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen..."

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen isäänsä vastaan..."

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä -- sinä, joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin. Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa. Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa -- jota hän on rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, -- koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja jos sinä vain yrität..."

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä rypyissä ja sanoi:

"Mitä hän muka ei saa tehdä?"

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa -- hän itki ainoastaan isäni läsnäollessa -- otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen, ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä siltäkin ettei meillä -- ei kummallakaan -- ole mitään tekemistä tämän tytön kanssa -- koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme..."

"Mitäs tämä merkitsee?"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä? Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen, vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

Äitini teki heikon yrityksen vastata.

"Aioin vain sanoa, Daniel..."

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. Sinä tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta, ja jos sinä niin sanot -- sinä ja Bridget ja -- isä Dan..."

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden, minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen, mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä. Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut, mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä -- suloinen, kaunis, arka enkelini --, jolloin hän hetkeksi asettui vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.

Yhdestoista luku.

Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten. Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana. Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli -- lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla, ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan, kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa, ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä -- voin vieläkin nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta, ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin... kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa. Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä, ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä, huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella. Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella. Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä. Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni Nessy MacLeodin ääntä -- se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten Bridget tädin -- kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta, kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy -- mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut! Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa, neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan. "Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni -- kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.

Kahdestoista luku.

Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan, aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena, punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko! Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen. Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin seinillä riippuvia tauluja -- jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven, näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme...

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni -- en syvimpinä tuskanhetkinänikään -- tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, -- jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, -- valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni -- Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.

Kolmastoista luku.

Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon, ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat, tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle, että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat, kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia, ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin, kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta, jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa, kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen, en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani. Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred -- pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä -- ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa -- tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi -- aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki -- tällä kertaa italiankielellä -- pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia --, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä, ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut, kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä, joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat -- äitini ompelemille vaatteille, joista olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis", sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan -- ei Alma itsekään -- ole tuottanut, minulle niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi, kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti, kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan, niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut, astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän sanoi:

"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"

Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.

"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"

Yhä vavisten sanoin olevani.

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista kodistani -- oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle kaikki sinusta."

Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri, loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa, joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.

Neljästoista luku.

Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista -- hän teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa. Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan, missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta, missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin (mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta". Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin -- kertomuksia nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti, ja silloin Alman oli tapana sanoa:

"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi -- kun pidät ilkeillä jutuillasi valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata, ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan, ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni, että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta sanomista kuin:

"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa, tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei minut hänen luokseen, sanoi hän:

"Tässä on meidän Margaret Marymme."

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa, ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja kitaroilla säestäen lemmenlauluja -- tiesin ne niiksi, sillä olin alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein hän sanoi:

"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.

Viidestoista luku.

Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

"Ette kai mitään, arvaan."

Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin hauskaa.

"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin -- ja sitäpaitsi isä Giovanni.

"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi innokkaasti:

"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hän ainakin hänen kättään."

"Suuteli hänen kättään? No jopa!... Sisar Angela oli tietenkin hyvin suutuksissaan... eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli hoitanut häntä.

"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin huomenaamuna minä teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela, mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä, vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"Mutta te olette niin hyvä..."

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta -- sisar Angela oli karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta -- isä Giovanni oli myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä kaikki, mitä oli tapahtunut -- kuinka isä Giovannin ja sisar Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista, joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina, kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

"Tule kanssani, lapseni."

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat, kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen, jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen, ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille...'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt. Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti sen minun vuoteelleni sanoen:

"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut -- Alma oli mennyt.

Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki, että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Mary O'Neill, oletko valveilla?"

Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi. Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin luostarista pois."

Kuudestoista luku.

Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut, enkä osannut laulaa edes Tantum ergoa enkä O Salutaris Hostiaa.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle. Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun alttoäänellään --

"Ave maris stella, Dei Mater alma --"

yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä latinaisilla.

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä olin, lauloin jo säettä:

'Neitsyt pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota' --

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa, lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä." Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi. Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni luo sanoen:

"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo, lapseni."

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana -- äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas -- oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä tahdot palata takaisin tänne", sanoi hän, ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin tyttöjen luo, valtasi minut -- avuton, ymmärtämätön raukka kun olin -- sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän läheisyydessään -- ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa. Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos...

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta, joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani, me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa, mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.

Seitsemästoista luku.

Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä kaikki vielä hyväksi muut... Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee nähdessään sinut!"

Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän...?"

"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on toivoa."

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa, sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen, ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä -- nähdäkseen olivatko akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan, että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut. Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa, ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen, nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi vahvalla, kaikuvalla äänellä:

"Mary rakas! Mary rakkaani!"

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin lapselle puhuen:

"Olethan onnellinen nyt, olethan?"

"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.

"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"

"Kaikki -- kaikki!"

Sitten puhui isäni ääni sanoen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä, ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden kuohussa.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä varten."

"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan entisellään, mutta sittenkin..."

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen huulilleen, sanoi:

"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni luostarissa -- arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista (kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

Lopulta hän sanoi: "Tulee pimeä, Mary."

Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen, poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin armollinen...", kun sairaanhoitajatar sanoi:

"Siinä he jo tulevat."

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen tietänsä.

Tiesin mitä se oli -- se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta -- kaikki paitsi isäni itse -- tuli äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa -- muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin vuoteessani, hän sanoi:

"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi, liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi, eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi -- sinun ei pidä milloinkaan sitä luulla, Mary, mutta sittenkin..."

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen, mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii, niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun, niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan De Profundis ja joskus ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle. Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen, niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.

Ja niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: "Hyvää yötä!"

* * * * *

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."

Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!

Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.

Kahdeksastoista luku.

Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen Nansenin Fram-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.

"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.

Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli sai minut kokonaan valtaansa.

Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään -- ripitys ja messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden, johon se minut vaivutti.

Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.

Se oli kaunis paikka -- viehättävä, valkoinen talo noin kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen, ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine, punahameisine tyttöineen.

Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin onnellista elämää.

Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.

Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja, mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki tietää.

Ensin isästäni -- että suurista yrityksistään hän oli jo pannut täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut rikkaudenhimoa.

Sitten Bridget tädistä -- että hän kasvatti tytärtään maallisen turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.

Sitten Tommy toverista -- että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi, sillä sen piti olla Thomas.

Sitten Martin Conradista -- että hän oli yliopistossa ja "luki tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.

Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta -- että se mies näytti olevan pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat hänen tiluksensa vasaran alle.

Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.

Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen -- luin pyhän Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle mielelleni.

Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.

Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.

Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei minut katsomaan toimitusta.

En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea, kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen, ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna, pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen noviisien seurassa.

Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen muistutti sekin vihkiäisiä -- oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi ja liikuttavampi -- morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa, köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä, joka sen jälkeen oli tuleva.

Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään, vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.

Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.

Silloin lankesi isku.

Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla, että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä, ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:

'Arvoisa Rouva!

Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.

Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.

Kunnioittavimmin Daniel O'Neill.'

Yhdeksästoista luku.

Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti, ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli väkivaltaa -- rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain hänellä oikeus puolellaan -- luonnollinen oikeus -- mutta se oli tässä tapauksessa henkinen vääryys -- ja minä päätin olla siihen alistumatta -- viimeiseen hengenvetooni asti.

Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.

Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.

"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui huoneen perällä, hän lisäsi:

"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"

"Mainiosti", vastasi piispa.

Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että hänkin oli pahastunut siitä.

Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.

Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.

"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti -- otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän puoleltanne?"

Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan päätänsä.

"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä valmistuksissa."

Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:

"Monseignor!"

"Arvoisa äiti!"

"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" -- hän taputti vapisevaa kättäni -- "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."

"Sen olen kuullut."

"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."

"Siitä ei minulla ole ollut tietoa -- mutta epäilemättä asia on kuten sanotte."

"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut yksinomaan minun hoidettavanani."

"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen teille."

"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."

Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.

"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.

Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet kotiin tätä tarkoitusta varten.

"Avioliitostako on kysymys?" sanoi arvoisa äiti.

"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko..."

"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?"

"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa..."

"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti, "onko tämä kohtuullista?"

"Kohtuullista?"

"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa toivomuksiin."

Kohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.

"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän. "Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle perustalle."

"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja sulkea sen tyrmään?..."

"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi, kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa..."

"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"

Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten hänen kanssaan, hän virkkoi:

"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä elättänyt ja kasvattanut."

"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut, mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"

"Vaadin kyllä, rouva -- vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä mitään sanomista."

"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö hänelläkään olisi mitään sanomista?"

Isäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:

"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini."

"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs, hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.

Isäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:

"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."

"Ei, sir."

"Sitten kenties tyttö itse aikoo..."

"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei -- sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte tyttärenne luostarikouluun..."

"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki -- koska piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä..."

"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen nainen."

"Rouva?"

"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei siinä ole vähääkään perää."

Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan, mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.

"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni liikeasioissani..."

"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta, jonka Jumala on teille uskonut."

"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin..."

"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut hänet."

Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä, kääntyi piispan puoleen.

"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut? Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."

Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:

"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle. Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan... Vai mitä?" kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.

Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.

"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"

"En, sir", vastasin.

"Ja miksikä ette?"

"Koska isäni koti ei ole minun kotini -- koska tätini on aina ollut tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua puolustanut ja koska..."

"No niin, mitä vielä?"

"Koska... koska tahdon tulla nunnaksi."

Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni katkeraan nauruun.

"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"

"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."

"Äitisi oli lapsi -- niin juuri, lapsi."

"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."

"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:

"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon, ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä tänne -- ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja suostuvaisena -- huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena -- lähteäkseen kanssani."

Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin arvoisalle äidille.

Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:

"En suostu siihen! En suostu siihen!"

Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein pelokkaalla äänellä:

"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle puhuttavaa."

Kahdeskymmenes luku.

Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä arvoisan äidin huvilan parvekkeella.

Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven toiselta puolelta -- ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan avaruuksissa.

"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman elämäni -- sisareni ja isäni tarinan."

Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.

"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.

"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.

"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen tietää?"

Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.

"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."

Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi hämärtää.

"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin -- uhrata itsensä."

"Itsensä?"

Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.

"Sisareni keksi jonkun tekosyyn -- en tiedä minkä jonka nojalla taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.

"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa -- hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.

"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.

"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on saanut rangaistuksensa'.

"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden -- hänen nuori rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."

Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni tyynnyttääkseen minua -- ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.

"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua, "ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen, vaikka en samalla tavalla.

"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.

"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, -- mitä muuta kaipaat?' sanoi isäni.

"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan -- ja siellä -- koulussa tai muualla -- olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut. Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.

"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.

"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani, odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.

"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden -- suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla kauloillaan.

"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja viinirypäleterttu hiuksissa.

"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin mennyt luostariin.

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut -- kolme vuotta hän oli jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa -- hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt oli aivan hyödytön -- ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää, puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni, että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä, vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit... Ja jos joskus sattuisi... mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.

Kahdeskymmenesyhdes luku.

Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa -- kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi -- voisi ehkä olla mahdollista..."

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana, mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään, missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen. Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä -- olin itse pyhän Isän läheisyydessä.

Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman -- muista sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista -- että jos katolinen menee naimisiin toisuskoisen kanssa -- ei hän saa sallia lapsia kastettavan muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.

"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi, tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."

Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä astuin takaperin ulos huoneesta.

Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään -- ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin -- tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut taivaasta maahan.

Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin isäni otti asian puheeksi.

Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet, olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:

"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."

Ja sitten sain tietää.

Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.

Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet toimimasta.

Kahdeskymmeneskahdes luku.

Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui -- vaikken itsekään oikein tietänyt miksi -- kuin olisin kulkenut lähestyvän ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.

Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua. Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.

Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla. Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut sekä nähnyt että tuntenut.

Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.

Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava, niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa kaikki maalliset velvollisuudet."

Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.

Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi vieressäni ja silmäili minua myhäillen.

"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.

Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain, joka pani minut vavahtamaan.

"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.

Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.

Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi, voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.

Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä hänet oli Roomaan tuonut.

Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion ystävällisiä" häntä kohtaan -- kun hän oli kuullut luutnantti ------n aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.

Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" -- missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.

Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.

Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:

"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"

"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.

"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja... niin ihmeteltävän..."

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.

"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"

Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.

"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.

Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.

"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"

Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi Raa.

"Raa? Sanoitteko Raa? Se... Hyvä Jum -- Mutta tottahan te tiedätte...?"

Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään, koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.

"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin... isänne järjestänyt kaikki?"

"Niin."

Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi saattavansa minut kotiin.

Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta keskeytti äkkiä.

"Ainakin isänne tietää..."

"Jos hän tietää, en voi käsittää..."

Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:

"Sallisiko isänne ehkä minun puhua...?"

"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:

"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan -- katsos!"

Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.

"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.

"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini", sanoi isäni.

Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista, ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.

"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat, niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä sielulla mitään hyötyä."

Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.

"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.

Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.

He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.

Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.

Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.

Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.

"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.

"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän -- kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."

Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:

"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"

Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.

"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä ette..."

Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja siksi...

"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni astui vaunuun sanoen:

"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää Etelänaparetkeänne sikseen, niin..."

"Hyvä on, sir. Älkää te minusta huolehtiko. Minä kyllä pidän itsestäni huolen", sanoi Martin.

Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.

Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi: "Hyvästi! Hyvästi!"

Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.

Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.

Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.

Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että...

Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?

Ja sittenkin... sittenkin...

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:

"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi -- ja niin käy, jos siitä mitään tulee -- tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa -- ja sen se tekee -- teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt. Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia tarkoitusperiä -- että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet.

Mutta minä tunsin, että ne kuuluivat minulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.

Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä -- ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne suuttuneina hävittämään?

Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua saavuttaa.

Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.

