Totuus (part 2 of 3)

Totuus (part 2 of 3)

Mutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti hänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph, Simonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi toisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän, toivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän oli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti pitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja muiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla vainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin, opettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli sangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän terävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan kypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa. Hän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla ensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota häväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa, jota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla opettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon teräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat varmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme vuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat olivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan luonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä hakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne, yhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta koskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita tuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia, leikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat. Kymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli suloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien oli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun Sarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin oli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä uuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon juutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut tuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten kanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.

Eräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi Sébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän hoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä vuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla piti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre, sai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa sairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin Simonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä, rouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita. Viimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten voiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun rouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui normaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun ostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista ostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa Victoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine teoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja sanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista vuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri, hartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät. Hän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja tulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja ryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää eleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä hän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin Mailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor, tientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja tavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi tädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän sitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin hänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä kauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin erilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella kädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he tapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin vaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää ollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä poikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä tuloista.

Joka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja hän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin kauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan. Kalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli rakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut luostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea ja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien rakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista, niinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan voinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön rakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että toinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun Markus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan huoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja itkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli laihtunut ja aivan polttavan kuuma.

-- No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?

-- Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.

Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva äiti huudahti iloisesti:

-- Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän tulee terveeksi.

Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:

-- Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut, kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!... Jumalani! Jumalani! minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!

Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi, tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.

Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan. Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.

-- Lapseni, lapseni!... Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta lapseni?... Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa, samoin kuin minä olin hänelle... Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?

Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.

-- Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen... Onhan mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää... Olisi hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt... Eikö totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!

Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.

-- Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen kautta... Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta... Oi! mikä taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!

Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.

-- Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo tekee minut aivan sairaaksi... Olisin tahtonut puhua, niin! minä vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin... Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!

Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut hänet.

-- Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani... Muistattehan tuon kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli erehtynyt... Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani, valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!

Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.

Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja myötätuntoisuuden valtaamana.

-- Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema armias ja antakoon teille poikanne takaisin!

Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja sopersi matalalla äänellä: -- Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.

Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.

-- Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.

Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa hän pysäytti Markuksen.

-- Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa... En pyydä teiltä takaisin tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus meille... Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos koetankin suojella kauppaamme.

Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen, että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.

-- Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa... Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon... Silloin me loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.

Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.

-- Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä. Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.

Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.

-- Onko se todella teidän mielipiteenne... Minä puolestani en mitään toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä kärsiä.

Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.

-- Kas! huusi hän -- paperi!

Markus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien että tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen koetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja unisen näköiseksi.

-- Mikä paperi, te siis tunnette sen?

-- Minäkö, en... Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.

Markus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli yhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli kirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta pieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois, saattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä pelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali Jaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän tyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään, selittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin totuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse suuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka toivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?

Illalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa hän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne yksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma totuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui vanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen tätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat ottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan tulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau, Genevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja oli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva Duparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä taistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli päivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita, sillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti. että yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia ihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa ainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä liikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi ruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.

Jälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä kunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän toimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:

-- Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen luvan.

Vanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.

-- Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen väkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!

Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut pidättää naurua.

-- Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?... Olinkohan se minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti minua tekeytymällä tyhmäksi?

Mutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus käsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua kylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei sallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen Genevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin jutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka ei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki että vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!... Kuinka väärä olikaan huhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten käsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden läjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin paljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö, josta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien tai erehtyneiden lapsien juoni.

-- Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta näistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään viittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni on horjumaton.

-- Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi vanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.

-- Se on selvä.

Silloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa pidättää itseään.

-- Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!

Asia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren puoleen.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Sillä rikosiltana oli veli Gorgias saattamassa veljenpoikaani Polydoria hänen kotiinsa saakka Jonvillen tiellä, ja hän palasi takaisin koululle ennen yhtätoista, Polydor ja muut silminnäkijät todistivat sen oikeuden edessä.

Markus katseli häntä tarkasti ja hänen aivonsa olivat ankarassa työssä. Hänen epäilyksensä muuttuivat varmuudeksi. Hän oli näkevinään veli Gorgian saattavan Polydoria, palaavan takaisin lämpimässä yössä, ja pysähtyvän Zéphirinin avonaisen ikkunan eteen: hän oli kuulevinaan hänen keskustelevan jo puoleksi riisuutuneen lapsen kanssa; sitten veli harppasi matalan akkunalaudan yli varmaankin katsellakseen kuvia; ja äkillinen mielettömyys valtasi hänet nähdessään pienen enkelimäisen raajarikon lapsen valkean ruumiin, hän hyökkäsi lapsen kimppuun, heitti hänet maahan, koettaen estää häntä huutamasta: raiskattuaan ja tukehdutettuaan lapsen läksi hän pois akkunan kautta ja jätti sen auki. Taskustaan oli hän ottanut Petit Beaumontais-lehden, tehdäkseen siitä tukon lapsen suuhun, eikä hämmennyksissään ollut huomannut että kirjoituskaava oli lehden sisässä. Seuraavana päivänä oli isä Philibinin, kun hän ei voinut hävittää koko kaavaa, jonka apuopettaja Mignot jo oli nähnyt, täytynyt tyytyä repäsemään siitä ainoastaan kulman, poistamaan ainakin leiman, täten hävittääkseen varman merkin kaavan omistajasta. Hitaasti ja vakavasti lausui Markus.

-- Veli Gorgias on syyllinen, kaikki todistaa sen, ja minä voin sen vannoa!

Kauhistunut vastaväite kuului pöydän ympäriltä. Rouva Duparque oli tukehtumaisillaan. Rouva Berthereau, joka surullisilla silmillään katseli vuorotellen tytärtään ja vävyään, peläten heidän joutuvan epäsopuun, teki ääretöntä epätoivoa osoittavan liikkeen. Ja samalla kun pikku Louise tarkasti kuunteli isänsä sanoja, nousi Geneviève kiivaasti pöydästä, sanoen.

-- Tekisit paremmin jos olisit vaiti... Pian on minun mahdoton olla kanssasi, sillä sinä pakoitat minut vihaamaan itseäsi.

Iltasella, Louisen ja hänen vanhempiensa mentyä levolle, vallitsi pimeässä huoneessa syvä hiljaisuus. Päivällisen jälkeen eivät kumpikaan olleet lausuneet sanaakaan toisilleen. Markus leppyi kuitenkin ensiksi: niinkuin aina ennenkin hänen sydämmensä heltyi, sillä hän kärsi kovin heidän epäsovustaan. Mutta kun hän tahtoi hellästi ottaa Genevièven syliinsä, työnsi tämä hänet hermostuneesti luotaan, jonkunmoisen vastenmielisyyden valtaamana.

-- Ei, anna minun olla!

Loukattuna vetäytyi Markus pois. Ja raskas hiljaisuus alkoi taas. Pitkän ajan kuluttua sanoi Geneviève.

-- En ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa... Luulen olevani raskaana.

Syvä, onnellinen mielenliikutus valtasi Markuksen, hän lähestyi puolisoaan ja koetti vielä kerran vetää hänet rinnalleen.

-- Oi! rakas vaimoni, mikä hyvä uutinen! Me olemme siis taas toistemme omat!

Silloin Geneviève irroitti itsensä vielä kärsimättömämmällä liikkeellä, ikäänkuin olisi häntä vaivannut tuo mies, tuo puoliso, joka lepäsi hänen vieressään.

-- Ei, ei! anna minun olla... Minun on oikein vaikea olla, enkä varmaankaan saa unta, pieninkin liike kiusaa minua... Jos tätä kestää kauemmin, luulen, että meidän täytyy tehdä kaksi vuodetta.

He eivät vaihtaneet enää sanaakaan, he eivät puhuneet enää Simonin jutusta eivätkä tuosta niin odottamatta ilmoitetusta raskaudesta. Heidän raskas hengityksensä ainoastaan kuului huoneen kuolleessa pimeydessä. Ei kumpainenkaan nukkunut, mutta heidän levottomat ja tuskalliset ajatuksensa pysyivät niin vieraina toisilleen, kuin olisivat he kuuluneet kahteen eri maailmaan, joita tuhannet penikulmat eroittavat toisistaan. Oli ikäänkuin hiljaisia nyyhkytyksiä olisi kuulunut kaukaa synkästä yöstä, joka itki heidän rakkauttaan.

IV.

Mietittyään muutamia päiviä mitä tekisi kirjoituskaavalla, päätti Markus pyytää Davidia tulemaan eräänä iltana Lehmannien luo, Trou-kadulle.

Lähes kymmenen vuotta olivat Lehmannit eläneet yleisen kirouksen alaisena pienen, kostean ja ikäänkuin kuolleen talonsa turvassa. Kun juutalaisviholliset ja kirkolliset roskajoukot uhkasivat heidän kauppaansa, sulkivat he akkunaluukut, työskennellen kahden savuavan lampun valossa. Kaikki heidän Mailleboisissa asuvat entiset ostajansa, heidän omat uskolaisensakin olivat hyljänneet heidät ja he elivät ainoastaan valmistamalla vaatteita Pariisin suurille myymälöille: tätä raskasta ja huonopalkkaista työtä varten täytyi vanhan Lehmannin ja hänen surkean vaimonsa istua kumarassa työpöydällään neljätoista tuntia päivässä, ja he saivat siitä tuskin leivän itselleen, tyttärelleen Rachelille ja Simonin lapsille; kaikki viisi elivät he synkässä kurjuudessa ilman iloa, ilmaa toivoa. Nytkin vielä, näin monen vuoden kuluttua sylkäsivät ohikulkijat heidän porttinsa ulkopuolella, inhoten ja kammoen tuota saastaista luolaa, jonne huhun mukaan Zéphirinin veri oli tuotu aivan lämpimänä, jotakin noitatemppua varten. Tätä hirveää kurjuutta, tätä suurta tuskaa lisäsivät vielä Simonin, onnettoman rangaistusvangin kirjeet, jotka tulivat yhä harvinaisemmiksi ja yhä lyhyemmiksi, osoittaen että viaton hitaasti läheni loppuaan.

Nämä kirjeet yksin voivat vielä irroittaa Rachelin siitä horrostilasta, jossa hän tavallisesti vietti aikansa. Hänen suuresta kauneudestaan ei ollut muuta jälellä kuin kyynelten hävittämät rauniot. Ainoastaan lapset kiinnittivät hänet vielä elämään: Sarah, jota hän vielä piti luonaan, uskaltamatta panna häntä alttiiksi pahojen ihmisten häväistyksille: ja Joseph, joka jo ymmärsi kaikki ja jota Markus suojeli koulussaan. Kauvan aikaa oli isän hirveää kohtaloa pidetty heiltä salassa. Mutta vihdoin oltiin pakoitettuja sanomaan heille totuus, jotta heidän ei tarvitsisi tuskallisilla arveluilla vaivata pientä päätään. Ja kun nyt saapui kirje rangaistussiirtolasta, luettiin se heidän kuullen; tässä ankarassa koulussa kehittyi heidän heräävä ymmärryksensä. Kirjeen luettua syleili äiti heitä aina ja kertoi heille ettei koko maailmassa ollut rehellisempää, jalompaa, suurempaa miestä kuin heidän isänsä. Hän vannoi heille hänen viattomuutensa, hän kertoi heille niistä hirveistä tuskista joita hän sai kärsiä, hän ennusti heille että hän kerran pääsisi vapaaksi, saisi takaisin kunniansa ja otettaisiin riemuhuudoilla vastaan; ja tämän päivän tähden pyysi hän heitä rakastamaan ja kunnioittamaan isäänsä, osoittamaan hänelle hellyyttä, joka saisi hänet unohtamaan vuosia kestävät kidutukset. Mutta eläisikö hän tuohon totuuden ja oikeuden päivään saakka? Sekin oli jo ihme, että hän ei vielä ollut sortunut eläessään noiden raakalaisten joukossa. Siihen oli tarvittu tavatonta siveellistä pontevuutta, koko hänen kylmäverinen vastustusvoimansa ja tasapainoinen ja johdonmukainen luonteensa. Viimeiset kirjeet olivat kuitenkin huolestuttavampia, hänen voimansa olivat lopussa, hän oli murtunut ja sairasti kuumetta. Rachelin pelko lisääntyi siihen määrin, että hän, vaikka tavallisesti olikin niin toimeton, päätti keneltäkään neuvoa kysymättä eräänä aamuna lähteä parooni Nathanin luo, joka oli kesää viettämässä Sangleboeufien luona Désiradessa. Hän oli ottanut miehensä viimeisen kirjeen mukaansa ja aikoi näyttää sitä paroonille, pyytäen häntä, kunnioitettua juutalaista raharuhtinasta, käyttämään korkeaa vaikutusvaltaansa kidutetun rangaistussiirtolan kärsimysten johdosta kuolemaisillaan olevan juutalaisen hyväksi. Hän palasi sieltä itkien ja vavisten, ikäänkuin se olisi ollut häikäisevä ja peljättävä paikka. Hän ei edes tarkalleen muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Parooni oli ottanut hänet vastaan ankara ilme kasvoillaan, vihoissaan hänen rohkeudestaan. Hän oli ehkä ollut tyttärensä, kalpean ja jäykkäkasvoisen kreivitär Sangleboeufin seurassa. Rachel ei olisi tarkoin voinut sanoa kuinka hänet oli ajettu pois, häntä oli kohdeltu kuin kerjäläisvaimoa, jolle ei mitään anneta. Sitten oli hän huomannut olevansa ulkona, silmät niiden äärettömien rikkauksien huikaisemana, joita hän oli nähnyt ihmeteltävässä Désiradessa, komeine saleineen, suihkulähteineen ja kauniine kuvapatsaineen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen oli hän vaipunut takaisin synkkään odotukseensa, ja surupuvussaan, ihmisten ja olosuhteiden vainoomana, näytti hän olevan ainoastaan elävä, äänetön vastalause kaikkeen tähän vääryyteen! Tässä kärsimysten ja kurjuuden rasittamassa talossa toivoi Markus apua ainoastaan Davidilta, jonka järki oli niin selvä ja luonne niin totinen ja luotettava. Veljensä tuomion jälkeen, siis lähes kymmenen vuotta, oli hän työskennellyt kärsivällisesti ja uupumatta koskaan epätoivoon, vaikka hänen työnsä oli täynnä vaikeuksia. Hän oli yhä vakuutettu Simonin viattomuudesta ja hän uskoi varmasti että se kerran tulisi ilmi; ja hän toimitti tehtäväänsä täydellisessä salaisuudessa, ihailtavalla selvyydellä ja johdonmukaisuudella, käyttäen viikkoja, kuukausia päästäkseen askeleenkaan eteenpäin, antamatta minkään häiritä itseään. Hän oli heti käsittänyt että hän tehtäväänsä tarvitsi jonkun verran rahaa. Hän olikin jakanut elämänsä kahteen osaan, ryhtyen myöskin käyttämään hyväkseen parooni Nathanilta vuokraamiaan hiekka- ja piikivikaivoksia. Kaikki ihmiset luulivat että hän itse hoiti liikettään, vaikka se todellisuudessa olikin luotettavan työnjohtajan käsissä. Taitavasi käytettyinä nämä tulot riittivät hänen toiseen ja todelliseen tehtäväänsä, lakkaamattomaan totuuden etsimiseen. Häntä pidettiin saitanakin, häntä syytettiin siitä että ei auttanut kälyään eikä puutteen alaisia Lehmanneja, vaikka ansaitsi suuria summia. Kerran oli hän vähällä menettää kaivosalueensa: Sangleboeufit uhkasivat häntä nimittäin oikeusjutulla, johon heitä silminnähtävästi oli isä Crabot kehoittanut: sillä hän tahtoi karkoittaa maasta tai ainakin tehdä vaarattomaksi tuon äänettömän ja toimeliaan Davidin jonka hän aavisti salaisuudessa lakkaamatta toimivan. Kaikeksi onneksi oli parooni Nathanin tekemä vuokrasitoumus olemassa, ja David voi jatkaa piikivien ja hiekan kaivattamista, josta hän sai tehtäväänsä tarvittavat varat. Hänen ponnistuksensa olivat kauvan aikaa tarkoittaneet presidentti Gragnonin laitonta tiedonantoa valamiehille neuvottelusalissa. Loppumattomien tutkimusten jälkeen oli hän suunnilleen päässyt selville tapauksesta: epäilyksiin joutuneet valamiehet olivat kutsuttaneet luokseen presidentin, tahtoen kysyä hänen neuvoaan rangaistuksen määräämisen suhteen; hän oli silloin heidän epäilyksiään poistaakseen luullut voivansa näyttää heille erään Simonin vanhan kirjeen, jonka hän juuri silloin oli saanut käsiinsä: tämän eräälle ystävälle osoitetun kirjeen sisältö oli aivan merkityksetön, mutta siinä oli jälkikirjoitus, jonka alla sanottiin olevan aivan samallaisen nimimerkin kuin kirjoituskaavassa. Tämä todistus, joka oli ilmestynyt viimeisessä hetkessä syytetyn ja hänen puolustajansa tietämättä, oli aivan varmaan aiheuttanut tuomion. Mutta kuinka voisi David näyttää kaiken tämän todeksi? Kuinka saattaa jonkun valamiehistä ilmaisemaan totuuden, jolloin juttu aivan varmaan olisi otettu uudestaan esille? Sitä paitsi oli David vakuutettu siitä, että jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat väärät. Hän oli kauvan aikaa koettanut vaikuttaa juryn esimieheen arkkitehti Jacquiniin, joka oli horjumattoman rehellinen ja uskonnollinen mies; ja hän luuli vihdoin onnistuneensa herättämään epäilyksiä hänen mielessään, osoittamalla hänelle että tiedonanto sellaisten asianhaarojen vallitessa oli laiton. Jos hän voisi todistaa että jälkikirjoitus oli väärä, ilmoittaisi hän heti asian. Kun Markus tuli Trou-kadulle tapaamaan Davidia, oli kauppapuoti suljettu ja talo kuin kuollut. Varovaisuuden vuoksi oli perhe vetäytynyt puotikamariin, jossa Lehmann ja hänen vaimonsa vielä työskentelivät lampun valossa: täällä Markus kertoi suuren uutisensa, jota Rachel vavisten ja lapset loistavin silmin kuuntelivat.

Ennenkuin hän puhui, tahtoi Markus kuitenkin tietää, kuinka Davidin tutkimukset olivat edistyneet.

-- No! ne menevät eteenpäin, sanoi tämä, vaikka yhä hitaasti! Jacquin on noita hyviä kristityitä, jotka rakastavat lempeätä ja vanhurskasta Jesusta; ja jos hetken pelkäsinkin, kuullessani kuinka isä Crabot kaikin keinoin koettaa vaikuttaa häneen, olen taas levollinen, sillä tiedän että hän on noudattava ainoastaan omaatuntoaan... Vaikeinta on saada kirje asiantuntijain tutkittavaksi.

-- Gragnon ei siis ole hävittänyt tuota todistuskappaletta? kysyi Markus.

-- Näyttää siltä kuin hän ei olisi sitä tehnyt. Näytettyään sen valamiehille, ei hän ole uskaltanut hävittää sitä, ja on varmaankin liittänyt sen muiden asiakirjain joukkoon, jossa se vielä on tallella. Delbos on tullut vakuutetuksi siitä saatuaan muutamia tietoja. Nyt olisi siis kirje saatava arkistosta, mutta sen ei hän luule helposti käyvän päinsä... Asiat edistyvät kaikissa tapauksissa...

Syntyi raskas hiljaisuus, jonka hän keskeytti sanoen.

-- Entä te, ystäväni, onko teillä joku hyvä uutinen?

-- On, hyvä ja suuri uutinen.

Markus kertoi hitaasti koko tapauksen, pikku Sébastienin sairauden, rouva Alexandren epätoivon, hänen ankarat tunnonvaivansa, kuinka hän oli antanut kirjeen hänelle ja kuinka kaavassa oli veljien koulun leima ja veli Gorgiaan nimimerkki.

-- Katsokaa! tässä se on... Leima on tuossa kulmassa, samassa, joka oli revitty pois Zéphirinin luota löydetystä kaavasta. Me luulimme että uhri oli purrut pois sen. Mutta isä Philibin onkin repinyt irti kulman, apulaiseni Mignot muistaa selvästi nähneensä sen... Katsokaa nyt nimimerkkiä. Se on tässä kaavassa paljon selvempi, vaikka muuten samanlainen. Siinä voikin aivan hyvin erottaa toisiinsa kiedotun F:n ja G:n veli Gorgiaan alkukirjaimet, joita nuo eriskummalliset asiantuntiat, herrat Badoche ja Trabut uskomattomasta erehdyksestä pitivät L:nä ja S:nä... Minun vakuutukseni on nyt horjumaton, veli Gorgias on syyllinen.

Innokkaasti katselivat nyt kaikki pientä kellastunutta paperia lampun himmeässä valossa. Vanhat Lehmannit jättivät työnsä ja kurottivat kuihtuneita kasvojaan, ikäänkuin saaden hiukan uutta elämää. Mutta Rachel, joka oli herännyt horrostilastaan, vapisi, ja hänen lapsensa, Joseph ja Sarah, tunkeutuivat loistavin silmin lähemmäksi paremmin nähdäkseen. Syvän hiljaisuuden vallitessa surevassa talossa otti David paperin, käänteli ja tutki sitä.

-- Niin, niin, toisti hän, minun vakuutukseni on sama kun teidänkin. Meidän epäilyksemme muuttuvat tänään varmuudeksi. Veli Gorgias on syyllinen.

Sitten seurasi pitkä keskustelu, he muistuttivat mieleensä kaikki asianhaarat, yhdistivät ne täydelliseksi kokonaisuudeksi, joka silminnähtävästi oli todenmukainen. He täydensivät toistensa muistoja ja tulivat kaikki samaan päätökseen. Paitsi asiallisia todistuksia, joita heillä jo alkoi olla, voi asian ratkaista järjenkin avulla, niinkuin matemaattisen tehtävän. Pari kolme kohtaa oli vielä epäselvää: kuinka oli kaava joutunut veljen taskuun, ja kuinka oli leimalla varustettu kulma hävinnyt? Mutta kuinka selvästi järjestyikään kaikki muu, veli Gorgiaan palaaminen, osuminen Zéphirinin valaistun akkunan luo, kiusaus, murha, sitten seuraavana päivänä toinen sattuma, isä Philibin ja veli Fulgentius kulkevat ohi, sekaantuvat näytelmään, ovat pakoitetut heti toimimaan pelastaakseen toverinsa! Ja mikä todistus olikaan nyt tuo revitty kulma, kuinka kieltämättömästi se osoittikaan syyllisen, jonka ilmaisi myöskin raivoisa taistelu, kirkon ponnistukset hänen salaamisekseen ja saadakseen viaton tuomituksi hänen siastaan! Selvyys tuli yhä suuremmaksi, valheen ääretön rakennus oli pian kukistuva.

-- Nyt on siis kurjuus lopussa! sanoi vanha Lehmann ilon valtaamana. Ei tarvitse kuin näyttää tuo paperi niin me saamme heti Simonin takasin.

Lapset hyppivät ilosta ja lauloivat riemuissaan.

-- Oi! isä tulee kotiin! isä tulee kotiin!

Mutta David ja Markus pysyivät vakavina. He tiesivät kuinka vaikea ja vaarallinen asema vielä oli. Peloittavina nousivat kysymykset: kuinka oli käytettävä tätä uutta todistusta? mitä tietä oli vaadittava jutun tarkastamista? Ja Markus lausui hiljaa.

-- Täytyy miettiä, täytyy odottaa.

Silloin Rachel purskahti itkuun ja sopersi nyyhkytyksien välissä.

-- Mitä vielä odotetaan? sitäkö että mies raukka kuolisi kidutuksiin, joita hän saa kärsiä!

Ja pieni synkkä talo vaipui takasin kurjuuteensa. Kaikki tunsivat ett'ei onnettomuus vielä ollut loppunut. Hetken suuri ilo väistyi jälleen hirveän tuskan tieltä.

-- Delbos yksin voi neuvoa meitä, päätti David. Jos suostutte, Markus, niin menemme hänen luokseen torstaina.

Tehkäämme niin, tulkaa hakemaan minua torstaina.

Asianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena suuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa, tuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut huolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli silloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia mielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua, tullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli tuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina valheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli muuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi siitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko vallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen. Hän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset etunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta rikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan aseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.

Kun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa kirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.

-- Vihdoinkin on se meidän!

Kääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.

-- Tässä on meillä toinen todistus... Ensimmäinen on kirje, joka laittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me koetamme hankkia sen käsiimme... Ja toinen on veljien koulun leimalla ja veli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä todistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.

-- Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni oli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto veli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja murhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.

Mutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.

-- Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä sangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä... Palaan jälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on sangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet arkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä Philibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista, jossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin kaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta. Minä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti Gragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on väärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän täytyisi välttämättömästi saada joku todistus... Siis jos tällä hetkellä tyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine nimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa epäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan vaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen taskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla varustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini ennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat vastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.

Markus katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme mahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.

-- Oh! se ei ole luultavaa, vastasi Delbos. Siiloin olisi se löytynyt lattialta. Mutta koska mitään ei ole löytynyt on se tahallaan revitty. Tässä taas isä Philibin sekaantuu asiaan, teidän apulaisenne Mignothan muistaa, että kaava hänestä ensin näytti eheältä ja että että hän hämmästyi nähdessään sen vähän aikaa sen jälkeen revittynä jesuiitan kädessä. Isä Philibin on repinyt kulman, siitä ei ole epäilystäkään. Hän, aina hän ratkaisevina hetkinä, kun on pelastettava syyllinen!... Sen tähden tahtoisin saada täydellisen todistuksen, paperipalasen, jonka hän vei mukanaan.

David vuorostaan huudahti ihmeissään.

-- Luuletteko että hän on säästänyt sen?

-- Luulen hänen sen tehneen. Kaikissa tapauksissa oli hän voinut säästää sen. Tuo Philibin on hiljainen mies, jonka näennäisen kömpelyyden alla piilee suuri taitavuus. Hän on varmaankin säästänyt kulman, saadakseen siitä erinomaisen keinon, millä pitää rikostoverinsa kurissa. Minä alan epäillä että hän on koko tämän vääryyden alkuunpanija, vaikkakin hänen tarkoituksensa vielä on epäselvä. Ehkä oli siihen syynä uskollisuus esimiehelle, isä Crabotille, ehkä joku yhteinen rikos, tuo hämärä juttu Valmarien lahjoituksesta, ehkä myös yksinkertainen usko, halu hyödyttää kirkkoa. Hän on hirveä mies kaikessa tapauksessa, mies, joka osaa tahtoa ja toimia, täydellinen vastakohta typerälle ja turhamaiselle veli Fulgentiukselle!

Markus oli vaipunut mietteisiin.

-- Isä Philibin, isä Philibin... Niin, olen perin pohjin pettynyt hänen suhteensa. Vielä oikeusjutun jälkeen luulin häntä kunnon mieheksi, jonka ympäristö oli johtanut väärille teille... Niin, niin, hän olisi siis suuri syyllinen, hirveä vääryyden ja valheen työntekijä.

David kysyi taas Delbosilta.

-- Vaikkakin otaksuisimme että hän on säilyttänyt tuon revityn kulman, niin ette kai toivone, että hän antaisi teille sen jos pyydätte?

-- Oh! en, vastasi asianajaja nauraen. Mutta ennenkuin ryhdymme mihinkään ratkaisevaan, tahtoisin miettiä emmekö millään keinoin voisi saada jotain kumoamatonta todistusta käsiimme. Jutun tarkastamisen pyyntö on sitä paitse sangen vakava asia, me emme saa jättää mitään sattuman valtaan... Sallikaa minun täydentää asiakirja, antakaa minulle muutamia päiviä aikaa, ehkä kaksi tai kolme viikkoa, jos se on välttämätöntä, ja sitten toimikaamme.

Heti seuraavana päivänä Markus ymmärsi vaimonsa käytöksestä, että vanhat rouvat olivat puhuneet asiasta ja että kirkollinen puolue, isä Crabotista halvimpaan munkkiin, oli selvillä siitä. Juttu heräsi äkkiä unestaan, syntyi hirveä mieltenkuohu, jonka salaisen täristyksen hän tunsi ympäristössään. Saatuaan tietää että kirjoituskaava oli löydetty, huomattuaan syyttömän perheen koettavan saada ilmi totuutta, ja odottaen joka hetki että veli Gorgias ilmi annettaisiin, ryhtyivät syylliset, veli Fulgentius, isä Philibin ja itse isä Crabot taisteluun, koettivat peittää entisen rikoksensa uusilla rikoksilla. He arvasivat tuon vaivaloisesti rakennetun vääryyden mestariteoksen, jota he niin pontevasti olivat puolustaneet, olevan suuressa vaarassa, ja he olivat pelastaakseen sen valmiit kaikkein pahimpiinkin tekoihin, sillä valhe synnyttää välttämättömästi toisia valheita. Eivätkä he yksin olleet vaarassa, kirkonkin pelastus riippui heidän voitostaan. Tulisihan koko hengellinen puolue haudatuksi tuon halpamaisuuksien rakennuksen alle, jos se kukistuisi! Silloin veljien koulu joutuisi häviölle, suljettaisiin, jota vastoin maallikkokoulu kohoaisi arvoon ja kukoistukseen, kapusiinien kauppa huonontuisi, he saisivat ainoastaan mitättömän voiton Pyhän Antonius Padualaisensa avulla; Valmarien kollegio joutuisi vaaraan, jesuiittain täytyisi jättää maa, jossa he yhä hoitivat opetusta naamari kasvoillaan; silloin vähenisi katolilaisuuden valta, aukko kirkon rintamassa laajenisi ja vapaalle ajattelulle aukenisi tie tulevaisuutta kohden. Kuinka epätoivoiseen vastustukseen nousikaan koko klerikaalinen sotajoukko, puolustaakseen valtaansa sen erehdyksiin ja kärsimyksiin vaipuneen joukon yli, jota se vuosisatoja oli pitänyt orjuudessa.

Ennenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä puolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa, hyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan. Ensi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin säikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin katuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä ja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät hänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä kulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja viimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen ympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden päätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä huomattiin näiden puuhien tulos: "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen ystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä kunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei mainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja vähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima selitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he jo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa hänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut pysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen palaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen tekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin käsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli Simon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin vihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman, todellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen varokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä tarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään herranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä eriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä, muuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden uskonkappaleeksi.

Ensialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia selityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen huolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin tiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli omituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet, josta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt metsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain kulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas hävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs salametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi kreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi. Hän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät nuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä kotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet tapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin alueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät pitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja heidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä, päässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että esimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli Gorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena munkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon syntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan käsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa toimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan orjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen valtakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten vikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja nöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään ja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä ollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan heikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin metsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli hän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian julkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki anteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa pelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa näyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle että tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä varustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet häntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin irstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.

Ensi kerran puhuessaan "Petit Beaumontaisin" toimittajien kanssa oli veli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät varmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli siksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen nimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta kieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän selvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän oli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän tunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan eteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja torunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli tuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi sulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen mielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta luultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka lehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä, väitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse meni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta vannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että nimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen täytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja pelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään sen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että sen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli todella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa. Olihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja siis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin, jokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä alkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä, jonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä noudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli silminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä muurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön selityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä, mutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena yksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien sen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.

Kirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes ilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja, veli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus valtasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui aina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät, turhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi voivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet munkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo kadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa kunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen. Kaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen liikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti kiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen puhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien joutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt kiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita kiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa niitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli joutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja hän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen ylen määrin -- rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän aina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti velvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen siveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he kuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä. Jos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä ainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua inhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi näin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken vastuunalaisuuden.

Hänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä Crabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin säilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta syntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin vasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä liukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja kärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää tarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa, nauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla uskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan palvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi hän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela huolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja suurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli lakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa kaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä huomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet. Sitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin kanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti puuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle muistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä asiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat. Väitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan ei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä asiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen kuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja luuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen häntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko ylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti, kaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa voimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi koko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa valmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti hän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia ja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä entiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa, nykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä, suojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja koettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa kukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon kunnia.

Mailleboisin valtasi taas levottomuus. Mutta vielä liikkui ainoastaan huhuja, kirkolliset olivat kylväneet mieliin hämärää kauhua, pelättiin juutalaisten rikollisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli saada kurjan Simonin sijaan tuomituksi kunnianarvoisa veli Gorgias, pyhä mies, jota koko seutu kunnioitti. Oppilasten vanhempien ympärillä, niidenkin, joiden lapset kävivät maallikkokoulua, toimitettiin kummallista työtä, heitä saatettiin ilmituomaan paheksumisensa. Kaikki puhuivat kuin olisivat salaiset roistojoukot, Jumalan ja Ranskan viholliset kaivaneet katujen alle ruutihautoja, jotka he aikoivat räjähyttää ilmaan heti kun käsky saapuisi ulkomaalta. Eräässä kunnallisneuvoston istunnossa uskalsi pormestari Philis viitata tuohon epämääräiseen vaaraan, joka kaupunkia uhkasi; hän puhui myöskin juutalaisten kullasta, salaperäisestä kassasta, johon oli koottu miljoonia pahanhengen työtä varten. Selvemmin ruoski hän opettajan jumalattomia toimia, tuota Markus Fromentia, josta hänen ei vielä ollut onnistunut vapauttaa kaupunkilaisiaan. Hän vaani häntä yhä, hän toivoi tällä kertaa voivansa pakoittaa akatemian tarkastajan tekemään sen. "Petit Beaumontaisin" antamat selitykset olivat hämmentäneet mielet. Oli tosin kysymys jostain Milhomme-rouvien luota löydetystä todistuskappaleesta; mutta toiset puhuivat uudesta Simonin tekemästä väärennyksestä, toiset taas vaarallisesta paperista, joka todisti isä Crabotin osallisuuden rikokseen. Ainoa, mitä varmasti tiedettiin, oli se, että kenraali Jarousse oli taas käynyt pikkuserkkunsa, rouva Edouardin, köyhän sukulaisensa luona, jonka olemassaolon hän mielellään kokonaan unhotti. Hänen oltiin eräänä aamuna nähty kiivaasti ryntäävän ahtaaseen kauppaan ja puoli tuntia myöhemmin tulevan ulos aivan punaisena. Tämän myrskyisen käynnin seurauksena oli, että rouva Alexandre ja hänen poikansa seuraavana päivänä lähtivät etelään, jotta Sébastien virkistyisi ankaran lavantautinsa jälkeen; rouva Edouard poikansa Victorin kanssa sitävastoin jäi hoitamaan liikettä, ja antoi täydellisen tyydytyksen klerikaaliselle ostajapiirilleen sekä sanoi kälynsä poissaolon syyksi äidillisen huolen ja rakkauden. Mutta hän oli kuitenkin valmis kutsumaan hänet takaisin kaupan edun tähden, jos maallikkokoulu voittaisi suuressa, lähestyvässä taistelussa.

Ankaraa myrskyä ennustavan jyryn kuuluessa koetti Markus täyttää opettajan tehtäväänsä täydellisellä tarkkuudella. Juttu oli nyt Davidin käsissä, Markus voi auttaa häntä enää vain todistuksellaan. Hän ei ollut vielä koskaan niin täydellisesti antautunut koulutyöhönsä, lapsille, joista hän tahtoi tehdä hyviä ja järkeviä ihmisiä. Hänen osansa vuosisadan hirveimmän vääryyden korjaamisessa oli ikäänkuin lisännyt hänen innostustaan. Genevièven kanssa karttoi hän huolellisesti koskettamasta heidän epäsopunsa aiheita, hän oli aina hellä ja oli ajattelevinaan ainoastaan elämän jokapäiväisiä, tärkeitä pikkuseikkoja. Mutta kun hän vaimonsa kanssa palasi vanhojen rouvien luota, tunsi hän tämän olevan hermostuneen, kärsimättömän ja yhä katkeramman häntä kohtaan, huomasi hänen päänsä olevan täynnä hänen vihollistensa kertomia juttuja. Eikä hän aina voinut välttää riitoja, jotka vähitellen tulivat katkeriksi ja murhaaviksi.

Eräänä iltana syntyi taistelu onnettoman Féroun tähden. Markus oli päivällä saanut kuulla hirveän uutisen; Férou oli murhattu, eräs kersantti, jolle hän oli tehnyt vastarintaa, oli ampunut hänet revolverilla. Markus oli käynyt rouva Féroun luona, joka oli itkenyt kamalan kurjuuden ympäröimänä, toivottaen kuolemaa ottamaan hänet ja hänen nuoremmat tyttärensä, niinkuin jo oli hänen vanhimmalle tyttärelleen tapahtunut. Se oli hirvittävä, mutta aivan johdonmukainen ratkaisu: köyhä, halveksittu opettaja katkeroittuu siihen määrin että nousee vastarintaan, ajetaan virastaan, pakenee maasta, kun ei tahdo kasarmissa maksaa velkaa, jonka jo osaksi on suorittanut koulussa, näkee nälkää, palaa takaisin omaistensa kutsusta, viedään väkisin sotapalvelukseen ja kuolee niinkuin raivoon joutunut koira etelän kuuman taivaan alla, rangaistuskomppanian kidutuksiin. Ja nähdessään tuon nyyhkyttävän vaimon ja hänen tylsistyneet tyttärensä, nuo kurjat raukat, jotka yhteiskunnallinen vääryys oli syössyt suurimpaan kurjuuteen, tunsi Markus koko veljellisen ihmistuntonsa nousevan kiihkeään vastustukseen.

Hän ei ollut tyyntynyt vielä illallakaan, eikä muistanut olla varuillaan, vaan puhui siitä Genevièvelle, kun tämä vielä liikkui heidän yhteisessä huoneessaan ennen kuin vetäytyi pieneen, viereiseen huoneeseen, jossa hän oli päättänyt nukkua.

-- Tiedätkö uutisen? muuan kersantti on eräässä riidassa tappanut Féroun Algeriassa.

-- Oh!

-- Olin rouva Féroun luona iltapäivällä, hän menettää siitä järkensä... Se on aivan varmaan tahallinen edeltäpäin mietitty murha. En tiedä voiko kenraali Jarousse, joka on ollut niin kova tässä asiassa, nukkua tänä yönä. Hänen kätensä ovat tahratut tuon onnettoman miesraukan verellä.

Geneviève vastasi nopeasti, ikäänkuin nämä sanat olisivat loukanneet häntä.

-- Kenraalilla ei ole syytä nukkua huonosti. Féroulle ei olisi voinut muuten käydä.

Markus teki surua ja suuttumusta osoittavan liikkeen. Mutta sitten hän hillitsi itseään ja katui että oli puhunut kenraalista, joka oli isä Crabotin rakkaimpia rippilapsia ja jota kerran oli aijottu käyttää eräässä sotilasvaltiokaappauksessakin. Hänen sanottiin olevan bonapartelaisen, hän oli sangen ankara sotamiehiään kohtaan, mutta hyvänsävyinen pohjaltaan, rakasti hyvää ruokaa ja tyttöjä; mutta keskustelujen jälkeen oli hänet varmaankin huomattu tuohon valtiokaappaukseen liian typeräksi. Ja hän oli kirkolle nyt hätävarana, jota vielä mieliteltiin.

-- Moreuxin kurjassa koulussa ollessaan, sanoi Markus lempeästi, oli Férou, kuten tiedämme, niin köyhä ja työn ja huolien rasittama, että en voi ajatella tuota opettajaa, jota on hätyytetty kuin metsänotusta, tuntematta sydämmessäni ääretöntä tuskaa ja sääliä.

Silloin Genevièven suuttumus muuttui hermostuneeksi katkeruudeksi ja hän puhkesi kyyneliin.

-- Niin, niin, kyllä ymmärrän sinut, olen sydämmetön, sitähän tarkoitat? Olet pitänyt minua tyhmänä ja nyt pidät minua ilkeänäkin. Kuinka voimme rakastaa toisiamme, kun minä mielestäsi olen yksinkertainen ja kovasydämminen nainen?

Markus tahtoi rauhoittaa häntä, hämmästyneenä ja onnettomana tämmöisestä käänteestä. Mutta hän kiihtyi yhä enemmän.

-- Ei, ei, kaikki on lopussa välillämme. Koska päivä päivältä yhä enemmän halveksit minua, olisi parempi erota heti, ennenkuin pahempaa tapahtuu.

Hän meni kiivaasti omaan huoneeseensa ja lukitsi oven vihaisesti. Markus seisoi suljetun oven takana epätoivoissaan ja kyyneleitä vuodattaen. Tähän saakka oli ovi aina ollut selkoselällään, puolisot olivat keskustelleet ja olleet yhdessä, vaikka lepäsivät eri vuoteissa. Nyt oli ero täydellinen, mies ja vaimo eläisivät tämän jälkeen aivan vieraina toisilleen.

Seuraavina öinä Geneviève samoin sulki oven. Ja kun se kerran oli tullut tavaksi, näyttäytyi hän Markukselle ainoastaan täysin puettuna ja kammattuna, ikäänkuin pieninkin epäjärjestys puvussa olisi saattanut hänet hämilleen. Hän oli ollut seitsemän kuukautta raskaana ja oli ensin tätä tilaansa käyttänyt hyväkseen keskeyttääkseen kaiken aviollisen lähenemisen; ja sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi osoitti hän yhä enemmän kammoavansa hyväilyjä, pienimmästäkin kosketuksesta peräytyi hän levottomana ja äreänä, hän joka ennen oli ollut niin hellä ja intohimoinen. Kummastuneena oli Markus ensi alussa pitänyt tätä raskauden aiheuttamien omituisten häiriöiden seurauksena, ja hän oli alistunut siihen, veljellisesti odottaen kaipuun heräämistä. Mutta hänen ihmettelynsä kasvoi yhä, kun hän huomasi vastenmielisyyden, melkein vihan valtaavan Genevièven, sillä hän oli luullut että uuden lapsen syntyminen päinvastoin lähentäisi heidät toisiinsa, yhdistäisi heidät vielä likemmin. Ja toisaalta hänen levottomuutensa kasvoi, hän tiesi mikä hirveä vaara nyt seurasi riidoista ja epäsovusta: niin kauan kun mies ja vaimo pysyvät toistensa omina, ovat he samaa lihaa, ero heidän välillään on mahdoton, pahimmatkin riidan syyt hupenevat suudelmiin: mutta kun syntyy vuode-ero on pieninkin riita vaarallinen, ja sovinto mahdoton. Niinkauvan kuin Geneviève oli ollut kiintynyt Markukseen, jumaloiden ja rakastaen häntä, ei hän ollut pelännyt taistelua, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä hänen vaimonsa. Hän tiesi hänet omakseen, mikään voima maailmassa ei voisi voittaa kaikkivaltiasta rakkautta. Mutta jos Geneviève ei enää rakastanut häntä, niin voihan olla mahdollista että hänen vastustajiensa raivoisa ponnistus viimein onnistuisi! Ja nähdessään hänen tulevan yhtä kylmemmäksi, tunsi hän että onnettomuus oli mahdollinen, hänen sydän raukkaansa kouristi kasvava, sietämätön tuska.

Eräs tapaus valaisi Markukselle hetkeksi rakastetun vaimonsa hämärää arvoitusta, vaimon, joka oli tulemaisillaan äidiksi ja jonka rakkaus näytti sammuneen. Hän sai kuulla että Geneviève oli vaihtanut rippi-isää, jättänyt lempeän apotti Quandieun ja valinnut hänen sijaansa isä Theodosiuksen, apostolinnäköisen kapusiinien esimiehen, joka erinomaisesti osasi panna toimeen Pyhän Antonius Padualaisen ihmeitä. Syyksi vaihtoon sanoi hän alituisen ahdistuksen, sammumattoman nälän, jota Saint-Martinin kirkkoherra ei voinut tyydyttää ollen liian laimea hänen kiihkeälle uskolleen: kaunis, innokas isä Theodosius sitä vastoin varmaankin ravitsisi häntä sillä salaperäisellä leivällä, jota hän tarvitsi. Itse asiassa oli isä Crabot, vanhojen rouvien itsevaltias hallitsia, saanut aikaan vaihdoksia jouduttaakseen varmaa voittoa, jota niin taitavasti ja hitaasti oli valmistettu. Markus ei hetkeäkään epäillyt Genevièveä halpamaisista vehkeistä komean kapusiinin kanssa, jonka suuret leimuavat silmät ja kiharainen parta lumosivat uskovaisia naisia; hän tunsi hänen uskollisuutensa ja arvokkaisuutensa, hän tunsi tuon ruumiin arvokkaisuuden, sillä sen hän oli tuntenut niinäkin hekumallisina hetkinä, jolloin hän antoi koko olentonsa. Mutta voihan, menemättä niinkään pitkälle, otaksua että Theodosiuksen valtaan ijältään vielä nuoren naisen ylitse osaksi oli syynä kauniin miehen aistillinen vaikutus, miehen, joka oli kuin Jumala ja jota oli toteltava kuin jumalaa! Uskonnollisten keskustelujen ja etenkin pitkien synnintunnustuksien jälkeen hän palatessaan miehensä luo aivan vapisi ja oli syvästi liikutettu, jota Markus ei koskaan ollut huomannut, kun hän palasi apotti Quandieun luota. Hänessä heräsi siellä varmaankin joku salaperäinen intohimo, hän sai lemmen kaipuulleen muuta tyydytystä, joka raskauden synnyttämän kummallisen häiriötilan aikana korvasi puolison hyväilyt. Kenties koetti munkki myöskin kauhistuttaa Genevièveä puhumalla siitä, että hän nyt kantoi tuomitun miehen lasta. Useita kertoja oli Geneviève epätoivoissaan puhunut tuosta pienestä olennosta jonkunmoisen kauhun valtaamana niinkuin välistä tapahtuu äideille, jotka pelkäävät synnyttävänsä hirviön. Ja jos lapsi syntyisi terveenä, kuinka voisi hän suojella sitä ympäröivältä synniltä, minne veisi hän sen isän jumalattomasta asunnosta? Tästä Markus osaksi ymmärsi, miksi Geneviève oli vaatinut itselleen oman huoneen, häntä vaivasi epäilemättä tunnonvaivat siitä, että synnyttäisi lapsen epäuskoiselle miehelle, hän oli vannonut että ei koskaan enää synnyttäisi, hänen rakkautensa oli turmeltunut ja katkeroittunut ja hän tahtoi tästedes tyytyä elämään ilman intohimoa. Mutta kuinka paljon epäselvyyttä olikaan vielä, kuinka äärettömästi Markus kärsikään kun hän ei ymmärtänyt ja kun joka hetki tunsi luisuvan käsistään rakastetun vaimon, jonka kirkko riisti häneltä, musertaakseen hänet ja hänen tehtävänsä, ihmiskunnan vapauttamisen!

Palatessaan kerran isä Theodosiuksen luota sanoi Geneviève Louiselle samalla kertaa innostuneen ja murtuneen näköisenä.

-- Huomenna kello viisi saat mennä kapusiinien kappeliin tunnustamaan syntisi. Ellet tunnusta syntejäsi, ei sinua oteta enää rippikouluun.

Mutta Markus tuli päättäväisesti väliin. Hän oli antanut Louisen käydä rippikoulua. Mutta tähän saakka oli hän vastustanut synnintunnustusta.

-- Louise ei mene kapusiinien luo, sanoi hän vakavasti. Tiedäthän sen, armaani, olen taipunut kaikkeen, mutta nyt en sitä tee.

Hilliten vielä itseään, kysyi Geneviève:

-- Miksi et tahdo taipua?

-- En voi sanoa sitä lapsen kuullen. Mutta sinä tunnet syyni, en tahdo että tyttäreni luonne turmellaan, muka päästämällä hänet lapsellisista synneistä, jotka kotona voidaan korjata.

Markus oli todella selittänyt hänelle syynsä: hänestä oli inhottavaa, että mies, jonka siveydenlupaus voi saattaa kaikkiin sukupuolielämän luonnottomuuksiin ja hairahduksiin, johdattaa nuoren tytön ajatukset salaperäisille aloille. Jos kymmentä varovaista pappia vastasi yksikään turmeltunut, riitti se tekemään koko synnintunnustuksen saastaisuudeksi, jonka alaiseksi hän ei tahtonut päästää tytärtään. Tuo salainen keskustelu pimeässä ja kappelin salaperäinen kiihoitus eivät ainoastaan olleet solvaus ja mahdollinen turmelus pienelle kahdentoista vuotiaalle naiselle, jossa juuri vaistot alkoivat herätä elämää varten; vaan se oli myöskin ikäänkuin nuoren tytön, tulevan puolison ja äidin omakseen ottaminen, hän kuului sen jälkeen aina tuolle herranpalvelijalle, jonka kysymykset, saastuttaen hänen puhtautensa, kihlasivat hänet mustasukkaiselle Jumalalle. Hän oli tunnustustensa kautta rippi-isän omaisuus, hänen vapiseva ja tottelevainen orjansa, aina valmis olemaan hänen käsissään valloittamisen ja orjuuttamisen aseena.

-- Jos tyttäremme on tehnyt väärin, toisti Markus, tulee hänen tunnustaa se sinulle tai minulle, siiloin kun hän tuntee siihen tarvetta. Se on johdonmukaisempaa ja puhtaampaa.

Geneviève kohautti olkapäitään, hänen mielestään tämä ratkaisu oli jumalaton ja luonnoton:

-- En tahdo enää kiistellä kanssasi, ystävä raukkani... Sano minulle ainoastaan, kuinka voi Louise mennä ripille kun et salli hänen tunnustaa syntejään?

-- Ripillekö? emmekö sitten ole suostuneet odottamaan siksi kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta? Olen antanut hänen lukea katkismusta samoin kun hän lukee historiaa ja muita aineita, jotta hän myöhemmin voisi itse arvostella ja päättää.

Silloin suuttui Geneviève. Hän kääntyi lapsen puoleen.

-- Entä sinä Louise, näinkö sinäkin ajattelet, tätäkö sinäkin tahdot?

