Totuus (part 3 of 3)

Totuus (part 3 of 3)

Hän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien esimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius Padualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa toivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat tuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen Jumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä Theodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan itselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita. Ennen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei hän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa helpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien vaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli vieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä hirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen elämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne keinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta johtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin konnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli estänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä Crabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut hänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli silloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan herran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut ijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa turvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän onnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran pelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi hänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin, heitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan päästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä kiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka äskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin monta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri, joka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli uhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen määrättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset. Hurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään yksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla ajetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin vähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja kiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin, hyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan? eikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja eikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta alennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?

-- Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja hänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen täytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan niinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen kerran puhuva...

Hän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä, tahtoi saada häntä jatkamaan.

-- Mitä, mitä teillä on sanottavaa?

-- Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä tunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.

Sitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.

-- Ja sitten lopuksi tuo veli Joachim, jonka he ovat asettaneet veli Fulgentiuksen sijaan, johtajaksi kouluumme Mailleboisissa; hänkin on yksi isä Crabotin käskyläisistä, taitavuutensa ja liukkautensa tähden valittu tekopyhä, joka luulee olevansa suuri mies kun hän ei vedä korvista likaisia koululapsia. Te voitte jo nähdä kauniit seuraukset, koulu on pian suljettava oppilaiden puutteessa. Potkuilla ja nyrkiniskuilla -- kas sillä tavoin tahtoo Jumala että nuo kirotut sikiöt kasvatetaan, jos tahtoo saada heistä edes hiukan kunnollisia ihmisiä... Ja tahdotte tietää minun mielipiteeni? Koko maassa on ainoastaan yksi jotakuinkin kunnollinen kirkkoherra, Jumalan mielen mukainen pappi; ja se on apotti Cognasse. Taistelun ollessa ankarimmillaan meni hän niinkuin muutkin kysymään neuvoa Valmariesta, ja he olivat vähällä turmella hänetkin kehottamalla häntä olemaan liukas ja valtioviisas. Mutta hän rupesi pian noudattamaan entistä tapaansa, kivenheitolla hän vainoaa kirkon vihollisia, ja niin käyttäytyvätkin kaikki oikeat pyhät, niin on Jumala varmaankin kerran valloittava takaisin maailman.

Hän pui raivokkaasti nyrkkejään suuressa, rauhallisessa koulusalissa, johon pieni lamppu levitti himmeää valoa. Hetkeksi syntyi syvä hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin sateen rapina akkunanruutuja vastaan.

-- Kaikissa tapauksissa, sanoi Markus hieman ivallisesti, näyttää siltä kuin Jumala olisi hyljännyt ja uhrannut teidät, samoinkuin esimiehennekin.

Veli Gorgias katsahti kurjia vaatteitaan ja laihtuneita käsiään, jotka kertoivat hänen kärsimyksistänsä.

-- Se on totta, Jumala on hirveän ankarasti rangaissut minua, omieni ja muiden syntien tähden. Minä alistun hänen tahtoonsa, hän tarkoittaa parastani. Mutta minä en koskaan unohda, en koskaan anna anteeksi muille, että he ovat lisänneet kärsimyksiäni. Voi, kuinka hirveään elämään nuo ilkiöt tuomitsivatkaan minut, pakoittaessaan minut jättämään Mailleboisin, ja kuinka kurjassa tilassa olenkaan palannut sinne saadakseni heiltä edes leipäkannikan, jonka he ovat minulle velkaa!

Hän ei tahtonut kertoa enempää, mutta hänen surkean elämäntarinansa saattoi lukea hänen nälistyneestä ulkomuodostaan, joka oli kuin hätyytetyn metsäeläimen. Hänen munkkikuntansa oli varmaankin lähettänyt hänet paikasta paikkaan ja aina köyhimpiin ja yksinäisimpiin, kunnes hänet vihdoin ajettiin ulos liian vaarallisena, jolloin hän luopui munkinkaapustaan ja kuljeskeli pitkin maita karkoitettuna munkkina. Missä kaukaisissa maissa hän sitten oli käynyt, kuinka kurjaa ja epävarmaa elämää hän oli viettänyt, mihin seikkailuihin, joita on mahdoton edes kuvailla mielessään, ja millaisiin inhoittaviin paheisiin hän oli antautunut, se ei koskaan tulisi tiedoksi, sen saattoi ainoastaan hiukan aavistaa hänen kasvojensa nahankaltaisesta ihosta ja ilmeestä hänen silmissään, jotka paloivat vihasta ja kärsimyksistä. Parhaana apulähteenä olivat varmaankin kauan aikaa olleet hänen entiset rikostoverinsa, jotka maksoivat hänelle että hän pysyi poissa ja oli ääneti. Kun hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa jälkeen, ja alkoi uhkailla, sai hän silloin tällöin pieniä rahasummia ja saattoi siten vielä muutamia kuukausia jatkaa kurjaa elämäänsä kaikkien halveksimana. Sitten oli tullut aika, jolloin hän ei enää saanut vastausta; hänen kirjeensä ja uhkauksensa eivät mitään vaikuttaneet; entiset esimiehet olivat väsyneet hänen äärettömiin vaatimuksiinsa, ehkä hän ei enää ollut heistä vaarallinenkaan, kun niin monta vuotta jo oli kulunut. Ja hän oli todella ollut kyllin järkevä ymmärtääkseen että hänen tunnustuksensa eivät enää tuottaisi heille mitään mainittavaa vahinkoa, vaan että ne sen sijaan riistäisivät häneltä viimeisen mahdollisuuden saada heiltä jotain rahaa. Mutta hän oli päättänyt palata Mailleboisiin, tuntien lain ja tietäen että hänen rikoksensa oli vanhentunut. Useita kuukausia hän siis oli elänyt kaupungin seutuvilla, saaden silloin tällöin kiristetyksi muutamia markkoja Simonin syyttäjiltä, jotka yhä olivat levottomia Rozanin hirveän voiton tähden. Hän oli heidän paha omatuntonsa, heidän rangaistuksensa, joka seisoi heidän ovensa ulkopuolella ja ennusti heille häpeän, joka kerran kohtaisi heitä. He alkoivat varmaankin taas väsyä tähän kotirasitukseen, sillä Gorgias kiehui vihasta, hän ei olisi niin katkerasti moittinut heitä, jos he edellisenä päivänä olisivat sallineet hänen ammentaa heidän kukkaroistaan, ostaakseen vielä hänen vaitiolonsa.

Markus ymmärsi täydellisesti. Veli Gorgias tuli esiin siitä pimeydestä, johon hautautuneena hän nykyään eli, vasta kulutettuaan saamansa rahat inhoittavissa huvituksissa. Että hän tällaisena talvi-iltana, rankkasateessa oli saapunut Markuksen luokse, osoitti selvästi että hänen taskunsa olivat tyhjät ja että hän toivoi tästä käynnistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta mitä hyötyä? minkä vuoksi nämä pitkät ja raivokkaat syytökset kaikkia noita miehiä vastaan, joiden kuuliainen ase hän vain sanoi olleensa?

-- Asutteko Mailleboisissa? kysyi Markus, joka ei voinut hillitä uteliaisuuttaan.

-- Ei. en Mailleboisissa ... asun missä sattuu.

-- Luulen jo kerran nähneeni teidät siellä, ennen yhtymystämme Kapusiinitorilla... Te olitte, luullakseni, erään entisen oppilaanne, Polydorin seurassa.

Väsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.

-- Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja hiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä ihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista, hänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt hänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne tapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme lohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen taivaalliseen apuun... Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua niinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä olen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä loppu kaikesta!

Käheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti, niin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman miehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan Polydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän hirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä nopeasti ja sanoi:

-- Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen tullut tänne kertoakseni teille kaikki... Niin, jos lupaatte kuulla minua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden, oikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän tunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te olette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja... Ottakaa siis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne salaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.

Markus keskeytti hänet nopeasti.

-- Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt teitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa minulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden, niin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.

Veli Gorgias epäili vain hetken.

-- No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.

Mutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä virtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla; pienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan hiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi, häntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia epäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen oveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka tuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin esiin!

Oltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa juhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja vaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä:

-- Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin huoneessa rikosiltana.

Vaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana edeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää väristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta Gorgias viittasi häntä heti istuutumaan.

-- Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa vastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen, ennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni omaatuntoani... Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen pimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo, Jonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien kappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka, saman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä yli kymmenen... Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä, autiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan olevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen seisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia, jotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin häntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan maan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla huoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli liian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte... Minä käskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä pyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja jossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin ja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty kuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi anteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän. Sitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään, lupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni... Hän sulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen vannon Jumalan edessä.

Markus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä hänelle ajatuksiaan.

-- Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?

-- Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.

-- Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää voinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon rikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain tuntematonta kuleksijaa.

-- Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun lähdettyäni.

Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään, ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.

-- Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi ehkä tullut estetyksi.

-- Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut itseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä viattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin syyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen... Muuten sanon teille vielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.

-- Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän koulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä ette ole aina sanoneet.

-- Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään heidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät he Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin heti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta minun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin oikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä vihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse kuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman Philibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta epäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi sitä, että lakkasin valehtelemasta.

Markus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias vähitellen kiivastui:

-- Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen pöydällä.

-- Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa kaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se seikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta... Te siis vieläkin pidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella kirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?

Hän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen irvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein tiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen syyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut hänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki lakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen olisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän saada sen käsiinsä samassa kun "Petit Beaumontais" lehden? Jos Markus olisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi ollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti vastaväitteen.

-- Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä, jossa sanoitte sen nähneenne.

Mutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan, taikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan ei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki edestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.

-- Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska minulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin syyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä olisin voinut ottaa kaavan... Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut sen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut ne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti ja yksinkertaisesti!... Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan myös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa... Se ei ollut taskussa, koska minä näin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!

Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin saatanallista nautintoa.

Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi tietää.

-- Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on kolmas tapa, jolla selitätte asian... Ensin väitätte, niinkuin yleinen syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan... Ajatelkaa hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran suvaitsette kertoa senkin.

Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:

-- Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne, koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.

Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.

Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut. Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai suuttua.

-- Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.

Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta sanoi hän:

-- Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?

-- Sen minä luulen tietäväni... Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan enää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka he ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on suunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä, kiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa asiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen maasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä hänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran palannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten olisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän taas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen kunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä pysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan totuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä puhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä rahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.

Tämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:

-- Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.

-- Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen sydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman verensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin raukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa todella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa, hänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan marttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja syöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.

-- Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?

-- Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta tiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei mitään ratkaisevaa ole löydetty... Oh! Simon raukka, nyt en enää voi toivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian vanha.

Mutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki elämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa veli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa Rozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä jälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman tiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän seurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta silmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen uskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi jouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut ja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä puoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun Beauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa, joka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja allekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona oli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli kirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja jossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin opettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto yksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana, todistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.

Delbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän vieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi näyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin valamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia ihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi Rozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut Beaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä salaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli juoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut vankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa kaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin kuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien raatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori Beauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että Simonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt olisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut; entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan virkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud, joka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut halvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana, kun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt valtionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli luopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain salaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin oli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa yliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat seuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia. Ja kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut salaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin kuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin johtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin hautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa katumustyötä.

Yhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella valtiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat, ryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut käsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut vaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja sai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle. Ministeri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän tyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei hallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen kysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta, niin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta. Kassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan korvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin päätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli vaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut välttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.

Näin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus ja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja rikosten jälkeen.

III.

Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:

-- Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi, täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.

Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen. Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen, tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta. Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin, kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä, kauhistuttava vääryys.

Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.

Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan. Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista, sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose, suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista, Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken orjuuden äidin poistamiselle!

Inhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt vihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari oli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja miljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät kansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa vastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä lisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla, opettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota kaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen, sivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan. Viimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä prefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan talonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei kunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta viimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin jostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit, julkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset juhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä että monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat, olivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan kuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja Jonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla kuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi, puoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien heittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä mennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän pystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti valtionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää mielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio palkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää. Silloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa Palmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre soitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui vielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen pysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen saadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että Jonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta oli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta, saamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa mukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei ainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun aivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän tietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui vähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta elämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset, mutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli alituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi jäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi pakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.

Mailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun kristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin jutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut sitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli päivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein klerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi oppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta uudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti sulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne kuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin hengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen. Uudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien kolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen karkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen kautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman opetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta alettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä tähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen, toinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut järjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka kaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja voimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden siteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten ylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja lahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas pelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen, laaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston rappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton esiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin ääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä nousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan nimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen täydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin kaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat voidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo klerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan orjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien koulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin kuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian myytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden oppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet, kaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja joiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa teurastajan puukon alla.

Mutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine akkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat verkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle Antoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja kullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä harvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys ihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen finanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan köyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen nainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi kertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes hävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja antoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista vuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko päättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen yleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja vanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai apotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi itsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa jumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä, äänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen, vaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia, antamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli hakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli ripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää huolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella silkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi aivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä, nahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä, rinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla halkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui verikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä Jesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo alkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta ainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta katumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa kuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan palvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen tomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli kuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt itsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi palvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei ollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen täytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi voitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja armahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja karkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo aineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana oli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta, toivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin. Apotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut yksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: "He ovat tuominneet ja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman." Ja se toi kirkolle kuoleman.

Mutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se oli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan. Koko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat hajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina, kun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden. Désiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka kurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien lävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector de Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja jalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta suurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen kuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli ylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen rakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi. Hänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää hurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin rakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin piestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua, ilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin häpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea, nykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa linnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka halvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan tullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään katsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan miljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin tarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen viimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin kuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt Lea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan, kunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja hänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan hänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria palveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan oikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä kuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään lepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka muurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin kielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien sulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin. Jesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin asuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone ja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli. Mutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja ainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja, joiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu valkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja toimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt nuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen kreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian Désiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui "sisarekseen Jesuksessa Kristuksessa." Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut suuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja lahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen rahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua tasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana tavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen miljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli ainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla että perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.

Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut, jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden kymmenkertaiseksi.

Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt, mutta heräsi nyt uudella voimalla.

Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin, Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin käytännöllinen mies.

-- Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.

Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.

-- Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna, niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.

-- Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden laakson ja muuttaa takaisin tänne... Te kyllä tiedätte asian oikean laidan.

Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.

-- Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.

-- Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme tuskin toteuttaa aijettani... Tahdon ensin esittää sen teille, minä päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?

Markus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä Louisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän tahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja niin päätettiinkin.

Adrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä, pienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän isovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa sitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen isän käsiin.

Mitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen talon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu! Siellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin vangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan kerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui hartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen vaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa vaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena törkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut mitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan oikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.

Adrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä notkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.

-- Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle tullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se tuottaa hänelle onnea.

Hänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias, vaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli myöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli vaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.

-- Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut sinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.

-- Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä. Tuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.

Kaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard ja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen opettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle. Vaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli hän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.

-- Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.

-- Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos käy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse tiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.

Hänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:

-- Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen luokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo oli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu, kaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen! Neiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran, ennenkuin olin käynyt ripillä.

Claire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.

-- Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole mitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista vapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille varjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.

Adrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta, jonka tähden Markus oli tullut.

Kaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja äitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen kutoen sukkaa.

-- Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa Mailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut hirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä syypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi julistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja lastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys... Eilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin heille taas: "Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä typerään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä järkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?" Ja he vastasivat minulle, niinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään tietää.

Syntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului rikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun suustaan ja teki epäävän liikkeen.

-- Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää? Isäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin varomattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta olisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia enemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi epäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan, kun tuntee olevansa tietämätön raukka... Niin, teistä on helppoa olla rohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta olisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä olisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen erilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.

-- Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta, päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin, elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.

Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.

Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään... Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi paikalle toisen talon -- ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman, valoisan ja kodikkaan asunnon -- ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa kunnioittamana ja rakastamana... Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.

Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.

-- Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi nähdessään Markuksen kyyneleet.

Markus nousi ja syleili häntä.

-- Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden elämäni suurimmista iloista.

-- Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki... Odottakaa, näytän teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin voivat.

Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.

-- Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.

-- Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden... Näin kuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: "Mailleboisin kaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä, korvauksena hänen kärsimyksistään." Ja alle kirjoitetaan: "Hänen teloittajiensa lapsenlapset."

Fernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja katselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut sallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja nojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti isänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:

-- Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon että se tulee tiedoksi.

-- Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo kirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?

-- Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani, saadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä auttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan kunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä, entisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki neuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on kuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen mielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut tuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen hyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän onkin oikeassa.

Hän lisäsi, ikäänkuin äkkiä olisi keksinyt jotain:

-- Kuulkaa, opettajani, koska olitte niin ystävällinen että tulitte tänne saakka, ettekö tahtoisi tehdä vielä enemmän ja tulla kanssani nyt heti Léon Savinin luo. Hänkin on ollut teidän oppilaanne ja minä olen varma siitä, että asiamme edistyisi suuresti, jos te keskustelisitte siitä hetken hänen kanssaan.

-- Sen teen mielelläni, vastasi Markus. Lähtekäämme, menen minne vain tahdotte.

