Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani (part 2 of 3)
"Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon."
"Minä vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen, "Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen."
"Nouse", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, "sinulla ei ole oikeutta tehdä tuota kysymystä."
"Ei", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, "ei, ei enää.
"Sillä tästä hetkestä alkaen en enää kuulu tähän maailmaan."
"Cassiodorus!" huudahti kuningatar säikähtyneenä.
"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat arvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen."
"Minne, vanha ystävä, minne?"
"Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin.
"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia maan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole maan päällä mitään, joka minua pidättäisi.
"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka verentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle siunausta, vaan kirousta.
"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle armollinen."
Ennenkuin kuningatar ehti toipua hämmästyksestään, hän oli kadonnut.
Amalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta ovessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.
"Kuningatar", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, "jää tänne ja kuule minua. Minulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni."
"Ketkä sinua vainoovat?"
"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin minulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä ratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten, minkä voit. Minä uudistan ehdotukseni."
"Minkä ehdotuksen?"
"Eilisen."
"Häpeällisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu.
"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän, että sinut kutsutaan takaisin.
"En ryhdy keskusteluihin kanssasi."
"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan lähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan."
"Mahdotonta", huusi hyljätty ruhtinatar. "Minä peruutan pyyntöni."
"Liian myöhään! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona.
"Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sinä hylkäsit.
"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa viimeisenä todistuksena."
"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen tajuta asemansa.
"Ei hän tahdo syöstä sinua perikatoon. Hän tahtoo pelastaa sinut.
"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon. Tämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.
"Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta.
"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki linnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit lähtevät aseettomina Alppien yli."
"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään huomaan minä petollisuutenne.
"Minä pyydän apuanne ja te tahdotte tuhota minut."
"Ei sinua, barbaarit vain."
"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja heidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa."
"Mutta he eivät ole enää sinun puolellasi."
"Konna! Pois näkyvistäni! Pois hovistani!"
"Et tahdo kuulla minua.
"Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengestäsi."
"Hengestäni vastaa aseistettu kansani."
"Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta --"
"Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani."
"Hyvä on", sanoi Petros itsekseen. "Silloin täytyy jonkun muun se tehdä. --
"Tulkaa sisään, ystäväni", huusi hän seuraavaan huoneeseen. --
Mutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksinään, kädet ristissä rinnalla.
"Missä on Gotelindis? Missä on Teodahad?" kuiskasi Petros. --
Ruhtinatar huomasi hänen hämmästyksensä.
"Jätin heidät palatsin edustalle.
"Nämä naiset vihaavat toisiaan liian kiihkeästi.
"Heidän intohimonsa turmelisi asiat."
"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synkästi ja vetäytyi hänestä kauemmaksi.
"Kenties tällä kertaa", kuiskasi Cethegus mennen hänen luokseen.
"Sinä olet hylännyt bysanttilaisen ehdotukset. Sitä odotinkin.
"Käske tuo viekas kreikkalainen pois."
Kuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen.
"Mitä asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun enää."
"Sinä olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt näet seuraukset."
"Näen kyllä", vastasi hän surullisesti.
"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan Italiaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin sinulle usein."
"Muistan, enkä voi sinua siitä moittia."
"Mieluisinta minusta olisi, että Italia olisi aivan vapaa.
"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin alistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin tyranniuteen.
"Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin.
"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää pystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi tukea, sen sanon sinulle suoraan.
"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa eivätkä italialaiset sinuun luota."
"Miksi ei? Mikä erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?"
"Omat tekosi.
"Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen käsissä.
"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston Bysantista."
Amalasunta kalpeni.
"Sinä tiedät --"
"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat sinua."
"Onhan minulla gootit jäljellä."
"Ei enää.
"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. -- Mutta sitäpaitsi ovat roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko maailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut ensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.
"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa."
"Uskoton!"
"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.
"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua vastaan.
"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.
"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä, sinun kansasi ja minun kansani nimessä."
"Minkä uhrin sinä vaadit?"
"Korkeimman: kruunusi.
"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."
Amalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.
"Kruununi! Se on minusta niin kallis."
"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin."
"Voinko luottaa neuvoosi?"
"Jos se olisi sinusta -- mieluista, niin voisit epäillä.
"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.
"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua häpeään."
"Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta epäillen.
"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän kansaasi kuin valtikkaasi."
"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henkiäkään" -- hän tuuditti mielellään omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella -- "enkä kieltäydy nytkään -- mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"
"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali."
"Mitä? Heikko Teodahadko?"
"Hän ei tosin ole sankari.
"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä asetat hänet valtaistuimelle.
"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja pelkäisivät."
"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis kuningattarena."
Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.
"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.
"Luovu kruunusta!"
"Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja sydämeni sykkii kiivaasti.
"Salli minun miettiä ensi yö.
"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos siitä!
"Huomenna ilmoitan päätökseni."
NELJÄS KIRJA
TEODAHAD
ENSIMMÄINEN LUKU.
Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja, että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo oli noussut valtaistuimelle!
Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle.
Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.
Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa.
Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.
Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.
Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.
Uusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.
Gootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.
Ruhtinas Teodahad oli tosin mies -- mikä oli hänelle eduksi Amalasuntaan nähden -- ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.
Mutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.
Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan.
Yksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.
Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sillä" -- sanoo eräs sen aikainen kirjailija -- "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli naapureita."
Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.
Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.
Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan.
"Te tiedätte", päätti hän puheensa, "millainen kansan mieliala on.
"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.
"Nytkin on sopiva tilaisuus.
"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?
"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?"
"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän", huusi Hildebad.
"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."
"Ei", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, "ei vielä.
"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.
"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun, kenties voittamaankin.
"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys sen oikeuttaa.
"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.
"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.
"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia."
"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta", varoitteli Teja.
"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.
"Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, "te epäröitte.
"Minä en, sillä olen sidottu.
"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen suvustaan elää."
"Hullu vala", huusi Hildebad.
"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.
"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.
"Ja amalit ovat jumalien poikia", lisäsi hän salaperäisesti.
"Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen.
"Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sitä käsitä.
"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.
"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette välitä mitään.
"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.
"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.
"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen."
"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa --"
"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan."
"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta -- niin kauan kuin häntä voi sietää."
"Mutta ei hetkeäkään kauempaa", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. --
TOINEN LUKU.
Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla.
Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden näyttämönä.
Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.
Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.
Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.
Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ääressä.
Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.
Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.
Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.
Vihdoin -- salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet loistaneet -- hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.
Verkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia tähtiä.
Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt kuukausmääriin.
Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun Venus-temppelin luo.
Hän katseli kimaltelevalle merelle -- silloin välähti heikossa kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.
"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa."
"En. Olin kuolleiden luona."
"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.
"Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten.
"Useat kaipasivat sinua, Teja."
"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."
"Riistänyt isänperintösi?"
"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi, piirtävät nyt hänen auransa vakoja."
Ääneti hän katsoi eteensä.
"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi."
"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. -- -- -- Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan Bysanttiin."
"Sinä laulat enää hyvin harvoin."
"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas laulan."
"Ilonko aika?"
"Suurimman, viimeisen surun aika."
Molemmat olivat kauan ääneti. --
"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.
"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras ystävä.
"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin nuoruudentovereihisi."
Teja puristi hänen kättään.
"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymmärtäisikään. Nuo toiset --! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."
"Ketä?"
"Häntä, jota kaikki rakastavat."
"Totilaako?"
"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä synkiksi."
"Täytyy jäädä! Miksi?
"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma."
"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?
"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.
"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen, mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; -- joka kerran on huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti -- jos hän on sen kerran kuullut -- epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa elämää.
"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei voi enää häntä säikäyttää.
"Mutta -- hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut."
"Kauheata.
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.
"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?"
"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy oppia kokemuksen tietä.
"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen ajatuksensa.
"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana, joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa -- ja että näkisit, kuinka kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun -- kerron muutamia palasia surullisesta elämästäni.
"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa vasten -- "kenties kerron vielä joskus nekin.
"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. --
"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se uskollinen.
"Sinä olit läsnä -- sinä muistat -- kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. -- Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi kuin äpärä. -- --
"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.
"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.
"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.
"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.
"Vihdoin onni hymyili hänelle.
"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.
"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat hänen saaliikseen.
"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja kutsui Italiaan.
"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa, Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. -- Mutta hänen onnensa ei ollut pitkäaikainen.
"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.
"He olivat katolilaisia -- eivät areolaisia -- ja sisarusten lapsia. Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko -- määräsi heidät eroamaan.
"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.
"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt --"
"Kuka tuo heittiö oli?"
"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.
"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella hänen sieluaan omantunnontuskilla.
"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja hänen lähettiläitään.
"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.
"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.
"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.
"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn peräyttämistä.
"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.
"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet.
"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.
"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä luostarista puutarhan muurin ylitse.
"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta. Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.
"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, -- he tapasivat pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin koppiinsa.
"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.
"Sellainen oli vanhempieni kohtalo."
"Entä sinä?"
"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri -- hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."
"Entä perintösi, tiluksesi?"
"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."
"Ystävä parka!
"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?
"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja -- olit kerran Kreikassa vankina --"
Teja nousi.
"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.
"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.
"Olen saanut katkerasti katua sitä.
"En enää koskaan usko.
"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen kuin muut."
Hän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.
Vitiges katseli kauan ääneti eteensä.
Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.
Hän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.
Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pimeää.
Huoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.
KOLMAS LUKU.
Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa, kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.
Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.
Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis -- vielä eräs seikka." Hän nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.
Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen käsivarteen.
Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.
"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, -- on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."
"Olen sitä jo miettinyt", sanoi Petros.
"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä Vitiges --"
"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut tarkoin ympärillesi.
"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."
"Kuka?"
"Kreivi Teja, Tagilan poika."
"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?"
"Vaarallisin kaikista.
"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni."
"Mistä se johtui?"
"Hän oli naapurini Florentiassa.
"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa -- turhaan pyysin häntä luopumaan niistä.
"Ja", hän hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.
"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä tilukset ja antoi ne minulle halvalla.
"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa -- ystäväsi, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."
"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyvällä? Tietääkö Teja --?"
"Ei hän tiedä.
"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä -- ostin tilukset.
"Hän katselee minua aina karsaasti.
"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka Jumalan jalkojen juuressa."
"Vai niin?" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.
"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.
"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa.
"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."
Teodahad nyökäytti päätään.
"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.
"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja neljänneksi --"
"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit käsiinsä.
"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. -- Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" -- --
"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."
"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun. "Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."
Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.
"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. --
"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.
Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.
"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."
Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.
"Kuningatar", -- änkytti Teodahad.
"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.
"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.
"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."
Teodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa katsettaan.
"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön aikana uskottunasi.
"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni en liian myöhään kansaani nähden.
"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan."
"Sinä teet puheellasi vääryyttä", sanoi Petros, "ja olet kiittämätön."
"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.
"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.
"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten -- minä hylkäsin sen inhoten.
"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.
"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua."
Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti epäluuloisesti Petrosta.
Tämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:
"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?
"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?
"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet."
"Jätä meidät", sanoi Teodahad rohkaistuneena.
"Minä teen, mitä hyväksi näen.
"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.
"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään."
Hän näytti nimeään sopimuksen alla.
"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän todistajaksi", sanoi Petros.
"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.
"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidetään Regetassa.
"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."
"Sitä et voi tehdä", sanoi Petros rauhallisesti, "syyttämättä itseäsi."
"Minä aionkin syyttää itseäni.
"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni kärsiä ansaitsemani kuoleman.
"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heidät eläessäni syöksin."
Jalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.
Teodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.
"Neuvo, auta --", änkytti hän vihdoin.
"On olemassa vain yksi neuvo.
"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen annetaan toimia vapaasti.
"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Siitä on sinun pidettävä huoli."
"Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En minä mitään voi.
"Missä on Gotelindis?
"Hän yksin voi auttaa."
"Entä prefekti", sanoi Petros -- "lähetä häntä noutamaan."
Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan päätökseen.
Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:
"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua kenenkään gootin kanssa -- hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen kaikkea."
Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi Amalasuntan oven eteen.
Pian hän palasi takaisin.
"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös, Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."
Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla Cethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.
Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja vetää ne tiukemmalle.
Hän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle -- niin ei saisi käydä.
"Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mikä nyt on kaikista tärkeintä?"
"Selvyys", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.
"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät toinen toistaan.
"Teillä on omat tarkoitusperänne -- niin on minullakin.
"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.
"Mutta minulla -- minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä salaisin.
"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa.
"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.
"Minun itseni on se teille ilmoitettava.
"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.
"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä maasta.
"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.
"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. -- Sinä tiedät Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle kirjoittanut.
"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.
"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa, ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.
"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa. Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."
Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt huomaavan. Hän jatkoi:
"Kuulkaa ehtoni!
"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto Sisilian luona.
"Hän ei saa laskea maihin.
"Hänen on palattava kotiin.
"En tarvitse Belisariusta Italiassa.
"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.
"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.
"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.
"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.
"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.
"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi tuumaakaan tästä maasta.
"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros."
"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.
"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.
"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.
"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.
"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään."
Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä kyennyt vastaamaan mitään.
Mutta katseesta välähti sammumaton viha.
"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä, "olet oikeassa.
"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.
"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?"
"Ehdottomasti."
"Entä Amalasunta?"
"Hänet jätän teidän käsiinne."
"Hyvä", sanoi bysanttilainen, "minä suostun."
Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.
"Saat itse toimittaa määräyksen perille."
Cethegus luki sen tarkoin.
"Hyvä on", sanoi hän pistäen taulun povelleen, "asia on siis päätetty."
"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros.
"Ensi kuun alkupäivinä. Minä menen Roomaan. Voikaa hyvin."
"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen -- Teoderikin tyttären tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "Säälitkö sinä taas häntä?"
"Hänen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella mennessään. "Tuomari lähtee -- pyöveli alkakoon työnsä."
Hän meni ylpein askelin ulos.
Silloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.
"Petros", huusi hän, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet tehnyt?
"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt palautat kotiin."
"Ja annat tuon kopean riemuita", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.
Mutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti hänen kasvoistaan.
"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tällä kertaa on hän voitettu. Pilkattu Petros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen."
Hän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen, katsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:
"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se merkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta kirjoitettu.
"Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon."
NELJÄS LUKU.
Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa.
Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina. Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.
Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.
Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten vihollisten läheisyyden tunne.
Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan.
Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.
Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.
Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.
Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.
Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.
Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi -- tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli -- alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.
Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa -- hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot -- pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.
Hän tunsi heti -- Cassiodoruksen käsialan --.
Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.
Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:
"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.
"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon sielusi joutuu kadotukseen.
"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.
"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.
"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa Venus-temppelin luo puutarhaan.
"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."
Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "Uskollinen Cassiodorus", kuiskasi hän.
Hän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.
Hän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.
Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.
Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja kunnian loisteen ympäröimänä.
Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.
Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta vielä enemmän pelko -- ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan -- siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.
Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-järven ohi.
Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen suunnitelmansa toimeenpanoa.
Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat.
Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille, jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä Cassiodorus tavallisesti oleskeli.
* * * * *
Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.
Hän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.
Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.
Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.
Vihdoin aurinko laski.
Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan portaille.
Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.
Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin -- kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan vakoilija seurannut hänen askeleitaan.
Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.
Hän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.
Se oli vapaa.
Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui kammottavalta.
Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.
Hän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. --
Hän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.
Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen sieluaan.
"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni -- se minun on täytettävä".
Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan Venus-temppelille.
Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.
Hengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.
Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.
Äkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.
Hän kääntyi ympäri. -- Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies.
Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti ympärilleen.
Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri. Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.
"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen hänet pehmeille patjoille.
"Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi.
"Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meitä."
Amalasunta katsahti vielä kerran ympärilleen.
Dolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siitä ulos.
Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin kuin Dolioskin, aseilla varustetut.
Dolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut alas.
Sitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.
"Eteenpäin", huusi hän.
Ja pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.
VIIDES LUKU.
Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin.
Hän teki kauniita sovitussuunnitelmia.
Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä ja anteeksiantoa hänelle.
Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.
Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen.
Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.
Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka aluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä ajettiin takaa.
Kaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen pysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan alaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen, niinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.
Mutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään huomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään erikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni kaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa olivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin huomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.
Äkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus, joka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat onnettomuutta ennustavia.
He olivat juuri lähteneet pienestä Martulan kaupungista.
Autio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä kantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin puolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti yötuulessa.
Tien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua tiellä.
Äkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi oikeanpuolisen vaununoven auki.
"Mitä on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet vihollisten käsiin."
"Emme", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja synkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä salaperäisempi, "mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois vaunusta siksi, kun se on korjattu."
Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.
"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun."
"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa."
Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.
Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.
"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule."
Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi.
Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.
Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.
Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa, kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.
Turruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.
Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin -- hänen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn -- silloin tuntui hänestä, että aivan hänen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö -- hänen oma varjonsa se ei ollut -- pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.
Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa.
Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen.
Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"
Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin kiviin.
Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.
"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."
Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. --
Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat:
"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle. Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."
Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.
Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana hän istui loppumatkan siinä.
Hän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.
Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä. Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.
Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.
Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.
Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.
Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.
Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin kaislikkoon.
Rannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin vedessä.
Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.
Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.
Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun luo.
"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?"
"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."
"Sokeako?" huudahti pelästynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin! Kääntäkää!"
"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha lautturi.
"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin."
"Oletko sinä sokeana syntynyt?"
"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttua Alarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.
"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.
"Kirous amelungeille!" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä.
"Vaiti, vanhus", sanoi Dolios.
"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. -- Kirous amelungeille."
Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi venhettä varmasti ja suoraan.
Amalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen harmaaseen valtakuntaan. -- Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti ympärilleen.
Muutamien aironvetojen perästä olivat he perillä.
Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen ääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.
Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi sakean sumun sekaan.
Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti läheni saarta.
Hän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.
"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan."
Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka -- kuten hän elävästi muisti -- sijaitsi molemmin puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.
Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan kuparioven eteen.
Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. -- Lyönti kaikui kumeasti holvikäytävissä. -- Ovi lensi auki.
Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.
Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.
"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä talossa?" kysyi hän.
"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.
Väristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta kylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet venheen laitoja vasten.
He kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. -- Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa. --- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.
"Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren."
"Vaimoni palvelee sinua."
"Eikö muita ole koko huvilassa?"
"On eräs toinen orja. Kreikkalainen lääkäri."
"Lääkäri -- minä tahdon --"
Mutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat kovina tyhjissä huoneissa.
Kauhuissaan Amalasunta lysähti kokoon.
"Mitä se oli!" kysyi hän tarttuen Dolioksen käsivarteen.
Hän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.
"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven.
Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.
Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen.
KUUDES LUKU.
Siinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla, puoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.
Eutarik tuskan piirre huulillaan -- Atalarik sellaisena kuin hän oli arkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen -- Matasuntan moittivat kasvot -- sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita -- kolme vihaista soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen -- sokea lautturi varjojen valtakunnassa.
Ja hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien hautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.
Tuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla -- ei, se ei ollut mikään unikuva -- tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja pitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.
Kiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään -- ei mitään näkynyt.
Oliko hän vain nähnyt unta?
Mutta hän ei voinut enää olla yksin surullisine ajatuksineen. Hän painoi seinässä olevaa agaattinappia, joka pani eteisessä erään vasaran liikkeeseen.
Heti tulikin sisään orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa sivistystä.
Hän sanoi olevansa kreikkalainen lääkäri. Ruhtinatar kertoi hänelle viime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. Lääkäri selitti, että nämä olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta matkan varrella, määräsi hänelle lämpimän kylvyn ja riensi sitä valmistamaan.
Amalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen laajuinen ja kahden kerroksen korkuinen.
Suuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmiä kylpyjä varten, oli välittömässä yhteydessä järveen. Sieltä laskettiin vesi hienon verkon läpi, joka täydellisesti puhdisti sen.
Ylempi kerros oli rakennettu jälkeenpäin kylpyhuoneen päälle, lämpimiä kylpyjä varten. Sen lattiana sekä samalla alakerroksen kattona oli suuri ympyränmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, työntää kahtena puoliympyränä oikealle ja vasemmalle muurin sisään, jolloin molemmat kerrokset muodostivat yhtenäisen torninkorkuisen huoneen. Se voitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ääriään myöten täyttää järvivedellä.
Mutta tavallisesti käytettiin ylempää kahdeksankulmaista huonetta lämpimiin kylpyihin. Siellä oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sekä pronssisia ja marmorisia delfiinejä, tritoneja ja medusanpäitä, joista tuli huoneeseen hyvänhajuisia, öljyillä ja voiteilla sekoitettuja vesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veivät sirot portaat varsinaisen kylpyhuoneen näkinkengän muotoiseen porfyyrialtaaseen.
Ruhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli huoneeseen ovenvartijaorjan vaimo viedäkseen hänet kylpyyn.
He kulkivat avaroiden pylvässalien ja kirjastohuoneiden läpi puutarhaan päin. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista Cassiodoruksen kotelot ja papyrus-kääröt olivat joutuneet. Orjatar kantoi hienoja kylpyliinoja, öljypulloja ja voideastiaa.
Vihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka kaikkien huoneiden lattiat, seinät ja katot olivat lasketut vaaleanharmailla marmorilevyillä.
He riensivät salien ja käytävien läpi, joita ennen kylpyä ja sen jälkeen käytettiin voimistelua ja palloleikkejä varten, hiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin, lämpimäin kylpyjen huoneeseen.
Orjatar avasi ääneti oven.
Amalasunta meni sisään ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ympäröi kylpylaitosta. Aivan hänen edestään läksivät mukavat portaat ammeeseen, josta jo nousi lämmintä, hyvää hajua.
Valo tuli sisään ylhäältä päin taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn kahdeksankulmaisen kuvun läpi. Oven vierestä nousi kaksitoista seetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan marmoriseiniä oli korkokuvia vesijohto- ja lämminilmaputkien suiden peittona.
Sanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa peittäville, pehmeille patjoille ja kääntyi ovelle päin.
"Missä olen sinut ennen nähnyt?" kysyi ruhtinatar katsellen häntä miettiväisesti. "Kuinka kauan olet ollut täällä?"
"Kahdeksan päivää."
Nainen tarttui ovenripaan.
"Kuinka kauan olet ollut Cassiodoruksen palveluksessa?"
"Olen nykyjään ruhtinatar Gotelindiksen palveluksessa."
Tuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hypähti tämän nimen kuullessaan pystyyn, kääntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan -- liian myöhään. Tämä oli jo päässyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta kuuli, että avain vedettiin ulkoapäin lukosta.
Turhaan hän katseli ympärilleen löytääkseen toisen oven.
Silloin kuningatar joutui musertavan, selittämättömän tuskan valtaan. Hänestä tuntui, että hänet oli kamalasti petetty, että täällä piili jokin turmiota tuottava salaisuus. Hätä, sanomaton hätä täytti hänen sydämensä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä pakoon, pakoon tästä huoneesta.
Mutta mitään paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei sisäpuolelta näkynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei olisi saanut neulaakaan mahtumaan. Epätoivoisena hän silmäili parvekkeen seiniä, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat häneen. Viimeksi kiintyivät hänen silmänsä vastapäisellä seinällä olevaan käärmehiuksiseen medusanpäähän ja -- hän kiljahti pelosta.
Medusan kasvot olivat työnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa käärmetukan alla oli elävät ihmiskasvot.
Olivatko ne ihmiskasvot?
Vapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja katseli eteenpäin kumartuen medusanpäätä. Ei epäilystäkään, ne olivat Gotelindiksen rumat kasvot. Silmistä leimusi viha ja iva.
Amalasunta vaipui polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Sinä -- sinä täällä!"
Käheä nauru oli vastauksena.
"Niin, amelunginainen, olen täällä sinun turmioksesi.
"Tämä saari on minun, talo on minun -- siitä tulee hautasi --. Dolios ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan päivää sitten.
"Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin varjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa povessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa.
"Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon nähdä, kuinka raukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpeätä ruumistasi ja vääristää kopeat kasvonpiirteesi -- oi, minä tahdon juoda kokonaisen meren kostoa."
Amalasunta nousi käsiään väännellen.
"Kostoako? Miksi? Mistä sinun sammumaton vihasi johtuu?"
"Haa, vieläkö sinä kysyt?
"Tosin siitä on kulunut muutamia vuosikymmeniä ja onnellisen sydän unohtaa helposti.
"Mutta vihalla on hyvä muisti.
"Oletko unohtanut, että muinoin kaksi nuorta tyttöä usein leikki plataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityllä.
"He olivat etevimmät ikätovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja rakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tytär.
"Tyttöjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen, sillä hän oli vielä kauniimpi kuin sinä eikä niin käskevä. He valitsivat hänet kerran, valitsivat kahdesti.
"Mutta kuninkaantytär seisoi vieressä villin, hillittömän vihan ja kateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta kuningattareksi, tarttui hän teräviin puutarhasaksiin --"
"Lopeta, vaikene, Gotelindis."
-- "Ja heitti ne minua kohti.
"Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisenä, vaivuin maahan koko kasvot ammottavana haavana ja silmäni, silmäni puhkaistuna.
"Haa, siihen koskee vielä tänäpäivänäkin."
"Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis", vaikeroi vankina oleva ruhtinatar. "Kai sinä oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi."
"Antanutko anteeksi? Minäkö antanut sinulle anteeksi? Pitäisikö minun antaa anteeksi sinulle, joka olet ryöstänyt silmän kasvoistani ja ikipäiviksi hävittänyt kauneuteni?
"Sinä olit voittanut koko elämäsi ajaksi.
"Gotelindis ei enää ollut vaarallinen. Hän suri hiljaisuudessa. Silmäpuoli pakeni ihmisten näkyvistä.
"Vuodet kuluivat.
"Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilmäinen ja lempeämielinen amali. Ja hän, joka itse oli sairas, sääli sairasta, puolisokeaa tyttöä. Hän puheli säälin sanoja rumalle olennolle, jota kaikki väistivät.
"Oi, kuinka se virkisti janoavaa sieluani.
"Silloin päätettiin, että molempien sukujen välisen ikivanhan vihan sekä vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi -- balti-herttua Alarik oli tuomittu salaisen, todistamattoman syytöksen vuoksi -- pahoin pidelty baltien tytär tulisi jaloimman amalin vaimoksi.
"Mutta kun sinä, joka olit minut rumentanut, sait tietää sen, päätit sinä ryöstää rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sillä sinä et häntä rakastanut, vaan ylpeydestä. Tahdoit saada omaksesi goottien valtakunnan jaloimman miehen, kruunun lähimmän miespuolisen perijän.
"Olit sen päättänyt ja saitkin sen aikaan, sillä isäsi ei voinut vastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian säälinsä silmäpuolta kohtaan, kun hänelle tarjottiin kauniin kuninkaantyttären käsi.
"Korvaukseksi -- tai kenties pilkalla -- annettiin minulle kuitenkin mieheksi amali -- Teodahad, tuo kurja raukka."
"Gotelindis, minä vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavan Eutarikia. Kuinka voin --"
"Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, että tuo rumilas kohottaisi ajatuksensa niin korkealle.
"Oi, sinä kirottu. Jos edes olisit rakastanut häntä ja tehnyt hänet onnelliseksi, niin -- minä olisin antanut sinulle anteeksi.
"Mutta sinä et rakastanut häntä. Sinä rakastit vain valtikkaa. Sinä teit hänet onnettomaksi.
"Vuosien vieriessä näin hänen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman rakkautta. Sydänjuuria myöten oli kylmyytesi hänet jäätänyt.
"Jääkylmän ylpeytesi aiheuttama suru surmasi hänet ennen aikojaan. Sinä, sinä olet ryöstänyt minulta rakastettuni ja saattanut hänet hautaan -- kostoa, kostoa hänen puolestaan."
Ja laajassa, korkeassa holvissa kaiku vastasi: "Kostoa, kostoa".
"Apua", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen epätoivoisesti käsillään marmorilevyjä, ympäri huoneen parveketta.
"Niin, huuda vain, täällä ei ääntäsi kuule muu kuin koston jumala.
"Luuletko, että olen turhaan vihaani hillinnyt kuukausimääriä.
"Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyllä tai tikarilla, mutta minä houkuttelin sinut tänne.
"Serkkujeni hautapatsaan luona ja äsken vuoteesi ääressä oli minulla täysi työ saada jo koholla oleva käsivarteni estetyksi antamasta sinulle kuoliniskua. -- Sinun täytyy kuolla tuuma tuumalta ja minä tahdon nauttia nähdessäni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkeltä."
"Hirviö!"
"Mitä ovatkaan nämä hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden kuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryöstämällä rakastettuni ja itse säilyvän kauniina. Mitä ovat hetket vuosikymmeniin verrattuina. Mutta nyt saat siitä rangaistuksen."
"Mitä aiot tehdä?" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa perästä parvekkeen ympäri löytääkseen pakotien.
"Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti tämän kylpytornin vesilaitoksiin, jonka ystäväsi Cassiodorus on rakennuttanut.
"Sinä et tiedä, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon tuskia olen saanut tässä talossa kärsiä, kun sinä vietit täällä hääsi Eutarikin kanssa ja minun täytyi olla mukana palvelijanasi.
"Tässä kylpyhuoneessa, sinä kopea, olen päästänyt sandaalit jaloistasi ja kuivannut jäsenesi -- tässä huoneessa sinä kuolet."
Hän painoi erästä jousta.
Ylemmän kerroksen lattia, pyöreä metallilaatta, jakautui kahteen puoliympyrään, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sisään. Kauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen aukkoon jalkojensa juuressa.
"Muista silmääni", huusi Gotelindis.
Yht'äkkiä avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja järven vesi syöksyi sisään pauhaten ja sähisten ja kohoten ylemmäksi peloittavan nopeasti.
Amalasunta näki varman kuoleman edessään. Hän huomasi mahdottomaksi päästä pakoon ja vielä mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen vihollisensa armoa antamaan. Silloin hän sai takaisin amelungien vanhan, ylpeän rohkeuden. Hän tuli levolliseksi ja mukautui kohtaloonsa.
Hän huomasi helleeniläisaiheisten korkokuvien joukossa aivan lähellä oven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esittävän kuvan. Tämä virkisti hänen sieluaan. Hän lankesi polvilleen marmoriin hakatun ristin eteen, tarttui siihen molemmin käsin ja rukoili rauhallisesti suljetuin silmin. Vesi nousi sillä välin ylemmäksi ja huuhteli jo parvekkeen portaita.
"Aiotko sinä rukoilla, murhaaja?
"Pois ristin luota", huusi Gotelindis vimmoissaan. "Muista kolmea herttuaa!"
Äkkiä kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit alkoivat pursuttaa kuumaa vettä. Valkea savu kumpusi torvista.
Amalasunta hypähti ylös ja riensi parvekkeen vasemmalle reunalle.
"Gotelindis, minä annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna sinäkin sielulleni anteeksi."
Ja vesi nousi yhä ylemmä. Se aaltoili jo ylimmällä portaalla ja lainehti vähitellen parvekkeen lattialle.
"Minäkö antaisin sinulle anteeksi? En koskaan. Ajattele Eutarikia!" --
Sihisten räiskähtivät vasemmalta tulikuumat suihkut Amalasuntan päälle.
Hän pakeni nyt keskelle huonetta, vastapäätä medusanpäätä, ainoaan paikkaan, mihin vesisuihkut eivät vielä ulottuneet.
Jos hän nousisi tämän lähellä olevalle ponnahdussillalle, voisi hän suojella henkeänsä vielä muutaman hetken. Gotelindis näytti odottavan sitä ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen marmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. Tämä riensi kiiltävänruskeita portaita ylös ja nojasi sillan marmorikaiteeseen.
"Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntöni. Se ei koske minua -- kansani, kansamme puolesta rukoilen -- Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad --"
"Niin, minä tiesin, että tämä valtakunta on sielusi viimeinen huoli.
"Kuule! Se on hukassa!
"Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pitäneet amaleja balteja parempina, on nyt amalien suku myynyt ja pettänyt. Belisarius lähenee sotajoukkoineen, eikä kukaan ole heitä varoittanut."
"Sinä erehdyt, paholainen, he ovat saaneet varoituksen.
"Minä, heidän kuningattarensa, olen varoittanut heitä.
"Eläköön kansani!
"Turmio goottien vihollisille! Jumala armahtakoon sieluani!"
Nopeasti hän hyppäsi korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin, jotka kohisten sulkivat hänet syliinsä.
Gotelindis tuijotti yhä siihen paikkaan, jossa hänen uhrinsa oli seisonut.
"Hän on kadonnut", sanoi hän.
Sitten hän katsoi veteen. Pinnalla ui Amalasuntan rintaliina.
"Kuollessaankin tämä nainen voitti minut", sanoi hän hitaasti. "Kuinka pitkä oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo."
SEITSEMÄS LUKU.
Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen tapaamme Ravennassa bysanttilaisen lähettilään huoneessa joukon ylhäisiä roomalaisia sekä maallikkoja että kirkonmiehiä. Myöskin itä-roomalaiset piispat Hypatius ja Demetrius olivat läsnä.
Kaikkien kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, sekä vihan että pelon aiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja päätti kertomuksensa seuraavin sanoin:
"Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne, te arvoisat Länsi- ja Itä-Rooman piispat ja te jalot roomalaiset.
"Julkisesti ja juhlallisesti panen teidän läsnäollessanne keisarini nimessä vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja väkivallan tekoja vastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylhäistä naista kohtaan.
"Yhdeksän päivää sitten hän katosi Ravennasta. Hänet on varmaankin väkivallalla viety pois keskeltämme, hänet, joka on aina ollut ystävättärenne ja italialaisten innokas suojelija.
"Samana päivänä katosi kuningatar, hänen katkerin vihollisensa.
"Olen lähettänyt pikalähettejä kaikille ilmansuunnille, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Mutta, voi, jos --"
Hän ei saanut sanottavaansa loppuun.
Herkuleen torilta kuului kumeaa jyrinää, pian kaikui eteisestä nopeita askeleita, oviverho kiskaistiin syrjään ja huoneeseen riensi tomuisena eräs lähettilään bysanttilaisista orjista.
"Herra", huusi orja. "Hän on kuollut! Hänet on murhattu!"
"Murhattu", toistivat läsnäolijat.
"Kuka on murhaaja?" kysyi Petros.