Liikkumattomana ja ääneti oli lapsi kuunnellut isäänsä ja äitiänsä. Kun tuollaisia riitoja syntyi, koetti hän silminnähtävästi pysyä puolueettomana, peläten pahentavansa niitä. Hänen viisaat silmänsä katselivat vuoroon kumpaistakin, ikäänkuin pyytäen että he eivät tuottaisi tuskaa toisilleen hänen tähtensä, epätoivoissaan siitä että oli joutunut alituiseksi riidan syyksi. Hän oli sangen ystävällinen ja hellä äidilleen: mutta tämä tunsi kuitenkin hänen kallistuvan isänsä puoleen, jota hän jumaloi ja jolta hän oli perinyt terävän järjen ja totuuden ja oikeuden rakkauden.

Hetken katseli Louise heitä hellästi. Sitten sanoi hän hiljaa.

-- Minä ajattelisin ja tahtoisin niin mielelläni sitä, mitä te molemmat ajattelette ja tahdotte!... Onko isän toivo sinusta niin järjetön? Miksi emme odottaisi vähäsen?

Äiti, joka oli pois suunniltaan, ei voinut enää kuunnella.

-- Se ei ole mikään vastaus, tyttäreni... Ole isäsi kanssa, koska et enään kunnioita ja tottele minua. Te ajatte minut vielä pois täältä.

Hän meni huoneeseensa ja paiskasi oven vihaisesti kiinni, niin kuin hänellä oli tapana tehdä, jos häntä vähäisenkin vastustettiin. Sillä tavoin hän lopetti riidat: ja joka kerta näytti hän joutuvan kauvemmaksi entisestä rakkaasta kotiliedestään.

Eräs tapaus saattoi hänet uskomaan että koetettiin vähentää hänen vaikutustaan tyttäreensä. Neiti Rouzaire oli pitkien ja taitavien toimiensa avulla vihdoinkin saavuttanut ensimmäisen opettajattaren paikan, jota hän kauvan oli toivonut. Akatemian tarkastaja Le Barazer oli taipunut Hector de Sangleboeufin johtamien klerikaalisten senaattorien ja edusmiesten pyyntöihin. Mutta valtiolliseksi korvaukseksi ja tehden kiusaa niin kuin hänellä oli tapana, oli Le Barazer nimittänyt Mailleboisiin neiti Rouzairen entiselle paikalle neiti Mazelinen, Jonvillen opettajattaren ja Markuksen entisen työtoverin, jonka selvää järkeä ja totuuden ja oikeuden rakkautta tämä niin syvästi kunnioitti. Ehkä oli akatemian tarkastaja, joka salaa kannatti Markusta, myöskin tahtonut asettaa hänen viereensä ystävän, joka tekisi työtä saman tarkoituksen hyväksi, eikä joka hetki vastustaisi häntä niinkuin neiti Rouzaire oli tehnyt; ja hän oli hämmästyvinään kun pormestari Philis, kunnallisneuvoston nimessä, uskalsi valittaa tällaista valintaa, joka saattaisi Mailleboisin tytöt uskottoman käsiin: olihan hän täyttänyt Hector de Sangleboeufin pyynnön! Voitiinko häntä moittia siitä että hallinnollisen järjestyksen vuoksi oli valinnut yhden ansiokkaimmista opettajista, josta ei kukaan vielä ollut valittanut? Neiti Mazelinen ensimmäinen esiintyminen Mailleboisissa oli todella hyvin onnistunut, hänen rauhallinen iloisuutensa ja äidillinen tapansa, jolla hän heti valloitti oppilastensa rakkauden, miellytti kaikkia. Hänen lempeytensä ja intonsa oli ihailtava, hän koetti tehdä tytöistään niinkuin hän heitä kutsui, kunnon naisia, vapaita puolisoja ja äitejä, jotka synnyttävät vapaita ihmisiä. Mutta hän ei enää vienyt tyttöjä messuun, eikä juhlakulkueisiin, hän oli poistanut rukoukset ja katkismuksen lukemisen ja Geneviève, joka tunsi hänet hyvin Jonvillen ajoilta, suuttui ja vastusti samoin kuin jotkut muut klerikaaliseen puolueeseen kuuluvat vanhemmat. Vaikka hän ei ollut pitänyt neiti Rouzairesta, jonka salaiset vehkeet olivat häirinneet hänen perheensä rauhaa, näytti hän nyt kaipaavan häntä, hän piti uutta opettajatarta epäluulon alaisena, kykenevänä kaikkein pahimpiinkin juoniin.

-- Kuuletko, Louise, jos neiti Mazeline pitää teille sopimattomia puheita, kerrot sinä sen heti minulle. En tahdo että minulta riistetään tyttäreni sydän.

Kärsimättömänä Markus ei voinut olla tulematta väliin.

--- Sehän on mieletöntä, neiti Mazelinekö ryöstäisi sydämmiä! Sinä ihailit häntä ennen niinkuin minäkin, kellään ei voi olla selvempää järkeä, eikä hellempää sydäntä.

-- Oh! ystäväni, tietysti sinä häntä kannatat. Te olette luodut toisianne ymmärtämään. Mene sitten hänen luokseen, anna hänelle tyttäremme, koska minusta ei enää mitään välitetä.

Ja taas riensi Geneviève omaan huoneeseensa itkemään ja pikku Louisen täytyi itkeä ja rukoilla hänen vieressään monta tuntia, ennenkuin hän jälleen ryhtyi pitämään huolta taloudesta.

Äkkiä saatiin kuulla eräs uskomaton uutinen, joka herätti suurta huomiota. Asianajaja Delbos oli matkustanut Pariisiin, käynyt ministerien luona ja näyttänyt kuuluisaa kirjoituskaavaa; eikä tiedetty minkä vaikuttavan henkilön avulla hän vihdoin oli saanut aikaan sen, että laillinen tarkastus pidettiin Valmariessa, isä Philibinin luona. Mutta omituinen oli tuo tutkimus. Poliisikomisarius saapui odottamatta, alkoi tutkia opiston johtajan monilukuisia asiakirjoja ja löysi erään käärön sisästä kellastuneen paperin, jossa oli huolellisesti säilytettynä tuo revitty kulma. Ei voinut olla erehdystä, palanen sopi tarkalleen uhrin luota löydetyn kaavan repeämään. Lisättiin vielä, että isä Philibin, jota hänen esimiehensä isä Crabot heti tutki asiasta, oli suoraan tunnustanut hämmentyneensä tällaisesta tapauksesta. Ainoaksi selitykseksi sanoi hän, että hänet, nähdessään kaavassa veljien koulun nimimerkin oli vallannut sellainen vaistomainen levottomuus, että hänen kätensä oli toiminut nopeammin kuin hänen ajatuksensa. Myöhemmin oli hän pysynyt vaiti siksi että tarkoin tutkittuaan juttua oli tullut siihen varmaan vakaumukseen että Simon oli syyllinen ja että hän jättäessään rikospaikalle tuon törkeän väärennyksen oli tahtonut vahingoittaa uskontoa. Isä Philibin piti siis tekoaan kunniana itselleen, sillä kulman repäiseminen ja asian salaaminen tekivät hänestä sankarin, joka korotti kirkon inhimillisen oikeuden yläpuolelle. Olisihan tavallinen rikostoveri hävittänyt palasen! koska hän oli säilyttänyt sen, niin pitihän siis ymmärtää että hän aikoi kaiken kertoa aikanaan! Oikeana syynä tähän selittämättömään varomattomuuteen pitivät jotkut hänen keräämisintoaan, tai ehkä hän myöskin toivoi siitä mahtavaa asetta itselleen. Sanottiin että isä Crabot, joka itse hävitti saamansa käyntikortitkin, oli raivoissaan tästä järjettömästä asiakirjojen, paperilappujen ja luettelojen keräämisestä. Mentiinpä niinkin pitkälle että väitettiin hänen ensimmäisessä vimmastuneessa hämmästyksessään huutaneen: Mitä! minä käskin hänen kaikki polttamaan ja hän on säästänyt tämän! Mutta heti löydön tapahduttua katosi isä Philibin, jota vangitsemiskäsky ei vielä ollut kohdannut. Ja kun uskovaiset huolestuneina kysyivät hänen kohtaloaan, vastattiin heille että isä Poirier, Beaumontin hengellisen maakunnan esimies, oli lähettänyt hänet erääseen italialaiseen luostariin, joka hautasi hänet ijäiseen vaitioloon.

Nyt näytti Simonin oikeusjutun tarkastaminen välttämättömältä. Riemuissaan kutsui Delbos heti Davidin ja Markuksen luokseen, päättääkseen heidän kanssaan, missä muodossa anomus oli lähetettävä oikeusministerille. Delbos oli ensin aavistanut että veljien koulun leimalla varustettu kulma saattoi olla tallella ja hän oli saanut aikaan löydön, oli hankkinut uuden todistuksen, joka riitti kumoamaan Beaumontin oikeusistuimen päätöksen. Ja hän oli sitä mieltä, että oli aluksi tyydyttävä ainoastaan tähän todistukseen ja vähäksi aikaa jätettävä syrjälle presidentti Gragnonin laiton tiedonanto valamiehille, jota vielä oli vaikea näyttää toteen ja johon oikeudenkäynti varmaankin tuottaisi valoa. Hänen mielestään oli viisainta käydä suoraan veli Gorgiaan kimppuun, nyt kun totuus oli tullut ilmi, tehdä tyhjäksi asiantuntijain ilmoitus, osoittaa päivän selvästi mistä kaava oli kotoisin ja tehdä isä Philibinkin syylliseksi salaamiseen ja valheeseen. Kun David ja Markus läksivät Delbosin luota, oli päätös tehty. David kirjoitti seuraavana päivänä lainmukaisen ilmiantokirjeen ministerille, syyttäen veli Gorgiasta pikku Zéphirinin raiskaamisesta ja murhasta, samasta rikoksesta, jonka vuoksi hänen veljensä Simon oli kymmenen vuotta ollut rangaistussiirtolassa.

Silloin nousi mielten kuohu huippuunsa. Kun kulma löydettiin isä Philibinin paperien joukosta, valtasi uupumus ja toivottomuus hetkeksi kiihkeimmätkin kirkon puolustajat. Tällä kertaa näytti puolue olevan hukassa ja "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa jesuiitta-isän tekoa selvästi moitittiin. Mutta kaksi päivää myöhemmin olivat kirkolliset jälleen toipuneet, sama lehti julisti pyhäksi varkauden ja valheen, puhui pyhästä Philibinistä, joka oli sankari ja marttyyri. Hänestä ilmestyi sädekehällä ja palmuilla koristettuja kuvia. Syntyi legenda, joka kertoi kuinka tämä isä syrjäisessä Apenniinivuorten luostarissa, aarniometsien keskellä rukoili yöt ja päivät, kantoi jouhipaitaa ja uhrasi itsensä maailman syntien tähden: ja kaupungilla kierteli pieniä pyhiä kuvia, joissa hän oli polvillaan ja joiden toisella puolella oli rukous. Julkinen syytös veli Gorgiasta vastaan antoi klerikaaleille takaisin kaiken heidän hurjan raivonsa, sillä heidän vakuutuksensa oli että juutalaisen voitto ärsyttäisi koko kirkollista puoluetta, olisi isku itse kirkon sydämmeen. Kaikki entiset juutalaisviholliset nousivat taisteluun entistä vielä leppymättömämpinä, päättivät voittaa tai kuolla. Ja Mailleboisissa, Beaumontissa, koko maassa, alkoi sama taistelu uudelleen, toisella puolella olivat vapaa-ajattelijat, totuuden ja oikeuden puolustajat, jotka kulkivat tulevaisuutta kohden, toisella taas taantumuksen miehet, auktoriteettiuskoiset, jotka olivat vihan Jumalan vallassa ja tahtoivat pelastaa maailman sotamiesten ja pappien avulla. Mailleboisin kunnallisneuvosto joutui taas ankaraan riitaan opettajan suhteen, perheissä syntyi epäsopua, Markuksen oppilaat ja veljien oppilaat heittivät toisiaan kivillä République-torilla, tullessaan koulusta. Beaumontin ylhäisö etenkin kauhistui, levottomuus valtasi kaikki ensimmäisen jutun osanottajat, tuomarit ja muut virkamiehet, jotka pelkäsivät joutuvansa vaaraan, jos alettaisiin tutkia tuota hirveätä, pimeyteen haudattua juttua. Salvan iloitsi Markuksen kanssa joka kerran kun he tapasivat toisensa, mutta kuinka paljon olikaan sellaisia, jotka eivät saaneet unta öisin, ajatellessaan vaarallisia ruumiita, jotka uhkasivat nousta haudoistaan! Politikoitsijat pelkäsivät läheisissä vaaleissa menettävänsä asemansa: radikaalinen Lemarrois, joka ennen oli ollut varma pormestarin virastaan, näki kauhulla Delbosin suosion lisääntyvän; ystävällinen Marcilly, joka alinomaa vaani tilaisuuksia menestykseen, kadotti varmuutensa eikä tiennyt mille puolelle kallistua; vanhoilliset edusmiehet ja senaattorit rajun Hector de Sangleboeufin johtamina, tekivät epätoivoisesti vastarintaa, tuntien että oli nousemassa myrsky, joka veisi heidät kaikki mukanaan. Hallituksessa ja yliopistossa oli pelko yhtä suuri, prefekti Hennebise vaikeroi kun ei voinut tukehuttaa juttua, rehtori Forbes työnsi kaiken vastuunalaisuuden akatemiantarkastaja Le Barazerille, joka yksin oli tyyni ja rauhallinen kaiken sekasorron keskellä. Rehtori Depinvilliers taas vei yhä, mistään välittämättä, tyttärensä messuun ja tarkastaja Mauraisin kysyi kauhistuneena ja hämmästyneenä asiain käänteestä itseltään eikö ollut aika ruveta vapaamuurariksi. Mutta etenkin oikeuston jäsenien joukossa oli levottomuus suuri, sillä tulisihan vanhan jutun tarkastamisesta uusi juttu ensimmäisen tuomareita vastaan, ja mitä hirveitä asioita tulisikaan ilmi, jos asiakirjat aukaistaisiin! Tutkintotuomari Daix. tuo rehellinen mutta onneton mies, jota omatunto soimasi siitä että oli antanut myöten vaimonsa kiihkeälle kunnianhimolle, kulki kalpeana ja äänettömänä oikeuspalatsissa. Siro valtionprokuraattori Raoul de La Bissonnière sitä vastoin oli aina hyvällä tuulella ja ylenmäärin iloinen, josta arvasi hänen kaikin voimin koettavan peittää pelkoaan. Ja presidentti Gragnon, joka oli kaikkein suurimmassa vaarassa, näytti äkkiä vanhentuneen, hän laahasi suurta ruumistaan, kasvot olivat paksut ja raskaat, hartiat koukistuneet näkymättömän painon alla ja kun hän tunsi jonkun katsovan itseään suoristi hän vartalonsa vilkaisten salaa silmillään. Näiden herrojen vaimotkin alkoivat taas salongeissaan kutoa vehkeitä, harjoittaa kiihoitusta ja yllytystä. Ja levottomuus siirtyi porvariperheistä palvelijoihin, palvelijoista käsityöläisiin, käsityöläisistä työmiehiin ja koko kansa joutui yleisen mielettömyyden valtaan.

Äkkiä huomattiin että isä Crabot. jonka hieno käytös ja komeat puvut olivat yleisesti tunnetut Jaffreskadun salongeissa, ei enään näyttäytynyt siellä ja tätä yksinäisyyden tarvetta pidettiin hienotunteisuuden ja syvän uskonnollisuuden todistuksena, ja siitä puhuivat hänen ystävänsä hartaalla liikutuksella. Isä Philibin oli kadonnut, jälellä oli vain veli Fulgentius, joka aina oli innossaan liiallinen, oli niin kömpelö kaikissa toimissaan että kirkollisten joukossa alkoi liikkua pahoja huhuja: Valmariessa oli varmaankin päätetty uhrata hänet. Mutta päivän sankari, päivä päivältä yhä hämmästyttävämpi ilmiö, oli veli Gorgias, joka vastusti syytöstä ihmeteltävällä rohkeudella. Samana päivänä, jolloin Davidin ilmiantokirje julkaistiin riensi hän "Petit Beaumontaisin" toimistoon vastaamaan, hän herjasi juutalaisia, keksi eriskummallisia juttuja, väärensi totuuden nerokkailla valheilla, jotka voivat hämmentää selvimmänkin järjen: hän laski leikkiä, kysyi oliko opettajien tapana kulkea kirjoituskaava taskussa; hän kielsi kaikki, sekä nimimerkin että leiman, selittäen että Simon, joka oli jäljentänyt hänen käsialaansa, oli myöskin aivan hyvin voinut itselleen hankkia veljesten koulun leiman tai teettääkin itselleen sen. Se oli mieletöntä, mutta hän julisti tätä selitystä niin kaikuvalla äänellä, tehden niin pontevia liikkeitä, että uuteen selitykseen pian uskottiin, se muuttui julkiseksi totuudeksi. Silloin ei "Petit Beaumontais" enää epäillyt, se omaksui tuon jutun väärästä nimimerkistä, se selitti että Simon oli edeltäpäin miettinyt kaikki, ja tehdessään rikoksen koettanut helvetillisen kavalasti panna sen pyhän munkin syyksi häväistäkseen siten kirkkoa. Tämä järjetön juttu kiihoitti yksinkertaista kansaa, jota katkismus ja orjuus olivat vuosisatoja turmelleet, veli Gorgias kohosi uskon marttyyrin arvoon, isä Philibinin rinnalle. Kun hän näyttäytyi, otettiin hänet vastaan riemuhuudoilla, naiset suutelivat hänen viittansa liepeitä, lapset pyysivät hänen siunaustaan ja julkeana, voitonriemuisena piti hän puheita joukoille, teki eriskummallisia temppuja kansan epäjumalana, varmana siitä että ne kiitollisesti otettaisiin vastaan. Mutta tämän varmuuden alla näkivät ihmiset, jotka tunsivat totuuden, onnettoman suuren tuskan kun hänen täytyi näytellä osaa, jonka mahdottomuuden hän itse paraiten tunsi; oli silminnähtävää että hän oli ainoastaan näyttelijä, onneton nukke, jonka näkymättömät kädet panivat liikkeelle. Turhaan katosi isä Crabot, hautautuen nöyrästi kylmään ja alastomaan kammioonsa Valmariessa, hänen tumma varjonsa liikkui lakkaamatta näyttämöllä, ja voi helposti arvata että hänen taitavat kätensä pitivät lankoja, panivat liikkeelle kaikki nuket ja työskentelivät kirkon kunniaksi.

Kovimman kiihoituksen vallitessa ja huolimatta yhdistyneiden vanhoillisten voimien vastustuksesta täytyi oikeusministerin jättää ylioikeuteen tarkastusanomus, jonka David oli rouva Simonin ja hänen lastensa nimessä tehnyt. Se oli ensimmäinen totuuden voitto ja kirkollinen puolue näytti hetkeksi lannistuneen. Mutta jo seuraavana päivänä alkoi taistelu uudelleen, itse ylioikeutta häväistiin ja soimattiin, sen sanottiin olevan myydyn juutalaisille. "Petit Beaumontais" ilmoitti tarkasti summat, solvasi presidenttiä, yleistä syyttäjää ja neuvoksia, kertoen inhoittavia keksittyjä juttuja heidän yksityiselämästään. Jutun tarkastaminen kesti kaksi kuukautta, ja koko sillä ajalla ei saastaisuuksien virta lakannut juoksemasta, ei ainoatakaan keinoa, ei valhetta eikä rikosta jäänyt käyttämättä, jotta voitaisiin pysähdyttää lahjomatonta oikeutta kulussaan. Muistettavien keskustelujen jälkeen, joissa muutamat tuomarit huolimatta riehuvista intohimoista antoivat kauniin todistuksen terveestä järjestä ja rohkeasta oikeudenmukaisuudesta, tehtiin vihdoinkin päätös ja vaikka sitä edeltäpäin oli aavistettu vaikutti se kuitenkin kuin salaman isku. Oikeus hyväksyi anomuksen, sanoi että oli syytä tarkastukseen ja päätti itse ottaa huolekseen tutkimuksen.

Tuona iltana käveli Markus koulutuntien loputtua yksin pienessä puutarhassaan lauhkeassa keväthämärässä. Louise ei vielä ollut palannut koulusta, sillä neiti Mazeline, jonka lempioppilas hän oli, pidätti hänet joskus luonaan. Geneviève oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt isoäidin luo: missä hän nykyään vietti melkein kaikki päivänsä. Raitis syreenien tuoksu täytti lämpimän ilman, mutta Markusta kidutti katkera tuska hävitetyn kotinsa tähden. Hän ei ollut taipunut synnintunnustuskysymyksessä ja hänen tyttärensä ei enää käynyt rippikoulussakaan, sillä pappi ei tahtonut ottaa häntä vastaan ellei hän tunnustaisi syntejään. Mutta hänen täytyi taistella aamusta iltaan vaimoaan vastaan, joka oli kauhistuksissaan ajatellessaan Louisen kadotusta ja joka piti itseään syypäänä siihen, kun ei hänellä ollut voimaa ottaa lastaan syliinsä ja itse kantaa häntä kirkkoon. Hän muisti omaa ihanaa herran ehtoollistaan, hänen elämänsä kauneinta päivää, jolloin hän puettuna valkoiseen pukuun, pyhän savun ja kynttilöiden keskellä valitsi lempeän Jesuksen yljäkseen, ainoaksi puolisokseen, taivaalliseksi rakkaudekseen, jonka suloisuutta yksin hän nyt vannoi nauttivansa. Hänen tyttäreltäänkö siis riistettäisiin tämä autuus, hän vaipuisi luontokappaleiden kannalle, joilla ei ole uskontoa? Ja hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta riistääkseen puolisoltaan suostumuksen, muuttaen kodin alituiseksi taistelukentäksi, jossa pienimmätkin asianhaarat synnyttivät loppumattomia riitoja.

Viihdyttävä hämärä saapui hitaasti, Markuksen valtasi suuri väsymys ja hän ihmetteli kuinka oli voinut vastustaa rohkeudella, joka oli niin julma heille kaikille. Kaikki hänen entinen suvaitsevaisuutensa palasi; kun hän oli antanut kastaa tyttärensä, niin voisihan hän antaa hänen mennä myöskin ripille! Hänen vaimonsa luettelemat syyt, joihin hän niin kauan oli taipunut, eivät olleet mitättömiä: yksilöllisen vapauden kunnioitus, äidin oikeudet ja omantunnonoikeudet. Kodissa oli äiti pakostakin kasvattaja, johdattaja, etenkin kun oli kysymys tytöistä. Jos ei mitään välittänyt hänen mielipiteistään, jos toimi vastoin hänen tahtoaan ja sydäntään, oli siitä seurauksena täydellinen ero. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, onni oli hävitetty, vanhemmat ja lapsi joutuivat tuohon hirveään, sisälliseen taisteluun, josta hänen ennen niin rauhallinen ja lämmin kotinsa nyt kärsi. Ja hän asteli yhä pimeässä pitkin pienen puutarhan kapeita käytäviä, kysyen itseltään, millä tavoin hän vielä voisi taipua, saadakseen hiukan rauhaa ja onnea.

Eräs seikka häntä etenkin vaivasi: olihan hän itse syyllinen tähän suureen onnettomuuteen! Hän oli jo ennenkin huomannut vastuunalaisuutensa, hän oli joskus kysynyt itseltään, miksi ei hän heidän avioliittonsa alussa ollut koettanut valloittaa Genevièveä omalle uskolleen. Silloin oli hän kuulunut hänelle täydellisesti, oli antautunut hänelle niin luottavaisena, niin valmiina olemaan yhtä hänen kanssaan ruumiin ja sielun puolesta. Hän tuolla ainoalla hetkellä olisi voinut riistää vaimon pappien käsistä, tekemällä kadotuksen pelon rasittamasta lapsesta itsetietoisen elämäntoverin itselleen, vapaan naisen, joka rakastaisi totuutta ja oikeutta. Heidän ensimmäisissä riidoissaan oli Geneviève huutanut hänelle: "Jos kärsit nähdessäsi, että me emme ajattele samalla tavalla, niin on oma syysi. Miksi et opettanut minua. Minä olen se, miksi minut on tehty, ja onnettomuus on siinä, ettet osannut luoda minua uudelleen". Nyt hän ei enää horjumattomassa uskonylpeydessään myöntänyt että Markus olisi voinut vaikuttaa häneen. Tämä muisti vain katkerasti tuota kadotettua tilaisuutta, katui itsekästä rakkauttaan heidän onnensa suloisessa keväässä, jolloin hän vain ihaili sen kauneutta, piti sitä täydellisenä, tuntematta tarvetta tutkia ja valaista vaimonsa mieltä. Sitä paitsi hän ei siihen aikaan vielä ollenkaan aikonut totuuden työmieheksi, jonka vuoksi hän oli tehnyt myönnytyksiä, luullen olevansa kyllin rakastettu, kyllin vahva pysyäkseen herrana. Ja kaikki tämä nykyinen tuska tuli hänen turhamaisuudestaan, rakkautensa sokeasta heikkoudesta.

Markus pysähtyi kukkivan, vahvatuoksuisen syreenipensaan eteen ja innostus, taistelun tarve valtasi hänet uudelleen. Hän ei ollut muinoin koettanut vapauttaa tuota erehdysten läpitunkemaa järkeä, joka oli uskottu hänelle, mutta estikö se häntä tekemästä sitä nyt, pelastamasta tytärtä siitä kadotuksesta, johon äiti oli joutunut? Vika olisi vieläkin anteeksiantamattomampi nyt kun hänellä oli elämäntehtävä. Hän oli ottanut toimekseen muiden lasten pelastamisen vuosisataisen valheen vallasta, ja hänkö siis näyttäisi ettei voinut varjella siitä omaa lastaan? Se että yksinkertainen perheenisä saadakseen rauhaa suostui uskovaisen vaimonsa tahtoon ja salli tyttärensä noudattaa alhaisia ja vaarallisia tapoja, oli vielä anteeksi annettavaa. Mutta hän! hän, joka oli ottanut ristiinnaulitun kuvan pois koulustaan, joka vaati täydellistä maallikko-opetusta, joka julkisesti opetti että oli välttämätöntä riistää nainen kirkon vallasta, jos vihdoinkin tahdottiin rakentaa onnellinen yhteiskunta! Olisihan se suurin voimattomuuden tunnustus, suurin tappio? Se kieltäisi, se tekisi tyhjäksi koko hänen tehtävänsä. Hän kadottaisi kaiken vallan, hän ei voisi vaatia muilta sitä, mitä ei kyennyt toteuttamaan kotonaan, jossa hänen järkensä ja sydämmensä olisi pitänyt ensin voittaa. Ja minkä ulkokullatun ja heikon kasvatuksen saisikaan hänen tyttärensä, joka tunsi hänen mielipiteensä ja uskonsa, tiesi hänen vastustavan synnintunnustusta ja rippiä, ja kysyisi itseltään miksi hänen isänsä suvaitsi kotonaan sen, minkä hän ehdottomasti tuomitsi muiden luona! Hän ajatteli siis toisella lailla ja toimi toisella! Ei, ei! suvaitsevaisuus oli mahdoton, hän ei voinut enää taipua, muuten koko hänen vapautustyönsä kukistuisi yleisen halveksumisen alle.

Markus alkoi uudelleen kävellä, ensimmäisten tähtien syttyessä tummenevalle taivaalle. Yksi kirkon voitoista oli se, että vapaa-aatteiset vanhemmat eivät uskaltaneet ottaa lapsiaan sen vallasta, peläten häpeää ja uskaltamatta rikkoa yleisiä tapoja. Kuka sitten alkaisi, pelkäämättä sitä, että pojat eivät saisi paikkoja ja tytöt pääsisi naimisiin, elleivät he täyttäisi uskonnollisia velvollisuuksiaan, vaikkapa vain muodollisesti? Täytyisi varmaankin odottaa vielä kauankin, siksi kunnes tiede hävittäisi uskonkappaleet, kukistaisi käytännössä, mitä se jo oli kukistanut käsityksessä. Mutta uskaliaiden ihmisten tuli ensin olla esimerkkinä. Markusta kummastutti etenkin nykyisen kirkon ponnistukset saadakseen valtaansa naiset, joita se on vuosisatoja sortanut ja häväissyt, kohdellut pahanhengen lapsina, syypäinä kaikkiin maailman synteihin. Jesuiittoja, joiden nerontuotteena oli Jumalan sovittaminen ihmisten intohimojen mukaan, piti hän tämän suuren liikkeen työmiehinä, liikkeen, joka on tehnyt naiset valtiollisiksi ja yhteiskunnallisiksi aseiksi pappien käsissä. He olivat kironneet rakkauden ja nyt he käyttävät sitä hyväkseen. He olivat kohdelleet naista saastaisena olentona, jota pyhät eivät saaneet edes koskettaa ja nyt he hyväilevät häntä, imartelevat häntä, tekevät hänestä kirkon koristuksen ja tuen, nyt kun he tahtovat käyttää hänen kaikkivaltaansa mieheen. Naisen sukupuoli loistaa alttarin kynttilöiden keskellä, he hyväksyvät sen armontienä, he käyttävät sitä ansana, jonka avulla he toivovat valloittavansa ja kukistavansa miehen. Tulivathan kaikki nykyisen yhteiskunnan eripuraisuudet, kaikki sen onnettomat riidat tästä erosta puoleksi vapautuneen miehen ja orjaksi jääneen, kuolevan, katolilaisuuden lumooman naisen välillä! Kysymys oli juuri siinä, ei pitänyt antaa kirkon käyttää hyväkseen tuota myöhään ilmestynyttä hellyyttä, jolla se vaivuttaa uneen tyttäremme ja puolisomme, siltä oli riistettävä ansio valevapautuksesta jonka se heille antaa, heidät oli todella vapautettava ja otettava sen vallasta, koska he ovat meidän, samoinkuin me olemme heidän. Kolme voimaa oli olemassa mies, nainen ja kirkko, ja kirkko ja nainen eivät saaneet olla miestä vastaan, vaan mies ja nainen kirkkoa vastaan. Ovatpa aviopuolisot sitäpaitsi yksi! Mies ja vaimo eivät voi mitään ilman toisiaan. Yhdistettyinä ruumiin ja sielun puolesta olivat he voittamattomat, itse elämän voima, luonnollisessa tilassa saavutettu onni. Ja äkkiä näki Markus totuuden, ainoan ratkaisun: nainen oli opetettava, hänelle oli annettava vertaisen ja toverin asema meidän rinnallamme, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen.

Kun Markus rauhoittuneena ja vahvistuneena oli koonnut kaikki rohkeutensa taistellakseen vielä, kuuli hän Genevièven palaavan kotiin ja hän tapasi hänet puolihämärässä luokkahuoneessa. Hän seisoi keskellä lattiaa suorana ja korkeana, silmät niin säkenöivinä, asento niin uhkaavana, että Markus tunsi viimeisen myrskyn olevan tulossa.

-- No, sanoi Geneviève kovalla äänellä, oletko nyt tyytyväinen?

-- Mistä olisin tyytyväinen, armaani?

-- Oh! et siis tiedä vielä... Minä saan siis ensiksi kertoa sinulle suuren uutisen... Teidän sankarilliset ponnistuksenne ovat onnistuneet, tieto siitä on juuri saapunut. Ylioikeus on päättänyt tarkastaa jutun.

Markus huudahti rajattoman ilon valtaamana, tahtomatta huomata raivokkaan ivallista ääntä, jolla hänen vaimonsa ilmoitti tämän voiton.

-- Vihdoinkin löytyy siis oikeita tuomareita! viattoman ei enää tarvitse kärsiä!... Mutta onko uutinen aivan varma?

-- On, on, aivan varma, sain kuulla sen rehellisiltä ihmisiltä, joille se on sähköitetty. Ilkityö on täytetty, sinä voit siis iloita!

Tämä katkera mielenkuohu oli epäilemättä kaikua raivokkaasta kohtauksesta vanhojen rouvien luona: joku pyhä mies, pappi tai munkki, isä Crabotin uskotuista oli varmaankin rientänyt sinne kertomaan onnettomuudesta, joka saattoi Jumalan vaaraan.

Iloisesti aukaisi Markus sylinsä vaimolleen, tahtomatta vieläkään ymmärtää.

-- Kiitos, minulle ei olisi voinut olla rakkaampaa hyvän sanoman tuojaa. Syleile minua!

Geneviève työnsi hänet luotaan vihaa ilmaisevalla liikkeellä.

-- Miksi syleilisin sinua? siksikö että olet ollut osallisena inhoittavassa työssä, siksikö että iloitset tästä rikoksellisesta voitosta kirkkoa vastaan? Hävität ja häväiset maasi, perheesi ja itsesi, pelastaaksesi saastaisen juutalaisen, maailman suurimman konnan.

Lempeästi Markus koetti vielä rauhoittaa häntä.

-- Oi, armaani, älä sano niin. Kuinka voit sinä, joka ennen olit niin järkevä ja hyvä, puhua noin hirveästi? Se on siis totta, että erehdys on tarttuvaa siihen määrin että se himmentää selvimmänkin järjen?... Mieti, sinä tunnet jutun, Simon on syytön, hänen jättäminen rangaistussiirtolaan on hirveä vääryys, joka turmelevan myrkyn tavoin on lopuksi tappava koko kansallisuuden.

-- Ei, ei! huusi Geneviève salaperäisen kiihtymyksen valtaamana. Simon on syyllinen, hän on peruuttamattomasti tuomittu, pyhät miehet ovat syyttäneet ja vieläkin syyttävät häntä, ja jos hän on viaton, niin ei voisi enää uskoa uskontoon, täytyisi pitää itse Jumalaa erehtyväisenä. Ei, ei! hänen täytyy jäädä rangaistussiirtolaan; sinä päivänä, jona hän sieltä pääsee olisi kaikki mikä on kunnioitettavaa ja taivaallista täältä maanpäältä kadonnut.

Vähitellen tuli Markus kärsimättömäksi.

-- En voi ymmärtää kuinka niin selvä totuuden ja oikeuden kysymys voisi eroittaa meidät. Taivaalla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.

-- Anteeksi, ei totuutta eikä oikeutta ole muualla kuin taivaassa.

-- Oh! nyt sanoit sanan, joka selittää meidän erimielisyytemme ja tuskamme. Sinä ajattelisit vieläkin niinkuin minä, jos et olisi pannut taivasta väliimme, ja sinä olet jälleen minun silloin kuin järkesi tulee terveeksi ja sydämmesi toverilliseksi. On ainoastaan yksi totuus ja yksi oikeus, ne, jotka tiede on vahvistanut.

Genevièvekin kiivastui.

-- Selvittäkäämme nyt kerran välimme, sinä tahdot siis hävittää minun uskontoni ja minun Jumalani.

-- Niin, huusi Markus, katolilaisuutta vastaan minä taistelen, sen opetuksen järjettömyyttä, sen menettelytavan ulkokultaisuutta, sen jumalanpalveluksen turmiollisuutta, sen kuolettavaa vaikutusta lapseen ja naiseen ja sen yhteiskunnallista vahingollisuutta vastaan. Katolinen kirkko on vihollinen, joka meidän ensin on kukistettava. Tärkeämpi yhteiskunnallista kysymystä, tärkeämpi valtiollista kysymystä on uskonnollinen kysymys, joka sulkee kaikki tiet. Me emme koskaan pääse askeltakaan eteenpäin, ellemme ensin voita kirkkoa, turmelijaa, myrkyttäjää, murhaajaa... Ja kuule minua tarkoin! tällainen on syy, miksi en salli Louisen tunnustaa syntejään ja mennä ripille. Silloin en mielestäni täyttäisi velvollisuuttani, se olisi täydellisessä ristiriidassa mielipiteitteni ja opetuksieni kanssa; ja minun täytyisi heti jättää tämä koulu, lakata opettamasta muiden lapsia, koska minulla ei ollut voimaa johdattaa omaa lastani totuutta, ainoaa oikeata, ainoaa hyvää kohden... Minä en taivu, tyttäremme saa itse päättää, kun hän on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

Raivostuneena aikoi Geneviève vastata, mutta samassa saapui Louise. Koulutuntien jälkeen oli neiti Mazeline pitänyt häntä kauvan aikaa luonaan ja hän tuli saattamaankin, selittääkseen iloisesti kuinka hän oli opettanut lapselle vaikean käsityön. Hän oli pieni ja hoikka, ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänellä oli leveät kasvot, suuri, helläilmeinen suu ja mustat, ihanat silmät, joissa paloi harras myötätuntoisuus. Hän huusi heti ovelta.

-- Mitä, eikö teillä vielä ole tulta?... Minä olisin tahtonut näyttää teille pienen, taitavan tyttönne kauniin käsityön!

Mitään vastaamatta Geneviève kutsui heti lasta tylyllä äänellä.

-- Sinäkö se olet Louise. Tule lähemmäksi... Isäsi kohtelee minua taas raa'asti sinun tähtesi. Hän on varmasti päättänyt, että et saa mennä ripille... Minä taas vaadin, että teet sen tänä vuonna. Sinä olet täyttänyt kaksitoista vuotta, etkä voi viipyä kauvempaa saamatta häpeää... Ja ennen kuin päätän mitään tahdon tuntea sinun mielipiteesi.

Louise oli suuri ikäisekseen, hänen vartalonsa oli jo muodostunut, hän oli melkein pieni nainen, ymmärtäväisine kasvoineen, joissa äidin hienot piirteet näyttivät sulavan isältä perityn terveen järjen ilmeeseen. Hän vastasi kiirehtimättä, hellästi ja säveästi.

-- Minunko mielipiteeni, oi äiti, eihän minulla voi olla omaa mielipidettä. Mutta minä luulin, että asia jo oli päätetty, koska isä toivoo ainoastaan että odotetaan minun täysi-ikäisyyttäni... Silloin sanon sinulle mielipiteeni.

-- Tämäkö on vastauksesi, onneton lapsi? huudahti äiti, jonka suuttumus kasvoi. Odottaa, kun minulle on päivän selvää, että isäsi hirveät opetukset joka päivä turmelevat sydäntäsi ja riistävät sinut minulta.

Silloin neiti Mazeline, varomattomasti kyllä, rupesi välittäjäksi, sillä hänen hyvä sydämensä kärsi tästä surullisesta näytelmästä kodissa, jonka onni ennen oli liikuttanut häntä.

-- Oi! rakas rouva Froment, teidän Louisenne jumaloi teitä, ja se mitä hän sanoi, on sangen järkevää.

Kiivaasti kääntyi Geneviève hänen puoleensa.

-- Te, neiti, pitäkää huolta omista asioistanne. En tahdo sanoa mikä on teidän syynne kaikessa tässä; mutta opettakaa toki oppilaanne kunnioittamaan Jumalaa ja vanhempiaan... Pysyköön kukin omassaan, eikö niin?

Opettajatar läksi suruissaan pois, sanaakaan sanomatta, tahtomatta pahentaa riitaa, ja äiti kääntyi taas tyttärensä puoleen.

-- Kuuntele minua Louise... Ja sinäkin Markus, kuuntele minua tarkasti... Olen saanut kylliksi, vakuutan teille, että olen saanut kylliksi ja se mikä tänä iltana on tapahtunut, se mikä täällä on sanottu täyttää mitan ääriään myöten... Te ette rakasta minua enää, te kidutatte minua, te tahdotte ajaa minut kotoa.

Suuren, pimeän huoneen perällä itki tyttö lohduttomana, hämmästyksissään, ja puolison sydän vuoti verta tämän eron tähden. He huudahtivat yhtä aikaa.

-- Sinutko ajaa kotoa!

-- Niin! te koetatte kaikin voimin tehdä sen minulle sietämättömäksi... No niin! minun on mahdotonta viipyä kauvempaa tässä häpeän, erehdyksen ja jumalattomuuden pesässä, jossa jokainen sana, jokainen liike loukkaa ja vastustaa minua. Minulle on lukemattomia kertoja sanottu, että ei tämä ollut minun paikkani, enkä minä tahdo joutua kadotukseen teidän kanssanne ja minä menen tieheni, palaan sinne, mistä olen tullutkin.

Hän oli lausunut tämän tavattoman voimakkaasti.

-- Isoäitisi luo, vai kuinka?

-- Niin, isoäitini luo! Se on turvapaikka, jossa vallitsee häiriytymätön rauha. Siellä minua ainakin ymmärretään ja rakastetaan. Minun ei koskaan olisi pitänyt jättää lapsuuteni pyhää kotia... Hyvästi! ei sieluni eikä ruumiini pidätä minua täällä!

Ja kiivaasti kääntyi hän ovea kohden, käydessään hiukan horjuen raskauden vaikutuksesta. Louise itki yhä. Mutta Markus teki vielä viimeisen ponnistuksen, koettaen sulkea häneltä tien.

-- Minä vuorostani pyydän sinua kuuntelemaan... Se ei minua kummastuta, että tahdot palata sinne, mistä olet tullutkin, sillä minä tiedän sen, siellä on koetettu kaikin keinoin voittaa sinut takaisin, riistää sinut minulta. Se on surun ja koston talo... Mutta sinä et ole yksin, sinulla on lapsi, jota kannat ja jota et voi näin viedä minulta, antaaksesi sen muille.

Geneviève oli pysähtynyt puolisonsa eteen ja nojautui ovenpieleen. Hän näytti kasvavan, tulevan pitemmäksi ja itsepäisemmäksi ja hän sanoi hänelle vasten silmiä:

-- Minä lähden juuri viedäkseni sen pois sinulta, pelastaakseni hänet sinun inhoittavasta vaikutuksestasi. En voi sallia että hänestäkin teet pakanan, että turmelet hänenkin järkensä ja sydämmensä, niin kuin tämän onnettoman tytön. Hän on luullakseni vielä minun, etkä varmaankaan väkivallalla vaatine häntä omaksesi... Väisty tieltäni, anna minun mennä.

Markus ei vastannut, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, jotta ei käyttäisi väkivaltaa. Hetken katselivat he toisiaan puolipimeässä salissa.

-- Väisty ovelta, toisti Geneviève tylysti. Ymmärrä toki että päätökseni on horjumaton. Ethän tahdo saada aikaan häväistystä, vai kuinka? Sillä et mitään voittaisi, sinut eroitettaisiin virasta, et saisi täyttää niinkutsuttua tehtävääsi, opettaa lapsia, joita olet rakastanut enemmän kuin minua ja joista kauniit opetuksesi kasvattavat roistoja... Mene, säästä itsesi kirottua kouluasi varten ja anna minun palata Jumalani luo, joka kerran on rankaiseva sinua.

-- Oi! vaimo raukkani, sanoi Markus hiljaa, haavoitettuna sydämmeen asti, onneksi sinä et puhu itsestäsi; nuo kurjat ihmiset käyttävät sinua murhaavana aseena minua vastaan; ja minä tunnen heidän sanansa, he toivovat saavansa aikaan häväistyksen, jotta minut eroitettaisiin virastani, jotta kouluni suljettaisiin ja tehtäväni raukeaisi tyhjiin. Minussa tahdotaan kukistaa oikeuden tekijä, Simonin ystävä, joka on saamaisillaan ilmi hänen viattomuutensa, vai kuinka?... Sinä olet oikeassa, en tahdo nostaa häväistystä, joka tuottaa iloa niin monelle.

-- Anna minun sitten mennä, sanoi Geneviève itsepäisesti.

-- Kyllä, aivan heti... Sitä ennen tahdon sanoa että rakastan sinua yhä, enemmänkin kuin ennen, rakastan sinua niin kuin sairasta lapsiraukkaa, joka on saanut tarttuvan, hitaasti paranevan kuumeen. Mutta minä en ole toivoton, sillä sinun luonteesi on pohjaltaan hyvä ja terve, olet järkevä ja rakastava nainen ja olet kerran heräävä pahasta unestasi... Me olemme sitä paitsi eläneet lähes neljätoista vuotta yhdessä, minä olen tehnyt sinut naiseksi, puolisoksi ja äidiksi ja vaikka teinkin väärin, kun en kokonaan luonut sinua uudestaan, olen kuitenkin tuonut sinuun niin paljon uusia aineksia että ne yhä edelleenkin vaikuttavat... Sinä olet palaava luokseni, Geneviève.

Geneviève nauroi uhkamielisesti.

-- Sitä en luule.

-- Sinä olet palaava luokseni, toisti Markus varmalla äänellä. Kun saat tietää totuuden, on rakkaus minuun tekevä loput; ja sinä olet lempeä, et voi kauan puolustaa vääryyttä... En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa sinua kohtaan, olen aina kunnioittanut tahtoasi, mene siis hulluuteesi, tyhjennä se pohjaa myöten, koska et muilla keinoin parane siitä.

Hän väistyi ovelta ja antoi vaimolleen tietä. Hetken näytti tämä epäilevän, ajatellessaan kylmää pimeyttä, joka täytti rakkaan talon, itkevän kodin. He eivät enää nähneet hänen kasvojaan, joissa miehen sanat olivat herättäneet syvän tuskan ilmeen. Äkkiä teki hän päätöksen ja huusi tukahutetulla äänellä. --

-- Hyvästi!

Mutta Louise, joka oli seisonut pimeän huoneen perällä, riensi esiin ja koetti vuorostaan estää häntä lähtemästä.

-- Oi! äiti, et voi jättää meitä näin, meitä, jotka niin suuresti rakastamme sinua ja toivomme ainoastaan sinun onneasi.

Ovi oli sulkeutunut, kiireisten askelien lomasta kuului ainoastaan viimeinen, pidätetty huuto. --

-- Hyvästi! hyvästi!

Silloin Louise vaipui nyyhkyttäen isänsä syliin ja he itkivät kauan yhdessä, istuen pienellä koulupenkillä. Yö oli tullut, suuressa, pimeässä salissa kuului ainoastaan heidän hiljaiset nyyhkytyksensä. Tyhjässä talossa vallitsi surun ja yksinäisyyden syvä hiljaisuus. Vaimo, äiti oli lähtenyt, hänet oli ryöstetty mieheltä ja lapselta, jotta nämä joutuisivat tuskaan ja epätoivoon. Koko laaja salavehkeiden verkko tuli selväksi Markukselle, hän näki kavalan maanalaisen työn, joka riistämällä hänen rakastetun Genevièvensä tahtoi heikontaa häntä, tahtoi kiihoittaa häntä äkilliseen vastarintaan, joka veisi hänet itsensä sekä hänen tehtävänsä perikatoon. Ja hänellä oli ollut voimaa vastaanottaa ristinsä, eikä kukaan saisi tietää hänen tuskistaan, sillä ei kukaan nähnyt hänen itkevän tyttärensä kanssa aution kotinsa hämärässä. Hän oli köyhä mies, jolla ei ollut muuta kuin tämä lapsi ja hän pelkäsi että sekin häneltä kerran riistettäisiin.

Samana iltana oli Markuksella iltakoulu, neljä kaasuliekkiä sytytettiin, luokka tuli valoisaksi ja täyttyi ihmisillä. Useimmat hänen entisistä oppilaistaan, työmiehiä ja konttoristeja, kävivät ahkerasti näillä tunneilla, joilla hän opetti historiaa, maantiedettä, fysiikkaa ja luonnontieteitä. Istuen pulpettinsa ääressä puhui Markus puolitoista tuntia erinomaisen selvästi, taisteli erehdystä vastaan ja koetti opettaa hiukan totuutta yksinkertaisille oppilailleen. Ja koko ajan kidutti häntä hirveä tuska, hänen kotinsa oli ryöstetty ja hävitetty, hänen rakkautensa itki rakastettua ja puolisoa, joka ei enää vastaanottaisi häntä nyt kylmässä, mutta ennen hellyydestä niin lämpimässä huoneessa. Mutta rohkeasti, tuntemattomana sankarina, täytti hän siitä huolimatta tehtävänsä.

KOLMAS KIRJA.

I.

Heti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus eräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien oli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja suuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli hyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin viattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma; heidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain kulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa; tiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua kärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä tuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää useampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta luottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan vastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai heidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä ja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta pitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin että ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä, ikäänkuin voitto olisi saavutettu.

Tästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa oppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta, jotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan luokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon leipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän tuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa tyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka hän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi neiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu oli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja tyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he ajattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He koettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen, lopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja tarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä yksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui isänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen. Koti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja valon.

Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan, hän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan ajatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka vaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että syntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet virastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli ajatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta tuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän kantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli heidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä rakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin jäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi odotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän lohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän pitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se ollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut eroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja sunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen tietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja poissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä, ja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä kauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.

-- Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän tyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?

-- Ei, ei, isäni... Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole leikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän aina alakuloinen, sairaan näköinen.

-- Sairaan!

-- Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei päinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin kuumeessa.

-- Mitä te teitte, lapseni!

-- Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme illallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku lähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.

Silloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta tuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä olemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä kirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. --

-- Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?

-- Ei, ei, isäni... Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja kun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin ei sinua olisikaan.

-- Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?

-- Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi, sillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua... Isoäiti Berthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole näkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee minua.

-- Isoäiti Berthereauko?

-- Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua kaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.

Taas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa lapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja hiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin intohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva Duparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen liittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua tai toimia.

-- Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän, tunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin... Ja syleile äitiä meidän kummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.

-- Sen teen, isäni.

Näin kuluivat illat katkerina ja hiljaisina hävitetyssä kodissa. Kun tytär sunnuntaina toi huonoja uutisia, kertoi että äidillä oli päänkivistystä tai hermostuneita kohtauksia, oli Markus siitä levoton torstaihin saakka. Nämä häiriöt eivät kummastuttaneet häntä, hän pelkäsi vaimo raukan kokonaan turmelevan terveytensä järjettömässä uskonnollisessa innostuksessaan. Jos tyttö sitten seuraavana torstaina kertoi että äiti oli hymyillyt ja kysynyt heidän pienestä kissastaan, sai Markus jälleen toivoa, hän nauroi itsekin rauhoittuneena. Ja hän alkoi taas odottaa rakasta poissa olevaa, joka oli palaava hänen luokseen, äsken syntynyt povellaan.