Fernand ja Lucile eivät enää vastustaneet; Fernand etenkin oli vaipunut ahdasjärkiseen välinpitämättömyyteen, käsittämättä vähääkään uusia aikoja. Mutta Clairen täytyi pelastaa piirustukset pikku Georgetten käsistä, joka tahtoi anastaa itselleen kauniin kuvan. Hänen isänsä oli kertonut että se oli leikkitalo, jossa kiltit lapset saisivat palkkansa. Sitten Markus ja Adrien sanoivat sydämmelliset jäähyväiset ja poistuivat yhdessä.

Amettesin kartano, jossa Léon Savin asui, sijaitsi toisella puolella Mailleboisia ja heidän täytyi kulkea uuden kaupunginosan kautta, vasta istutetun puiston läpi. He pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan arkkitehdin valitsemaa tonttia, johon hän tahtoi rakentaa aiotun talon.

-- Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot... Hän keskeytti puheensa nähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.

-- Kas, Charles setä... Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon, josta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi sepäntyöt, ilman mitään voittoa.

-- Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa... Ja teen sen myös teidän tähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein kouluajalla suututin teidät.

Charles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo kauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen poika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja oli itse rakennusmestari.

-- Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen. Marcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme töistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava heille... Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska tavata entisiä oppilaitanne.

Hän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:

-- Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.

-- Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja minun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia... Se ei tee mitään, tulen mielelläni häntä tervehtimään.

Entisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut muurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä luokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden puistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja piha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti, terveellinen ja aurinkoinen.

Kun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi vanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva Doloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin ennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on vanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan. Markus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka oikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja joka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että isänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset olivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet kuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä päivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan tahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta omaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti:

-- Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja... Auguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun ensi kerran näin teidät.

-- Aivan niin, rouva... Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin nimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä kysyttäisiin.

Vielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja epäluuloiseksi ja vastasi:

-- Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut lasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.

Mutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla Marcelen kanssa.

-- Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse poikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.

Auguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti Markuksen kättä.

-- Oh, herra Froment... Charles ja minä puhumme usein teistä kun muistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen joskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi häpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne mukainen.

Sitten hän lisäsi nauraen:

-- Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon Simonillenne... Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle rangaistusvangille.

Äänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus Markukseen tuskallisen vaikutuksen.

-- Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu hänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen aloitte taas epäillä sitä.

-- Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan tekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta ajattelemista... Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja oikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me suostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten kerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai kuinka, veli?

-- Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme me oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se alkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!

Serkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet asiasta, riemuitsivat.

-- Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle. Sinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä puusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä sanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.

Adrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva Doloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui puheeseen.

-- Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan saa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten kuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin... Ja minä säälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette voivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne kaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän isoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai pitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa lähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria summia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän oli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen hänelle ja vannonut että se oli tosi.

Markus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä palannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen jutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan kolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet äitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta saakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel eivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan huolimatta.

-- Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi. Eihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole katolilaisiakaan... Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.

Mutta nyt tuli hänen äitinsä sisään ja hän meni tervehtimään häntä. Angèle Bongard, ymmärtäväinen talonpoikaistyttö neiti Rouzairen entinen oppilas, oli suuresti vaikuttanut miehensä menestykseen, vaikka hän oli vain keskinkertaisen lahjakas. Hän kysyi kuinka jaksoivat hänen veljensä Fernand, kälynsä Lucile ja heidän tyttärensä Claire, josta oli tullut hänen miniänsä. Sitten koko perhe tiedusteli äsken syntyneen Célestinin vointia, jonka Marcelin vaimo kaksi viikkoa sitten oli synnyttänyt.

-- Nyt olen toisen kerran isänisänäiti, herra Froment, huomautti rouva Doloir. Georgette, Célestin -- niin se käy. Nuorimmallani Julesilla on myös kahdentoista vuotias poika Edmond, mutta hän on vaan pojanpoikani. Hän ei tee minua yhtä vanhaksi.

Hän puhui ystävällisesti, tahtoen hiukan parantaa äskeistä jyrkkyyttään.

-- Niin, herra Froment, tuntuu siltä kuin emme koskaan voisi olla samaa mieltä ja kuitenkin täytyy minun kiittää teitä siitä että melkein pakotitte minut tekemään Julesista opettajan. Minä en tahtonut, sillä opettajan toimi ei siihen aikaan näyttänyt houkuttelevalta, ja silloin te uhrasitte aikanne ja annoitte Julesille opetusta, niin että hänellä nyt, ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan, on oivallinen asema.

Hän oli sangen ylpeä tästä pojastaan, joka Sébastien Milhommen tultua nimitetyksi normaalikoulun johtajaksi, oli saanut hänen entisen johtajanvirkansa Beaumontissa. Hänen vaimonsa, opettajatar Juliette Hochard oli myös kutsuttu Beaumontiin, neiti Rouzairen sijalle. Heidän vanhin lapsensa Edmond kävi lyseossa ja edistyi siellä nopeasti.

Adrien suuteli äitiään, iloiten siitä että tämä tahtoi miellyttää hänen entistä opettajaansa. Hän sanoi leikillisesti:

-- Isoäiti, sepä hauskaa että olet samaa mieltä kuin herra Froment... Ja tiedäpäs, kun Simon palaa, niin valitsemme sinut antamaan hänelle kukkavihon asemalla.

Mutta rouva Doloir tuli heti vakavaksi ja epäluuloiseksi.

-- Ei, siihen en suostu. En tahdo hankkia itselleni ikävyyksiä. Te olette kaikki hulluja, uusine aatteinenne.

Sanottiin jäähyväiset, nauraen ja leikkiä laskien ja Adrien ja Markus läksivät vihdoin pormestari Léon Savinin luo. Amettesin maatila, jota hän hoiti, oli yli kuudenkymmenen hehtaarin suuruinen ja sijaitsi Mailleboisin reunassa, uuden kaupunginosan toisella puolen. Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen seitsemänkymmenenyhden vuotiaan isänsä, entisen konttoristin; hänen vanhemmista veljistään, Achillesta ja Philippestä oli jälkimmäinen kuollut ja edellinen, joka myöskin oli ollut konttoristi ja saanut halvauksen kirjoituspöydän ääressä istuessaan, oli niin heikko terveydeltään ja niin köyhä että Julesin oli täytynyt antaa hänellekin pieni tila kodissaan. Markus oli muuten sukuakin perheelle, hänen poikansa Clément kun oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären. Mutta avioliitto oli solmittu vastoin hänen tahtoaan ja vaikka hän olikin antanut Clémentin seurata sydämmensä ääntä, oli hän tahtonut pysyä loitommalla. Hän oli liian vapaamielinen syyttääkseen Charlottea hänen äitinsä kevytmielisyydestä, joka äiti oli tullut vietellyksi kuudentoista vuotiaana, mennyt sitten naimisiin, kadonnut tietämättömiin ja kuollut jossain kaukana. Mutta hän tunsi kuitenkin jonkunmoista vastenmielisyyttä ja hänen oli täytynyt voittaa sisimmät tunteensa, kun Adrien oli pyytänyt häntä kanssansa Amettesiin. Léon ei ollut kotona, mutta hän palasi pian. He tapasivat vanhan Savinin, joka oli jäänyt hoitamaan poikaansa Achillea, sillä tämä ei itse päässyt liikkumaan, vaan vietti kaiken aikansa nojatuolissa, pienen salin akkunan ääressä. Huone oli ahdas ja sijaitsi asuinrakennuksen pohjakerroksessa. Kun Savin huomasi Markuksen huudahti hän ihmeissään:

-- Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli oikein että tulitte meitä tervehtimään.

Hän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen lähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja kukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt uskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli tappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan hänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera muisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä raivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä enemmän.

-- Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut, herra Savin?

-- Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin teidän... Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei todista että mielipiteemme sopivat yhteen... Se, esimerkiksi, on hyvin paha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä suurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä, minä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta naiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin, sen olen aina tahtonut sanoa.

Markus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.

-- Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa uskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä pappeja?

-- Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!... Minä olen aina ollut ja olen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan, luuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä konttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena, kadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton poikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna hänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen presidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella konttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä ruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on kuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.

Sairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään nyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:

-- Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään tulla toimeen ilman heitä... Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit ja ruveta tuomariksi.

Hän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus varmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien kuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli nainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän jatkoi, selittäen tarkemmin:

-- Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin Rozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan vallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti... Ja nyt kutsuu joukko nuoria herroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen; pystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!

Adrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut suuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:

-- Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia... Tiedän kyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy tunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat vieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien pyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja oikeudenmukaisuudessa.

Savin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien olivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän oli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.

-- Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua... Mutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän sukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti niinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä... Juutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!

Adrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui hän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti, että uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista rikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva Doloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan opinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt hyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen valtoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla kuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.

Markus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat häntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa jokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä vuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen merkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista vuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa maatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli hän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä opettajaansa suurella kunnioituksella.

-- Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille iloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa mestari... Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut teille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin olen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin hän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut erehdyksensä... Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla varmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan ja pyydän teitä auttamaan minua siinä.

Huomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle hymyillen.

- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä sittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.

-- Syytön ... sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan rakenna minulle taloa.

Léon vastasi hiukan jyrkästi:

-- Sinulla on minun taloni.

Enin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia vieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla ponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja osoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän ollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän suuttui ja huusi:

-- Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä pysyn ainakin erilläni.

Achille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen jaloissaan oli sietämätön.

-- Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna tähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun sukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka kyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.

Sitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina menestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan leveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja menneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli kuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen voittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän Bongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan tietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä hiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa itsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut toinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja rohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan terveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan johdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina valheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen vapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat, näyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi tässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin jutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut vastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut tietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä, epärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen lapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan lääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi erehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin sen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja joka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä elämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli täyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset tulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.

Ja suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui ainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli paljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin itsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin sanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet vääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että eivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita tietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä vielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei vihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään, hän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena sovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon työskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.

Markuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen vaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä Clémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi ilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet Beaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja pöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten Clément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne, sitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah, sitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat menneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö Rose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys ja hyvä ruokahalu.

Kun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja sanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef näytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin suostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:

-- Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on ainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.

Hänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt isoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen kotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että nälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten opetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle, soimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi vastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet epämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava, vapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö, sekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen ja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja hän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan antautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku Lucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.

Markus puolusti myös pormestari Léonia.

-- Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö, kauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa Simonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja seppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin sukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni Sébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden poikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.

Hän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta hänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään. Edellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut, jättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten kun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää välittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti hoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt ollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään, liikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin rasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor takaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin epäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän ilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa myytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin tuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi toisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin Victor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina vanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan. Eräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa kaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli tuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään epäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se oli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus, mutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.

-- Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki entiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole niinkään huonosti kehittyneet... Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei voi välttää.

Asiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi, jonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka korkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen uusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi jatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa alkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.

-- Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan alkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä tahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi päiväksi.

Markus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin omasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.

-- Niin, ja me tuomme mukanamme vanhukset, Salvanin, neiti Mazelinen ja Mignotin. Me kutsumme esiin Férou raukankin, jotta hänen muistonsa olisi läsnä... Jos lasketaan ainoastaan meidät, jotka olemme tässä, niin mekin olemme jo suuri joukko.

Kaikki nauroivat, pöydässä istui todella pelkkiä opettajia ja opettajattaria. Clément ja Charlotte johtivat yhä Jonvillen koulua. Josef ja Louise olivat päättäneet koko ijäkseen jäädä Mailleboisin kouluun. Sébastien ja Sarah, jotka rouva Alexandren kanssa olivat asettuneet Salvanin entiseen asuntoon, eivät aikoneet muuttaa sieltä ennenkuin Sébastien ottaisi eron. Ja nuori pari taas, serkukset François ja Thérèse, olivat äskettäin nimitetyt Dherbecourtin kouluun, missä heidän vanhempansa muinoin olivat alkaneet. François, joka oli sekä Josefin että Louisen näköinen, oli myös perinyt isoisältään Markukselta korkean otsan ja kirkkaat silmät, mutta niissä paloi intohimoinen tuli, Thérèsessä oli hänen äitinsä Sarahin suuri kauneus tullut ikäänkuin lämpimämmäksi ja vienommaksi Sébastienin älykkään hienouden kautta, ja heidän tyttärensä Rose, viimeksi syntynyt, jota koko perhe jumaloi, oli kuin tulevaisuus nupussaan.

Päivällisillä vallitsi herttainen ja hilpeä mieliala. Kuinka suuren ilon tuottikaan Josefille ja Sarahille, hirveätä vääryyttä kärsineen viattoman lapsille, tuo hyvitysjuhla, jota valmistettiin! Ja tässä kunnianosoituksessa olisivat läsnä myöskin heidän lapsensa, ja heidän lapsenlapsensakin, kaikki tuo veri, johon oli sekaantunut Markuksen, marttyyrin uljaimman puolustajan veri. Neljä sukupolvea viettivät yhdessä totuuden voittojuhlaa ja kulkueen muodostaisivat kaikki hyvät työmiehet, jotka olivat kärsineet sen puolesta ja jotka nyt saisivat riemuita sen kanssa.

Yhä vielä naurettiin. Geneviève, isoäidinäiti, oli ottanut Rosen viereensä pitääkseen huolta hänestä ja kutsui nyt avukseen Louisen ja Thérèsen, sillä tyttönen pisti kätensä kaikkiin jälkiruokiin.

-- Tulkaa auttamaan, minä en enää tule toimeen tytön kanssa, semmoinen pieni herkkusuu!

Hänen poikansa tytär Lucienne, pieni ymmärtäväinen seitsenvuotias auttoi häntä pitämään silmällä Rosea, sillä hän leikki mielellään emäntää ja kohteli jo sangen äidillisesti nukkejaan. Juotiin malja Simonin pikaiselle kotiin tulolle ja kello löi kymmenen, mutta onnellinen perhe ei ilossaan sitä huomannut, unohtaen junat, joiden tuli kuljettaa toiset Beaumontiin, toiset Jonvilleen.

Siitä alkaen onnelliset tapahtumat kehittyivät odottamattoman nopeasti. Adriennen ehdotus hyväksyttiin kunnallisneuvostossa yksimielisesti, niin kuin pormestari Léon Savin oli toivonut. Kaunista kirjoitusta, jonka tuli ilmaista lahjoittajien tarkoituksen ei kukaan vastustanut. Ja tämä nopea tulos saatiin tavattoman helposti, tuuman alkuunpanijoiden ei tarvinnut ryhtyä mihinkään suuriin ponnistuksiin, niin kuin ensin olivat luulleet. Ajatus, jolle he olivat antaneet muodon, iti jo kaikkien mielessä kalvavana omantunnon vaivana, levottomuutena muinoisen suuren vääryyden tähden ja vastustamattomana tarpeena parantaa haava kansan kunnian tähden. Kaikki tunsivat nyt että oli mahdoton elää onnellisena ellei ollut yhteistunnetta kansalaisten välillä, sillä kansalla voi olla kestävä onni ainoastaan jos se on oikeuden mukainen. Keräyslistat täyttyivätkin muutamissa viikoissa. Kun tarvittava summa oli verrattain pieni, kolmisenkymmentätuhatta markkaa, sillä kunta oli antanut tontin, merkitsivät ihmiset tahallaan vain kaksi, kolme, korkeintain viisi markkaa, jotta saataisiin niin paljon nimiä kuin mahdollista. Etukaupunkien työmiehet ja lähiseutujen talonpojat panivat viisikymmentä penniä tai markan. Työt alkoivat heti, maaliskuun lopussa. Tahdottiin että kaikki olisi valmista ja maalaukset kuivaneet syyskuun puoliväliin, sillä silloin piti Simonin palata. Ja niin kävi siis että muurari Auguste ja lukkoseppä Charles poikansa ja veljenpoikansa Adrienin piirustusten mukaan ja puuseppä Marcelinin avulla, kaikki Doloirein ja Bongardien sukulaisia, rakensivat lahjatalon opettaja Simonille, pormestari Léon Savinin valvonnan alla.

Syyskuussa kohosi yksinkertainen ja hauska talo keskellä puutarhaa, jonka puistosta eroitti rauta-aita. Hartaasti odotettu isäntä saattoi tulla milloin tahansa. Siitä ei puuttunut mitään. Marmorilevy oven päällä vain oli peitetty vaatteella ikäänkuin se ei olisi ollut valmis. Se paljastettaisiin vasta viime hetkellä. Adrien oli matkustanut Pyreneihin, Simonin ja Davidin luo, järjestääkseen kaikki edeltä käsin. Oli päätetty että rouva Simon, joka vielä eli, vaikka sangen heikkona ja sairaana, muuttaisi ensiksi lastensa Josefin ja Sarahin avulla. Määrättynä päivänä saapuisi sitten Simon sekä hänen veljensä David, otettaisiin julkisesti vastaan asemalla ja saatettaisiin sitten asuntoonsa, jonka hänen kansalaisensa olivat lahjoittaneet hänelle ja jossa hänen vaimonsa ja lapsensa häntä odottaisivat. Kahdentenakymmenentenä päivänä syyskuuta, lämpimänä ja raikkaana sunnuntaina, säteilevän auringon heloittaessa tapahtui juhlallisuus. Mailleboisin kadut olivat lipuilla koristetut, kesän viimeiset kukat oli levitetty juhlakulkueen tielle. Junan piti saapua vasta kello kolme, mutta kansa oli aamusta varhain liikkeellä, kuljeskeli pitkin katuja laulaen ja nauraen, ja onnellinen juhlapukuinen joukko kasvoi lakkaamatta naapurikunnista rientävien katsojien tulvasta. Puolipäivän aikaan ei enää voinut liikkua talon edessä suurella uudella torilla, jonka keskellä oli puisto. Kaupunginosan työmiesperheet olivat valloittaneet tuon puiston. Kaikki läheiset akkunat olivat täynnä, ajotienkin sulki intohimoisten katsojien joukko, joka tahtoi nähdä ja huutaa julki oikeudenintonsa. Ei voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa ja suuremmoisempaa.