"Gotelindis murhasi hänet huvilassaan Bolsena-järven saarella."
"Missä on Amalasuntan ruumis? Missä on murhaaja?"
"Gotelindis sanoo, että ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen leikkiessään vesisuihkuilla, joita hän ei osannut hoitaa.
"Mutta hän kuuluu seuranneen uhriaan täältä saakka.
"Roomalaisia ja gootteja rientää sadoittain huvilaan, josta ruumis aiotaan tuoda tänne juhlallisessa saatossa.
"Kuningatar pakeni kansan raivoa lujaan linnaansa Feretrin luona."
"Riittää jo", sanoi Petros suutuksissaan. "Minä riennän kuninkaan luo ja vaadin teitäkin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Minä pyydän teitä todistajikseni keisari Justinianusta varten."
Hän riensi heti kokoontuneiden etunenässä palatsiin.
Kaduilla he näkivät kiihtyneen ja hämmästyneen ihmisjoukon aaltoilevan edestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean tavoin talosta taloon. Kun väkijoukko tunsi keisarin lähettilään ja kaupungissa asuvat ylhäiset roomalaiset, antoi se heille tietä, mutta sulkeutui taas heidän jälkeensä ja riensi hyökyaallon tavoin palatsia kohti. Töin tuskin se saatiin pysymään palatsin porttien ulkopuolella.
Joka silmänräpäys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla tunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan toivoivat, että tämän tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi. Keisarillisen lähettilään näkeminen vahvisti tätä toivoa ja palatsin edustalle kokoontunut väkijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin Gotelindista ja Teodahadia.
Sillä välin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen. Teodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa lähdettyä. Hän vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan väkijoukon vihan ilmauksia ja lähetti noutamaan Petrosta saadakseen tältä apua ja neuvoja, koska tämä oli yhdessä Gotelindiksen kanssa päättänyt ruhtinattaren surmaamisen, vieläpä tehnyt sitä varten suunnitelmankin. Petroksen pitäisi nyt olla mukana teon seurauksiakin kestämässä.
Kun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas kädet levällään häntä vastaan, mutta seisahtui hämmästyneenä. Hän hämmästyi Petroksen seuruetta, mutta vielä enemmän lähettilään synkkiä, uhkaavia kasvonpiirteitä.
"Minä vaadin sinut tilille, goottien kuningas", huusi Petros jo ovelta, "tilille Bysantin nimessä Teoderikin tyttären vuoksi.
"Sinä tiedät, että keisari Justinianus on erityisesti luvannut hänelle suojelusta. Jokainen hänen hiuksistaan on sen vuoksi pyhä ja jokainen hänen veripisaransa on pyhä.
"Missä on Amalasunta?"
Kuningas katseli häntä hämmästyneenä.
Hän ihmetteli toisen teeskentelemistaitoa.
Mutta hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.
Hän oli ääneti.
"Missä on Amalasunta?" kysyi Petros toistamiseen lähestyen kuningasta uhkaavasti. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.
"Hän on kuollut", sanoi Teodahad, joka alkoi pelätä pahinta.
"Murhattu hän on", huusi Petros, "niin huutaa koko Italia. Sinä olet vaimoinesi hänet murhannut.
"Justinianus, korkea keisarini, oli tämän rouvan suojelija. Hän kostaakin hänen puolestaan. Minä julistan hänen nimessään sodan, sodan teitä vastaan, veriset barbaarit, sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan."
"Sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan", toistivat italialaiset antaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan kyteneelle vihalleen. Uhkaavina he ryntäsivät vapisevaa kuningasta kohti.
"Petros", änkytti tämä hämmästyneenä, "muistele sopimustamme, muistele --"
Mutta lähettiläs sieppasi papyruskäärön vaippansa alta ja repi sen palasiksi.
"Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja tämän verentahraaman suvun välillä.
"Te olette itse hirveällä rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teitä kohtaan voi enää osoittaa sääliä. Sopimukset ovat mitättömät. Sota!"
"Jumalan tähden", vaikeroi Teodahad, "ei sotaa eikä taistelua. Mitä sinä vaadit, Petros?"
"Antautumista! Italian vapauttamista barbaareista!
"Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin Justinianuksen eteen, siellä --"
Mutta hänen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven räikyvä ääni ja huoneeseen syöksähti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita kreivi Vitigeksen johdolla.
Goottilaiset päälliköt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan kuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun Ravennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siellä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yleisen turvallisuuden ja heidän oikeuksiensa säilyttämiseksi.
Oikeaan aikaan he ilmestyivät Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten käytös oli muuttunut yhä uhkaavammaksi. Siellä täällä välähti jo tikari ja tuon tuostakin kuului huuto: "voi, barbaareita!"
Mutta julkisen väkivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun vihatut gootit marssivat hyvässä järjestyksessä Herkuleen torilta Via palatinaa myöten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat marssivat kiihtyneen kansanjoukon läpi. Sillä aikaa, kun kreivi Teja ja Hildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges ja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan lähettilään viimeiset sanat.
Heidän seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan valtaistuinta, jolle tämä oli peräytynyt. Vitiges meni pitkään miekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
Syntyi hiljaisuus.
"Kuka uskaltaa", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, "näytellä täällä, goottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?"
Vähitellen toipuen hämmästyksestään vastasi Petros hänelle:
"Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen haastanut hänet bysanttilaisen tuomioistuimen eteen."
"Etkö sinä siihen voi mitään vastata, amelungi?" kysyi Hildebrand-vanhus vimmastuneena.
Mutta kuninkaan paha omatunto esti häntä vastaamasta.
"Niinpä meidän on puhuttava hänen sijastaan", sanoi Vitiges. "Tiedä se, kreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiittämättömät ravennalaiset, että goottien kansa on vapaa, eikä tunnusta tämän maan päällä ketään herrakseen eikä tuomarikseen."
"Eikö murhan tai verenrikoksenkaan vuoksi?"
"Jos meidän seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne itse. Me emme jätä sitä vieraan, kaikkein vähiten vihollisemme, bysantin keisarin tehtäväksi."
"Keisarini kostaa tämän jalon naisen puolesta, kun hän ei voinut häntä pelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi."
"Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, vielä vähemmän kuningastamme."
"Siinä tapauksessa saatte tekin rangaistuksen hänen rikoksestaan. Julistan teille sodan hallitsijani nimessä. Vaviskaa Justinianuksen ja Belisariuksen edessä."
Iloinen liikehtiminen goottisoturien joukossa oli vastauksena.
Hildebrand-vanhus meni akkunan ääreen ja huusi ulkona oleville gooteille:
"Kuulkaa, gootit! Ilmoitan ilosanoman. Sota, sota Bysanttia vastaan alkaa."
Silloin kuului ulkoa jyrinä ikäänkuin meri olisi särkenyt sulkunsa ja päässyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet äänet huusivat riemuissaan:
"Sota, sota Bysanttia vastaan."
Tällainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja italialaisiin. Tuo hurja innostus säikäytti heitä. Ääneti he katselivat eteensä lattiaan.
Sillä aikaa kun gootit kättä puristaen onnittelivat toisiaan, meni Vitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti:
"Siis sota!
"Me emme sitä pelkää -- itse olet kuullut.
"Parempi julkinen sota kuin monivuotinen, salainen, vaaniva vihollisuus.
"Sota on hyvä, mutta voi sitä roistoa, joka ilman oikeutta ja syytä alkaa sodan.
"Minä näen hengessäni useita vuosia eteenpäin, veren, murhan ja palon vuosia, minä näen tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja, lukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan.
"Kuulkaa sanamme: teidän syyksenne tulkoon tuo veri, tuo kurjuus!
"Te olette tuoneet vihollisuutta ja ärsyttäneet meitä monta vuotta -- me olemme sen kaiken levollisesti kärsineet.
"Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi sellaisessa asiassa, joka ei ole teidän tuomittavanne. Te olette suotta sekautuneet sellaisen kansan elämään, joka on yhtä vapaa kuin tekin. Syylliset olette te!
"Tämä on vastauksemme Bysantille."
Ääneti Petros kuunteli näitä sanoja, ääneti hän kääntyi poistuen italialaisten ystäviensä kanssa.
Muutamat näistä saattoivat häntä hänen asunnolleen saakka, niiden joukossa Florentian piispa.
"Kunnioitettava ystäväni", sanoi Petros tälle heidän hyvästellessään, "kaikki Teodahadin kirjeet siinä jutussa, jonka jätitte minun valvottavakseni, täytyy teidän antaa minulle. Minä tarvitsen niitä, mutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat."
"Oikeusjuttu on aikoja sitten päättynyt", vastasi piispa, "ja tilukset ovat peruuttamattomasti hallussamme. Sinä saat asiakirjat." --
Sitten lähettiläs sanoi jäähyväiset ystävilleen, jotka toivoivat pian näkevänsä hänet taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja riensi huoneeseensa. Ensiksi hän lähetti Belisariukselle käskyn ryhtyä heti hyökkäykseen.
Sitten hän kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka päättyi seuraavasti:
"Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla täysi syy olla tyytyväinen uskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan.
"Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on vihattu, toimeton ja epäluulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat varustautumattomat hyökkäykseen. Italialainen väestö on kaikkialla sinun puolellasi. Jollei ihmettä tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein ilman vastarintaa.
"Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeytenä on oikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. -- Omituinen sattuma muuten on, että kolmisoudulla, joka on käytettävänäni, on nimenä 'Nemesis'.
"Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimittäin se, etten ponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta tytärtä.
"Minä rukoilen sinua, että ainakin vakuuttaisit ylhäiselle hallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen minulle, että koetin mitä tarkimmin noudattaa hänen käskyjään ruhtinattareen nähden, jonka suojelemisen hän vielä viimeiseksi tavatessamme erityisesti laski sydämelleni.
"Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta, joiden avulla goottien valtakunta joutuu käsiimme, tahtoisin vastata viisauden ensimmäisellä säännöllä: on vaarallista pitää hovissa henkilöitä, jotka tuntevat syvimmät salaisuutemme."
Tämän kirjeen Petros lähetti edeltäpäin piispojen Hypatiuksen ja Demetriuksen mukana.
Näiden piti rientää Brundusiumiin, sieltä yli Epidamnukseen ja sitten maata myöten Bysanttiin.
Itse hän aikoi lähteä vasta muutaman päivän perästä kulkien hitaasti pitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla satamakaupungeissa väestön mielialaa ja kiihoittaakseen sitä.
Sitten hän purjehtisi Peloponneson ja Euboean ympäri, sillä keisarinna oli määrännyt hänen palaamaan meritietä ja antanut hänen toimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa.
Hän muisteli jo ennen Ravennasta lähtöään usein mielihyvin toimiaan Italiassa ja ajatteli sitä palkintoa, jonka hän Bysanttiin palattuaan varmasti saisi.
Hän palasi Bysanttiin toista vertaa rikkaampana kuin oli sieltä lähtenyt.
Sillä hän ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sitä, että hänen varsinainen tehtävänsä oli Amalasuntan tuhoaminen.
Päinvastoin hän oli useita kertoja vastustanut sitä huomauttamalla, että hän voisi joutua keisarin ja keisarinnan epäsuosioon. Suurella rahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen Petroksen, joka itse asiassa käytti häntä välikappaleenaan.
Petros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja iloitsi jo pääsevänsä samanarvoiseksi kuin ylpeä serkkunsa Narses, joka ei ollut auttanut häntä ylenemään.
"Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan", sanoi hän tyytyväisenä itsekseen järjestäessään asiapapereitaan, "ja tällä kertaa, ylpeä ystäväni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyödyksi.
"Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on päässyt pitemmälle lyhyillä, hiljaisilla askeleillaan kuin sinä ylpeillä, ärsyttävillä harppauksillasi.
"Nyt on huolehdittava siitä, etteivät Teodahad ja Gotelindis pääse Bysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli keisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa häntä tässä suhteessa.
"Ei, tämän kuningasparin täytyy kadota pois tieltämme."
Hän kutsui luokseen kestiystävänsä, jonka luona hän oli asunut, ja sanoi hänelle jäähyväiset.
Samalla hän antoi hänelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon, jollaisia tavallisesti käytettiin asiapaperien säilyttämiseen. Hän lukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehtyä skorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun.
"Hae tämä mies käsiisi", sanoi hän kestiystävälleen, "goottien kansankokouksesta, joka piakkoin pidetään Regetan luona, ja anna hänelle tämä maljakko. Sen sisässä olevat paperit kuuluvat hänelle. Voi hyvin, toivottavasti näemme pian toisemme täällä Ravennassa."
Hän lähti orjineen talosta ja meni suoraan lähettilään laivaan. Ylpeisiin unelmiin vaipuneena hän lähti Ravennasta "Nemesiksellä". --
Ja kun hänen laivansa lähestyi Bysantin lahtea, -- Lampsakosta hän oli keisarinnan toivomuksen mukaan lähettänyt keisarillisen pikapurjehtijan, joka lähti samaan aikaan kuin "Nemesiskin", ilmoittamaan tulostaan -- silmäili lähettiläs ilomielin kauniita maataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriöivien puutarhojen lomasta.
"Täällä minäkin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa", tuumi Petros itsekseen.
Sataman suulla tuli heitä vastaan keisarinnan upea huvialus "Thetis". Heti, kun se tunsi lähettilään kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa ja käski heitä pysähtymään.
Pian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan lähettiläs. Hän oli Aleksandros, joka ennen oli ollut lähettiläänä Ravennan hovissa.
Hän antoi kolmisoudun päällikölle keisarin kirjelmän, johon tämä säikähtyneenä silmäsi, ja kääntyi sitten Petroksen puoleen.
"Keisari Justinianuksen nimessä!
"Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen väärentämisen ja väärän veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön Kersonin vuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella.
"Sinä olit jättänyt Teoderikin tyttären hänen vihollistensa käsiin.
"Keisari olisi pitänyt sinua kirjeesi johdosta syyttömänä, mutta keisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa kadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi.
"Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeessään, että olit yhdessä Gotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi.
"Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siinäkin suhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna käskee sanoa sinulle", -- kuiskasi lähettiläs murtuneen miehen korvaan -- "että olit itse viisaassa kirjeessäsi antanut neuvon, että ne henkilöt, jotka tietävät syvimmät salaisuutemme, ovat tuhottavat.
"Päällikkö, sinä saat heti viedä tuomitun rangaistuspaikkaansa."
Aleksandros meni takaisin alukseensa.
Mutta "Nemesis" muutti suuntansa, käänsi Bysantin satamalle selkänsä ja vei pakkotyöhön tuomitun pois ihmisten ilmoilta.
KAHDEKSAS LUKU.
Cethegusta emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti Ravennasta Roomaan.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut innokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä. Hän voi sen levollisesti vastaanottaa.
Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin katakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän vihan voimaa ja antaa sille päämäärän.
Hän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja hyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein valmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina rakennuttanut yötä päivää.
Ja nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää bysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä hänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli saanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.
Tosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä satunnaisina avustajina.
Hänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli välttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle, joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin palkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian yliherruus.
Tätä tarkoitusta varten hän oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa.
Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle, hyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja koetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.
Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle kentälle, ei tarvitsisi enää pelätä -- kun otetaan huomioon heidän huono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus -- että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas valtaansa niemimaan.
Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi pitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan astua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin saada maasta ajetuiksi.
Mutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat kapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.
Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät barbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon asetettuja kaupunkeja.
Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen tarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi ilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen tuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.
Rooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän vaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan alkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen vapaussodan johtajaksi.
Hän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja epäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos hän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.
Ennen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja goottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi kärsimättömänä ratkaisun hetkeä.
Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla. Cethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman ja Italian kohtalon jymisevät iskut.
Juhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.
Nuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta pieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä mielellä juhlapaikalta.
Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla yksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia suunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen, Silveriuksen, omille puuhilleen.
Hän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää häntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden roomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta kohtaan.
Hiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja Demetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas päädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.
"Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola lähtiessään teatterista, "prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar."
"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus.
"Rakkaat veljet", sanoi pappi, "älkää tuomitko veljeänne kovin.
"Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut.
"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin nuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa hirmuvallan --"
"Mutta voi myöskin saada sijaan uuden hirmuvallan", tuumi Calpurnius.
"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen aikana", sanoi Scaevola.
"Verta ei pidä vuodattaa.
"Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "että kuta lähempänä tyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana hallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.
"Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin vaikutusvalta."
"Niin kyllä", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria rahasummia, "keisarin täytyy päästä Italian herraksi."
"Tavallaan", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa, "meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin avulla.
"Kas, johan olemmekin taloni kynnyksellä. Menkäämme sisään.
"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana kokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän."
Sillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa valmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.
Hän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun hän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin ajatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän tiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.
Mutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan.
Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos aiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin innostuneen nuorukaisen.
Pitkin askelin hän käveli edestakaisin huoneessaan.
Käsivarsien lihakset jännittyivät kuten taistelun edellä.
Hän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut sotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä esittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.
Sitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä marmorikasvoja.
Lopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja pudisteli tätä.
"Voi hyvin", sanoi hän, "ja anna minulle onnesi matkalleni. -- Muuta en tarvitsekaan."
Nopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa ensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.
Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko Italian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.
Varsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta tärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka Ausonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia. Edustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit, joilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae, Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna, Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia), Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian meren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja, Jadera, Scardona ja Salona.
Siellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia tilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen säätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti järjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.
Kun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään kokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy, joka kuitenkin häipyi huokaukseen.
Paitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan aikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia ja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset syyt saattaneet nämä miehet kokoon.
Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.
Hänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut nämä salaliittolaiset.
Mutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että joku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen loukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin rikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen pitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita vastaan -- pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.
Hän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni käänsi hänen huomionsa "ritarien" ryhmään, joiden silmistä loisti todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä ainakin muutamia luotettavia miekkoja. --
"Terve, Lucius Licinius", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta. "Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita vastaan."
"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis nuorukainen. "Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja isänmaan puolelle."
Cethegus silmäili tervehtien ympärilleen.
"Sinäkin täällä, Kallistratos -- sinä rauhan iloinen poika."
"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä", vastasi helleeni pannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.
Cethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen. Siellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja jotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.
Tutkien Cethegus silmäili joukkoa ikäänkuin jotakin kaivaten.
Lucius Licinius arvasi hänen ajatuksensa.
"Sinä haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa.
"Häneen et voi luottaa.
"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En ryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä -- sillä tahdoin saada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret, joita hän voi käskeä --- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele Totilaa vastaan.'
"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen tuohon maitopartaan", tuumi Piso.
Cethegus hymyili, vaikka hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.
"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi hän ääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.
"Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. "Etkö näe, kuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!"
"Heti paikalla. Oletko varma siitä, että Albinus tulee?"
"Hän tulee. Hän odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla."
"Hyvä", sanoi pappi. "Jumala olkoon kanssamme."
Hän meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi:
"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen!
"Taas olemme kokoontuneet yön pimeydessä valon töitä tekemään.
"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta kerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen ylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.
"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria Justinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet säälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja johtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme keisarin --"
"Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka täällä sanoo Bysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!"
"Me tahdomme päästä vapaiksi", toisti Liciniuksen ystävien kuoro.
"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan keisarin avulla.
"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.
"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen -- oman kuvansa karneoliin piirrettynä -- merkiksi, että hän hyväksyy kaiken, mitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen vastaan, se on nytkin hänen sormessaan."
Hämmästyneinä ja tyytymättöminä nuorukaiset katsoivat Cethegusta.
Tämä astui vaieten joukosta esille.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus.
"Puhu, päällikkö", huusi Lucius, "väitä valheeksi. Sormuksen laita ei tietenkään ole, kuten pappi sanoo."
Mutta Cethegus veti päätään pudistaen sormuksen sormestaan.
"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen vastaan."
Lucius Licinius peräytyi.
"Merkiksikö?" kysyi Silverius.
"Merkiksi siitä", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, "etten ole vallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi siitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.
"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan keisarille. -- Siksi otin tämän sormuksen.
"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen tuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin keisarille.
"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus hallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että Italia auttaa itse itseään."
"Italia auttaa itse itseään", huusivat nuoret ritarit riemuiten.
"Ajatelkaa, mitä teette", varoitteli pappi pidättäen vihaansa.
"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, -- mutta että ystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, -- sitä en käsitä.
"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että Italian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa, että maan kaikki linnoitetut paikat ovat --"
"Vaikene, pappi", ärjäisi Cethegus. "Näitä asioita et sinä ymmärrä.
"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.
"Me annamme sinulle koko taivaan -- jätä meille maa.
"Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita.
"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa -- ennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi -- vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla miekoillanne?
"Te tahdotte taistella, näen sen silmienne säihkystä.
"Mitä? Meille sanotaan, että olemme liian heikkoja Italiaa vapauttamaan.
"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat koko maailmaa?
"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius -- tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?"
"Tahdomme! Johda meitä, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen lainoppinut alkoi:
"Minun nimeni on Scaevola.
"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin suku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.
"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin unelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla suunnitelmaa?" --
"Enemmän kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto käsissäni.
"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi Iduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä iskulla käsissäni."
"Mitä? Pitäisikö meidän odottaa kolmekymmentä päivää?" kysyi Lucius.
"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet kaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian kaupunkeihin.
"Teidän on täytynyt jo odottaa viidettäkymmentä vuotta."
Mutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä -- he murisivat.
Nuolennopeasti pappi huomasi tämän mielenmuutoksen.
"Ei, Cethegus", huusi hän. "Niin kauan ei saa enää hidastella.
"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka kärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.
"Voin lohduttaa teitä paremmin, roomalaiset!
"Jo näinä päivinä voivat Belisariuksen aseet välkkyä Italiassa."
"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska hän ei ole Cethegus?"
"Te puhutte toiveista", sanoi tämä hymyillen, "ettekä todellisuudesta.
"Jos Belisarius laskee maihin, olen minä ensimmäinen liittymään häneen.
"Mutta hän ei laske maihin.
"En luota Bysanttiin. Keisari ei pidä sanaansa."
Cethegus pelasi rohkeata peliä.
Mutta hän ei voinut muuta.
"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona."
"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako Belisariukseen."
Silloin kaikui sivukäytävästä askeleita ja Albinus syöksyi sisään.
"Voitonsanoma", huusi hän. "Vapaus, vapaus!"
"Mitä tiedät?" kysyi pappi iloissaan.
"Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan."
"Vapaus! Sota!" huusivat nuorukaiset.
"Se on mahdotonta", sanoi Cethegus soinnuttomalla äänellä.
"Se on varma", huusi toinen ääni käytävästä -- sieltä tuli Calpurninus, joka oli rientänyt Albinuksen jäljessä -- "sota on alkanut.
"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja Messena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen laivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän on jo meidän maassamme."
"Vapaus!" huusi Marcus Licinius.
"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat hämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian kautta Napolia kohti."
"Kaikki on valhetta!" sanoi Cethegus enemmän itsekseen kuin muille.
"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa."
"Petturi hän, joka vielä epäilee", sanoi Scaevola.
"No, nyt nähdään", ivaili Silverius, "pidätkö sanasi, oletko sinä meistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?"
Cetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma, hänen maailmansa.
Hän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut vihollisen hyväksi.
Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli voimaton ja voitettu.
Joku toinen olisi jo väsyneenä jättänyt puuhansa sikseen.
Mutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan.
Koko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui vielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti ryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä. Hän päätti luoda uuden maailman.
"No, mitä teet?" kysyi Silverius uudestaan.
Cethegus ei katsonutkaan häneen.
Kokoontuneihin päin kääntyen sanoi prefekti rauhallisesti:
"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen hänen leiriinsä."
Sitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja hänen ystäviensä ohi ovelle päin.
Silverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi nähdessään prefektin synkän katseen.
"Älä ilku, pappi", näytti se sanovan, "tästä hetkestä saat vielä rangaistuksen."
Ja Silverius, voittaja, jäi pelästyneenä paikalleen. --
YHDEKSÄS LUKU.
Bysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin italialaisillekin.
Sillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin erehdytti kaikki.
Goottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän oli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen toisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista varten.
Myöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti synkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne onnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt tuota jumalien suosikkia.
Sillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.
Olemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison jäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.
Totila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin rakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän vähitellen myöntymään.
Tämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen, mahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään oli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti huomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili vanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.
Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja nuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat bysanttilaisia.
Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten valo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta ja Bysanttia kohtaan.
Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.
Ja moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut verellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.
Tämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan siirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä bysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa. Kaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden, uskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan Latiumissaan.
Sen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut Valeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa, mestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut heidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen vihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.
Kun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta vastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!"
Molemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti rakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.
Rakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan vastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen yhdistymisensä mahdolliseksi.
Siten elelivät nuoret ystävämme onnellisina.
Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä, että isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien tuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.
Hänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian viisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää korkeimman rauhan kieltäymyksissä.
Valerian luonne oli aivan päinvastainen.
Hän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli aikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja istuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan pakanallisen katsantokannan.
Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piiristä.
Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen sotapäälliköistä.
Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.
Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mielessä.
Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä vihollista ja suojeltava rannikkoja.
Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.
Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.
Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.
Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.
Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon, etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.
Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.
Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.
Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.
Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.
He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.
Valerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.
Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.
Sillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.
Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi vielä enemmän kuin vihasi.
Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla.
Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.
Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.
Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja sanoi:
"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.
"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."
Hän vaikeni.
"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."
"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän kuin luultava, se on varma."
"Furius", huudahti roomalainen, "mistä sen tiedät?"
"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.
"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan.
"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja päivät Italian aarteista.
"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee maihin."
Valerius kalpeni mielenliikutuksesta.
Furius huomasi sen ja jatkoi:
"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että -- tyttäresi oli mukanasi."
"Valeria on roomalaisnainen."
"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."
"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa -- hänen täytyy lähteä täältä -- turvalliseen paikkaan." -- --
"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan laineet Napolin yli -- Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan."
"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja ja vaatekauppiaita?"
"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."
"Sinä sanot teistä. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?"
"En, Valerius!
"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.
"Ei, aion varustaa saareni niin -- kuten tiedät omistan puolet Korsikaa -- ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta ja meriltä kaikuu taistelun melske.
"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan -- ja senvuoksi" -- hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta -- "senvuoksi aioin -- tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." --
Hän vaikeni.
Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.
Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi, olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.
Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään kieltävän vastauksen tuskan.
Mutta Furius jatkoi:
"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta.
"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.
"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain omaisuuteni suuruuden -- vain osittain -- sillä se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä -- olkoot ne kuinka suuret tahansa -- kaksinkertaisen summan -- --"
"Furius!" keskeytti Valerius.
"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.
"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä -- enemmän kuin omaa sieluani."
Hän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.
Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. -- Se kesti vain silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.
Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen, jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.
"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekemään tarjoustaan kahdesti.
"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin käsin. -- Nyt tarjoan minä itseäni -- enkä, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan --"
"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina.
"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle, mutta hänen sydämensä --"
"Hän rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen. "Ketä?"
Hän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.
Tuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.
Valerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.
"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain -- ei vain hän -- sano ei, vanhus, ei hän --"
Hän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.
"Kuka? Ketä tarkoitat?"
"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani -- gootti. Hän se varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat -- Totila!"
"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.
Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.
Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.
Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.
"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.
"Kerran ennen -- juuri ennen häitä --! Ja nyt -- minä tiedän -- Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni -- olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi.
"Ja jollen olisi häntä saanut", -- hänen silmänsä välähtivät taas -- "niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.
"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen ruumiinsa äärestä -- mutta nyt se on hän!
"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa -- ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." -- --
Hän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.
"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä ketään miestä maan päällä -- en olisi sietänyt, että minut olisi syrjäytetty toisen vuoksi -- mutta kun se oli Totila! -- Annan Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.
"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan -- en itsekään tiedä minne -- joka paikassa muistan tämän hetken."
Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. --
Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.
Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.
Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin Napoliin.
Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.
Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.
Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.
Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.
Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan välittömässä läheisyydessäkin.
Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin kallionkielekkeen takaa.
Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:
"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?"
"Mastokorissa on jo merkki" -- vastattiin. -- "Kauppalaiva -- Furius Ahalla -- oli täällä ankkurissa."
"Minne matka?"
"Itään -- Intiaan."
KYMMENES LUKU.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.
Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen synnyinmaahansa.
"Minäkin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiväisenä, "vaikkakin --"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valerius.
"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."
"Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin."
"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.
Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syöksyi kiivaasti sisään.
"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille -- teidän täytyy lähteä."
Huoneessa olijat hypähtivät ylös.
"Mitä on tapahtunut -- ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?"
"Puhu", sanoi Julius. "Mikä sinua huolettaa?"
"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla vaiti -- eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin --"
"Ruumiin?"
"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen."
Valeria kalpeni, mutta ei vavissut.
"Se saattoi olla sattuma -- kenties hän on hukkunut."
"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli rinnassa."
"Se todistaa merisotaa, eikä muuta", arveli Valerius.
"Mutta tänään --"
"Tänään?" kysyi Julius.
"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole palannut." --
"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. -- Hänen sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. -- "Usein hyökyaallot tukkivat tien."
"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."
Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.
"Mitä on tehtävä?" kysyi hän.
"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käski Valerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."
"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan teitä. Rientäkää!"
Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja verinen goottisoturi.
"Paetkaa", huusi hän. "Ne ovat täällä!"
"Ketkä ovat täällä, Gelaris?" kysyi Torismut.
"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!"
"Puhu!" käski Torismut.
"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle --"
"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut.
"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä, niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.
"Kaksi noitaa -- metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat -- hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin -- ja hei vain --"
"Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius.
"He kiidättivät minua Regiumia kohti. -- Kun olin taas tullut täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.
"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin --"
"Entä luja Panormus?"
"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät kaupunkiin."
"Entä Syrakuusa?" kysyi Valerius.
"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin -- goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli -- sillä hänen konsulivirkansa päättyi sinä päivänä -- kultarahoja ympärilleen siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."
"Missä on merikreivi? Missä on Totila?"
"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta laivastaan.
"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä varusteissa -- eikä hänen ruumistaan -- ole vielä -- saatu ylös."
Valeria vaipui sohvalle.
"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä -- he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.
"Minun piti opastaa heitä.
"Vein heidät harhaan -- kauaksi länteen päin -- merenrantasuohon ja -- pakenin -- illalla pimeässä -- mutta he -- ampuivat -- jälkeeni -- nuolia -- joista -- yksi sattui -- en jaksa enää." --
Mies kaatui maahan.
"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä nuolia.
"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."
Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat järkähtämätöntä päätöstä.
"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian luona -- voikaa hyvin!"
Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen tilustensa rajaa.
Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.
Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.
Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.
Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti näkyisi useampia tulia.
Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.
Turhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.
He olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.
Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sisässä.
Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä karkua.
Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista heidän vähälukuisuutensa.
"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, -- ja tuolla tulee vielä lisäksi sola -- seis, mitä siellä liikkuu?"
Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville.
"Kuka siellä on?" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.
Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi hänen rintaansa.
"Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.
"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin ääressä.
Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää vastaan.
Solassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.
"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."
"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."
"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos --"
Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.
Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pimeään ympäristöön.
"Tässä se oli, herra", sanoi pakoon päässyt ratsumies, "katsokaa eteenne".
"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.
"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä tahdotte?"
"Samaa voin teiltä kysyä", vastasi johtaja samalla kielellä.
"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan."
Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.
"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."
Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:
"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?"
"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.
"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan. Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä, jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"
"Siis tieltä pois!" --
Hän kannusti hevostaan.
"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"
"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan."
"Vaikka helvetin puolella -- kun teitä vastaan on taisteltava."
Johtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.
"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."
Hän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.
"Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, ystävä!"
Jousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.
"Odotahan", huusi tämä peräytyen.
"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään laskeudu hevosen selästä.
"Mitä, herra? Ratsailtako?" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.
Silloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.
Mies ei liikahtanutkaan.
"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä mennä tuohon rotanloukkuun?"
Hän hyppäsi itse pois ratsultaan.
"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.
"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenpäin."
Hän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.
Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä solaa.
"Antautukaa!" sanoi hän.
"Tulkaa", huusivat gootit.
Johannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.
Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.
Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin, hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit peräytyivät hiukan.
Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenpäin asennostaan.
Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.
Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.
Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti veristä Valeriusta sylissään.
Silloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:
"Laiva! Herra -- laiva! Ne ovat laskeneet maihin.
"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä -- piilopaikkaan kallioiden lomassa." --
"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja --"
Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni. Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.
"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"
Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä oli kamala.
Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut tarpeeksi valoa.
Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.
Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.
Mutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.
"Kirottu pellavapää", huusi hän. "Sinä et siis hukkunutkaan?"
"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.
Silloin oli vastustus lopussa.
Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.
Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.
"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."
Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.
"Missä he ovat?" kysyi hän.
"Voitetut, pakenivat."
"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria -- lapseni -- onko hän pelastunut?"
"On, hän on pelastunut.
"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan Napolia ja pelastamaan teitä.
"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut -- mutta jouduinkin vain -- kostamaan puolestasi."
Hän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.
"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siitä kiittää."
Hän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.
"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi pelastaa, -- huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen, -- sinä teet sen, -- ja palkkanasi on rakas lapseni."
"Valerius! Isäni!"
"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" -- ja hän kohottautui viimeisillä voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, -- "vanno minulle Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten hallussa."
"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."
"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana -- kerro terveiseni hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi -- hänet ja Italian."
Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen -- ja kuoli.
Kauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.
Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.
Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.
"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.
Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.
Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.
YHDESTOISTA LUKU.
Näiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet aivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus oli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet voimakkaamman vastarinnan hyväksi.
Teodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen lähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä tahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä keisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.
Hänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun saapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten suunnitelmain toteuttamiseksi.
Sotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, -- eikä siihen hänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi sodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.
"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi. Belisarius tulkoon -- minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin."
Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.
Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa. Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa, laiminlyötiin.
Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat.
Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita.
Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.
Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen puolisonsa saapui takaisin.
Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian.
Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.
Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio.
Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka hän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän melkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä todistuksia.
-- Vain hän yksin oli nähnyt vihollisensa kuoleman. --
Ja hän tiesi, ettei häntä tuomittaisi ilman täydellisiä todistuksia.
Niinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi, esteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin sekä turvaan vastaiselta vainolta.
Kuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien varustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana niemimaan luoteisosaan. -- Heidän kanssaan meni useita tuhansia goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. -- Niinpä he luulivat, ettei tuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän vastustajiaan. -- Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana päivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan, monihaaraisen suvun jäseniä.
Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis suostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia goottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.
Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.
Kokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen lähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja Terracinan välillä.
Aikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle lähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton ja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä näyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha varustusten valmistamisessa.
Kun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa ilmeestä:
"Jumalan tähden, Cethegus! Minkä onnettomuuden sanoman sinä tuot?"
Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi sitten levollisesti:
"Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa.
"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen, minkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin."
"Vihdoinkin", huudahti Teodahad. -- Kuningatarkaan ei saanut salatuksi voitoniloaan.
"Älkää riemuitko liian aikaisin!
"Kenties kadutte vielä.
"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka ryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.
"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan varmasti hukassa."
"Hukassako?"
"Me olemme turvassa nyt."
"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle elävinä tai kuolleina."
Teodahad kalpeni.
"Mahdotonta", huusi Gotelindis.
"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta joutunut vihollisten käsiin.
"Vieläkin enemmän.
"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä myrskyisinä aikoina.
"Minä vangitsen teidät Rooman nimessä ja jätän Belisariuksen käsiin."
"Sinä et uskalla", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa.
"Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyssä.
"Minä sallin teidän paeta -- mitäpä minua teidän elämänne tai kuolemanne liikuttaa -- halvasta hinnasta."
"Suostun mihin tahansa", änkytti Teodahad.
"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen asiapaperit -- vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan salassa hieroneet kauppoja.
"Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Minä haluan kauppakirjan."
"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat kätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla kuorikellarissa!"
Hänen pelkonsa todisti hänen sanansa tosiksi.
"Hyvä on", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin ovia.
"Noudan ensin asiapaperit.
"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi. Jos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän mennä."
Hän lähti jättäen kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan.
"Mitä meidän on tehtävä?" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin puolisolleen. "Väistyäkö vai uhmaillako?"
"Mitäkö on tehtävä?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis jäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on ainoa pelastuksemme!
"Ensin Ravennaan -- se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston. Sieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että minun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia."
"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin", kysyi Gotelindis. "Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?"
"Liiankin varmassa! Katakombeissa!
"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä sokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on sittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä riennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi silmänräpäystäkään."
Hän lähti huoneesta.
Mutta Gotelindis jäi seisomaan mietteissään.
Hän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.
Hänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen luopua vallasta.
"Raha on valtaa", sanoi hän itsekseen, "ja vain valta on elämää."
Hänen päätöksensä oli varma.
Hän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä Roomassa odotellen laivaa.
Hän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan kantotuoliaan.
"Niin, pakene vain, raukka", sanoi hän, "minä jään tänne." --
KAHDESTOISTA LUKU.
Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan laajalla tasangolla.
Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne virranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen, joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.
Tällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja vakavin neuvottelu.
Se oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen yhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen katselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena tekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä suhteesta muihin valtioihin.
Ja yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli kansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden jäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät taas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.
Vapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti oikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.
Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa syyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta, murhasta ja muista suurista rikoksista.
Ylpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta olla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "käräjiin", jossa hän tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja näki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.
Mutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä syistä.
Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin, kun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa sotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla tärkeä sotajoukkojen katselmus.
Sen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan paljon väkeä.
Osa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin, vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on kahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.
He olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja käyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä, kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.
Muutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen", koska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan luona) kirkkaissa aalloissa.
Toiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat juoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa ja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen selkään.
"Mikä vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa saapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois otsalta, "vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras ratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin koettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen."
"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä", sanoi nauraen Guntamund, joka oli saapunut toisena, "sillä silloin tuskin olisin eilen saanut ensimmäistä palkintoa keihäänheitossa."
"Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään kilahteleva rengaspanssari, "Totila heittää hyvin keihästä, mutta varmemmin heittää musta Teja.
"Hän sanoo jo edeltäpäin, mihin kylkiluuhun hän heittää."
"Mitäpä noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikkiä.
"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase, jota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin paljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.
"Miekan käyttäjänä kiitän minä parhaaksi kreivi Vitigestä Faesulaesta.
"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa! Hän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa ruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi Guntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! -- Katsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme heitä vastaan!"
Joka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja vaunuilla.
Laajan kentän täytti yhä enemmän kuohuva, aaltoileva elämä.
Joen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi yhä kasvava väkijoukko.
Ystävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet, etsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.
Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli aikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.
Jalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut italialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti kullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, -- seisoi raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä tammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen läheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen turkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin korvassa.
Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava tämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita muureja villejä svaaveja vastaan.
Vielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa eikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan samoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.
Tuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut roomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.
Ja vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan karhunpesän viereen lautavajansa.
Niin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut siitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen lähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.
Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he puhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat, loistavat silmät ja -- ennen kaikkea -- samanlainen tunne rinnassa: voittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai kuolleina.
Suunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin nouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin vanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen sekamelska näyttänyt loppuvankaan.
Mutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven omituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä vaikeni tuhansien äänten sorina.
Tarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta läheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.
Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa, päät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja vanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja palvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja päättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.
Saavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella, pitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä vastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi aseitaan.
Heti sen jälkeen oikeudenpalvelijat ryhtyivät toimeensa.
He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle, toinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt pähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.
Idässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden päihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat, ettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.
Kun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta keihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:
"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt Jumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita."
Lyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta kuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi melkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa. Kaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan nimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.
Ainakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut paikalle kentän aitaamisen aikana.
Mutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan käräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi lausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan epäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa muistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen puolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.
Ja kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei käräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista, ystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut saapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun heitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja tienoilla.
Tämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien virallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka johtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.
Useat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ääntänsä kuuluviin.
Silloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva raikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.
Kaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä käräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen, joka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi kaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.
Kun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot. Hänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.
Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet tarumaiseksi henkilöksi.
Kun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus:
"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet sen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä ettekä muuta edustajaa.
"Älkää tästä pelästykö!
"Jos kuningas luulee sillä tekevänsä käräjät tyhjiksi, erehtyy hän.
"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada oikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.
"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea minua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on päämahtimme. Goottien kansa on vapaa."
"Niin, me olemme vapaat", huusi tuhatääninen kuoro.
"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään", huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin kuningas ja kreivi.
"Kukapa tuntee oikeuden käytännön paremmin kuin Hildebrand, Hildungin poika?
"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme!"
"Niin", kaikui joka taholta, "Hildebrand olkoon käräjäkreivimme."
"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni yhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen valtakirjan paperilla ja pergamentilla.
"Esi-isäni ovat johtaneet goottien käräjiä vuosisatoja.
"Tulkaa, sajonit, auttakaa minua käräjien avaamisessa."
Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä metsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit puhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi neliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea tuomarinistuin.
Goottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja paimenjumalan alttarilta.
Toiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen, laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat hänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle puolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.
Sitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle puolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti kirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:
"Minä vaadin hiljaisuutta ja rauhaa!
"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä käräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti ja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?"
Silloin lähinnä seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa:
"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on oikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla goottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon."
"Hyvä", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren vaaran aikana. Minä kysyn --"
Hänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä päin tuli yhä lähemmäksi.
KOLMASTOISTA LUKU.
Hämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.
Auringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei voinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.
Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti kädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:
"Ne ovat goottilaisia aseita! -- Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka -- se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen etunenässä.
"Pitkä mies hänen vasemmalla puolellaan on väkevä Hildebad!
"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa pitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan."
Nyt syntyi yleinen hälinä, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin.
Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien hevostensa selästä.
Riemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon läpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.
"Kuinka?" huudahti Hildebad hengästyneenä. "Te istutte täällä ja pidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius, vihollinen on laskenut maihin!"
"Me tiedämme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista."
"Kuninkaan kanssa", sanoi Hildebad katkerasti.
"Hän ei ole täällä", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. "Se vahvistaa epäluuloamme.
"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan paikallaan.
"Mutta siitä myöhemmin. Jatkakaa siitä, mihin jäitte.
"Kaiken tulee mennä oikeassa järjestyksessä. Hiljaa, ystäväni!"
Työnnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.
Kun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus:
"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin tyttären murhaamisesta.
"Minä kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?"
Hadusvint-vanhus astui esille pitkään nuijaansa nojaten ja sanoi:
"Punaiset ovat langat tämän käräjäpaikan ympärillä.
"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja kalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.
"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa eikä oikeutta.
"Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan."
"Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki häntä siitä.
"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää häntä murhasta?"
"Minä", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä rinnalleen.
Suosion murinaa kuului joka puolelta.
"Hän rakastaa kaunista Matasuntaa."
"Hän on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia hallussaan."
"Hän kosii Matasuntaa."
"Rakastettunsa äidin kostajana hän esiintyy!"
"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.
"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet -- hänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä -- eivät täytä verikoston käskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin tietänyt siitä.
"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman ruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan sijasta.
"Syytän kuningatarta murhasta ja verityöstä!"
Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa ja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.
"Ja todistuksesi? Sano --"
"Seis, käräjäkreivi", kajahti vakava ääni.
Vitiges tuli esille ja asettui syyttäjää vastapäätä.
"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen vaikuttaa itseesi.
"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden ensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei."
"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä", sanoi Hildebrand levollisesti.
"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja edustajansa."
"Häntä ei ole näkynyt."
"Onko hänet kutsuttu?"
"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat", sanoi Arahad. "Sajonit, tulkaa esiin."
Kaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan tuomarintuolia.
"Mutta", jatkoi Vitiges, "älköön sanottako, että goottinainen on tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on hän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen edustajakseen ja puoltajakseen."
Hän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten tämäkin.
Syntyi hiljaisuus.
"Kiellätkö sinä siis murhan?" kysyi tuomari.
"Minä sanon: se ei ole todistettu."
"Todista se", sanoi tuomari kääntyen Arahadiin päin.
Tämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges, hämmästyi.
"Pitäisikö se todistaa?" huusi hän kärsimättömänä.
"Tarvitaanko tässä todistuksia?
"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut ruhtinattaren verivihollinen.
"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa tavataan eräästä Gotelindiksen talosta -- kuolleena. -- Murhaaja pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?"
Hän silmäsi kärsimättömänä ympärillään olevia gootteja.
"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä", sanoi Vitiges levollisesti.
"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla tuomitaan.
"Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma.
"Voi, voi sitä kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen.
"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi, että vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan."
Hän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän voitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.
"Missä ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko hänet tavattu itse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä puhdistusvalalle?"
"Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita todistuksia kuin sydämeni luja usko."
"Silloin", sanoi Hildebrand --
Mutta samalla hetkellä tuli portilla seissyt sajoni hänen luokseen ja sanoi:
"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He sanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta."
"Vaadin, että heitä kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei syyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina."
Hildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehiä uteliaan joukon keskitse.
Edellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi vyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen jäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.
Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta, melkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.
Kun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoi Arahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.
"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari. "Tuntemattoman muukalaisenko?"
"Ei", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois. "Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän on Marcus Aurelius Cassiodorus."
Hämmästyksen huutoja kuului joka puolelta käräjäkenttää.
"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana", sanoi todistaja, "nyt on nimeni veli Marcus."
Hänen piirteistään kuvastui juhlallinen kieltäytymisen leima.
"No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mitä sinulla on kerrottavana Amalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus."
"Minä sanon sen.
"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan -- kosto on minun, sanoo Herra! -- Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani onnettoman tyttären viimeistä pyyntöä."
Hän otti papyruskäärön poveltaan.
"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit, jotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:
"Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus ystävyydestäsi.
"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin pelastuksen toivo.
"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja kärsin rangaistukseni.
"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani langettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani, jonka sokeudessani vein perikatoon.
"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi, jonka vuotamiseen -- kaikki saakoot sen tietää -- olin minä syypää, vaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään kansani Bysantin tähden.
"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä voimilla: pelätkää Bysanttia.
"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha tulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt Petrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on tehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.
"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani sovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut."
Hiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut vapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.
Vielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun aiheuttama hiljaisuus.
Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "Hän on rikkonut, hän on sovittanut.
"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää sinua uskollisuudestasi."
"Antakoon Jumalakin hänelle samoin anteeksi, amen!" sanoi Cassiodorus.
"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan sitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki maatilani Gotelindikselle."
"Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa", sanoi Arahad, "tuohon taloon väärentämällä Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kieltää, kreivi Vitiges?"
"En", sanoi tämä levollisesti, "mutta", jatkoi hän kääntyen Cassiodorukseen päin, "onko sinulla todistuksia siitä, ettei ruhtinatar kuollut tapaturmaisesti, vaan että Gotelindis aiheutti hänen kuolemansa?"
"Astu esiin, Syrus, ja puhu", sanoi Cassiodorus. "Minä takaan tämän miehen uskollisuuden."
Orja astui esiin, kumarsi ja puhui:
"Olen kaksikymmentä vuotta hoitanut järven sulkuja ja kylpytornin vesilaitoksia Bolsena-järven huvilassa. Minä yksin tunsin niiden salaisuudet.
"Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki Cassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren palvelijoita. Minä yksin sain käskyn jäädä sinne.
"Silloin saapui saarelle eräänä varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta ja kohta hänen jäljessään kuningatar.
"Tämä kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpeä ja käski minun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien avaimet sekä selittää kaikki laitoksen salaisuudet.
"Minä tottelin, annoin hänelle avaimet sekä pergamentille piirretyn kylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin häntä erityisesti, ettei hänen pitäisi avata kaikkia järven sulkuja eikä panna kaikkia putkia yht'aikaa käyntiin, sillä se voisi maksaa ihmishenkiä.
"Hän käski minut vihaisin sanoin luotaan. Minä kuulin, että hän käski kylpyorjattaren täyttämään kattilat kuumalla eikä tavallisuuden mukaan lämpimällä vedellä. Menin matkoihini peloissani hänen turvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen läheisyydessä.
"Vähän ajan perästä kuulin minä mahtavasta pauhusta ja kohinasta, että kuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla kuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seiniä. Kun samalla olin kuulevinani tuskallisia, marmoriseinäin heikentämiä hätähuutoja, riensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren.
"Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni vesilaitoksien hoitamispaikassa Medusan pään luona täysissä vaatteissa kuningattaren, jonka luulin olevan hengenvaarassa kylpytornissa.
"Hän painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi kylpytornissa apua.
"Kauhistuneena ja hämärästi aavistaen tapahtuman hiivin tieheni, onneksi hänen huomaamattaan."
"Mitä, kurja raukka", sanoi Vitiges, "sinä aavistit, mitä siellä tapahtui ja hiivit pakoon."
"Olen vain orja, herra, enkä mikään sankari. Ja jos julma kuningatar olisi minut huomannut, niin en olisi nyt täällä häntä syyttämässä.
"Heti sen jälkeen kuului huuto, että ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut kylpytorniin."
Uhkauksia, nurinaa ja huutoja kuului kokoontuneen kansan seasta.
Riemuiten Arahad huusi: "No, kreivi Vitiges, vieläkö aiot häntä puolustaa?"
"En", sanoi tämä pistäen miekkansa levollisesti tuppeen, "en puolusta murhaajaa. Toimeni on päättynyt."
Näin sanoen hän meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syyttäjien joukkoon.
"Teidän, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan", sanoi Hildebrand, "minun tehtäväni on vain teidän tuomionne täytäntöönpano.
"Kysyn senvuoksi teiltä, tuomarit, mitä mieltä olette völsungien sukuun kuuluvan kreivi Arahadin, Aramutin pojan, syytöksestä kuningatar Gotelindista vastaan. Sanokaa, onko hän syyllinen murhaan?"
"Syyllinen, syyllinen", kaikui tuhansista suista, kukaan ei vastustanut.
"Hän on syyllinen", sanoi vanhus nousten seisoalleen. "Sano, syyttäjä, mitä rangaistusta sinä vaadit tästä rikoksesta?"
Arahad kohotti miekkansa taivasta kohti ja sanoi: "Minä syytin murhasta. Minä syytin verityöstä. Hän on kuolemalla kuoleva."
Ja ennenkuin Hildebrand ehti tehdä kansalle kysymyksensä, oli joukon viha kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki miekat lensivät esille ja välähtelivät auringon valossa. Kaikki huusivat: Hän on kuolemalla kuoleva! --
Peloittavan ukkosjyrinän tavoin vierivät nämä sanat laajan kentän yli todistaen kansanoikeuden majesteettia, ja kaukainen ilmakin vielä siitä kajahteli.
"Hän on kuoleva", sanoi Hildebrand nousten ylös, "kirveen iskusta.
"Ylös sajonit ja hakekaa hänet mistä löydätte."
"Seis", sanoi väkevä Hildebad tullen esille. "On vaikea panna tuomiotamme täytäntöön niin kauan kuin tämä nainen on kuninkaamme puoliso.
"Minä vaadin sen vuoksi, että kansankokous tutkii nekin syytökset, jotka aiomme tehdä Teodahadia vastaan, joka epäsankarillisesti hallitsee sankarikansaa.
"Minä lausun nämä syytökset.
"Huomatkaa tarkoin! Syytän häntä petoksesta enkä ainoastaan kykenemättömyydestä meitä pelastamaan ja johtamaan.
"Jätän koskettelematta sen seikan, että kuningatar tuskin olisi voinut hänen tietämättään tyydyttää kostonhimoaan Amalasuntaan nähden, ja senkin, että Amalasuntan viimeiset sanat varoittivat meitä Teodahadin petoksesta.
"Mutta eikö ole totta, että hän on siirtänyt valtakunnan eteläosasta pois miehet, aseet, ratsut ja laivat, että hän on lähettänyt kaikki sotavoimat Alppien tienoille, joten kurjat pikku kreikkalaiset ovat ilman miekan iskua saaneet Sisilian haltuunsa ja päässeet Italian mantereelle.
"Totila, veliparkani, vastustaa yksin heitä apunaan kourallinen väkeä.
"Sen sijaan, että koettaisi turvata hänen selkäpuoltaan, lähettää kuningas Vitigeksen, Tejan ja minut pohjoiseen. Raskain sydämin tottelimme, sillä me aavistimme, missä Belisarius laskee maihin.
"Hitaasti kuljimme eteenpäin odottaen joka hetki palauskäskyä. Turhaan.
"Maakunnissa, joiden läpi kuljimme, kierteli jo epämääräisiä huhuja siitä, että Sisilia oli menetetty, ja italialaiset, jotka näkivät meidän vetäytyvän pohjoiseen päin, pilkkasivat meitä.
"Kun olimme kulkeneet pari päivämarssia pitkin rannikkoa, sain veljeltäni Totilalta kirjeen, joka oli näin kuuluva:
"Onko koko goottien kansa ja veljenikin hylännyt minut samoin kuin kuningas on tehnyt?
"Belisarius on valloittanut Sisilian.
"Hän on laskenut maihin.
"Koko kansa menee hänen puolelleen.
"Vastustuksetta rientää hän Napolia kohti.
"Neljä kirjettä olen lähettänyt kuningas Teodahadille pyytäen apua.
"Kaikki turhaan.
"En ole saanut laivaakaan.
"Napoli on mitä suurimmassa vaarassa.
"Pelastakaa, pelastakaa Napoli ja valtakunta."
Gootit päästivät tuhatäänisen tuskan ja kiukun huudon.
"Minä tahdoin", jatkoi Hildebad, "heti kääntyä legioonineni, mutta ylipäällikköni, kreivi Vitiges, ei sitä sallinut.
"Sen kuitenkin sain aikaan, että annoimme joukkojen pysähtyä ja muutamain ratsumiesten kanssa riensimme tänne varoittamaan, pelastamaan, kostamaan.
"Sillä kostoa, kostoa vaadin minä kuningas Teodahadille. Hän jätti valtakunnan eteläpuolen vihollisten käsiin petollisessa mielessä, ei tyhmyydestä eikä heikkoudesta.
"Tämä kirje sen todistaa.
"Neljästi on veljeni häntä kehoittanut, rukoillut.
"Kaikki turhaan.
"Hän jätti hänet ja valtakunnan vihollisten käsiin.
"Voi meitä, jos Napoli joutuu tai on joutunut vihollisille.
"Hän, hän, joka on tämän aikaan saanut, ei saa enää hallita, ei saa enää elää.
"Riistäkää hänen päästään goottien kruunu, jonka hän on häväissyt; alas Teodahad!
"Hän kuolkoon!"
"Alas Teodahad! Hän kuolkoon!" jyrisi mahtavana kaikuna kansan huuto.
Vastustamattomana näytti heidän vihansa aaltoilevan tuhoten kaikki, jotka tahtoivat panna sen tielle esteitä.
Yksi ainoa mies pysyi tyynenä raivoavan kansan keskellä.
Tämä mies oli kreivi Vitiges.
Hän hyppäsi eräälle kivelle tammen juurella ja odotti, kunnes meteli oli hiukan asettunut.
Sitten hän koroitti äänensä ja sanoi hänelle omituisella vaatimattomuudella ja selvyydellä:
"Kansalaiset, toverit! Kuulkaa minua!
"Teidän tuomionne on väärä.
"Kurjaa on, jos goottien heimo, jonka kunniana ja ylpeytenä isien ajoista asti on ollut oikeudenmukaisuus, koroittaa vihan ja väkivallan oikeuden istuimelle.
"Teodahad on heikko, veltto kuningas.
"Hän ei saa enää yksin hallita valtakuntaa. Asettakaa hänet alaikäisen tavoin holhouksen alaiseksi.
"Erottakaa hänet ennemmin.
"Mutta hänen kuolemaansa, hänen vertaan te ette voi vaatia.
"Missä ovat todistukset siitä, että hän on meidät pettänyt, että Totilan kirjeet ovat hänelle saapuneet?
"Nähkää, te vaikenette, älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää valtakunnat ja kansat."
Suurena ja jalona hän seisoi korkealla paikallaan, auringon loisteessa, voimakkaana ja arvokkaana.
Ihaillen tuhannet miehet katselivat häntä, joka näytti olevan kaikkia suurempi, ylhäisempi, arvokkaampi ja levollisempi. Juhlallinen hiljaisuus syntyi.
Ja ennenkuin Hildebad ja muu kansa ehti keksiä vastauksen miehelle, joka näytti olevan pelkkää oikeamielisyyttä, ikääntyi yleinen huomio tiheään metsään, joka etelässä rajoitti näköalan ja joka nyt äkkiä näytti rupeavan elämään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sieltä kuului lähestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden helinää. Pian tuli metsästä esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyvän matkaa sen edellä ajoi pikimustalla hevosella mies, joka näytti kilpailevan myrskytuulen kanssa.
Tuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja hänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän eteläportilla ratsunsa selästä.
Kuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen viereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan: "Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.
Pelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat tuskin tunteneet ystäväänsä.
"Teja, Teja", huusivat he. "Mitä on tapahtunut? Puhu?"
"Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo kysymyksessä".
Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä sanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui sitten kolkolla äänellä:
"Meidät on petetty.
"Gootit, kuninkaamme on meidät pettänyt.
"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten olin pyytänyt.
"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan joukkoineni.
"Ankara länsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieniä aluksia lännestä päin luoksemme.
"Niiden joukossa oli nopeakulkuinen 'Mercurius', Teodahadin pieni postialus.
"Tunsin aluksen hyvin, sillä se oli kerran isäni omaisuutta.
"Kun se oli nähnyt meidän laivamme, yritti se paeta.
"Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeillä ajoin sitä takaa ja sain sen kiinni.
"Alus oli viemässä kuninkaalta Belisariukselle näin kuuluvaa kirjettä:
"Saat olla minuun tyytyväinen, suuri sotapäällikkö.
"Kaikki goottijoukot ovat tällä hetkellä Rooman koillispuolella, joten voit vaaratta laskea maihin.
"Neljä Napolin merikreivin kirjettä olen minä hävittänyt ja hänen lähettiläänsä heittänyt vankeuteen.
"Kiitokseksi odotan, että täytät sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa suoritat kauppasumman."
Tejan käsi vaipui alas, ääni petti hänet.
Joka puolelta kuului vihan voihketta, huokauksia ja huudahduksia.
"Minä käskin heti kääntyä takaisin ja laskea maihin. Kolme päivää ja kolme yötä olen lepäämättä rientänyt ehtiäkseni tänne.
"En jaksa enää."
Hoiperrellen hän vaipui Vitigeksen syliin.
Silloin Hildebrand-vanhus hypähti seisomaan tuolinsa korkeimmalle kivelle. Hän oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu käräjäkansasta. Hän sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota eräs mies tavan mukaan piti keihään nenässä, ja otti sen vasempaan käteensä. Oikeassa kädessä oli hänellä kivikirves.
"Hän on myynyt ja pettänyt kansansa keltaisen kullan vuoksi.
"Kuolkoon hän, kuolkoon, kuolkoon!"
Kirveeniskulla hän musersi patsaan.
Tämä teko oli kuin ensimmäinen ukkosen isku, joka päästää uhkaavan rajuilman valloilleen.
Vain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrskyä, joka puhkesi ilmi sydänjuuria myöten järkytetyssä kansanjoukossa.
"Kuolkoon! Kuolkoon! Hän kuolkoon!" huusivat tuhannet äänet ja tuhannet aseet rämisivät huumaavasti.
Vanha asemestari koroitti taas mahtavan äänensä ja sanoi juhlallisesti:
"Tietäkää, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja suhiseva tuuli, tietäkää, että goottien kansa, joka on vapaa, jolla on kunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut viralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska hän on pettänyt kansansa ja valtakuntansa.
"Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien valtakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi.
"Emmekä tee sitä vääryydellä, vaan oikeuden päätöksen nojalla.
"Sillä me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja tahdomme mieluummin menettää kuninkaamme kuin vapautemme.
"Eikä yksikään kuningas ole niin korkealla, ettei häntä voitaisi haastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai väärästä valasta.
"Niinpä otamme sinulta kruunun ja valtakunnan, oikeuden ja henkesi.
"Maanpakolainen olet, suojaton, kunniaton, oikeutesi menettänyt.
"Joka paikassa, missä kristityt menevät kirkkoon ja pakanat uhrikivilleen.
"Joka paikassa, missä tuli palaa ja maa viheriöitsee.
"Joka paikassa, missä laiva liikkuu ja kilpi kiiltää.
"Joka paikassa, missä taivas kaareutuu ja maailma avartuu.
"Joka paikassa, missä haukka lentää pitkänä kevätpäivänä, kun tuuli puhaltaa sen leveisiin siipiin.
"Sinulta kielletään koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset asumukset, paitsi helvetti. Perintösi ja tiluksesi ja'an gooteille. Lihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa tai kartanolla tai maantiellä, tappaa sinut rankaisematta. Häntä kiittää Jumala ja hyvät gootit.
"Minä kysyn teiltä, onko tämä hänen kohtalonsa?"
"Se on hänen kohtalonsa!" vastasivat tuhannet miehet lyöden miekoillaan kilpiin.
Tuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi hänen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi:
"Heittiökuninkaasta olemme siis päässeet. Hänet kyllä kostaja tavoittaa.
"Mutta nyt, hyvät miehet, on valittava uusi kuningas. Sillä ilman kuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja sananpartemme muistavat, ovat esi-isämme kohottaneet kilpien päälle miehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea.
"Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heillä kuningaskin, ja niin kauan kuin on kuningas, on hänellä kansakin.
"Nyt on meidän ennen kaikkea saatava itsellemme päällikkö, johtaja.
"Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen kirkkain tähti, Teoderik, loistanut, mutta häpeällisesti on suku sammunut Teodahadiin.
"Ylös, goottien kansa! Sinä olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi oikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan.
"Valtaistuimesi on tyhjä. Kansani, minä kutsun sinut kuninkaanvaaliin!"
"Kuninkaanvaaliin!" toisti juhlallisesti ja voimakkaasti tuhansien kuoro.
Silloin Vitiges nousi käräjätuoliin, otti kypärän päästään ja kohotti oikean kätensä taivasta kohti.
"Sinä, Jumala, joka oleskelet tähtien tarhoissa, tiedät, ettei meitä tähän tekoon johda tottelemattomuus eikä ylpeys, vaan hädän pyhä oikeus.
"Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta säteilevää loistoa. Mutta tämä loisto on häväisty, ja valtakunnan suurimmassa hädässä ryhdymme käyttämään kansan suurinta oikeutta.
"Airueet menevät kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme sen tehneet, koska kunnioitimme, emmekä suinkaan halveksineet kruunua. Mutta kenet me valitsemme?
"Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja viisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa käydä niin, että yksi pitää yhtä, toinen toista parempana.
"Mutta, Jumalan tähden, nyt ei riitaa eikä taistelua, nyt kun vihollinen on maassa.
"Senvuoksi vannokaamme jo edeltä päin juhlallisesti, että sitä, joka saa enimmät äänet, vaikka vain yhden äänen enemmistön, tahdomme kaikki vilpittömästi kuninkaanamme kunnioittaa, emmekä ketään muuta. Minä vannon -- vannokaa kanssani!"
"Me vannomme", huusivat gootit.
Mutta nuori Arahad ei yhtynyt huutoon.
Kunnianhimo ja rakkaus riehuivat hänen sydämessään. Hän muisteli, että hänen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan ylhäisin. Hän toivoi voittavansa Matasuntan käden, jos hän voisi tarjota hänelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun hän astui esille ja huusi:
"Kenet me valitsemme, gootit? Miettikäämme tarkoin.
"Ennen kaikkea, se on selvää, täytyy meidän saada nuori, voimakas käsi johtamaan meitä vihollista vastaan.
"Mutta se ei riitä.
"Miksi koroittivat esi-isämme amalit valtaistuimelle?
"Koska nämä olivat jalointa, vanhinta, jumalista polveutuvaa sukua.
"Ensimmäinen tähti on sammunut, ajatelkaa toista, ajatelkaa balteja!"
Baltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen jäsen, herttua Pitzan poika, joka ei vielä ollut asekuntoinen -- sillä Alarik, Thulun ja Ibba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja jäljettömästi kadonnut. -- Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan ajateltaisiin kolmatta tähteä. Mutta hän erehtyi.
Hadusvint-vanhus astui vihoissaan esille ja huusi:
"Mitä on aateli? Mitä on sukuperä? Olemmeko me aatelisten orjia vai vapaita miehiä?
"Kautta jyrinän! Rupeammeko me laskemaan esi-isiä, kun Belisarius on Italiassa.
"Minä sanon sinulle, poika, mitä kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista kättä, totta kyllä, mutta siinä ei ole vielä kaikki.
"Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras mies taistelussa.
"Kuninkaalla täytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas kuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siinä nousta ja laskea kirkkaiden tähtien tavoin.
"Kuninkaan täytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava ja tyyni. Hän ei saa unohtaa itseään eikä antaa vihan eikä rakkauden hallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat.
"Hänen tulee olla lempeä ystävilleen, mutta samalla oikeudenmukainen vihollisiaankin kohtaan.
"Hänen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo tyyneys ja uskollinen voima. -- Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi luotu, vaikka hän olisi halvan talonpojan poika."
Äänekkäät hyväksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vetäytyi häpeissään taaksepäin.
Mutta vanhus jatkoi:
"Hyvät gootit! Luullakseni onkin joukossamme sellainen mies.
"En tahdo häntä mainita, mainitkaa hänet itse.
"Saavuin tänne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meidän rajamailta, missä raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita.
"Siellä olen elänyt kauemmin kuin tavallisen ihmisiän ylpeänä, vapaana ja yksinäisenä.
"Vähän tiesin ihmisten puuhista, vähän oman kansanikin urotöistä. Silloin tällöin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni.
"Ja kuitenkin tunkeutui yksinäiselle vuorellenikin erään sankarimme maine, miehen, joka ei ollut koskaan vetänyt miekkaansa väärän asian puolesta ja joka aina oli voittajana pistänyt miekkansa tuppeen.
"Hänen nimensä kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meitä suojelee, kun Teoderik on kaatunut?'
"Hänen nimensä kuulin jokaisen voiton yhteydessä, jonka saavutimme, jokaisen viisaan rauhantyön yhteydessä, joka oli saatu aikaan.
"En ollut häntä koskaan nähnyt.
"Halusin nähdä häntä.
"Tänään olen nähnyt hänet ja kuullut hänen puhuvan.
"Olen nähnyt hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat ja lempeät kuin aurinko.
"Olen kuullut hänen sanansa, olen kuullut, kuinka hän puolusti vihollistaankin ja vaati sille oikeutta.
"Olen kuullut, miten hän yksin, kun sokea viha sieppasi meidät kaikki mustan siipensä alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena.
"Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, hän on väkevä taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin teräs ja kirkas kuin kulta.'
"Gootit! Tämä mies olkoon kuninkaamme.
"Mainitkaa hänen nimensä!"
"Kreivi Vitiges, niin Vitiges! Terve, kuningas Vitiges!"
Sillä aikaa, kun tämä voimakas riemuhuuto kaikui kautta kentän, oli vapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka jännitettynä ja tarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa aavisti, että hän itse oli tuo ylistetty.
Mutta kun hän nyt kuuli tämän tuhatäänisen riemuhuudon nimeään julistavan, tuli hänen rintaansa ennen kaikkea tunne:
"Ei, se ei voi, se ei saa tapahtua."
Hän riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan puristivat hänen käsiään, syöksyi muutamia askelia eteenpäin, pudisti päätään ja heilautti käsiään estääkseen huutoja.
"Älkää", huusi hän, "älkää, ystäväni! Älkää minua valitko! Minä olen yksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi.
"Olen kenties hyvä työntekijä, mutta työnjohtaja en ole.
"Valitkaa joku toinen, arvokkaampi!"
Ikäänkuin rukoillen hän ojensi kätensä kansan puoleen.
Mutta jylisevä huuto: "Terve, kuningas Vitiges!" oli vastauksena.
Ja nyt Hildebrand-vanhus tuli esille, tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimmäisenä vannoi tunnustavansa kuninkaakseen sen, joka saisi yhdenkään äänen enemmistön!