Genevièven lähdettyä oli neiti Mazelinesta pakostakin tullut Markuksen ja Louisen uskottu ja ystävä. Melkein joka ilta tuli hän lasta saattamaan ja teki pieniä palveluksia kodissa, jossa ei ollut emäntää. Opettajan ja opettajattaren asunnot olivat aivan lähellä toisiaan, niiden välillä oli ainoastaan pieni piha; ja puutarhatkin olivat yhteydessä toistensa kanssa veräjän kautta. Heidän suhteensa tulikin yhä läheisemmäksi, sillä Markus tunsi harrasta myötätuntoisuutta tätä rohkeaa, ihailtavaa naista kohtaan. Jo Jonvillessä oli hän oppinut kunnioittamaan häntä, nähdessään hänen vapautuneen uskonnollisista erehdyksistä ja koettavan kasvattaa oppilaistaan selväjärkisiä ja helläsydämisiä ihmisiä. Nyt Mailleboisissa oli hänessä herännyt harras ystävyys opettajatarta kohtaan, siihen määrin toteutti tämä hänen ihanteensa naisesta kasvattajana ja opettajana, joka yksin voi vapauttaa tulevaisuuden yhteiskunnan. Hänen vakuutuksensa oli, ettei mitään todellista edistystä voinut tapahtua, ellei nainen seurannut miestä, kulkenut hänen edelläänkin onnellista yhteiskuntaa kohden. Ja kuinka lohduttavaa olikaan tavata edes yksi järkevä, vaatimaton ja hyvä tulevaisuuden nainen, joka toimitti pelastustyötänsä rakkaudesta yhteiskuntaan! Neiti Mazeline oli Markukselle iloinen ja rauhallinen ystävä ja lohduttaja hänen surussaan.

Ensimmäisenä aiheena tähän oli ilo, jonka Markus tunsi kun Louise ei enään ollut neiti Rouzairen käsissä. Hän ei voinut ottaa lasta pois naapurikoulusta ja hän kärsi tietäessään tämän olevan kunnianhimoisen uskovaisen huostassa, joka vei oppilaansa messuun, päästäkseen ylenemään. Lisäksi tuotti tämä naapuri hänelle muitakin hankaluuksia, hän itse johti poikakoulua kaikkien uskonnollisten käsitteiden ulkopuolella, jota vastoin tytöt ottivat osaa juhlakulkueihin, tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Molemmat opetustavat joutuivat ristiriitaan, vahingoittivat toisiaan ja aiheuttivat perheissä loppumattomia riitoja. Koko Ranska oli näin jakautunut kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään, lisäten yhteiskunnallista kurjuutta. Kuinka voisivat veli ja sisar, mies ja vaimo, poika ja äiti koskaan ymmärtää toisiaan, kun heille kätkyestä alkaen muodostettiin erilaiset käsitykset, niin etteivät ajatukset eivätkä sanat olleet heille saman arvoiset? Samalla kuin kunnon Salvan, työskennellessään neiti Mazelinen nimityksen hyväksi oli tahtonut päästää Markuksen huolesta, jota tämä tunsi tietäessään tyttärensä olevan jumalisen neiti Rouzairen käsissä, oli akatemian tarkastaja Le Barazer, allekirjoittaessaan tämän nimityksen, etupäässä halunnut toteuttaa erästä salaisista toiveistaan, hän tahtoi nimittäin sulattaa yhteen alkeisopetuksen niissä kunnissa, joissa oli sekä poika- että tyttökoulu. Opettaja ja opettajatar voivat tehdä hyötyä ainoastaan kulkiessaan rinnakkain, saman hengen ja saman uskon elähyttäminä, opettaen samoja totuuksia. Ja nyt kun Markus ja neiti Mazeline sopivat niin hyvin yhteen, kulkivat yhdessä samaa tulevaisuutta kohden, alkoi hyvä siemen vihdoinkin itää Mailleboisissa, pienet miehet ja pienet naiset kasvoivat yhdessä tulevaisuuden suurta elonkorjuuta varten.

Markusta liikutti myöskin syvästi neiti Mazelinen huomaavainen ja lämmin käytös Genevièven lähdön jälkeen. Opettajatar puhui hänelle lakkaamatta poissa olevasta levottomalla hellyydellä, puolustaen häntä, selittäen hänen käytöksensä niin kuin järkevä nainen, joka tuntee lempeää myötätuntoisuutta muiden järjettömyyttä kohtaan. Hän rukoili että Markus ei olisi ankara, itsekäs ja mustasukkainen puoliso, joka pitää vaimoa orjanaan. Ja epäilemättä oli suureksi osaksi hänen ansionsa että Markus käyttäytyi niin tyynesti ja kärsivällisesti, antoi järjen ja rakkauden rauhassa vaikuttaa Genevièveen, saadakseen hänet kerran takaisin. Ja vielä lisäksi koetti neiti Mazeline olla Louiselle äidin siaisena ja hän teki tämän kaiken niin hienotuntoisesti ja hellästi, että toi hiukan iloa synkkään kotiin, jossa isä ja tytär värisivät yksinäisyydessään.

Ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Markus ja Louise istuivat joka ilta neiti Mazelinen kanssa pienessä puutarhassaan koulun takana. Opettajattaren tarvitsi ainoastaan aukaista molemmin puolin salvalla varustettu väliportti ja hän laiminlöi oman puutarhansa opettajan puutarhan tähden, jossa oli pöytä ja muutamia tuoleja syreenipensaan alla. He laskivat siitä leikkiä, he kutsuivat sitä metsäksi, olivat istuvinaan suurten tammien varjossa metsän keskellä. Huono nurmikko muuttui laajaksi niityksi ja kaksi kukkapenkkiä venyivät ruhtinaalliseksi kukkamaaksi. Kovan päivätyön jälkeen viettivät he herttaisia hetkiä iltapäivän rauhassa.

Eräänä iltana kysyi Louise äkkiä miettiväisen näköisenä. --

-- Neiti, miksi ette ole menneet naimisiin.

Opettajatar naurahti.

-- Oh! rakkaani, etkö ole koskaan katsonut minua! Minun suuri nenäni ja pieni vartaloni eivät miellytä kosijoita.

Hämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei opettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä, hänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat poskipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että kasvot siitä saivat syvän viehätyksen.

-- Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin mies tahtoisin minä naida juuri teidät.

Tämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi mielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.

-- Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen jälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä olisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi huolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi naimisiin.

-- Miksi ette? kysyi Markus.

-- Oh! se aika on jo ohi... Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on köyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa itselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita velvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä. Jos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa kurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi... Minä olen surrut aikani, olen kuitenkin onnellinen.

Sitten lisäsi hän vilkkaasti. --

-- Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin, sillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän ole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja terveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan unhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja lapsia... Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy tyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä liioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia, nuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin, minulla on suuri perhe.

Hän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa, ikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka suostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.

-- Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy osattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua onnettomuuden.

Mutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa Genevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä rouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä palasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut Kapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin huolestuttavassa tilassa.

-- He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.

Lohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita parhaimmassa valossa.

-- Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja vahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen auttamana kerran pääsee voitolle... Mutta hän kärsii luostarissa saamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista luostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton kurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi, hän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan aikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja tietämättömyydessä.

Markus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä, häneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.

-- Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme koskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma itseni.

-- Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä olisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi kasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja valheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille, vapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä luomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden ja väärän kasvatuksen turmelemia.

Sitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. --

-- Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden vallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan luoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne kasvatatte... Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.

Opettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat, unohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä äänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt Markusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut esimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän saavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli herännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen keskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka hän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on tapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden katsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen etäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä päässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän äitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen keskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista heräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.

-- Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat mielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja ymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki hyvin.

Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea. Mutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden janoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä ei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen ja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa, että hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut nainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti tästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää välittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen kaikki katkenneet siteet.

Tiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella tulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui Geneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä, että joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut uusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan uskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka huomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja saavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat Louisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki Markukselle ehdotuksen, sanoen:

-- Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti minulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle järkevästi.

-- Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?

-- Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä rakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on syynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin kun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle tuskaa.

Kyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise puuttui vilkkaasti puheeseen.

-- Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.

-- Miksi en menisi, rakkaani?

Silloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa kuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa Kapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä hän oli tottunut häväistyksiin. --

-- Eikö äitisi pidä minusta enää? Pelkäätkö, että hän kohtelisi minua epäystävällisesti?

-- Oh! äiti ei puhu mitään, tunnusti Louise vihdoin, vaan toiset.

Markus oli hillinnyt mielenliikutuksensa.

-- Lapsi on oikeassa, ystäväni, teidän käyntinne voisi olla tuskallinen. Eikä siitä varmaankaan olisi mitään hyötyä. Kiitän teitä kuitenkin hyvyydestänne, tunnen teidän hellän sydämmenne.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Taivas oli ihailtavan puhdas, syvä rauha vallitsi ja äärettömässä sinessä sammui aurinko hitaasti suureen vaaleanpunaiseen valoon. Pienen puutarhan neilikat ja leukoijat täyttivät lämpimän ilman tuoksullaan. Tuona iltana ei enään puhuttu, ihanan illan surumielisyys oli vallannut kaikki.

Se mikä oli välttämätöntä tapahtui. Geneviève oli tuskin ollut viikkoakaan poissa Markuksen luota kuin koko Maillebois puhui häpeällisestä suhteesta opettajan ja opettajattaren välillä. He jättivät vähän väliä luokkansa tavatakseen toisiaan; olivatpa he niinkin rohkeita että viettivät iltansa yhdessä opettajan puutarhassa, jossa kaikki ihmiset voivat nähdä heidät lähitalojen akkunoista; ja kaikkein kauheinta oli että pikku Louise oli aina näkemässä heidän häpeämättömyyttään. Mitä törkeimpiä yksityisseikkoja kierteli miehestä mieheen, ohikulkijat väittivät Répuhlique-torilla kuulleensa heidän nauravan ja laulavan rivoja lauluja. Varmana totuutena kerrottiin että Geneviève oli jättänyt kotinsa oikeutetusta harmista ja vastenmielisyydestä, tehdäkseen tilaa toiselle, tuolle jumalattomalle naiselle, joka turmeli hänen haltuunsa uskotut lapset. Louise oli annettava takaisin äidilleen ja opettaja ja opettajatar olivat ajettavat pois kaupungista, jotta Mailleboisin lapset pelastuisivat hirveästä kadotuksesta.

Muutamat huhut joutuivat Markuksenkin korville. Mutta hän vaan kohautti olkapäitään, sillä niiden järjettömästä raivosta arvasi hän heti mistä ne olivat kotoisin. Ne olivat jatkoa kirkollisten sotaan häntä vastaan. Kun nämä huomasivat että se arvokas tapa, jolla Markus kantoi surunsa, teki tyhjäksi toivotun häväistyksen Genevièven lähdön jälkeen, alkoivat he salaa panetella. Koska he eivät vaimon ryöstämisellä voineet saada häntä eroitetuksi virastaan, koettivat he tehdä sen toimittamalla hänelle rakastajattaren. Se häväisisi ja vahingoittaisi itse maallikkokoulua, siinä ilmeni kirkollisten tavallinen kavaluus, joka valheella levitti Jumalan valtaa. Jos isä Crabot Simonin jutun uudelleen tultua esille viettikin suljettua elämää, ikäänkuin saavuttamattomassa pyhätössä, puuhasivat sen sijaan muut papit ja munkit Mailleboisissa. Hän näytti olevan liian korkealla keksiäkseen moisia inhoittavia juttuja, mutta veljet ja kapusiinit kulkivat kuitenkin mustina parvittain edestakaisin Valmarien tiellä. He palasivat sieltä sangen toimessaan ja sitten seurasi kaikissa rippituoleissa, kappelin nurkissa ja vastaanottohuoneissa lakkaamattomia kuiskailuja kiihtyneiden uskovaisten kanssa, jotka olivat kauhuissaan moisista asioista. Ja sieltä levisivät kauhistuttavat tiedot puolinaisina viittauksina vanhemmille, käsityöläisille ja työmiehille, tulivat jumalisten vanhojen piikojen alituiseksi päänvaivaksi. Ainoa mikä Markusta vihastutti oli että vanhat rouvat varmaankin säälimättömästi kuiskailivat hänen Genevièvensä korvaan noita saastaisia juttuja, eroittaakseen heidät ainiaaksi.

Vihdoin kuukausi kului, synnytyksen aika läheni. Markus, joka kuumeisessa odotuksessa oli laskenut päiviä, ihmetteli kun ei vielä ollut saanut mitään tietoa. Silloin saapui Pélagie eräänä torstaiaamuna koululle ja ilmoitti kuivasti, ettei Louise neiti iltapäivällä saisi tulla äitiään katsomaan. Kun Markus, vanhan palvelijattaren äänen kuultuaan, riensi paikalle ja vaati selitystä, kertoi tämä vihdoin että rouvalle oli syntynyt lapsi maanantai-iltana ja että hän ei voinut ollenkaan hyvin. Sitten kiiruhti Pélagie pois pahoillaan siitä että oli puhunut, häntä oli nähtävästi kielletty mitään virkkamasta. Hetken seisoi Markus masentuneena siitä että tahdottiin toimia niinkuin häntä ei olisikaan. Hänelle oli syntynyt lapsi eikä kukaan ilmoittanut sitä hänelle. Silloin heräsi hänessä sellainen suuttumus, sellainen vastustuksen tarve että hän otti hattunsa ja läksi suoraan vanhojen rouvien luo.

Pélagie, joka aukaisi hänelle, kauhistui moisesta rohkeudesta. Mutta Markus työnsi hänet tieltään ja astui sanaakaan sanomatta suoraan pieneen saliin, jossa rouva Duparque tapansa mukaan kutoi sukkaa akkunan ääressä ja rouva Berthereau hiukan taaempana hitaasti ompeli jotain korutyötä. Huoneessa oli entinen kostea ja homehtunut tuoksunsa, siellä vallitsi niinkuin ennenkin syvä hiljaisuus torilta tulevassa synkässä valossa. Mutta hänet nähdessään oli isoäiti hypähtänyt ylös hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

-- Mitä! te uskallatte, herra... Mitä tahdotte? mitä teillä on täällä tekemistä?

Tämä uskomattoman raivokas vastaanotto nyt, kun hänellä itsellään oli niin oikeutettu vihan syy, pysäytti hänet, teki hänet jälleen tyyneksi.

-- Tulen katsomaan lastani... Miksi ei minulle ole mitään ilmoitettu?

Vanha nainen seisoi yhä ankarana ja hänkin näytti ymmärtävän että kiivastuminen saattaisi hänet alakynteen.

-- Minun asiani ei ollut teille ilmoittaa... Odotin että Geneviève pyytäisi minun tekemään sitä.

-- Eikö hän ole tehnyt sitä?

-- Ei.

Silloin luuli Markus ymmärtävänsä. Kirkko ei ollut koettanut tappaa ainoastaan rakkautta hänen vaimossaan, se oli myöskin tahtonut tappaa äidin. Koska tämä ei ennen synnytystä ollut palannut hänen luokseen niinkuin hän oli toivonut, koska hän oli ikäänkuin piilottanut itsensä, häpeissään siitä että synnyttäisi hänelle, oli tuota onnetonta lasta varmaankin sanottu hänelle rikokseksi. Pitääkseen hänet vallassaan olivat he varmaankin tehneet sen hänelle peloksi ja kauhistukseksi, synniksi, jota hän ei saisi anteeksi ellei katkaisisi kaikkia lihan siteitä itsensä ja tuon pahan hengen välillä.

-- Onko se poika? kysyi Markus.

-- On.

-- Missä se on? minä tahdon nähdä ja suudella sitä.

-- Se ei ole enää täällä?

-- Mitä, eikö enää täällä?

-- Ei, se ristittiin eilen autuaan pyhän Clémentin nimellä ja sitten vietiin se imettäjälle.

Äkillinen tuska pusersi huudon Markukselta.

-- Te olette tehneet rikoksen. Lasta ei saa ristiä ilman isän suostumusta, sitä ei saa ryöstää näin... Geneviève, Geneviève, joka imetti Louisea niin suuren äidillisen ilon valtaamana, ei tahdo imettää pientä Clémentiään!

Rouva Duparque pysyi koko ajan tyyneenä ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään Markuksen kärsivän. Hän vastasi. --

-- Katolinen äiti saa antaa kastaa lapsensa, etenkin jos hän pelkää tämän saavan kärsiä isän jumalattomuuden tähden. Sen tänne jäämistä ei voinut edes ajatellakaan, sillä siitä ei varmaankaan olisi ollut mitään hyötyä, ei sille eikä muille.

Markus oli arvannut oikein; pahanhengen lasta oli odotettu niinkuin antikristusta, joka heti oli kastettava ja vietävä pois niin pian kuin mahdollista, jos tahdottaisiin välttää suuria onnettomuuksia. Myöhemmin otettaisiin hänet takaisin, hänet pyhitettäisiin Jumalalle, hänestä tehtäisiin pappi, jotta taivaan viha lauhtuisi. Silloin ei pienen, jumalisen talon Kapusiinitorin varrella tarvitsisi pitää sitä suojassaan, sen isä ei saastuttaisi sitä läsnäolollaan tullessaan katsomaan sitä, ja ennen kaikkia sen äiti pääsisi alituisesti näkemästä lasta, joka tuotti hänelle tunnonvaivoja.

Markus, joka oli hillinnyt vihansa, sanoi päättäväisesti:

-- Tahdon nähdä Genevièven.

Mutta rouva Duparque vastasi yhtä päättäväisesti:

-- Sitä ette voi.

-- Tahdon nähdä Genevièven, toisti hän. Missä hän on? ylhäällä, entisessä huoneessaanko? Minä kyllä löydän hänet.

Hän astui jo ovea kohden, mutta isoäiti sulki häneltä tien.

-- Te ette saa mennä sinne, se on mahdotonta... Ettehän tahtone tappaa häntä, teidän näkeminen tuottaisi hänelle aivan varmaan suurimman mielenliikutuksen. Hän oli kuolemaisillaan synnytyksessä. Kaksi päivää oli hän ollut aivan kalpea ja äänetön, pieninkin levottomuus tekee hänet kuin mielipuoleksi, meidän täytyi viedä lapsi pois näyttämättä sitä hänelle... Oi! te voitte olla ylpeä työstänne, taivas musertaa kaikki mitä olette saastuttaneet.

Silloin Markus, hillitsemättä enään itseään, kevensi sydäntään sanomalla hiljaisella ja värisevällä äänellä:

-- Te ilkeä nainen, joka olette vanhentuneet Jumalanne synkässä julmuudessa ja joka muserratte kaikki jälkeentulevaisenne... Teidän työtänne on meidän kärsimyksemme ja tuskamme. Te vainootte sukuanne niin kauan kun sillä on hiukkaakaan inhimillisiä tunteita ja inhimillistä hyvyyttä... Tyttärenne jouduttua leskeksi olette kieltäneet häneltä suloisen elämän, olette riistäneet häneltä kaiken voiman, niin että hän ei enää voi puhua, ei valittaa. Ja sekin on teidän syynne että tyttärentyttärenne kärsii tuolla ylhäällä, kun hänet on ryöstetty puolisoltaan ja lapseltaan, sillä te olette olleet tämän inhoittavan rikoksen alkuunpanijain aseena... Niin, onneton, rakastettu Genevièveni, kuinka paljon valheita, kuinka paljon kauhistuttavia erehdyksiä onkaan tarvittu riistämään häntä minulta! Täällä sitten ovat teidän uskontonne ja järjettömät hartaudenharjoituksenne siihen määrin myrkyttäneet ja turmelleet hänet, että hän ei enää ole nainen, ei puoliso, eikä äiti. Hänen miehensä on pahahenki, jonka pelkkä näkeminenkin syöksisi hänet helvettiin, hänen lapsensa on peljättävä synnin hedelmä, joka veisi hänet kadotuksen vaaraan, jos hän imettäisi sitä... Mutta pankaa mieleenne, tuollaiset ilkityöt eivät menesty loppuun saakka. Niin, elämä voittaa aina, se haihduttaa pimeyden ja sen huumaavat unet aina uuden auringon noustessa. Te tulette voitetuksi, siitä olen aivan varma ja te herätätte minussa vielä enemmän sääliä kuin kauhua, onneton vanha nainen, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Rouva Duparque oli kuunnellut, ylpeän vakavuuden ilme kasvoillaan, koettamatta edes keskeyttää häntä.

-- Onko siinä kaikki? kysyi hän. Tiedän kyllä että teillä ei ole kunnioitusta mitään kohtaan. Kuinka voisitte te, joka kiellätte Jumalan, antaa arvoa vanhuksen valkeille hiuksille?... Mutta näyttääkseni teille kuinka suuresti erehdytte sanoessanne, että pidän Genevièveä täällä vankina, tahdon antaa teille tietä... Menkää hänen luokseen, tappakaa hänet, jos teitä haluttaa, te yksin olette vastuunalainen siihen hirveään käänteeseen, johon olette syöksevä hänet.

Hän väistyi todellakin ovelta ja meni takaisin istumaan akkunan ääreen, jossa hän taas ryhtyi kutomaan, ilman että hänen kätensä vähääkään vapisivat.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana ja hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Menisikö hän Genevièven luo, puhuisi hänelle, koettaisi voittaa hänet takaisin ja viedä hänet mukanaan, mutta onnistuisiko se tällaisella hetkellä? Hän tunsi kuinka epäotollinen, kuinka vaarallinenkin tämä koe voisi olla. Hitaasti ohjasi hän askeleensa ovea kohden, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Sitten muisti hän jotakin ja kääntyi takasin.

-- Koska pieni Clément ei enää ole täällä, niin sanokaa minulle imettäjän osoite.

Rouva Duparque ei vastannut, hänen pitkät, luiset sormensa liikuttivat vain säännöllisesti puikkoja.

-- Ettekö aijo sanoa minulle imettäjän osotetta?

Uuden hiljaisuuden jälkeen vastasi hän vihdoin.

-- Minun asiani ei ole antaa osoitetta. Menkää kysymään Genevièveltä. koska kerran tahdotte tappaa lapsiraukan.

Markus raivostui. Yhdellä harppauksella hän palasi takaisin ja huusi vasten isoäidin liikkumattomia kasvoja:

-- Sanokaa minulle heti imettäjän osoite!

Mykkänä vastusti tämä häntä yhä, katsellen häntä kirkkailla silmillään, mutta silloin rouva Berthereau syvästi liikutettuna puuttui puheeseen. Riidan alussa oli hän itsepäisesti pitänyt päätään kumartuneena käsityönsä yli, sillä taipuessaan kohtalonsa alle oli hän tullut raukkamaiseksi ja pelkäsi tuottavansa itselleen suuria ikävyyksiä. Mutta kun Markus, soimatessaan isoäitiä hänen ankarasta jumalisesta itsevaltaisuudestaan, oli viitannut siihen mitä hän leskeksi tultuaan oli saanut kärsiä tässä hurskaassa talossa, oli hänet vallannut kasvava mielenliikutus ja kauvan aikaa pidätetyt kyyneleet alkoivat virrata. Hän unohti äänettömän arkuutensa, kohotti päätään, kiivastui ensi kerran moneen vuoteen. Ja kun hän kuuli äitinsä kieltävän kidutetulta miesraukalta hänen lapsensa imettäjän osoitteen, valtasi hänet vihdoinkin vastustushalu ja hän huusi:

-- Imettäjä on eräs rouva Delorme Dherbecourtista lähellä Valmarieta.

Silloin ponnahti rouva Duparque ylös tuoliltaan ja hän musersi liikkeellään uhkarohkean tyttärensä, jota hän yhä kohteli kuin lasta, vaikka tämä jo oli yli viisikymmentä vuotta vanha.

-- Kenenkä luvalla puhut, tyttäreni?... Aijotko taas palata entiseen heikkouteesi? Eivätkö vuosia kestävät parannustyöt voi korjata jumalattoman avioliiton seurauksia? Ole varoillasi, synti on yhä sinussa, tunnen sen, huolimatta näennäisestä nöyryydestäsi... Miksi puhut ilman lupaa?

Rouva Berthereau vastusti hetken, vielä aivan vapisevana hellyydestä ja säälistä.

-- Minä puhuin, sillä sydämeni vuotaa verta ja vastustaa vihdoinkin. Meillä ei ole oikeutta salata Markukselta imettäjän osoitetta... Niin, niin! se mitä teemme on kauhistuttavaa.

-- Ole vaiti! huusi isoäiti raivoissaan.

-- Sanon että on kauhistuttavaa eroittaa ensin vaimo miehestään ja sitten lapsi heistä molemmista. Berthereau vainajani, joka niin hellästi rakasti minua, ei olisi sallinut tällaista rakkauden murhaa, jos hän olisi elänyt.

-- Ole vaiti! ole vaiti!

Vanha nainen, jonka seitsemänkymmentäkolme vuotias kuiva ja voimakas vartalo näytti kasvavan, lausui tämän niin käskevällä äänellä, että hänen valkohapsinen tyttärensä kauhistuneena taipui ja kumartui uudelleen käsityönsä yli. Seurasi raskas hiljaisuus, suonenvetoinen vavistus tärisytti rouva Berthereauta ja kyyneleet virtasivat hitaasti pitkin hänen laihoja poskiaan, joita salaiset kyyneleet niin usein olivat: huuhtoneet.

Markus oli syvästi liikutettu tämän sydäntäsärkevän perhenäytelmän äkillisestä ilmipuhkeamisesta: tähän saakka hän oli ainoastaan aavistanut sitä. Hän tunsi ääretöntä myötätuntoisuutta onnetonta leskeä kohtaan, jota kateuden ja koston jumalan nimessä harjoitettu äidillinen itsevalta kymmenen vuotta oli tylsyttänyt ja masentanut. Ja vaikka ei vaimoraukka ollutkaan puolustanut hänen Genevièveänsä, vaikka hän oli jättänyt heidät alttiiksi hirveän isoäidin synkälle raivolle, antoi Markus anteeksi tämän pelkurimaisen arkuuden, sillä siihen määrin näki hän hänen itsensä kärsivän.

Rouva Duparque oli hillinnyt itsensä.

-- Siinä sen näette, herra, teidän läsnäolonne täällä saa aikaan häväistyksiä ja riitaa. Kaikki mihin koskette, turmeltuu, teidän hengityksenne myrkyttää ilman siellä missä olette. Tyttäreni ei ole koskaan ennen uskaltanut kohottaa ääntänsä minua vastaan ja heti kun te tulette, lankee hän tottelemattomuuteen ja alkaa moittia... Menkää, herra, menkää saastaiseen työhönne. Jättäkää rehelliset ihmiset rauhaan ja koettakaa vapauttaa rangaistussiirtolasta saastaista juutalaistanne, joka on menehtyvä siellä, sen teille ennustan, sillä jumala ei ole salliva oikeiden palvelijoittensa joutuvan häpeään.

Markus ei voinut olla hymyilemättä, huolimatta syvästä mielenliikutuksestaan.

-- Oh! siinä nyt olemme, sanoi hän lempeästi, tuo juttu yksin on kaiken tämän pohjalla, eikö niin? Simonin ystävä ja puolustaja, oikeudenkäyttäjä, tahdotaan raivata tieltä henkisellä vainoomisella ja kidutuksella... Mutta olkaa varma siitä, totuus ja oikeus saavat ennemmin tai myöhemmin voiton, Simon on pääsevä takaisin rangaistussiirtolasta, hän on kerran riemuitseva, ja oikeat syylliset, valehteliat, totuuden ja kuoleman työmiehet pyyhkäistään pois samalla kuin heidän temppelinsäkin, jossa he vuosisatoja ovat pitäneet ihmiskuntaa kauhistuksessa ja tietämättömyydessä.

Sitten hän lisäsi vielä lempeämmällä äänellä, kääntyen rouva Berthereaun puoleen, joka uudelleen oli vaipunut äänettömään nöyryyteensä.

-- Minä odotan Genevièveä, sanokaa hänelle silloin kun hän voi ymmärtää teitä että odotan häntä. Minä odotan häntä siksi kun hän palaa luokseni. Hän on kerran palaava luokseni kulukoonpa siihen vaikka vuosia, sen tiedän... Täytyy paljon kärsiä ennenkuin pääsee voitolle ja saa kokea vähän onnea.

Sitten läksi hän, sydän murtuneena, katkerana, mutta kuitenkin rohkeana. Rouva Duparque oli taas alkanut kutoa ja Markuksesta tuntui kuin pieni talo taas olisi vaipunut kylmään pimeyteensä kirkon juurella.

Kuukausi kului. Markus sai kuulla että Geneviève hitaasti toipui taudistaan. Eräänä sunnuntaina tuli Pélagie hakemaan Louisea; ja illalla kertoi lapsi että äiti oli ollut ylhäällä, sangen laihtunut ja murtunut, mutta kuitenkin voinut istua pöydässä pienessä ruokasalissa. Silloin sai hän uutta toivoa, hän luuli Genevièven palaavan kotiin, heti kun kykeni kulkemaan jalan Kapusiinitorilta koululle. Hän oli varmaankin miettinyt, hänen sydämmensä oli varmaankin herännyt kärsimyksissä, ja Markus säpsähti pienimmästäkin melusta, luullen vaimonsa palaavan. Mutta viikot kuluivat, näkymättömät kädet, jotka olivat häneltä riistäneet Genevièven, salpasivat varmaankin ovet ja akkunat pitääkseen häntä vielä vallassaan. Markus vaipui suureen synkkämielisyyteen, kadottamatta kuitenkaan voittamatonta uskoaan totuuden ja rakkauden voittoon. Hänen lohdutuksenaan olivat käynnit pikku Clémentiä katsomassa imettäjän luona, kauniissa Dherbecourtin kylässä, joka niin raikkaana sijaitsi keskellä Verillen rantaniittyjä, poppelien ja pajujen ympäröimänä. Siellä vietti hän suloisia hetkiä, toivoen ehkä että onnellinen sattuma antaisi hänen tavata Genevièven pienokaisen kehdon ääressä. Kerrottiin että tämä vielä oli niin heikko, että ei voinut käydä lasta katsomassa ja että imettäjä vei sen kerran viikossa hänen luokseen.

Siitä alkaen Markus odotti. Lähes vuosi sitten oli ylioikeus alkanut tutkimuksen, jota kaikenlaiset selkkaukset olivat viivyttäneet ja lakkaamattomat vastukset vaikeuttaneet; ja nämä vaikeudet syntyivät alinomaa uudestaan pahojen voimien maanalaisen työn aiheuttamina. Lehmannit. joissa tutkimuksen myöntäminen oli herättänyt niin suurta iloa, alkoivat taas joutua epätoivoon moisesta hitaisuudesta, kun tiedot Simonista yhä olivat huonoja. Oikeus, joka oli pitänyt tarpeettomana tuoda häntä heti Ranskaan, oli kyllä ilmoittanut hänelle, että se tarkasti hänen juttuaan. Mutta missä tilassa oli hän palaava? Voisivatko hänen suuret kärsimyksensä tehdä hänestä lopun ennen sitä? Rohkea ja järkähtämätön Davidkin oli levoton. Ja koko maa oli saman tuskallisen odotuksen vallassa kuin David ja Markuskin. Etenkin Mailleboisia rasitti se kuin uuvuttava taudinkäänne, joka herpaisi yhteiskunnallisen elämän. Lopuksi alkoivat juutalaisviholliset, jotka olivat toipuneet hirveän löydön tuottamasta tappiosta, käyttää sitä hyväkseen. Vähitellen rupesivat he vitkallisten muodollisuuksien ja väärien tietojen tähden, jotka aiheutuivat tutkimuksen salaisuudesta, taas teeskentelemään voitonriemua ja julistamaan simonistien varmaa tappiota. "Petit Beaumontaisin" halpamaisissa kirjoituksissa ilmaantuivat jälleen entiset valheet ja häväistykset. Kuultiin isä Theodosiuksen eräässä Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa uskaltavan saarnatuolista viitata Jumalan pikaiseen voittoon Judaksen kirotun rodun ylitse. Veli Fulgentiuksen nähtiin taas toimessaan hyörivän kaduilla ja toreilla, niin ihastuneen näköisenä, kuin olisi hän vetänyt jäljessään kirkon juhlavaunuja. Veli Gorgiasta taas, jota kirkolliset alkoivat pitää sangen vaarallisena, koetettiin niin paljon kuin mahdollista sulkea luostariin, vaikka häntä ei uskallettu vielä kokonaan piiloittaa johonkin varmaan turvapaikkaan, niinkuin isä Philibinille oli tehty. Mutta häntä ei ollut helppo pidellä, hän tahtoi mielellään näyttäytyä ja ihmetyttää ihmisiä pyhällä käytöksellä. Kaksi kertaa teki hän häväistyksen, antamalla korvapuustia lapsille, jotka eivät hänen koulustaan lähtiessään olleet kyllin hartaan näköisiä. Ja pormestari Philis, jonka säännönmukaista uskonnollisuutta kauhistutti veljen kummallinen ja väkivaltainen hurskaus, piti velvollisuutenaan puuttua asiaan itse uskonnon edun vuoksi. Se tuli puheeksi myöskin kunnallisneuvostossa, jossa Darrasilla yhä oli muutamien äänten vähemmistö, niin että hän oli aivan voimaton ja sitäkin varovaisempi kun vielä toivoi pääsevänsä pormestariksi ja saavansa suuremman enemmistön, jos Simonin jutun kävisi hyvästi. Sitä odottaessaan vältti hän siitä puhumasta, levottomana huomatessaan munkkien ja pappien puuhaavan Mailleboisissa niin kuin olisi se tästä lähtien ollut täydellisesti heidän vallassaan.

Mutta Markus tahtoi pakottaa itseään toivomaan huolimatta huonoista uutisista. Häntä kannatti nyt uskollisesti hänen kunnon apulaisensa Mignot, joka päivä päivältä antautui yhä enemmän hänen johdettavakseen ja otti osaa hänen uhrautuvaan elämäänsä ja taisteluihinsa. Omituinen sielullinen ilmiö oli tapahtunut hänessä, mestarin hitainen vaikutus opetuslapseen, joka ensin vastustaa ja sitten taipuu ja omistaa itselleen mestarin mielipiteet. Ennen ei kukaan olisi voinut aavistaa millainen sankari Mignotista oli tuleva. Hän oli käyttäynyt halpamaisesti Simonin jutussa, syyttäen johtajaansa, tahtomatta itse joutua mihinkään selkkauksiin. Hän näytti pitävän huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, ei ollut pohjaltaan hyvä eikä paha, vaan valmis tulemaan hyväksi tai pahaksi ihmisten ja olosuhteiden mukaan. Silloin saapui Markus, ymmärtäväinen ja lujatahtoinen mies, ja se ratkaisi hänen kohtalonsa, puhdisti hänet ja kohotti hänet totuuteen ja oikeuteen. Siinä oli päivän selvä ja varma todistus siitä, että sankarin esimerkki ja opetus riittävät nostamaan toisia sankareita keskinkertaisen joukon hämärästä helmasta. Kymmenen vuoden kuluessa oli Mignotia kahteen kertaan tahdottu nimittää opettajaksi pieneen naapurikylään, mutta hän oli kieltäytynyt, hän jäi mieluummin Markuksen luo, jonka vaikutus häneen oli tullut niin suureksi että hän ei koskaan aikonut jättää häntä, vaan tahtoi uskollisena opetuslapsena voittaa tai menettää mestarinsa kanssa. Hän oli myöskin päättänyt olla naimatonna, sanoen olevansa liian vanha ja että oppilaat olivat nyt hänellä perheenä. Hän sitäpaitsi söi Markuksen Luona, jossa häntä kohdeltiin kuin veljeä ja jonka kotia hän piti omanaan, nauttien siellä kaikkein vahvimman ystävyydensiteen suloisuutta, siteen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin ajatukset ja tunteet muuttuvat samanlaisiksi. Vitkallinen ero aviopuolisoiden välillä, jota hän oli seurannut, olikin tuottanut hänelle suurta surua; ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän epätoivoissaan, hänen täytyi syödä pienessä läheisessä ravintolassa, jotta ei lisäisi emännättömän talouden vaikeuksia. Mutta hänen kunnioittava rakkautensa Markukseen eneni, hän koetti lohduttaa johtajaansa tämän onnettomuudessa. Syynä siihen ettei hän joka ilta päivällisen jälkeen tullut pitämään seuraa tälle, oli arka hienotunteisuus, hän tahtoi jättää isän yksin tyttärensä kanssa, ymmärtäen että tämän seura oli hänelle kylliksi. Hän väistyi myöskin neiti Mazelinen tieltä, joka enemmän voi hyödyttää hyljättyä miestä ja taitavammin sitoa haavat sisaren keveällä kädellä. Kun hän näki Markuksen tavallista synkempänä, antautumaisillaan kärsimyksen valtaan, oli hänellä vain yksi keino tehdä hänet jälleen iloiseksi ja toivovaksi, se että alkoi soimata itseään entisestä todistuksestaan Simonin jutussa ja lupasi tulevassa jutussa julkisesti keventää omaatuntoaan huutamalla julki totuuden. Niin, niin, hän vannoisi Simonin viattomuuden, josta hän nyt oli vakuutettu, sillä kirkas valo oli selvittänyt hänen muistinsa!

Ylioikeuden hitaisuus kiihoitti yhä juutalaisvihollisten hurjaa taistelua ja he alkoivat taas raivokkaasti panetella Markusta, jonka he tahtoivat kukistaa tehdäkseen varmaksi veljien koulun voiton maallikkokoulun raunioilla. Jos kirkko antoi sopivan tilaisuuden luisua pois käsistään, tunsi se itse joutuvansa vaaraan, se saisi kuolettavan haavan, jos siltä riistettäisiin opetusoikeus, jos ei sen sallittaisi muodostaa tulevia sukupolvia tarkoituksensa mukaisiksi. Eräänä aamuna levisi siis Mailleboisissa huhu, että neiti Mazeline oli tavattu makaamasta Markuksen kanssa vieläpä Louisen huoneen vieressä, eikä väliovi ollut edes suljettu. Lisäksi kerrottiin inhoittavia yksityisseikkoja, joiden saatanallinen hävyttömyys selvästi osoitti että ne olivat syntyneet ylenmäärin kiihoittuneiden uskovaisten mielikuvituksessa, Ja juttu pysyi, oli mahdotonta löytää todistajaa ja vastakkaiset selitykset seurasivat toisiaan yhä kauheampina, suurentaen häväistystä. Suuresti levottomana uskalsi Mignot vihdoin ilmoittaa Markukselle häväistyksen suuruuden, eikä tämä tällä kertaa voinut kohdata halpamaisuutta ylenkatseen ylpeällä hiljaisuudella. Yhden päivän vietti hän ankarassa sisällisessä taistelussa, sydän murtuneena uuden uhrauksen tähden, jota hänen tehtävänsä vaati häneltä. Ja kun hämärä tuli, oli hän tehnyt päätöksensä, hän meni tapansa mukaan pieneen puutarhaan, jossa hän joka ilta vietti suloisen ja lohduttavan hetken neiti Mazelinen seurassa. Hänen saapuessaan puutarhaan istui tämä jo syreenipensaan juurella, miettiväisen ja murheellisen näköisenä, ja Markus nosti tuolin vastapäätä opettajatarta ja katseli häntä hetken puhumatta mitään.

-- Ystävä raukkani, sanoi hän viimein, minulla on suuri suru ja tahdon keventää sydäntäni ennenkuin Louise saapuu... Me emme voi enää tavata toisiamme joka päivä. Luulenpa melkein että olisi viisainta, jos tästä lähtien katkaisisimme kaiken yhteyden välillämme... Nämä ovat oikeat jäähyväiset. Meidän täytyy erota, ystäväni.

Neiti Mazeline oli kuunnellut hämmästymättä, ikäänkuin olisi hän edeltäpäin tietänyt mitä Markuksella oli sanottavaa. Ja hän sanoi samalla kertaa rohkealla ja surullisella äänellä:

-- Niin, ystäväni, jäähyväisiä varten tulin minäkin vielä tänä iltana istumaan tänne. Teidän ei tarvitse vakuuttaa sitä minulle, minä tunnen samoin kuin tekin, että eromme on välttämätön... Minulle on kerrottu kaikki. Moisia halpamaisuuksia vastaan ei meillä ole muita aseita kuin kieltäytyminen ja alistuminen.

Syntyi pitkä hiljaisuus ja päivä sammui hitaasti avaralla, rauhallisella taivaalla. Leukoijista kohosi läpitunkeva tuoksu ja auringon lämmittämä nurmikko näytti hiukan tuoreemmalta.

Markus lausui puoliääneen, ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Nuo onnettomat, joissa luonto ja terve järki on turmeltu, eivät voi milloinkaan koskettaa miehen ja naisen suhteeseen saastuttamatta sitä heti synnin ajatuksen pilaamalla mielikuvituksellaan. Nainen muuttuu pahaksi hengeksi, jonka kosketus myrkyttää kaikki, hellyyden, rakkauden, ystävyyden... Aavistin kyllä mitä oli tapahtuva, mutta en ollut huomaavinani sitä, en tahtonut tuottaa heille sitä iloa, että saisivat nähdä minun pitävän lukua heidän panetteluistaan. Mutta jos minä voinkin kohauttaa heille olkapäitäni, niin te, ystäväni, ja ennen kaikkea Louise, ette sitä voi, tuo loka tahraa teidät... He ovat siis taas voitolla, he saavat ilokseen lisätä vielä suuren surun kaikkiin meidän suruihimme.

Syvästi liikutettuna neiti Mazeline vastasi.

-- Minulle se on kaikkein kovinta... Minä en kadota ainoastaan herttaisia iltakeskustelujamme, se tuottaa minulle vielä senkin surun, että en enää voi olla teille hyödyksi, että te jäätte vielä enemmän yksin ja vielä onnettomammaksi. Suokaa minulle anteeksi tämä pieni turhamaisuus, ystäväni, olin niin onnellinen voidessani auttaa teitä työssänne, uskoessani että voin hiukan lohduttaa ja tukea teitä! Kun tästä lähin ajattelen teitä, näen teidät aina hyljättynä, yksinäisenä, ilman ainoatakaan ystävää... Oi! on todella ilkeitä ihmisiä!

Markus teki vapisevan liikkeen, joka ilmaisi hänen tuskaansa.

-- Sitä he juuri tahtovatkin, he tahtovat eroittaa minut kaikista, riistää minulta kaikkien rakkauden. Ja minä voin tunnustaa teille, että se onkin ainoa haava, josta todella kärsin. Kaikki muu, suoranaiset hyökkäykset, häväistykset, uhkaukset vaan huumaavat minua, antavat minulle taistelun intoa. Mutta jos minua isketään omaisissani, jos näen heidät saastutettuina, myrkytettyinä, taistelun julmuuden ja häpeällisyyden uhreina, silloin olen muserrettu ja tulen pelkuriksi... He ovat ottaneet minulta vaimoraukkani, nyt eroittavat he teidät minusta ja aavistan että he kerran riistävät minulta tyttärenikin.

Neiti Mazeline, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, pyysi häntä vaikenemaan.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni, tuolla tulee juuri Louise.

Markus vastasi vilkkaasti.

-- Minun ei tarvitse olla varuillani, minä odotin häntä, hänen täytyy tietää kaikki.

Ja kun lapsi hymyillen lähestyi ja istuutui heidän viereensä, sanoi Markus hänelle.

-- Rakkaani, poimi pieni kukkavihko neidille. Minä tahdon antaa hänelle muutamia kukkia, ennen kuin lukitsen portin puutarhojemme välillä.

-- Lukitset portin! miksi niin isä?

-- Sillä neiti ei saa enään tulla tänne... He riistävät meiltä ystävän, niin kuin jo ovat riistäneet äitisi.

Louise seisoi hetken miettiväisenä ja vakavana syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän katsoi ensin isäänsä ja sitten neiti Mazelineä, eikä pyytänyt mitään selitystä. Mutta hän näytti ymmärtävän, kaikenlaiset ajatukset kulkivat keveinä varjoina hänen korkealla, puhtaalla otsallaan, jonka hän oli perinyt isältään, ja suuri, surunvoittoinen lempeys loisti hänen silmistään.

-- Minä teen kukkavihkon, vastasi hän vihdoin, ja sinä, isä, annat sen neidille.

Ja sillä aikaa kuin lapsi, etsien tuoreimpia kukkia kulki edestakaisin pitkin kukkasarkaa, viettivät he vielä muutamia surumielisiä ja suloisia hetkiä. He eivät puhuneet enää mitään, mutta he ajattelivat samaa, ajattelivat ainoastaan muiden onnea, aikaa, jolloin sukupuolet tekevät sovinnon keskenään, jolloin tietorikas ja vapautettu nainen vuorostaan vapauttaa miehen. Heitä yhdisti suuri, inhimillinen veljellisyys, kaikki, mitä sydämmellistä ja puhdasta ystävyys voi solmita kahden olennon, miehen ja naisen välille, ulkopuolella rakkautta. Markus oli hänen veljensä, hän oli Markuksen sisar. Ja hämärä, joka verhosi vähitellen pienen, tuoksuvan puutarhan, jakoi tyynnyttävää vilpoisuuttaan heidän suruunsa.

-- Isä, tässä on vihko, minä sidoin sen heinänkorrella.

Neiti Mazeline nousi ja Markus antoi hänelle kukat. Sitten kaikki kolme kulkivat portille. Sen eteen seisahtuivat he vielä hetkeksi, puhumatta mitään, onnellisina kun voivat vielä viivyttää eronhetkeä. Vihdoin Markus aukasi portin, neiti Mazeline astui omaan puutarhaansa ja kääntyi vielä katsoakseen viimeisen kerran isää, jota tytär syleili, painaen päätään hänen rintaansa vasten.

-- Hyvästi, ystäväni.

-- Hyvästi, ystäväni.

Muuta he eivät sanoneet ja portti sulkeutui hitaasti. Sitten vedettiin kummallakin puolella salvat hiljaan eteen; mutta ne olivat ruostuneet ja vingahtivat valittavasti. Suuri suru vallitsi, sokea viha oli tappanut jotain hyvää ja lohduttavaa.

Taas kului kuukausi. Markuksella oli enään vain tyttärensä; hän tunsi turvattomuuden ja yksinäisyyden piirin sulkeutuvan yhä ahtaammalle ympärilleen. Louise kävi koulua neiti Mazelinen luona, joka uteliaiden oppilaiden nähden koetti kohdella häntä niinkuin muitakin oppilaita. Lapsi ei enään viipynyt hänen luonaan koulutuntien jälkeen, hän kiiruhti heti kotiin isänsä luo. Jos opettaja ja opettajatar sattumalta tapasivat toisensa, vaihtoivat he ainoastaan tervehdyksen, eivätkä puhutelleet toisiaan muuta kuin toimiensa sitä vaatiessa. Mailleboisissa herätti heidän käytöksensä suurta huomiota ja siitä keskusteltiin ahkerasti. Järkevät ihmiset olivat heille kiitollisia, kun he näin vastasivat liikkeelle pantuihin pahoihin huhuihin. Mutta toiset pilkkasivat ja riemuitsivat: oli kyllä viisasta säilyttää varjo, mutta se ei estänyt rakastavaisia tapaamasta toisiaan öisin, ja tyttönen sai varmaankin kuulla kaikellaista, jos hän nukkui keveästi. Kun Markus Mignotilta sai kuulla näistä uusista halpamaisuuksista, valtasi hänet suuri katkeruus. Oli hetkiä, jolloin hänen rohkeutensa lannistui; minkä vuoksi tuhota elämänsä, kieltäytyä kaikesta onnesta, kun uhraukset eivät merkinneet mitään pahoille ihmisille? Hänen yksinäisyytensä ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin myrkytetyltä ja niin raskaalta. Kun hän iltasin oli yksinään Louisen kanssa kylmässä ja autiossa asunnossaan vaipui hän voittamattomaan epätoivoon ajatellessaan että hänellä, jos hän kerran kadottaisi tyttärensä, ei enään olisi ketään, joka häntä rakastaisi ja lämmittäisi hänen sydäntään.

Tyttönen sytytti lampun ja istuutui pienen työpöytänsä ääreen.

-- Isä, minä luen historian läksyni ennenkuin menen levolle.

-- Tee niin rakkaani.

Ahdistus oli vallannut Markuksen tyhjän talon. Hän ei voinut enää korjata oppilastensa kirjoituksia, hän nousi ja alkoi raskain askelin kulkea edestakasin huoneessa. Kauan aikaa asteli hän näin pimeässä, ulkopuolella lampun ahdasta valokehää. Kulkiessaan tyttärensä ohi kumartui hän joskus tämän yli ja suuteli kiireesti hänen hiuksiaan silmät kyynelissä.

-- Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!

Hän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi, kietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan viereensä,

-- Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme yksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät illalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä... Kun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.

Markus koetti nauraa.

-- Sinä pieni aikaihmiseni... Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.

Mutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän alkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.

-- Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät kyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?

Ja vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän tunsi ympäröivässä pimeydessä.

-- Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei riistettäisi minulta!

Louise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli saanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas historian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi levottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta kävelläkseen, kävelläkseen... Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn kotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.

Lähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise oli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi tuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut syntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin puhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi uhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä sylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle varmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo sieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti tunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada aikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan tyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut pakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus loukannut tätä.

Tottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden raivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella käynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko ja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli äänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata vihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia helvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön hävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät tiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän pelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja, tulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin, paistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla palasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka hänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön silmistä horjuiko tämä.

Hän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin inhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä tavallaan.

-- Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti väitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele leikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi... Se ei ole oikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.

Markus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää ymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona saatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan ylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta totuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan tyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja varmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt häneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka vielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän selväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että nämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä hämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän aina levollisempi.

-- Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä vastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska tahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä pyysit... Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana, sillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?

Välistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään kohtaan.

-- Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: "Minä selitän sinulle katkismusta". Ja minä vastasin: "Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja tiedäthän että mielelläni tahdon oppia." Kun minä sitten en ymmärtänyt mitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta pahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään... Ja minä olen sangen pahassa pulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä ymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän näköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä, pitäen minua yksinkertaisena... Eräänä päivänä oli kysymys lihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut ymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että en voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi, isäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat... Oi! minä itkin, itkin!

Nyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.

-- Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä. Siinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua... Äiti tekee hyvin väärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.