Varhain aamulla olivat Markus ja Geneviève tulleet Jonvillestä, poikansa Clémentin, Charlotten ja pikku Luciennen kanssa. Heidän kaikkien piti odottaa Simonia puutarhassa, kerääntyneinä rouva Simonin, hänen lastensa Josefin ja Sarahin, hänen lastenlastensa Françoisin ja Thérèsen sekä hänen lapsenlapsenlapsensa Rosen ympärille. Louise seisoisi tietysti miehensä Josefin ja Sébastien vaimonsa Sarahin vieressä. Siinä oli neljä polvea, kaikki mitä oli versonut viattoman ja oikeudenpuolustajan verestä. Paikkaa oli varattu myöskin niille, jotka vielä elivät sankariajoilta, ensimmäisille puolustajille Salvanille. neiti Mazelinelle ja Mignotille, samoin kuin niille, jotka innokkaasti olivat edistäneet hyvityshanketta, Bongardin, Doloirin ja Savinin perheiden jäsenille. Huhu kertoi että Delbos, entinen asianajaja, molempien oikeusjuttujen sankari, joka neljä vuotta oli ollut sisäasiainministerinä, oli matkustanut Simonia ja Davidia vastaan. Pormestari ja kunnallisneuvoston lähetystö vastaanottaisivat veljekset asemalla ja saattaisivat heidät sitten lipuilla ja köynnöksillä koristettuun taloon, jossa koko juhla vietettäisiin. Tätä ohjelmaa noudattaen Markus siis perheineen jäi häntä puutarhaan odottamaan, vaikka hän kärsimättömästi odotti hetkeä, jolloin saisi syleillä voittajaa.

Kello löi kaksi, vielä kokonainen tunti odotettavana. Ihmisjoukko lisääntyi yhä. Markus oli lähtenyt puutarhasta ja sekaantunut joukkoon, tahtoen kuulla mitä sanottiin. Puhuttiin ainoastaan tuosta kummallisesta jutusta, joka sukelsi esiin hämärästä menneisyydestä, viattoman tuomitsemisesta, joka uusista sukupolvista tuntui käsittämättömältä ja hirveältä. Nuoret lausuivat kauhistuneina ilmi hämmästyksensä ja vanhat, jotka olivat suostuneet vääryyteen, koettivat häpeissään puolustaa itseään epämääräisillä liikkeillä ja noloilla selityksillä. Nyt kun totuus ilmeni päivän selvänä, voittamattoman varmana, eivät lapset ja lapsenlapset voineet ymmärtää kuinka isät ja isoisät olivat voineet mennä niin pitkälle typerässä sokeudessa ja ilkeässä itsekkäisyydessä etteivät olleet niin selvää asiaa käsittäneet. Moni heistä itsestäänkin ihmetteli sitä nyt, ei voinut selittää omaa herkkäuskoisuuttaan. Ja heidän paras vastauksensa oli että oli täytynyt elää näinä aikoina voidakseen käsittää kuinka valhe voi vaikuttaa tietämättömyyteen. Eräs vanhus pyysi anteeksi, eräs toinen kertoi kuinka hän oli viheltänyt Simonille tämän vangitsemispäivänä, ja kuinka hän nyt kaksi tuntia oli odottanut syytöntä, tervehtiäkseen häntä riemuhuudoilla, sillä hän ei tahtonut kuolla sellainen rikos omallatunnollaan; ja eräs nuori poika, hänen pojanpoikansa, heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä nauraen ja itkien yhtaikaa. Markus kulki edelleen syvästi liikutettuna katsellen ja kuunnellen yhä.

Mutta äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut Polydorin ryysyihin puettuna, kasvot kuluneina ja vielä päissään yöllisten retkiensä jälkeen. Markus hämmästyi vielä enemmän huomatessaan hänen vieressään veli Gorgiaan mustassa, tahraisessa takissaan, ilman paitaa. Mutta äänetön ja synkkä Gorgias ei ollut juovuksissa, hän seisoi siinä suorana, katsellen joukkoa palavilla silmillään. Markus kuuli Polydorin juopuneen typerällä itsepäisyydellä laskevan hänen kanssaan leikkiä tuosta jutusta, josta kaikki puhuivat heidän ympärillään. Sylki valui hänen suustaan, hän sammalsi:

-- Sano, vanha veli, kirjoituskaava... Tiedäthän? kirjoituskaava... Minähän sen olin ottanut, se oli minulla ja minä olin niin typerä että annoin sen sinulle kun olit minua saattamassa... Kirottu kirjoituskaava!

Äkkiä selvesi Markukselle kaikki. Nyt tunsi hän koko totuuden. Ainoa aukko, joka vielä joskus oli kiusannut häntä, oli nyt täytetty. Tämä kirjoituskaava, jonka Gorgias oli samana iltana ottanut Polydorilta, oli ollut hänen taskussaan ja sen hän oli saanut käteensä "Petit Beaumontais"-lehden kanssa, kun hän kauhistuksissaan uhrinsa huudoista oli etsinyt nenäliinaa tai jotain muuta, millä tukkia lapsen suu.

-- Mutta, vanha veli, sopersi Polydor vielä, sitä oltiin hyviä ystäviä, ei hiiskuttu asiasta kellekään... Jos olisin lörpötellyt, mitä luulet että Pélagie täti olisi sanonut!

Hän nauroi tylsästi, inhoittavasti, huomaamatta edes että ihmisiä oli hänen ympärillään, ja veli Gorgias viitsi tuskin kääntyä häneen päin, luodakseen häneen halveksivan katseen, jossa kuitenkin oli ikäänkuin hyväilevää hellyyttä. Mutta hän ymmärsi varmaankin että Markus oli kuullut juopon tunnustuksen ja hän käski tämän vaikenemaan ankaralla ja matalalla äänellä.

-- Ole vaiti, juoppolalli! ole vaiti, raato! Sinä syökset minut kadotukseen puhumalla noista asioista! Ole vaiti, minä tahdon itse puhua, niin, minä huudan julki rikokseni, jotta Jumala antaisi minulle anteeksi!

Sitten hän kääntyi Markuksen puoleen, joka yhä kuunteli äänettömänä ja hämmästyneenä:

-- Te kuulitte, vai kuinka, herra Froment, ja kaikkien täytyy kuulla. Kauan aikaa on minua jo kalvanut halu tunnustaa ihmisille, niinkuin jo olen tunnustanut Jumalalle, ansaitakseni vielä paremmin autuuteni. Sitäpaitsi tämä ihmisjoukko saattaa minut raivoon, se ei tiedä mitään ihmisistä eikä tapauksista, se lausuu nimeni inhoten, aivan kuin minä olisin ainoa syyllinen; mutta se saa nähdä ettei asia ole niin, minä kerron kaikki!

Seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän hyppäsi ristikkoaidan kivialustalle lahjatalon eteen, jonka kynnyksellä viaton pian viettäisi riemujuhlaa. Pitäen toisella kädellä kiinni ristikkoaidasta, hän kääntyi äärettömään kuulijakuntaansa päin. Hän oli todellakin kuljeskellessaan ihmisjoukossa kuullut nimensä kaikkialla mainittavan kirottuna ja inhottuna. Hänet valtasi vähitellen synkkä kiihtymys, tuollainen hurjan pahantekijän rohkeus, pahantekijän, joka ei kiellä ainoatakaan teoistaan, joka tahtoisi huutaa ne julki kaikille ihmisille, mielettömänä ylpeillen siitä että on uskaltanut tehdä ne. Mutta enin kaikesta suututti häntä se että hän kaikkialla kuuli vain oman nimensä, että hän yksin sai kantaa yleisen kirouksen, samalla kun toiset, hänen rikostoverinsa näyttivät jo aivan unohtuneen. Edellisenä iltana oli hän, kaikki rahansa menetettyään, tahtonut tunkeutua isä Crabotin luo Désiradeen ja hänet oli heitetty ulos, saatuaan kahdenkymmenen markan rahan, viimeisen, niin oli hänelle sanottu. Kukaan ei huutanut isä Crabotin nimeä. Miksi ei isä Crabotin täytynyt sovittaa syntejään, koska hänkin oli valmis sovittamaan omansa? Jos hän kertoisi kaikki ei hän tosin enää saisi rahaa tuolta raukalta; mutta hänen vihansa oli oikeastaan suurempi kuin hänen rahanhimonsa ja hän syöksisi vihamiehensä helvetin liekkeihin ja voittaisi itselleen paratiisin autuuden tämän julkisen tunnustuksen kautta, jota hän jonkun aikaa oli hautonut mielessään.

Silloin alkoi odottamaton ja omituinen näytelmä. Veli Gorgias näytti raivokkaalla liikkeellä tahtovan vetää huomion puoleensa. Sitten hän huusi kimeällä, vielä voimakkaalla äänellä:

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Mutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto kaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi. Vähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat tunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi kauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin yli.

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Hän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen toisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä ikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu, kuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine petolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu menneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.

-- Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä ole oikeudenmukaisia... Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua ainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen ehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni, ovat salanneet sen ja jatkaneet sitä... Ja nyt saatte nähdä että rohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen täällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja mestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja kertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään tavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin ihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!... Muutoin puhun minä, huudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu minussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja häntä katumuksen tekoon!

Hän jatkoi katkerasti syyttäen kaikkia esimiehiään ja etenkin isä Crabotia, kutsuen heitä turmeltuneiksi katolilaisiksi, nautinnonorjiksi ja pelkureiksi. He tappoivat kirkon raukkamaisuudellaan, tinkimällä maailman velttouden ja turhamaisuuden kanssa. Hänen mielilauseensa oli että oikea uskonnollinen henki oli hävinnyt munkeista, papeista ja piispoista, joiden olisi tullut yllä pitää Jesuksen valtaa tulella ja miekalla. Maa ja ihmiset kuuluivat yksin Jumalalle, ja Jumala oli antanut ne kirkolleen, kaikkivaltiaalle käskynhaltijalleen. Sillä oli siis myöskin omistusoikeus kaikkeen, täydellinen valta kaikkien olentojen ja kaikkien esineiden yli. Se omisti rikkaudet, rikkaita voi olla ainoastaan sen suostumuksella. Se oli itse elämänkin herra, jokainen elävä ihminen oli sen alamainen, jonka se antoi elää, tai jonka se uhrasi, sen mukaan mitä taivaan etu vaati. Sellainen oli oppi, josta oikeat pyhät eivät koskaan olleet poikenneet. Hän, halpa munkki oli aina saarnannut ja noudattanut sitä, ja hänen esimiehensä, jotka muuten olivat tehneet niin paljon vääryyttä häntä kohtaan, tunnustivat vielä hänet yhdeksi niistä harvoista, joilla vielä oli oikea uskonnollinen henki; kun taas he itse, Crabotit, Philibinit, Fulgentiukset olivat kadottaneet uskontonsa tahtoessaan viekastella vapaa-ajattelijoiden, juutalaisten, protestanttien ja vapaamuurarien kanssa. Vähitellen he, tahtoen miellyttää kaikkia, hylkäsivät opinlauseet, peittivät opin ankaruuden, silloin kun heidän olisi täytynyt julkisesti taistella jumalattomuutta vastaan, kuristaa ja polttaa luopiot. Hän itse olisi tahtonut rakentaa keskelle Pariisia äärettömän polttorovion ja heittää siihen koko synnillisen kansan, jotta liekit ja löyhkä miljoonista ruumiista nousisi punaiselle taivaalle saakka, huvittamaan ja lepyttämään Jumalan.

Hän huusi:

-- Heti kun syntinen on tunnustanut ja tehnyt katumuksen, ei hän enää ole syyllinen, hän saa armon taivaalliselta herraltaan!... Kuka ihminen ei tee syntiä? Kaikki liha on heikko, munkin, jonka eläimellinen luonto saattaa tekemään rikoksen, tarvitsee ainoastaan tunnustaa samoin kuin maallikonkin; ja jos hän saa synninpäästön, jos hän sovittaa rikoksensa todellisella katumuksella, on hän taas lunastettu, hän on lumivalkea ja oikeutettu pääsemään taivaaseen, neitsyt Marian ruusujen ja liljojen joukkoon... Minä olin tunnustanut rikokseni isä Theodosiukselle, joka oli antanut minulle synninpäästön, enkä ollut enää kellenkään velkaa, koska kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala oli antanut minulle anteeksi palvelijansa kautta. Ja siitä päivästä alkaen olen aina kun olen valehdellut, aina kun esimieheni ovat pakoittaneet minua valehtelemaan, taas mennyt rippituoliin ja puhdistanut sieluni kaikesta saastasta, jolla inhimillinen heikkous oli tahrannut sen... Oi! olen paljon, olen usein syntiä tehnyt, sillä Jumala on koetellakseen minua antanut saatanan kiusata minua kaikilla helvettinsä liekeillä. Mutta minä olen nyrkeilläni lyönyt rintaani, olen verille saakka kuluttanut polveni kappelien kivilattialla. Olen maksanut, sanon vielä kerran etten ole mitään velkaa, parvi arkkienkeleitä kuljettaisi minut paratiisiin jos tällä hetkellä kuolisin, ennen kuin olen uudelleen ehtinyt langeta syntiin... En ainakaan ihmisille ole mitään velkaa, enkä koskaan ole ollut heille velkaa, rikokseni ei voi liikuttaa muita kun minua ja Jumalaa, jonka palvelija olen. Hän on antanut minulle anteeksi, ja että nyt puhun, tulee siitä että itse tahdon puhua, että tahdon lisätä taivaalliseen armoon vielä marttyyrin nöyryytyksen astuakseni voittajana paratiisiin, jossa katumustöitteni tähden saan nauttia taivaallista iloa kurjuudestani huolimatta, ja johon te ette koskaan pääse, te uskottomat ja Jumalan pilkkaajat, jotka kaikki olette tuomitut helvettiin!

Gorgias teki vielä pilaakin synkässä raivossaan, hurjassa uskoninnossaan, joka saattoi hänet yksin ja häpeämättä seisomaan kaikkea kansaa vastaan. Ja hänen huulensa vääntyivät samalla kertaa ivalliseen ja julmaan irvistykseen, niin että hampaat hiukan näkyivät vasemmalta puolelta. Polydor oli hetken peljästyneenä katsonut häneen pyöreillä, sameilla silmillään, sitten hän vaipui aidan viereen nukuksiin ja kuorsasi jo. Joukko, joka kärsivällisenä odotti luvattua tunnustusta, oli tähän saakka pysynyt ääneti. Mutta se alkoi väsyä tuohon sanatulvaan, missä se tunsi kirkonmiehen lannistumattoman ylpeyden ja röyhkeyden, kirkonmiehen, joka luulee olevansa kaikkivaltias ja loukkaamaton, kun hänellä on Jumala puolellaan. Mitä hän tahtoi sanoa? miksi ei hän suoraan kertonut kaikkea? mitä hyödyttivät nuo pitkät valmistukset, kun kymmenen sanaa olisi ollut kylliksi? Nurinaa kuului ja Gorgias olisi varmaankin vedetty alas korkealta paikaltaan, ellei Markus, joka koko ajan oli kuunnellut tyynenä ja tarkkaavaisena, olisi näyttäytynyt ja viittauksella hillinnyt kansan enenevää kärsimättömyyttä ja vihaa. Mutta Gorgias huusi yhä järkähtämättömänä, keskeytyksistä huolimatta, kimakalla äänellään, että hän oli ainoa pelkäämätön, ainoa oikea Jumalan lapsi, mutta että nuo muut, nuo raukkamaiset pelkurit, saisivat myöskin kärsiä rangaistuksensa, sillä Jumala oli kutsunut hänet, jotta kaikkien syntisten tunnustus tapahtuisi julkisesti viimeisenä sovituksena, josta kelvottomien johtajien vaaraan saattama kirkko kohoaisi nuortuneena ja iankaikkisena voittajana.

Äkkiä muuttui hänen äänensä valittavaksi ja itkuiseksi, hän löi nyrkeillään hurjasti rintaansa, ikään kuin kauheimpien tunnonvaivojen valtaamana.