M. C.

AVIOLIITTONI.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.

Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan -- ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.

"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."

Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.

"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."

Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:

"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."

Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.

Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."

Kolmet ajopelit odottivat meitä -- vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.

"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.

Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti perustuneet juorupuheisiin -- eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi aikaansaada ihmeitä.

Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista, joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään -- ensi lemmestä, ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta, joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.

"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja taputellen minua kädelle.

Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua odotti.

"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."

Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli saavuttava voiton heistä kaikista.

"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.

Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja -- kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja ajotietämme varjostavia puita.

Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.

Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:

"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä on tehty."

Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.

"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.

"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.

Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää, ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.

"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös. "Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä kunnossa."

Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan, sanoi Nessy:

"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."

Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä, jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.

Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!

Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos -- ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.

Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.

"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy! No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."

Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.

"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.

Seuraavana aamuna näin hänet.

Kahdeskymmenesviides luku.

Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa polvillaan.

Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.

Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni. Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan mieheni.

Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).

Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä irstastakin elämää.

Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme vuotta.

Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.

Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.

"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"

Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan, jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali oli ollut mallina.

Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan ylenkatsettakin.

Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta kyvystään.

Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.

Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.

"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.

Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi, jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.

"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis Betsy sai naurukohtauksen.

Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:

"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana -- raha-asioita ja sen semmoista -- niin että siirrymme nyt kirjastoon ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."

Kaikki nousivat pöydästä.

"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.

"Minua ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:

"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"

Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot värivivahdukset.

"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.

Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä, jotka peittivät tien.

Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa. Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.

"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on sievä ja varakas... niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi ikävään."

Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla, tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut tunnetut näyttämön kaunottaret.

Muuan hänen ystävistään -- Eastcliff oli hänen nimensä -- aikoi mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä halutti, niin miksikäs ei?

Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.

Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa syliinsä hän sanoi:

"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat parhaillaan sopivat kirjastossa?"

Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.

Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä hiekkaan sanoessaan:

"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."

Minä kuuntelin yrittämättä vastata.

"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka seuraa avioelämää -- elämäänkyllästymiset ja kaikki muut -- johtuvat siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista sidettä."

Olin yhä ääneti.

"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista, eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet... ei toki, se on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."

Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään, jatkoi:

"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen vapautta -- että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä -- mitä te arvelette?"

Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista -- en tiedä -- sillä muistan hänen siihen vastanneen:

"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä... Totta puhuakseni pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja luostarista.

Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi uudelleen puhella:

"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja minä voimme sopia hyvin yhteen -- ja minusta he eivät ole niinkään väärässä -- vai mitä?"

Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä mitään virkkamatta.

Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse silmissään ja sanoi:

"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" -- hieman alentuvasti: -- "nimeni ehkä merkitsee teille jotain."

Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja. Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.

"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.

Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa, passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa, melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni merkitsevimpään tapaukseen.

Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista, hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota, jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.

Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.

"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.

"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät isäni sanoi lordi Raalle:

"Entä te molemmat?"

"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä äänellään.

"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.

Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.

Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä oli tulossa.

"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki suoritettu onnellisesti loppuun -- ja naimiskauppa on nyt päätetty asia."

Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja sitten isäni jatkoi:

"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään on vielä yhdestä asiasta sovittava -- häistä. Minä päivänä ne ovat vietettävät?"

Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.

"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety. Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"

Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:

"Suostutaan!"

Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen. Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas kiitostulva.

Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.

"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun tultuani sen emännäksi.

Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu. Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt. Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa. Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.

Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta! Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.

Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi, kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä tapauksia.

Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.

Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia. Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.

Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään. Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.

Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.

Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä kuolleina ja haudassa.

"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo raukkani makasi sairaana ja kuolevana."

Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:

"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."

Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno, suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.

Sitten saapuivat häälahjat -- tauluja, kirjoja, hopeateoksia, kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja, kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:

"Sinäpä vasta olet onnellinen."

Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre, jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.

Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa pitävä tytär.

Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa, kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään, ruskeata partaansa sivellen:

"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman pettymyksen -- kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."

Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään, jalokiviristiänsä hypistellen:

"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä -- se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."

Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.

Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt nielaista.

Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff -- se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.

Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.

Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:

"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."

En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.

Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:

"Se on siis tehty."

"Niin, se on tehty", vastasin.

Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.

"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.

Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.

En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.

"Tarkoitatteko Jerusalemia -- Nazaretia -- Kuollutta merta ja kaikkea sitä?" kysäisi hän.

Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua "pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti -- koska olin antanut hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme Ellanista jo hääpäivänä.

Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi, kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti tapansa mukaan:

"Sinäpä vasta olet onnellinen!"

Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella. Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee, jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.

Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli tyhjyyden tunne.

Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva puolisokseni.

Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.

Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut kaiken elinaikamme!

Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä, hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.

Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja -- hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja lihan iloja ja kuumeväristyksiä -- sillä niistä en tietänyt mitään. Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt. Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan ollut virkkanut mitään siitä.

Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta. Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.

Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä, minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.

Joku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.

"Hyvää huomenta, tohtori", huusin hänelle aidan takaa.

Hän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut mitään.

"Ettekö tunne minua?" kysäisin.

"Tunnenhan toki; te olette tietysti..."

Lopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:

"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!"

Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan, hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten ennenkin.

Hän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:

"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja ystäviään?"

Minä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.

Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä, ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.

"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on."

"Niin, minä se olen."

"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."

Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä puhkeamasta.

"Saanko tulla sisään?" sanoin.

"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.

"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin, niin, tunnettehan te meidän talon."

Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.

"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä, kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen muistatte?... Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu turhia. Ei hän meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen. Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"

"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?" kysäisin.

"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää -- vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille, ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."

Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:

"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi tai ei."

"Arveletteko, että se on välttämätöntä?"

"Mikä, kultaseni?"

"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?"

"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten? Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa? Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa, he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa heidät?"

Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.

"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät -- mennyt Etelänavan hakuun -- ties minne."

"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."

Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät selkoselällään.

"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"

Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:

"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi matkalleen."

Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin kohtaamisestamme.

Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.

"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että ehkä joskus... mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."

"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.

Ja molemmat vaikenivat äkkiä.

Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös kääseistään supistaakseen menojaan.

"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti. "Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta sydämestämme."

En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä, ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.

Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi luokseni.

Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.

"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan että... Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta..."

"Mutta?"

"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"

Vastasin tavanneeni.

"Ja tapahtuiko välillänne jotain -- puhuitteko naimisiinmenostasi mitään, tarkoitan."

Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä Martin oli minulle sanonut.

"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa ehkäisemään sitä."

"Ehkäisemään sitä!"

"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja pyhittää orjamarkkinat."

"No niin?"

"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän, 'joka uskaltaa...' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi ole muuta kuin... Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo uudistuisi... Mutta siinä ei vielä kaikki."

"Eikö kaikki?"

"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa."

"Mitä hän sanoo, isä Dan?"

"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja sittenkin, jos se on totta... jos siinä on perää..."

Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni -- että hän vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään, että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa, joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin -- niin oli Martin sanonut -- ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin "laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".

Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.

"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen... Mutta ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä. Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä saaressa, että... Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä jo kutsuu minua."

Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.

"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö, että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle naimisiinmenostani?"

"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut muille."

"Kelle sitten?"

"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä. 'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä, kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä, 'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun hän pienellä jalallaan astuu sinne'."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen, selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.

En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi, ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli ollut hänen kanssaan.

Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.

Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni, asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.

Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.

Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.

Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään (kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle huudahtaen:

"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi, vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja kustannusten palkaksi!"

"Sairas en ole, täti."

"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?"

Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.

"Vai sinäkin olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."

Kysyin, arveliko hän sen olevan totta.

"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."

Hän silitti edelleen ja jatkoi:

"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi, olisi kyllä."

Tunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin sanoa:

"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?"

"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu ennemmin naimisista kanakopissa."

"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti..."

"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut nai."

"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.

"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"

Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan minusta pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua tervehtimässä.

"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi."

Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään itsestään.

"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä tekemään."

Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin...

Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:

"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta, sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan perhe ja kasvatetaan lapsia -- sellaista on avioliitto, jos tahdot tietää."

"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?"

"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä runoissa ja lauluissa puhutaan -- vertavuotavia sydämiä, huokauksia ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua -- niin ei!" sanoi Bridget täti liikutellen rajusti rautaansa.

"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen, eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut olla sinun paikallasi -- sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."

En puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.

"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin täytyi minun, ja jos..."

"Mutta ellei voi, täti?"

"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä."

Oli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.

"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."

Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme eri kieltä, olimme eri maata.

Tullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:

Rakas tyttäreni Jeesuksessa!

Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.

Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.

Sinun Kristuksessa

D. D.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä, että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.

Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään, ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:

"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin liikkeessä huomenaamulla."

Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin kirjoittamaan vastausta isä Danille.

En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi heitä ennen.

Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.

"Kuka siellä?" huusi hän. "Sisään!"

Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi kasvoille merkillisen, hurjan näön.

"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä tänä iltana tehtävä -- Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna aikaa."

Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.

"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" -- hän viittasi partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle -- "siinä näet vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."

Sanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:

"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?"

Käsittämättä tarkoitustani hän naurahti.

"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein kuin lailla ja rahalla voi saada."

"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan..."

"Mitä?" sanoi hän kääntyen päin minuun.

Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni, hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.

Isäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.

"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"

"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä..."

Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.

"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja sinä puhut siirtämisestä -- peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!... Mutta kyllä älyän -- kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad -- hän on kirjoittanut sinulle."

Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.

"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille -- piispalle, isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei sen vähempää."

Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla askelillaan.

"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa, jaa! Lopen paksua todella!"

Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.

"Entäs se nainen siellä Roomassa -- kyllä hänkin vain on uskotellut sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista! Hävyttömät!"

Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi, enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.

"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"

Varmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:

"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä, että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."

Viimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut pystyyn.

"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on meidän aikaisin oltava liikkeessä."

Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen enempää läksin huoneesta.

Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin repinyt rikki jotain elävää -- jotain itsestäni, sydämeni ja mitä siihen kuului.

Kolmaskymmenes luku.

Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama uni, joka toistui toistumistaan -- jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki tallattu kynä.

Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.

Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat, kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.

Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta kuului tyrskyjen valittava kohina.

Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla. Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.

Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.

Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä. Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet toverit kyläkoulussa.

"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin Willie Shimminin kanssa -- Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi tietää, miltä se tuntuu."

Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle, vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme panemaan pyhän rippileivän suuhumme.

Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.

Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen talosta.

"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?" sanoi Bridget täti.

Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni sanoi:

"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."

Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti suoritettava.

Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan, muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.

Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä Eastcliffin kanssa.

Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin varhaista.

"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän minulle syrjässä.

Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.

Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin. Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.

Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla, alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty kärsimättömyys äänessään.

Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.

"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?" kysyin elottomasti.

"No, kuka muut sitten?" naurahti herra Curphy. "Kaunis Betsy kaiketi?"

"Tule, tyttö, tule", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.

Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä käskettiin.

Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille, joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta ja ojensi sen minulle sanoen:

"Tämä kuuluu teille."

"Minulle?" virkoin.

"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.

Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:

"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa, kylävouti?"

Kylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi isäni.

Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.

Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.

Kaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.

Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään ääneen:

"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata."

Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten liikutettavaksi -- voimaton, tahdoton olento raukka.

Kolmaskymmenesyhdes luku.

Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien, ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.

Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin katsoen näytin aika iloiselta.

Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:

"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen."

Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.

Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky alkoi minua pelottaa.

"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään."

Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia huomautuksia kummallakin puolellamme.

"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!"

"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä."

"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky."

Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.

Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.

Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod, riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään rauhallisilta.

Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne", että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan, isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat jumalanpalveluksen.

Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"

Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä lastansa, tahtonsa mukaan.

Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.

Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä mielenylennystäni masentamaan.

Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi, vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen, joka toisinaan vivahti ivalle.

Niinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:

"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen: "Luulin olevani kerettiläinen."

Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan, joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:

"Tahdon."

Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle (sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.

Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti teki hänet minun omakseni.

Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.

Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt nunnalupauksensa.

Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.

Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."

Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan, eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää -- ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman tunnelman särkyvän.

Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt päihdyttävästä juomasta.

Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni kainaloonsa sanoen: "Tule."

Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista, ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.

"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu lisäsi -- en voinut olla sitä kuulematta:

"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki."

En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään -- kaiketi tohtorille:

"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli."

Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.

"Varjelkoon sentään", sanoi joku -- se oli Tommyn ystävä Johnny Kristofer -- "ei tästä ole paha lykky kaukana."

Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.

Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.

"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.

Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.

"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa. Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."

Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".

Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua: "teidän armonne".

Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.

Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista myssyään ja huutaen:

"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."

Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:

"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä käyttäydyit!"

Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa, ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.

Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä, vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo on sen jättänyt.

Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.

Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu sulhanen -- ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään, turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.

Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo. Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt peruuttamattomilla siteillä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä, suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella, kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.

M. C.

TOINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN MIEHENSÄ

LEMPIVIIKKONI.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki aamiaiselle.

Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi kerran käytännössä.

Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla koristeltu -- muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä, kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua naista.

Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.

Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan. Joku -- Bridget täti se mahtoi taas olla -- huomautti, ettei minun syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli kuin "kohtalon sormi".

"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"

Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä ja kompasanoja.

Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.

Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta, vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.

Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.

"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"

"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla -- mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja jätettyään sen koreaan kuntoon."

Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi Raa oli mennyt naimisiin.

"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää hevosia ja vaunuja."

"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka voivat tehdä velkoja."

Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.

"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää iltapuolilaivalle."

"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana taivas vetäytyi mustiin pilviin.

"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on vannonut tottelevaisuutta... Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."

Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.

"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on koittanut."

Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.

"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."

Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.

"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."

Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.

"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa täältä. Isäni tap... mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan -- minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle teistä isillenne, meinaan -- yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali, kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni antoi ruoskaniskuja hänen... mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."

Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.

"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"

Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.

"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin kruunaamaton kuningas."

Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.

"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista -- että muka tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten enää kaivataan?"

"Ei niin mitään", huudettiin eri osista huonetta.

"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä hommaamassa."

Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset, ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.

Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja vaarallisempia mielipiteitä.

Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset", sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka ja kuuliainen kuin Saara.

"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä itse aina olin rakkaan everstin eläessä."

"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"

Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin sumeat.

Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä suhteessa.

"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."

"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi mieheni, "ja... Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille) kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja... ja niin ei sitten muuta mitään."

Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.

Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua -- ei puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan, halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.

Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua, vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"

Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.

"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut. Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa, kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus, ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."

Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän oli kiukustunut.

"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin, jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."

Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä, että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.

"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"

Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut. Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:

"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle -- nuorelle tytölle varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata. Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."

Hartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.

"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.

"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme, minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä. Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä..."

Hänen äänensä katkesi -- minä nyyhkytin -- vaikka hän puhui niin äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä -- tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.

"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät, nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on vastattava hänen sielustaan."

En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys. Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin, tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni, joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain "saarnasta".

Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.

Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani, oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta huone sorisi kuin vesi padassa.

Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies. Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani. Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen) pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä, ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.

"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet mennyt."

Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna, vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta laivamatkastamme.

Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän -- kaikki paitsi minä itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet tyhjiin.

Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.

Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi minulle siunauksensa.

Mieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi kärsimättömästi:

"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa."

Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"), jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.

Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan taakseni äitini ikkunaan -- ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.

Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli -- ja Martin Conrad ja William Rufus muistuivat mieleen.

Siinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni, näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."

Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki; talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä, sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan katsomassa kulkuamme.

Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin. Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään. Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin istuinnojaa vasten sanoen:

"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."

Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen silmänsäkin painuivat umpeen.

Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu toutain.

En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se, jolle minä kuuluin -- joka kuului minulle -- tämä! Sitten rupesin soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun oli käännettävä katseeni muualle.

Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.

"Kirott--"

Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi pyydellä anteeksi.

"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo anteeksi."

Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka puistatti minua:

"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:

"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua -- vai mitä sinä arvelet?"

En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa. Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.

"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä."

Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas katseeni sivulle.

"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin näverit."

Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin peljästynyt ja työnsin hänet pois.

"Mitä nyt?" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.

Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava, hän virkkoi:

"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät."

Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja työnsin hänet voimakkaasti pois.

Hänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.

"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä? Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."

Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni syrjään.

"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella -- miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella -- arvelin samanlaiseksi tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi, syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen nainen.

Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä, sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan, että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt, että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä. Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen hartaasti pitämään silmällä pilviä.

Ne olivat entistä uhkaavammat -- vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.

Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. --

"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.

Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.

Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni. Mieheni kirosi.

Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:

"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra. Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."

Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.

"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.

"Mikä sitten?" murahti mieheni.

"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu huomisaamuksi."

Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.

Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.

"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.

Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.

Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.

Kolmaskymmenesviides luku.

Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden. Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.

Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja välttämätöntä -- tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden, välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.

Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan, joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin todenmukainen. Nyt yritän jälleen.

Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.

Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone. Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni ranskalaisen tytön Lontoossa.

Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille annettavista määräyksistä.

Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.

Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat, mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki -- mieheni tavarat niin hyvin kuin omani -- vietiin suureen makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta uuniin, ja vastasin "kyllä... ei... kyllä" ja äkkiä kuulin takkatulen rätisevän.

Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.

"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."

Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:

"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"

Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin kasvojeni kuumenevan.

"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."

Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.

Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi jälleen sanoen:

"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä, ettet ole vielä minuun tottunut."

Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.

Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös työntääkseni hänet pois.

"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos..."

Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.

Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.

Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.

"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään! Pianhan nähdään!"

Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista, tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo tuottaisi minulle.

Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla -- hän oli nähtävästi unohtanut nähneensä isä Danin ennen.

Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän, jos kukaan, oli pyhimys.

"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."

Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään, pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia, joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä viettelijästä ja konnasta.

En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni häntä kohtaan kauhuksi.

Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä, että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.

Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja inhoni kasvoi hetki hetkeltä.

Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen, asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan armasteluaan.

"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan, niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"

Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten naisten henkäystä hänen ympärillään -- kevytmielisten naisten, huonojen naisten -- ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista ruumiillista kammoa.

Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.

"Antakaa minun mennä", sanoin.

"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku naiset rakastavat kiusaamista."

Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen sylistään ja ponnahdin pystyyn.

Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi vihastuneena ja harmistuneena:

"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"

Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli loukattu.

Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu -- henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.

Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään. Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata. Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."

Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.

Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.

"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.

Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.

En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana -- sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua -- etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.

En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa, mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä ajatellut?

Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun. Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä kysyen, olinko jo vuoteessa.

"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."

Minua puistatti, mutta en vastannut.

Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.

"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua sinut."

Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä, vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.

Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti minua leimuavin silmin.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala, onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun mennä naimisiin ilman...? Entä tätisi -- mitä Herran nimessä se vaimo sitten on tehnyt?"

Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta mieheni asettui eteeni.

"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"

Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.

Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja serkkuni -- huh!

Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!

Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja sanoi.

Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.

Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja purskahtamaan kyyneliin.

Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin. Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.

"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista maata."

Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta puistatuksistani) sanoen:

"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin, ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt, suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."

Mittani oli täysi. Minun täytyi puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua, ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.

"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."

Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.

"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen, ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:

"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet kiintynyt johonkin toiseen -- eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä olekaan niin vaikeata -- Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään. Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä... No niin... en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä -- mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset ainakin vähän aikaa. Tule nyt."

Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo. Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi julmasti naurahtaen:

"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."

Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.

Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin lyödä häntä kasvoihin.

"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.

"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.

Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.

Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.

Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.

Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.

"Oletko siellä?" kysyi hän.

En vastannut.

"Avaa ovi."

Istuin liikkumattomana.

"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain sanottavaa."

En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli sitten takaisin ovelle.

"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa sanottavani täältä. Kuunteletko?"

Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.

Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan avioliittomme -- ainakin Kirkon silmissä.

Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi -- salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.

"Minua se ei paljon liikuta -- pidän huolen siitä - mutta sinulle se tulee oleman häpeällinen juttu -- viallisuus ja sen semmoista. Oletko siihen valmistunut?"

Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.

"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."

Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.

"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää, miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"

Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.

"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla viemään sitä. Kuuletko?"

"Kuulen."

"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia tunteitasi. Tyydytkö tähän?"

"Tyydyn."

"Hyvä on. Minä siis teen niin."

Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.

Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.

"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"

En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.

Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.

"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"

Mutta en vastannut mitään.

"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."

Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan tiehensä.

Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.

Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka huusi:

"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"

Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.

"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"

Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.

"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"

Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.

Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.

"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä -- sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä... Mary O'Neill, minua hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi" (Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman kulkevan eteenpäin?"

Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:

"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että... No niin, no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia, varmaan -- rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun... Mutta sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi, eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"

Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä jatkoi:

"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies, ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin. Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen kuultukaan sellaista."

Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.

"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä, ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin suurta hälyä."

Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en rakastanut miestäni, ja siksi... mutta Bridget täti katkaisi puheeni sanoen:

"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."

Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.

"Hän hakee lohdutusta muualta -- sen hän tekee. Ja se on sinulle parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi, eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"

Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.

"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan iltapuolilaivassa."

"En voi", sanoin.

"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"

"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."

Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa, ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.

"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä maata."

Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.

Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan, herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella, valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä päätöksessäni.

Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla -- julmuutta tai joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta -- saattaa mies vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy, jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet -- jopa vangitakin.

"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."

"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vaimoansa?"

"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää siihen kuuluvat ehdot."

Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista, mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.

"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa, järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin -- vankeus."

"Mieluummin sitten se -- tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä mieleni kuohui vihasta ja harmista.

"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne. Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton... Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää kaiken tämän rahan?"

Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:

"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin. Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron -- jota ette voi -- mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään -- vähemmän kuin ei mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua -- etenkin jos hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka keltä -- vaikka keltä."

Minä olin tukehtua häpeästä.

"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo, "tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on alakerrassa, ja hän on suostunut -- ystävällisesti ja jalomielisesti suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos..."

"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua", virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.

Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.

"Te tarkoitatte sitä -- tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.

"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.

Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.

Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.

"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin, lapseni."

Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin itkimme.

Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.

"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni, keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan mieheni kirjeen.

Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.

Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille, sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.

Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi. Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut minusta raa'alta ja barbaariselta.

"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"

Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."

"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."

Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.

"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.

"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää, minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."

Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:

"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista -- tällaisissa olosuhteissa?"

Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus voinut tulla kysymykseenkään.

"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja -- mutta tässä tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia -- jotain, joka oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole mahdollista -- ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."

Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen, jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä, huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana saman pöyristyttävän kauhun uhrina.

"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.

Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.

"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot, olkaat miehillenne alamaiset'."

Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.

"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi: "Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää hänen kanssaan hänen vaimonaan?"

"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."

Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja kapinanhenki riehui minussa.

"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."

"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."

"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar -- hänen naitu rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."

Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani, olin itsekin säikähtynyt -- säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen, sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.

Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei, Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.

"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä -- niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin -- on kaikki hyvin."

Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.

"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.

"Mikä on, lapseni?"

Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi -- olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.

Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.

"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.

"On."

"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"

"Niin, niin."

"Silloin hänen täytyy siihen suostua."

Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi, ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin ansaitkoon sen, voittakoon sen.

"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista -- kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen ainakin voin hänelle sanoa."

Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha, yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko minuun.

"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä -- lupaa, että tahdot."

Minua värisytti -- vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli tukahuttaa minut.

"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.

"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon, että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"

Hän teki lähtöä.

"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että... Mutta ei, se ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä voimasta. Hyvästi!"

Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut. Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa sydäntänsä?

Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin. Minä seurasin häntä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi, ettei voisi -- jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"

Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana, uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei Pidä."

Vähät siitä! Saammepa nähdä.

M. C.

Neljäskymmenes luku.

Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin sitä tekemään.

Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen paremmat puolensa.

Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja nöyryyttäviä pettymyksiä!

Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin, joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta vieraita.

Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava pieni ylpeydenpuuska -- taivas tietää mistä se tuli.

Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään, rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa. Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen asianajajalleen.

Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.

Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.

Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista, ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun suoritettu.

Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä -- Jumala ties minkä mielijohteen yllyttämänä -- astuin tyhjäksi jääneeseen huoneeseen.

Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.

Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän luuli minun katselleen niitä.

"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."

Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen. Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.

"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia edessäni) "viisi tuhatta puntaa -- siinä hinta, joka minun on ollut maksettava siitä, että sinut nain."

Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani. Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen, jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa käskystä.

Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?

Neljäskymmenesyhdes luku.

Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt päämääräni liian korkealle.

Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä, mielisteltävä, toteltava ja palveltava.

Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin tunteita, joita ei minussa ollut.

Mutta minkälaista jyrkkää ja kivistä tietä yritin nousta!

Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa, ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole viettänyt.

Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen ja elottomine hymyineen.

Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.

Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut saada muuta toveria.

Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään, mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta, kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä päässä kuin jäniksellä tai hanhella.

Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty, arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun mieheni huudahti:

"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani hautajaisissa."

Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.

"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."

Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua; minä aamua ja auringon viehkeyttä.

Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.

Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella edelleen.

Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana, riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"

Neljäskymmeneskahdes luku.

Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan miestäni itseäni vastaan.

Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.

Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin rahalla maksettu nainen -- olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis -- ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.

"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä rakastanut.

Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.

Ensimäinen yritys epäonnistui täydellisesti.

Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan. Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.

En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.

Seurausta ei tullut -- ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:

"Tuli ja leimaus, Jimmy, ethän vain aio tulla paavilaiseksi?"

"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt luvata rippi-isälleen käännyttää minut."

Seuraava kokeeni oli ehkä yhtä lapsellinen, mutta paljon vaikuttavampi.

Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä kentistä.

Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen, niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni huoneessa -- kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.

"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.

Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:

"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä aamuna."

"Mutta ei johtajatar sitä ole tehnyt, teidän armonne", sanoi tarjoilija.

"Kuka sitten?"

"Se oli... armollinen rouva."

"Oo -- oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä äänenpainolla.

Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani, mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.

"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin", sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.

Mutta minä en hellittänyt, ja viimein herra Eastcliff sanoi:

"Antaa hänen tulla. Mikä estää?"

"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot. Mutta ellet pidä siitä, älä syytä minua."

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen. Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.

Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse, vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon upeammat.

Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat, etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.

Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja, niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon, etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia, vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut hyvin julma heille.

Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.

Mutta omituista kyllä -- en voinut selittää mistä se johtui -- muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista intohimoista.

Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi, olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon mistään kotoisin.

Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin, että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.

Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.

Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja rukoilin näytöksen loppua.

Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä, ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa matkalla ravintolaan.

Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä -- vihasta miestäni kohtaan, joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä, muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.

Mutta mieheni itse oli pakahtua nauruun.

"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli. En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."

Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä naurusta noustessamme hississä ylös.

Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.

Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa, sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja -puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä aiheutti hänen hilpeän tuulensa.

"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.

"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"

Uusi naurunpuistatus ja sitten -- "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."

Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten --

"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."

Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni... En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?... mahtaako?"

Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:

"Mutta riippuu sinusta, onko hän oikeassa vai väärässä?"

"Minusta?"

"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."

Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.

"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."

"Taipuisin mihin?" sanoin, mutta tuntui kuin joku muu olisi puhunut.

"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"

Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä -- kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.

Nousin pystyyn huolimalta tällä kertaa hänen vastustuksistaan.

"Päästä minut nukkumaan", sanoin.

"Päästän, kultaseni, päästän tietenkin, mutta..."

"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.

Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.

Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.

"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."

Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mennessään.