Isä olisi tahtonut syleillä häntä. Saisiko hän kokea sen suuren ilon, että hänen tyttärensä olisi poikkeus, että hän olisi noita tasapainoisia, hyvissä ajoin kehittyneitä luonteita, joissa järki näyttää kasvavan kuin suotuisassa maa-alassa? Muut tytöt ovat siinä ijässä vielä niin lapsellisia, kaikellaisten aavistusten ja salaperäisten haaveiden uhreja! Mikä harvinainen onni, jos hänen tyttärensä välttäisi niiden toveriensa yhteisen kohtalon, jotka pappi tuolla kehityksen tärkeällä hetkellä valloittaa kirkolle! Hän oli suuri, vahva ja terve ja oli ruumiiltaan muodostunut ilman onnettomuuksia. Mutta vaikka hän välistä tuntui jo pieneltä naiselta, niin oli toisia päiviä, jolloin hän vielä oli hyvin lapsellinen, iloitsi tyhjästä, sanoi suuria tyhmyyksiä ja leikki nukeilla, pitäen niiden kanssa kummallisia keskusteluja. Noina päivinä tunsi hänen isänsä levottomuutta, vavisten noin suurta lapsellisuutta, kysyen itseltään eivätkö he vielä ryöstäisi häneltä lastakin, eivätkö he lopuksi himmentäisi tätäkin järkeä, joka nyt koitti niin kirkkaana ja tuoreena.

-- Niin, isäni, nukke on sanonut minulle hirveitä tyhmyyksiä. Mutta minkä sille voi? hän ei ole vielä ymmärtäväinen!

-- Etkö luule että saat hänet vähitellen ymmärtäväiseksi, rakkaani?

-- Enpä tiedä. Hänellä on niin kova pää! Raamatun historia vielä menee; sen osaa hän sanasta sanaan. Mutta kieliopissa ja laskennossa hän on oikea pöllöpää.

Ja sittenkös naurettiin! Vaikka koti olikin tyhjä ja kylmä, täytti hän sen silloin tällöin lapsellisella riemullaan, niinkuin keväisellä soitolla.

Mutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat tuli hän vakavammaksi ja miettiväisemmäksi. Kun hän torstaisin ja sunnuntaisin palasi käynneiltään äitinsä luota oli hän ajattelevan näköinen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömäksi. Iltaisin työskennellessään lampun valossa unehtui hän joskus kauaksi aikaa katselemaan isäänsä, silmissä surumielinen hellyyden ilme. Ja se, mikä oli välttämätöntä, tapahtui viimein.

Oli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä ja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja avonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois, lentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä heikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän Kapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian raskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei kuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja puhui talon surunvoittoisessa rauhassa.

-- Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua syvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole ennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten ennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka minusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.

Markus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään, lapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus oli tulossa.

-- Mitä se on, rakkaani?

-- Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut pienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet samaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse, isoäidin kotiin.

Markus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.

-- Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni tahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.

-- Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin näet ettet ole oikeassa.

Markus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti edestakaisin puolipimeässä huoneessa.

-- Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on ryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin yksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon armoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet riistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa, en koskaan ole suostuva tähän eroon!

Ja äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.

-- Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää rakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua vastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua minusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun isäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien hyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja järjettömän ihmisen... Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa myöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!

Epätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät kyynelissä.

-- Isäni, isäni, rauhoitu... Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole koskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei tosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun läsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea voitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon sinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni... Sinä tiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja tullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.

-- Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.

-- Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea... Istu tähän, kuuntele minua.

Louise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui pienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle syynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.

-- Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat minut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät minulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka tunnustaisin syntini ja menisin ripille... Miksi emme näyttäisi heille että he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä, heidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole estävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: "Minä olen luvannut että en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta, voidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja minä aijon pitää lupaukseni ja odottaa."

Markus puisti epäilevästi päätään.

-- Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat sinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.

Silloin Louise vuorostaan loukkaantui.

-- Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin mitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja pidän sitä kunniana!

Hän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut olla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi, pienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja samalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka hänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine kasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän kuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä omissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään muuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella. Koskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää, kuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi yleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli vanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän olikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja saataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.

-- Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et koskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi tarpeellinen.

Louise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.

-- Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa viikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin... Vihdoin, ymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan. Silloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä rakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet jälleen sinulle.

Syvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää suloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä, hyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli kuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti tunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.

-- Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa. Mutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni nousee sitä vastaan.

Tällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma ja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta ei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset perhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa, Rajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen äänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla yhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.

Mutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä oli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin vaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi rakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta. Jotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen pakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen sydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän kauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät, näkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen tehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista haavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä, saastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän todella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän vallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin edestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii pimeää soppea kuollakseen siellä.

Aika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden tutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun unohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään toivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi, ennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä piti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret ponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti hävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen rikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän yleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen onnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise ei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä uskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi itseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön menemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko valloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä, eikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä enää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan puolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen, hänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa olisivat joutuneet häviöön.

Kello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään syömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti ovea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli hiukan vaikea selittää asiaansa,

-- Nähkääs, herra Froment... Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että pieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on koko päivän pyörinyt päässäni... Ja nyt iltasella, ennenkuin menen päivälliselle ravintolaani...

Hän pysähtyi hakien sanoja.

-- Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?

-- En, herra Froment... Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja menetin aikaa... Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta taloudesta!... Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.

Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.

-- Tahdon mielelläni... Te olette kunnon poika, Mignot... Olkaa hyvä, istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.

Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan vallitessa.

II.

Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä, opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen. Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut? eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä, sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?

Hän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan opettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli vaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan yksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu valtasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa tarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi olemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut kasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut hänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden; ja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän koetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän ahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään heidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin irtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa, jotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä, jonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli toimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä väsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella luottamuksella.

Eräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien tiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen oppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli nainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden ja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja leikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni, vaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän istui pihalla, korjaten liinavaatteita.

-- No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?

Fernandilla oli samat paksut kasvot, matala ja kova otsa ja hidas puhe kuin ennenkin.

-- Oh! herra Froment, ei sitä koskaan voi olla tyytyväinen, tuosta siunatusta maasta on niin paljon ikävyyksiä, se vetää enemmän kuin se antaa.

Hänen isänsä, joka tuskin oli viisikymmen vuotias, tunsi jo kipujen runtelemat säärensä raskaiksi: ja palattuaan sotapalveluksesta oli Fernand päättänyt ruveta auttamaan häntä, sen sijaan että olisi mennyt muualle työhön. Heillä oli yhä entinen ankara taistelu taisteltavanaan maakaistaleella, jossa perhe eli isästä poikaan itsepäisesti pitäen kiinni vanhasta maanviljelystavasta, tahtomatta mitään tietää edistyksestä.

-- No, sanoi Markus iloisesti, ettekö vielä ollenkaan ajattele pientä miestä, joka vuorostaan on tuleva kuluttamaan housujaan minun kouluni penkeillä?

Lucile punastui kuin nuori tyttö ja Fernand vastasi:

-- Luulenpa melkein, herra Froment, että hän jo on kasvamassa. Mutta teidän kouluunne hän ei niinkään pian joudu ja kukapa tietää missä me kaikki olemme silloin kuin tuo nulikka opettelee aakkosia!... Ettekä te olisi hänen tyytyväinenkään, te, joka olette niin oppinut!

Markus tunsi näissä sanoissa huonon, kovapäisen oppilaan pilkallista ylenkatsetta. Hän huomasi niissä myöskin varovaisen viittauksen tapauksiin, joista koko maa oli kuohuksissa, ja käytti heti tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen entisen oppilaansa mielentilaa. Mikään kysymys maailmassa ei innostuttanut häntä niinkuin tämä.

-- Oh! minä olen aina tyytyväinen, sanoi hän taas naurahtaen, kun poikaseni jotakuinkin täyttävät velvollisuutensa eivätkä valehtele liiaksi. Senhän tiedätte vanhastaan... Ja lisäksi olen tänä päivänä saanut hyviä uutisia jutusta, joka niin kauvan aikaa on ollut huolenani. Niin, onnettoman ystäväni Simonin viattomuus on tuleva tunnustetuksi.

Fernand joutui hämilleen, hänen kasvonsa tulivat vielä ilmeettömämmiksi ja silmänsä sammuivat.

-- Niin eivät ainakaan ihmiset sano.

-- Mitä he sitten sanovat?

-- He sanovat että tuomarit ovat löytäneet uusia todistuksia opettajaa vastaan.

-- Mitä todistuksia?

-- Oh, kaikenlaisia?

Vihdoin suostui hän selittämään mitä tarkoitti ja kertoi naurettavan jutun. Juutalaiset olivat antaneet suuren rahasumman, viisi miljoonaa, uskolaiselleen Simonille. jotta tämä toimittaisi mestattavaksi jonkun kristillisten koulujen veljistä. Mutta kun Simon ei onnistunut, jäivät nuo viisi miljoonaa johonkin piilopaikkaan ja juutalaiset koettivat nyt saada veli Gorgiasta lähetetyksi rangaistussiirtolaan, jotta Simon pääsisi pois sieltä kaivamaan aarteen salaisesta paikasta, jonka hän yksin tunsi.

-- Mutta, poikani, huudahti Markus tyrmistyneenä, te ette voi uskoa moisia järjettömyyksiä.

Nuori talonpoika katseli häntä pyöreillä silmillään.

-- No, miksi en?

-- Pitäisihän teidän järkenne nousta vastarintaan... Te osaatte lukea, te osaatte kirjoittaa, minä luulin hiukan herättäneeni teidän ymmärrystänne opettaessani teitä eroittamaan totuutta valheesta... Sanokaa, ettekö sitten muista mitään siitä, mitä opitte luonani?

Fernand teki liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja välinpitämättömyyttä.

-- Oh! Jos kaikki pitäisi muistaa niin olisipa silloin pää täynnä... Minä toistan teille vaan mitä muut kaikkialla sanovat. Viisaammat kuin minä vakuuttavat sen kunniasanallaan... Ja sitä paitsi luin jotakin sinne päin toissapäiväisessä "Petit Beaumontaisessa". Koska se oli painettu, täytyi siinä siis olla perää.

Markus teki epätoivoisen liikkeen. Vuosia kestävillä ponnistuksilla hänen ei ollut tämän enemmän onnistunut karkoittaa tietämättömyyttä! Tuo nuorukainen joutui vielä näin helposti valheen saaliiksi, hän uskoi järjettömimmätkin sepustukset, hänellä ei ollut senkään vertaa tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta että olisi voinut arvostella sanomalehtensä juttuja. Hänen herkkäuskoisuutensa oli niin suuri että hänen vaimonsa, vakaa Lucilekin näytti kärsivän siitä.

-- Oh! sanoi hän, kohottaen katseensa työstään, viisi miljoonaa markkaa, se on paljon.

Hän oli neiti Rouzairen keskinkertaisia oppilaita ja vaikka hän ei ollut saanut parasta päästötodistusta, näytti hänen ymmärryksensä heränneeltä. Kerrottiin hänen olevan uskovaisen, opettajatar mainitsi häntä muinoin jonkinmoisella ylpeydellä, sillä hän osasi virheettömästi ulkoa pitkän Kristuksen kärsimisen historian. Mutta jouduttuaan naimisiin ei hän enää täyttänyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, säilyttäen kuitenkin käytöksessään kirkon valloittaman naisen ulkokullattua nöyryyttä ja alamaisuutta.

-- Viisi miljoonaa kätkössä, toisti Markus, viisi miljoonaa seisoisi siellä käyttämättöminä, odottamassa Simon raukan paluuta, sehän on mieletöntä!... Entä mitä arvelette uusista löydöistä, kaikista todistuksista, jotka osoittavat veli Gorgiaan syylliseksi?

Lucile tuli rohkeammaksi. Hän naurahti herttaisesti ja sanoi:

-- Hän ei todellakaan ole paljon arvoinen. Hänellä saattaa olla yhtä ja toista omallatunnolla, mutta hänet pitäisi kuitenkin jättää rauhaan uskonnon tähden... Minäkin olen lukenut ja se panee minut miettimään.

-- Kas vain! sanoi Fernand, jos luettuaan vielä pitäisi miettiä, niin siitä ei koskaan tulisi loppua. Parempi on pysyä tyynenä nurkassaan.

Markus aikoi taas väittää vastaan, mutta silloin askelten ääni sai hänet kääntymään. Siinä saapuivat isä Bongard ja hänen vaimonsa, jotka tyttärensä Angèlen kanssa myöskin palasivat pellolta. Bongard oli kuullut poikansa sanat ja hän kääntyi opettajan puoleen.

-- Mitä poika sanoo on aivan totta, hra Froment. Parasta on ettei halkaise päätään lukemalla kaikellaisia juttuja... Minun aikanani ei sanomalehtiä luettu, emmekä me olleet siitä onnettomampia. Eikö totta, vaimo?

-- Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.

Mutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla saavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan. Hänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin tällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun aineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren, kälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin kuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain yritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:

-- Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei pääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat tietämättömältä... Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista penniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.

Kaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä maatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut vähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin vangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat myöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina, vaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet alkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa mahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin lapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin enemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut heidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin edistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä herättää toivoa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle eräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien poikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan nuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen. Teräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista vuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen suruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien alkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus puhui niin suurella levottomuudella.

Muurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella tapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet vielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti, tavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.

-- Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me panemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa lukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.

Kääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:

-- Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli mylläri.

-- Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!

Markus aikoi tulla hänelle avuksi, mutta silloin saapui Doloir molempien poikiensa seuraamana. Auguste työskenteli samassa työpajassa kuin isänsäkin ja he olivat ohi kulkiessaan hakeneet Charlesin läheisen lukkosepän luota. Saatuaan kuulla mistä oli kysymys isä heti yhtyi vaimonsa mielipiteeseen, sillä vaimolla oli perheessä valta, hän oli vanhojen tapojen suojelija ja puolustaja. Hän oli pohjaltaan rehellinen ja kunnollinen nainen, mutta oli itsepäisesti piintynyt vanhoihin kaavoihin ja ahtaan itsekäs. Ja mies taipui hänen tahtoonsa, vaikka koetti osoittaa entisen soturin uhkamielisyyttä.

-- Ei, ei, herra Froment, se ei käy laatuun.

-- No. keskustelkaamme asiasta, sanoi Markus kärsivällisesti. Minä otan toimekseni Julesin valmistamisen normaalikouluun. Sitten normaalikoulussa hankimme hänelle apurahan. Se ei siis tule mitään maksamaan teille.

-- Entä hänen elatuksensa siihen saakka? kysyi äiti.

-- Mutta taivaan nimessä, yhden hengen elatus perheessä, jossa ennestään on useampia, ei maksa paljoa... Voitte aivan hyvin uhrata jotakin lapsenne tähden, kun hänestä on niin suuria toiveita.

Vanhemmat veljet rupesivat nauramaan, heitä huvitti nuorimman veljen samalla kertaa tuskallinen ja ylpeä ilme.

-- Kuuleppas. poika, virkkoi Auguste, sinustako tulee perheen suuri mies? Älä sentään pöyhkeile, mekin saimme päästötodistuksen. Mutta se olikin meille kylliksi, me olimme aivan täynnä noita juttuja, joita on kirjoissa ja joista ei koskaan tule loppua... Mieluummin minä sentään sekoitan saveani.

Sitten hän lisäsi iloisesti, kääntyen opettajan puoleen:

-- Oi! herra Froment, kyllä minä tuotin teille vaivaa! En voinut koskaan istua alallani, muistan kuinka joskus panin koko luokan epäjärjestykseen. Onneksi Charles oli hiukan järkevämpi.

-- Niin olin, sanoi Charles nauraen, mutta lopuksi kuitenkin seurasin sinua, sillä pelkäsin että minua muuten luultaisiin pelkuriksi tai typeräksi.

Ja Auguste päätti:

-- Typeriä me emme olleet, vaan vallattomia ja laiskoja... Nyt, herra Froment, pyydämme teiltä anteeksi. Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin, jos Julesilla on taipumuksia, niin on hänen annettava jatkaa. Lempo soikoon! täytyyhän olla edistyksen mukana.

Nämä sanat tuottivat suurta iloa Markukselle, jonka täytyi tyytyä siihen tällä kertaa ja jättää toistaiseksi isän ja äidin täydellinen taivuttaminen. Hän keskusteli vielä hetken Augusten kanssa, kertoi tälle tavanneensa edellisenä iltana hänen morsiamensa, Angèle Bongardin, joka näytti päättäneen päästä eteenpäin tässä elämässä. Ja nähdessään että nuorukainen taas nauroi sangen mielissään, hän tahtoi jatkaa kokeitaan, saada tietää millä kannalla tämä entinen oppilaansa oli siihen kysymykseen nähden, joka häntä innostutti.

-- Fernand Bongard, Angèlen veli, Fernand, joka on nainut sisarenne Lucilen, muistattehan millainen hän oli koulussa...

Veljekset naurahtivat taas.

-- Oh, Fernand oli oikea visapää!

-- No niin, Fernand uskoo että juutalaiset ovat kätkeneet jonnekin viiden miljoonan suuruisen aarteen, jonka onneton Simon saa heti kun hänet on vapautettu rangaistussiirtolasta ja hänen sijaansa lähetetty sinne joku kristillisten koulujen veljistä.

Rouva Doloir tuli äkkiä vakavaksi ja suljetun näköiseksi. Suuri, vaaleaverinen Doloir teki ikävästyneen liikkeen. Hän oli siihen saakka ollut vaiti ja virkkoi hampaittensa välistä:

-- Taas noita juttuja, vaimoni on oikeassa kun ei tahdo että niistä puhutaan.

Mutta Auguste huudahti huvitettuna:

-- Niin, kyllä tiedän, juttu aarteesta oli "Petit Beaumontaisissa". Minua ei ihmetytä että Fernand uskoo moisia juttuja... Viisi miljoonaa maahan kaivettuina, oh, ei, se on liikaa!

Isä näytti kiivastuvan ja unohti varovaisuutensa.

-- Aarre, mitä mahdotonta se on?... Luulet itseäsi liian viisaaksi, poikaseni. Et tiedä mitä kaikkea juutalaiset voivat tehdä. Sotaväessä tutustuin erääseen korpraaliin, joka oli palvellut juutalaista pankkiiria. Ja hän oli nähnyt pankkiirin joka lauantai lähettävän Saksaan tynnyrittäin kultaa, kaiken Ranskan kullan, niinkuin hän sanoi... Me olemme myödyt, se on varma.

-- Elä, elä! isä, keskeytti Auguste, ei juuri kunnioittavasti, elä latele meille noita sotaväen juttuja. Minä olen itse juuri palannut kasarmista ja tiedän minkälaista siellä on!... Sen saat sinäkin pian nähdä, Charles raukkani.

Hän oli todella vastikään palannut sotapalveluksesta ja hänen veljensä Charlesin piti vuorostaan lähteä lokakuussa.

-- Ymmärrätte siis, jatkoi hän, etten enään usko moisia järjettömyyksiä, viisi miljoonaa kätkettyinä maahan puun juurelle, josta niitä on mentävä kaivamaan kuunvalossa... Mutta siitä huolimatta minusta on parhainta että Simon jätetään sinne, missä hän on, eikä enää vaivata meidän päitämme hänen viattomuudellaan.

Tämä odottamaton päätös hämmästytti Markusta, joka jo oli iloinnut kuullessaan entisen oppilaansa puhuvan niin järkevästi.

-- Kuinka niin? kysyi hän. Jos hän on viaton, niin ajatelkaa mikä kidutus! Emme koskaan voisi kyllin runsaasti korvata sitä.

-- Niin, viaton! se on vielä todistettava. Mitä enemmän luen kirjoituksia siitä, sitä enemmän kaikki hämmentyy päässäni.

-- Se tulee siitä että luette ainoastaan valheita, Mutta tarkastakaamme yhdessä asiaa, on näytetty toteen että kirjoituskaava oli kotoisin veljien koulusta. Isä Philibinin luota löydetty kulma todistaa sen ja asiantuntijain törkeä erehdys on myöskin osoitettu, nimimerkki on varmasti veli Gorgiaan kirjoittama.

-- Oh! minä en ole tiennyt tätä, kuinka voitte vaatia että lukisin kaikki mitä on painettu? Olen sanonut sen teille, mitä enemmän minulle tahdotaan selittää asiaa, sitä vähemmän ymmärrän. Koska asiantuntijat ja oikeusistuin ovat päättäneet kirjoituskaavan olevan tuomitun oman, on yksinkertaisinta uskoa että se on hänen.

Ja siinä hän pysyi Markuksen ponnistuksista huolimatta. Tämä oli epätoivoissaan huomatessaan oppilaansa vielä olevan niin ahdasmielisen, niin vähän ymmärtävän totuutta, vaikka hän hetken oli luullut häntä vapaammaksi.

-- Nyt on kylliksi siitä asiasta! sanoi vihdoin rouva Doloir, yksinkertaisen ja varovaisen vaimon pontevuudella. Antanette minulle anteeksi, herra Froment, jos pyydän teitä ettette enään puhuisi jutusta meidän luonamme. Te teette niinkuin hyväksi näette, eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa. Mutta me köyhät ihmiset teemme viisaimmin kun emme sekaannu asioihin, jotka eivät meitä liikuta.

-- Mutta, rouva, jos teiltä otettaisiin joku pojistanne, jos hänet lähetettäisiin viattomana rangaistussiirtolaan, niin se asia liikuttaisi teitä. Me taistelemme ainoastaan estääksemme vastaisuudessa samallaisia hirveitä vääryyksiä tapahtumasta.

-- Mahdollista, herra Froment. Mutta minun poikiani ei tulla ottamaan, sillä minä koetan juuri olla sovussa kaikkien kanssa, vieläpä pappienkin. Näettekö, papit ovat sangen mahtavia! Minä en tahdo joutua pahoihin väleihin heidän kanssaan.

Doloir tahtoi tulla väliin innokkaana isänmaanystävänä.

-- Pyh! papeista minä en välitä! Isänmaata, sitä tulee puolustaa, ja hallitus aikoo nöyryyttää sitä englantilaisten edessä.

-- Ole sinäkin hyvä ja pysy vaiti, jatkoi hänen vaimonsa. Viisainta on jättää sekä hallitus että papit rauhaan. Koettakaamme ansaita leipämme, sekin on jo sangen hyvä.

Ja Doloiren täytyi taipua, vaikka hän toveriensa kuullen oli olevinaan sosialisti, ymmärtämättä kumminkaan paljon mitä se merkitsi. Auguste ja Charles, jotka kuuluivat valistuneempaan sukupolveen, olivat kuitenkin samaa mieltä kuin äitinsä, huonosti sulanut puolisivistys oli melkein turmellut heidät, he olivat tulleet ikäänkuin vielä epäileväisemmiksi ja itsekkäämmiksi, sillä he olivat vielä liian tietämättömiä hyväksyäkseen inhimillisen solidariteetin lakia, joka vaatii että jokaisen yksityisen onni riippuisi kaikkien onnesta. Ja yksin pieni Jules, jolla oli niin kiihkeä opinhalu, innostui, odotti levottomana miten asiat kääntyisivät.

Markus, joka ymmärsi että keskusteleminen ei mitään hyödyttänyt, kääntyi alakuloisena ovea kohden. Jäähyväisiä sanoessaan virkkoi hän vaan:

-- Hyvästi, rouva, me tapaamme vielä toisemme, me keskustelemme vielä asiasta ja toivon saavani teidät suostumaan siihen että Julesista tulee opettaja.

-- Olkoon niin, herra Froment. Mutta te tiedätte ettei se saa tulla meille maksamaan penniäkään.

Päästyään kotiinsa Markus vaipui katkeriin mietteisiin. Niinkuin Bongardien, oli tämä käynti Doloirienkin luona ollut aivan samanlainen kuin ennen Simonin vangitsemispäivää. Ja nuo surkeat olennot, yhteiskunnallisessa alennustilassaan tuomittuina kohtuuttomaan työhön, luullen puolustavansa itseään pysymällä välinpitämättöminä pimeydessään, eivät olleet muuttuneet, eivät tahtoneet mitään tietää, peläten joutuvansa vielä suurempaan kurjuuteen. Heidän lapsensa tiesivät tosin enemmän, mutta liian epämääräisesti eivätkä kylliksi ollakseen mukana totuuden työssä. Fernand Bongardin rinnalla, joka vielä oli melkein alkuperäisellä kannalla, olivat Auguste ja Charles Doloir jo tosin hiukan kehittyneemmät, alkoivat itse ajatella, eivät enää uskoneet kaikkia järjettömiä juttuja, mutta kuinka pitkä tie heidän lapsillaan olikaan kuljettavanaan ennen kuin he täydellisesti vapautuisivat! Noin hitainen kulku oli sangen masentavaa ja siihen täytyi kuitenkin tyytyä, jos tahtoi saada rohkeutta jatkamaan opetuksen ja vapautuksen raskasta työtä.

Eräänä toisena päivänä Markus tapasi konttoristi Savinin, jonka kanssa hänellä oli ollut ikäviä riitoja siihen aikaan kun kaksi poikaa, katkeroituneen miesraukan kaksoset, Achille ja Philippe kävivät hänen koulussaan. Savin oli silloin kirkollisten pelkurimainen ase, alinomaa peläten suututtavansa esimiehiään ja luullen olevansa pakoitettu valtioviisaudesta palvelemaan kirkkoa, vaikka hän julkisesti, oikeauskoisena ja äreänä tasavaltalaisena, oli olevinaan välittämättä siitä. Mutta sitten häntä kohtasi toinen toisensa jälkeen kaksi iskua, jotka tekivät hänen katkeruutensa ylenmääräiseksi. Ensiksi hänen tyttärensä, kaunis Hortense, mallioppilas, jonka hehkuva hartaus ensimmäisellä herranehtoollisella ja suloinen tekopyhyys olivat tuottaneet kunniaa neiti Rouzairelle, oli kuudentoista vuotiaana antautunut ensimmäiselle poikanulikalle, naapuriston maitopojalle; ja epätoivoisena, kunnianhimon raatelemana oli isän, nähdessään hänet raskaana, täytynyt naittaa hänet tuolle ala-arvoiselle, isän, joka oli uneksinut tyttärelleen tämän kauneuden tähden jonkun esimiehensä poikaa. Sitten oli hänelle tuottanut vielä myrkyllisemmän haavan hänen vaimonsa uskottomuus, tuon hienon ja hellän Margueriten, jonka hän sairaloisen mustasukkaisuuden valtaamana oli pakoittanut harjoittamaan uskonnollisia menoja tämän vastenmielisyydestä huolimatta, sillä hän piti uskontoa tarpeellisena keinona hillitsemään naisen turmelusta. Hän oli siis määrännyt vaimolleen rippi-isäksi kapusiinien esimiehen isä Theodosiuksen, tuon ruskean Jesuksen, josta uskovaiset naiset uneksivat. Koskaan ei tarkalleen saatu tietää asian laitaa, mutta huhu kertoi että mies oli eräänä talvi-iltana, mennessään hakemaan vaimoansa kappelista, nähnyt tämän pimeässä nurkassa rippi-isän sylissä ja molemmat olivat kiihkeästi suudelleet toisiaan. Raivon ja pelon raatelemana hän ei ollut tehnyt julkista häväistystä, kärsien kovimmin kohtalon ivasta: hänen puolisonsa oli tähän saakka ollut uskollinen ja hän itse oli järjettömässä mustasukkaisuudessaan syössyt hänet lankeemukseen. Ja hänen kerrottiin hirveästi kostavan onnettomalle heidän kodissaan, joka oli muuttunut kauheaksi helvetiksi. Vihassaan pappeja ja munkkeja vastaan oli Savin alkanut lähestyä Markusta. Ja kun hän tylsänä ja katkerana palasi virastostaan, näytti hän heräävän huomatessaan opettajan.

-- Kas, herra Froment, sepä hauska että teidät tapasin... Teidän pitäisi tulla luokseni, sillä poikani Philippen suuri laiskuus tuottaa minulle levottomuutta ja te voisitte saarnata hänelle hiukan.

-- Mielelläni, vastasi Markus, joka aina halusi nähdä ja tehdä huomioita.

Fauche-kadulla, pienessä ikävässä asunnossa tapasivat he rouva Savinin, joka vielä neljänkymmenen neljän vuotiaana oli viehättävä, ahkerasti valmistamassa helmikukkia, joiden piti tulla valmiiksi vielä samana iltana. Onnettomuuden jälkeen ei Savin enää näyttänyt häpeävän sitä että hänen vaimonsa teki työtä niinkuin halpa työläisnainen, ikäänkuin hän siten olisi sovittanut rikostaan. Nyt sai hän kernaasti käyttää esiliinaa ja auttaa perheen ylläpidossa, hän, josta hänen miehensä ennen oli ollut niin ylpeä, kun hän kävi ulkona hieno hattu päässään: sitä paitsi ei Savin enään itsekään välittänyt puvustaan: heti tultuaan huusi hän raa'asti:

-- Oletko taas ottanut koko huoneen haltuusi! minne minä nyt pyydän herra Fromentin istumaan?

Lempeänä, pelkääväisenä ja hiukan punastuen rouva Savin kiiruhti korjaamaan keränsä ja laatikkonsa.

-- Mutta, ystäväni, kun teen työtä tarvitsen sentään hiukan tilaa. En odottanut sinua näin pian.

-- Niin, niin, ethän sinä koskaan minua odota.

Nämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät Margueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle anteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin hän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama, ilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena, oikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa silmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa oli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä miestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut hänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä itsensä niin pieneksi kuin voi.

-- Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo poika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän koettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan äitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.

Philippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin oli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut heikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä vallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen, pelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi, kivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin nuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren luo.

-- Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet hänestä opettajan.

Mutta Savin huudahti:

-- Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni... Onpa sekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa kuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata... Opettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat talonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!

Markus ei vastannut suoraan.

-- Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis aijokkaan tehdä hänestä opettajaa?

-- Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden kauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo kaksikymmentä markkaa... Hän on vielä kiittävä minua siitä.

Markus ilmaisi surunsa liikkeellä. Hän muisti pikku Léonin kapalolapsena äidin sylissä. Ja myöhemmin oli poika ollut hänen oppilaanaan kuuden vuotiaasta kolmentoista vuotiaaseen. Hän oli ollut paljon lahjakkaampi kuin vanhemmat veljensä, ja Markus toivoi hänestä paljon. Rouva Savin otti varmaankin osaa opettajan suruun, nähdessään nuorimpansa keskeyttävän lukunsa, sillä hänen kauniissa silmissään ilmeni taas salainen ja surumielinen katse.

-- No, jatkoi Savin, minkä neuvon annatte minulle? Ja ensiksi pyydän teitä saattamaan tuon suuren laiskurin häpeämään nykyistä elämäänsä. Hän ehkä kuulee teitä, joka olette hänen entinen opettajansa.

Mutta samassa saapui Achille kaupunginpalvelijan luota, Hän oli mennyt sinne viidentoista ikäisenä ja oli ollut siellä lähes seitsemän vuotta eikä vieläkään ansainnut elatustaan. Hän oli vielä kalpeampi ja laihempi kuin veljensä, oli pysynyt parrattomana nulikkana ja oli yhtä umpimielinen ja raukkamainen kuin koulupoikana, joka aina oli valmis myymään toverinsa päästäkseen itse rangaistuksesta. Hän näytti hämmästyvän nähdessään entisen opettajansa, ja tervehdittyään kertoi hän, epäilemättä ilkeyksissään, uutisia.

-- Mitähän uutta "Petit Beaumontaisissa" lienee. Ihmiset tappelevat siitä Milhomme-rouvien kaupassa. Se on varmaankin taas tuosta saastaisesta jutusta.

Markus tunsi kirjoituksen, siinä puhdistettiin veli Gorgiasta tavattoman julkeilla valheilla, Ja hän käytti hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen nuorukaisten ajatuksia. Hän sanoi.

-- Turhaan "Petit Beaumontais" keksii juttuja maahan kaivetuista aarteista ja väittää valheeksi selvään todistettuja tosiasioita, kaikki ihmiset alkavat siitä huolimatta tunnustaa Simonin viattomuuden.

Kaksoiset kohauttivat hieman olkapäitään. Achille vastasi pitkäveteisellä äänellä.

-- Oh. heidän maahan kaivetut aarteensa kelpaavat yksinkertaisille, on kyllä totta että he valehtelevat liiaksi, se alkaa pistää silmiin. Mutta mitä se meihin kuuluu?

-- Mitäkö se teihin kuuluu? kysyi opettaja hämmästyneenä, voimatta ymmärtää.

-- Niin, tarkoitan mitä se meitä liikuttaa, tuo juttu, jolla jo niin kauan on meitä kiusattu?

Silloin Markus hiukan kiivastui.

-- Poika raukat, te suretatte minua... Te tunnustatte siis Simonin viattomaksi?

-- Tunnustan, hyvä Jumala. Kaikki ei ole selvää; mutta kun on tarkkaavaisesti seurannut asioita, voi sanoa että hän ainakin saattaa olla viaton.

-- Ettekö sitten tunne suuttumusta tietäissänne hänen olevan rangaistussiirtolassa?

-- Oh, hänelle se ei varmaankaan ole hauskaa. Mutta on niin paljon muitakin viattomia rangaistussiirtolassa. Jääköön hän vaan sinne, minä en ainakaan nouse vastustamaan. Ja sitä paitsi ihmisellä on kylliksi omissa huolissaan, miksi vaivata itseään vielä toistenkin onnettomuudella?

Philippe vuorostaan lausui mielipiteensä lempeämmällä äänellä.

-- Minä en puutu tähän juttuun, sillä se tuottaisi minulle liian suurta surua. Jos on vaikutusvaltaa, silloin ymmärrän että on velvollisuus toimia. Mutta kun ei voi mitään, eikö silloin ole parasta olla tietämättä ja pysyä tyynenä.

Turhaan Markus nousi vastustamaan tuollaista välinpitämättömyyttä ja raukkamaista itsekkäisyyttä, joka hänen mielestään oli huonoin pakopaikka. Kaikkien, halvimpienkin, heikoimpienkin vastalauseesta muodostui tuo suuri ääni, vastustamaton kansan tahto. Kukaan ei saanut laiminlyödä velvollisuuttaan, yksityinen teko voi muuttaa sallimuksen. Sitä paitsi oli väärin ajatella että vain yhden ainoan kohtalo riippui tästä taistelusta, kaikki kansan jäsenet olivat solidarisia, jokainen puolusti vapautta. Ja mikä erinomainen tilaisuus yhdellä iskulla täyttää vuosisadan vaivaloinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen edistystyö. Toisella puolella kaikki vanhoilliset vallat liittoutuneina viatonta vastaan, ainoana tarkoituksenaan vanhan katolisen ja yksinvaltaisen rakennuksen ylläpitäminen: toisella kaikki tulevaisuuden miehet, kaikki järjen ja vapauden sanansaattajat, saapuneina kaikista ilmansuunnista, yhdistyneinä totuuden ja oikeuden nimessä: ja jälkimmäisten ponnistukset riittäisivät varmaankin kukistamaan edelliset madonsyömän ja lahonneen rakennuksen raunioiden alle. Juttu laajeni, ei ollut enää kysymys ainoastaan viattomasta, väärintuomitusta mies raukasta. Siihen sisältyi itse ihmiskunnan kärsimys, ihmiskunnan, joka oli vapautettava vuosisataisesta vankilastaan. Simonin vapauttaminen merkitsi suurempaa vapautta koko Ranskan kansalle, edistystä suurempaa arvokkaisuutta ja onnea kohden.

Äkkiä Markus vaikeni, huomaten että Achille ja Philippe tyrmistyneinä katselivat häntä himmeillä, vilkkuvilla silmillään.

-- Oo, herra Froment, mitä kerrotte meille? Jos panette noin suuren merkityksen juttuun, niin emme aijo teitä seurata, se on varma. Me emme tiedä, emme voi.

Ivallisena oli Savin kuunnellut tahtomatta keskeyttää. Vihdoin puhkesi hän sanoihin kääntyen opettajan puoleen.

-- Kaikki nämä ovat tyhmyyksiä, sallikaa minun sanoa se teille, herra Froment. Simonin viattomuus on asia, jota epäilen! Minä en salaa sitä, olen vielä samaa mieltä kuin ennenkin, enkä tahdo mitään lukea, ennemmin kuolen kuin luen riviäkään siitä sekasotkusta, jota julkaistaan. Ja Jumalan kiitos! en puhu näin rakkaudesta pappeihin! Niin! nuo saastaiset elukat, rutto tappakoon heidät kaikki! Mutta kun kerran on uskonto, niin on uskonto. Se on, samoin kuin sotaväkikin, Ranskan veri. Olen tasavaltalainen, olen vapaamuurari, uskallanpa sanoa olevani sosialistikin, sanan hyvässä merkityksessä; mutta ennen kaikkea olen ranskalainen, enkä tahdo että kosketaan siihen, mikä on isänmaani suuruus. Simon on siis syyllinen, kaikki sen todistaa, yleinen mielipide, oikeusistuimen esiintuomat todistukset, hänen tuomionsa, halpamaiset yritykset, joita juutalaiset ovat tehneet ja vieläkin tekevät, pelastaakseen hänet. -- Ja jos hän ihmeen kautta ei olisikaan syyllinen, olisi se suuri onnettomuus maalle, hänen täytyy välttämättömästi olla rikollinen.

Näin suuren sokeuden ja typeryyden edessä täytyi Markuksen taipua. Hän oli juuri lähdössä, mutta silloin saapui Hortense seitsenvuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa. Se ei ollut enään entinen kaunis Hortense. Jouduttuaan naimisiin viettelijänsä, maitomiehen kanssa, vietti hän vaivaloista, työlästä elämää köyhässä kodissaan. Savin otti hänet vastaan kylmästi, häveten tuota avioliittoa, josta hänen parantumaton alhaisen virkamiehen ylpeytensä kärsi. Tarvittiin kaikki pikku Charlotten suloisuus ja vilkas ymmärrys lieventämään näin suurta katkeruutta.

-- Hyvää päivää, isoisä, hyvää päivää, isoäiti... Olin taas ensimmäinen sisäluvussa, neiti Mazeline antoi minulle kunniarahan.

Hän oli suloinen, rouva Savin jätti työnsä, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä lohdutettuna ja onnellisena. Tyttönen kääntyi vielä Markuksen puoleen, jonka hän hyvin tunsi.

-- Tiedättehän, herra Froment, olin ensimmäinen. On hyvä olla ensimmäinen!

-- Niin on, pienokainen, se on sangen hyvä. Ja tiedän myös että olet sangen viisas... Sinun tulee aina kuulla neiti Mazelinea, sillä hän tekee sinusta järkevän ja valistuneen pienen naisen, joka on tuleva sangen onnelliseksi ja joka on tuottava onnea kaikelle ympäristölleen.

Hortense oli istunut vaivatun näköisenä ja veljekset Achille ja Philippe neuvottelivat katseillaan, haluten lähteä ulos päivälliseen saakka. Mutta Savin alkoi taas hiljaa nurista: onnea kaikelle ympäristölleen, oh! se olisi todella uutta, sillä isoäiti ja äiti eivät kumpikaan olleet tuottaneet sitä hänelle; ja jos neiti Mazeline saisi sen ihmeen aikaan, että tekisi tytöstä jotain kunnollista ja hyödyllistä, niin hän menisi kertomaan sen neiti Rouzairelle. Sitten kiukustui hän nähdessään vaimonsa nauravan, ikäänkuin lapsi olisi tehnyt hänet nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja pakoitti hänet uudelleen ryhtymään työhönsä niin ankaralla sanalla että vaimo kyynelsilmin painoi päänsä alas.

Kun Markus nousi, sanoi Savin taas.

-- Teillä ei ole siis mitään neuvottavaa tuon Philippe-laiskurin suhteen... Herra Salvanin kautta, joka on herra Le Barazerin ystävä, voisitte ehkä hankkia hänelle pienen toimen prefektin virastossa.

-- Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra Salvanille.

Kadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen selkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa vanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien järki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren poikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin, maanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien luona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa järjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet järkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen täytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen viisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin tuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä, uhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta ennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut, saastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen tarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään, hän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden kansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut sen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja oikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se ahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään Ranskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen näyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin onnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa, tulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi jättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset johtaisivat heitä valoa kohden.

Paluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou kulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut vanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään kuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa viheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää sammuttaakseen nälkäänsä.

Markus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan luotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen, miellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut, ennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.

-- Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?

Rouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.

-- Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti ompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.

-- Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan leskenä?

-- Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin mennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri, komeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin muistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja anarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran. Minä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.

Kun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.

-- Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme Moreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä, veljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys ne tekivät hänet vihdoin hulluksi... Jättäessään minut ainiaaksi sanoi hän minulle: "Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan voi nostaa ylös"... Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.

-- Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua epätoivoon maansa suhteen.

Mutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:

-- Minä sanon teille että hän oli oikeassa!... Eikö teillä sitten ole silmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä, tuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset tietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut päästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä, tekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti Cognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa ranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.

Vaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi vartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:

-- Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään hyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin kansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!

Vapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän hiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan kotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.

Markuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta huusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan vastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se aivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi kuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen johdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan vieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin kouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan maassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten opettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan ylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen into saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt Doutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset ennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä kaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille. Kuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja jatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun soturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle juutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja kavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti toimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin vaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti alkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa, jalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai lisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä uudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin pelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja itse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän toistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on oleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön vaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin kuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi oikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.

Onneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto kiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän etenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä opettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo kolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan. Ystävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman arrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen liittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä, vakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien antaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen tarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin, joka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa taloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja kun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin, voidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä vapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai auttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli voinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta, levittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin kuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui sinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän tietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää siementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu vaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää. Etenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai taivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen, valmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin tunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin huvittavimpiin ajanviettoihin.

Vihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli hänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen entisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien Milhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan paperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli tullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä varovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä ostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista vuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin Salvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman saattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä käsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt ruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista huolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut. Sébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman uskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden siteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus lupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa kättä!

Asioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen epätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut että Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen luokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen rauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja sunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä. Markus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut hänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei kuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista vuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme kärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin mielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen rakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä katseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli heidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.

-- Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla vielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa, joskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät kyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää minua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan koskaan ole häntä rakastanut... Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle, sillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään saisi tyydyttää rakkauttaan.

Silloin Markus kiihtyi ja huudahti:

-- Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan saakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!

Lempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.

-- Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se tuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa... Nythän minä olen äidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme häntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.

Joskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä ikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:

-- Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?

-- Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen tunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja kauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän kuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä hän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.

Silloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että hänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin onnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin kun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän kuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen ympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.

-- Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka tuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.

Mutta Louise hymyili rauhallisesti.

-- Riidatko, ei, isäni, minä kohtelen isoäitiä liian suurella kunnioituksella riidelläkseni hänen kanssaan. Hän se aina suuttuu ja raivoaa minua vastaan. Minä kuuntelen kohteliaan näköisenä, lausumatta pienintäkään vastalausetta. Kun hän on lopettanut, sanon minä vaan tyynesti: "Tiedättehän, isoäiti, että olen luvannut isälle odottavani siksi kunnes olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta ennenkuin päätän menenkö ripille vai enkö, ja minä pysyn sanassani, koska kerran olen luvannut". Tästä lauseesta en horju en sinne enkä tänne, osaan sen ulkoa ja toistan sen joka kerta sanasta sanaan. Se juuri tekee minut voittamattomaksi. Minä alan oikein sääliä isoäiti raukkaa, hän joutuu niin raivoihinsa ja paiskaa oven kiinni nenäni edessä heti kun alotan tämän lauseen.

Oikeastaan Louise kärsi tästä alituisesta sodasta. Mutta nähdessään isänsä iloisena, heittäytyi hän hänen kaulaansa.

-- Ole levollinen! minä olen sinun tyttäresi. Kukaan ei voi taivuttaa minua tekemään sitä, mitä olen päättänyt olla tekemättä.

Hänen täytyi myöskin taistella ankara taistelu saadakseen jatkaa lukujaan, hän kun oli varmasti päättänyt pyhittää elämänsä opetukselle. Hän tahtoi tulla opettajaksi ja hänellä oli onneksi puolellaan äiti, joka kannatti tätä tuumaa, peläten epävarmaa tulevaisuutta, kun näki rouva Duparquen tulevan yhä saidemmaksi ja panevan koko pienen omaisuutensa uskonnollisiin tarkoituksiin. Hän vaati äidiltä ja tyttäreltä maksua heidän elatuksestaan, tehdäkseen kiusaa Markukselle, jonka täten täytyi maksaa raskasta veroa niukasta palkastaan. Isoäiti oli ehkä toivonut häväistystä, ja häntä olivat varmaankin neuvoneet siihen hänen hyvät ystävänsä, joiden näkymättömät kädet johtivat kaikkea. Mutta Markus oli heti suostunut, onnellisena kun vieläkin sai olla ikäänkuin perheenisä, työntekijä ja tuki. Suuri taloudellinen ahdinko teki hänen yksinäisyytensä vieläkin tukalammaksi, Mignotin ja hänen ateriat olivat perin niukat. Mutta hän ei siitä välittänyt, hän oli tyytyväinen tietäessään että Geneviève oli ollut liikutettu hänen uhraavaisuudestaan ja että siinä oli ollut vielä yksi syy, joka sai hänet hyväksymään Louisen kutsumuksen, tahtoen hänelle varman tulevaisuuden. Louise työskenteli siis edeskinpäin neiti Mazelinen johdolla, hän oli jo saavuttanut alemman todistuksen ja valmistautui nyt ylempää tutkintoa varten. Tästä syntyi uusia ikäviä riitoja rouva Duparquen kanssa; hän oli raivoissaan kaikesta tuosta opista, mitä nyt annettiin nuorille tytöille, joille hänen mielestään olisi katkismuksen pitänyt riittää. Ja kun Louise vastasi hänelle aina kohteliaasti: "Niin, isoäiti ... tietysti, isoäiti..." raivostui tämä vielä enemmän ja alkoi syyttää Genevièveä, joka joskus suuttuneena vastusti häntä.

Kun Markus eräänä päivänä kuunteli tyttärensä kertomusta, valtasi hänet hämmästys ja hän kysyi:

-- Onko äiti sitten riidellyt isoäidin kanssa?

-- Sen hän on tehnyt, isäni, vieläpä kaksi tai kolme kertaa. Ja tiedäthän että ei äiti silloin kursaile. Hän kiivastuu heti, huutaa ja menee sitten suutuksissaan omaan huoneeseensa, niinkuin hän teki täälläkin ennen lähtöään.

Markus kuunteli, tahtomatta ilmaista salaista iloaan ja toivoa, joka jälleen heräsi hänessä. Hän kysyi vielä:

-- Eikö rouva Berthereau koskaan sekaannu näihin riitoihin?

-- Oi, isoäiti Berthereau ei koskaan puhu mitään. Luulen että hän on äidin ja minun puolella: mutta hän ei uskalla auttaa meitä, peläten saavansa ikävyyksiä... Hän näyttää kovin sairaalta ja surulliselta.

Mutta kuukausia kului vielä eikä ainoakaan Markuksen toiveista näyttänyt toteutuvan. Kyselyssään tyttäreltään oli hän sangen varovainen, sillä hänestä oli vastenmielistä pitää tyttöä ikäänkuin vakoojana, joka kertoi hänelle kaikki mitä tapahtui pienessä, synkässä talossa Kapusiinitorin varrella. Kun tämä ei itsestään puhunut, vaipui hän välistä useiksi viikoiksi tuskalliseen tietämättömyyteensä ja kadotti jälleen kaiken toivonsa. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat silloin herttaiset torstai- ja sunnuntai-iltapäivät, jotka hän vietti tyttärensä kanssa. Usein saapuivat silloin ystävykset Josef Simon ja Sébastien Milhomme kolmen junassa Beaumontista ja olivat Mailleboisissa kuuteen saakka, onnellisina tavatessaan entisen pikku ystävänsä Louisen, joka niinkuin hekin väräjöi nuoruudesta, rohkeudesta ja luottamuksesta. Heillä oli silloin suuria, iloisen naurun elähyttämiä keskusteluja, joista jäi iloa koko viikoksi synkkään ja yksinäiseen asuntoon. Nämä iltapäivät vahvistivat Markusta, hän pyysi joskus Josefin tuomaan mukaansa sisarensa Sarahin Lehmannien luota, joita hän aina ensin kävi tervehtimässä. Markus sanoi myös Sébastienille että hän olisi onnellinen jos rouva Alexandrekin tulisi hänen luokseen. Hän olisi tahtonut kerätä ympärilleen kaikki kunnon ihmiset, kaikki tulevaisuuden voimat. Tämän sydämellisen yhdessäolon aikana muuttui ystävyys Sébastienin ja Sarahin, Josefin ja Louisen välillä yhä hellemmäksi ja vahvemmaksi ja Markus, joka toivoi voittoa ainoastaan tulevaisuuden pienen kansan avulla, antoi hymyillen luonnon hyvää tekevän rakkauden vaikuttaa.

Kun ylioikeuden hitaisuus jo kokonaan oli masentanut Davidin ja Markuksen rohkeuden, saivat he eräänä päivänä kirjeen Delbosilta, joka kertoi heille suuren uutisen ja pyysi heitä tulemaan luokseen. He riensivät sinne. Suuri uutinen, joka niinkuin salama oli iskenyt Beaumontiin, oli että Jacquin, hiippakunnan arkkitehti, entisen juryn esimies vihdoinkin päätti, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen, huojentaa omaatuntoaan. Tämä syvästi uskonnollinen mies, joka kävi ripillä ja tunnustamassa syntejään ja joka oli perinpohjin rehellinen, oli alkanut tulla levottomaksi pelastuksestaan, kysyen itseltään voiko hän, kun kerran tunsi totuuden, salata sitä kauempaa joutumatta ijankaikkisen kadotuksen vaaraan. Kerrottiin että hänen rippi-isänsä neuvottomana, uskaltamatta sanoa mielipidettään oli kehottanut häntä menemään isä Crabotin puheille; ja syynä siihen että arkkitehti vielä useita kuukausia oli pysynyt vaiti, sanottiin olleen jesuiittaisän vaikutuksen, joka esti häntä puhumasta kirkon edun nimessä. Mutta Jacquin ei kauemmin voinut säilyttää hirveää salaisuuttaan, sillä hän tunsi ahdistusta kristittynä, joka uskoo Kristuksen jumaluuteen ja että hän oli tullut maan päälle taistellakseen totuuden ja oikeuden puolesta. Totuus, jonka tunteminen häntä nyt poltti oli se, että presidentti Gragnon oli näyttänyt valamiehille todistuskappaleen, jota eivät syyttäjät eivätkä puolustajat tunteneet. Presidentti, jonka valamiehet olivat kutsuneet neuvottelusaliin selittämään heille rangaistuksen sovittamista, oli näyttänyt heille keskustelun loputtua saamansa kirjeen, tuon Simonin kuuluisan kirjeen, jossa oli jälkikirjoitus ja sen alla aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Tähän kirjeeseen oli isä Philibin viitannut huomiota herättävässä puheessaan, kun hän oli sanonut nähneensä todistuksen Simonin syyllisyydestä, voimatta selittää sitä tarkemmin sillä häntä sitoi muka rippisalaisuus. Ja nyt oli todistettu että joskin itse kirje oli Simonin kirjoittama, olivat jälkikirjoitus ja nimimerkki hävyttömästi ja törkeästi väärennetyt, minkä lapsikin voi huomata.