-- Oi, Jumalani, minä olen tehnyt syntiä! oi Jumalani, anna minulle anteeksi! oi Jumalani, pelasta minut saatanan kynsistä, siunatakseni sinun pyhää nimeäsi!... Minun Jumalani tahtoo että sen teen! kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Ja hän paljasti itsensä kokoontuneen kansan edessä, kertoi mitään salaamatta pohjattomista himoistaan, millainen syömäri ja juomari hän oli ja kuinka hän lapsuudesta saakka oli ollut saastaisten halujen vallassa. Lapsena ollessaan ei hän tehnyt työtä, vaikka oli terävä järjeltään, vaan kierteli mieluummin ympäri seutua kaikellaisilla seikkailuilla, varastellen ja hätyytellen jo pieniä talonpoikaistyttöjä. Hänen isänsä Jean Plumet oli entinen salametsästäjä, josta kreivitär de Quèdeville oli tehnyt metsänvartijan. Hänen, Georges Plumetin äiti oli ollut maankuljeksija, joka sitten taas oli kadonnut ja jättänyt jälkeensä lapsen. Hän muisti vielä aivan selvästi kuinka hänen isänsä kuolleena kannettiin Valmarien kartanolle, rinnassa kaksi luotia, jotka oli ampunut eräs salametsästäjä, vainajan entinen toveri. Senjälkeen hän oli kasvanut yhdessä kreivittären vallattoman pojanpojan Gastonin kanssa, joka myöskin mieluummin haki seikkailuja pienten tyttöjen kanssa, kiipesi korkeisiin poppeleihin särkemään harakan pesiä ja kahlasi aivan alastomana joen pohjassa krapuja etsimässä, kuin luki läksyjä kotonaan. Silloin hän oli tutustunut isä Philibiniin, Gastonin opettajaan ja isä Crabotiin, joka siihen aikaan oli voimansa ja loistonsa kukkuloilla, kreivitär de Quèdevillen jumaloima ja silloin jo Valmarien itsevaltias isäntä. Ja sitten hän äkkiä, raaoin sanoin kertoi Gastonin, Valmarien ainoan perijän kuolemasta; hän oli kaukaa nähnyt koko tapauksen, lapsi oli tyrkätty jokeen hänen ollessa kävelemässä, hukkunut ikäänkuin tapaturmaisesti: ja muutamia kuukausia myöhemmin oli kreivitär määrännyt Isä Crabotin laajan alueen perijäksi.

Gorgias löi rintaansa vielä hurjemmasti ja jatkoi katumuksen kyynelten sortamalla äänellä:

-- Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä, oi Jumalani!... Ja esimieheni ovat tehneet syntiä vielä kauheammin, oi Jumalani! antamalla minulle huonoa esimerkkiä... Mutta, oi Jumalani! koska minä nyt teen parannusta heidän puolestaan ja omasta puolestani, tunnustamalla kaikki, niin sinä annat heillekin anteeksi, oi Jumalani! äärettömässä hyvyydessäsi, niin kuin sinä minullekin anteeksi annat.

Joukon läpi kulki ikäänkuin suuttumuksen ja inhon laine. Nyrkit kohosivat, kostonhuutoja kuului, mutta Gorgias jatkoi puhettaan, kertoi kuinka isä Crabot ja isä Philibin siitä saakka olivat pitäneet huolta hänestä, sillä heidät sitoi häneen rikos, he luottivat häneen, samoin kuin hän heihin. Se oli tuo vanha liitto, jonka Markus oli aavistanut: Gorgias oli annettu kirkolle, hänestä oli tullut munkki, Jumalan hirveä lapsi, jonka syntisessä ruumiissa palava, oikea kristillinen henki sekä kauhistutti että ihastutti hänen esimiehiään. Hänen ruumistaan tärisytti katkera nyyhkytys, hän tuli nyt inhoittavaan rikokseensa.

-- Oi Jumalani! pieni enkeli oli siinä... Se on puhdas totuus, minä olin saattanut toisen oppilaan kotiin ja kuljin juuri pilkkopimeän torin poikki, kun huomasin tuon pienen enkelin avonaisen akkunan ääressä, valaistussa huoneessaan... Sinä, oi Jumalani, joka silloin näit sydämmeeni, tiedät ettei minulla mennessäni lähemmäksi ollut mitään saastaisia aikomuksia, olin vain utelias ja tahdoin isällisesti nuhdella lasta siitä että oli jättänyt akkunan auki. Sinä tiedät myöskin että hetken aikaa keskustelin ystävällisesti ja pyysin nähdäkseni pyhimyskuvia, jotka olivat levällään pöydällä, kauniita ja hurskaita kuvia, vielä aivan tuoksuvia pyhästä savusta... Mutta miksi, oi Jumalani, annoit silloin saatanan kiusata minua, miksi jätit minut kiusaajan valtaan, joka saattoi minut hyppäämään huoneeseen, katsoakseni muka lähempää pyhiä kuvia, sydän jo sykkivänä, veri kiehuvana kuin kaikki helvetin liekit olisivat polttaneet suoniani... Oi Jumalani, oi Jumalani! sinun tiesi ovat tutkimattomat ja hirveät.

Nyt vallitsi taas kuolonhiljaisuus torilla, kansanjoukon jännitys kasvoi sitä mukaa kuin kammottava kertomus edistyi. Ei kuulunut enää henkäystäkään, ääretön kauhu painoi liikkumatonta joukkoa, joka kammolla odotti, mitä se aavisti tulevan. Ja Markus seisoi kalpeana ja hämmästyneenä tuntiessaan totuuden vihdoinkin tulevan ilmi, niin monien valheellisten selitysten jälkeen. Hän kuvaili mielessään kohtausta sellaisena kun hän jo oli sen aavistanut ja katseli tuijottaen luonnotonta rikoksentekijää, joka entisen raivonsa valtaamana teki hurjia liikkeitä, suonenvetoisten nyyhkytysten kouristaessa hänen ruumistaan.

-- Oi Jumalani, sinä olit luonut niin suloiseksi tuon lapsen, vaaleakiharaisine enkelinpäineen. Ja hänellä näytti olevan aivan kuin keruubeilla uskonnollisissa tauluissa, ainoastaan tuo enkelinpää ja kaksi siipeä, niin hieno ja hento oli hänen pieni, vaivainen ruumiinsa, pienen paidan alla... Tappaa hänet, oi Jumalani! eihän minulla ollut niin julmaa aikomusta? Sano se, sinä, joka näet sydämmeeni. Hän oli niin kaunis, minä rakastin häntä niin, että en olisi tahtonut hiuskarvaakaan hänen päässänsä vahingoittaa... Mutta silloin tuli synti, himo poltti minua ja minä tahdoin hyväillä häntä, aivan hiljaa, epäilevin sanoin ja liikkein, jotka tuskin uskalsivat... Minä istuuduin pöydän ääreen ja katselin pyhiä kuvia. Minä vedin hänet luokseni, panin hänet polvelleni, katsellaksemme niitä yhdessä. Hän oli ensin aivan tyyni ja taipuisa; mutta kun saatana sai minut valtoihinsa, sokaisi minut, peljästyi hän ja alkoi huutaa, huutaa, huutaa... Oi Jumalani! nuo huudot kaikuvat vielä korvissani, ne tekevät minut hulluksi!

Hän sai jonkummoisen kohtauksen, hänen silmänsä paloivat, hänen kasvonsa vääntyivät ja suunpielissä näkyi vaahtoa. Suonenvetoiset kouristukset tärisyttivät hänen laihaa ja koukkuista ruumistaan. Silloin valtasi hänet viimeinen raivo ja hän ulvoi kuin tuomittu, jota saatana haarukallaan kohentaa helvetin liekeissä:

-- Ei, ei, se ei vielä ole puhdas totuus, se on väärennetty ja kaunistettu... Tahdon sanoa kaikki, tahdon sanoa kaikki, sillä hinnalla vasta saan nauttia paratiisin iankaikkista autuutta.

Nyt seurasi saastainen ja kauhistuttava kuvaus. Hän kertoi kaikki raaoin, inhoittavin sanoin, tehden liikkeitä, jotka selvästi kuvasivat kamalan kohtauksen. Hän kertoi kuinka hän oli paiskannut maahan pikku Zéphirinin; raiskannut hänet, repinyt rikki hänen paitansa ja koettanut kääriä sen hänen päänsä ympäri, estääkseen häntä huutamasta. Hän kertoi koko tapauksen salaamatta ainoatakaan pikkuseikkaa, siitä syntyi kauhistuttava kuvaus, jossa ilmeni luostarien pimeydessä kasvaneiden ja turmeltuneiden intohimojen koko luonnoton saastaisuus. Hän kuvaili raukkamaisen pelkonsa, kuullessaan lapsen huudot, kertoi kuinka hän tahtoi salata rikosta ja kuinka hänen päänsä meni sekaisin, ja surisevissa korvissaan jo luuli kuulevansa santarmien kiiruhtavan häntä kiinniottamaan. Hän kertoi kuinka hän hämmennyksissään oli etsinyt jotain esinettä, koettanut taskujaan, saanut käsiinsä jotakin paperia ja työntänyt ne vaikeroivan uhrinsa suuhun, ajattelematta ollenkaan mitä teki, haluten vain tukahuttaa nuo hirveät huudot. Ja lopuksi hän kuvasi murhan, kuristuksen, kuinka hänen suurten, kuivien, karvaisten käsiensä kymmenen sormea olivat puristuneet niinkuin rautaköydet hennon kaulan ympärille, tunkeutuneet lihan sisään ja jättäneet siihen syviä, mustia juovia.

-- Oi Jumalani! minä olen sika, minä olen verenhimoinen peto, jonka jäsenet ovat veren ja loan tahraamat... Ja minä pakenin niinkuin kurja pelkuri, kykenemättä ajattelemaan, tylsänä ja kauhistuneena, minä jätin akkunan auki, mikä todistaa kuinka yksinkertainen olin ja kuinka viaton olisin ollut, ellei saatana odottamatta olisi hyökännyt kimppuuni... Nyt olen kertonut kaikki ihmisille, oi Jumalani, aukaiskoon sinun hyvyytesi parannustyöni tähden minulle taivaan ovet!

Mutta nyt oli kauhistuneen joukon kärsivällisyys lopussa. Sen jähmettynyttä ja mykkää hämmästystä seurasi vastustamaton raivo. Pitkä sadatusten pauhu vyöryi torin toisesta laidasta toiseen, se paisui kuin ääretön aalto, syöksyi eteenpäin ja uhkasi aitaa vastaan musertaa häpeämättömän konnan, luonnottoman katumuksentekijän, joka uskonnollisessa mielettömyydessään uskalsi asettaa rikoksensa kaikkien nähtäväksi. Ihmisjoukko huusi: "Kuolema raiskaajalle! kuolema murhaajalle! kuolema, kuolema lasten tappajalle ja häväisijälle!" Markus huomasi hirveän vaaran, joukko repisi kappaleiksi tuon miehen, tuntien luonnollisen tarpeen heti tuomita syyllisen ja koko hyvyyden ja veljellisyyden juhlan totuuden ja oikeuden voiton tahraisi ja synkistäisi tuo rikollisen rankaiseminen, jonka rikollisen jäsenet hajautuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Hän riensi Gorgiaan luo ja tahtoi riistää hänet alas aidalta, mutta hän sai taistella tätäkin vastaan, joka itsepäisesti ja hurjasti väitti että hänellä vielä oli puhuttavaa. Vihdoin sai hän muutamien voimakkaiden miesten avulla hänet irti aidasta ja kannetuksi puutarhaan, jonka portti suljettiin. Olikin aika, sillä raivostunut joukko hyökkäsi jo aitaa vastaan, mutta se oli onneksi uusi ja vahva. Gorgias oli nyt turvassa, tuossa talossa, mikä oli lahjoitettu viattomalle, jolle hän oli tuottanut onnettomuuden. Mutta heti kun kantajat päästivät hänet irti, luullen että hän jo oli masentunut, hyppäsi hän pystyyn, kiipesi aidalle ja alkoi taas puhua turvassa rautatankojen takana, joita vastaan kansan vimmastuneet hyökylaineet murtuivat.

-- Oi Jumalani! sinä näit ensimmäisen synninsovitukseni, kun yhtä typerät kuin raukkamaisetkin esimieheni hylkäsivät minut maanpaossa. Sinä näit kuinka kurjiin ammatteihin he pakoittivat minut, mihin inhoittaviin rikoksiin he johtivat minut. Sinä tunnet myös heidän halpamaisen itaruutensa, tiedät että he kielsivät ja vieläkin kieltävät minulta kurjan leipäpalasen, vaikka koko elämäni ovat olleet minun neuvonantajiani ja rikostovereitani... Sillä sinä olit aina läsnä, oi Jumalani, he olivat tehneet liiton kanssani, rikoksen jälkeen olen ainoastaan totellut heitä, ainoastaan heidän kauttaan ja heidän tähtensä olen pahentanut sitä toisilla rikoksilla. Tarkoituksena oli tosin sinun pyhän kirkkosi pelastaminen häväistyksestä, ja minä olisin antanut vereni, henkeni. Mutta he tahtoivat ennen kaikkea pelastaa oman nahkansa ja se saattoi minut raivoon ja tunnustamaan kaikki... Ja nyt, oi Jumalani, kun minä olen ollut sinun oikeutesi sanansaattaja, kostoa huutava suu, jonka olet aukaissut julistamaan julki heidän salaiset ja rankaisemattomat rikoksensa, katso nyt itse tahdotko antaa heille anteeksi, vaiko vihallasi musertaa heidät tämän sikalauman edessä, joka teeskentelee unohtaneensa sinun nimesi, jonka kirottuja ruumiita helvetin liekit iankaikkisesti ovat korventavat.

Hirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä käteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan olisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli vähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa Gorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli toinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin konna ulos ja ajettiin pois.

Mutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat ilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä lähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota rautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui suurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella ja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin. Vaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin, tervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen inhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki innostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei tahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja sankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun syyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli tehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa näyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista; ja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle saakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia heitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs nuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä kuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin voittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja kunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana. Syvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien sydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja koettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan lahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti. Kunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle kansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on niin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja jonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen ihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu vahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja jonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen köyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!

Markus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun lähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin vangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu Mailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin. Raivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja raastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: "Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!" Ja rähisevä joukko juoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun Simon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: "Olen viaton! olen viaton! olen viaton!" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin monien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan tapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten sokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet totuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä rikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.

Mutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus kasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä Davidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja heikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot lumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi avusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki nuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli yhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä uhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut veljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos vuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos, niinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin sankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen tunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin niin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus oli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo neljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi korkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät kaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman, jonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.

Syvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi häntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet hirveän eron hetkenä.

-- Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja David olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!

-- Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin on voittanut... Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan kasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.

Koko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti kunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli saanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät vierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja Louise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse perheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä Lucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja suudelmia vaihdettiin loppumattomiin.

Mutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen lapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin entistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni, lapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan hymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan maailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi Simonille kukkavihon poikakoulun nimessä.

-- Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!... Kuka sinä olet?

-- Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on tuolla herra Salvanin vieressä.

Sitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.

-- Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos... Kuka sitten olet?

-- Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär ja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien kanssa.

Mutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän kantoi sylissään.

-- Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin tytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär, teidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin kun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä Louisen kautta.

Simon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä osannut puhua.

-- Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin liitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!... Kuinka hyvä ja voimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan tehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja viehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi, kuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa työssään!

Kaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat hänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen poikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut hyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan rautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon, Adrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut huolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä olivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän tyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin että he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea kaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi heidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja syleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin eteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.

-- Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on päässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette kasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.

Sitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot purskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.

-- Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?

-- Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka hauskaa tavata näin!

Mutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan. Ystävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin sijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä, kukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka vielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja kultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: "Mailleboisin kaupunki opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä korvaukseksi." Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja silmiinpistävämpänä: "Hänen teloittajiensa lastenlapset." Ja avaralta torilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä viimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin yhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta vastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.

Seuraavana päivänä oli "Petit Beaumontais"-lehdessä innokas selonteko juhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen vaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen katsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin likaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt kaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen sivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja finanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät tilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut "Petit Beaumontais"-lehti teki jo suuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja hyvyyttä.

Muutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin, tuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu. Kappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko uskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin löydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän vihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä, suljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes aukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään jumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni kapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät kirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine pyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja maalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.

Sinä päivänä vietettiin juhlaa pyhimyksen kunniaksi ja se oli houkutellut kirkkoon satakunnan uskovaisia. Isä Theodosiuksen hartaasta pyynnöstä oli isä Crabot, joka ei enää koskaan jättänyt Désiradea, minne hänen piti perustaa hengellinen laitos, suostunut kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan; ja he olivat molemmat kappelissa, toinen toimitti jumalanpalveluksen, toinen istui samettinojatuolissa suuren pyhimyskuvan juurella, ja sitä rukoiltiin ihmeitätekevällä voimallaan taivuttamaan Jumalaa lähettämään jonkun suuren mullistuksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi jumalattoman ja häpeällisen uuden yhteiskunnan. Silloin oli rajuilma puhjennut, kammottava, pikimusta pilvi peitti Mailleboisin, salamat näyttivät aukaisevan helvetin tulikidat, ukkosenjyrinä, kova kuin jättiläistykistön ampuminen, pommitti maata. Isä Theodosius oli käskenyt soittaa kelloja ja ne kaikuivat koko ajan ikäänkuin osoittaakseen Jumalalle hänen huoneensa, jotta hän suojelisi sitä. Mutta se juuri sai aikaan hävityksen, hirvittävä salama iski kelloon, seurasi nuoraa ja räjähti kappelissa semmoisella jyryllä kuin taivas olisi haljennut. Isä Theodosius syttyi tuleen alttarilla ja paloi kuin tulisoihtu. Messupaita, pyhät astiat, itse tabernaakeli sulivat, muuttuivat tomuksi. Mutta suuri pyhä Antonius kukistui ja peitti pirstoillaan isä Crabotin, josta ei jäänyt jälelle muuta kuin mustunut ja vääristynyt luuranko kaiken tuhan alle. Ja ikään kuin nuo kaksi herranpalvelijaa eivät olisi riittäneet, kuoli vielä viisi jumalista naista, mutta muut pakenivat parkuen, etteivät musertuisi holvin alle, joka ryski ja kukistui äärettömäksi soraläjäksi.