"Sinä olet nyt saanut kaikki äänet ja tahdot sittenkin tehdä vastaväitteitä."
Mutta Vitiges pudisti päätään ja painoi kättään otsaansa vasten.
Silloin vanhus meni aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä? Täytyykö minun muistuttaa sinua tärkeimmistä velvollisuuksistasi?
"Täytyykö minun muistuttaa tuota yöllistä valaa ja liittoa, jolloin lupasit: 'Kaikki kansani hyväksi.'
"Minä tiedän, -- tunnen puhtaan sielusi -- että kruunu on sinulle enemmän taakaksi kuin koristukseksi. Minä aavistan, että tämä kruunu tuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemmän kuin riemuja. Senvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen."
Vitiges ei puhunut mitään, vaan painoi toisenkin kätensä silmilleen.
Riemastuneen kansan mielestä tämä välinäytös oli kestänyt liian kauan.
Miehet jo varustivat leveää kilpeä, jolle hänet aiottiin nostaa, ja riensivät kukkulalle päin päästäkseen puristamaan hänen kättään. Melkein kärsimättöminä jo kaikuivat huudot: "Terve, kuningas Vitiges!"
"Minä vaadin tätä sinulta verenvalasi nimessä! Aiotko pitää, vai rikkoa sen?" kysyi Hildebrand hiljaa.
"Pitää", vastasi Vitiges ja ojentautui päättäväisenä pystyyn.
Hän astui nyt väärästä häveliäisyydestä vapautuneena ja ilman turhamaisuutta askeleen eteenpäin ja lausui:
"Sinä olet valinnut, kansani! Hyvä! Ottakaa minut sitten!
"Minä tahdon olla kuninkaanne!"
Silloin kaikki miekat välähtivät ilmassa ja entistä äänekkäämpänä kaikui huuto: "Terve, kuningas Vitiges!"
Nyt astui Hildebrand-vanhus kokonaan pois käräjätuolistaan ja sanoi:
"Minä luovun tästä ylhäisestä istuimesta.
"Se kuuluu nyt kuninkaallemme.
"Mutta sallikaa minun vielä kerran hoitaa kreivinvirkaa.
"Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pitäneet, enkä antaa sinulle heidän kultaista valtikkaansa -- niin ota tuomarinkaapuni ja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myöskin merkkinä siitä, että olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi.
"En voi panna otsallesi vanhaa goottien kruunua. Teoderikin kultaista vannetta.
"Siksipä salli kruunata itsesi tammen vihreillä lehvillä, sillä sinä olet voimakas ja uskollinen kuin tammi."
Näin sanoen hän taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi Vitigeksen pään ympärille.
"Tänne, goottisoturit, kilpi esiin!"
Silloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leveään sajonien käräjäkilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli koristettu seppeleellä, sauvalla ja vaipalla, ja näyttivät häntä kansalle.
"Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa hänelle uskollisuutta."
Ja he vannoivat seisoaltaan -- ei polviltaan -- kätensä taivasta kohti kohottaen hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka.
Silloin Vitiges hyppäsi pois kilveltä, nousi käräjätuoliin ja sanoi:
"Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon minä teille lempeyttä.
"Tahdon olla lempeä ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edistää oikeutta ja vastustaa vääryyttä. Lupaan aina muistaa, että te olette vapaita, kuten minäkin, ettekä orjia. Pyhitän elämäni, onneni, kaikkeni rakkaan goottikansan hyväksi.
"Sen vannon kautta taivaan Jumalan ja oman uskollisuuteni."
Hän otti sitten käräjäkilven puusta ja sanoi:
"Käräjät ovat lopussa. Minä hajoitan kokouksen."
Sajonit löivät pähkinäpuukepit ja niissä olevat langat maahan. Väkijoukko virtasi ulos käräjäpaikalta sikin sokin ilman järjestystä.
Roomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet tätä kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut nähty viiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myymään näille viiniä ja ruokaa.
Vitiges oli lähdössä ystäviensä ja sotajoukkojen päällikköjen kanssa erääseen joen rannalle pystytettyyn telttaan.
Silloin tuli esille roomalaispukuinen mies, näköjään hyvinvoipa porvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa.
"Minä olen Teja. Mitä sinulla on asiaa, roomalainen?" kysyi tämä.
"Tahdon vain jättää sinulle tämän maljakon. Kuten näet, on sinetti aivan eheä."
"Mitä se minulle kuuluu? En minä tuollaisia osta."
"Maljakko on omanne, herra.
"Eräs kestiystäväni on antanut toimekseni tuoda se teille.
"Ottakaa se, olkaa hyvä."
Hän pisti maljakon Tejan käteen ja pujahti väkijoukkoon.
Välinpitämättömänä Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit ruveten niitä silmäilemään.
Mutta äkkiä polttava puna syöksähti hänen kalpeille kasvoilleen, silmät säihkyivät tulta ja hän pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan.
Maljakko putosi hänen kädestään, kuumeentapaisella kiireellä hän tunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"Kuninkaani! -- Kuningas Vitiges -- minä pyydän armonosoitusta!"
"Mikä sinulla on, Teja? Jumalan tähden! Mitä haluat?"
"Lomaa!
"Lomaa kuudeksi -- kolmeksi päiväksi!
"Minun täytyy lähteä."
"Lähteä! Minne?"
"Kostamaan!
"Lue -- paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heidät epätoivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, -- on hän -- hän, jota olen jo kauan epäillyt: tässä on hänen omakätinen syytöskirjansa Florentian piispalle -- on Teodahad! --"
"Todellakin, Teodahad", sanoi Vitiges silmäten kirjettä. "Mene vain.
"Mutta et sinä enää häntä Roomasta löydä. Hän on varmaankin paennut aikoja sitten.
"Hän on päässyt paljon edelle.
"Sinä et enää saavuta häntä."
"Minä saavutan hänet, vaikka hän pakenisi myrskykotkan siivillä."
"Sinä et löydä häntä."
"Minä löydän hänet, vaikka minun pitäisi hakea häntä helvetin syvimmästä onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta."
"Hänellä on suuri suojelusjoukko mukanaan", varoitteli kuningas.
"Minä riistän hänet vaikka tuhannen paholaisen käsistä.
"Hildebad, hevosesi!
"Voi hyvin, goottien kuningas!
"Minä panen tuomion täytäntöön."
VIIDES KIRJA
VITIGES I
ENSIMMÄINEN LUKU.
Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse kullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.
Goottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan töitään.
Tallirenki toi nuoret hevoset laitumelta.
Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja lasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien vieressä.
Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen herra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen kukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.
Silloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit seppelöityinä.
"Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen.
"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis antaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään."
Hän paiskasi oven kiinni.
"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori isäntä mahtavan näköisenä.
"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on kaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää palvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä käskijäkseen."
Totisena ja arvokkaana pikku isäntä meni pihan yli.
"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua", sanoi hän muikistaen kirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.
"Mistähän se johtuu?
"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin täytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa."
Ja hän liikautti ylenkatseellisesti pientä puista miekkaansa.
"Minun pitäisi saada metsästyspuukko, oikea ase.
"Nyt en voi mitään tehdä, eikä minulla ole haluakaan."
Suuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta pellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut ja koristanut punaisella reunuksella.
"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi metsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia kukkia.
"Mutta minun täytyy vielä pitää iltatarkastus, ennenkuin äiti sulkee ovet.
"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja suojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä lyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani."
Hän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä haukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän puuaidan luota kuuluvaan meteliin.
Hän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla istui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.
Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien käyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri, terävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois kiukkuisesti haukkuvia koiria.
Nopeasti poika juoksi paikalle.
"Seis, muukalainen, mitä sinulla on aidallani tekemistä? Mene heti tiehesi."
Vanhus hämmästyi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa.
"Mene tiehesi, sanon minä", toisti Atalvin.
"Sillä tavallako tässä talossa tervehditään väsynyttä matkalaista?"
"Niin, jos väsynyt matkalainen tulee taloon takateitä.
"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on pääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään."
"Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tietää."
Hän aikoi nousta aidan yli pihalle.
"Seis", huusi poika suutuksissaan. "Sitä tietä et tule tänne.
"Käy kiinni, Griffo! Käy kiinni Wulfo!
"Ja jollet sinä pelkää näitä kahta nuorta, niin huudan minä vanhan.
"Varo silloin itseäsi!
"Tursa, Tursa, käy päälle!"
Tämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka näytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun kiinni.
Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta, kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan.
"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."
"Nimeni on Atalvin", sanoi tämä peräytyen arasti, "mutta -- minä luulen, että sinä olet noitunut koiran -- mikä on sinun nimesi?"
"Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus ystävällisemmin. "Oikein on, että sinun nimesi on sama kuin minunkin.
"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron hänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut."
Molemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä iloisesti haukahdellen.
Goottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.
Talon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi naistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.
Oikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä ääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia orjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi Rautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta samalla pitäen silmällä käskyläisiään.
Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien yläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa -- avainkimppu -- oli kiinnitetty.
Tummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi sykeröksi niskaan.
Hänen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus.
Hän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin alapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.
"Hyvä, Liuta", sanoi hän, "lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lisäsi hän hymyillen, "turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi."
Nuori tyttö punastui.
Rautgundis laski kätensä hänen sileälle tukalleen.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta.
"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.
"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."
Tyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.
"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai hän vain sanotuksi.
"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava ankara."
Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.
"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan -- mutta kukapa kaikki tietää."
Silloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.
"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."
Komea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä silmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta, joka virtasi sisään avonaisesta ovesta.
"Miksi tuot vieraan tänne?
"Tiedäthän sinä, ettei isä ole kotona.
"Vie hänet vierassaliin.
"Hänen paikkansa ei ole minun luonani."
"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani", sanoi vanhus tullen esille.
"Isä!" -- huudahti emäntä ja juoksi muukalaisen syliin.
Ihmeissään ja hiukan tyytymättömänä Atalvin katseli ryhmää.
"Sinä olet siis isoisä, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla.
"Jumalan rauha, isoisä!
"Mutta miksi et sitä heti sanonut?
"Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?"
Vanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti silmiin.
"Hän näyttää tyytyväiseltä ja iloiselta", murisi hän itsekseen.
Silloin Rautgundis tointui. Hän silmäsi nopeasti ympäri salia.
Kaikki värttinät seisoivat -- paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana vanhusta.
"Miksi te ette kehrää, laiskat harakat", huudahti emäntä ankarasti.
"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota -- tiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää -- te muut saatte vapaaillan. Tule, isä!
"Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viiniä."
"Ei", sanoi isä. "Vanha talonpoika on tottunut peseytymään vuorikoskessa ja juomaankin siitä.
"Ja mitä ruokaan tulee -- tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona on reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta tehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. --
"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta laitumella?"
Tämä oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
Vähän myöhemmin -- ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt nukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle -- isä ja tytär kävelivät nousevan kuun valossa ulkona.
"En saanut tarpeeksi ilmaa sisällä", oli vanhus sanonut.
He puhelivat kauan vakavista asioista kävellessään pihalla ja puutarhassa.
Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen silmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei ilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän salavihkaa katseli tytärtään.
"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis hymyillen, "ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?
"Ja mikä sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?"
"Kuinkako olen voinut. No, yksinäni olen ollut. Ja talvet ovat kylmiä.
"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian laaksoissa."
Hän sanoi sen ikäänkuin moittien.
"Miksikö olen tänne tullut?
"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen tullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia."
Nyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen rinnoille ja sanoi:
"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele, vuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.
"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut vastustaa haluasi nähdä lastasi."
Vanhus seisahtui ja siveli hänen tukkaansa.
"Mistä sen tiedät?
"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit ja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee."
"Kuten silmäteräänsä", vastasi Rautgundis innoissaan.
"Vai niin? Miksi hän ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?"
"Hän on leirissä kuninkaan palveluksessa."
"Sepä se onkin.
"Mitä hänen tarvitsee palvella kuningasta?
"Mutta -- sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita käsissäsi?
"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo Italian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin ajattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt --"
Rautgundis sanoi hymyillen.
"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin edessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?"
"Vai niin? Ansaitseeko hän sen?
"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla ylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?"
"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit gepidisodasta."
"Sinä olet siis onnellinen."
"Olen, isä, mutta en rannerenkaiden vuoksi."
"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle isällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi."
Rautgundis seisahtui.
"Isä, älä puhu tuollaista.
"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta kuunnella sinua.
"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton senvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain tämä pelkosi on saattanut sinut tänne."
"Vain pelkoni", huudahti vanhus äkkiä sysäten sauvansa maahan.
"Ja sinä sanot luulotteluksi isäsi sydämen sisintä vakaumusta.
"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä laaksossa?
"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat täällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?
"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä veltostuneesta, petollisesta laaksosta?
"Mistä tulivat lumivyöryt, jotka hautasivat majamme? Etelästä.
"Mistä tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja eläimet? Etelästä.
"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella vuoren eteläpuolella?
"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?
"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon. Italialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.
"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa enää mihinkään?
"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?
"Mitä ovat isämme siitä kaikesta tienneet?
"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys, kaikki velttous, kaikki viekkaus?
"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin syöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.
"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän kirouksen maahan.
"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos hän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut hänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.
"Mutta ei! Hän toi hänet tänne etelän kuumaan suomaahan.
"Ja hän itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa.
"Kauan minä vastustin --"
"Mutta myönnyit lopuksi."
"Mitäpä minä voin?
"Raikas, reipas tyttöni sai sydänsuruja onnettoman miehen vuoksi."
"Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi onnelliseksi."
"Jos se vain olisi totta."
"Isä!"
"Kumpahan se sellainen kestäisi.
"Ensimmäisen kerran tulisi onni etelästä päin.
"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten ole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt tyttärenpoikaani.
"Kun siitä huolimatta tänne tulin, oli minulla siihen tärkeät syyni."
"Siis et tullut rakkautesi vuoksi etkä sydämesi pakottamana."
"Kyllä, surullisen sydämeni pakottamana. Paha enne on sattunut.
"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme oikealla.
"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi hyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se minusta sairaalta ja surulliselta.
"Mutta toiset eivät sitä huomanneet ja he nauroivat minulle.
"No, se virkistyi taas ja näytti terveeltä ja kukoistavalta.
"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole sellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos -- näin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan -- etelään."
"Sääli rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?"
"En ole vielä kaikkea kertonut.
"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja heitin tuleen, ettei se -- tyttäreni nimikkopuu -- viruisi tiellä halveksittuna.
"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla ajattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.
"Ja minä katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi.
"Silloin nukahdin siihen ja näin unissani sinut ja Vitigeksen.
"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden, komeapukuisten naisten kanssa.
"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja huusit hänen nimeään.
"Mutta hän sanoi:
"'Kuka on tuo vaimo? En tunne häntä.'
"Tämä näky ei sallinut minun enää jäädä vuorelleni.
"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi täällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. -- Sen vuoksi en tullut taloon portista."
"Isä", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan ajatella. Epäluulosi --"
"Epäluuloni! En luota kehenkään muuhun kuin itseeni.
"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että sinua uhkaa vaara.
"Luovu hänestä!
"Ota poikasi mukaasi ja lähde kanssani vuorille!
"Vain vähäksi aikaa.
"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla, joilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella."
"Pitäisikö minun luopua miehestäni?
"Ei koskaan."
"Eikö hän ole sinua hylännyt?
"Hänelle merkitsevät hovi ja kuninkaan palvelus enemmän kuin vaimo ja lapsi.
"Anna hänen tehdä mielensä mukaan."
"Isä", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, "ei sanaakaan enää!
"Etkö rakastanut äitiäsi, koska voit noin puhua aviopuolisoista?
"Vitiges on kaikkeni, elämäni ilma ja valo.
"Ja hän rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla.
"Me kaksi olemme yksi.
"Ja jos hän pitää oikeana toimia erillään minusta, niin se on oikein.
"Hän toimii kansansa hyväksi.
"Meidän välillemme ei saa tulla sanaa, ei henkäystä, ei varjoakaan.
"Ei edes isäkään."
Vanhus vaikeni.
Mutta hänen epäluulonsa kyti vielä.
"Miksi hän ei", alkoi hän hetken kuluttua, "kun hänellä on hovissa niin tärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?
"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?" ärähti vanhus ja iski vihoissaan sauvansa maahan.
"Vihasi vie sinut harhaan.
"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta italialaisten laaksoihin -- ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole vienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa."
"Ei hänen tarvitse sitä tehdäkään.
"Mutta hänen pitäisi tahtoa sitä.
"Hänen ei pitäisi tulla toimeen ilman sinua.
"Mutta kuninkaan sotapäällikkö häpeää talonpojan tytärtä."
Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies suljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.
"Auki, portti auki", huusi hän lyöden nuijalla porttiin.
"Kuka siellä on?" kysyi vanhus varovaisesti.
"Portti auki! Kuninkaan lähetin ei saa antaa odottaa niin kauan."
"Vakishan se on", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta. "Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?"
"Sinä itsekö minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve, goottien kuningatar!
"Herra on valittu kansamme kuninkaaksi.
"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.
"Kymmenen päivän kuluessa on sinun lähdettävä matkalle."
Vaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka paljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä iloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.
"No", sanoi hän vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, "isä, mitä nyt sanot?"
"Mitäkö sanon?
"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin vuorelleni."
TOINEN LUKU.
Sillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin kovasti ahdistetun Napolin ympäri.
Nopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli bysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.
Sillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut sataakaan goottisoturia.
Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este kreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin, Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin, Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin, Nuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin Justinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien ikeestä.
Aufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia joutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi Napolin valleihin.
Belisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan.
Pohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri.
Tämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan vartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.
Laajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt massagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.
Heidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit, joilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet; näiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat, makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin ratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen ja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen tehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.
Leirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen keskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta silkistä tehty päällikköteltta.
Täällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt. Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista hevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat rinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä, pertuskantapainen keihäs.
Jalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista -- ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli myöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja, sarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja gepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt, poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat leiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin muuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.
Lounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus, piirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin isaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset linkomiehet.
Sitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen, anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja Afrikasta.
Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja vapauttaa Italian.
Etujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen henkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.
Napoli oli huonosti varustettu ja sillä oli heikko puolustusjoukko.
Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia neljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.
Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa, jollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.
Se oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin.
Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä Belisariusta vastaan.
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.
Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja kaakosta -- läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna -- mutta Napolin satamaa hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.
Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä yhteydestään meren kanssa.
Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän pelkäämään. Tämä oli Totila.
Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhjästä.
Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta.
Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa, joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.
Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.
Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen miehistön mieliä.
Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle.
Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja rikkaita.
Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan.
Levollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja rakkaudelleen.
KOLMAS LUKU.
Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.
Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.
Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.
Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.
Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.
Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.
Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.
Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.
Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.
Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.
Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.
Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.
Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.
Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.
Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.
Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.
"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.
Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.
"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.
"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? -- 'minä uskon pyhäin ihmisten -- --'"
"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"
"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.
"Kuten me nyt.
"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.
"Mutta -- minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.
Arria oli hetken ääneti.
"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."
Mirjam punastui hiukan.
"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan hänelle".
"Kenelle?"
"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."
"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"
"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.
"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.
"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."
"Onko hän Totilan arvoinen?"
"Hän on hyvin kaunis.
"Ja ylhäinen.
"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.
"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.
"Minä annan hänelle ruusuja.
"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.
"Kuuluvatko siihen vain kristityt?
"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.
"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" -- hän huokasi.
"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.
"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.
"Täydellisesti levätä!
"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.
"Levätä elämästä.
"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?
"Ei minun luullakseni."
Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.
Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.
"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.
"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.
"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."
"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.
"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."
"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.
"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."
Mirjam pudisti hiljaa päätään.
"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.
"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?
"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?
"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.
"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.
"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen -- niin en kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja tuskani."
"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!
"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!
"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.
"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.
"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo ikipäiviksi.
"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!
"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.
"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.
"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen rakasta päätään.
"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan minä hänet nähdä."
"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!"
"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.
"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin."
"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?
"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta."
"Mutta hän palaa sittenkin.
"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.
"Hän oli hyvä poika.
"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.
"Silloin hän sanoi:
"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'
"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'
"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'
"Ja minä sanoin amen.
"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa.
"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.
"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla olevaan luolaan.
"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.
"Hän ei ole vielä tullut takaisin.
"Mutta hän ei ole kuollut.
"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.
"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin silmät näkivät hänet vielä.
"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.
"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.
"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."
Vanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.
Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas.
Mirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.
"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!
"Onko se totta?
"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa, onko hän Messias?
"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? -- Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.
"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.
"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut sielukseni.
"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman rakkauttani?
"Silloin en olisi enää Mirjam.
"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko iäisyyskin hänen rinnallaan?
"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen valkoisen vaippansa helman loistavan?
"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" --
"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ääni.
Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.
Uliaris meni päinvastaiselle taholle.
Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan -- -- kunnes se häipyi kaukaisten varjojen joukkoon.
NELJÄS LUKU.
Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita.
Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.
"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko? Missä?"
"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius. Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."
"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi."
"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.
"Onneksi se ei ollut myrkytetty.
"Sain sen yöllä.
"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.
"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää yötä, Napoli!
"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.
"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.
"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan harmaaseen päähäni."
"Varustus täytyy hävittää", sanoi Totila miettiväisenä.
"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki. Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.
"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.
"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. -- Siellä täällä heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.
"Jos tämä yltyy -- --! -- Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi aion minä" -- hänen kasvonsa synkistyivät --
"Mitä aiot?"
"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" --
"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.
"Tiedän paremman keinon. -- He näkevät nälkää. Toin eilen neljä laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."
"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovettä, hyi helkkari!"
"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!"
"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?"
"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen."
"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.
"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien muurien piiristä."
"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viiniä.
Uliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:
"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.
"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi."
Ja ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.
Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet viettivät hauskan illan.
Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi hän hieromaan silmiään.
Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu.
Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.
Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.
Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota Napolin edustalle.
Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja tehtävä loppu merirosvouksista.
Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle.
Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.
"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa leiriin päin.
Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, -- hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa -- kun henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja huusi:
"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu."
Raivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:
"Sen sanoman tuoja kuolkoon!"
"Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi."
"Kuka se oli?"
"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti."
"Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila."
"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."
"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on."
"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."
"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi Prokopius.
Mutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.
"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy sietämättömäksi.
"Nyt tästä täytyy tulla loppu."
Hän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:
"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy päinsä.
"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemistä.
"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan Belisariuksen."
Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.
Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan. Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.
Hän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.
Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen.
Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.
Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.
Surullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.
"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt taitoasi.
"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan on?"
"Kolmesataa viisikymmentä, herra!"
"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.
"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.
"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.
"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.
"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.
"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi vuorokauden aikana.
"Anna joukkojen vuorotella.
"Pane kaikki koneet käyntiin."
"Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit, tulenheittäjät?"
"Nekin! Ne etupäässä."
"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta."
"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä."
"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?
"Keisarin kaupunkia.
"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?"
Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo.
Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön gootteihin.
"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.
"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.
"Tämähän on sulaa hulluutta!
"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.
"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."
"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveli Prokopius.
"He ovat huonoja isänmaanystäviä.
"Työhön, Martinus!
"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa."
"Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on välttämätöntä.
"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.
"Tuonko hänet tänne?"
Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen näköisen miehen.
"Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius.
"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.
"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.
"Mitä siitä tuli?"
"Luvallanne, herra, ei mitään."
"Miksi?"
"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle pyhyydelleen.
"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja Jumalalle otollisempi se on.
"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan."
"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa."
"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.
"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen."
"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa."
"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini."
"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.
"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!"
"Kaupunki-parka", huokasi Martinus.
"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja -- ne laukeavat helposti -- lapsikin voi niitä hoitaa."
Nyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.
Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.
Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät puolustuspuuhiin.
Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa.
Mutta Totila ei nauranut.
Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja rupeavan tähtäämään.
Ainoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.
"No", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, "aikovatko ne tuolta saakka ampua?
"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.
"Se olisi turvallisempaa."
Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.
Totila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta ampua.
Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa.
Turhaan!
Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.
Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä haavoittuneiden valitushuudoista.
Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.
Mutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.
Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.
Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.
Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.
Belisarius ratsasti Martinuksen luo.
"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen tähtäsi?"
"Minä", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.
"Huomatkaa!
"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita.
"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.
"Katsokaa!
"Se palaa pian."
Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti.
Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:
"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli on jo maan tasalla."
Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.
"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!
"Sammuttakaa talonne!
"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.
"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.
"Naiset sisään! -- mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun --
"Sinäkö, Mirjan?
"Sinäkö täällä?
"Nuolien ja liekkien keskellä.
"Tiehesi, mitä sinä haet?"
"Sinua", sanoi tyttö.
"Älä pelästy.
"Hänen talonsa palaa.
"Mutta hän itse on pelastunut."
"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?"
"Minun luonani.
"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.
"Minä näin liekin nousevan.
"Minä riensin paikalle.
"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä hänet kirkkoon.
"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.
"Neitonen on haavoittunut.
"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.
"Mutta haava on aivan vaaraton.
"Hän tahtoo nähdä sinua.
"Lähdin sinua etsimään."
"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!"
Hän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.
Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle päin.
"Oi, jos nyt -- jos nyt saisin kuolla -- kuolla hänen rinnoillaan, vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.
Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa.
Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja tyyni.
Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. -- --
Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi hän:
"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties Belisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.
"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."
"Sen teen", sanoi tämä, "sillä meillä on sama matka".
"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?"
"Kotiini Galliaan.
"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin, että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.
"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."
Ääneti Totila kääntyi Valeriaan päin.
"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on sammunut iäksi.
"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten käsiin."
"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?"
"Minä luotan miekkoihinne -- mutta en onneenne! Isäni talon palkkien romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.
"Hyvästi -- pitkiksi ajoiksi.
"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen."
Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten yhden kolmisoudun.
Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.
"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua", sanoi Valeria.
"Teen sen mielelläni", kuiskasi tämä.
"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys."
Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja.
"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä -- mutta sano minulle, rakastatko häntä -- nyt sinä voit hänet hylätä -- rakastatko häntä kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä niinkuin --"
Silloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:
"Rakastanko häntä niinkuin sinä?
"En, suloinen sisareni!
"Älä pelästy!
"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.
"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei saa sitä tietää.
"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!
"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.
"Ymmärrän sinua.
"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken surulle.
"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.
"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.
"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.
"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.
"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun -- sillä Valeria, niin pelkään -- ei tule koskaan hänen omakseen.
"Voi hyvin, Mirjam!
"He tulevat.
"Muista tätä hetkeä.
"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi."
Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta Valerian luota.
Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.
Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.
Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan, painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi viereiseen huoneeseen.
Valeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.
Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.
Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan.
Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti satamasta.
Totila katseli unelmoiden laivaa.
Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.
Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsensä ja kaiken.
Silloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,
"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. -- Tule! Mitä tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?"
Totila ojentautui vähitellen pystyyn.
"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? -- Siellä ne pakenevat! --"
"Kutka?" kysyi Torismut.
"Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.
Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.
"En antaudu koskaan!
"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.
"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja kuninkaalta?"
"En mitään."
"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.
"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi edes neljäsataa miestä."
"Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietittyään.
"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on neljäsataa viisikymmentä goottia.
"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.
"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa -- menen itse sinne aselevon kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."
"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."
"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"
Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.
Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.
"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"
"Se on minun asiani.
"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä -- viimeisen kerran tässä elämässä."
"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen", kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."
"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?
"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika.
"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.
"Minä yksin voin teidät pelastaa."
Hän tarttui Mirjamin käsivarteen.
"Sinäkö pelastaisit minut?" huusi tämä peräytyen. "Mieluummin kuolen."
"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi.
"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun käsistäni.
"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen hänen kalpeaan naamaansa."
"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.
"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.
"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden rappeutuneiden muurien yli."
"Kenties", irvisteli Jochem, "me lennämme lintujen tavoin niiden yli.
"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit -- sen sanon sinulle -- hautaavat heidät raunioihinsa.
"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi -- annanhan sinulle anteeksi -- kun vain tulet vaimokseni."
Hän tavoitteli Mirjamin kättä.
"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.
"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.
"Lähde tiehesi!"
"Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa -- vaimokseni et koskaan tule.
"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.
"Näkemiin!"
Hän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.
Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili hänen Jumalaansa.
Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.
Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen luonaan ja hänen Jumalansa luona.
Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti.
Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot.
Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkkiä.
"En minä sitä usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.
"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.
"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten kunnollinen ryöstö."
Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä odottavia etujoukkoja vastaan.
Belisarius hypähti pystyyn.
"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.
"Päälliköt, rynnäkköön!
"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista."
Päälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja voitonhimo.
Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri -- Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin -- kun joku kutsui häntä hiljaa.
Hämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.
"Mitä tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti.
"Minulla ei ole aikaa!
"Kova työ on edessä!
"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."
"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."
"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"
"En, mutta muurien alitse, maan läpi.
"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."
Johannes seisahtui.
"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"
"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.
"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"
"Minä olen sen rakennuttanut.
"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.
"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.
"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."
Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Ja jos sinä petät minut?"
"Minä kuljen miekkojenne välissä.
"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."
"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.
VIIDES LUKU.
Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet.
"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä, Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki. Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.
"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät rynnäkköportille.
"Mutta kuka suojelee portin tornia.
"Hänet meidän täytyy saada käsiimme."
"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla."
"Hän kuolee", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. "Eteenpäin."
Hän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.
"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."
Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.
Äkkiä huusi Johannes puoliääneen: "Ottakaa juutalainen kiinni!
"Pistäkää hänet kuoliaaksi!
"Vihollisia! Aseita!
"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme, joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"
"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto temppeliholviin."
"Mitä täällä on? -- Luita. -- Luuranko!"
"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs miehistä.
"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!" komensi Johannes.
"Minä näen tähden."
"Se on päivän valo Napolista", sanoi Jochem. "Vielä muutamia askeleita."
Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun juuriin.
Me tunnemme puun.
Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.
Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.
"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."
Puhuja oli Arria.
"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin.
"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.
"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."
Hän kääntyi aukkoon päin.
"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."
Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti.
"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken rukoustaan?"
Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."
Hän tuli nopeasti esille juurten varjosta.
Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean miehen nousevan maasta.
Autuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.
Hän levitti kätensä.
"Jucundus!" huusi hän.
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Bysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.
Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien -- Mirjamin kukkien päälle.
Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.
"Missä on portti?"
"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan."
Perseus näytti sotamiehille tietä.
"Missä ovat tornin portaat?"
"Täällä oikealla", sanoi Jochem -- nämä olivat ne portaat, jotka veivät Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut -- "hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."
Iisak sieltä tulikin.
Hän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä portaille.
"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi hän.
"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." -- Hän hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.
Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.
"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan.
Silloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.
"Petturi, petturi", huusi hän. "Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku."
Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.
"Petturi!" huusi Iisak vielä kerran.
Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.
Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja riemuhuutojen kaikuessa -- oli tullut jo aivan pimeä -- tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.
Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.
Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.
Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka vielä olivat jäljellä.
Silloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen roomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla -- asianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä, lyötiin kuoliaaksi --. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien goottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta capuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.
Mutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan pysäyttämättä:
"Viisitoista päivää on Napoli minua pidättänyt.
"Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla.
"Tämä on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani.
"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja kourallinen barbaareita saanut vallita.
"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin -- ryöstö.
"Ilman murhaa -- sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja -- ilman murhapolttoja -- sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.
"Missä on goottien johtaja? Kuollutko?"
"Kuollut", vastasi Johannes. "Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris kaatui."
"En minä häntä tarkoittanut", sanoi Belisarius.
"Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka hänen on käynyt?
"Minun täytyy saada hänet käsiini."
"Herra", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos säästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin hän on joutunut."
Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui vapisevaan kauppiaaseen.
"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä kyllä puhut."
"Armoa! Armoa!" parkui Asklepiodot.
"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata millä hetkellä tahansa."
"Johannes", sanoi Belisarius, "Totila on yhtä tärkeä kuin koko Napoli.
"Meidän täytyy saada hänet vangiksi.
"Oletko käskyni mukaan vallannut Roomaan vievän tien ja miehittänyt portin?"
"Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan päässyt", sanoi Johannes.
"Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meidän täytyy houkutella hänet kaupunkiin.
"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen linnoituksen ja Porta capuanan harjalle.
"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien asepukuun.
"Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miestä portin läheisyyteen.
"Heti, kun hän on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas.
"Tahdon saada hänet elävänä kiinni.
"Hänen täytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin."
"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö", pyysi Johannes. "Olen hänelle velkaa ankaran iskun."
Hän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja kaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Silloin saapui paikalle hunnutettu nainen.
"Jumalan hyvyyden tähden", rukoili suloinen ääni, "antakaa minun mennä, miehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa -- oi, varokaa! Hänen valkoinen partansa! Oi, isäni!"
Tulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt kirkosta.
Epätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean pään syliinsä.
"Tiehesi, tyttö", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. -- Garizo oli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.
"Älä pidätä meitä! Meidän on saatava paikka puhtaaksi.
"Juutalainen hautaan!"
"Ei, ei", huusi Mirjam ja työnsi miestä taaksepäin.
"Nainen", huusi tämä vimmoissaan ja kohotti kirveensä. --
Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja katsellen loistavin silmin miestä. -- Garizolta vaipui käsi alas.
"Sinä olet rohkea", sanoi hän.
"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä hyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen."
"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi", pyysi Mirjam sydäntäliikuttavalla äänellä, "niin auta minua tämän ruumiin hautaamisessa tuonne puutarhaan. -- Haudan hän on itse aikoja sitten kaivanut -- Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin."
"Olkoon menneeksi", sanoi bajuvari ja seurasi häntä.
Hän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen perästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies vieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot itäänpäin.
Sanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti hautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi. Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.
"Tule", sanoi hän sitten.
"Minne?" kysyi Mirjam soinnuttomalla äänellä.
"Niin, minne sinä haluat?"
"En tiedä itsekään. -- Kiitos sinulle," sanoi tyttö, otti taikakalun kaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha Jordanista, temppelistä.
"Ei", sanoi mies pudistaen päätään.
Hän tarttui Mirjamin käteen ja asetti sen silmilleen.