David ja Markus tapasivatkin Delbosin voitonriemuisena.

-- No! enkö jo sanonut sitä teille? Nyt on laiton osananto todistettu! Jacquin on kirjoittanut ylioikeuden presidentille, tunnustaen totuuden ja pyytäen tulla kuulluksi... Minä tiesin että Gragnon ei ollut uskaltanut hävittää Simonin kirjettä, vaan että se oli asiakirjoissa. Mutta kuinka vaikea minun olikaan saada se sieltä ja toimittaa se toisten asiantuntiain tutkittavaksi! Minä aavistin että se oli väärennys ja tunsin siinä hirveän isä Philibinin käden... Kuta enemmän tutkin juttua sitä selvemmin huomaan että tuo mies, joka näytti niin kömpelöltä ja yksinkertaiselta, on oikea nero viekkaudessa ja kavaluudessa. Näettehän, hän ei tyytynyt ainoastaan repimään leimattua kulmaa kirjoituskaavasta, vaan hän väärensi myöskin Simonin kirjeen ja toimitti sen viime hetkessä juryn nähtäväksi, sillä väärennys on aivan varmaan hänen tekonsa.

David, joka niin monta kertaa oli pettynyt, epäili vielä.

-- Mutta, kysyi hän, oletteko aivan varma siitä että tuo Jacquin, tuo pappien vallassa oleva arkkitehti pysyy vahvana loppuun saakka?

-- Olen, aivan varma... Te ette tunne Jacquiniä. Hän ei ole pappien vallassa, hän on noita harvoja kristittyjä, jotka seuraavat ainoastaan omaatuntoaan. Minulle on kerrottu kummallisia juttuja hänen keskusteluistaan isä Crabotin kanssa. Jesuiitta luuli ensin saavansa hänet taivutetuksi, puhuessaan kaikkivaltiaan Jumalansa nimessä, joka antaa anteeksi ja pyhittää pahimmatkin teot kun on kysymyksessä kirkon etu. Mutta Jacquin vastasi myöskin Jumalansa nimessä, hyvyyden ja oikeuden Jumalan, joka ei hyväksy erehdystä, ei valhetta eikä rikosta, se oli kaunis taistelu, jota minä olisin tahtonut olla näkemässä, yksinkertaisen uskovaisen ja kukistuvan kirkon valtioviisaan asiamiehen välillä. Ja minulle on kerrottu että jesuiitta vihdoin nöyrtyi ja rukoili polvillaan rehellistä miestä, voimatta estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

-- Kyllä hän sentään kauan mietti ennenkuin huojensi omaatuntoaan, virkkoi Markus.

-- Oh, enhän sanokaan että hän heti huomasi velvollisuutensa. Ensin hän ei moneen vuoteen tiennyt että Gragnonin osananto valamiehille oli laiton. Melkein kaikki valamiehet ovat samalla kannalla, eivät tiedä mitään laista ja uskovat kaikki mitä korkeat tuomarit sanovat. Sitten epäröi hän, se on selvää, hän kantoi varmaankin vuosimääriä omantunnon epäilyksiä, peläten häväistystä. Emmekö koskaan ole tunteneet samanlaista ahdistusta ja taistelua kuin tuo mies, joka kärsi ripillä ja tunnusti syntinsä, kadotuksen kauhu sydämessään? Mutta vakuutan teille, että heti kun hän varmasti sai tietää kirjeen olevan väärennetyn ei hän hetkeäkään epäillyt, hän päätti puhua, vaikka Saint-Mascencen tuomiokirkko siitä kukistuisi, vakuutettuna että hän silloinkin palvelisi Jumalaansa.

Sitten Delbos iloisesti teki selkoa asemasta, niin kuin mies, joka pitkien ponnistusten jälkeen vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille.

-- Minä pidän tarkastuksen myöntämisen varmana. Meillä on nyt nuo kaksi uutta todistusta, joita tarvitsimme ja joita meidän on ollut niin vaikea hankkia. Ensiksikin kirjoituskaava on kotoisin veljien koulusta, nimimerkki ei ole Simonin kirjoittama. Toiseksi presidentti Gragnon on laittomasti näyttänyt valamiehille väärän todistuksen. Näin ollen täytyy oikeuden kumota päätös.

David ja Markus palasivat kotiin ilosta loistavina. Mutta Beaumontissa syntyi hirveä melu, kun saatiin tietää Jacquinin kirje, hänen tunnustuksensa ja todistuksen tarjoumuksensa. Presidentti Gragnon, jota personallisesti syytettiin, sulkeutui kotiinsa, kieltäytyi vastaamasta sanomalehtimiehille ja näytti kääriytyvän ylhäisen äänettömyyden vaippaan. Hänen kerrottiin olevan aivan masentunut, unohtaneen kokonaan leikillisen ivallisuutensa tuon onnettomuuden tähden, joka uhkasi häntä juuri kun hän aikoi erota ja toivoi saavansa kommendöörin arvon. Hänen vaimonsa, kaunis rouva Gragnon, joka jo oli liian vanha lukeakseen runoja kenraali Jaroussen nuorten upseerien kanssa, oli kääntänyt hänet uskonnolliseksi, varmaankin todistamalla hänelle jumalisen vanhuuden edut; ja hän seurasi vaimoaan, kävi ripillä, tunnusti syntinsä ja osoitti harrasta kohteliaisuutta, mikä selitti isä Crabotin innokkaat ponnistukset estää Jacquiniä huojentamasta omaatuntoaan. Jesuiitta tahtoi ennen kaikkea pelastaa Gragnonin, tuon arvossa pidettävän uskovaisen, josta kirkko ylpeili. Kaikki Beaumontin oikeusistuimen jäsenet yhtyivät sitä paitsi presidenttiin, puolustivat entistä päätöstä kuin omaa mestariteostaan, jonka pelkkä koskettaminen oli rikos isänmaata vastaan. Tämän ylevän suuttumuksen alla piili raukkamainen, hirveä pelko, rangaistussiirtolan ja santarmien pelko, jotka tulevat illalla ja laskevat raskaat kätensä mustille tai punaisille, hermeliinin sisustamille viitoille. Entinen valtion prokuraattori, kaunis Raoul de La Bissonnière ei enään ollut Beaumontissa, hänet oli nimitetty samaan virkaan Mornayssa, ja hän tuli yhä katkerammaksi kun häntä ei vieläkään oltu ylennetty Pariisiin, hänen notkeasta taitavuudestaan huolimatta kaikkien ministeristöjen aikana. Tutkintatuomari Daix, joka oli tullut neuvokseksi, ei ollut muuttanut kaupungista ja häntä kidutti yhä hirveä rouva Daix, jonka kunnianhimo ja sammumaton ylellisyyden tarve kulutti heidän köyhää talouttaan; ja pahinta oli että Daixin kerrottiin, samoinkuin Jacquininkin, olevan omantunnonvaivojen uhrina ja aikovan vaimonsa kiukusta huolimatta tunnustaa kuinka hän muinoin raukkamaisuudesta kuunteli tätä silloin kuin hänen olisi tullut antaa jutun rauveta todistusten puutteessa. Koko oikeuspalatsi oli sekasorrossa, siellä vallitsi vuorotellen viha ja kauhu, tuota hirveätä vedenpaisumusta odotettaessa, joka kukistaisi inhimillisen oikeuden vanhan, madonsyömän rakennuksen.

Beaumontin valtiollinen maailma oli yhtä levoton ja pois suunniltaan. Edusmies Lemarrois, kaupungin pormestari, tunsi asemansa radikaalisena tasavaltalaisena horjuvan, olevan kukistumaisillaan ratkaisevassa käänteessä, joka tärisytti puolueita ja kohotti näköpiiriin kansan nuoret voimat. Älykkään rouva Lemarroisin paljon käydyssä salongissa alkoi yhä enemmän ilmaantua vanhoillisuuteen kääntyminen. Siellä nähtiin usein Marcilly, kirjallisesti sivistyneen nuorison edusmies, ranskalaisen hengen toivo, joka oli joutunut valtiolliseen hervottomuuteen kun ei enään tiennyt mikä oli hänelle itselleen edullista ja alinomaa peläten että ei häntä enään valittaisi. Siellä tapasi myöskin kenraali Jaroussen, joka sen jälkeen kun häntä ei enään ajateltu sotilasvaltiokaappausta varten, käyttäytyi typerän uhkaavasti ikäänkuin vaimonsa, pienen ja tumman rouva Jaroussen alituisen kirkumisen kannustamana, joka rouva oli niin kuivettunut että hänen jo sanottiin tulleen viisaaksi. Prefekti Hennebise kävi siellä myöskin joskus, levollisen rouva Hennebisen seuraamana, molemmat tahtoivat vaan elää rauhassa kaikkien kanssa, sillä se oli hallituksen toivo: ei mitään juttuja, ei muuta kuin kädenpuristuksia ja hymyilyjä. Peljättiin suuresti huonoja vaaleja, sillä Simonin jutun esille ottaminen oli pannut koko maakunnan kuumeeseen, ja Marcilly sekä itse Lemarroiskin olivat tunnustamatta sitä vakavasti päättäneet salaa yhtyä vanhoillisiin virkaveljiinsä, joita Hector de Sangleboeuf johti, musertaakseen heidän kanssaan sosialistiset ehdokkaat, etupäässä Delbosin, jonka menestys oli varma, jos hän voittaisi marttyyrijutun. Tämä oli syynä hämmennykseen, jonka Jacquinin teko sai aikaan, sillä se teki jutun tarkastamisen välttämättömäksi. Simonistit riemuitsivat, antisimonistit olivat muutamia päiviä aivan masennuksissaan. Taaskaan ei Jaffres-kadulla, ylhäisön kävelypaikalla puhuttu muusta: ja turhaan "Petit Beaumontais", tyydyttääkseen lukijoitaan, joka aamu kirjoitti että jutun tarkastuksen anomus hyljättäisiin kahden kolmasosan enemmistöllä, kirkon ystävien levottomuus ei siitä vähentynyt.

Yliopistossa oli ilo varovainen. Melkein kaikki olivat simonisteja. mutta he olivat niin usein toivoneet turhaan että eivät uskaltaneet liiaksi iloita. Rehtori Forbes etenkin tunsi suurta huojennusta toivoen pääsevänsä vaikeuksista, joita hänelle tuotti Mailleboisin opettaja, tuo Markus Froment, sillä vanhoilliset voimat tekivät lakkaamatta hyökkäyksiä hänen tähtensä. Vaikka rehtori tahtoi olla mihinkään sekaantumatta, jättää kaikki akatemiantarkastajan Le Barazerin ratkaistavaksi, oli hänen nyt täytynyt sanoa tälle että oli välttämätöntä ryhtyä johonkin. Le Barazerkaan ei kauvempaa voinut vastustaa, hän aavisti että pian tulisi hetki, jolloin hänen taitava politiikkansa pakottaisi hänet uhraamaan Markuksen; hän oli ilmoittanut sen Salvanille ja tämä oli syvästi suruissaan siitä.

Kuinka iloisesti ja voitonriemuisesti kunnon Salvan ottikaan vastaan Markuksen, voidessaan kertoa hänelle sen suuren uutisen että tarkastuksen myöntäminen oli varma. Hän syleili häntä, ilmoitti hänelle suuren vaaran, josta hänet voi pelastaa ainoastaan ylioikeuden suotuisa päätös.

-- Rakas lapseni, jos tarkastusta ei olisi myönnetty, olisi teidät aivan varmaan erotettu virastanne, sillä tällä kertaa olette liian kovasti kiinni, koko vanhoillinen puolue vaatii teidän kukistustanne... Minä olen siis tyytyväinen, te ja maallikkokoulu olette voittaneet.

-- Se olikin suureen tarpeeseen, sanoi Markus, niin pieni on vasta valheelta ja tietämättömyydeltä voitettu ala, huolimatta teidän ponnistuksistanne antaa maalle hyviä opettajia.

Salvan teki horjumatonta luottamasta ilmaisevan liikkeen.

-- Siihen tarvitaan tietysti monta ihmisikää. Mutta vähät siitä, me edistymme, me pääsemme kerran perille.

Että hän todella oli voittanut, huomasi Markus etenkin tavasta, jolla alkeiskoulun tarkastaja, kaunis Mauraisin riensi hänen luokseen kun hän kysymyksessä olevana päivänä astui ulos normaalikoulusta.

-- Oi, rakas herra Froment, sepä oli hauskaa että tapasin teidät! On niin vähän tilaisuuksia tavata toisiaan virkatoimien ulkopuolella!

Jutun uudestaan tultua esille oli Mauraisiniä vaivannut huolettava levottomuus. Kirjoituskaavan löytö, isä Philibinin repimä kulma ja uuden väärennyksen keksiminen olivat saattaneet hänet hirveästi pelkäämään kulkeneensa väärää tietä. Siihen saakka oli hän julkisesti yhtynyt antisimonisteihin, tuumien että papit kyllä pääsisivät voitolle. Vaan jos he häviäisivät, miten suoriutuisi hän asiasta, hän hämmentyi ajatellessaan että ehkä ei ollutkaan vahvempien puolella?

Hän kumartui Markuksen puoleen kuiskatakseen hänen korvaansa, vaikka ei ainoatakaan ihmistä näkynyt kadulla:

-- Tiedättehän, rakas Froment, minä en koskaan ole epäillyt Simonin viattomuutta. Minä olen oikeastaan aina ollut vakuutettu siitä. Mutta meidän julkisten miesten täytyy olla niin varovaisia, eikö niin?

Mauraisin oli kauan aikaa toivonut pääsevänsä Salvanin seuraajaksi; ja jos simonistit pääsisivät voitolle oli hänen mielestään viisasta mielitellä heitä, olla heidän puolellaan jo ennen voittoa. Mutta hän ei ollut vielä niin varma tästä voitosta, että olisi liiaksi näyttäytynyt heidän seurassaan. Hän kiiruhtikin jättämään Markuksen, kuiskaten hänelle vielä viimeisen kerran, puristaessaan hänen kättään:

-- Simonin voitto on myöskin meidän kaikkien voittomme.

Palattuaan Mailleboisiin Markus huomasi, että sielläkin oli jotain muuttunut. Entinen pormestari Darras, jonka hän tapasi, ei tyytynyt ainoastaan varovaisesti tervehtimään, niinkuin hän tavallisesti teki. Hän pysähytti Markuksen keskellä Suurtakatua ja keskusteli hänen kanssaan enemmän kuin kymmenen minuuttia kovalla äänellä laskien leikkiä ja nauraen. Hän oli alusta alkaen ollut simonisti; mutta tultuaan pakotetuksi luovuttamaan pormestarin asemansa kirkollismieliselle Philisille, jonka hän yhä toivoi voivansa karkottaa, kätki hän värinsä, pysyi valtioviisaasti vaiti ja ilmaisi ajatuksensa ainoastaan lukittujen ovien takana. Syynä siihen että hän näin keskellä päivää unohti varovaisuutensa ei voinut olla muu kuin että hänestä Simonin syyttömäksi julistaminen näytti varmalta. Ja kun kirkollismielinen Philis juuri sattui kulkemaan ohi kiirein askelin, pää kumarassa ja silmät vilkkuen, naurahti Darras ja sanoi Markukselle, silmää iskien:

-- Niin, rakas herra Froment, se mikä on toisille ilo, tuottaa surua toisille. Jokainen vuorostaan.

Suuri muutos oli todella tapahtunut yleisössä. Seuraavina aikoina Markus saattoi päivä päivältä huomata asiansa saavuttavan yhä suuremman menestyksen. Mutta valloitetun alan suuren arvon huomasi hän etenkin saadessaan eräänä päivänä kirjeen parooni Nathanilta, joka asui taas Désiradessa vävynsä Hector de Sangleboeufin luona, ja pyysi häntä tulemaan luokseen keskustelemaan eräästä palkintorahastosta, jonka hän aikoi perustaa maallikkokoululle. Markus aavisti heti että se oli vain tekosyy. Parooni oli jo pari kolme kertaa antanut sata markkaa jaettaviksi säästöpankkikirjoina parhaille oppilaille. Ja Markus läksi Désiradeen kummissaan ja uteliaana.

Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin muinoin Davidin kanssa, joka tahtoi taivuttaa kaikkivaltiaan paroonin vangitun ja syytetyn veljensä puolelle. Ja hän muisti tuon käynnin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, muisti kuinka mahtava juutalainen raharuhtinas, Sangleboeufin appi, oli karkoittanut luotaan köyhän, yleisen kirouksen painaman juutalaisen. Désirade oli tullut vieläkin majesteetillisemmaksi ja kauniimmaksi, äskettäin oli pantu yksi miljoona kukkasarkoihin ja altaihin, jotka tekivät pengermät linnan edessä kuninkaallisen suuremmoisiksi. Suihkulähteiden ja luonnotarten täyttämän puiston kautta saapui hän vihdoin portaille, joilla kaksi kultavihreään livreaan puettua palvelijaa odotti häntä. Toinen heistä saattoi hänet pieneen salonkiin, hän jäi sinne hetkeksi yksin ja kuuli epäselvää keskustelua, joka epäilemättä tuli jostain viereisestä huoneesta. Kaksi ovea suljettiin, syntyi hiljaisuus ja parooni Nathan astui sisään, käsi ojennettuna.

-- Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä, rakas herra Froment, mutta tiedän kuinka te uhraudutte oppilaillenne ja minä tahtoisin lisätä summaa, jonka viime vuosina olen antanut. Te tunnette kyllä vapaat mielipiteeni ja tiedätte että tahdon palkita ansion, missä muodossa se ilmaantuneekin, välittämättä valtiollisista ja uskonnollisista kysymyksistä... Niin, minä en tee eroa hengellisten ja maallisten koulujen välillä, minä katson vain Ranskan parasta.

Ja hän jatkoi yhä puhettaan, jollaikaa Markus tarkasti hänen pientä, hiukan kumaraista vartaloaan, hänen keltaisia kasvojaan, kaljua päätään ja suurta petolinnun nenäänsä. Markus tiesi hänen äskettäin siirtomaa-kaupassa voittaneen sata miljoonaa, äärettömän ryöstösaaliin, jonka hänen oli täytynyt jakaa erään katolilaisen pankin kanssa. Hän olikin muuttunut raivokkaaksi vanhoillisuuden mieheksi, tuntien yhä enemmän, sitä mukaa kuin uusia miljoonia kasautui entisten miljoonain päälle, papit ja sotamiehet tarpeellisiksi puolustamaan hänen koottua omaisuuttaan. Nyt hän ei enää tyytynyt siihen että oli tyttärensä kautta päässyt jäseneksi vanhaan Sangleboeufien sukuun, vaan hän kielsi sukuperänsä, oli kiivas antisemiitti, kuningasmielinen, militaristi ja juutalaisten sortajien kunnioittava ystävä. Ja nähdessään hänet äärettömien rikkauksiensa ympäröimänä Markus ihmetteli hänen synnynnäistä nöyryyttään, hänen levottomissa silmissään ilmaantuvaa isiltä perittyä kauhua, silmissä, jotka lakkaamatta vilkuivat oviin, ikäänkuin hän aina olisi ollut valmis piiloutumaan pöydän alle vähimmänkin vaaran uhatessa.

-- Se on siis päätetty, sanoi hän kaikellaisten epäselvien selitysten jälkeen, te menettelette mielenne mukaan noilla kahdellasadalla markalla, sillä luotan täydellisesti teidän älyynne.

Markus kiitti ymmärtämättä vieläkään. Pelkkä poliittinen tarve mielitellä kaikkia, halu olla hyvissä väleissä voittajien kanssa ei riittänyt selittämään tätä imartelevaa ja hyödytöntä kutsua ja kovin ystävällistä vastaanottoa Désiradessa. Poislähtiessään sai hän vihdoin selityksen.

Parooni Nathan, joka oli saattanut häntä salongin ovelle saakka, pidätti häntä siinä hienosti hymyillen, ikäänkuin jotain äkkiä olisi muistunut hänen mieleensä.

-- Rakas herra Froment, nyt olen hiukan epähieno. Kun minulle tultiin ilmoittamaan että olitte saapunut, olin erään sangen vaikuttavan henkilön seurassa, joka huudahti: "Oh! herra Froment, olisin ylen onnellinen, jos saisin hetken keskustella hänen kanssaan!" Se huudahdus tuli todella sydämestä.

Hän vaikeni hetkeksi, toivoen että Markus kysyisi häneltä. Mutta kun Markus pysyi ääneti, naurahti hän ja käänsi asian leikiksi.

-- Te hämmästyisitte suuresti jos sanoisin teille tuon henkilön nimen.

Ja kun Markus yhä pysyi vakavana puolustusasemassa, kertoi hän kaikki.

-- Isä Crabot, -- sitä ette odottaneet vai kuinka?... Niin, isä Crabot tuli sattumalta meille aamiaiselle. Te tiedätte, että hän rakastaa suuresti tytärtäni ja kunnioittaa usein hänen taloaan käynnillään. No niin, isä Crabot ilmaisi minulle haluavansa keskustella kanssanne. Ulkopuolella mielipiteitä, jotka voivat eroittaa teidät, on hän harvinaisen ansiokas mies. Miksi kieltäytyisitte tapaamasta häntä?

Nyt Markus vihdoinkin ymmärsi ja uteliaisuuden valtaamana hän vastasi tyynesti:

-- Tietysti en kieltäydy tapaamasta isä Crabotia. Jos hänellä on jotakin minulle sanottavaa niin kuuntelen häntä mielelläni.

-- Sangen hyvä, sangen hyvä! huudahti parooni ihastuksissaan juonensa menestyksestä, minä menen heti ilmoittamaan hänelle.

Kaksi ovea aukaistiin toinen toisensa jälkeen ja epäselvää puhelua kuului pieneen salonkiin saakka. Sitten kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen ja Markus sai odottaa jotensakin kauan. Lähestyessään akkunaa näki hän henkilöiden, joiden äänet hän oli kuullut, astuvan läheiselle penkereelle. Hän tunsi Hector Sangleboeufin ja hänen vaimonsa, vieläkin kauniin Lean sekä heidän hyvän ystävänsä markiisitar de Boisen, joka viidestäkymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta oli vielä upea vaaleaverinen kaunotar. Sitten Nathan vuorostaan ilmaantui ja isä Crabotin jalot, tummat piirteet häämöittivät suuren salongin ovi-ikkunan takana. Hän keskusteli vilkkaasti isäntiensä kanssa, jotka olivat onnelliset kun hän otti heidän luonaan vieraita vastaan niinkuin kotonaan. Markiisitar de Boise etenkin näytti olevan sangen huvitettu tapauksesta. Hän oli kokonaan asettunut asumaan linnaan, vaikka oli itselleen luvannut kadota täytettyään viisikymmentä vuotta, sillä hän ei tahtonut että Hectorilla olisi liian vanha rakastajatar. Mutta koska kaikki sanoivat että hän yhä oli ihastuttava. miksi ei hän edeskinpäin olisi tuottanut onnea perheelle, Hectorille, jonka hän viisaudessaan oli naittanut, sen sijaan että olisi vetänyt hänet synkkään kurjuuteen kanssansa, ja Lealle, jolle hän oli tullut helläksi ystäväksi vapauttamalla tuon velton, ainoastaan itseänsä ihailevan naisen liian raskaista toimista? Onni viihtyi siis yhä Désiraden loistavassa ylellisyydessä, isä Crabotin hienojen hymyilyjen ja hurskaiden siunausten suojaamana.

Punakkakasvoisen ja matalaotsaisen Sangleboeufin liikkeistä Markus luuli ymmärtävänsä hänen surkuttelevan moista valtioviisautta, pitävän liian suurena halvalle anarkistiselle opettajalle osoitettua kunniaa. Vaikka hän kyrassierina ollessaan ei koskaan ollut taistellut, puhui hän lakkaamatta ihmisten maahan hakkaamisesta. Ja markiisitar oli, toimitettuaan hänet edusmieheksi, turhaan saattanut hänet yhdistymään tasavaltaan paavin nimenomaisesta käskystä, hän kertoi yhä juttuja rykmentistään ja intoili sotalipun nimessä. Kuinka monta tyhmyyttä hän olisikaan tehnyt, ellei olisi ollut tuota hyvää, ymmärtäväistä markiisitarta ja se oli yksi syy, jolla tämä puolusti sitä että ei ollut voinut jättää Hectoria. Tälläkin kertaa täytyi hänen tulla väliin ja viedä hänet lempeästi pois, sipsuttaen pienillä askelilla puistoa kohden hänen ja hänen vaimonsa keskessä, sangen iloisena ja äidillisenä heitä kumpaakin kohtaan.

Parooni Nathan astui nopeasti takaisin suureen salonkiin, jonka oven hän sulki; ja melkein samassa tuli hän Markusta hakemaan.

-- Rakas herra Froment, tahtoisitteko seurata minua.

Hän kuljetti Markuksen biljaardisalin läpi. Sitten hän aukaisi suuren salongin oven ja pyysi hänen astumaan sisään, ikäänkuin ihastuneena outoon osaan, jota hän näytteli selkä kumarassa. Raharuhtinaan asennossa ilmaantui hänen sorretun rotunsa nöyryys.

-- Olkaa hyvä astukaa sisään, teitä odotetaan.

Itse hän ei tullut mukaan, vaan sulki varovaisesti oven ja katosi, jota vastoin Markus ällistyneenä huomasi olevansa yksin isä Crabotin kanssa, joka pitkään, mustaan viittaan puettuna seisoi keskellä suurta, komeasti sisustettua huonetta. Syntyi hetken hiljaisuus.

Yleväpiirteinen ja hienokäytöksinen jesuiitta näytti hänestä vanhentuneen, harmaantuneen, hänen kasvoissaan huomasi jälkiä hirveästä levottomuudesta, joka viime aikoina oli vaivannut häntä. Mutta hänen äänensä oli yhtä hyväilevä, siinä oli sama vakava ja lumoava kaiku.

-- Koska asianhaarat ovat samaan aikaan tuoneet meidät tähän taloon, suonette minulle anteeksi, että olen toimittanut yhtymyksen, jota kauan olen toivonut. Tunnen teidän ansionne ja kykenen antamaan arvoa kaikille vakuutuksille, kun ne vaan ovat vilpittömät, rehelliset ja todelliset.

Hän jatkoi hitaasti ja tuhlasi ylenmäärin ylistyksiä vastustajalleen, ikäänkuin huumatakseen hänet ja voittaakseen hänet puolelleen. Mutta keino oli liian tunnettu ja lapsellinen ja Markus, joka ensin kohteliaisuudesta oli kumartanut, odotti tyynesti, koettaen salata suurta uteliaisuuttaan, sillä tuollaisella miehellä täytyi olla tärkeä syy ennenkuin hän ryhtyi moiseen keskusteluun.

-- Kuinka surkuteltavaa, huudahti isä Crabot vihdoin, että ajan onnettomuudet eroittivat toisistaan miehet, jotka järkensä puolesta olisivat kyllin arvokkaat ymmärtämään toisiaan! Meidän erimielisyytemme uhrit ovat todella surkuteltavia. Ja esimerkiksi presidentti Gragnon...

Mutta hän oikasi sanansa, huomatessaan kuinka opettaja tahtomattaan teki vilkkaan liikkeen.

-- Minä mainitsen hänet, koska tunnen hänet hyvin. Hän on rippilapseni, ystäväni. Kellään ei voi olla jalompaa, suorempaa eikä vakavampaa luonnetta. Ja te tunnette hyvin hänen kauhean tilansa, syytöksen virkarikoksesta, joka uhkaa koko hänen virkauraansa. Hän ei enään voi nukkua öisin, te säälisitte häntä, jos näkisitte hänen tuskansa...

Vihdoinkin Markus ymmärsi. Tahdottiin pelastaa Gragnon, kirkon ennen kaikkivaltias poika, kirkon, joka itse tunsi kadottavansa valtansa, jos hänet kukistettaisiin.

-- Ymmärrän kyllä hänen ahdistuksensa, vastasi Markus, mutta hän kärsii tekonsa rangaistusta. Tuomarin tulee tuntea laki, ja laittomalla osanannolla, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, on ollut hirveitä seurauksia.

-- Oi, ei, minä vakuutan teille, että hän teki sen aivan tietämättään, huudahti jesuiitta. Tuo kirje, jonka hän sai viime hetkessä, oli hänen mielestään merkityksetön. Se oli hänen kädessään kun hän valamiehien pyynnöstä meni neuvottelusaliin eikä hän enää edes tiedä kuinka hän tuli näyttäneeksi sen heille.

Markus kohautti hieman olkapäitään.

-- Siinä tapauksessahan hänen ei tarvitse muuta kuin kertoa se uusille tuomareille, jos juttu otetaan jälleen esille... En oikein ymmärrä miksi käännytte minun puoleeni. Minä en voi mitään.

-- Oi, älkää sanoko niin! Me tunnemme, mikä suuri vaikutusvalta teillä on, huolimatta vaatimattomasta asemastanne. Siksi olen ajatellut teitä. Te olette ollut ajatteleva ja toimiva sielu jutussa. Te olette Simonin perheen ystävä, se tekee mitä neuvotte, ettekö sitten tahtoisi säästää onnetonta, jonka perikato ei ole teille välttämätön?

Hän pani kätensä ristiin, hän rukoili vastustajaansa niin hartaasti, että tämä kummastuneena kysyi itseltään miksi oli otettu näin epätoivoinen askel, miksi oltiin näin taitamattomia ja epävaltioviisaita. Aavistiko jesuiitta sitten että hänen asiansa oli hukassa? oliko hän saanut erityisiä tietoja, niin että hän voi pitää tarkastusta myönnettynä? Hän astui itse taisteluun ja hylkäsi entiset kätyrinsä, jotka nyt olivat paljastettuja. Veli Fulgentius raukka oli kunnianhimon turmelema luonne ja hänen toimillaan oli ollut turmiollisia seurauksia. Onneton isä Philibin oli tosin aina ollut uskovainen munkki, mutta hänessä oli niin paljon puutteita. Mitä taas turmiotatuottavaan veli Gorgiakseen tuli, hänet heitti isä Crabot kokonaan oman onnensa nojaan, hän oli noita kadotettuja, hurjapäitä kirkon lapsia, jotka tuottavat sille suurimman vaaran. Jos hän ei mennytkään niin pitkälle että tunnusti Simonin syyttömyyden, ei hän ollut kaukana uskomasta veli Gorgiasta kykeneväksi kaikkiin rikoksiin.

-- Näette siis, rakas herra Froment, etten ollenkaan petä itseäni, mutta on toisia, joita olisi julmaa rangaista liian ankarasti pienistä erehdyksistä. Auttakaa meitä pelastamaan heitä, niin me korvaamme sen teille siten että lakkaamme taistelemasta teitä vastaan muissa asioissa.

Markus ei koskaan ollut selvemmin tuntenut voimaansa, itse totuuden voimaa. Hän puhui, hän ryhtyi pitkään väittelyyn, tahtoen päästä täydellisesti selville isä Crabotin arvosta. Ja hänen hämmästyksensä kasvoi yhä, huomatessaan kuinka tietämätön, kuinka tavattoman köyhä vastaväitteistä jesuiitta oli, niinkuin ainakin mies, joka ei ole tottunut vastustukseen. Tuoko siis oli syvämielinen valtioviisas, jonka viekasta neroa kaikki pelkäsivät ja jonka käden luultiin vaikuttavan kaikkiin tapauksiin, johtavan maailmaa? Tässä kurjasti valmistetussa kohtauksessa käyttäytyi hän päinvastoin niinkuin hätääntynyt miesraukka, ollen syyttä liian avomielinen, kykenemätön puolustamaan vakuutustaan järkevää ja johdonmukaista puhekumppaliaan vastaan. Hän oli vain keskinkertainen ihminen, joka ulkonaisten ominaisuuksiensa loistolla häikäisi katsojat. Hänen todellinen voimansa perustui ainoastaan lauman yksinkertaisuuteen ja uskovaisten nöyrään alistuvaisuuteen, jotka uskovaiset vastaanväittämättä taipuivat hänen tahtoonsa. Tästä keskinkertaisuudesta Markus ymmärsi että hänellä oli edessään vain mitätön korujesuiitta, jonka veljeskunta salli asettua eturiviin, loistaa ja viehättää, samalla kuin muut jesuiitat, esimerkiksi isä Poirier, Rozaniin sijoitettu maakunnan hengellinen esimies, jonka nimeä ei koskaan mainittu, johti kaikkea piilopaikastaan, tuntemattoman ja kaikkivaltiaan neronsa voimalla.

Isä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen suhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa takaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia kummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli kuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen näköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä opettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän saattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus kulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse, näki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka hellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.

Saman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän oli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs Pariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että ylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten Beaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin assisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei enää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo epäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän ainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien luona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah syleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa, kauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli ikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset, sillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään epäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus, oikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon valtaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon oli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä oli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi ehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis riittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa tietämättömyydessä.

III.

Kului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko teki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa. Ratkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin nyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi, varmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä varten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison opettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää tietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan, tehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi hallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen koulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen välttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka on kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja vapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa hirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa maallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti Gragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi ylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja vapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä harjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen olivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä epäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja vähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin olevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli Gorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana tuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina uhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa kirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin monista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään taisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa käsiteltäväksi.

Markuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon terveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän taisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti. Melkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein yksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi hänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin tapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja kaupunkilaisten mielipiteistä.

Eräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun päässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka tapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa kukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève eräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä varjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien runkoihin.

Hetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin tällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva Duparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse poissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä yksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt hänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea suurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän uskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin peläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.

Suuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta taivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä. Harhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus katseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli, nähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta parantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin henkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt kiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut sammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän turhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui, koettaen rauhoittaa häntä.

-- Kuinka pieni Clémentimme voi?

Geneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa mielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä vuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti äiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.

-- Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla äänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.

-- Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?

-- Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa herra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla ei ole mitään valittamista hänen suhteensa.

Syntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu muuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät eroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä epäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli ottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään päätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui tuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja tämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi kauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.

Hetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden kysymyksen.

-- Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?

Geneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas hänen poskilleen.

-- Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään, minä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia siihen.

Markuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta kärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.

-- Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa, sano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!

Mutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni häntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.

-- Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään minun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan... Oi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan ymmärtäisi.

Ja hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja kärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes että hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän itsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva Duparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan lähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot siihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän oli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan ihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen janoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen halajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut viereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia, tunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle munkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän kutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt häntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään huolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään Saint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei ollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama tyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, löytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.

Silloin Markus aavisti totuuden ja huolimatta surusta, jonka Geneviève raukan kurjuus herätti hänessä, valtasi hänet taas toivo. Silminnähtävästi ei apotti Quandieu, eikä edes isä Theodosius ollut tyydyttänyt hänen kiihkeää rakkauden tarvettaan. Hän oli tuntenut rakkauden, hänen täytyi aina rakastaa miestä, puolisoa, josta hän oli eronnut ja joka jumaloi häntä. Kalpean Jesuksen salaperäinen, kristillinen rakkaus ei tyydyttänyt, ainoastaan kiihoitti häntä. Nyt hän vaan ylpeydestä riippui kiinni katolisuudessa, hän harjoitti yhä ankarampia uskonnollisia menoja, ikäänkuin tarviten yhä vahvempia nukutusaineita kuolettaakseen tuskan yhä suurenevasta pettymyksestä. Sitä osoitti myöskin äidintunteen herääminen niin, että hän otti pikku Clémentin luokseen ja piti huolta hänestä. Hellästi valtioviisas Louise oli jälleen hänen lohdutuksensa, vaikutti häneen parantavasti lähentämällä häntä joka päivä yhä enemmän isään ja puolisoon. Lisäksi oli hän alkanut riidellä hirveän isoäidin kanssa eikä hän enään tahtonut voida elää pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jonka kylmyys, hiljaisuus ja synkkyys näännyttivät hänet. Ja hänen viimeinen toivonsa oli ollut tuo kaikkivaltias lähetyssaarnaaja, johon hän oli luottanut kun ei apotti Quandieu, eikä isä Theodosius olleet voineet antaa hänelle Jesusta ja hän oli rientänyt ihmeellisen ripittäjän luo salaa, että ei kukaan kieltäisi häntä siitä, ja ainoaksi huojennukseksi oli häntä neuvottu harjoittamaan lapsellisia toimia!

-- Mutta Genevièveni, huudahti Markus kiihkeästi, kadottaen kaiken varovaisuutensa, meidän kotiammehan sinä kaipaat, koska olet noin avuton ja ahdistuksessa! Sinä olet kovin onneton, tule luokseni, tule luokseni, minä rukoilen sinua!

Geneviève jäykistyi ylpeydessään ja toisti:

-- Ei, ei! en koskaan palaa luoksesi... Minä en ole onneton, se ei ole totta. Minä saan kärsiä siksi että olen rakastanut sinua, siksi että olen ottanut osaa sinun elämääsi ja rikokseesi. Kun heikkoudessani valitan, tekee isoäiti oikein muistuttaessaan minulle siitä. Minä sovitan sinun syntiäsi, minua Jumala kurittaa rangaistakseen sinua ja sinun myrkkysi polttaa minua, eikä ole mitään toivoa huojennuksesta.

-- Vaimo raukka, tuo mitä sanot on hirveätä. He tekevät sinut hulluksi. On varma että olen kylvänyt sinuun uutta siementä ja juuri tähän kylvöön luotan, siitä on meidän onnemme kerran nouseva. Niin, me olemme liiaksi sulautuneet toisiimme, olet kerran palaava luokseni, lapsemme tuovat sinut takasin. Tuo myrkky, josta järjetön isoäiti puhuu, on juuri meidän rakkautemme, se vaikuttaa sinun sydämessäsi ja se johdattaa sinut takasin!

-- Ei koskaan!... Jumala musertaisi meidät molemmat. Sinä ajoit minut luotasi pilkkaamalla Jumalaa. Jos olisit rakastanut minua, et olisi riistänyt minulta tytärtäni kieltämällä häntä menemästä ripille. Kuinka luulet että palaisin jumalattomaan kotiin, jossa en edes saisi rukoilla?... Oi! kuinka kovaa, kukaan ei rakasta minua enään eikä taivaskaan tahdo aueta!

Hän puhkesi kyyneliin. Markus, jonka tämä hirveä valitushuuto saattoi epätoivoon, tunsi että oli hyödytöntä kiduttaa häntä enempää. Aika ei ollut vielä tullut. Taas syntyi hiljaisuus ja kaukaa Jaffres-kadulta kuului leikkivien lasten huutoja illan kirkkaassa ilmassa.

Innokkaasti keskustellessaan olivat he hiukan lähestyneet toisiaan yksinäisellä penkillä. Nyt näyttivät he molemmat miettivän, katseet luotuina laskevan auringon säteissä tanssivaan pölyyn. Markus katkaisi ensiksi hiljaisuuden ikäänkuin lausuen ääneen ajatuksensa.

-- Sinä, ystäväni, et tietysti hetkeäkään ole uskonut noihin inhoittaviin juttuihin, joilla jotkut ovat tahtoneet häväistä minua, neiti Mazelinen ja minun välillä vallitsevan veljellisen suhteen johdosta?

-- Oi en, vastasi Geneviève innokkaasti, tunnen sinut ja tunnen hänet. Älä luule minua niin tyhmäksi että uskon kaikki mitä minulle kerrotaan.

Hän epäili hiukan ja jatkoi sitten:

-- Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan laumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen lempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä Theodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä luulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut puolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.

Surustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven silminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli tehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti ymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa rippi-isää.

-- Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän ett'et voi tehdä mitään halpamaista... Isä Theodosius ei pelota minua sinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa keskustelussa hänen kanssaan... Minä vaan suren että jonkun huonon neuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin munkin johdettavaksi.

Haihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein. Isä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja katuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä apotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan. Syyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta suvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati jäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon arkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena oli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä häneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset lääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden, ihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen oma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän lakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta isä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen ja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian varomattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän vastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä palannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja kunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.

Onnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus hiukan veitikkamaisesti:

-- Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?

Geneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.

-- Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti Quandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta jonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.

Hetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden tunnustuksen.

-- Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani puhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta...

Hän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti tuota ainetta, täytyi jatkaa.

-- Simonin jutusta... Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö niin?

Hitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi aivan hiljaan:

-- Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena salaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme edessä.

-- Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?

-- En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en koskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä jos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä itse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.

Markus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle uutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei totuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien pois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun Markus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet takaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.

-- Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora, niin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi tarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.

-- Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen lukenut kaikki.

-- Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?

-- Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut "Petit Beaumontaisissa" tiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.

Kiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä.

-- Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on yleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja valheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää järjettömiä juttuja pienille ja halvoille ... ja sinä olet myrkytetty niinkuin niin moni muukin ihminen!

Genevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja julkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.

-- Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut asiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Mutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.

-- Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.

-- Miksi et?

-- Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.

Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.

-- Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!

-- Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea... Mitä hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule epäillä järkeään?

-- Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.

Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa välinpitämättömyyttä.

-- Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja meitä.

Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:

-- Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.

Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan, oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti uudelleen.

-- Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.

Geneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti pysyen sokeana ja kuurona!

-- Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka rangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan koettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut tapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.

Ja hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota katua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen kauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä liikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen viimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden sekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.

Kun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon Salvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.

-- Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä paikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta häiritä teitä... Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani iltapäivällä!

Markus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen vieressä.

-- Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on särkynyt.

Sitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut hänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä varmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut sitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin intohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän syytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen kirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan oli kuitenkin tyytyväisen näköinen.

-- Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai toivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja rukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut Jumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet hätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta huolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata luoksenne... Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se ratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden mukana.

Hän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.

-- En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen toiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole voinut kehua siitä teille... Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen päähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle hänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen holhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun ja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka kylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan lauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla oli sanottavaa... Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa ett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen uskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen kasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä tarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan täydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän vastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia... Jouduin siis tappiolle. Minua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien väliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua aikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta. Onneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan tervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.

Markus pysyi yhä synkkänä.

-- Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin pitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät tietämättömyydessään.

-- Miksi ei voisi?... Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei hyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat edeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on siellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies, taitavin kapteeni, suurin voittaja.

Hän nauroi ja innostui.

-- Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen viisauden ja sulouden mestariteoksena... Tyttösen horjumaton ja lempeä käytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen. En ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on osoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen pienissä tovereissaan... Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan ollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille luvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä vuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa nähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon, jossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan. Mutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota hän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta, uudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen hänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen harvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän ajatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te itse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja äidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne kerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin, kaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.

Markus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.

-- Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin sairas.

-- Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa tuo äidille elämän takaisin... Genevièven suuri tuska tulee siitä, että elämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman taudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa salaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne kanssa... Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan takaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden voitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.

He puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi Mailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän keskelle taistelua.

Etenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon ponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan hengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen vaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut ainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta syyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.

Veli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut "Petit Beaumontaisille" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen esimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan, piti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen vapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys oli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan kirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina pitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka hänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa edes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen mielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin oikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin olevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta huolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä välttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan ellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut omastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista naurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty leimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää, niinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen sinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan veljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä liian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä vallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka nykyään hämmästytti "Petit Beaumontaisin" herkkäuskoisia lukijoita, sisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja että siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut sen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta huolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin huoneessa.

Pari viikkoa myöhemmin julkaisi lehti uuden kirjeen veli Gorgiaalta. Hänen kerrottiin paenneen Italiaan. Mutta hän ei ilmoittanut kellekään oikeaa osoitettaan ja lupasi tulla todistamaan uudessa oikeusjutussa, jos nimenomaan sitouduttiin antamaan hänen olla vapaudessa. Hän kutsui yhä Simonia saastaiseksi juutalaiseksi, sanoi voivansa tuoda esille selvän todistuksen hänen syyllisyydestään, jonka hän antaisi ainoastaan assisioikeuden edessä. Tämä ei estänyt häntä puhumasta esimiehistään etenkin isä Crabotista uhkaavin ja häväisevin sanoin, ennen tunnustetun, mutta nyt kielletyn ja hyljätyn kanssarikollisen katkeralla suuttumuksella. Eikö heidän juttunsa väärästä sinetistä ollut järjetön? Mikä kurja valhe, kun niin helposti voi tunnustaa totuuden! He olivat typeriä ja raukkamaisia, sillä eivätkö he olleet osoittaneet suurinta raukkamaisuutta hyljätessään hänet, Jumalan uskollisen palvelijan, uhrattuaan ensin sankarillisen isä Philibinin ja onnettoman isä Fulgentiuksen. Säälivän halveksivasti hän puhui viimemainitusta, puolihöperöstä, turhamaisesta miesraukasta, joka raivattiin pois tieltä lähettämällä hänet muka sairauden tähden johonkin kauvas, sitten kun hänen ensin oli annettu mielin määrin paljastaa itsensä. Isä Philibiniä taas ylisti hän taivaaseen saakka, kutsui häntä ystäväkseen ja uskonsankariksi, joka ehdottomasti totteli esimiehiään, jota nämä käyttivät pahimpiin tarkoituksiin ja joka muserrettiin sitten kun heille oli edullisinta että hän pysyi ääneti. Hän kuvaili häntä kärsivänä sankarina, uskon marttyyrinä Apenniinien luostarissa, niin kuin kiivaat antisimonistit olivat esittäneet häntä pienissä kuvissa sädekehällä ja marttyyrikruunulla varustettuna. Ja siitä lähti hän kirkastamaan itseään tavattomalla voimalla ja julkealla hävyttömyydellä. Hän oli siinä todella mainio, siinä ilmeni sellainen sekoitus vilpittömyyttä ja valhetta, pontevuutta ja viekkautta että kunnoton lurjus hänessä aivan varmaan olisi voinut muuttua suureksi mieheksi jos kohtalo olisi tahtonut. Hän oli, niinkuin hänen esimiehensä vielä suvaitsivat tunnustaa, mallimunkki, hänen uskonsa oli ihailtava, täydellinen, hän antoi kirkolle taivaan ja maan kuninkuuden ja piti itseään sotilaana, joka sai tehdä mitä tahansa puolustaessaan sitä. Ensiksikin oli Jumala, sitten olivat hänen esimiehensä ja hän; ja kun hän oli tehnyt tiliä töistään esimiehilleen ja Jumalalle, täytyi muun maailman tyytyä siihen. Esimiehetkään eivät merkinneet mitään, jos hän piti heitä arvottomina. Silloin oli hän yksin Jumalan edessä, ei ollut enään muuta kuin hän ja Jumala. Niinä päivinä, joina hän oli tunnustanut syntinsä ja saanut ne Jumalalta anteeksi olikin hän puhdas, hänen ei tarvinnut kellekään tehdä tiliä töistään, oli inhimillisten lakien yläpuolella. Eikö se ollut oikea katoolinen totuus että kirkonpalvelijat riippuvat ainoastaan taivaallisesta vallasta? ja eikö kaikki isä Crabotin maallinen raukkamaisuus ilmennyt siinä, että hän pelkäsi inhimillistä oikeutta ja joukkojen typerää mielipidettä?

Toisessa kirjeessään veli Gorgias lisäksi tunnusti täydellä hävyttömyydellään, että hänkin voi tehdä syntiä. Hän löi ankarasti rintaansa, hän huusi olevansa ainoastaan saastainen sika ja hän heittäytyi nöyrästi tomuun Jumalansa jalkojen juuressa. Maksettuaan syntivelkansa alkoi hän taas yhtä tyynesti ja hartaasti palvella kirkkoa, kunnes lihan heikkous syöksi hänet uuteen saastaisuuteen ja teki uuden synninpäästön välttämättömäksi. Mutta vilpittömänä katolilaisena hän uskalsi tunnustaa ja jaksoi kärsiä rangaistuksensa, jotavastoin korkeat papiston jäsenet, veljeskuntien esimiehet, joita hän niin katkerasti soimasi, olivat valehtelijoita ja raukkoja, vapisivat syntiensä tähden, salasivat ne halpoina tekopyhinä ja heittivät ne toisten syyksi, peläten seurauksia ja ihmisten arvosteluja. Ensin ei hän näissä kiivaissa syytöksissä ollut näyttänyt muuta kuin vihansa siitä että hänet niin kurjasti oli hyljätty, oltuaan vain kuuliainen ase ja oli yhdistänyt omaansa isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen kohtalot, kutsuen heitä ja itseään hirveimmän kiittämättömyyden uhreiksi. Mutta viime aikoina oli näihin syytöksiin sekaantunut salaperäisiä uhkauksia. Jos hän hyvänä kristittynä oli maksanut velkansa, oli vielä toisia, joiden täytyi ansaita syntinsä anteeksi julkisella rangaistuksella. Miksi he eivät maksaneet? He saisivat kyllä kerran maksaa jos he suututtaisivat pitkämielisen Jumalan, niin että hän nostaisi esiin kostajan, joka huutaisi julki heidän tunnustamattomat ja rankaisemattomat rikoksensa. Hän viittaili silminnähtävästi isä Crabotiin, hän tahtoi puhua salaperäisestä jutusta, josta ennen oli liikkunut useita epäselviä huhuja: kreivitär Quèdevillen äärettömän omaisuuden anastamisesta, tuosta mahtavasta Valmarien alueesta, minne myöhemmin oli perustettu jesuiittakolleegio. Muistettiin muutamia yksityisseikkoja: vaaleaverinen, vielä kuudenkymmenen ikäisenä komea kreivitär, joka kauvan aikaa oli ollut kuuluisa kevytmielisestä elämästään ja sitten yhtäkkiä muuttunut ankaran uskonnolliseksi: hänen luokseen oli isä Philibin tullut aivan nuorena kasvattajaksi hänen pojanpojalleen, yhdeksän vuotiaalle Gastonille, viimeiselle Quèdevillelle, jonka vanhemmat olivat saaneet tapaturmaisen kuoleman: sitten oli isä Crabot, jonka surullisesti päättynyt rakkaus juuri äskettäin oli tehnyt uskonnolliseksi, saapunut linnaan ja hänestä oli vähitellen tullut kauniin kreivittären rippi-isä, ystävä ja muutamien luulon mukaan rakastaja; vihdoin seurasi pienen Gastonin tapaturmainen kuolema, hän oli hukkunut ollessaan kävelemässä kasvattajansa kanssa ja tämän kuoleman jälkeen oli kreivitär voinut testamentata alueen ja omaisuuden isä Crabotille mitättömän klerikaalisen pankkiirin kautta, joka oli määrätty ainoaksi perijäksi ja jonka toimeksi oli annettu linnan ja puiston muuttaminen ylemmäksi kirkolliseksi kasvatuslaitokseksi. Muistettiin myöskin että pienen Gastonin leikkitoverina oli ollut entisen salametsästäjän, sittemmin metsänvahdin poika Georges Plumet, jota Valmarien jesuiitat myöhemmin olivat suosineet ja auttaneet ja joka ei ollut kukaan muu kuin itse veli Gorgias. Viimemainitun ankarat sanat ja uhkaava käytös herättivätkin ihmisten mielissä kaikki nämä muistot menneisyydestä, antamalla uutta vahvistusta vanhalle epäluulolle että halvalla metsänvartian pojalla ja mahtavilla kirkonmiehillä, maanvaltiailla, saattoi olla yhteinen rikos salattavanaan. Eikö tämä olisi selittänyt sitä että he niin kauvan aikaa olivat suosineet häntä ja vihdoin puoltaneet ja suojelleet häntä tässä pelättävässä vaarassa? He tahtoivat tietysti ensi siassa pelastaa kirkon; mutta he olivat sitten tehneet kaikki puhdistaakseen hirveän munkin; ja syynä siihen että he vihdoin olivat uhranneet hänet oli, että heistä näytti mahdottomalta puolustaa häntä kauvempaa. Ehkä tahtoi veli Gorgias vain peloittaa heitä saadakseen heiltä kaiken hyödyn mikä vielä oli mahdollista. Ja he pelkäsivät häntä, se oli varma, sillä kuka hyvänsä saattoi nähdä että he olivat kauhuissaan tuon hirveän lörpöttelijän kirjeistä ja kirjoituksista, lörpöttelijän joka aina oli valmis lyömään rintaansa ja huutamaan julki omansa ja muiden synnit. Ja vaikka he näennäisesti jättivät hänet oman onnensa nojaan, saattoi arvata että he yhä mahtavasti suojelivat häntä, samoin olisi muutamia viikkoja kestävästä vaitiolosta aivan varmaan voinut päättää että hänelle lähetettiin hyviä sanoja ja rahaa.