Koko Mailleboisin valtasi hämmästys. Kuinka saattoi katolisten Jumala erehtyä näin? Se oli tuo huolestuttava kysymys, joka muinoin heräsi joka kerran kun salama iski kirkkoon ja torni syöksyi papin ja polvistuvan seurakunnan päälle. Tahtoiko Jumala sitten tehdä lopun uskonnostaan? Vai johtuiko se, niinkuin järkevämmät uskoivat, siitä ettei mikään jumalallinen käsi ohjannut ukkosta, luonnonvoimaa, joka tuottaisi onnea ihmisille kun he oppivat sitä käyttämään palveluksessaan? Mutta silloin ilmestyi veli Gorgias ja hänet nähtiin juoksevan pitkin Mailleboisin katuja huutaen että Jumala ei tällä kertaa ollut erehtynyt. Jumala oli kuullut häntä, oli musertanut hänen tyhmät ja raukkamaiset esimiehensä, antaakseen opetuksen kirkolleen, joka voi kohota kukoistukseen ainoastaan tulen ja miekan kautta. Kuukautta myöhemmin löydettiin veli Gorgias itse pää halkaistuna, ruumiissa jälkiä inhoittavasta pahoinpitelystä, pahamaineisen talon edustalta, mistä Victor Milhommekin oli tavattu.

IV.

Vuosia kului vielä ja elämä näytti tahtovan palkita Markusta siitä että hän oli niin paljon rakastanut ja niin paljon hyödyttänyt, antamalla hänen ja hänen Genevièvensä pysyä täysissä voimissaan voittoisina katsojina, niin että hän kahdeksankymmenen vuotiaana sai kokea sen suuren ilon että sai nähdä unelmansa yhä enemmän toteutuvan.

Sukupolvet seurasivat toisiaan yhä valistuneempina, vapautuneempina ja puhdistuneempina. Ennen oli ollut kaksi Ranskaa, jotka kumpikin olivat saaneet erilaisen opetuksen, olivat kasvatetut erikseen eivätkä siis tunteneet toisiaan, vaan inhosivat ja vastustivat toisiansa. Kansan syviä rivejä, maalaisväestön äänetöntä enemmistöä varten oli olemassa ainoastaan alkeisopetus, se sai oppia lukemaan, kirjoittamaan, hiukan laskemaan, ensimmäiset alkeet, niin että ihminen hiukan saattoi kohota eläintä ylemmäksi. Porvaristolle, pienelle, valitulle vähemmistölle, joka oli päässyt mahtavuuteen ryöstämällä itselleen rahat ja vallan, olivat avoinna ylemmät oppilaitokset ja yliopistot, kaikki tiet sivistykseen ja valtaan. Tällainen oli hirveä yhteiskunnallinen vääryys, raskas kahle sitoi köyhät ja halvat tietämättömyyteen, heitä oli kielletty oppimasta, hankkimasta itselleen tietoja, tulemasta oppineiksi, mahtaviksi, hallitseviksi. Välistä pääsi joku heistä vapaaksi ja kohosi korkeimpaan arvoon. Mutta se oli vain poikkeus, joka suvaittiin ja jota ulkokullatusta mainittiin esimerkkinä, kaikki ihmiset olivat yhdenvertaisia, sanottiin, ja voivat siis kohota oman ansionsa mukaan. Ja kuitenkin kiellettiin suurimmalta osalta välttämätön opetus, järjen selvittäminen, joka oli kaikille kansan lapsille tuleva, sillä pelättiin suurta totuuden ja oikeuden liikettä, joka siitä olisi seurauksena ja joka riistäisi porvaristolta väärän vallan ja ottaisi ryöväreiltä pois varastetun kansallisomaisuuden, perustaakseen vihdoin oikean työnjaon kautta veljellisyyden ja rauhan yhteiskunnan.

Nyt oli yhtenäinen Ranska muodostumaisillaan, pian ei enää olisi yläluokkaa ja alaluokkaa, sivistyneet eivät enää sortaisi ja väärinkäyttäisi sivistymättömiä veljessodassa, joka välistä tuli niin raivokkaaksi että veri punasi katukivet. Samallainen opetus kaikille oli jo saatu aikaan, kaikkien Ranskan lasten täytyi käydä läpi maksuttoman ja pakollisen alkeiskoulun, jossa kokeisiin perustuvat tosiasiat kieliopillisten sääntöjen sijaan olivat kaiken opetuksen perustana. Tietojen hankkiminen ei sitä paitsi riittänyt, täytyi myös oppia rakastamaan, sillä ainoastaan rakkaus tekee totuuden hedelmätäkantavaksi. Sitten tapahtui luonnollinen valinta oppilasten halun, taipumusten ja lahjakkaisuuden mukaan; alkeiskoulusta siirtyivät he erikoiskouluihin, jotka olivat järjestetyt tarpeen mukaan, käsittivät kaikki käytännölliset alat ja ulottuivat ihmishengen syvimpiin mietteihin. Laki sääsi ettei kansassa ollut ketään etuoikeutettua, että jokainen syntyvä olento oli otettava vastaan mahdollisena voimana, jonka kehittämisen kansallisetu vaati. Tämä ei ollut ainoastaan yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, se oli myös yhteisen omaisuuden viisasta käyttämistä, käytännöllinen menettelytapa, jotta ei häviäisi mitään siitä, josta voisi koitua maalle suuruutta ja valtaa. Ja kuinka nopeasti heräsivätkään kerääntyneet voimat, jotka uinuivat maaseutujen ja tehdaskaupunkien äärettömissä varastoissa! Ne saivat aikaan henkisen kukoistuksen, syntyi aivan uusi sukupolvi, joka kykeni ajattelemaan ja toimimaan, ja uudisti vallan väärinkäytöstä kuluneiden, hallitsevien luokkien kuivuneen elämännesteen. Neroja versoi joka päivä tästä vihdoinkin raivatusta, hedelmällisestä maasta, suuri aika oli tulossa, ihmiskunnan uudestasyntyminen. Tämä kaikille yhdenmukainen opetus, jota hallitseva porvaristo niin kauan oli vastustanut, tuntien että se hävittäisi entisen yhteiskuntajärjestyksen, oli todella hävittämäisillään sen, mutta pannakseen sen sijaan kaikkien henkisten ja siveellisten voimien järkevimmän ja ihanimman kehityksen, joka on tekevä Ranskasta maailman vapauttajan.

Näin katosi tuo kahtiajaettu Ranska, jossa oli kaksi luokkaa, kaksi vihamielistä rotua alituisessa taistelussa keskenään, kasvatettuina kahdessa eri maailmassa, ikäänkuin heidän ei koskaan tarvitsisi yhtyä ja ymmärtää toisiaan. Opettajatkaan eivät enää olleet jakautuneet kahteen melkein vihamieliseen ryhmään, joista toista halveksittiin, ja toinen halveksi, toisella puolella köyhät vähätietoiset alkeisopettajat, jotka usein olivat vain nimeksi vapautuneet synnynnäisestä raakuudesta, ja toisella puolella opista ja kirjallisesta sivistyksestä loistavat lyseoiden ja erikoiskoulujen opettajat. Nyt annettiin alkeiskoulujen oppilaille samat opettajat, jotka sitten seurasivat heitä kaikilla opetuksen asteilla. Käsitettiin että tarvittiin yhtä älykkäitä ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneita opettajia herättämään lapsen sielua, antamaan sille ensimmäisen säännönmukaisuuden, johtamaan sen oikealle tielle, kuin pysyttämään sitä sillä ja kehittämään sitä. Virkavuorotteleminen oli pantu toimeen, henkilökunta oli helppo hankkia ja se oli erinomaisen innokas toimessaan, nyt kun opettajanvirka pidettiin ensimmäisinä ammatteina maassa, oli hyväpalkkainen ja sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty. Kansa oli tullut ymmärtämään kaikilla asteilla maksuttoman ja kaikille yhteisen opetuksen edut ja välttämättömyyden; kuinka suuriksi kustannukset tulivatkin, eivät ne olleet miljaardeja, jotka kulutettiin valheen ja murhan ylläpitämiseksi, ne olivat miljaardeja, jotka synnyttivät taistelijoita rauhan ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Runsaampaa satoa ei voinut kuvitellakaan, jokainen kulutettu penni teki kansan älykkäämmäksi ja vahvemmaksi, tulevaisuuden vallaksi. Suurin moite tätä opetuksen yleistä leviämistä vastaan oli ollut se, että se muka kasvatti säädystään eronneita kapinoitsijoita entisen yhteiskunnan ahtaan rajoituksen sisäpuolella, mutta sen mitättömyys näkyi selvästi nyt kun tämä luokkarajoitus oli hävitetty ja sijaan astunut uusi yhteiskunta. Porvaristo kukistui samoin kuin kirkkokin, heti kun se ei enää yksin ollut oikeutettu saamaan oppia. Mutta joskin jokainen talonpojan tai työmiehen poika, joka äkkiä oli kohonnut sivistykseen ja oppiin, ilman rahaa, mutta kymmenkertaisesti nautinnonhimoisena, ennen oli tuottanut häiriötä ja vaaraa yhteiskunnalle, koska hänen täytyi hankkia itselleen asema ja nautintoja muiden ihmisten kustannuksella, oli tämä vaara nyt kokonaan kadonnut, nyt ei enää voinut olla säädystään eronneita, koska ei enää ollut säätyjä, ei kapinoitsijoita, koska normaalinen tila nyt oli siinä että jokainen kohoaisi niin korkeaan sivistykseen kuin hänelle on mahdollista, voidakseen tehdä suurinta hyötyä kansalaisena. Opetus oli täyttänyt vallankumouksellisen tehtävänsä ja se oli tästälähin kansan voima ja järjestys, valta, joka samalla kertaa oli laajentanut ja sitonut lujemmin veljessiteen, kaikki olivat kutsutut tekemään työtä kaikkien onneksi, eikä ainoakaan voima voinut unhottua tai joutua hukkaan.

Mutta tämä yleinen opetus, tämä koko kansan sivistyttäminen, joka antoi niin runsaan sadon, oli käynyt mahdolliseksi vasta sitten kun kirkko oli karkoitettu opetuksesta. Kirkon eroittaminen valtiosta ja siitä seuraava kirkollisveron lakkauttaminen oli tosin vapauttanut maan ja tehnyt mahdolliseksi pitää parempaa huolta kouluista. Pappi lakkasi olemasta virkamies, katolinen usko ei enää ollut lain säätämä, ainoastaan se, joka tahtoi ja maksoi, kävi kirkossa aivan niinkuin teaatterissa; ja kirkot olivat vähitellen tyhjenneet. Mutta syynä niiden tyhjentymiseen oli ennen kaikkea se että ne eivät enää itse muodostaneet itselleen seurakuntaa, noita kurjia, tylsistyneitä olentoja, joita ne tarvitsivat täyttääkseen heillä penkkinsä. Monta kovaa vuotta oli kulunut ennekuin lapsi oli saatu riistetyksi kirkolta, ikivanhalta myrkyttäjältä, joka oli vallinnut valheen ja pelon kautta. Se oli heti käsittänyt että sen täytyi tappaa totuus, ellei se itse tahtonut tulla tapetuksi; ja kuinka hurjasti se olikaan taistellut, kuinka itsepäisesti vastustanut, viivyttääkseen välttämätöntä tappiotaan, valon lopullista voittoa! Sitä täytyi kohdella niinkuin tori-akkaa, joka myy myrkyllisiä ravintoaineita ja jonka kauppaa poliisi lähetetään sulkemaan. Se, joka oli hallinnut opinlauseiden ja auktoriteetin avulla ja ylläpitänyt valtaansa tulella ja miekalla Jumalansa esimerkkiä noudattaen, se uskalsi vedota vapauteen saadakseen rauhassa jatkaa orjuutustyötään. Silloin olivat yhteiskuntaa suojelevat lait tulleet välttämättömiksi, kirkko piti laillisella tavalla tehdä kykenemättömäksi, kieltämällä sen jäseniä, pappeja ja munkkeja, opettamasta. Ja mikä melu siitä syntyikään! Koetettiin saada aikaan kansalaissota, vanhempia kiihoitettiin ja kun veljeskunnat ajettiin ulos ovesta, tunkeutuivat ne sisään akkunasta sitkeällä itsepäisyydellä, luottaen iankaikkiseen herkkäuskoisuuteen, jonka he luulivat kylväneensä ihmiseen. Eivätkö he olleet itse inhimillinen erehdys, taikausko ja kurja raukkamaisuus ja eikö heillä siis ollut iankaikkinen valta? Mutta sitä varten täytyi heidän saada edeskinpäin pitää lapsi hallussaan ja pimittää tulevaisuus, mutta vähitellen tulevaisuus luikui heidän käsistään lapsen kanssa; se aika oli tullut, jolloin kirkko virui kuolemaisillaan järjettömien, tieteen kukistamien opinlauseittensa raunioissa. Totuus oli voittanut, kaikille yhteinen koulu kasvatti miehiä, joilla oli tietoja ja tahtoa.

Joka päivä Markus huomasi uusia voittoja, järjen ja onnen lisääntymistä. Hän yksin oli vielä elossa sankarillisesta polvesta, joka oli niin paljon taistellut ja kärsinyt. Kunnon Salvan oli kuollut ensiksi, neiti Mazeline ja Mignot olivat seuranneet häntä. Mutta kaikista näistä kuolemantapauksista oli Markukseen syvimmin koskenut Simonin ja Davidin kuolema; tuoni oli korjannut heidät melkein samaan aikaan ja rouva Simon oli lähtenyt hiukan ennen. Kaikki hirveän jutun osanottajat lepäsivät nyt maan povessa vierekkäin, hyvät ja pahat, sankarit ja rikolliset iankaikkisessa hiljaisuudessa. Monet lapsista ja lapsenlapsistakin olivat kuolleet ennen isiä, sillä kuolema jatkoi väsymättä salaperäistä tointaan, niitti ihmisiä ikäänkuin tehdäkseen hedelmälliseksi maan, josta toisia ihmisiä kasvaisi. Markus oli muuttanut Jonvillestä ja asettunut Genevièven kanssa asumaan Mailleboisiin ensimmäiseen kerrokseen lahjatalossa, joka oli joutunut Simonin lasten, Josefin ja Sarahin käsiin. Sarah ja hänen miehensä Sébastien asuivat yhä Beaumontissa, missä jälkimmäinen vielä johti normaalikoulua. Mutta Josefin, joka oli melkein rampa jaloistaan, oli täytynyt luopua toimestansa: hänen vaimonsa Louise oli yhtäaikaa eronnut Mailleboisin koulusta ja molemmat olivat muuttaneet lahjatalon toiseen kerrokseen, joten perhe jakoi sen keskenään, iloiten siitä että sai yhdessä viettää vanhuuden hiljaiset hetket, Heistä tuntui kuin eivät he kokonaan olisi eronneet opetuksesta, he jatkoivat hyvää tehtävää jälkeläistensä kautta, sillä François ja Thérèse olivat nimitetyt opettajaksi ja opettajattareksi Mailleboisin kouluun, jossa siis kolme polvea oli seurannut toisiaan, lastenlapset vanhempien ja isovanhempien jälkeen.

Kaksi vuotta oli tätä onnellista elämää keskinäisessä rakkaudessa kestänyt, kun onneton tapaus tuotti surua perheelle. François, joka tähän saakka oli ollut niin hellä vaimolleen Thérèselle, rakastui kolmenkymmenenneljän vuotiaana hurjasti erääseen kauniiseen tyttöön, se oli tuollainen mieletön intohimo, joka hävittää miehen elämän. Colette Roudille oli jo kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja äskettäin kuolleen sangen jumalisen lesken tytär; ja hänen sanottiin tulleen maailmaan isä Theodosiuksen, hänen äitinsä entisen rippi-isän toimesta, jota hän paljon muistutti; hänellä oli munkin kaunismuotoinen pää, veripunainen suu ja säihkyvät silmät. Leski eli pienestä pääomasta, jota hänen vanhin poikansa Faustin, kaksitoista vuotta vanhempi kuin sisarensa, oli suuresti kuluttanut niin että sisar nyt tuli vain niukasti toimeen. Pieni jäännös mahtavasta klerikaalisesta puolueesta, joka ennen oli ollut maan herrana, olikin ottanut hänet huolenpitoonsa, ja viimein hankkinut hänelle paikan Désiraden alueen hoitajana. Isä Crabotin kuoleman jälkeen oli siitä käyty alinomaa oikeutta ja naapurikunnat aikoivat nyt ostaa sen ja tehdä siitä Kansantalon, lepopuiston paraneville sairaille, samallaisen kuin Valmarie, entinen jesuiittakolleegio, joka jo oli muutettu ihanaksi turvapaikaksi, missä seudun työmiehenvaimot saivat levätä vaikeiden synnytysten jälkeen. Colette asui siis yksin Mailleboisissa melkein vastapäätä koulua ja hän oli hyvin vapaa käytökseltään; hänen silmiensä säihky ja hänen punaisten huultensa hymy olivat varmaankin paljon vaikuttaneet intohimon puuskaan, joka riehui Françoisissa.