"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.

Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.

Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:

'Tytär -- tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa kenenkään astua edellesi.

Sinun jne.'

Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä, ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli astuttava Port Saidiin menevään laivaan.

Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.

Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.

Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.

Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.

Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin Conradin.

"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.

"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ----:n retkikunnassa Etelänavalle."

Lapsuudenaikain hellien tunteiden muisto lainehti ylitseni, ja vastasin:

"Hän oli ensimäinen poikaystäväni tai oikeammin ainoa."

Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.

"Jopa nyt, niinkö todella?" sanoi hän.

Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.

"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa tullaan yhteen."

Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.

Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.

"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän, tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä erossa."

Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista. Mutta sittenkin -- lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen veri minussa vai mikä -- mutta minä rupesin puhumaan halventavasi Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.

"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin läpäisi yliopistossa."

Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi", arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja muut olivat siellä toimittanet.

"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan, maantieteilijä hän ainakin on."

Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut retkikunnastaan.

"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään. "No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin sisään, seisoimme me rannalla -- kuusitoista pekkaa -- ja pistimme lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua sanaa... Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä ja katoavat kuin taivaan valo."

Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa, ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.

En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen, tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:

"En tunne. Eikä liene suurikaan vahinko."

Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään muuttavan hänen mielenlaatunsa.

Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia suuria sotalaivoja.

Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin mikä se oli.

"Se on taika, armollinen rouva", sanoi nainen.

"Taika mille?"

"Että armollisen rouvan mies rakastuisi häneen."

Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen katselevan minua.

Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän samassa kumartui puoleeni sanoen:

"Ettekö ole Mary O'Neill?"

Ääni ilmaisi minulle kuka se oli. Se oli Alma Lier.

Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan, läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.

Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli ollut viime tapaamisemme jälkeen.

Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin) vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa, ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.

Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.

Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.

Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään huvikautta Kairossa.

"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin -- niinhän?"

Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta, isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja nunnamaiselta.

"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"

Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.

Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:

"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki -- että hetkeni oli lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin kuulla kellon kumajamisen.

Neljäskymmenesviides luku.

Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.

Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen. Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:

"Ja mitenkä on Margaret Marymme laita tänä aamuna?"

Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.

Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.

Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.

Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia, seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.

Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:

"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita itselleen Kairossa -- eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme, kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta oli kysynyt.

Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville, joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli suuri halli leveine portaineen.

Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin. Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.

Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa, pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä -- tummia ranskattaria, vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia, ranskalaisia, saksalaisia -- olipa siinä kosmopoliittista maailmaa -- oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!

Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki, jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein kiehtovimpana.

Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.

Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa. Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.

Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän kaikkia hullunkurisina.

Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon aihetta.

"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli aivan viatonta.

Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.

Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.

Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden selvän vastauksen -- minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.

Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut, minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua varustanut.

"Minun täytyy se tehdä", mietin. "Minun täytyy, minun täytyy!"

Neljäskymmeneskuudes luku.

Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin. Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle, ettei hän "koskaan nähnyt mitään".

Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.

Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen kuluttaa rahaa -- ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita, sormuksia ja kaulakoristeita.

Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani, vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.

Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies, jos hän nyt voi teitä vastustaa."

Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan hyvillä toiveilla.

Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa tulla esille kätköstänsä."

Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa, otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt Mooseksen kaislikosta.

Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan Alman ja rakastumaan minuun.

Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua. Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön, että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin, yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.

Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla mielikarvaudesta ja häpeästä.

Viimeinen yritykseni oli ehkä naurettava, mutta silli perin surkea.

Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani iloisimmat.

Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen hiuksiini.

Kun Price oli lopettanut pukemisen, sanoi hän:

"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."

Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.

Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti, päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena) istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi pöytäkumppanikseni.

Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin sen aina.

Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä hupsua vaimoanne!"

Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja, Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa maailmannaista.

Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja eversti pyysi minua toverikseen.

Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.

Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia, jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin huomautti miehelleni.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa, ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.

Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten liukumista varten.

Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".

Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata heitä.

Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle, panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että vierin alas lattialle asti.

Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut, ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.

Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei voinut pidättää.

Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin (vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön kauemmin taistelemaan.

Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla, puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:

"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii, mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."

"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin itseltäni.

Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.

Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut. Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta, epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin nähdä minut oikeassa "osassani".

Mutta pahasti petyin!

Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja sotamiesten tasainen jalanpoljento.

Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa -- vanha ja uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin yhtään Kairosta.

Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön (vaikka ei sen parempaan osaan).

Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen, ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa, niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia aatelismiehiä.

Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa, että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta (varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi bambinokseen -- lapsekseen -- ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen, ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään -- muuta ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja -- ja mikä on seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi, mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin -- ja siinä hän tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran sadassa vuodessa tulee suuri intohimo -- Dante ja Beatrice, Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei", lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa, missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset voi tehdä sitä -- varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä. Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku rakkaussalaisuutensa maailmalta ja... ja sellainen on avioliitto, ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina, mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja... ja kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Mutta oletteko jo kuullut uutisia?" huudahti hän. "Mitä uutisia?"

"Etelänaparetkikunnasta -- he ovat jo kotimatkalla." "Niin pian!"

"Niin, lauantaina viikko sitten he saapuivat Uuteen Seelantiin."

"Entä... entä... entä Martin Conrad."

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on kunnostautunut."

"Minä... minä... minä tiesin että niin kävisi."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla -- siinä hänen tunnussanansa."

"Kyllä tiedän! Kyllä tiedän."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin, kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli erikoisesti mainittu -- kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!" minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset. Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista hänen oli tapana puhua ja se oli mies -- poika, tarkoitan. Mallyksi hän häntä nimitti -- se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Marystä", sanoin.

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä, pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä ennen hoksannut? Te siis olette... Niin? Niin tottakin, teillä on oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati minua sanomaan -- minä en sille mahtanut mitään:

"Mutta siitä päivin hänellä on mahtanut olla monta naisystävää?"

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle -- ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt -- mutta ei niin vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän välinpitämättömyyttä... mutta ehkei niin ollutkaan... ehkä olikin..."

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt -- niinpä hypähdin vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit. Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita, ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat, kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet, varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista, istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan, jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin, hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

"Hymyilkää, Signorina!"

"Ei niin totinen, mademoiselle!"

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Salliiko armollinen rouva minun sanoa jotakin?"

Minä en häntä kehoittanut jatkamaan, mutta hän puheli edelleen:

"Menköön vaikka paikkani, mutta minun on se kerrottava."

En vieläkään virkkanut mitään, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet... He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt... näin hänen armonsa... tulevan ulos madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

* * * * *

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren vaimennetun äänen:

"Ave maris stella, Dei mater alma --"

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista katkeraa tuskaa -- muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia, jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni, että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni, enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

"Neitsyt, pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota."

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni pakahtuvan.

Neljäskymmesyhdeksäs luku.

Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin. Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa, sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta, kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä. "Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin ettei minulla ollut muuta rahaa kuin pari kultakolikkoa kukkarossani.