Mutta minkä sekasorron veli Gorgiaan tunnustukset ja uhkaukset salvatkaan aikaan kirkollisessa puolueessa! Se oli temppelin häväistys, tabernaakelin salaisuudet oli annettu alttiiksi uskottomien epäterveelliselle uteliaisuudelle. Monet pysyivät kuitenkin uskollisina hänelle, innostuivat hänen katolisesta suvaitsemattomuudestaan, joka luotti yksin Jumalaan, tahtomatta tunnustaa ainoatakaan inhimillisen yhteiskunnan oikeuksista. Miksi ei sitä paitsi olisi hyväksytty hänen selitystään, jonka mukaan hän todella oli leimannut kirjoituskaavan, Zéphirin vienyt sen koulusta ja Simon käyttänyt sitä pirullisessa tarkoituksessa? Se ei ollut niin järjetön kuin ensimmäinen, se selitti isä Philibininkin käytöksen, kun hän hätääntyneenä repi leimalla varustetun kulman sokeasta rakkaudesta pyhään kirkkoon. Suurin osa tosin, isä Crabotin uskotut, ja melkein kaikki papit ja munkit pysyivät itsepäisesti kiinni ensimmäisessä selityksessä, jota vielä oli korjattu siten, että Simonin sanottiin merkinneen kaavan väärällä nimimerkillä ja leimanneen sen väärällä sinetillä. Se oli mieletöntä ja "Petit Beaumontaisin" lukijat kiihtyivät siitä yhä enemmän, ikäänkuin ihastuksissaan uudesta keksinnöstä, joka teki jutun vielä epätodenmukaisemmaksi. Joka aamu vakuutti lehti horjumattomalla varmuudella, että oli löydetty selviä todistuksia sinetin valmistamisesta ja että kukaan ei enään voinut epäilläkään Simonin uudestaan tuomitsemista. Tunnussana oli annettu, kaikki oikein ajattelevat ihmiset olivat uskovinaan että veljienkoulu varmasti pääsisi voitolle, sitten kun onnettoman veli Gorgiaan jumalattomat vastustajat olisivat kukistetut. Koulu olikin suuresti menestyksen tarpeessa, sillä se oli taas kadottanut kaksi oppilasta salaisen epäluottamuksen tähden, joka puolinaisten tunnustusten ja harmillisten löytöjen vuoksi oli kohdannut sitä. Simonin lopullinen kukistus yksin voi kohottaa sen entiseen loistoonsa, hävittämällä toisen kerran maallikkokoulun. Ja oli päivän selvää että veli Fulgentiuksen seuraajan tehtävänä oli pysyä varjossa, kärsivällisesti odottaa siihen saakka, jota vastoin kapusiinien johtaja, isä Theodosius häviössäkin taitavasti käytti hyväkseen asemaa, kehoittaen uskovaisia säännöllisesti uhraamaan Pyhälle Antonius Padualaiselle kaksi markkaa kuukaudessa, jotta hän tukisi veljienkoulua Mailleboisissa.

Huomattavin tapaus oli että Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu eräänä päivänä jälleen osoitti suruaan ja suuttumustaan saarnatuolissaan. Kauan aikaa oli häntä pidetty salaisena simonistina ja silloin sanottiin että piispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot. oli hänen takanaan, samoinkuin isä Crabot oli kapusiinien ja kristillisten koulujen veljesten takana. Siinä olivat vastakkain papit ja munkit, nuo kaksi joukkoa, jotka lakkaamatta uhkasivat joutua käsikähmään, koska pappi ei voinut sallia munkin sortavan häntä, kääntävän omaksi edukseen jumalan palveluksen ja tulot; ja tällä kertaa niinkuin ainakin oli pappi oikeassa, omistaen oikeamman ja inhimillisemmän käsityksen Kristuksen uskonnosta. Sitten muistettiin että apotti Quandieun, -- totellen hänen ylhäisyyttään Bergerotia, joka oli ollut pakoitettu antamaan myöten yleiselle taikauskolle, peläten muuten menettävänsä hiippakuntansa, -- oli täytynyt alistua, pyytää julkisesti anteeksi olemalla läsnä jumalattomassa juhlallisuudessa kapusiinien kappelissa. Senjälkeen oli hän vetäytynyt syrjään, antautunut ainoastaan toimensa täyttämiseen kastaen, ripittäen, vihkien ja haudaten seurakuntalaisiaan huolellisena virkamiehenä, joka ei kellekään näyttänyt sydämensä katkeruutta ja epätoivoa. Mutta kun isä Philibin todistettiin syypääksi valheeseen ja väärennykseen, kun veli Fulgentius, tehtyään tyhmyyksiä hävisi ja veli Gorgias melkein tunnusti tekonsa ja pakeni, oli Mailleboisin kirkkoherra jälleen tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta. Vielä olisi hän ehkä pysynyt vaiti kuuliaisuudesta esimiehiään kohtaan, ellei Jonvillen kirkkoherra, hirveä apotti Cognasse, olisi eräässä saarnassaan selvästi viitannut häneen, pappiin, joka oli hyljännyt uskonsa ja joka petti Jumalansa ja isänmaansa. Silloin syttyi uudelleen hänen uskonnollinen intonsa, hän ei voinut kauempaa salata suruaan nähdessään temppelin kauppiaiden hallussa, joiksi hän heitä kutsui, toistamiseen pettävän ja ristiinnaulitsevan Jesuksen, totuuden ja oikeuden Jesuksen. Seuraavana sunnuntaina hän puhui saarnassaan turmiollisista henkilöistä, jotka olivat saattamaisillaan kirkon perikatoon, kun tekivät itsensä syypäiksi rikoksellisuuteen inhoittavimpien pahantekijöiden kanssa. Voi helposti kuvailla mielessään häväistystä ja hurjaa hämmennystä kirkollisessa maailmassa, joka jo oli niin levoton Simonin jutun tähden. Ja pahinta oli, että hänen ylhäisyytensä Bergerotin sanottiin taas olevan apotti Quandieun takana ja varmasti päättäneen että ei tällä kertaa sallisi raivostuneen uskonkiihkon saattaa uskontoa vaaraan.

Näiden irtipäässeiden intohimojen raivotessa alkoi siis vihdoin uusi oikeusjuttu Rozanin assisioikeudessa. Simon oli tuotu Ranskaan, vaikkei hän vielä ollut parantunut vaarallisesta kuumetaudista, joka oli viivyttänyt hänen tuloaan lähes vuoden. Matkalla meren ylikin oli epäilty saataisiinko hänet elävänä perille. Epäjärjestyksen, väkivaltaisuuksien ja häväistysten pelosta oli täytynyt salata hänen maalle nousupaikkansa ja tuoda hänet Rozaniin yöllä, pitkin kiertoteitä, joita ei kukaan tuntenut. Ja tällä hetkellä oli hän oikeuspalatsin lähellä sijaitsevassa vankilassa, joten hänen tarvitsi kulkea ainoastaan kadun yli mennäkseen tuomariensa eteen ja häntä vartioitiin huolellisesti kuin vaarallista ja huomattavaa henkilöä, josta koko kansan kohtalo riippui.

Hänen vaimonsa Rachel sai ensiksi tavata häntä, syvästi liikutettuna jälleennäkemisestä niin monen hirveän vuoden jälkeen. Hän ei ollut ottanut mukaansa lapsiaan Josefia ja Sarahia, jotka olivat jääneet Mailleboisiin Lehmannien luo. Oi, kuinka he syleilivät toisiaan! Ja Rachel läksi pois kyyneleitä vuodattaen, sillä hänen miehensä oli niin laihtunut ja heikontunut ja hänen hiuksensa olivat tulleet valkeiksi. Hän oli tuntunut kummalliselta, ei ollut vielä tiennyt mitään, sillä ylioikeus oli vaan lyhyesti, mainitsematta yksityisseikkoja, ilmoittanut hänelle, että oikeusjuttu pian otettaisiin tarkastettavaksi. Vihdoinkin päätetty tarkastus ei ollut kummastuttanut häntä, hän oli alusta alkaen ollut varma siitä että se kerran tapahtuisi ja oli pysynyt pystyssä, julmista kidutuksista huolimatta, voittaen kuoleman viattomuutensa voimalla. Hän tahtoi elää ja hän eli, nähdäkseen lapsensa ja antaakseen heille tahrattoman nimen. Mutta mikä hirveä tuska häntä olikaan ahdistanut, kun hän lakkaamatta mietiskeli tuomionsa peljättävää salaisuutta, voimatta löytää selitystä siihen! Eikä hän vieläkään tiennyt mitään varmasti, hänen veljensä David ja asianajaja Delbos, jotka olivat rientäneet hänen luokseen, selittivät hänelle vihdoin asian tilan, kertoivat mikä hirveä taistelu vuosimääriä oli hänen asiansa tähden raivonnut noiden kahden leppymättömän vihollisen välillä, auktoriteettiuskoisten, jotka puolustivat menneisyyden mädännyttä rakennusta ja tulevaisuutta kohden kulkevien vapaan ajatuksen miesten. Silloin vasta hän ymmärsi ja hän piti omia kärsimyksiään vain mitättömänä sattumana, jonka ainoa merkitys oli siinä, että ne olivat saaneet aikaan oikeuden heräämisen, mikä hyödytti koko ihmiskuntaa. Muuten hän ei mielellään puhunut kärsimyksistään, hän oli kärsinyt vähemmin toveriensa, varkaiden ja murhamiesten, kuin vartijoittensa, julmien raakalaisten tähden, jotka oli jätetty omaan valtaansa ja pirulliseksi nautinnokseen kiduttivat ja tappoivat rankaisematta. Ellei hänellä olisi ollut hänen rodulleen ja kylmälle johdonmukaiselle luonteelleen ominaista vastustusvoimaa olisi hän jo satoja kertoja antanut tappaa itsensä revolverilla. Hän puhui näistä asioista aivan rauhallisena ja osoitti lapsellista hämmästystä kuullessaan kummallisista selkkauksista tuossa hirveässä näytelmässä, jonka uhri hän oli.

Markus, joka oli tarjoutunut todistajaksi, sai luvan koulusta ja matkusti Rozaniin muutamia päiviä ennen oikeusjutun alkua. Hän tapasi siellä jo Davidin ja Delbosin täydessä ja ankarassa taistelussa. Tavallisesti niin rauhallisen ja rohkean Davidin hermostuminen ja huolestuneet kasvot hämmästyttivät häntä. Delbos näytti myöskin miettiväiseltä, tavallisesta iloisesta rohkeudestaan huolimatta. Asia olikin hänelle sangen tärkeä, siinä oli vaarassa koko hänen uransa asianajajana, hänen kasvava kansansuosionsa sosialistisena ehdokkaana tulevissa vaaleissa. Jos hän voittaisi jutun, kukistaisi hän aivan varmaan Lemarroisin Beaumontissa. Mutta joka hetki ilmaantui kaikenlaisia huolestuttavia enteitä, niin että Markuskin ennen pitkää tuli levottomaksi tässä uudessa ympäristössä, johon hän niin toivorikkaana oli astunut. Muualla, vieläpä Mailleboisissakin pitivät kaikki ihmiset, joilla oli vähänkään tervettä järkeä, Simonin viattomaksi julistamista varmana. Omassa piirissään eivät isä Crabotin käskyläiset salanneet toisiltaan kuinka vaarallisena he pitivät asemaa. Parhaat uutiset tulivat Pariisista, ministerit sanoivat olevansa varmat asian oikeudenmukaisesta ratkaisusta, heidän asiamiestensä kertomukset tuomioistuimesta ja jurystä olivat herättäneet heissä vahvan luottamuksen. Mutta Rozanissa oli mieliala aivan toinen. Valheen ja petoksen henki täytti ilman ja tunkeutui ihmisten sydämmiin. Rozan, entinen maakunnan pääkaupunki, joka oli kadottanut suurimman osan entisestä merkityksestään, oli säilyttänyt kuningasmielisen ja katolisen uskonsa ja menneisyyteen kuuluvan uskonkiihkon, joka muualla jo oli haihtunut. Se olikin kirkollisille erinomainen alue ja he koettivat siellä saavuttaa ratkaisevan voiton, joka oli heille välttämätön, jos tahtoivat säilyttää opetusoikeutensa, tuon voiman, joka teki heidät tulevaisuuden herroiksi. Jos Simon julistettaisiin viattomaksi, silloin olisi maallikkokoulu voittanut, vapaa ajatus saisi valtaansa lapsen, vapauttaisi sen erehdyksestä, sonnustaisi sen totuudella, tekisi siitä tulevaisen, veljellisyyden ja rauhankaupungin kansalaisen. Jos Simon tuomittaisiin uudelleen, silloin olisi veljienkoulu pelastettu, se saisi jatkaa sortoaan, saisi lapsen kautta vielä yhden tai pari vuosisataa levittää taikauskoista tietämättömyyttä ja halpamaista orjuutta vanhan katolisen ja monarkillisen yhteiskuntarakennuksen turvissa. Markus ei ollut koskaan selvemmin tuntenut kuinka tärkeätä Roomalle oli voittaa tässä taistelussa, hän ei ollut koskaan näin selvästi huomannut että se oli pienienkin yksityisseikkojen toimeenpanijana loppumattomassa ja hirveässä jutussa, tuo paavillinen Rooma, joka itsepäisesti riippui kiinni unelmassaan maailman vallasta ja jonka hän joka askeleella huomasi Rozanissa kuiskaavana, toimivana, valloittavana.

Delbos ja David kehoittivat häntä suureen varovaisuuteen. Poliisit vartioivat heitä itseään, peläten jotain salavehkeitä; ja seuraavana päivänä huomasi Markuskin ympärillään salaperäisiä haamuja, Eikö hän ollut Simonin seuraaja, maallikko-opettaja, kirkon ilmeinen vihollinen, joka sen oli raivattava pois tieltään jos se tahtoi voittaa? Tuo äänetön viha, jonka hän tunsi ympäröivän itseään, nuo uhkaukset salakavalasta hyökkäyksestä selittivät hänelle mistä tulivat hänen vastustajansa, sokean raivon täyttämät miehet, jotka halki vuosisatojen ovat polttaneet ja murhanneet, mielettömyydessään tahtoen pysäyttää ihmiskunnan edistyksen. Silloin käsitti hän kauhun, joka painoi kaupunkia, talojen synkän muodon, joiden akkunanluukut olivat suljetut kuin ruton raivotessa; Rozan oli ainakin hiljainen, mutta nyt se näytti vielä tyhjemmältä. Auringonpaahteissa kaduilla kulkivat ihmiset kiirein askelin, katseet levottomina, kauppiaat tarkastelivat akkunoistaan katua ikäänkuin peläten verilöylyä. Etenkin juryn valitseminen oli kauhistuttanut vapisevia asukkaita. Valamiesten nimiä mainittiin surumielisesti päätä puistaen ja suurena onnettomuutena pidettiin jos joku heistä kuului perheeseen. Melkein kaikki koroillaaneläjät, tehtailijat, kauppiaat tässä klerikaalisessa kaupungissa harjoittivat uskonnollisia menoja, julkisesti tunnustettua uskonnon puutetta pidettiin häpeällisenä tahrana ja oli suureksi haitaksi menestykselle. Voi helposti kuvailla mielessään kuinka kiihkeästi äidit ja puolisot koettivat vaikuttaa valamiehiin lukemattomien kirkkoherrojen, apottien ja munkkien johtamina, jotka täyttivät kaupungin kuusi seurakuntaa ja kolmekymmentä luostaria aina soivine kelloineen. Beaumontissa oli kirkon vielä täytynyt noudattaa jonkunlaista varovaisuutta salaisessa työssään, sillä siellä oli entinen voltairelainen porvaristo ja vallankumouksellisia esikaupunkeja. Mutta mitä olisi häikäilty Rozanissa, vanhassa unisessa kaupungissa, joka ammoisista ajoista oli ollut uskonnollinen? Työmiesten vaimot kävivät messussa, porvarinaiset kuuluivat kaikki hengellisiin seuroihin ja nyt syntyi siis oikea pyhä ristiretki eikä kukaan kieltäytynyt taistelusta saatanaa vastaan. Viikkoa ennen oikeusjutun alkua muuttui koko kaupunki sotakentäksi, jokaisessa talossa ryhdyttiin taisteluun hyvän asian puolesta, onnettomat valamiehet sulkeutuivat huoneisiinsa uskaltamatta lähteä ulos, sillä kaduillakin tuntemattomat pysäyttivät heitä, kauhistuttivat heitä katseillaan ja huusivat ohi kulkiessaan ankaria sanoja, uhaten kostaa heille, elleivät he täyttäisi hyvän katolilaisen velvollisuutta tuomitsemalla juutalaisen uudestaan.

Markus tuli vielä levottomammaksi saadessaan tietoja neuvos Guybaraudista, jonka tuli johtaa juttua assisioikeudessa, ja valtionprokuraattori Pacartista, jonka tuli esiintyä syyttäjänä. Edellinen oli entinen Valmarien jesuiïttain oppilas ja sai heitä kiittää nopeasta ylenemisestään. Hän oli nainut sangen rikkaan kyttyräselkäisen, jonka myöskin jesuiitat olivat hankkineet hänelle. Jälkimmäinen, entinen kansan yllyttäjä, joka oli sekaantunut johonkin häpeälliseen pelijuttuun, oli sittemmin muuttunut kiivaimmaksi juutalaisvihaajaksi ja yhdistynyt kirkkoon, toivoen sen avulla saavansa jonkun viran Pariisissa. Markus epäili etenkin viimemainittua, nähdessään antisimonistien olevan pelkäävinään hänen käytöstään oikeusjutussa, ikäänkuin he olisivat olleet levottomia hänen vallankumouksellisen menneisyytensä tähden. Samalla kun he eivät voineet kyllin ylistää Guybaraudin ylevää velvollisuudentuntoa ja jaloa luonnetta, puhuivat he Pacartista hiukan epäilevästi, pitäen hänen juutalaisvihaansa riittämättömänä. Näin tahtoivat he epäilemättä valmistaa hänelle sankarillisen osan rehellisenä miehenä, joka totuuden läpitunkemana pyytäisi Simonin tuomitsemista. He kulkivat siis kaikkialla Rozanissa levottoman näköisinä ja kertoivat kaikille ettei Pacart ollut heidän puolellaan. Tästä heräsi Markuksen epäluulo, sillä hän tiesi varmoista lähteistä että kysymyksessä oleva henkilö oli lahjottavissa ja että hän oli valmis pahimpiin tekoihin kun vaan pääsisi johonkin korkeaan virkaan missä voisi puhdistaa kunniansa. Rozanissa näytti koko kiihkeä ja ratkaiseva taistelu toista oikeusjuttua varten tapahtuvan maan alla. Siellä ei olisi, niin kuin Beaumontissa ensimmäisen jutun aikana tavannut kauniin rouva Lemarroisin salonkia, jossa rakastettava edusmies Marcilly, varovainen prefekti Hennebise, kunnianhimoinen kenraali Jarousse, yliopiston opettajat, virkamiehet ja oikeuston jäsenet tapasivat toisensa ja kevyesti ajoivat asiaa naisten hymyilyjen lomassa. Samoin ei enään ollut kysymystä vapaamielisestä kirkonmiehestä, sellaisesta kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka piti aisoissa hengellistä puoluetta, peläten kirkon hukkuvan nousevaan halpamaisten taikauskojen tulvaan. Taistelu raivosi tällä kertaa hirveässä pimeydessä, jossa suuret yhteiskunnalliset rikokset lymyilevät; ja se jatkui murhaavana kuolleen kaupungin synkässä rauhassa eikä pinnalla näkynyt muuta kuin epäselvä kuohuminen, tuo kauhu, joka liikkui ilmassa ikäänkuin kaupunki olisi ollut ruton saastuttama. Markuksen ahdistus syntyi juuri siitä, ettei hän nähnyt simonistien ja antisimonistien meluavia yhteentörmäyksiä, vaan huomasi ainoastaan salakavaloita valmistuksia pimeään tekoon, jonka täyttäjiksi Guybaraud ja Pacart tuntuivat hänestä vartavasten valituilta.

David ja Delbos tapasivat toisensa joka ilta Markuksen luona tämän vuokraamassa suuressa huoneessa yksinäisen kadun varrella, ja kaikkiin luokkiin kuuluvia innokkaita ystäviä ympäröi heitä. Se oli pieni pyhä joukko, jokainen jakoi siellä uutisiaan, aatteitaan ja rohkeuttaan. Ei tahdottu antautua epätoivon valtaan ja erotessa oltiin taas iloisia ja rohkaistuja, valmiita uusiin taisteluihin. Markus ja kaikki muutkin tiesivät että viholliset pitivät salaisia kokouksiaan erään läheisen kadun varrella presidentti Gragnonin langon luona. Gragnon, jonka syyttäjä oli kutsunut todistajaksi, asui siellä ja otti siellä vastaan kaupungin taistelevat antisimonistit. Heti kun pimeä tuli, nähtiin pappien ja munkkien pitkässä jonossa varovaisesti pujahtavan sinne. Isä Crabotin sanottiin käyneen siellä kahtena yönä ja sitten taas palanneen Valmariehen, jossa hän harjoitti katumustöitä, osoittaen suurinta nöyryyttä. Epäiltäviä henkilöitä kuljeskeli tuossa autiossa kaupunginosassa, kadut eivät olleet varmat. Kun David ja Delbos yöllä läksivät Markuksen luota, saattoivatkin ystävät heitä joukossa heidän asunnoilleen saakka. Eräänä iltana kuului pyssyn laukaus, eivätkä poliisit voineet saada ketään kiinni. Mutta klerikaaliset käyttivät vieläkin useammin aseenaan myrkyllistä panettelua, henkistä murhaa. Tällä kertaa joutui Delbos sen uhriksi samana päivänä, jolloin oikeusjutun tuli alkaa. "Petit Beaumontais" lehti, joka saapui kysymyksessä olevana aamuna, sisälsi inhoittavan ilmiannon, häpeällisesti väärennetyn jutun asianajajan isästä erään tapahtuman johdosta, josta jo oli kulunut puoli vuosisataa. Delbosin isää, joka oli ollut kultaseppä ja asunut lähellä Beaumontin piispan asuntoa, syytettiin siinä korjattavaksi annettujen pyhien astioiden varastamisesta. Asian oikea laita oli, että kultasepältä itseltään oli eräs vaimo varastanut astiat ja kun hän ei tahtonut antaa ilmi vaimoa oli hänen täytynyt korvata kadonneet tavarat; asiaa ei ollut tarkemmin tutkittu ja se oli jäänyt hämäräksi. Kun luki tuon inhoittavan lehden saattoi ymmärtää kuinka syvälle jotkut ihmiset voivat vaipua vihassa ja halpamaisuudessa. Isälle sattunut ikävä onnettomuus, joka aikoja sitten oli unohtunut, haudattu, heitettiin pojalle vasten silmiä kaunistettuna valheellisilla yksityisseikoilla ja inhoittavilla mielikuvituksilla ja kaikki tämä saastaisuutta ja häväistyksiä uhkuvalla kielellä. Haudan häväisijä oli varmaankin saanut julaistut asiakirjat itse isä Crabotilta, jolle epäilemättä joku papillinen arkistonhoitaja oli ne antanut. Tällä odottamattomalla iskulla toivoivat he kohtaavansa Delbosin sydämmen, murhaavansa hänet henkisesti, saattavansa hänet asianajajana epäluottamukseen ja musertavansa hänet siihen määrin ett'ei hänellä Simonia puolustaessaan olisi tarpeellista voimaa puhuakseen eikä saadakseen äänensä kuuluvaksi.

Oikeusjuttu alkoi eräänä maanantaina, kuumana heinäkuun päivänä. Syytetyn puolesta oli paitsi Gragnonia, jota tahdottiin kuulustella yhdessä Jacquinin, entisen juryn puheenjohtajan kanssa, kutsuttu useita todistajia. Luettelossa oli Mignot, neiti Rouzaire, tutkintotuomari Daix, Mauraisin, Salvan, Sébastien ja Victor Milhomme, Polydor Souquet sekä Bongardien, Doloirien ja Savinien lapset. Isä Crabot, isä Philibin, veli Fulgentius ja veli Gorgias olivat myös kutsutut, mutta tiedettiin että kolme viimeksimainittua eivät saapuisi. Valtion prokuraattori Pacart oli puolestaan tyytynyt kutsumaan ainoastaan ne todistajat, jotka syyttäjä ensimmäisessäkin oikeusjutussa oli kutsunut. Rozanin kadut alkoivat vihdoinkin vilkastua tästä todistajien, sanomalehtimiesten ja uteliaiden tulvasta, johon joka junassa saapui lisiä. Oikeuspalatsin ympärillä tunkeili joukkoa jo kuudesta aamulla kiihkeästi haluten nähdä Simonia. Mutta suuri määrä sotamiehiä oli käsketty liikkeelle ja ne tyhjensivät kadun. Simon kulki kahden tiheän sotilasrivin välitse, niin että ei kukaan voinut eroittaa hänen piirteitään. Kello oli kahdeksan. Tämä varhainen hetki oli valittu koska tahdottiin välttää suurta kuumuutta, raskaita ja tukahuttavia istuntoja.

Täällä ei ollut enään Beaumontin assisioikeuden aivan uutta istuntosalia, jonka kullatut koristeet kiilsivät korkeiden akkunoiden räikeässä valossa. Rozanin assisioikeus oli sijoitettu vanhaan feodaalilinnaan ja istuntosali oli pieni, pitkä ja matala huone, jonka seiniä pitkin kulki tammipaneeli ja johon syvistä akkunoista tuli vain niukasti valoa. Se muistutti tuollaista mustaa kappelia, jossa inkvisitsionioikeus julisti päätöksensä. Ainoastaan muutamia naisia oli päässyt sisään ja kaikilla oli sitäpaitsi tummat puvut. Todistajat olivat anastaneet suurimman osan penkeistä, seisovalle yleisölle varattua pientä tilaa oli täytynyt vieläkin supistaa. Kuulijakunta, joka seitsemästä oli odottanut tässä synkässä ja painostavassa huoneessa, oli verrattain hiljaa, kaikkia värisytti salainen levottomuus, silmät paloivat ja liikkeet olivat hillityt. Näytti siltä kuin intohimot olisivat hautautuneet, kaiken tuli tapahtua salassa, kaukana päivän valosta, herättämällä niin vähän melua kuin mahdollista.

Heti kun Markus oli istunut penkilleen Davidin viereen, joka oli tullut sisään todistajien kanssa, valtasi hänet ahdistus, hän pelkäsi tukehtuvansa, ikäänkuin seinät olisivat uhanneet kukistua hänen päällensä. Hän oli nähnyt että kaikkien katseet suuntautuivat heihin. David etenkin herätti suurta uteliaisuutta. Sitten saapui Delbos kalpeana ja päättäväisenä ja melkein kaikki tarkastivat häntä vihaisin silmäyksin, tahtoen tietää kuinka kovasti halpamainen kirjoitus oli koskenut häneen. Mutta Delbos, joka oli ikäänkuin pukeutunut ylenkatseen ja rohkeuden haarniskaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan hymyilevänä ja voimakkaana. Nyt alkoi Markus tarkastaa juryä, hän tutki jokaisen valamiehen kasvoja, koettaen niistä lukea millaisille miehille suuri työ oli uskottu. He olivat kaikki mitättömän näköisiä pikku kauppiaita, pikku porvareita, yksi oli apteekkari, yksi eläinlääkäri ja kaksi virastaan eronnutta kapteenia. Ja kaikkien kasvoilla ilmeni sama synkkä levottomuus ja halu tarkoin salata sisäistä taisteluaan. Heidän ulkomuodostaan saattoi huomata kuinka heitä oli kiusattu sen jälkeen kuin heidän nimensä olivat tulleet tunnetuiksi. Useilla oli kalpeat, parrattomat kasvot, ne olivat tekopyhiä pappien käskyläisiä, tottuneita kirkon ulkokullattuun varovaisuuteen, jota vastoin toiset olivat lihavia ja punakoita, ja näyttivät ottaneen kaksinkertaiset aamuryypyt rohkaistakseen mieliään. Heidän takanaan aavisti koko vanhan, klerikaalisen ja sotilaallisen kaupungin luostareineen ja kasarmeineen ja levottomuus valtasi mielen kun ajatteli, minkä oikeudentyön olivat saaneet tehtäväkseen nuo miehet, joiden ymmärryksen ja omantunnon ympäristö oli turmellut, myrkyttänyt.

Mutta silloin kulki kohaus halki koko salin ja Markus sai tuntea elämänsä tärisyttävimmän mielenliikutuksen. Hän ei ollut vielä nähnyt Simonia ja nyt huomasi hän äkkiä hänet Delbosin takana syytetyn penkin vieressä. Ja se oli hirveä näky, tuo pieni, laiha ja kumarainen mies, kuihtuneine kasvoineen ja paljaine päineen, jota tuskin muutamat valkeat hiussuortuvat peittivät. Mitä! tuoko murtunut, viheliäinen vanhus oli hänen entinen toverinsa, jonka hän oli tuntenut niin hienona ja vilkkaana! Hänellä ei tosin koskaan ollut suuria ulkonaisia etuja, hänen äänensä oli heikko, liikkeensä kuivat, mutta hänessä oli palava nuoruuden ja uskon ahjo. Ja tuollaisena kurjana, masentuneena miesraukkana rangaistussiirtola antoi hänet takaisin, ihmisrauniona, jonka suurista säteilevistä silmistä loisti kaikki tahdonlujuus ja voittamaton rohkeus mitä hänellä vielä oli jälellä! Näistä silmistä yksin voi hänet tuntea ja niistä löysi myöskin selityksen hänen pitkään vastustusvoimaansa ja lopulliseen voittoonsa, joka tuli siitä että hän aina oli elänyt puhtaan aatteen ihannemaailmassa. Kaikkien katseet olivat suunnattuina häneen eikä hän näyttänyt edes huomaavan sitä, hänellä oli tavaton kyky unhottaa ympäristönsä ja hän katseli ihmisjoukkoa hajamielisin silmäyksin. Sitten ilmaantui hänen huulilleen ääretöntä hellyyttä osoittava hymy; hän oli huomannut veljensä Davidin ja Markus tunsi että tämän koko ruumis vapisi.

Kello oli neljännestä yli kahdeksan kun vahtimestari antoi merkin ja oikeuston jäsenet astuivat sisään. Salissa olijat nousivat seisomaan ja istuutuivat sitten uudelleen. Markus, joka muisti raivokkaan, meluavan ja räyhäävän kuulijakunnan Beaumontissa, ihmetteli nyt vallitsevaa raskasta levollisuutta, jonka alla hän aavisti samat kiihkeät intohimot ja äänettömän murhanhalun väijyvän ikäänkuin pimeän luolan pohjalla. Uhrin näkeminen oli saanut aikaan vain tukahutetun murinan; ja oikeuston jäsenien asettuessa paikoilleen vaipui yleisö jälleen synkkään odotukseen. Verrattuna raakaan ja leikilliseen presidentti Gragnoniin herätti samoin huomiota presidentti Guybaraud, joka oli erittäin kohtelias, jonka liikkeet olivat juhlalliset ja puhe mairitteleva. Hän oli pieni, hymyilevä ja lempeä mies, josta levisi vieno kirkon tuoksu, mutta hänen harmaat silmänsä olivat terävät ja kylmät kuin teräs. Vastakohta oli yhtä silmiinpistävä entisen valtionprokuraattorin, loistavan Raoul de La Bissonnièren ja Pacartin, nykyisen valtionprokuraattorin välillä, joka oli pitkä, laiha ja kuiva, keltakasvoinen ja jota alituisesti näytti polttavan halu pyyhkiä pois epäilyttävä menneisyytensä, ansaitsemalla itselleen korkean aseman. Presidentin oikealla ja vasemmalla puolella istuivat molemmat assessorit huolettoman näköisinä niin kuin ainakin miehet, joilla ei ole mitään tekemistä eikä mitään vastuunalaisuutta. Valtionprokuraattori oli heti levittänyt eteensä äärettömän asiakirjavihon ja hän käänteli sen lehtiä kovalla ja säntillisellä kädellä. Ensimmäisten muodollisuuksien jälkeen kutsui kirjuri ulos todistajat, jotka kaikki yksitellen poistuivat; Markuksen täytyi mennä muiden mukana. Sitten alkoi presidentti Guybaraud kiirehtimättä kuulustella Simonia. Hän teki kysymyksensä värittömällä äänellä, joka oli kuin kylmä, murhaavalla taidolla ja tarkkuudella käytetty puukon terä. Loppumaton kuulustelu viivähti entisen jutun pienimmissäkin yksityisseikoissa, kohdistui itsepäisesti ylioikeuden kumoamaan syytökseen ja herätti siten suurta kummastusta. Oli odotettu vain ylioikeuden asettamien kysymysten tutkimista ja nyt saatiinkin heti huomata että Rozanin assisioikeus ei aikonut vähääkään välittää edellisen todistamista tosiasioista ja että presidentti aikoi käyttää valtaansa ja alkaa Simonin jutun aivan alusta. Pian saattoi myöskin tehdyistä kysymyksistä ymmärtää, ettei mitään oltu jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, jossa Simonin sanottiin palanneen Beaumontista junalla, olleen Mailleboisissa jo kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, menneen katsomaan Zéphiriniä. joka oli menossa levolle, raiskanneen ja kuristaneen hänet äkillisen mielettömyyden valtaamana: tässä vasta ilmaantui uusi selitys, jonka isä Philibinin luota löydetty, veljienkoulun leimalla varustettu kirjoituskaavan kulma oli tehnyt välttämättömäksi: nyt väitettiin lisäksi että Simon oli hankkinut itselleen tuon kaavan, teettänyt väärän sinetin leimatakseen sen ja vihdoin itse kirjoittanut siihen veli Gorgiaan alkukirjaimet. Se oli tuo lapsellinen juttu, jonka järjettömyyden viime mainittu oli käsittänyt ja pitänyt sitä niin mahdottomana, että hän tunnusti kaavan ja nimimerkkinsä olevan väärentämättömät. Mitään ei oltu siis jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, siihen oli vielä lisättykin uusi törkeä keksintö ja ainoana perustuksena oli yhä asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin kuuluisa todistus, jotka herrat, veli Gorgiaan nimenomaisesta tunnustuksesta huolimatta, itsepäisesti pysyivät kiinni ensimmäisessä mielipiteessään. Ja jotta ei kukaan jäisi epätietoiseksi hänen käytöksensä suhteen, puuttui valtionprokuraattori Pacartkin kuulusteluun, tahtoen saada syytettyä tarkemmin selittämään muutamia väärää sinettiä koskevia kysymyksiä.

Simonin käytöstä tämän pitkän kuulustelun aikana pidettiin surkeana. Monet hänen parhaista ystävistäänkin olivat kuvailleet häntä tuomariksi, joka salama aseenaan, kostajana nousisi haudasta, minne hänet vääryydellä oli kaivettu. Ja kun hän vastasi kohteliaalla, kuumeesta vapisevalla äänellä, ilman voimaa, tuotti hän suuren pettymyksen. Hänen vihollisensa alkoivat taas sanoa että hän itse tunnusti rikoksensa, jonka halpamaisuuden leima näkyi hänen epämiellyttäviltä kasvoiltaan. Ainoastaan kerran hän kiivastui, silloin kun presidentti kysyi häneltä väärästä sinetistä, josta hän ensi kerran kuuli puhuttavan. Siitä ei ollut mitään todistusta, kerrottiin ainoastaan että tuntematon työmies oli puhunut eräälle vaimolle salaa tehneensä Mailleboisin opettajalle kummallista työtä. Huomatessaan Simonin kiivastuvan ei presidentti sen enempää puhunut asiasta, etenkin kun Delbos oli noussut, valmiina väittämään vastaan. Valtionprokuraattori lisäsi ainoastaan että vaikka ei tuntematonta työmiestä ollutkaan löytynyt, hän ei kuitenkaan voinut olla pitämättä seikkaa sangen vakavana. Kun David iltasella kertoi ensimmäisen istunnon tuloksista, valtasi Markuksen suuri sydämmen ahdistus, varmuus siitä että suurinta rikosta valmisteltiin. Häntä ei Simonin rauhallinen ja mitätön käytös hämmästyttänyt, hän tiesi hänen luottavan viattomuutensa voimaan, eikä voivan ulkonaisesti osoittaa mielenliikutuksiaan. Mutta Markus ymmärsi täydellisesti kuinka huonon vaikutuksen se oli tehnyt: ja etenkin presidentin uhkaava kylmyys ja suuri merkitys, minkä hän pani mitättömimpiinkin kysymyksiin herätti hänessä tuskallisen tunteen, hän oli melkein varma uudesta tuomitsemisesta. David, jolle hän luuli täytyvänsä ilmoittaa levottomuutensa, voi tuskin pidättää kahta suurta kyyneltä, sillä hänkin oli toivottomana, hirveän epätoivon valtaamana.

Seuraavat päivät, jotka kokonaan olivat omistetut todistajain kuulustelulle, antoivat heille hiukan rohkeutta ja toivoa, saattamalla heidät täyteen taisteluun. Ensiksi kuulusteltiin entisiä syyttäjän kutsumia todistajia ja taas saatiin nähdä pitkä jono rautatievirkamiehiä ja tullivirkamiehiä, jotka antoivat ristiriitaisia tietoja siitä miten Simon oli palannut Mailleboisiin, puoliyhdentoista junalla vaiko jalkasin. Markus, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä saliin, oli pyytänyt Delbosia kutsumaan hänet heti esille. Hän kertoi millä tavoin Zéphirinin pieni ruumis oli löydetty ja sitten meni hän jälleen istumaan Davidin viereen todistajille varatun pienen tilan nurkkaan. Hän sai siis olla läsnä kun asianajaja, joka huolimatta kauheasta ahdistuksestaan oli tyyni ja rohkea, ensi kerran aukaisi suunsa. Hän vaati isä Philibinin, veli Fulgentiuksen ja veli Gorgiaan tuomista oikeuden eteen, koska heidät laillisesti oli kutsuttu. Presidentti selitti lyhyesti asian: Isä Philibin ja veli Gorgias eivät olleet voineet saada haastetta, sillä molemmat olivat Ranskan rajojen ulkopuolella ja heidän olinpaikkansa oli tuntematon; veli Fulgentius taas oli vaarallisesti sairastunut ja hän oli lähettänyt lääkärintodistuksen. Delbos ei tyytynyt tähän viimemainitun suhteen ja sai aikaan että valan tehnyt lääkäri lähetettiin tutkimaan häntä. Ja sitten hän ei tahtonut tyytyä pelkkään kirjeeseen isä Crabotilta. joka vetosi töihinsä ja velvollisuuksiinsa rippi-isänä, selittäen samassa että hän ei mitään tiennyt jutusta: ja Delbos sai vielä aikaan sen että, huolimatta valtionprokuraattorin kiivaasta vastalauseesta, Valmarien rehtori vielä kerran kutsuttiin todistamaan. Mutta tämä ensimmäinen yhteentörmäys kiihoitti vihaa, presidentti ja asianajaja olivat siitä alkaen lakkaamatta riidassa. Ja sinä päivänä istunto loppui suureen mielten kuohuun, jonka apuopettaja Mignotin odottamaton todistus herätti. Neiti Rouzaire oli taas sangen varmasti vakuuttanut kahtakymmentä minuuttia vaille yksitoista kuulleensa Simonin askeleet ja äänen, kun tämä palasi kotiin ja keskusteli Zéphirinin kanssa, todistus joka niin suuresti oli vaikuttanut tuomioon ensimmäisessä jutussa. Mignot, joka hänen jälkeensä kutsuttiin esille, peruutti kokonaan entisen todistuksensa tavattomalla suoruudella: hän ei ollut mitään kuullut, hän oli nyt täydellisesti vakuutettu Simonin viattomuudesta, minkä hän mitä selvimmin todisti. Neiti Rouzaire kutsuttiin takaisin ja syntyi huomiota herättävä kuulustelu, jossa hän vihdoin kadotti jalansijan, sotkeutuen aikaa määrätessään ja voimatta selittää kuinka hän omasta huoneestaan oli saattanut kuulla mitä pikku Zéphirinin luona tapahtui. Markuksen täytyi tulla tukemaan Mignotin todistusta, ja joutui silloin hetkeksi vastakkain alkeiskoulun tarkastajan Mauraisinin kanssa, joka, pyydettynä lausumaan mielipiteensä syytetystä ja todistajista, luuli helpoimmin pääsevänsä asiasta siten että piti innokkaan ylistyspuheen neiti Rouzairen ansioista, eikä lausunut mitään Mignotia, Markusta eikä edes Simonia vastaan, hän kun ei vielä tiennyt kuinka asiat kääntyisivät.

Kaksi seuraavaa istuntoa olivat syytetylle vieläkin edullisemmat. Kysymystä salaisesta kuulustelusta, joka ensimmäisen oikeusjutun aikana oli kiihoittanut ihmisten mieliä, ei nyt edes mainittukaan, sillä presidentti ei uskaltanut puhua siitä. Hän kuulusteli siis julkisesti Simonin entisiä oppilaita, jotka nyt olivat nuoria miehiä ja melkein kaikki naimisissa. Fernand Bongard, Auguste ja Charles Doloir, Achille ja Philippe Savin tulivat perättäin esille ja kertoivat sen vähän minkä muistivat ja mikä oli verrattain suotuisaa syytetylle; ja näin kukistui salaisen kuulustelun hyväksi keksitty inhoittava juttu, että muka lapset olivat kertoneet niin kauheita yksityisseikkoja ettei niillä voinut saastuttaa kuulijakunnassa olevien naisten korvia. Istunnon huomiota herättävät todistukset olivat Sébastien ja Victor Milhommen. Kahdenkymmenenkahden vuotias Sébastien selitti liikutetulla äänellä kuinka hän lapsena oli valehdellut, kuinka hänen äitinsä oli hätäillyt ja kuinka he vihdoin olivat sovittaneet väärän todistuksen kauvan aikaa kärsittyään omantunnonvaivoja. Ja hän kertoi nähneensä serkullaan Victorilla kirjoituskaavan, joka sitten oli hävinnyt, löytynyt jälleen ja vihdoin annettu Markukselle, kun hänen äitinsä, poikansa sairasvuoteen ääressä, oli luullut saaneensa rangaistuksen pahasta teostaan. Victor taas, tahtoen miellyttää äitiään, joka ennen kaikkea katsoi paperikaupan parasta, sanoi unohtaneensa kaikki ja oli olevinaan yksinkertainen nuorukainen, joka ei mitään muistanut. Luultavasti oli hän tuonut kirjoituskaavan veljien koulusta, koska se oli löytynyt hänen vihostaan; mutta hän ei tiennyt mitään muuta, ei voinut mitään sanoa. Lopuksi astui esille toinen veljien oppilas. Polydor Souquet, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika ja Delbos teki hänelle pitkän sarjan tärkeitä kysymyksiä tavasta, jolla veli Gorgias rikosiltana oli saattanut hänet kotia, tapauksista matkan varrella, heidän keskustelustaan ja ajasta. Markus oli neuvonut asianajajaa kutsumaan tämän todistajan, sanoen yhä vieläkin olevansa vakuutettu että tuo umpimielinen lurjus, joka nyt palveli eräässä Beaumontin luostarissa, tiesi osan totuudesta. Mutta Delbos sai häneltä ainoastaan kiertäviä vastauksia, samalla kun hän loi ympärilleen katseita, joissa ilmeni typeryyttä ja pahanilkisyyttä. Kuka voi muistaa sellaista niin monen vuoden kuluttua? Syy oli sangen mukava ja valtionprokuraattori osoitti levotonta kärsimättömyyttä, kun taas yleisö, joka, vaikka ei ymmärtänytkään miksi asianajaja niin itsepäisesti kyseli tuolta mitättömältä todistajalta, tunsi kuitenkin ilmassa totuuden, joka vielä pakeni.

Seuraava istunto toi mukanaan uuden mielenliikutuksen. Ensin oli loppumattomia keskusteluja molempien asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin välillä, jotka vastustaen itse veli Gorgiasta itsepäisesti väittivät että kirjoituskaavassa ei ollut hänen alkukirjaimiaan F.G., joissa he yksin huomasivat Simonin nimimerkin, yhteen kietoutuneen E--n ja S--n, tosin sangen epäselvinä. Enemmän kuin kolmen tunnin aikana toivat he esiin syitä ja todistuksia. Ja ihmeellisintä oli, että presidentti salli heidän jatkaa, vieläpä kuuntelikin heitä silminnähtävällä mielihyvällä, samalla kuin valtionprokuraattori, ollen tekevinään muistiinpanoja, antoi heidän tarkemmin selittää muutamia yksityiskohtia, ikäänkuin syytös vieläkin olisi tehty heidän mielipiteensä nojalla. Tämän kohtauksen aikana alkoivat järkevät ihmisetkin taas epäillä: miksi ei se voisi olla niin? kun on kysymys kirjoituksesta, niin ei koskaan voi tietää varmasti. Mutta istunnon lopulla eräs tapaus, joka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, tärisytti mieliä. Sisään astui todistajaksi kutsuttu, entinen tutkintotuomari Daix, kokonaan mustaan puettuna. Hän oli tuskin viittäkymmentäkuutta täyttänyt ja näytti seitsemänkymmenen vuotiaalta, oli laihtunut ja kumarainen, hiukset olivat aivan valkeat, kasvoista ei ollut muuta jälellä kuin kapea nenä. Hän oli kadottanut hirveän vaimonsa ja kerrottiin kuinka tuo kunnianhimoinen, ruma ja keikaileva nainen oli kiduttanut häntä, nähdessään että mikään ei korottanut heitä keskinkertaisesta asemastaan, ei edes juutalaisen Simonin tuomitseminen, josta hän niin paljon oli toivonut. Levoton, arkaluontoinen Daix, joka oikeastaan oli kunnon mies, tahtoi keventää omaatuntoaan, nyt kun hänen vaimoaan ei enään ollut olemassa, sillä teot, joihin hän heikkoudessaan oli suostunut, tahtoen saada rauhaa kotiinsa, vaivasivat häntä. Hän ei puhunut suoraan näistä asioista, hän ei edes tunnustanut että hänen olisi tullut antaa jutun raueta silloin kuin se oli hänen käsissään. Hän antoi vain Delbosin kuulustella itseään ja kun häneltä kysyttiin nykyistä mielipidettään vastasi hän suoraan, että ylioikeuden tutkimus kukisti hänen työnsä, entisen syytöskirjan ja että hän nyt oli vakuutettu Simonin viattomuudesta. Sitten hän poistui äänettömän hämmästyksen vallitessa. Tuon surupukuisen miehen näkeminen ja tunnustus, jonka hän oli tehnyt hitaalla ja surullisella äänellä, oli liikuttanut kaikkien sydämiä.

Tuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa, jossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa, he olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti Daixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin huolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti Gragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän maanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat Markuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän kokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin päätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin vastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen istunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena syyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku ankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan Gragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren Polydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla sangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat neiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen klerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä, josta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa siitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät luokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi muiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin, kumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän ei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän kuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti uusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he Daixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä saisivat kestää ankaran hyökkäyksen.

Seuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin. Jacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään omaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti Gragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa rangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään liikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli allekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä epäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän, Jacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä varmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että tuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata häntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat todistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa rikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka, jonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus itse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen ahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon, joka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä karkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli kalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan raa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä yksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin kädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti hämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen valtaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi totuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä, niin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin väärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu todistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti Jacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille, kutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely. Vihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon ääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi kunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana. Turhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada Gragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi esiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan kumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä kertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden epäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia. Huomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen, jota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota Simon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin uskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti pysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä mihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin olla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan syytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas pelätä.

Todistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana. Lääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen terveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin vakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä Crabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen jalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että häntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli ollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten silminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli häntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen rohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista seikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua kovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan tai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart puhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja väsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä kaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden päätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen yksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut pitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen uuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa, nojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan syyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka ensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt myöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä kummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja todistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin. Veli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä aivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka juutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja hurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään lopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle rauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja kosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko uskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat ylläpitäneet Ranskan suuruutta.

Sitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti, intohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta. Mutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden tutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä pysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin, saapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun taas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli todistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että siinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun tunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat olivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin eriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä, etupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan todistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien toimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen konnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä kuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä. Missä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei tahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena, jommoisia "Petit Beaumontais"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta joskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka veli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin avonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa, lopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan, nähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä, vaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko oli olemassa -- mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän oli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin kävellä kirjoituskaavat taskussaan. "Petit Beaumontais"-lehti oli aivan varmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa suun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä hänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut Polydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei ollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden. Ja mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan syyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä todistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen puolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu pelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen -- isä Philibin oli hautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan aikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen nyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen tehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli todistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista ennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät kärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän oli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä kidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän vielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä juttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja oikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se maalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon pahaa.

Hänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi neuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon polttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista huolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen kuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta kuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti huoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin tällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi, jossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan tulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden jäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn johtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin kultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä kuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen syyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti myönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa olivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin ainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja. Silloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet julisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois ja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille ikäänkuin kiittääkseen heitä.

Markus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla kasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen värähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä nyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan odotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan kylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli suurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa, rikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota järki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia riemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin pitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi siellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja ytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena. Ja ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se oli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko. Ulkona Markus tapasi Davidin, joka itki.

Kirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen samalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan luolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja melkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli onnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran oli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten ja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie siihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta, vapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta.

Seuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena, rikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: "Olen lukenut kaikki asiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on viaton."

IV.

Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.

-- Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!

Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.

-- Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.

-- Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen... Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä... Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!

Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.

-- Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?

Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.

-- Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.

Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.

-- Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme on hyvällä kannalla, siinä kaikki... Ole vielä kärsivällinen, luota tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.

Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä. Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä, synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat itkeneet kadotettuja iloja.

-- Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä ei ole muita toruttavinaan... Mutta minä en valita, minä sulkeudun myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon että minut otetaan vastaan.

Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä, jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista, jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo ottaakseen selkoa tapahtumista.

Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi, jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä tulevaisuuden suuressa työssä?

Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.

Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään, kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla, jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen, jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset, sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan. Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.

Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin myönnettiin. "Petit Beaumontais"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä, toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen, Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa, ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.

Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa, hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.

Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä, he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä, toisessa päässä Ranskaa.

-- Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja lapsilleen.

-- Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut, he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista, ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan... Te olette oikeassa, se on meidän ainoa palkintomme.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.

-- Meidän osamme on loppunut... Armahdus oli epäilemättä välttämätön, mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden... Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen kylväneet.

-- Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään tulevaisuutta.

Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.

-- Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa huomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet levottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi että halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.

Sitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat puolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen kansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet erikseen totuuden ja oikeuden nimessä.

-- Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa? Häneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät häntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja pahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin vaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut kahteen osaan... Minä puolestani tulen luultavasti menettämään virkani...

Hämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.

-- Tekö! tekö!

-- Niin, minä, ystäväni... Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on halunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat tarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen itse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen avulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle. Ylioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi sanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu ja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa varmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut voitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta... Olisin sangen ihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.

Markus oli epätoivoissaan.

-- Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka olette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle kokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se on, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan ajatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan muodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan orjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta, viemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu alkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet tehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on mahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei koskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.

Salvan hymyili hiukan surumielisesti.

-- Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia sijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun paikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä paljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni. Nähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina täyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin... Voisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen taitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme, se on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän tappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain yksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen, jota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta niin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas hetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä sille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas vuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.

Hän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat vaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei halunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään vastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa ikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi Hector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen toimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja yliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset edusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta, suostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät menettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt professori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa vaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon harjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi niitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja vainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota. Isä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen suuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa seikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta: viimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja opettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia, täytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. -- Nyt kun Simon on uudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä tahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan aivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän sijallemme... On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin Beaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen opettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta vastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä palkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka surkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon, onnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä pojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis taas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva päivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn... Jos siis minä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan kanssani.

Markus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli niin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.

-- Minä olen siis tuomittu?

-- Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti ilmoittaa sen teille... Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on äänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään aikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan etenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja eroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion Sangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa hänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt prefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa, ellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan teidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi toimineet näin väkivaltaisesti... Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei voi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä. Muistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on tukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten korvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes maininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy antaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan keksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska joutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista maallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.

Markus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,

-- Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni jää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka ovat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki ajatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En kykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni ja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun totuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!

Mutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.

-- Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä muutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.

Lohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.

-- Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi häntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.

Muutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset ahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty veljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten käyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen koulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan vaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi, veljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta kapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät. Eikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut kaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä yksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen niiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset ihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan kukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut koskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi kaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen ansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti hämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia hypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi kiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden osakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu kymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama merkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki oli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin taivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien houkuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja, kaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan pyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin kiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän Antoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka tuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi seuraavilla lauseilla: "Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä obligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja. Mikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen lopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti ostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan."

Yritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja levisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen, panivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki herkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin arpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma, iankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen ylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi kieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä katolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä simonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun sanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan uskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma papistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli pakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan hän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin polvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut kauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka uskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet keinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin tuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan nähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan ollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä että papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan palvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen asiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä kirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla käsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta ja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta kansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta kapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän kappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan seurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin kirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja messut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius Padualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja yksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin tuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen, sitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut. Hypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja hän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se oli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista suuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren kristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut maailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet puhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille entisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä Bergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua, huomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa kirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa, jossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan ulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia hän ei enään voinut palvella.

Kapusiinit pitivätkin tilaisuutta sopivana uudelle riemujuhlalle. Isä Theodosius keksi millä tavoin oli vietettävä heidän entisen vastustajansa pakoa, joksi hän sitä nimitti. Taitavien vehkeiden avulla oli piispa saatu nimittämään Mailleboisin virkaatekeväksi kirkkoherraksi erään nuoren papin, isä Crabotin käskyläisen, ja nerokas tuuma oli järjestää yhdessä uuden kirkkoherran kanssa juhlallinen kulkue, jossa kapusiinien kappelilta kuljetettaisiin komea, punaisen ja kullan kirjava Pyhän Antoniuksen kuva seurakunnan kirkkoon, jonne se sitten juhlallisesti asetettaisiin. Se olisi loistava kuva ratkaisevasta voitosta, se olisi kruunaus, apoteosi, se osoittaisi että munkit olivat voittaneet papiston, että he olivat kaikkivaltiaita herroja, jotka kaikkialle pystyttivät epäjumalan kuvansa ja jotka niiden avulla toivoivat voivansa nylkeä kansaa ja painaa sen pimeyteen, niin että se jälleen muuttuisi tietämättömäksi orjalaumaksi. Ja kulkue oli todella komea, kaikki ympäristön papit ottivat siihen osaa ja ääretön joukko ihmisiä oli koko maakunnasta rientänyt katsomaan sitä. Kappelin eroitti Saint-Martinin kirkosta ainoastaan Kapusiinitori ja lyhyt katu; mutta tehtiin pitkä kierros, kuljettiin poikki République-torin ja pitkin Isoakatua, Pyhää Antoniusta kannettiin halki koko kaupungin. Pormestari Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön ympäröimänä, seurasi maalattua kuvaa, jota kannettiin punaisella samettityynyllä. Koko veljien koulu oli liikkeellä, huolimatta lupa-ajasta oli lapsia haalittu kokoon, heidät oli puettu ja heille oli annettu kynttilät käteen. Sitten seurasivat neitsyt Marian tyttäret, veljeskuntia, uskovaisten seuroja, loppumaton jono jumalisia naisia, ottamatta lukuun hyviä sisaria, ja kokonaisia luostareita, jotka olivat saapuneet Beaumontiin. Ei puuttunut muita kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka muutamia päiviä ennen oli sairastunut. Mailleboisissa ei ollut vielä koskaan vallinnut näin kiihkeää uskonnollista innostusta. Ihmiset polvistuivat katukäytävillä, miehet itkivät, kolme nuorta tyttöä sai hermokohtauksen ja vietiin apteekkarin luo. Siunaus illalla Saint-Martinin kirkossa kellojen soidessa oli häikäisevä. Kaikki tunsivat nyt että Maillebois vihdoinkin oli puhdistettu ja saanut anteeksi. Jumala oli tämän suuremmoisen juhlallisuuden kautta vapauttanut sen juutalaisen Simonin häpäisemästä muistosta.

Kysymyksessä olevana päivänä oli Salvan saapunut Mailleboisiin tervehtimään rouva Berthereauta. jonka terveydentilasta hän oli saanut mitä huolestuttavimpia uutisia. Astuessaan ulos pienestä talosta Kapusiinitorin varrella huomasi hän Markuksen, joka palasi Lehmannien luota ja jonka loppumaton kulkue oli pysäyttänyt. Molempien miesten täytyi siis odottaa jotensakin kauan, äänettöminä puristettuaan toistensa käsiä. Kun viimeinen munkki oli kulkenut ohi kullatun ja punaiseksi maalatun epäjumalansa jälkeen, katsoivat he vaan toisiinsa ja kulkivat muutamia askelia äänettöminä.

-- Olin teille menossa, sanoi Salvan vihdoin.

Markus luuli hänen tulevan kertomaan että virkaero vihdoin oli päätetty.

-- Se on siis päätetty? kysyi hän hymyillen, joko saan panna kokoon tavarani?

-- Ei, ei, ystäväni, Le Barazer ei ole vielä antanut elonmerkkiä. Hän valmistaa jotain, en tiedä mitä... Oh! Meidän eromme on varma, odottakaa vaan kärsivällisesti.

Sitten hän lakkasi puhumasta leikkiä ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä surullisiksi:

-- Ei, sain kuulla että rouva Berthereau oli sangen huonona ja tahdoin käydä häntä katsomassa... Tulen juuri hänen luotaan, olen kovin huolestunut, loppu on lähellä.

-- Louise kertoi sen minulle eilen illalla, sanoi Markus. Olisin tahtonut tehdä niinkuin tekin, mennä heti kuolevan luo. Mutta rouva Duparque on julistanut heti poistuvansa talosta jos minä uskaltaisin astua sinne jalallani minkä syyn nojalla hyvänsä. Ja rouva Berthereau, joka aivan varmaan tahtoisi tavata minua, ei uskalla lausua ilmi toivoaan, sillä hän ei tahdo saada aikaan häväistystä kuolinvuoteensa ympärillä... Oi! ystäväni, uskovaisen viha on todella leppymätön.

Taas kulkivat he äänettöminä. -- Niin. rouva Duparque on hyvä vartia, virkkoi Salvan, luulin ensin että ei hän päästäisi minuakaan tyttärensä luo. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään, ja kuunteli tarkasti jokaista sanaa, jonka lausuin sairaalle tai vaimollenne... Hän tuntee varmaankin valtansa heikontuvan ja pelkää että jotakin odottamatonta saattaisi tapahtua kuoleman jälkeen.

-- Kuinka niin?

-- Sitä en voi selittää, minusta vaan tuntuu siltä. Rouva Berthereau, hänen tyttärensä, pääsee nyt vihdoin hänen vallastaan kuoleman kautta, ja hän pelkää ehkä että Genevièvekin, hänen tyttärentyttärensä on vapautumaisillaan siitä.

Markus pysähtyi ja katseli häntä tutkivasti.

-- Oletteko sitten huomanneet mitään enteitä?

-- No, olkoon menneeksi! Olen. Mutta olin päättänyt että en puhuisi siitä teille, sillä en tahtoisi herättää teissä turhaa toivoa... Se koskee tätä juhlakulkuetta, tätä epäjumalanpalvelusta, jota juuri saimme katsella. Näyttää siltä kuin vaimonne olisi kieltäytynyt ottamasta siihen osaa. Ja sentähden tapasin rouva Duparquenkin kotonaan, muuten olisi hän tietysti tahtonut näyttäytyä ensimmäisenä uskovaisten naisten joukossa. Mutta jos hän olisi hetkeksikään poistunut kotoaan olisi hän pelännyt että joku saatana, te eli joku muu sielujen varastaja olisi pujahtanut hänen taloonsa ja ryöstänyt hänen tyttärentyttärensä. Hän jäi siis kotiin, mutta ette voi kuvailla kuinka raivostuneena, hänen kylmät silmänsä iskivät minuun niinkuin terävät miekat.

Markus, joka kuunteli hartaasti, ihastui.

-- Oi! Geneviève kieltäytyi ottamasta osaa tuohon kulkueeseen. Hän on siis ymmärtänyt sen pahan vaikutuksen, alhaisuuden ja typeryyden, hän on siis saanut takaisin entisen terveen järkensä?

-- Epäilemättä, jatkoi Salvan. Nuo paratiisin hypoteekkiobligatsioonit ovat etenkin loukanneet häntä, niin luulen... No ystäväni, eikö se ole erinomaista? Suurempi uskonnollinen hävyttömyys ei ole koskaan väärinkäyttänyt suurempaa inhimillistä typeryyttä.

Hitaasti suuntasivat ystävykset askeleensa rautatien asemaa kohden, sillä Salvan aikoi palata junalla Beaumontiin. Ja Markuksessa oli taas herännyt toivo.

Rouva Duparquen pienessä talossa, jonka uhkaaja kuolema teki vieläkin kylmemmäksi ja synkemmäksi, oli Geneviève todellakin uuden käänteen alaisena, joka hitaasti mullisti hänen luonteensa, muutti hänet kokonaan. Ensin oli totuus ikäänkuin musertanut hänet, lukiessaan asiakirjoja oli hän tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta ja hirveässä valossa nähnyt niiden pyhien miesten halpamaisuuden, joita hän tähän saakka oli kunnioittanut omantuntonsa ja sydämmensä ohjaajina. Ja silloin valtasi epäilys hänen mielensä, usko katosi, hän ei voinut olla ajattelematta, punnitsematta, vapaasti arvostelematta jokaista asiaa. Isä Theodosius oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, hän tunsi epämääräistä häpeää siitä että oli ollut hänen puolellaan silloin kuin hän oli tekemäisillään huonon teon. Ja nuo obligatsioonit, tuo yleisen herkkäuskoisuuden halpamainen väärinkäyttö lisäsi vielä Genevièven vastenmielisyyttä kapusiinimunkkia kohtaan, osoittamalla hänelle äkkiä entisen rippi-isänsä todellisen luonteen. Eikä ainoastaan munkin arvo alentunut hänen silmissään, vaan myöskin sen opin, jota hän edusti, tuon uskonnon, jota hän niin kauan oli ihaillut salaperäisen ja suloisen toivon huumauksessa. Mitä? tuohonko halpamaiseen kauppaan, tuohonko epäjumalalliseen taikauskoon hänen tuli ottaa osaa, jos hän tahtoi pysyä uskovaisena katolilaisena? Kauan oli hän alistunut uskoon ja salaperäisyyteen, silloinkin kun hänen luonnollinen järkensä salaa vastusti; mutta hänen alistumisellaankin oli rajansa, hän ei voinut hyväksyä tuota taivaan osakkeille panemista, hän kieltäytyi kulkemasta punaisen ja kullankirjavan Pyhän Antoniuksen jälessä, jota kuljetettiin kaikkialla niin kuin mitäkin ilmoitusta, houkuttelemaan osakkeille uusia ostajia. Hänen järkensä vastarintaa lisäsi etenkin apotti Quandieun virasta eroaminen, tuon lempeän ja ihmisellisen rippi-isän, jonka puoleen hän jälleen oli kääntynyt isä Theodosiuksen epäilyttävien ystävyyden osoitusten johdosta. Koska sellainen mies ei enään voinut elää kirkon yhteydessä, eikä hyväksyä klerikaalista vihan ja vallanhimon politiikkaa, eikö hyvien ja oikeudenmukaisten ihmisten silloinkin ollut vaikea pysyä siinä?

Mutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin pian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut hänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt täytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään hellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus Markukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään yksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten vapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken näyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli antautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli voinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko joskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli luullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan ja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi. Sitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas ollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän vieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta noudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne. Koko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei oltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja valheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi hän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen isoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin siirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä paloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen onnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa Markukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret ylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta turhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä käsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan totuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut se, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen, sillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli elänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän itsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei tunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien kylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän turhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään Jesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto valloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen rakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä enemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa tuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita uskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus Markukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä hänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee miehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.

Silloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne tulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen tyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä tarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen saattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin ajatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä esi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja kieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista huolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara uskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä kirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli joutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun kaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen intohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes kaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului pääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin vähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan ja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä hän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi aistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se jumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä rukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean Jesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista syleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää kosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin elää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen yhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat tuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen uhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista herättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea usko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan tyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin ojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa kaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan jumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa kohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin orjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on ruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka kätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär, jota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen vuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa ja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut muuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla hän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset nautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut tuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti tyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli varmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen, jonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin tuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi astua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja vapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva Berthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt jumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut edes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä hänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni niin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta häneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo erinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä vieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli hän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä ikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät vaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä pienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt niinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin menemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran uskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna, kasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran isoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen velton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään välähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen kaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla, jossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä Genevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä herättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän oli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.

Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja hitaasti.

Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen, pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset, kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin kuolleessa ilmassa.

-- Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.

Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:

-- Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?

Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:

-- Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias, hänenkin täytyy tietää... Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.

Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen käteensä.

-- Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi... Nyt viimeisellä hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.

Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin ilme silmissään.

-- Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi... Ei, elä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä pääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka taistelut raatelevat sinua... Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla ole ollut rohkeutta auttaa sinua.

Kyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä mainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.

-- Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru, se että kadotan sinut.

-- Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä tai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa elämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa itselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.

Hän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla liikkeellä:

-- Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota lapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.

Geneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi huoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki lakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä Geneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he piiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt siitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona, peläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli siis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja oli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.

-- Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta vapisevalla äänellään.

Ennestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise hämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.

-- Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?

Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä, ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä, tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi. Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.

-- Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa, jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.

Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat yhdessä.

Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia, pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut. Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt, mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen, rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä; tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon hyväätekevään valoon.

Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.

-- Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole täällä, niin lähde heti... Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta... Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!

Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.

-- Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa... Koska et ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että täällä tapaisit yksin Jumalan.

-- Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi muuta kuin kuulua hänelle nyt... Vaikka olenkin niin paljon surrut puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen siis elänyt niinkuin minun täytyi elää... Mutta tyttäreni kärsii nyt liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin, tyttäreni.

Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

-- Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni. Tuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän kaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka tahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.

Mutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.

-- Ei, ei, kuule minua vielä... Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi olla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan minun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen lohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus... Kuuletko, minä vaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua. Pelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi, puolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko sielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni... Minä rukoilen sinua, tyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!

Kun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän Louisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut lepotuolin toiselle puolelle.

-- Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä huomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi takaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni ihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle hiukan rauhaa... Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen tekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!

Louise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä sopertaen:

-- Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!... Äiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on seuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.

Rouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen uurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja raivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei kohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:

-- Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä, jotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte rangaistuksenne... Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö sitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus hämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki, annan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä katumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon yhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa sinua... Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi olemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman synti, jos ette tottelisi minua!

Hän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston Jumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä kuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.

-- Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen hetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja vaikenisin vieläkin... Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua, kaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi viedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu huuto pääsevä huuliltani... Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa minulle, lupaa minulle!

Raivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:

-- Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.

Kun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun raatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata päättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.

-- Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas. Äiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi... Eikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?

Silloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää, kohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä tyttärensä lempeästä rohkeudesta.

-- Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit... Minä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä rakkauteni sinuun kehoittaa... Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei muuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.

Ja kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn kirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque viimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi ainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet syttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution torin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä läheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi itsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:

-- Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären tyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää, menkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!

Sitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen huoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä väliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat kaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.

Kaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan viimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään suruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen mukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen tähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä kuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään päin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi varmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun kohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli huoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen todistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä ankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka tahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka raateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.

Neljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen talousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen epämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat vieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli tullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti kurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä oli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet palveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen käytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä käskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä ympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen mielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä hänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja, joilla hän täytti talon.

Neljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli ollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena emäntänsä luo ja sanoi:

-- Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.

-- Äiti ja tytärkö?

-- Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa huoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita... Jos rouva tahtoo mennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.

Sanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni yläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä matkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku Clément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia. He kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.

Hetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja jäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan liikkunut:

-- Voit siis paremmin Geneviève?

-- Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi koskaan, jos jäisin tänne.

-- Olet päättänyt mennä muualle, näen sen. Minne menet?

Geneviève kohotti taas päätään, silmät vielä kyynelissä, koko ruumis vapisevana.

-- Menen sinne minne lupasin äidilleni. Neljä päivää olen taistellut ja kärsinyt sen tähden.

Syntyi hiljaisuus.

-- Minä en pitänyt lupausta sitovana, luulin että teit sen vaan lohduttaaksesi häntä... Palaat siis tuon miehen luo. Sinulla näyttää todella olevan hyvin vähän ylpeyttä.

-- Oi ylpeyttä! niin, kyllä tiedän, ylpeyden avulla olet kauan pidättänyt minua... Minä olen ollut niin ylpeä että olen itkenyt monta yötä tahtomatta tunnustaa erehdystäni... Ja vihdoin selvesi minulle tämän ylpeyden järjettömyys, kurjuuteni on suuri.

-- Onneton, ei katumus eivätkä rukoukset ole siis voineet poistaa sinusta myrkkyä? Myrkky täyttää sinut uudelleen ja syöksee sinut viimein iankaikkiseen rangaistukseen, jos lankeat uudelleen inhoittavaan syntiisi.

-- Mistä myrkystä puhut? Puolisoni rakastaa minua ja kaikesta huolimatta rakastan minäkin häntä yhä: Tämäkö se on tuo myrkky?... Olen taistellut viisi vuotta, olen tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, miksi ei Jumala sitten ole täyttänyt hirveää tyhjyyttä sielussani, josta olen koettanut poistaa kaiken muun, tehdäkseni hänet sen ainoaksi kaikkivaltiaaksi herraksi? Uskonto ei ole korvannut minulle puolison onnea eikä äidin hellyyttä ja jos palaan takaisin tähän onneen ja tähän hellyyteen, tapahtuu se siksi että tuo taivas, josta olen löytänyt ainoastaan pettymyksiä ja valhetta, on kadonnut minulta.

-- Sinä pilkkaat Jumalaa, tyttäreni, ja olet saava kärsiä siitä kauheimpia tuskia... Ellei myrkky, joka on kiduttanut sinua, tullut saatanalta, olisi se siis tullut Jumalalta. Sinun uskosi häviää, sinä olet Jumalan kieltämisen ja täydellisen kadotuksen tiellä.

-- Se on totta, viime aikoina olen joka päivä kadottanut uskoani. En uskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, mutta kärsimyksieni ohella on minussa tapahtunut vitkallinen työ, joka on puhaltanut pois lapsuuteni ja nuoruuteni uskon... Onko se kummallista! Haaveellisen lapsuuteni ja jumalisen nuoruuteni muistot heräsivät minussa salaperäisine aavistuksineen, uskonnollisine menoineen ja samalla heräsi kiihkeä Jesuksen kaipuu, silloin tulin tänne. Ja kun taas sain vaipua tuohon salaperäiseen maailmaan, kun tahdoin antautua Jesukselle laulun ja kukkien tuoksun täyttämässä kappelissa, kalpenivat nuo unelmat vähitellen, muuttuivat pettäviksi mielikuviksi, joissa mikään elävästä olennostani ei löytänyt tyydytystä... Niin, myrkky oli siis tuo ensimmäinen kasvatus, tuo erehdys, jota lapsuudesta saakka tyrkytettiin minulle, jonka vaikutuksen heräämisestä myöhemmin niin paljon sain kärsiä ja josta voin parantua vasta silloin kuin huono hapatus kokonaan on poistettu minusta... Parantunenko milloinkaan? olen vielä niin muserrettu!

Rouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen puoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen, hänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan välillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään ymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen puoleen.

-- Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen ajatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset... Jos olisit käynyt ripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee meitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja vieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos alistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!

Nuori tyttö vastasi lempeästi:

-- Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut isälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni kahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.

-- Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät molemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet jäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!

Äidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti lausui viimeisen toivonsa.

-- No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle ainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän mielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa, teen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että taivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.

Geneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.

-- Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä enää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä koettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen... Ei, ei, minä vien hänet mukanani.

Louise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.

-- Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me käymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme sinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme tehdä sinut onnelliseksi.

Silloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva, jota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli äyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.

-- Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette oikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!... Menkää kirotun ilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa päälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!

-- Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne jotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.

-- Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja eroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa Jumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä... Siksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota lapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö sitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen onnettomuuksiin... Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan teidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen yli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan aukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä ja kuoleva yksin.

Ja tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla pontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja ryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan ja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja sulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa lähtisivät ainiaaksi.

Juuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi suuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa loppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti virastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja muistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten. Mutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka hymyilevän kasvojen ilmeen.

-- Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?

-- Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut... Le Barazer on tehnyt täydellisen mullistuksen... Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa Beaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin, mikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä... Minut puolestani on aivan yksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille. joka riemuitsee... Ja te ystäväni...

-- Minut on erotettu.

-- Ei, ei, te joudutte epäsuosioon. Teidät lähetetään Jonvilleen. Jauffren paikalle ja apuopettaja Mignot, jota isku myöskin kohtaa, joutuu Moreuxiin täyttämään Chagnatin tehtävää.

Markus oli hämmästynyt ja huudahti onnellisena:

-- Minä olen ihastuksissani.

Ja Salvan, joka vartavasten oli kiiruhtanut tuomaan uutista, nauroi iloisesti.

-- Se on Le Barazerin politiikkaa! Tätä hän valmisti, kun hän tapansa mukaan koetti voittaa aikaa. Hän tyydytti vihdoin hirveän Sangleboeufin ja koko maakunnan taantumuspuolueen, kutsuessaan Mauraisinin minun seuraajakseni ja ylentäessään Jauffren ja Chagnatin. Tämän kautta voi hän pelastaa teidät ja Mignotin, jota hän näyttää paheksuvan, mutta jota hän ei kuitenkaan kokonaan tahdo hyljätä. Muuten on hän jättänyt tänne neiti Mazelinen ja nimittänyt teidän sijallenne Joulicin, erään parhaista oppilaistani, jonka ymmärrys on mitä vapain ja tervein. Näin ovat siis Maillebois. Jonville ja Moreux tästä lähin erinomaisten tulevaisuuden työmiesten käsissä... Enkö ole sanonut teille että kukaan ei voi muuttaa Le Barazeriä, häneen täytyy tyytyä sellaisenaan, onnellisena tästäkin puolinaisesta toimenpiteestä.

-- Olen ihastuksissani, toisti Markus. Surin juuri sitä että minun täytyisi jättää opetustoimi. Aamusta asti olen murheellisena ajatellut lukukauden alkua. Minne olisin lähtenyt? mitä olisin tehnyt? Tietysti minun on vaikea jättää tänne lapset, joita rakastan. Mutta lohdutukseni on, että siellä saan toisia rakastaakseni. Mitä huolin koulun halpuudesta, kunhan vaan voin jatkaa siellä elämäni tehtävää, hyvän siemenen kylvämistä, josta yksin voi kasvaa tuleva totuuden ja oikeuden vilja!... Oi! minä palaan niin mielelläni Jonvilleen, uudella toivolla varustettuna.

Iloisesti kulki hän edestakaisin valoisassa ja aurinkoisessa luokassa ikäänkuin uudelleen omistaakseen opettajan toimen, josta eroaminen olisi ollut niin raskasta hänelle. Sitten hän heittäytyi poikamaisen hilpeästi Salvanin kaulaan ja syleili häntä. Samassa Mignot, joka myöskin, varmana siitä että hänet erotettaisiin, oli alkanut hakea itselleen tointa, palasi epätoivoissaan, saatuaan taaskin kieltävän vastauksen erään läheisen tehtaan johtajalta. Saatuaan kuulla että hänet oli nimitetty Moreuxiin ihastui hän vuorostaan.

-- Moreux, Moreux, oikea raakalaismaa. Mutta mitä siitä, koetetaan sivistää heitä hiukan ja sitten meidän ei tarvitse erota, neljä kilometriä vain välillämme. Tiedättekö, se ilahuttaa minua kaikkein enemmän.

Markus oli tyyntynyt, tuska heräsi hänessä, synkistytti taas hänen silmänsä. Syntyi hiljaisuus, molemmat muut olivat tunteneet ilmassa väristyksen pettyneitä toiveita ja avonaisista haavoista näiden monien raunioiden keskellä. Kuinka ankaraa taistelua tarvittaisiinkaan vielä, kuinka paljon kyyneliä vuotaisikaan ennenkuin kadotettu onni löytyisi uudelleen! He vaikenivat kaikki kolme ja Salvan, joka seisoi aurinkoisen, torille avautuvan akkunan ääressä, näytti vaipuneen surumielisiin mietteihin tuntiessaan kykenemättömyytensä luomaan enemmän iloa.

-- Kas! huudahti hän äkkiä, odotatteko ketään!

-- Mitä, josko odotan ketään? sanoi Markus.

-- Niin, tuossa on pienet käsirattaat täynnä matkalaukkuja.

Ovi aukeni ja he kääntyivät katsomaan. Samassa astui Geneviève sisään, taluttaen pikku Clémentiä kädestä, Louise toisella puolellaan. Hämmästys ja mielenliikutus olivat niin suuret ettei kukaan ensin puhunut sanaakaan. Markus vapisi. Geneviève virkkoi vihdoin katkonaisella äänellä:

-- Hyvä Markukseni, minä tuon sinulle poikasi takaisin. Niin, minä annan hänet takaisin sinulle, hän on sinun, hän on meidän molempien. Koettakaamme kasvattaa hänestä kunnon mies.

Lapsi oli ojentanut pienet kätensä ja isä nosti hänet syliinsä, painoi hänet kiihkeästi rintaansa vastaan, samalla kuin äiti, puoliso lausui:

-- Ja minä palaan sinun luoksesi hänen mukanaan, hyvä Markukseni. Sinähän sanoitkin minulle että toisin hänet takaisin sinulle ja että itsekin palaisin... Totuus se ensin voitti minut. Sitten sinun kylvösi varmaankin iti minussa, eikä minussa nyt enään ole ylpeyttä ja olen tässä, koska rakastan sinua yhä... Olen turhaan etsinyt onnea muualta, sinun rakkautesi yksin on elävä. Ulkopuolella meitä kahta ja meidän lapsiamme ei ole kuin mielettömyyttä ja kurjuutta... Ota minut, hyvä Markukseni, minä annan itseni niin kuin sinäkin itsesi.

Hitaasti hän oli lähestynyt ja aikoi kietoa käsivartensa miehensä kaulaan, mutta silloin kuului Louisen iloinen ääni.

-- Entä minä, entä minä, isä? Älkää unhottako minua.

-- Oi! niin, rakas pienokaisemme! sanoi Geneviève. Hän on tehnyt niin paljon tämän onnen hyväksi, hän on ollut niin hellä ja ymmärtäväinen!

Hän oli ottanut Louisen syleilyynsä, hän puristi heitä, häntä ja Markusta, joka painoi Clémentiä rintaansa vasten. Kaikki neljä olivat vihdoinkin yhtyneet, heidät sitoi toisiinsa sama hellyyden side, heillä oli vain yksi sydän, yksi hengitys. Ja mikä syvän inhimillisyyden, hedelmällisen ja terveen ilon väristys täyttikään tuon suuren, niin alastoman ja tyhjän koulusalin, joka odotti lapsilauman palaamista! Suuret liikutuksen kyyneleet täyttivät Salvanin ja Mignotin silmät.

Vihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen huulilleen.

-- Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen kyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä vaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen; ja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan tunsit olevasi puoliso ja äiti... Niin, niin, sinä olet oikeassa, rakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja kuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on rasittanut yhteiskuntiamme.

Mutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.

-- Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo parantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi... Meidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa on parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen haaveiluun... Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni turvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele minua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.

He syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi sulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen kirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja toverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen orjuutensa on meidän.

Louise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden mukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.

-- Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka hän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut täällä!

Geneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.

-- Kyllä tiedän... Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille surujemme aikana.

Hyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.

-- Oi! älkää nyt minua kiittäkö, ystäväni. Minähän teille saan olla kiitollinen kaikesta siitä onnesta, jonka tuotatte minulle tänään.

Salvan ja Mignot nauroivat nyt myöskin. Kädenpuristuksia vaihdettiin vielä. Ja kun Salvan kaikkien yhtä aikaa puhuessa selitti opettajattarelle uudet virkanimitykset, huudahti Geneviève ilosta:

-- Mitä, me palaamme Jonvilleen, onko se oikein totta?... Oi! Jonville, tuo yksinäinen ja viehättävä soppi, jossa me niin paljon rakastimme toisiamme ja jossa me alotimme elää niin onnellisina! Mikä hyvä enne, kun saamme palata sinne, alottaa siellä uuden elämän rakkaudessa ja rauhassa!... Maillebois pelotti minua, Jonvillessä olen levollinen.

Uusi rohkeus, rajaton luottamus tulevaisuuteen valtasivat Markuksen.

-- Rakkaus on palannut luoksemme, nyt olemme kaikkivaltiaat. Turhaan valhe, vääryys, rikos riemuitsevat, meidän on sittenkin ikuinen voitto tulevaisuudessa.

NELJÄS KIRJA.

I.

Lokakuussa Markus muutti tyynellä ja iloisella mielellä Jonvilleen, entiseen vaatimattomaan alkeisopettajan paikkaansa. Suuri rauha oli täyttänyt hänet, uusi rohkeus ja toivo seurasivat väsynyttä toivottomuutta, johon hän hirveän Rozanin päätöksen johdosta oli vaipunut.

Koko ihanne ei koskaan toteudu samalla kertaa ja hän melkein soimasi itseään siitä että oli toivonut ratkaisevaa voittoa. Ihmiskunnan edistys ei käy niin mahtavin harppauksin ja loistavin teaatteritempuin. Oli turhamaista uskoa että miljoonat suut yhtaikaa tunnustaisivat oikeuden, kuvailla mielessään että viattoman paluuta vietettäisiin suurena kansallisjuhlana, joka tekisi kaikki maan asukkaat veljiksi. Pieninkin, oikeutetuinkin edistys on saavutettu vasta vuosisatoja kestävän taistelun jälkeen. Ihmiskunnan jokainen askel eteenpäin on vaatinut virrottain verta ja kyyneleitä, sadottain uhreja, jotka ovat antaneet henkensä tulevien sukupolvien onnen tähden. Tässä ainaisessa taistelussa pahoja voimia vastaan oli siis järjetöntä odottaa ratkaisevaa voittoa, joka yhdellä kertaa toteuttaisi kaiken toivon, kaikki unelmat veljellisestä ja oikeudenmukaisesta ihmiskunnasta.

Hän oli sitä paitsi vihdoin käsittänyt kuinka huomattava askel oli otettu vaivaloisella ja vaarallisella edistyksen tiellä. Taistelun tuoksinassa, häväistyksille ja haavoille alttiina ei aina huomaa valloitettua alaa. Luulee olevansa voitettu ja onkin kulkenut paljon eteenpäin, on lähestynyt päämäärää. Joskin Simonin toinen tuomitseminen Rozanissa oli tuntunut hirveältä tappiolta, ei hänen puolustajiensa siveellinen voitto silti ollut vähäarvoisempi. Paljon hyvää oli saavutettu, vapaa-aatteiset ja jalosydämmiset ihmiset olivat enemmän liittyneet yhteen, inhimillinen yhteistunne oli laajentunut: kaikkialla maailmassa oli tehty totuuden ja oikeuden kylvö, joka kerran kasvaisi vaikkakin hyvän siemenen täytyisi itää vaossa monen pitkän talven aikana. Suurella vaivalla olivat vanhoilliset luokat vielä joksikin aikaa pelastaneet menneisyyden rappeutuneen rakennuksen valheiden ja rikosten avulla. Mutta se oli sittenkin mädäntynyt joka paikasta, saamansa hirveä isku oli halkaissut sen ylhäältä alas ja tulevat iskut kukistaisivat sen kokonaan, musertaisivat sen inhoittavaksi soraläjäksi.

Hänen ainoa surunsa olikin enää se että ei ollut ihmeellisestä Simonin jutusta voinut saada semmoista opetusta, joka salaman välähdyksenä olisi aukaissut kansan silmät. Toista niin täydellistä, niin ratkaisevaa tapausta ei luultavasti koskaan enää ilmaantuisi: kaikki mahtavat, kaikki sortajat liittyivät siinä musertaakseen viattoman miesraukan, jonka viattomuus saattoi vaaraan tämän maailman mahtavien tekemän sopimuksen: siinä oli todistettu rikoksesta pappi, sotamies, tuomari ja ministeri, jotka koettaakseen vielä pettää kansaa olivat keränneet eriskummallisen kasan halpamaisuuksia, heidät oli saatu kiinni valheesta ja murhasta; ja vihdoin koko maa oli jakautunut kahteen leiriin, toisella puolella vanha, rappeutunut ja tuomittu auktoriteettiuskoinen yhteiskunta, toisella nuori, jo vapautunut tulevaisuuden yhteiskunta, joka lakkaamatta kulkee suurempaa totuutta ja rauhaa kohden. Jos Simonin viattomuus olisi tunnustettu, silloin olisi vanhoillinen menneisyys yhdellä iskulla tullut kukistetuksi, iloinen tulevaisuus ilmaantunut yksinkertaisimmillekin. Vallankumouksen kirves ei olisi koskaan syvemmin iskenyt vanhaan madonsyömään yhteiskunta-rakennukseen. Vastustamaton innostus olisi kohottanut kansan tulevaisuuden kaupunkia kohden. Muutamissa kuukausissa olisi Simonin juttu vaikuttanut enemmän kansan vapautuksen ja oikeuden voiton hyväksi kuin vuosisadan taitava valtioviisaus. Suru siitä että kaikki tämä meni hukkaan, että ihailtava työ murtui heidän käsissään jäisi ainiaaksi taistelijoiden sydämmiin.

Mutta elämä jatkui, täytyi taistella vielä, taistella aina. Yksi askel oli otettu, toisia oli otettava. Katkerassa ja tuntemattomassa todellisuudessa vaati velvollisuus joka päivä uudelleen antamaan verensä ja kyyneleensä, valloittamaan alaa askel askeleelta, vaikka ei koskaan palkinnoksi saisi nähdä voittoa. Markus taipui tähän uhraukseen toivomatta enää saavansa nähdä sitä päivää, jolloin Simonin viattomuus laillisesti tunnustettaisiin, tulisi koko kansalle selväksi. Hän tunsi että oli mahdotonta uudelleen ryhtyä juttuun silloisten intohimojen raivotessa, hän oli varma siitä että syntyisi samat julmat taistelut ja että juutalainen taas tuomittaisiin muutamien tahdosta ja suurimman osan raukkamaisuuden tähden. Epäilemättä täytyi odottaa juttuun kuuluneiden henkilöiden kuolemaa, puolueiden muuttumista, toista valtiollista hetkeä ennenkuin hallitus uskaltaisi toisen kerran jättää jutun ylioikeuteen, poistaakseen maan historiasta tämän häpeällisen lehden. David ja Simonkin näyttivät olevan sitä mieltä yksinäisessä Pyreneain laaksossaan, josta he kuitenkin lakkaamatta vaanivat onnellista sattumaa tai löytöä, mutta heidän kätensä olivat sidotut, he tunsivat että heidän täytyi odottaa, elleivät tahtoneet sytyttää uudelleen hyödytöntä ja vaarallista sotaa. Ja pakoitettuna odottamaan Markuskin palasi toimeensa, ainoaan tehtävään, johon hän luotti, pienten ja halpojen opettamiseen, hän tahtoi levittää totuutta tiedon avulla, joka yksin voi tehdä kansan oikeudenmukaiseksi. Vähäisestä saavutetusta edistyksestä tuli hänen kiittää opetustyötään; näiden lasten lastenlapset tulisivat tiedon kautta hiukan oikeudenmukaisemmiksi; ja heidän lastenlastenlapsensa olisivat ehkä kylliksi erehdyksistä vapautuneet, kyllin oikeudenmukaiset korjatakseen rikoksen kohottamalla viattoman kunniaan. Suuri rauha oli vallannut hänet, hän käsitti että tarvittaisiin sukupolvia ennenkuin Ranska virkoisi unestaan, ennenkuin kaikki myrkyt poistuisivat siitä, että tarvittaisiin kokonaan uusi veri, joka vasta voisi luoda siitä hänen entisten unelmainsa jalomielisen Ranskan, vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan.

Totuus, totuus! ei hän koskaan vielä ollut rakastanut sitä niin intohimoisesti. Ennen oli se hänelle ollut niin välttämätön kuin ilma, jota hengitämme, hän ei voinut elää ilman sitä, hänet valtasi tuska, sietämätön ahdistus heti kuin se ei ollut hänen hallussaan. Nyt kun hän oli nähnyt sen niin hurjasti ahdistettuna, kiellettynä, haudattuna syvimpään valheeseen, niinkuin kuolleen, joka ei koskaan heräisi, uskoi hän siihen vielä enemmän, tunsi että se oli vastustamaton, että se kykeni räjähyttämään ilmaan koko maailman silloin kun tahdottiin kaivaa se maan alle. Se vaikutti hetkeäkään lepäämättä, se kulki valon päämäärää kohden eikä mikään voisi pysäyttää sitä. Hän kohautti olkapäitään ivallisesti ja halveksivasti nähdessään syyllisten luulevan hävittäneensä totuuden, polkevansa sitä jaloillaan niinkuin sitä ei enää olisikaan. Kun hetki tulee, välähtäisi totuus esiin, hajoittaisi heidät niinkuin tomun, rauhallisena ja säteilevänä. Ja varmuus siitä että hänellä oli puolellaan aina elävä ja voitollinen totuus antoi hänelle voimaa ryhtyä toimeensa ja odottaa iloisesti varmaa voittoa, tulkoonpa se vaikka hänen olemassaolonsa loputtua.

Simonin jutun hirveä näytelmä oli vahvistanut hänen vakuutuksensa, laajentanut hänen uskonsa. Hän tuomitsi jo porvariston, anastetun vallan väärinkäytöstä uupuneen vapaamielisen säädyn, joka oli muuttunut vanhoilliseksi, siirtynyt vapaa-aatteisuudesta alhaisimpaan klerikalismiin huomatessaan kirkossa ryöstösaaliidensa ja nautintojensa puolustajan. Nyt oli hän nähnyt sen toimessa, raukkamaisena ja valheellisena, heikkona ja julmana, oli nähnyt sen kieltävän oikeuden viattomalta, taipuvan kaikkiin rikoksiin suojellakseen miljooniaan, peläten vähitellen heräävää kansaa, joka alkoi vaatia osaansa. Ja kun hän huomasi sen turmeltuneemmaksi ja rappeutuneemmaksi kuin oli luullutkaan, tuomitsi hän sen pikaiseen häviöön, ellei kansa tahtonut kuolla parantumattomaan ruttoon. Ainoa pelastus oli nyt kansassa, tuossa uudessa voimassa, jossa oli ehtymätön varasto miehiä, työtä ja tarmoa. Hän tunsi sen lakkaamatta nousevan, niin kuin moni uudistettu ihmiskunta, joka toi yhteiskunnalliseen elämään äärettömän voiman kohota suurempaa totuutta, oikeutta ja onnea kohden. Ja tämä todisti oikeaksi hänen valitsemansa tehtävän, tuon näöltään niin vaatimattoman kyläopettajan tehtävän, joka oikeastaan oli uudenaikainen apostolin toimi, ainoa tärkeä tehtävä, josta syntyisi tulevaisuuden yhteiskunta. Ei ollut jalompaa työtä kuin kirkon erehdyksen hävittäminen, tieteellisen totuuden asettaminen sen sijalle ja ihmiskunnan rauhan rakentaminen tiedosta ja yhteistunteesta. Tuleva Ranska kasvoi vainioilla, halvemmassakin kylässä ja siellä oli toimittava ja voitettava.

Markus ryhtyi heti toimeen. Oli korjattava vahinko, jonka Jauffre oli sallinut tapahtua luovuttaessaan Jonvillen kirkkoherra Cognassen mielivaltaan. Mutta minkä ilon ensimmäiset muuttopäivät tuottivatkaan sovinnon tehneelle perheelle, kun se sai entisessä köyhässä pesässään alkaa uuden elämänsä. Kuluneina kuutenatoista vuotena ei siinä ollut mitään muuttunut, siellä oli sama pieni koulu, sama ahdas asunto puutarhoineen. Seinät oli puhdistettu, kaikki oli melkein siistiä, Genevièven toimeenpaneman suuren pesun jälkeen ja hän kutsui Markusta lakkaamatta luokseen herättääkseen hänen muistonsa, onnellisena nauraen kaikelle, mikä kertoi menneisyydestä.

-- Oi! tule katsomaan hyödyllisten hyönteisten taulua, jonka ripustit luokan seinälle. Se on siinä vieläkin... Entä nämä minun asettamani naulat lapsien lakkeja varten... Ja tuolla kaapin pohjassa pyökkipuiset geometriset kuviot, jotka sinä itse teit.

Markus riensi paikalle, iloitsi hänen kanssaan. Sitten hän vuorostaan kutsui Genevièveä.

-- Tule tänne, tule pian tänne!... Katso, näetkö tuolla alkoovin seinällä puukolla kaiverrettua päivänmäärää? Muistathan että kaiversin sen sinä päivänä, jolloin Louise syntyi... Ja muistatko halkeamaa katossa, me katselimme sitä maatessamme, laskimme leikkiä ja sanoimme että tähdet tulivat meitä katselemaan ja meille hymyilemään.

Sitten molemmat kulkiessaan pienessä puutarhassa löysivät uusia muistoja, iloitsivat yhdessä.

-- Katsohan vanhaa viikunapuuta! se on aivan samallainen, ikäänkuin olisimme eilen nähneet sen... Noiden hierakoiden sijassa meillä oli mansikkarivi, sellaisen me istutamme uudelleen... Pumppu on korjattu, se ei ole vahinko. Tällä voi ehkä kastella puutarhaa... Penkkimme, oi! meidän penkkimme villiviiniköynnöksen varjossa! Siihen meidän täytyy istua ja syleillä toisiamme. Nykyhetken lämmin suudelma saattaa unohtamaan kaikki nuoruusajan suudelmat.

He olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten uudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä ystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan kyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille voittoa.

Heti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi Fontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi omasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin kuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät yksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi hänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät niin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin Clément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka järjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut Genevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin Salvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen. Luostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja opettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen miehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että neiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa yleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa molemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle, jota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli siitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi hartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi, auttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja lisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä pakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä hänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien, hienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän yhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä kaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää tehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli syntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he olisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.

Kuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen rakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana hirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt voitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan, oppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen viha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he alkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei laulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan katkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko kunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin että se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli vaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka sihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla, valloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli lähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan, kirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli toimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä. Talonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän oli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli vahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden ripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa pormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva Martineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia pukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan nähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen on koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa Markuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui, enenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin Jauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan Cognassen valtaan.

Kuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen ja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin aineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut rajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa herkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä hyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä vain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on kylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja inhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä, toimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan vuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi oppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi viljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu mitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät hukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat liioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei tunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta hedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli saanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin. Muisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut verisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa juhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden talonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia pukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä vuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi raesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä. Ensimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään Genevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja kurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä aamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat Mignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa, epätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.

-- Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo hirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan hillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat liian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän tulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun sitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä, hallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta, joka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa vaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi tämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen karjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista... Oi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun kärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden puuskan, joka teki hänestä marttyyrin!

Vapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun muisto koski häneenkin.

-- Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa edessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen palkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi siitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden tyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin voimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä... Tämä selittää myöskin Chagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa korkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.

-- Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan köyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei järkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä ja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa kirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä kyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita heillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan sopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja tehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi... Tulokset ovat surkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi luullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun elukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja siivoomaan kaikki.

Geneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.

-- Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen omaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria kärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja vähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.

Sitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä vastaan:

-- Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun täytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi niinkuin sinä... Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on päätetty.

Kaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan heitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli suuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto, joka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle Sydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma oli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos epäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan ja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi vallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka ajan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen valmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita, housuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja liinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa työntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa juhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista tyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä kaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa kaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli haaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä työskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse tuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina. Jonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista lupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun viimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne kaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu päästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin katuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit liikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää raskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa armeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä tavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa murtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla koetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Ja Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein kuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin kadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän vihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä oikeusjutulla.

Markus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön kuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä kuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.

-- Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen käytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet kukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia jokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista pöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä, jotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein ilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten tehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin ja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät miljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät ne niin peljättäviksi.

Geneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan rauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan Hyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.

-- Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi Markus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta meillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää totuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat valheensa... Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton voimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän minkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen työhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta eteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen vankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä on häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen törkeät epäjumalat... Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle opetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön! voitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella kuinka vaikeat tahansa!

Tämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui vapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka ennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä Moreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä Jonvillessä.

Se oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä järjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä pormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran vallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun uuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse suurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi ilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan johdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen ja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt kunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen esimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät yhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse ei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden rakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi vaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti noudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen antautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä valtioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi vihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt noudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä päivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan varastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa nähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että Markus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään tuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta suljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen hyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen keräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista ja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen puolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita kukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin hallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja yhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.