Kerran sai Thérèse hänet kiinni. Tuskallinen suuttumus valtasi hänet, sillä isku ei koskenut yksin häntä; eikö isän mielettömyys vahingoittaisi myös heidän tytärtään Rosea, joka pian täytti kaksitoista vuotta? Ensin aikoi hän vedota isäänsä ja äitiinsä, Sébastieniin ja Sarahiin, antaakseen heidän päättää, mitä hänen oli tehtävä. Hän puhui erosta, hän tahtoi mieluimmin antaa vapauden miehelleen, joka ei enää rakastanut häntä, vaan valehteli hänelle. Mutta hän oli koko ajan aivan tyyni, lujamielinen ja järkevä ja hän ymmärsi että tällä kertaa oli viisainta antaa anteeksi. Markus ja Geneviève puolestaan olivat, epätoivoissaan tästä epäsovusta, kauan puhuneet Françoisille. Hän osoitti suurta surua, tunnusti kaikki virheensä ja otti vastaan ankarimpia nuhteita; mutta kaikessa tässä oli surkeinta hänen hämmennyksensä ja toivoton ulkonäkönsä, hän pelkäsi silminnähtävästi joutuvansa uudelleen intohimon valtaan. Markus ei ollut koskaan tuskallisemmin tuntenut ihmisonnen katoavaisuutta. Ei siis ollut kylliksi että ihmiset saivat oppia, että heidät johdettiin oikeudenmukaisuuteen totuuden tien kautta, koska intohimot siitä huolimatta raastoivat heitä, kiihoittivat heitä toisiaan vastaan niinkuin kurjia mielettömiä. Koko elämänsä hän oli taistellut pelastaakseen lapset valistuksen avulla pimeästä vankilasta, jossa isät olivat kituneet, ja hän luuli antaneensa omaisilleen enemmän onnea antaessaan sitä muille; ja nyt kohtasi hänen tyttärenpoikansa perhettä toinen kärsimys: rakkauden ikuinen autuus ja ikuinen tuska! Ihminen ei saanut ylpeillä opistaan eikä pitää sitä ainoana voimanaan. Täytyi vielä olla valmis kärsimään, karaista sydämmensä aina uhkaavia suruja vastaan, eikä saanut uskoa että hyvän tekeminen suojelee pahan haavoista. Turhaan Markus puhui näin itselleen, ajatteli nöyrästi täytettyä tehtäväänsä, hän oli siitä huolimatta syvästi suruissaan nähdessänsä kurjan ihmiskunnan vapaaehtoisesti haavoittavan itsensä kaikkiin okaisiin tien varrella.

Lupa alkoi ja äkkiä François katosi. Hän näytti odottaneen että pääsisi irti koulusta ja oli heti lähtenyt Coletten kanssa, jonka akkunat Isollekadulle päin olivat suljetut. Perhe tahtoi välttää häväistystä ja kertoi että François, joka oli hiukan heikko, oli erään ystävän kanssa matkustanut ulkomaille erääseen ilmaparantolaan. Mailleboisissa olivat kaikki kuin äänettömästä sopimuksesta uskovinaan tähän selitykseen, myötätuntoisuudesta Thérèseä, hyljättyä vaimoa kohtaan, josta paljon pidettiin; mutta kaikki tiesivät oikean syyn hänen puolisonsa lähtöön. Hän oli ihailtava vaikeassa asemassaan, hän ei koskaan ilmaissut suuttumustaan, salasi kyyneleensä ja pysyi koko ajan arvokkaana. Hän oli ennen kaikkea hellä ja lohduttava tyttärelleen Roselle, jolta hän ei pahaksi onneksi voinut salata mitään, mutta jota hän koetti rakastaa kahden edestä ja jota hän opetti rakastamaan isäänsä tämän vioista huolimatta.

Kuukausi kului ja onneton Markus kävi häntä joka päivä katsomassa. Silloin eräänä iltana tapahtui onnettomuus. Rose oli mennyt iltapäiväksi erään toverinsa luo ja Markus tapasi siis Thérèsen yksin kyyneleitä vuodattaen. Markus puhui hänelle kauan aikaa koettaen herättää hänessä toivoa. Oli raskas, rajuilmaa uhkaava ilta ja kun pimeä tuli täytyi Markuksen lähteä tapaamaan Rosea, joka viipyi pienen toverinsa luona. Kun hän, kiiruhtaen Genevièvensä luo, koulun takana kulki poikki pienen pimeän torin, jonka varrella oli Zéphirinin entisen huoneen akkuna, kuuli hän kumeaa melua, askeleita ja huutoja.

-- Mitä se on? Mitä se on? kysyi hän, kiiruhtaen eteenpäin.

Hänen verensä hyytyi, eikä hän tiennyt mistä syystä. Se oli kuin kaukaa tuleva kauhu. Vihdoin hän huomasi pimeässä miehen, jonka hän tunsi Marsoullier nimiseksi, entisen pormestari Philisin serkuksi, joka oli kirkonvartijana Saint-Martinissa, missä muutamat uskovaiset vielä elättivät kirkkoherraa.

-- Mitä se on? kysyi hän vielä kerran, kummastuneena kun näki miehen tekevän liikkeitä ja puhuvan yksinään.

Marsoullier tunsi hänet vuorostaan.

-- En tiedä, herra Froment, änkytti hän itsekin kauhistuneen näköisenä. Kuljin tästä sivu, tulin Kapusiinitorilta ja silloin kuulin lapsen puoleksi tukahtuneita huutoja; ja kun kiiruhdin paikalle näin vilaukselta erään miehen, joka juoksi pakoon ja maassa makasi tämä pieni tyttö... Silloin huusin minäkin.

Markus eroitti todella maassa vaalean ja liikkumattoman olennon. Hänessä heräsi epäluulo: eikö Marsoullier itse ollut aikonut tehdä pahaa lapselle? Etenkin kun hän miehen kädessä huomasi jotain valkeaa, nenäliinan.

-- Mikä nenäliina teillä on kädessä? kysyi hän vielä.

-- Löysin sen uhrin vierestä. Mies tahtoi varmaankin tukahuttaa lapsen huudot ja pudotti sen sitten paetessaan.

Markus ei kuunnellut enää. Hän oli nopeasti kumartunut tarkastamaan pientä olentoa ja äkkiä huudahti hän kauhean tuskan valtaamana.

-- Rose! meidän pieni Rosemme!

Uhri oli sama suloinen tyttö, joka kymmenen vuotta sitten Luciennen kantamana oli ojentanut kukkavihon Simonille. Hän oli tullut vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi, hänellä oli kuultavan valkeat, hymyilevät kasvot, pienet kuoppaset poskissa ja hienot, vaaleat, vallattomat kiharat. Oli helppo arvata kuinka rikos oli tapahtunut: lapsi oli pimeän tultua palannut kotiin aution torin kautta: joku ilkiö oli hyökännyt hänen päälleen, mutta kuullessaan jonkun tulevan, pelästynyt ja jättänyt uhrinsa siihen. Rose makasi siinä pyörtyneenä, liikkumattomana kuin kuollut, puettuna valkeaan, vaaleanpunakukkaiseen juhlaleninkiin, jonka äiti oli antanut hänen panna päälleen, kun hän meni pientä toveriaan tervehtimään.

-- Rose, Rose! huusi Markus epätoivoissaan. Miksi et vastaa minulle, kultaseni? Yksi sana, sano minulle yksi ainoa sana!

Hän hyväili lasta varovaisesti, peläten että hän alkaisi taas huutaa, uskaltamatta vielä nostaa häntä. Hän puhui itsekseen:

Hän on vaan pyörtynyt, minä kuulen hänen hengittävän. Mutta luulen että joku jäsen on katkennut... Oh, onnettomuus seuraa meitä, meitä on taas kohdannut hirveä kärsimys.

Sanomaton kauhu valtasi hänet, hänestä tuntui kuin hirveä menneisyys olisi alkanut uudelleen. Tässä, lähellä tuota huonetta, jossa hurja Gorgias oli raiskannut ja tappanut pikku Zéphirinin, tapasi hän tyttärenpoikansa tyttären, rakkaan Rosensa, lumoavan kahdentoista vuotiaan pienen naisen samoin rääkättynä, haavoitettuna ja hänet oli pelastanut ainoastaan sattumalta saapunut ohikulkija. Kuka oli nyt tehnyt tämän kamalan rikoksen ja mitä uusia kärsimyksiä siitä seuraisi? Ikäänkuin häikäisevän salaman valossa näki hän tällä kauhealla hetkellä koko elämänsä, hän eli uudelleen kaikki taistelunsa ja kärsimyksensä.

Marsoullier seisoi sillä välin paikallaan nenäliina kädessä. Hän pisti sen vihdoin taskuunsa hyvin hämmentyneen näköisenä, ikäänkuin hän ei olisi sanonut kaikkea ja toivonut hartaasti ettei olisi sinä iltana kulkenut torin yli.

-- On parasta että emme jätä häntä tähän kauemmaksi, herra Froment, sanoi hän vihdoin. Te ette ole kyllin vahva, mutta jos tahdotte niin kannan hänet äitinsä luo, joka asuu muutaman askeleen päässä.

Markuksen täytyi suostua. Hän seurasi kirkonvartijaa, joka oli hiljaa nostanut Rosen vahvoilla käsillään, herättämättä häntä tainnoksista. Näin saavuttiin äiti raukan luo; se oli sydäntä särkevää kun hänen rakas Rosensa, hänen ainoa ilonsa kannettiin kotiin tunnottomana, kalmankalpeana ja kauniit hiukset valloillaan. Vaalea puku oli repaleina, ja irtirevittyjä hiussuortuvia oli jäänyt pitsikaulukseen. Taistelu oli varmaankin ollut hirveä, sillä nyrkkiin puristetuissa käsissä oli mustelmia ja oikea käsivarsi riippui hervotonna kuin katkennut.

Thérèse oli pois suunniltaan ja toisti lakkaamatta kyynelten tukahuttamalla äänellä:

-- Rose, oma pieni Roseni! he ovat tappaneet pienen Roseni!

Turhaan Markus huomautti hänelle että lapsi hengitti, ettei hänen päällään ollut ainoatakaan veripisaraa. Marsoullier oli pannut tyttösen vuoteelle. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen sanomattoman kauhun ilme silmissään. Sitten hän sopersi, väristen:

-- Oi, äiti, äiti, ota minut, kätke minut, minä pelkään.

Thérèse vaipui istumaan vuoteen reunalle nähdessään hänen jälleen heräävän, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten, niin liikutettuna ettei kyennyt sanaakaan lausumaan. Markus pyysi paikalla olevan apuopettajattaren menemään lääkäriä noutamaan ja alkoi sitten kysellä lapselta tahtoen heti päästä selville asiasta:

-- Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, voitko kertoa sen meille?

Rose katsoi häneen hetken ikäänkuin tunteakseen ja sitten hänen peljästyneet silmänsä taas kääntyivät tarkastamaan huoneen pimeitä nurkkia.

-- Minä pelkään, minä pelkään, isoisä!

Markus alkoi uudestaan varovasti kysellä, rauhoitettuaan häntä ensin.

-- Eikö kukaan tullut saattamaan sinua palatessasi ystäväsi luota?

-- Minä itse en antanut kenenkään tulla. Heidän talonsa oli niin lähellä, minulla oli vain muutama askel kuljettavana, sitäpaitsi olimme leikkineet liian kauan, enkä tahtonut enää viivytellä.

-- Sinä siis juoksit kotiinpäin, kun joku hyökkäsi päällesi. Niinhän se oli, kultaseni?

Mutta lapsi alkoi taas kauhistuneena vapista, eikä vastannut enää. Markuksen täytyi toistaa kysymys.

-- Joku hyökkäsi päällesi?

-- Niin, niin, joku, sopersi hän vihdoin.

Markus salli hänen hetken rauhoittua, silitti kevyesti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä otsalle.

-- Ymmärräthän että sinun tulee kertoa meille kaikki... Sinä tietysti huusit ja ponnistit vastaan. Mies tahtoi sulkea suusi ja paiskasi sinut sitten maahan.

-- Oi, isoisä, kaikki tapahtui niin nopeasti! Hän tarttui minun käsivarsiini ja puristi niitä. Hän tahtoi varmaankin saada minut aivan pyörryksiin, viedäkseen minut pois selässään. Se koski niin että luulin kuolevani ja sitten kaaduin maahan, enkä muista enempää.

Markus tunsi suurta huojennusta, hän oli nyt vakuutettu että lasta ei oltu häväisty, koska Marsoullier sanoi rientäneensä paikalle huudot kuullessaan. Hän teki vielä viimeisen kysymyksen:

-- Tuntisitko miehen, jos näkisit hänet?

Väristys valtasi taas Rosen ruumiin, hänen silmiinsä tuli kauhistunut ilme, ikäänkuin hirveä näky olisi pienimmästäkin muistosta kohonnut hänen eteensä. Sitten hän peitti kasvot käsillään ja vaipui itsepäiseen äänettömyyteensä. Koska hän ei huutanut vaikka hänen katseensa olivat kiintyneet Marsoullieriin, sai Markus ainakin varmuuden siitä että oli erehtynyt, luullessaan häntä syylliseksi. Mutta hän tahtoi kuitenkin kuulustella tätä vuorostaan, sillä jos hän oli puhunut totta, jos hän oli vain sattumalta kulkenut ohi ja rientänyt paikalle, tiesi hän ehkä vielä jotain.

-- Te näitte siis miehen pakenevan. Ehkä tuntisitte hänet jos näkisitte?

-- Oh, herra Froment, sitä en luule. Hän juoksi ohitseni, mutta oli jo pimeä. Ja sitäpaitsi olin niin hämmentynyt.

Mutta kirkonvartija, joka vielä ei ollut oikein tointunut, puhui hiukan liikaa.

-- Luulen sentään että hän ohikulkiessaan sanoi jotakin... "Pöllö!"

-- Mitä? "Pöllö!" kysyi Markus suuresti kummastuneena. Miksi olisi hän sanonut teille niin?

Mutta Marsoullier, suutuksissaan siitä että oli maininnut tämän yksityisseikan ja ymmärtäen kuinka vaarallinen pieninkin tunnustus saattoi olla, kiirehti ottamaan takaisin sanansa.

-- En tiedä mitään varmasti, hän vain mutisi itsekseen... Ei, ei, en minä häntä tuntisi.

Kun Markus tahtoi häneltä nenäliinaa, otti hän sen hiukan vastahakoisesti taskustaan ja pani sen pöydälle. Se oli sangen tavallinen nenäliina, tuollaisia, joissa on koneella kirjailtu punainen nimikirjain. Kysymyksenalaisessa oli kirjain F. ja tieto oli jotakuinkin merkityksetön sillä samallaisia käytettiin tusinoittain ja niitä myytiin kaikissa kaupoissa.

Thérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen hellästi.

-- Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän on täällä... Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?

-- Ei kovasti, äiti... Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin raskaasti.

Thérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen väkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies tahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen kimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen, sulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun hänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies oli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois suunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli kuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:

-- Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se oli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.

Thérèse nousi hämmästyneenä.

-- Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?

Markus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.

Hän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.

-- Sinun isäsi! Se on mahdotonta... Kas niin, kultaseni, sen sinä olet uneksinut.

-- Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin parrasta ja lakista... Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut hänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki käsivarteni.

Hän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten mitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose puhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään muuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen isänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä saanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän uskottoman miehensä lähdettyä.

-- Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen järkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut viedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä. Thérèsekin oli aivan tyyni ja varma.

-- François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle paljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos tarvitaan... Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.

Hän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä, eikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan, hän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella varustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän aukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista nenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa paetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi yhtä varmasti ja tyynesti:

-- Nenäliina saattaisi todella olla hänen... Mutta vähät siitä, se ei ole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.

Tämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi syrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten ihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät selällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen hämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui apuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen huoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen tulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei osoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa sekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan merkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään tytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua, asetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen syvään uneen.

Markus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen, Genevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei palannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan tapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä jutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni perheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat avonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja kuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli saattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten kanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei ollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli aina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten saanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä piilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä vallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten pannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla julma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan lohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että aivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt ja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle! Ei, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta, François ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki sanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta, vaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja tiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä hämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän ymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti puhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki tosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide häntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista vastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli ehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?

-- Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat muuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa, ja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden etsimisessä.

Syntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan vapisevalla äänellä:

-- Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada todistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista syytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle paljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.

Geneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.

-- Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän heittäysi kaulaani ja huudahti: "Pikku äiti, minä pidän sinusta niin kovasti!" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon anteeksi.

-- Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna helläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja, mutta rakkaus tasoittaa ne.

Seuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki Mailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä, haavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä nenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun jokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla -- koristellen sitä hiukan, hän kun oli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan turhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä kuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu kääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja eli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä pienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin hänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun ei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset kirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon rappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen juttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota sopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli lähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää tilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä sallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin mustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan kaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi tavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun naamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit tarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, "mustaa messuaan" varten nuoren tytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman tyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa julmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät saaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi itsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo kiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja kaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan odottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.

Mutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla vastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen aikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla satuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä umpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää ettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt häntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten kanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin. Kaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko seutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka oli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä, joka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä edullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen lempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen, hairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut saada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja Marsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli kiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua jokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei ollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja kuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?

Sillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi ilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki mitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat saaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät että joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään todistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt pormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti tulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir toi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun takapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota lapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin kertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli päättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta, sillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen. Mutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella olivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen entisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat vapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen, Joulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat kirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se, jota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä aivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää myöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se oli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.

Faustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli, sovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden maatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston, johon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku veljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän ihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden lorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon, saivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen ja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta. Entinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis lähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena kiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti sisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää. Tätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että sisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että jälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja. Olivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut siitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa? Vai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa, tunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat olivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka johti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja sanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti edistynyt.

Ensiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt muistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän taakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui; ja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten Doloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat nähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut, tuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside, olisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet sama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat sangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki, joka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi tutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin kuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös silloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän muisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka vastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi kun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta samanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana: "Pöllö!" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä hämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän haukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus meni Marsoullierin luo.

-- Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on kerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana. Ettekö pelkää sekaantuvanne juttuun?

Kirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli kaikki todistukset.

-- Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?

-- Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole partaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli pieni, pyöreä huopahattu.

Samat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.

-- Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui sitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet aivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: "Pöllö!"

Marsoullier nosti jo kätensä väittääkseen vastaan ja vannoakseen ettei mies ollut sanonut sanaakaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä, kun Markuksen kirkas katse oli niin tutkivasti kiintynyt häneen. Ja kunnon mies, joka hän oikeastaan oli, alkoi joutua hämilleen eikä uskaltanut enää tehdä huonoa tekoa typerästä turhamaisuudesta.

-- Minä olen tietysti, jatkoi Markus, ottanut selkoa teidän suhteistanne häneen, minä tiedän että usein tapasitte toisenne ja että hänen oli tapana kutsua teitä pöllöksi kun teidän epäilyksenne suututtivat häntä.

-- Se on totta, myönsi Marsoullier, hän kutsui minua pöllöksi eikä se ollut ollenkaan hauskaa.

Ja kun Markus enemmän ahdisti häntä, pyysi häntä oman etunsa vuoksi huojentamaan omaatuntoaan, ellei hän tahtonut saattaa oikeutta siihen luuloon että hänkin oli syyllinen, antoi hän vihdoin myöten yhtä paljon pelosta kun totuudenrakkaudesta.

-- Olkoon menneeksi, herra Froment, minä tunsin hänet... Kukaan muu kuin hän ei voi huutaa minulle "pöllö" sellaisella äänellä. Hän on sanonut sen minulle siksi monta kertaa että en voi erehtyä... Hänellä oli aivan varmaan valeparta, jonka hän juostessaan otti pois ja pisti taskuunsa koska ihmiset, jotka sitten tapasivat hänet Isonkadun kulmassa, näkivät hänet sellaisena kuin hän tavallisesti on, ilman partaa, mutta huopahattu päässä.

-- Tiesinhän että te olette kunnon mies.

-- Kunnon mies kuinkas muuten... Nähkääs, herra Froment, minä olen herra Joulicin entinen oppilas; ja kun opettaja on sanonut että pitää rakastaa totuutta, ei se koskaan mene mielestä. Jos tahtoo valehdella niin koko olento nousee vastustamaan. Ja kun osaa vähänkin käyttää järkeään on mahdotonta uskoa kaikkia niitä tyhmyyksiä, jotka kaupungilla liikkuvat... Sentähden minä olinkin aivan levoton, aivan onneton tuon ikävän jutun tähden. Mutta minähän olen kurja raukka, minulla on vain tuo kirkonvartijan paikka, josta saan elatukseni, asemani pakoitti minut sanomaan niinkuin enoni Philisin entiset ystävät.

Hän keskeytti puheensa, tehden toivottoman liikkeen ja suuret kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

-- Nyt olen mennyttä miestä, he ajavat minut ulos kuolemaan nälkään kadulle.

Markus rauhoitti häntä luvaten hankkia hänelle jonkun paikan. Sitten hän kiiruhti kotiin ilmoittamaan Thérèselle käyntinsä tuloksen, tuon ratkaisevan todistuksen, joka täydellisesti osoitti Françoisin viattomuuden. Kaksi viikkoa oli Thérèse istunut Rosen vuoteen vieressä, yhä vahvasti vakuutettuna miehensä viattomuudesta, mutta suruissaan siitä että ei ollut saanut mitään tietoja hänestä, vaikka kaikissa sanomalehdissä puhuttiin huomiota herättävästä ilkityöstä; nyt kun lapsi jo alkoi olla terveempi ja nousta vuoteestaan, näytti hän tulevan yhä alakuloisemmaksi ja liikkui äänettömänä ja surumielisenä autiossa kodissaan. Mutta samana iltana, juuri kun Markus iloisesti kertoi hänelle keskustelusta Marsoullierin kanssa, säpsähti hän äkkiä, hän näki Françoisin astuvan sisään. Nyt seurasi liikuttava kohtaus, vaikka sanat, jotka lausuttiin, olivat yksinkertaiset.

-- Etkö ole luullut minua syylliseksi, Thérèse?

-- En François, sen vannon sinulle.

-- Tänä aamuna en vielä tiennyt mistään synkässä yksinäisyydessäni, mutta silloin satuin katsomaan erääseen vanhaan sanomalehteen... Riensin heti tänne. Kuinka voi Rose?

-- Hän voi hyvin, hän on tuolla huoneessa.

François ei ollut uskaltanut syleillä Thérèsea. Tämä seisoi hänen edessään suorana ja vakavana, syvästä mielenliikutuksesta huolimatta. Silloin Markus nousi ja tarttui tyttärenpoikansa käsiin, lukien surullisen tarinan hänen kalpeista ja kyynelten uurtamista kasvoistaan.

-- Kas niin, poika raukkani, sano minulle kaikki.

Ja François kertoi avomielisesti ja muutamin vapisevin sanoin mielettömyydestään. Hän kuvasi äkillisen lähtönsä Mailleboisista Coletten seurassa, joka teki hänet hulluksi; heidän piilopaikkansa Beaumontissa, eräässä kaukaisessa kaupunginosassa, pienen huoneen, josta he tuskin hetkeksikään poistuivat; kuinka he olivat eläneet kaksi viikkoa sulkeutuneina tuohon huoneeseen, alituisten raivokkaiden kohtausten, tuon vallattoman raivottaren hurjien päähänpistojen, nuhteiden, kyynelten ja lyöntienkin seuratessa toisiaan. Sitten oli Colette äkkiä paennut viimeisen kohtauksen jälkeen, jolloin hän oli heittänyt huonekaluja Françoisin päälle. Siitä oli nyt kolme viikkoa, hän oli ensin odottanut ja sitten hän oli ikäänkuin hautautunut tähän yksinäiseen huoneeseen, epätoivon ja tunnonvaivojen valtaamana, uskaltamatta ajatella kuinka hän palaisi Mailleboisiin, vaimonsa luo, jota hän sanoi koko ajan rakastaneensa, silloinkin kun mieletön intohimo raivosi hänessä.

Hänen puhuessaan oli Thérèse kääntänyt pois päänsä, seisoen yhä liikkumattomana; kun François vaikeni virkkoi hän:

-- En tahdo tietää mitään siitä... Minä ymmärrän ainoastaan että olet tullut takaisin vastataksesi syytöksiin, joita on tehty sinua vastaan.

-- Oh, huomautti Markus lempeästi, niitä syytöksiä ei enää ole olemassa.

-- Olen tullut katsomaan Rosea, selitti François, ja sanon vielä kerran että olisin tullut seuraavana päivänä, jos olisin tietänyt asiasta.

-- Se on hyvä, sanoi Thérèse. En estä sinua menemästä tytärtäsi katsomaan, hän on tuolla, astu sisään.

Silloin syntyi omituinen kohtaus, jota Markus seurasi henkeään pidätellen. Rose istui nojatuolissa, käsi sidottuna, lukien jotain kirjaa. Oven auetessa hän nosti päänsä ja hänen huuliltaan kuului vapiseva huudahdus, johon sekaantui sekä pelkoa että iloa.

-- Oi! isä!

Hän oli noussut ylös. Sitten hänet äkkiä näkyi valtaavan hämmästys.

-- Ethän se ollutkaan sinä, sano, isä, tuona iltana?... Mies oli pienempi ja hänellä oli erilainen parta.

Kummastuksessaan hän yhä tuijotti isäänsä, ikäänkuin tämä hänestä olisi ollut erilainen kuin miksi hän oli häntä kuvaillut hänen lähtönsä jälkeen ja kun hän oli nähnyt äitinsä niin paljon itkevän yksinään. Oliko hän sitten luullut että hänen isänsä olisi tullut paksummaksi ja että hänellä olisi häijyt ihmissyöjän kasvot? Nyt hän tunsi isänsä kauniin hymyn, jota hän niin rakasti; ja hän oli nyt varmaankin tullut kotiin ettei äidin enää tarvitsisi itkeä. Sitten hän alkoi vavista, hän ymmärsi erehdyksensä hirveät seuraukset.

-- Ja minä olen syyttänyt sinua, isä, olen niin itsepäisesti väittänyt että sinä olit tuo mies!... Ei, ei, sinä se et ollut, minä olen valehtelija, minä huudan sen santarmeille, jos he tulevat sinua ottamaan!

Hän vaipui takaisin nojatuoliin, ja purskahti suonenvetoiseen itkuun; isän täytyi ottaa hänet syliinsä, suudella häntä hellästi, ja vakuuttaa että nyt oli onnettomuus loppuva. Hän itsekään ei tahtonut voida puhua mielenliikutuksensa tähden. Hän oli siis ollut kovin sydämmetön, koska hänen kuvansa niin oli voinut muuttua hänen tyttärensä mielessä ja koska tämä oli voinut uskoa että isä voisi olla niin julma lastaan kohtaan?

Thérèse oli kuunnellut, koettaen pysyä tyynenä. Hän ei sanonut sanaakaan, François katseli häntä tuskaisena, ikäänkuin tahtoen tietää ottaisiko hän hänet takaisin tähän kotiin, jonka hän oli hävittänyt. Kun Markus näki että hän oli niin ankara, niin taipumaton antamaan anteeksi, piti hän parempana viedä tyttärenpoikansa kotiinsa odottamaan sopivampaa hetkeä.

Samana iltana haki poliisi Faustinia, jota syytettiin lapsenryöstön yrityksestä ja väkivallasta pikku Rosea vastaan. Mutta häntä ei löydetty, asunto oli suljettu ja mies oli kadonnut; kaikki etsiminen oli turha, häntä ei koskaan saatu kiinni ja vihdoin tultiin siihen päätökseen että hän oli matkustanut Amerikkaan. Hänen sisarensa Colette, jota myöskin turhaan etsittiin, oli varmaankin seurannut veljeään, sillä häntä ei koskaan enää nähty Beaumontissa eikä Mailleboisissa. Juttu pysyi hämäränä, täytyi tyytyä arveluihin. Olivatko veli ja sisar rikostovereita? Oliko Colette pannut toimeen jonkun salajuonen viedessään pois Françoisin, vai oliko Faustin vain käyttänyt hyväkseen tämän pakoa? Mutta ennen kaikkea oliko hänen takanaan joku korkeampi järki ja tahto, joka oli kaikki suunnitellut ja valmistanut koettaakseen vielä viimeisen kerran vahingoittaa maallikkokoulua panemalla toimeen uuden Simonin jutun? Näitä saattoi otaksua, mutta tosiasiat pitivät paikkansa, eikä kukaan epäillyt etteikö pohjalla ollut kavalaa salahanketta.

Kuinka suurta huojennusta Markus tunsikaan kun juttu raukesi, eikä enää voinut tuottaa vahinkoa! Tämä vanhojen konnamaisuuksien uudistuminen, tämä viimeinen hyökkäys maallikkokoulua vastaan oli ensin suuresti huolestuttanut häntä. Eikä hän voinut kyllin ihmetellä sitä nopeutta, millä kansan terve järki oli tehnyt tehtävänsä, saattanut totuuden ilmi. Todistukset Françoisia vastaan olivat paljon raskauttavammat kuin muinoin Simonia vastaan. Hänen tyttärensä syytti häntä, ja vaikka Rose olisikin ottanut takaisin sanansa, olisi sanottu että hän teki sen perheensä vaikutuksesta. Ennen ei ainoakaan todistaja, ei kukaan Bongard, Doloir eikä Savin olisi uskaltanut sanoa mitä oli nähnyt tai kuullut, peläten joutuvansa ikävyyksiin. Ennen ei Marsoullier olisi huojentanut omaatuntoaan, koska hän ensiksikään ei olisi tuntenut siihen tarvetta ja koska toiseksi kokonainen mahtava puolue olisi kannattanut häntä ja ylistänyt hänen valhettaan. Silloin oli olemassa munkkikunta, joka myrkytti kaikki ja korotti erehdyksen opinlauseeksi, uskonnoksi. Auttaakseen Roomaa taistelussa vapaa-aatteisuutta vastaan, se käytti tunnottomasti hyväkseen valtiollisia puolueita, yllytti niitä, kiihoitti niitä toisiaan vastaan, siinä toivossa että syntyisi kansalaissota, joka jakaisi kansan kahteen osaan ja tekisi sen enemmistön, köyhien ja tietämättömien, herraksi. Nyt kun Rooma oli voitettu, kun veljeskunnat olivat katoamaisillaan, kun ei yksikään jesuiitta saisi hämmentää ihmisten järkeä eikä turmella heidän tahtoaan, toimi ihmisjärki yhä itsetietoisemmin ja vapaammin. Siinä oli selitys selvään ymmärrykseen ja johdonmukaisuuteen, jota jutun aikana oli osoitettu; valistunut ja vuosisataisista erehdyksistä vapautunut kansa kykeni vihdoin olemaan totuuden- ja oikeudenmukainen.

Mutta yksi huoli oli vielä Markuksella keskellä voitonriemuaan, se oli Françoisin ja Thérèsen epäsopu, tuo kysymys miehen ja naisen onnesta, jonka he voivat saavuttaa ainoastaan täydellisessä sovussa. Hän ei ollut niin mieletön että toivoi voivansa hävittää intohimot, estää onnetonta ihmiskuntaa verta vuotamasta himojen ruoskan alla; aina tulisi olemaan särkyneitä sydämmiä ja mustasukkaisuuden kiduttamia ihmisiä. Mutta eikö saattaisi toivoa että vapautunut nainen, kohottuaan miehen vertaiseksi, tekisi sukupuolisodan vähemmän katkeraksi, toisi siihen hiukan tyyntä arvokkaisuutta. Jo äskeisessä häväistyksessä oli nähty kuinka totuutta rakastavaisia naiset olivat ja kuinka he kaikin voimin olivat koettaneet saada sitä ilmi! He olivat vapautuneet kirkosta, ei ollut enää halpamaista taikauskoa, ei helvetinkauhua, ei teeskentelevää nöyryyttä papin edessä, nainen ei ollut enää halpa palvelija, joka tomuun ja tuhkaan polvistuen näyttää tunnustavan saastaisuutensa ja joka kostaa nöyryytyksensä turmelemalla ja hävittämällä kaikki. He olivat lakanneet olemasta hirveä hekuman ansa, johon he rippi-isien salaisesta neuvosta koettivat pyydystää miehet, niin että uskonto pääsisi voitolle. He olivat nyt oikeita puolisoja ja äitejä, kun heiltä oli riistetty turmiota tuottava taivaallinen puoliso Jesus, joka oli hämmentänyt niin monen vaimoraukan järjen. Eivätkö he nyt veisi työtä loppuunsa, käyttämällä viisaudella ja hyvyydellä saavuttamiaan oikeuksia ja sivistystä, joka teki heistä vapaita yksilöitä?

Silloin Markus päätti kutsua koko perheen koululle, tuohon suureen saliin, jossa hän itse oli opettanut, ja jossa Josef ja François olivat opettaneet hänen jälkeensä. Tämä kokous vietettiin jonkunmoisella juhlallisuudella eräänä iltapäivänä syyskuun lopulla, kirkkaan auringon valaistessa lämpimillä säteillään opettajapöydän, koulupenkit, taulut ja seinille ripustetut kuvat. Sébastien ja Sarah tulivat Beaumontista, Clément ja Charlotte saapuivat Jonvillestä, mukanaan tyttärensä Lucienne. Ja Josef, jolle muutama päivä sitten oli lähetetty sana, palasi eräältä matkalta, syvästi liikutettuna kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Markus ja Geneviève menivät kokouspaikkaan yhdessä Louisen ja Josefin kanssa ja ottivat mukaansa Françoisin, jota hänen vaimonsa Thérèse ja tyttärensä Rose odottivat luokassa. Heitä oli kaikkiaan kaksitoista, ja ensin vallitsi syvä hiljaisuus.