"Sinulla on shekkikirja -- anna minulle sitten shekki."

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä; onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua, jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin (ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni, että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää näistä lähteistä -- että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa, ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja säädytön näytelmä päättyi Chaine diaboliqueen kello seitsemän aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun -- papin seisoessa alttarin juurella -- kuoro veisasi Kyrie eleisonia viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on koeteltu intohimojen tulessa!

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä, niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin, kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden, teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta... todella ensimäinen kerta, kun..."

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi, mutta sanoin:

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?"

"Kaikki? Mitä muuta, kultaseni? En ymmärrä..."

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

Mieheni alkoi nauraa -- päihtyneen järjetöntä naurua.

"Oh, sitäkö tarkoitat... kuvailet ehkä että..."

"Kuuntele", sanoin. "Tähän päättyy kaikki sinun ja minun välillä."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen alkua."

"Tarkoitan..." rupesin änkyttämään... "Tarkoitan, etten voi kauemmin näytellä tätä ilveilyä... en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani. Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Ja sitten puhkesivat kyynelvirrat ja minä itkin kuin lapsi.

Viideskymmenes luku.

Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni -- ainoata ihmistä, jota hän ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa, tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä -- että kun olin niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä, niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Lopulta kuului toiselta puolelta kirjoituspöytää:

"Mary, sinäkö?".

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta tiesin kuka se oli -- se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka hauskaa, kuinka hauskaa!"

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta minkälainen väri...!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.

"Koska sinä tulit?"

Kerroin hänelle ja hän sanoi:

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Olen kuullut kerrottavan matkastanne. Teillä on ollut kovia kestettävänä."

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."

"Ja tulokset loistavat?"

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä, sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni, ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän seisoessaan siinä yhdessä -- Martinia merensinisine silmineen ja terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen ja voimattomine ryhteineen -- ja vastakohta kohotti sieluni tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana, kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Tietysti! Mielihyvällä! Se tulee olemaan erittäin mieluista", sanoi Martin.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen", sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata, että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän..."

"Tohtori O'Sullivan?"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän sinusta puhuu! Mutta nyt... sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin, ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Älä mene vielä", sanoin.

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja..."

"Silloin sinun täytyy mennä."

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä... Italia, Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet kalpea... hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta, ja hetken kuluttua hän kysyi:

"Aiotko jäädä Lontooseen kauaksi?"

Sanoin etten tietänyt, jolloin hän vastasi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin... tarvitsetko nyt?"

"Ee-ei, en nyt", vastasin.

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin -- vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka... no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.

Lopulta taistellen kovasti kurkkuuni nousevaa palaa vastaan, sain sanotuksi:

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan -- pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

Revin sen rikki ja menin aamiaiselle.

MINÄ RAKASTUN.

Viideskymmenesyhdes luku.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä -- joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä -- jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen Mary niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen Scotiaksi ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä -- olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä, Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti -- se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti -- hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään -- minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri -- mistä se johtui?" kysyi hän.

"Oh, me... voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin, ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan, joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani hänen säihkyviin silmiinsä -- ne olivat vielä yhtä siniset kuin sinisin meri -- toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni, etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella, alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen suupalasta niellyksi, kävin levolle -- osaksi päästäkseni rauhaan Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea, mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui, että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta murheen syytä. Sitten äkkiä -- niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys pyyhkäisee meren yli -- tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Minä olin rakastunut.

Olin rakastunut Martin Conradiin.

Viideskymmeneskahdes luku.

Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni. Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, -- nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin -- Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.

"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.

"En tänään", vastasin silloin.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä, keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin, salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin, ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä, mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin -- kertoi suuresta suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Miten?" kysyi mieheni.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi, kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja satoja miljoonia rahassa."

"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.

"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua, ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti ----n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän, "oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria -- Martin Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.

Viideskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan soittaa, mutta kirjoittamaan minä en pysty, en kautta sieluni. Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin, kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat: "Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi, mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää häntä ylen suuresta anteliaisuudesta -- sanalla sanoen pitää hänestä äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa. "Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut (keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika -- oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.

Ja lopuksi hän virkkoi:

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.

"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta -- sisaristamme ja veljistämme, jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin päin -- pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen -- ja minä luin päivän rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja lopuksi De profundis-virren.

"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra, Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia viel' yhä eteenpäin.'"

Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut. Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät peittelemättä.

"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.

En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:

"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"

"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.

Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni, onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana olin mielestäni kuin rikoksentekijä.

Viideskymmenesneljäs luku.

Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.

Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.

Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen -- sydämen aviorikokseen.

Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.

Menin entistä useammin synninpäästölle -- alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.

"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."

Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.

Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.

Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.

Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.

Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.

"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."

Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:

"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi, odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."

Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.

Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.

"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."

Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että nyt olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.

"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa se on."

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen: "Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan Portsmouthista: Se kuului:

"Noutakaa tohtori -- -- Brook Streetillä. Saavun heti."

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.

"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.

"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi -- hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.

Viideskymmenesviides luku.

Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:

"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."

"Kotiin? Tarkoitatko... Raa-linnaa?"

"Nii-n."

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.

"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."

Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne -- ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."

"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä haluat."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa -- minä arvasin sen tulevan.

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, ellet sinä sitä halua -- haluatko?"

Mitä minun oli sanottava?

Mitä todella sanoin, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"

Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi hän.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo -- että madame lähtee teidän kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää -- ole varma siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi..."

En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:

"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion hauskaa."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.

Viideskymmeneskuudes luku.

Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää ihastusta.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella -- jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"

"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?... Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?... Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea -- ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.

Ja nyt olin yksin.

Viideskymmenesseitsemäs luku.

Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

"Jumalan kiitos, että hän on lähtenyt."

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"

"Niin."

"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,... kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa... Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois... Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?... Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella -- pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne yöksi".

"Miksikä ei?" kysäisin.

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Kiihkopaavillinen?"

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain..."

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni -- kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa -- en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain -- eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa -- rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden -- tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen..."

"Mitä siis voin tehdä?"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

* * * * *

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.

Viideskymmeneskahdeksas luku.

Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto -- naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen -- mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä -- Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää -- ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? -- kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään -- ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait -- voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima -- oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti -- insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten -- sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle -- kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.

Onni -- paha onni -- suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: "Kuka sinua estää?"

Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua hirveästi kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra... Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.

Viideskymmenesyhdeksäs luku.

Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna -- kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden -- markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.

"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee avioliittoani."

Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.

"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn -- ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista -- että avioliittoni pyhä sakramentti...

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

-- "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.

"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa", huudahdin.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska -- anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita -- hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska -- en nytkään väitä että niin on teidän laita -- että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän..."

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."

Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.

"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) -- että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki saattaa suoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä -- en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi olla oikeutta siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni -- kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki voisi ja tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän -- "en väitä, ettei teitä olisi -- eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa -- joka päivä, kautta koko maailman!"

"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.

"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us