Markus puolestaan toimi niinkuin kirkkoa ei olisi ollutkaan. Voittaakseen Martineaun, saadakseen puolelleen kunnallisneuvoston ja kaikki asukkaat hän käytti ainoastaan yhtä taistelutapaa, hän opetti totuutta, jotta järki vähitellen voittaisi järjettömät opinlauseet. Hän tahtoi että koulu olisi keskus, yhteinen koti, josta veljellisyys, voima ja elämänilo, oikea ja onnellinen tulevaisuuden yhteiskunta saisivat alkunsa. Hän antautui siis kokonaan opettajan ja kasvattajan tehtävään, varmana siitä että oikea ja hyvä voittaisivat sinä päivänä, jona ihmiset olisivat muuttuneet niin että heidän sydämmensä ja järkensä kykenisivät ymmärtämään ja tahtomaan totuutta. Siihen kohdistui kaikki hänen uskonsa ja ponnistuksensa. Hänen oli taas täytynyt ottaa sihteerin toimi pormestarin virastossa ja siellä hän tyytyi varovaisesti neuvomaan pormestari Martineauta, joka oikeastaan iloitsi hänen palaamisestaan. Martineau oli jo kerran riidellyt vaimonsa kanssa laulumessuista, joista apotti Cognassen oli täytynyt luopua kun Chagnat ei enää ollut laulamassa. Syntyi vanha riita tornikellon johdosta, joka ei enää ollut kunnossa; ja ensimmäinen toimi, mistä ymmärrettiin että Jonvillessä jotain oli muuttunut oli että kunnallisneuvosto äänesti kolmensadan markan summan uuden kellon ostamista varten, joka kello oli asetettava pormestarin viraston otsikkoon. Nyt saataisiin vihdoin tietää oikea aika, koska kirkon vanha ruostunut kello ei enää sanonut sitä... Siitä laskettiin myös leikkiä: nyt ei enää kirkko osoittaisi aikaa vaan pormestarinvirasto. Mutta Markus ei vielä riemuinnut, sillä hän tiesi että tarvittaisiin vuosia ennenkun kadotettu ala saataisiin takaisin. Jokainen päivä toisi mukanaan uuden edistysaskeleen, hän kylvi kärsivällisesti tulevaisuutta, varmana siitä että voittaisi puolelleen raukkamaiset ja itsekkäät talonpojat, jotka eivät enää uskoneet ja jotka julkisesti tulisivat menemään totuuden puolelle, kunhan vaan oppivat ymmärtämään että se on ainoa terveyden, varallisuuden ja rauhan lähde.

Nyt seurasi Markukselle ja Genevièvelle työstä ja onnesta rikkaita vuosia. Markus ei koskaan ollut näin rohkea ja vahva. Hänen vaimonsa palaaminen, ja heidän täydellinen yhteensulaumisensa niin että heillä molemmilla oli yksi sydän ja yksi järki, tuotti hänelle uutta voimaa, hänen elämänsä ja työnsä olivat sopusoinnussa keskenään. Ennen hän oli kärsinyt äärettömästi opettaessaan muille totuutta, voimatta vaikuttaa edes elämäntoveriinsa, rakastettuun vaimoonsa, lastensa äitiin, hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja voimattomaksi riistämään toisia erehdyksen vallasta, kun hän heikkoudesta tai voimattomuudesta suvaitsi erehdystä omassa kodissaan, mutta nyt hänellä oli hyvän esimerkin vastustamaton voima, hän oli toteuttanut onnen omassa kodissaan, täydellisen sovun yhteisen uskon kautta. Ja mikä terveen ilon aihe, mikä hyvä tehtävä kun mies ja vaimo saivat edistää samaa työtä, toimien yhdessä, mutta kumpikin vapaasti omaa yksilöllisyyttään noudattaen! Jos Geneviève vielä joskus tunsi uskonsa heikontuvan ei Markus enää tullut hänelle avuksi, antoi hänen mieluummin itse katua ja korjata menneisyydestä aiheutuvat levottomuuden hetket. Joka ilta poikien ja tyttöjen lähdettyä tapasivat opettaja ja opettajatar toisensa pienessä asunnossaan; ja he keskustelivat heidän huostaansa uskotuista lapsista, tekivät tiliä päivän työstä ja sopivat seuraavan päivän tehtävästä, sitoutumatta kuitenkaan samallaisiin ohjelmiin. Tunteellinen Geneviève uskoi vähemmin kirjoihin, tahtoi ennen kaikkia tehdä tytöistään vilpittömiä ja onnellisia, vapauttaen heidät entisestä orjuudesta ainoastaan järjen avulla ja rakkautta varten, peläten että he muuten tulisivat ylpeiksi ja jäisivät yksin. Markus olisi ehkä mennyt kauemmaksi, olisi mielellään antanut tytöille ja pojille samat tiedot ja jättänyt elämäntehtäväksi opettaa kummallekin sukupuolelle heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä. Heidän suuri surunsa oli että eivät saattaneet johtaa yhteiskoulua niinkuin Mignot Moreuxissa, jonka kaksisataa asukasta lähettivät kouluun ainoastaan toistakymmentä poikaa ja yhtä paljon tyttöjä. Lähes kahdeksansataa asukasta sisältävässä Jonvillessä opettajalla oli noin kolmekymmentä poikaa ja opettajattarella noin kolmekymmentä tyttöä. Mikä kaunis luokka heistä olisikaan syntynyt yhdistettyinä ja Markus olisi ollut johtaja, Geneviève apuopettajatar! He eivät olisi tahtoneet eroittaa enää tyttöjä pojista, vaan uskoa koko tuo pieni maailma yhdelle perheelle, isälle ja äidille, jotka olisivat opettaneet ja kasvattaneet heitä yhdessä niinkuin omaa perhettään. He toivoivat siitä kaikenlaisia etuja, se olisi oikeampi valmistus elämää varten, syntyisi oivallinen kilpailu, tavat tulisivat suoremmiksi ja lempeämmiksi. Vaimon asettamisesta miehensä apulaiseksi toivoivat he etenkin hyviä tuloksia. Heistä tuntui surkuteltavalta järjettömyydeltä että ohut seinä eroitti heidän luokkansa ja mikä ilo olisikaan ollut hävittää tuo seinä, niin että heillä olisi ollut vain yksi koulu, täydellinen pieni maailma, johon Markus olisi kylvänyt miehekkyytensä ja johon Geneviève olisi tuonut hellyytensä ja minkä hyvän työn he olisivat tehneet antautuessaan kokonaan tulevaisuuden pienten avioparien kasvattamiseen heidän, suuren avioparin, helmassa, joka oli vain yksi ruumis ja yksi sielu!

Markus ryhtyi siis työhönsä samalla tavoin kun viitenätoista vuotena Mailleboisessa. Täällä hänen luokkansa oli vähälukuisempi, hänen apukeinonsa heikommat. Mutta täällä hän sai toimia ikäänkuin perheen keskuudessa, hänen tehtävänsä oli supistunut, oli suoranaisempi ja sen tulokset selvemmät. Mitäpä siitä että oppilaita oli vähemmän, että hän vain paristakymmenestä lapsesta kasvatti miehiä! Jos opettajat Ranskan kaikissa pienissä kunnissa olisivat seuranneet hänen esimerkkiään, antaneet kansalle kaksikymmentä järkevää ja oikeudenmukaista miestä, olisi tämä tullut maailman vapauttajaksi ja oikeuden sanansaattajaksi. Suuri onni oli myöskin että uusi alkeiskoulun tarkastaja herra Mauroy, eräs ystävä, jonka Le Barazer oli nimittänyt tähän toimeen, antaen hänelle erityisiä salaisia ohjeita, antoi Markukselle melkein täydellisen vapauden. Kunta oli niin mitätön, Markus voi unhoittua sinne, toimia siellä melkein niinkun tahtoi, joten hän siellä voi sovittaa käytäntöön järjestelmänsä, tulematta liian paljon häirityksi. Ensin hän taas hävitti kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kaikki taulut, vihot ja kirjat, joissa yliluonnollisista asioista puhuttiin, joissa sotaa, verenvuodatusta ja kapinaa kunnioitettiin voiman ja kauneuden ihanteena. Hänen mielestään oli rikoksellista myrkyttää näin lapsen ymmärrys, hämmentää ainiaaksi hänen järkensä ihmeuskon avulla, opettaa hänelle miehen ja isänmaanystävän ensimmäisenä velvollisuutena raakaa voimaa, murhaa ja varkautta. Sellaisesta opetuksesta ei voinut syntyä muuta kuin järjettömän toimettomuuden yhteiskunta, joka välistä puhkesi rikoksellisiin hurjuuksiin ja jossa vallitsi vääryys ja kurjuus. Hän sitä vastoin tahtoi näyttää oppilailleen sellaisia kuvia, jotka esittävät työtä ja rauhaa, järkeä maailman ainoana hallitsijana, oikeuden perustamaa veljellisyyttä ihmisten kesken, sotaisten aikojen raakuutta tuomittuna ja sen sijalla kaikkien kansojen yhteiset ponnistukset yhä suurempaa onnea kohden. Poistettuaan koulusta entisyyden myrkylliset hapatukset, opetti hän erityisellä huolella kansalaisvelvollisuuksia, koettaen tehdä jokaisesta lapsesta kansalaisen, joka tunsi tarkasti maansa, kykeni sitä palvelemaan ja rakastamaan kylliksi, niin että ei eroittaisi sitä muusta ihmiskunnasta. Ranskan ei enää pitänyt toivoa maailman valloittamista aseilla, vaan aatteen vastustamattomalla voimalla, sen täytyi hankkia itselleen niin paljon vapautta, totuutta ja oikeutta että se voisi vapauttaa kaikki kansat ja saisi sen suurimman kunnian että perustaisi niiden kanssa vapaiden ja veljellisten kansojen suuren liiton.

Muuten Markus koetti niin paljon kuin mahdollista seurata opetusohjelmaa, välistä kuitenkin poiketen siitä kun siinä oli liikoja vaatimuksia, Hänen pitkä kokemuksensa oli opettanut hänelle että ei tietäminen merkinnyt mitään sille, joka ei ymmärtänyt, eikä voinut käyttää hyödykseen tietojaan. Markus antoikin suuren sijan suulliselle selitykselle, elävälle ja eletylle opetukselle, sulkematta kuitenkaan pois kirjaa, joka yhä pysyi perustana. Tässä hänen synnynnäinen opettajalahjansa teki ihmeitä, oli kuin hänen kestämänsä taistelut ja kärsimykset olisivat vielä lähentäneet häntä pieniin ja halpoihin, hän oli onnellinen saadessaan palata lasten joukkoon, joiden heräävä ymmärrys oli niin tuore ja niin kiihkeästi janosi varmuutta. Hän ei ollut koskaan iloisemmin leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan helpommin asettunut heidän kannalleen, hän oli kuin vanhempi veli, joka näytti unohtaneen kirjaimetkin saadakseen oppia ne uudelleen, tavaillen niitä yksitellen kuusivuotiasten poikasten kanssa. Samoin teki hän opettaessaan kielioppia, laskentoa, historiaa ja maantiedettä, hän näytti itse tekevän huomioita, etsi totuutta oppilaittensa kanssa, ikäänkuin hän ei koskaan olisi tuntenut sitä, ja ihastui sitten kun löysi sen heidän avullaan; ja tämä antoi viehätystä joka tunnille, oppilaat innostuivat siihen kuin hauskimpaan leikkiin ja rakastivat häntä samalla, kun hän osasi olla niin hyvä toveri. Lapset voi taivuttaa oman mielensä mukaan myötätuntoisuuden lämmöllä, sitä, joka rakastaa heitä, kuuntelevat ja ymmärtävät he. Sitten hän koetti elämässä näyttää heille mitä opetti, hän selitti heille maatöitä pelloilla, hän vei heidät myllärien, seppien ja muurarien luo, antaakseen heille ensimmäiset oikeat käsitykset ruumiillisista töistä. Hänen mielipiteensä oli että voimistelun tuli sulautua yhteen leikkien kanssa, väliajat olivat luonnollisesti ruumiinharjoituksia varten. Hän oli myöskin oppilastensa tuomari, hän pyysi heitä kertomaan hänelle kaikki heidän pienet riitansa ja hän piti tarkinta huolta siitä että tuomiot aina olivat oikeat ja molempien riitapuolten hyväksymät, sillä hän ei ainoastaan horjumattomasti uskonut totuuden hyväätekevään vaikutukseen nuorten ymmärrykseen, hän oli myöskin vakuutettu siitä, että oikeus oli välttämätön sitä tyydyttämään ja kypsyttämään. Totuuden ja oikeuden kautta rakkauteen. Lapsesta, jolle ei koskaan valehdella ja jota aina kohdellaan oikeudenmukaisesti, kasvaa ystävällinen, ymmärtäväinen, järkevä ja terve ihminen. Ja sen tähden hän niin tarkasti piti huolta kirjoista, jotka opetusohjelma pakoitti hänen antamaan oppilailleen, sillä hän tiesi että parhaimmassakin tarkoituksessa kirjoitetut kirjat vielä ovat täynnä vuosisataisia valheita, kertomuksia historian pyhittämistä suurista vääryyksistä. Joskin hän pelkäsi korulauseita ja sanoja, joiden merkitystä talonpoikaislapset eivät ymmärtäneet ja joskin hän koetti tulkita ne selvin ja yksinkertaisin sanoin, pelkäsi hän vielä enemmän vaarallisia pyhäintaruja, uskonkappaleiksi muuttuneita erehdyksiä, valheellisen uskonnon ja väärän isänmaallisuuden nimessä annettuja inhoittavia opetuksia. Munkkien veljienkoulua varten kirjoittamat kirjat ja ne, jotka yliopiston opettajat olivat toimittaneet maallikkokouluille, eivät usein eronneet missään suhteessa, edellisten itsetietoiset erehdykset olivat nimittäin sanasta sanaan toistettuina jälkimmäisissä; ja kuinka olisikaan Markus voinut olla puuttumatta niihin, valaistakseen niitä ja suullisilla selityksillään poistaakseen niiden vaikutuksen, hän, jonka tehtävä oli kirkollisen opetuksen, kaiken valheen ja kaiken kurjuuden lähteen hävittäminen?

Neljä vuotta Markus ja Geneviève työskentelivät vaatimattomasti mutta vaikuttavasti. Ahtaalla alueella koettivat he hiljaisuudessa edistää hyvää tehtäväänsä. Lapsipolvet seurasivat toisiaan ja heillä oli tapana sanoa että maailma ehtisi uudistua viidessäkymmenessä vuodessa, jos jokainen lapsi aikaihmiseksi kasvettuaan saavuttaisi hiukan enemmän totuutta ja oikeutta. Neljän vuoden ponnistukset eivät tosin vielä paljon tuntuneet, mutta he iloitsivat kuitenkin, hyviä enteitä ilmaantui jo, tulevaisuus iti hedelmällisessä maassa, johon he sitä väsymättömästi olivat kylväneet.

Salvan, joka oli pantu eläkkeelle, oli muuttanut Jonvilleen, pieneen serkultaan perimäänsä taloon. Hän eli siellä vaatimattomasti pienellä eläkkeellään, joka juuri riitti hänen tarpeisiinsa ja muutamien kukkien viljelemiseen. Puutarhassa hänellä oli leinikkö- ja ruusulehtimajassa suuri kivipöytä ja sen ympärillä hän mielellään sunnuntai-iltoina näki ystävänsä, entiset oppilaansa normaalikoulusta, joiden kanssa hän keskusteli ja rakensi kauniita tulevaisuudentuumia. Hän oli patriarkka, hän iloitsi rohkeiden työmiesten kanssa, jotka jatkoivat hänen alkamaansa uudistustyötä. Joka sunnuntai tuli Markus sinne ja hänen ilonsa oli täydellinen kun hän tapasi siellä Joulicin, Mailleboisin opettajan, joka kertoi hänelle uutisia vanhasta rakkaasta koulustaan. Joulic oli pitkä, laiha ja vaalea nuorukainen, luonteeltaan lempeä ja lujatahtoinen ja oli omasta halustaan ruvennut opettajaksi päästäkseen masentavasta konttorielämästä, josta hän oli nähnyt isänsä, pienen virkamiehen koko ikänsä kärsivän.

Hän oli Salvanin parhaita oppilaita, oli täydellisesti vapautunut järjettömistä opinkappaleista ja noudatti yksinomaan kokeisiin perustuvaa opetustapaa. Ja hän saavutti suurta menestystä Mailleboisissa suuren älykkäisyyden ja rauhallisen mielenlujuuden avulla, joka vaikutti ilman väkivaltaisuutta ja hän vältti kaikki paulat, joihin kirkolliset olivat koettaneet kietoa hänet. Aivan äskettäin hän oli mennyt naimisiin pienen, vaaleaverisen opettajan tyttären kanssa, joka oli lempeä kuin hän itse ja joka oli tehnyt koulun täydelliseksi ilon ja rauhan kodiksi.

Kun Markus eräänä sunnuntaina saapui pieneen puutarhaan tapasi hän jo Joulicin keskustelemassa Salvanin kanssa kivipöydän ääressä, kukkivassa leinikkö- ja ruusu-lehtimajassa. Molemmat ihastuivat huomatessaan hänet.

-- Tulkaa, tulkaa tänne, ystäväni, huusi Salvan. Joulic on juuri kertonut että veljien koulu on taas kadottanut oppilaita. Ihmiset sanovat meitä voitetuiksi, me teemme työtä hiljaisuudessa ja meidän tehtävämme laajenee ja pääsee voitolle vuosi vuodelta.

-- Niin, vahvisti opettaja, kaikki käy hyvin Mailleboisissa, jota pidettiin mädäntyneen klerikalismin linnoituksena... Veli Joachim, veli Fulgentiuksen seuraaja, on sangen taitava mies, yhtä notkea ja varovainen kuin hänen edeltäjänsä oli kömpelö ja hurja. Mutta hän ei voi saavuttaa perheiden luottamusta, yleinen mielipide on kääntynyt hengellisiä kouluja vastaan, joissa opetus on keskinkertaista ja tavat huolestuttavat. Turhaan Simon tuomittiin toistamiseen, Gorgiaan hirveä haamu kummittelee yhä hänen saastuttamissaan luokissa, nekin, jotka raivokkaasti puolustivat häntä, kammovat hänen rikostaan. Näin minä siis perin jokaisen lapsen, jonka munkit kadottavat.

Markus oli istuutunut raikkaaseen ja tuoksuavaan puutarhaan. Hän iloitsi ja kiitti nuorta toveriaan.

-- Hyvä Joulic, ette tiedä kuinka suuren ilon tuotatte minulle. Kun minun täytyi lähteä Mailleboisista jäi sinne osa sydämmestäni. Oli niin katkeraa jättää kesken viidentoista vuoden kuluessa täyttämäni tehtävä, kun en tiennyt kuinka sille tulisi käymään. On aivan kuin kertoisitte että kaukana asuva lapseni olisi menestynyt, kasvaisi voimassa ja kauneudessa... Mutta sitä te ette sano että te itse juuri olette niin väsymättömästi jatkanut tätä työtä ja tehnyt sen lujemmaksi ja laajemmaksi. Levottomuuteni katosi jo kauan aikaa sitten, minä tiedän missä käsissä entinen kouluni on; ja jos hiukan myrkkyä poistuu Mailleboisista, jos totuuden voima tuo sinne enemmän oikeutta niin on siihen syynä se että oppilaat, jotka joka vuosi valmistuvat teidän hoidossanne, tulevat järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi miehiksi... Kysykää opettajaltanne Salvanilta mitä hän teistä ajattelee.

Mutta Joulic keskeytti kaikki ylistykset.

-- Ei, ei, minä olen vain yksi soturi hyvässä taistelussa, ja minä olen se miksi minut on tehty, kaikki ansio on opettajamme ... sitä paitsi en ole yksin Mailleboisissa, neiti Mazeline on minulle kallisarvoisin apu, sanoisinpa melkein vahvin tuki. Hän on usein lohduttanut ja rohkaissut minua. Ette voi aavistaakaan mikä siveellinen tarmo piilee tuossa lempeässä ja järkevässä naisessa ja häntä saamme varmaan kiittää suuresta osasta menestykseemme, sillä hän se on vähitellen valloittanut perheet kasvattamiensa hyvien puolisoiden ja hyvien äitien kautta... Nainen on suuri voima, kun hän on totuus, oikeus ja rakkaus.

Samassa saapui Mignot. Hän oli reippaasti kulkenut jalan neljä kilometriä Moreuxista Jonvilleen. Nämä sunnuntaiseurat olivat hänelle kuin suloinen lepo. Hän oli kuullut Joulicin viimeiset sanat ja hän virkkoi heti:

-- Oi! neiti Mazeline, tiedättekö että tahdoin kerran naida hänet? En ole koskaan hiiskunut siitä kellekään, mutta nyt voin sen kertoa teille... Vaikka hän ei ollut ollenkaan kaunis uneksin hänestä Mailleboisissa, nähdessäni kuinka hyvä, viisas ja ihailtava hän oli. Eräänä päivänä tunnustin siis hänelle ajatukseni ja olisittepa nähneet miten vakavaksi hän tuli ja kuitenkin hymyili hän liikutettuna ja sisarellisena! Hän selitti minulle asemansa, sanoi olevansa jo liian vanha, kolmenkymmenenviiden vuotias, aivan minun ikäiseni. Sitten hänen tyttönsä olivat muuttuneet hänen perheekseen, hän oli jo kauan sitten kieltäytynyt elämästä itseään varten. Ja kuitenkin luulen että minun ehdotukseni herätti hänen sydämmessään entisen kaipuun, muistot surullisesta menneisyydestä... Nyt olemme kuitenkin hyviä ystäviä ja minäkin päätin jäädä poikamieheksi vaikka siitä joskus on haittaa Moreuxissa, pienten koulutyttöjen tähden, joita nainen paremmin osaisi hoitaa.

Sitten hänkin kertoi hyviä uutisia kuntansa tilasta, Törkeä tietämättömyys ja herkkäuskoisuus, joiden hänen edeltäjänsä Chagnot ehdoin tahdoin oli antanut kasaantua, alkoivat haihtua. Pormestari Saleurillä oli ollut suuria ikävyyksiä poikansa Honorén, Beaumontin lyseon oppilaan tähden, johon oppilaitoksen pappi oli ahtanut enemmän uskontoa, kun jos hän olisi ollut seminaarissa. Honoré oli nimittäin nimitetty erään pienen katolisen pankin johtajaksi Pariisiin ja siellä hän oli mennyt nurin ja ollut joutumaisillaan oikeuden käsiin. Koroillaan elävä karjakauppias, joka hevoshuijarista oli muuttunut porvariksi, ei ennenkään ollut pappien ystävä ja nyt hän lakkaamatta raivosi tuota mustaa laumaa vastaan, vimmastuneena poikansa onnettomuudesta, joka häiritsi hänen mukavaa elämäänsä rikastuneena talonpoikana. Hän menikin opettaja Mignotin puolelle jokaisessa riidassa apotti Cognassen kanssa, vieden mukanaan kunnallisneuvoston ja uhaten jättää kirkon aivan autioksi, jos kirkkoherra yhäkin kohtelisi heitä kuin mitäkin karjalaumaa. Moreux, tuo yksinkertainen ja rauhallinen soppi, jossa ei ollut ainoatakaan köyhää, ei ollut vielä koskaan näin vapaasti ollut alttiina uudelle tuulahdukselle. Tämä tuli suureksi osaksi siitä että opettajille muutama vuosi sitten oli valmistettu onnellisempi ja arvokkaampi asema. Heistä pidettiin lakkaamatta huolta, heidän olojaan parantavia lakeja säädettiin, niin että pienin palkka oli määrätty tuhanneksikahdeksisadaksi markaksi. Seurauksia ei kauvan tarvittu odottaa: joskin huonopalkkainen, repaleinen ja kurja Férou oli saanut osakseen talonpoikien ylenkatseen, kun he vertasivat häntä sivutuloista ja lahjoista rikastuneeseen apotti Cognasseen, jota he kunnioittivat ja pelkäsivät, kohosi Mignot nyt heidän silmissään, sillä hän voi elää arvonsa mukaisesti ja saavuttaa oikean paikkansa. Koko maassa syntyi vilkkautta, vuosisatoja vanhassa taistelussa kirkon ja koulun välillä kiiruhtivat kaikki jälkimmäisen puolelle, jonka voitto nyt näytti varmalta.

Oi! jatkoi Mignot, he ovat vielä hyvin tietämättömiä, ette voi edes kuvailla mielessänne kuinka saamattomia ja kaavoihin jäykistyneitä siellä ollaan. Heillä on maita, he ovat aina saaneet kylliksi leipää ja he antaisivat vielä mielellään sortaa itseään niinkuin ennenkin, sillä he pelkäävät uutuuksia ja tulevaisuutta. Mutta jotain siellä on jo muuttunut, huomaan sen tavasta, jolla he tervehtivät minua ja koulun yhä kasvavasta merkityksestä... Kuulkaahan! tänä aamuna kun apotti Cognasse tuli messua pitämään, tapasi hän kirkossa täsmälleen kolme naista ja yhden poikanulikan; ja lähtiessään paiskasi hän kiinni sakastin oven, uhaten vastaisuudessa pysyvänsä pois sieltä. Miksi vaivaisi hän turhaan hyvää Jumalaa ja itseään?

Markus naurahti.

-- Niin, kyllä ymmärrän, hän alkaa taas kiivastua Moreuxissa. Täällä hän vielä hillitsee itseään, hän koettaa taistella suurella valtioviisaalla taidolla, etenkin naisten kanssa, sillä hänen mestarinsa ovat varmaankin opettaneet hänelle että hän ei joudu tappiolle niin kauan kun naiset ovat hänen puolellaan. Kerrotaan hänen usein käyvän Valmariessa ja siellä hän tapaa isä Crabotin suuressa yksinäisyydessä, johon tämä koettaa hautautua. Siellä hän varmaankin on oppinut nuo juhlalliset liikkeet ja hyväilevän käytöksen naisia kohtaan, joka niin suuresti on minua ihmetyttänyt hänen tapaisessaan raa'assa miehessä. Jos hän uudelleen joutuu vihansa valtaan on hän hukassa... Muuten käy kaikki hyvin Jonvillessä. Me voitamme hiukan alaa joka vuosi, kunta kohoaa jälleen kukoistukseen ja terveyteen. Talonpojat eivät enää laske tyttäriään Hyvän Paimenen työhuoneeseen viimeisten häväistysten tähden. Kunnallisneuvosto, Martineau etupäässä, näyttää äärettömästi katuvan typerää heikkouttaan, jonka valtaan apotti Cognasse ja Jauffre olivat saaneet sen niin että se antoi pyhittää kunnan Pyhälle Sydämmelle. Minä haen sopivaa tilaisuutta poistaakseni tuon ikävän muiston ja olen kyllä kerran löytävä sen.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Ilma oli suloisen lämmin. Salvan, joka tyytyväisenä oli kuunnellut, sanoi lopuksi iloisella ja rauhallisella tavallaan:

-- Kaikki tämä on rohkaisevaa, nyt ovat Maillebois, Jonville ja Moreux kulussa parempia aikoja kohden, joiden puolesta me niin ankarasti olemme taistelleet. He luulivat voittaneensa meidät, masentaneensa meidät ainiaaksi; me olimme kauan aikaa kuin kuolleet; ja nyt heräämme hitaasti, kylvö on itänyt maassa, meidän ei tarvinnut muuta kuin hiljaa ryhtyä työhön ja hyvä siemen alkoi orastaa ja kukkia. Nyt ei mikään enää voi haitata tulevaa satoa. Me olemme totuus, eikä mikään voi hävittää sitä, mikään ei voi estää sitä säteilemästä... Asiat eivät tosin vielä käy hyvin Beaumontissa. Doutrequinin, tuon kirkolliseen vanhoillisuuteen vaipuneen sankariaikojen tasavaltalaisen pojat ovat saaneet virkaylennystä, samalla kuin neiti Rouzaire yhä myrkyttää tyttöjään raamatunhistorialla ja katkismuksella. Kaupungin henki muuttuu kuitenkin vähitellen. Mauraisin ei menesty normaalikoulussa, oppilaani ovat nauraen kertoneet että minun haamuni kummittelee siellä ja saattaa hänet salaisen kauhun valtaan. Kulku opettajan täydellistä vapautumista varten oli siksi voimakkaalla alulla että ei hän voinut sitä keskeyttää ja minä toivon että meidät pian vapautetaan hänestä... Ja nähkääs, paras enne on se että Mailleboisin, Jonvillen ja Moreuxin takana on lukemattomia toisia kuntia, joissa opettaja on voittamaisillaan kirkkoherran, kohottamaisillaan maallikkokoulun arvoonsa hengellisen koulun raunioilla. Dherbecourtissa, Juilleroyssa, Rouvillessä, Bordesissa on järki voitolla, totuus ja oikeus saavat yhä enemmän alaa. Se on yleinen, vastustamaton liike, joka kuljettaa Ranskaa vapauttajatehtäväänsä kohden.

-- Ja se on teidän työnne, kaikki tämä! huudahti Markus innokkaasti. Jokaisessa mainitsemassanne kunnassa on teidän entisiä oppilaitanne. Tässä läsnä oleva Joulic toimittaa uudistustyötä Mailleboisissa, sillä te olette antaneet hänelle tietonne ja uskonne. Kaikki toiset ovat myös teidän sydämmenne ja järkenne lapsia, lähetyssaarnaajia, jotka te olette lähettänyt kaikkialle maahan opettamaan totuuden ja oikeuden uutta evankeliumia. Ja jos kansa vihdoin herää, kohoaa ihmisarvoon, kykenee muodostumaan oikeudenmukaiseksi, vapaaksi ja terveeksi kansanvallaksi, niin tulee siitä kiittää teidän oppilaitanne, jotka opettavat kouluissa, kasvattavat pienokaisista kansalaisia. Te olette hyvä työmies, edistys on mahdollinen ainoastaan tiedon ja järjen avulla.

Joulic ja Mignot innokkaasti yhtyivät häneen.

-- Niin, niin, te olette ollut isä, me olemme kaikki teidän lapsianne, kansa on se miksi opettaja tekee sen ja opettaja ei voi olla muuta kun miksi normaalikoulut tekevät hänet.

Salvan, syvästi liikutettuna keskeytti heidät vaatimattomalla hyvänsävyisyydellään.

-- Mutta lapseni, sellaisia miehiä kuin minä, on kaikkialla kun heidän vaan sallitaan toimia. Mauraisin itse on melkein pakoitettu jatkamaan työtäni, sillä kehitys vie hänet mukanaan, aloitettu työ ei keskeydy enään. Ja kerran saatte nähdä Mauraisinin seuraajan kasvattavan vielä vapautetumpia opettajia kuin minun käsistäni lähteneet... On vielä eräs asia, joka suuresti ilahduttaa minua ja josta te ette mitään puhu ja se on että normaalikouluihin nykyään saa paljon helpommin oppilaita kuin ennen. Silloin olin usein levoton huomatessani kuinka huonopalkkainen ja vähän kunnioitettu opettajantoimi oli saanut osakseen epäluottamusta ja ylenkatsetta. Mutta nyt kun palkat ovat koroitetut ja halvempiakin opettajia pidetään kunniassa, saapuu ehdokkaita kaikkialta ja voidaan valita erinomainen oppilaskunta!... Ja jos olen tehnyt joitakuita palveluksia, niin olen saanut siitä yllin kyllin palkkani, nähdessäni tehtäväni toteutettuna ja jatkettuna. En tahdo enää olla muuta kuin katsoja, iloitsen teidän ponnistuksistanne ja olen niin onnellinen rauhallisessa, yksinäisessä puutarhassani, jossa ainoa iloni on elää kaikkien muiden unhoittamana, paitsi teidän, lapseni.

Ystävykset suuren kivipöydän ympärillä tulivat liikutetuiksi ja lehtimajan ruusut täyttivät ilman tuoksullaan. Kauniissa, viheriöitsevässä puutarhassa ja koko seudussa vallitsi ääretön rauha.

Louise vietti kaikki lupa-ajat vanhempiensa luona Jonvillessä. Päästessään rakkaasta normaalikoulustaan, jossa hänen terve järkensä ja selvä ymmärryksensä yhä lisääntyivät, olivat nuo kaksi kuukautta kotona Clémentin, isän ja äidin luona hänelle suloisin lepo. Clément oli pian kymmenvuotias ja Markus piti häntä omassa koulussaan, antoi hänelle ensin alkeisopetuksen, jonka hän olisi tahtonut tehdä yleiseksi, ulottaa sen kaikkiin lapsiin säätyeroituksesta huolimatta, ja jolle sitten olisi perustunut kunkin taipumuksien mukaan korkeampi yleinen ja maksuton opetus. Sitten toivoi hän poikansa meneväksi Beaumontin normaalikouluun, sillä vielä kauan aikaa olisi todellinen pelastustyö toimitettava halvoissa kyläkouluissa. Louisenkin ainoa kunnianhimo oli tulla vaatimattomaksi alkeisopettajaksi. Ja päästyään Fontenayn koulusta, varustettuna tiedetodistuksella ja opettajatodistuksella, oli hän ihastuksissaan kun hänet nimitettiin apuopettajaksi Mailleboisiin, neiti Mazelinen, hänen entisen rakkaan opettajansa kouluun.

Louise oli silloin yhdeksäntoista vuotias. Salvan oli käyttänyt vaikutustaan Le Barazeriin saadakseen aikaan tämän nimityksen, joka muuten ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota. Ajat muuttuivat päivä päivältä, ei enää oltu siinä hurjassa ajanjaksossa, jolloin pelkkä Simonin ja Fromentin nimen mainitseminen nosti hirmumyrskyn. Puoli vuotta myöhemmin uskalsi Le Barazer tästä rohkaistuna antaa Joulicille apulaiseksi Josefin, Simonin pojan. Josef, joka kaksi vuotta sitten oli päässyt Beaumontin normaalikoulusta erinomaisilla arvosanoilla, oli alkanut uransa Dherbecourtissa. Virkaylennys ei ollut suuri, mutta oli tarvittu rohkeutta häntä muuttamaan Mailleboisin kouluun, sillä tämä nimitys oli ensimmäinen alku hänen isänsä kunnian puhdistamiseen. Huudettiin tosin vähäsen, munkit koettivat yllyttää vanhempia, mutta sitten nuoren opettajan hienotunteinen, lempeä ja vakava käytös lapsia kohtaan miellytti kaikkia. Samaan aikaan sattui myöskin eräs tapaus, joka osoitti kuinka yleinen mielipide kehittyi: Milhommen paperikaupassa tapahtui pieni sisäinen vallankumous. Eräänä päivänä nähtiin rouva Edouardin, entisen rajattoman hallitsijan väistyvän rouva Alexandren tieltä ja katoavan puotikamariin, jossa jälkimmäinen niin monta vuotta oli pysynyt. Rouva Alexandre asettui konttoriin ja palveli ostajakuntaa; ja tämä merkitsi, että ostajakunta muuttui, osoitti maallikkokoulun vähitellen pääsevän voitolle hengellisestä koulusta: sillä rouva Edouard, joka ennen kaikkea piti huolta kaupastaan, tahtoi aina olla ostajiensa enemmistön puolella; ja hän oli siksi lujatahtoinen että voi luovuttaa paikkansa kälylleen, kun oli kysymyksessä tulojen pelastaminen. Näin oli siis rouva Alexandren ilmestyminen paperikaupan konttoriin varma merkki kaikille että veljien koulu oli lähellä loppuaan. Rouva Edouardilla oli sitä paitsi ollut suurta huolta pojastaan Victorista, joka oli käynyt tässä koulussa ja joka tultuaan kersantiksi, oli joutunut häpeällisiin selkkauksiin; kun sitä vastoin rouva Alexandre saattoi ylpeillä pojastaan Sébastienista, Simonin ja Markuksen entisestä oppilaasta, joka oli ollut Josefin toverina Beaumontin normaalikoulussa ja sittemmin apuopettajana Rouvillessa. Kaikki nämä nuorukaiset, Sébastien. Josef ja Louise, kasvettuaan yhdessä, joutuivat näin tosielämään, ja toivat laajentuneen ymmärryksen, kyynelten kypsyttämän rakastettavaisuuden ja järjen jatkaakseen tehtävää, jossa heidän vanhempansa olivat saaneet kokea niin paljon vastustusta.

Vuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka sunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä luona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat parhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan, Markusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia, saadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona. Hän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien luo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin toimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan asuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän piti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää työntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen. Rouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli kuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli liian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen. Joka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden laaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi onnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa yksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät voineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu. Turhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi itsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää pitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö joskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä päivänä oli seurannut veljeään.

Tämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan aavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä leikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa, ikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja Sarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt. Tuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä ja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki muuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia kuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa yhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa oli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär, poika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli joutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen opettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka että jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti sanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä sunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja entinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat pian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta uteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan pienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen ollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva Duparquen päätöstä odotettaessa.

Louise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut käynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi kirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä aukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut Genevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat palanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt hirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin Jumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä häneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti niin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton itsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran, lohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.

Eräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa, joka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei kuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin uskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin. Vihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan niinkuin muutamissa luostareissa.

-- Tekö siellä olette Pélagie?... kysyi Louise. Vastatkaa minulle.

Hänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla palvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.

-- Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti tiehenne.

-- Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä ovelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.

Hän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän kolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti. Äkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin maanalainen ääni huusi:

-- Miksi tulet tänne?... Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta kauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!... Mitä hyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt ripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti mennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin olet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä... Mene siis tiehesi, minä olen kuollut sinulle.

Louise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys olisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:

-- Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.

Mutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön talo näytti vaipuvan mustaan yöhön.

Viimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut kaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta omaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien, munkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra, apotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja kertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta öljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla seurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin jumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona vähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä yli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet hänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka aamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen katuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää näkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi voinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi varovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä Theodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni omaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt lahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei ehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea kohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen yksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin henkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi kaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi kuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän varmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli pakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon jumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle sellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja tukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde ulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.

Se oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä ei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja tuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa, pelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen tyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella vaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut kiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen lankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli palannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän lisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli hyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset kuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea messuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän jättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan oikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja tuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi taivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti huomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi kirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon harjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä sovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän kärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten tähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen vihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen sovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan itse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja inhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä, tappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.

Hän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin muutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan, vähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi katolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän vetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan, kieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän piti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän tahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja ankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat tarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla uskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan kansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan tyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä apotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä että tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi heidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan maun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä julkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein hourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista katumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot väsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka kahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja jonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa pitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan ihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan tulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian vähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu tuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien kuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien pelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa muuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään papillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja taipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei enää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka nainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta, samalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja syntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin hämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon Kapusiinitorin varrella.

Isä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli hyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius Padualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot eivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli antanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita sisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja, kaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen muutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän totuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien kappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä järjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin paneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut heikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan tuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli petettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius, nähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli saada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen, keksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati kukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa oli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä sekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius Padualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen itselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen kallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli nimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan läheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa perinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille parhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen ranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa, labyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen itselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja laakerilehdossa.

Isä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot tuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut hänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä alistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut talon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta soittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka oli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi yksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat tuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka he vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla hermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie oli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas uskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut keskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt kuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla ainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat tuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin erakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän laskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat takaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta Pélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt palvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin kauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi poikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen että hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua sisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään pelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa, jos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen lempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta markkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa; ja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä hänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja tehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen emäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus: eräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei tappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan päällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli kaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen sukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut saavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden. Joutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle suljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius löysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne munkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa palvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata hautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt kun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.

Rouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään vuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta vuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien säännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet kokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti tyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa ja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja kun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella häntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi järjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti vielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun sisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa taloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan. Silloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut eläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen kurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki olivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse musertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja läksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän silloin olisi järkevämpi.

Yksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin vasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja yhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan, jonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu, niin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt sinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki siteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta, pannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa synti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman sukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että papeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista rohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja hän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa, leppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti hävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa synkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä kahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät tuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi hänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean kristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi hän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi kuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta kuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut nousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin pelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien että ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana Louiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä Geneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten johdosta.

Koko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut, kutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa, koska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan muuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti jokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus ja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin, josta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät tahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat rouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten, pitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa. Hän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan ja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes pappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa. Sitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius oli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta hän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan hirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri leppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman taikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja Louise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan tuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.

Hautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei löydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä minkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden anastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja eläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän hävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei tahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää, ei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja josta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten tahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.

Palattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja aukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.

-- Jos tietäisit... Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin uljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin, kysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt hyvin jättäessäni hänet... Minkä sille voin? minä en koskaan tule terveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä uskostani... Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja kuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa naisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja toveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!

Kuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise nai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon. Tulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen ja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.

II.

Vuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään, horjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin suuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt Beaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:

-- Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi... Eräänä iltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita edelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen näköisen miehen... Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan valossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.

-- Mitä, Gorgiaan?

-- Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa tahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha, nälkäinen susi... Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain pimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja saada heistä jotain hyötyä.

Hämmästynyt Markus epäili koko asiaa.

-- Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että ei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me vaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen kumotuksi.

-- Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole mitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku Zéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää... On kuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä paitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole mitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.

-- Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi, valehtelisi hän vieläkin... Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei voi tulla ilmi hänen kauttaan.

Tuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa ainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli kalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta, paha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky, elämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja riensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta huolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä syyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut siitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu loppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin, ennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella selviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua kahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen presidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat aavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan yksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa: mutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje, kuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty jälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies muka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka eräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle sisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus taskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta todistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin äärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille valamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän mitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä selitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen käytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden ymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat noudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan samoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David muistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä olivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet viittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty ja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet. Delbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia laillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla he heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä tuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan ponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi ainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä lääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet runnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin päässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu tunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen, mutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut tuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.

Sitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja yhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat ilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen kautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista kunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että loivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä varten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten hedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel veljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut mahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta vapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni tahtomaan.

Näin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin voitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli ollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu, Gambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä asemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista ranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti seuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen menneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta hituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa etuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina ennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin orjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva kauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän tasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa säätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai tuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen, joka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan nopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti kun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät työkyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan tarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen raskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa ja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis tulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä asioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn asianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli saanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet musertavaksi enemmistöksi.

Toinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen kääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön; Simonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen ministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista uskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi, valjastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto maakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli myös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai kiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset, suorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli entinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät vanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla johdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka, osattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan, paikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli voittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.

Mutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien ensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat tunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä heidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että olivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat kohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan ajettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja lähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin tunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän ystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen häviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen tavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että oli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun odottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt näytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä henkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa valtioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun suhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen. Yleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy suuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun johtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun Mauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä tähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli suuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän nyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä. Vihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan toimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen vääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli tämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta hän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa hänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä kaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty nerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori Depinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut jonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei välittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt ryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista uskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin alkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen vaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä, raivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta joutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota väitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut, kurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä tunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti sen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli suosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää tervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman näköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa ohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät häneen.

Mailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja Josefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon kunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin tuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka pormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä, entisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa elämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät olleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia tasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt viimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset ehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija Darras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas pormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä että taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet hänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli suuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta alinomaa tehdä myönnytyksiä.

Markus tapasi hänet aivan säteilevänä.

-- Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te ette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu onnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta, silloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä olisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö, kunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin tekikin... Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt olemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.

Markus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa oli tullut voitetuksi.

-- Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut tuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä asumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa, joka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja aina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta kuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta; minä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren, todellakin vahvan ja reippaan tytön.

Darras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä ansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa vaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.

-- No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta... Tiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut, ennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut nousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.

-- Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en unohda teidän suuria palveluksianne... Ja olkaa levollinen, Joulicia ja neiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani tahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään, jonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä valistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois... Nythän sen lisäksi teidän tyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan uhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet ovat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille suuressa kiitollisuuden velassa.

Hetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus oli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden olosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen. Siitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten olikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun penkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat hänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli nainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli kasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär Claire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet yhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla Auguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja kunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika Adrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti. Augusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono oppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias poikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla arvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen toimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita oppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin kanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä pieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja tunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen umpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään kaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa konttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean, laihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli suloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita ja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan aikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet paremmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja ottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, -- lahjakkain heistä kolmesta, -- joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut talonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli kuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa. Markuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin heidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli tullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön Charlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita. Hortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja hänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan vapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki suurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta kohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli syntyvä tulevaisuuden kansojen onni.

Mutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä rakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun hän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä kunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli kuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään alkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon, Salvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut palvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea; tämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai jättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty opettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa Beaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä: ja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin koulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika ja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan Françoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti isoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika aikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.

Oli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut oppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa viikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa ynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja kasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli kälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi tervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä Sébastien nyt oli opettajana.

Heillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka oli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme kertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin matka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha Lehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi, oli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota hänen oli vaikea itse hoitaa.

Markus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.

-- Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te itse, rakas lapseni?

-- Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä Lehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja sitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa meille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä joskus vaivaa häntä.

Markus pudisti hiljaa päätään.

-- Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti parantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin vaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä voiton aika lähestyy... Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille, jokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden työmiesten lukumäärää.

Hän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja neiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat ja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin sunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan pitää lapsen koko päivän luonaan.

-- Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki yhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon opettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti Mazelinen mukaamme... Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien ja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen... Se on siis päätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.

Hän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen ehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen yhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta, seuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana kaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin neljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset kasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä olikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat kasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika. Enempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta hän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin luostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien kaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja tuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja kun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen takkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot muistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti heti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän koetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle. Hän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen olivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka reunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän ei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.

Jonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla oli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut tietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka opettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan kirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä miehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui vähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut ainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja veljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan varallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja siveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja siisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli kiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella kirkkaassa kesäauringon paisteessa.

Pormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen mukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet tätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki mahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti Cognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin koettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän tiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian palasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena nähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän koetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka kostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä ijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän ruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta pappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana jakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän nuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä nenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi, vimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut jalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi kiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä meni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi oikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua, lukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.

Mutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka hän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen sisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista kaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta rasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle, yksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut kunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset. Hänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet yhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja tanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi näin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa työntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta aikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja nähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen veljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi. Juhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta suureen kansalliseen juhlaan.

Tahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen Pyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat katkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen tavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja Jauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin, tehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään kaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi kirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien haltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan totta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä enemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin mokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen talonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon puhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän kunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden palvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli tunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan oli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja kunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa, jossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään kansalaisjuhlia.

Suuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat näyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat yhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret tytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret, laulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi. Elämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää velvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin. Sitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä puutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko yhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille, puolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun heillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten oli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa täytti aamusta varhain kadut riemullaan.

Puheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja vanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama kirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille, voisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja juhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha Palmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti Cognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan vihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan jumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo jumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti itse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka puutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei erehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville vapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä lihaantulemisesta.

-- Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen sunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa väittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen messun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä on noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku Souvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta tuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä sillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä tahansa.

Mignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.

-- Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet oikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin vaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon edeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun tästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki asukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman kilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.

-- Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti. Täällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan valtiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset pienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on helppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän voi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää. Siellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän ja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole kaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi, luoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja onnenlähteitä.

Mutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa yhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat siellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat tulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan vaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja juhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista. Hallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä, ottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä. Sitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn ja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla käsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se voittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä tiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä tulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa, nuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus pikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään, miehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden jälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun elämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja asetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan, jonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea ihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä kokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko ilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä eikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä kansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän iloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän ilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.

Karkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät olleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin rouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen viimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen uusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan kun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi kostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä potkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli siis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja vähän huvitella.

Kummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève johtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan olivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien ja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen ympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa vastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt. Oikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan väittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka vallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan ohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja silloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin yläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.

-- Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta suun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!

Kuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut puutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten laitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi kauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo juhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa, mennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken mielenmalttinsa.

-- Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä, kirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne, odottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun saatana tulee noutamaan teidät.

Ja sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen puolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se kuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä rappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta, kuivien ja mustien kättensä voimasta.

-- Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain maata vuoteessasi!... Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen osansa isänne perinnöstä!... Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi sielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!... Ja sinä, sinä Martineaun vaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi, kaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin kahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!

Häväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka oli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa apotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen hurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden maailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai taas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan hukuttaa hänet.

Seuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan odottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet häntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa herätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi veljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi heti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin seurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt, voidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli todella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema veli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta hänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista poskipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin palannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.

Hänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein aina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt häneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman askeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi epäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai paennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät tavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin että hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella. Sitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun rappeutuneita seiniä.

-- No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot, vai kuinka... Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin sytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.

Kun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä, kyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään nauruun.

-- Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?... Te olette olleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa? te ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne puolesta... Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni, veljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella minua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että kuolisin siellä häpeään ja nälkään... Ja minä edes olen vain syntinen ihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan, sillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos kirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu... Kuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla, me olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt on se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä surua ja raivoa.

Mutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui ulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla äänellä, vilkaisten ympärilleen:

-- Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne. Minulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin päivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.

Hän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan. Viimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka tuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi vastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi kavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi vieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta todistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja Markus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi ihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt tulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja vihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli. Miksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei saisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin selville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä myöhästynyttä käyntiä.

Vihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi koululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja vettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui hänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli hiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista huonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan, epämääräisesti peläten ilkityötä.

Veli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan, ikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.

-- Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää ole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja miekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista, noista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista Jumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja joka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama aseenaan... Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole muita kuin typeriä pelkureita?

Sitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa Kristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen verilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut lähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut vapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta, perustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan kirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko. Noiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot kädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat uskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat armotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta kiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka yli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa Mailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina, joka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan vihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin myöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan pieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän sanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin pitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, "temppelin kauppiaita", itsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista. Mutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden vastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä, joka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja häpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen seuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran näköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta huolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.

Tähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla keskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti hänen suuttumuksensa.

-- Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä vihan sokaisemana vastustajana... Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka heti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen, julkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta. Kirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja hyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen ylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin säilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät pakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki todellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää koskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän asunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti kuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä syypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista... Niin, Quandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki kaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni kirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää surussa katkeran ja kurjan elämänsä.

Veli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä. Hän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään, kuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin ajatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.

-- Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta mitä tahdotte... Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan ette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten ihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.

Spotted a typo or a problem in this chapter? Tell us