-- Rakas Thérèseni, sanoi Markus vihdoin, me emme tahdo mitenkään pakottaa sinua, me olemme tulleet vain keskustelemaan asiasta kaikessa sovussa. Sinulla on tosin sydämmensuru. Mutta sinä et ole koskaan tuntenut sitä polttavaa tuskaa, kun mies ja vaimo näyttivät kuuluvan kahteen eri maailmaan ja kun he eräänä päivänä huomasivat että heidät eroitti toisistaan kuilu, jonka yli he eivät koskaan luulleet pääsevänsä. Kirkon käsissä oli vielä orjuutettu vaimo, hirveä kidutusase jo vapautuneelle miehelle. Kuinka paljon kyyneleitä onkaan vuotanut, kuinka monta kotia hävitetty!

Hiljaisuus alkoi uudelleen, sitten Geneviève sanoi vuorostaan, syvästi liikutettuna:

-- Niin. rakas Markukseni, minä tunsin sinut väärin, minä tuotin sinulle paljon tuskaa, ja sinä teet oikein muistuttaessasi noista pahoista päivistä, se ei loukkaa minua nyt, koska olen kyennyt vapautumaan myrkystä. Mutta kuinka monta vaimoa onkaan jäänyt kuolemaan tuohon vanhaan vankilaan ja kuinka monta kotia onkaan sortunut suruun! Itsekään en koskaan ole kokonaan parantunut, olen aina pelännyt sairastuvani uudestaan, niin suuren vallan tunnen perinnöllisyydellä ja ensimmäisen kasvatuksen turmiollisilla vaikutuksilla olevan itseeni; ja sinua, sinun selvää järkeäsi ja valpasta rakkauttasi saan kiittää siitä että olen pysynyt pystyssä... Kiitän sinua, rakas Markukseni.

Ilokyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän jatkoi enenevällä mielenliikutuksella:

-- Voi, onnetonta isoäitiäni, voi äiti raukkaani!... Niin, minä säälin heitä, minä näin kuinka onnettomat he olivat, hävittävän myrkyn runtelemina, ikäänkuin eksyneinä naisen kutsumuksesta, vapaaehtoisina marttyyreina. Isoäiti raukkani oli hirveä, mutta hän ei ollut saanut kokea ainoatakaan iloa, hän eli alituisessa tyhjyydessä, miksi ei hän olisi koettanut pakoittaa muita samaan tuskalliseen kieltäymiseen? Ja äiti raukkani, hänen elämänsähän oli vain pitkä kuolonkamppaus, kun hän ensin oli saanut nauttia rakkauden onnea ja sitten vaipui takaisin tähän valheen ja kuoleman uskontoon, joka kieltää kaikki elämän voimat ja ilot!

Oli kuin kaksi varjoa olisi kulkenut ohi, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun kadonneet haamut, toisen ajan surkuteltavat jumaliset naiset, joista toinen vielä kokonaan vanhan julman ja verenhimoisen kirkon orjuudessa, toinen jo lempeämpi, kuollen epätoivoissaan siitä ettei ollut koettanut katkaista kahlettaan. Geneviève näytti katseellaan seuraavan heitä, hän, tyttärentytär ja tytär, jossa hirveä taistelu oli puhjennut ilmi; hän oli vielä väsynyt taistelusta, mutta niin onnellinen kun tunsi olevansa vapaa, palanneensa elämään ja terveyteen. Sitten hänen katseensa kiintyi Louiseen. hänen tyttäreensä, joka hymyili hänelle hellästi, kumartuen suutelemaan häntä.

-- Äiti, sinun on suurin ansio, sillä sinä olet taistellut ja kärsinyt. Sinua saamme kiittää voitosta, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä... Kyllä muistan sen. Minulla, joka tulin sinun jälkeesi, ei ole suurta ansiota siihen että vapauduin kokonaan menneisyydestä, ja jos olen ollut tyyni ja järkevä, jos vanhat erehdykset eivät milloinkaan ole vaivanneet minua, tulee se siitä että käytin hyväkseni hirveätä opetusta, jonka kaikki saimme kokea surun kohtaamassa kodissamme.

-- Ole vaiti, imartelija! sanoi Geneviève, nauraen ja syleillen häntä vuorostaan. Sinä itse pelastit meidät, sinä selvä- ja teräväjärkinen lapsi, joka hellällä välitykselläsi voitit kaikki vastukset, Sinua on meidän kiittäminen rauhastamme, sinä olet ensimmäinen, pieni vapautunut nainen, joka päätti hakea onneansa tästä maailmasta.

Sitten Markus taas puuttui puheeseen, kääntyen Thérèsen puoleen:

-- Rakas lapseni, sinä et silloin vielä ollut syntynyt, etkä tunne näitä asioita. Sinä, joka tulit Louisen jälkeen ja olet vielä vapautuneempi, vapautunut kasteesta, ripistä ja herranehtoollisesta, sinusta tuntuu aivan luonnolliselta elää vapaana, itsenäisenä ihmisenä, ilman muita siteitä kuin uskonnollisista valheista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista riippumaton järki ja omatunto. Mutta ennenkuin sinä olet päässyt näin pitkälle, ovat äidit ja isoäidit saaneet kokea hirveitä kärsimyksiä, pahimpia mielettömyyksiä ja ahdistuksia... Opetus oli ainoa ratkaisu tässä asiassa, samoinkuin kaikissa muissakin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Naisen on täytynyt sivistyä, jotta hänelle voitaisiin antaa oikea paikkansa miehen vertaisena ja toverina. Se oli ensimmäinen välttämättömyys, inhimillisen onnen ehto, sillä vapautunut nainen yksin voi vapauttaa miehen. Niin kauan kun hän oli papin orja ja rikostoveri, taantumuksen ja vakoilemisen välikappale, joka sai aikaan riitoja ja eripuraisuutta perheessä, oli mieskin kahlehdittu, kykenemätön toimimaan miehekkäästi ja ratkaisevasti. Voima, joka voi luoda paremman tulevaisuuden, on aviopuolisoiden täydellinen yksimielisyys... Ymmärrät siis kuinka suuri on surumme, rakas lapseni, kun näemme onnettomuuden taas palaavan tänne. Sinun ja Françoisin välillä ei ole mitään kuilua, ei erilaista uskoa.. Te kuulutte samaan maailmaan ja teillä on samat tiedot. Hän ei enää ole sinun herrasi lakien ja tapojen voimasta, etkä sinä enää ole hänen mateleva orjansa, aina valmiina kostamaan. Sinulla on samat oikeudet ja saat itse määrätä elämäsi. Teidän sopunne perustuu ainoastaan järkeen, johdonmukaisuuteen ja itse elämään, joka tahtoo että ihmiset elävät avioliitossa, voidakseen elää eheästi ja terveesti. Ja nyt on tämä sopu taas särkynyt, ihmisen ainaisen heikkouden tähden, ellei hyvyys auta teitä rakentamaan sitä uudelleen!

Thérèse oli kuunnellut tyynenä ja arvokkaana, syvän kunnioituksen ilme kasvoillaan.

-- Tiedän kaiken tämän, isoisä, ja te erehdytte jos luulette minun sen unohtaneen... Mutta miksi on François asunut teillä viime päivät? Hän olisi voinut aivan hyvin jäädä tänne. Täällä on kaksi asuntoa, opettajan ja opettajattaren, en estä häntä asettumasta edelliseen, minä sen sijaan asun jälkimmäisessä. Näin voi hän hoitaa tointaan, kun koulu muutamien päivien kuluttua alkaa. Me olemme, niinkuin sanoitte, vapaita ja minä tahdon pysyä vapaana. Hänen isänsä ja äitinsä, Sébastien ja Sarah tahtoivat hellästi välittää, Louise ja Charlotte, kaikki läsnäolevat naiset hymyilivät hänelle, rukoilivat häntä silmillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään, hän kieltäytyi päättäväisesti, mutta kiivastumatta.

-- François on julmasti loukannut minua, luulin etten enää rakastaisi häntä, enkä puhuisi totta jos sanoisin tällä hetkellä olevani varma rakkaudestani... Ettehän tahdo että valehtelen, että suostun yhdyselämään, joka olisi halpamainen ja epäsiveellinen.

Tähän saakka oli François kuunnellut äänettömänä, huomattavasti levottomana. Nyt hän ei voinut pidättää huudahdusta:

-- Mutta minä, Thérèse, minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua niinkuin en vielä koskaan ole sinua rakastanut, sinä olet tietysti kärsinyt, mutta minä luulen tällä haavaa kärsiväni vielä enemmän!

Thérèse kääntyi hänen puoleensa ja puhui hänelle lempeästi.

-- Sinä olet oikeassa luullakseni... Että rakastat minua, hulluuden puuskasta huolimatta, on hyvin mahdollista, sillä vaikka kuinka kaipaamme järkevyyttä, on ihmissydän raukka aina pysyvä parantumattomana. Ja jos kärsit niin paljon, niin kärsimme kumpikin hirveästi... Mutta minä en voi ruveta elämään kanssasi, jos en enää rakasta sinua. Se olisi alentavaa meille kummallekin, meidän onnettomuutemme tulisi siitä suuremmaksi eikä päinvastoin. Parasta on elää hyvinä naapureina ja hyvinä ystävinä, jotka ovat jälleen tulleet vapaiksi ja täyttävät kumpikin tehtävänsä.

-- Entä minä, äiti! huudahti pikku Rose, silmät täynnä kyyneleitä.

-- Sinä, rakkaani, rakastat vastedeskin meitä molempia, niinkuin olet tähänkin saakka rakastanut... Eläkä ole levoton, ne ovat asioita, joita lapset ymmärtävät vasta myöhemmin.

Markus kutsui Rosen hellästi luokseen, nosti hänet polvilleen ja aikoi taas ruveta puhumaan Françoisin puolesta, mutta Thérèse ehätti ennen:

-- Ei, isoisä, minä pyydän teitä, älkää enää puhuko siitä. Teidän sydämmenne puhuu nyt, eikä teidän järkenne. Jos saisitte minut taipumaan, saattaisitte katua sitä myöhemmin. Antakaa minun olla viisas ja luja... Tiedän kyllä että tahdotte säästää meiltä kärsimyksiä. Oi, tunnustakaamme että kärsimys on iankaikkinen. Se on meissä itsessämme, elämä käyttää sitä ehkä johonkin tarkoitukseen, jota emme tunne. Aina meidän sydänraukkamme tulevat verta vuotamaan, me tulemme aina runtelemaan niitä sokean intohimon hetkinä, huolimatta kaikesta terveydestä ja selvästä järjestä, jonka olemme saavuttaneet. Se on ehkä välttämätöntä, voidaksemme olla onnellisia.

Kylmä väristys tuntui ikäänkuin kalventavan auringonvalon, kaikki tunsivat sydämmessään tämän tunnustuksen surullisen suuruuden.

-- Mutta vähät siitä, jatkoi hän. Älkää peljätkö, isoisä, me kannamme sen arvokkaasti ja rohkeasti. Kärsimys ei ole mitään, kun se vain ei tee meitä sokeiksi ja ilkeiksi. Kukaan ei saa tietää että me kärsimme ja me koetamme tulla siitä paremmiksikin, lempeämmiksi muita kohtaan, halukkaammiksi lakkaamatta vähentämään maailmassa olevia surun syitä... Ja sitten, isoisä, älkää surko, ajatelkaa, että olette tehnyt voitavanne, toimittanut ihailtavan työn, joka antaa meille niin paljon inhimillistä onnea, kuin järki voi sitä vaatia. Kaikesta muusta tunne-elämästä pitää jokaisen yksilön rakkaus huolta hänen omalle osalleen, vaikka se joskus vaatii kyyneleitäkin. Antakaa meidän, Françoisin ja minun elää ja kärsiäkin niinkuin itse tahdomme; sillä se koskee ainoastaan meitä. Siinä on kylliksi että olette vapauttanut meidät molemmat, tehnyt meidät itsetietoisiksi olennoiksi maailmassa, jossa on mahdollisimman paljon totuutta ja oikeutta... Ja koska olette meidät kutsunut tänne, isoisä, ei se saa olla tapahtunut siksi että estäisitte eron, josta ainoastaan aviopuolisot itse voivat päättää, vaan siksi että me kaikki saisimme osoittaa teille kunnioitustamme, kertoa teille ihailumme ja kiitollisuutemme suuren työnne tähden.

Silloin koko perhe taputti käsiään ilon valtaamana, ja tuntui siltä kuin aurinko taas olisi saanut takaisin loistonsa ja virrannut kirkkaimpina kultalaineina suurista akkunoista. Niin, niin, se oli isoisän riemujuhla tässä salissa, jossa hän oli tulevaisuuden kansalle antanut mitä parasta oli hänen sydämmessään ja ymmärryksessään. Kaikki olivat he hänen oppilaitaan, lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset, ja kaikki keräytyivät hänen ympärilleen kuin kunnianarvoisen ja mahtavan patriarkan ympärille, joka oli luonut onnellisen tulevaisuuden. Hänellä oli vielä sylissään pikku Rose, kukoistava neljäs sukupolvi, joka oli kietonut kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä keskelle suuta. Hänen poikansa tytär Lucienne syleili häntä takaapäin, puhtailla nuoren tytön käsivarsilla. Hänen tyttärensä, Louise, ja poikansa Clément olivat asettuneet hänen kummallekin puolelleen, samoinkuin Josef ja Charlotte. Sébastien ja Sarah hymyilivät hänelle ja ojensivat hänelle kätensä, samalla kuin Thérèse ja François, ikäänkuin tuo yhteinen hellyys jaloa vanhusta kohtaan olisi lähentänyt heitä toisiinsa, istuivat hänen jalkainsa juuressa. Ja Markus, joka oli syvästi liikutettu kaikesta tästä rakkaudesta, koetti laskea leikkiä ja sanoi naurahtaen:

-- Lapset, lapset, älkää tehkö minusta jumalaa. Tiedättehän että kirkot suljetaan... Minä olen vain ahkera työmies, joka on lopettanut päivätyönsä. Enkä minä tahdo riemuita ilman hyvää Genevièveäni.

Hän veti hänet luokseen, otti hänen kätensä omaansa, ja kaikki syleilivät häntäkin; ja niin kunnioitettiin tässä koulusalissa sopusointuista avioparia, tulevaisuuden onnen luojaa, koulusalissa, jonka penkeillä tulisivat istumaan vielä lapsien lapset, onnellista yhteiskuntaa kohden kulkevat sukupolvet.

Tämä oli Markuksen palkinto kaikesta hänen rohkeudestaan ja taisteluistaan. Hän näki työnsä. Rooma oli joutunut tappiolle, Ranska oli pelastettu suuresta kuolemanvaarasta, rappiotilasta, johon katoliset kansat toinen toisensa jälkeen vaipuivat. Se oli vapautettu klerikaalisesta puolueesta, joka oli hävittänyt sen vainiot, myrkyttänyt sen kansan, koettanut luoda pimeyttä, saadakseen maailman uudelleen valtaansa. Ranska ei enää ollut vaarassa hautautua kuolleen uskonnon raunioiden alle, se oli jälleen oma herransa, se voi kulkea vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan kutsumusta kohden. Ja se oli voittanut ainoastaan alkeisopetuksen kautta, joka oli kohottanut halvat kansanlapset ajallisesta tietämättömyydestä ja kuolettavasta typeryydestä, jossa katolisuus vuosisatoja oli antanut heidän kitua. Oli olemassa kauhea lause: "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!" ja kahdentuhannen vuoden kurjuus oli syntynyt tästä kuolemaa tuottavasta erehdyksestä. Tarina tietämättömyyden hyvistä töistä oli nyt näyttäytynyt yhteiskunnalliseksi rikokseksi. Köyhyys, likaisuus, vääryys, taikausko, valhe, hirmuvalta, naisen sorto ja halveksittu asema, miehen tylsyttäminen ja polkeminen, kaikki henkinen ja ruumiillinen kurjuus, oli seuraus tuosta tietämättömyydestä, joka tahallisesti oli pantu järjestelmäksi ja kaiken hallituksen politiikan ja uskonnollisen poliisivoiman perustaksi. Ainoastaan tieto saattoi kukistaa valheelliset opinlauseet, hajoittaa ne, jotka niistä elivät, olla suurien rikkauksien lähde, yhtä hyvin maan runsaiden satojen kuin yleisen hengen kukoistuksen. Ei! onni ei ollut koskaan ollut tietämättömyydessä, se oli tiedossa, joka muuttaisi henkisen ja aineellisen kurjuuden surkeat suot laajaksi, hedelmälliseksi pelloksi, jonka viljeleminen vuosi vuodelta tekisi rikkauden kymmenkertaiseksi.

Näin sai Markus, vuosien ja kunnian painamana, sen suuren palkinnon että sai elää kyllin kauan nähdäkseen työnsä. Ainoastaan totuudessa on oikeutta, ainoastaan oikeudessa on onnea. Sitten kun perheet olivat tulleet lapsirikkaiksi ja uusi yhteiskunta syntynyt, tunsi kansa itsensä uudestaan perustetuksi, sen kautta että kaikki kansalaiset yhtäläisen harrastuksen kautta olivat tulleet kelvollisiksi totuuteen ja oikeuteen.

Loppu.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us