"Kas näin", sanoi hän, "tämä tuottaa minulle onnea koko elämäni ajan.
"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi hyvin!"
Tämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. -- Hän silmäsi vielä kerran hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.
Hän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja portilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.
"Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?"
"On, hän on melkein vankimme."
"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, -- kavion kopsetta -- siinä ne ovatkin. Tiehesi nainen!"
Ulkopuolella ajoi joukko ratsastajia täyttä karkua porttia kohti.
"Auki, portti auki", huusi Totila jo kaukaa.
Silloin ajoi Torismut etumaiseksi.
"En oikein luota tähän", sanoi hän. "Maantiellä oli hiljaa kuin haudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa siellä."
Silloin goottilaisen sotatorven ääni kajahti tornin huipulta.
"Se poika puhaltaa kamalasti", sanoi Torismut kiukuissaan.
"Se oli varmaankin italialainen", arveli Totila.
"Mikä on tunnussana", huudettiin sisäpuolelta latinankielellä.
"Napoli", vastasi Totila.
"Kuuletko? Uliariksen on täytynyt aseistaa kaupungin porvarit.
"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia", jatkoi hän puhettaan sisäpuolella oleville. "Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa. Italialla on uusi kuningas."
"Kuka?" kysyttiin sisäpuolelta hiljaa.
"Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin."
Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.
"Laskuristikko ylös", huusi Totila ratsastaen aivan sen ääreen.
Torismut katseli joukkoa varjostaen silmiään kädellään.
"Eilen oli heillä Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on erotettu virasta ja kreivi Vitiges --"
Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua kaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta nainen.
"Pakene", huusi hän, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut vihollisten käsiin."
Hän ei saanut enempää sanotuksi. Keihäs lävisti hänen rintansa.
"Mirjam", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan taaksepäin.
Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan ristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja laskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.
Sateena lensi keihäitä ja nuolia ristikkojen läpi portin sisäpuolelta.
"Ristikko ylös! Heidän kimppuunsa!" huusi Johannes miehilleen.
Totila ei liikahtanutkaan paikaltaan.
"Mirjam! Mirjam!" huusi hän syvän surun valtaamana.
Silloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan, rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se tunkeutui Totilan sydämeen.
"Sinun vuoksesi", huokasi tyttö ja kaatui kuolleena maahan.
Silloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran.
"Mirjam", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä kohti.
Samassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti taaksepäin ja nousi pystyyn.
Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he lähtivät pakoon.
"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla, jos mielivät meidät kiinni saada."
Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle tuntematon.
Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön. Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.
Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.
"Uliaris!" huokasi hän. "Mirjam!
"Napoli -- me näemme vielä toisemme."
Hän käski lähteä Roomaan päin.
Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.
Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka häntä varoitti!
"Heittäkää hänen ruumiinsa koirille."
Ja hän riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta.
Mutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytön ruumis oli joutunut.
Hevoset olivat polkeneet hänet mäsäksi, arvelivat ihmiset.
Mutta eräs tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo.
Hän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille käsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn aivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen. Sitten hän oli katsellut häntä kauan.
Kaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei säästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin pitämään järjestystä. --
Mirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä mielellään, mutta ei uskaltanut.
Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Hänkin aikoi lähteä ryöstämään.
Mutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin.
Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön haudan ääressä.
Hän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.
Mutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi hartaasti kristillisen Isämeidän.
Ja kun aurinko nousi, hän siirsi huolellisesti kiven haudalle ja lähti.
Niin oli Mirjam jäljettömästi kadonnut.
Mutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että hänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa pelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.
KUUDES LUKU.
Napoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä päivänä.
Totila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges oli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien miesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.
Asiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä, surullisista hetkistä.
Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen menetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.
Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin kaksikymmentä tuhatta miestä.
Tämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa palauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia saattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka Teodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja Dalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin kuinkakin nopeasti.
Siitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa suuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät apuun.
Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen käsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.
Hänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin pelkuruudestakin.
Mutta hänen täytyi tehdä toinen, vielä tuskallisempi päätös.
Sillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen jälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia, Belisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi siellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt heitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä goottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi toimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen, että oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua itse Roomastakin.
Joka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta. Yksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä -- osittain panttivankeina, osittain liittolaisina. -- Joka puolelta italialaisia virtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.
Goottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja kertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella antautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva Beneventumkin.
Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset ratsumiehet olivat jo Formiaen luona.
Goottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua.
Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella avonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan tuhanteen mieheen.
Jonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia, Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen täytyi luopua tästäkin ajatuksesta.
Prefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän asekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä, miten he suhtautuivat gootteihin.
Roomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He eivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka päivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin kuoliaaksi pistettyinä.
Vitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja mahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja roomalainen papisto.
Hänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi muurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen goottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä Vitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko Keski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea vihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset. Tämä päätös oli uhraus.
Sillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen täytyi peräytyä taistelun asemesta.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa häpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli oli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta Italiaa?
Vaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä sanoisi kansa itse?
Mitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.
Voisiko hän saada heidät tottelemaan käskyään?
Sillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten tekijä kuin käskijä ja hallitsija.
Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.
Hän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin teltassaan Regetan leirillä.
Silloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrjään.
"Ylös, goottien kuningas", huusi kiihkoisa ääni, "nyt ei ole aikaa maata."
"En makaa, Teja", vastasi Vitiges. "Milloin palasit? Mitä tietoja tuot?"
"He eivät ole enää elossa."
"Ketkä?"
"Petturi ja murhaajatar."
"Kuinka? Oletko tappanut heidät molemmat?"
"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi päivää.
"Hän oli matkalla Ravennaan. Hän oli minua paljon edellä.
"Mutta minun vihani oli vielä nopeampi kuin hänen kuolemanpelkonsa.
"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen kantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä. He heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.
"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen, mutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän kuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.
"Silloin tapoin hänet kuin uhrihärän kolmella iskulla.
"Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta.
"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien vieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä varoituksena maan kuninkaille."
"Kuinka Gotelindiksen kävi?"
"Hän sai kamalan lopun", sanoi Teja väristen. "Kun lähdin täältä Roomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.
"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja sulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.
"Palkkasoturit epäilivät ja tahtoivat ensin nähdä kultakasat.
"Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. Hän lähtikin, mutta ei tullut takaisin.
"Kun taas palasin Rooman kautta, oli hänet löydetty."
"Mistä sitten?"
"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne kätkettyä aarretta.
"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä ihmisten ilmoille.
"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä. Hänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti sammunut heti, kun hän meni luoliin.
"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat tuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu päivän valoon."
"Hirmuista", huudahti Vitiges.
"Se oli oikein", sanoi Teja. "Mutta minulla on vielä muutakin kerrottavaa."
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand ja muut goottilaiset päälliköt telttaan.
"Joko hän tietää sen?" huusi Totila.
"Ei vielä", sanoi Teja.
"On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges, lähde puolustamaan kruunuasi!
"Tee se kopea poika päätään lyhemmäksi!"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vitiges levollisesti.
"Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan.
"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa hänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.
"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.
"He ovat valinneet hänet kuningattareksi.
"Hän oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heidän valtaansa.
"Ei ollenkaan tiedetä, onko hän Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo.
"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä palkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.
"He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi.
"He aikovat saada Ravennan haltuunsa."
"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi Hildebad kiukuissaan.
"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa luoksesi vankeina lintuhäkissä."
Mutta muut olivat hyvin huolestuneen näköisiä.
"Synkältä näyttää", sanoi Hildebrand.
"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana on käärmemäinen Rooma -- kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen penikulman päässä -- ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan sydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan."
Mutta Vitiges pysyi yhtä levollisena ja vakavana kuin ennenkin.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Kenties se olikin hyväksi", sanoi hän sitten.
"Nyt ei ole valitsemisen varaa.
"Nyt meidän täytyy peräytyä."
"Peräytyäkö", kysyi Hildebad synkkänä.
"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme liikkeelle --"
"Napolia kohti", sanoi Hildebad.
"Ei! Takaisin Roomaan.
"Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan.
"Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se pääsee oikein leimuamaan."
"Kuinka? Aiotko sinä lähteä Belisariusta pakoon?"
"Aion, voidakseni sitä vahvempana kääntyä takaisin.
"Jousenjännekin taipuu taaksepäin voidakseen sinkauttaa tappavan nuolen."
"Ei koskaan", sanoi Hildebad, "sinä et saa, sinä et uskalla sitä tehdä".
Mutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä olen kuninkaasi.
"Sinä itse olet valinnut.
"Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas Vitiges.'
"Sinä tiedät ja Jumala tietää, etten ole kruunua tavoitellut.
"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä enää minulle uskoa.
"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa minua. Muuten olette hukassa ja minä samoin."
"Olet oikeassa", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. "Anna anteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa."
"Nyt työhön, sotapäälliköt", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä. "Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo Galliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri. Auringon noustessa lähdemme Roomaan."
SEITSEMÄS LUKU.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, sen päivän iltana, jolloin gootit saapuivat Roomaan, tapaamme nuoret "ritarit" Lucius ja Marcus Liciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen Julianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa.
"Tässä on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista puoluelaisista, minun vähäisimmistä vastustajistani.
"Onko se täydellinen?"
"On.
"Suuren uhrauksen olen saanut tehdä tähtesi, päällikkö", sanoi Lucius Licinius.
"Jos olisin, kuten sydämeni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen käsiini, olisin jo ollut mukana piirittämässä ja valloittamassa Napolia sen sijasta, että nyt saan täällä urkkia pappien vehkeitä ja opettaa plebeijejä marssimaan ja muodostamaan manipeleita."
"Jota he eivät kuitenkaan koskaan opi", tuumi Marcus.
"Olkaa kärsivälliset", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta silmiään papyruskääröstä, jota hän piti kädessään.
"Te saatte pian ja aivan tarpeeksenne taistella goottilaisten karhujen kanssa.
"Muistakaa aina, että taistelu on vain keino eikä päämäärä."
"Miten lienee", epäili Lucius.
"Vapaus on päämäärä ja vapaus vaatii voimaa", sanoi Cethegus. "Meidän täytyy totuttaa roomalaiset uudelleen käyttelemään kilpeä ja miekkaa, muuten --"
Ostiarius ilmoitti erään goottisotilaan.
Nuoret miehet silmäilivät toisiaan kummastellen.
"Antakaa hänen tulla sisään", sanoi Cethegus kätkien kirjoituksen erääseen koteloon.
Silloin riensi sisään nuori mies, yllään goottisoturin ruskea vaippa, päässä goottilainen kypärä ja heittäytyi Cetheguksen syliin.
"Julius", sanoi tämä vetäytyen kylmästi taaksepäin.
"Mikä sinut on tänne tuonut?
"Oletko muuttunut kokonaan barbaariksi? Miksi tulit Roomaan?"
"Isäni! Saatoin Valerian tänne goottilaisen suojelusjoukon turvissa. Tulen palavasta Napolista."
"Vai niin", sanoi Cethegus. "Olet taistellut vaaleaverisen ystäväsi puolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mitä, Lucius?"
"En ole taistellut enkä aio taistellakaan tässä turmiota tuottavassa sodassa. Voi niitä, jotka ovat sen sytyttäneet."
Cethegus silmäili häntä kylmästi.
"Arvolleni on alentavaa eikä minulla ole kärsivällisyyttäkään selittää roomalaiselle tuollaisen ajatuksen häpeällisyyttä.
"Voi, että Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkö häpeä näitä ikätovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. Tässä on roomalainen, joka ei halua vapautta eikä vihaa barbaareita."
Mutta Julius pudisti levollisena päätään.
"Sinä et ole vielä nähnyt Belisariuksen hunneja etkä massageetteja, joiden pitäisi tuoda teille vapaus.
"Missä ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan katkaistakseen ikeensä? Voiko se nousta kapinaan?
"Justinianus taistelee gootteja vastaan, emmekä me.
"Voi sitä kansaa, jonka tyranni vapauttaa."
Cethegus myönsi itsekseen, että Julius oli oikeassa, mutta vierasten läsnä ollessa ei hän tahtonut sitä myöntää.
"Minun täytyy puhua kahden kesken tämän filosofin kanssa.
"Ilmoittakaa minulle, jos pyhän miehen luona jotakin tapahtuu."
Sotatribuunit lähtivät katsellen halveksivasti Juliusta.
"En haluaisi kuulla heidän arvosteluaan sinusta", sanoi Cethegus.
"Minusta on yhdentekevää, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia mielipiteitäni enkä muiden."
"Hänestä on tullut mies", sanoi Cethegus itsekseen.
"Ja syvimmät ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat tätä sotaa, ovat saattaneet minut tänne.
"Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois tästä tukahduttavasta ilmasta, tästä petollisuuden ja valheen maailmasta. Minä pyydän sinua, ystäväni, isäni: lähde mukanani Galliaan."
"Etpä pyydäkään vähää", vastasi Cethegus hymyillen. "Minun pitäisi lähteä Italiasta hetkellä, jolloin vapauttajat saapuvat. Tiedätkö sinä, että minä olen heidät kutsunut, että minä olen sytyttänyt tämän sodan, jota sinä kiroat?"
"Olen sitä aavistanut", vastasi Julius alakuloisena. "Mutta kuka vapauttaa meidät vapauttajista? Kuka lopettaa tämän taistelun?"
"Minä", sanoi Cethegus levollisena ja majesteetillisena.
"Ja sinä, poikani, autat minua siinä.
"Niin, Julius, isällisellä ystävällä, jota sinä olet aina pitänyt niin kylmänä ja tunteettomana, on korkealle tähtäävät unelmansa, mutta ne eivät koske kauniita tyttöjä eivätkä goottilaisia ystäviä.
"Lopeta nuo lapsenleikit nyt. Sinä olet jo aikamies.
"Suo minun tyhjälle elämälleni viimeinen ilo. Ole toverinani taisteluissa ja rupea voittoni perijäksi.
"Nyt on kysymyksessä Rooma, vapaus, valta.
"Nuorukainen, eivätkö nämä sanat voi sinua liikuttaa? Ajattele", jatkoi hän lämpimämmin, "ajattele, että gootit ja nämä bysanttilaiset -- vihaan heitä kuten sinäkin -- väsyttävät ja silpovat toinen toisensa ja että heidän valtansa pirstaleille kohoaa Italia, Rooma entisessä loistossaan.
"Kapitolin kukkulalla istuu taas Länsi- ja Itä-Rooman hallitsija. Uusi roomalainen maailmanvalta, komeampi kuin mitä kaimasi Caesar osasi uneksiakaan, levittää järjestystä, siunausta ja pelkoa ympäri koko maan piirin --"
"Ja tämän maailmanvallan hallitsija on nimeltään -- Cethegus Caesarius!"
"Niin -- ja hänen jälkeensä Julius Montanus! Herää, Julius! Sinä et ole mies, jollei tämä päämäärä sinua houkuttele."
Julius sanoi ihaillen:
"Minua pyörryttää. Tuo päämäärä on korkealla kuin tähdet. Mutta sinun tiesi -- ne eivät ole suorat!
"Jos ne olisivat suorat, niin, kautta Jumalan, lähtisin mukaasi.
"Kutsu roomalainen nuoriso aseisiin, sano molemmille barbaarijoukoille: 'Lähtekää tiehenne pyhästä Latiumista', aloita julkinen sota barbaareja ja tyranneja vastaan, niin rinnallasi seison ja kaadun."
"Sinä tiedät itsekin hyvin, että se tie on mahdoton."
"Kuten siis -- päämääräsikin."
"Hullu! Kai sinä tunnustat, että hyvin tavallista on valmistaa kuvia hyvästä aineesta, mutta että on jumalallista luoda uusi maailma tyhjästä vain oman luovan työnsä avulla."
"Jumalallista! Viekkauden ja valheen avulla! Ei koskaan!"
"Julius!"
"Salli minun puhua suoraan, sillä sitä varten minä olen tänne tullut.
"Jospa voisin palauttaa sinut tältä tieltä, joka varmasti vie yöhön ja turmioon.
"Sinä tiedät, kuinka kunnioitan ja rakastan sinua.
"Tähän kunnioitukseen ei tahdo oikein soveltua se, mitä kreikkalaiset, gootit ja roomalaiset sinusta kuiskailevat."
"Mitä he kuiskailevat?" kysyi Cethegus ylpeästi.
"Minun ei pitäisi sitä ajatellakaan, mutta kaiken yhteydessä mitä on tapahtunut -- Atalarikin, Camillan ja Amalasuntan tuho, bysanttilaisten maihinnousu -- mainitaan sinun nimeäsi paholaisena, joka on kaiken tämän saanut aikaan. Sano minulle suoraan ja rehellisesti, että olet syytön näihin synkkiin --"
"Poika", huudahti Cethegus, "aiotko pyrkiä rippi-isäkseni ja tuomarikseni?
"Opi ensin tuntemaan päämäärä, ennenkuin tuomitset keinot.
"Luuletko sinä, että maailmanhistoriaa tehdään ruusuista ja liljoista?
"Joka tavoittaa suurta, hänen täytyy tehdä suuria tekoja, sanokoot pikkumaiset ihmiset niitä hyviksi tai pahoiksi."
"Ei, kolme kertaa ei, huutaa koko sydämeni vastaan.
"Kirottu olkoon päämäärä, johon täytyy kulkea rikosten polkuja.
"Tässä eroavat tiemme."
"Julius, älä mene! Sinä halveksit osaa, jota tuskin kellekään kuolevaiselle on tarjottu.
"Rupea pojakseni, jonka edestä voin taistella, jolle jätän perinnöksi elämän työni."
"Johon liittyy kirouksia, valhetta ja verta. Vaikka saisin sen heti -- niin en sittenkään sitä ottaisi.
"Minä lähden, ettei kuvasi sydämessäni himmentyisi enempää.
"Mutta minä rukoilen sinulta yhtä: kun se päivä tulee, ja se tulee varmasti, jolloin sinä alat inhota verenvuodatusta ja rikoksellista himoasi, vieläpä päämäärääsikin, joka vaatii sellaisia tekoja -- -- niin kutsu silloin minua. Minä riennän luoksesi olinpa missä tahansa, ja taistelen, kunnes olet vapautunut noista hornan voimista, vaikka menettäisin henkeni taistelussa."
Prefektin huulilla väreili ensin pilkkahymy, mutta sitten hän ajatteli:
"Hän rakastaa vielä minua. -- Hyvä on, minä kutsun hänet, kun työ on päättynyt. Sitten saadaan nähdä, voiko hän silloinkin vastustaa, voiko hän hylätä maailmanvallan."
"Hyvä on", sanoi hän, "minä kutsun sinut tarvittaessa. Voi hyvin."
Välinpitämättömästi hän viittasi kädellään jäähyväiset liikutetulle Juliukselle.
Mutta kun ovi hänen jälkeensä oli sulkeutunut, otti jäinen prefekti eräästä kotelosta kuparista pakotetun korkokuvan, jota hän katseli kauan. --
Sitten hän aikoi suudella sitä.
Mutta äkkiä pilkallinen piirre taas ilmestyi suun ympärille.
"Häpeä Caesaria, Cethegus", sanoi hän ja pani kuvan takaisin koteloon.
Kuva oli naisenpää, joka oli hyvin Juliuksen näköinen.
KAHDEKSAS LUKU.
Sillä välin oli tullut pimeä.
Orja toi siron korinttilaisen pronssilampun, jonka muodosti aurinkoa nokassaan kantava kotka. Lamppu oli täynnä hyvänhajuista persialaista öljyä.
"Herra, ulkona on goottisoturi, joka tahtoo puhutella sinua kahden kesken. Hän näyttää hyvin vaatimattomalta. Onko hänen riisuttava aseensa?"
"Ei tarvitse", vastasi Cethegus, "me emme pelkää barbaareita. Tuo hänet sisään."
Orja meni. Cethegus pani oikean kätensä tunikan rintapoimuun, jossa hänellä oli tikari.
Sisään tuli komea gootti vaipan hilkka pään päällä. Hän heitti sen syrjään.
Cethegus astui hämmästyneenä askeleen eteenpäin.
"Mikä tuo goottien kuninkaan luokseni?"
"Hiljaa", sanoi Vitiges. "Kenenkään ei tarvitse tietää, mistä keskustelemme.
"Sinä tiedät, että eilen ja tänään siirtyi joukkoni Regetasta Roomaan.
"Mutta sinä et tiedä, että lähdemme huomenna Roomasta."
Cethegus vavahti.
"Ihmetyttääkö se sinua?"
"Kaupunki on luja", sanoi Cethegus levollisesti.
"Mutta roomalaisten uskollisuus ei ole luja. Beneventum on jo joutunut Belisariuksen käsiin.
"En halua joutua Belisariuksen ja teidän väliinne musertumaan."
Cethegus oli varovaisuudesta ääneti. Hän ei tietänyt, mitä toinen aikoi.
"Miksi olet tullut luokseni, goottien kuningas?"
"En ainakaan kysymään, missä määrin roomalaisiin voi luottaa.
"En tullut myöskään pahoittelemaan sitä, ettemme voi ollenkaan luottaa teihin, joita Teoderik ja hänen tyttärensä niin suuresti suosivat. Olen tullut neuvottelemaan ja päättämään kanssasi avomielisesti ja rehellisesti muutamista asioista molempien kansojen eduksi."
Cethegus hämmästyi.
Tämän miehen ylpeässä avomielisyydessä oli jotakin, jota Cethegus kadehti.
Hän olisi mielellään halveksinut sitä.
"Me lähdemme Roomasta ja roomalaiset laskevat pian Belisariuksen kaupunkiin.
"Niin käy varmasti.
"En voi sitä estää.
"Minua on neuvottu viemään ylhäisimmät aatelismiehet mukanani panttivankeina."
Cethegus pelästyi ja sai sen vain vaivoin salatuksi.
"Sinut kaikkein ensiksi, princeps senatus."
"Minut", sanoi Cethegus hymyillen.
"Minä jätän sinut tänne.
"Tiedän aivan hyvin, että sinä olet Rooman sielu."
Cethegus loi katseensa maahan.
"Tuo on kuin ennustus", ajatteli hän.
"Mutta juuri sen vuoksi jätän sinut tänne", sanoi Vitiges.
"Sadat, jotka sanovat itseään roomalaisiksi, haluavat bysanttilaisia herroikseen -- sinä et sitä tahdo."
Cethegus katsoi häneen kysyvästi.
"Älä koetakaan pettää minua.
"Siihen et pysty.
"Minä en ole teeskentelijä.
"Mutta silmäni näkee ihmisten luonteen.
"Sinä olet liian ylpeä palvellaksesi Justinianusta.
"Minä tiedän, että sinä vihaat meitä.
"Mutta sinä et rakasta kreikkalaisiakaan etkä siedä heitä täällä kauemmin kuin välttämätöntä on.
"Sen vuoksi jätän sinut tänne. Puolusta kaupunkia tyranneja vastaan. Minä tiedän, että sinä rakastat tätä kaupunkia."
Tässä miehessä oli jotakin, joka ihmetytti Cethegusta.
"Goottien kuningas", sanoi hän, "sinä puhut selvästi ja jalosti kuin kuningas. Minä kiitän sinua.
"Cetheguksesta ei pidä sanottaman, ettei hän ymmärrä jaloa puhetta.
"On, kuten sanoit. Minä koetan voimieni mukaan säilyttää Roomani roomalaisena."
"Hyvä on", sanoi Vitiges. "Tiedätkö, että minua on varoitettu viekkaudestasi. Minä tiedän useita viekkaista suunnitelmistasi. Aavistan vielä useampia ja tiedän, ettei minulla ole aseita petollisuutta vastaan. Mutta sinä et ole valehtelija.
"Minä tiesin, että sinä pidät miehen sanaa peruuttamattomana.
"Ja luottamus riistää aseet viholliselta, jos hän on mies."
"Sinä kunnioitat minua, goottien kuningas.
"Ansaitakseni sen varoitan sinua. Tiedätkö, ketkä ovat Belisariuksen hartaimmat ystävät?"
"Tiedän, Silverius ja papit."
"Aivan oikein. Ja tiedätkö, että Silverius nousee paavinistuimelle heti, kun vanha paavi Agapetus on kuollut?"
"Niin kerrotaan.
"Minua neuvottiin viemään hänetkin panttivankina.
"Mutta sitä en tee.
"Italialaiset vihaavat meitä kyllin katkerasti muutenkin.
"En aio koskea paavien vaapsahaispesään. Minä pelkään marttyyrejä."
Mutta Cethegus olisi mielellään tahtonut päästä papista eroon.
"Hän tulee vaarallisemmaksi Pietarin istuimella", varoitteli hän.
"Anna hänen olla. Tämän maan omistusoikeutta eivät papit ratkaise."
"Olkoon sitten", vastasi Cethegus ottaen esille papyruskäärön, "mutta olen sattumalta saanut luettelon hänen hartaimmista ystävistään. He ovat mahtavia miehiä."
Hän aikoi tunkea Vitigekselle väkisin tämän luettelon toivoen, että gootit veisivät hänen vaarallisimmat vihollisensa mukanaan panttivangeiksi.
Mutta Vitiges ei ottanut sitä.
"Jätä tämä juttu! En ota ollenkaan panttivankeja.
"Mitä hyötyä siitä on, että heidät mestautan. Sinä, sinun sanasi saa taata Rooman minulle."
"Mitä tarkoitat? En voi estää Belisariusta tulemasta."
"Ei sinun tarvitsekaan.
"Belisarius tulee, mutta saat olla vakuutettu siitä, että hän meneekin.
"Silloin on ratkaistava toinen taistelu Roomasta."
"Toinenko taistelu?" kysyi Cethegus levollisena. "Kenen kanssa?"
Vitiges laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Sinun kanssasi, Rooman prefekti."
"Minun kanssani!"
Hän aikoi hymyillä, mutta ei voinut.
"Älä kiellä lempituumaasi, mies! Se ei sovi sinun arvollesi.
"Minä tiedän, ketä varten sinä olet rakennuttanut tämän kaupungin tornit ja varustukset. Et meitä etkä kreikkalaisiakaan varten, vaan itseäsi varten. Ole levollinen! Minä tiedän, mitä aiot. Ainakin aavistan. Mutta ei sanaakaan siitä.
"Taistelevatko kreikkalaiset ja gootit Roomasta ilman roomalaisia?
"Mutta kuule!
"Älä salli toisen vuosia kestävän taistelun raastaa kansojamme.
"Kun olemme voittaneet bysanttilaiset ja karkoittaneet heidät Italiastamme -- silloin, Cethegus, odotan sinua Rooman muurien ulkopuolella. En tule vaatimaan kansojamme taisteluun, vaan sinua kaksintaisteluun. Sinä ja minä, mies miestä vastaan, me ratkaisemme sitten Rooman kohtalon."
Ja kuninkaan katseessa ja äänessä ilmeni sellainen suuruus, arvokkuus ja ylevyys, että prefekti joutui aivan hämilleen.
Hän olisi mielellään salaa nauranut barbaarin yksinkertaisuudelle.
Mutta hänestä tuntui, ettei hän voisi enää kunnioittaa itseään, jollei hän kykenisi tajuamaan, kunnioittamaan eikä vastaamaan tätä jaloutta.
Niinpä hän sanoikin ilman pilkkaa:
"Vitiges, sinä uneksit kuin goottipoikanen."
"En, minä ajattelen ja menettelen kuin goottilainen mies.
"Cethegus, sinä olet ainoa roomalainen, jota kunnioitan voidakseni puhua näin.
"Olen nähnyt sinun taistelevan gepidisodassa. Sinä olet miekkani arvoinen.
"Sinä olet minua vanhempi. Niinpä minä annan sinulle kilven etua."
"Te, germaanit, olette omituista väkeä", sanoi Cethegus tahtomattaan. "Millaisia kuvitelmia!"
Mutta nyt ilmestyi Vitigeksen sileälle otsalle ryppyjä.
"Kuvitelmiako? Voi sinua, jollet sinä kykene tajuamaan tunteitani.
"Voi, sinua, jos Teja on oikeassa.
"Hän nauroi suunnitelmalleni ja sanoi: 'Tuota ei roomalainen ymmärrä'.
"Ja hän neuvoi minua viemään sinutkin panttivangiksi.
"Minulla on paremmat käsitykset sinusta ja Roomasta.
"Tiedätkö, että Teja on piirittänyt talosi. Jos sinä olet liian halpamielinen tai arka käsittääksesi minua, -- niin viemme sinut kahleissa pois Roomastasi.
"Saat hävetä, jos sinut täytyy pakottaa kunniaan ja jalouteen."
Tämä suututti Cethegusta.
Hän häpesi.
Tuollainen ritarillisuus oli hänelle vierasta, ja häntä suututti, ettei hän voinut sitä ivatakaan.
Häntä suututti, että häntä aiottiin pakottaa väkivalloin, että hänen vapaata valitsemistaan epäiltiin. Häntä vimmastutti sekä Tejan halveksuminen että kuninkaan raaka avomielisyys.
Kaikki nuo vaikutelmat taistelivat hänen sielussaan. Hän olisi mielellään iskenyt tikarin germaanin leveään rintaan.
Hänen sotilaallinen kunniantuntonsa oli ollut vähällä saada hänet antamaan sanansa.
Nyt hän tunsi päinvastoin alhaista vahingoniloa.
Barbaarit eivät olleet luottaneet häneen, he olivat halveksineet häntä. Nyt hän heidät varmasti pettäisi.
Katsoen terävästi kuningasta silmiin hän tarttui tämän käteen.
"Päätetty", huusi hän.
"Päätetty", toisti Vitiges puristaen lujasti hänen kättään.
"Mieleni on hyvä, että olin oikeassa, eikä Teja.
"Voi hyvin! Suojele Roomaamme!
"Vaadin sen sinulta takaisin tasapäässä taistelussa."
Hän lähti.
"Miten on", kysyi Teja tullen muiden goottien kanssa esille, "ryntäänkö taloon?"
"Et", sanoi Vitiges, "hän on antanut sanansa".
"Kunpahan hän sen pitäisikin."
Vitiges peräytyi kiivaasti.
"Teja! Synkkä luonteesi tekee sinut epäoikeudenmukaiseksi.
"Sinulla ei ole oikeutta epäillä sankarin sanaa. Cethegus on sankari."
"Hän on roomalainen. Hyvää yötä!" sanoi Teja pistäen miekkansa tuppeen.
Hän lähti goottiensa kanssa omia teitään.
Mutta Cethegus heittelehti sinä yönä levottomasti vuoteellaan.
Hän oli tyytymätön itseensä.
Hän oli vihainen Juliukselle.
Hän oli katkera Vitigekselle, mutta vielä enemmän Tejalle.
Mutta eniten itselleen.
* * * * *
Seuraavana päivänä Vitiges vielä kerran kutsui kaupungin kansan, senaatin ja papiston kokoon Tituksen termeihin.
Tämä komea rakennus oli täynnä sotapäälliköitä. Sen marmoriportaiden ylimmältä astuimelta kuningas piti yksinkertaisen puheen roomalaisille.
Hän selitti luopuvansa vähäksi aikaa kaupungista ja peräytyvänsä.
Mutta hän sanoi pian palaavansa.
Hän muistutti goottilaisen hallituksen lempeyttä, Teoderikin ja Amalasuntan hyviä töitä ja vaati heitä vastustamaan miehuullisesti Belisariusta, kunnes gootit ehtisivät avuksi. Roomalaisten aseiden käyttämiseen tottuneet legioonat ja kaupungin vahvat muurit tekivät pitkällisenkin vastarinnan mahdolliseksi.
Viimeksi hän vaati uskollisuusvalan ja antoi heidän vielä juhlallisesti vannoa, että he puolustaisivat henkeen ja vereen asti kaupunkia Belisariusta vastaan.
Roomalaiset epäilivät, sillä heidän ajatuksensa olivat jo nyt Belisariuksen leirissä eivätkä he tahtoneet tehdä väärää valaa.
Silloin kaikui kumea, juhlallinen laulu Via sacralta päin ja Flaviuksen amfiteatterin ohi kulki suuri saattue pappeja, jotka veisasivat virsiä ja suitsuttivat pyhää savua.
Edellisenä yönä paavi Agapetus oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli heti valittu päädiakoni Silverius.
Hitaasti ja juhlallisesti pappien saatto aaltoili eteenpäin. Etumaisina kannettiin Rooman piispan arvomerkkejä. Pojat lauloivat hopeankirkkailla äänillään kauniita, vaikka valittavia lauluja.
Vihdoin paavin avonainen, leveä, runsaasti kullattu, laivaa muistuttava kantotuoli saapui.
Kantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa. Kantotuolin ympärillä tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka tahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta siunauksia nyökäten päätään oikealle ja vasemmalle.
Iso pappisaattue ja joukko keihäillä varustettuja palkkasotureita päättivät kulkueen.
Kulkue pysähtyi keskelle toria.
Ääneti, uhmailevina katselivat areiolaiset goottisoturit, jotka vartioivat kaikkia torille vieviä katuja, heille vihamielisen kirkon ylpeää, loisteliasta esiintymistä. Roomalaiset sitä vastoin tervehtivät piispansa saapumista sitäkin iloisemmin, kun hänen sanansa vapauttaisi heidät omantunnon vaivoista, joita kohta tehtävä vala aiheutti.
Silverius aikoi juuri alkaa puheensa kokoutuneelle kansalle, kun jättiläiskokoinen gootti pisti kätensä kantotuolin eturistikon läpi ja nykäisi paavin kullalla kirjaillusta vaipasta.
Vihoissaan tästä epäkunnioittavasta häiriöstä Silverius katsahti taakseen, mutta gootti nykäisi huolettomana toistamiseen ja sanoi:
"Pappi, tule kuninkaan luo!"
Silverius olisi mieluummin suonut, että kuningas olisi saapunut hänen luokseen. Hildebad näytti aavistavan sen hänen kasvoistaan.
Mutta hän huudahti: "Ei tässä muu auta. Taivu vain, pappi."
Samalla hän laski kätensä erään kantotuolia kantavan papin olkapäälle. Kantajat laskeutuivat polvilleen ja huoaten Silverius nousi maahan lähtien Hildebadin mukana portaita ylös.
Kun Silverius oli saapunut Vitigeksen luo, tarttui tämä hänen käteensä, kulki hänen kanssaan portaiden reunalle ja sanoi:
"Rooman miehet! Tämän ovat papit valinneet piispaksenne.
"Minä vahvistan vaalin. Hän nouskoon paavin istuimelle heti, kun on vannonut minulle kuuliaisuutta ja vannottanut teillä minulle uskollisuudenvalan. Vanno, pappi!"
Hetken aikaa Silverius näytti hämmästyneeltä.
Mutta pian hän toipui ja kääntyi kansan puoleen tekopyhästi hymyillen.
"Sinä käsket", sanoi hän.
"Vanno", huusi Vitiges, "että sinä poissa ollessamme teet kaiken voitavasi säilyttääksesi Rooman kaupungin uskollisena gooteille, joille se on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Vanno valvovasi meidän etujamme kaikin tavoin ja vastustavasi vihollisiamme. Vanno uskollisuutta gooteille."
"Minä vannon", sanoi Silverius kääntyen kansan puoleen.
"Ja minä, jolla on valta sitoa teidän sielunne, roomalaiset, vaadin teitä, jotka olette goottilaisten aseiden ympäröimät, vannomaan samassa mielessä kuin minäkin olen vannonut."
Papit ja muutamat aatelisista näyttivät käsittävän hänet ja kohottivat epäröimättä kätensä vannoakseen.
Silloin ei kansanjoukkokaan enää kauempaa miettinyt ja torilta kajahti äänekäs huuto: "Me vannomme uskollisuutta gooteille."
"Hyvä on, Rooman piispa", sanoi kuningas. "Me luotamme valaanne. Voikaa hyvin, roomalaiset. Pian näemme taas toisemme."
Hän asteli leveitä portaita alas.
Teja ja Hildebad tulivat hänen jäljessään.
"Nyt olen utelias", sanoi kreivi Teja.
"Nähdäksesi, aikovatko he pitää valansa", tuumi Hildebad.
"En. En ollenkaan. Vaan nähdäkseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyllä kai pappi keinot keksii."
Liehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta jättäen sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius läheni sitä pikamarssissa pitkin Via latinaa.
YHDEKSÄS LUKU.
Florentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen elämä.
Portit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia vartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja asestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat nimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen pääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.
Veljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut Arnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin kaupungin muurien sisäpuolella.
Vanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli jo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä ympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita tuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton valta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt nyt sitä käyttääkin.
Täysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli tyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin. Nuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli aseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli täynnä kirjeitä ja pergamentteja.
"Tee vihdoinkin päätös, poikani", sanoi Guntaris. "Tämä on viimeinen sanani.
"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä tai minä -- kuuletko -- minä itse menen sitä noutamaan.
"Mutta varokoon hän silloin itseään.
"Osaan paremmin kuin sinä kohdella oikullista tyttöä."
"Veljeni, älä tee sitä!"
"Teen kyllä, kautta salaman.
"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen luistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi vuoksi.
"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme keskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat vuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.
"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi riidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi talonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.
"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja Ravennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle eikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on Ravenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet viholliselle. Meidän täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.
"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme korppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on pikemmin vankimme kuin kuningattaremme."
"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi häntä pakottaa."
"Miksi et?
"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen valleille vartioita lisäämään.
"Palatessani tahdon vastauksen."
Herttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan hakemaan Matasuntaa käsiinsä.
Puutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.
Puutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä kukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.
Kirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien ja tiheäin oleanderpensastojen läpi.
Aivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.
Hän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin solisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.
Mietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin hajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien suu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.
Aivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö maurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui enää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti huomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.
Mutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.
Vihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi sen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui hänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.
Mutta tämä ei edes huomannut kukkain kosketusta päähänsä.
Silloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeissään:
"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni? Kenen luona ovat ajatuksesi?"
Matasunta avasi hehkuvat silmänsä ja kuiskasi:
"Hänen luonaan."
"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin", huudahti tyttönen hypähtäen ylös. "Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.
"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi -- miehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso, kuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot."
"Seppeleesi on kaunis", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti aaltoihin. "Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta terveisiä."
"Voi, kukkaraukkani", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei uskaltanut jatkaa torumistaan.
"Sano", huudahti hän taas istuutuen, "kuinka tämä kaikki päättyy?
"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko sinä kuningatar vai vanki.
"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet askeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.
"Mutta sinä olet hiljainen ja tyytyväinen ikäänkuin niin pitäisi ollakin."
"Niin pitääkin olla."
"Vai niin! Ja mitenkä tämä päättyy?"
"Hän tulee vapauttamaan meidät."
"Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko.
"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä katselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon tähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä" -- ja hän pudisteli mustia kiharoitaan -- "enkä koskaan tule ymmärtämäänkään."
"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää", sanoi Matasunta kohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle kaulalle. "Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan, mitä minulla on antaa."
Orjattaren tummaan silmään kohosi kyynel.
"Palkinnonko", sanoi hän.
"Aspan ryöstivät villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat.
"Aspa on orjatar.
"Kaikki ovat haukkuneet ja lyöneet häntä.
"Sinä olet ostanut minut kuin kukan.
"Ja sinä olet sivellyt poskiani ja hiuksiani.
"Ja sinä olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta."
Hän painoi pienen päänsä hallitsijattarensa povelle.
"Sinä olet gasellini", sanoi tämä, "ja sinulla on sydän kullasta.
"Sinä saat tietää kaiken, mitä eivät muut tiedä kuin minä.
"Kuule siis.
"Lapsuuteni oli iloton ja lemmetön.
"Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeyttä ja rakkautta.
"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut poikaa, valtaistuimen perillistä. -- Hän kohteli minua, tyttöä, vastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.
"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan kylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja huolenpitonsa.
"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä isässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa kylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä vuodattaen rintaansa vasten.
"Kun hän oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen rakkaus.
"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat palatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa muulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.
"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja opettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan. Samanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.
"Näin kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta.
"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta hiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.
"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta, kun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.
"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini läsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi minua, jos niitä näytin.
"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina katselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua, ja se tuotti minulle tuskia.
"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta äidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina menehtyneenä.
"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen kanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.
"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä huolimatta.
"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua -- vaikka en enää ollut lapsi -- ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua ankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän kysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi rangaistukseksi.
"Tämä oli liikaa.
"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain rangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin olisin mennyt isäni haudalle.
"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran haudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.
"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja palatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle portille.
"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin juoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.
"Mutta tiellä tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies.
"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi minua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.
"'Minne Matasunta-neito menee yksin tähän aikaan vuorokaudesta?'
"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät silmistäni ja nyyhkien minä huusin:
"'Epätoivoa kohden!'
"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin ystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.
"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta hyvyyttä ilmaisevalla äänellä:
"'Miksi? Mikä sinua niin vaivaa?'
"Sydämelleni teki sekä hyvää että pahaa hänen äänensä.
"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä itseäni.
"'Koska minua oma äitini vihaa, koska en saa rakkautta maan päällä.'
"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule kanssani takaisin. Sinusta -- odotahan vain -- sinusta tulee rakkauden kuningatar.'
"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon lempeyden vuoksi.
"Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin häntä silmiin.
"Minä vapisin.
"Tämä liikutti häntä. Hän luuli kenties, että minua paleli.
"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut hitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja palatsiin.
"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin häntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa vasten.
"Hän oli ääneti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni.
"Kenenkään huomaamatta -- kuten luulin -- onnistuimme pääsemään palatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään. Sitten hän pudisti kättäni.
"'Ole hyvä', sanoi hän, 'ja levollinen.'
"'Onnesi tulee kyllä aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.'
"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita alas.
"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua minnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.
"Silloin kuulin karkean äänen sanovan hänelle:
"'Kenet sinä näin yöaikaan keinottelit palatsiin, ystäväni?'
"Mutta hän vastasi:
"'Sinäkö, Hildebrand?'
"'Sinä et häntä ilmaise.'
"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille ja pelkäsi äitinsä vihaa.'
"'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee päivä päivältä kauniimmaksi.'
"Ja saattajani sanoi" -- hän vaikeni ja poskille lensi heleä puna.
"No", kysyi Aspa katsellen häntä ihmeissään, "mitä hän sanoi?"
Mutta Matasunta painoi Aspan pään rintaansa vasten.
"Hän sanoi", kuiskasi hän, "hän sanoi: -- 'hänestä tulee maailman kaunein nainen.'"
"Silloin hän sanoi aivan oikein", tuumi pieni orjatar. "Miksi siitä punastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?"
"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden kyyneliä.
"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä minulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.
"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen. Tahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.
"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa pimeyteeni, siunausta elämääni.
"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin rakastaa.
"Huolellisesti hoidin ruumista, jota hän oli kiittänyt.
"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni, muutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt hellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain lempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat suopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi ympäristölleni.
"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään ja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.
"Siitä alkaen olen elänyt ja yhä elän hänen vuokseen."
Hän vaikeni ja painoi vasemman kätensä aaltoilevalle povelleen.
"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko puhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?"
"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin kuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi hänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten saattavani julkisuuteen pakoni ja -- salaisuuteni. Hän ei ollut hovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin huvilassa."
"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen entisyydestään."
"Miten olisin voinut sitä kysellä? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut.
"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen tulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin."
"Hänen tulevaisuudestaan", sanoi Aspa hymyillen.
"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai kuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli tuottanut Aasiasta ja Niilin luota.
"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että hän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa. Kaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita ja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta salaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.
"Kaikki me hovilaiset -- paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet -- tiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin ennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.
"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat -- sen tiesin aivan varmasti -- äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja ennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.
"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain vanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle kultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.
"Mutta hän nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi:
"'Ei kullalla, vaan verellä!'
"'Puhtaan kuninkaanlapsen väkevällä verellä.'
"Hän iski vasemmasta kädestäni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa.
"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman loiston ja suurimman onnen.'
"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei miehesi.'
"Samassa hän riensi ulos."
"Ennustus oli verraten lohduton -- ainakin minun käsittääkseni."
"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja synkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä puolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.
"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän tulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat surut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni."
"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan ennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien, frankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja ruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin Germanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!"
"Minä odotan häntä. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi.
"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän tulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.
"Se on varmaa kuin tähdet", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta kohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.
Huvilasta päin kuului askeleita.
"Ah", huudahti Aspa, "komea kosijasi tulee.
"Arahad raukka, turhaa on vaivasi."
"Teen jo tänään siitä leikistä lopun", sanoi Matasunta nousten ylös. Hänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä ilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä hehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.
Aspa hämmästyi hallitsijattarensa itsehillitsemiskykyä.
"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani", sanoi hän. "Lunta päälaella, ruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka usein virtaa lumelle ja ruusuille."
Samassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja kumarsi punastuen kauniille neitoselle.
"Minä tulen", sanoi hän, "kuningatar --"
Mutta tämä keskeytti hänet.
"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän väkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.
"En suvaitse sitä enää kauemmin.
"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään syvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa kuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni sopimattomassa vankeudessa.
"Hän lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riistää minulta vapauden.
"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei johda mihinkään tulokseen.
"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että amalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?
"Sinä vannot rakastavasi minua.
"Niinpä kunnioita minua myöskin.
"Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi.
"Muuten vapise, kun vapauttaja tulee."
Uhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua sanaakaan.
Silloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja säihkyvin silmin.
"Nyt, Arahad", huusi hän, "tee asiasta vihdoinkin selvä.
"Meidän on heti lähdettävä liikkeelle. Hän lähestyy sotajoukkoineen."
"Kuka", kysyi Arahad nopeasti.
"Hän sanoo tulevansa vapauttamaan.
"Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin luona."
"Kuka", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi", sanoi Guntaris, "nyt saat sen tietää, eihän sitä kuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges."
"Vitiges", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syvään henkeään.
"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien kuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet."
"Hän, hän on kuninkaani", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan.
"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani, mutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se tuntui minusta epäilyttävältä.
"Myöhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-pää."
Matasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa punaa.
"Mitä on tehtävä?" huudahti Arahad.
"Meidän täytyy lähteä.
"Meidän täytyy ehtiä ennen häntä Ravennan edustalle.
"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme Ravennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa hänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.
"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet joukkojeni suojaamana Ravennaan."
Molemmat veljekset riensivät tiehensä.
Säihkyvin silmin Matasunta katseli heidän jälkeensä.
"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin kuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.
"Tule, Aspa, vapauttaja lähestyy."
KYMMENES LUKU.
Tuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi Silverius -- tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä -- kutsui kaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet Caracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.
Cetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että nyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin lähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan oikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle annettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin joukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa vastaan.
Erään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat edellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin vetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä huomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.
Sitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi itse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä. Ääneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään äänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:
"Minä vastustan päätöstä.
"En valan tähden.
"En tarvitse apostolista päästämisvaltaa.
"En ole vannonutkaan.
"Mutta kaupungin tähden.
"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin alttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat. Silloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle apostolisella päästämisvallalla.
"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät puolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi."
Silverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.
"Sellainen ajatustapa", sanoi lainoppinut, "epäilemättä miellyttäisi keisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et siis lähde mukanamme Belisariuksen luo!"
Cethegus nousi seisomaan.
"Minä menen Belisariuksen luo, mutta en teidän kanssanne!"
Tämän sanottuaan hän lähti.
Kun muutkin olivat poistuneet termeistä, sanoi paavi Scaevolalle:
"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa vastustanut Belisariuksen käsiin antautumista."
"Ja hän menee itse jalopeuran luolaan."
"Hän ei palaa enää sieltä. Oletko kirjoittanut syytöskirjan?"
"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin, mutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea."
"Amen", sanoi Silverius. "Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten etujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä hetkellä, lähdemme matkalle."
Mutta pyhä isä erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut tällä kertaa perikatoon.
Cethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo odotti häntä.
"Me lähdemme heti matkalle", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen hevosen selässä. "Noudan vain miekkani."
Eteisessä hän tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat häntä.
"Tänään on päivä, jolla olet kauan meitä lohduttanut", huusi Lucius.
"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme, kelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme", kysyi Marcus.
"Kärsivällisyyttä", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi sisähuoneisiin.
Pian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa kainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä säihkyivät.
"Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis", kysyi hän.
"On", vastasi Lucius Licinius.
"Onko Sisiliasta tuotu vilja kätketty Kapitoliumin varustuksiin?"
"Kätkössä on."
"Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten käskin?"
"Valmiit ovat", vastasi Marcus.
"Hyvä! Ottakaa tämä käärö.
"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja totelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.
"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne -- vaan koko Roomasta.
"Caesarin kaupunki näkee tekonne.
"Menkää! Näkemiin!"
Hänen silmistään hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten sydämiin.
"Sinä tulet olemaan meihin tyytyväinen.
"Sinä ja Caesar", huusivat nuorukaiset rientäen tiehensä.
Cetheguksen huulilla väreili ystävällinen hymy, kun hän hyppäsi vaunuun.
"Pyhä isä", sanoi hän sitten itsekseen, "olen sinulle velkaa viimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen."
"Via latinaa pitkin", huusi hän nopeasti orjalle, "ja anna hevosten juosta minkä ne suinkin jaksavat."
Prefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä. Hän käytti aikansa hyvin.
Hänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi Rooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.
Ja nyt hän ryhtyi hänelle ominaisella huolellisuudella toimeen.
Tulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi Belisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä Perseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.
Tultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti itsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen telttaan.
Prokopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa koulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet toisiinsa.
Mutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin ystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten Belisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin hänen tulevaisuussuunnitelmansa.
Prokopius ihastui ikihyväksi nähdessään nuoruudentoverinsa.
Hänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja sen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista tunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin oppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.
Hänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta säihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.
Kun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja väsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään leiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja kuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla niiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.
Siellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat vähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia sotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat, itserakkaita. -- He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä tukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.
Näiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui iberialaisten -- persialaisten vihollisten -- kuningassuvusta. Kun persialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän isänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin palvelukseen.
Vielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen, ratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja Ursicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja Belisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt Aiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas Abokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen, Amazaspeen ja Artabaneen, -- Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden armenialaisten kanssa Napoliin -- persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen ja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.
Kaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia terävästi ja sukkelasti moittien.
He olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen leiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:
"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on koristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja jonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?"
"Siellä asuu", sanoi Prokopius, "hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman valtakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka järkeä Jumala valaiskoon."
"Keisarin veljenpoikako?"
"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan, mikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.
"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä ärsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.
"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä sodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee Italian hallitsija."
"Vai niin", tuumi Cethegus.
"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle puolelle Belisariuksen telttaa.
"Me emme siihen suostuneet.
"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut tuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta vasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen."
"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka siellä asuu?"
"Siellä", huokasi Prokopius, "asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina, Belisariuksen puoliso."
"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi keisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?"
"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme telttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä."
YHDESTOISTA LUKU.
Kun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut matalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.
"Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani.
"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain ne saaliikseni Daran taistelusta."
"Sinä olet käytännöllinen oppinut", sanoi Cethegus hymyillen. "Olet muuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa."
"Niin minäkin luulen", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää hirvenpaistia -- hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.
"Kuten muistat, tutkin viisaustiedettä ja tahdoin hankkia itselleni kokemusta.
"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja Ateenassa -- ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt viisaustieteeseen.
"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia jumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä Jumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma isoisänsä.
"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon minulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.
"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan ja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.
"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides pelasti minut.
"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania kertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt ihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän hyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja mielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja kuviot -- kristillisestä logiikasta puhumattakaan.
"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni oivallisen ajatuksen.
"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka oli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.
"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten rukoushuone.
"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat lujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys korkeimmasta olennosta.
"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento -- kuten näyttää -- ei kaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet -- minä ainakaan en hänen sijassaan siitä välittäisi -- ja hän on luonut ihmiset elämään sekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan maan päällä.
"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin oikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.
"Jos joku tahtoo tutkia, on hänen tutkittava ihmisten elämää ja puuhia.
"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan äänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea mies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.
"Heidän aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat.
"Minä mietin:
"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä ratkaistakseen.
"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari minua olalle ja sanoi:
"'Te ette näy tietävän, keitä nuo olivat ja minne he menevät.'
"'Johtaja oli sankari Belisarius. He menevät sotaan persialaisia vastaan.'
"'Kiitos, ystäväni', sanoin minä. 'Minä lähden hänen mukaansa.'
"Ja niin kävikin.
"Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen.
"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse tai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä."
"Kumpaa työtä pidät parempana?"
"Ikävä sanoa, ystävä hyvä, kirjoittamisesta.
"Ja kirjoittaminen olisi vielä parempaa, jos itse historia olisi parempaa.
"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska se sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.
"Tuo tänne Tacitusta, orja", huusi hän teltan ovesta ulos.
"Tacitusta?"
"Niin, ystäväiseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet.
"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden historiallisen luonteen mukaan.
"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä teemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa. Meidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan, ennenkuin kävimme goottien kimppuun."
"Narses! Mitä viisas ystäväni nykyjään puuhaa?"
"Hän kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sitä myöntää itselleenkään.
"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka lyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme maihinkaan."
"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät Belisariusta parempana?"
"Sen sanon sinulle heti", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta pikareihin.
"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden historiankirjoittajaksi.
"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni saada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua suututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt, jotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi. Sankarien aika on ollut ja mennyt.
"Vain Belisarius, tuo rehti mies, on vielä sankari, muinaisten arvoinen.
"Hän olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla.
"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien eläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.
"Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus.
"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä silmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa väkevimmänkin oriin.
"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti ilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.
"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten keskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.
"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten häntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi kappaleiksi hakattuna.
"Minä päin vastoin hillitsen häntä. Hän sanoo minua järjekseen.
"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole heikkoutta.
"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon hän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.
"Hauskin tapaus on sentään tarina torvesta ja tuubasta."
"Kumpaa sinä puhallat, ystäväni?"
"En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua."
"Mutta mitä puhuit torvesta ja tuubasta?"
"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka meidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.
"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti linnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta Justinianuksen unen' -- se on hänen pyhin valansa -- ettei hän puhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.
"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein hyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta leiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren juurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.
"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka kerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.
"Mutta siinäpä tulikin pulma.
"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua valaa uskaltanut peruuttaa.
"Niinpä meidän täytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme.
"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän soittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi meikäläisille peräytymismerkkinä.
"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme torvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme pakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden vaikuttavan tällä tavalla.
"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät loukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus antautui vihdoin.
"Annan hänelle aina leikillisiä letkauksia hänen urotöistään.
"Mutta sydämessäni niitä ihailen. Hän on viimeinen sankari."
"Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria", arveli Cethegus.
Prokopius nyökäytti päätään mietteissään.
"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta he ovat liian tyhmiä."
"Kuinka? Miksi?"
"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä vastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä keltatukkaisten veljiensä kanssa, -- silloin olisivat he olleet vastustamattomat -- ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen Italiaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.
"He joutuvat perikatoon. He palavat täällä, kuten saat nähdä."
"Toivon näkeväni sen. Entä sitten?" kysyi Cethegus levollisesti.
"Niin", sanoi Prokopius nyreissään. "Sitten tulee pahin seikka.
"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja -- sillä simpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan -- ja hän turmelee parhaat voimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin kyllin työtä.
"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka monta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet."
"Sinä tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois Italiasta."
"Tietysti. Persiassa kasvavat hänen laakerinsa ja minunkin.
"Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni hänet sitten täältä pois."
Cethegus oli vaiti.
Hän iloitsi saadessaan näin mahtavan apulaisen tuumansa toteuttamiseksi.
"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius", sanoi hän ääneen.
"Ei", huokasi Prokopius, "pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen vaimonsa."
"Antonina! Sano nyt, miksi äsken sanoit häntä onnettomaksi."
"Koska hän on puolinainen luonne ja vastustushaluinen.
"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja Belisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.
"Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin.
"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen irstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.
"Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.
"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä ympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.
"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella esimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.
"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa kanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä."
"Ja sittenkin.
"Miksi häntä ei tyydytä sankari Belisarius?"
"Siksi, että tämä on sankari.
"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei voinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja, kukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.
"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään tyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä."
"Aavistaako Belisarius?"
"Ei vähääkään.
"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä sitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.
"Sekin on eräs syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa jäädä Italiaan.
"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole imartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä ikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista, joina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, -- törkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene -- Antonina voittaa kaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on Belisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja sodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen rinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista Bysantin hovissa.
"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on Belisariuksenkin oikea paikka."
"Nyt tiedän jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat täällä ovat", sanoi Cethegus.
"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois Italiasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä Belisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut tasavaltalainen."
Silloin Prokopius siirsi pikarinsa syrjään ja katsoi omituisesti vierastaan.
"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden välillä.
"Mutta sinun tasavaltaisuutesi -- on minusta -- hyvin -- hyvin epähistoriallista.
"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista liittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.
"He eivät kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi."
"Sitä en kielläkään", vastasi Cethegus hymyillen.
"Mutta teidän hirmuvallastanne tahtoisin suojella isänmaatani."
"Siitä en voi sinua moittia", vastasi Prokopius myös hymyillen, "sillä meidän hallituksemme siunaus -- tukahduttaa."
"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin suojeluksen alainen."
"Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimeltään Cethegus."
"Vaikkapa niinkin -- jos välttämätöntä on."
"Kuule", sanoi Prokopius totisena, "yhdestä seikasta tahdon sinua varoittaa.
"Rooman ilma näkyy synnyttävän suurenmoisia suunnitelmia.
"Rooman herra ei tahdo mielellään olla toisena maan päällä.
"Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule enää maailmanvaltiasta."
Cethegus tuli pahalle tuulelle. Hän muisti kuningas Teoderikin varoituksen.
"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin kuin sinä.
"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat hankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu, pääsyn Belisariuksen puheille -- voit olla varma siitä, että tulos on suurenmoinen."
Sitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin piirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista tulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen päämääränsä.
"Kautta Romuluksen muurien", sanoi Prokopius toisen vaiettua. "Te teette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.
"Tässä on käteni.
"Avustani voit olla varma.
"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian menestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta."
Varhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn Belisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.
"Puhuitko suusi puhtaaksi", kysyi Prokopius.
"En ihan", vastasi Cethegus hymähtäen.
"Täytyy aina jättää hiukan omaksi tiedokseenkin."
KAHDESTOISTA LUKU.
Heti sen jälkeen syntyi leirissä harvinaisen vilkas elämä.
Huhu pyhän isän tulosta lensi hänen runsaasti kullatun kantotuolinsa edellä ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai kunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta lähtemään liikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta.
Päälliköt saivat tuskin pidätetyksi ne miehet, jotka olivat palvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien päästä uskovaisia oli saapunut paavia vastaan ja saattoivat nyt yhdessä lähiseudun asukasten kanssa hänen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka.
Aikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin kantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sitä kantamaan -- turhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sitä -- ja lakkaamatta huutaen "Eläköön Rooman piispa, siunattu olkoon pyhän Pietarin muisto" vyöryi tuhatlukuinen väkijoukko eteenpäin. Väsymättömästi Silverius luki siunauksiaan.
Hänen mukanaan olevaa Scaevolaa ja Albinusta ei kukaan ajatellut.
Belisarius katseli totisena mahtavaa näytelmää telttansa ovelta.
"Prefekti on oikeassa", sanoi hän. "Tuo pappi on vaarallisempi kuin gootit.
"Tämähän on riemukulku.
"Prokopius, päästä bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani ympäriltä heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyviä kristittyjä.
"Aseta heidän sijaansa hunneja ja pakanallisia gepidejä."
Sitten hän meni telttaansa, jossa hän sotapäällikköjensä ympäröimänä otti vastaan roomalaisen lähetystön.
Prokopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka tärkeätä nyt olisi lähteä tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, että vain prinssi voisi sen kunnollisesti suorittaa.
Loistavan pappijoukon seuraamana paavi lähestyi päälliköntelttaa.
Suuri väkijoukko seurasi perässä. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja Albinus olivat päässeet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit keihäillään tien eivätkä sallineet pappien eikä sotamiesten seurata näitä.
Hymyillen Silverius kääntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti tälle kauniin puheen, jonka tekstinä oli "sallikaa lasten tulla tyköni, älkääkä heitä kieltäkö."
Mutta germaani pudisti vain takkuista päätään ja käänsi paaville selkänsä. Hän ei ymmärtänyt latinankielestä muuta kuin komennussanat.
Silverius hymyili, siunasi vielä kerran uskollisia seuralaisiaan ja meni sitten levollisesti telttaan.
Belisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja. Hänen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla peitetyllä istuimellaan.
Antoninan sairas sielu oli toivonut pyhän Pietarin jälkeläisestä lääkäriä ja auttajaa itselleen.
Mutta nähdessään Silveriuksen viekkaat kasvonpiirteet hän pelästyi.
Belisarius nousi paavin sisään tullessa seisomaan.
Tämä astui kumartamatta suoraan hänen luokseen ja pani -- vaivalloisesti kurottautuen varpailleen -- molemmat kätensä hänen olkapäilleen ikäänkuin siunatakseen häntä.
Silverius aikoi painaa hänet hiljaa polvilleen, mutta sotapäällikkö seisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin täytyi lukea siunauksensa Belisariuksen seisoessa.
"Te tulette roomalaisten lähettiläinä", alkoi Belisarius.
"Minä tulen", keskeytti Silverius, "pyhän Pietarin nimessä ja Rooman piispana jättääkseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen käsiin.
"Nuo hyvät miehet", jatkoi hän viitaten Scaevolaan ja Albinukseen, "ovat liittyneet minuun kuten jäsenet päähän."
Tyytymättömänä Scaevola aikoi sekautua puheeseen. Hän oli käsittänyt liittonsa kirkon kanssa hiukan toisin -- mutta vaikeni Belisariuksen viittauksesta.
"Lausun sinut Herran nimessä tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan.
"Tule ikuisen kaupungin muurien sisälle kirkon ja uskovaisten suojaksi kerettiläisiä vastaan.
"Kohota siellä Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, äläkä koskaan unohda, että pyhä kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi.
"Minä olen se, jonka Jumala on valinnut välikappaleekseen tuudittamaan gootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viemään heidät soaistuin silmin pois kaupungista. Minä olen voittanut epäröivän kaupungin ja sen asukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyhä Pietari jättää minun käteni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, että suojelisit sitä. Älä koskaan unohda näitä sanoja."
Hän ojensi Belisariukselle asinarisen portin avaimen.
"En unohda niitä koskaan", vakuutti Belisarius ja antoi merkin Prokopiukselle, joka otti avaimen paavin kädestä.
"Sinä puhuit vihollisteni vehkeistä.
"Onko keisarilla Roomassa vihollisia?"
Silverius huokasi ja sanoi:
"Älä kysele, päällikkö.
"Heidän verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eikä kirkon sovi ruveta syyttäjäksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki parhain päin käännettävä."
"Pyhä isä, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille ne kavaltajat, joita hänen roomalaisien alamaistensa joukossa on. Vaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset."
Silverius huokasi.
"Kirkko ei himoa verta", sanoi hän.
"Mutta se ei saa ehkäistä maallista oikeutta", sanoi Scaevola.
Lainoppinut astui esille ja antoi Belisariukselle papyruskäärön.
"Minä syytän Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefektiä majesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan.
"Tämä kirjelmä sisältää syytöksen eri kohdat sekä todistukset.
"Hän on haukkunut keisarin hallitusta hirmuhallitukseksi.
"Hän on kaikin voimin vastustanut keisarillisen sotajoukon maihinnousua.
"Lopuksi hän on muutamia päiviä sitten yksin äänestänyt sen ehdotuksen puolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle."
"Mitä rangaistusta vaaditte", kysyi Belisarius silmäten kirjelmää.
"Lakien mukaan kuolemaa", sanoi Scaevola.
"Ja hänen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syyttäjälle", sanoi Albinus.
"Ja hänen sielunsa joutuu laupeuden Jumalan käsiin", lisäsi Rooman piispa.
"Missä on syytetty", kysyi Belisarius.
"Hän lupasi tulla sinun luoksesi, mutta minä luulen, että hänen paha omatuntonsa estää häntä tänne tulemasta", sanoi Silverius.
"Erehdyt, Rooman piispa", sanoi Belisarius, "hän on jo täällä."
Näin sanoen hän työnsi syrjään teltan takaosan edessä olleen verhon ja hämmästyneiden syyttäjien näkyviin tuli prefekti Cethegus.
Syyttäjät vavahtivat pelosta. Ääneti, musertavasta heitä silmäillen Cethegus astui muutamia askeleita eteenpäin ja seisahtui Belisariuksen rinnalle.
"Cethegus on käynyt luonani aikaisemmin kuin sinä", jatkoi päällikkö vähän ajan perästä, "ja hän on ehtinyt ennen -- syyttääkin.
"Sinua kohtaan, Silverius, on minulle tehty raskauttavia syytöksiä.
"Puolusta itseäsi, ennenkuin rupeat muita syyttämään."
"Minuako syytetään?" kysyi paavi hymyillen.
"Missä on pyhän Pietarin jälkeläisen syyttäjä tai tuomari?"
"Tuomari olen minä herrasi, keisari Justinianuksen sijaisena."
"Missä on syyttäjä?" kysyi Silverius.
Cethegus kääntyi puoleksi Belisariukseen päin ja sanoi:
"Minä olen syyttäjä.
"Minä syytän Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta keisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan.
"Minä todistan heti syytökseni.
"Silverius aikoo riistää keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden Rooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja -- niin naurettavalta kuin se tuntuukin -- perustaa pappisvaltakunnan Caesarien isänmaahan.
"Hän on jo ottanut ensimmäisen askeleen tämän -- sanoisinko hullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi.
"Tässä on sopimus, -- tässä on hänen omakätinen allekirjoituksensa -- jonka hän on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa.
"Kuningas myy siinä tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyhälle Pietarille ja hänen jälkeläisilleen siinä tapauksessa, että Silverius tulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sekä kaiken maan kolmenkymmenen penikulman piirissä siitä.
"Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja lainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien määrääminen, vieläpä sodan julistaminen.
"Tämä sopimus on tänään päivälleen kolmen kuukauden vanha.
"Siis samalla hetkellä, kun hurskas päädiakoni Teodahadin selän takana kutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, hän teki keisarin selän takana sopimuksen, joka riistäisi tältä kaikki ponnistusten hedelmät ja turvaisi joka tapauksessa paavin aseman.
"Jätän keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten tällaista viisautta on arvosteltava.
"Herran valittujen joukossa pidetään käärmeiden siveysoppia suurena viisautena -- me maallikot pidämme sellaista tekoa --"
"Mitä häpeällisimpänä petoksena", huusi Belisarius jyrisevällä äänellä ja otti asiapaperit prefektin kädestä.
"Tässä on sinun omakätinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko vielä kieltää?"
Tämä syytös, tämä todistus vaikutti järkyttävästi kaikkiin läsnäoleviin.
Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja vastenmielisyyttä ja kaikki odottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten hämmästynyt näistä vaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo lyhytnäköinen tasavaltalainen.
Hän toivoi, että Silverius todistaisi vääräksi tämän häpäisevän syytöksen.
Paavin asema oli todella vaarallinen. Syytös näytti eittämättömältä ja Belisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pelästyttäneet monen urhoollisen sotilaankin.
Mutta Silverius näytti tällä hetkellä, että hän oli prefektin ja Bysantin sankarin täysin arvokas vastustaja.
Hän ei kadottanut mielenmalttiaan silmänräpäykseksikään. Vain silloin, kun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, hän loi silmänsä hetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun.
Mutta Belisariuksen jyrisevän huudon ja säihkyvän katseen hän kesti levollisesti kasvonvärettäkään muuttamatta.
Hän tunsi, että hänen oli tällä hetkellä taisteltava elämänsä aatteen puolesta. Tämä antoi hänelle voimaa ja rohkeutta.
"Kuinka kauan aiot vaieta?" jatkoi Belisarius.
"Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. Tällä hetkellä vallitsee mieltäsi Urchitophel, vihan henki."
"Puhu, puolusta itseäsi", sanoi Belisarius istuutuen paikalleen.
"Tuon jumalattoman miehen syytös", sanoi Silverius, "saattaa vain erään pyhän kirkon oikeuden päivän valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi näinä rauhattomina aikoina tahtonut.
"Totta on, että tein sopimuksen barbaarikuninkaan kanssa."
Bysanttilaisten joukossa syntyi uhkaava levottomuus.
"En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa keskusteluihin maallisesta vallanhimosta enkä saadakseni uusia oikeuksia.
"En, kautta pyhimysten.
"Sen tein vain suojellakseni erästä pyhän Pietarin ikivanhaa oikeutta."
"Erästä ikivanhaa oikeutta?" kysyi Belisarius harmistuneena.
"Erästä ikivanhaa oikeutta", toisti Silverius, "jota kirkko ei ole tähän saakka tahtonut saada voimaan.
"Sen viholliset pakottavat sen tällä hetkellä toimimaan.
"Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotapäälliköt ja miekkamiehet! Se, minkä kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi vuosisataa. Gootti on vain vahvistanut tämän omistusoikeuden.
"Samasta paikasta, mistä prefektin temppelin häväissyt käsi on tämän sopimuskirjan varastanut, olisi hän voinut saada käsiinsä senkin asiakirjan, johon oikeutemme alkuperäisesti nojautuu.
"Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimmäisenä keisari Justinianuksen edeltäjistä kääntyi ainoaan autuaaksi tekevään oppiin, on autuaan äitinsä Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa pyhimysten ja erittäinkin pyhän Pietarin silminnähtävällä avulla tunnustaakseen kiitollisuudella tämän avustuksen ja todistaakseen koko maailmalle, että kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin edessä, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyhän Pietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan läheisine kaupunkeineen ja maakuntineen sekä sen oikeus- ja poliisivallan, tullien ja verojen määräämisen ja kaikki maallisen hallituksen valtaoikeudet, että kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen helpommin täyttää maailmallisia tarkoituksiaan.
"Tämä lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen laaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka sitä vastustaa.
"Ja minä kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimessä keisari Justinianukselta aikooko hän tunnustaa tämän edeltäjänsä, Herrassa kuolleen keisari Konstantinuksen toimenpiteen vai aikooko hän maallisesta vallanhimosta kumota sen ja siten vetää päänsä päälle Gehennan kirouksen ja ikuisen kadotuksen?"
Nämä Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla ja maailmallisen puhetaidon sääntöjen mukaan tekivät valtavan vaikutuksen.
Belisarius, Prokopius ja sotapäälliköt, jotka äsken aikoivat ryhtyä ankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin. syytettynä tuon äkkiä esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla.
Keisari näytti auttamattomasti menettäneen Italian sydämen, joka joutuisi kirkon hallinnon alaiseksi.
Äsken vielä niin röyhkeät bysanttilaiset olivat aivan ääneti. Voiton hymy huulilla paavi seisoi heidän keskellään.
Lopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirtää toisen hartioille paavin kukistamisen tai tappion häpeän:
"Rooman prefekti, mitä sinulla on tähän sanottavaa?"
Tuskin huomattava ivanhymy huulillaan Cethegus kumarsi ja sanoi:
"Syytetty on puolustautunut erään asiakirjan perustalla.
"Luullakseni saattaisin hänet pahaan ahdinkoon, jos kieltäisin sen olemassa olon ja vaatisin häntä heti esittämään meille alkuperäisen asiakirjan.
"Mutta en tahdo käyttäytyä saivartelevan asianajajan tavoin miestä kohtaan, joka nimittää itseään kristikunnan pääksi.
"Myönnän, että asiakirja on olemassa."
Belisarius liikahti paikallaan voimattomasta kiukusta.
"Vielä enemmän.
"Olen säästänyt pyhältä isältä vaivan hankkia asiakirjan tänne -- mikä muuten olisi hänelle ollut vaikea tehtävä -- ja olen sen tuonut itse temppelin häväisseessä kädessäni."
Hän otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli hymyillen vuoroin sitä, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien näiden kasvoista kuvastuvasta jännityksestä.
"Niin, vielä enemmän.
"Olen päiväkausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi ja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myöten terävimmillä lainoppineilla kuin itse, ikävä kyllä, olen. Muun muassa on nuori ystäväni Salvius Julianus sen tutkinut.
"Turhaan.
"Kunnioitettavan ja oppineen ystäväni Scaevolankaan tarkkanäköisyys ei voisi keksiä siinä mitään virhettä eikä vaillinaisuutta.
"Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle välttämättömät väliehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt. Olisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen, sillä hän on ollut ensi luokan lainoppinut."
Hän vaikeni katsellen ivallisesti Silveriusta, joka pyyhki hikeä ohimoiltaan.
"Siis", sanoi Belisarius kuohuksissaan, "asiakirja on muodollisesti aivan oikea -- ja niin muodoin oikeudellisesti pätevä."
"Niin on", huokasi Cethegus. "Lahjoituskirja on oikein tehty.
"Ikävä vain, että --"
"No", sanoi Belisarius.
"Ikävä vain, että se on väärennetty."
Kaikki huudahtivat.
Belisarius ja Antonina hypähtivät pystyyn, muut läsnäolijat astuivat askeleen prefektiin päin.
Silverius vain peräytyi hiukan.
"Vääräkö", kysyi Belisarius. Ääni kajahti kuin riemuhuuto.
"Prefekti -- ystävä -- voitko sen todistaa?"
"Olisin kai muuten varonut sellaista väittämästä. Pergamentissa, jolle lahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut, madonsyömät ja kaikenlaiset pilkut -- kaikki mitä niin iäkkäältä pergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada kirjaimista selvääkin.
"Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yhtä taitavasti kuin useat naiset pysyttäytyvät nuoren näköisinä on tämä pyhyys laadittu vanhaksi.
"Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta, vieläkin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta Bysantissa."
"Asiaan", huusi Belisarius.
"Mutta kaikki eivät tietäne -- ja ikävä kyllä näyttää pyhä piispakin jättäneen sen huomioonottamatta -- että näissä pergamenteissa merkitään valmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla kirjaimilla sen vuoden konsulien nimet.
"Katso nyt, päällikkö.
"Tämä asiakirja pitäisi olla laadittu, kuten sisällyksestä käy selville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana vuonna, jona hän antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten tässä hurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen jälkeen kun Konstantinopoli koroitettiin pääkaupungiksi. Siinä mainitaankin oikeat sen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos.
"Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitettävissä, -- mutta tässä kai Jumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyväksi -- että tuona vuonna, siis vuonna kolmesataa kolmekymmentä viisi jälkeen Kristuksen syntymän jo voitiin varmasti tietää, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja kuningas Teoderikin kuoleman jälkeisenä vuonna. Sillä katsokaa, täällä reunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sitä huomannut, -- sitä onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidetä tulta vasten -- jokseenkin noin, näetkö Belisarius -- vaan maalannut päälle kolme ristiä. Olen pessyt pois nämä ristit -- kuinka se taas olikaan -- 'temppelin häväisseellä', mutta taitavalla kädelläni. Siinä on, kuten näet: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa ensimmäisenä vuonna'."
Silverius hoiperteli ja tarttui tuoliin, joka oli häntä varten tuotu.
"Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari vuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten nyletty Bysantissa aasin selästä.
"Myönnä päällikkö, että tähän päättyy käsitettävän piiri ja yliluonnollisen alkaa, että tässä ovat pyhimykset saaneet aikaan ihmeen. Kunnioita taivaan tekoja."
Hän ojensi asiakirjan Belisariukselle.
"Tällä hetkellä olemme eläneet hyvän kappaleen maailmanhistoriaa sekä pyhää että epäpyhää", tuumi Prokopius itsekseen.
"Oikeassa olet, kautta Justinianuksen unen", huudahti Belisarius iloissaan.
"Rooman piispa, mitä sinulla on tähän sanomista?"
Suurella vaivalla Silverius oli saanut itsensä levolliseksi. Hän näki elämäntyönsä vaipuvan maahan silmiensä edessä.
Masentuneella äänellä hän vastasi:
"Löysin asiakirjan muutamia kuukausia sitten kirkon arkistosta.
"Jos niin on, kuten on sanottu, olen pettynyt samoin kuin tekin."
"Mutta me emme ole pettyneet", väitti Cethegus hymyillen.
"En tiennyt mitään leimasta, sen vannon Kristuksen haavojen kautta."
"Sen uskon vannomattasikin, pyhä isä", vastasi Cethegus.
"Sinä kai ymmärrät, pappi", sanoi Belisarius nousten seisomaan, "että tämän asian johdosta toimeenpannaan mitä ankarin --"
"Sitä toivonkin", sanoi Silverius, "oikeutenani."
"Sitä ei sinulta kielletä, ole varma siitä!
"Mutta minä en voi tuomita tässä asiassa. Vain keisarin viisaus voi tämän ratkaista.
"Vulkaris, uskollinen herulini, sinun haltuusi uskon minä piispan.
"Sinä saatat hänet heti laivaan ja viet Bysanttiin."
"Minä panen vastalauseeni", sanoi Silverius.
"Minua ei voi maan päällä tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon edustajain kokous.
"Minut on saatettava takaisin Roomaan."
"Roomaa et enää koskaan näe.
"Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, päättää yhdessä Tribonianuksen kanssa.
"Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin väärät syyttäjät ovat kovin epäluulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin uskollisimmaksi ystäväksi.
"Justinianus päättäköön, missä määrin he ovat syylliset.
"Viekää heidätkin kahleissa Bysanttiin.
"Laivoille.
"Menkää takaoven kautta, ei leirin läpi.
"Vulkaris, tämä pappi on keisarin vaarallisin vihollinen.
"Sinä vastaat hänestä hengelläsi."
"Minä vastaan", sanoi jättiläiskokoinen heruli laskien kätensä piispan olkapäälle.
"Laivalle, pappi!
"Hän pääsee vain kuolleena käsistäni."
Silverius näki, että vastustus olisi vain aiheuttanut hänen arvoaan alentavaa väkivaltaa.
Hän taipui ja lähti germaanin mukana, joka piti koko ajan kättään hänen olallaan, teltan peräovelle, jonka vahtisotilas avasi.
Hänen täytyi kulkea Cetheguksen ohi.
Hän painoi päänsä alas eikä katsonutkaan tähän, mutta kuuli tämän kuiskaavan:
"Silverius, tämä hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. -- Nyt olemme kuitit."
KOLMASTOISTA LUKU.
Heti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena istuimeltaan, riensi prefektin luo sekä syleili ja suuteli tätä.
"Suuret kiitokset sinulle, Cethegus Caesarius", sanoi hän.
"Minä kerron keisarille, että olet tänään pelastanut Rooman hänelle. Hän on palkitseva sinua runsaasti."
Mutta Cethegus vastasi hymyillen:
"Tekoni palkitsevat itse itsensä."
Belisarius-sankaria oli näiden hetkien henkinen taistelu, jonka kuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, jännitys ja voitonriemu, väsyttänyt ja rasittanut enemmän kuin puolen päivää kestänyt taistelu kypärä päässä ja kilpi kädessä.
Hän toivoi virkistystä ja lepoa ja antoi sotapäälliköilleen luvan lähteä. Näistä ei yksikään poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut prefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa.
Tämä huomasi, että kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat hänen etevämmyytensä. Hänestä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut muutamassa hetkessä viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpeät bysanttilaiset nöyryytetyiksi.
Mutta hän ei ruvennut nauttimaan toimetonta voitoniloa.
Hän tiesi laakereilla lepäämisen vaarallisuuden. Laakeri huumaa.
Hän päätti heti täydentää voittoansa, käyttää parhaansa mukaan hyväkseen henkistä ylivaltaansa, joka hänellä tällä hetkellä kieltämättä oli Bysantin sankariin nähden, ja nyt vaikutelman tuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun.
Kun hän näitä miettien tarkasti päällikköjen jonoa näiden poistuessa teltasta, ei hän huomannut, että kaksi silmää katseli häntä omituisesti.
Nämä olivat Antoninan silmät.
Edellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut, olivat tehneet häneen omituisen vaikutuksen ja herättäneet sekavia tunteita.
Ensi kerran elämässään hän oli nähnyt ihaillun puolijumalansa, puolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenemättä auttamaan ja puolustamaan itseään. Vain tämän pirullisen roomalaisen etevämmyys oli pelastanut Belisariuksen.
Alussa hän oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miestä kohtaan, joka oli nöyryyttänyt hänen puolisoaan ja loukannut siten hänen ylpeyttään.
Mutta tämä viha ei kestänyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen etevämmyys keskustelujen aikana ilmeni, sitä mukaa muuttui hänen vihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. Hän käsitti vain yhden seikan. Kirkko oli nöyryyttänyt hänen Belisariuksensa, mutta Cethegus oli nöyryyttänyt sekä hänen Belisariuksensa että kirkon.
Hänen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, että tuo mies pysyisi hänen puolisonsa liittolaisena eikä koskaan tulisi tämän viholliseksi.
Lyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt tärkeän henkisen valloituksen, jonka hän itsekin pian huomasi.
Silmät maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseensä luottava nainen tuli hänen luokseen. Hän katsahti Antoninaan. Silloin tämä punastui ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.
"Rooman prefekti", sanoi tämä, "Antonina kiittää sinua sydämestään.
"Sinä olet tehnyt Belisariukselle ja keisarille suuren palveluksen.
"Olkaamme ystäviä."
Ihmetellen katseli Prokopius, joka oli jäänyt telttaan, tätä kohtausta.
"Odysseukseni taikoo itse Kirkenkin", ajatteli hän.
Mutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui hänen edessään ja millaisen vaikutusvoiman hän näin sai Belisariukseen.
"Kaunis magistra militum", sanoi hän kohottautuen pystyyn, "ystävyytesi on voittoni kaunein laakeri.
"Panen sen heti koetukselle.
"Minä pyydän sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni neuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa."
"Nytkö?" kysyi Belisarius tyytymättömänä.
"Tulkaa, viettäkäämme ensin ruoan ja cekubaviinin ääressä papin kukistumista."
Hän meni ovelle päin.
Mutta Cethegus jäi levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina ja Prokopius olivat niin täydellisesti hänen vaikutusvaltansa alaisia, etteivät uskaltaneet seurata Belisariusta.
Tämä kääntyi takaisin ja kysyi:
"Täytyykö tuo neuvottelu välttämättömästi pitää tänään?"
"Täytyy", vastasi Cethegus taluttaen Antoninan takaisin istumaan.
Belisariuskin palasi takaisin.
"No, puhu siis, mutta lyhyesti."
"Niin lyhyesti kuin suinkin.
"Olen aina huomannut, että hyville ystäville ja suurille vihollisille täytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase.
"Sen periaatteen mukaan toimin minä tälläkin hetkellä.
"Kun sanoin, että tekoni palkitsee itsensä, niin tahdoin sillä huomauttaa, etten riistänyt petolliselta papilta Rooman hallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyväksi."
Belisarius tuli tarkkaavaisemmaksi.
Prokopius antoi säikähtäen ystävänsä liian rohkeaa avomielisyyttä tälle varoittavan merkin.
Antoninan tarkka silmä huomasi sen. Hän säpsähti ja rupesi katselemaan heitä molempia epäluuloisesti.
Cethegus tajusi tämän.
"Ei, Prokopius", sanoi hän Belisariuksen ihmeeksi, "ystävämme täällä huomaavat kuitenkin pian, että Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei tyydytä Justinianuksen armollinen hymy.
"En ole pelastanut Roomaa keisarin vuoksi."
"Kenen vuoksi olet sen pelastanut", kysyi Belisarius totisena.
"Ensi sijassa Rooman vuoksi.
"Olen roomalainen. Rakastan ikuista Roomaani.
"Siitä ei saanut tulla pappien palvelija.
"Mutta se ei saa joutua keisarin orjattareksikaan.
"Olen tasavaltalainen", sanoi hän heilauttaen ylpeästi päätään.
Belisarius hymyili. Prefekti tuntui hänestä nyt vähäpätöisemmältä kuin tähän saakka.
Prokopius kohautti olkapäitään ja sanoi: "Käsittämätöntä."
Mutta Antoninaa miellytti tällainen avomielisyys suuresti.
"Olen kyllä tiennyt sen, että vain Belisariuksen miekan avulla voimme päästä vapaaksi barbaarien vallasta.
"Ikävä kyllä, ei aikamme ole vielä niin kypsynyt, että unelmani tasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa.
"Roomalaisten täytyy ensin taas muuttua Catoiksi, tämän sukupolven täytyy kuolla ja minä tunnustan, että Rooma toistaiseksi vain Justinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan.
"Sen vuoksi kumarrumme tämän kilven edessä toistaiseksi."
"Ei hullumpaa", ajatteli Prokopius. "Keisarin on suojeltava heitä siksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen hänet pois Roomasta."
"Nämä ovat unelmia, prefekti", sanoi Belisarius sääliväisesti. "Mitä käytännöllisiä seurauksia niistä on?"
"Niistä on se käytännöllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua keisarille sidotuin käsin eikä ilman ehtoja.
"Justinianuksella on muitakin palvelijoita kuin Belisarius.
"Ajattele, jos sydämetön Narses tulee seuraajaksesi."
Sankarin otsa synkistyi.
"Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee sinut ja sotajoukkosi muuriensa sisään."
Tämä oli Belisariuksesta liikaa.
Kiukuissaan hän hypähti ylös, hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä salamoivat.
"Rooman prefekti", huusi hän leijonan karjumista muistuttavalla äänellä, "sinä unohdat itsesi ja asemasi.
"Huomenna vien Roomaa vastaan seitsemänkymmentä tuhatta miestä.
"Kuka minua estää tulemasta kaupunkiin ilman ehtoja?"
"Minä", vastasi Cethegus levollisesti. "Minä en houri, Belisarius.
"Katso tätä kaupungin ja sen varustusten asemakaavaa.
"Päällikönsilmäsi käsittää sen vahvuuden nopeammin kuin minun silmäni."
Hän otti esille pergamenttilevyn ja asetti sen telttapöydälle.
Belisarius silmäsi sitä välinpitämättömästi ja huudahti heti:
"Tämä asemakaava on väärä.
"Prokopius, anna meidän asemakaavamme tuolta kotelosta.
"Katsos nyt! Nuo haudat ovat täyttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo muurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat.
"Sinun asemakaavasi esittää Rooman varustuksia niiden muinaisessa, peloittavassa kunnossa.
"Se on vanhentunut, Rooman prefekti."
"Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. Nämä muurit, haudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa."
"Mistä alkaen?"
"Viime vuodesta."
"Kuka ne on pannut kuntoon?"
"Minä."
Belisarius katsoi pelästyneenä asemakaavaa.
Antonina katseli huolestuneena puolisonsa kasvojen ilmettä.
"Prefekti", sanoi Belisarius vihdoin, "jos asiat ovat niin kuin sanot, olet sinä perillä sodasta, varsinkin linnoitussodasta.
"Mutta sotaan tarvitaan sotajoukkokin. Tyhjät vallisi eivät minua pidätä."
"Ne eivät ole tyhjät.
"Sinun täytyy myöntää, että kaksikymmentä tuhatta miestä voi puolustaa Roomaa, nimittäin tätä minun Roomaani, joka on kuvattu tähän asemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan.
"Ja kun sen myönnät, niin voin ilmoittaa sinulle, että näissä varustuksissa on tällä hetkellä kolmekymmentäviisi tuhatta aseellista miestä."
"Ovatko gootit palanneet takaisin", huudahti Belisarius.
Prokopius tuli hämmästyneenä lähemmäksi.
"Ei, nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä ovat minun käskettävinäni.
"Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden käyttöön ja herättänyt heissä sotaisen harrastuksen.
"Siten on minulla tällä hetkellä käytettävänäni kolmekymmentä taistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on lähes tuhat miestä."
Belisarius koetti salata vihastustaan ja kohautti olkapäitään.
"Minä myönnän", -- jatkoi Cethegus -- "etteivät nämä joukot voisi avonaisella kentällä vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa.
"Mutta minä vakuutan, että he puolustavat uljaasti näitä muureja.
"Sitäpaitsi olen omilla varoillani pestannut seitsemän tuhatta isaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia -- kaikki valioväkeä -- ja kuljettanut ne vähitellen kenenkään huomaamatta pienissä joukoissa Ostiaan, Roomaan ja Rooman ympäristölle.
"Epäiletkö sitä? Tässä on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin kuuluvista miehistä ja tässä on isaurilaisten kanssa tehty sopimus.
"Nyt näet selvästi, millä kannalla asiat ovat.
"Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä puolellasi, Rooma, minun Roomani, tämä Rooma, joka on tässä asemakaavassa kuvattuna ja jota sinä sanoit peloittavan vahvaksi, on puolellasi ja Cethegus on puolellasi.
"Mutta jollet sinä hyväksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi, jonka onnistuminen riippuu suuressa määrässä nopeudestasi.
"Sinun on piiritettävä Roomaa kuukausmääriä.
"Gooteilla on runsaasti aikaa kokoontuakseen.
"Me itse kutsumme heidät takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua voimakkaampina kaupungin avuksi, eikä sinua voi pelastaa varmasta perikadosta muu kuin ihme."
"Tai sinun kuolemasi tällä hetkellä, paholainen", huusi Belisarius kykenemättä enää hillitsemään vihaansa ja veti miekkansa tupesta.
"Keisarin nimessä, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. Hänen täytyy kuolla tällä hetkellä."
Hämmästyneenä, epäröiden Prokopius meni molempien miesten väliin. Antonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua hänen oikeaan käteensä.
"Oletteko te yhdessä juonessa hänen kanssaan", huusi Belisarius vimmoissaan.
"Vartijat tänne!"
Kummankin oven kautta tuli sisään kaksi keihäsmiestä telttaan. Sillä välin Belisarius oli riistäytynyt irti Antoninasta ja paiskannut vasemmalla kädellään väkevän Prokopiuksen syrjään ikäänkuin tämä olisi ollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvittävään iskuun hän hyökkäsi Cethegusta kohti.
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa, vaipua.
Sillä Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja kasvonvärettäkään muuttamatta katsoi kylmästi raivoavaan Belisariukseen hymyillen äärettömän ylenkatseellisesti.
"Mitä tuo katse ja tuo hymy tarkoittaa", kysyi Belisarius.
Prokopius viittasi ääneti vartijoita poistumaan.
"Säälin sotapäällikön mainettasi, jonka silmänräpäyksen vihastuminen olisi ikuisiksi ajoiksi turmellut.
"Jos iskusi olisi sattunut, olisit sinä ollut hukassa."
"Minä", sanoi Belisarius nauraen. "Sinä olisit luullakseni ollut hukassa."
"Ja sinä myös.
"Luuletko sinä, että minä tyhmänrohkeasti pistän pääni jalopeuran kitaan?
"Ei ollut vaikeata arvata, että sinunlaisesi sankari tahtoisi ensikädessä ratkaista pulman hyvällä miekaniskulla.
"Sen vuoksi ryhdyinkin varokeinoihin.
"Eilisestä alkaen on Rooma jälkeen jättämäni kirjallisen käskyn mukaan sokeasti minua tottelevien miesten käsissä.
"Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat isaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat.
"Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut seuraavan käskyn siltä varalta, että sinä saapuisit Rooman edustalle ilman minua."
Hän ojensi Prokopiukselle papyruskäärön.
Tämä luki:
"Lucius ja Marcus Liciniukselle Cethegus, Rooman prefekti.
"Olen joutunut bysanttilaisten hirmuvallan uhriksi.
"Kostakaa minun puolestani. Kutsukaa gootit takaisin.
"Minä vaadin sitä valanne nimessä.
"Barbaarit ovat siedettävämmät kuin Justinianuksen voudit.
"Pitäkää puolianne viimeiseen mieheen saakka.
"Uhratkaa kaupunki liekeille, ennenkuin luovutatte sen tyrannin sotajoukolle."
"Sinä näet siis", sanoi Cethegus, "ettei kuolemani avaa sinulle Rooman portteja, vaan päinvastoin sulkee ne iäksi.
"Sinun täytyy ryhtyä piirittämään kaupunkia tai suostua sovintoon kanssani."
Belisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miestä, joka määräsi hänelle ehtoja hänen sotajoukkonsa keskellä.
Hän pisti miekkansa tuppeen, istuutui tuolilleen ja sanoi:
"Mitkä ovat luovuttamisehdot?"
"Niitä on vain kaksi.
"Ensiksi annat komennettavakseni pienen osan joukostasi.
"En liene tuntematon bysanttilaisille."
"Myönnän. Sinä saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miestä illyrialaista jalkaväkeä ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista ratsumiestä. Tyydytkö siihen?"
"Täydellisesti.
"Toiseksi.
"Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, että Rooma on täydellisesti vallassani.
"Tämä koskee myöskin sinun Roomassa oloaikaasi.
"Sen vuoksi jää koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sekä vasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyhän Paavalin porttiin saakka etelässä koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja roomalaisteni käsiin. Sinä saat sen sijaan haltuusi muun osan vasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta portista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etelässä."
Belisarius silmäsi asemakaavaa.
"Ei ole hullummin ajateltu. Näistä paikoista voit sinä karkoittaa minut kaupungista millä hetkellä tahansa tai teljetä joen. Se ei käy päinsä."
"Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman muurien edustalla."
Belisarius hypähti pystyyn.
"Menkää! Jättäkää minut kahden kesken Prokopiuksen kanssa.
"Cethegus, odota päätöstäni!"
"Huomiseen saakka", sanoi tämä.
"Auringon noustessa lähden Roomaan joukkosi etunenässä tai -- yksin."
Muutamia päiviä myöhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen kaupunkiin asinarisen portin kautta.
Rajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. Hän ja hänen puolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella hänen rinnallaan, melkein peittyivät kukkiin.
Kaikki talot olivat koristetut matoilla ja seppeleillä.
Mutta juhlimisen esine ei näyttänyt iloiselta. Hän oli alla päin ja silmäili synkästi Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja roomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit eivätkä Bysantin lohikäärmeliput.
Asinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius peräyttänyt keisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut, ennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa selässä Belisariuksen rinnalle.
Lucius ihmetteli ihaillussa ystävässään tapahtunutta muutosta.
Kylmä, ankara umpimielisyys oli kadonnut. Hän näytti suuremmalta, nuoremmalta. Voitonilo ilmeni hänen kasvoistaan, ryhdistään ja koko olemuksestaan.
Hänellä oli päässään korkea, runsaasti kullattu kypärä, josta purppuranvärinen hevosenhäntä aaltoili panssariin saakka. Tämä oli kallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyistä oli hienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittivät roomalaisten voittoja.
Hänen voitonriemuiset kasvonsa, hänen ylpeä ryhtinsä ja loistava varuksensa saattoivat varjoon sekä Belisariuksen että koko tämän alipäällikköjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heidän jäljessään.
Ja tämä hänen esiintymisensä oli niin silmiinpistävää, että se vaikutti kansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. Vähitellen alkoikin huuto "Cethegus" kuulua yhtä voimakkaana, jollei voimakkaampanakin kuin "Belisarius".
Antoninan hieno korva huomasi tämän. Levottomana hän rupesi joka kerta saattueen seisahtuessa kuuntelemaan väkijoukon huutoja ja puheita.
Kun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja päässeet Flaviuksen amfiteatterin luona Via sacralle, täytyi heidän pysähtyä suuren väkijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka läpi päästiin vain hyvin hitaasti.
"Voitto keisari Justinianukselle ja hänen sotapäällikölleen Belisariukselle", oli portissa kirjoitettuna.
Sillä aikaa kun Antonina luki tätä, kuuli hän erään vanhuksen, joka ei juuri tuntunut olevan perillä asioista, tekevän kaikenlaisia kysymyksiä pojalleen, eräälle Cetheguksen legioonalaiselle.
"Siis, Cajus, tuo synkkä mies kimon selässä on --"
"Niin, hän on Belisarius, kuten sanoin", vastasi poika.
"Vai niin! No -- entä tuo komea, riemuitsevan näköinen sankari hänen vasemmalla puolellaan -- tuo, joka ajaa mustalla hevosella -- hän on varmaankin Justinianus itse, hänen herransa ja keisarinsa."
"Ei sinne päinkään, isä! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa hovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja.
"Ei, hänhän on Cethegus, meidän Cetheguksemme, minun Cethegukseni, prefekti, joka lahjoitti minulle tämän miekan.
"Niin, hän on miesten mies.
"Tribunini Licinius sanoi nimittäin: 'Jos hän tahtoisi, ei Belisarius koskaan näkisi Rooman portteja sisältäpäin'."
Antonina löi hevostaan kiivaasti pienellä hopeasauvalla ja ajaa karautti nopeasti riemuportin läpi.
Cethegus saattoi Belisariusta ja tämän puolisoa Pincioiden palatsille saakka, joka oli pantu kuntoon heidän asunnokseen.
Täällä hän lausui jäähyväiset ja lähti auttamaan bysanttilaisia sotapäällikköjä joukkojen majoittamisessa. Nämä sijoitettiin osittain kaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin kaupungin ulkopuolelle.
"Kun olet virkistynyt tämän päivän väsymyksestä, Belisarius, pyydän sinua ja Antoninaa sekä etevimpiä päälliköitäsi luokseni illalliselle", sanoi Cethegus lähtiessään.
Muutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat noutamaan kutsuttuja.
He saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat. Päälliköt kulkivat jalkaisin.
"Missä prefekti asuu", kysyi Belisarius noustessaan kantotuoliin.
"Sinun täällä ollessasi päivisin Hadrianuksen haudalla, öisin Kapitoliumissa."
Belisarius säpsähti.
Kulkue lähestyi Kapitoliumia.
Ihmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa vuotta kestäneen rappiotilan jälkeen oli kunnostettu peloittavan vahvoiksi.
Kuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten sota-aikana.
Marcus Licinius antoi vartijoille merkin.
"Mikä on tunnussana", kysyttiin sisäpuolelta.
"Caesar ja Cethegus", vastasi Marcus.
Silloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli kaksoiskirveet.
Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä. Isaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.
Bysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.
Äkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa, ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille Cethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät tavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen pukuun.
Hän sanoi hymyillen:
"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin hetki, sillä Belisarius on minun vieraanani Kapitoliumissa."
Torvien raikuessa hän vei vieraansa linnoitukseen.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.
Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle.
Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.
He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä aika Florentian piirittämiseen.
Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.
Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt eikä kuulunut.
Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville gooteille.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.
"Jumalan miekan nimessä", huusi Guntaris, "mistä tulet?"
"Ravennasta tulemme.
"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.
"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, -- sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."
"Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan.
"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme Grippan menettelyä.
"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön, kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät kiivaan taistelun perästä pakosalle."
"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia pyyhkäisty pois heidän tieltään?"
"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää Ravennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."
"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa maksaa."
"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan Hildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.
"Hän -- tuo raivoisa härkä -- iski omin käsin Mars-portin rikki."
Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia. Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.
Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen äkkirynnäköllä.
Yritys epäonnistui.
Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan.
Tämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen edustalle.
Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin.
Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.
Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta -- Honoriuksen -- ja kaakkoisesta -- Teoderikin -- portista kummastakin lähetystö, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.
Nämä lienevät olleet omituisia.
Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.
Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.
Mutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.
Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin väliintulo -- niin kerrottiin -- pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta.
Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.
Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti vakavampia seurauksia.
Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä käskyä.
Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle.
Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä luonnettaan kuningas salasi kaikilta -- läheisimmiltä ystäviltäänkin -- lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.
Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.
Se lyötiin takaisin.
Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä kalliovalleja vastaan.
Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta.
Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet joukot takaisin leiriin.
Sotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.
Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään. Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.
Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten.
Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.
Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?
Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä, että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.
Miksi kuningas pelkäsi valoa?
Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan.
Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen Florentiasta.
Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.
Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi kiivaasti:
"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?"
Vanhus pudisti surullisena päätään.
"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi. Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."
"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."
Hän vaikeni.
"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?" kysyi Teja.
"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia asioita -- toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen häntä."
Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä Vitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.
He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta.
Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.
Hän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.
Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.
"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.
"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?"
"Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.
"Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lisäsi Hildebrand.
Vitiges painoi silmänsä kiinni.
Sitten hän sanoi:
"Ei ole muuta keinoa.
"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön."
"Kuinka? Mitä?" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.
"Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas.
"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?"
"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi taistella tänään."
"Niinpä siis ryntäämme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen keihääseensä.
"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."
"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset."
"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme."
"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä", sanoi kreivi Teja.
"Sepähän nähdään", arveli Vitiges.
"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me saimme kaupungin käsiimme nälän avulla -- kolmen vuoden perästä."
"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet liikkeelle."
Teja aikoi lähteä teltasta.
Hildebrand pysäytti hänet.
"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas! Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."
"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö mahdoton?
"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa sitä jo eilen -- silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.
"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.
"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet kuninkaaksi."
Ja hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.
"Sinä puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand.
"Mahdotonta", sanoi Teja.
"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.
"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus."
Hän vaikeni.
Muut katselivat toisiaan omituisesti.
Lopuksi sanoi vanhus:
"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.
"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi."
"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää. Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
"Olen toiminut omalla vastuullani.
"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä sotajoukolle."
Vanhus otti pergamenttikäärön ja luki:
"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville --"
"Hävyttömät", huusi Hildebad.
"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.
"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."
"Hurjat", sanoi kreivi Teja.
"Käsittämätöntä", sanoi Hildebad.
Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:
"Minä käsitän sen hyvin.
"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen kuninkaakseni.
"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.
"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan portit."
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymmärrätte menettelyni.
"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on.
"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai -- luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.
"Siis on jäljellä vain toinen tie -- kruunusta luopuminen.
"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."
"Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sinä jäät kuninkaaksemme.
"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.
"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, meidän telttoihimme."
"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreivi Teja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.
"Haluatko sinä sitä?
"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?
"Haluatko vielä naisvaltaa?"
"Jumala meitä siitä varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen.
"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten käyttänyt sitä keinoa."
"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee."
"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.
"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö --"
"Mahdoton", sanoi Hildebrand.
"Tai kruunusta luopuminen.
"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa."
Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla.
Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hellästi:
"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se, Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."
Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten kivikovan vanhuksen lempeyttä.
"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa."
VIIDESTOISTA LUKU.
Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä odottaessaan leirikatua edestakaisin.
Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus.
"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö sinä?"
"Minä aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka."
"Perhana, mitä sinä tarkoitat?"
"Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyllä saat sen tietää."
Taas kului pitkä aika.
Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan.
"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad kärsimättömänä.
"Aikooko hän murhata hänet?
"Minä menen kuninkaan avuksi."
Mutta Teja tarttui häneen kiinni.
"Jää tänne", sanoi hän. "Ei kai ole muuta keinoa."
Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä kuulumaan melua.
Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä ratsastusmatkalta.
"Päästä minut, hyvä ystävä", huusi hän, "tai lyön sinut kuoliaaksi."
Hän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.
"Ei käy laatuun.
"Sinun täytyy odottaa.
"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan."
"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen luokseen.
"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut hyvällä."
"Tuon äänen tunnen", sanoi Teja mennen sinne päin, "ja miehen myös.
"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyvä, että tapasin teidät.
"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."
"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"
"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta."
"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on siis vaimo."
"Harvat sen tietävät", sanoi Teja.
"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.
"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat, kunnioittavat häntä.
"Minä en tunne hänen vertaistaan."
"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti.
"Äiti parka, isä parka.
"Mutta saattakaa minut sisään.
"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa herraani."
Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen perässään.
He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään kivikirveeseen.
Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes telttaan tulijoitakaan.
"Ei, ei, ei koskaan", huusi hän. "Se on julmaa, häpeällistä, mahdotonta."
"Niin täytyy tehdä", sanoi Hildebrand aivan levollisena.
"Ei, sanon minä", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.
Vakis oli hänen edessään.
Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien polvilleen.
"Vakis", huudahti kuningas pelästyneenä, "mitä tietoja sinä tuot?
"Tuletko sinä hänen luotaan?
"Nouse -- mitä on tapahtunut?"
"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee nähdessäni teidät.
"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut."
Silloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.
"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni --"
"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne --"
"Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Kuollut, herra, -- murhattu."
Kiusattu isä parkaisi.
Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina häntä.
Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.
Vakis ei kestänyt äänettömyyttä.
Hän koetti tarttua herransa käsiin.
Silloin nämä vaipuivat itsestään.
Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei hävennyt niitä.
"Murhattu", sanoi hän. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni."
"Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad.
Teja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi.
"Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista.
"Niin, Calpurnius.
"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.
"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.
"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja julmia jättiläisiä.
"Silloin naapurikin saapui Roomasta.
"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.
"Mutta suojella lasta -- kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi vartioida."
Vitiges pudisti surullisena päätään.
"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän saisi katsella taistelua läheltä.
"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.
"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.
"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.
"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas äiti' ja juoksi metsään.
"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä Sigfridiä.
"Mutta minulla oli omat ajatukseni.
"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen jälkeensä metsään.
"Luuloni oli oikea.
"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.
"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.
"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.
"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle rauta-aseen.
"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt ja sinne kätkenyt.
"Siihen oli äsken maalattu kruunu.
"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.
"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli niin uljaasti.
"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa poikki.
"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.
"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:
"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.'
"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.
"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi hän.
"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'
"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka hevosia otetaan kiinni.
"Se miellytti häntä suuresti.
"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.
"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin työhön.
"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.
"Mutta en nähnyt häntä.
"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja puukilpensä rikkinäisenä maasta.
"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta--"
"Kerro nopeammin", huusi kuningas.
"Mutta", sanoi Hildebad.
"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.
"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.
"Seurasin niitä.
"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.
"Minä katson alas.
"Siellä --"
Vitiges horjui.
"Herra parka!
"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.
"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin alhaalla --
"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana."
"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.
"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä.
"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.
"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.
"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.
"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.
"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'
"Olin jäykkänä kauhusta.
"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun tapoin käärmeitä.'
"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.
"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'
"'Minä juoksin taaksepäin.'
"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'
"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.
"'Koetahan koskeakaan minuun.'
"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'
"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'
"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske taukosi.'
"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."
Teja puri huuliaan.
"Konna", huusi Hildebad.
Vitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.
"Kerro lyhyesti", sanoi Teja.
"Hän meni taas tainnoksiin.
"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.
"Hän avasi vielä kerran silmänsä.
"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa."
"Ja vaimoni -- onko hän epätoivoinen?"
"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.
"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos oikealle.
"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.
"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.
"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.
"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.
"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen leiriin.
"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla. He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.
"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.
"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.
"Me tapoimme heidät kaikki ja poltimme sitten talonkin.
"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.
"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.
"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.
"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."
"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.
"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.
"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"
Vanhus nousi hitaasti ylös.
"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.
"Talvikin on siedettävä.
"Ja vanhuus.
"Ja kuolema!
"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.
"Ne tulevat.
"Ja me siedämme ne.
"Koska meidän täytyy.
"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.
"Me lähdemme."
Vitiges kääntyi oveen päin.
Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.
Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus -- -- ja puolisot syleilivät toisiaan.
Ääneti miehet lähtivät teltasta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Ulkona Teja seisahdutti vanhuksen.
"Sinä kiusaat kuningasta turhaan", sanoi hän.
"Hän ei suostu siihen.
"Hän ei voikaan.
"Nyt kaikkein vähiten."
"Mistä sinä tiedät --", keskeytti vanhus.
"Hiljaa! Minä aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet."
"Silloin kai myönnät, että hänen täytyy."
"Hän -- hän ei koskaan sitä tee."
"Mutta -- sinä luulet, että vaimo itse tekee."
"Kenties."
"Varmasti hän tekee", sanoi Hildebrand.
"Niin, hän on ihmeellinen nainen", sanoi Teja.
Sillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan, sattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja Ravennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat sanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.
He haukkuivat toisiaan ja syyttivät toista puoluetta kansalaissodasta.
Piirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa hädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.
Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle tarpeellista kunnioitusta.
Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten huomaamatta tällaisen keskustelun.
Äkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat kuningastaan:
"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta kohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?
"Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi.
"No, miksi hän ei voi samalla olla kuningas.
"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen, ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?
"Pitikö ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua?
"No, rynnätköön hän vain.
"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko nämä kalliot."
Vanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin gootteihin.
He eivät löytäneet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi.
Hänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko. Rautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.
Kuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa sekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä veren.
"Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu", huusivat he.
Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta vähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat kuningasta.
Sen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin suorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.
Lähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat nyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.
Sotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä uhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.
Mutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa.
Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan miehiä, pidätti vanha asemestari heitä.
"Antakaa kuohua", sanoi hän. "Minä lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut.
"Ainoa vaara on", mutisi hän puoliääneen itsekseen --
"Että kapinallisten johtajat ehtisivät ennen meitä", sanoi Teja.
"Oikein, kaikki arvaava.
"Mutta eipä siltä näytä.
"Karkulaiset kertovat, että ruhtinatar kieltäytyy tiukasti.
"Hän uhkaa ennen tappaa itsensä kuin ruveta Arahadin vaimoksi."
"Se ei paljoa merkitse", arveli Hildebad.
"Sinä et tunne tämän amelungien vesan intohimoista luonnetta.
"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän voi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen."
"Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen", kuiskasi Teja.
"Siihen minäkin luotan", tuumi Hildebad.
"Antakaamme hänen olla muutamia päiviä rauhassa", sanoi vanhus.
"Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi häntä taivuttaa.
"Älkää sitä häiritkö. Antakaa hänen olla teltassaan vaimonsa luona.
"Minun täytyy pian häiritä häntä."
Mutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta syystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.
Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät bysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä kuolemalla.
Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa, joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset tapaukset tavallisempia.
Vanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät itsensä ja kansansa.
Hän oli myöskin saanut aikaan tämän karkulaisia koskevan lain.
Sitä ei ollut vielä tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin.
Äkkiä sattui tapaus, joka saattoi lain käytäntöön. --
Belisarius oli itse pääjoukkoineen vielä Roomassa.
Useammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin sotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.
Mutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita partiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen varusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle.
Sellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien kuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä olevan hukassa.
Monet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle -- joko pakosta tai vapaasta tahdosta -- heti bysanttilaisten joukkojen ilmestyttyä niiden edustalle.
Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti pakotettaisiin antautumaan -- siltä varalta, että he voisivat puolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat -- täytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä, etupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja, luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.
Nämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina retkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli lähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.
Eräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä kuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.
Hildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen jälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja italialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan herttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, -- hän toivoi selkkausten selviävän rauhallisesti -- päätti hän antaa partiojoukoille hyvän läksytyksen.
Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä päivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo Caesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.
Kiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot perikatoon.
Hän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten kaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.
Hyökkäys onnistui täydellisesti.
Huomaamatta he pääsivät linnoituksen juurella olevaan metsään saakka.
Täällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen puoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua pitkin linnalle.
Porteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat vihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.
Palavan linnan liekit loivat valoa yöhön.
Pieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.
Täällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen komeudesta päättäen joukon johtaja.
Tämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies -- hänen kypäränsä silmikko oli laskettu alas -- taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä pakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.
Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä epätasaista taistelua.
"Antaudu, urhoollinen mies", huusi hän yksinäiselle soturille, "minä takaan henkesi".
Tämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän laski miekkansa ja katseli vanhusta.
Mutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän oli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.
Hämmästyneinä gootit peräytyivät.
Hildebrand kiukustui.
"Eteenpäin", huusi hän. "Ei enää armoa! Heittäkää häntä keihäillä!"
"Hän on noiduttu rautaa vastaan", huusi eräs gooteista, Tejan serkku. "Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut piirtoakaan."
"Niinkö luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan, onko hän noiduttu kiveäkin vastaan."
Hän sinkautti kivisen heittovasaransa -- hän oli melkein ainoa, joka enää käytti tätä pakana-ajan asetta -- bysanttilaista vastaan.
Raskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan kypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.
Kaksi miestä juoksi heti esille ja avasi hänen kypäränsä.
"Mestari Hildebrand", huusi Aligern hämmästyneenä, "hän ei ole bysanttilainen".
"Eikä italialainen", sanoi Guntamund.
"Katsokaa noita kultakiharoita -- hän on gootti", tuumi Hunibad.
Hildebrand saapui paikalle -- -- ja vavahti.
"Soihtuja tänne", huusi hän. -- "Valoa. -- -- Niin", hän sanoi synkkänä ottaen kivivasaransa, "hän on gootti.
"Ja minä -- minä olen hänet tappanut", lisäsi hän jäisen levollisesti.
Mutta hänen kätensä vapisi.
"Ei, herra", huusi Aligern, "hän elää.
"Hän oli vain tainnoksissa.
"Hän avaa silmänsä."
"Elääkö hän", kysyi vanhus kauhistuen. "Jumala varjelkoon."
"Hän elää", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn.
"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet hänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido vahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille! Leiriin!"
Leiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti tehtämän.
"Yöksi kupo olkia", vastasi vanhus, "ja huomisaamuna varhain -- hirsipuu".
Sitten hän meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat.
"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi hän lopuksi synkästi. "Hänet on hirtettävä huomenna."
"Se on hyvin ikävää", sanoi Vitiges huoaten.
"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi. Tuletko sinä johtamaan keskusteluja?"
"En", vastasi Vitiges, "säästä minua siitä. Määrään Hildebadin sijaani." --
"Ei käy laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotapäällikkö niin kauan kuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin."
Vitiges katsoi häneen ja sanoi:
"Sinä näytät julmalta. Onko hän sukusi vanha vihollinen?"
"Ei", sanoi Hildebrand.
"Mikä on vangin nimi?"
"Hildebrand."
"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet, mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan mielelläni."
"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja hän kuolee".
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Varhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin päin eräälle niitylle leirin pohjoisosassa, "kylmässä kulmassa". Sinne olivat saapuneet päälliköt sekä suuri joukko sotamiehiä.
"Kuule", sanoi vanki eräälle saattajistaan, "onko Hildebrand-vanhus käräjäpaikalla?"
"Hän on tuomarina."
"Te olette barbaareita ja pysytte barbaareina.
"Mutta tee mielikseni, ystävä, -- lahjoitan sinulle tämän purppuravyön -- ja mene vanhuksen luo.
"Sano hänelle minun tietävän, että minun täytyy kuolla.
"Mutta hänen pitäisi säästää minulta -- ja varsinkin suvultani -- kuuletko -- suvultani -- hirsipuun tuottama häpeä.
"Lähettäköön hän minulle salaa jonkin aseen."
Gootti, Guntamund, meni Hildebrandin luo, joka juuri alkoi oikeudenistunnon.
Menettely oli hyvin yksinkertaista.
Vanhus luki ensin Regetan luona hyväksytyn lain ja kutsui todistajat, jotka kertoivat asiain kulun, sekä käski sitten tuoda vangin esille.
Villasäkki peitti vielä vangin päätä ja hartioita.
Juuri kun se piti poistettaman, kuiskasi Guntamund sanoman vanhukselle.
"Ei", sanoi tämä rypistäen otsaansa. "Minä sanon, että hänen rikoksensa häpäisee hänen sukunsa eikä rangaistus."
Sitten hän jatkoi ääneen:
"Näyttäkää petturin kasvot. Hän on Hildebrand, Hildegin poika."
Joukko päästi hämmästyksen ja pelästyksen huudon.
"Hänen pojanpoikansa."
"Vanhus, sinä et saa enää tuomita. Sinä olet julma omaa lihaasi ja vertasi vastaan", huusi Hildebad rientäen hänen luokseen.
"Minä olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan", sanoi Hildebrand iskien sauvansa maahan.
"Vitiges parka", kuiskasi Teja.
Mutta Hildebad riensi leiriin päin.
"Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?" kysyi Hildebrand.
Nuori mies tuli nopeasti esille. Hänen poskillensa ilmestyi vihan, ei suinkaan häpeän puna. Hänen kasvoissaan ei näkynyt pelon jälkeäkään. Hänen pitkä, keltainen tukkansa liehui tuulessa.
Joukon valtasi myötätunto häntä kohtaan.
Ensin kertomus hänen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto hänen nimestään ja lopuksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat hänen puolestaan.
Hän silmäsi tulisesti joukkoa sekä lopuksi ylpeästi vanhusta.
"En hyväksy tätä tuomioistuinta.
"Teidän lakinne ei liikuta minua.
"Isäni kuoli ennen syntymistäni ja äitini, jalo Cloelia, oli roomalainen.
"Tuota raakaa vanhusta en ole koskaan tunnustanut sukulaisekseni.
"Hänen ankaruuttaan olen halveksinut, samoin hänen rakkauttaan.
"Hän pakotti minut lapsena ottamaan nimensä ja riisti minut äitini luota.
"Mutta minä pakenin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Siitä alkaen olen kutsunut itseäni Flavus Cloeliukseksi enkä Hildebrandiksi.
"Ystäväni ja ajatukseni olivat roomalaisia, elintapani myös roomalainen.
"Kaikki ystäväni menivät Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin. Olisiko minun pitänyt jäädä pois?
"Tappakaa minut, sen te voitte ja teettekin.
"Mutta myöntäkää, että se on murha eikä laillinen tuomio.
"Te ette tuomitse goottia, te murhaatte vangiksi joutuneen roomalaisen.
"Sillä sieluni on roomalainen."
Ääneti, sekavin tuntein joukko kuunteli puhetta.
Silloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kätensä vapisi.
"Kurja", huusi hän, "sinä olet goottilaisen miehen poika, kuten itse tunnustat.
"Olet siis gootti. Ja vaikka sinä tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin ansaitset juuri siitä syystä kuoleman.
"Sajonit, viekää hänet pian hirteen."
Silloin vanki astui vielä kerran tuomarin istuimen luo.
"Ole siis kirottu", huusi hän, "sinä eläimellisen raaka kansa.
"Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sinä, vanhus, jolla on suden sydän. Älkää uskoko, että teidän villeytenne ja julmuutenne teitä auttaa.
"Teidät karkoitetaan tästä ihanasta maasta eikä teistä jää tänne jälkeäkään."
Vanhuksen viittauksesta käräjäpalvelijat heittivät taas peiton hänen päähänsä ja veivät hänet kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli poistettu kaikki oksat ja lehdet.
Joukon katseet kääntyivät leiriin päin, sillä siltä suunnalta rupesi kuulumaan melua ja kavionkopsetta.
Sieltä tuli ratsastajajoukko Vitiges ja Hildebad etunenässä.
"Seis", huusi kuningas jo kaukaa, "säästäkää Hildebrandin pojanpoikaa, armoa, armoa."
Mutta vanhus viittasi kukkulaa kohti.
"Liian myöhäistä, herra kuningas", huusi hän, "petturi on saanut palkkansa.
"Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja lapsenlapset."
Hildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja vielä valtavammin kuninkaaseen.
Vitiges tunsi, että vanhus oli uhrauksellaan saanut pontta vaatimuksilleen.
Hän tunsi, että vastustus hänen puoleltaan kävisi paljon vaikeammaksi.
Hildebrand käytti hyväkseen etuaan ja kuninkaan mielialaa.
Hän meni samana iltana Tejan kanssa kuninkaan telttaan.
Ääneti, käsitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heidän edessään pöydällä oli musta uurna ja sen vieressä amuletintapainen kultakotelo sinisessä nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himmeästi telttaa.
Kun Hildebrand ojensi kätensä kuninkaalle, katsoi hän tätä silmiin. Vitiges huomasi, että vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa perille millä hinnalla tahansa.
Kaikki olivat ääneti vavisten alkavan sieluntaistelun odotuksesta.
"Kuningatar Rautgundis", sanoi vanhus, "minun on puhuttava arkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa.
"Teitä voisi niiden kuuleminen loukata."
Rautgundis nousi seisoalleen, mutta ei näyttänyt aikovan lähteä.
Syvän surun ja syvän rakkauden ilme loivat hänen säännöllisiin piirteisiinsä jalon ja juhlallisen leiman.
Hän pani vasemman kätensä hiljaa puolisonsa olkapäälle. Oikea oli yhä tämän kädessä.
"Puhu vain, Hildebrand, olen hänen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta kannettavakseni."
"Kuningatar", -- sanoi vanhus vielä kerran.
"Anna hänen jäädä", sanoi kuningas. "Vai pelkäätkö sinä sanoa hänelle ajatuksesi suoraan?"
"En pelkää. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, että goottien kansa on minulle kalliimpi kuin sinä -- niin tekisin sen pelotta. Tiedä siis --"
"Kuinka? Sinä aiot siis? Säästä, säästä häntä", sanoi Vitiges pannen kätensä vaimonsa vyötäisille. Mutta Rautgundis katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Minä tiedän kaikki, Vitiges.
"Kun eilen illan hämyssä kävelin tuntemattomana leiritietä, kuulin sotamiesten nuotioiden ääressä haukkuvan sinua ja kiittävän tätä vanhusta.
"Kuulin, mitä tämä vaatii ja ettet sinä siihen suostu."
"Etkä sinä ole minulle mitään sanonut."
"Eihän se ollut tarpeen. Tiedänhän minä, ettet sinä hylkää vaimoasi. Et kruunun etkä tuon tarumaisen kauniin tytön vuoksi.
"Kuka meidät erottaa?
"Anna vanhuksen uhata. Minä tiedän, etteivät tähdet taivaalla ole niin lujassa kuin minä sinun sydämessäsi."
Hänen varmuutensa vaikutti vanhukseen.
Hän rypisti otsaansa ja sanoi:
"En ole tullut sinun kanssasi väittelemään.
"Vitiges, minä kysyn sinulta Tejan läsnäollessa: -- sinä tiedät asiain laidan.
"Ilman Ravennaa olemme hukassa.
"Ravennan portit avaa vain Matasuntan käsi --.
"Aiotko tarttua tähän käteen?"
Vitiges hypähti pystyyn.
"Niin, vihollisemme ovat oikeassa.
"Me olemme barbaareita.
"Tuossa on tämän tunteettoman vanhuksen edessä ihana nainen, verraton uskollisuudessa, hänen edessään on murhatun lapsemme tuhka ja hän tahtoo riistää minut vaimoni ja tämän tuhkan äärestä uuteen avioliittoon. Ei, ei koskaan!"
"Vähän aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa telttaasi", sanoi vanhus.
"He aikoivat pakottaa sinut suostumaan.
"Sain heidät vaivoin pysäytetyksi."
"Anna heidän tulla", huusi Vitiges, "he voivat ottaa minulta kruunun, mutta ei vaimoani."
"Se, jolla on kruunu, on kansansa oma."
"Tässä", -- Vitiges tarttui kruunukypäräänsä ja pani sen Hildebrandin eteen pöydälle -- "tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. --
"En ole sitä halunnut, kautta Jumalan. --
"Se on tuottanut minulle vain tämän tuhkauurnan.
"Ottakaa se pois -- tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon hän Matasuntaa."
Mutta Hildebrand pudisti päätään.
"Sinä tiedät, että silloin joudumme varmaan perikatoon.
"Nyt jo olemme jakautuneet kolmeen eri puolueeseen.
"Tuhansia on, jotka eivät tunnustaisi Arahadia kuninkaaksi.
"Vain sinä ainoa voit pitää meidät koossa.
"Jos luovut, niin hajaudumme kuin särkynyt risukimppu, jonka Belisarius helposti katkoo. Tahdotko sinä sitä?"
"Kuningatar, etkö voi antaa uhria kansallesi", sanoi Teja läheten tätä.
"Sinäkin, yleväluonteinen Teja, olet minua vastaan. Onko se ystävyyttä?"
"Rautgundis", sanoi tämä levollisesti, "minä kunnioitan sinua enemmän kuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta." --
Hildebrand keskeytti hänet sanoen:
"Sinä olet tämän kansan kuningatar.
"Minä tiedän tarinan eräästä pakanuudenaikaisesta goottikuningattaresta.
"Nälkä ja rutto kaatoivat kansaa.
"Goottien miekat eivät voittaneet.
"Jumalat olivat vihastuneet heihin.
"Silloin Svanhild kysyi neuvoa metsän tammilta ja meren aalloilta. Ne vastasivat:
"'Jos Svanhild kuolee, elävät gootit.'
"'Jos Svanhild elää, kuolee hänen kansansa.'
"Svanhild ei palannut enää kotiin.
"Hän kiitti jumalia ja syöksyi aaltoihin.
"Mutta tämä tapahtui pakanuuden aikana."
Kertomus koski Rautgundikseen.
"Minä rakastan kansaani", vastasi hän, "ja kun Atalvinista on jäljellä vain tämä kihara" -- hän osoitti koteloa -- "luulen voivani uhrautua kansani vuoksi.
"Kuolla minä voin", huudahti hän, "mutta en elää tietäessäni, että tällä sydämeni epäjumalalla on toinen rakastettu."
"Toinen rakastettu", huusi Vitiges. "Kuinka voit noin puhua?
"Tiedätkö sinä, että tämä kiusattu sydän sykkii vain sinun vuoksesi?
"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme kuuluvat ikuisesti toisilleen?
"Mitä olen ilman rakkauttasi?
"Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties voin luopua tästä naisesta.
"Te ette todellakaan tiedä, mitä teette", sanoi hän Tejalle ja Hildebrandille.
"Te ette tiedä, että rakkauteni tähän naiseen ja tämän naisen rakkaus on parasta Vitiges raukassa.
"Hän on hyvä tähteni.
"Te ette tiedä, että saatte kiittää häntä, yksin häntä siitä, mitä olette huomanneet minussa miellyttävää.
"Häntä ajattelen taistelun tuoksinassa ja hänen kuvansa vahvistaa kättäni.
"Kun neuvotteluissa on keksittävä parhaat keinot, ajattelen häntä, hänen kirkasta ja levollista sieluaan, hänen verratonta uskollisuuttaan. --
"Oi, tämä nainen on elämäni sielu. Jos riistätte hänet minulta, niin on kuninkaanne onneton, voimaton varjo vain."
Hän sulki kiihkeästi vaimonsa syliinsä.
Rautgundis oli hämmästynyt ja ilostunut.
Tämä levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei ollut koskaan puhunut siten hänestä eikä rakkaudestaan.
Ei silloinkaan, kun hän häntä kosi.
Liikutettuna hän vaipui hänen rinnoilleen.
"Kiitos, kiitos, Jumala, tästä tuskan hetkestä", kuiskasi hän. "Nyt tiedän, että sydämesi ja sielusi ovat ikuisesti omani."
"Ja pysyvät ominasi", sanoi Teja hiljaa, "vaikka toinen olisi kuningattarena.
"Hän jakaa hänen kruununsa, ei hänen sydäntään."
Tämä vaikutti Rautgundikseen.
Suurin silmin hän katseli Tejaa.
Hildebrand huomasi tämän ja päätti antaa pääiskunsa.
"Kuka voi ja kuka tahtoo kääntää sydämiänne", sanoi hän.
"Onneton, voimaton varjo -- siksi muutut vain, jos hylkäät vaatimukseni ja rikot pyhän, pyhän valasi.
"Sillä valapatto on tyhjempi kuin varjo."
"Valansa", sanoi Rautgundis. "Mitä olet vannonut?"
Vitiges vaipui vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.
"Mitä hän on vannonut?" kysyi Rautgundis toistamiseen.
Silloin puhui Hildebrand lausuen hitaasti joka sanan:
"Siitä on muutamia vuosia.
"Silloin eräs mies teki keskiyöllä mahtavan liiton neljän ystävänsä kanssa.
"Pyhän tammen juurelta leikattiin turve ja hän vannoi valansa vanhan maan, läikkyvän veden, leimuavan liekin ja keveän ilman kautta.
"He sekoittivat verensä veljesliiton vahvistukseksi ikuiseksi.
"He valan vannoen lupasivat:
"Oman kaiken uhriksi antaa.
"Kodin, karjan ja kalleudet. Ja vaimon, lapsen ja lemmen.
"Ja voiman, veren ja hengen eestä onnen ja loiston goottien suvun.
"Ja ken heistä pettää kerran tään valan, kieltäen uhrejansa, sen sydänveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen.
"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon.
"Ja ken unohtaa tämän valan ja kieltäytyy kaikkea uhraamasta goottien hyväksi, kun hätä on suuri ja joku veljistä häntä uhraukseen kehoittaa, häntä kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, hävittävät voimat.
"Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen muistonsa katoaa jäljettömiin. Tai jos joku häntä muistaa, muistaa kirouksella. Hänen sielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla missä tuuli puhaltaa yli avaran maailman.
"Niin vannoivat tuona yönä viisi miestä: Hildebrand ja Hildebad, Totila ja Teja.
"Mutta kuka oli viides? Vitiges, Valtarin poika."
Hän paljasti nopeasti kuninkaan vasemman ranteen.
"Katso, Rautgundis. Veriliiton arpi ei ole vielä kadonnut.
"Mutta vala on kadonnut hänen sielustaan. Hän vannoi tällä tavalla silloin, kun hän ei vielä ollut kuningas.
"Ja kun tuhannet soturit kohottivat hänet Regetan kentällä kilvelle, hän teki vielä toisen, näin kuuluvan valan: 'Minä omistan sinulle, goottien kansa, elämäni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman Jumalan ja oman uskollisuuteni.'
"Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua tällä hetkellä kaksinkertaisesta valastasi.
"Minä kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja vaimosi goottien kansan hyväksi?
"Katso, minäkin olen kadottanut kolme poikaa tämän kansan vuoksi.
"Ja minä olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut hänet goottien tähden silmääkään räpäyttämättä.
"Sano, aiotko tehdä samalla tavalla? Aiotko pitää valasi? Vai aiotko rikkoa sen ja kulkea kunniattomana eläessäsi, kirottuna kuoltuasi?"
Vitiges heittelehti tuskasta vanhuksen julmia sanoja kuullessaan.
Silloin Rautgundis nousi seisomaan.
Pannen vasemman kätensä miehensä sydämelle ja viitaten oikealla Hildebrandille hän lausui:
"Vaikene. Älä kiusaa häntä enää.
"Olet jo tarpeeksi kiusannut.
"Hän tekee, kuten tahdot.
"Hänestä ei tule vaimonsa vuoksi valapattoa."
Mutta Vitiges hypähti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ikäänkuin tämä aiottaisiin heti riistää häneltä.
"Menkää nyt", sanoi Rautgundis miehille. "Jättäkää meidät kahden kesken."
Teja kääntyi ovelle päin, Hildebrand vitkasteli.
"Mene sinäkin, minä lupaan sinulle", sanoi Rautgundis käsi uurnalla, "lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa hän on vapaa."
"Ei", sanoi Vitiges, "en luovu vaimostani, en koskaan."
"Ei sinun tarvitsekaan.
"Minä luovun sinusta.
"Rautgundis lähtee pelastaakseen kansansa ja miehensä kunnian.
"Sinä et voi riistää sydäntäsi minusta. Minä tiedän, että se pysyy omanani. Nyt varmemmin kuin ennen.
"Menkää! Se, mitä nyt välillämme tapahtuu, ei siedä todistajia."
Ääneti miehet lähtivät teltasta, ääneti he kulkivat pitkin leirikatua. Kulmassa vanhus pysähtyi.
"Hyvää yötä, Teja", sanoi hän. "Nyt se on tehty."
"Niin on. Mutta oliko se oikein tehty?
"Jalo, jalo uhri -- useita samanlaisia tehdään vielä. Ja minusta tuntuu, että tähtiin on kirjoitettu: turhaan.
"Mutta kunnia on ainakin meidän, jollei voitto olekaan. Hyvästi."
Hän kääri mustan vaippansa ympärilleen ja katosi varjon tavoin yöhön.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Seuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti goottien leiristä.
Ruskeavaippainen sotilas käveli hänen vieressään taluttaen hevosta ja katsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin.
Nuolen kantaman päässä heidän jäljessään ratsasti palvelija mytty takanaan. Satulasta riippui iso nuija.
Kauan he kulkivat ääneti.
Vihdoin he saapuivat eräälle metsäylänteelle. Heidän takanaan oli laaja tasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heidän edessään tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa.
Täällä vaimo pysähdytti hevosensa.
"Aurinko nousee juuri. Olen sitä ennen luvannut päästää sinut vapaaksi. Voi hyvin, Vitigekseni."
"Älä riennä noin luotani", sanoi Vitiges pudistaen hänen kättään.
"Sanassaan täytyy pysyä, ystäväni, vaikka sydän halkeaisi.
"Ei ole muuta keinoa."
"Sinä lähdet helpommalla mielellä kuin minä jään."
Rautgundis hymyili surullisesti.
"Minä jätän elämäni tämän metsäylänteen taa. Sinulla on elämä edessäsi."
"Millainen elämä!"
"Kuninkaan elämä kansansa hyväksi valasi mukaan."
"Onneton vala."
"Olit oikeassa vannoessasi sen, siis olet velvollinen pitämään sen.
"Ja sinä muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin minä sinua majassani vuorten keskellä.
"Sinä muistelet aina näitä kymmentä onnen vuotta ja suloista poikaamme."
"Oi, vaimoni, vaimoni", huusi kiusaantunut mies, kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja painoi päänsä satulanuppiin.
Rautgundis kumartui hänen puoleensa ja siveli hänen ruskeaa tukkaansa.
Samassa Vakis saapui paikalle. Hän katseli ryhmää vähän aikaa eikä voinut enää pidättää itseään.
Hän nykäisi isäntäänsä hiljaa vaipasta: "Herra, minä tiedän hyvän keinon".
"Mikähän se olisi?"
"Lähtekää mukaan! Hypätkää hevoseni selkään ja ratsastakaa tiehenne Rautgundis-rouvan kanssa. Minä tulen perästä.
"Jättäkää kruunu ja valtakunta niille, jotka teitä niin kiusaavat, että teillä on kirkkaat kyyneleet silmissä.
"Teille se ei ole tuottanut onnea. He eivät tarkoita teille hyvää. Kuka tahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun tähden?
"Matkalle, sanon minä.
"Minä tiedän erään kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris teidät löytävät."
"Pitäisikö herrasi karata valtakunnastaan, kuten orjan myllystä?
"Hyvästi, Vitiges! Ota tämä kotelo. Siinä on lapsesi kiharat ja", kuiskasi hän suudellen häntä otsalle, "yksi Rautgundiksen kihara.
"Voi hyvin, elämäni!"
Vitiges kohottautui katsoakseen häntä silmiin.
Rautgundis nykäisi silloin hevosta suitsista, huudahti: "Eteenpäin, Vallada!" ja riensi tiehensä. Vakis lähti jäljestä. Vitiges seisoi liikkumattomana ja katseli heitä.
Rautgundis pysähdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen -- vielä kerran viittasi hän kädellään ja katosi sitten.
Vitiges kuunteli kuin unessa poiskiitävien hevosten kavionkopsetta.
Hän kääntyi vasta sitten, kun se oli vaiennut.
Mutta hän ei lähtenyt minnekään paikalta.
Hän meni tien viereen. Siellä oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien kuningas istuutui sille ja nojasi päätänsä käsiinsä.
Hän painoi sormensa lujasti silmiään vasten ikäänkuin erottautuakseen koko maailmasta ja kaikesta, mikä häiritsi hänen tuskaansa.
Kyyneleet juoksivat sormien lomitse, mutta hän ei huomannut sitä.
Ratsastajia riensi ohi, hän ei huomannut niitä.
Siinä hän istui tuntikausia niin liikkumatta, että metsän linnut rupesivat laulamaan aivan hänen vieressään.
Aurinko osoitti jo puolipäivää.
Silloin hän kuuli nimeään mainittavan.
Hän katsahti ylös. Hänen edessään seisoi kreivi Teja.
"Minä tiesin kyllä", sanoi Teja, "ettet ollut lähtenyt pakoon.
"Tule pelastamaan valtakunta.
"Kun sinua ei tänä aamuna löydetty teltastasi, levisi heti leirissä huhu, että sinä olit epätoivoissasi paennut kruunua.
"Heti tieto levisi myöskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin. Ravennalaiset aikovat hyökätä kimppuumme. He sanovat menevänsä Belisariuksen puolelle.
"Arahad kärkkyy kruunua leiristämme.